Sisko ja sen veli K11

Minni ei oikein tiennyt mitä sanoa. Ylijohtaja vain vilkuili oudokseltaan muitakin marsilaisia ympärillään. Osittain huomio kiinnittyi myös Marcukseen, joka edelleen oli tajuton omassa sängyssään. Ylijohtaja puristi hieman kulmiansa. Minni oli kääntänyt selkänsä mieshiirelle ja nojasi polviinsa istuessaan sängyn reunalla.
”Tuota… minulla on sinulle asiaa!” Turbo rikkoi hiljaisuuden ja auttoi Minnin kevyesti seisomaan. Kullanruskea hiirimies ohjasi naisen sivummalle juttelemaan kanssaan.
”Mikä hänellä on?” vaalean harmaa hiirimies kysyi yrittäessään samalla istumaan. Vihlaisu kuitenkin niskassa ja päässä sai miehen ärähtämään kivusta.
”Rauhassa Ylijohtaja… olitte pitkään ihan toisessa maailmassa, joten lepo on nyt paikoillaan!” Jaca rauhoitteli miestä ja auttoi tämän takaisin makuulleen yhdellä kädellä.
”Toisessa maailmassa?” mieshiiri kysyi tuimasti kohauttaen toista kulmaansa.
”Pitkä tarina, jonka varmasti kuulette myöhemmin,” hiirinainen yritti rauhoitella miestä. Tämä vain kuitenkin tuhahti vastaukseksi.
”Olla nyt Ylijohtaja ja ihan vuodepotilas!” mies moitti itseänsä. Jaca hymyili hellästi ja katsahti tytärtään. Hiirimies vilkaisi tyttöhiirtä naisen sylissä. Jacakin huomasi miehen heltyneen ilmeen. Samoin Hemi, Gal ja Moto.
”Onko kaikki hyvin Ylijohtaja?” Moto kysyi varovaisesti. Minni kuunteli ystäviensä ja isänsä keskustelua. Turbo katsahti kanssa nopeasti sivummalle.
”Minulla oli kanssa tytär… ihan kuin hän…” mieshiiri henkäisi ja nosti kättään tyttöhiirtä kohden. Varovasti Olivia kosketti uteliaisuuttaan miehen kättä. Ylijohtaja kuitenkin puristi kätensä nopeasti nyrkkiin ja veti kätensä pois tytön luota.
”Mutta hän ei ole tyttäreni!” Ylijohtaja vastasi katsomatta muita hiiriä. Minni puristi kädet tiukasti eteensä ja käänsi surkean katseensa toisaalle.
”Osaatko sanoa miten kauan voimme valehdella hänelle?” Turbo kysyi.
”Ei se ole valehtelemista, jos jätämme vain asioita kertomatta. Mutta… hän ansaitsee totuuden!” Minni kuiskasi.
”Milloin kerromme?”
”Sitten, kun hän on saanut levättyä riittämiin! Ja kun Marcus on tajuissaan… tarvitsen hänen tukensa tähän asiaan,” Minni huokaisi.
”Pärjäätkö?”
”Vaikeaa tämä on… mutta kyllä minä pärjään!”
”Varmasti? En halua, että murehdit itsesi uuvuksiin,” Turbo huolehti. Minnin heltynyt hymy sai miehenkin hymyilemään. Nainen ihastui aina uudelleen, kun mies huolehti hänestä. Minni otti askeleen, jos toisenkin lähemmäs miestä. Varovaisesti nainen tarrasi miehen käsistä kiinni.
”Varmasti! Voin luottaa sinuun ja apuusi, joten toivon samaa luottamusta myös sinulta!” Minni vakuutti. Turbo laski hieman korviansa ja huokaisi ihastuneena.
”Hyvä on kaunokainen!” mieshiiri myöntyi ja suukotti naisen poskea kevyesti.
”Millä esittelemme toisemme hänelle?” Turbo kysyi. Minni näytti pohtivalta.
”Kyllä me jotain keksimme… niin, kuin aina!” Minni vastasi miehelleen.

Juteltuaan hetken kahden, Minni ja Turbo olivat pyytäneet ystävänsä sivummalle. Ylijohtaja oli kipuihinsa saanut särkylääkettä ja jäänyt lepäilemään. Kuitenkin mieshiiri puri hammastaan. Minnin outo käyttäytyminen sai hiirimiehen mietteliääksi ja antennit pystyyn. Jos se hänestä riippuisi, hän saisi nopeasti selville mitä hiirinainen häneltä salailisi. Olivia juoksi kikatellen jalkapallon perässä, jonka Hemi oli potkaissut kauemmaksi. Tosin välillä kaatuen ja kontaten tarpoi tekonurmikolla eteenpäin sillä ei pieni yksivuotias vielä kunnolla osannut kävellä, vaikka olikin sen nopeasti oppinutkin.
”Hyvähän se on vuoden ikäistä juoksuttaa!” Gal puristi kädet eteensä naureskellen.
”Älä nyt! Toinen niin vähästä onnellinen!” Hemi osoitti käsillään pikkutytön perään leveästi hymyillen.
”Harmi ettei ylijohtaja tunnista sinua… Oliviallakin olisi isoisä!” Jaca huokaisi katsoen hieman tyttärensä perään. Minni oli istunut maahan ja nojasi selällään tulostaulun seinää vasten. Naishiiri lepuutti käsiänsä polviensa päällä. Toisella kädellään hiirinainen eksyi haromaan mietteliäänä hiuksiaan.
”Mitä voisi odottaakaan! Isä ehti nähdä minut 13-vuotiaana viimeksi… ja silloinkin vain nopeasti vilauksella ennen seuraavaa komennustaan…”
”Mutta oletko muuttunut muka niin paljon vuosien saatossa?” Hemi kysyi ja sai hiirinaisen huokaisemaan. Moottoripyörän ääni sai heidän huomionsa. Punainen kilpapyörä ajoi ystävysten eteen. Olivia tiputti pallonsa Galin jalkoihin ja kiirehti Vinskin moottoripyörän luokse.
”Jaahas… tyypillinen marsilainen,” Gal naurahti ja nosti hiiritytön yllättäen Vinskin eteen istumaan. Vinski vilkaisi nopeasti ruskeaturkkista Galia, kun Santtu nousi miehen takaa seisomaa. Tyttöhiiri piti päristelyääniä ja naureskeli itsestään. Vinski tuki tytön kehoa pyöränsä päällä.
”Mites täällä?” Santtu kysyi. Ihmisnainen vilkaisi kaikkien ohitse omissa ajatuksissaan maan tasalla istuvaa Minniä. Tämä kurtisti hieman kulmiansa ja asteli ystävänsä luokse istuakseen hänen viereensä.
”Mikä on?”
”Isä heräsi…” Minni suoristi hiukan olemustaan.
”Ja se on paha?” Santtu kysyi varovaisesti.
”No ei se paha ole… hän… hän ei vain tunnistanut minua tai Marcusta,” Minni luimisteli korviansa.
”Onko hänen muistinsa vahingoittunut?”
”En tiedä… voi olla. Toisinaan hän muisti menneisyydestään ainoan tyttärensä Olivian kautta, mutta ei maininnut sen enempää asiasta,” Minni pyöritteli päätään.
”Mutta sää olet se ainoa tytär!” Vinski kohautti kulmaansa. Moto ja Turbo mulkaisivat vihaisena ystäväänsä.
”Meillä piti olla jokin suunnitelma… miten siis esittelemme itsemme?” Turbo muistutti hiirinaista. Minni nousi seisomaan Santun kanssa.
”No eihän teillä ole mietittävää… minä ja Marcus puolestaan…” Minni hieroi niskaansa.
”Siis tarkoitatko, että me kertoisimme keitä todella olemme… kun puolestaan te kaksi esittäisitte jotain muuta?” Jaca osoitti hiirinaista sormellaan.
”Niin on kaiketi parasta,” Minni huokaisi.
”Mutta… kuka olisit?” Vinski kysyi hiirinaiselta.

Minni hieroi leukaansa. Hän ei ollut sen tarkemmin miettinyt ketä voisi esittää ilman, että kyseinen henkilö suuttuisi hiirinaiselle käyttääkseen tämän henkilöllisyyttään.
”Minni-neiti… tämä tuntuu hieman omituiselle,” Moto totesi.
”Mitä oikein tarkoitat?” Gal kysyi kohauttaen kysyvästi kulmaansa.
”Sitä vain, että miksi ette kerro isällenne totuutta?” Moto hieroi korvanlehteään.
”Miksi pitäisi? Jos kerran kenraalitar haluaa esittää jotain muuta, kuin on!” Hemi hieroi sormenpäitään rintaansa vasten.
”Hemi tuosta ei ole paljon apua!” Jaca komensi veljeänsä.
”Ei Jaca… Moto on oikeassa ja ei tarvitse Hemiäkään torua sen vuoksi… Kai minun pitäisi olla se kuka olen. Isä on hengissä ja ansaitsee totuuden,” Minni huokaisi.
”Mutta entä armeijataustasi? Ukkisi ei viimeksi ilahtunut tästä uutisesta ja vuosia sitten isäsi haki sinut lähes väkipakoin armeijasta takaisin kotiin?” Turbo pohti.
”Pienin murhe kai tähän hetkeen… voin joka tapauksessa olla kuollut tämän jälkeen,” Minni vastasi.
”Älä nyt tuollaisia puhu… ehkä isäsi ymmärtää ja on ylpeä sinusta. Marsin tilanne on ollut kuitenkin väistämätön,” Jaca pohti.
”Kieltämättä isä yritti aikoinaan estää Marsin tilanteen etenemistä pitkillä neuvotteluilla… mutta se ei poista siltikään sitä tosiasiaa, että sukuni ei hyväksy naishiiriä armeijan riveissä!” Minni kohautti harteitaan.
”No asioilla on tapana selvitä,” Santtu lohdutti hiirinaista nappaamalla tämän kainaloonsa. Minni hymyili vaisusti ihmisnaiselle ja nyökkäsi hyväksyvästi.
”Mennäänkö katsomaan miten he voivat?” Jaca kysyi nostaessaan Olivian syliinsä.
”Mennään… Marcuksen vointia on ainakin seurattava,” Gal huolehti ystävästään.
”Ai pitää vai? Vähän väsynyt vain!” Hemi naureskeli.
”Mää laitan sut kohta untenmaille!” Gal murahti ystävälleen.
”Aina sinäkin kääpiö uhoamassa! Kuitenkaan mitään toteuttamatta!”
”Varo vain sanojasi… itse olet syntynyt jättiläiseksi… ihan äitiäsi sääliksi käy… ja… pahin iskee, kun sitä vähiten odottaa!” Gal puristi kädet eteensä. Hemi nauroi makeasti, kun tunsi miten Gal tönäisi hänet reippaalla vauhdilla tulostaulun sisälle.
”Tuletko?” Turbo kysyi vaaleanharmaalta hiirinaiselta, joka seisoi selkä ystäviinsä päin.
”Tulen kohta…” Minni vastasi apeana. Turbo luimisti hiukan korviansa, mutta nyökkäsi kuitenkin hiirinaisen vastaukselle.
”Ota oma aikasi,” mies vastasi ennen, kuin kolina tulostaulun sisältä sai hiirimiehen ampaisemaan nopeasti kohti sisätiloja. Minni avasi soljen niskastaan ja nosti paidan alta kuparikultaisen kaulakorun. Marsin kuuliljaa muistuttava kukkakoru sai naisen sivelemään korun pintaa sormillaan. Kuuliljassa oli kauniit kuunsirppiä muistuttavat lehdet, joihin oli kaiverrettu syvemmät uurteet. Korun keskelle oli upotettu Marsin punatimantteja muistuttamaan kukan tiuhaa emiosaa. Minni suukotti kaipuusta korun pintaa. Hän oli aikoinaan vienyt korun äitinsä korulaatikosta. Koru oli hänen isänsä antama häälahja hiirinaisen äidille. Kuitenkin isän oletetun kuoleman johdosta Marie oli piilottanut kaikki muistonsa miehestään. Marie ei ollut edes huomannut korun kadonneen tyttärensä matkaan. Minni katseli korua kaipuusta. Korusta voisi olla kenties hyötyä myöhemmin auttamaan hiirimiestä muistamaan entisen elämänsä. Vaaleanharmaa hiirinainen siirsi yönmustia hiuksiaan kiinnittäessään korua takaisin kaulaansa.
”Kunpa vain muistaisit…” Minni huokaisi surullisena.

Hiirinainen kuunteli kolinaa sisällä, mikä sai naisen kurtistamaan kulmiansa. Minni asteli nopeasti tulostaulun sisälle. Naisen katse laajeni, kun Hemi kinusi armoaan lattiatasolla Galin vääntäessä tämän toista jalkaa ihan luonnottomaan asentoon.
”Auuuuuu… tuo sattuuu!” Hemi huusi. Olivia istui nojatuolissa ja nauroi kikatellen hiirimiesten painille.
”Vahingoniloinen tuo teidän lapsenne!” Turbo kommentoi Jacalle kädet hellästi eteensä puristettuina.
”Isänsä tyttö!” Jaca naureskeli, kun Olivian kikatus tarttui myös aikuisiin.
”Vaikuttaako se pituus voimaan mielestäsi vielä?” Gal kysyi murahtaen.
”Ei… ei… anna armoa!” Hemi tuskasteli.
”Sano se!” Gal pakotti taivuttaen edelleen miehen jalkaa.
”Pituus ei vaikuta voimaan!” Hemi puri hammastaan. Gal vapautti hiirimiehen jalan otteestaan noustessaan seisomaan. Hemi kääntyi lattialla selälleen ja piteli jalkoväliään tuskaisena.
”Hemi tarvitsee selkeästi joogatunteja!” Moto naureskeli nojatessaan tuolin selkänojaan toisella kädellään.
”Vähintään ellei Galin omat tunnit kelpaa hälle!” Vinski puristi kädet eteensä.
”Harmoninen oppitunti vois olla ennemmin paikoillaan!” Minni kommentoi ja asteli kanssa ystävysten luokse.
”Hemi ei tunne sanaa harmoninen!” Gal naureskeli putsaten housujansa. Minni katsoi sängyssä makaavia mieshiiriä. Naishiiren isä nukkui kyljellään ja oli selkeästi asennollaan yrittänyt löytää kivutonta asentoa saadakseen nukutuksi. Hän ihmetteli, että miten. Melutaso oli ollut luonnottoman kovaa ja kukaan ei voisi nukkua siinä metelissä. Turbo asteli kumppaninsa selän taakse ja kietoi kätensä hellästi naisen ympärille suojelevasti.
”Kaikki aikanaan rakas,” Turbo lohdutti naishiirtä.
”Tiedän…” Minni vastasi painaen kätensä miehen käsien päälle.
”Mitäs sitten tehtäisiin?” Hemi kysyi vähät välittämättä Minnin olotilasta ja selvittyään Galin kurmuutuksesta. Hiirimies kykeni jopa nousta seisomaan. Turbo vapautti naisen otteestaan, kuitenkin hellästi hieroen tämän selkää. Minni virnuili paremmalle puoliskolleen Hemin huolettomalle asenteelle.
”Onko ideoita korsto?” Vinski tirskui.
”Varsinainen korsto, kun ottaa toisilta heittämällä pataan!” Gal tokaisi ja sai valkean egoistin nauramaan.
”Hyvää säkää vain!” Hemi murahti puristaen kädet eteensä loukkaantuneena.
”Oi älä nyt rakas suutu… kaikki rakkaudella vain!” Gal hempeili miehelle.
”Teillä kahdella on kyllä niin eriskummallinen suhde, että ei itsekään oikein tie miten päin olisi!” Moto kommentoi ja asteli jääkaapille hakemaan jokaiselle kylmät juotavat.
”Tietäisit vain! Ja se pahenee, mitä paremmin opitte heidät tuntemaan!” Jaca naurahti ja otti harmaalta hiirimieheltä kotikaljapullon.
”Tuota ei voi edes epäillä!” Santtu tokaisi ja tuki Oliviaa, joka nousi nojatuolilla seisomaan.
”Pidetään jalkapallo tai baseball peli-ilta!” Vinski ehdotti.
”Urheiluilta?” Turbo kysyi.
”Niin? Kuka jaksaa aina jotain lautapelejä?” Vinski heilautti käsiään niin, että osa miehen kotikaljoista oli Galin päällä. Hiirimies murahti vihaisena saaden Vinskin perääntymään.

”Se ei kuulostaisi yhtään huonolle idealle! Liikunta auttaa jumeihin, joita Tahko aiheutti istuttamalla meitä pienessä häkissä!” Hemi pyöritteli kroppaansa auki.
”Kai me pidämme sitten urheiluillan… ensimmäinen tunti menee kuitenkin siihen, että opetamme heille pelien säännöt!” Turbo puhui Minnille vieressään.
”Olemme nopeita oppimaan!” Gal puolustautui.
”Juuuuu… mutta siinä kohtaan, kun meitä on viisi hiirimiestä, kaksi hiirinaista ja yksi maanasukas, joka ainakin tuntee pelien säännöt… niin mitä siitä voi odottaa?” kullanruskea hiirimies tarkensi.
”Älä unohda yhtä hiirilasta, joka on hereillä kanssamme vielä useamman tunnin!” Santtu muistutti nostaessaan tytön syliinsä. Ihmisnainen lirkutteli pienelle lapsukaiselle hellästi, joka tutki uteliaana naisen kasvojen piirteitä ja etenkin pitkiä hiuksia.
”Sekin vielä!” Turbo tokaisi.
”Helppo vastaus… kaaos!” Jaca totesi.
”Mitä sinä sanot?” Turbo kysyi Minniltä.
”Mieluummin siirtää se kaaos ulos, että edes he saavat levättyä sillä aikaa! Nimittäin teidän meteliänne ei kuuntele kukaan,” Minni vastasi osoittaen lepääviä hiirimiehiä.
”Etsitään sitten pallot ja mailat… jotta uudet tulokkaamme pystyy paremmin häviämään!” Turbo naurahti.
”Häviämään!” Hemi ja Gal huudahtivat yhteen ääneen. Vinski ja Moto nostelivat kotikaljakoreja ulos. Samalla Jaca ja Santtu pohtivat nostaisivatko myös tarjoilupöydät ulos, jotta ruoan tarjoileminen olisi helpompaa nälän kuitenkin yllättäessä hiirimiehet ja yhden tiukkapipoisen hiirilapsen. Minni yritti saada ajatuksiaan kasaan. Kuitenkin Olivia otti huomionsa hiirinaisen kanssa ja juoksi tämän perässä, minne tämä ikinä menikin. Minni olikin Jacalle ihmetellyt tytön omituista käyttäytymistä. Jaca ei itsekään tiennyt miksi Olivia olikin yhtäkkiä niin kiinnostunut Minnin liikkeistä. Peli-ilta oli alkanut niin kaaosmaisesti, kuin Turbo olikin epäillyt. Jokaisella hiirimiehellä oli oma visionsa siitä miten pelejä pitäisi pelata tai miten parit tulisi valita. Puolitoista tuntia myöhemmin hiirimiehet olivat saaneet pelit pystyyn. Viisikko oli aloittanut jalkapallolla. Minni oli kieltäytynyt osallistumasta miesten peliin, hänen mielenpäällänsä oli liikaa asioita keskittyäkseen peleihin. Samoin Jaca, joka hoiti oman tyttärensä tarpeita. Olivia juoksi kentälle miesten luokse ennen Jacan ehtiessä estää tyttöhiirtä. Santtu puolestaan oli liittynyt miesten kanssa peliin, jotta olivat saaneet joukkueista tasalukuiset. Ihmisnainen oli saanut pidettyä kynsin ja hampain kiinni siitä, että pelit tapahtuisivat jaloin. Ei moottoripyörillä. Hemi ja Gal olivat nousseet naisen kanssa puolustuskannalle asiasta, sillä eihän heillä ollut moottoripyöriä joilla osallistua Prätkähiirimäiseen peliin. Iloiset vislaukset ja erinäiset kinaamiset täyttivät kolkon stadionin äänillä. Olivia juoksi pallon perässä kentällä kikatellen, kun oli saanut miehiltä etulyönti aseman saada pallo maaliverkkoon. Hiirimiehet olivat antaneet tytölle mahdollisuuden pelata muutaman ottelun heidän kanssaan. Tyttöhiiri kaatui useasti rähmälleen tai pallo joutui tytön käsiin.
”Eno auttaa saavuttamaan Olivian maalipotkua… yksi kunnon potku… JA…” Hemi selosti ja juoksi tytön kiinni. Hiirimies nappasi tytön syliinsä ja potkaisi pallon Moton suojaamaan maalin verkkoon.
”MAAALIIII! Voittajat… voittajat!” Hemi hurrasi Olivian istuessaan hänen hartiallaan. Tyttö naureskeli lempeästi.
”Peli on kesken vielä… Turbo ja Olivia ottavat kiriä pallon perään!” Turbo nappasi tyttöhiiren syliinsä ja juoksivat toiseen suuntaan pallon perään. Minni hymyili lempeästi mieshiirelle kentän laidalta. Jacakin tunsi olonsa helpottuneeksi, kun Olivialle piti seuraa muutkin, kuin tytön eno ja perheen hyvä ystävä.
”Turbo on todella suloinen lasten kanssa!” Jaca henkäisi ihastuneena.
”Mmmmm… kova machohiiri mukamas omasta mielestään, mutta silti kuitenkin välittää lapsista hirveän paljon!” Minni huokaisi rakastuneena.
”Haluaako hän omia?”
”Kyllä hän on sen myöntänyt… minulle. Älä kerro siis jätkille!” Minni kuiskasi hiirinaisen suuntaan saaden naisen naurahtamaan.
”En kerro!” Jaca vastasi hiirinaiselle, jatkaen Minnin kanssa pelien seuraamista.

Pelit jatkuivat myöhään iltaan. Jaca oli käynyt välissä viemässä tyttärensä nukkumaan. Hiirimiehet ja Santtu olivat onnistuneet nukuttamaan tytön luonnollisella tavalla. Minnikin tunsi voimavarojensa hiipuvan ja mitään sanomatta oli kanssa vetäytynyt nukkumaan. Muut jatkoivat vielä iltaansa muutaman lautapelin parissa ulkona, joita Vinski oli vastustanut henkeen ja vereen.
”Missä Minni on?” Turbo kysyi, kun ei nähnyt mustahiuksista naista missään.
”Meni jo nukkumaan… tämäkin päivä oli hänelle raskas,” Jaca vastasi luimistellen korviansa.
”Vähemmästäkin… isä on yhtäkkiä hengissä, jota on vuosia pitänyt kuolleena!” Vinski vastasi.
”Mikä pahinta… Minni ei puhu tunteistaan!” Moto pyöritteli päätään.
”Ei kenties teille…” Turbo vastasi epämääräisesti.
”Sinulle hän voikin avautua,” Santtu hieroi miehen käsivartta.
”Niin… ole kunnon poikaystävä ja purista tieto ulos hänestä!” Hemi iski nyrkillä pöydän kantta. Turbo kurtisti ihmetyksestä kulmiansa.
”Sinulla ei taida paljoakaan olla kokemusta seurustelusta? Eihän?”
”No siis… tuota…”
”Vastaus on… ettei hänellä ole!” Jaca murahti vihaisesti vilkaisten veljeänsä.
”No se selittääkin!” Turbo raaputti kuononpieltään.
”Saatko selvitettyä huomenna onko Minni varmasti sujut asian kanssa?” Moto pohti hienovaraisesti veljeänsä. Turbo nyökkäsi hyväksyvästi veikalleen.
”Enköhän… vien hänet toisaalle, vaikka hetkeksi,” Turbo vastasi mieshiirelle. Yötä kohden jokainen oli vetäytynyt hiljalleen nukkumaan. Vinski ja Santtu olivat jo toistamiseen lähtenyt ihmisnaisen tallille. Moto oli kanssa lyöttäytynyt kaksikon seuraan, sillä halusi hiukan enemmän unta ja se ei onnistuisi, kun pieni Olivia heräisi kukonlaulun aikaan. Turbo oli ujuttanut itsensä varovaisesti nukkumaan mustahiuksisen hiirinaisen viereen, joka oli täydessä unessa jo muiden saapuessa tulostaulun sisään. Jaca suukotti varovaisesti Marcuksen otsaa ja silitti tämän päätä kaipuusta.
”Nuku hyvin rakas…” Jaca toivotti ja suuntasi itsensä oman patjansa luokse.
”Marcus toipuu kyllä…” Gal lohdutti naista.
”Ja sitten kun hän on toipunut… voi antaa hänelle…” Hemi totesi maatessaan jo selällään omalla patjalla. Jaca ja Gal mulkaisivat hitaasti Hemiä, joka avasi silmänsä. Hän katsahti virnuillen ystäviänsä.
”Siis… selkään!” hiirimies jatkoi.
”Hyvää yötä Hemi!” Jaca tuhahti ja kääriytyi peittoonsa.
”Jep… toivottavasti torakat toisivat sinulle aivot!” Gal tokaisi ja sai Hemin heilauttamaan käsiään ihmeissään.

Tasainen kuorsaus kantautui tulostaulun sisältä. Tumma hahmo vilkuili taakseen ja puki tuskissaan mustia saappaitaan jalkaansa. Hiirimies avasi tulostaulun kentälle vievän oven ja yritti sulkea sen mahdollisimman hiljaa painamalla samalla oven kahvaa ja toisella kädellään yrittäen painaa ovea hiljaa kiinni. Vaaleanharmaa hiirimies huokaisi syvään, kun kropassa tuntui edelleen kipuja ja kovia vihlaisuja. Hiirimies suoristi itsensä ovea vasten huokaisten ja oli lähteäkseen. Kuitenkin mieshiiri pelästyi henkäisten.
”Terve…” Minni totesi tympeästi istuessaan ruokapöydän päällä, joka oli jäänyt muilta hiiriltä ulos. Hiirinainen nojasi käteensä ja sai miehen nielaisemaan voimakkaasti.
”Miten sinä? Tai… siis? Olit?” mieshiiri empi.
”Nukkumassa?” Minni kysyi tuimasti ja suoristi asentonsa. Ylijohtaja puristi kädet eteensä. Hän ei sietänyt sitä, että joku hyppi hänen nenilleen. Saati, että se joku oli nainen. Hiirimiehen suulle nousi kuitenkin pieni hymy. Hän vapautti käsiensä otteen ja heristeli naishiirelle sormeansa.
”Et taida ollakaan niin helposti höynäytettävä, kuin luulin?”
”Mistä niin luulit?”
”Aikaisemmasta käytöksestäsi… olet kova ja ilmeisen taitava, mutta olet herkkä…”
”Herkkä? Sanoo mies, joka ei edes tunne minua,” Minni vastasi ja nousi hiirimiehen eteen seisomaan.
”Herkkyys on myös ihailtavaa! Mutta minua kiinnostaa enemmän se, miksi olit niin herkässä tilassa? Menit vielä vaikeammaksi, kun se kullanruskea mieshiiri veti sinut sivummalle juttelemaan,” Ylijohtaja laski päätään lähemmäksi Minniä. Hiirimies oli melkein 190 cm pitkä.
”Veljeni vuoksi… muistatko? Se joka makasi vieressäsi tajuttomana… joka edelleen on tajuttomana! Huoli kalvaa mieltäni,” Minni selitti.
”Vai veljesi vuoksi?” Ylijohtaja epäili ja suoristi itsensä. Minni puristi omat kätensä vielä eteensä. Jos hiirimies vain tietäisi, että näsäviisastelee puolin ja toisin oman tyttärensä kanssa.
”Mun ei tartte selitellä mun olotiloja sulle enempää!” Minni murahti.
”Auts… herkkä sieluni kokee kolahduksen noin tuimasta naisesta!”
”Hyvä… opitpahan olemaan!” Minni virnuili hiirimiehelle.
”Uuuuuu…” mies ulisi ja kurtisti kulmiansa. Minni kohautti kysyvästi toista kulmaansa.

”Mihin itse olet menossa? Karkaat vai?” Minni kysyi vaihtaen lennosta aiheen hänestä isäänsä, joka ei antanut elettäkään itsestään että muistaisi hiirinaisen tai tämän veljen.
”Ajattelin lähteä kotiin… kiitos huolenpidostanne vain!” Ylijohtaja totesi astelleessaan Minnin ohitse katsellen tähtitaivaalle.
”Ai kotiin?”
”Niin!” mies vastasi ja kääntyi katsomaan hiirinaista.
”No tietoisku… Ylijohtaja… kotiisi on sellaiset kevyet 253 miljoonaa kilometriä. Että meinasitko ottaa taksin vai kävellä kenties?” Minni huomaisi hieman näsäviisastelevansa. Kuitenkin mieshiiren laajentunut katse sai Minnin sisällä olevan pienen ilkikurisen hiiritytön heräämään.
”Siis emmekö ole Marsissa?” hiirimies osoitti sormellaan Minniä.
”Ei… Me ollaan Maapallolla… aurinkokunnan kolmas planeetta!”
”Nyt… tsot, tsot nuori neiti… Älä pidä minua idioottina… tuon tiesin!” hiirimies murahti.
”No ihan miten vain… mutta Meriluotoon on täältä aikamoinen matka kävellä! Jos haluat Marsiin… joudut sietämään meitä!”
”Mistä tiedät, että olen Meriluodosta?”
”Olet Marsin Ylijohtaja… yksi parhaista, jonka Mars menetti. Olet kuuluisin hiiri sitten hallitsijoiden. Kaikki tuntevat sinut ja mistä olet kotoisin…” Minni selitti apeana. Hiirimies luimisteli myös korviansa.
”Eikö… eikö jälkeeni ole nimettyä uutta Ylijohtajaa?” mies kysyi. Minni tiesi vastauksen liiankin hyvin. Hän myös tiesi, että hänen veljestään oli yritetty koulia uutta Ylijohtajaa aikoinaan. Minni pyöritteli mieshiirelle päätään.
”Ja kaikki ovat luulleet, että olen kuollut?”
”Valitettavasti… Tietojen mukaan sinut pommitettiin alas yhdeltä kallionkielekkeeltä! Ainoat tavarat mitä sinusta löydettiin, oli lupausrenkaasi ja viides kenraalin tähtesi! Kuolemasi oli kuin jostain toimintaelokuvasta.”
”Mistä tiedät kaiken tämän?” mies kohautti kulmaansa. Minni katsoi surkeana vaaleanharmaata hiirimiestä. Hän olisi halunnut kertoa heti totuuden tälle. Mutta ei yötä vasten tai ilman Marcuksen tukea.
”Legendojen tarinat eivät kuole…” Minni totesi ja sai hiirimiehen hämmentymään. Pieni ihastunut hymy nousi miehen kasvoille.
”Pidätkö minua legendana?”
”Kaikki sinua pitää… kaikki katsovat sinua ylöspäin pitäen sinua esikuvanaan… tavoitteenaan olla, kuin sinä,” Minni heilautti käsiään. Ylijohtaja painoi hymyilevät kasvonsa maahan ja asteli hiirinaisen luokse takaisin. Varovasti mieshiiri nosti Minnin leukaa hiukan katsoen tätä suoraan silmiin.
”Vanhempasi ovat varmasti ylpeitä sinusta,” mieshiiri henkäisi ja sai Minnin huokaisemaan.
”Niin kai…” Minni vastasi. Hiirimies nyökkäsi naiselle.
”Kauan joudumme olemaan vielä täällä?”
”Onko sinulla kiire, jos olet muille marsilaisille kuollut…” Minni kohautti harteitaan. Ylijohtaja pohti selkeästi vastaustaan ja hieroi leukaansa.
”Hyvä pointti!” mies osoitti nopeasti naista. Minni pyöräytti päätään hymyillen miehen vastaukselle.
”Mennään nukkumaan… olemme viisaampia aamulla. Ja kipujesi vuoksi, et pääse ennen aamuauringon nousua edes stadionin toiseen päähän,” Minni naurahti ja avasi miehelle tulostaulun oven.
”Olet suulas! Liiankin! Sen vuoksi olemme varmasti napit vastakkain usein!”
”No odota vain kun pääset ystävieni kanssa vauhtiin!” Minni huokaisi ilmeettömästi saaden miehen hiukan naureskelemaan astellessaan tulostaulun sisälle.

Aamulla Minni tunsi lämpimän hengityksen kasvoillaan. Pariskunta oli laittanut makuupaikkansa hiukan kauemmaksi muista, joten heillä oli hiukan edes yksityisyyttä. Naishiiri oli nukahtanut selälleen ja tunsi vahvan käsivarren kiertyneen vatsansa ylle. Minni katsahti vierelleen lempeästi hymyillen. Turbo nukkui kyljellään pidellen vasenta kättään päänsä alla tukena. Minni paransi päänsä asentoa ja hieroi kevyesti kuonollaan miehen kuonoa saaden tämän havahtumaan hereille. Hiirimies hieroi kasvojansa päänsä alla olevaan käteen. Minni puri varovasti alahuultaan hymyillessään edelleen lempeästi. Nainen suukotti miestä hellästi ja käänsi asentonsa kyljelleen. Varovasti hiirinainen ujutti kätensä Turbon paljaille lanteille. Vaistomaisesti Turbo kiersi hiirinaisen ympärillä olleen käden paremmin tämän lanteille ja pyöräytti häntänsä naisen jalkojen ympärille.
”Hei… ei häntää…” nainen naureskeli kuiskaten. Turbon suulle nousi rakastava hymy ja suukotti naisen otsaa.
”Kaikki keinot on sallittu sodassa ja rakkaudessa…” Turbo mutisi unisena.
”Kumpaa me käymme?” Minni kysyi saaden Turbon avaamaan silmiänsä.
”En vastaa noin huonoon kysymykseen!” Turbo naurahti ja kääntyi selälleen. Minni heittäytyi miehen ylle, joka silitti naisen selkää hennosti.
”Miksi täällä on näin hiljaista?” Turbo pohti.
”Ehkä muut eivät ole heränneet vielä!” Minni mietti silitellessään sormillaan miehen rintalihasta. Kuitenkin ähinä kaksikon jalkopäästä sai heidän huomionsa. Turbo kohotti hiukan asentoaan, kun näki pienen musta hiuksisen hiiritytön yrittäessään heidän sänkyynsä.
”Tulostaulun ainoa sänky Ylijohtajan ja Marcuksen sängyn lisäksi… ja hän yrittää meidän sänkyymme,” Minni huokaisi.
”Älä ole noin tunteeton!” Turbo naurahti nousten istumaan.
”En ole tunteeton!” Minni älähti naureskellen. Turbo auttoi Oliviaa kiipeämään kaksikon sänkyyn. Ylpeänä tyttö katsoi hiirimiestä, joka tuki itseään miehen kättä vasten.
”Herätä Minni!” mies kuiskasi ja sai naisen raottamaan silmiänsä hymyillen.

Turbo avusti tytön askelta sängyssä, joka oli hieman haperoa vielä. Kikatellen tyttöhiiri iskeytyi Minnin kasvoille, saaden naisen pidättämään hengitystään hiukan. Tyttö naureskeli naishiiren yllä, Minnin yrittäessä saada tämän kasvojensa päältä. Turbo nauroi kanssa lempeästi ja nosti hiiritytön syliinsä. Tyttö asetti yhden sormen suuhunsa ja tiiraili Minniä, joka heitti omia yönmustia hiuksiaan selkänsä puolelle, samalla kun nousi istumaan sängylle. Olivia ja Turbo katselivat vuorottain toisiaan, kun puolestaan Minni oli rakastunut miehen lempeyteen tytön kanssa. Turbo hassutteli tytön kanssa, joka kikatteli miehen kanssa.
”Olet…” Minni aloitti, kun Jacan läsnäolo herätti heidän huomionsa.
”Olivia… hetken jo luulin, että olit karannut ulos,” naishiiri henkäisi.
”Eiiii… tyttö on turvassa meidän kanssamme!” Turbo piteli tyttöä sylissään kietoen kätensä tämän ympärille, niin että tyttö oli turvassa miehen käsien suojassa. Jaca hymyili lempeästi mieshiirelle.
”Hänestä tulee hyvä isä vielä…” Jaca vinkkasi Minnin suuntaan, joka käänsi katsettaan toisaalle, hieron päätään kevyesti punastuneena. Turbo kohautti toista kulmaansa kysyvästi ja käänsi katseensa Minniin.
”Otanko tyttäreni vai vietättekö aikaa vielä hänen kanssaan?” Jaca puristi kädet hellästi eteensä.
”Me voidaan katsoa Olivian perään. Ota aamu itsellesi!” Turbo kannusti naista.
”Oikeasti? Otankin sitten pitkän kuuman suihkun ja rentoutushetken… Olivia ei muuten syönyt aamupalaansa vielä…” Jaca innostui.
”No Turbo lupasi huolehtia hänestä…” Minni näsäviisasteli kietoen kätensä jalkojensa ympärille.
”Minä? Sinähän tytön täti olet!” Turbo muistutti saaden Minnin ilmeen vakavoitumaan.
”Älkää huoliko… vaihdoin jo tytön vaipan. Ja jos hän rupeaa kiukkuamaan tai tuhrii vaippansa… lykätkää hänet Hemille!” nainen heilautti huolettomasti kättään ja poistui paikalta.
”Saatiin vaippavapaa lapsenlikka homma!” Turbo naureskeli, Minnin pyöritellessä silmiään hiirimiehelle.
”Sitä paitsi. Tämä parantaa teidän suhdettanne. Saatte tutustua toisiinne,” Turbo nosti Olivian kaksikon väliin. Minni hymyili lempeästi tyttöhiirelle ja siveli tämän pientä häntää sormiensa välissä. Tyttö esitteli naishiirelle tämän mekon helmaa.
”Hienosti menee… tuleva äiskä…” Turbo heitti itsensä kyljelleen.
”Älä aloita!” Minni komensi tuimasti. Turbo naureskeli naiselle ja jatkoi naishiiren sekä tyttöhiiren kanssa seurustelua.

Ei kuitenkaan aikaakaan, kun Olivia osoitti kiukunmerkkejä nälästä. Minni puki t-paidan ja rennommat housut jalkaansa.
”Jos sinä menet Olivian kanssa ensin niin tulen perässä?” Turbo ehdotti yrittäessään pukea kenkiä jalkaansa, mutta yrityksistä huolimatta ei saanut sitä tehdyksi, Olivian osoittaessa vihanmerkkejä hiirimieheen.
”Sopii hyvin…” Minni henkäisi ja nosti tytön syliinsä. Olivia iski kiukusta naista kasvoihin.
”Lopeta! Me menemme nyt aamupalalle!” Minni komensi hiirityttöä, joka keräsi kyyneliä silmilleen. Minni huokaisi ja lähti kohti pientä keittiötä, joka oli tulostaulun toisella laidalla. Olivia itki nälkäänsä, kun Minnin puolesta korvat olivat menneet tytön huudosta lukkoon. Naishiiri muisti taas sen, miksi ei halunnut lapsia juuri sillä hetkellä.
”Huomenta,” hiirimies toivotti kahvikuppinsa äärellä. Hän nojasi käsiinsä pöydän kantta vasten. Minni vilkuili ympärilleen. Hemiä ja Galia ei näkynyt missään. Marcus ei ollut osoittanut elonmerkkejään toviin ja makasi edelleen sängyssä samassa asennossa.
”Huomenta,” Minni epäili ja asteli Ylijohtajan seuraan. Vaaleanharmaa hiirimies nousi pöydän äärestä.
”Saanko?”
”Täh?” Minni kysyi hämmentyneenä.
”Saanko auttaa tytön kanssa? Hänellä on ilmeisesti nälkä ja kädet täynnä… et saa hänelle aamupalaa eteen ennen aamuraivareita!” hiirimies totesi ja ojensi käsiään.
”Aaa… kiitos,” Minni kiitti hennosti hymyillen ja ojensi Olivian miehen syliin. Hiirimies rauhoitteli isällisellä tavalla pienokaista, joka hetkellisesti alkoi osoittamaan laantumisen merkkejä.
”ME KUULTIIN OLIVIA!” Hemi rynni ulkoa sisälle.
”ONKO HÄN KUNNOSSA?” Gal kysyi aivan kookkaan ystävänsä perässä. Minni piteli puuropakettia hämmentyneenä kädessään ja vilkaisi isäänsä, joka oli saanut tytön rauhoitettua syliinsä.
”Kaikki hyvin,” Minni nyökkäsi tympeänä ja jatkoi tytön aamupuuron valmistamista.
”Onko? Missä hän on?”
”Niin, jos ei sinun kanssasi?” kaksikko jatkoi, kiinnittämättä huomiotaan siitä, että tyttö oli lähempänä kuin luulivatkaan. Minni kääntyi hitaasti ympäri ja katsoi miehiä tuimasti.
”Jos avaisitte silmänne… niin näkisitte, että hän on lähempänä kuin luulittekaan!” Minni osoitti tytön päälle, joka kuunteli aikuisten hiirten keskustelua vanhemman hiirimiehen sylissä. Hemi ja Gal kääntyivät Ylijohtajan suuntaan, joka hymyili miehille.
”Huomenta pojat,” mies totesi lempeästi.
”Ylijohtaja?” Gal kysyi hämmentyneenä.
”Miten oikein tuon teit?” Hemi kysyi osoittaen Oliviaa, joka oli rauhallinen miehen sylissä. Ylijohtaja katsoi pientä hiiritaaperoa sylissään. Olivia katsahti kyynelten kostutetuilla silmillään hiirimiestä. Hiirimies hymyili tytölle lempeästi sivellen tämän pientä poskea sormellaan.
”Miten sait Olivian nälkäraivarin rauhoitettua noin nopeasti?” Gal ihmetteli kanssa.
”Olen kanssa isä… jos sen edes tiedätte minusta,” Ylijohtaja vinoili kaksikolle.

Turbo asteli kanssa muiden seuraan ja hämmentyi hiukan kanssa näystä vieressään. Ylijohtajan sylissä oli tämän oma lapsenlapsi, josta ei edes tiennyt.
”Tämä pieni tyttö on kuin oma rinsessani… yhtä ärhäkkä, mutta kuitenkin helposti lohdutettavissa,” Ylijohtaja ihaili tyttöä sylissään, jonka suulle sai jo pienen hymyn. Minni puolestaan nojasi tiskipöytää vasten kuunnellessaan isänsä kehuja. Hän ei muistanut niitä aikoja, kun oli Olivian ikäinen ja halusi palavasti ehkä kuulla miten mies näki hänet sen ikäisenä. Marie oli joitain muistojaan jakanut naiselle vain Marcuksen lapsuudesta, johon hiirinainen oli väistämättäkin osallisena. Mutta isän ja hänen väleistään naishiirellä ei ollut mitään muistikuvia tai muistoja. Turbo herätti naishiiren ajatuksistaan, kun käveli tämän vierelle.
”Kaikki hyvin?”
”Toki… varmistan vain ettei puuro kiehu ylitse,” Minni henkäisi ja nosti kattilan kannen paikoiltaan. Turbo vilkaisi taakseen, kun Hemi ja Gal yrittivät edelleen sisäistää sitä, että Ylijohtaja oli saanut Olivian rauhoittumaan. Hiirimies istui pienen tytön kanssa takaisin ruokapöydän ääreen nauttimaan kahvistaan.
”Ei kerrota äidille,” mies kuiskasi tytölle, joka hyvä jos suullista sai hörpättyä mieshiiren kahvista.
”Jaca tappaisi sut, jos saisi tietää,” Hemi puristi kädet eteensä.
”Eli mistä hän kuulisi?” Ylijohtaja kysyi vienosti hymyillen. Hemi vapautti käsiensä asennon ja istui pöydän ääreen jopa nöyränä. Gal iski miestä takaraivoon.
”AU! Mitä mää nyt tein?” Hemi huudahti, kun Gal istui miestä vastapäätä.
”Olet idiootti!” Gal tokaisi. Turbokin naurahti kevyesti, Minnin varmistaessa, että puuro oli sopivaa pienen tytön syötäväksi.
”Mitä sanoisit treffipäivästä?” Turbo kuiskasi naisen suuntaan. Minni vilkaisi miestä.
”Ai… vain me kaksi?”
”Vain me kaksi… olet lomalla ja tästä lomasta on mennyt tovi jo aikaa kaikkeen muuhun, kuin no… meihin!” Turbo selitti. Minni silitti miehen käsivartta hellästi.
”Jos he pitävät huolen noista… niin ehkä uskaltaudun lähtemään kanssasi treffeille!” Minni henkäisi.
”Luota! Jaca on täällä,” Turbo nyökkäsi.
”Niin on… joten… Lähden mielelläni kanssasi ulos,” Minni ihasteli ja kaatoi tyttöhiiren puuron omaan kulhoonsa.
”Sovittu kaunokainen,” Turbo naurahti ja oli suukottamassa naista.
”A-aaaaa…” he kuulivat toruvan sävyn takaansa. Minni ja Turbo vilkaisivat toisiaan ja katsoivat Ylijohtajaa.
”Mitä?” Minni kysyi heilauttaen kättään.
”Marsilaiset rakkauden osoitukset tapahtuvat neljänseinän sisällä, kunnes avioliittovala on vannottu,” mieshiiri heristeli sormeansa. Minni iski aamupuuron hiirimiehen eteen.
”Joo ja sinä voit suksia minun puolestani sinne vanhollisiin aikoihin takaisin,” Minni hymyili vinoilevasti.
”Auts…” Ylijohtaja naurahti.
”Minni?” Gal kysyi hämmentyneenä ja sai Ylijohtajan kuonon värähtämään. Ihan kuin jokin muisto olisi vetänyt miehen aivojen läpi.
”Ja jos sukset ei luista kunnolla, niin kokeile hiirikranaattia. Antaa mukavan buustin!” Minni jatkoi.
”Uuuuuu… tuo oli jo paha,” Hemi nauroi.
”Me lähdemmekin tästä!” Turbo ohjasi hiirinaista kropallaan pois muiden hiirten luota.
”Ilman lusikkaako syötän tyttöä… vai dippaammeko tuttia aamupuuroon?” Ylijohtaja jatkoi vinoilevasti hiirinaiselta, jonka syvä tympeä huokaisu sai Galin ponkaisemaan tuolista ylös.
”Älä huoli… me hoidamme!” hiirimies rauhoitteli Turbolle, joka piteli hiirinaista otteessaan.
”TURBO!” Minni huudahti, kun kullanruskea hiirimies nosti naisen harteilleen saadakseen tämän nopeasti tilasta pois.
”Mainio pariskunta…” Ylijohtaja naureskeli.
”Kai he ovat pari?” mieshiiri jatkoi kysyen kuiskaten Hemiltä. Hiirimiehen katse laajeni hiukan ja nyökkäili useasti.
”Juu… he ovat.”

Turbo laski hiirinaisen olaltaan, kun oli jollain ilmeellä saanut työnnettyä sekä moottoripyöränsä, että kannettua hiirinaisen olallaan ulos. Minni katsoi tuimasti hiirimiestä.
”Älä huoli rakas… meillä on koko päivä aikaa keskustella… kaikesta!” Turbo ojensi toista kypärää hiirinaiselle.
”Lähdemmekö nyt?” Minni kysyi.
”Joo…” Turbo nyökkäsi. Minni iski kypärällä hiirimiestä, joka hypähti pienestä kivusta taakse päin.
”Au!”
”Luuletko, että lähden tämän näköisenä?” Minni kysyi vihaisena.
”Rakas… vietämme aikaa kahdestaan,” Turbo kohautti harteitaan.
”Treffeillä! Koska olen treffeillä ollut riikinkukonnäköinen!”
”Eikö riikinkukot ole kauniita?”
”Oletko nähnyt niiden naaras versiota?” Minni kysyi kohauttaen kulmaansa. Turbo ei vastannut naisen kysymykseen mitään.
”Pointti on se, että vaikka kuinka olisimme kaksin… en ikinä ole lähtenyt naturellina treffeille kanssasi!”
”Minni olet kaunein nainen Marsissa… meikillä tai ilman!” Turbo tarrasi naisen olkapäistä hellästi kiinni. Minnin suulle nousi rakastunut hymy.
”Kiitos… mutta se ei poista silti sitä tosi asiaa, että en lähde minnekään ellen saa hieman laittaa itseäni!” Minni tokaisi ja iski kypärällä miehen alavatsaan. Turbo puuskahti syvään ja naurahti naisen perään. Moottoripyörien ääni miehen takaa sai hänet asettamaan käden lanteelleen. Hiirimies hymyili veikoilleen, pidellessään naishiiren kypärää kainalossaan.
”Uusi kypärä?” Vinski ilkkui.
”Joo päätin kokeilla uutta mallia… vanha alkaa olemaan aikansa elänyt,” mieshiiri naljaili.
”Oletko menossa jonnekin?” Santtu kysyi nostaen oman kypäränsä päästään.
”Vietetään Minnin kanssa treffipäivää… jos se saisi hänet hiukan rentoutumaan,” Turbo selitti.
”Se tekee kyllä Minnille hyvää. Hänen lomansa on vähän jäänyt…” Moto pohti hieroen niskaansa.
”Ai vähän? Pelkkää tehtävää siitä saakka, kun hän alkoi murehtimaan Marcusta,” Turbo heilautti kättään.
”Mutta sai veljensä ainakin takaisin,” Vinski kohautti olkiaan.
”Joo… mutta Minnin mielenpäällä on paljon muutakin,” Turbo laski kypärän kädestään.
”No Minni on aika herkkä sisäisesti…” Santtu henkäisi.
”Mmmm… tosin olisitte kuulleet millaista tekstiä hän hetki sitten latoi Ylijohtajalle!”
”Olisiko se paha?” Moton katse laajeni.
”No sanotaan, että heistä huomasi heidän olevan sukua!” Turbo vastasi veikalleen.
”Oi luoja… ja toinen ei edes muista mitään!” Vinski ilakoi.
”Niin ja katsotaan kuinka kauan siihenkin menee, että Ylijohtajan muisti palaa! Järkytys voi olla aika voimakas!” Turbo huokaisi.
”Joko Minni on kertonut nimensä hälle?” Moto pohti.
”Ei…”
”Olisiko jo aika?” Vinski pohti puristaen kädet eteensä.
”Gal teki sen jo!” Turbo möläytti hieroen niskaansa.
”GAL?” Moto ja Vinski älähti.
”Eikö hän ollut se fiksu? Tai fiksumpi?” Santtu pohti.
”Joo… mutta se oli vahinko ja Ylijohtaja ei siihen reagoinut oikein mitenkään!” Turbo vastasi huolestuneena.
”No pidä Minnin kanssa hauskaa! Hän ansaitsee sen!” Moto iski miestä kevyesti olkavarteen kävellessään tämän ohitse.
”Pitäkää te huolta Ylijohtajasta ja Marcuksesta sillä aikaa!” Turbo muistutti ja sai kolmikon nyökkäämään.
”Ylijohtaja on muuten sitten pystyssä ja aika sanavalmis!” hiirimies huikkasi kolmikon perään.
”Sanavalmis?” Moto kysyi hämmentyneenä.

Turbo nyökytteli hyväksyvästi miehille, jotka katsahtivat toisiaan. Santtu työnsi kaksikon edestään tulostaulun sisälle. He tervehtivät mustahiuksisen hiirinaisen, joka oli vaihtanut ylleen tiukemman tummansinisen t-paidan ja vaaleat pillifarkut.
”Hei neiti-Minni,” Moto tervehti naista ja piti tälle kohteliaisuudesta ovea auki.
”Hei Moto,” nainen tervehti. Turbo kääntyi katsomaan parempaa puolisoaan.
”Teitkö jotain itsellesi vai harjasitko vain hiuksesi? Koska edessäni seisoo edelleen Marsin kaunein nainen!”
”Suu kiinni komentaja!” Minni töksäytti. Kullanruskea hiirimies veti naisen lantioista lähemmäksi itseään.
”Sun on tukittava se!” mies flirttaili naishiirelle. Minni kietoi kätensä miehen kaulalle.
”Ja sun piti taas viedä mut treffeille,” naishiiri antoi miehelle samalla mitalla takaisin.
”Pitääkö mun olla huolissani noista sun mielialojen vaihteluista?” Turbo katsahti kysyvästi hiirinaista.
”Olen nainen… ei sitä tarvitse sen enempää miettiä,” hiirinainen naljaili ja irrotti otteensa miehestä. Turbo tosin kiskaisi naisen uudelleen itseensä kiinni ja painoi rakastavan suudelman naisen suulle. Hiirinainen nauroi miehen kuonoa vasten ja kietoi kätensä miehen kaulan ympärille.
”Ai niin… mehän ei olla neljänseinän sisällä!” Turbo päätti yhtäkkiä suudelman naisen kanssa.
”Ja isä voi edelleen suksia vaikka Marsiin mielipiteineen!” Minni kommentoi ja veti miehen tämän punaisesta huivista muutamaan intohimoisen suudelman pyörteisiin. Osoitetuttuaan hetken rakkauttaan, oli kaksikko valmis lähtemään. Mustan harrikan jyrinä sai Olivian ynisemään kaksikon perään. Tyttö kiirehti ovelle, mutta pituutensa ja tasapainonsa vuoksi ei ylettänyt ovenkahvaan.
”Olivia… annetaan heidän olla kaksin!” Hemi totesi hiiritytölle. Itku kuitenkin sai jokaisen hiirimiehen sydämen pakahtumaan. Gal nousi ylös hakeakseen tytön heidän luokseen.
”Minni ja Turbo tulevat takaisin… älä huoli rakas,” Gal suukotti tytön kättä rakastavasti.
”Missä Jaca on?” Santtu kysyi istuessaan sohvaryhmälle. Ylijohtaja piti ihmisnaista silmällä. Santtukin huomasi mieshiiren katseen, joka mitään sanomatta painoi päänsä kättään vasten. Santtu kurtisti hiukan kulmiansa ihmeissään.
”Ei ole näkynyt aamun jälkeen,” Hemi kohautti harteitaan.
”Tai sitten on…” Vinski osoitti norsunluunvalkoista hiirinaista, joka kuivasi viininpunaisia hiuksiaan. Naisen turkki oli hieman kostuttanut hänen yllään olevaa t-paitaa. Olivia ynisi Galin sylistä pois ja kiirehti hiirinaisen luokse tihrustaen uudelleen kyyneliään.
”Mikä hätänä rakas?” naishiiri kysyi huolestuneena ja kyykistyi pienen hiiritytön tasolle.

Nainen halasi rakastavasti lastaan, joka väkipakoin melkein kiipesi äitinsä syliin. Tyttö ynisi kaipuusta. Jaca heitti pyyhkeensä tyhjälle sängylle ja nosti pienen tyttärensä syliinsä.
”Kaikki hyvin rakkaani…” naishiiri helli silitellen tytön selkää.
”Hei! Hetkinen! Eikö se äskeinen pariskunta olekaan tytön vanhempia?” Ylijohtaja älähti osoitellen ovea, josta pariskunta oli poistunut. Jaca kurtisti hieman kulmiansa.
”Ne ei lasta tule tekemään ennen Marsin kukoistusta!” Vinski iski hiirimiehelle takaisin.
”Toi oli hyvä!” Hemi naureskeli ja iski hiirimiehen kanssa ylävitosen.
”Olivia on minun ja… hänen ensimmäinen,” Jaca mietti tovin kunnes osoitti Marcusta sormellaan.
”Ai… luulin, kun hän… niin…”
”Voimakkaasti huusi juuri tuon kaksikon perään!” Gal huokaisi ja istui toiselle nojatuolille.
”Niin,” Ylijohtaja luimisteli hiukan korviansa.
”Ei se mitään. Olivia on sen ikäinen, että voisi olla kenen tahansa meidän tytär. Ja kiintyy niin herkästi muihin turvallisiin aikuisiin,” hiirinainen hieroi ohimennen Ylijohtajan olkapäätä lohdutukseksi. Hiirinainen istui miehen viereen pidemmälle sohvalle. Ylijohtaja katsoi pientä hiirityttöä naishiiren sylissä.
”Pieni tyttäreni kaipaa minuakin varmasti jo kotiin,” Ylijohtaja totesi ja silitti Olivian kättä. Muiden katseen laajenivat hiukan ja katselivat hämmentyneenä toisiaan.
”Tuota… Ylijohtaja,” Moto aloitti varovasti.
”Sanokaa Hans vain… en ole liiaksi välittänyt tittelistäni, muuta kuin töissä jos silloinkaan,” Hans heilautti kättään kuunnellessaan liiaksi Ylijohtaja-nimitystä.
”Hans… kuinka vanha teidän tyttärenne oikein on?” Moto korjasi.
”Minulla on kaksi lasta… Marcus täytti juuri kymmenen ja pieni rinsessani kolme vuotta. Harmi etten voi olla enempää osana lasteni elämässä…” Hans luimisteli korviansa. Jaca vilkaisi hiirimiehen ohitse nopeasti Motoa.
”Mulla on sulle asiaa jos suonet hetken?” Jaca totesi harmaalle hiirimiehelle.
”Sopii hyvin… minullakin on sinulle,” Moto asteli jo toisaalle, kun Jaca nousi hiirimiehen perään ja tyrkkäsi Olivian veljensä syliin.

Moto hieroi niskaansa, kun Jaca pyöräytti hiirimiehen niin, että he seisoivat selin Hansiin ja kaikkiin muihinkin nähden.
”Mitä me teemme?” Jaca heilautti käsiään hermostuneena.
”En tiedä… Minni ja Turbo ovat päivän poissa, joten hekin saavat kuulla tästä vasta illalla,” Moto kuiskasi.
”Mitä me kuiskitaan?” Hemi kysyi kaksikon olan takaa saaden heidät hiukan pelästymään.
”Hemi!” Jaca puri hammastaan.
”Haluan tietää kanssa mitä suunnittelette!”
”Tai me halutaan tietää!” Vinskikin liittyi kuiskuttelu porukkaan.
”Mikä yllätys!” Moto puristi kädet toruvasti eteensä.
”Meidän on kenties selvitettävä… millä vuosisadalla Ylijohtaja… tai siis Hans oikein elää!” Jaca ehdotti.
”Miten se onnistuu? Hän luulee Minnin olevan kolmen vuoden ikäinen hiirilapsi!” Vinski kysyi heilutellen käsiään.
”Tiedän… ja se on todella surullista… ei ihme ettei hän tunnista aikuista Minniä tai Marcusta!” hiirinainen parahti hiljaa.
”Mulla voisi olla idea,” Moto vastasi. Muut vilkaisivat kookasta harmaata hiirimiestä.
”Annetaan hänen kertoa omaa tarinaansa… se missä hän luulee olevansa nyt! Sen avulla pystymme antamaan tarkemman raportin Minnille, kun hän palaa Turbon kanssa!” Moto ehdotti. Vinski katsoi nyrpeästi isoveikkaansa.
”Tuo oli…”
”Fiksu idea… Samalla kuulemme tarinaansa heidän lapsuudestaan isänsä näkökulmasta!” Jaca keskeytti valkean hiirimiehen.
”Mitä muutakaan voimme… ehkä myös muistelut auttavat Hansia palauttamaan muistinsa nopeammin,” Moto heilautti kättään.
”Moto olet nero!” Jaca innostui ja veti hiirimiehen mukaansa. Hemi ja Vinski katsoivat hölmistyneenä toisiaan. Oliviakin naurahti miehen sylissä ivallisesti.
”Senkin kelju!” Vinski nyrpisti kuonoansa hiiritytölle ja heilutteli tämän jalkoja.
”Tule!” Hemi komensi ja vetäisi Vinskin panosvyöstään mukaansa.

”Anteeksi käytöksemme vuoksi Hans. Ei ollut tarkoitus tuolla tavalla poistua paikalta,” Jaca pahoitteli ja istui uudemman kerran hiirimiehen viereen.
”Ei se mitään… paitsi hetken jo luulin, että salaisitte minulta jotain!” Hans naureskeli, kun muut hiiret katsoivat vain toisiaan.
”Tuli puheeksi tyttäresi…” Jaca laski kätensä polviensa päälle.
”Mitä hänestä?”
”Voisitteko kertoa meille hänestä… tai lapsistanne? Millaisia he ovat? Miten teillä kotona menee ottaen Marsin tilanteen huomioon?” Jaca tenttasi.
”Marsin tilanne? Olemme vasta neuvottelu asteikolla?”
”Siksi juuri. Haluamme tietää miten Marsin… tilanne etenee ja miten saatte perhe-elämän mahdutettua siihen samaan,” Jaca mietti sanomisiaan hetken.
”Oletteko tosissanne?” Hans kysyi hämmentyneenä katsoen vieraita hiiriä.
”Voit luottaa meihin!” Vinski nyökkäisi.
”Ja miksi luottaisin teihin?” mies ihmetteli. Moto vilkaisi Jacaa ja Hemiä, kun hiirinaisesta alkoi ottamaan paniikki vallan.
”Olemme kenraali Rontin sotilaita!” Moto möläytti ja sai vaaleanharmaan hiirimiehen katseen laajenemaan.
”Mitä sinä teet?” Vinski murahti miehen korvaan pitäen siitä tiukalla pinsettiotteella samalla kiinni.
”Jos et päästä minusta irti nyt… niin löydät itsesi Marsin maanperältä nopeammin, kuin luuletkaan!” mies murisi valkealle ystävälleen.
”Olette kenraali Rontin sotilaita?” Hans kysyi. Vinski vapautti Moton korvan otteestaan.
”Olemme…” Moto hieroi korvanlehteänsä. Hans puristi kädet eteensä.
”Rontti on hieno mies… tapasimme harvoin, mutta aina meillä oli yhtä hauskaa, kun tapasimme. Tosin, kuin se yks kerta,” Hans muisteli jo viimeistä tapaamistaan Rontin kanssa.
”Miksi ette aloittaisi siitä?” Jaca kysyi. Hans kohautti kulmaansa.
”Se ei ole mieluisin aloitus… mutta syy sille miksi lähdin nopeammin oman perheeni luokse,” Hans kohautti harteitaan ja paransi asentoaan sohvalla.
”Kestämme sen,” Hemi nyökytteli.
”Hyvä on…” Hans myöntyi ja muisteli tapahtumia, jotka tapahtuivat hänen muistoissaan muutamia kuukausia takaperin sitten, mutta todellisuudessa aikaa oli kulunut yli 24-vuotta…

Suuret sadepisarat kolisivat korkean tornimaisen tukikohdan ikkunoita vasten. Sen rinnalle rakennetussa matalammassa rakennuksessa asuivat sotilaat ja hoitajat. Vaaleanharmaa hiirimies istui omassa toimistossaan täytellessään omia papereita. Hiirimiehen ruskea nahkatakki roikkui omassa naulassaan ja yleensä mieshiiren rinnan poikki menevä nauha, johon oli kaikki hänen ansaitsemat tähdet kiinnitettyinä, roikkui samaisessa naulassa. Paria kuukautta aikaisemmin hiirimies oli ylennetty Marsin johtoon Ylijohtajana edellisen jäädessä eläkkeelle. Hänen työmääränsä oli jo entuudestaan kaksin- ellei nelinkertaistunut. Kotona hän ehti käydä harvoin ja usein illasta hiirimies ottikin videopuhelun kotiin. Mies oli töidensä vuoksi joutunut hankkimaan asunnon Tulikrokantin kaupungista. Hän oli kotoisin aivan Marsin toiselta puolta, jossa hänen perheensä asui. Hiirimies hieroi väsyneenä silmiänsä. Pari viikkoa sitten hän oli menettänyt kaksi luotto ystäväänsä yhtäkkiä ja heidän pienet poikansa oli tuotu tukikohdalle turvaan. Hiirimies haroi yön mustia hiuksiaan, jotka yleensä olivat siististi miehen päälaella. Hän ei voinut ymmärtää miten hänen ystävänsä voivat olla pois. Järkyttyneet sotilaat kertoivat heidän menettäneen hengen julmalla tavalla, joita ei mielellään muistelisi. Marsin yllä oli kuin musta pilvi, joka alkoi hiljaa nostaa myrskyä hiljalleen. Vieraan planeetan asukkaat olivat lähteneet planetaariselle ryöstöretkelle ja Mars oli mitä ilmeisin heidän kohteensa. Hiirimies oli käyttänyt useita tunteja hallituksen istunnoissa ja miettimässä miten vieraiden kanssa pitäisi toimia.
”Ylijohtaja!” sotilas paukkasi sisään saaden miehen hiukan pelästymään.
”Mitä nyt?” Hans puristi kädet nyrkkiinsä, kun tehtävät jäivät kesken muiden ampaistessa sisään.
”Niistä lapsista…”
”Mitä heistä?” Hans hymyili vinoillen tälle. Oikeasti hänellä oli monta muutakin tehtävää, jotka hänen piti saada valmiiksi.
”Keskimmäinen heistä pitäisi ulkoistaa…” sotilas hieman tärisi saadessaan vaaleanharmaan hiirimiehen katseen itseensä.
”Mitä osaa käskyistäni ette ymmärtänyt? Lapsia ei…” Hans aloitti noustessaan seisomaan ja kävellessään sotilaansa eteen vihaisena.
”…eroteta toisistaan!”
”Tiedän käskynne… tämä tuli vain Hallitukselta, koska keskimmäinen lapsista ei ole asettunut!” sotilas tärisi hiukan ojentaessaan kirjekuoren Ylijohtajalle. Mieshiiri luki nopeasti sen sisällön ja hieroi silmiänsä turhautuneena.
”Miten lapset voivat sinun mielestäsi asettua, jos heidät erotetaan toisistaan… juuri, kun he ovat menettäneet molemmat vanhempansa?” Hans kysyi vihaisena. Sotilas katseli hiukan ympärilleen.
”Ei kaiketi mitenkään!”
”Ding… ding… ding! Oikea vastaus… ja nyt meidän pitää erottaa heidät toisistaan?” Hans kysyi.
”Niin Hallitus vaatii!” sotilas tokaisi.
”Ei vaadi, jos se minusta riippuu!” Hans murahti ja ohjasi sotilaan ulos toimistostaan. Sotilas ei keksinyt mitään vastalausetta ja poistui huoneesta nopeasti.

Seuraavaan päivään mennessä Hans oli saanut useamman hallituksen jäsenen kiinni ja pyysi lasten erottamista koskevan asiakirjan tuhoamista. Mies yritti puolustaa lapsia parhaansa mukaan, miettiessä traumaa, jonka vajaa kolme viikkoa sitten pienet olivat joutuneet kohtaamaan. Kuitenkaan hallitus ei taipunut. Keskimmäinen heistä oli 3-vuotias hiiripoika, joka ei Hallituksen standardien mukaan ollut asettunut asumaan tukikohdalla lastenosastolla. Orpokoti olisi kenties vaihtoehto siinä missä armeijan hoitajien tukikohtakin, mutta heidän mielen järkkymisen vuoksi osasto oli heille toistaiseksi parhain ratkaisu. Kolmevuotias marsilaispoika teki kaikkensa ettei asettuisi osastolle. Hän huusi päivät pitkät niin, että koko osasto raikasi, hän puri hoitajia ja sotilaita, sylki, juoksi sinne tänne ja heitteli ruokiansa pitkin tukikohtaa. Hän oli myös niin pieni ettei häntä voinut rauhoittaa lääkkeellisesti tai fyysisellä tavalla. Se olisi liian rankkaa hänen mielelleen. Pojan isoveli oli liian sulkeutunut auttaakseen pikkuveljeänsä ja nuorin oli vasta 4-kuukauden ikäinen hiirivauva. Hans kulki tukikohdan käytäviä mietteliäänä. Pojan siirto olisi välttämätön, mutta mies oli yrittänyt pohtia mikä olisi pojalle parhain ratkaisu. Mieshiiri asteli ulkosalle ja nautti sateen raikastamaan ilmaa. Vielä tuolloin Marsissa oli vettä, aavikoitakin oli jo muodostunut, kun plutolaiset tuttavuudet olivat ilman Marsin lupaa käyneet nostamassa maata, joita hiiret pitivät silmällä. Kuitenkin heikoin tuloksin, jotka niitattiin pienestäkin sanasta.
”Nauttiiko Ylijohtaja sään antimista?” matala miesääni kysyi hänen takaansa. Hiirimies kääntyi katsomaan tulijansa suuntaan. Miehellä oli pitkä nilkkoihin asti yltävä tumma repaleinen takki, joka liehui auki miehen astellessa eteenpäin. Takista puuttui hihat kokonaan ja oli nuhjuisen näköinen. Mustat saappaat korostivat tämän jalkoja. Miehellä oli tummansiniset rikkonaiset farkut, musta t-paita, jonka päältä meni kaksi mustaa panovyötä ristiin keskenään. Suuri haulikko oli nostettu tämän selänpuolelle lepäämään. Sen minkä miehestä teki poikkeuksen oli, että tämä ei ollut hiiri. Vaan harmaa suurikokoinen rotta, jonka vaaleanpunainen häntä oli hiukan ottanut osumaa aikoinaan. Pienissä korvissa oli useampi lovi ja muutama korvakoru. Rotan kuono oli pidempi, kuin hiirien ja hampaat terävämmät.
”Kenties… Mites kotikonnuille? Kuulin, että poikasi pääsi vihdoin sotilaskouluun!” Ylijohtaja iski rottaa tuttavallisesti käsivarteen. Rotan nimi oli Malcom.
”Vihdoin… kahdeksas kerta toden sanoo, vai miten se meni!” Malcom tuhahti ja sai Ylijohtajan naureskelemaan. Tuohon aikaan hiiri- ja rottaklaani asuivat samoissa kaupungeissa yhdessä täydellisessä harmoniassa. Vaikka harmonia oli taattu tuolloin, asui suurin osa rotista slummeissa tai kaupungin ”ei hyvällä” puolella, johon hiiret harvemmin uskaltautuivat. Jotkut arvovaltaisemmat marsilaiset hyljeksivät suoraan rottia ja osa kansasta, mutta se oli kaiketi molemminpuolista inhoa eri klaania kohden. Ylijohtaja ei sietänyt syrjintää ja piti kynsin hampain kiinni siitä, että kaikki hänen aikakaudellaan pysyivät yhtenä rintamana.
”No… pääasia, että poikasi voi tehdä sinut ylpeäksi!” Ylijohtaja nyökkäsi.
”Luulen, että Hallituksella oli sormensa pelissä tässäkin asiassa,” rotta huokaisi surkeana. Ylijohtaja katsahti pitkäaikaista ystäväänsä lempeästi.
”Älä siitä välitä. Poikasi jatkoi kaikesta huolimatta yrittämistä ja pääsi sisään,” Hans kannusti ja sai rotan piristymään.

”Mitäs sinä? Työtehtäviä?” Malcom kysyi.
”Muistatko Reean ja Thomasin sekä heidän kolme pientä poikaansa?”
”Muistan joo… ne lapsethan tuotiin tänne eikö niin?” Malcom puristi kädet eteensä nyökytellen. Hans nyökkäsi vaisusti ystävälleen.
”Hallitus on määrännyt pojat erotettavaksi toisistaan… vain koska keskimmäinen ei asetu!”
”No onko tuo ihme? He ovat olleet täällä vajaan kolme viikkoa… ja vanhemmat…”
”Kuolleet… tiedän. Menetämme koko ajan hyviä hiiriä, vain sen vuoksi ettei Hallitus tule yhtään vastaan. Ja nyt minun pitäisi olla se ”kusipää” hiiri, joka kertoo veljeksille, että yksi siirretään… ja kaikista pahinta en tiedä mihin veisin hänet, jotta hän olisi turvassa ja saisi kuitenkin huolenpitoa.”
”Entä kuninkaalliset?”
”Kuninkaalliset ovat vain keulahahmoja, ohjeet ja laki tulee heidän takaansa eli Hallitukselta,” Hans selitti turhautuneena.
”Kauan sinulla on aikaa saada poika siirrettyä?”
”Tämä päivä…” Hans nosti kätensä lanteilleen ja sai rotan irvistämään. Malcom sammutteli jatkuvasti radiopuhelintaan, jonka Hans pisti merkille.
”Jos sinulla on työtehtävä niin ota se, yritän kanssa hoitaa omani loppuun!” Hans heilautti kättään.
”Pärjäätkö ilman kukoistavaa seuraani?”
”Ilmanraikkaus ainakin paranee!”
”Loukkaus!” Malcom huudahti muka järkyttyneenä. Hans naurahti saaden ystävänsäkin rentoutumaan ja iski Ylijohtajaa selkään.
”Soita jos tulee ikävä… tai tule käymään… tiedät missä asun,” rotta vinkkasi silmäänsä.
”Meidän pitää tavata enemmän vaimojamme vapaalla, jos sinäkin alat flirttailemaan minulle,” Hans tokaisi saaden rotan räjähtämään nauruun. Hans suuntasi itsensä hoitajien puolelle. Verta vuotava nuori hiirineito asteli miestä vastaan.
”Onko kaikki hyvin?”
”Joo… pikku purijamme pääsi taas niskan päälle!” hoitaja piteli kättään.
”Sitä pelkäsinkin,” Hans huokaisi.
”Olen kunnossa… älkää huoliko Ylijohtaja. Käyn Viennalta pyytämässä rohtoja käteeni.”
”Onko hän keksinyt uusia parannuskeinoja?” Hans puristi kädet eteensä pieni virne kasvoillaan. Vienna oli vanhempi rottanainen, joka oli tunnettu tukikohdalla omista rohdoistaan ja lääketieteellisestä osaamisestaan. Räjähdys sai Hansin vetämään hoitajan käsiensä suojaan. He näkivät sivuikkunoista, kuinka vastakkaisen siiven ikkuna oli posahtanut auki ja metsänvihreä savu nousi ikkunan kautta Marsin taivaalle.
”Taitaa para-aikaa keksiä!” hoitaja totesi pelokkaana.
”Mene katsomaan onko Vienna kunnossa,” Hans ohjeisti.
”Kyllä Ylijohtaja!” hoitaja totesi ja kiirehti toiseen siipeen. Hans huokaisi syvään ja haroi mustia hiuksiansa. Viennan aiheuttamat räjähdykset olivat tukikohdalla arkipäivää. Muutaman kerran mies oli saanut muistuttaa naista varovaisuudessa, mutta ohjeet olivat menneet kuin kuuroille korville.

Hans kuuli jo osaston ovien ulkopuolelle, miten joku rikkoi tavaroita suljettujen ovien takana. Hans lähetti viestin radiopuhelimellaan hoitajalle, että odotti ovien takana. Hetkeen osastolta ei kuulunut mitään ja hiirimies näkikin miten maitolasisien ovien takaa viuhahti tumma pienen hiirilapsen siluetti. Heti ovien vieressä oli ajanviettohuone, johon ilmeisesti hiirilapsi oli juossut. Hoitaja avasi oven pidellen hieman päätään.
”Oletko loukkaantunut?” Hans kysyi.
”Pian… en voi ovea pitää auki!” hoitaja totesi. Hän oli tummanruskea väriltään ja hänen vaaleanruskeat hiuksensa oli tiukalla nutturalla. Hiirinaisen päätä komisti pieni vekki. Hans veti oven perässään varmistaakseen, että se oli varmasti lukossa.
”Hänen käyttäytymisensä vain pahenee ja hän ottaa vauhtia selkeästi isoveljestään, joka ei saa sanottua edes tervehdystä!” hoitaja selitti. Hän oli osastonhoitaja Luna.
”Muistakaa tehdä kaikki raportit vahingoista… poika nimittäin lähtee tänään!” Hans huokaisi.
”Lähtee? Hans! Ystävänäsi en voi antaa sinun viedä niin pientä orpokotiin!” Luna älähti.
”En vie häntä orpokotiin…”
”Mihin sitten? Ja et voi tehdä sitä!”
”En tiedä… ja en voi muutakaan! Se on Hallituksen käsky!” Hans murahti puristaen kädet eteensä.
”Kyllä voit! Olet Ylijohtaja! Taistele näiden lasten puolesta!”
”Olen yrittänytkin! Hallitus antoi minulle jo ukaasin niskoittelusta!” Hans tokaisi surkeana saaden Lunan luimistelemaan korviansa. Kolina sai kaksikon huomion, kun kaksi isompaa hiirimiestä yritti saada pojan taltutettua.
”Etsi tuolle lapselle hyvä loppuelämän koti sitten… hän ei ansaitse tällaista!” Luna pyöritteli päätään ja ohjasi Ylijohtajan ajanviettohuonetta kohden. Pieni kullanruskea hiiripoika tummissa housuissa ja vaaleassa paidassa seisoi yhteisen tilan pöydällä hajottaen toisten lasten tekemiä saviaskarteluita. Pojan samanväriset hiukset olivat hiukan pystyssä ja keskeltä otsaa nousi kaareva pyörtyvä nostaen hiukset pois kasvoiltaan. Hans astui hiirimiesten väliin ja mittaili poikaa katseellaan.
”Mikä hänen nimensä on?” Hans kysyi.
”Emme tiedä… mutta eikö hänen vanhemmat olleet ystäviäsi?” Luna kuiskasi miehen korvaan.
”Olivat… mutta heidän asemiensa vuoksi armeijan riveissä, he eivät puhuneet lapsistaan sen enempää, kuin sitä mukaan mitä saivat heitä. Samoin, kun en ole itse puhunut omista lapsistani tai heidän nimistään sen enempää,” Hans selitti.
”Isoveli osaisi kertoa sen, jos vain puhuisi. Hän on kuitenkin 12-vuotias.”
”Mistä tiedät?”
”Hän kirjoitti sen. Kun pyysin lisätietoa, hän lopetti senkin,” Luna tokaisi.

Hans nappasi käsiinsä lentävän objektin ja katsoi nuorta hiiripoikaa tuimasti. Tämä kuitenkin osoitti voimakkaasti miehelle mieltään ja irvisti vihoissaan näyttäen miehelle kieltään.
”Komea kieli sinulla nuorimies!” Hans asteli pojan luokse päättäväisenä.
”Kakkapää!” poika tuumasi.
”Vai niin… miksi heittelet tavaroita?” hiirimies kysyi.
”Tyhmäpää!”
”Sanat hallussa… mutta tiedätkö mitä? Armeijassa ei toimita tai käyttäydytä noin… ei vaikka kuinka olisi pahamieli!” Hans totesi laskien objektin käsistään. Hiirimies nosti pojan kainaloista ilmaan, joka automaattisesti yritti potkia miestä. Kuitenkaan siinä onnistumatta. Poika yritti myös purra miestä käsiin, mutta pää ei taipunut riittämiin, kun hänen omat olkapäänsä ottivat vastaan. Hetken aikaa hiiripoika jaksoi potkia ilmaa, kunnes rauhoituttuaan hetken Hans uskaltautui laskemaan hänet maahan. Saman tien, kun pojan jalat ottivat maahan, yritti tämä luistaa karkuun. Hans nappasi pojan hännällään kiinni.
”EIIIIIIIIIIIIII!”  poika huusi kurkkusuorana. Samalla myös korvat lukkoon lyövä kiljunta raikasi jälleen osastolla. Hans ummisti silmiänsä. Hetkeen hän ei ollut kuullut yhtä voimakastahtoista tahtojen taistoa ja huutoa pienen hiirilapsen suusta.
”Tämä ei ole muuttunut mihinkään. Vauva ja isoveli on ihan rauhakseltaan,” Luna piteli korviansa.
”Vauva ei tule muistamaan tapahtumia… isoveli pitää saada toivutettua. Sillä hänellä on yhteys tähän tuholaiseen!” Hans tokaisi ja tukki toista korvaansa.
”Jätättekö meidät hetkeksi kahden?” Hans jatkoi ja sai Lunan katseen laajenemaan.
”Mutta Ylijohtaja?” Luna kysyi. Hans puolestaan nosti kämmenensä merkiksi naiselle, että tämä voi vaieta.
”Pärjään. Menkää ja lukitkaa ovi perässänne!” Hans osoitti kädellään ovelle.
”MINÄ KANSSAAAAAAAAAAAA!” poika huusi kurkkusuorana, kun kookkaat mieshiiret ja Luna poistui huoneesta lukiten yhteisen tilan oven perässään. Kun avaimenlukukortti kilahti omaan lukijaansa ja ovi naksahti kiinni, uskaltautui Hans vapauttamaan pojan otteestaan. Hiiripoika juoksi pienessä paniikissa ovelle ja yritti saada sitä auki. Tämä ei kuitenkaan toteutunut, joten poika alkoi hakkaamaan ovia nyrkeillään ja jaloillaan. Hans puolestaan istui lattiatasolle ristiasentoon. Kun ovi ei auennut ja pakokauhu valtasi hiiripojan pienen mielen romahti tämä raastavaan itkuun lattiatasolle. Pienet punaiset silmät tuottivat niin paljon kyyneliä, että pojan kasvot kastuivat kunnolla.
”Phhäääästäkää poiiiiiis!” poika anoi.
”He eivät avaa sinulle ovea, kun käyttäydyt tuhmasti!” Hans puristi kädet eteensä. Poika istui oven eteen ja pyyhki voimakkaasti kyynelten kastelemia kasvojaan.
”POIS!” poika huudahti heittäytyen selälleen. Tämän seurauksena hiiripoika potki kantapäillään ovea.
”Ovi ei aukea ennen, kuin rauhoitut…” hiirimies totesi ja sai päähänsä pienen leluauton. Hans hieroi ohimoaan ja katsoi leluautoa kädessään. Hans nousi päättäväisenä seisomaan.
”Tiedätkö mitä meidän kotonamme tapahtuu, jos on noin tuhma hiirilapsi?” Hans kysyi. Poika murjotti tälle selkeästi ja ei halunnut jutellakaan tämän kanssa asiasta. Poika yritti puolestaan heittää miestä uudemman kerran toisella lelulla. Hansin lähestyessä tätä, poika yritti pinkaista karkuun. Kuitenkin Hans nappasi tämän halausotteeseensa lattiatasolle istumaan. Poika rimpuili, yritti purra ja potkia miestä. Kuitenkin Hans sai pojasta otteen niin, että tämä ei päässyt tekemään miehelle mitään näistä.
”EIIIIIIIIIIIiiiiiiii…” poika aneli itkuisena.
”Tiedän, että et ole paha… sinulla on vain todella, todella pahamieli jonka haluat ulos kehostasi!” Hans selitti, vaikka poika ei välttämättä kuunnellut sanaakaan mitä mies hänelle puhui.

Hans katsoi kelloa väsyneenä. Myös hänen sylissään ollut hiiripoika alkoi hiljalleen väsymään. Poika nuokkui hiirimiehen sylissä. Kahden tunnin taistelu alkoi viimein tuottamaan tulosta ja poika ei jaksanut enää taistella hiirimiestä vastaan.
”Voisinpa auttaa sinua paremmin! Mutta olet poika, joka ei liiaksi välitä säännöistä… Säännöistä?” Hans keksi, kun hehkulamppu syttyi hänen päässään. Poika korahti pienesti, saaden Hansin heräämään ajatuksistaan.
”Tiedän sinulle loistavan sijoituspaikan!” Hans silitti pojan päätä hennosti. Hiirimies vapautti pojan otteen, joka laskeutui miehen jalkojen päälle nukkumaan. Hans siirsi poikaa varovasti noustessaan ylös. Hän nosti pienen kullanruskean hiiripojan syliinsä, joka kietoi kätensä hennosti miehen kaulanympärille.
”Voitte avata!” Hans koputti oveen, joka avattiin siltä seisomalta.
”Oletteko kunnossa?” Luna kysyi huolestuneena.
”Kaikki hyvin! Hän nukkuu!” Hans totesi kuiskaten.
”Miten teitte tuon?” Luna ihmetteli.
”Kiinnipito! Suosittelen teillekin! Turvallinen tapa pienelle lapselle purkaa pahaa mieltään. Loppujen lopuksi he vain väsähtävät!” Hans selitti.
”Sairaalan osaston hoitajat eivät saa ottaa kiinni! Laki kieltää sen,” Luna luimisteli korviansa.
”Siihen pitää tehdä muutos… siitä on paljon hyötyä nimittäin.”
”Mitä aiotte nyt?”
”Tapaan pojan isoveljen. Tiedän nimittäin hänelle hyvän kasvuympäristön ja haluan kertoa sen vanhemmalle veljelle kasvotusten!” Hans huokaisi. Luna oli surullinen veljesten erottamisesta, mutta ohjasi kuitenkin miehen poikien yhteiseen huoneeseen. Pienen pöydän ääressä 12-vuotias kullanruskea hiiripoika väritteli omia värityskuviaan. Hänen otsallaan oli kanssa pieni pyörtyväinen nostamassa hiuksia kasvoiltaan. Piirustukset joita poika väritteli, olivat melkein mustan värin peitossa ja hahmoja ei paperista enää tunnistanut. Poika ei laittanut merkille edes huoneeseen saapuvia marsilaisia. Hans laski kolmivuotiaan nukkumaan omalle sängylleen. Samalla ohimennen pienessä läpinäkyvässä pinnasängyssä tuhisi kolmas kullanruskea hiirilapsi. Hans silitti pienen marsilaisen kättä, kaipuustaan omia lapsiaan kohden. Pieni hiirivauva jatkoi vain tuttinsa imemistä, joka oli aivan liian suuri vielä pienen marsilaisen kuonolle. Hans suoristi itsensä ja istui pöydän ääressä värittelevän kullanruskean hiiripojan viereen. Poika ei nostanut katsettaan mieheen, mutta liikautti kuitenkin silmiään.
”Terve…” Hans tervehti hiiripoikaa, joka oli pari vuotta vanhempi kuin hänen oma poikansa. Poika ei vastannut miehelle mitään, vaan teroitti mustan värikynänsä uudelleen.
”Olen Marsin Ylijohtaja Hans Milanius… mutta voit kutsua minua Hansiksi,” mies esitteli itsensä saamatta edelleenkään vastausta hiiripojalta. Hans vilkaisi surkeana Lunaa, joka kohautti harteitaan.
”Minulla on sinulle vähän ikäviä uutisia lisää… tiedän, että olette kokeneet veljienne kanssa paljon. Mitä yhdenkään lapsen ei pitäisi kokea… mutta,” Hans epäröi.

Hän ei halunnut pahoittaa hiiripojan mieltä entuudestaan, mutta hänen oli pakko. Vain sen vuoksi, ettei hänelle annettu vaihtoehtoja. Hän olisi ottanut pojat omaan kotiinsa, jos ei joutuisi työskentelemään niin kaukana perheestään. Marie, Hansin vaimokin varmasti olisi auttanut heitä.
”Mutta… Veljesi käytöksesi vuoksi… meidän on vietävä pikkuveljesi sellaiseen paikkaan, jossa hän olisi turvassa ja se paikka on Tulikivikaupungissa. Lähellä tätä kaupunkia. Siellä hän saa apua ja saatte tavata niin paljon, kuin haluatte… mutta käytöksensä vuoksi, hän joutuu siirtymään. Se ei ole sinulle rangaistus, etkä ole tehnyt mitään väärää…” Hans selitti. Poika lopetti värittämisensä ja puristi kynää kädessään.
”Veljesi nukkuu nyt… kun hän herää saatte olla vielä hetken kahden. Sitten tulen hakemaan hänet…” Hans kertoi. Poikahiiri reagoi voimakkaasti heittämällä kynänsä menemään ja juoksi ulos huoneesta. Hans painoi päänsä käsiinsä. Juuri tätä hän ei halunnut tehdä ja vihasi asemaansa sillä istumalla. Luna asteli miehen luokse ja laski kätensä lohduttavasti tämän olkapäille.
”Paremmin hänelle ei olisi voinut asiaa kertoa,” Luna totesi yrittäen olla kannustava. Hans nosti katseensa ja painoi päänsä nyrkkejään vasten.
”Olet kai oikeassa. Mutta en halunnut tätä… en halua erottaa sisaruksia toisistaan! Mietin eilisestä asti, että mitä jos omat lapseni erotettaisiin toisistaan… Se olisi aivan kamalaa!” Hans nousi seisomaan ja katsoi naishiirtä.
”Tiedän Ylijohtaja… mutta niin, kuin sanoit. Tämä ei ollut sinun päätöksesi…” Luna pyöritteli pienesti päätään.
”No ei… mutta älyttömän huonon Hallituksen päätös!” mieshiiri heilautti turhautuneena käsiään.
”Emme voi siis tehdä enempää,” Luna huokaisi.
”Mitä teen nyt?”
”Mene vaikka lounaalle… minä puhun vielä vanhimman pojan kanssa. Hän varmasti haluaa puhua veljelleen lähdöstä kaksin,” Luna rauhoitteli miestä.
”Kai se on mentävä… edessä voi olla tuskainen ajomatka Tulikivikaupunkiin,” Hans huokaisi. Luna ohjasi hiirimiehen ulos lasten huoneesta ja peitteli pienen kullanruskean hiiripojan päiväunilleen.

Hans pyöritteli termospullon sisällä olevaa kahvia kädessään. Kello läheni kolmea iltapäivää ja hänen pitäisi hakea hiiripoika matkaansa. Eräs sotilas oli tuonut pojan vähäisiä tavaroita ja leluja pakattuina lähtemään hiiripojan mukaan. Hans valmisteli mustan kiiltävän panssaroidun maasturin matkaansa. Sen takapenkille oli hiiripojalle kiinnitetty istuin.
”Ylijohtaja…” hento naisääni sanoi hänen takaansa. Vaaleanharmaa hiirimies kääntyi ympäri ja katsoi Lunaa ihmeissään, jonka kädestä piti tiukasti kiinni hyvinkin rauhallinen kolmevuotias. Poika katseli mielenkiintoisena ympärilleen.
”Eikö minun pitänyt hakea hänet?” Hans ihmetteli ja osoitti pientä hiiripoikaa.
”Piti… mutta isoveli meni niin lukkoon tapaamisestanne, että oli parempi tuoda itse poika tänne.”
”Niin just! Mää olen nyt se paha mies tässä, koska minä joudun konkreettisesti heidät erottamaan toisistaan!” Hans murahti osoittaen käsillä itseään.
”Ette ole paha mies…”
”Lasten silmissä olen ja siitäkö saan kuulla koko elämäni ajan!”
”Rauhoittukaa Ylijohtaja… poika on tässä ja valmiina lähtemään,” Luna silitti pojan takaraivoa kevyesti. Poika hymyili ensikertaa naiselle ja hiirimiehelle. Hans osoitti hämmentyneenä poikaa.
”Mitä teitte hänelle ja miksi hän on noin rauhallinen?”
”Lääkitsittekö hänet salaa…” Hans kuiskasi naiselle. Luna hymyili miehelle lempeästi.
”Emme… poika rauhoittuu auton kyydissä. Se on hänen yksi lempi hommansa!”
”MOOOOOOOPYYYYYY!” poika huusi osoittaen moottoripyörillä ajavia sotilaita.
”Isänsä poika…” Hans nosti kätensä lanteilleen. Pojan kädessä oli mustan kiiltävä lelu moottoripyörä, jota hän piti tiukasti otteessaan. Hans kyykistyi pojan tasolle.
”Lähdemmekö ajelulle?” Hans kysyi.
”JOOOOOH!” poika hyppi innoissaan. Poika oli aivan eri päästessään tekemään mieluista asiaa, vaikka aikaisemmin poikahiiri oli yrittänyt vahingoittaa kaikkia aikuisia lähellään ja hajottanut muiden omaisuutta. Hans luimisti hiukan korviansa ja nosti pojan syliinsä.
”Varotaan päätä!” mies naureskeli laskiessaan pojan omaan istuimeensa. Poika hihkui onnessaan päästessään auton kyytiin. Saatuaan pojan kiinni vöihinsä tervehti Luna vielä hiiripojan.
”Ole reipas… ja toivottavasti saat tarvitsemaasi apua!” Luna silitti pojan poskea. Hiiripoika esitteli naiselle leluaan pidellen samalla päristyksen ääniä.
”Joo… vie moottoripyörä kovalle ajolle,” nainen vastasi ja sulki oven heidän välistään. Hiirinainen henkäisi surkeana. Hans silitti naisen olkia lohduttavasti.
”Kaikki menee paremmin päin!” mies vastasi.
”Tiedän… hän tarvitsee tämän!” nainen vastasi. Hiirimies tervehti vielä naisen ja nousi maasturin kuljettajan paikalle.

Matka Tulikiveen kävi hiirimiehen mielelle. Hän ei ollut varma onnistuisiko hänen suunnitelmansa, mutta hänen oli pakko yrittää. Hiiripojan kohtalo oli yhden kortin varassa ja hän ei halunnut edes ajatella, että mitä Hallitus tekisi hänelle mikäli tehtävä epäonnistuisikin. Hans ajoi ohi Tulikivikaupungin keskustan. Syvemmällä metsän siimeksessä oli korkea hieman kulahtanut harjoittelualue. Suuri nurmikenttä aukeni metsän jälkeen ja edessä hiekkatien päässä kohosi sotilastukikohta. Sen ränsistyneitä ikkunoita oli yritetty korjata erikokoisilla pellin palasilla. Hans parkkeerasi maasturin ja näki häntä kohden kävelevän tutun hiirimiehen. Hans avasi vyönsä ja katsoi poikaa, joka oli ihmeissään heidän olin paikastaan.
”Odota hetki… Hans tulee kohta päästämään sinut!” mies kertoi. Hiirimies nousi autosta.
”Minun tehtäväni ei ole muistaa teidän hääpäiväänne!” ruskeaturkkinen hiirimies naurahti, jonka pitkät hiukset oli kiedottu löyhälle ponnarille.
”Ensinnäkin… se tapahtui vain kerran ja toiseksi… Marie pääsi sinua muistuttamaan siitä!” Hans nosti sormensa hiirimiehelle.
”Mitä kotiin kuuluu… lanko?” hiirimies painotti loppuosaa.
”Sinä olet Rontti minulle lanko… ei toisinpäin!” Hans pyöritteli päätään.
”No mitä uutta isoon kaupunkiin? Ja miksi olet täällä?” Rontti heilautti käsiään seuratakseen Hansia auton toiselle puolelle. Meteli auton sisältä alkoi kasvamaan. Poika keräsi kierroksia istuimessaan. Hän alkoi ilmeisemmin aavistelemaan ettei paikka olisi mikään miellyttävä.
”Myrsky!” Hans tokaisi salamyhkäisesti.
”Valmista muutama sotilaasi juoksemaan tämän perässä!” mies jatkoi.
”Toitko mukanasi aavikkoleopardin?” Rontti kohautti kulmaansa.
”Tämä on ehkä pahempi…” Hans totesi. Rontti nappasi radiopuhelimensa valmiiksi käteensä, kun Hans avasi auton ovea.
”Älä potki mua!” mies komensi ja sai Rontin hämmentymään.
”AAaaahhh!” Hans nousi nopeasti takaisin pystyasentoon ja piteli kättään.

Hiiripoika hyppäsi autosta ketterästi pois juosten aikuisia hiirimiehiä vain pakoon.
”Tuotaaaa… Hubert ja Wilson… teitä kohden on tulossa pieni hiirilapsi, joka on ilmeisen ärhäkkä. Pitäkää hänestä huolta tovi… ja antakaa hänen vain tutkia paikkoja. Syliin on ilmeisen vaarallista yrittää ottaa!” Rontti hämmästeli katsellen samalla Hansia.
”Kuitti kenraali…” kuului radiopuhelimesta.
”Mitä tämä nyt on? Ja kuka hän on?”
”En tiedä hänen nimeänsä… mutta muistatko Reean ja Thomasin?” Hans hieroi niskaansa.
”Eikö he olleet luottosotilaitasi?”
”Olivat… ja kuolleet!”
”MITÄ?”
”Tuo on heidän poikansa. Tai yksi heidän pojistaan… Hallitus on määrännyt hänet siirrettäväksi toisaalle…”
”Ja miten se minuun liittyy?”
”Hän siirtyy tänne!”
”Mitä? Haloo onko pääsi ihan tyhjä!” Rontti nappasi miehestä kiinni koputtaen tämän päätä. Hans ähisi päästessään miehen otteesta irti.
”Ei… hallitus antoi minulle jo varoituksen niskuroinnista sillä en halunnut erottaa veljeksiä toisistaan… tämä on ainoa paikka, johon uskallan pojan jatko sijoittaa,” Hans selitti.
”Hans! En ole lastentarha!” Rontti levitteli käsiään. Samalla kova räjähdys kantautui jostain harjoittelukentältä. Vaaleanharmaa hiirimies puristi kädet eteensä.
”Älä… sano… mitään!”
”En… Rontti. En pyytäisi tällaista ellei tilanne olisi todella paha. Poika ei asetu armeijalle. Hän on satuttanut jo useampaa aikuista ja on vaaraksi itselleen. Olet ainoa hiiri, jonka tiedän voivan saada poikaan jonkinlaisen kontaktin!” Hans pyysi hiirimiestä.
”Kuka pitäisi pojasta huolen?”
”Sinä!” Hans osoitti sormellaan Ronttia.
”Hans! Plutolaiset liikkuvat kuin vuorovesi Marsia pitkin sotaisin aikein… tiedät sen! Ja minun pitäisi aloittaa pienen hiiren kasvatusoperaatio, jonka nimeä emme edes tiedä?” Rontti kysyi.
”Tiedän… ja ainoa, joka sen voisi kertoa on hänen pahassa shokissaan oleva 12-vuotias isoveljensä! Ja et ole hänen isänsä… vaan pikemminkin… mentori. Ohjaat oikeaan suuntaan! Pojassa on todella paljon hyvää.”
”Varmasti niin kuin jokaisessa lapsessa… mutta en voi… Vapaustaistelijat eivät ole lastentarha!”
”Huijasit siskoasi, että sait armeijasta virallisen paikan!”
”Kiristätkö minua?”
”En… pyydän apuasi!”
”Mitä saan vastapalvelukseksi, jos suostun?”
”Saat itse päättää… mutta poika tarvitsee suhteellisen vakaan ympäristön tällä hetkellä itselleen,” Hans kohautti olkiaan. Rontti mulkaisi miestä vihoissaan. Kuitenkin syvä pitkä myöntyvä huokaisu kertoi Hansille miehen antaneen periksi.
”Hyvä on… vain tuon pienen marsilaisen vuoksi!” Rontti suostui.
”Vaikka suhteellinen ja vakaa ympäristö ei kuvaa Vapaustaistelijoita!” mieshiiri jatkoi.
”Totta!” Hans naurahti. Hiirimies vilkaisi ruskeaturkkista ystäväänsä.
”Ota haaste…”
”Haaste?”
”Kasvata pojasta yksi parhain Vapaustaistelija! Sellaista mitä Marsissa ei ole koskaan tavattu!” Hans ehdotti. Rontti hieroi leukaansa mietteliäänä.
”Varsin varteen otettava idea…” Rontti tokaisi.

Hans avasi maasturin peräluukut ja nosti pojan tavarat ulos autosta.
”Milloin saat tietää pojan nimen?” Rontti kysyi.
”Ilmoitan siitä heti, kun vain kuulen…” Hans vastasi miehelle, joka nyökkäsi hyväksyvästi.
”Kuitenkin pojan isoveli muistaa vanhempansa parhaiten ja kuultuaan heidän kohtalostaan… niin shokki voi ottaa aikansa,” Hans selitti.
”Entä kolmas poika?”
”Vauva… neljä kuukautta!”
”Aaaaa… se selittää,” Rontti nyökkäsi. Hans nyökkäsi miehelle hyväksyvästi.
”Mitäs nyt aiot? Palata Tulikrokanttiin Hallituksen pyöriteltäväksi?”
”En… lähden lentokentälle,” Hans totesi ja iski maasturin ovet kiinni.
”Lentokentälle?”
”Niin… menen hetkeksi kotiin. Lasten kanssa työskentely sai koti-ikävän aikaiseksi. Ja haluan päästä omien nappuloideni luokse edes hetkeksi.”
”Marien mukaan he kaipaavat isäänsä…”
”Niin kaipaavat. Varsinkin, kun Minni on kipeä,” Hans huokaisi.
”Onko rinsessa kipeä?” Rontti huolestui.
”Hän on kovassa kuumeessa. Kun odotin piraijaa, kävin kanttiinissa hakemassa hänelle pienen parane pian-lahjan,” Hans hymyili.
”Entä Marcus?”
”Hänellekin on tuliainen… en kuuntele sitä huutoa mikä muuten nousisi!” hiirimies naureskeli.
”Ymmärrän!” Rontti nauroi lempeästi.
”No… ei muuta, kuin hyvää matkaa… Ylijohtaja!” Rontti kätteli samalla miestä. Hans mulkaisi vihaisena miestä.
”Tuki suusi!” Hans murahti ja sai Rontin vapauttamaan kätensä miehen puristavasta otteesta nauraen.
”Menehän nyt! Lapsesi… ja ehkä vaimosikin kaipaavat sinua!” Rontti tuuppasi kevyesti ystäväänsä.
”Vaimoni kaipaa erityisesti minua!” mies vinkkasi silmäänsä.
”Liikaa tietoa… hyvää matkaa ja soittele, kun kuulet jotain uutta!” Rontti iski auton oven kiinni, kun Hans oli päässyt istumaan maasturin kyytiin.
”Näemme kyllä. Pojan asioissa ainakin!” Hans avasi ikkunan.
”Niin…” Rontti vastasi edelleen epäilevänä.
”Kyllä sinä pärjäät. En luottaisi poikaa kenen tahansa hoivaan,” Hans vastasi.
”Niin… etpä kai…” Rontti kohautti harteitaan.
”Me törmäämme vielä,” Hans sulki ikkunansa ja heilautti kättään miehelle tervehdykseksi. Rontti teki samoin. Radiopuhelimesta kuuluva vaikerrus sai hänet kasaamaan itsensä ja lähtemään katsomaan millaisen tuholaisen hänen ystävänsä oli hänelle siirtänyt.

Hans oli tehnyt pitkän matkan päästäkseen kotiinsa. Onneksi lennolla hän ehti hieman ummistaa silmiänsä. Kuitenkin huonosti nukuttu lentoyö aluksessa ei vaikuttanut merkittävästi miehen vireyteen. Se ei kuitenkaan miestä haitannut, kun vastaanotto oli ollut koskettava nuoren hiiripojan juostessaan isäänsä vastaan. Marcus roikkui isänsä kaulassa, kun Marien sydän suli isän ja pojan jälleennäkemisestä. Hiirinainen painoi kättään sydämelle, kun tämä odotti miehen huomiota kanssa.
”Isä mulla oli sua niin ikävä,” Marcus tokaisi miehen sylissä.
”Voi pieni marsilaiseni… niin minullakin sinua. Oletko ollut kunnolla?” Hans kysyi laskiessaan pojan sylistään. Hiirimies riisui ruskean nahkatakkinsa yltään.
”Olen… koulussakin menee hyvin!”
”Tuo on poikani…” Hans totesi nostaen katseensa terassilla seisovaan hiirinaiseen.
”Oletko reipas poika?”
”Aina!”
”Veisitkö isän tavarat sisälle?”
”Jooo!” Marcus henkäisi ja rupesi kiskomaan miehen kassia sisälle. Hans pyöritteli hymyillen päätään ja asteli hiirinaisen luokse, joka laskeutui toiseksi alimmalle portaalle miestään vastaan. Nainen laski kätensä miehen olkapäille ja hieroi kuonoansa rakastuneena tämän kuonoa vasten.
”Oliko ikävä?”
”Kysytkin…” Marie henkäisi, kun tunsi hiirimiehen rakkauden täyteisen suudelman kuonollaan.
”Miten pieni tyttömme voi?”
”Kuume on korkealla edelleen ja antennit tummanpunaiset… lääkärin mukaan lääkkeen pitäisi lauttaa kuumeen laskuun parissa päivässä!” Marie selitti.
”No yritän olla apunasi sen aikaa!”
”Olet niin hyvä mies Hans!” Marie ihasteli. Hans hymyili vaisusti hiirinaiselle.
”Onko kaikki hyvin?”
”Jouduin töissä vain epämiellyttävään tilanteeseen. Mutta voin kertoa siitä myöhemmin! Nyt haluan aikaa vain teidän kanssanne!” Hans hymyili vaimollensa, joka ohjasi miehen sisälle kotitaloon. Minnin sairastumisen vuoksi perhe ei päässyt lähtemään juuri minnekään. Marcus ja Hans olivat käyneet pienellä ajelulla keskikaupungissa hakemassa pienelle potilaalle tämän lempi vanukasta ja kukkia piristämään Marien päivää, joka oli saanut olla lasten kanssa vain keskenään. Ajoittain Hansin vanhemmat olivat auttaneet Marieta lastenhoidossa, jotta Marie sai hoidettua myös maatilaa rauhassa.

Marie oli ilahtunut saamistaan lahjoista. Samoin Minni. Hän oli herännyt päiväuniltaan ja ilahtunut ehkä vanukkaistaan enemmän, kuin isän saapumisesta kotiin.
”Minni ei ymmärrä vielä kumpi on tärkeämpi…” Marcus lohdutti isäänsä taputtaen tätä olalle, joka istui pöydän ääressä ja sai isänsä nauramaan.
”Kannustavaa,” Hans nyökytteli.
”Ole hyvä rakas… lempi ruokaasi,” Marie henkäisi ja istui kattilan kanssa pöydän ääreen.
”Olet taivaallinen vaimo Marie… tiesitkö sen!” Hans tuoksutteli kuonollaan padassa höyryävää muhennosta.
”Minni rakas… ruoka ensin!” Marie huokaisi, kun näki tyttärensä yltä päältä hedelmä-suklaa vanukkaassa.
”EI!” tyttö totesi tomerana ja poistui vanukkaansa kanssa pöydän äärestä. Marie heilautti käsiään turhautuneena. Hans laski kätensä vaimonsa kädelle.
”Pääasia on kai, että hän syö tuossa kuumeessa edes jotain!” mies lohdutti.
”Niin… tomeruuttaan hän ei ole menettänyt kuumeen myötä,” Marie kohautti harteitaan.
”Ei tietenkään. Hänhän on tyttäremme!” Hans naureskeli.
”Saanko jälkkäriä, jos syön kanssa ruokani?” Marcus kysyi.
”Ilman muuta…” Hans nyökkäsi. Marcus antoi lautasensa äidilleen.
”Minni voisi silti syödä pöydän ääressä ennen, kuin vanukas on pitkin vaaleaa sohvaamme!” hiirinainen vinkkasi kasaten poikansa ruoka-annosta. Hansin katse laajeni hiukan ja juoksi olohuoneesta hakemaan tyttärensä.
”Myös sinua… neiti…. koskee samat säännöt, kuin meitä muitakin tässä perheessä. Mikä tahansa ruoka syödään pöydän ääressä!” Hansin ääni kantautui olohuoneesta. Räkäisen hiiritytön kova ääninen yskä sai miehen ummistamaan tiukasti silmiänsä kantaessaan tämän takaisin ruokasaliin.
”Voi pieni tyttöni,” Hans silitti tytön kasvoja hellästi.

Iltaa kohden Hans luki Marcukselle iltasatua, siinä missä Marie lääkitsi Minniä alakerrassa ja antoi tälle höyryhoitoa tukkoisuuteensa.
”Ja niin pikku prinssi löysi kadonneen kilpa-autonsa ja johdatti kuningaskuntansa uusille kilparadoille…” Hans päätti kirjan. Marcus oli koko sadun ajan ollut isänsä kainalossa.
”Tää on mun lempikirjani!” Marcus totesi isälleen, kun sai kannen kiinni ja he ihastelivat vielä sen päällä olevaa kuvaa.
”Tiedän. Luemme sen aina, kun on mahdollista!” Hans naurahti lempeästi.
”Isi… Kauan olet kotona?” Marcus kysyi surullisena.
”Miksi sinä sitä murehdit pikku soturini?” Hans luimisteli korviansa.
”No koska olit taas tosi kauan pois! Haluaisin sinun osallistuvan isä-poika urheilupäivään…”
”Milloin se pidetään?”
”En muista päivää… äiti tietää sen, mutta…”
”Mutta mitä?”
”Hän ei voinut luvata puolestasi mitään!”
”Hyvin sinä tiedät sen. Kysyn sen äidiltä sitten, kun saan sinut nukkumaan… Ja Marcus. En voi luvata sinulle mitään, työni on vain sellaista!”
”Tiedän… ja välillä se tuntuu tyhmälle!”
”Ymmärrän… minäkin haluaisin olla teidän kanssanne enemmän, mutta tämä on nyt vain tällaista!” Hans selitti halaten surkeaa poikaansa. Marcus halasi isäänsä tiukasti ja nosti katseensa tähän.
”Oletko täällä vielä aamulla, kun herään?” Marcus kysyi nostaen päätään. Hans hymyili lempeästi. Marcuksen vaalean oransseihin silmiin.
”Olen. Mutta sitä ennen sinun pitää nukkua!” Hans sanoi noustessaan seisomaan.
”Joo…” Marcus hihkaisi. Hans peitteli poikansa vielä tiukasti tämän peiton alle ja suukotti tämän päälakea.
”Hyvää yötä!”
”Hyvää yötä iskä!” Marcus toivotti, kun Hans sulki pienen pöytä valon ja jätti hiiripojan oven raolleen.

Hans asteli alakertaan, jossa pieni hiirityttö äitinsä vieressä haki unta höyrystimen alla. Marie selasi tv-kanavia ja naishiiren mielenkiinto oli pysähtynyt uutisiin. Hans siirsi tyttärensä nukkumaan syliinsä. Tyttö havahtui hieman, mutta ummisti pian uudemman kerran silmiänsä. Marie oli kietonut kätensä eteensä.
”Kamalaa…” nainen henkäisi surullisena, kun uutisissa käytiin jo käynnissä olevaa taistelua plutolaisia vastaan.
”Teen kaikkeni ettei tuo saavuta Meriluotoa,” Hans lohdutti naista nostaen kätensä tämän yli.
”Edes sinä et voi luvata tuollaista!”
”Yritän kuitenkin parhaani…” mies huokaisi. Marie kohotti hiukan asentoaan ja vaihtoi kanavaa. Uutiset rupesivat ahdistamaan naista liiaksi. Nainen löysikin nopeasti alkavan vanhemman elokuvan pyörimässä toiselta kanavalta ja asettui miehensä kainaloon paremmin. Hans oli hiljainen ja paijasi vain puolisonsa hiuksia hennosti. Marie vaistosi miehensä käytöksessä olevan jotain outoa.
”Rakas…” nainen aloitti.
”Mmmmmmm…”
”Onko kaikki hyvin?” nainen kysyi varovaisesti.
”Joo on… jouduin vain tekemään töissä jotain sellaista mitä en toivo kenellekään pienelle marsilaiselle,” Hans aloitti ja sai Marien uudemman kerran kohottamaan asentonsa. Naishiiri katsahti huolestuneena miestään.
”Kerro minulle. Vai onko se salaista tietoa?”
”Ei… siis ei ole salaista tietoa!” Hans tarkensi. Marien kysyvä ilme kertoi miehelle, että tämä voisi jatkaa.
”Hyvät ystäväni menehtyivät sodassa ja heidän pienet lapsensa sijoitettiin tukikohdalleni… no yks näistä lapsista ei asettunut kunnolla ja Hallitus määräsi hänet siirrettäväksi. Taistelin lasten puolesta ja sain itse niskuroinnista rikkeen!” Hans selitti naiselle paijaten pienen hiirityttönsä hiuksia hellästi.
”Mitä lapsille sitten tapahtui?”
”Minun piti erottaa heidät toisistaan…”
”Erottaa?” Marie kysyi surkeana ja silitti miehensä kättä, joka korvat luimussa nyökytteli vaimollensa.
”Keskimmäinen lapsista ei asettunut, joten hänet piti sijoittaa uudemman kerran. Ja orpokoti ei ollut vaihtoehto,” Hans murahti pienesti.
”Mihin veit hänet sitten?” Marie pohti. Hans vilkaisi vaimoansa pieni virne kasvoillaan.
”Et ikinä arvaa…”
”No en jos vinkkailet vain noin!” Marie iski miestään kevyesti käsivarteen.
”Veljellesi…”
”Rontille?” Marie kysyi hämmentyneenä. Ivallisen leveä hymy oli vallannut naisen kasvot.
”Rontille!” Hans nyökytteli. Marie nauroi ilkikurisesti pienesti.
”Miten se meni?”
”Hyvin. Kun en antanut hänelle vaihtoehtoja kieltäytyä.”
”Onko Rontti niin, kuin… isäpuoli lapselle?”
”Ei. Ennemminkin mentori… ohjaa elämän oikeille raiteille, mutta ei ole kasvatusvelvollinen pienokaisesta!” Hans selitti ja sai Marien nyökyttelemään.
”Kieltämättä kuulosti kyllä hyvin… epämiellyttävältä työtehtävältä,” Marie huokaisi ja silitti täydessä unessa olevan tukkoisen Minnin yönmustia hiuksia.
”Se oli. Heti nousi karvat pystyyn siitä, että mitä jos meidän lapsillemme käy samalla tavalla. Että heidät erotetaan syystä tai toisesta toisistaan!”
”Hans rakas… lapsemme ovat täällä. Turvassa omassa kodissaan.”
”Mutta kuinka kauan? Vaikka lupasin, ettei plutolaiset pääse tänne saakka… niin…”
”Hans. Etukäteen on turha miettiä asioita. Lapsemme ovat täällä. Toistensa ja meidän kanssamme…” Marie rauhoitteli miestään.
”Te olette tärkeintä mulle koko Marsissa… teidän menettämisenne olisi liian tuskallista!” Hans totesi surkeana. Hiirinainen painoi kätensä hellästi miehensä poskelle ja suuteli tätä rakastavasti.
”Olemme kanssasi… vaikka emme olisikaan yhdessä… tiedät sen,” naishiiri henkäisi ja sai Hansin uudemman kerran suutelemaan vaimoansa…

Hans päätti muistelunsa ja oli saanut koko tulostaulun hiljentymään. Moto vilkaisi Vinskiä hiljaa. Jacakin vilkaisi Hemiä nopeasti, joka pyöritteli pienesti päätään.
”Tuo… tuo oli todella raastava tarina…” Jaca empi hiukan ja hieroi takaraivoansa. Olivia oli kyllästynyt tarinaan jo puolessa välissä ja lähtenyt leikkimään lempi pehmolelunsa kanssa.
”Se on… ja siksi minun on päästävä Marsiin pikapuoliin. Perheeni kaipaa minua, kuten pienet lapseni…” Hans älähti ja nousi seisomaan venytelläkseen vartaloansa.
”Meidän on puhuttava tästä asiasta oman Minnimme kanssa. Vain hänellä on alus jolla pääsemme takaisin Marsiin!” Moto rauhoitteli hiirimiestä.
”Miten joku on onnistunut nimeämään tyttärensä sillä kauniilla nimellä. Olisin omasta Carbinestakin halunnut Minnin, mutta Marsin protokolla ei hyväksynyt nimeä kolme vuotta sitten tyttärellemme!” Hans ihasteli.
”Niin… ajat muuttuvat,” Jaca totesi hermostuneena. Hän ei tiennyt miksi, mutta heidän tehtävänsä oli ennen Minnin tuloa pidettävä miehen harhaluuloa yllä.
”Kaipaan kotiin… en edes kehtaa olla myöntämättä sitä!” Hans heilutteli käsiään.
”Jokainen meistä kaipaa,” Gal nyökytteli lohduttavasti.
”Jep. Vaikka Maassa olemme olleet jo tovin, mutta kyllä koti on aina koti!” Moto myöntyi kanssa. Hans hymyili lempeästi nuoremmille marsilaisille.
”Olette hyviä hiiriä… jos suonette anteeksi menen käymään vessassa,” Hans pahoitteli ja poistui paikalta. Oven sulkeuduttua jokainen huokaisi syvään.
”Ei Rontilla ole mitään lasta vastuullaan!” Vinski kuiskasi hampaat irvessä. Moton -älä viitsi ilme, kertoi hiirimiehelle paljon.
”Ihan tosi?” Moto kysyi.
”No mieti nyt!” Vinski heilautti käsiään.
”Tiedän… koska siitä on yli 20-vuotta todellisuudessa!” Moto murahti takaisin valkealle marsilaiselle.
”Mutta kuka se lapsi on ollut? Hansin tarinassa emme saaneet kuulla pojan nimeä?” Gal pohti.
”Miksi ette kysy komentajaltanne?” Hemi ummisti silmiänsä lattiatasolta. Moto ja Vinski katsoivat toisiaan.
”Totta! Turbo tietää ihan varmasti. Hän on asunut suurimman osan elämästään tukikohdalla!” Vinski innostui.
”Niin hän on ja muistelee sitä varmasti mielellään!” Moto puristi kädet eteensä.
”Tuskin hän ainoa marsilaislapsi oli, joka Vapaustaistelijoissa on ollut?” Vinski mietti.
”Tuskin… mutta emme tiedä, koska he tulevat,” Moto kohautti harteitaan.
”No annetaan heille se aika toistensa kanssa. Ei tilanne tästä muutu, vaikka saisimme lisää kuullakin Hansilta tarinoitaan!” Jaca vastasi ja nousi kanssa seisomaan.
”Mietitte liikaa! Olisiko aivot narikkaan välillä hyvä vaihtoehto?” Hemi kysyi unisena lepuuttaessaan päätään sohvan istuin osaan.
”Ai niin, kuin sinulla 24/7?” Gal kysyi.
”Olet julma ystävä Galileo!” Hemi tokaisi ja sai hiirimiehen pyöräyttämään silmiänsä.

Samaan aikaan kaupungin ulkopuolella, Turbo oli parkkeerannut moottoripyöränsä läheisen bussipysäkin taakse. Pariskunta itse oli suunnannut itsensä korkean niityn keskelle. Minni naurahti ilahtuneena istuessaan Turbon sylissä, joka makasi selällään keskellä peltoa. Rakkautta oli osoitettu monin tavoin ja Turbo hieroi naisen paljasta alaselkää rakastavasti.
”Olet mahtava nainen!”
”Voi kiitos… sinäkään et ollut hullumpi,” nainen kumartui flirttaillen suutelemaan miestä, joka nousi naisen alla istumaan saaden hiirinaisen hieman kiljahtamaan suudelmien lomassa.
”Oletko varma ettei tänne tule kukaan?”
”Hei… tämän kauemmaksi ei ihmisasetuksesta pääse. Olemme täysin turvassa,” Turbo heilautti kättään.
”Tarkoitin enemmän puimuria tai traktoria, mutta kai ne ihmisetkin on hyvä välttää!” naishiiri siveli miehen leveitä olkapäitä.
”Olet turvassa kanssani…” Turbo helli naista otteessaan. Minni suuteli hiirimiestä muutaman kerran rakastavasti.
”Onko yhtään parempi olo?” Turbo kysyi varovaisesti. Minnin vaalean oransseista silmistä näki surun, mitä hiirinainen yritti peitota.
”Olen huolissani isästä ja Marcuksesta… muuten tämä on ollut loman yksi parhaimpia hetkiä,” Minni vastasi miehelle.
”Hyvä, jos sain sinut edes hiukan piristymään.”
”Turbo… jaoimme useamman kerran rakkauttamme niittypellon keskellä… se on enemmän, kuin hiukan!”
”Parasta aikaa siis koko parisuhteessamme!” Turbo virnuili naiselle. Minni iski kevyesti miestä rintalihakseen.
”Kai tiedät, että olet kaikkein rakkain hiiri minulle koko universumissa! Haluan, että olet onnellinen!”
”Turbo rakas… samoin! Ja sinä teet minut onnelliseksi. Kaikin tavoin… olet tukenani silloin, kun tarvitsen sinua eniten. Kuten nyt!”
”Se on hyvä kuulla. Rakastan sinua niin valtavasti!”
”Minäkin rakastan sinua…” Minni kuiskasi ja päätyi jälleen suutelemaan mieshiirtä hellästi. Varovasti hiirinainen kietoi kätensä tämän kaulalle.
”Pitäisikö meidän palata jo takaisin?”
”Mmmmm… mulla oli vielä muut asiat mielessäni…” Minni virnuili.
”Ai oli?” Turbo kohautti kulmaansa.
”Mmmmhhhmmm,” nainen hymähti ja työnsi hiirimiehen allaan uudelleen selälleen.

Yhteisen pidemmän ja kiireettömän hetken jälkeen Turbo oli käyttänyt hiirinaista vielä pitkin Chicagon katuja ajeluttamassa. Minni tunsi olonsa rentoutuneeksi ja raukeaksi. He olivat syöneet hyvin päivän aikana ja viettäneet parisuhteensa laatuaikaa ilman keskeytyksiä. Hiirinainen nojasi päällään Turbon olkaa vasten, käsien ollessa hellästi kiedottuina miehen lihaksikkaan vartalon ympärillä. Turbo vilkaisi sivusilmällään nopeasti kaunista puolisiaan ja suuntasi ajokkinsa suoraan tulostaululle. Turbo parkkeerasi pyöränsä toviksi stadionin oven viereen. Minnin laskiessa kypärän miehen moottoripyörän päälle. Kullanruskea hiirimies ojensi kätensä naiselle, joka tarrasi siihen kaksin käsin. Hiirinainen suukotti rakastavasti miehen hauista.
”Kiitos…” Minni kiitti ennen, kuin astuivat ovesta sisään.
”Ole hyvä kaunokainen…” Turbo hieroi naisen poskea ja oli suutelemassa tätä. Kuitenkin ovi läväytettiin auki ja sai kaksikon pelästymään.
”Kuulimme onneksi teidät…” Jaca henkäisi. Naishiiren perässä oli myös jätkät ja Santtu. Ystävykset astuivat ulos tulostaululta.
”Onko kaikki hyvin?” Minni kysyi.
”Jooo… miksi sinulla on heinää hiuksissasi?” Santtu kysyi ja nosti varovaisesti hiirinaisen mustista hiuksista oljenkorren.
”Turbo iski minua rakkauden osoituksella pienellä heinänipulla,” Minni valehteli ystävilleen. Kuitenkin sujuvasti, että nämä nielivät naisen selityksen.
”Tosi romanttista veikka!” Moto puristi kädet eteensä.
”Kyllä Minni sitä arvosti,” Turbo virnuili hiirinaisen suuntaan. Minni pyöräytti silmiänsä miehelle.
”Miten Marcus voi? Tai isä?” Minni kysyi.
”Siitä meidän pitääkin puhua…” Jaca henkäisi.
”Onko jotain tapahtunut?”
”Marcus on ennallaan… ei siis muutoksia,” Hemi raportoi ja sai vaaleanharmaan hiirinaisen nyökkäämään.
”Entä isä?”
”Kuten varmaan huomasit… hän ei elä tässä todellisuudessa,” Santtu aloitti varovaisesti.
”Huomasin.”
”Missä hän sitten elää?” Turbo kysyi.
”Ai niin! Meillä oli sinullekin kysymys!” Vinski osoitti mieshiirtä. Turbo kurtisti hiukan kulmiansa.
”Kumpi puhuu ensin?” Gal kysyi valkealta marsilaiselta.
”Tiedätkö pientä marsilaislasta, joka tuotiin Vapaustaistelijoille aikanaan Rontin huostaan?” Vinski kysyi.
”Miten niin?” Turbo hämmästeli.
”Hans kertoi meille tarinaansa ajasta, jossa hän uskoo elävänsä ja tuli maininneeksi viemänsä hiirilapsen Rontin huostaan,” Moto selitti empaattisemmin. Turbo vilkaisi Minniä nopeasti.
”Ja?” Turbo kysyi.
”Ne tapahtumat…” Moto empi.
”Niin?” Minni kysyi kanssa mielenkiintoisena.
”Ne tapahtumat sijoittuvat yli 24-vuoden taakse!” Jaca kakaisi.
”Mitä? Olin kolme tuolloin!” Minni älähti.
”Niinpä!” Vinski ja Hemi nyökyttelivät. Turbo näytti pohtivalta. Hän osasi kenties yhdistää palasia.
”Mutta se hiirilapsi… ei Rontti ole koskaan huolehtinut niin pienestä…” Vinski heilautti käsiään.
”Ja varsinkaan niin kamalasta! Puri kuulemma Ylijohtajaakin!” Hemikin naurahti, kun muisti sen osan tarinasta. Turboa alkoi hiukan nolottamaan ja hiirimies erehtyi hieromaan niskaansa hermostuneena.
”Tiedätkö asiasta jotain?” Santtu kysyi hiirimieheltä.
”Joooooo… Rontti sai aikanaan lapsen kaitseakseen!” Turbo aloitti.
”Oikeasti?” Gal kysyi jännittyneenä.
”Joo…” Turbo vastasi.
”Kuka?” hiirimiehet älähtivät yhteen ääneen. Turbo nyökytteli nolostuneena.
”Minä…” mies vastasi saaden ystävänsä hiljenemään…

Jotenkin mulla oli aavistuskin että tuo pieni kävelevä täystuho oli Turbo

Turbo puristi kädet eteensä. Jos hänellä olisi ollut vain kamera, niin hiirimies olisi ottanut ystäviensä hämmentyneistä ilmeistä muiston itselleen. Minninkin suulle oli noussut pieni virne. Vinski nosti sormensa lähelle Turbon kasvoja, joita kullanruskea hiirimies veti automaattisesti taakse päin.
”Sinä olet Rontin kasvatti?”
”Enkö juuri niin sanonut?”
”Mää tunnen itseni niin tyhmäksi…” Jaca heilautti käsiään.
”Ai sinä? Mieti miltä noista tuntuu?” Turbo tirskui osoitellen veljiänsä.
”Mitä tapahtui?” Gal hämmentyi ja katsoi Turboa.
”Vanhempani ilmeisesti kuolivat ja olin Rontin huostassa… Miten niin?” Turbo kysyi.
”No koska olet tavannut Ylijohtajan!” Hemi totesi hämmentyneenä. Minni peittosi nauravat kasvonsa painamalla kädellään suutaan.
”Mitä sinä naurat?” Turbo kysyi vaaleanharmaalta hiirinaiselta. Hiirinainen tirskui minkä kerkesi.
”Rakas… olet tavannut isäni ennen kuin me olemme tavanneet…” Minni totesi.
”Millä todennäköisyydellä?” Turbo kysyi heilauttaen käsiään.
”Etkö muista mitään siitä ajasta?” Jaca kysyi ja sai miehen pudistelemaan päätään.
”Muistan lapsuudestani vain murto-osan ja sen mitä olen Rontilta kuullut. Olin kuulemma aika kamala. Hänellä on vieläkin arpi niskassa… ja oli vanhassa hännässä… ja varmasti vielä siinä toisessa pikkusormessa… kun kuuleman mukaan purin häntä!” Turbo naureskeli. Minni peittosi silmänsä tällä kertaa, kun yritti sisäistää miehen lapsuutta.
”Varsinaiset lapsuudentraumat!” Hemi puristi kädet eteensä.
”Rontti sai minusta varmasti pahemmat traumat, kuin minä hänestä!”
”Eno parka…” Minni pyöritteli päätään.
”Ai sun eno? Mites sun isä sitten?” Jaca kohautti kulmaansa hiirinaiselle. Minni kohautti kulmiansa ja katsoi miestään.
”Mitä olet tehnyt isälleni?”
”Hyvä kysymys, kun en edes muista tavanneeni häntä.”
”Mitä isä kertoi tarkkaan ottaen teille?”
”Hän kertoi meille siitä, kuinka oli tavannut kolme hiirilasta joidenka, vanhemmat olivat alkusodassa kuolleet. Keskimmäinen heistä ei asettunut armeijan sääntöihin, joten Ylijohtajana eli sun isän piti erottaa heidät toisistaan sijoittamalla keskimmäinen paikkaan, josta saisi apua!” Jaca aloitti kohauttaen harteitaan.

”Onko Minnin isä syyllinen siihen, että olen ollut koko ikäni erossa biologisista veljistäni?” Turbo kysyi vihoissaan.
”Me ei edes tiedetty, että sulla on biologista sukua,” Vinski heilautti käsiään.
”Ja missä syy?” Turbo kysyi vihaisena.
”Sanoin ettei hän muistele tätä asiaa lämmöllä!” Moto murahti.
”Rauhoitu Turbo… isällä on varmasti ollut hyvä syy erottaa teidät!” Minni tarrasi hiirimiehen käsipuolesta kiinni.
”Mikä voi olla hyvä syy erottaa pienet lapset toisistaan?”
”Tuota Hanskin mietti… ei mikään. Hän ei todellisuudessa edes halunnut tehdä sitä, mutta Hallitus pakotti hänet vaikean asian äärelle,” Santtu rauhoitteli kanssa mieshiirtä.
”Jos isäsi olisi ollut töissä sieltä mistä olette kotoisin, niin hän olisi ottanut Turbon veljineen teille aikanaan asumaan!” Jaca jatkoi osoittaen Minniä.
”Hurraa… siinähän sitten parisuhteen alkuainekset!” Turbo naureskeli.
”Turbo sut siirrettiin, kun olit 3-vuotias… etkä mikään ihanne lapsi!” Gal tarkensi.
”Mielenkiintoista kuulla omasta lapsuudestaan teiltä… varsinkaan kun en muista itse mitään!” Turbo kohautti harteitaan.
”Onko ihme, jos olet ollut noin pieni,” Minni katsahti surkeana hiirimiestä.
”Mitä sää muistat omasta lapsuudestasi?” Moto kysyi. Turbo pohti hetken katsellen taivaalle.
”Muistaisinko siitä ajasta eteenpäin, kun siirryin kouluun? Tosi pieniä yksittäisiä tapahtumia ehkä kun olin viiden… silloin purin viimeisiä kertoja kuuleman mukaan.”
”Ja silloin purit enoani niskaan?”
”Olen purrut enoasi varmaan joka ruumiin osaan!” Turbo naureskeli.
”Tuskin nyt ihan kaikkiin?” Hemi kysyi.
”Melkein kaikkiin!” Turbo vinoili, kun tiesi mitä Hemi tarkoitti.
”Se olisikin ollut varmasti ikimuistoinen kokemus…” Minni vilkaisi sivusilmällä Turboa, joka nauroi lempeästi.
”Mää purin sun enoasi sisäreiteen. Sen lähemmäksi ei päässyt,” Turbo vinoili puristiaen kädet eteensä. Kaikki nauroivat miehen heitolle.
”Lopeta!” Hemi anoi nostaen kädet korvilleen. Kuitenkin Minnin hymy laantui nopeasti. Naishiiri haroi hiuksiaan ja löysi niiden seasta vielä muutaman oljenkorren.
”Mitä me teemme seuraavaksi?” Santtu kysyi surkeana.
”No isäni ei tunnista ilmeisesti minua ja Marcusta, jos elää 24-vuotta menneessä…”
”Juu ei…”
”Ei mitään muistikuvia!” Hemi ja Vinski pyörittelivät päätään.
”Ihmetteli kyllä sitä, että miten sinulle on voitu antaa nimi Minni, kun ei sitä Marsin protokollan mukaan saanut annettua sinulle,” Santtu selitti.
”En siis esittele itseäni virallisesti…” Minni painoi katseensa maahan. Turbo hieroi naisen olkapäätä lohduttavasti.

”Mitäs sitten?” Jaca kysyi. Minni vilkaisi Turboa huolestuneena. Naishiirellä oli hetki sitten ollut vielä hyvä olo, mutta nyt nainen ei halunnut edes pohtiakaan mitä heidän pitäisi seuraavaksi tehdä.
”Mitä te teitte?” Minni esitti vastakysymyksen.
”Eletään sun isän harhassa… että Mars ei olisi sotainen tanner tai hänen perheensä lapset olisivat oikeasti… no lapsia,” Gal selitti. Minni hieroi ohimoaan sormenpäillään.
”No meillä ei kaiketi ole muuta mahdollisuutta… ennen, kuin tiedämme mitä isälle oikein tapahtui… miksi hän ei kuollutkaan ja miten hän päätyi Tahkon alaisuuteen!” Minni pohti kävellessään pientä ympyrää.
”Ruokimme siis hänen harhaansa?” Turbo kysyi.
”Muuta vaihtoehtoa ei ole… hänen palauttamisensa maanpinnalle voi vahingoittaa hänen muistiansa entuudestaan!”
”Miten?” Turbo levitteli käsiään.
”Koska emme tiedä mitä Tahko teki hänelle!” Minni astui miehensä eteen. Turbo huokaisi syvään ja vilkuili sivulle.
”Sanoin, että olet tukenani jokaisella hetkellä… myös niinä vaikeina. Nämä hetket ovat Turbo niitä!” Minni katsoi surkeana hiirimiestä.
”Harhoissa elättäminen vai ruokkii harhaa!” Turbo yritti selittää naiselle.
”Tiedän… mutta en pyytäisi tätä, jos tietäisin muun vaihtoehdon!” Minni huokaisi. Turbo katsahti naista tämän surullisiin vaaleanoransseihin silmiin.
”Hyvä on… yritetään saada hänet itse kertomaan niin pitkälle asioita, kuin vain mahdollista!” Turbo myöntyi ja sai hiirinaisen nopeasti kietomaan kätensä mieshiiren lanteille. Turbo hymyili rakastavasti kietoen omat kätensä naishiiren ympärille ja suukotti tämän päälakea rakastavasti.
”Yksi juttu muuten… ennen… ettette järkyty,” Jaca muisti yhden asian saaden pariskunnan irrottautumaan toisistaan.
”Mikä?” Turbo kysyi.
”Maailma jossa Hans elää, on vielä sopusoinnussa keskenään!” Jaca totesi epämääräisesti.
”Tarkoittaa, että?” Minni kurtisti hiukan kulmiansa.
”Hiiret ja rotat elivät harmoniassa keskenään. Isäsi hyvä ystävä oli valtava rotta nimeltään Malcom…” Jaca tokaisi saaden kaksikon katseet laajenemaan.
”Vihollisrotat? Olleet harmoniassa keskenään hiirten kanssa?” Minni totesi epäuskoisena. Muut nyökyttelivät vain päitään naishiirelle vastaukseksi.
”Oi tää paranee vaan!” Turbo naurahti.

Minni mulkaisi vihaisena hiirimiestä, joka otti muiden miesten kanssa askeleen, jos toisenkin taakse päin. Minni huokaisi syvään ja lähti paahtavan kuuman auringonalta sisätiloihin viilentymään.
”Katsos… itse Minnihän se siinä!” Hans naureskeli pitäessään sohvaryhmällä Olivialle seuraa. Kuitenkin hiirinaisen nähtyään Olivia tiputtautui sohvalta naishiiren jalkoihin. Minni pyöräytti silmiänsä ja heittäytyi nojatuoliin, Olivian edelleen halutessaan naisen syliin. Hans heilutteli sormeansa ja kiersi itseään hiukan nähdäkseen Minnin takanaan. Muutkin seurasivat musta hiuksista hiirinaista sisälle.
”Kerro minulle yksi juttu…” muut kuulivat Hansin puhuvan naishiirelle. Minni puolestaan kohautti kulmaansa. Naishiiri laski kätensä, joita Olivia tutki noin 15 sekuntia mielenkiinnolla. Naishiiri tunsi olevan hiestä märkä ja ties kuinka paljon heinän palasi. Hän ei halunnut tyttöä sen vuoksi ottaa syliinsä.
”Miten vanhempasi ovat saaneet sinut nimettyä Minniksi? Itse en sitä saanut tehtyä 3-vuotta sitten ja jouduin tyytymään toiseksi parhaimpaan nimetäkseni kalleimman aarteeni,” Hans naureskeli. Minni mulkaisi kattoa ja sitten ystäviänsä. Häntä turhautti hyvin paljon ja olisi heti halunnut kertoa mieshiiren puhuvan omalle tyttärelleen. Mutta niin, kuin itse sanoi. Hän ei voisi, koska ei tiedä mitä Tahko oli tehnyt tälle, saati tämän muistille ja miten pitkällä aikavälillä.
”Sitä sun pitää kysyä mun vanhemmiltani!” Minni virnuili tympeästi miehelle. Hans kurtisti pieni hymy kasvoillaan kulmiansa.
”Vai niin…”
”Mistä minä edes tietäisin vastasyntyneenä, miten vanhempani haluaisivat minut nimetä ja miten ovat onnistuneet jossain sellaisessa missä sinä et!” Minni heilautti käsiään.
”Pidän sinusta! Kasvaisipa tyttärestäni samanlainen, kuin sinä,” Hans naureskeli ja otti Olivialta vastaan muovikulhon, jonka oli käynyt keittiön kaapista hakemasta, kun ei ollut Minniltä huomiota saanut.
”Sitä et toivo!” Minni kuiskasi hiljaa ja puristi kädet eteensä.
”Mitä sanoit?” Hans kysyi hämmentyneenä.
”En mitään!” Minni hymyili hiirimiehelle. Turbo istui naisen istumalle nojatuolin käsinojalle ja puristi kädet eteensä kevyesti. Olivia heitti muovikulhon menemään ja ynisi seuraavaksi hiirimiehen syliin, joka lempein ottein nosti tytön syliinsä. Punainen huivi oli pian hiiritytön tiukassa tutkinnassa, samoin miehen roikkuva korvakoru. Tässä kohtaa mies puuttui tytön innokkaaseen tutkimiseen, sillä napakalla otteella olisi pian korvakorua köyhempi.
”Teillähän oli pikatreffit! Luulin että olette poissa ihan iltaan saakka!” Hans vinoili kaksikolle.
”Siellä oli niin kuuma, että oli pakko tulla viilentymään hetkeksi,” Turbo virnuili naishiiren suuntaan.
”Ja ei sitä tiedä, vaikka lähtisimme uudestaan… tällä reissulla kuitenkin sain jo kaiken tarvitsemani… ja Turbo lupasi minulle treffipäivän koko päiväksi!” Minni hymyili hiirimiehelle noustessaan seisomaan ja sivellessään ohimennen Turbon leukaa. Turbo pyöräytti Olivian istumaan syliinsä, niin että tytön selkä oli miehen vatsanseutua vasten. Hans mulkaisi Oliviaa Turbon sylissä, joka naurahti pienesti. Hiirinainen kävi hakemassa itselleen juomapullon jääkaapista.
”Miten se… neljänseinän sisäinen kuhertelu?” Hans kysyi.
”Mistä tiedät minkä neljänseinän sisällä olimme kahden?” Minni vinoili ja istui takaisin nojatuoliin. Hemi ja Vinski osoittelivat pariskuntaa pilkkaavin ilmein ja elein.
”Arvaa kuka on saanut?” Hemi kysyi vitsaillen.
”Tiedän… ja katso nyt tuota ilmettä!” Vinski naureskeli supatellen.

Turbo pyöräytti silmiänsä ja päätään kaksikon juttelutuokiolle. Hans kurtisti kulmiansa ja siirsi puoliksi hämmentyneen ilmeensä valkoisista marsilaisista pariskuntaan. Minni ja Turbo vain hymyilivät tälle.
”Miksi ette kunnioita marsilaisia perinteitä?” Hans istui kunnolla sohvalle ja katsoi vuorottain sekä pettyneenä nuorempia yksilöitään.
”Mitä marsilaisia perinteitä?” Hemi naurahti puristaen kädet eteensä. Hans nousi seisomaan ja katsoi kookasta norsunluunvalkeaa hiirimiestä. Hemi nielaisi pelokkaana, kun mieshiiren kylmäävä katse porautui hänen kehoonsa. Miehellä oli sama pelottava katse, jonka Minnikin osasi osoittaa ollessaan pettynyt tai vihainen.
”Missä metsäkuopassa olette oikein asuneet?” hiirimies ihmetteli.
”Eikö avioliitto tai mikään muukaan perinne kiinnosta teitä?” Hans jatkoi ja käveli pientä epätoivoista ympyrää sohvaryhmän luona. Jokainen mulkoili vain toisiaan.
”Marsilaiset perinteet ovat tärkeitä meille… mutta sieltä mistä olemme kotoisin, hyväksytään toisten onni sellaisenaan. Ei sitä, että…” Jaca pyöritteli käsiään yrittäessään saada tukea muilta marsilaisystäviltään.
”… ettää onko naimisissa vai ei! Pääasia on pariskuntien oma onni ja tulevaisuuden haaveet,” Minni ponkaisi nojatuolistaan hiirinaisen viereen. Hans puristi kädet eteensä torjuvasti.
”Mekin kunnioitamme avioliittoa ja sen valaa, mutta… se ei ole meille vielä ajankohtaista ja kansamme omassa kaupungissa hyväksyy sen,” naishiiret valehtelivat ihan ummet ja lammet hiirimiehelle.
”Niinkö? Mistä kaupungista sitten olette?” Hans kysyi.
”Ööö olemme idästä…”
”…lännestä…”
”Idän ja lännen välistä?” naiset empivät yrittäessään keksiä kaupunkia.
”Eli etelästä?” Hans kysyi hämmentyneenä.
”Joo…” naiset älähtivät.
”Tämä on mielenkiintoista,” Turbo huokaisi raaputtaen päätään ja istui Minnin istumalle paikalle. Naishiiret mulkaisivat mieshiirtä.
”Joo… olemme etelästä!” Minni iski kätensä yhteen. Hans asteli hiirinaisten luokse ja kumartui kevyesti.
”Mistä kaupungista?”
”Kaupungista?” Minni kysyi ja katsoi Jacaa. Turbo painoi sormiaan kuonoansa vasten ja odotti, että naiset pääsisivät omasta pinteestään. Kuitenkaan nämä eivät nopealla heitolla keksineet mitään kaupunkia etelästä. Ylijohtajan odottava katse sai naiset empimään entistä enemmän.
”Punavuorenlaaksosta!” Turbo komppasi hiirinaisia.
”Onko Marsissa sellainenkin kaupunki?” Gal levitteli ihmeissään käsiään.
”On Gal… Punavuorenlaakso… se missä synnyit ja kasvoit!” Jaca puri hampaitaan ärähtäessään miehelle.
”Aaaaa ai niin… sama pää kesät talvet. Lyönyt aika monta kertaa!” Gal heilautti kättään naureskellen.
”Punavuorenlaakso?” Hans kysyi epäilevästi.
”Kyllä…” naiset vastasivat yhteen ääneen.
”Ikinä kuullutkaan!” Hans tokaisi ja kääntyi kannoillaan.
”Punavuorelaiset tuottavat paljon mehikissojen keräämään voidetta!” Turbo selitti ja sai naiset hämmentymään.
”Sitä luontaistuotetta?” Hans kysyi.
”Niin. Jollainhan pientenkin kaupunkien on elätettävä kansansa,” Turbo heilautti käsiään.
”Vau… hän on fiksu…” Jaca kuiskasi Minnin korvaan.
”Tietäisitpä vain…” Minni vastasi hiirinaiselle ja asteli miehensä viereen. Hans nyökkäsi niellessään nuorten hiirien selityksen omista kotikaupungeistaan.

”Kertokaa minulle yksi asia…” Hans heilutteli sormeansa pohtivasti.
”Jos olette kerran Punavuorenlaaksosta. Miten voitte olla Rontin sotilaita, joka työskentelee Tulikivessä?” hiirimies jatkoi. Minni huokaisi ja mulkaisi samalla kylmällä katseella, kuin Hans hetki sitten Vinskiä, Motoa, Hemiä ja Galia.
”Olemme kotoisin sieltä… muutimme Tulikiveen Rontin etsiessä uusia sotilaita… hänen juuri perustamaansa Vastarintaliikkeeseen!” Turbo selitti rauhallisesti saaden Minnin mielen rauhoittumaan. Hans nyökkäsi jälleen hyväksyvästi.
”Eli asutte Tulikivikaupungissa, ettekä Punavuorenlaaksossa?” Hans virnuili.
”Niin…” Turbo nyökkäsi.
”Kas kun en aikaisemmin ole tavannut teitä!” Hans puristi kädet eteensä.
”Vierailetko useinkin Rontin luona?” Turbo kysyi kohauttaen kulmaansa.
”No siis… ei viime aikoina ole tullut vierailtua!” Hans totesi.
”Ja meitä et ole voinut tavata, koska olemme olleet täällä!” Moto puolustautui kanssa.
”Aivan! Totta,” Hans henkäisi oivaltaessaan asian.
”Sinä olet fiksu nuori hiirimies… mutta en silti tiedä keitä olette… muuta, kuin Minnin ja hänetkin nimeltä!” Hans katsoi Turboa, mutta osoitti selkänsä takana seisovaa hiirinaista. Hans halusi tentata kaikki tiedot nuorista marsilaisista ulos. Minni ja Turbo mulkaisivat ystäviänsä.
”Missä teidän käytöstapanne? Ettekö esitellyt meitä poissa ollessamme?” Turbo kysyi ärtyisesti.
”Olisit voinut esitellä itsesi kanssa aamulla, ennen lähtöänne treffeillenne,” Hans virnuili hiirimiehelle, joka hieman nolostui miehen sanoista.
”Pahoittelut… No Minni ilmeisesti on jo julkkis meidän keskuudessamme… mää ole Turbo, Vinski ja Moto ovat pitkäaikaisemmat ystäväni. Hemi, Gal ja Jaca puolestaan uudempia tuttavuuksia… ja Santtu, Maan ystävämme,” Turbo esitteli tiiminsä hiirimiehelle.
”Entä hän?” Hans osoitti peukalollaan Marcusta.
”Hän on…” Minni epäröi jälleen.
”Miihkali!” Vinski iski pöytään osoittaen Hansia sormellaan. Minni ja Jaca iskivät kätensä kasvoilleen.  
”Miihkali?” Hans kohautti kulmaansa.
”Miksi epäilet kaikkea sanomaamme?” Hemi ärtyi hiirimiehelle. Minni vilkaisi Jacaa, joka kuiskasi tämän korvaan olla puuttumatta miesten väliseen keskusteluun. Hän halusi vain nähdä Hemin keräämässä itseään lattialta Ylijohtajan höykyttämänä, kun ärsyttäisi tätä omalla kysymystulvallaan. Minni tirskahti pidätelläkseen naurua. Hans katsahti nopeasti takanaan seisovia hiirinaisia, jotka yrittivät vetää kasvonsa peruslukemille. Kumpikin laski katseensa lattiatasoon. Olivia kiinnostui naisista. Jaca heristeli sormeansa tyttärelleen, joka vaati jälleen sylipaikkaa. Hiljalleen tytön olemus alkoi muuttumaan äreämmäksi ja tämä halaji varmasti jo päiväunilleen. Tyttö oli nukkunut aamusta pitkään ja aamupäiväunet oli jäänyt sen vuoksi välistä. Hans pyöräytti niskojansa.
”Epäilen teitä… koska käyttäydytte poikkeuksellisesti. Hänen nimensäkö muka Miihkali?” mies kysyi osoittaen Marcusta.
”Niin? Mitä erikoista siinä on?” Hemi kysyi.
”Hän on varmasti yli 25-vuotias mies… Miihkali nimenä kuulostaa enemmän rasavilliltä, nuorehkolta ja holtittomalta marsilaiselta,” Hans epäili edelleen. Moto vilkaisi Turboa, joka peittosi nauruaan. Ihan kuin suoraan heidän tuntemansa Miihkalin kuvaus.
”No hän on holtiton tai oli… siinä olet oikeassa,” Hemi heilautti kättään.
”Miihkali vai sinä?” Gal kysyi vinoillen.
”Miihkali…” Hemi mulkaisi ystäväänsä. Minni asteli sohvan toiselle puolelle ja kaappasi Ylijohtajan kainaloonsa.
”Niin, kuin jo puhuimme… me emme ole vastuussa vanhempiemme tekemistä nimipäätöksistä!” naishiiri rauhoitteli mieshiirtä ja istutti heidät pidemmälle sohvalle saaden tämän hiukan laantumaan.
”Olette sukua eikö niin?” Hans kysyi ja Minni nostikin hyvin nopeasti kätensä tämän olkapäältä pois.
”Joo… hän on isoveljeni!” Minni painoi kätensä jalkojensa päälle.
”Ja Jaca on… Miihkalin… puoliso ja tuo hymytyttö heidän tyttärensä?” Hans osoitti Oliviaa, joka oli jälleen kerran kullanruskean hiirimiehen kimpussa.

Tämä yritti tarttua miehen hännästä, mutta kiusoittelevasti mies nosteli häntäänsä edes takaisin saaden hiiritytön hyppimään naureskellen sen alla.
”ANNNaaaaaa…” tyttö murisi naureskellen.
”Joo… hän on Olivia,” Minni vastasi lempeästi hymyillen.
”Olivialla olisi päiväuniaika… aamu meni niin nopeasti,” Jaca istui pidemmän sohvan käsinojalle.
”Mennäänkö päikkäreille?” Turbo kysyi. Tyttö ärisi hymyillen hiirimiehelle.
”Et voi mennä päiväunille nyt!” Minni kohautti miehelle kulmiaan.
”Miksi? Toiminta kanssasi sai minut uneliaaksi,” mies virnuili hiirinaiselle ja nosti tyttöhiiren syliinsä. Minni punastui korviaan myöden ja peittosi kasvonsa.
”Hänelle pitää vaihtaa vaippa ennen, kuin menette…” Jaca vinkkasi. Turbo mulkaisi ilmeettömästi eteenpäin. Sitten mies keksi kävellä norsunluunvalkean hiirimiehen eteen.
”Jaca antoi meille vaippavapaan hoitovuoron… joten ole hyvä! Palauta hänet, kun olet tehnyt eno hommasi!” Turbo tokaisi tyrkäten hiiritytön enonsa syliin. Hemin suun loksahti auki ja vilkaisi sisartaan.
”Ai niin taisin luvatakin?” Jaca mietti muka yllättyneenä.
”Kostan tämän sinulle vielä…” Hemi murahti, mutta päätti kuitenkin käydä vaihtamassa Olivian vaipan. Santtu oli auttanut hommaamaan tyttöhiirelle maanvaippoja. Jacalla oli ollut askarteluprojekti, kun oli jokaiseen vaippaan saksinut reiät, että tytön häntä ei jäänyt painuksiin.
”Oletteko tekin sukua keskenään?” Hans kysyi.
”Joo hän on pikkuveljeni,” Jaca hymyili voitonriemuisasti veljensä perään.
”Entä hän… onko hänkin sukua teille?” mieshiiri osoitti vuorostaan Vinskiä.
”Ei… me ei olla sukua keskenämme,” Jaca pyöritteli päätään.
”Olen ihan eri värinenkin, kuin nuo kaksi…” Vinski osoitti hiirinaista.
”Ai mitä valkeampi on, sitä tyhjempi pääkin on?” Jaca kysyi.
”Vertaatko Vinskin päänsisältöä oikeasti Hemin päänsisältöön?” Gal kysyi.
”Totta… ei ole valkeita marsilaismiehiä järjellä pilattu,” Jaca kohautti harteitaan.
”Älähän nyt… isäni on valkeaturkkinen hiirimies. Ja hän jos joku on fiksu hiiri,” Hans toppuutteli hiirinaista. Minni hymyili lempeästi, muistaen ukkinsa, joidenka luona Marsissa vierailivat etsiessään Marcusta.
”Millainen hän on?” Minni uskaltautui kysymään.
”Isäni?”
”Niin… tai… miten tapasit puolisosi? Ja millainen hän on?”
”Onpa sinulla paljon kysymyksiä…” Hans virnuili naishiirelle.
”Olen vain utelias!” Minni hymähti ja paransi asentoaan sohvalle.
”Haluatko sinä kuulla tämän tarinan?” Hans kysyi Turbolta.
”En ollut äskeistä tarinaasi kuulemassa, joten miksi ei…” Turbo kohautti olkiansa.
”Juorukellot!” Hans totesi vilkaisten muita marsilaisia.
”Totu siihen…” Minni kuiskasi miehen suuntaan. Hemi marssi tympeän näköisenä takaisin muiden luokse mukanaan väsynyt hiirityttö. Olivia nojasi enonsa olkaa vasten ja oli valmista kauraa nukkumaan. Turbo kiitti virnuillen hiirimiestä ja nappasi tytön syliinsä. Vuorostaan tyttö painoi päänsä Turbon olalle.
”Söpis…” Jaca ihasteli.
”Turbo vai Olivia?” Minni kysyi ja vilkaisi isänsä ohi hiirinaista.
”Tässä kohtaa vastaan kyllä Olivia…”
”Harmi… mää valkkasin Turbon,” Minni nyrpisti kuonoansa hiirinaiselle, joka naurahti pienesti.
”No sillä aikaa, kun odottelemme Turbon paluuta, voisin syödä jotain…” Hans iski käsillään polviinsa noustessaan ylös.

Jaca hyppäsi sohvalle Minnin viereen ja vilkuili taakseen. Hans tiiraili jääkaapin tyhjää anninta.
”Mitä meinaat?” Jaca kuiskasi Minnille. Minnikin vilkaisi taakseen.
”Haluan tietää vanhemmistani enemmän. Lapsuudessani… Isä oli aina pois kotoa ja olimme vain minä, hän ja äiti… Haluan tuntea vanhempani paremmin,” Minni nyökkäsi veljensä suuntaan.
”Mutta entä se mitä kaikkea isäsi pitäisi muistaa?”
”Se tulee varmasti samalla. Mutta ennen kaikkea haluan tietää onko äiti oikeasti niin kylmä, kuin mitä hän nykyisin on minulle? Ja etenkin Turbolle?”
”Jooh… jääkuningatar ei paljon tunteitaan näyttänyt!” Vinski tokaisi äänekkäästi. Moto iski hiirimiestä takaraivoon istuessaan alas odottamaan vanhemman hiirimiehen uutta tarinaa.
”Miksi täällä ei ole mitään syötävää?” Hans kysyi haroen mustia hiuksiaan.
”Koska jätkät elävät roskaruoalla…” Minni puristi kädet eteensä.
”Ei me niin paljon sitä syödä?” Vinski levitteli käsiään.
”Ai ette?” Minni kohautti kulmaansa.
”Päivästä toiseen samoja annoksia!” Santtukin huokaisi saaden naiset nauramaan.
”Eikä se muutu nytkään. Menemme hakemaan ruokaa sillä aikaa…” ihmisnainen jatkoi komentaen Vinskiä taputtaen tätä olalle samalla.
”Mutta haluan kuulla tämänkin tarinan!” hiirimies älähti osoittaen kummallakin kädellään Ylijohtajaa.
”Saanko tulla mukaanne? Happihyppely ei tekisi pahitteeksi ja haluan hieman tietää minkälainen paikka Maa on!” Hans kysyi.
”Entä kipusi?” Minni kysyi huolestuneena.
”Pärjään kyllä…” Hans heilautti kättään.
”Millä tulet kanssamme?” Santtu kysyi nostaessaan moottoripyöräkypäränsä käteensä. Hans vilkuili ympärilleen.
”Hän voi ottaa minun pyöräni…” Minni vastasi ja nousi seisomaan. Hans kurtisti kulmiansa.
”Onko sinulla moottoripyörä?”
”On… tai se on armeijan ruikuli, mutta kyllä sillä eteenpäin pääsee!” Minni katsoi miestä.
”Kuulutko armeijaan?” Hansin katse laajeni.
”Se on tarina erikseen… lyhyesti, kyllä… ja ei siitä sen enempää!” Minni vastasi lähteäkseen hakemaan pyöräänsä aluksesta, joka oli tulostaulun toisella laidalla parkkeerattuna sisälle suojaan plutolaisilta.
”Nainen? Armeijassa?” Hans totesi melkein järkyttyneenä.
”Punavuorenlaakso on ihmeellinen kaupunki!” Jaca levitteli käsiään naurahtaen hermostuneena.
”Hyvin erikoinen kaupunki! Työskenteleekö hänkin Rontille, koska Tulikiven armeija on alaisuudessani ja tiedän ettei hän siihen kuulu?” Hans nyökytteli hiirinaiselle epäilevästi jälleen.
”Kyllä. Hän on Rontin alaisuudessa!” Jaca nyökytteli. Hetken kuluttua Minni talutti moottoripyöränsä aluksesta ulos ja ojensi Hansille kypäränsä. Kuitenkin hiirimies epäröi hetken tuijottaen vain vaaleanharmaata hiirinaista.
”Menetkö vai oletko menemättä?” Minni kysyi. Hans nappasi naisen kypärän käteensä ja talutti moottoripyörän ulos tulostaulusta seuraten Vinskiä ja Santtua. Gal ja Hemi ottivat paikkansa lattiatasolta nojaten samalla sohvaan ja nojatuoliin.
”Se oli lähellä…” naishiiri henkäisi huojentuneena.
”Joo… Ylijohtaja ei oikein innostunut armeijataustastasi…” Hemi pyöritteli rubikin kuutiota kädessään.
”Kuka sukulaisistani olisi innostunut?” Minni huokaisi istuen takaisin sohvalle.
”Kuulut muuten kanssa sitten Rontin riveihin… isäsi alaisuuteen kuuluu kuulemma Tulikiven armeija…” Jaca istui sohvalle jättäen Hemin jalkojensa väliin.
”Sekin vielä… noh parempi sekin, kun ei mikään!” Minni heilautti käsiään.  
”Nukahtiko Turbo Olivian kanssa?” Jaca pohti sormeillessaan veljensä irokeesia. Hiirinainen oli heittänyt jalkansa lepäämään Hemin rinnan päälle, jättäen miehen pään jalkojensa väliin.
”Olihan hänellä hyvä nukuttuja!” Hemi virnuili. Minni nippasi miehen irokeesista saaden tämän ärähtämään hiukan kivusta.
”Menivätkö he meidän sänkyymme, koska en näe heitä?” Minni kysyi.

Sohvaryhmän taakse oli nostettu Marcuksen ja Hansin sängyt. Myös Jacan, Hemin ja Galin patjat olivat sänkyjen lähettyvillä. Vinskin riippumatto oli lähellä alusta suurien ikkunoiden alla, samoin Moton sängynrunko. Turbo oli siirtänyt Minnin kanssa heidän sänkynsä taaemmaksi tulostaulusta pesutilojen kulman taakse pieneen alkovea muistuttavaan aukkoon.
”Menen katsomaan…” naishiiri totesi levottomana ja suuntasi itsensä heidän sänkynsä luokse. Naishiiri käveli sängyn luokse, jossa hiirimies makasi nukahtaneen hiirilapsen vieressä. Olivia piti miehen etusormea tiukassa otteessaan, kun Turbo oli peitonnut silmänsä toisella kädellään. Naishiiren sydän oli pakahtua näystä. Hän istui varovaisesti sängyn reunalle ja sai kullanruskean hiirimiehen nostamaan kättään, kun tunsi vierellään istuutuneen naisen läsnäolon.
”Etkö jäänyt kuuntelemaankaan isäsi tarinaa?” mies kuiskasi.
”Hän ei aloittanut vielä. Lähti hakemaan Santun ja Vinskin kanssa syötävää,” naishiiri selitti hiljaa Turbolle.
”Lähti ulos?”
”Joo… mutta hän on Santun ja Vinskin kanssa. Hän otti armeija pyöräni,” Minni huokaisi kevyesti. Turbo nousi naisen viereen istumaan.
”Kerroitko olevasi armeijassa?”
”Ohimennen joo. Järkyttyi niin en jatkanut enempää. Jaca kuitenkin komppasi, että kuulun Rontin riveihin kanssa,” Minni hymyili miehelle.
”Kyllä se siitä rakas…” Turbo rohkaisi naista kietoen häntänsä tämän häntää vasten. Tyttöhiiren unelias maiskuttelu sai pariskunnan huomion. Hän irrotti otteensa Turbon sormesta kääntyäkseen selälleen.
”Oletko varma, että hän ei putoa kun lähdemme?” Minni huolestui luimistaen hiukan korviansa.
”Hyvä huomio…” Turbo pohti hieroen niskaansa. Minni vilkuili ympärilleen.
”Nouse… keksin idean,” Minni komensi hellästi hiirimiestä. Turbo nousi varovaisesti tytön vierestä napaten lasinsa lattitasolta.
”Rullataan peittomme sängynreunoihin lakanan alle. Tällein hän ei pääse heti putoamaan,” Minni nosti hiirimiehen peiton käteensä.
”Hyvä idea rakas… sinusta tulee hyvä äiti…”
”Lopeta! Me emme hanki vielä lapsia!” naishiiri sihahti kuiskaten miehelle. Turbo virnuili ilkikurisesti naiselle ja suukotti tämän poskea.
”Tulevaisuudessa kyllä…” mies vinkkasi.
”Se on silloin sitten,” naishiiri puristi miehen poskia sormiensa välissä. Pariskunta asetteli peitot Olivian suojaksi. Turbo nosti varovaisesti Olivian vielä keskemmälle sänkyä. Minni odotti miestä, joka kaappasi tämän hellästi kainaloonsa.

”No yök, kun olette söpöjä!” Hemi nyrpisti kuonoansa pariskunnan saapuessa takaisin muiden seuraan.
”Saitko Olivian helposti nukahtamaan?” Gal kysyi kysymyksen, joka oli myös Jacan kielenpäällä.
”Sain… Nukahti melkein heti kun selkä koski patjaa!” Turbo naurahti ja istui hiirinaisen viereen pidemmälle sohvalle. Hän teki hiukan tilaa, jotta Minni mahtui hänen viereensä.
”Sinusta tulee vielä hyvä isä Turbo!” Moto kannusti veikkaansa.
”Sitä Minnillekin sanoin… mutta hän ei halua lapsia vielä,” Turbo naurahti.
”Sinäkö haluat?” Gal kysyi nojaten nojatuoliin. Turbo kohautti harteitaan epämääräisesti.
”Miksi en haluaisi? Kuten kuulitte minulla ei ole biologista sukua, kuin veljeni.”
”Sovitaanko Thremes jatkossa ettemme puhu omista asioistamme muiden kuullen?” Minni kysyi tympeästi ja mulkaisi mieshiirtä.
”Sovitaan vaan!” Turbo pörhensi kumppaninsa hiuksia. Minni nappasi miehensä kädestä kiinni ja suoristi hiuksiaan sormillaan.
”Olet kuin veljesi. Hänkään ei halunnut lapsia, mutta katos vaan… Olivian synnyttyä… Hän ei olekaan ollut erossa hänestä!” Jaca heilautti käsiään.
”On eri asia syntyä isäksi, kun lapsi putkahtaa vain elämään. Naisena joudumme kuitenkin kantamaan heitä, jotta he kehittyvät syntyväksi tähän kaikkeen sekasortoon!” Minni huokaisi.
”Tuo on hyvä pointti. Ei vaadi kuin mieheltä tuikkasun lapsen tekemiseen, kun taas nainen kärsii kaikki vaivat ja kivut!”
”Mmmmm… siksi on se mies, jolle valittaa niistä kaikista!”
”Ja kostaa synnytyssalissa mitä hän on tehnyt!”
”Täytyykin pitää mielessä!”
”Hei se on rankkaa puuhaa kuunnella kiukkuista naista… saati, että tämä on raskaana!” Hemi yritti puolustautua, joka oli kokenut sisarensa raskauden vierestä seisten. Naishiiret vain nippasivat miehen korvanlehdistä kiinni.
”Voisitteko lopettaa?” Hemi älähti.
”Hiljempaa ettei Olivia herää!” Jaca komensi.
”Äh se pirpana on tottunut meidän mölyämiseemme!” Hemi tokaisi välinpitämättömästi.
”Ehkä pärjäämme Minnin kanssa tovin vielä kaksin… vaikka Olivia onkin aika sydänten viejä! Ja edes sinä et voi kieltää sitä…” Turbo tökki rakastavasti Minniä päähän.
”Voin kieltää monia asioita!” Minni hymyili miehelle.
”Niinkö?” Turbo kohautti kulmaansa.
”Turbolle pitää opettaa siis etiketti sänkypuolella, että pärjää lastenteon kanssa!” Hemi naureskeli lattiatasolta.
”Mitäs kokemusta sinulla on sieltä?” Turbo kysyi.
”Muutakin kuin nukkuminen?” Gal jatkoi ja iski Turbon kanssa kätensä yhteen.
”Siinä sinullekin vinkki, että makuuhuoneessa voi tehdä muutakin kuin nukkua!” Hemi kommentoi vilkaisten Galia alentavasti.

”Joo jatka sinä niiden aivojen kehittelyä vain sen älypelin kanssa ja pärjäät ehkä tulevaisuudessa elämäsi kanssa!” Minni taputti hiirimiestä olkapäille saaden hiirimiehen keskittymisen herpaantumaan toisaalle.
”Onko tämä älypeli?” Hemi kysyi ja heitti rubikin kuution menemään.
”No se kesti kauan!” Gal kohautti kulmaansa.
”Ja se oli Turbon…” Moto jatkoi. Hemi ei edes vilkaissut Turboa nolostukseltaan.
”Ei se mitään… olen ratkaissut sen jo useamman kerran!”
”Mikä yllätys…” Hemi puristi kädet eteensä.
”Saitko edes yhtä värisuoraa tehtyä?” Turbo kysyi naurahtaen.
”En… pyörittelin sitä vain huvin vuoksi,” Hemi kohautti harteitaan.
”Eli et osannut tehdä sitä?” Gal naurahti.
”En edes tiennyt mikä se kuutio oli tai mitä sillä pitäisi tehdä…” Hemi totesi. Hiirimies väänsi kasvojansa kivusta, kun Jacan sormet tarrautuivat hänen hiustensa takkuihin kiinni.
”Saisit pestä tämän, jotta saisimme sen takaisin kuohkeaan kuosiinsa,” Jaca siveli käsillään punaruskeita hiuksia.
”Sitä pitäisi lyhentääkin, kun se ei jaksa pysyä pystyssä haluamallani tavalla,” Hemi haroi omia hiuksiansa.
”Sakset esiin sitten vain! Minä voin auttaa!” Minni naurahti.
”Ei! Jaca on ainoa, joka saa reuhkaani koskea!” Hemi komensi mustahiuksista hiirinaista. Minni katsoi yllättyneenä vieressään istuvaa norsunluun valkeaa hiirinaista.
”Miten vain…” Minni kommentoi ja asettui Turbon kainaloon.
”Kerro pliis, koska he lopettavat kuhertelunsa!” Hemi ummisti silmiänsä ja osoitti kysymyksensä sisarelleen.
”Eivät he sitä lopeta… muuta, kuin siinä kohtaan jos eroavat. Mikä on hyvin epätodennäköistä!” Moto hieroi sormiansa kevyesti metallisella kädellään.
”Aaaaawww… olipa somasti sanottu!” Minni ihasteli ja painoi kätensä sydämelleen.
”Mutta ei sitä tiedä mitä tulevaisuudessa tapahtuu…” Turbo osoitti isoveikkaansa.
”Haluatko erota?” Minni kohautti kulmaansa ja katsahti hiirimiestä.
”En sanonut niin. Totesin vain, ettei meistä kukaan voi ennustaa tulevaisuuttaan! Sitä paitsi… jos minä saan päättää, me olemme yhdessä vielä kiikkustuolissa!” hiirimies flirttaili lähellä naishiiren kasvoja.
”Siihenkö meinasi kuuluisan Prätkähiiri komentajan matka loppua?” Minni kysyi.
”Siihen viimeistään. Ellen tuunaa jotain karskin hienoa rollaattoria, jossa on omalle mammalle tilaa!” mies puristi naishiirtä tiukemmin kainalossaan.
”Pelkkä ajatuskin kuulostaa ihan kamalalle!” Minni nauroi äänekkäästi.
”Eikö iske?” Turbo hymyili leveästi. Minni pyöritteli hiirimiehelle päätään ajatuksesta, että hiirimies käyttäisi tulevaisuudessa rollaattoria.
”Olet oikeassa. Sähkökäyttöinen ja polttomoottoreilla varustettu pyörätuoli olisi kätevämpi!” Turbo hieroi leukaansa saaden jo kaikki muutkin nauramaan.
”Lisätäänkö siihen vielä ohjustykit ja kiiltävät ”Harley Davidson” kyltit?” Minni vinoili.
”Oi juma!” Turbo innosti muita nauramaan entistä enemmän.

Tovin muut hiiret saivat odotella ruokalähettejään takaisin reissultaan. Matka oli hieman venähtänyt, kun Vinski ja Santtu olivat näyttäneet Hansille kaupunkia. Etenkin Leipäjuuston sortunut torni sai vaaleanharmaan hiirimiehen huolestuneeksi. Plutolainen kalapomo toi miehen mieleen iskumaisia muistoja, mutta ei erottanut niistä mitä muisto koski ja kuinka todentuntuinen se oli. Mitään hyvää se ei tiennyt. Tai siltä miehestä ainakin tuntui, ettei muisto olisi onnellisemmasta päästä. Vinski otti ulkoa kantoon toisen pöydän, kun Santtu yhdessä hiirinaisten kanssa purkasivat kassit ja täyttivät mieshiiren tuoman pöydän erinäisillä herkuilla.
”Ajattelimme ottaa perinteiset vaihtoehdot jätkien mielten turvaksi ja myös muutakin noutoruokaa syötäväksi lähinnä muille,” Santtu selitti avaten erilaisia rasioita.
”Ihan hyvä päätös. Minulle ei ainakaan hodarit iske!” Minni nyrpisti kuonoansa ja nosti lautaspinon kaapista.
”Näyttää ja tuoksuu ainakin hyvälle… kaikki,” Jaca ihasteli.
”Mitä näistä uskaltaa syödä edes?” Hans kysyi. Turbo aukaisi yhden kotikaljatölkin hiirimiehelle auki.
”Aloita vaikka tällä! Henkiin jäät kaikesta tästä ruoasta!” Turbo kommentoi ojentaen kotikaljatölkkiä. Hans katsoi kummastellen harmaan kiiltävää tölkkiä ja uskaltautui maistamaan uusia makuja. Yllätykseksi juoma ei ollutkaan niin pahaa, kuin oli kuvitellut.
”Istukaahan sitten…” Santtu kehotti. Hans ei oikein tiennyt mistä aloittaisi. Jaca, Hemi ja Gal eivät olleet niin nirsoja ja lappasivat erilaisia kasoja omille lautasilleen maistellakseen uusia makuja. Minni vilkaisi isäänsä ja otti yhden lautasen pinosta. Hiirinainen yritti kasata mietoja makuja miehelle ja sellaisia, jotka vastaisivat tietyllä tavalla Marsin omia ruokia.
”Tässä… aloita näistä,” Minni totesi ojentaen lautasen hiirimiehelle. Hans katsoi hieman hämmentyneenä naishiirtä, mutta otti sen kohteliaisuudesta vastaan. Minni oli kasannut enimmäkseen kiinalaista hiirimiehen lautaselle, jossa oli paljon kasviksia, naudanlihaa ja nuudelia. Se muistutti paljon marsilaista pataruokaa, jota hänen äitinsä teki heillä kotona aina, kun isä tuli työreissuiltaan kotiin. Hans maistoi ruokaa varoen. Makujen yhdistelmä sai miehen myöntymään. Ne eivät ihan vastanneet Marsin makuja, mutta ruoka oli kuitenkin nielemiskelpoista. Minni hymyili ilahtuneena mieshiirelle, joka ruokahalu oli uskaltautunut maistamaan kaikkea uutta. Hiiret söivät hyvillä mielin ja ruokailun jälkeen siirtyivät ulos nauttimaan aurinkoisesta ilmasta sekä sulattelemaan hiukan oloaan. Hans istui tekonurmikolle. Hän nojasi käsillään koholla oleviin polviinsa. Minni istui hiirimiehen viereen, joka vain hymyili naiselle lempeästi.
”No? Oliko ruoka niin pahaa kuin odotit?”
”En odottanut, että ruoka olisi pahaa… se oli vain outoa!” mieshiiri myönsi.
”Niin minäkin ajattelin ensimmäisen kerran täällä vieraillessani!”
”Oletkin sitten vanha tekijä…” Hans naurahti.
”Noooh… olen kaikki ruokainen, joten ei tehnyt tiukkaakaan opetella uusien äärelle,” Minni hymyili lempeästi miehelle.
”Olen samanlainen… mutta jotenkin tuntui vain oudolle, vain sen vuoksi että on kaukana kotoa…”
”Ymmärrän. Mutta jos se minusta riippuu niin pääsette kaikki Marsiin aikanaan. Miihkalinkin pitää toipua rauhassa…” Minni huokaisi surkeana.
”Mitä hänelle tapahtui?”
”Se on pitkä tarina. Hän oli plutolaisen vankina reilu vuoden, joka yritti värvätä hänestä Marsin ja Maan tuhoajaa, vain sen vuoksi että plutolainen antoi hänelle jotain pysyäkseen hengissä!” naishiiri selitti surkeana. Hans laski hiukan korviansa.
”Olen pahoillani…” mieshiiri vastasi ja sai Minnin lempeästi nostamaan hymyn kasvoilleen.
”Ei se sinun vikasi ole… vaan plutolaisten, jotka etsivät omaa orjajoukkoaan keinolla millä hyvänsä,” Minni murahti.
”Uskomatonta, että Marsin lisäksi he ovat jo täällä!” Hans pyöritteli päätään.
”Niinpä…” naishiiri komppasi.
”Lopettakaa synkistely… meillä on vielä keinoja miettiä voittoamme tällä planeetalla!” Jaca iski kaksikkoa kevyesti olkapäihin ja istui heidän seuraansa ruohikolle.
”Vieläkö Olivia nukkuu?” Minni vaihtoi puheenaiheen sujuvasti.
”Jooh… nukkuessaan kunnolla hän vetää kolme tuntiakin kevyesti,” Jaca kohautti kevyesti olkiansa.
”Olisiko siis nyt… kun saamme siis keskittyä rauhassa… niin muistojesi aika Hans? Mitä kaikki odottavat?” Turbo kysyi istuen kanssa ruohikolle Hansia vastapäätä. Hemi laski itsensä selälleen ja ruokakoomansa vuoksi oli hereillä olon rajamailla. Gal asettui ystävänsä viereen istumaan. Moto ja Vinski iskeytyivät Turbon kylkiin kiinni. Hiirimies vilkaisi ystäviänsä, kun Santtu otti paikkansa sillä aikaa Minnin vierestä. Hans hymyili nuorille marsilaisille ihastuneena.
”Noooo… aloitetaan ihan ensimmäisenä siitä, että mitkä muistot?” Hans kohautti kulmaansa.
”Eikö se ole muisto, jos mietit aikaasi Marsissa?” Vinski heilautti kättään.
”Kai…” Hans kohautti kulmaansa.
”Mitä jos se olisi muisto?” Minni ehdotti.
”Kuten?”
”Miten tapasit vaimosi? Lastesi äidin?” Minni kysyi ja sai miehen kuonolle rakastuneen hymyn.
”Sitä päivää en kyllä koskaan unohda…” Hans muisteli nuorta Marieta lämmöllä…

Hans pyyhki kuontaloansa hiukan. Uusi sotaleiri oli juuri tullut päätökseensä. Tuolloin 18-vuotias hiiriuros oli useamman kerran vastustanut perheensä perinteitä ja liittynyt isänsä vahvasta vastustamisesta armeijan leiviin. Esikoispoikana hän oli kuitenkin aina tervetullut kotiin ja oli ainakin äitinsä silmäterä. Hiiriuros harjoitti itseään Meriluodon ja Merivirran kaupunkien välisellä hiekkakentällä. Armeijan nuoret usein kulkivat kaupunkien välissä ja rankat, vaativat ja jopa epäinhimilliset harjoitukset saivat useamman nuoren lopettamaan ne kesken kaiken. Tuohon aikaan Mars oli kauniissa kukassa, suuret metsät varjostivat yli puolet planeetasta ja vettä oli riittämiin kaikelle eloisalle. Suurempia meriaukeita Marsissa ei ollut. Sen sijaan isompia järviä ja jokia kulki pitkin poikin Marsin maanpintaa. Erikokoisia ja näköisiä vesiputouksia oli kanssa pitkin punaista planeettaa. Pellot olivat kanssa suuri näky Marsissa. Hans tunsi iskun kasvoissaan lentäessään taaksepäin pitkin Marsin punaista hiekkaa.
”Anna olla viimeinen kerta nuori Milanius, kun niskuroit käskyjäni vastaan!” hiirimies murisi vihaisena. Hän oli armeijan sen aikainen kenraali ja ei sietänyt nuorten vastarintaa. Tuohon aikaan kenraalit olivat myös julmia ja käyttivät ruumiillista kuritusta nuoriin. Hans ei sietänyt sitä, että he olivat vaeltaneet useamman vuorokauden putkeen paahtavassa kuumuudessa, kenraalien huomioimatta ollenkaan sitä, että heidän joukkonsa alkoi vetämään viimeisiään. Hans nousi ylös ja pyyhkäisi vertavuotavaa kuonoansa.
”On kohtuutonta vaelluttaa sotilaita tällaisissa olosuhteissa ilman pientäkään taukoa! Tiimiimme kuuluu kaiken lisäksi alaikäisiä,” Hans heilautti kättään.
”Hans! Anna olla,” ruskeaturkkinen 16-vuotias hiirimies toppuutteli mieshiirtä. Kenraali kääntyi kannoillaan.
”Millanius! Tosi tilanteessa emme katso vaellusmatkan pituutta!” kenraali huusi nuorelle vaaleanharmaaturkkiselle hiiripojalle.
”LIIKKEELLE!” kenraali huusi. Hans huokaisi tympeänä syvään ja hieroi kuonoansa. Sormet tahrautuivat hänen omaan vereensä. Ruskeaturkkinen hiirimies kaivoi taskujansa ja ojensi miehelle nenäliinaa.
”Kiitos…” Hans totesi ja pyyhki kuonoansa. Kumpikin hiirimies oli pukeutunut vaaleanruskeisiin housuihin, keltaisiin toppeihin ja vaaleanruskeisiin liiveihin. 16-vuotiaalla ruskeaturkkisella hiirimiehelle meni vihreä panovyö rintansa poikki. Kaksi erillistä asekoteloa oli kiedottu hiiripojan reisien ympärillä. Nuorella hiiripojalla oli erillisiä pienaseita harjoituksia varten ja isoa haulikkoa roikkui miehen olkapäällä omasta kantokahvastaan. Nuoren hiiriuroon samanväriset hiukset olivat paljon lyhyemmät kuin nykyisin. Lyhyemmät hiukset oli nostettu hiirimiehen päälaella. Sivut oli ajettu lyhyeksi siiliksi. Hansilla puolestaan oli pidemmät hiukset kuin nykyisesti. Mies haroi yönmustia hiuksiaan.
”Vihaan tuota kenraalia!” Hans murahti.
”Tai sitten voisit saada sotilaspaperit ja muuttaa maailmaa?” hiirinuorukainen heilautti käsiään.
”Rontti… tuo oli… ehkä fiksuin ideasi pitkään aikaan!” Hans heilautti sormeansa. Rontti puristi puolestaan kädet eteensä. Rontti virnuili ja kolisutti kielikoruaan hampaitaan vasten.
”Juu… meissä on paljon hyvää tulevaan!” Rontti naureskeli.

”Siiis stoppia tähän nyt!”
”VINSKI!” muut huudahtivat. Ei ollut ensimmäinen eikä varmasti viimeinen kerta, kun hiirimies keskeytti toisen tarinoinnin.
”Mitä? Minulla on kysyttävää!” Vinski älähti.
”Voisitko hoitaa ne kysymykset tarinoiden jälkeen?” Jaca kysyi.
”En voi sille mitään, että se kysymys tulee vaan yhtäkkiä…” Vinski naurahti.
”No kysy sitten, että Hans pääsee jatkamaan!” Gal patisti hiirimiestä. Vinskiä rupesi vain naurattamaan.
”Siis kerrotko sää oikeasti meille… että Rontilla oli lyhyet hiukset ja…” Vinski tirskui naureskellen. Turbo vilkaisi Motoa, joka pyöritteli päätään.
”Kielikoru?” hiirimies kaatui maahan nauraen. Hans kohautti kulmaansa.
”Rontti oli kapinallinen jo nuoruudessaan. Rontti, Marie ja heidän veljensä Sammy on kasvatettu aika kovassa ja ruumiillisessa uskonnollisessa kurissa kotonaan… joten Rontti uskaltautui kapinoimaan armeijan riveissä!” Hans kertoi.
”Onko Mariella ja Rontilla veli?” Minni kysyi kohauttaen kulmaansa.
”On… hänestä tulee lisää kanssa, jos saan jatkaa vain ilman keskeytyksiä,” Hans kohautti harteitaan.
”Vielä yksi kysymys ennen, kuin jatkat… sen jälkeen lupaan pitää itseni ja suupaltin aisoissa!” Turbo jatkoi.
”Kysy pois!”
”Jos Rontti on kasvatettu uskonnolliseen kulttuuriin, niin hyväksykö heidän kulttuurinsa armeijataustan jo alaikäisenä?” Turbo pohti. Hans näytti pohtivalta.
”Hyvä kysymys… heidän vanhempansa eivät koskaan ainakaan maininneet asiasta mitään. Eli joko he hyväksyivät sen tai hiljenivät hiljaa asiansuhteen. Jaoimme paljon Rontin kanssa omia kodinvälisiä asioitamme, mutta tämä on jäänyt kyllä hyvinkin epäselväksi,” Hans pohti. Minni painoi katseensa maahan.
”Saanko jatkaa?” Hans kysyi ja sai nuoret nyökyttelemään.
”Sinä olet hiljaa sitten loppu ajan tai saat elämäsi selkäsaunan!” Turbo murahti valkealle marsilaiselle. Hans naureskeli ja mietti mihin oli jäänyt…

Tukikohdalleen takaisin päästyään, Hans tunsi itsensä hyvin voipuneeksi. Hän oli varmasti saanut jonkinasteisen auringonpistoksen. Sotilaat pakkasivat tavaransa omille paikoilleen. Kenraali murahteli vihaisin askelin, vain Hansin ja Rontin ohitse.
”Tuon sekopään pitäisi oppia rentoutumaan!” Rontti naurahti.
”Mmmmm… niinkö luulet?” Hans kohautti kulmaansa kysyvästi ja jatkoi tavaroidensa purkua. Rontti vilkaisi ystäväänsä.
”Hei Hans!” Rontti keskeytti hiirimiehen.
”Niin?”
”Onks sulla suunnitelmia illaksi?”
”Ei mitään ihmeempiä… pitää mennä kuuntelemaan isän kurinpalautus kotiin, mutta muuten olen vapaa,” Hans kohautti harteitaan.
”Kuunteletko sen oikeasti?” nuori hiirimies puristi kädet eteensä.
”En! Niin, kuin en koskaan… esitän vain kiinnostunutta!” Hans hymyili leveästi.
”Sää olet oikea ihanne poika!”
”Tai isän sanojen mukaan ihanne esikoinen… olisi varmasti toivonut Sofiasta tai Lilianista esikoistaan!” Hans naureskeli.
”Ei kai… on kunnia perheelle saada poika ensimmäisenä lapsenaan!”
”Ai niin, kuin Sammy?”
”Sammy on Marsista ulottuvuuteen ihan erilainen, kuin kukaan meistä. Hyvä, jos tervehtii minua… varmaan vihaa mua vaan, mun upeuden vuoksi… Marie puolestaan…”
”On perheen lempityttö?”
”Jooo sitäkin… hän on itkenyt viimeiset kolme viikkoa, kun erosi kirkkoherran pojasta,” Rontti huokaisi pyöräyttäen silmiänsä astellessaan Hansin kanssa yhteisten tilojen kautta moottoripyörätallia kohden.
”Voi mikä menetys! Kirkkoherran poikaa on niin hirveän vaikea korvata!” Hans hieroi käsiänsä. Rontti pysäytti liikkeensä ja näytti sille, että oli keksinyt jotain. Hans puolestaan jatkoi eteenpäin, kunnes huomasi ettei nuorempi hiiriuros ollutkaan hänen vierellään. Tämän suulla oli maailman ärsyttävin ja kekseliäin virnehymy.
”Älä sano!” Hans huokaisi syvään ja jatkoi matkaansa ennen Rontin suunnitelmaa.
”Mää keksin…” hiirimies hihkui.
”Et keksinyt!” Hans murahti ja sai Rontin puristamaan kulmiansa virnuillen. Hän juoksi ystävänsä kiinni ja pysäytti tämän.

”Sää sanoit, että sulla ei ole tänään mitään?”
”Niin?”
”Meillä on sotilasbileet Meriluodon keskustassa! Tule mukaan…”
”Ja sinulla ei ole taka-ajatuksia?” Hans murahti kohauttaen kysyvästi toista kulmaansa.
”Älä ole tuollainen… minulla ei ikinä olisi mitään syytä salata sinulta mitään!” Rontti heilutteli käsiään hermostuneena.
”Ai niin, kuin sinkkusiskoosi tutustuttaminen?”
”Marie tuskin tulee… häntä ei kiinnosta sotilaat eikä varsinkaan bileet! Äiti on saanut hänestä ehkä parhaimman otteen, koska on sen verran herkkä,” Rontti nosti kätensä lanteilleen. Hans huokaisi.
”Pitääkö sinun karata yötä vasten?” Rontti kysyi.
”Ei… osaan käyttää oveakin!”
”Mutta entä isäsi?”
”Vähemmän isää kiinnostaa se, että osallistunko nuorisobileisiin kuin se, että käytän aikani sotilaaksi kouluttautumiseen,” Hans heilautti kättään. Hiirimies kirjasi itsensä sotilastukikohdalta ulos ja haki moottoripyöräkypäränsä läheisestä säilytyksestä.
”Mutta kiinnostaako isääsi, että ne ovat vielä sotilas nuorisobileet?”
”Jos tietäisi… mää en saisi poistua kotoa koskaan! Ja sinäkin suunnittelet juovasi! Alaikäinen vielä!” Hans naurahti toruvasti ja painoi kypärän päähänsä. Rontti naureskeli kanssa.
”Se on kato se kapina! Soita niin treffataan jossain!”
”Ai nytkö sää olet jo mun treffiseuralainen?”
”Mikä vika mussa on?”
”Mieluummin treffaan, vaikka vasempaa kättäni, kuin sinua!”
”Hei! Mää tiedän mikä herättää intohimon salat!”
”Niinkö?”
”Joo… tää antaa siihen lisäbuustin!” Rontti irvisti pyöritellen koruaan hampaidensa edessä.
”Jos jatkat tuota… niin roikut korustani kohta jossain aivan muualla!” Hans hymähti. Rontti huitaisi ilmaa, kun Hans polkaisi moottoripyöränsä käyntiin ja poistui hiirimiehen luota.

Rontti kirjasi itsensä kanssa ulos ja nappasi moottoripyöränsä mukaan.
”VAN GLOWEN!” hiirinuorukainen kuuli tutun karjaisun ennen, kuin ehti poistua tukikohdalta. Tumma hiirimies käveli Rontin luokse ja iski tälle paperinipun käteen.
”Mitä nämä ovat? Kotitehtäviä?” nuorukainen vitsaili.
”Niinkin voisi sanoa… ne ovat Milaniuksen ja sinun tekemättömät raportit viimeisen neljän viikon aikana! Ja haluan ne toimistooni huomiseen iltaan mennessä!” kenraali murahti ja asteli takaisin sinne mistä oli tullutkin. Rontti niputti pinon paremmin käsissään ja iski sitä tympeänä moottoripyöräänsä vasten.
”Hurraa!” hän huokaisi syvään. Hiirinuorukainen tunki tekemättömät paperit satulalaukkuunsa ja lähti ajamaan omaa lapsuuden kotitaloansa kohden. Matkalla hiirinuorukainen pysähtyi hoitamaan muita asioitaan ennen, kuin suuntaisi itsensä kotiin. Nuorukainen pysäytti pyöränsä suuren kotitalon eteen päästyään ja kaatui maahan perheen koirien hyökätessä tämän kimppuun.
”YIIIIIHHH ÄLLÖÖ!” Rontti marisi maassa ja tuuppi kookkaita kuusijalkaisia vuoristonoutajia päältään.
”IRTI!” miesääni komensi. Rontti pyyhki kasvojansa noustessaan seisomaan. Hän pyyhki kuontaloansa ja kuuli lempeää naurua.
”Miten koulussa meni?”
”Se on sotilaskoulu!” Rontti pyöräytti silmiänsä ja suoristi hiustensa kuontalon, jotka olivat ottaneet vähän osumaa moottoripyöräkypärän vuoksi. Hiirimies puristi kädet eteensä ja vilkuili poikaansa lempeä hymy kasvoillaan. Tämä oli tumman suklaanvärinen hiirimies, jonka vaaleat hiukset ylsivät olkapäille. Hiirimies haroi niitä usein päälakeaan vasten. Vanhempi hiiriuros oli pukeutunut tummaan kauluspaitaan ja tummiin suoralahkeisiin housuihin.
”Olet kokeillut miesnutturaa?”
”Miesnutturaa? Millaisia tapoja oikein opettelet sotilaskoulussa?”
”No en ainakaan raamatullisen kurittavia!” Rontti puristi kädet eteensä.
”Uskonnollisuus on iso osa meidän perhettämme ja kulttuuriamme! Kunnioita sitä!” hiirimies osoitti sormellaan poikaansa.
”Kunnioitankin… olemme varmasti Meriluodon ainoin perhe, jossa harrastetaan pieniin lapsiin ruumiillista kurittamista hengellisyys mielessä!”
”STOKER!”
”Anteeksi! Huonopäivä…” Rontti nosti kätensä antautumisen merkiksi. Hän ei todellakaan halunnut isänsä vyönsoljesta.

Hiirimies murahti pettyneenä poikaansa kohden.
”Keskiviikkona kirkolle suoraan!” mies osoitti poikaansa.
”Jos pääsen…”
”Sinun on päästävä!” mies totesi.
”Sano se sitten minun kenraalilleni!”
”Kerronkin, jos hommat eivät ala sujumaan… sinulla on tässä perheessä tiettyjä velvollisuuksia, johon odotan tiettyjä käytöstapoja!”
”David?” hento naisääni sai miehen rauhoittumaan. Oranssinruskealla hiirinaisella oli yllään tumma hihallinen mekko. Naishiiri oli kietonut lanteilleen valkean pitsisen esiliinan. Hiirinaisen kaulassa roikkui suurehko marsilainen kahdeksansakarainen uskonnollinen risti. Hiirinaisen valkeat hiukset olivat niin tiukalla nutturalla, että sai naisen kasvot näyttämään entistä tuimemmilta. Rontti luimisti korviansa nöyränä. David huokaisi ja asteli naishiiren luokse.
”Missä Stoker on ollut?” hän tarrasi miehensä käsipuolesta. Rontti kurtisti hiukan kulmiansa. Äiti käyttäytyi suurimmaksi osaksi hänen kanssaan ilkeästi ja puhutteli tätä alentavasti. Hiirinainen mittaili poikaansa katseellaan.
”Oppimassa hyviä tapoja… usko pois! Pojastamme tulee vielä jotain suurempaa, kun saa kaiken koulutuksen imettyä itseensä!”
”Hmmm… vai niin!” nainen henkäisi pyöräyttäen silmiänsä.
”Saanko mennä vaihtamaan vaatteeni?” nuorukainen kysyi. Naishiiri ohjasi kädenliikkeellään nuorukaisen siirtymään sisälle.
”Mitä teemme tuon pojan kanssa?” nainen pyöritteli päätään.
”Rakas… emme mitään. Muuta, kuin pidämme hänet vain tietyssä kurissa,” David totesi. Naishiiri mulkaisi miestään ja irrotti otteensa tästä.
”Marie ja Sammy sentään yrittävät! Stoker… ei niinkään!” nainen murahti vihaisena.
”Meidän esikoinen karkasi naimisiin ja Marie harrastaa vuoristoagilityä!”
”Sammy nai hienon naisen ja kunnioitettavasti odottaa kotona, että perii tämän talon meiltä… kunnanjohtajan tytär ei ole turhaan ansaitulla paikallaan! Ja Marie purkaa energiaansa hyvään. Harmittaa kyllä vietävästi, että kirkkoherran poika ei jatkanut suhdettaan Marieen. Ja koiramme ovat hänen vastuullaan tämän maatilan suhteen!” nainen heilautti käsiään.
”Noemi rakas… onhan meidän mietittävä Stokeriakin?”
”Menetetty tapaus… antaa hänen viilettää,” Noemi heilautti välinpitämättömästi kättään. Rontti nojasi sisällä ulko-oven viereiseen seinään ja luimisteli korviansa. Hän oli kuullut vanhempiensa puheet ja peittosi haavoittuvuutensa olemalla mahdollisimman paljon kotoa pois. Syvään huokaisten hiirinuorukainen asteli toiseen kerrokseen omaan huoneeseensa.

Rontti heitteli tavaransa pitkin poikin huonettaan. Hän riisui hiekan ja metsän tahrimat vaatteensa. Nuori hiiriuros etsi pyyhettään kaiken vaatekasojensa alta. Nuori hiirinainen käveli huoneen ohitse ja pyyhki kuononpieltään. Kuitenkin veljensä kaaos sai naisen pakittamaan hiukan.
”Mitä sinä teet?” nuori heleä ääninen nainen kysyi. Rontti nosti katseensa sisareensa. Marie kohautti kulmiansa kysyvästi. Kaunis 20-vuotias vaaleanruskea hiirinaisen yllä oli perinteinen vaaleanvärinen pitkähihallinen mekko. Naisen pitkät suklaanruskeat hiukset olivat pitkällä letillä.
”Etsin pyyhettäni!” nuorukainen heilautti käsiään. Marie aisti veljensä käytöksessä jotain poikkeavaa.
”Jotain on tapahtunut?” Marie osoitti veljeänsä ja asteli huoneeseen. Hiirinainen istui veljensä sängylle. Rontti huokaisi syvään jälleen löytäessään pyyhkeensä. Hiirinuorukainen roikotti pyyhettä apeana kädessään.
”Sain jälleen kuulla olevani häpeäpilkku äidin ja isän jälkeläinen… teidän kahden täydellisyyden rinnalla!”
”Täydellisyyksien? Sammy on naimisissa kunnanjohtajan tyttären kanssa, mutta asuu edelleen kotona?”
”Ainakin olen naimisissa, tosin kuin te kaksi!” Sammy nojasi oven karmiin. Hiirimies oli perinyt saman turkin värin, kuin isänsä. Hiirimiehellä oli lyhyet hiukset ja pitkälle samanväriset kuin Rontilla itsellään. Silmälasejaan hiirimies korjasi kasvoillaan.
”Mitä sää teet sitten täällä vielä?”
”Pakkohan jonkun on pidettävä tuhlaajapoika aisoissa! Sitä paitsi perin tämän talon, jos et satu muistamaan!”
”Voi kuule sitä en unohtaisi… ja… Mieluummin tuhlaajapoika, kuin perseennuolija!” Rontti heilautti kättään, jonka pyyhe meinasi huitaista Sammyä kasvoihin.
”Mitä sitten sinä vielä teet täällä?”
”Tulin vain suihkuun! Lähden illaksi ystävieni kanssa ulos… mietin syntejä syviä ja huuhdon kaiken katkeruuteni ja pahat asiat kurkustani alas!” Rontti iski veljensä edestään.
”Sää olet alaikäinen!” Sammy murahti.
”Vau 10 pistettä ja papukaijamerkki! Ihan itsekö hoksasit, vai laskitko Marien sormista?” Rontti vinoili ja suuntasi itsensä alakertaan.
”Ja hän asuisi kotitalossa, jonka perin isältä?” Sammy kysyi Marielta, joka huokaisi veljesten kylmille väleille.
”Meinasitko oikeasti jäädä?” Marie murahti ja nousi seisomaan.
”Jos Stoker jää niin minä lähden!” Sammy murahti sisarelleen takaisin.
”Olet uskomaton!” Marie huokaisi ja asteli kanssa huoneesta pois.
”Stoker vei syntyessään mun paikkani! Joten en kadu sitä, että hän pilaa oman elämänsä!” Sammy murisi.
”Eikä vienyt! Ja eikä pilaa… Sää itse asetit sut ja Stokerin epäreilulle maaliviivalle ja ryhdyit kilpailemaan hänen kanssaan asiasta mistä teidän ei tarvitse edes kilpailla!” Marie vilkaisi isoveljensä. Sammy puristi kädet eteensä.
”Kaiken lisäksi… olet 12-vuotta Stokeria vanhempi! Käyttäydy niin, kuin olisit edes aikuinen!” Marie murahti ja suuntasi itsensä omaan huoneeseensa.
”Taasko itket sen kirkkopojan perään?”
”Anna mun olla!” hiirinainen iski oven kiinni heidän välistään.

Rontti puki suihkun jälkeen itsensä valmiiksi ja katsoi kuontalonsa myös sen mukaiseksi. Koputus hänen huoneensa oveen sai hänet avaamaan sen. Marie lampsi pikkuveljensä ohitse huoneeseen saaden Rontin liimautumaan seinään..
”Joko itkut itketty, vai miksi käyttäydyt noin omituisesti?” Rontti kysyi. Marie oli puristanut kädet eteensä ja katseli ulos ikkunasta.
”Marieeee? Mars kutsuu!” Rontti huhuili ja asteli sisarensa taakse. Marie huokaisi ja kääntyi Ronttia kohden.
”Mitä on tapahtunut?” Rontti huolestui sisarestaan ja havitteli tämän katsekontaktia.
”Sammy meni kertomaan äidille ja isälle sinun reissustasi kaupunkiin!”
”Miksi se ei voi jättää mua rauhaan!”
”Eikä siinä kaikki!”
”Mitä nyt vielä?” Rontti tuhahti ja katsoi kuontaloansa. Nuori hiiriuros oli pukenut mustaan kauluspaitaan ja jättänyt muutaman ylimmän napeista auki. Kuitenkin napit olivat menneet ihan miten sattuu. Marie astui veljensä eteen ja auttoi tämän pistämään paitansa ojennukseen. Marie katsoi veljensä kuontaloa.
”Pistä paita housuisin!” naishiiri komensi. Rontti katsoi itseään isosta peilistä.
”Onko se sitten parempi?”
”Siistimpi ainakin!” Marie puristi kädet eteensä.
”Naisia puoleensa vetävämpi?” Rontti kohautti kulmaansa typerä virne kasvoillaan. Marie huokaisi ja pyöräytti silmiänsä.
”Mikä se huonouutinen oli?”
”En sanonut, että se olisi huonouutinen!”
”No mitä muutakaan Sammyn juonitteluiden jälkeen voisi odottaa?” Rontti kohautti harteitaan ja tutki pöytälaatikkoaan. Hiirimies suihki hajuvettään pitkin kehoa ja sai Marien köhimään.
”Vähempikin riittäisi!”
”Ei sitä kukaan ulkona muuten haista!”
”Haisee tosiaan!” Marie nyrpisti kuonoansa.
”Voitko nyt kertoa sen asiasi… minun pitäisi lähteä!”
”Minun pitää tulla lapsenvahdiksesi!”
”MITÄ?”
”Älä huuda!” Marie huudahti takaisin vihaisena ja vapautti kätensä. Rontti perääntyi hiukan.
”Sori!” nuorukainen luimisteli korviansa.
”Mutta… en ole koskaan tarvinnut ulkoillessani lapsenvahtia! Varsinkaan sen jälkeen, kun olen liittynyt sotilaskouluun!”
”Ei kyse olekaan siitä… vaan siitä, että meinaat alaikäisenä juoda itsesi rapakuntoon ja olla taas palaamatta kotiin yöksi!”
”Perhanan Sammy!”
”Sammyko kaataa sun kurkusta viinaa alas?”
”Ei… mutta ajaa mut siihen! Pääsen unohtamaan hänet edes hetkeksi!”
”Stoker!”
”Vitsi… osaan pitää hauskaa ilman Sammyakin!” Rontti naureskeli.
”No vaihtoehtoja ei ole… joko olet menemättä tai sitten tulen mukaasi!” Marie totesi ja sai Rontin marisemaan äänekkäästi.
”ÄÄääääääää… hyvä on!” Rontti huokaisi vihaisena.

Musiikki pauhasi jo kovaa kunnantalon edessä, kun sotilaat olivat alkaneet kerääntymään sen juurelle. Erinäisiä Disco valoja oli nostettu kanssa ulkosalle kelin hämärtyessä nopeasti. Rontti käveli rivakasti sisarensa edellä. Marie vilkuili hermostuneena ympärilleen. Hän ei ollut tottunut tällaiseen. Rontti vilkaisi nurkan taakse, jonka jälkeen Marieta. Rontti puristi tiukemmin kulmiansa ja katsoi sisarensa päälle.
”Mitä?” Marie levitteli käsiään.
”Marie… sisaruksistani olet ainoa, josta välitän niin paljon, että voin hengailla kanssasi julkisesti. Mutta näissä bileissä eiiiiiiii…” Rontti irvisti epäilevästi.
”Sano suoraan, jos sinulla on jotain sanottavaa!” Marie murahti.
”Et voi tulla sotilasbileisiin tuollaisessa kauhtuneessa kirkkoasussa!” Rontti kakaisi ja sai Marien hieman loukkaantuneena katsomaan kuontaloaan.
”Ei tämä ole kauhtunut! Tämä on ihan uusi!” Marie totesi heilutellen mekon helmaansa.
”Kuitenkin! Et voi tulla tuossa!” Rontti irvisteli.
”No missä tulen sitten? Ei minulla ole muutakaan!” Marie heilautti käsiään hermostuneena.
”Ei se mitään! Mulla on suunnitelma tähän!” Rontti vinkkasi silmäänsä ja veti sisarensa mukaansa. Hiirinuorukainen ohjasi tämän läheisen pienen tavernan sisälle. Hän tervehti tavernan omistajan ja nappasi tiskin takaa pienen pussin.
”Ole hyvä!” Rontti ojensi pussin sisarelleen. Marie avasi sitä hiukan ja nosti tympeän katseensa veljeensä.
”Et ole tosissasi!”
”Jos haluat kuulua joukkoon niin hopi hopi…” Rontti patisteli hiirinaista vessaa kohden. Marie huokaisi syvään. Rontti nojasi naisten vessan ovea vasten odotellen sisartaan.
”STOKER MÄÄ EN TOSIAAN PUE NÄITÄ!”
”No sulla ei ole edelleenkään vaihtoehtoja!” Rontti naureskeli.
”Mää vihaan sua!” naishiiri murahti. Piakkoin Rontti tunsi miten Marie tuuppi vessanovea auki ja sai nuorukaisen väistämään. Rontti vislasi sisarelleen, joka oli ihan erinäköinen, kuin yleensä. Hiirinainen oli nostanut hiuksensa korkealle ponihännälle, latvojen roikkuessa naisen alaselän päällä. Rontti oli hankkinut sisarelleen mustat pillifarkut, mustat avokkaat koristivat hiirinaisen jalkoja. Mustan kiiltävä kauluspaidan nainen oli asetellut siististi housujensa sisään ja kietonut keskivartalolleen mattamustaisen, pitsisellä koristeella olevan korsetin.
”Eikö korsetit kuulu yleensä paidan alle?” Marie kysyi.
”Tuo korsetti kuuluu paidan päälle!” Rontti osoitti sormellaan siskoaan.
”Mää en voi uskoa, että suostun tällaiseen!” Marie puristi kädet eteensä.
”Sää olet kuuma!”
”STOKER!”
”No sää olet! Meikki voisi olla tummempi!”
”Oletko sää ihan sekaisin? En ole mikään punkkari… saat kelpuuttaa kasvoni ystävillesi!”
”No onneksi olet luonnonkaunis kevyellä meikilläsi!” Rontti naurahti ja poistui nopeasti sisarensa kanssa tavernasta.

Rontti kiirehti ystäviensä seuraan, eikä edes huomannut sisarensa jääneen jälkeensä. Hans oli juuri saanut ensimmäisen boolimukinsa käteensä. Vaaleanharmaan hiirimiehen yllä oli tummansininen t-paita, joka korosti mieshiiren treenattuja lihaksia. Tumman siniset farkut ja mustat buutsit koristivat mieshiiren jalkoja. Rontti iski kätensä ystävänsä olalle.
”Sää sitten tulit!” Rontti hykerteli jo bilemoodissa.
”Säähän kutsuit mut!” Hans ihmetteli miehen omituista käyttäytymistä.
”Niin tein… Mitäs sun isäs?” Rontti kyseli.
”Ei mitään. Kerroin lähteväni ulos. Sanoin etten tule kotiin, joten ei tarvitse odotella!”
”Oliko saarna?”
”Jotain mutinaa saatoin kuulla, mutta hyvin meni toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos… Sofia kysyi kyllä, että kuulinko mitä isä sanoi, mutta en kuunnellut häntäkään! Siinäkin varsinainen kakkossaarnaaja!”
”Saarnaajista puheenollen!” Rontti hieroi korvanlehteään.
”Saitko itse kotona satikutia?”
”Pikemmin kuulin jälleen olevani perheeni häpeä… odotan vain sitä päivää, että saan sotilaspaperit… että pääsen lähtemään menemään…”
”Etkö meinaa jäädä Meriluotoon?”
”En tosiaan… suosittelen sullekin!” Rontti murahti.
”No en ole pohtinut sitä vielä niin pitkälle! Ja mää valmistun ennen sua.”
”Sekin vielä…”
”Ja toisin ajatellen mulla ei ole kyllä mitään estettä jäädä tänne?” Hans hieroi leukaansa.
”Sää perit teidän tilan sun isän menehdyttyä!” Rontti puristi käden ympärilleen. ”Isästä ei jätä aika vielä vuosikymmeniin. Joten voin vähän käydä kokeilemaan siipiäni muualla,” Hans naurahti.
”Ellei sulla olisi jotain mikä pitäisi sut täällä!” Rontti vinkkasi. Hans mulkaisi tympeänä nuorempaa yksilöä.
”Mää sanoin sulle!”
”Jooooooo… mutta en luvannut totella!” Rontti naurahti. Hans murahti vihaisena ruskeaturkkiselle nuorukaiselle.

Marie korjaili vielä housujaan. Kengätkin tuntuivat hiertävän. Saatuaan housut paremmin istumaan jalkaansa hiirinainen alkoi etsimään katseellaan veljeänsä.
”Stoker!” naishiiri huudahti.
”Hei kaunokainen… jotain hukassa!” yksi sotilas kyseli flirttaillen naiselta.
”Joo… joku nuorempi kuin sinä!” Marie murahti ja jatkoi matkaansa. Sotilaita alkoi olla runsain määrin paikan päällä. Myös heidän kutsumiaan naispuoleisia ystäviään oli paikan päällä runsaasti.
”Mihin sää jäit!” Rontti kysyi saaden Marien kiljahtamaan äänekkäästi.
”Sori…” hiirinuorukainen naurahti.
”Uuuu mikä ääliö!” Marie kihisi raivosta.
”Tule… mun ystävät ovat tuolla!” Rontti osoitti sormellaan.
”Joo tulen ihan juuri!” Marie henkäisi lähteäkseen toiseen suuntaan.
”Hei Rontti! Kuulitko mitä William päästeli suustaan?” Hansin naurava ääni heidän takaansa sai Rontin virnuilemaan. Hän kiskaisi sisarensa käsivarresta niin, että hiirinainen pyörähti maa tasalla, että oli kaatua. Hans koppasi naisen käsilleen, saaden hiirinaisen räjähtämään punaiseksi.
”Voiiiiii hyvä jumala!” Marie henkäisi tulipunaisena ja nousi miehen otteesta seisomaan. Hän sipaisi irtohiuksensa korvansa taakse tuijottaessaan, vain komeaa hiirimiestä suoraan tämän vaalean oransseihin silmiin. Hans vain piti katseensa hiirinaisessa, hän ei ollut koskaan nähnyt mitään niin kaunista. Marie naurahti hermostuneena.
”Hyvä te tapasittekin jo!” Rontti naureskeli ja sai kaksikon tuimat katseet itseensä.
”Hans tässä on mun isosiskoni Marie! Marie, Hans… ja usko tai älä… hän asuu kanssa Meriluodossa!”
”Mikä yllätys?” Marie näsäviisasteli.
”Otatteko te juotavaa? Mulle ainakin maistuu!” Rontti totesi nopeasti.
”HEI RONTTI!”
”Stoker!”
”Wau… olet varmasti ensimmäinen kuulemani marsilainen, joka kutsuu Ronttia hänen syntymänimellään,” Hans ihasteli naisen vieressä. Marie vilkaisi sivusilmällään pitkää ja lihaksista marsilaismiestä vieressään.
”Eikö teidän perheessänne kutsuta teitä protokollaisella nimellä?”
”Kutsutaan… meidän perheenjäsenillämme ei vain ole mitään lempinimiä,” Hans kohautti harteitaan.
”Miten musta tuntuu, että tuo niljakas kaksijalkainen järjesti meille ansan?” Marie murahti.
”Kieltämättä… mutta, jos olisin tiennyt mikä minua odottaa… en olisi ollut niin kielteinen,” Hans hieroi niskaansa. Marie punastui kevyesti.
”Mää en normaalisti pukeudu näin… ainoastaan silloin käytän housuja, kun kilpailen vuoristoagilityssä,” Marie kohautti ujosti harteitaan. Hansin katse laajeni.
”Harrastatko vuoristoagilityä?”
”Joo… viidettä vuotta putkeen ja viime vuoden hallitseva maanmestari!” Marie ylpeili.
”Hatun nosto!” Hans ihasteli naista.

Rontti juoksenteli pitkin juhlapaikkaa tervehtimässä lukuisia ystäviään. Hiiriteini ei ollut hakenut Hansille ja sisarelleen juotavaa niin, kuin oli luvannut. Hans puolestaan oli viihtynyt Marien kanssa ja herramiehenä hakenut tälle juotavaa.
”Ole hyvä… alkoholitonta niin, kuin pyysit…” Hans ojensi kupin hiirinaiselle istuen tämän viereen pidemmälle penkille.
”Kiitos…”
”Rontti kertoi, että… kärsit pienimuotoisesta erosta…”
”Mikä ylläri, että hän on juorunnut asioistani.”
”Ei hän pahalla varmasti sitä tarkoittanut!” Hans panikoi hiukan.
”Ei varmasti… hyvin hänen luonteensa tapaista,” Marie hymyili lempeästi hiirimiehelle.
”Saanko kysyä… mitä tapahtui?” Hans kysyi. Marie huokaisi syvään.
”Jos et halua kertoa niin en utele enempää!”
”Ei se sitä ole… Kasvoimme vain erillemme… hänellä oli suunnitelmia siitä millaisen vaimon haluaa ja vaikka minut on kasvatettu pitkälle samalla tavalla, kuin hänet niin… en silti riittänyt hänelle!” Marie heilautti kättään.
”Miten sinunlaisesi nainen ei voi riittää? Mää olen ainakin vakuuttunut ja tiedän sinusta vain, että harrastat vuoristoagilityä!” Hans nosti kätensä rinnalleen. Marie naurahti pienesti ja katsoi hiirimiestä rinnallaan.
”Sää olet aika hauska!” Marie hymyili miehelle.
”Kiitos… vaikka olin tosissani. Sinunlaista hiirinaista pitäisi pitää kuin herkkää kukkaa kämmenellä!”
”Aaaaaawww… herkkiskin vielä!”
”Herkkis?!”
”Niin… älä oleta samaa minusta!” Marie vinkkasi silmäänsä. Hans tönäisi naista kevyesti olkapäällään naureskellen pienesti.
”Mites täällä sujuu?” Rontti virnuili.
”Paremmin, jos ei tarvitse katsoa sinun naamaasi!” Hans nojasi polveensa.
”Marie?” kysyi ujontuntuinen hiirimies sivummalta. Kolmikko käänsi katseensa valkeaan hiirimieheen. Hoikka noin 190 cm hiirimies katsoi hämmentyneenä Marien päälle.
”Kuka toi on?” Hans naurahti pilkkaavasti.
”Se on ex-sulhanen…” Rontti virnuili miehelle, joka kohautti kulmaansa.
”Marie?” hiirimies nöyristeli naishiiren luokse. Hans virnuili Rontille.
”Anteeksi Marie… tuoko on ex-sulhasesi?” Hans kysyi ilkkuvasti hiirinaisen korvaan. Ei riittänyt, että hiirimies oli hyvin hoikka ja nöyrä, hän oli hyvin ujonpuoleinen ja hieman nörttimäinen, uskonnollinen opus oli tiukasti miehen käsissä. Tämän hopeanharmaat hiukset roikkuivat latteina vain tasaisesti pään päällä. Hän oli pukeutunut siistiin kauluspaitaan ja suoriin housuihin. Marie vilkaisi Hansia nopeasti.
”Ja kukakohan sinä olet?” hiirimies murahti kateellisena. Hans nousi seisomaan ja sai miehen hieman perääntymään paniikin omaisesti. Marie nousi miesten väliin.
”Rauhoitu Hans…” Marie pyysi huolestuneena. Hans vilkaisi naista ja nyökkäsi pienesti.
”Mitä sinä teet täällä José?”
”Mitä minä teen täällä? Mitä sinä teet?” hiirimies kohautti harteitaan.
”Mun menemiset ei kuulu enää sulle!” Marie ärähti.
”Mutta… olet… sinä… tai!” José empi.
”Anna olla! Mulla on jo seuraa!” naishiiri tarrasi vaaleanharmaan hiirimiehen käsipuolesta. Rontti kohautti kulmiansa voitonriemuinen hymy kasvoillaan.
”Siis? Etkö kaipaa minua?” José kysyi.
”Miksi kaipaisin? Sinä jätit minut!” Marie murahti vihaisena.
”Niin tein…” José laski korviansa. Marie huokaisi ja poistui paikalta vihaisena.
”Anteeksi, mutta en ymmärrä mitä hän on tuossa nähnyt!” Hans naureskeli Rontille.
”Kuvitteletko olevasi parempi kuin muut?” José yritti uhota Hansille. Hans otti askeleen ja toisenkin, ihan hiirimieheen kiinni. José nielaisi vaikeana.
”Älä uhoa sille, jolle et tulisi ikinä pärjäämään!” Hans murahti takaisin ja lähti hiirinaisen perään.

Hans oli löytänyt naishiiren läheisen talon kulmalta. Marie oli kertonut haluavansa vain vetää hiukan happea. Hans helli naista uskaltautuen varovasti hieromaan tämän selkää. Marie tunsi olonsa yllättävän hyväksi hiirimiehen rinnalla, vaikka oli juuri eronnut. Hansissa oli jotain erilaista. Jotain mitä Joséssa ei ollut. Mutta kenties Hans olisi myös se kielletty rakkaus, jota hiirinainen ei uskoisi koskaan saavansa. Marie ihmetteli miten ei ole tähän aikaisemmin törmännyt, vaikka ovat asuneet koko ikänsä samassa kaupungissa ja Meriluodossa kaikki tunsi toisensa. Marie huokaisi syvään ja halasi Hansia pitkään kietoen kätensä tämän lanteille. Hieman jännittyneenä, Hans uskaltautui kietomaan kätensä hiirinaisen ympärille ja lepuutti leukaansa tämän päänpäällä.
”Kiitos…” Marie huokaisi ja nosti katseensa hiirimieheen.
”Mistä?”
”Tästä koko illasta… vaikka Stoker nyt ehkä omalla toiminnallaan sai kaiken aikaiseksi… mutta pitkästä aikaa mulla on… hyvä olla!” Marie kiitti.
”Kiva kuulla. Rontilla tosiaan taisi olla meidän suhteen taka-ajatuksia…”
”Ja taidan tietää miksi!”
”Oikeasti? Kerro…” Hans intoutui pieneksi saaden Marien naureskelemaan.
”Sulla on kaunis hymy…” Hans kehui kallistaen hiukan päätään.
”Hans…” Marie iski miestä rintaan.
”Sulla on!” Hans hieroi itseänsä lempeästi hymyillen, saaden Marien edelleen jatkamaan hymyilyään.
”Mikä se juttu oli mistä tiedät, miksi Rontti nakitti meidät tähän tutustumis hommaan?”
”Koska hän näkee jotain mitä me ei nähdä…”
”Ja se on?” Hans kysyi astuen hiirinaisen eteen.
”Hän uskoo siihen, että marsilainen löytää loppuelämän kumppaninsa, kun anteissa tapahtuu yhtenäinen sähköimpulssi!”
”Etkö saanut sitä José kanssa?” Hans luimisti kevyesti korviansa. Marie pohti hiukan.
”Nyt kun ajattelen… niin en… en edes ajatellut sitä, elimme vain hetkessä!” Marie puristi kädet eteensä.
”Osaako kirkollisetkin elää spontaanisti?” Hans naurahti saaden Marien iskemään vielä kovemmin miestä rintaan. Hans naureskeli ja sai hiirinaisen kiljahtelemaan tökäten kanssa tätä arkoihin paikkoihin. Marie heristi korviansa ja kuunteli musiikkia.
”Tää on ihana kappale! Tule!” Marie veti miehen perässään.
”Mitä? Hei! Marie… mää en tanssi!”
”Nyt tanssit!” Marie naureskeli.

Yötä kohden Hans tunsi olonsa hyvin ihastuneeksi. Hän ei ollut kokenut Marien kanssa vielä sähköimpulssista yhteyttä, mistä tämä oli puhunut, mutta tunsi kyllä kemian heidän välillään. Hän oli pakon uhrina joutunut tanssimaan hiirinaisen kanssa useamman tanssin. Välillä Marien oli tarkistettava Rontin kuntoa, jotta olisi edes jossain luottamuksen arvoinen vanhemmilleen. Tällä välin Hans oli päässyt karkuun naiselta tanssilattialta. Nuorukainen ei onneksi ollut niin pahassa humalassa, kuin oli isoveljelleen uhonnut. Hieman hiprakkaa naishiiri ei laskenut, koska Rontti ymmärsi missä oli, mitä teki ja hän piti enimmäkseen vain hauskaa ystäviensä kanssa. Rontin hylätessä jälleen sisarensa Marie alkoi etsimään Hansia jälleen katseeseensa. Hiirimies olikin löytänyt paikkansa sotilasystävänsä kanssa. Marie huokaisi syvään. Hän ei tiennyt voisiko liittäytyä miehen seuraan. Hans näki naisen ja viittoi tämän luokseen. Marie puri kevyesti alahuultaan ja asteli miehen luokse.
”Löysitkö Rontin?” Hans kysyi.
”Joo… se vaan… viiletti jo jonnekin!” hiirinainen heilautti kättään. Hans naurahti pienesti. Hiirimiehen seurassa oli kookas rottaklaanin edustaja. Tumman harmaa rottamies hymyili kaksikolle. Hans vain ihasteli ruskeaturkkista hiirinaista.
”Hans sulje suusi… sieltä tippuu kohta kuola!” rotta naurahti ja sai ystävänsä mulkaisemaan tätä. Mariekin naurahti rotan heitolle.
”Marie… tässä on mun hyvä ystäväni Malcom!” Hans esitteli kaksikon. Marie kätteli rotan lempeästi. Malcom istui takaisin paikalleen, kun Marie puolestaan vilkuili ympärilleen.
”Mulla on sulle istumapaikka!” Hans taputti polveansa. Marie pyöritteli päätään. Mieshiiri avitti hiukan naista kietoen hännän tämän ympärille ja veti tämän istumaan syliinsä.
”Olipa sulavaa!” Marie virnuili.
”Pakkohan neidin istumapaikka oli saada!” Hans irvisti.
”Aaaaaaw… en olisi uskonut, että Hans voisi löytää elämänsä rakkauden!” Malcom huikkasi juomastaan.
”Ei tässä nyt niin pitkällä vielä olla…” Hans röhähti melkein itse tukehtuessaan juomaansa.
”Eikö?” Marie hieroi hiirimiehen korvanlehteä. Hans vilkaisi naista, jonka äänestä paistoi selkeä flirtti.
”Jos jatkat vielä… niin sinä et mene kotiisi yöksi!” Hans osoitti naista sormellaan. Marie virnuili miehelle hyväntuulisesti. Marie rapsutteli hiirimiehen mustia hiuksia ihastuneena.
”Wau… te ootte ylisöpöjä!” Malcom pyöräytti päätään.
”Anteeksi… ei ollut tarkoitus jättää sinua ulkopuoliseksi…” Hans naureskeli.
”Ehkä selviän!” Malcom nyrpisti kuonoansa.

”Hei Malcom!” Rontti tervehti kanssa kolmikkoa.
”Hei! Miten menee?” rotta iski kätensä ruskeaturkkisen hiiriteinin kanssa.
”Ihan hyvin!” Rontti virnuili kaksikon suuntaan. Marie ja Hans vilkaisivat toisiaan.
”Onks sulla jotain tekemistä tuon kanssa?” Malcom kyseli.
”Totta kai!” nuorukainen ylpeili omasta saavutuksestaan.
”Hyvää työtä!” Malcom hymyili virnuillen.
”Jos en tuntisi teitä niin, voisin sanoa että olette kumpikin tässä sopassa!” Hans epäili.
”Rontilla ei riitä varat, jos haluaa mun apua!”
”Niin, kun te rotat vedätte aina kroisoshinnoilla kaiken avunpyynnöt!”
”Sano tuo ilman hampaita!”
”Anteeksi… minun pitää viedä se kotiin vielä. Mieluusti hampaiden kera!” Marie rauhoitteli kaksikkoa. Malcom heristeli tölkkiänsä, joka oli tyhjentynyt kummasti.
”Juomista?” Malcom kysyi.
”Joo… mikä ettei… Otatko sinä?” Hans vilkaisi ensin Malcomia ja sitten Marieta.
”Holitonta niin… kyllä!” Marie vastasi.
”Mulle kanssa… holilla kiitos!” Rontti iski rottaa käsivarteen.
”Joo! Saat pillimehun!” Malcom pyöräytti silmiänsä ja lähti hakemaan juomista heille.
”Mitä näet tuossa jätkässä?” Rontti osoitti peukalollaan rotan perään.
”Malcom on mahtava tyyppi ja liittonainen!” Hans puolusti ystäväänsä. Ystävykset eivät kuitenkaan huomioineet hätääntynyttä hiirinaista, joka selkeästi etsi jotain. Tummanharmaa hiirinainen etsi katseeseensa selkeästi jotain. Nainen heilautti ruskeita hiuksiaan silmiltään. Katseen osuessa Marieen nainen kiirehti tämän luokse. Hans helli naista parhaimillaan tuoksuttelemalla tämän kaulaa, joka kikatteli hiirimiehen otteessa.
”MARIE!” naishiiri huudahti saaden Marien huomion.
”Ianna?” nainen kysyi nousten seisomaan. Naishiiri oli Sammyn vaimo, jonka kasvoilla oli paniikinomainen ilme.
”Mitä nyt?”
”Teidän… teidän…” nainen huokaili hengästyneenä.
”Mitä?” Ronttikin kiinnostui keskustelusta.
”Teidän pitää tulla kotiin!”
”Hei! Isä ja äiti ei asettanut meille kotiintuloaikaa!”
”No kun tämä koskee teidän isäänne!” Ianna huokaisi surkeana ja sai kaksikon vilkaisemaan toisiaan. Hans oli lähtenyt kaksikon tueksi. Kolmikko pääsi Iannan hiekkamönkijän kyydillä kotiinsa. Koko matkan kotiinsa Marie oli huolesta sekaisin. Punakeltaiset valot näkyivät jo pitkälle pimeälle hiekkatielle. Marie ja Rontti hyppäsivät mönkijän kyydistä ja kuulivat äitinsä riipaisevan huutoitkun keskellä pihaa. Naisen sylissä oli tämän elämänrakkaus. Ensihoitajan esimies käveli kaksikkoa vastaan.
”Olen pahoillani…” mieshiiri vastasi ja sai ainakin Marien parahtamaan. Koko tilanne oli hyvin epätodellinen. Hans hieroi naisen selkää varovasti. Marien kostuneet kasvot sai miehen huokaisemaan surullisena. Hiirimies veti naisen lohduttavaan halaukseensa, missä Rontti oli ennättänyt äitinsä luokse. Yhdessä Sammyn kanssa he nostivat hiirinaisen maasta seisomaan…

”Ne eivät olleet kenties parhaimmat muistot minun ja rakkaani ensikohtaamisesta… Van Glowenin herra oli tippunut onnettomuuden seurauksena talonkatolta ja menehtynyt yönkorvissa saamiinsa vammoihin, vaikka oli päivällä kertonut vain kolauttaneensa itsensä…” Hans päätti huokaisten tarinansa.
”Antoiko Marie sinun olla rinnallaan vai ottiko teidän ensitapaamisenne takapakkia tragedian jälkeen?” Gal kysyi surkeana. Hans nyökytteli ja pyöritteli päätään.
”Suru antoi meille enemmän aikaa toistemme kanssa. Marie oli päättänyt Josén jälkeen ettei sulkeudu surun vuoksi, joten hän alkoi enemmissä määrin viettämään aikaa kanssani ja kotonani… Jossain välissä uskalsin myöntämään rakkauden häntä kohden… silloin sähköimpulssi iski ja kovaa iskikin. Solmimme avioliiton 5-vuoden yhdessäolon jälkeen ja vajaa vuosi siitä saimme esikoispoikamme… tytärtämme yritimme sitten pidempään. Tai toista lasta, joka ei tosiaan ollut helppoa! Marien isoveli Sammy muutti pois lapsuuden kotitalostaan, joten Marie peri perheensä kotitalon. Muutimme yhteen jo kihlauduttuamme,” Hans selitti.
”Mitä Malcomille tapahtui?” Minni vaihtoi puheenaiheen rottayksilöön, koska ei voinut uskoa edelleenkään hiirten ja rottien väliseen ystävyyteen. Hans vilkaisi mustahiuksista naista.
”Olemme ystäviä edelleen… itse asiassa hän on toisen lapsemme kummi!”
”MITÄ?” kaikki huudahtivat yhteen ääneen.
”Kumman?” Minni kysyi tympeästi. Hans puristi kulmiansa ihmeissään ja vilkaisi Minniä.
”Ihan vain sillä, että kiinnostaa!” Minni kohautti harteitaan hymyillen teennäisesti.
”Tyttäremme…” Hans tokaisi.
”Kiva…” Minni hymyili miehelle. Hans hieroi jalkojansa ja nousi seisomaan. Hiirimies venytteli hiukan ja löyhytteli paitaansa.
”Täällä tosiaan on lämmin. Taidan mennä sisälle viilentymään!” hiirimies totesi ja vetäytyi tulostaulun sisälle. Miehen mentyä Vinski ja Hemi siirsi ilkkuvat katseensa vaaleanharmaaseen hiirinaiseen.
”Mun elämä on ihan painajaismaista!” Minni hieroi päätään.
”Sun kummisetä on rotta!” Vinski ilkkui. Minni nousi seisomaan ja pyöri hermostuneena ympyrää.
”Tiedän!” Minni huudahti.
”Ja rotat ovat plutolaispuolella!” Hemi naureskeli.
”Tiedän!”
”Ja tiedätkö?” kaksikko jatkoi.
”TIEDÄN! SUUT KIINNI!” Minni komensi miehiä.
”Ja sitten…” Vinski jatkoi. Minni nappasi amerikkalaisen jalkapallon käteensä.
”Vinski hei! Pitkä!” Minni huusi ja sai miehen nousemaan. Pallo iskeytyi suoraan mieheen vatsan seudulle saaden miehen kaatumaan maahan.
”Aggressiivinen heitto!” valkea hiirimies ähisi.

Minni puristi kädet eteensä. Turbo nousi seisomaan ja kiirehti hiirinaisen luokse.
”Hei… me tiedämme, että se on menneisyyttä! Muista, että me emme tiedä mitä nykyhetkessä on tapahtunut…”
”Tiedän… se tässä onkin niin vaikeaa! Isän ja äidin rakkaustarina oli ihana… he olivat rohkeita. Jopa äiti, joka on kasvanut aika kovassa kurissa. Ja…”
”Ja mitä?”
”Kun äiti luuli isän kuolleen… niin… silloin hän jäi surunsa kanssa yksin… hän ei edes päästänyt minua lähelleen. Marcuskin oli yksin aivan toisella puolella Marsia… mutta… Parhaillaankin äiti hautoo surua yksin, mutta isän kanssa. Hän jakoi itsestään sellaista mitä ei minun tai Marcuksen kanssa jakanut,” Minni huokaisi surullisena.
”Eikö se pariskunnille tyypillistä? Jakaa ilot ja surut keskenään!”
”Isä oli tosiaan äidin elämänrakkaus… kun hän menetti sen, niin…” Minni jäi pohtimaan ja sai Turbon kohauttamaan kulmiansa.
”Minni?” Jacakin kysyi maa tasalta.
”Kun äiti menetti isän…”
”Niin eikö se tullut jo selväksi?” Hemi heilautti kättään. Gal iski ystäväänsä voimakkaasti käsivarteen.
”Äiti alkoi kostamaan suruaan meille, koska olimme onnellisia siitä samasta onnesta minkä hän oli menettänyt!” Minni heilautti käsiään ja katsoi Turboa.
”Kaiken tämän kuuleman jälkeen… se kuulostaisi järkevälle, mutta epäreilulle!” mieshiiri älähti. Minni katsoi heltynyt hymy kasvoillaan miestään.
”Niin on… mutta nyt tiedämme syyn!” Minni hieroi miehen lihaksikkaita käsivarsia.
”Mutta ennen, kuin kerromme isästä äidille, niin isän muisti pitää saada tähän maailmaan,” Minni sanoi päättäväisesti ja suuntasi itsensä kanssa tulostaulun sisälle. Turbo vilkaisi ystäviään, jotka rynnivät naisen perään. Jaca ja hiirimiehet jäivät kiinni ovenaukkoon.
”Ette sitten osaa mitään käytöstapoja!” Jaca murahti.
”Mekö? Sinun paksu peffasi tässä tiellä on!” Hemi murisi.
”Niin… tehän ette voikaan mennä vuorottain siitä ovesta!” Santtu pyöritteli silmiänsä hiirten takana. Jotenkin ihmisnainen oli osannut lukea tilanteen. Hans saapui juuri heränneen Olivian kanssa katsomaan ovella olevaa mesoamista. Minnikin haroi hiuksiaan ja katsoi ystäviänsä.
”Kun marsilainen ei osaa antaa tilaa toisilleen!” Minni puristi kädet eteensä.
”Vois jäädä vaikka jostain ilman!” Gal kommentoi.
”Niiiiiin… jokuhan teistä saattaisikin jäädä ulkosalle, jos oviaukon ilmestyisikin taikaportti!” Minni jatkoi ja auttoi ystäviänsä. Hiirinainen painoi miesten olkavarsista näitä takaisin ulkopuolelle ja ryminällä kaatuivatkin maahan.
”Yksi kerrallaan!” Minni komensi ystäviänsä, jotka nöyrinä suuntasivat itsensä sisälle. Hans naureskeli lempeänä ja sai naurun tarttumaan myös Oliviaan. Ähinä Marcuksen sängystä sai kaikkien huomion.
”Ma… tarkoitan siis Miihkali!” Jaca korjasi nopeasti juosten miehen luokse. Hans siirtyi sängynpäätyyn seisomaan yhdessä muiden marsilaisten ja Santun.
”Mun pää… ihan kun se räjähtäisi…” Marcus tuskasteli Jacan istuessa sängylle. Hiirinainen helli miestä varovasti.
”Onko ihme? Se oli häijy isku!” Minni kommentoi ja vilkaisi valkeita marsilaisia.
”Se oli pakko tehdä!” kaksikko puolustautui. Marcus hieroi silmiänsä ja katseli hetken kattoa.
”Onko olo millainen?” Jaca kysyi.
”Kai olen taas tässä maailmassa,” mieshiiri vastasi ja katsoi Jacaa. Hiirinainen helli miestä lempeästi hymyillen. Mies vilkuili ystäviänsä, kunnes katse pysähtyi Hansiin.
”Miksi isä on hengissä?” mies kysyi ja sai kaikki hiljenemään…

Okei no nyt ainakin pudotetiin Marcukselle pommi

Hans puristi hiukan tiukemmin kulmiansa. Hän oli hämmentynyt Marcuksen lauseesta.
”Mitä sinä sanoit?” Hans kysyi tukien Oliviaa sylissään.
”Miten voit olla hengissä?” Marcus murahti ja kurtisti kanssa kulmiansa. Minni vilkaisi Jacaa nopeasti, joka nyökkäsi hiirinaiselle.
”Hans… sallitko?” Minni yritti ohjata miehen toisaalle.
”En… haluan tietää mitä hän sekoilee!”
”Ai minä? Mitä sinä pelleilet?” Marcus yritti nousta istumaan. Minni pukahti tyytymättömänä.
”Olivia rakas… katso isi on herännyt!” naishiiri leperteli ja nosti pienen hiiritytön isänsä sylistä. Tyttö naureskeli innostuneena, kun Minni laski Olivian Marcuksen syliin.
”Mit… Minni!” Marcus komensi.
”Hans… Ole hyvä minulla on sinulle asiaa!” Minni ohjasi jämäkästi hiirimiestä siirtymään toisaalle.
”Mitä asiaa?”
”Kerron sinulle totuuden… se… se liittyy myös minun käytökseeni sinua kohtaan,” Minni selitti ja ohjasti hiirimiestä ulos tulostaulusta. Hans murahti vihaisena ja suuntasi itsensä toisaalle. Kaikki vilkaisivat nopeasti toisiaan. Aikoiko Minni kertoa hiirimiehelle totuuden? Turbo seurasi ihan mielenkiinnosta Minniä ja Hansia. Hans vilkaisi Turboa, joka pääsi heidän peräänsä. Olivia halaili isäänsä ja kuolasi tämän kasvot innostuksesta, kun yritti pusutella isäänsä rankemmalla kädellä.
”AUUuuu! Kuule tarantella!” Marcus helli viimein tytärtään. Jaca nosti Olivian syliinsä, kun Marcus yritti nousta vaivoin seisomaan. Kuitenkin vihlaisu alaselkään sai Galin ja Hemin toppuuttelemaan ystäväänsä.
”Hyvä saada sinut kapu takaisin, mutta sinun täytyy levätä vielä hiukan!” Gal iski miestä olkavarteen, joka istui tuskaisena sängyllään.
”Voisiko joku kertoa miksi isä on hengissä?” Marcus venytteli selkäänsä hiukan. Kipu oli raastava ja kova edelleen, mutta kenties ajan kanssa ja venyttelyllä selkä vetreytyisi. Jaca katsoi taakseen, kun Turbo iski tulostaulun oven kiinni heidän perässään.
”Marcus… on muutama juttu mikä sinun pitää tietää!” Jaca vastasi ja laski tyttärensä miehen syliin. Kuitenkin Olivia pinkaisi sängyllä pystyyn tukien itseään isänsä olkapäätä vasten. Marcus teki samoin, jottei tämä tippuisi sängyltä. Olivia kuitenkin nappasi isänsä hännästä kiinni rysähtäen istumaan tämän jalkojen väliin, tutki sitä hetken pyöritellen käsissään ja tunki suuhunsa.
”Olivia!” Marcus naureskeli ja esti tyttöä jatkamasta toimintaansa. Tyttö vain hihitti tälle ravistellen voimakkaasti kättään, jossa edelleen häntä oli tiukassa otteessa.
”Marcus kuuntele…” Hemi heilautti kättään. Marcus nosti tuiman katseensa ystäväänsä, joka hiukan valikoi sanojaan hänen kanssaan. Kuitenkin Marcus nyökkäsi hyväksyvästi ystävilleen, jotka alkoivat vuorottain kertomaan tapahtumia aina Tahkon linnoituksesta saakka.

Hans murisi vihoissaan. Kuitenkin hän huokaisi syvään ja haroi hiuksiansa. Hiirimies rauhoitteli mieltään. Hän oli kylmän viileä johtaja ja halusi sen nuoremmilleen myös osoittaa. Tai Hansin maailmassahan kaikki muut olivat hänen ikäisiään. Minni katsahti Turboa nopeasti.
”Onko kaikki hyvin Hans?” Turbo hieroi niskaansa.
”Miksi… Miksi ystävänne kutsui minua isäkseen?” Hans huokaisi syvään. Ei hän toisaalta voinut olla vihainenkaan. Hän ei tuntenut Marcuksen taustaa tai syytä miksi oli tätä kutsunut niin tuttavallisesti isäkseen. Minni heitti mustia hiuksiansa selkänsä puolelle.
”Haluatko totuuden?” Minni kysyi.
”Mielellään… kiitos. Olen hämmentynyt, jos ette vielä huomanneet!” Hans pyöritteli päätään. Turbo katsoi puolisoaan. Meinasiko tämä tosissaan kertoa totuuden isälleen?
”Totuus on…” Minni aloitti ja sai Hansin kääntämään katseensa hiirinaiseen.
”Totuus?” mies kysyi.
”Totuus on… että muistutat meidän omaa isäämme. Hyvin paljon. Menetimme hänet vain kauan sitten, joten pitkään tajuttomana olleena… Miihkali…”
”Sekoitti minut oikeaan isäänne?”
”Niin,” Minni luimisti hiukan korviansa. Hans hymyili lempeästi.
”Tuo selittää paljon…”
”Miihkali ei tarkoittanut pahalla!” Turbo kohautti harteitaan.
”Älkää huoliko! Nyt kun tiedän syyn… en syytä Miihkalia siitä, että sekoittaa minut toiseen henkilöön!”
”Mutta ole kuitenkin varovainen puheissasi. Isämme oli meille yksi Marsin tärkeimpiä hiiriä, kunnes emme saanetkaan häntä enää takaisin kotiin,” Minni huokaisi syvään surullisena.
”Saanko kysyä… mitä tapahtui?”
”Isä… sairastui… olimme vasta lapsia silloin. En tarkalleen tiedä mitä tapahtui… tai meille ei kerrottu mitä tapahtui,” Minni selitti.
”Ymmärrettävää… teidän pieniä mieliänne haluttiin varmasti suojella!” Hans nyökytteli. Minni vastasi samalla tavalla miehelle. Hän ei halunnut jatkaa keskustelua sen enempää.
”No toivottavasti vastaanotto on tämän jälkeen lämpimämpi!”
”Älä odota liikoja!” Turbo naureskeli.
”Miksi?” Hans kohautti kulmaansa virnuillen.
”Miihkali saattaa olla aika… ärhäkkä!”
”Miihkali juurtuu herkästi mielipiteisiinsä ja hänen on vaikea päästä eteenpäin!” Minni ja Turbo selitti miehelle.
”Eli pitääkö minun kuunnella hänen isä soopaansa?”
”Minä pidän veljeni aisoissa eli sinun ei tarvitse mieltäsi sen enempää häneen kuluttaa,” Minni naurahti.
”Nooooo… jos olisin vanhempi niin olisin varmasti ihan otettu tuosta kohteliaisuudesta,” Hans heilautti tyytyväisenä häntäänsä ja suuntasi takaisin sisälle. Turbo kohautti kulmaansa ja vilkaisi Minniä, joka hieroi otsaansa.
”Hän ei näe totuutta edes kasvoistaan…” Turbo pohti.
”Ei niin rakas… ei näe,” Minni huokaisi ja lähti isänsä perään.

Sisällä Marcus hieroi kasvojansa voimakkaasti. Hän yritti sisäistää kaiken mitä hänelle oli kerrottu. Hän ei tiennyt miten olisi reagoinut uutiseen. Marcus tunsi käden olkapäällään, joka taputti sitä muutaman kerran.
”Sisaresi kertoi totuuden…” Hans aloitti. Marcus kurtisti kulmiansa.
”Minkä totuuden?”
”Isästänne… ihan ymmärrettävä reaktio!”
”Mikä reaktio?”
”No se reaktio isämme kuolemasta… sairauden vuoksi? Vai mitä Miihkali? Sekoitit Hansin häneen, koska tämä on hyvin samannäköinen kuin isämme!” Minni keskeytti Marcuksen kierrosten nousemisen. Marcus kurtisti kulmiansa, mutta tunsi Minnin kynsien porautuvan ihoonsa.
”Aaa niin joo… se… en halua muistella sitä!” Marcus murahti purren samalla hammastaan.
”Ihan ymmärrettävää. Vanhempien menetys on kamalaa, mutta lapsena vielä karmeampaa!” Hans puuttui keskusteluun. Marcus nosti teennäisen hymynsä hiirimiehelle. Olivia nousi sängyllä seisomaan ja harppoi isäänsä kohden kaatuen osittain tämän syliin. Tyttö löi leukansa miehen olkapäähän mihin pienokainen reagoi voimakkaasti itkien. Marcus paransi tytön asentoa sylissään ja lohdutti tätä isällisesti. Olivia halasi isäänsä itkien, joka puolestaan hieroi tämän selkää ja suukotti päätä lohduttaakseen tätä. Minni kohautti kysyvästi kulmaansa.
”Sanoinhan!” Jaca naureskeli.
”Ihan kuin eri planeetalta!” Minni tirskui, kun ei uskonut aluksi Marcuksen olevan tyttärelleen tärkein hiiri koko universumissa. Tai sitä, että Marcus oli niin isällinen. Hän ei yhtään ollut sen tyylinenkään. Mutta kenties Minni ei tuntenut veljeänsä kunnolla.
”Mikä olo?” Minni kysyi astellessaan veljensä ohitse.
”Minulla vai?” Marcus pohti.
”Niin? Sinähän meistä nukuit sata vuotta!” Minni letkautti kättään.
”AAAaaaaw…” Gal aloitti istuen Hemin viereen Hansin sängyn reunalle.
”Meidän unelias prinsessamme…” Hemi jatkoi. Marcus mulkaisi ystäviään, jotka tirskuivat kuin nuoret koulutytöt.
”Anna, kun arvaan?” Hans puristi kädet eteensä nojatessaan sohvan selkänojaan. Marcus kohautti kulmaansa miehelle.
”Parhaat ystävät?”
”No en tiedä voiko edes niiksi kutsua…” Marcus vilkaisi virnuillen kaksikkoa.
”Taas se alkaa!” Gal heilautti kättään.
”Annetaan erakolle aikaa… kyllä se melkein normaali alkaa jo olemaan,” Hemi naurahti.

Marcus vain tuhahti kaksikolle ja laski Olivian sylistään lattialle. Tyttöhiiri lähtikin heti tutkimaan paikkoja tarkemmin, kun ei edes muistanut kolahdusta. Jokainen aikuinen hymyili pienelle pysty hiuksiselle tyttöhiirelle.
”Tuon neidin hiukset pitäisi saada ojennukseen,” Jaca pyöritteli päätään.
”Minulla on hiusharja, jos on tarvetta,” Minni vilkaisi Jacaa.
”Kiitos… hän vierastaa harjaa yhtä paljon, kuin Hemikin!”
”Irokeesia ei voi pitää ojennuksessa pelkällä hiusharjalla!”
”Ihmekös, kun tyttö haluaa olla kuin sinä,” Hans hieroi niskaansa. Minni naurahti ainakin miehen heitolle. Hemi heilautti käsiään sanomatta sanaakaan. Marcus huokaisi ja yritti jälleen päästä seisomaan. Hiirimies tuki itseään käsiään vasten istuessaan sängynlaidalla.
”Sinun pitäisi oikeasti levätä!” Gal kohautti kulmaansa ystävänsä yritykselle nousta seisomaan.
”Enköhän ole harrastanut sitä tässä ihan riittämiin!” Marcus puri hammastaan. Häntä ja selkä tosiaan tuntuivat ikävämmälle.
”Sattuuko suhun noin paljon?” Minni kurtisti kulmiansa asettuessaan Hansin viereen katsomaan veljensä touhuja. Jaca oli vetäytynyt hiukan Marcuksesta, pöydän ääreen istumaan. Tämä ei kaikesta tapahtuneesta huolimatta ollut unohtanut tämän valheita ja salailuja. Naisella oli paljon mielenpäällä ja nyt valehteleminen vielä kaksikon eläväksi todetulle isälle ei helpottanut asiasta keskustelua yhtään. Tai kyllä Jaca sen tiesi. Eivät he keskustelisi asiasta miehen kanssa, kuin sivistyneet aikuiset. Tappelisivat kunnolla niin, että Marskin varmasti kuulisi sen keskustelun. Tosin olisiko heillä tappelemisen aiheita, jos Jaca vain kuuntelisi hiirimiestä? Jaca tunsi olonsa petetyksi, surulliseksi ja vihaiseksi. Hän ei ollut varma kokiko Marcusta enää omakseen. Omaksi miehekseen, johon oli salamarakastunut, jolle oli synnyttänyt pienen tyttären ja jonka kanssa halusi jakaa loppuelämänsä. Mutta kaikki tuo ajatus sai naisen huokaisemaan. Hän rakasti Marcusta koko sydämestään edelleen ja halusi vain selvittää asian miehen kanssa. Hemin ja Galin härkkiminen miehen ympärillä sai hiirinaisen heräämään omasta ajatusten transsistaan.
”No… nouse, nouse,” Hemi kannusti omalla tavallaan.
”Tarvitsetko apua?” Gal kysyi.
”Olenko joku invalidi?”
”No jos katsoo surkastuneita lihaksiasi ja tuota ylösnousemisen taitoa niin…” Hemi kallisti päätään ja tunsi läiskäisyn ohimolleen. Hiirimies pelästyi hiukan ja katsoi Marcusta.
”AU!” Hemi murahti.
”Ole hiljaa!” Marcus komensi.  
”Noihan on pahempia kuin me!” Vinski kommentoi Motolle ja sai Jacankin suupieliin nousemaan pienen hymyn.
”Otan osaa, että asut noiden kanssa!” Santtu pahoitteli.
”Nooooh… Miihkali yleensä puolustaa ja tukee minua… mutta on tuokin ajoittain vahvasti läsnä keskuudessamme!”
”Onko Hemi unohtanut paikkansa Ma… Miihkalin ollessa Tahkon vankina?” Moto korjasi. Oli vaikeaa hyödyntää hänen siskonpoikansa nimeä vaaleanharmaaseen mieheen.
”Kyllä hän sen nopeasti taas löytää!” Jaca naureskeli.
”Ai miten niin?” Vinski kysyi nojautuen tuolinsa selkänojaa vasten käsillään.

Jaca osoitti ystäviään sormellaan. Vähemmästäkin kolmikko oli saanut huomiota osakseen, eikä Olivian kikatus tai isän asenteesta mallia ottaminen helpottanut Galin ja Hemin tuskaa, jonka saivat kokea. Turbo seurasi kanssa mielenkiinnolla kolmikon vääntöä. Hiirimies oli puristanut kätensä eteensä. Olivian yhtäkkinen läiskäisy miehen polveen sai kullanruskean hiirimiehen huomion.
”Olivia…” Marcus komensi ja sai tytön huomion.
”Ei saa lyödä!” mies osoitti sormellaan tiukasti pientä hiirityttöä.
”Sanoo oikein malliesimerkki,” Hans hieroi korvanjuurtaan ja sai kommentoinnillaan muut nauramaan. Marcus huokaisi syvään, kun muisti tosiaan, että oli Hemiä ja Galiä mäiskinyt menemään ja nyt kielsi tyttäreltään saman.
”Ota oppia Miihkali… sitä riittää nimittäin ja paljon!” Jaca kommentoi hiirimiehen selän takaa. Marcus retkautti päänsä lattiaa kohden. Hän ei kestänyt muiden kommentteja omista toimintatavoistaan. Kestänyt tai oikeastaan sietänyt. Hänellä oli paljon annettavanaan ja pelkästään oli jo joutunut käymään syvissä vesissä, jotta oli voinut myöntää pelkonsa ja haasteensa omalle tiimilleen. Nyt paikalla olisi hänen pitkään erossa ollut siskonsa ja kuolleeksi luultu isä. Kaiken lisäksi mieshiiri tunsi jo nyt olevansa riidoissa avopuolisonsa kanssa, vaikka eivät keskusteluastetta olleet saaneet vielä aikaiseksikaan. Myöskään Hemin ja Galin liittoutuminen prätkähiirten kanssa ei kuulostanut lupaavalle. Kaksikko oli jo tarpeeksi pahoja suustaan kahdestaan. Saati se että se melkein triplattiin. Lisäksi mieshiiri oli tumpattu salanimelle, jonka käyttämisestä yhdelle sun toiselle oli haasteellista. Joku ihan varmasti möläyttäisi hänen syntymänimensä isänsä kuuleviin korviin. Marcus pyöräytti niskojansa ja yritti seisomista. Kuitenkin jalat tuntuivat hatarille. Hännän tyveä poltteli ja Marcus epäili Magnesiumin aiheuttaneen laajempaa tuhoa hermoston ja lihaksiston alueilla. Hiirimies puri hampaitaan yhteen. Hänen oli pakko saada kehonsa suoraksi.
”Olet sitkeä ystäväiseni…”
”Mutta myönnä nyt kerrankin isomman joukon edessä, että tarvitset apua!” Hemi ja Gal naureskelivat, kun sujauttivat kätensä miehen kainaloiden alle auttaakseen tämän pystyyn.
”En ikinä!” Marcus puri hammastaan.
”Mitä sanoit?” Gal kysyi heristellen korvaansa ja vapautti hiukan otettaan Marcuksesta niin, että tämä tunsi menettävän tasapainonsa.
”Mää…”
”Niin… anna kuulua vaan!” Hemi virnisteli tuttuun ärsyttävään tapaansa. Marcus huokaisi ja joutui nielemään kerrankin ylpeytensä.
”Hyvä on… tarvitsen apua… sisar hento valkoiset!” Marcus murisi vilkuillen vuorollaan käsipuolissaan olevia ystäviään ja sai miehet nauramaan.
”Ei avun pyytämisessä ole Miihkali mitään pahaa!” Minni heilautti kättään.
”Niin… varsinkaan tuossa kunnossa,” Turbo komppasi hiirinaista.
”Miltä tuntuu?” Hans kysyi, kun Marcuksen katse seilasi tulostaulua ympäri.
”Hieman huippaa… muuten kai ihan ok,” Marcus suoristi itsensä.
”Vihlooko?” Minni tarkensi.
”Ei kenties vihlo… aristaa alaselästä!”
”Syytä Hemiä ja Vinskiä!” Gal kohautti kulmaansa.
”HEI!” Vinski ja Hemi huudahti yhteen ääneen.
”Miten tuo kommentti ei mitenkään yllättänyt?”
”Hei jos halusit sen titaanin irti hännän päästäsi…”
”Tyvestä Hemi…” Jaca keskeytti.
”Niin tyvestä… aivan kuten sanoin. Niin se vaati aika raakoja otteita ennen kuin, pääsit mutaatio tilassasi repimään minut ja Vinskin palasiksi!” Hemi puolustautui. Marcus kohautti pieni virne kasvoillaan kulmaansa norsunluunvalkealle marsilaishiirelle.
”Vai niin kovis!” Marcus naurahti ja pyöritteli niskojansa.
”Kaikki ok?” Gal kysyi. Varovaisesti Marcus irrotti otteensa ystävistään. Olivia kipitti isänsä jalkoihin ja halaji tämän syliin.
”Voi rakas, kun isä ei taivu ottamaan sinua nyt syliin,” hiirimies lohdutti tytärtään, joka surkeana vain halasi tätä tiukasti toisesta jalasta. Olivia inisi ja ähki itkun sekaista -minä haluan tahtoni läpi, tapaansa päästääkseen isänsä syliin.
”Ei se olekaan ihan niin notkea mitä kerroit Hemi!” Minni ivalsi.
”Oletko mennyt kertomaan Minnille jotain menneisyydestämme?” Marcus murahti valkealle ystävälleen.
”Vain yhden!” Hemi heilautti käsiään.
”Olivia katso lintu!” Marcus hämäsi ja samalla hetkellä, kun tyttö hamusi olemattoman linnun perään, iski Marcus Hemiä takaraivoon.
”Anteeks!” Hemi huudahti ja otti muutaman askeleen kauemmaksi hiirimiehestä.
”Sää et osaa sitten missään tilanteessa pitää suutasi kiinni!” Gal kohautti kulmaansa.
”Ole sinäkin siinä!” Hemi murahti kaksikolle.

Iltaa kohden Marcus alkoi vetreytymään lähes normaaliksi itsekseen. Hypyt tai muut akrobaattiset toiminnat eivät vielä onnistuisi pidempään hetkeen, mutta pelkkä lattialle pääsy Olivian kanssa oli suuri voitto mieshiirelle. Lihakset ja paikat olivat onneksi olleet vain tiukassa jumissa, ja kivusta huolimatta Marcus oli heilutellut häntäänsä ja venytellyt vartaloansa saadakseen itsensä notkeammaksi. Kaikkein paras hetki illasta oli kuitenkin se, että hiirimies oli päässyt nukuttamaan pienen tyttärensä pitkästä aikaa ja tuoksutteli tätä sillä aikaa, kun muut olivat aloittaneet elokuvan katselun. Marcus suoristi itsensä patjalta ylös ja suuntasi itsensä ulko-ovea kohden.
”Mihin menet?” Minni huikkasi hiirimiehen perään, vaikka ei edes katsonut tähän. Marcus hämmästeli sisarensa taitoa.
”Hetkeksi ulos… tarvitsen raitista ilmaa,” Marcus vastasi ja lampsi ulos tulostaulusta. Turbo suukotti Minnin ohimoa, joka ei jaksanut juosta miehen perään. Kaiketi nyt, kun tämän perhe oli turvassa ja hänen henkensä ei ollut uhattuna uskaltautui Minni luottamaan veljeensä hitusen enemmän. Edes Marcus ei olisi niin tyhmä, että olisi juossut karkuun perhettään, jonka oli elämäänsä jälleen saanut takaisin. Jaca oli puristanut kätensä hellästi eteensä ja hieroi olkavarsiaan. Ajoittain nainen huomasi tiirailevansa oven suuntaan.
”Kannattaa mennä juttelemaan ennen, kuin hän sulkeutuu omiin ajatuksiinsa enemmän!” Minni kommentoi. Jaca katsoi hämmentyneenä veljeänsä, joka istui vastakkaisella nojatuolilla. Hemin suulle nousi vain leveä hymy ja norsunluunvalkea hiirinainen huomasi tämän pyörittelevän päätään.
”Miten teet tuon? Tai oikeastaan… älä kerro! Se on pelottavaa!” Jaca tunsi epäröivänsä. Minnin suulle nousi lempeä hymy, kun tämä seurasi elokuvaa mielenkiinnolla.
”Se on taito minkä harva taitaa!” Hans kommentoi Minnin toiselta puolelta.
”Nähtävästi…”
”Miksi epäröit?” Santtu kysyi.
”Saamme kuitenkin riidan aikaiseksi, enkä haluaisi sitä yötä vasten.”
”Olisi kenties ymmärrettävää… mutta helpottaako asian sivuuttaminen taas toisaalle asiaa yhtään?” Moto heilautti lattiatasolta naiselle kättään.
”Ei kai…” Jaca epäröi edelleen.
”Olette kaiken lisäksi päivisin kiinni Oliviassa, joka vaatii omiin tarpeisiinsa teidän täyden huomionne!” Gal jatkoi.
”Minunko pitäisi teidän mielestänne mennä nyt keskustelemaan hänen kanssaan?” Jaca kysyi.
”Kannattaa… ennen, kuin hän flirttailee taas Santun kanssa!” Vinski murahti pienesti lattialta.

Santtu ja muut miehen ystävistä, jotka tiesivät asiasta mulkaisivat vihaisesti valkeaa marsilaista.
”Mitä sanoit?” Jaca kysyi tuohtuneena. Hän oli ollut Minnille mustasukkainen syyttä, mutta oliko hänellä sittenkin aihetta ja vielä toisen rodun edustajalle? Vinski nielaisi vaikeana. Kenties Marcuksen flirtti Santtua kohden oli ollut jotain korvausta siitä, että hiirinainen oli Tahkon vankina. Mutta kuitenkaan norsunluunvalkea nainen ei ollut tyytyväinen kuulemaansa. Jaca nousi vihoissaan ylös ja marssi Marcuksen perään.
”Miihkalin kannattaisi varoa nyt koko sieluaan!” Hemi ulvahti ivallisesti.
”Hänellä ei ole sielua!” Minni naurahti ja kauhasi käsiinsä popparia, jonka jakoi kullanruskean hiirimiehen kanssa.
”Korkeintaan sen rippeet jäljellä!” Gal naureskeli naisen kommentille selkänsä takana.
”Noh! Käyttäytykää ystäväänne kohden!” Hans komensi nuorukaisia saaden heidät vain mulkoilemaan toisiaan virnuillen. Jacan saavuttua ulos hän etsi hiirimiestä katseeseensa. Tämä istui suunnilleen keskirivillä stadionin penkeillä ja nautti ilta-auringon säteistä. Ne lämmittivät kevyesti miehen kasvoja ja tämä nautti hiljaisuudesta ympärillään. Askeleet kuitenkin sai miehen raottamaan silmiänsä ja vilkaisemaan tulijan suuntaan. Hiirimies nielaisi vaikeana.
”Jaca…” Marcus kuiskasi. Jaca hieroi käsiään ja asteli miehen viereen istumaan. Samalla Marcus paransi asentoansa. Hiljaisuus kesti pariskunnan kohdalla pidemmän tovin.
”Jaca mä…” Marcus aloitti epäröiden. Sanat takkusivat pahemmin kuin koskaan aikaisemmin.
”Älä…” Jaca vastasi tuohtuneena.
”Enkö saa selittää edes?”
”Oletko sää flirttaillut Santulle?” Jaca kysyi ja vilkaisi loukkaantuneena miestä. Marcus nielaisi vaikeana.
”Sää teit sitä… TAAS! Vaikka viime kerran jälkeen sää lupasit!”
”Mää tiedän…”
”Miksi sitten jälleen petit luottamukseni?”
”Koska olen pettänyt sen joka tapauksessa… valehdellut sinulle enemmän, kuin kukaan puoliso omalleen aikaisemmin!”
”Huomaan!” Jaca risti kätensä eteensä ja tuijotti surkean vihaisena vain pelikenttää edessään.
”Mutta se ei tarkoita ettenkö rakastaisi sinua…” Marcus painoi katseensa polviinsa.
”Jos rakastaisit minua, et flirttailisi muille naisille…”
”Tiedän… mutta tunteeni puhuu toista,” Marcus huokaisi ja lepuutti toista kättään tuolin selkänojalla.
”Mutta en silti tiedä mistä olisin… sinulle kaikkein vihaisin… flirttailusta, salailusta vai suoraan valehtelusta!”
”Ole vaikka kaikista kerrallaan… olen ansainnut sen!” Marcus tuhahti. Ei sillä, että olisi Jacalle vihainen. Naishiiri ei ollut tehnyt mitään väärää. Hän oli pettynyt ja vihainen itselleen. Kaikki se salailu olisi pitänyt tuoda päivän valoon heti, kun kaksikko oli tavannut. Mutta menneisyytensä vuoksi, vaaleanharmaata hiirimiestä ei haluttanut edes muistella jälkimmäistä elämäänsä. Tai sanotaan ajalta, jolloin hän oli armeijaan pakotettuna joutunut 16-vuotiaana.

Marcus oli avaamassa suunsa, kunnes Jaca murahti vihaisena.
”Väitit nämä vuodet, että olet ainoa perheestänne! Sinulla ei ollut sisarta tai vanhempia… olit hylkiö, jonka hallitus oli moukaroinut henkihieveriin! Miksi?” Jaca parahti ja kääntyi katsomaan miestä.
”Sekin liittyi menneisyyteeni…” Marcus hieroi päätänsä. Olo oli edelleen uninen ja paikkoja särki ajoittain.
”Minkä vuoksi? Marcus… kerro minulle,” Jaca anoi ja tarrasi hennosti miehen sylissä lepäävästä kädestä kummallakin kädellään kiinni. Marcus katsoi surkeasti hiirinaista.
”Miltä sinusta olisi tuntunut, että vasten tahtoasi sinut olisi revitty irti perheestäsi, vain täyttääkseen lapsena velvollisuuden, johon minun luultiin kouliutuvan hyvin?”
”En minä tiedä…”
”Et niin… kukaan ei tiedä… Olin vasta vajaa pari kymppinen, kun kuulin isäni kuolleen. Olin yksin… olin alistettu… olin nöyryytetty… ja kaikkea muutakin siltä väliltä… Kukaan ei kuunnellut minua! Miellyin siihen maailmaan…”
”Ettei kukaan kuule sinua?”
”Niin… siksi en puhu tunteistani tai menneisyydestäni. Minnin menettäminen ja jättäminen oli kenties pahinta mitä jouduin silloin kokemaan! Mutta siihen päälle se, että minusta kuviteltiin isäni kaltaista. Minua pidettiin sellaisena, kuin isä oli ja minusta haluttiin samanlainen kuin hänestä… mutta en ole hän!” Marcus tuhahti vihaisena. Jaca katsoi miehen vaaleanoransseihin silmiin, jotka olivat kostuneet. Mies oli loukkaantunut siitä, että hänestä oletettiin tietynlaista, jota ei koskaan pystynyt täyttämään. Ja kiitokseksi kaikesta uurastuksesta tämä oli vanhojen ystäviensä toimesta pahoinpidelty. Myös hänen hallituksensa oli pettänyt hänet. Jaca istuuntui lähemmäksi miestä, vaikka penkkirivin rakojen vuoksi se tuntui epämiellyttävälle. Myös tunteet kävivät aikamoista vuoristorataa. Marcuksen selitykset kävivät järkeensä.
”Marcus… avaudut ensimmäisen kerran minulle tällä tavalla… koskaan! Voimme jutella myöhemminkin lisää…” Jaca totesi, mutta Marcus pyöritteli päätään.
”Haluan kertoa kaiken nyt… halusin jo silloin, kun aloit odottamaan Oliviaa… mutta en pystynyt!” Marcus vilkaisi hiirinaista vieressään.
”Hyvä on… Eli isäsi tittelin vuoksi sinusta yritettiin väkisin koulia uutta Ylijohtajaa?” Jaca kysyi.
”Niin… kun opin hyväksymään sen, miksi minut oli revitty kodistani armeijaan… halusin vain olla sellainen, kuin kuka tahansa. Pelkkä sotilas, joka saisi taistella Marsin vapaaksi plutolaispiruista… Isäni aseman vuoksi en koskaan saanut tätä. Se pettymys oli hallituksella valtava ja se mukamas oikeutti heitä kohtelemaan minua, kuin roskaa. Se tieto levisi myös tukikohtaan ja entiset ystäväni käänsivät minulle takkinsa. Minut kylmästi savustettiin ulos omieni luota. Muusta perheestä puhuminen oli yhtä tuskaa ja halusin haudata heidät vain muistoihini… ja päätin… Päätin jo silloin, että en luota varmasti kehenkään, kun kaikki olivat minut pettäneet… no olin väärässä!” Marcus katsoi Jacaa, joka oli kuunnellut miehen joka sanan tarkasti.

”Entä Minni? Tai muu perheesi? Miksi et heistä kertonut?”
”Koska edelleen luottamukseni muihin on hyvin särkynyt… en luottanut edes omaan sisareeni, kun satuin törmäämään häneen kaikkien näiden vuosien jälkeen!” Marcus heilautti kättään.
”Oikeasti?”
”Oikeasti…”
”Olen pahoillani menneisyydestäsi… ja oikeasti. Nyt kun kerroit mitä sinulle on tapahtunut ja kokemuksesi siitä… en ole vihainen sinulle siitä,” Jaca pyöritteli päätään.
”Et vai? Valehtelin kaikesta mahdollisesta sinulle?” Marcus kohautti kulmaansa.
”Ja opit luottamaan minuun… se tapahtuu kenties pienin askelin, mutta ottaen huomioon kuinka romuna olit ja olet edelleen, niin se on jo paljon tähän hetkeen,” Jaca helli miestä ja hieroi tämän niskaa toisella kädellään. Marcus hymyili rakastavasti norsunluunvalkealle naiselle.
”Sulla on aika suuri sydän… tiedätkö sen?” Marcus nojautui hiirinaista kohden niin, että kaksikon otsat kohtasivat. Jaca naurahti, kun tunsi miehen lämpöisen otsan omaansa vasten.
”Sitä kai puolisoilta toisilleen kaivataan… toivon todella, että voin olla sinun luottamuksen arvoinen…” Jaca henkäisi.
”Oletkin… ja halusin kertoa teille kaiken… Totuuden… mutta kokemani jälkeen vain pelkäsin…”
”Pelko on kulta okei…” Jaca irrottautui miehestä ja silitti tämän poskea.
”Ja ymmärrän reaktiosi… pelkäsit meidän käyttäytyvän samalla tavalla, kuin tukikohtasi pellet!”
”Kieltämättä se kävi joka kerta mielessä, kun yritin asiasta kertoa,” Marcus kohautti harteitaan. Hiirimies tunsi leukaansa vasten naisen pehmeän hengityksen ja yhtäkkisen kevyen suudelman. Marcus vilkaisi hiirinaista vieressään.
”Jaca?” vaaleanharmaa hiirimies kysyi.
”Marcus… Rakastan sinua… ja myönnän olin loukkaantunut ja vihainen, kun tuntui etten tiedä sinusta mitään. Mutta arvostan rehellisyyttäsi nyt, enkä todellakaan halua menettää sinua… varsinkaan nyt, kun olen saanut sinut jälleen terveenä ja elävänä luokseni,” Jaca selitti.
”En ole terve…”
”No suhteellisen terve!”
”Päässä on vikaa pahemmin, kuin ajatteletkaan!”
”No se on selvä, jos puhutaan marsilaismiehistä!” Jaca naurahti ja puristi kädet eteensä. Marcus kaappasi naisen kainaloonsa ja puristi rakastavasti tämän päätä lähemmäksi itseänsä. Naishiiri kikatteli miehen otteessa ja tunsi suudelman päätään vasten. Irrotettuaan otteensa, mutta pidellessään edelleen hiirinaista kainalossaan, Jaca tunsi miten rakkaus roihusi hänen rinnassaan. Kuitenkaan hiirinainen ei ollut unohtanut Marcuksen flirttailua. Hän oli aikaisemminkin tehnyt samaa muille naisille, mutta ei kuitenkaan toiminnassaan ollut edennyt toiminta asteelle saakka.
”Ilmeesi kertoo, että kaikki ei ole hyvin,” Marcus hieroi toisella kädellä kasvojansa.
”Niin…”
”En flirttaillut Santun kanssa sen vuoksi, että halusin hänet itselleni…”
”Mutta teit sitä toistamiseen?”
”Niin… enkä edes tiedä miksi. Kuumehourailu olisi selittänyt sen kenties osittain, mutta sitä ei ollut, joten… edes tätä en pysty selittämään…” Marcus pohti asiaa. Jacan suulle nousi ivallinen virne. Naista alkoi naurattamaan oma mielikuvansa asiasta.
”Mitä?” Marcus älähti.
”Kenties olen vain liian mustasukkainen… ei pienessä flirtissä tarkkaan ottaen ole mitään pahaa, jos se ei yllä toiminnaksi. Mutta kai siitä tunteesta teki, vain pahemman, että minä olin vankina ja sinä flirttailemassa toiselle naiselle sillä aikaa,” Jaca selitti.
”Olen pahoillani… ei minun ole sinua tarkoitus loukata. Kai flirttailukin on jonkinlaista luottamuksen hakemista toiselta… saadakseni tahtoni tai suunnitelmani etenemään… Olet kuitenkin se nainen, jonka luokse haluan aina palata, jota haluan rakastaa ja jota helliä tavoilla mitä kukaan muu ei koskaan… ikipäivänä tulisi saamaan,” Marcus nojautui kevyesti naista kohden.

Jaca laski päänsä miehen olkapäälle. Aurinko oli miltein laskenut ja taivas oli kauniin vaaleanpunaisissa sävyissä.
”Tiedän sen komistus…” nainen jatkoi hellimistään ja kietoi kätensä miehen käsivarren ympärille. Hiirimies painoi kevyen suudelman naisen otsalle.
”Pitäisiköhän käydä suihkussa? Tuntuu, että kaikki viikkojen ja plutolaisten katkuiset hajut ovat pinttyneet turkkiini,” Marcus nuuhkaisi itseään.
”Voi rakas sehän on vain ominaistuoksusi!” Jaca silitti miestä ja nosti päänsä. Marcus mulkaisi muka loukkaantuneena hiirinaista, joka kurottautui häntä lähemmäksi. Marcus painoi kevyen suudelman hiirinaisen kuonolle, johon nainen vastasi nopeasti. Muutama intiimimpi suudelma sai Jacan henkäisemään ihastuneena syvään.
”Ethän pidä minua liian helppona?” Jaca kysyi äkisti.
”Mitä?” Marcus naurahti.
”Kun emme riidelleetkään niin, että taivas raikaisi… vaan annoin sinulle anteeksi,” Jaca katsoi miestään silmiin, jonka lämmin hymy tarttui myös hiirinaiseen.
”En tietenkään… en koskaan pitäisi sinua itsestään selvyytenä… tai… helppona…” Marcus kommentoi. Jaca naurahti ja painoi uuden rakkaudentäyteisen suudelman miehen kuonolle. Minni nojasi tulostaulun ovenkarmiin lempeä hymy kasvoillaan. Hän oli tovin seurannut pariskunnan välien selvittelyä. Vaikka hän ei kuullut mitä he juttelivat, oli keskustelu ilmeisesti mennyt hyvin kuitenkin.
”Miten heillä menee?” Turbo kysyi asettuen naisen taakse ja hieroi kevyesti tämän olkapäitä.
”Ehkä Marcus selviää hengissä…” Minni kuiskasi ja vilkaisi nopeasti taakseen. Hänenkin oli vaikea käyttää veljestään tekaistua nimeä eikä todellakaan halunnut isänsä kuulevan asiasta vielä.
”Eli Jaca ei tappanut häntä?” Turbo kysyi, katsahtaen kanssa penkkiriveille, jossa kaksikko jakoi edelleen rakkauttaan.
”Ei… mää olisin!” Minni kommentoi saaden Turbon nauramaan. Hiirimies kietoi vahvat kätensä naisen ympärille.
”Mitä sanoisit hurja tappaja, jos menisimme vielä yö ajelulle?”
”Yö ajelulle?” Minni kohautti kulmaansa. Kullanruskea hiirimies vain murisi naisen korvaan saaden hänet nauramaan. Painautuminen hiirinaiseen tiukemmin kiinni, kertoi hänelle vastauksen.
”Okei… lähdetään sitten…” naishiiri myöntyi ja irrottautui Turbosta. Turbo huikkasi heidän lähdöstään myös muille. Minni otti hiirimieheltä kypärän vastaan ja vilkaisi virnuillen veljeänsä.
”JACA!” naishiiri huusi.
”Anna heidän olla!” Turbo toppuutteli naista.
”Kostan Marcukselle muutaman asian…” Minni kommentoi, kun oli huudollaan saanut kaksikon huomion.
”MUISTA NYRKITTÄÄ VÄLILLÄ… EI SE MUUTEN OPI!”
”SINÄKÖ ANNAT PARISUHDEVINKKEJÄ?” Marcus huudahti sisarelleen, joka nauroi lempeästi.
”OLEN OLLUT KAUEMMIN SUHTEESSA KUIN SINÄ!” Minni naurahti ja painoi kypärän päähänsä. Jaca taputteli miestä hellästi vieressään.
”ÄLÄ HUOLI! KYLLÄ SE RUODUSSA PYSYY!” norsunluunvalkea hiirinainen huudahti.
”MIHIN MENETTE?” Marcus kysyi.
”AJELULLE… TULLAAN JOSKUS!” Minni vastasi ympäripyöreästi.

”Vai ajelulle…” Marcus mutisi, kun Minni nousi Turbon taakse istumaan ja kullanruskea hiirimies suuntasi harrikkansa pois stadionilta.
”Taitaa levitellä jalkojaan muutenkin, kuin vain hypätessään pyörän selkään…” mieshiiri jatkoi urahtaen, kun tunsi voimakkaan iskun vatsan seudullaan.
”Anna heidän olla… yhtälailla he tarvitsevat yhteistä pariskunnallista aikaa toistensa kanssa, kuin kuka tahansa meistä,” Jaca vastasi miehelle. Marcus kohautti virnuillen kulmaansa.
”Paitsi me…” Jaca jatkoi saaden miehen henkäisemään hämmennyksestä.
”Miten niin?” Marcus kysyi. Jaca vain hymyili miehelle ja katsoi tätä hennosti.
”Koska olet toipilas…” Jaca huokaisi.
”En minä koskaan niin huonossa kunnossa ole!” Marcus tokaisi.
”Et varmasti olekaan! Mutta olet käynyt rankan ”hoidon” Tahkon kautta. Haluan, että olet kunnossa ilman kipuja,” Jaca hieroi miehen korvanlehteä.
”Olen kunnossa…” mies virnuili.
”Turha yrittää gigolo!” Jaca taputti miestä reiteen noustessaan ylös.
”Mihin menet? Tämä oli niin romanttinen hetki!”
”Sisälle, mulla on kylmä!” nainen tokaisi ja yritti pörhentää hiukan itseänsä. Marcus kietoi häntänsä hiirinaisen lanteiden ympärille ja veti tämän nopeasti syliinsä. Jaca kietoi kätensä miehen kaulanympärille.
”Mää voin lämmittää sua…”
”Miksi en epäile? Sitä paitsi… yritä paremmin piilottaa tuskasi, jos meinaat esittää ettei sinulla ole kipuja!” Jaca naurahti, kun oli nähnyt miehen tuskaisen ilmeen naisen rysähtäessä tämän syliin. Vaikka Jaca ei ollut suurikokoinen rakenteeltaan oli vauhdin tuoma voima kuitenkin iskenyt miehen selkään jollain tasolla.
”Yksi pieni edes!” Marcus nosti etusormeaan naiselle, joka naureskellen laski sen alas. Samaan aikaan hiirinainen painoi pitkän rakastavan suudelman miehen kuonolle, joka vastasi tämän rakkauden osoitukseen. Jaca tunsi miten miehen kämmenet vaelsivat tämän selkää pitkin koko ajan alemmas. Naishiiri tarrasi niistä omillaan, päättäen samalla kaksikon rakkauden osoitukset.
”Marcus!”
”Olet söpö, kun esität vaikeasti tavoitettavaa!” hiirimies flirttaili puolisolleen.
”Olenhan sinun jo, joten miten voin olla vaikeasti tavoitettava?”
”Tiedät mitä tarkoitin…”
”Kenties… mutta voidaanko oikeasti mennä sisälle? Täällä on kylmä!” nainen anoi, kun tunsi kylmät väreet käsivarsiaan pitkin.
”Voi sinua vilukissaa!” hiirimies lempi ja kietoi kädet naisen ympärille. Jaca vilkaisi miestä, joka nyökkäsi tyytyväisenä.
”Hyvä on… ja lupaan sinulle…”
”Et flirttaile muille naisille…”
”Sitäkin… mutta ennen kaikkea lupaan peseytyä, vain sinua varten!” mies jatkoi puheitaan naiselle. Jaca pyöräytti silmiänsä ja nousi miehen sylistä. Kova istuin alusta, oli lyönyt miehen alaselän ja hännän tyven lukkoon, jonka vuoksi nouseminen oli haastavaa. Jaca tuki hennosti miestä tämän käsistä.
”Olet todellakin täysin kunnossa!” norsunluun valkea hiirinainen vinoili.
”Olen jumissa… en kipeä!”
”Silti!” nainen älähti ja lähti miehen edellä kävelemään kohti tulostaulua. Ennen portaille pääsyä mieshiiri ehti läpsäistä naista hännällään tämän takapuolelle.
”Olet kamala!”
”Mutta edelleen sinun!” mies vinkkasi silmäänsä.

Marcus puristi hellästi naisen kädestä kiinni, kun astuivat tulostaulun sisälle. Hemi virnuili pariskunnalle.
”Et sitten menettänytkään henkeäsi!” Moto ehti kommentoimaan.
”Tai sitten hän on jo kuollut, mutta Jaca vain liikuttaa hänen ruumistaan!” Hemi vinkkasi silmäänsä kookkaalle harmaalle hiirimiehelle.
”Joo varo… olen elävä kuollut!” mies totesi ja irrotti otteensa Jacan kädestä.
”Elävä kuollut!” Hemi naureskeli ja hieroi silmiänsä.
”Mene edeltä niin tuon sinulle sen pyyhkeen!” Jaca hieroi ohimennen miehen selkää.
”Wooouuh! Ei kaikkia yksityiskohtia!” Hemi huudahti. Olivia ynähti unissaan ja sai tämän vanhempien tiukat katseet porautumaan Hemiin. Marcus asteli miehen ohi ja kiskaisi kevyesti tämän irokeesista.
”Ei niin rajuja otteita hani!” mieshiiri lennätti lentosuukon vaaleanharmaata yksilöä kohden.
”Olen kuin piikki lihassasi… hani… jos herätät tuon pikku likan mölyämiselläsi!” Marcus uhosi.
”Olet jo piikki lihassani… niin syvällä hanurissa, etten edes viitsi mainita asiasta enempää!” Hemi vilkaisi ystäväänsä. Marcus kurtisti kulmiansa. Kuitenkin tämän suulle nousi lempeä hymy. Marcus irrotti otteensa Hemistä ja suoristi itsensä. Pieni polte alaselässä sai miehen ummistamaan silmänsä.
”Sattuuko?” Gal luimisti korviansa.
”Eiii varsinaisesti… lihakset vain jumissa!” mies vastasi ja suuntasi itsensä sinne minne alun perin oli menossakin.
”Tuo mies ei sitten koskaan myönnä, jos asiat on huonosti!” Gal pyöritteli päätään. Jaca etsi katseellaan jotain saapuessaan liinavaatekaapin luota takaisin niin sanotun olohuoneen luokse.
”Meni jo!” Hans osoitti sormellaan Marcuksen poistumaan suuntaan katsomattakaan naishiireen päin.
”Olkaa nätisti!” Gal vinkkasi silmäänsä, saaden ystävänsä naureskelemaan.
”Menen katsomaan ettei hän kaadu… se olisi takaisku kaikkien muiden joukossa hänen keholleen ja mielelleen…” Jaca murahti ja pyöräytti vastauksesi vain silmiänsä. Hans pyöritti päätään kevyesti. Ihan turha hänen olisi puuttua nuorten väliseen keskusteluun, koska nämä eivät selkeästi kuunnelleet häntä.
”Sisaruksilla menee kovaa tänä yönä!” Hemi kommentoi.
”Joooo… Niin kovaa, että vaatteet tippuvat matkasta!” Vinski jatkoi ja iski norsunluun valkean hiirimiehen kanssa ylävitoset.
”Toi oli hyvä!” Hemi naureskeli. Yninä sängyssä sai miehen kääntämään hämmentyneen katseensa Olivian nukkuvan patjan suuntaan.
”Turbo ja Jaca parka… mihin ovat lusikkansa työntäneetkään!” Moto pyöritteli päätään.
”Aikuiset hiiret päättämässä olemalla keiden kanssa haluaa,” Santtu vilkaisi hiirimiehiä.
”Herra komentajaa tuskin tarvitsee hirveästi yllyttääkään!” Hemi naurahti, saaden Vinskin tirskumaan.
”Sepä… sisaresi onkin kovempi pähkinä purtavaksi!” Gal osoitti kookasta Hemiä. Santtu pyöritteli hiirimiehille päätään.
”Lähdetäänkö nukkumaan?” Vinski kysyi ihmisnaiselta, joka istui miehen takana sohvalla.
”Ai nyt sinäkin?” Hemi virnuili.
”Tuo nainen ei päästäisi minua halailu astetta pidemmälle… riippumatto kutsuu!”
”Olet ystäväni Vinski…” Santtu taputti miehen olkapäitä ja nousi seisomaan.
”Ystävätkin voi pitää hauskaa!” Gal kohautti kulmaansa.
”En ole sellainen ystävä,” ihmisnainen naurahti.
”Mää tulen kanssa! Tuletko sinä?” Moto nousi seisomaan ja osoitti kädellään Galia.
”Kunnon yöunet ei olisi pahitteeksi… mutta, enköhän pärjää. Olivian hymyyn on kiva herätä!” Gal pohti asiaa.
”Mihin hymyyn, kun hän ollut kaksi päivää niin äkäinen kuin vaan voi noin pieni lapsi olla?” Hemi kysyi.
”Jooooooo… mutta nyt meidän armas isukkimme on herännyt ja myönnä itsekin. Et ole nähnyt hänen hetkeen hymyilevän samalla tavalla, kuin tänään sen hetken mitä Miihkali jakoi hänen kanssaan,” Gal osoitti nopeasti sormellaan Hemiä. Hemi nyökkäsi pienesti, kun ruskeaturkkinen ystävänsä oli oikeassa.
”Me mennään joka tapauksessa…” Santtu tervehti muut hiiret, jotka epämääräisesti örähtivät naiselle vastaukseksi.

Hans vilkaisi kulmiensa alta Santtua ja poistuvia marsilaishiiriä. Gal vilkaisi hiirimiestä.
”Onko kaikki hyvin?” ruskeaturkkinen mies kysyi, kun kuuli oven kolahduksen.
”En tiedä… en tiedä luottaisinko tämän planeetan ihmisrotuun…”
”Tarkoitatko ettet luota Santtuun?” Hemi kohautti kulmaansa.
”Santtu vaikuttaa oikein mukavalle ihmiselle… ja ei selkeästi vierasta, vierasta rotua luonaan…”
”Santtu haluaa vilpittömästi auttaa,” Gal totesi ja nousi tuolistaan venytelläkseen.
”Uskon sen… muuten hän olisi ilmiantanut teidät jo aikoja sitten,” Hans vastasi väsyneenä.
”Nousitko seisomaan mennäksesi tiirailemaan?” Hemi virnuili.
”Sinulla on oikeasti tylsä elämä!” Gal kurtisti kulmiansa valkealle marsilaiselle.
”No mitä voi odottaa? Olemme istuneet täällä pari päivää tekemättä käytännössä mitään! Haluan toimintaa ympärilleni!” Hemi tokaisi heilutellen käsiään.
”Jos plutolaisongelmaa on täälläkin… niin veikkaan ettette enää kauaa istu tekemättä mitään,” Hans vilkaisi Hemiä.
”Toivottavasti… pelkkä istuminen on tylsää…” hiirimies puristi vahvat kätensä ympärilleen.
”Ehdotetaan, että tekisimme huomenna jotain… jotain muuta, kuin kyhnöttämistä täällä!” Gal ehdotti.
”Ei huono idea… Chicago oli aika kaunis… vaikka näin sen nopeasti vilaukseltaan!” Hans nyökytteli.
”Mää en taas muista siitä mitään, kun tulimme Detroitista tänne,” Gal nojasi jalkaansa, jonka oli nostanut yhden tuolin istuimen päälle.
”En minäkään… oli aika uuvuttava matka…” Hemi hieroi silmiänsä.
”Minäkin olin aika hyvin tajukankaalla,” Hans yhtyi kaksikon muistamattomuuteen mukaan ja sai heidät nauramaan.
”Joo tajunnantasosi oli oikein räjäyttävällä mallilla!” Hemi heilautti häntäänsä vinoillen.
”Mitä mieltä olet muista? Jos ihmisrotu saa karvasi hieman pystyyn?” Gal kysyi ja istui takaisin nojatuolille.
”Ai niin kuin keistä?” Hans ihmetteli mieshiiren kysymystä.
”No esimerkiksi meistä… tai Prätkähiiristä… Miihkalista, Jacasta…”
”Minnistä?” Hemi päätti ystävänsä luettelon. Hans painoi katseensa maahan.
”Te olette hyviä nuoria…”
”Nuoria?” Hemi kohautti kulmaansa.
”Tässä on muutakin… tunnen sen. Etenkin Minnin kanssa… Minni on hyvä selittelemään asioita…”
”Millä tasolla?” Gal ihmetteli. Hans naurahti pienesti ja haroi mustia hiuksiaan arpisilta kasvoiltaan, pois sokean silmänsä päältä.
”Aistin… aistin ettei se tyttö kerro minulle kaikkea…” Hans totesi ja sai kaksikon hieman varpailleen. Arvasiko tämä, että Minni valehteli vai alkoiko tämä muistamaan, ettei kenties elä siinä muistossa minkä oli nuorimmaisilleen jo kertonut?
”Mistä moinen tunne?” Gal halusi tietää lisää.
”Aistin jo sen heti herättyäni. Minnin käytös minua kohtaan oli kuin… suora shokki, jostain mitä oli kokenut!” Hans puristi kädet eteensä.
”Onko se ihme? Hän on menettänyt isänsä lapsuudessaan, joka muistuttaa sinua… ja ilmeisesti sinussa on paljon mitä hänessäkin!” Gal luimisti korviansa hiukan.
”Mmmmm… tietyllä tavalla ymmärränkin sen, mutta intuitioni sanoo toista,” Hans hieroi niskaansa.
”Mitä toista?” Hemi kohautti kulmaansa.
”En tiedä… mutta kyllä sen selville vielä saan,” Hans tokaisi ja nousi seisomaan. Hiirimies vaelsi vessan puolelle.
”Meidän pitää olla todella varovaisia nyt!” Gal kuiskasi Hemille.
”Aijaa? Marcukselle ja Minnille pitää kertoa asiasta!”
”Joo sitten, kun eivät ole puolisoidensa vallassa!” Gal heilautti kättään.
”Jaca ja ”Miihkali” viihtyvät aika pitkään suihkussa!” Hemi virnuili.
”Ai samalla tavalla, kuin Minni ja Turbo ”yö ajelulla”!” Gal jatkoi. Kaksikko nauroi lempeästi.
”Kauankohan he viettävät aikaansa suihkussa?” Hemi vinkkasi taakseen.
”Toivottavasti mahdollisimman kauan…” Gal istui alas.
”Olivialla on pikkusisaruksia nopeammin, kuin ehdimme edes toppuutella ketään!”
”Se voi olla mahdollista, kun kaksi hiirtä rakastaa toisiaan,” Gal kommentoi ja rupesi selaamaan televisiokanavia. Hemi tirskahti pienesti ajatukselle.

Samaan aikaan Michiganin järven rannassa Minni kikatteli hiirimiehen otteessa. Turbo makasi kyljellään sivellen toisella kädellään naisen vatsanseutua. Pari ohutta vilttiä peittosi kaksikkoa hieman. Muutama intiimi suudelmakin vaihtui pariskunnan välillä.
”Mikä idea oli mennä keskellä yötä uimaan?” Minni naureskeli ja haroi kevyesti hiuksiaan.
”En minä tiedä… seurasin vain sinua…”
”Juoksetko useinkin päämäärättömästi veteen vähäpukeisten naisten toivossa?” Minni kohautti kulmaansa. Turbo mietti ja väänteli kasvojansa, saaden Minnin kietoutumaan tähän.
”En näe sitä tarpeelliseksi… muuta kuin silloin, kun haluan sinut omakseni!” Turbo vastasi hieroen kuonollaan naisen kuonoa vasten.
”Enkö ole jo omasi?” hiirinainen kysyi hieroen sormenpäällään Turbon paljasta rintalihasta. Naishiiri katsahti miehen vihreisiin laseihin ja riisui ne tämän kasvoilta nähdäkseen tämän punaiset silmät.
”Olet… olet minulle enemmän, kuin omani,” Turbo laski itsensä nojaamaan käsivartensa päälle.
”Mitä voin olla enemmän, kuin omasi?” hiirinainen pohti.
”En osaa selittää sitä sinulle… mutta…” hiirimiehen lause jäi kesken, kun Minni työnsi tämän selälleen maahan suudellen rakastavasti.
”Rakastan sinua… koko tässä sekaisin olevassa universumissa,” Turbo kuiskasi naiselle, joka hymyili vain hellästi miehelle.
”Niin minäkin sinua,” naishiiri vastasi ja suukotti miestä. Koru naisen kaulassa sai miehen nostamaan sormensa ja Minnin hämmentymään.
”Olen kokonaan unohtanut. Minulla on sinulle jotain!” Turbo totesi.
”Uuuu lahja?” Minni virnuili ja nousi istumaan. Hiirinainen peittosi itsensä hieman viltillä, kun Turbo kaivoi satulalaukkuaan.
”No ei varsinaisesti… tai ei minulta…” Turbo empi ja ojensi punasamettisen laatikon hiirinaiselle.
”Minun piti antaa se jo aiemmin, mutta tilanteet hieman eskaloituvat ja unohdin koko asian,” hiirimies jatkoi.
”Mikä tämä on?” Minni virnuili miehelle.
”Avaa se… ehkä muistat sen,” Turbo ohjasi naista, joka pienesti hymyillen avasi varovasti rasian kannen. Turbo nojasi toiseen käteensä ja suukotti hiirinaisen paljasta olkapäätä. Minnin ilme muuttui hämmentyneeksi. Ohuessa punotun näköisessä ketjussa roikkui Marsin kultakivestä taottu kuusi sakarainen pisaranmuotoisilla lehdillä varustettu kukka. Kukan terälehdet oli hieman taivutettu kaarevaan muotoon ja lehden pinnat oli koristeltu syvemmillä uurteilla. Punakristallista oli tehty kahdeksan kukan emiä muistuttavat koristeet.
”Isoäidin riipus… mutta… miten?” nainen hämmentyi ja vilkaisi miestään.
”Älä huoli… en varastanut sitä. Isoäitisi halusi antaa sen sinulle, mutta ei pystynyt siihen kasvotusten. Joten hän halusi, että minä annan sen sinulle,” Turbo selitti.
”Lähdön hetkellä?” Minni kysyi ja sai Turbon nyökkäämään.
”Nyt minulla on sitten kaksi perhettäni rinnallani… muisto kodistani ja muisto isovanhemmistani,” Minni henkäisi ja siveli koruaan kaulassa. Hiirinainen kääntyi hieman nähdäkseen Turbon takanaan.
”Mistä tuon olet saanut?” Turbo osoitti sormellaan naisen kaulassa roikkuvaa korua.
”Älä kerro kellekään… etenkään äidilleni… mutta pöllin tämän äitini korulaatikosta, ennen kuin lähdin kotoa kokonaan,” nainen naurahti. Turbon suu loksahti auki.
”Pikku varas…” mies härkki naista, joka yritti paeta miestä, mutta ei kuitenkaan liiaksi vetäytynyt tästä. Minni heittäytyi nopeasti Turboon kiinni ja suuteli tätä pitkään.
”Mmmmmmmm rakas… meillä on pikku ongelma,” Turbo virnuili naisen kuonoa vasten ja näki miten, tämä vilkaisi silmillään miehen syliin.
”Se on helposti hoidettavissa kuntoon,” Minni virnuili.
”Mutta ennen sitä,” naishiiri jatkoi sivellen hiirimiehen polvea ja sai Turbon urahtamaan.
”Et ole tosissasi?” Turbo puuskahti. Hiirinainen henkäisi ihastuneena ja irrotti otteensa miehestä. Minni laski rasian varovasti syliinsä ja avasi mumminsa antaman korun soljen ja ojensi sen miehelle.
”Voisitko?” Minni vinkkasi. Turbo hymyili lempeästi ja otti korun vastaan hiirinaiselta, joka pienesti käänsi tälle selkänsä. Mustia hiuksiaan hiirinainen siirsi pois niskastaan. Korun saatua paikoilleen Minni tunsi olkapäätään vasten suudelman, jotka tiheentyivät ja nousi kohti naisen kaulaa.
”Niin… miten se ongelman ratkaisu…” mies mutisi naisen korvaan, joka hymyili lempeästi, kaatuen hitaasti nurmikolle selälleen hiirimiehen seuratessa perässä.

Lämpimät vesipisarat kastelivat hiirimiehen selän kokonaan. Lämpö auttoi hetkeksi poistamaan kipua. Lämpö siirtyi nopeasti vanhojen arpien kautta sisälle kehoon. Jaca puolestaan istui pukuhuoneen puolella ja katsoi hiirimiestä, joka nojasi polviinsa antaen lämpimän suihkun kastella itsensä. Marcus oli ottanut suihkutilaan itselleen tuolin, vaikka oli sitä mieltä että olisi pärjännyt lattiallakin.
”Särkeekö?” hiirinainen rikkoi hiljaisuuden.
”Särkee, mutta lämpö hellittää sitä,” Marcus myöntyi ja nosti päänsä. Hiukset ja sitä mukaan kasvotkin kastuivat lämpimään veteen.
”Otat särkylääkettä yötä vasten niin se auttaa sisältä päin ja et ensimmäisenä heräisi kipuihin.”
”Ellen istu koko yötä täällä!” Marcus virnuili.
”No et varmasti istu… haluan sinusta ryppyisen vasta vanhana!” Jaca tokaisi ja siisti miehen housuja sylissään.
”Marsilainen ei varsinaisesti ryppyynny!” Marcus hymyili naiselle.
”Mistä sen tietää? Kyllä ikä alkaa jossain määrissä näkymään!” Jaca virnisti miehelle, joka nojasi käsivarsillaan polviinsa.
”Tiedätkö missä takkini on?” Marcus pohti, kun ei ollut ruskeaa nahkatakkiaan nähnyt sen koommin, kun oli Tahkon luota pelastunut.
”Täytyy kysyä Minniltä… hän muistaakseni riisui sen yltäsi,” Jaca pohti. Marcus virnuili ja mittaili hiirinaista katseellaan.
”Tule tänne…” hiirimies komensi hellästi.
”A-aaa… älä unta näe… sitä paitsi en halua kastella vaatteita päälläni,” Jaca nyrpisti kuonoansa.
”Ota ne pois…” Marcus rohkeni toteamaan ja nousi seisomaan. Varovasti hiirimies hieroi olkapäitään ja käänsi naiselle selkänsä. Jaca punastui hiukan ja tunsi olonsa kuumaksi. Ei pelkästään suihkutilan kostean kuumuuden vuoksi, vaan syy oli Marcuksen. Hän oli aina pitänyt hiirimiestä hyvä rakenteisena. Ja miehen lihaksikas ulkomuoto sai kenet tahansa punastumaan.
”Tuletko vai mietitkö vielä?”
”Mietin vielä… hamaan tappiin saakka!” Jaca kommentoi ja nousi seisomaan.
”Minulla olisi sinulle yksi tappi!” hiirimies irvaili.
”Silläkö kutsut armasta konettasi?” Jaca naurahti ja heitti miehen housut käsistään.
”Tule testaamaan niin saat tietää!”
”Tiedoksi… olen testannut ja lopputuloksen löydät nukkumasta omalta paikaltaan… kaiken lisäksi susta on tullut ihan kamala… et tuollaisia puhunut ennen, kuin saimme Olivian,” Jaca heilautti kättään. Marcus seisoi edelleen naista kohden selittäin. Miehen suulla oli lempeä hymy.
”Tiedän… mutta ehkä uskallan olla kanssasi nyt luonnollisemmin, kun sain puhdistettua ilmaa välillämme!” Marcus puolustautui ja kastoi kasvonsa vesivirtauksen alle.

Hennot kämmenet alkoivat vaeltamaan miehen rintalihaksien kautta kohti alavatsaa. Marcus tarrasi hellästi ylimääräisestä käsiparista kiinni ja puristi niitä omiensa suojassa hellästi. Jaca suukotti miehen selkää puolestaan kevyesti.
”Sanoit ettet tule kanssani suihkuun,” Marcus kiusasi naista.
”Haluatko, että menen pois?”
”En sanonut niinkään!” Marcus vastasi ja kääntyi ympäri. Jaca kietoi kätensä miehen vartalon ympärille.
”Olet ollut suihkussa melkein tunnin!” Jaca muistutti.
”Se on ollut hyvä tunti… eipähän särje paikkoja niin paljon!” hiirimies pohti. Jaca virnuili miehelle ja nousi kevyesti varpailleen suukottaakseen tämän leukaa. Marcus vilkaisi viininpunahiuksista naishiirtä ja siirsi tämän pitkää suortuvaa selänpuolelle.
”Haluan sinut… mutta en halua satuttaa sinua!” Jaca huokaisi apeana katsahtaen miehen vaalean oransseihin silmiin. Marcus tuki hiirinaisen leukaa sormellaan ja painoi pitkän suudelman tämän suulle.
”Et ikinä satuttaisi minua, varsinkaan…”
”Varsinkaan mitä?”
”Varsinkaan tällaisissa hetkissä, jolloin haluat olla kanssani… syvällisemmin,” Marcus pohti sanojaan ja sai Jacan hymyilemään.
”Tämä ollut hyvä ilta meille… Huomasitko?” Jaca kysyi.
”Huomasin… sain oppia sinusta jotain uutta!”
”Ai minusta? Sinähän se avaudut minulle koko illan!” Jaca naurahti.
”Se oli sen arvoista armaani…” Marcus painoi kämmenensä hiirinaisen lanteille ja kuljetti sivuttain tätä hellästi. Jaca puri kevyesti alahuultaan. Äkkiä hiirinainen tunsi viileän, mutta kostean suihkuseinän vasten selkäänsä. Hän tunsi hennot suudelmat vasten kaulaansa ja hiirimiehen hännän kietoutuvan jalkansa ympärille.
”Marcus…” Jaca kuiskasi, kun puristi hellästi miehen käsivarsia. Hiirimies lopetti ja painoi otsansa naisen otsaa vasten.
”Jaca… mää…”
”Sää mitä?” hiirinainen henkäisi miehen kuonoa vasten.
”Mää rakastan sua… sua ja Oliviaa niin paljon,” mies henkäisi. Jaca painoi kuononsa miehen kuonoa vasten. Kädet vaelsivat, mikä sai lopulta hiirimiehen urahtamaan.
”Niin mäkin sua! Vaikka välillä… tai no aika usein raastat mun hermojani!”
”Ai minä?”
”Sinä,” naishiiri kikatteli. Marcus nosti jopa kevyesti naisen syliinsä niin, että naishiiri sai kiedottua jalkansa, että kätensä hiirimiehen ympärille. Muutama pidempi suudelma ja Jacasta tuntui, että hän sulaa hiirimiehen otteessa.
”Marcus…” naishiiri ehti hengähtää syvään, kun tunsi jälleen suudelman kehollaan.

Seuraavana aamuna Marcus tunsi läiskäisyn kasvoillaan. Hiirimies murahti ja käänsi kylkeänsä. Hänen ja Jacan suihku oli venynyt pitkälle yöhön ja viimein, kun olivat sieltä valuneet ulos, oli kaikki muut jo täydessä unessa. Marcus oli vetänyt sänkynsä patjan lattialle, jotta sai kiedottua hiirinaisen halaukseensa. Kuitenkin nyt miehen unia häirittiin ja mies tunsi, miten pienet terävät hampaat nappasivat otteen hänen korvastaan.
”Olivia…” hiirimies kuiskasi ärhäkästi ja kietoi kätensä tytön selän taakse saaden tämän kikattelemaan. Mies veti hymyillen tyttärensä hänen ja Jacan väliin. Jacakin havahtui hereille ja vilkuili unisena ympärilleen.
”Mitä kello on?” hiirinainen tuhahti. Ulkona paistoi auringon kirkkaat säteet, joten olisi selvää, että olisi jo aamu.
”7.25,” kuului pöydän äärestä. Marcus ja Jaca vilkaisivat vaaleanharmaata hiirimiestä närppimässä aamupalaansa.
”Herättikö Olivia sinut?” Jaca korahti, kun unen jäljiltä ääni tuntui matalalle.
”Eiii… heräsin ensimmäisenä, mutta Olivia siihen, kun minä nousin. Ruokin jo hänet muuten… söi reippaasti puuronsa ja vaihdettiin kuiva vaippa… joten voitte ottaa aamun rennosti hänen kanssaan,” Hans virnuili ja osoitti sormellaan kaksikkoa, kun poistui sisältä juomaan aamukahviaan ulos.
”Aaaa kiitos Hans…” Jaca henkäisi ihmetellen.
”Nukuitko koko yön?” Marcus kuiskutteli tytölle, joka makasi tämän käden suojassa.
”Ishiii…” tyttö osoitti miestä, joka suukotteli tämän pientä kättä. Marcuksen kanssa tyttö jaksoi pidemmän tovin viettää aikaa makoillessaan vanhempiensa välissä. Hiirimiehellä oli ollut niin ikävä pientä silmäteräänsä, että oli haljeta ikävästä. Kaikista pahimmalta oli tuntunut se, että pieni hiirityttö oli osittain joutunut kasvamaan Tahkon vallan alla ja pääsi harvoin näkemään miten he tyttöä kohtelivat. Välillä taka-ajatuksen luoma tunne tuki sitä, ettei Tahko uskaltanut Marcuksen mutaation vuoksi edes koskea väärin hiirityttöön. Olivia vilkaisi myös äitiänsä, joka hennosti hymyili tälle. Jaca suukotti tytön poskea.
”Pieni enkelini…” naishiiri helli tyttöä.
”Meidän pieni… piraija!”
”Hei! Vaikka Olivia sinua puree, ei se tee hänestä piraijaa!” Jaca kohautti kulmiansa miehelle.
”Oletko tuntenut nuo naskalit omassa lihassasi?” Marcus osoitti tyttöä sormellaan.
”Ette opettaisi häntä pahoille teille! Sinun, Hemin ja Galin nahistelut antavat hänelle sanattomasti luvan siihen, että miehiä voi pahoinpidellä,” Jaca huokaisi ja nousi istumaan. Hiirinainen hieroi kevyesti reisiään.
”Oliko tappi liikaa?” hiirimies ilkkui ja sai norsunluunvalkean naisen mulkaisun.
”Ei… ja jos satut muistamaan… olen synnyttänytkin kerran.”
”Ai! Ei siltä tuntunut…” Marcus hieroi silmiänsä.
”Hyvä sitten… saitpahan nautintosi!” Naishiiri irvaili ja nousi seisomaan.
”Etkö sinä nauttinut?”
”Hei pliiiiiiis… pyysimme jo eilen ettei mitään yksityiskohtia…” Hemi murisi tyynynsä alta, Jacan kävellessä tämän ohi.
”Nautin… suunnattomasti…” Jaca vinkkasi silmäänsä. Samalla hän nyrpisti kuonoansa.  
”Voisitko mennä suihkuun?” Marcus kysyi kookkaalta marsilaiselta, kun tajusi puolisonsa nenännyrpistykset.

Norsunluunvalkea hiirimies nosti päänsä tyynynsä alta. Oliviakin nousi katsomaan enoansa.
”Huomenta pystytukka!” Hemi naureskeli nojaillen edelleen tyynyänsä vasten. Marcus silitteli tytön selkää, joka puolestaan heittäytyi isänsä vatsan päälle.
”Olivian pitäisi oppia puhumaan enemmänkin, kuin sanomaan vain ”ishi”…” Hemi naureskeli ja hieroi päätään.
”Ei!” tyttö tokaisi tuimasti, mutta alkoi kuitenkin nauramaan Marcuksen keinutellessa keskivartaloansa tytön alla. Marcus naurahti lempeästi, kun tyttöhiiri vain kiipeili tämän päällä.
”Eiköhän se puhe sieltä tule… kun tämä jaksaisi keskittyä touhuamisen sijasta puhumiseenkin,” Marcus silitteli hellästi tytön selkää.
”Teidän pitäisi olla hiljempaa, ettei tämän prinsessa ruususen armas sisar herää pahatuulisena!” Gal huokaisi unisena. Marcus nousi pystyyn ja nosti samalla Olivian seisomaan.
”Käy Olivia katsomassa onko Minni ja Turbo nukkumassa vielä!” hiirimies patisti. Tyttö lähtikin reippaasti juoksemaan kohti pariskunnan nukkumapaikkaa.
”Minkä vuoksi juoksutatte 1-vuotiasta?” Gal murahti ja nousi istumaan.
”Koska hän saa onnistumisen kokemuksia!” Marcus osoitti sormellaan tytön juoksemaan suuntaan.
”Yhdyn häneen!” Hemi osoitti puolestaan Marcusta.
”Koska et keksinyt parempaakaan vastausta!” Gal murahti. Marcus hieroi kuonoansa.
”Ja Minnikö pahantuulinen herätessään?” Marcus naureskeli.
”Koska te kaksi olette viimeksi käyneet suihkussa?” hiirimies jatkoi hieroen kuonoansa.
”Oltaisiin eilen menty, mutta jotkut päättivät vallata koko tilan omaan käyttöönsä… eikä sen vuoksi… ei hirveästi houkuttanut mennä kyllä teidän jälkeenkään sinne,” Hemi nyrpisti nenäänsä.
”Ai miksi ei… puhdas tila!” Marcus naureskeli ja nousi varovasti seisomaan. Selkä tuntui huomattavasti paremmalle kuin eilen. Se oli juminen, mutta ei säryn peittämä.
”Mmmm… teidän pienen erotiikka leikin jälkeen,” Hemi hieroi reisiänsä ja nousi seisomaan. Jaca käveli takaisin ja heitti veljeänsä pienellä paketilla.
”Mikä tämä on?” Hemi kysyi pyöritellen pakettia kädessään.
”Puhtaat alusvaatteet… saadaan teidän vaatteet pesuun vielä,” Jaca totesi ja tyrkkäsi veljensä syliin vielä pyyhkeen. Toisen paketin hän heitti Galille.
”Mistä sait nämä?” Gal kysyi.
”Santulta… hän oli hankkinut niitä jätkiä varten, joten parit antoi meille mitkä olivat Marcukselta jäänyt yli.
”No toivottavasti ei ole hirveän kireät!” Hemi tuhahti ja nousi seisomaan.
”Ei veitikkasi niin suuri ole,” Gal naurahti. Pienet askeleet kantautuivat takaisin miesten luokse, kun Hemin teki mieli avata suunsa.
”Ukku…” tyttö totesi levitellen käsiään.
”Ukku?” Marcus kohautti kysyvästi kulmaansa.
”Jooo…” tyttö vastasi. Marcus vilkaisi Jacaa, joka puristi kädet hellästi eteensä.
”Aaaaaaa… hukku. Eikö Minni ja Turbo ole paikalla?” Marcus pohti.
”Wohouuuu… sisarellasi on ollut yhtä villi yö, kuin teillä kahdella… ellei villimpi. Onkohan komentaja ihan loppu?” Hemi pohdiskeli.
”Miksi pohdit tuollaisia?” Marcus kurtisti kulmiansa.
”Eikö sinua kiinnosta sisaresi lemmenpuuhat?” Hemi vinkkasi silmäänsä.
”Ei! Miksi kiinnostaisi?” Marcus pyöräytti silmiänsä.
”Koska hän on sisaresi?”
”Mene hoitoon Hemi!” Gal murahti ja laskeutui takaisin selälleen.
”Menen... Korkeintaan suihkuun!” Hemi naureskeli.
”Ota niin kuuma suihku, että peset syntiset puheesi samalla!” Marcus komensi etsien itselleen aamiaista.
”Ei se rakas auta!” Jaca hieroi miehen selkää hennosti. Marcus vilkaisi hiirinaista ja suukotti tätä hellästi.
”YYyiiih… taas se alkaa!” Hemi nyrpisti kuonoansa ja poistui paikalta.
”Laitetaan se sinun irokeesisi komeuteensa, kun tulet suihkusta!” Jaca huudahti veljensä perään.
”Mistä saat tarvittavat välineet siihen?”
”Sovin siitä Santun kanssa… hän lupasi katsoa kotoaan jotain,” Jaca vinkkasi silmäänsä.
”Missä välissä?” Marcus vilkaisi puolisoaan.
”Siinä kohtaan, kun kukaan mies ei kiinnittänyt huomiota naisten välisiin keskusteluihin!” nainen jatkoi istuen pöydän ääreen.

Hans oli löytänyt jätkien sarjakuvakirjat ja tutki niiden maailmaa mielenkiintoisena. Normaalisti mies lukisi aamukahvinsa kanssa päivän uutisia, mutta sanomalehtiä hiirimies ei ollut löytänyt. Sisältä mies oli napannut mukaansa myös pari tuolia. Moottoripyörän ääni sai hänen nostamaan hieman katsettaan. Musta harrikka pysähtyi oven eteen.
”Huomenta…” Minni tokaisi ja veti kypärän päästään.
”Huomenta vaan…” Hans hymyili virnuillen.
”Mitä?” Minni kurtisti kulmiansa.
”Sellainen yö ajelu…” mieshiiri virnuili ja huikkasi kahvistaan. Minni pyöräytti silmiään pieni virne kasvoillaan.
”Pitikö polkea kunnolla, että sai moottoripyörän jälleen käyntiin?” Hans kiusasi kaksikkoa.
”Se lähtee ilman polkaisuakin käyntiin!” Turbo kommentoi nopeasti ja poistui sisälle.
”Eikö poikaystävälläsi ole yhtään huumorintajua!”
”On sillä… mutta hän on vain nälkäinen…” Minni hieroi niskaansa.
”Etkö ruokkinut häntä riittävästi?”
”Mikä sinulla on? Ihan kuin olisit ottanut huonoja vaikutteita joistakin!” Minni virnuili miehelle.
”Äääh… kuhan halusin vähän kiusata teitä… nuori lempi on niin sydäntä sulattavaa,a” Hans heilautti kättään.
”Mitä luet?”
”Jotain sarjakuvan tynkää! Sanomalehteä en löytänyt.”
”Jätkät eivät oikein ole kiinnostuneita Chicagon päivän uutisista.”
”Mmmm… kuka olisi… mieluusti itsekin lukisin Marsin päivän uutiset,” Hans sulki sarjakuvakirjansa.
”Gal ja Hemi muuten pyysivät jotain tekemistä tälle päivälle,” hiirimies jatkoi.
”Ei huono idea. Olemmehan istuneet täällä siitä asti, kun saimme teidät Tahkon kynsistä,” Minni vilkuili taivaalle. Hans tiiraili hiirinaista katseellaan. Pienen hymyn saattoi nähdä miehen kasvoilta. Minni laski katseensa mieheen ja kurtisti kulmiansa.
”Mitä?”
”Ei mitään… nautin siitä, kun jollain muullakin on hommat hanskassa!” Hans totesi vaihtaen sarjakuvalehteään.
”Vai niin. Ilmoitan Santulle, että voisiko hän tulla autolla niin ei tarvitse kaikkien ahdata moottoripyörien kyytiin.”
”Tee se!” mieshiiri virnuili katsomattakaan hiirinaiseen, joka asteli tulostaulun sisälle. Marcuksen nähtyä Minnin, harppoi tämä sisarensa luokse. Marcus veti tämän sivummalle.
”Mitä sinä teet?” Minni ärähti, kun hiirimiehen vahvat kädet tarttuivat kipeästi Minnin omista käsivarsista kiinni.
”Minulla on asiaa…”
”No kerrotko sen, vai revitkö käteni irti?” Minni murahti ja irrotti otteensa veljestään. Marcus hieroi otsaansa.
”Turbo… pyydätkö Santtua tulemaan autolla tänne? Gal ja Hemi toivoivat jotain tekemistä tälle päivää,” Minni vinkkasi hiirimiehelle, joka nyökkäsi hyväksyvästi.
”Mistä tuon tiesit?” Gal kurtisti vuorostaan kulmiansa.
”Pikkulintu visersi aamutuimaan!”
”Unohda se pikkulintu…” Marcus ärähti saadakseen sisarensa keskittymään. Minni puristi kädet vain eteensä. Häntä hämmensi veljensä outo käyttäytyminen.
”Missä takkini on?”
”Sekö saa sinut noin kireäksi?” Minni ihmetteli ärtyisenä.
”Missä se on?”
”Hukkasin sen!” Minni vinoili ja sai Marcuksen ilmeen tiukentumaan.
”No en hukannut ääliö… piilotin sen. Mitä oikein odotit?”
”Minkä ihmeen vuoksi?”
”Tuon ihmeen, joka istuu lukemassa sarjakuvia ulkona!” Minni osoitti sormellaan ovea. Marcus vilkaisi silmillään oven suuntaan ja nielaisi vaikeana.
”Aivan…”
”Käytä tätä, kun se on kerran sinulle luotu!” Minni murahti ja läpsäisi veljeään päähän. Marcus huokaisi syvään ja seurasi sisartaan. Ainakin hän sai vastauksen siitä, että hänen takkinsa oli tallessa. Tosin eihän hiirimies tiennyt missä, mutta kai sekin oli jotain.

Iltapäiväksi seurue oli päässyt Michiganin järven rantaan. Aamu oli mennyt Olivian kanssa leikkien ja hiiriuroiden peseytymisessä. Ennen lähtemistään Jaca oli korjannut Hemin irokeesin taas loistoonsa, Santulta saatujen tarvikkeiden avulla. Oli hieman pilvistä, mutta lämmintä kun sekalainen hiirijoukko yhdessä Santun kanssa saapui järven rannalle. Minni virnuili Turbolle, kun kaksikko oli viettänyt yönsä suurempien puiden lomassa järven toisella puolella.
”Siellä on sun painaumasi vielä!” Turbo virnuili. Minni yritti hamuilla katseellaan paikkaa, jossa olivat olleet.
”Eikä ole? Omasi kenties voikin olla!” nainen naurahti ja sai tiiviin suudelman suulleen. Jaca riisui Olivian kengät ja sukat, joka kokeili varovasti ensimmäisen kerran puhdasta järvivettä varpaillaan. Tyttö kikatteli hiukan, kun järvivesi aaltoili pienessä rannassa. Ajoittain tyttö juoksi Marcuksen syliin, joka istui pienellä rantahiekka alueella katselemassa tyttärensä touhuja. Muut hiiret häärivät toistensa kimpussa ja valmistelivat retkipöydän äärelle kaikkea syömäkelpoista valmiiksi. Minni sytytteli pientä hiiligrilliä, kun tunsi jonkun seisovan hyvin lähellä itseään. Siima kiertyi tämän jalan ympärille.  
”Etkö saanut viime yöstä tarpeeksesi?” nainen vilkaisi kullanruskeaa hiirimiestä, jonka kädet oli aseteltu hiirinaisen lanteille.
”Sinusta… en koskaan!” mies pudisteli päätään astuen naisen viereen.
”Olet suloinen,” naishiiri vastasi ja hieroi tämän selkää.
”Tiedän…” Turbo virnuili naiselle, joka suukotti tätä kevyesti. Hemi nuokkui pöydän ääressä.
”Onko kaikki hyvin?” Santtu hieroi nopeasti kookkaan marsilaisen selkää ja istui tämän vastapuolelle.
”Hä? Tai siis juu… tuntuu vain etten saa yöllä riittämiin unta!” Hemi naureskeli hieroen niskaansa.
”Ihan sikeästi nukuit, kun tulimme suihkusta,” Marcus kommentoi äkisti istumalla ystävänsä viereen.
”Niin tosiaan tulitte ja varmasti enemmän, kuin kerran!” Hemi vilkaisi sivusilmällään ystäväänsä. Auringon kirkkaat säteet sai hiirimiehen nostamaan mustat pilottilasit silmilleen.
”Kiitos muistutuksesta!” Marcus murisi.
”Ehkä unesi ei ole palauttavaa?” Santtu kohautti harteitaan.
”Mitä?” Hemi kohautti kulmaansa.
”Vaikka nukkuisitkin, niin et palaudu unesta. Unen laatu unessa on silloin olemattoman huonoa,” Santtu selitti.
”Kuulostaa järkevältä!” Hemi nyökytteli.
”Stressi voi laukaista sen, että et palaudu…” Santtu kohautti harteitaan.
”En ole stressaantunut!” Hemi pohti.
”Stressi on näkymätöntäkin!” Turbo jatkoi ja istui Santun viereen.
”Stressiä ei välttämättä tunnista stressiksi… kehosi voi esimerkiksi oireilla jälkikäteen Tahkon vankina olosta, mutta et vain tiedosta sitä,” Santtu tarkensi ja sai marsilaismiehen mietteliääksi.
”No se selittää paljon,” Hemi myöntyi.
”Etköhän toivu siis iso mies!” Marcus iski tätä olkapäähän, kun nousi ylös. Hän oli hetkeksi tullut ystäviensä seuraan, katsomaan mahdollisen ruoan perään. Kuitenkaan mitään ei ollut valmiina, joten mies asteli takaisin perheensä luokse.

Hiiriuros nippasi kiusaamismielessään sisartaan korvasta, joka kostoksi metallisilla pihdeillä sai nipattua veljeänsä käsivarresta.
”Pahoinpitelijä!”
”Kiusankappale!” sisarukset moittivat toisiansa. Hemi tyrskähti pienesti, kun kuuli sisarusten nahistelun.
”Kuulostaako tutulle?” Santtu vilkaisi Hemiä. Hiirimies nyökytteli hymyillen.
”Olen niin väsynyt etten jaksa kiusata omaani! Tosin Mar… Miihkalin heräämisen jälkeen… olen halunnut kokeilla hänen rajojaan!”
”Näin olen kuullut…” Santtu virnuili miehelle.
”Saanko kysyä?” ihmisnainen jatkoi.
”Anna kuulua,” Hemi heilautti myöntyvästi kättään.
”Onko tuo marsilaisten joku oma tapa, kun kiusaatte sisaruksianne?”
”Ettekö te härnää sisaruksianne?”
”Me?”
”Ihmiset?”
”Aaaaa… joo, mutta se jää usein lapsuuteen.”
”Mahtaa olla tylsä aikuisuus!” Hemi huokaisi ja vaihtoi asentoaan pitkällä penkillä niin, että näki muiden touhuamiset. Moto oli ottanut paikkansa rinteestä kalastuksen merkeissä. Hansin pitäessä seuraa hänelle. Marcus kiusoitteli omaa perhettään ja Minni ja Turbo piti huolen ruokailun etenemisestä. Vinskiä ja Galia puolestaan ei näkynyt.
”Missä ne kaksi karvapalloa on?” Hemi kurtisti kulmiansa.
”Lähti hakemaan juomia! Gal sai erikoisluvalla lainata pyörääni sitä varten,” Turbo kommentoi, kun Santtu oli keskittynyt vain pistämään merkille ettei hiirimiehet tosiaan ollut heidän seurassaan.
”Aijaa!” Hemi huokaisi välinpitämättömästi.
”Miten sujuu Minni?” Santtu vilkaisi Hemin ohi mustahiuksista hiirinaista.
”Hyvin… ellei yhtä perskärpästä lasketa yhtälöön mukaan!” Minni tuhahti ja nosti toisen kätensä lanteelleen.
”Et kai vain tarkoita minua?” Turbo kysyi viisastellen ja painoi sormenpäänsä rintaansa vasten.
”Kuka muukaan olisi kenraalin pöksyihin päässyt ja nyt kuvittelee samat fantasiat uudelleen päähänsä?” Hemi kysyi.
”Sulla on kyllä niin likainen mielikuvitus ettei se lähde puhtaaksi edes teräsvillalla!” Turbo kurtisti kulmiansa.
”Syytön minä siihen olen, että te kaksi sisarta vilkuilette jatkuvasti kumppanienne pöksyihin!”
”Ja hyvät pöksyt onkin… yleensä vielä ilman!” Minni flirttaili ja tarrasi mieshiiren housun vyötäisestä kiinni. Kullanruskea hiirimies laski hymyilevät kasvonsa naista kohden ja otti vastaan hennon suudelman. Hemi irvisteli ja yökkäili kaksikon rakkaudenosoituksille.
”Söpöä…” Santtu ihasteli.
”Todella… ihan yököttää…” Hemi totesi nenä nyrpeänä.
”Heiiiii Hemi!”
”No heeeeiiii… Minni!”
”Mulla olisi sulle yksi sukulainen… joka kipeästi tarvitsi tuollaista miestä!”
”Juu ei kiitos… minulle riittää, että saan näinkin ”vapaaehtoisesti” viettää aikaa sinun ja veljesi kanssa!” Hemi huokaisi ja vilkaisi hiirinaista.
”Ai… no ei sitten!” Minni naurahti ja hieroi ohimennen Turbon paljaita kylkiä mustan nahkaliivin alta.

Olivia juoksi innoissaan enonsa luokse, joka koppasi hiiritytön syliinsä. Hemi tuoksutti tyttöä tämän korvanjuuresta ja pusutteli tätä niin, että sai tytön innokkaana kikattamaan. Olivia nappasi kouraotteellaan Hemin päätä koristelevista aurinkolaseista kiinni ja repi ne hänen kasvoiltaan. Hemi ummisti hetkeksi silmänsä, ettei sanka olisi raapaissut hänen silmäänsä. Tytön pyörittäessä aurinkolaseja kädessään, nosti Hemi ne tytön kuonolle koristamaan tämän kasvoja.
”Olet niin suloinen…” Santtu ihasteli, kun yksivuotias keimaili tälle enon ylisuuret aurinkolasit päässään. Marcus pyöritteli päätään leveästi hymyillen tyttärelleen. Jacan puolestaan tarrasi hellästi hiirimiehen käsivarresta kiinni. Santtu laski hymynsä, kun oli kuullut Marcuksen seurustelevan, mutta flirttaillen kuitenkin hänen kanssaan. Hiirimies oli kenties hänellekin selityksen velkaa. Jaca huomaisi ihmisnaisen alakuloisuuden ja irrottautui miehestään. Naishiiri asteli tämän luokse ja hieroi Santun selkää lohduttavasti. Santtu vilkaisi Jacaa hämmentyneenä.
”Mää olen pahoillani Miihkalin puolesta…” Jaca totesi vakavana ja porautti katseensa Santun ohi mieheensä. Santtu vilkaisi sivulleen Marcusta. Hiiriuros huokaisi kanssa syvään ja asteli pitkän pöydän luokse.
”Voin itsekin pyytää anteeksi!” Marcus heilautteli käsiään. Santun suulle nousi pieni hymy.
”Ei se mitään… vaikka en ymmärrä miksi edes teit sitä, jos kerran seurustelet. Teillä kahdella on kuitenkin hyvä suhde toisiinne!” Santtu osoitteli vuorottain hiiriä.
”Usko… en tiedä itsekään miksi tein sitä… mutta se ei ole ensimmäinen kertani!”
”Juu ei… viimeksi hän teki sen vain silmieni alla!” Jaca totesi tympeänä.
”Tän tarinan määkin haluan kuulla!” Minni kommentoi.
”Et halua… ja mitään tarinaa ei ole… pelkkää baari pokailua,” Marcus hieroi niskaansa.
”Jacan silmien alla?!” Minni älähti.
”Emme varsinaisesti seurustelleet silloin…”
”Te suutelitte kahden päivän tuntemisen jälkeen!?” Minni totesi ärtyisempänä. Marcuksen katse laajeni Jacaan, joka yritti selkeästi vältellä hiirimiehen katsetta.
”Sää kerroit?”
”Saatoin mainita hitusen jotain, miten tapasimme sinut… siis Minnille!” Jaca heilautti kättään.
”Ja kyllä… se flirttailu tapahtui aika pian sen jälkeen, kun olimme tavoittaneet Tulikrokantin!” Jaca huokaisi.
”Olen mies… teen virheitä… sellaisia mitä naiset eivät siedä!” Marcus mökötti, tuntiessaan norsunluun valkean hiirinaisen kädet omiensa päällä.
”Tiedän söpis… ja etköhän paikallesi asetu kanssamme,” Jaca rohkaisi miestä.

Olivian kiljunta sai jokaisen korvat lukkoon. Moto vilkuili pientä tyttöä pieni virne kasvoillaan, joka nousi enonsa sylissä seisomaan. Kuitenkaan Olivia ei hamunnut harmaan hiirimiehen syliin, vaan hänen takanaan kävelevän vaaleanharmaan hiirimiehen. Hans laski Moton toisen ongen kädestään ja nappasi hiiritytön käsivarrelleen.
”Tuo tyttö on tehnyt näköjään lähtemättömän vaikutuksen jokaiseen hiiriurokseen!” Hemi naurahti.
”Joo vaihtaakin niitä yhtä usein!” Santtu naurahti.
”Mikä sääli Minni ja Turbo, että hän on nyt Hansin perään,” Jaca huokaisi muka apaattisena.
”Joo… oikea menetys!” Minni pyöräytti silmiänsä vinoillen. Olihan tyttö hänen mielestään edelleen hurmaava, mutta suhteen rakentaminen tähän veisi aikaa.
”Oliviahan tulee olemaan osa meidän loppuelämäämme!” Turbo kommentoi.
”Meidän loppuelämäämme?” Minni virnuili.
”En tarkoittanut sitä niin…”
”Eli et halua sisareni kanssa naimisiin? Niinkö?” Marcus pohti ja kääntyi pitkällä penkillä ympäri.
”En sanonut niinkään…”
”Mitäs sitten sanot?” Hemi kysyi ja nojasi kyynärpäillään pöydän kantta vasten.
”Ei aio kosia Minniä tässä teidän kaikkien edessänne nyt… mutta… se ei myöskään tarkoita ettenkö koskaan haluaisi avioitua naisen kanssa jota rakastan!” Turbo selitti.
”Aivan!” Hemi ja Marcus totesivat yhteen ääneen.
”Sitä paitsi… missä oma kosintasi tai avioliittosi on? Yhteinen lapsi ja kaikkea?” Turbo pohti osoittaen kysymyksensä Marcukselle.
”Katsellaan!” Marcus hieroen korvan juurtaan ja tunsi kevyen iskun takaraivossaan.
”Ansaitsin tuon!” hiirimies jatkoi nostaen sormensa pystyyn. Olivia kiusoitteli Hansia minkä kerkesi ja kikatteli tyytyväisenä. Vanhempi hiirimies pyöritteli tyttöä sylissään ja välillä tämä oli ylösalaisin kiljuskellen kimakoita äännähdyksiä. Marcus ja Jaca pyörittelivät päitään hiirimiehelle ja tytön alkaneelle suhteelle. Hieman pahan teki tilanteesta sen, että hiirimies ei tiennyt luovansa suhdetta omaan pojantyttäreensä. Vinski ja Gal saapuivat kanssa paikalle isompien juomamäärien kanssa. Hektisen lähdön vuoksi kukaan ei ollut pistänyt merkille, että seurue tarvitsisi myös juomaa mukaansa. Hans roikotti hiirityttöä olkapäällään, joka vilkutti kaksikolle pienesti.
”Eeeiii…” tyttö tervehti naureskellen.
”Heiii! Onko prinsessa joutunut jumiin?” Vinski lirkutteli ennen, kuin laski kotikaljakorin käsistään.
”EEeeeenn!” tyttö naurahti.
”Etkö? Mites ajattelit päästä pois?” Hans naureskeli ja kutitteli hiirityttöä, joka rupesi kiemurtelemaan miehen otteessa. Hans laski tytön poikittain syliinsä.
”Tuletko Olivia syömään?” Jaca kysyi ja nosteli tytön lautaselle jo pienen annoksen ruokaa. Hans kuiskutteli tytön korvaan, jotain reippaudesta ja kannusti syömään menemisessä.
”Oooooh…” tyttö nyökkäsi ja vaaleanharmaa hiiriuros laski hänet käsistään. Olivia juoksi ripeästi isänsä luokse, joka nosti tämän pöydän ääreen syömään.
”Ole hyvä ja laske vain omakin hanurisi!” Minni tokaisi isänsä vierestä. Hans virnuili naishiirelle, mutta suostui kuitenkin istuutumaan hiirinaisen kehotuksesta kanssa pöydän ääreen.
”Mitäs vielä teemme tänään?” Jaca kysyi auttaessaan tytärtään.
”Miten olisi tarina tuokio?” Minni kysyi virnuillen.
”Niin kuin mistä?” Marcus tuhahti.
”Älä huoli… sinun flirttailuistasi en halua kuulla!”
”En kertoisikaan niistä, vaikka kysyisit…”
”Miten on Jaca… voisitteko kertoa lapsuudestanne jotain?” Minni vaihtoi keskustelun hiirinaisen kanssa. Marcus näytti yllättyneeltä ja vilkaisi norsunluunvalkoista hiirinaista vieressään.
”Ettekö olekaan armeijaystäviä keskenänne? Punavuorenlaaksosta?” Hans pohti.
”Olemme? Mutta Jaca, Hemi ja Gal ovat uudempia tuttavuuksia… emme ole ehtineet vielä niin hyvin tutustua toisiimme, että olisimme käsitelleet heidän lapsuuttaan,” Minni selitti ja sai Hansin kulman kohoamaan kysyvästi pystyyn.
”Vai niin?” mieshiiri epäili. Juuri tätä hän oli tarkoittanut jutellessaan Hemin ja Galin kanssa, miten kenraalitar osasi asiat selittää uskottavasti.
”En minäkään ole vielä kuullut siitä…” Marcus virnuili hiirinaiselle, joka huokaisi hyväksyvästi.
”Mitä haluatte tietää?” Jaca kysyi.
”Vähän lapsuudestanne… miten tapasitte Galin?” Minni pohti.
”Uuuuu se olisi hyvä…” Vinski yhtyi. Jaca vilkaisi veljeänsä, joka puolestaan heilautti hyväksyvästi kättään.
”Siitä on vuosia… Hemi ja Gal taisivat tavata ennen, kuin minä liityin heidän remmiinsä,” Jaca pohti.
”Tää on ehkä parasta mitä voi muistella,” Hemi naureskeli…  

Pienessä puisessa kotitalossa oli elämää. Ryminä rappusissa sai vaaleanruskean hiirinaisen heristelemään korviansa. Tömistelyt, juoksuaskeleet ja lasten kiljaisut olivat tyypillisiä elämisen ääniä heillä. Naishiiri tiskasi perheen lounaan jäljiltä olevia astioita. Nuori poikahiiri hyppäsi perheen sohvan yli ja rymähti samalla voimalla heti lattialle, kun tämä useamman vuoden vanhempi isosisko sai kampattua tämän maahan.
”Armoooooaaaa…” nuori Hemi aneli, kun isosisko kurmuutti häntä sen minkä kerkesi, kun vanhemmat eivät nähneet.
”Anna kelloni heti takaisin räkäkuono!” Jaca komensi.
”Janica Carolin Isabella… päästä veljesi heti!” tyttöhiiren äiti komensi.
”Hemi vei kelloni!” Jaca tuhahti ja nousi seisomaan.
”Hemi Cornelius Alexander!” naishiiri komensi. Nuori hiiripoika kaivoi kulahtaneita housuntaskujaan ja ojensi kultaisen kapea rannekkeisen kellon sisarelleen. Jaca kiinnitti sen takaisin ranteeseensa ja mulkaisi veljeänsä.
”Oletko Janica valmis lähtemään serkkujesi kanssa leirille?” hiirinainen vaihtoi aihetta.
”Niin valmis, kun teini voisi vaan olla!” hiirityttö pukahti. Häntä ei kiinnostanut sukuloinnit liiemmin, eikä sen puoleen jaksanut serkkujansakaan. He olivat koko ajan tyttöhiiressä kiinni, eikä Jacalla ollut tietoakaan yksityisyydestä.
”Älä ole noin kyyninen… pärjäät ihan varmasti loistavasti,” hiirinainen helli esikoistaan. Vaaleanruskealla hiirinaisella oli tummat viininpunaiset hiukset. Usein perheenäiti piti hiuksiaan kiinni, joko ponihännällä tai letillä. Tämä tapa oli myös tarttunut Jacaankin. Jaca kunnioitti perheen kasvatusperinteitä suuresti ja sai tätä kautta kenties vanhollisen kasvatustyylin osaksi itseään. Seurustelu sallittiin, mutta kaikki intiimit asiat tapahtuivat joko aviossa, neljän seinän sisällä tai ei laisinkaan. Perheen vanhemmat olivat olleet kanssa teiniajoista jo yhdessä sekä avioituneet nuorella iällä. Norsunluunvalkea perheen isä työskenteli kotikaupungin pienessä konttorissa laskelmointisihteerinä. Isä oli hiljainen ja ei oikein saanut sanoja suustaan. Perheensä kesken hiirimies uskaltautui komentamaan lapsiaan ja marsilaisen kulttuurin mukaan oli saanut lapsensa kunnioittamaan häntä.

Auton torviääni sai hiirinaisen nostamaan katseensa ikkunaan.
”Laukkusi Janica… kyytisi tuli!” hiirinainen patisti. Tyttö asteli eteiseen, jossa pari matkalaukkua jo odotti. Hemi roikkui sohvalla katsellen, kun tämän äiti suukotti Janican ja toivotti hyvää leiriä tälle. Pienessä kaupungissa oli tiivis yhteisö ja joka alkukesä nuorille 14-16-vuotiaille nuorille järjestettiin kesäleiri isomman leirikeskuksen toimesta.
”Hyvästi!” Hemi huikkasi sisarensa perään, joka murahti vihoissaan. Hiirinainen asteli poikansa luokse pörröttäen tämän hiuksia ja suukottaen päälakea.
”Mitäs me sitten keksittäisiin?” nainen pohti.
”En minä tiedä… mulla on jo tylsää,” poika heittäytyi selälleen sohvalle.
”Voisit auttaa minua kotitöissä?” nainen käänsi päätään.
”Tyllllsäääääääää…” Hemi huokaisi.
”Harmi, kun ihan viereisissä naapureissamme ei asu sinun ikäisiäsi lapsia,” nainen huokaisi ja istui pojan viereen.
”Niin, kun kaikki on jotain tyttöjä…” Hemi nyrpisti kuonoansa ja sai äitinsä nauramaan.
”Eikö teillä koulussa kuitenkin ole poikia?”
”On… mutta he asuvat ihan toisaalla…” Hemi luimisteli korviansa. Hiirinainen siveli pojan poskea ja naurahti äidillisesti.
”Voi suloinen pystytukkani!”
”Kun olen iso… niin… niin… haluan sellaisen korkean tukan!”
”Korkean tukan?” nainen kohautti kulmaansa.
”Jooo… sellaisen rokkitukan!” poika naurahti ja hyppäsi sohvalta alas.
”Isona voit olla Hemi mitä vain…” nainen suukotti hiiripojan kuonoa ja nousi seisomaan.
”Tehdäänkö jokin hyvä piiras ennen, kuin isä tulee kotiin?”
”JOOOOO!” Hemi innostui ja juoksi jo keittiön puolelle. Vaikka nuori 7-vuotias Hemi oli innokas auttamaan, oli hänen toimintansa hieman hutiloivaa ja sottaista. Kuitenkin Hemi tunsi olonsa turvalliseksi vanhempiensa kanssa. Omassa lapsuudenkodissaan. Puhelimen piriseminen sai hiirinaisen pyyhkimään jauhoisia käsiään esiliinaansa. Hemiä ei kiinnostanut äitinsä puhelu, vaan jatkoi piirakan koristelemista omalla tavallaan. Strösselipurkkiakin nuorukainen ravisti niin kovaa, että koko purkin sisältö vain räjähti piiraan päälle.
”Oho…” Hemi huokaisi ja heitti purkin lavuaariin. Nuori hiiripoika katseli ympärilleen ja läimäytti kasvojansa siirtääkseen sekaisin olevia hiuksiaan pois kasvoiltaan. Poika katsoi epämääräisen näköistä piirastaan ja yritti pohtia millä saisi koko strösseli pinon piiraan päältä. Poika kastoi sormensa suuhunsa ja kastoi sen keon keskelle. Hemi naureskeli, kun koko sormi oli sinisen punaisten strösseleiden peitossa. Hemi upotti uudemman kerran sormen suuhunsa ja toisti tätä samaa uudestaan ja uudestaan. Hiirinainen oli lopettanut puhelunsa ja kohautti kulmaansa, kun nuorukaisen kokkailut olivat ihan omaa luokkaansa. Hiirinainen pisti merkille piiraan päällä olevat strösselit.
”Voi Hemi!”
”Mää vaan halusin siitä kauniin!” poika puolustautui ja iskeytyi seisomansa penkin päälle polvilleen. Poika painoi kuononsa keittiötason kantta vasten. Hiirinainen silitti ohimennen pojan päälakea ja nosti tekeillä olevan piiraan käsiinsä. Varovasti hiirinainen puhdisti piiraan pinnan ylimääräisestä koristelusta ja laski sen kuparihellan viereen odottamaan.
”Saat koristella piiraan sitten, kun se on tullut uunista,” nainen kertoi.
”Miksi en nyt?”
”Koska strösselit eivät kestä uunia… ne palavat pintaan, kun ovat pelkkää sokeria,” naishiiri selitti.
”Palaako meidän piiras nyt?” Hemi kysyi surkeana.
”Ei… älä siitä huolehdi!” naishiiri pyöritti kevyesti päätään.
”Okei…” Hemi vastasi.

Tovia myöhemmin hiirinainen nosti piiraan uunista ja laski sen ikkunalaudalle jäähtymään. Hemi oli yrittänyt pussittaa ylimääräisiä strösseleitä, mutta ollessaan jo lavuaarissa, hiirinainen oli pyytänyt nuorukaista siivoamaan jälkensä. Sekin osoittautui enemmän haitaksi kun hyödyksi. Nuorukaisen siistiessä tasoja, oli kaikki jauhoseokset ja marsilaisista hedelmistä tulleet hedelmäroskat löysivät paikkansa äkkiä lattialta.
”Valmis!” poika ilmoitti. Hiiriäiti katsoi sotkua lattiatasolla ja naurahti lempeästi.
”Kiitos Hemi… minä voin ottaa lattian siivouksen,” hiirinainen pyöräytti silmiänsä hymyillen.
”Okei… se olisikin ollut liian työläs pienille käsilleni!” poika totesi saaden äitinsä kunnolla nauramaan.
”Kuulinko väärin?” mieshiiri heidän takaansa naurahti kanssa.
”Et kuullut!” nainen totesi ja laski kätensä poskelleen. Hiirimies silitti naisen selkää ja suukotti tämän poskea.
”Iskä! Et voi tulla kotiin vielä!” Hemi komensi ja lähti työntämään hiirimiestä takaisin ovea kohden.
”Täh? Miten niin? Juurihan tulin?”
”Ei! Ulos!” Hemi komensi nauraen, kun isänsä laittoi askeleissaan vastaan.
”Odota minulla on teille jotain… tai noh äidillesi ehdin jo soittaan,” isä yritti puolustautua.
”Ai mikä?” Hemi kysyi tympeänä ja lopetti isänsä tuuppimisen. Hiirimies nosti sormensa pystyyn. Tämä katosi eteisaulaan. Pieni puheensorina kantautui eteisestä. Mieshiiri nosti pienen lasten kassin sohvalle ja kannusti jotain nurkan takaa ilmestymään muillekin. Hemi asettui äitinsä juureen, kun ei tiennyt mihin muuallekaan olisi mennyt. Varovasti ja hyvin ujosti Hemiä noin pari vuotta vanhempi ruskeaturkkinen hiiripoika astui eteen. Poika oli hieman tuhdimmassa kunnossa ja sai Hemin vilkaisemaan äitiänsä.
”Sinä olet varmasti Gal?” hiirinainen kyykistyi pojan tasolle. Poika katsoi vain ujostellen hiirinaista. Hän oli hieman pelokas.
”Olen perheen äiti Matilda… mieheni Jasonin jo tapasitkin. Tässä on poikamme Hemi… tyttäremme ehti valitettavasti lähteä, mutta teillä on Hemin kanssa aikaa tutustua sitä ennen toisiinne,” Matilda esitteli kaksikon toisilleen. Pojat vain vilkuilivat toisiaan. Jason, Hemin ja Jacan isä kyykistyi nuorimmaisensa tasolle.
”Hemi… Gal muuttaa luoksemme niin pitkäksi aikaa, kunnes hänen omat vanhempansa palaavat,” Jason selitti.
”Entä Jaca?”
”Janica saa myös tietää, kunhan palaa kesäleiriltään.”
”Tarkoitan, että Jacaa haittaa kenties enemmän, että meille muuttaa poika… kuin minua!” Hemi naurahti. Gal katsoi hämmentyneenä pieni kokoista Hemiä.
”Mitä jos esittelisit Galille huoneesi?” Matilda ehdotti.
”Jooooo… tule! Minulla on paljon robotteja joilla voimme leikkiä!” Hemi kiskoi epävarman Galin mukaansa.
”O-okei…” poika henkäisi. Matilda hymyili miehelleen, joka hieroi kevyesti naisen olkapäätä.

Hemi oli ollut oikeassa. Teini-ikäinen Jaca ei ollut tyytyväinen siihen, että joutui kotinsa jakamaan nyt kahden poikahiiren kanssa. Tosin piakkoin Jaca huomasi, että Gal oli hitusen kohteliaampi ja ei kaikkeen Hemin pelleilyyn lähtenyt mukaan. Ennen teini-ikäänsä. Pojat olivat jatkuvasti pulassa ja milloin mistäkin kolttosesta heidät passitettiin kotiin, jonkun virkavallan toimesta. Eikä sekään päivä ollut poikkeus muiden joukossa. Tosin tällä kertaa melkein ilman syytä.
”Oletko varma tästä Hemi?” nuori 17-vuotias Gal kysyi. Hemi, joka puolestaan oli 15-vuotias, oli kerännyt pituutta muutamassa vuodessa reippaasti. Norsunluunvalkea nuorukainen kiipesi vanhaa hylätyn kellotornin kylkeä ylöspäin.
”Mammailetko Gal?” Hemi kuiskasi.
”Äiti ja isä tappavat meidät, jos kuulevat mitä teemme juuri nyt!” Gal murahti.
”Kukaan ei saa meitä kiinni!” Hemi suutahti takaisin.
”Eipä… viime viikolla lauoit samaa laulua! Kohta olemme Jacan kanssa armeijassa kärsimässä jotain rangaistusta…” Gal murahteli ja katseli hermostuneena ympärilleen. Kuitenkaan mitään vastausta ei hiirinuorukaisesta kuulunut. Jaca oli vapaaehtoisesti liittynyt armeijan riveihin täytettyään 18-vuotta. Marsin epävakaan tilanteen vuoksi hiirinainen halusi olla valmis ihan mihin tahansa tulevaan koitokseen. Tiiviin yhteisön vuoksi vanhemmat olivat sallineet nuoren naisen harjoittelun armeijan riveissä. Perhe piti todennäköisenä sitä, että tilanteessa ei katsottaisiin, olisiko armeijan riveissä pelkkiä miehiä.
”Hemi?” Gal murisi hampaat irvessä kuiskaillen. Paukutus viereiseen oveen sai Galin haromaan tummia hiuksiaan. Hemi potkaisi puisen ja hieman turvonneen oven auki.
”Tule tsekkaan tämä!” hiiriteini patisti. Gal murahti tuskaisena, mutta seurasi kaikesta huolimatta Hemiä.
”Olemme kielletyllä alueella…” Galin kaikuva ääni kantautui rappeutuneen kirkon sisällä.
”Mitä sinä valitat? Emme sentään heittele torahammaskananmunia ohikulkijoita päin niin, kuin viimeksi,” Hemi heilautteli käsiään.
”Aaaaa niin, kun se olikin niin fiksu idea,” Gal murahti.
”Olit siinä mukana?” Hemi katsoi ystäväänsä.
”Niin olin ja kaduttaa edelleen! En edes ymmärrä miksi lähden kaikkeen perseilyysi mukaan!”
”Koska muuten sinulla olisi aika pirun tylsää kyhnöttäessäsi yksin omassa huoneessamme,” Hemi naureskelisi.
”Enpä olisi koko ajan pulassakaan!” nuorukainen tuhahti.
”Älä viitsi Gal… nauramme kuitenkin, kun juoksemme karkuun poliisit kimpussamme,” Hemi rohkaisi ystäväänsä.
”Olet yksi pelle… mutta ehkä sen vuoksi niin hauskaa seuraakin!” Gal naurahti.

Kuitenkaan hylätyssä kirkossa ei paljoa ollut ja hälytysjärjestelmät olivat olemattomat. Nuorukaiset istuivat kirkon alttarin juurella ja katselivat rikkonaisista ovista, kun auringonsäteet tunkeutuivat hylätyn kirkon sisään.
”Mitäs sitten leikittäisiin?” Hemi hieroi rystysiään.
”Minulla olisi nälkä,” Gal huokaisi ja hieroi niskojaan.
”Sama… mutta kotona olisi ruoka vasta parin tunnin päästä…” Hemi pohti. Gal oli niin hyvin sopeutunut perheeseen, että kutsui Matildaa ja Jasonia vanhemmikseen. Gal ei tiennyt mitä hänen biologisille vanhemmilleen oli tapahtunut. Se mitä hänelle kerrottiin, oli vain se, että nämä olivat joutuneet pidemmälle työmatkalle, jonka jälkeen kadonneet kuin tuhkatuuleen. Gal oli kuitenkin muuttaessaan Jacan ja Hemin perheeseen ollut sen verran vanha, että muisti hyvin vanhempansa. Nyt… nuorukainen ei edes halunnut ajatella heitä. Hän ei halunnut kuulla totuutta, vaikka sen tiesikin sisimmissään.
”Mennäänkö marketista hakemaan jotain ja mennään riiaan tyttöjä puistoon?” Hemi virnuili ajatuksissa olevalle ystävälleen.
”Mikä ettei!” Gal kohautti harteitaan. Lattialautojen narina kaksikon jalkojen alla sai Galin ainakin vilkuilemaan jalkoihinsa.
”Mitä nyt?” Hemi kysyi edempänä.
”Ei mitään… tykkään katsoa vain mihin astun,” Gal totesi ja otti askeleen eteenpäin. Kuitenkin haperot lattialaudat räsähtivät nuorukaisen alla ja tämä tippui useamman metrin alaspäin. Gal ärähti tuskaisena.
”Gal! Oletko kunnossa?” Hemi kysyi.
”Olen… kai… olkapää taisi mennä sijoiltaan!” Gal murahti kivusta piteli toista olkapäätään.
”Odota siellä… yritän löytää jotain millä saada sinut ylös sieltä!” Hemi panikoi hieman ja rupesi koluamaan autiota rakennusta.
”Joo… mihinkä muuallekaan menisin!” Gal tuskaisi. Pelastusoperaatio oli kestänyt tovia kauemmin, sillä kirkossa ei ollut mitään millä Hemi olisi saanut ystävänsä ylös. Onneksi kirkon ulkopuolella oli entisen talonmiehen vaja, josta hiirinuorukainen oli löytänyt a-tikkaat. Korkeudeltaan ne eivät tavoitelleet taivasta, mutta auttoivat Galia nousemaan sen verran korkeammalle, että Hemi sai vedettyä tämän ylös. Kaksikko poistui kirkosta ennen, kuin se lahoaisi kokonaan heidän niskaansa.
”Tuota pitäisi mennä näyttämään lääkäriin,” Hemi osoitti ystäväänsä, joka piteli vasenta kättään.
”Mitä sanomme porukoille… ”hei olimme hylätyssä kirkossa ja teloin käteni tiputtuani sen lattian läpi!” Joo saadaan varmasti neljä viikkoa kotiarestia siitä hyvästä!”
”Tarvitseeko sitä noin tarkasti kertoa? Sanot vaikka, että tipuit puusta!”
”Hienoa Hemi! Sinulla se leikkaa!”
”Pakko… kun sinä haluat meidät nähtävästi väkisin pulaan!”
”Haluan olla rehellinen…”
”Joskus se ei kannata Gal!” Hemi tuhahti ja astui kaupan sisälle. Hiirinuorukainen avasi pakastealtaan luukun ja nosti pakastepussin sieltä.
”Helpottaisiko kylmä?”
”Haluatko että jäädyn?”
”Haluatko olkapääsi kuntoon?” Hemi tuhahti.
”Haluan… mutta lääkärin kautta! Sinun hoitaja taidoistasi ei kuitenkaan ole mitään hyvää!”
”Hyvä on! Miten pääsemme lääkäriin ilman, että porukat saa tietää?”
”Emme pääsekään… sitä yritin sanoa sinulle!” Gal kurtisti kulmiansa. Hemi pyöri hetken kaupassa ja keräili pientä purtavaa heille mukaansa. Nuorukainen maksoi ostokset ja astuivat liudan muiden marsilaisten kanssa ulos kaupasta. Kaupan turvajärjestelmä alkoi huutamaan, samalla sekunnilla kun pojat astuivat ulos kaupasta.
”Maksoitko kaikki?” Gal kysyi.
”Maksoin…” Hemi tuhahti. Kauppias seurasi ripeästi ulos. Nähtyään kaksikon mieshiiri rynni saman tien Hemin ja Galin luokse.
”Olisi pitänyt arvata, että te kaksi jälleen pahanteossa!” hiirimies ärähti.
”Emme tehneet mitään!”
”Niin… vaikka teemmekin poikamaisia kolttosia niin emme koskaan varastaisi!” Gal ja Hemi puolustautuivat.
”Älkää nulikat yrittäkö! Nyt olette elämänne lirissä!” mieshiiri murisi. Gal ja Hemi vilkaisivat nopeasti toisiaan.

Matilda oli juuri keittiössä ruoan kimpussa niin, kuin tavallisesti. Jason luki lehteään olohuoneen puolella. Koputus oveen sai kaksikon huomion. Jason laski lehtensä kädestään noustakseen avaamaan oven.
”Herra ja rouva Ruiz…” konstaapeli totesi vihoissaan. Matilda kiinnitti kanssa huomiota ovelle.
”Ei voi... ei kai taas...” Jason tuskaisi.
”Nämä kaksi lienevät teidän,” konstaapeli totesi ja ohjasi nuorukaiset vanhempiensa silmien alle.
”Olitte kotiarestissa jo entuudestaan! Mitä teette ulkona?” Jason murahti, kun kaksikko asteli kotitalon sisälle. Kumpikaan ei vastannut miehelle mitään, vaan heidät ohjattiin neljännen tason ristikuulusteluun olohuoneen puolelle. Gal piti edelleen kättään.
”Heitä epäillään kulmakaupan varkaudesta!” konstaapeli totesi.
”POJAT!” Matilda tuiskaisi.
”Me ei tehty mitään!”
”Niin… kaupasta lähti useampi hiiri samaan aikaan ja heti meitä epäiltiin!”
”Kyse ei ole siitä! Olitte kotiarestissa! Mitä teitte edes ulkona?” Jason toisti kysymyksensä. Gal tuki kättään, mutta vilkaisi vihaisena Hemiä. Heidän tarkoituksensa ei ollut jäädä vanhemmille kiinni.
”Onko Galilla kaikki hyvin?” Matilda kysyi huolestuneena.
”Satutin käteni… olkapää tuntuu olevan pois paikoiltaan,” nuorukainen kertoi pinta raapaisten heidän matkastaan. Matilda huokaisi.
”Olisi kenties parasta, että nuoret vastaisivat teostaan!” konstaapeli raaputti nenän pieltään. Tällä oli yllään puolikas kypärä. Kypärän visiiri suojasi silmät, mutta kuono ja leuka olivat suojaamattomia.
”Mulla on kuitti kaikista ostoksistani… ja tuotteet edelleen tässä! Voin todistaa etten vienyt mitään!” Hemi murahti ja kaivoi taskujansa. Konstaapeli ilmaisi käden liikkeellään pyytääkseen Hemiä nousemaan. Nuorukainen tyhjensi taskunsa ja antoi konstaapelinkin vielä tutkia taskunsa. Kuitinkin tämä tarkisti.
”Kaikki kunnossa… sitten sinä!” konstaapeli komensi. Gal nousi vaivoin seisomaan. Konstaapeli tutki nuorukaisen taskut, mutta ei löytänyt mitään mainitsemisen arvoista. Tämä röhähtikin nolostuneena.
”Pahoittelut… taitavat pojat tällä kertaa ollakin syyttömiä!”
”Sanoimmehan…”
”Se ei kuitenkaan tee teitä syyttömiksi… itse olette aiheuttaneet sen, etteivät aikuiset luota teihin!” Matilda torui poikia hiukan.
”Anteeksi…” Gal luimisteli korviansa.
”Pahoittelen erehdyksestä… lähden selvittämään vielä tätä aukinaista juttua,” konstaapeli pahoitteli.
”Ja me lähdemme lääkäriin!” Matilda patisteli.

Lääkäri reissun jälkeen nuorukaiset söivät reippaasti. Gal tunsi olonsa hieman turraksi. Hän oli saanut kipulääkettä ja puuduteainetta, jotta olkapää saatiin vedettyä takaisin paikoilleen. Matkalla Jason oli yrittänyt pohtia mikä oli johtanut siihen, että Galin olkapää oli sijoiltaan. Kuitenkaan tämä ei ollut suostunut kertomaan totuutta hylätystä kirkosta ja hajonneista kirkon lattialaudoista. Hän käytti Hemin selitystä puusta tippumista syynä olkapäänsä sijoiltaan menoon. Vanhemmat olivat pohtineet miten saisivat nuorukaisten ylimääräistä energiaa purettua. Kotiarestista ei ilmeisemmin ollut hyötyä. Tosin kaksikko oli pohtinut myös, antaisivatko nämä turhat syytökset vain olla. Jason oli kyllä nostanut esille sen, että nämä olivat myös karanneet jo asetetusta kotiarestista. Jaca kävi seuraavana päivänä myös kotona ja oli kuullut veljesten touhuiluista. Hiirinainen istui kodin sohvalla, kun Matilda ojensi Galille päivän kipulääkeannoksen.
”Siis te kaksi pässiä ette voi olla tosissanne, että teette koko ajan tuollaisia hölmöilyjä!” Jaca hieroi silmiänsä.
”Hemi saa kaikkeen typerään mukaan!”
”Et voi syyttää pelkästään minua!”
”Enpä…” Gal murahti. Jaca pyöritteli päätään nuorukaisille.
”Voisitte liittyä armeijaan! Saisitte purettua tuota ylimääräistä energiaa!”
”ARMEIJAAN!?” kaksikko älähti.
”Mutta Janica…” Matilda henkäisi.
”Tuohan olisi loistava idea…” Jason yhtyi tyttärensä ideaan. Hemi ja Gal yrittivät puolustautua asian suhteen, mutta Jaca oli möläytyksellään saanut vanhemmat innostumaan ajatukselle…

”Siitä päivästä asti emme saanetkaan päättää… isä ja äiti tyrkkäsi meidät armeijaan purkamaan energiaamme! Pysymään ruodussa heidän sanojensa mukaan,” Hemi päätti tarinan.
”Ja viihdyimme siellä niin hyvin, että emme edes lomilla halunneet kotiin!” Gal naurahti.
”Olette tunteneet siis ihan lapsuudestanne asti?” Marcus pohti.
”Joo… siitä asti, kun Gal muutti meille…” Jaca henkäisi miehen olkaa vasten.
”Etkö tosiaan tiedä mitä omille vanhemmillesi tapahtui?” Vinski kysyi suoraan ja sai ainakin Minnin kurtistamaan kulmiansa.
”Eihän kukaan sitä koskaan minulle kertonut suoraan… mutta kyllä minä tiesin totuuden… en ole vieläkään unohtanut heitä, vaikka Matildaa ja Jasonia vanhemmikseni kutsuinkin,” Gal selitti katse pöydässä.
"Mutta entä armeija?" Moto kysyi.
”Erkaanuimme hieman armeijassa. Löysimme omat kiinnostuksen kohteemme ja harjoitimme taitojamme sen mukaan… sitten tapasimmekin pian teidät!” Jaca muisti pysyä yhtenäisessä tarinassa muiden kanssa.
”Mutta entä Vapaustaistelijat?” Hans kysyi.
”Se tapahtui hieman myöhemmin… Rontti tarvitsi uusia tekijöitä silloin!” Minni kommentoi ja sai jälleen hiirimiehen epäileväksi.
”Kuitenkin, kun oli aika erota omasta armeijasta… lyöttäydyimme jälleen yhteen…” Gal huokaisi ja vilkaisi tiimiläisiään. Kukaan heistä ei tiennyt, että kolmikko oli ollut niin tiivis perhe lapsuudesta saakka.
”Et kuitenkaan Hemiä ja Jacaa kutsu sisaruksesi?” Moto pohti. Gal pyöritti päätään.
”Keskustelin siitä, joskus Matildan ja Jasonin kanssa kolmistaan. Halusin vain lapsena turvaa ympärilleni olematta erilainen… he kuitenkin huolehtivat kaikista tarpeistani… ottivat tuntemattoman lapsen luokseen asumaan… joten sain heitä kutsua isäksi ja äidiksi, tuntematta itseäni ulkopuoliseksi. Kuitenkin nuo kaksi on minulle edelleen Jaca ja Hemi… tai ääliö ja megaääliö!” Gal pohti virne kasvoillaan lapsuuttaan.
”Olit ilmeisesti tuhdissa kunnossa, kun saavuit heille?” Vinski vinoili.
”Biologiset vanhempani halusivat pitää minut hiljaisena ja tyytyväisenä… joten ruoka oli lohtuni siihen asti, kunnes sain oikeat vanhemmat ympärilleni,” Gal ihasteli kaksikkoa, joiden luona sai asua ja viettää turvallisen lapsuuden.
”Minäkin olin siinä uskossa, että tapasitte tosiaan armeijassa ensin? En odottanut, että Gal on asunut kanssanne,” Minni hieroi käsivarsiaan.
”Kukaan ei odota ikinä sitä… Gal on osa perhettä,” Hemi osoitti ystäväänsä, joka hymyili tälle lempeästi. Jyrinä taivaalta sai hiiret ja Santun kurtistamaan kulmiansa.
”Tuo ei ole tavallinen jyrinä…” Turbo totesi nousten seisomaan.
”Ota Olivia ja menkää kauemmaksi varuiksi,” Marcus ohjeisti puolisoansa ja ojensi tyttärensä tämän syliin.
”Santtu kanssa!” Vinski komensi.
”Älä yritä macho!” nainen ärähti.
”Iltapäivää hiiret! Mukava ilma eikö vain!” Leipäjuuston ääni kaikui jostain.
”Tule esiin senkin limapallo!” Vinski huudahti.
”Nokkelaa… ottakaa tämä kuitenkin opiksenne… älkää ikinä epäilkö Lalli Laktoosi Leipäjuustoa!” pluolainen naureskeli. Mieshiiret ja Minni tunsivat jotain raskasta iskeytyvän päällensä. Voiman vuoksi jokainen kaatui selälleen maahan.
”Mitä nämä ovat?” Hemi murisi, kun edes hän ei saanut raskasmetallia yltään. Jaca ja Santtu onnistuivat piiloutumaan puiden lomaan. Jaca yritti rauhoitella tytärtään, joka selkeästi pelkäsi. Valtava koura laskeutui taivaalta napaten hiiriä vuorottain mukaansa.
”EI!” Turbo murahti.
”Sitten muistahan Rasvanahka pojuseni… pidetään hiiret kiireisinä!” Leipäjuusto nauroi, kun jyrinä täytti jälleen taivaan.
”Oolrait… tämän minä osaan!” Rasvanahka naurahti. Jätkät vislasivat pyöränsä avuksi, jotka saivat öljyisen yksilön ohjaaman helikopterin tärisemään. Muutama hanttapulien ohjaama kopteri räjähteli pitkin Chicagon taivasta. Moto vislasi pyörälleen, joka posautti maassa olevat teräskehikot palasiksi. Hiirimiehet vetäytyivät hetkeksi metsään pyörineen, jotta Rasvanahka ei tavoittaisi heitä.
”ANNA HEIDÄN MENNÄ! Meillä on jo parempi saalis taattuna…” Leipäjuuston komentava ääni kantautui radiopuhelimesta.

Ehjinä olevien helikoptereiden pitämä ääni alkoi kaikkoamaan. Hiiret vilkuilivat taivaalle. Ainoa ääni mikä enää kantautui oli pienen Olivian pelokas itku.
”Missä Marcus on?” Jaca kysyi miehiltä.
”Leipäjuusto sai heidät…” Turbo puri hammastaan.
”Heidät?” Santtu kysyi.
”Minnin, Marcuksen ja Hansin,” hiirimies luetteli.
”Tämä ei tiedä hyvää…” Gal pyöritteli päätään.
”Ei tiedä ei…”
”Turbo jotain on tehtävä!” Vinski iski nyrkillään puuta.
”Ensin meidän pitää vetäytyä!” Turbo ohjeisti.
”Minkä vuoksi?” Hemi murahti.
”Koska Olivia pitää saada turvaan ja me tarvitsemme toiminta suunnitelman!” Turbo muistutti. Hemi katsoi Jacan sylissä olevaa pienokaista. Hiirinainen hyssytteli Oliviaa minkä vain osasi.
”Entä se kolmikko?” Moto kysyi osoittaen taivaalle.
”Heistä en olisi huolissaan, vaan Leipäjuustosta!”
”Minkä vuoksi?” Gal pyöritti päätään.
”Koska Leipäjuustolla on vankeinaan Marsin kenties kolme parasta taistelijaa! Heistä en siis olisi huolissaan!”
”Et voi sanoa noin tämän legendan kuullen noin!” Vinski puristeli hauiksiaan.
”No nyt sanoin… menoksi!”
”Entä heidän sukulaisuutensa?” Gal pohti.
”Se tässä onkin huolestuttavaa… veikkaan, että Leipäjuusto tietää ja kohta tietää myös joku muukin, ketä olemme yrittäneet järkytykseltä suojella!” Turbo kiirehti pyöränsä päälle. Samaan aikaan Minni, Marcus ja Hans kiinnitettiin seisten oleviin kahleisiin. Naishiiri murahti pienesti, kun yritti siirtää yönmustia hiuksiaan kasvoiltaan. Joku pyyhkäisikin kevyesti tämän kasvoilla olevia hiuksia. Hanttapuli virnuili hiirinaiselle ohimennen.
”Voi että… voi että mikä näky!” Leipäjuuston ääni kaikui jostain kauempaa.
”Voisitko kertoa mikä idea oli napata ainoastaan meidät? Kai tiedät, että meistä jäi vielä kuusi taistelukykyistä marsilaista nappaamatta?” Minni murahti.
”Älä laske Jacaa tähän… hän on vaarassa tyttäreni kanssa!” Marcus puri hammastaan.
”Näkisittepä itsenne!” Leipäjuusto astui luihun tiedemiehensä kanssa esiin varjoista.
”Luuletko ettei jätkät löydä tänne nopeasti?” Minni puri hammastaan.
”Nokkelaa neiti kenraali!”
”Oletko kenraali?” Hans kurtisti kulmiansa. Minni vilkaisi vain apeana hiirimiestä. Nyt ei ollut sopivin hetki selityksille.
”Mikä idea oli napata vain meidät? Jätkiähän sinä jahtaat?”
”Kenties tähän asti… kunnes tapasin Tahkon kautta teidät. Olette suloisia yhdessä… melkeinpä voisi sanoa, että koko perhe koolla!” Leipäjuusto naureskeli.
”Mitä sinä sönkötät plutolaissaasta?” Marcus murahti vihaisena.
”Sitä, että harvoin saa plutolaispomonakaan nähdä tällaista tilannetta tai kokea… harvoin perheessä on näin monta vaikutusvaltaista sotilasta!”
”Mitä?” Hans murahti kanssa ja vilkaisi sivusilmällä hiirisisaruksia.
”Demonstroin hieman! Nuikkiiiii…”
”Aaah hivenen pieni osa vain sopivaa DNA-näytettä ja avót!” Nuikki naureskeli.
”AAaahhh… mitä teet?” Marcus ärähti. Myös Minni ja Hans kokivat kivun päässään, kun professori oli jokaisesta napannut pienet hiusnäytteet.
”Tämä armas Ylijohtaja on sinun… ja jos vertaamme näihin kahteen muuhun DNA-yhteensopivuutta… niin huomaatko…” Leipäjuusto naureskeli.
”Verrattainen DNA! Mutta ettehän…”
”Voi kyllä he ovat… Eikö ole mukava hetki, kun…”
”Olemme lapsiasi okeiii!” Minni keskeytti plutolaisen irvailun. Hans nielaisi äänekkäästi ja katsoi lasittuneella katseella hiirikaksikkoa. Marcus pyöritti päätään, kun ei voinut tilanteeseen sanoa mitään, kun taas Minni puolestaan laskien surullisen katseensa lattiatasoon…

No olishan sen totuuden selittää vähän toisellakin tapaa mutta aina vaan paranee tää tarina

”Miten voi olla mahdollista? Te kaksi? Lapsiani… todella mauton pila, jopa teiltä! Plutolaiselta tuollaista vielä odottaisinkin,” Hans murahti vihaisena. Minni pyöräytti silmiänsä siinä missä Marcus pudisteli päätään naureskellen. Hän ei voinut uskoa, kuinka pihalla heidän isänsä oikeasti oli. Leipäjuuston virnuileva ilme sai Minnin veren kiehahtamaan.
”Tästä seuraa niin paljon hyvää!”
”Ai jaa! Anna yksikin sellainen plutolaissaasta!”
”Auts! Julmaa kenraali!” plutolaispomo ilkkui hiirinaiselle, joka vihoissaan nyrpisti tälle vain kuonoaan.
”Mitä sinä siihen plutolaiseen keskityt?! Tässä on isompiakin asioita selvitettävänä!”
”Meitäkö komennat? Jos et satu huomaamaan tilanne on aavistuksen huono selityksille!” Marcus puri hammastaan edelleen hymy kasvoillaan.
”Mitä sinä naurat?” Hans tuhahti Marcukselle, jonka virne sai miehen raivon partaalle.
”Lopettakaa! Kumpikin!” Minni komensi hiirimiehiä, jotka mulkaisivat vain naista välissään. Hiirinainen ei voinut keskittyä Leipäjuustoon, joka oli osasyyllinen siihen, että ikävä tilanne oli syntynyt hiirien välille. Minni ei halunnut kertoa näin totuutta. Se oli julma ja radikaalinen ratkaisu, mutta ei toisinaan halunnut antaa sitä tilaisuutta lihavalle plutolaispomolle.
”Mistä tiesit keitä olimme?” Minni murahti.
”Voi kuule… taikuri ei paljasta salaisuuksiaan!”
”Varsinainen kalavale!” Marcus kommentoi.
”Minulla on lähteeni… ja teillä salaisuutenne… Nyt on tärkeintä saada teidät Plutoon niin pian kuin mahdollista! Ylipäällikkö Camembert maksaa Marsin parhaimmista sotilaista sievoisen summan…”
”Jaa no… taisit unohtaa jätkät, joita olet viimeiset vuodet täällä jahdannut,” Minni pyöräytti silmiänsä.
”Kuulin Tahkolta tästä puolivahingossa… Joten arvaa neiti kenraali…” Leipäjuusto aloitti ja tarrasi naisen leukaperistä kiinni.
”Kumpi painaa Ylipäällikön vaakakupissa enemmän? Prätkähiiret, jotka voivat tuhota yhden Universumin taidoillaan vai heidän takanaan seisovat johtajat ja heidän antamat määräykset?”
”Johtajien? Keneksi minua oikein luulet?” Marcus kurtisti huvittuneena kulmiansa. Plutolainen pyöräytti vain silmiänsä.
”Jätkät eivät tarvitse määräyksiämme tuhotakseen sinut ja Ylipäällikkösi!” Minni tokaisi lähellä tämän kasvoja.
”Kuka surunmurtama pystyisi toimimaan järkevästi tämän jälkeen?”
”Vaikka se olisi vaikeaa ja sydäntä raastavaa… jätkät kostaisivat katoamiseni tai kuoleman… aika raa’alla otteella,” Minni vinoili ja tunsi miten plutolainen porautti oikein terävät kyntensä leukaansa kiinni.

Kalapomo kiehui raivosta. Hän ei sietänyt naishiiren sanavalmiutta. Tosin tunne oli molemmin puolinen. Minni oli aina ymmärtänyt jätkien puheista, että Leipäjuusto on helposti voitettavissa. Sitä hiirinainenkin yritti nyt ilman jätkien apua.
”NUIKKII!” Leipäjuusto ei keksinyt enää muuta sanottavaa hiirille, kuin huutaa uskolliselle kyttyräselälleen saadakseen tämän apua. Samalla kalapomo vapautti otteensa vaaleanharmaasta hiirinaisesta. Minni venytteli kasvojansa hiukan.
”Vie nämä juustoa vihaavat pahvikorvat vangeiksi toisaalle… en tarvitse heitä juuri nyt, kun suuntaamme kohti Ylijohtajan tapaamispaikkaa,” Leipäjuusto komensi.
”Mielelläni teidän kiihkeämielinen hajuisuutenne!” Nuikki nöyristeli ja painoi hiirien kahleet auki. Kolmikko hämmentyi tiedemiehen toiminnasta. Sen enempää kuitenkaan reagoimatta hiirten jalkojen alta katosi lattia. He liukuivat metalliseiniä varusteltuun suuren helikopterin pohjakerrokseen, joidenka seinästä sinkoutuivat jokaiselle käsiraudat vetäen hiiret seinää vasten.
”AAAaarrggh!” Marcus karjaisi. Hänen selkänsä ei ollut kunnossa tuollaiselle iskulle ja mies halusi vetää kehonsa kaksin kerroin kivusta lattialle. Kuitenkin kahleet estivät miehen liikkeen.
”Oletko kunnossa Marcus?” Minni huolestui veljestään.
”Joooooh…” mies tuskaisi edelleen hampaat irvessä.
”Satutitko selkäsi?”
”Se oli jo kipeä,” Marcus tokaisi. Minni vilkuili ympärilleen, kunnes katse osui kaksikon isään. Hiirimies oli painunut ajatuksiinsa. Ulkoisesti tämä näytti jopa surkealle. Hän ei tiennyt mitä olisi sanonut. Kuin matto olisi vedetty jalkojen alta ja hiirimies mäiskähtänyt maahan suoraan kasvoilleen. Minni vilkaisi veljeänsä, joka alkoi toipumaan selkäänsä kohdistuneesta kivusta. Hiirinainen ei yksinkertaisesti halunnut puhua juuri nyt isänsä kanssa. Vaikka kenties se olisi ollut helpointa, kun hiirimies oli seinään sidottu eikä pääsisi karkaamaan. Hans iski päänsä selkänsä takana olevaan seinään. Kolahdus sai tässä vaiheessa myös Marcuksen nostamaan katseensa isäänsä. Minni vilkuili vuorottain isäänsä ja Marcusta. Marcuksen mulkaisu omalle sisarelleen kertoi, että tämän pitäisi avata suunsa. Minni kuitenkin mulkaisi vihaisena veljeänsä. Marcuksella oli taka-ajatus. Ei vain sen vuoksi, että pikkusisko oli aloittanut koko valheen kierteen kuolleeksi luulemalleen isälleen. Vaan sen vuoksi, että tämä osasi tilanteessa olla myös varmasti empaattisempi. Minni huokaisi syvään.
”O-oletko kunnossa?” Minni kysyi vaisusti.
”Mitäpä lottoatte?” Hans murahti. Hiirimies käänsi katseensa toisaalle kaksikosta.
”Olemme pahoillamme, että aiheutimme tällaisen sotkun…”
”Ei sillä ole mitään merkitystä! En kaipaa enempää valheitanne!”
”Mitä valheita?” Marcus kurtisti kulmiansa.
”Se, että olisitte lapsiani on paksua ja kaukaa haettu… ymmärtäisin jos olisitte yhtä pieniä lapsia, kuin omani Marsissa ja väittäisitte samaa roskaa minulle…”
”Väitätkö todella päin naamaa, että valheen, valheen perään valehtelisimme sinulle lisää?” Minni ärähti hiirimiehelle.
”Ja mitä valehtelua se olisi, jos haluamme nostaa asian päivän valoon?” Marcus jatkoi.
”Sinä olet ainakin loistava puhumaan itsesi jokaisesta tilanteesta ulos,” Hans mulkaisi Minniä, joka yritti mielessään laskea 100 000, koska pienempi luku ei enää riittänyt hillitsemään naisen hermoja.
”Sitä paitsi millainen armeija ylentää naisen kenraaliksi? Sinun pitäisi olla kotona, perheesi kanssa!”
”No ihan tiedoksi… Turbo on lähes ainoa perheeni Marsissa ja hänkin on loukossa täällä! Veljeni palasi elämääni 17-vuoden tauon jälkeen ja isä joka ei muista sitäkään vähää menneisyydestään… no onhan myös äiti, joka ei kotiin odota. Ja älä… ikinä… tule aliarvioimaan taitojani vain sen vuoksi, että olen nainen! Pystyn ihan siihen samaan, kuin te miehetkin… jotka luulette olevanne aina parempia kuin naiset,” Minni murisi hiirimiehelle ja sai tämän hiljenemään.
”Onneksi Marsissa on kaikki hyvin… ja olen onnekas ettei tarvitse teitä nähdä enää tämän jälkeen…”
”Marsissa kaikki hyvin?” Marcus kohautti kulmaansa.
”Kuule melkein tekisi mieli sanoa sinulle… että samoin,” Minni nyrpisti kuonoansa ohittaen veljensä kysymyksen totaalisesti.
”Wauuuu Hans… olet todellakin ihan pihalla,” kuului matala miesääni, jostain pimeyden syövereistä saaden hiirten lopettamaan riitelynsä.

Kaikesta tapahtuneesta huolimatta Jaca oli saanut Olivian rauhoiteltua Santun tallin vierashuoneeseen nukkumaan. Hiirinainen sulki hiljaa oven perässään.
”Sitten mennään!” Hemi nousi seisomaan.
”Mihin? Eihän meillä ole mitään tietoa missä Leipäjuusto on?” Gal murahti. Jaca seurasi miesten kinaamista tovin.
”Leipäjuuston torni on vielä ihan rakennusvaiheessa… eli luultavasti se lihava pallokala, piilottelee jättiläismäisessä helikopterissaan,” Moto hieroi kasvojansa ärtyisenä. Turbo nojasi tallin ison oviaukon karmiin ja katsoi Leipäjuuston tornia. Jaca asteli miehen vierelle ja katsoi kanssa puolikunnossa olevaa löyhkätornia.
”Mitä teemme? Heidät on pakko saada takaisin…” Jaca luimisteli korviansa.
”Luulin keksiväni ratkaisun matkalla tänne… mutta pääni lyö ihan tyhjää. Kaiken lisäksi Leipäjuuston liikkuva piilopaikka ei helpota suunnitelman tekoa yhtään,” Turbo pudisteli päätään. Jaca laski lohduttavasti kätensä miehen olkapäälle.
”Rasvanahka tietäisi missä pomonsa on!” Vinski nojasi pöydän kantta vasten käsillään. Turbo kurtisti nopeasti kulmiansa, jonka jälkeen miehen ajatukset alkoivat jälleen virtaamaan.
”Juuri niin Vinski!” Turbo tokaisi ja asteli tallin sisälle.
”Mitähän mää taas tein?” Vinski kohotti asentoansa.
”Saitko idean?” Gal kohautti kulmaansa.
”Tuo levottomuus kertoo, että… kyllä!” Moto naureskeli ja sai ruskeaturkkisen hiirimiehen kasvoille hymyn.
”Rasvanahka tietysti…” Turbo nojasi pöytää vasten seisten.
”Täh?” Vinski oli hämillään.
”Siis… se öljyinen pomonsa lemmikki?” Hemi kysyi hämillään.
”Juuri se… joka sanoi sinua päästäiseksi,” Vinski nojautui lähemmäksi Hemiä.
”Ai niin… megapäästäinen!” kaksikko naureskeli. Muut eivät päässeet oikein heidän juttuihinsa mukaan, mutta ei se ollut kai pääasia.
”Leipäjuusto haluaa nitistää meidät… keinolla millä hyvänsä. Jos Rasvanahka puupäälaumoineen etsii meitä, niin miksi emme hyppäisi suoraan heidän syliinsä?” Turbo kysyi.
”Liian hullu idea!” Jaca torui miestä.
”Mutta tarpeeksi lälly meille!” Gal ohitti naishiiren. Jaca vilkaisi Santtua.
”Tämä on se hetki, kun heitä ei estellä!” Santtu pyöritti päätään hiirinaiselle.
”Ai! Eli suoraan surman suuhun?”
”Leipäjuusto ei ole koskaan onnistunut niittaamaan meitä… eikä onnistu nytkään, jos ajamme suoraan hänen syliinsä!” Turbo naureskeli.
”Hyvä suunnitelma jätkät… näitä lisää!” Jaca pilkkasi mieshiiriä. Turbo suoristi itsensä ja puristi vahvat käsivartensa eteensä. Miehen kasvoilla oli pieni virne, joka sai Jacankin hyvälle tuulelle. Kenties suunnitelma sekin, kuin ei mikään.
”No mitä teemme?” Jaca huokaisi hyväksyvästi.
”Sinä ja Santtu ette mitään… jäätte tänne Olivian kanssa!” Turbo ohjeisti.
”Taasko sama laulu?”
”Marcus haluaisi yhtä lailla, että olisitte turvassa…” Gal huikkasi naiselle, joka vihoissaan puristi kätensä eteensä.
”Tiedät sen itsekin!” Hemi kohautti kulmaansa sisarelleen.
”Marcus myös haluaisi apuani!”
”Mutta et voi sysätä omaa lastasi jatkuvasti Santun konttosille, vain sen vuoksi että voisit kenties olla avuksi!” Hemi kinasi sisarensa kanssa, joka selkeästi oli turhautunut tilanteeseen. Jatkuva huoli mieshiirestä ei ollut helpottunut edes silloin, kun hiirinainen oli saanut tämän takaisin. Jaca hieroi ohimoaan. Turbo nappasi naisen lohduttavasti kainaloonsa.
”Ymmärrän avun halusi… mutta nyt sinunkin pitää ajatella Oliviaa!” Turbo totesi naiselle rauhallisesti. Jaca nosti katseensa mieheen ja huokaisi myönteisesti syvään.
”Hyvä on… mutta en lupaa olla häiritsemättä teitä!” nainen tokaisi.
”Mitä muuta odottaisimmekaan!” Hemi kommentoi ja sai sisarensa iskun takaraivoonsa.
”Opetatte Olivialle pahoja tapoja!”
”Hän ei ollut näkemässä!” Jaca nyrpisti kuonoansa.
”Ai… onko tuo hänen kummituksensa?” Hemi osoitti ovelle.

Pelkässä vaipassa oven suussa seisova hiirityttö piti omaa unileluaan kainalossaan ja katsoi väsyneenä aikuisia. Jaca luimisteli korviansa ja asteli tytön luokse. Hiirinainen nosti väsyneen hiirilapsen syliinsä.
”Tiedän kulta… äidilläkin on ikävä isää!” naishiiri henkäisi ja silitti tytön poskea.
”Tuo jos joku todistaa, että Olivia tarvitsee sinua täällä!” Hemi kohautti kulmaansa.
”Kiitos muistutuksesta!” Jaca tuhahti ja astui takaisin huoneeseen, josta Olivia oli herännyt. Naishiiri sulki oven kiinni perässään ja yritti saada tyttöä vielä uudemman kerran nukkumaan. Päivässä Olivia otti paritkin päiväunet. Aamupäivän unet olivat kaiken lisäksi jääneet lyhyiksi, joten nyt naishiiri yritti parhaansa mukaan saada tytön pidemmille unille.
”Niin se suunnitelma…” Hemi palasi Turbon ehdotukseen.
”Lämmin suhde sinulla tuohon sisareesi!”
”Hän tarvitsee sitä!”
”Hän tarvitsee Marcusta!”
”No varmasti… ja asioihin, joita en edes halua ajatella!” Hemi pyöräytti silmiään. Kookas hiirimies väisti hiukan, kun häntä yrittävä siimainen häntä yritti taas kerran antaa hänelle kivun aihetta.
”Ha! Huti!” mies ilkkui, kunnes isku takaraivossa sai miehen pitelemään päätään. Hemi vilkaisi olkansa yli ja katsoi komentajaa, jonka häntä heilui kevyesti tämän jaloissa.
”Se suunnitelma on se, että lähdemme metsästämään Rasvanahkaa. Emme välttämättä löydä häntä Michiganin järven rannasta metsikköisen ympäristön vuoksi,” Turbo selitti.
”Mutta Rasvanahkaa ei koskaan ole ollut vaikea löytää!” Vinski naureskeli. Santtu tutki jätkien pyörät nopeasti. Tulostaululta he olivat ottaneet Minnin armeijapyörän, jonka Hemi oli saanut alleen.
”Et sitten hajota sitä ruhollasi!” Gal murahti.
”Enhän mie meidän armaan kenraalimme pyörää hajottaisi!” Hemi naurahti ja istui pyörän kyytiin.
”No se tuskin Minniä paljon painaisikaan, koska tuo ei ole hänen omansa,” Vinski kommentoi.
”Kypärä Hemi!” Turbo komensi.
”Älä unta näe… edes sinä et komenna minua tässä asiassa!” hiirimies nosti sormensa miehelle. Turbo puuskahti syvään.
”Ihan miten vain!” Turbo myöntyi. Hemi oli loistava taistelija sellaisena, kuin oli ja ei halunnut tämän jäävän taka-alalle vain sen vuoksi, että hän uskalsi olla kuka oli.
”Mistä aloitamme?” Moto kysyi Turbon oikealta puolelta.
”Aloitetaan, vaikka löyhkätornin lähettyviltä… pidetään myös silmät auki uusista raunioista tai muista mitkä olisivat voineet aiheuttaa Leipäjuuston tunaroinnit!” Turbo komensi. Moottoripyörien jyrähtäessä käyntiin kolmikko huusi tutun huutonsa.
”Hanat auki? Oikeasti?” Hemi naurahti, kun viisikko suuntasi Leipäjuuston tornia kohden.
”Potkaisen sinut kumoon, jos pilkkaat iskulausettamme enemmän!” Vinski murahti.
”Rauhoitu marttyyri! En tarkoittanut sitä pahalla!” Hemi naureskeli.

Jätkien etsiessä Rasvanahkaa rosvoineen, Hans yritti hahmottaa pimeässä seisovan hahmon, joka selkeästi tunsi tämän ainakin nimeltä. Hahmo nojasi seinää vasten ja hioi kynsiänsä.
”Siitä on jo vuosia… enkä odottanut, että olisit oikeasti selvinnyt!” hahmo totesi rauhallisesti. Hans vilkaisi Minniä ja Marcusta, jotka pitivät silmänsä tiukasti tummassa hahmossa.
”Ku- kuka olet? Ja miten tunnet minut?” Hans tokaisi epäröiden ja hämmentyneenä. Hahmon suulle nousi pieni ivallinen hymy ja astui valoon hiirten eteen. Suurikokoinen harmaa rotta katsoi Hansia pieni hymy kasvoillaan. Rotan silmät hohkasivat punaisuuttaan. Rotan tyyli oli vuosien mittaan muuttunut. Repaleiset vaatteet oli korvattu tummalla asukokonaisuudella. Tiukasti istuvat mustat housut olivat aseteltu huolellisesti kiiltäviin mustiin saappaisiin, tumman harmaa leveä olkaiminen toppi oli aseteltu housuihin siististi. Rinnuksen päältä meni ristiin leveä ruskean värinen panosvyö. Tutun oloinen haulikko lepäsi omassa kotelossaan selän puolella. Hansin katse laajeni. Rotta hieroi rystysiään. Kultainen leveä pintainen sormus koristi rotan sormea.
”Ma-Malcom!” Hans älähti. Minnin katse laajeni ja katsahti isäänsä.
”Tuoko on Malcom?” Minni kysyi.
”Mitä teet täällä?” Hans kurtisti kulmiansa.
”Varmaan samaa, kuin kaikki muutkin rotat. Palvelevat plutolaisia!” Marcus vastasi, ennen kuin rottaklaanin edustaja ehti avata suutaan. Terävät hampaat näkyivät hieman ylähuulen alta.
”Malcom… Palveletko vihollisjoukkoa?” Hans kurtisti kulmiansa.
”Mitä muutakaan he tekisivät… rotta on rotta ihan nimensä mukaisestikin!” Minni puri hammastaan.
”Auts… Hans opettaisit tyttärellesi hieman tapoja!”
”Älä nyt sinäkin!”
”Waaaaaaauuuu… Se muistilitku tekikin pahempaa jälkeä, kuin osasin kuvitellakaan!”
”Mikä litku?” Hans rupesi hermostumaan. Malcom veti penkin pimeän käytävän syövereistä ja istui sille väärin päin.
”Muistatko meidän yhteiset kerrat kuin istuimme iltaa keskenämme?”
”Mitä niistä?” Hans kohautti kulmaansa.
”Koisudenmarjasta uutettu myrkky tuhoaa hitaasti muistia… nähtävästi vähän liiankin hyvin!” Malcom selitti ja mittaili vanhaa ystäväänsä päästä varpaisiin.
”Oletko tuhonnut vuosienne mittaan isän muistia?” Minni ärähti.
”En joka kerta… ja en ystävyytemme alussa… sitä muistelen edelleen lämmöllä…”
”Ei tuo ole ystävyyttä!” Marcus murisi.
”Miten vaan pentu…” Malcom tuhahti takaisin.
”Miksi? Ja mitä minä olen sinulle tehnyt?” Hans kurtisti kulmiansa.
”Et käytännössä mitään… olit vain aavistuksen tiellä ja sinut piti saada… noh kauniisti siirrettyä tieltäni pois!”
”Täh?”
”Ylijohtajana olisit pommittanut suunnitelmani alas sillä sekunnilla, kun päätin toteuttaa sitä hitaasti ja harkiten! Myöhemmin aloin saamaan siitä hyvää korvausta, joka kantaa edelleen hedelmää,”
”Minkä idean? Olisin voinut auttaa sinua!” Hans murahti.
”Ei rottia voi auttaa! Heidän rahapussissaan kimmeltää plutolaiset kultarahat!” Minni kommentoi.
”Olisitko Hans?” Malcom murahti myös nousten seisomaan.
”Kaikki… kaikki, jotka saivat sinä päivänä tietää siitä uutisesta… kukaan ei olisi auttanut… Ei kukaan!” Malcom puri hammastaan.
”Mikä uutinen? Ai niin… enhän voi muistaa, kun paras ystäväni käänsi minulle mitä ilmeisemmin takkinsa!” Hans vinoili rotalle yrittäen riuhtoa itseään kahleista irti.
”Ei muistisi niin kauaksi ole tuhoutunut… sinä nimenomaan muistat ne ajat… Olet siitä uskomaton… jääräpäinen niin kuin aina! Muistat mitä haluat,” Malcom pyöritteli päätään naureskellen.
”Jos edes tietäisin ajankohdan niin voisin sanoakin muistavani… Joten… Kerro minulle…”
”Wuuuuuu… tarinatuokio. Niitähän ei tässä viime päivinä olekaan ollut!” Minni pyöritteli päätään.
”Hyvä on… muistamaton einari! Toivottavasti olet valmis…”
”Siinä missä sinäkin olit valmis myrkyttämään minut…” Hans mulkoili rottaa päästä varpaisiin. Malcom istui takaisin tuoliinsa ristien kädet eteensä…

Malcom putsasi isomman kiven päällä haulikkoansa. Juuri loppuneet aseharjoitukset suurella hiekkakentällä oli saatu päätökseensä. Hans oli pyörinyt paljon Hallituksen ja tunkeilevien plutolaisjohtajien kanssa palavereissa, mutta oli tällä kertaa päässyt viimein mukaan sotilaidensa harjoituksiin.
”Paranna jatkossa tähtäystäsi!” kuului rottamiehen takaa. Hans virnuili miehelle pilkkaavasti, jonka ystävykset ottivat vain välittämisen osoituksena toisilleen.
”Mene silmälääkäriin! Minä pärjäsin paremmin, kuin sinä!” Malcom naurahti ja osoitti tulostauluja. Hans nosti kätensä lippaan ja yritti tähyillä kaukaisuudessa olevia pahvitauluja.
”En huomaa eroa… pientä vinoa tähtäystä havaittavissa!”
”Sinä olet ihan vino, jos minulta kysytään!” Malcom iski mieshiirtä nyrkillään rintaan. Hans naurahti ja piteli kättään rotan osumalla kohdalla.
”Ei vain… hyvin pärjäsit. Niin kuin aina!” Hans kehui ystäväänsä.
”Kiitos! Harjoitus on tehnyt tulosta ja varsinkin, kun sain uuden linssin tähtäimeen.”
”Niin ei tartte arvuutella enää, onko hiekanjyvä linssissä vai silmässä!”
”En ymmärrä miten olen onnistunut saamaan hiekanjyvällä rikottua yhden tähtäimen!” Malcom älähti hyväntuulisena, kun kaksikko pakkasi tavaroitaan kasaan. Hans nappasi tummanruskean nahkatakin ylleen ja sulki harjoituskassinsa. Miehet kävelivät kahden istuttavan aavikkomönkijän luokse. Tavaroiden paljouden vuoksi miehet eivät nähneet tarpeelliseksi tulla harjoittelualueelle moottoripyörillä. Malcom nosti kanssa hartialleen roikkumaan pitkän hihattoman takkinsa.
”Mitäs sitten keksitään?” Hans kysyi.
”Menen kotiin. Vaimoni soitti ja sanoi, että jokaista rottaklaanin edustajaa odottaa jokin juttu…” Malcom murisi. Hans kurtisti kulmiansa.
”Mikä juttu?”
”En tiedä… huolestuneelta vaimoni kuulosti…” Malcom huokaisi.
”Koskeeko tämä sitä Hallituksen virallista ilmoitusta?”
”Mutta eikö se koske kaikkia eikä vain meitä?”
”Pitäisi…” Hans heilautti käsiään.
”Outo tilanne silti… poikanikin on tulossa. Mikä tekee tilanteesta entistä hämmentävän,” Malcom hieroi niskaansa.
”Haluatko kyydin kotiin?” Hans kysyi.
”Jos tiputat minut matkalta ja tavaroistani ei ole haittaa sinulle tukikohdalla,” Malcom osoitti peukalollaan tavarapaljoutta mönkijän perässä.
”Älä siitä huoli… pääasia, että pääset perheesi luokse,” Hans heilautti kättään.

Rottien asuttama alue oli huonommassa hapessa kuin hiirien. Se johtui eriarvoisuudesta, jota hiirivaltainen Hallitus ei katsonut hyvällä. Vuosituhansia sitten rotat olivat rantautuneet Marsiin toisesta galaksista. Galaksi oli törmännyt toiseen galaksiin, juuri kun rotat olivat päässeet pakenemaan omasta kodistaan. Aikojen saatossa rotat olivat joutuneet raivaamaan oman arvostuksensa hiirien keskuuteen. Heitä pidettiin varkaina ja tunkeilijoina, vaikka entisaikaan marsilaiset johtajat olivatkin antaneet siunauksensa rottien asettua heidän kotiinsa vieraiksi. Osa hiiristä arvosti rottia ja samoin toisin päin. Mutta edelleen suurin osa karttoi taas heitä kaukaa ja paheksuivat vierasta lajia, joka oli levittäytynyt jo pitkin Marsin pintaa. Kuitenkin rotat olivat saaneet otteen yhteisöstä ja kaikki pystyivät elämään harmoniassa keskenään. Heillä oli jatkuvasti paljon todistettavaa etteivät olleet vaaraksi hiiriyhteiskunnalle. Hans tervehti pieniä rottaklaanin edustajia, jotka innokkaana alkoivat tutkimaan marsilaista ajoneuvoa. Hans piti lapsista paljon ja esitteli heille maasturia innostuneena.
”Olette Ylijohtaja niin luontainen lasten kanssa,” yksi rottaklaanin edustava nainen totesi.
”Lapset ovat osa tulevaisuuttamme. Heitä pitää rakastaa ja arvostaa keinolla millä hyvänsä,” Hans vastasi pidellen pientä rottapoikaa sylissään.
”Vaikka olemmekin toisen lajin edustajia?” naisrotta kysyi apeasti. Hans nosti kysyvän katseensa naiseen ja hiirimies siirsi lapsen sylistään noustakseen seisomaan. Lapset jatkoivat innoissaan maasturin tutkimista, kun Malcom etsi muiden tavaroiden joukostaan kaiken tarvitsemansa.
”Mitä tarkoitat toisen lajin edustajalla?”
”No me olemme rottia ja sinä hiiri! Eikö se häiritse sinua?”
”Ei… arvostan teitä omina itsenänne… lajiin katsomatta. Jokaisella meistä on vahvuudet ja heikkoudet. Ja sitäkään en vertaa minkä edustaja sattuu olemaan. Paras ystäväni on rotta ja minä hiiri… emmekä ole toistemme kimpussa arvostelemassa tai haastamassa riitaa toisistamme,” Hans selitti.
”Tuo on sinun tapasi puolustautua sillä, että olet kehnompi kuin minä!” Malcom kommentoi kävellessään kaksikon välistä. Hans nyrpisti kuonoansa miehelle saaden naisrotan nauramaan.
”Voi teitä! Mutta olette harvinaista laatuanne Ylijohtaja… Mars tarvitsee nimenomaan teidänlaisenne miehen johtoasemaan!” rottanainen kehui miestä.
”Kiitos. Yritän saada sen tarttumaan muihinkin! Olette hyvää kansaa siinä missä hiiretkin!” Hans hymyili. Rottanainen halasi miestä kevyesti ennen, kuin komensi lapset toisaalle leikkimään. Hans nosti katseensa ystäväänsä, joka vaimonsa kanssa asteli tämän luokse. Rottanainen oli vaaleanharmaa väriltään. Hän oli pukeutunut hieman nuhjuiseen oranssiin t-paitaan ja vaaleisiin beigen värisiin suoriin housuihin.
”Polivia…” Hans levitteli käsiään ja halasi naista tiukasti. Takkuiset ja hapsuisen ruskeat hiukset olivat kevyellä ponnarilla rottanaisen niskassa.
”Hans… pitkästä aikaa.”
”Miten voit? Malcom kertoi, että olet huolesta sekaisin.”
”Kaikki hyvin… olen vain niin hermorauniona pieneenkin muutokseen, että saan varmasti kohta hulluusleiman täällä!” Polivia naurahti.
”Eli todellista hätää ei ole?” Hans kohautti kulmaansa.
”Hyvä tapa saada perhe ympärille…” Polivia kohautti harteitaan. Hansista tuntui kuitenkin sille, ettei rottanainen kertonut tälle kaikkea. Sen enempää utelematta kuitenkaan Hans tervehti pariskunnan ja kiusasi vielä mönkijän kimpussa olevia teinejä ennen lähtöään.

Malcom ja Polivia tervehtivät Hansin, kun tämä käännytti maasturin tulosuuntaansa. Malcom hieroi niskaansa ja tunsi suudelman poskellaan.
”Tein lempiruokaasi…” Polivia huokaisi.
”Hansia voit huijata, muttet minua… Onko niin ettet halunnut kertoa huoltasi tälle?”
”Mitä tarkoitat?”
”Se huolesi… se koskee Hallituksen ilmoitusta tälle päivää. Eikö niin?” Malcom painosti vaimoansa. Polivia suuntasi itsensä kotiaan kohden, saaden miehensä heilauttamaan käsiään turhautuneena. Rottapariskunta pääsi isoon neljän huoneen kokoiseen asuntoonsa kerrostalon keskikerroksessa. Pariskunnalla oli kolme poikaa, joista kaksi oli lähtenyt tutkimaan Marsia tarkemmin. Kolmas poika oli muutamaa vuotta aikaisemmin päässyt liittymään armeijaan muutaman vuoden yrittämisen jälkeen. Polivia pakeni miestään keittiöön. Hän ei halunnut vastata tälle mitään. Malcom puolestaan rysähti osittain rikkonaiselle sohvalle. Vaikka asunto oli suurikokoinen ja valoa kumpusi isoista ikkunoista sisään, oli asunto kokenut kovia. Seinät olivat rapistuneet ja siitä saattoi nähdä halkeamia. Kokolattiamatto oli asennettu pitkin asuntoa. Rotat olivat yrittäneet tehdä kaikkensa, että kodit olisivat edes siedettävimmissä kunnoissa ja hyväksi heidän perheilleen. Rotat olivat saaneet tai ostaneet pienellä työllä itselleen kalusteita ja muuta kodin pientä irtaimistoa. Rottia ei mielellään palkattu vakinaisiin ammatteihin, mutta osa oli onnistunut tässä ja rahoitti esimerkiksi yhteisön omaa toimintaa ansaitsemallaan rahalla. Miespuoleiset olivat onnistuneet tässä paremmin, kuin naiset. Polivia kolisteli keittiössä ja sai Malcomin kääntämään katseensa vaimonsa toimintaan.
”Mitä sinä metelöit?” Malcom tuhahti.
”Miksi sinä olet noin pahalla tuulella?” Polivia murahti oven suusta.
”Koska et puhu minulle? Yritän tuoda rahan tänne, jotta saisimme syödäksemme ja sinä painostat minut tulemaan tänne saamatta sitä rahaa pöytään!”
”Meillä on tiukkaa…” Polivia huokaisi ja istui miehensä viereen.
”On… ja sitä suuremmalla syyllä, kun lapsemme ovat poissa jo kotoa niin haluan tarjota sinulle parasta!”
”Olet hieno mies Malcom!”
”Ja puolustan yhteisöämme kaikin tavoin… haluan eroon tästä satojen vuosien eriarvoisuudesta!”
”Siitä olenkin huolissani… Hallitus antaa tänään päätöksen, joka ilmeisemmin koskee kaikista eniten meitä,” Polivia painoi käsiään jalkojansa vasten. Malcom suoristi itsensä naisen viereen, joka vain vilkaisi surullisesti rottamiestä.
”Tuskin se mitään vakavaa on… varmasti vaan taas joku alueellinen eristys,” Malcom lohdutti vaimoansa.
”Niin kai…” Polivia huokaisi. Oven kolahdus sai pariskunnan huomion.
”Huhuu… onko täällä mitään elämää?” nuori rottauros huhuili eteisestä. Polivia vilkaisi miestään ja nousi eteiseen tervehtimään nuorimmaistaan.

Nuori rottauros käveli olohuoneen puolelle, jossa tämän isä nyökkäsi tälle kevyesti. Rottanuorukainen oli harmaa väriltään. Hänen leukaperänsä ja poskensa olivat vaaleamman harmaan karvan peitossa. Nuorukainen oli täyttänyt hetki sitten 18-vuotta. Kuitenkaan rottaklaanin jäsenet eivät juhlineet yksittäin syntymäpäiviään, vaan syntymäpäivät järjestettiin samaan aikaan samana vuonna syntyvien kanssa.
”Onko Mitcha ja Meriel tulossa kanssa?” nuorukainen kysyi istuessaan nojatuolille.
”Eivät… he ovat toisella laidalla Marsia juuri,” Polivia vastasi ja kasasi astioita pienen ruokapöydän päälle.
”Onko se ollut koko ajan tuollainen?” nuorukainen kysyi kuiskaten isänsä suuntaan. Rottamies murahti vain myöntävästi. Nuori rottauros vetäytyi pidemmälle omaan nojatuoliinsa. Ilta oli hyvin jännittynyt ja koko perhe sekä yhteisö odotti Hallituksen uutisia. Syötyään, naapuriasunnoista tuli perheitä myös Malcomin perheen luokse kuuntelemaan uutisia. Osalla ei ollut televisiota, saati edes radioita. Polivia istui sohvalle muiden rottanaisten kanssa. Miehet seisoivat ja antoivat tilaa vanhimmille. Lapset saivat istua lattialla. Malcomin poika otti paikkansa isänsä vierestä. Vanhempi hiirimies piti tilaisuutta marsilaisen kunnantalon portailla. Kuninkaan palatsi kohosi kauempana horisontissa. Kuitenkaan kuninkaallisilla ei ollut sananvaltaa Hallituksen tekemiin päätöksiin. He vain allekirjoittivat myöntävän vastauksen päätöksiin ja toimivat edustuksissa keulahahmoina. Laki seisoi kuninkaan takana, jota hänen kruununtehtävänään oli vartioida. Muutokset tapahtuivat Hallituksen määräyksellä ja lakia sovellettiin hyvin pitkän harkinnan mukaan. Hallituksen edustaja piti pidemmän alustuspuheen.
”Sitten pääsemmekin kohtaan aluevälien 9-1-1-1-1-1 asioihin aina 9-9-9-9-9-9…” hiirimies luki paperistaan.
”Se on meidän kotialueemme!” Polivia huolestui rottanaisen kanssa. Malcom puristi kulmiansa vihaisena alemmas. Marsin kotialueet olivat jaettu numeraalisesti. Mitä lähempänä numero järjestys oli nollaa, sitä parempana aluetta pidettiin. Luonnollisesti rotat pitivät omalla kotialueellaan peräpäätä.
”Alue 9-1-1-1-1-1, alueeseen 9-9-9-9-9-9 on määrätty vedettäväksi maan tasalle kuun loppuun mennessä…” Hallituksen edustaja luki. Rottien keskuudessa alkoi metelitaso nousemaan.
”He tuhoavat kotimme!”
”Mitä me teemme?” rotat parahtivat vuoroittain.
”Joten alueen asukkailla on muutama päivä aikaa poistua asumaltaan alueelta… lisäksi Hallitus on katsonut, että toisen lajin edustajien on poistuttava ja etsittävä itselleen uusi koti Marsin ulkopuolelta. Tämä johtunee lukuisista rikoksista, joita kyseisen klaanin edustajat eivät pysty kitkemään pois yhteisöstään. Joten Marsin kansalaiset… rotat eivät ole yhteisöämme enää, ei työvoimaamme, ei sotilasvoimaamme, ei mitään!” Hallituksen mieshiiri päätti puheensa hiirten hurraukseen.
”Malcom!” Polivia tarrautui miehensä kädestä kiinni.
”HE TUOMITSEVAT MEIDÄT KAIKKI OSAN TEKEMIEN RIKOSTEN VUOKSI!” Malcom raivosi ja ryntäsi ulos muiden rottamiesten kanssa.

Ulkona suurin osa rotista oli sytytellyt marsilaisia koskevia julisteita, penkkejä ja roska-astioita tuleen ja muutakin irtaimistoa käytettiin aseina tai kokkojen alustoina. Koko alueella oli yhtä raivoisaa kaaosta, jota rotat pitivät yllä. Malcom marssi vihaisena ulos ja hengitti raskaasti. Rotan päässä oli naksahtanut. Juuri heti, kun Hallitus oli lausunut sanansa rotista. Hän ei voinut hyväksyä sitä, että jo siinä maailmassa missä he elivät, hiiret pompottelisivat heitä vain koska kuvittelivat olevansa parempia kuin he. He eivät vuosia sitten tunkeutuneet Marsiin. He kysyivät turvapaikkaa, rottajohtajat olivat selvittäneet tilanteen hiirten johtajille, jotka olivat heitä ottamassa vastaan. Turvapaikka oli taattu. Asuinalueet taattu. Rotat olisivat varmasti lähteneet sen aikaisesta Marsista, jos heitä ei olisi otettu vastaan Marsissa. He saivat rakentaa maanpäälle kotinsa ja yhteisönsä. Silti heidän arvostamisensa oli hiiriklaanien keskuudessa täysi nolla. Jokainen teki virheitä, varkauksia ja muitakin lainvastaisia toimia. Myös hiiret. Silti Malcomista tuntui, että vain hänen perheensä ja yhteisönsä tuomittiin mitättömiksi. Rottien rangaistuksetkin olivat vuosia pidempiä, kuin hiirien. Malcom murahti vihaisena ja asteli isomman lavan päälle.
”YHTEISÖNI! PERHEEENI!” Malcom huudahti saaden kaikkien huomion itseensä. Myös hänen poikansa saavutti isänsä ulkosalle ja otti vastaan soihdun, jonka yksi rottamies oli hänen käteensä tunkenut. Nuorukainen hengitti raskaasti ja katsoi ulkona olevaa kaaosta. Hänen isänsä oli oikeassa. He eivät ansainneet sitä mitä Hallitus oli päättänyt. Nuori rottauros oli surullinen ja vihainen siitä mitä hänen perheensä sai kärsiä. Miehet ja naiset kerääntyivät Malcomin ympärille. Lapsia itki paniikissa, osa aikuisistakin naisista itki. Jokainen oli peloissaan. He olivat kirjaimmellisesti menettäneet kotinsa hiirille.
”MINÄ EN ANNA NIIDEN PERHANAN SIIMAHÄNTIEN VIEDÄ KOTIAMME! OLEMME VUOSIA TAISTELLEET ERIARVOISUUDEN TUNTEESTA JA NYT MUUTAMIEN RIKOSTENTEKIJÖIDEN TAKIA, OLEMME KAIKKI TUHOTTUJA!” Malcom aloitti. Meteli alkoi yhteisössä nousemaan.
”NYT HE OVAT PÄÄTTÄNEET HÄÄTÄÄ MEIDÄT SIELTÄ MIHIN ALUKSI OTTIVAT MEIDÄT VASTAAN! ONKO SE REILUA TEIDÄN MIELESTÄNNE?” Malcom kysyi ja sai kieltäviä vastauksia.
”JOS KERRAN HIIRET OVAT NIIN PALJON PAREMPIA, KUIN ME… NIIN OLLAAN PAHIKSIA… OLLAAN SITÄ KUNNOLLA! TUHOTAAN HEIDÄT JA HEIDÄN PIENET UNELMANSA! HE EIVÄT ANSAITSE YHTÄÄN SEN ENEMPÄÄ ONNEA, JOS EI MEKÄÄN!” Malcom johdatti joukkojansa ja sai rotat ulvomaan kuita, jotka yön suussa olivat nousseet taivaalle.
”JOTEN MITÄ SANOTTE? HYVÄKSYMMEKÖ TÄMÄN?”
”EI!”
”HOITELEMMEKO HIIRET VIIMEISTÄÄN MYÖDEN ITSE?”
”KYLLÄ!” klaanilaiset huudahti. Malcom laskeutui korokkeeltaan ja nappasi vaimoltansa haulikkonsa, jonka kotiinsa oli kantanut.
”Olkaa varovaisia…” nainen totesi jämäkästi.
”Tuhotkaa joka ikinen hiiri, joka tänne astuu… Ja alkakaa etsimään piilopaikkaa, johon kukaan ei löydä… he vaativat sotaa tällä ilmoituksellaan… joten sen he myös saavat!” Malcom murahti vaimollensa, joka nyökkäsi hyväksyvästi.
”MENNÄÄN!” Malcom huusi muille.

Oli kulunut useampi kuukausi rottien hyökätessä hiljalleen marsilaisten kimppuun. Malcom oli kylvänyt tuhoa jo pitkin Tulikrokanttia. Niin paljon, että armeija vain metsästi vihollisen johtajaa. Kaikki hengissä selvinneet olivat puhuneet vain suurikokoisesta rotasta, mutta ei antanut sen tarkempia tuntomerkkejä rotan löytämiseksi. Tämä oli laskelmoiva ja oli osannut hajaannuttaa joukkonsa eri puolelle kaupunkia. Rottia oli myös kadonnut. He olivat löytäneet piilopaikkansa, pois hiirten ulottuvuuksista. Piilopaikka oli kaikunut pitkin Marsia myös muille rottaklaaneille. He olivat nousseet yhteiseen rintamaan hiiriä vastaan. Hans oli joukkojensa kanssa aina eksynyt vääriin paikkoihin, eikä rottapomoa ollut löytynyt. Aina kun rotat pitivät taukoa tai suunnittelivat uutta hyökkäystä, oli Malcom tavannut Hansia salaa. Kukaan ei katsonut enää rottien ja hiirten välistä ystävyyttä hyvällä. Hans oli yrittänyt saada selvitettyä kuka rottapomo olisi, mutta Malcom oli valehdellut suut silmät täyteen tälle ja vannonut ettei tiedä kuka rottia johti. Hans oli halunnut tukea ystäväänsä kaikin keinoin, mutta ei tiennyt tämän juonittelevan tämän selän takana. Tässä vaiheessa Malcom oli alkanut jo hiljalleen tuhoamaan Hansin muistia ja hiirestä olikin kuukausien aikana havaittavissa muistikatkoksia. Palokunnan sireenit kaikuivat jo kaukaa, kun Hans saavutti joukkojensa kanssa omakotitaloalueen. Liekit vain loimusivat yön pimeälle taivaalle. Taivas oli osittain värjäytynyt punakeltaisen ja oranssin sävyihin. Kaasuputkien räjähdykset aiheuttivat mustia savupatsaita myös taivaalle. Pakokauhun vallassa olevat hiiret juoksivat karkuun minkä jaloistaan pääsivät.
”Mitä täällä tapahtuu?” Hans henkäisi silmät suurina pysäyttäen moottoripyöränsä kauemmaksi.
”Ylijohtaja! Katsokaa!” sotilas huudahti ja osoitti kookasta rottaa, joka pelotteli yhtä marsilaisasukasta. Hans murahti vihaisena. Ei riittänyt se, että Marsia uhkaava ulkopuolinen uhka oli vallannut jo osan Marsin pinnasta. Nyt jo rotta edustajat kylvivät tuhoaan peruskansalaisiin.
”Auttakaa kansalaisia… ja ohjatkaa palokunta tulipaikoille!” Hans ohjeisti sotilaitaan.
”Kyllä Ylijohtaja!” sotilaan huudahtivat ja lähtivät eri suuntiin hajaantumaan.
”MALCOM!” Hans huusi ja sai rotan huomion. Tämän iski käsistään olevan hiirimiehen maahan ja asteli ystävänsä luokse. Hans nousi moottoripyöränsä päältä ja asteli kanssa tämän luokse. Hiirimies heitti ohimennen kypäränsä päästään.
”Mitä sinä teet?”
”Etkö kuullut uutisia kuukausi sitten?”
”Kuulin… mutta mitä tämä hyödyttää mitään! Oletko koko ajan ollut tämän kaiken takana?”
”Hyödyttää? Kuule paljonkin… meistä haluttiin leimata roistoja, joten ollaan sitten roistoja! Ja vastaus kysymykseesi… kyllä olen!”
”Voin auttaa sinua! Teitä!”
”Miten? Mars tuhosi jo meidät! Nyt saatte saman kohtalon!” Malcom murahti ja iski hiirimiehen itsestään kauemmaksi haulikollaan.
”Hallituksen päätös ei vaikuta meihin kaikkiin!” Hans hieroi leukaansa.
”Olet niin sinisilmäinen…”
”Olen ystäväsi! Ja haluan auttaa teitä…”
”Onnea yritykselle! Kukaan ei voi enää auttaa meitä! ET EDES SINÄ!” Malcom ärähti.
”Jos tuo on päätöksesi… niin minun ei auta, kuin kohdella sinua sitten kuin vihollisena!”
”Sopii paremmin kuin hyvin!” Malcom totesi ja otti pienen pistoolinsa. Vaaleanharmaa hiirimies tunsi vihlaisun oikeassa olkapäässään ja kyyristyi polvelleen maahan.
”TUHOTKAA TÄMÄ SAASTAINEN KAUPUNKI!” Malcom huusi joukoilleen, jotka taistelivat jo Hansin joukkoja vastaan. Hans piti verta vuotavaa olkapäätään ja yritti päästä Malcomin perään. Kuitenkin toisen polven varassa oleva hiirimies potkaistiin selästä rähmälleen maahan.
”Sinulla ei ole mahdollisuuksiakaan hiiri!” nuori rottauros naurahti. Hans kääntyi kyljen kautta selälleen nähdäkseen puhujan.
”Sinähän olet…”
”Siitä on aikaa… Ylijohtaja,” rottanuorukainen naureskeli.
”MASI! Anna hänen olla! Minä hoitelen hänet!” Malcom komensi.
”Aijaa! Mitäs minä sitten teen?” Masi heilautti käsiään.
”Mene auttamaan! Olemme ottamassa takkiin. Jos kuolleisuus nousee… vetäytykää!” Malcom komensi poikaansa. Masi heilautti käsiään. Ennen poistumistaan Masi vielä potkaisi Hansia leukaperiin ja poistui auttamaan omaa kansaansa. Malcom tutki reisitaskuhousujansa ja löysi pienen injektioruiskun.
”Sääli päästä sinusta näin eroon! Luulin, että olet kovempi!” Malcom tuhahti.
”Se on sinun tulkintasi!” Hans murahti ja heitti kehonsa niin, että sai taklattua kookkaan rotan selälleen maahan. Tämän kädessä oleva ruisku liukui maata pitkin kauemmaksi. Malcom ärähti ja hyökkäsi ystävänsä kimppuun. Tosin ystävyys oli haudattu sillä samalla hetkellä, kun Malcom oli päättänyt kuuluvansa muiden rottien kanssa yhdeksi hiirten vihollisiksi. Mieskaksikko ei säästänyt toistensa kanssa nyrkeissä ja potkuissa. Kiivas taistelu pysyi yllä, kunnes raapaiseva huudahdus sai kummankin huomion. Malcom näki tilaisuutensa tulleen ja kaatoi kaksikon maahan. Rottauros kuristi ystäväänsä allaan, joka haukkoi henkeänsä yrittäessään taistella tätä vastaan. Rotta oli fyysisesti isompi, kuin Hans ja voimakkaampi.
”Kiitos…” Malcom kuiskasi miehen korvaan ja otti ruiskun käteensä, toisen käden pitäessä edelleen Hansia paikoillaan. Rotta uros kiskaisi hampaillaan korkin irti ja iski terävän neulan suoraan Hansin kipeään olkapäähän. Hiiriuros karjahti samaan aikaan, kun Malcom päästi otteensa miehestä. Hitaasti tämä nousi miehen yltä ja jäi hetkeksi tuijottamaan syviä hengenvetoja vetävää ystäväänsä.
”Olet muistoissani…” Malcom mutisi ja poistui paikalta. Hans ehti nähdä katseessaan sumenevan hahmon.
”MAAAAALLCOOOOOM!” Hans huusi tuskaisena, ennen tajunnan menetystään…

”Siinä olisi ollut aihetta päästää sinut ihan päiviltäsi, mutta sinut oli helpompi eliminoida vain pois tieltä,” Malcom selitti rauhallisesti katsahtaen Hansia. Hans yritti miettiä mitä kaikkea vuosien mittaan oli tapahtunut, mutta pää tuntui ihan ylikuormittuneelta.
”Ei voi olla totta…” Minni henkäisi ajatuksissaan.
”Mitä nyt?” Marcus kysyi sisareltaan.
”Oletko Masin isä?” Minni kysyi.
”Tunnetko poikani?”
”Ai että tunnenko? POIKASI ON IHAN SEKO!” Minni ärähti. Malcom nauroi pilkkaavasti hiirinaiselle.
”Taitaa olla sukuvika…” Marcus kommentoi väliin.
”Eli hänen valepukunsa ja liittoutuminen teidän rinnallenne toimi hyvin?”
”Sinä tiesit siitä?” Minni kysyi.
”Totta kai tiesin. Rotat ja hiiret katsottiin olevan vihollisia sinä päivänä, kun Hallitus antoi häätömääräyksensä. Masi ja minä olemme paljon läheisempiä, kuin kaksi muuta poikaani,” Malcom selitti.
”Te teitte teistä meidän vihollisiamme!” Marcus murahti.
”Mekö? Hiirethän äänestivät meidät kadotukseen!”
”Eli tiedät luultavasti myös ystäväni kaappauksesta jotain?” Minni palasi takaisin aiheeseen, joka oli jäänyt hänen mieleensä. Malcom siirsi katseensa hiirinaiseen.
”Annista? Voi kyllä! Herttaisen kuuloinen nainen!”
”MISSÄ YSTÄVÄNI ON?” Minni ärähti kolauttaen samalla kahleita seinämään.
”Sitä en tiedä…”
”Miten niin? Poikasi on varmasti kertonut sinulle olin paikkansa”
”Pyysin Masia pitämään oman suunnitelmansa kasassa… en halua sekaantua siihen. Toteuttakoon nuorukainen sen loppuun saakka omalla tyylillään, siellä missä ikinä onkaan!”
”Oletko ylpeä pojastasi?”
”Miksi en olisi… teidän isännekin pitäisi olla teistä. Ai niin… hänhän ei muista mitään,” Malcom mulkaisi vaaleanharmaata hiirimiestä.
”Mitä siinä ruiskussa oikein oli?” Minni kysyi ärtyisenä.
”Samaa myrkkyä, jota olin hänelle jo pieninä määrinä juottanut…” Malcom kohautti harteitaan.
”Yritin auttaa sinua!” Hans murahti viimein itsekin.
”Seisoit tielläni… kertoisin siitäkin enemmän, kun lavastin kuolemasi, mutta en jaksa enää tälle päivälle,” Malcom naureskeli ja nousi seisomaan.
”Sinäkö lavastit isän kuoleman?” Minni henkäisi.
”Se oli helppoa… Camembert maksoi hyvät rahat Ylijohtajan tuhoamisesta… ilman, että tämä kuolisi!” Malcom selitti.
”Miten isä päätyi tänne?” Marcus kysyi.
”Postimaksua vastaan olisin kaiketi saanut lähetettyä hänet tänne. Mutta plutolaispomot taisivat tapella Ylijohtajasta puhdasjäädytyksen aikana, joten voittaja sai kaiketi pitää!” Malcom pohti.
”Eli et tiedä… siinä vaiheessa, kun sait tiedon isän mahdollisesta oleskelupaikasta Marsiin, tulit itse tänne!” Minni puri hammastaan.
”BINGO!” Malcom osoitti naishiirtä sormillaan.
”Eikö puhdasjäädytys pysäytä elintoiminnon?” Marcus mietti.
”Ei tiettyyn lämpötilaan asti. Hidastaa vain, mutta ei tappavasti. Samaan aikaan jäädytyksessä oleva pitää olla nukutettuna,” Minni selitti.
”Olette tarkkoja ja fiksuja nuoria… pidä heistä hyvä huoli Hans!” Malcom naureskeli. Rotan radiopuhelimen rätinä sai hänet sulkemaan sen.
”Täytyy mennä… pomo kutsuu!” Malcom naureskeli jättäen hiiret taakseen.
”Leipäjuusto?” Minni murahti. Rotta pysähtyi pimeän käytävän aukolle.
”Sillä limaisella yksilöllä ei ole varaa minun kaltaiseen palkkatappajaan!” Malcom naurahti ilkeästi ja jatkoi matkaansa.

Turbo ja muut mieshiiret olivat päässeet lähelle kaivoksia, jotka Leipäjuusto oli aikanaan kaivauttanut kaupungin ulkopuolelle. Sen ympärillä vilisi rosvoja, jotka olivat juuri saaneet saalikseen, vain tyhjiä näppejä. Kullanruskea hiirimies oli puristanut kädet eteensä.
”Mistä löydämme Rasvanahan?” Vinski tuhahti.
”Kunpa tietäisin… jatketaan matkaa. Ajetaan isoja näkyviä teitä pitkin niin voi olla, että se puupää lähteekin meidän peräämme!” Turbo pohti ja polkaisi pyöränsä käyntiin.
”Tai mikä parempaa! Tulisi meitä vastaan!” Moto totesi.
”Sekin!” Turbo kohautti harteitaan.
”Onko tämä -hanat auki hetki?” Hemi virnuili.
”Älä tuhlaa sitä! Se on vain spesiaaleihin hetkiin!” Vinski murisi.
”Rauha gigolo!” Hemi nauroi ja käynnisti kanssa moottoripyöränsä käyntiin.
”Gi-” Vinski aloitti, kun ryhmä lähti jo hiirimiehen edeltä ajamaan Turbon perässä.
”Gigolo? Jo on otsaa!” mieshiiri jupisi puristaen kädet eteensä.
”Vinski tule jo!” Turbo vinkkasi kypärän sisällä olevaan puhelimeen.
”Joo, joo!” valkea marsilainen tuhahti. Nopeasti Vinski sai muut kiinni. Hemi virnuili olkansa yli.
”Potkaisen sinut kohta kumoon!”
”Mitä minä muka tein?” Hemi älähti. Turbo jarrutti hieman vauhtiaan asettuakseen kaksikon väliin. Gal tutki kullanruskean hiirimiehen takana pientä tietokonetta, jonka oli saanut Santulta. Sen avulla Rasvanahka ystävineen olisi helpompi paikantaa ilmasta käsin. Ruudun pienuuden takia ja Chicagon koon vuoksi etsiminen vei aikansa.
”En tiennyt Vinskin olevan niin herkkä!” Hemi naureskeli Turbolle.
”Äläkä muistuta… se on vähän arka aihe,” Moto kuiskasi norsunluunvalkean marsilaisen toiselta puolelta.
”Niin arvelinkin!”
”Tämä on yksi mahdottomuus. Näytön pitäisi olla muutama kymmenen tuumaa isompi!” Gal murahti keskeyttäen Hemin ilkkumisen valkealle marsilaiselle. Turbo vilkaisi olkansa yli.
”Katso vaikka!” Gal tokaisi ja kiersi kätensä Turbon vartalon ympärille näyttääkseen koneen näyttöä. Mieshiiret nauroivat makeasti.
”Mää kaipaan niin Minniä!” Turbo totesi naurun keskeltä sulkien silmänsä.
”Hei mulla on ihan yhtä hellä kosketus kuin sun morsiamellasikin!” ruskeaturkkinen Gal naureskeli sivellen samalla Turbon rintalihasta. Ilakoinnin lopetti kuitenkin ohjus, joka iskeytyi hiirten pyörien juureen.
”Katos ystävämme Rasvanahka!” Moto murahti.
”Ei se ollutkaan niin vaikeaa!” Turbo naurahti.
”Saanko kietoa käteni ympärillesi?” Gal kuiskasi miehen korvaan.
”Jos se helpottaa kyydissä pysymistä,” Turbo tokaisi. Gal tunki pienen tietokoneen nopeasti Turbon pyörän kyljessä olevaan satulalaukkuun.
”Ehkä keskityn kuitenkin ampumaan tuon rasvatuubin alas kurssiltaan!” Gal naurahti ja kiskaisi Turbon reidestä olevasta asekotelosta pistoolin itselleen.
”Galilla ei ole ainakaan oman kehon rajan tuntua!” Turbo naurahti omille veikoilleen.
”Mikä se on?” Gal kysyi ja nousi miehen takana seisomaan.

Rasvanahan onneton suhaaminen johti siihen, että hiiret pääsivät nopeasti tämän perään. Kuitenkin pidemmällä metsätiellä odotti loput hanttapulit.
”Jaahas! Aika antaa rasvamontun ääliölaumalle kunnolla selkään!” Moto rusautti niskansa.
”Ja saada hänet johdattamaan meidät Leipäjuuston oman mööpelin luokse!” Vinski nosti aseensa moottoripyörästään valmiiksi.
”Mööpelin?” Turbo ja Moto kysyi samaan ääneen.
”Helikopterin!” Vinski tarkensi. Turbo, Moto ja heidän perään ajava Hemi nostivat vauhtia.
”Jätkät hei!” Vinski levitteli käsiään.
”Mites se vaihtoehto, että annamme meidät vapaaehtoisesti vangeiksi?” Gal kysyi Turbolta.
”Nääääh… ei kai me niin helposti periksi heille anneta, ilman taistelua!” kullanruskea hiirimies nyrpisti kuonoansa.
”Onko teillä taistelukuvioita?” Turbo jatkoi, kun väisti yhtä ohjusta. Vinski puolusti ystäväänsä ja laukoi yhden ohjuksensa vastaukseksi takaisin. Muutama hanttapuli teki komeita kaaria. Muiden yrittäessä saada hiiret pois kurssiltaan.
”Joo lujaa vain päin ja sitä rataa!” Hemi tokaisi.
”Marcus on usein johtajamme ja antaa ohjeistukset. Me käytännössä vain hyökkäisimme päin!” Gal selitti.
”Miten olette ikinä selvinneet ennen Marcusta hengissä?”
”Se on hyvä kysymys!” Gal kohautti kulmaansa ja laukaisi laserilla yhden hanttapulin kärryn renkaan rikki. Hemi nappasi muutaman konnan mukaansa ja heitti heidät parin puun oksalle roikkumaan.
”Hemi tietysti räjäyttäisi vaikka itsensä, jos häntä ei toppuuttelisi!” Gal korjasi.
”Osuva!” Turbo naurahti. Moto avasi käsikanuunsa ja iski hanttapuleja edestään. Vinski ja Turbo yrittivät puolestaan horjuttaa Rasvanahan ohjaamaa helikopteria. Ja onnistuivatkin. He kuulivat öljyisen yksilön huudahduksen, kun helikopteri rysähti jyrkänteeltä alas. Savupatsas kohosi taivaalle saaden jätkät nauramaan. Turbo pysähtyi Galin kanssa jyrkänteen reunalle.
”No tuossa vasta iiiiso helikopteri!” Gal totesi. Alhaalla pienen joen varressa komeili Leipäjuuston pitkä, ainakin kolmikerroksinen helikopteri.
”Löysimme siis etsimämme…” Turbo huokaisi vakavana. Muutkin pysähtyivät komentajan viereen.
”Ja näyttänee siltä, että Nuikki on ottamassa vastaan vierasta,” Moto osoitti luihua tiedemiestä.
”Ja hänen epäonnisuutta rakastava kätyrinsä!” Vinski pohti, kun mutantti otus kompuroi tiedemiehen perässä. Ja ei aikaakaan, kun tämä oli sähkövirran vallassa naureskellen äänekkäästi.
”Siis mikä tuo on?” Hemi kysyi.
”Nuikki teetti aikanaan itselleen mutantin… syytä tai käyttötarkoitusta emme tiedä. Sen tiedämme, että se on käytännössä tuhoutumaton!” Turbo selitti.
”Huolestuttavaa, jos heillä on roisto joka ei tuhoudu!” Gal huokaisi.
”Fredrik on harmiton… hän suorastaan anelee, että hänet heitetään palaviin liekkeihin tai sinne missä on juuri räjähtänyt. Hän ei varsinaisesti käyttäydy kuin pahis… vaan…” Moto selitti.
”Psykopaatti?” Hemi kohautti kulmaansa.
”Itsetuhoinen ja hyväntahtoinen psykopaatti!” Turbo tarkensi.
”Mitäs sitten? Ystävämme on tuossa kopterissa!” Vinski kysyi.
”Parasta päästä mahdollisimman lähelle. Kuitenkaan paljastumatta. Minulla on tunne, että meitä tarkkaillaan,” Turbo vilkuili ympärilleen. Rotta puiden lomassa nyökytteli hyväksyvästi.
”Siitä voit olla varma hiiri!” Malcom puhui itsekseen ja jatkoi hiirten pitämistä silmällä, näiden yrittäessä pohtia uutta suunnitelmaansa…

Oh boy nyt on sitten jo Masinkin taustat selvitetty . Ja mä tein siitä Sissin exän jos niin kuin kiinnostaa. Täähän vaan paranee paranemistaan

Turbo ja jätkät pyörivät tovin Leipäjuuston helikopterin yläpuolella ympyrää. Turbo yritti pohtia parasta ratkaisua päästä käsiksi Leipäjuuston helikopteriin. Gal tutki käsitietokonettaan miehen takana, kun muut seikkailivat tovin heidän ympärillään. Hemi ja muut ajoivat kullanruskean hiirimiehen luokse. Gal nousi hetkeksi seisomaan ja puntaroi kanssa tarkasti miten aseistaudutun helikopterin sisään pääsisi mahdollisimman huomaamattomasti. Mies oli yrittänyt skannata kopteria konsolilleen, mutta sen kapasiteetti ei riittänyt pyörittämään niin isoa tiedostoa.
”Kuunnelkaa sotilaat… on aika…” Malcom murisi radiopuhelimeensa ja lähti kohti omaa ajokkiaan rauhallisesti kävellen. Helikopterin lastaussillan aukaisu sai hiiret varautuneiksi.
”O-ou hidasteita!” Moto naurahti. Hiiret rupesivat väistämään yksi toisensa jälkeen hanttapulien kärryjen lasereita. Tai hanttapuleiksi he aluksi näitä luulivat.
”Leipäjuuston taktinen! Peräännytään!” Turbo komensi. Gal hyppäsi miehen perään ja lähtivät ajamaan täysin vastakkaiseen suuntaan. Helikopteri oli vain muisto heidän perässään.
”Joko Leipäjuusto on kehittynyt näissä strategioissaan tai sitten hänellä on apuja!” Vinski vilkuili olkansa yli perässä ajavia hanttapuleja. Toisin kun normaaleilla Leipäjuuston hanttapuleilla, nyt perässä ajavissa oli jotain hyvin poikkeavaa. Kukaan heistä ei suhannut olemattomiaan, vaan tähtäykset oli harkittuja ja kohdennettuja. Myös heidän ajovarustuksensa ja kärrynsä muistuttivat hiiriä tuttavallisesti jotain toista ajoneuvoa ja kuskia. Ja se ei ollut ihminen tai edes ihmisen kaltainen.
”Veikkaan jälkimmäistä vaihtoehtoa!” Moto totesi ja väisti yhtä ohjusta. Hemi kiersi yläruumistaan ja yritti tähdätä perässään ajavia konnia selässään levänneellä haulikolla. Kuitenkin lasereiden osuessa toisiinsa, aiheutti ne taivaalle vain pienimuotoisen yhteisräjähdyksen.
”Hmm taitavia nuo Leipäjuuston uudet nuijat!” Hemi kurtisti kulmiansa.
”Nuo eivät ole Leipäjuuston alipalkattua väkeä…” Turbo totesi vilkaisten uudelleen olkansa yli.
”Meinaatko, että se limainen lihapulla yksilö olisi, jonkun toisen niittaamaan meidät? Ja maksaa heille korkeaa hintaa siitä hyvästä?” Hemi nojasi moottoripyöränsä etupaneeliin virnuillen.
”Ei varmasti tuo veikkaus mene kauhean kauaksi!” Turbo kohautti harteitaan. Viisikko ajoi niin pitkälle, kuin pääsivät. Tarkkojen tähtäyksien vuoksi he eivät olleet saaneet käännettyä moottoripyöriään ympäri tehdäkseen vastahyökkäystä. Se olisi ollut kohtalokasta kelle tahansa heistä. Heidän sen hetkinen suunnitelmansa oli vain karistaa nämä uudet hanttapulit hännistään irti. Tie oli loppumassa kesken ja viisikko joutui pysähtymään suuren kivipatsaan eteen. Jätkät katsoivat korkeaa seinämään ja heidän taakseen pysähtynyttä joukkiota, joidenka aseentähtäämiset osoittivat suoraan heihin.
”Nuo eivät ole ihmisiä…” Vinskin katse laajeni.
”Ou maan… tämä onkin isompi soppa kuin luulimme…” Turbo hieroi niskaansa.
”Isosta puheenollen,” Gal totesi, kun keskeltä ajokkirykelmää käveli kookas harmaa rotta, jonka pahaenteinen virne sai jätkien ilmeet nyrpeiksi.

Leipäjuuston sellissä kahlitut hiiret alkoivat tuntea oloansa puolikuntoisiksi. Käsivarsia ja kehon muitakin osia alkoi särkemään hiljalleen. Minnin tuskainen ilme sai Marcuksen kääntämään katseensa tähän. Vaikka hiirimiehen alaselkä oli kipeä edellisestä taistelusta, aavisti hänen sisarellaan olevan kanssa kipuja pitkin kehoa. Hanskin vilkaisi tytärtään.
”Onko kaikki hyvin?” vaaleanharmaa hiirimies kysyi varovaisesi. Minni huokaisi ja veti jalkojaan maatapitkin koukkuun lähemmäksi kroppaansa.
”En tiedä… joko löin itseni kovaa seinää vasten tai sitten pistelevä kipu koko lantioni ja selän alueella johtuu muusta!” Minni puri hammastaan ja suoristi itsensä, koska kippuraan vetäminenkään ei helpottanut oloa.
”Ei olisi ihme, että tuosta iskun voimasta olisi tullut jonkin asteinen hiusmurtuma,” Hans iski päänsä seinään.
”Miksi sinä välität?” Minni murahti hiirimiehelle. Hans puuskahti syvään. Hänen oli vaikea hyväksyä sitä, että kaksikko tosiaan oli hänen lapsiaan. Saati, että nämä olivat jo aikuisia. Mutta Malcomin kertoman mukaan, mies oli tämän tekojen vuoksi menettänyt vuosia elämästään. Niihin vuosiin hän olisi nähnyt lastensa kasvun ja vaimoaan siinä sivussa. Olla rakastava aviomies ja isä. Kenties mieshiiri olisi voinut myös eläköityäkin ajoissa hyvillä mielin tietäessään, että tämän lapset kuuluvat sotavoimiin. Viettää vaimonsa kanssa yhteistä aikaa yhteisellä tilalla, johon he olivat perheensä perustaneet. Itse asiassa koko elämänsä. Mutta olisiko hän hyväksynyt tyttärensä sotilaallisuuttaan? Hiirimies vilkaisi sivulleen. Minnissä oli paljon samaa, kuin Mariessa joka sai hiirimiehen suupieliin nousemaan pienen hymyn. Hän näki myös itsensä naishiiressä. Olihan tämä heidän yhteinen luomuksensa, kuten myös Marcus. Joten olisi ihme, jos Hans ei näkisi häntä ja Marieta mallautuneena kahdeksi uudeksi hiireksi. Marcus oli sanavalmis, suulas ja hieman ajattelematon. Minni puolestaan oli laskelmoivampi, rauhallisempi ja tyyni. Tai niin Hans heistä ajatteli. Kummastakin löytyi sitä tulista sielua, mitä etenkin Mariessa oli tuohtuneena. Määrätietoisuus ja päättäväisyys olivat varmasti kaksikkoon myös periytyneet. Kuitenkaan Hans ei tuntenut aikuisia lapsiaan. Marcus vilkaisi isäänsä kulma aavistuksen koholla.
”Mitä virnuilet?” hiirimies kysyi ja sai Minninkin vilkaisemaan ensin Marcusta ja sitten isäänsä.
”Ei mitään… alan kenties ymmärtämään sen, että olette todellakin lapsiani,” Hans vastasi. Minninkin ilme muuttui kysyväksi ja katsoi isoveljeänsä.
”Äsken olit ihan raivona siitä, että emme ole lapsiasi sekä valehtelemme sinulla…  ja nyt naurat asialle, koska nyt kenties mielestäsi olemmekin!”
”Marcus!”
”Anna olla Minni… Mitä enemmän teitä katselee vierekkäin. Mitä enemmän annatte nasevaa palautetta viholliselle ja tuo taistelutahto… ei kai sitä voi kieltäkään!” Hans toppuutteli Minniä.
”Lukuun ottamatta yhtä pika DNA-testiä, jota väitit virheelliseksi?” Marcus pyöräytti silmiään ja sai Minnin mulkaisun osakseen. Hans nauroi lempeästi.
”No kuulkaas… jos haluatte voin osallistua vapaaehtoisesti kanssanne ihan Marsin valtuutettuun DNA-testaukseen,” Hans vastasi.
”Ei tarvitse…”
”Kiitos skippaan kanssa tämän tarjouksen…”
”No mitä?”
”Me tiedämme totuuden… eri asia on se miten todistamme kaiken äidillemme!” Minni muistutti Hansia Mariesta ja sai miehen ilmeen vakavaksi.
”Marie ei tule ikinä uskomaan tapahtunutta…” Hans huokaisi ja sai sisarukset katsomaan apeina vain toisiaan.

Marsissa oli lämmin iltapäivä. Imelda leikkasi pienen sadon antimia pienemmiksi paloiksi ruokapöydän ääressä. Kiara ja Neera auttoivat isoäitiään ruoan valmistamisessa, kun puolestaan Lilian ja Sofia olivat keskikaupungissa käymässä. Ken hoiti raskaampia hommia takapihan puolella. Imelda ojensi leikatut vihannekset Neeralle. Kiarakin oli melkein toipunut serkkunsa ryöpytyksestä. Hän oli silti osittain varjo omasta itsestään. Luonne oli kieltämättä kokenut kovia Minnin vierailun aikana. Varjo oli noussut perheen yläpuolelle, joka oli vaikuttanut vahvasti Antonioon. Valkea hiirimies istui etuterassin rottinkisella tuolilla ja hieroi rystysiään apeana yhteen. Kävelykepin kolahdukset puista terassia vasten miehen vierestä sai hiirimiehen siirtämään sohvatyynyä sivummalle automaattisin elein. Imelda istui selkäänsä varoen miehensä viereen. Antonio piti vanhaa puhelinta terassipöydällä ja piti intensiivisesti katseensa siinä. Imelda hieroi miehensä kättä voimakkaasti, josta hiirimies tarrasi varovaisesti kiinni.
”Hän soittaa… ihan varmasti,” hiirinainen kannusti.
”Hän ei ole soittanut moneen päivään! Miten hän voi sanoa, että hänet saa tietystä paikasta kiinni, kuitenkaan saamatta?” Antonio pohti kohautellen harteitaan.
”Niin kuin meille sanottiin. Hän on mitä luultavammin vielä Maassa miehensä ja ystäviensä kanssa!”
”Tiedän… mutta tämä on tärkeää!”
”Tärkeää… kyllä! En kiellä sitä! Mutta Carbine saa yhteydenpitomme heti, kun sotilaat saavat hänet tavoitettua!”
”Marie tarvitsee tytärtään!” Antonio hieroi silmiänsä.
”Kuten me kaikki! Carbine on osa perhettä aina… tapahtui mitä tahansa…”
”Tiedän… Se likka ei vain kestä tällaista uutista…”
”Kestää! Antonio…” Imelda yritti vakuutella ja sai miehensä katseen itseensä. Imelda hieroi miehen iän kulahtamia kasvoja varovasti. Silmissä painoi iän lisäksi, väsymys, huoli, suru ja kaipuu.
”Carbine on vahvempaa tekoa mitä oikeasti hänestä tiedämme… tai edes tunnemme! Hän oli iloinen lapsi, joka leikki pihamaallamme vuosia takaperin… nyt hän on nainen! Nainen, joka on tehtäväkseen ottanut Marsin hyvinvoinnin haltuunsa omalta osaltaan. Uutinen voi saada hänet hetkeksi maahan… mutta hän nousee jaloilleen ja auttaa äitiänsä! Kaikesta huolimatta!” Imelda saneli miehelle, joka vastaukseksi huokaisi vain syvään.
”Pystyisinpä tekemään enemmän!” Antonio pyöritteli päätään.
”Teemme sen mitä pystymme! Meidän tehtävämme on tukea Carbinea, kun hän palaa!”
”Meidän pitää mennä Van Glowenien tilalle! Hoitamaan eläimet… se on vähintä mitä voimme Marielle nyt tehdä!” Antonio vaihtoi asian lennosta ja hieroi kasvojaan.
”Menemmekin… heti kun tyttäremme palaavat!” Imelda helli miestään.

Kaksikko jäi vielä toviksi istumaan terassille nauttiakseen lämpimästä säästä ja murehtiakseen asioita yhdessä. Kun puolestaan taas jätkät eivät liikkuneet puoleen ja toiseen Malcomin läsnä ollessa. Malcom heilutteli hampaidensa välissä puista pientä tikkua. Rotta vilkuili ympärilleen ja hieraisi kuonoansa.
”Te olette siis ne maan kuulut Prätkähiiret, josta se limainen kalapomo jaksaa päivästä toiseen valittaa?” Malcom virnuili.
”Ai olet kuullut meistä?” Vinski irvaili takaisin puristaessaan kätensä eteensä.
”Ja ilmeisesti sinä Leipäjuuston palkattua sotilas?” Turbo kysyi kulma aavistuksen koholla.
”Ette ole kummoisia… pelkkiä sotilaita, jotka pönkittävät omaa egoansa massiivisten lihasten ja kauniiden kulkupelien kanssa. Älykkyydestä ei tietoakaan ja sankareiksi luettelevat, vain ne joilla ei ole muuta virkaa tässä universumissa,” Malcom mittaili jätkiä katseellaan sivuuttaen Turbon kysymyksen.
”Wohouuuuu… rotalla on paksut sanat, vaikka ei edes tunne meitä!” Vinski irvaili.
”Ja hän on ilmeisesti myös puoli sokea… Ei erota todellisia Prätkähiiriä vierailevista tähdistä!” Hemi komppasi Vinskiä.
”Nasevaa… osaattekin soittaa ilmeisesti vain suutanne!” Malcom naureskeli.
”Kuka oikein olet? Ihan kun tuntisit meidät paremminkin?” Turbo heilautti käsiään.
”Ehkä hän tunteekin! Tavannut vissiin jo ystävämme,” Gal vilkaisi kullanruskeaa hiirtä edessään.
”Tuosta irstaasta hymystä päätellen on jo käynyt tervehtimässä ja varoittamassa heitä!” Hemi nyrpisti kuonoansa.
”Mun ei tarvitse jaella varoituksia. Kävimme pikemminkin muisteluiden täyteisen hetken!” Malcom naureskeli. Jätkien silmät laajenit.
”Ei voi olla…” Gal huokaisi.
”Kyllä on…” Turbo murahti pienesti.
”Mitä te kaksi muka hokasitte?” Vinski kysyi jopa yllättyneenä.
”Sää olet Malcom!” Turbo jatkoi.
”Siis tuo jättiläisrotta?!” Hemi älähti.
”Kyllä Hemi… tuo on se rotta ja niin ovat hänen joukkonsakin!” Gal murahti ja mulkaisi ystäväänsä. Malcomin takana aseistautunut joukko oli nimensä ja ulkomuotonsa mukaan rottia.
”Ouuuu man. Luulin Minnin kummisetää ihan snadisti pienemmäksi,” Vinski pyöritteli päätään.
”Se kummius taisi katketa siihen, kun annoin heidän isälleen vähän erilaista ystävyyttä!”
”Mitä oikein tarkoitat?” Moto kohautti kulmaansa. Silmä hohkasi punaisuuttaan, mutta se ei edes Malcomia saanut hätkähtämään.
”Se ei kuulu teille. Tietysti rakkaat ystävänne voivat sen kertoa!” Malcom niiskautti kuonoansa.
”Te sen sijaan tunnette jotain minulle tärkeää… jonkun jolle käänsitte kanssa selkänne! Niin, kuin jokainen hiiri rotalle,” Malcom vakavoitui. Jätkät näyttivät hämmentyneiltä.

Rottaklaanin edustaja oli tyynen rauhallinen, mutta vaihtoi aihetta kevyesti lennosta. Ihan kuin tämä olisi tahallaan halunnut ärsyttää heitä.
”Sinulle tärkeää?” Vinski kohautti kulmaansa.
”Nämä kaksi toopea eivät tunne häntä…”
”TOOPET!?” Gal ja Hemi huudahtivat. Turbo mulkaisi kaksikkoa saaden heidät vetämään ylpeytensä pitkällä hengenvedolla takaisin sisäänsä.
”Kenet tuttusi muka tuntisimme? Ja on ollut vuosien ajan jo selvää, että rottia on kaihdettu Marsin maaperällä!” Turbo levitteli käsiään yrittäen selvittää tilannetta edes jotenkin johdonmukaisesti, kun hänen mukanaan oleva ärhäkkä iskuryhmä yritti puolestaan pysyä nahoissaan. Malcomin sotilaat puolestaan vain seisovat rauhallisina omissa kärryissään. Rauhallisuus oli merkki äärettömän hyvästä valmistautumisesta, mikäli hiiret yrittäisivät jotain. Malcomin sotilaat eivät olleet samoja toheloita, jotka taistelivat Marsin maaperällä plutolaisten juoksupoikina.
”Sanooko Masi mitään?” Malcom kysyi ja sai etenkin Vinskin silmät laajenemaan kunnolla. Turbo vilkaisi veikkaansa, joka kihisi raivosta mutta yritti kaikkensa pitää itsensä kasassa.
”Masi?” Moto kysyi, kun silmä hohti entistä raivokkaammin punaisena.  
”Masi on nuorimmaiseni… isä saa olla ylpeä siitä, että poika jatkaa omissa jalanjäljissä,” Malcom hymyili kolmikolle. Hemi ja Gal katsahtivat toisiaan. Heillä ei todellakaan ollut hajuakaan mistä rotta heille puhui tai kuka edes oli Masi ja miten se liittyi kolmikkoon.
”Sinä olet Masin isä?” Turbo tarkensi.
”Kyllähän niin loistavan pojan on täytynyt jostain syntyä,” Malcom puristi kädet eteensä.
”Poikasi vei ystävämme!” Vinski puri hammastaan.
”Kidnappaus olisi ollut suorempi ilmaisu, mutta vieminenkin menettelee,” Malcom naureskeli.
”Missä Anni on?” Vinski karjaisi.
”Mistä minä tiedän? En ole kiinnostunut poikani suunnitelmista!” Malcom käännähti ympäri.
”Varsinainen vuoden isä oikein!” Hemi mutisi ja sai rotan kylmän mulkaisun.
”Ette tunne minua… joten ei kannata lähteä arvostelemaan sellaista, joka on askeleen ellei kaksikin aina teitä edellä!”
”Tai yhden vuosikymmenen!” Hemi jatkoi nojaten käteensä.
”Pää kiinni Hemi!” Turbo puri hammastaan ja sai valkean hiirimiehen hiljenemään hetkeksi. Malcom pyöräytti hiiriuroille silmiänsä ja asteli yhden ajokin luokse. Neulan kärki heijasti nopeasti valoa auringon säteiden alla.
”Jos aloitetaan alusta!” Malcom naureskeli ja nauroi ivallisesti neula sormiensa välissä pystyssä.
”Viimeisiä sanoja Hemi?” Gal vilkaisi norsunluun valkeaa ystäväänsä.
”Miten niin mulla?! Tuo käski olemaan hiljaa,” Hemi älähti osoittaen kullanruskeaa hiiriurosta ja sai Turbon iskemään turhautuneena kämmenellään kypäräänsä.

Minni, Marcus ja Hans olivat nostettu seisomaan. Leipäjuusto yhdessä Pluton ylipäällikön kanssa oli käynyt tervehtimässä hiiriä. Ylipäällikkö Camembert puristi kynsiään vasten Hansin leukaa vasten ja mittaili ihaillen tätä katseellaan. Plutolaispomo oli saapunut Nuikin keksimän siirtimen kautta annettuihin koordinaatteihin suoraan helikopterille. Leipäjuusto halusi esitellä saavutustaan ja hiiristä tuntui ettei palkinto tästä hyvästä ollut mikään mieluinen.
”Olenkin aina miettinyt mitä erikoista Marsin Ylijohtajassa olisi?” plutolainen lahna naureskeli.
”Ei minussa ole sen enempää mitään erikoisempaa, kuin muissakaan marssilaisissa, jotka yrittävät taistella oman planeettansa vapaaksi!” Hans murisi. Plutolaisen terävä kynsi raapaisi miehen kasvoihin pienen haavauman, saaden Hansin irvistämään pienesti.
”Olet väärässä rakas hiiriystäväni… teissä on paljonkin… Mutta sitä ennen, mitä tulee Leipäjuustoon!” Ylipäällikkö murisi matalana ja sai violettipukuisen kalapomon ottamaan asennon. Plutolainen diktatuuri käveli alaisensa luokse, jonka selän takana kurkki varovaisesti tämän uskollinen tiedemies.
”Hyvää työtä Leipäjuusto… hyvää työtä!” Ylipäällikkö kehui kalapomoa, jonka silmät kiiluivat onnellisuuttaan.
”Voi kiitos teidän armoitettu korkeutenne, kiitos,” Leipäjuusto mateli.
”Olet ensimmäinen plutolainen palvelijani ja liikemies, joka on saanut vangittua Marsin kovimman sotilasvoimien armeijajohdon kiinni! Kaikesta yllätyksestä minkä jokainen plutolainen sai kokea on, että pahvikorvaiset ystävämme ovat sukulaisia keskenään,” Camembert vaelsi tilassa.
”Emme ole ystäviänne!” Marcus murahti.
”Kiva kuitenkin, että kelpaamme kauppatavaraksi!” Minni vinoili veljelleen ja sai isänsä yskäisemään toruvasti.
”Näistä sotilaista maksetaan maltaita kansainvälisillä markkinoilla! Melkein triplasti enemmän, kuin Prätkähiiristä! Tosin niin kauan kuin he ovat plutolaisorjia omassa linnoituksessani… Tekee jokainen galaksissa asuva mitä vain saadakseen heidät itselleen! Jopa polvistuvat tai ryömivät eteeni…” Camembert selitti.
”Pidetäänkö meitä oikeasti noin ihmeellisinä?” Marcus kysyi.
”En koe itseäni ainakaan noin spesiaaliksi… tuo Marsin arvostetuin Ylijohtaja voikin olla ihan eri kaliiperia meidän rinnallamme!” Minni naureskeli ja sai isänsä vinoilevan mulkaisun uudemman kerran itseensä. Kaksikko nauroi lämpimästi enemmän osuessaan isänsä arkaan paikkaan. Nimittäin tämän tittelin vyön alle.
”Totta… miksi meidät sekoitat tähän?” Marcus kysyi pieni virne kasvoillaan isältään.
”Miksi tehdä yksin mitään, kun perheen kanssa on huomattavasti hauskempaa!”
”Oi joo… tämähän onkin varsinainen huviretki!” Minni ivalsi takaisin.
”Nyt ymmärrän, miksi isä oli meidän lapsuudessamme usein poissa eikä vienyt meitä mihinkään suuremmille markkinoille tai huvipuistoihin!” Marcus vastasi Minnille, joka naureskeli pienesti.
”Hei totta! Ottaa ilmeisemmin kaikki takaisin tässä vaiheessa!” Minni komppasi veljeänsä. Hansin laski päänsä turhautuneena lattiaa kohden. Hiiret yrittivät pitää mielensä virkeinä, kun Ylipäällikkö selitti omille alaisilleen tilannetta.
”Olisitteko hiljaa!? Ylipäällikkömme puhuu!” Leipäjuusto komensi.
”Tarkoitat varmaan oma Ylipäällikkösi. Ei hän meitä määräile!” Minni kohautti kulmaansa.
”Mitä mielessä Camembert? Laittaa meidät kotisi akvaariokoristeiksi?” Hans kysyi suoraan.
”Siinä vasta olisikin idea arvoisa herra hiiri… mutta keksin teille jotain paljon parempaa!”
”Kuten?” Minni kysyi.
”Olisikohan Mars valmis luovuttamaan, jos meillä on teidän kaltaisenne panttivangit?”
”Koko sodan?” Minni kohautti kulmaansa. Plutolaispomon hymy kertoi enemmän mitä naishiiri kaipasi.
”Siihen yhdistettynä vielä armaat ystävänne… Prätkähiiret ovat etsittyjä koko universumissa,” Leipäjuusto muistutti.
”Miten luulette edes saavanne heidät kiinni?” Marcus kysyi. Hansin katse laajeni.
”Malcom…” hiirimies kuiskasi.
”Niin tietysti!” Minni murahti vihaisena.

Malcomin sotilaat naureskelivat ilkeästi, kun rotta uros tyhjensi pienen lasiampullin ruiskun sisään. Moto vilkaisi nopeasti Turboa, joka piti katseensa rottamiehessä.
”Tiedättekö mitä Koisudenmarja-myrkky tekee?” Malcom kysyi, kun ruiskun sisällä oli kuparin väristä nestettä.
”Tuhoaa muistin ja alitajunnan… pahimmassa tapauksessa tappaa alle 30 sekunnissa!” Turbo vastasi rottauroolle, joka selkeästi näytti hiukan yllättyneelle siitä, että joku tunsin kyseisen marjan vaikutuksen.
”Hmmm… sinä!” Malcom osoitti Turboa sormellaan. Kullanruskea hiirimies kohautti kulmaansa kysyvästi.
”Sinä olet porukan aivot… johtaja! Sinut Ylipäällikkö Camembert haluaa vadille kanssa!”
”Vadille? Tarkoitatko, että Camembert on tullut hakemaan ystäviämme?”
”Juuri niin!” Malcom naurahti.
”Menevätkö he meidän edellemme?” Vinski kysyi ja sai vuorostaan Turbon kylmäävän mulkaisun.
”Laitatko meidät samaan nippuun?”
”Camembert maksaa minulle sievoisia summia siitä!” Malcom virnuili.
”Etkö olekaan Leipäjuuston palkkasoturi?” Hemi huitaisi ilmaa.
”En… sillä säälittävällä perseennuolijalla ei ole varaa minunlaiseeni sotilaaseen!” Malcom murahti.
”Kutsutko oikeasti itseäsi sotilaaksi?” Gal pyöritteli päätään.
”Sitä en teille ala selventää!” Malcom ivalsi. Rottaklaanin edustaja iski ruiskun neuloineen päivineen pienen pistoolin sisään.
”Älä anna tämän vaikuttaa liiaksi itseesi!” Malcom puhui Turbolle.
”Aika jännä lause. Meinasin samaa käyttää sinuun!” Turbo hymähti virne kasvoillaan.
”Mitä?” Malcom murahti. Kunnes äkisti hiirimies polkaisi harrikansa käyntiin ja käänsi moottoripyöränsä perään niin, että kivipöly sokaisi rottajoukot saaden heidät yskimään voimakkaasti. Turbon johdolla neljänhengen moottoripyörä joukko pääsi rottien lävitse.
”PERÄÄÄÄÄÄN!” Malcom huusi, mutta ei nähnyt eteensä hiekanjyvien sokaistessa hänet.
”Mihin suuntaan?” yksi hänen joukkonsa jäsen kysyi hieroen kanssa voimakkaasti silmiänsä.
”VOISITKO MILLÄÄN VAROITTAA ENSIKERRALLA?” Gal murahti kullanruskean hiirimiehen takaa.
”Anteeksi… jos osaisin ajatustenlukua niin olisin kertonut suunnitelmasta aikaisemmin!” Turbo pahoitteli. Ruskeaturkkinen hiirimies ei ollut varautunut istuessaan Turbon takana, että tämä yhtäkkisesti kääntäisi pyöräänsä meinaten itse tippua kyydistä.
”Oliko tuo oikeasti suunnitelmasi?” Hemi kysyi miehen vierestä.
”Jos minusta vain riippuu… En ota myrkkynuolta rintaani vapaaehtoisesti! Joten toisin sanoen… oli!” Turbo pyöritteli vihaisena päätään.
”Malcom lähtee varmasti peräämme!” Moto huolehti.
”Tietysti! Eihän hän olisi palkkasotilas tai mikään, jos hän ei lähtisi!” Turbo murahti.
”Mutta eikö Malcom ole Hansin hyväkin ystävä?” Gal kysyi miehen takaa.
”Ystävyys taisi loppua siihen, kun rotat ja hiiret liittoutuivat toisiaan vasten!”
”Ja se pahuksen takahikijän petturi on siittänyt sen kuvottavan naistenkidnappaajan!” Vinski raivosi ja heitti panosvyöstään yhden räjähteensä suurempaan puunoksaan, joka räsähti maahan tukkien tien heidän perässään.
”Anna olla Vinski! Malcom ei tiedä pojastaan enempää!” Turbo rauhoitteli.
”Tai sitten hän valehtelee ollakseen mukana tässä sopassa!” valkea hiirimies ärähti.
”Onko teillä jokin isompikin historia tämän Masin kanssa?” Hemi kyseli.
”Liiankin!” Vinski puri hammastaan.
”Masi kaappasi ystävämme vuosia sitten… ja katosi,” Turbo selitti apeasti.
”Kuin maannielemänä…” Moto tarkensi.
”Wouuh… ja tää Malcom on Masin isä?” Gal kysyi.
”Ilmeisemmin… sanoiko, että nuorimmaisin?” Moto kohautti kulmaansa.
”Se sekasikiö on teettänyt lapsia ilmeisesti enemmänkin!” Vinski murisi.
”Vinski heeeiii… ei kai tämä kaapattu ollut mielitiettysi?” Hemi kysyi virnuillen. Vihainen Vinski kiilasi Hemin niin, että tämä joutui ulos ajoradalta. Tasapainottaakseen itsensä kookas hiiriuros joutui hetkeksi pysähtymään. Punainen kilpuri kiihdytti vauhtiaan purkaakseen mielipahansa ajamalla kaikkien edelle hetkeksi. Hemi käynnisti moottoripyöränsä uudelleen ja lähti ystäviensä perään.
”Kaikki kunnossa Hemi?” Moto kysyi.
”Joo… kunnossa olen!”
”Annista puhuminen on Vinskille kova paikka. Jos ensi kerralla hillitset suutasi!” Turbo tokaisi jopa isällisesti Hemille.
”Toive ajattelua, että tuo hillitsisi itseään!” Gal naurahti.
”Ha! Katsotaanko? Musta tulee hillitsevin hiiri koko Marsista!”
”Ou god!” Gal pyöräytti silmiään.

Nelikko saavutti uudemman kerran Leipäjuuston helikopterin. Nyt kun Malcom oli jäänyt jalkoihin, jätkät enempää koputtelematta paineli ison lentoaluksen sisään, saaden plutolaiset pelästymään. Koko helikopteri heilahti räjähdyksen voimasta. Nelikko räjäytti plutolais helikopterin kylkeen suuren ammottavan reiän.
”LEIPÄJUUUSTO!” Camembert huusi, kun väisteli hiirten iskuja.
”Oli jo aikakin!” Minni naurahti, kun Turbo pyöräytti asettaan kädessään ja posautti puolisonsa kahleet auki. Vinski sytytti reittään vasten oman räjähteensä aukaisten Marcuksen kahleet. Lopuksi he vapauttivat Hansin. Camembert yritti luistaa paikalta, mutta Ylijohtaja iski nyrkillä tämän kauemmaksi kaikista muista.
”Sitten mennään!” Turbo osoitti peukalollaan takanaan olevaa reikää. Vankina ollut kolmikko hyppäsi vain vapaana olevien pyörien kyytiin. Neljän moottoripyörän joukkio ajoi kohti keskikaupunkia. Kuitenkin matka tyssäsi lyhyeen, kun Malcom yhdessä joukkojensa kanssa seisoivat hiirten tiellä.
”Plutolaiset ovat kyllä onnettomia suhaajia,” Malcom pyöritteli päätään.
”Sinähän sen tiedät, kun olet heidän pieni juoksupoikansa!” Hemi naurahti. Minni koppasi irokeesihiuksista miestä ohimolle, ilmaisten asiansa niin että tämä olisi hiljaa kerrankin. Hemi hieroi päätään ja vilkaisi mulkaisten hiirinaista takanaan. Hans nousi Vinskin kyydistä kohdatakseen vanhan ja edellisen ystävänsä.
”Haastatko?” Malcom virnuili.
”Sinut! Aina!” Hans tokaisi vakavana.
”Älä ole hullu!” Minni torui isäänsä huolestuneena.
”Mulla ei ole hätää…” Hans vilkaisi silmän liikkeellään nopeasti tytärtään.
”Haluatko tosiaan todistaa uudemman kerran sen, kun kylkiluusi ovat murtuneet, kuinka hengitys on vaikeaa kuonon murtumien vuoksi tai miten ikävälle hiekanjyvät tuntuvat haavoissa?” Malcom otti askeleita lähemmäksi Hansia.
”Olen valmis ottamaan sen riskin saadakseni sinut tieltäni!” Hans virnuili takaisin.
”Entä koiralaumasi? Hekö pysyvät poissa tästä pelistä?” vaaleanharmaa hiirimies vinkkasi toisia rottia kohden.
”Puhuitko myös omasta haukkulaumastasi?”
”He keksivät kyllä kaikenlaista tekemistä… sillä aikaa, kun lähetän sinut samalla lennolla Camembertin kanssa Plutoon!”
”Ja miten meinasit sen tehdä?” Malcom ehti kysyä, kunnes tunsi kehonsa lentävän hiiriuroosta kauemmaksi suoraan ensimmäisenä olleen rotan ajokin sisään.
”Oletteko kunnossa?” rottaklaanin edustaja kysyi pelokkaana. Malcom murahti vihaisena ja nousi uudelleen seisomaan sotilaansa avustettua hänet pystyyn.
”Mikä voima!” Vinski ilakoi jo pienesti. Minni vilkaisi Marcusta, joka istui Moton perässä. Marcus vain nyökkäsi sisarelleen vastaukseksi.
”Napatkaa heidät!” Malcom murahti osoittaen Hansin takana olevia prätkähiiriä. Rotat ulvahtivat kohti taivasta ja lähtivät prätkähiirten perään jättäen Hansin ja Malcomin taistelemaan keskenään.
”Ole valmiina Hans!”
”Anna tulla… Malcom!” Hans komensi eikä aikaakaan, kun rottauros oli tämän kimpussa.

Minni vilkaisi olkansa yli, kun aavikkomaastureita ajavat rotat yrittivät sarja tulittaa heidät päiviltään. Toisin kuin aiemmin, nyt rottien jännityksen huomasi. Hiiret olivat onnistuneet horjuttamaan heidän pakkaansa ja ampuminen oli vain onnetonta suhaamista.
”Lainaan tätä!” Minni murahti ja nappasi Hemin selästä olevan haulikon käteensä.
”Osaatko käyttää sitä?” Hemi kohautti kulmaansa naishiirelle. Hiirinainen nousi varoen miehen takana seisomaan. Minni kietoi häntänsä Hemin käsivarren ympärille tukeakseen tasapainoaan ja ampui muutaman rotan ohjaaman maasturin renkaan tohjoksi. Maasturit heittelivät vauhdista uhkaavana ja törmäsivät toisiin maastureihin saaden ne räjähtämään mennessään.
”Mikä osuma hani!” Turbo naurahti kehuvasti.
”Nuo ei ole yhtään sen vaikeammin voitettavissa, kuin kukaan muukaan rotta Marsin pinnalla,” Minni kommentoi ja istui Hemin taakse selkä selkää vasten, nähden koko ajan vihollisensa.
”Mutta ne ovat Malcomin sotilaita!” Hemi totesi Minnille.
”Niin… sotilaita mekin olemme. Ja jos yhtään tunnen teitä niin aivan varmasti parempia kuin he! Eli mitä kuhnitte?”
”Onko ideoita kessu?” Moto naurahti.
”Kai te tiedätte, että sana kessu on lyhenne kersantista eikä kenraalista?” hiirinainen kysyi saaden miehet vaikeroimaan ja miettimään sanomisiaan.
”Niin arvelinkin…” Minni virnuili ja käänsi aseen toisin päin käsissään niin, että sai iskettyä rottien lähettämän ohjuksen samaan osoitteeseen mistä oli tullutkin. Rotta huudahti ja räjähdys täytti vain Chicagon kadut äänillä.
”Suunnitelma 6 B 2!” Turbo komensi ja sai veikkansa ulvahtamaan.
”Kiva salakieli neropatti!” Hemi murahti hiirimiehelle.
”Tarkoittaa ankaraa tulitusta vastahyökkäyksellä ja rotat nippuun!” Minni suomensi Galille ja Hemille.
”Aaaaaaa… kyllähän se onnistuu!” Gal naurahti ja nappasi Turbon pistoolin tämän reisikotelosta.
”NYT SIT GAL!” Turbo komensi ja sai miehen muiskuttelemaan vain hiirimiehelle.

Turbo käänsi moottoripyöränsä uudemman kerran ympäri saaden Galin heittelehtimään takanaan. Minnin tarkan tähtäyksen vuoksi rotilla oli mennyt pasmat vielä pahemmin sekaisin ja hiiret pääsivät vihdoista viimein tekemään vastahyökkäyksen.
”TURBO!” Gal komensi puolestaan.
”Se oli sinulle…” Turbo lässytti.
”Aaaaawww… Turbo oletko pettänyt siskoani hänen poissa ollessaan?” Marcus virnuili.
”Hetken mielijohde… ajatukset pääsivät harhailemaan. Mutta älä huoli! Palautan hänet mielihyvin sinulle!”
”Onko mussa jotain vikaa vai?” Gal kysyi.
”Ei käytännössä… enemmän kuitenkin minulle tuo iloa tuo musta hiuksinen kaunotar!” Turbo vinkkasi Minnin suuntaan.
”Ai voi kiitos… tiedän olevani hemaiseva!” Marcus totesi naishiiren toiselta puolelta saaden Minnin tympeän katseen.
”Olkaa vain varuillanne romantikot! Tai saatte vielä kunnon pusun!” Minni murahti ivallisesti ja laukaisi haulikon Hemin ohi suoraan rottia päin. Moto avasi kanssa käsikanuunsa ja ojensi Marcukselle yhden pistooleistaan. Jätkät avasivat moottoripyöriensä tykit ja laserit valmiina hyökkäykseen. Hiiret lähtivät suurella hyökkäyksellä kohti rottia. Juuri samaan aikaan Hans heitteli Malcomia pitkin katua. Rotta ärähti joka kerta kivusta, mutta se ei tarkoittanut etteikö rottauros olisi saanut iskettyä Hansiakin muutaman kerran päin näköä. Hiirimies pyyhkäisi kuonoansa.
”Muistatko miten menetit silmäsi?” Malcom kysyi.
”Tuskin haluan edes tietääkään… parempi vain, että näen ruman naamasi hieman kehnommin!” Hans pyöritteli niskojaan.
”Auts… yrititkö loukata tunteitani?” Malcom painoi kätensä oikean rintalihaksensa päälle. Rottien anatomiassa sydän sijaitsi aivan oikean rinnan takana kylkiluiden ja toisen keuhkon suojassa.
”Onko sinulla vielä sellainenkin olemassa?” Hans kohautti kulmaansa. Malcom yritti iskua, jos toistakin kohti Hansia. Nopealla liikkeellä Malcom nappasi Hansin paidasta niin, että sai heitettyä tämän selkä edellä puuta vasten. Hans pysyi tovin kumarassa, ärhennellen kivusta.
”Usko jo Hans! Sinä olet hyödytön! En ymmärrä minkä vuosi Mars ikinä valitsi sinut Ylijohtajaksi?” Malcom murisi.
”Minussa on paljon muutakin, kuin pelkkä lihasvoima!” Hans totesi tuskaisena ja nousi seisomaan.
”On vai? Et edes auttanut ystävääsi!”
”Ystävää? Auttanut? Yritin auttaa sinua… teitä kaikkia! Jos olisit vain antanut. Sen sijaan hakkasit minut henkihieveriin, annoit myöhemmin plutolaisten vangiksi, jotka jäädyttivät kehoni! Johdatit oman kansasi sotaan hiiriä vastaan… vaikka normi kansa oli syytön teidän asemaanne…”
”Siitäkin muuten sai ihan hyvät rahat!” Malcom virnuili.
”Olet vain rahan perässä… ja sitten jaksat kuitenkin mankua etten auttanut teitä tai olisi halunnut auttaa!” Hans levitteli käsiään.
”Tiedätkö Hans… yksi asia on vaivannut minua… vaikka kuinka tein väärin ja toimin yhteiskuntaasi vastaan… olet aina ollut ystäväni ja halunnut pitää puoliani! Miksi?”
”Koska tunnen sen oikean Malcomin… en tätä kylmää, plutolaisten kyllästämää rahasäkkiä! Vaan sen kovanaaman, joka välitti kuitenkin kaikkien hyvinvoinnista! Niin oman kansansa, kuin minusta tai perheestäni… osittain myös toisista hiiristä… se joka rakasti kotiaan ja tehdäkseen kaikkensa sen eteen!”
”Kansasi petti omani! Minulla tai kansallani ei ole kotia! Miksi minun pitäisi olla se kaiken kestävä?” Malcom ärähti vihaisena ja osoitti etusormellaan itseään.
”Ei sinun tarvitsekaan! Mutta et kyllä yhtään sen enempää helpottanutkaan omaasi tai kansasi hyvinvointia!” Hans vastasi vakavana. Malcom vain virnuili hiirimiehelle.
”Väitätkö tosiaan, että virheeni oli korjattavissa?”
”Tässä vaiheessa, kun olet kylvänyt pelkoa viimeiset 20-vuotta niin en näe sitä mahdollisuutta juurikaan enää!”
”Miksi sitten vihjailit jotain noin älytöntä?”
”Koska minä voin antaa sinulle anteeksi!” Hans puristi kädet eteensä ja katsoi päättäväisenä Malcomia, jonka katse laajeni.
”Et sinä antaisi minulle anteeksi!” Malcom pyöritteli päätään.
”Miksi en antaisi?” Hans heitti vastapallon rotalle. Malcom mietti tovin ja nappasi mustista reisitaskuhousuistaan vahvemman köyden pätkän. Hans puolestaan silmäili koko ajan rotan toimintaa. Malcom kiersi köyden muutaman kerran toisen kämmenensä ympäri.
”Olen saanut sinusta tarpeekseni… sinä ja sinun tekopyhät anteeksiantosi!” Malcom puri hampaitaan.
”No tuo on sinun tulkintasi!” Hans pyöritteli päätään.
”Olkoon sitten niin!” Malcom murahti ja hyökkäsi hiirimiehen kimppuun niin, että sai kaadettua tämän alleen. Köyden pätkä joka rottauroolla oli puristi Hansin kaulaa, saaden miehen taistelemaan vastaan.

Hemi kantoi muutamaa tajutonta rottaa harteillaan ja heitti heidät kasan jatkeeksi, jonka jätkät olivat aloittaneet. Hemi pudisteli käsiään ja naurahti ivallisesti pinolle.
”Mitä?” Gal kysyi kulma aavistuksen koholla.
”Luulin oikeasti näitä Malcomin sotilaita pahemmiksi, kuin Marsin pinnalla olevat tunarit… mutta kuitenkin… kaikki samanlaisia tunareita!” Hemi nauroi pyöritellen päätään.
”No ei tunari muutu planeettaa vaihtamalla!” Turbo puristi kädet eteensä naureskellen. Minni katsoi huolestuneena suuntaan, johon tiesi isänsä jääneen.
”Hän pärjää!” Marcus lohdutti pikkusiskoaan.
”Malcom on arvaamaton! Ja meidän on haettava hänet!” Minni murahti vilkaisemattakaan veljeään.
”Malcomin vai isänne?” Vinski kysyi saaden Minnin mulkaisemaan tätä. Moto iski Vinski kipeästi selkään, saaden valkoisen marsilaisen horjahtamaan eteenpäin.
”Haemmekin!” Marcus painotti.
”Mitä teemme tälle roskakasalle?” Vinski osoitti peukalollaan tajutonta rotta pinoa.
”Eivät he ole roskakasa!” Minni murahti puristaen kädet eteensä. Vinski vilkaisi kulma koholla vaaleanharmaan hiirinaisen selkää ja sitten veikkojansa.
”Onko suunnitelma?” Moto kysyi varovaisesti.
”Heidät pitää saada Marsiin! Ellei Ylipäällikkö Camembert ehdi ensin!” Minni kääntyi.
”Mutta… eihän Camembert vie heitä välttämättä Marsiin?” Gal pohti.
”Ei niin… hän vie heidät sinne missä saavat parantua rauhassa ja pohtia uuden hyökkäyksen meitä vastaan tai oikeastaan Marsia!” Minni mulkaisi ruskeaturkkista hiirimiestä.
”Miten saamme tämän kokoisen porukan kerralla Marsiin?” Turbo kysyi.
”Leipäjuuston laitteilla tietysti!” hiirinainen virnuili kullanruskealle miehelle. Turbo vilkaisi jätkiä leveästi hymyille.
”Leipäjuuston siirrinkone!” jätkät totesivat yhteen ääneen.
”No mistä me sellaisen repäisemme tähän hätään?” Hemi levitteli käsiään.
”Leipäjuuston helikopterista tietenkin!” Minni jatkoi.
”Jaa tuosta!” Hemi osoitti taivaalle. Leipäjuuston violetin värinen helikopteri oli aivan heidän yläpuolellaan.
”Oli teillä hiirillä otsaa yrittäessään voittaa minut… Lalli Laktoosi Leipäjuuston! Joten soronoo prätkähiiret! Kun palaatte, huomaatte kaupunkinne ja rakkaan ystävänne kadonneen!” Leipäjuusto huusi avonaisesta reiästä hiirille.
”Miten tuo rakkine edes lentää vielä, tuosta teidän tekemästänne universumin kokoisesta reiästä? Hemi suojasi silmiänsä.
”Hei reikä! Olit mukana tekemässä sitä reikää!” Vinski ivalsi ja hyppäsi pyöränsä päälle.
”Pakkohan siitä tämän kokoisenkin hiiren on mahduttava…”
”Ai ilman, että rakas irokeesisi ei taivu?” Gal vinoili.
”Etenkin se!” Hemi osoitti sormellaan hiirimiestä.
”Rakkaamme? Isä on vaarassa!” Minni henkäisi hetken pohdittuaan Leipäjuuston sanoja.
”Aika siis mennä arvon daami!” Turbo nappasi hännällään Minnin kyytiinsä.
”Hei!” nainen älähti. Hemi otti haltuunsa oman pyöränsä, kun puolestaan Gal ja Marcus ottivat paikkansa Moton ja Vinskin takaa. Jätkät laukaisivat moottoripyöristään koukut Leipäjuuston helikopteriin. Leipäjuuston uskollinen mutanttiyksilö käänsi helikopterin aivan toiseen suuntaan saaden nykäistyä moottoripyörät peräänsä kohti yläilmoja!
”Leipäjuusto! Karista ne vietävän kirppupesäkkeet irti meistä! Ja tarkoitan… NYYYYYYT!” Camembert huusi alaiselleen.
”Saamanne pitää oi teidän löyhkäisyytenne suurjumala!” Leipäjuusto maleksi.
”RASVANAHKA!”
”Joo… jooooo… tää on ihan tuttua!” Rasvanahka mutisi ja asteli aukon kohdalle. Rasvainen yksilö yritti ampua hiiriä alas.
”Vohouuuuuu! Öljykannu yrittää tiputtaa meidät!” Vinski ilakoi heiluen köyden varassa.
”Tehdään vastapalvelus!” Moto totesi ja ampui käsikanuunallaan ihmismiestä niin, että sai tämän lentämään kauemmaksi aukon juuresta. Jätkät ja Minni lähtivät yksi toisensa jälkeen kiipeämään Leipäjuuston helikopteria kohden. Leipäjuusto iski mutanttiaan keskelle päänuppia.
”Hankkiudu noista päästäisistä eroon!” Leipäjuusto murisi saaden mutantin vain hullun karkeasti nauramaan. Mutantti laski helikopterin nokan kohti puita.
”Wou… vähän rankempi toimeksi anto!” Hemi tokaisi väistellen suurinta osaa oksistoa. Hiiret tunsivat puunoksien iskut kehoissaan. Ne olivat kuin tuhannet ruoskan iskut vasten vartaloa. Varsinkin Minni, Marcus ja Hemi joutuivat suojaamaan osittain silmiään kypärän puutteen vuoksi. Minnin suojatessa päätään ja silmiään näki hän alapuolellaan taistelevan kaksikon. Malcomin ja Hansin taistelu oli pahasti rottavoittoinen ja sai hiirinaisen järkkymään.
”MARCUS!” Minni huusi ja sai veljensä sekä jätkät katsomaan taakseen kohti maan tasoa.
”Menkää te! Me hoidamme Leipäjuuston!” Turbo ohjeisti naista.
”Vippaa jokin ase!” Minni totesi. Gal nosti housun suustaan Turbon laseraseen ja tiputti sen häntänsä avulla hiirinaiselle.

Oksiston takia vaaleanharmaat sisarukset eivät juuri nähneet eteensä. Ruohikkoisen rinteen juurelle, joka puiden jälkeen aukeni uskaltautuivat he irrottaa otteensa köysistä. He kierivät rinteen juurelle, saaden heidät hieman ähkäisemään kivusta. Minni siirsi hiuksiaan ja piteli ruhjeista kättään, mutta tunsi vetovoiman vetävän häntä ylöspäin, lähtien sillä sekunnilla samalla juoksemaan.
”TULE!” Marcus komensi.
”Loukkasit pääsi!” Minni totesi veljensä vierellä juosten. Marcuksen otsan juurta koristi verinen ruhje.
”Satutit kätesi!” Marcus vinkkasi ja sai Minnin pudistelemaan päätään. Hans ei halunnut haukkoa henkeään Malcomin alla. Hän ei halunnut antaa rotalle sitä iloa, että tämä kärsisi rotan käsissä. Malcomin silmät alkoivat kostua, jonka Hans myös näki. Rotta oli vihainen, silmissä paistoi kuitenkin jäätävä suru, kaipuu ja varmasti sydämellä oleva raskas taakka. Malcom ei myöntänyt sitä, mutta Hans oli hänelle enemmän kuin hyvä kaveri. Hiirimies oli hänelle aina ollut kuin veli. Veli joka piti hänen puoliaan, oli rottauros sitten vihollisleivissä tai sitten hiiriuroon rinnalla. Kaksikko oli tyystin erilaisia, mutta silti rakkaita toisilleen. Kuitenkaan yksikään kyynel ei tippunut rotan kasvoilta. Hans tunsi Malcomin käyttävän viimeisen voimansa kaulansa ympärille. ”Anteeksi, vanha ystävä…” Malcom ajatteli mielessään ja tiukensi vain otettaan hiirimiehen kaulanympärillä köyden avulla. Kuitenkin potku ohimoon sai rotan vapauttamaan otteensa köydestä ja lentämään kauemmaksi selälleen. Samalla sekunnilla Hansin kaulan ympärillä oleva paine helpottui saaden hiirimiehen yskimään voimakkaasti. Malcom hieroi otsaansa, joka punoitti iskun voimasta. Hans katsoi vasemmalla puolellaan seisovaa hiirinaista, joka osoitti rottaa aseellaan. Marcuskin astui isänsä ohi puristellen rystysiään.
”HEIIII!” Malcom perääntyi maata pitkin torjuen kämmenellään, ettei Minni astuisi yhtään lähemmäksi häntä.
”Anna minulle yksikin syy olla posauttamatta aivojasi pellolle?” naishiiri murahti.
”Tai useampi… ruma naamasi kaipaa uudelleen käsittelyä!” Marcus vastasi sisarensa vierestä. Hans nousi vaivoin seisomaan. Olo tuntui edelleen huteralle, mutta tasattuaan hengitystään, hän tunsi suunnatonta helpotusta nähdessään kaksikon vierellään. Malcom vilkaisi, jopa pelokkaana sisarusten ohi Hansia. Hans pudisteli itseänsä samalla kun sisarukset pitivät Malcomin loitolla isästään. Hans hieroi kaulaansa kipeänä, jota korosti köydestä tullut punainen randu.
”Oletko kunnossa?” Minni kysyi vilkaisten nopeasti isäänsä.
”Kaikki kunnossa…” Hans vastasi käheästi pidellen edelleen kaulaansa. Mieshiiri nieleskeli vaikeana ja yritti saada hengen kulkemaan. Minni vilkaisi vihaisena rottaa, joka edelleen piti kättään edessään suojana.
”Mitä te aiotte?” Malcom kysyi.
”Samaa kuin sinä…” Marcus vastasi. Malcom nielaisi vaikeana ja siirsi surkean katseensa Minniin.

Hiirinainen oli pelottavan rauhallinen osoitellessaan aseellaan rottaurosta. Nainen vain seisoi hiljaa paikallaan. Marcus katsahti sisartaan.
”Minni?” Marcus kysyi hiljaa, kun nainen ei vastannut mitään.
”Miksi epäröit?” Malcom puri hammastaan ja yritti muuttaa pelokasta olemustaan.
”Kuka sanoi, että epäröin?” Minni kysyi. Malcom kohautti kulmaansa. Hän ei ymmärtänyt miksi hiirinainen ei vain ampunut häntä. Kaiken sen jälkeen mitä oli Marsissakin tehnyt.
”Miksi et sitten tapa minua?”
”Et ole sen arvoinen…”
”Mitä?”
”Voisin tappaa sinut siihen paikkaan… voisin myös viedä sinut rangaistavaksi Marsiin, jolloin teloitus on ylitsepääsemätön esteesi… toisaalta kuolet hitaasti limaisen pomosi huostassa. Nimittäin yksikin virhe Camembertin kanssa ja voit sanoa hyvästi tälle maailmalle… joten vaihtoehtosi on aika samat… tarjoiltuna eri muodossa,” Minni puri hammastaan ja astui lähemmäksi rottaurosta.
”En tee virheitä…”
”Et…” Minni vilkaisi taivasta nopeasti, jonka jälkeen rottaa.
”Mutta Camembert ei varmastikaan hypi riemusta asialle, kun kuulee että hänen uskollinen palkkasoturinsa ja perässä hiipivä rottaklaani, on hävinnyt Prätkähiirille,” Minni vastasi kylmän rauhallisesti.
”Mitä?”
”Sun sotilaasi vetävät lukua kauniissa pinossa toisaalla… heidät lähetetään samalla sekunnilla Marsiin ennen, kuin kerkeät heitä edes huutaa paikalle,” Marcus puristi kädet eteensä. Valon välähdys heidän takaansa sai kaikkien huomion.
”Murto-osa sekunnin voitto!” Marcus tokaisi.
”Perhanan hiiret!” Malcom murahti ja nousi seisomaan.
”Saat valita… kerrankin! Kolmesta vaihtoehdosta!” Minni murahti, kunnes tunsi isänsä kosketuksen olkapäällään. Kevyesti Hans siirsi Minniä edestään ja asteli Malcomin luokse.
”Nämä taitavat olla hyvästit?” Malcom kysyi.
”Vaihteeksi! Mutta saat olla helvetissä tällä kertaa ihan itseksesi!” Hans totesi tympeänä.
”Harmi!” Malcom huokaisi ja iski kätensä housujensa taskuun.
”MAAAAALLCOOOOOOOOM!!!!!” kuului riipaiseva huuto rotan radiopuhelimesta.
”Pomosi kutsuu… älä anna hänen odottaa!” Minni murahti.
”En anna sitä iloa… hänen mukamas täydellisyydelleen!” Malcom totesi. Moottoripyörien jarrutusäänet Malcomin takaa sai rotan vain vilkaisemaan jätkiä.
”Eli antaudut?” Marcus kysyi.
”Sitäkään iloa en anna teille!” Malcom nauroi ivallisesti.
”Mitä?” Hans kysyi.

Malcom repäisi housun taskuistaan hopeisen pallon ja iski sen jalkojensa juurelle. Savupilvi sai hiiret yskimään. Marcus huitoi tummaa verhoa edestään ja kaikkien yllätykseksi Malcom oli kadonnut kuin maan nielemä.
”PERHANA! AIVAN SAMA TEMPPU, KUIN MASILLA AIKOINAAN!” Vinski kirosi ja iski nyrkeillään moottoripyöräänsä, joka piippasi tyytymättömyyttään.
”No kai isältä pojalta opetettu temppu,” Turbo pudisteli päätään.
”Palasikohan Malcom Camembertin luokse?” Moto pohti ja nojasi ohjaussarviin.
”Epäilen… Malcom puhui siihen sävyyn, että ei kaipaa enää plutolaispomoa avukseen,” Minni huokaisi ja nojasi polviinsa venytelläkseen itseään hiukan. Hans istui rinteen juurelle ja hieroi kaulaansa.
”Mihin hän sitten meni?” Vinski tuhahti vihaisena.
”En minä tiedä!” Minni murahti ja iski laseraseen Turbon käteen. Naishiiri vilkaisi isäänsä ja asteli tämän luokse.
”Malcom tarvitsisi suojelusenkeliä pikemminkin!” Hemi naureskeli.
”Ei roistoa voi suojella…” Marcus hieroi otsaansa.
”Kaikki hyvin?” Minni kysyi isältään ja istui tämän viereen.
”On… tuntuu vain oudolle… Malcomin kanssa taistelu ei tuntunut vihollistaistelulta,” Hans hieroi rystysiään.
”Miltä se sitten tuntui?” Minni kyseli.
”Pikemminkin hyvästeiltä… ihan, kuin hän olisi halunnut osoittaa ettemme tapaa enää.”
”Mistä voit olla noin varma? Hän tuhosi tarkoituksella muistisi… hän tarkoituksella nousi Marsin hallitusta vastaan yllyttäen koko klaaninsakin siihen… hän työskenteli Plutolle.”
”Mitä itse olisit tehnyt tilanteessa, jossa hallitus eväisi sinulta kotisi ja käskisi planetaariseen maanpakoon! Vain sen vuoksi, että osa kansastasi ei halua noudattaa yhteiskunnallisia normeja ja sääntöjä?” Hans kysyi katsoen Minniä suoraan silmiin. Minni ei tiennyt mitä isälleen olisi vastannut. Kieltämättä rotat oltiin hiirten toimesta ajettu sellaiseen ahdinkoon, mitä hiiret eivät pystyneet edes kuvittelemaankaan. Mutta varmasti harva Minnin ikäinen tai häntä nuoremmat hiiret tiesivät todellista syytä sille, minkä vuoksi rotat olivat aikoinaan nousseet hiiriä vastaan.
”Mutta sitä on turha murehtia… jos Malcom tulee vielä takaisin… hän luultavammin etsii minut käsiinsä!” Hans kietoi lohduttavasti kätensä hiirinaisen olan yli.
”Eli siinä tapauksessa vain sinä olet vaarassa!” Minni kohautti kulmaansa.
”Niin, kuin aina. Sain monta vihamiestä aikoinaan, kun minut ylennettiin heidän ylitseen Ylijohtajaksi!” Hans virnuili ja nosti kätensä Minnin olan päältä.
”Kiva saada sinut takaisin…”
”Mmmm… vaikka muistini on erimieltä asiasta!” Hans hymyili hennosti naishiirelle.
”No sitä suurempi syy saada kuulla lisää tarinoita sisarusten lapsuudesta!” Hemi tokaisi ehdottavana. Hans nosti katseensa hiirimiehiin, kun samalla Marcus veti Hemi pään kainaloonsa.
”Hän puhuu mitä sylki suuhun tuo… ei hänestä kannata välittää!” Marcus heilautti kättään. Hans ja Minni nauroivat muiden kanssa lempeästi. Vanhempi hiiriuros nousi seisomaan ja auttoi tyttärensä kanssa pystyyn.
”Mitä teitte muuten Leipäjuuston helikopterille?” Minni kysyi vilkuillen jätkiään. Hemi tuuppasi Marcuksen kauemmaksi itsestään ja siisti kuontaloansa.
”Lähetimme hänet pikakirjeenä omaan osoitteeseensa…” norsunluun valkea marsilaisuros totesi.
”Että mitä?” Hans kysyi puristaen kädet eteensä. Hetken päästä kuitenkin Chicagon yllä jysähti ja suuren suuri musta savupatsas kohosi taivaalle.
”Oliko tuo se Leipäjuuston keskeneräinen rakennelma?” Minni osoitti suuntaan, josta savupatsas kohosi.
”Jep!”
”Olipa hyvinkin!” jätkät naureskelivat hyväksyvästi.
”Entä Malcomin sotilaat?” Hans kysyi.
”Varmasti anelevat armoaan tällä hetkellä Phoboksen vankilan muurien sisäpuolella!” Turbo totesi.
”Lähetittekö heidät oikeasti Phobokselle?” Minni kysyi.
”Rontille olisi ollut ikävä antaa sitä iloa, että piha olisi täynnä rottia!” hiirimies vinkkasi naiselle, joka huvittuneena pyöritteli vain päätään.
”Rontti kun olisi varmasti nauttinut toiminnasta!” Hans naurahti.
”Niin… toisaalta…” Turbo jäi pohtimaan, kunnes tunsi kosketuksen olkapäällään. Minni hymyili hiirimiehelle rakastavasti.

”Lähdetäänkö? Santtu ja Jaca varmasti jo odottavat meitä!” Gal kysyi Vinskin takaa.
”Jaca odottaa korkeintaan Marcusta, että tämä pääsisi vaihtamaan tyttärensä yllätysvaippoja!” Hemi naureskeli.
”Mää olen opettanut Olivialle, että juoksee kakkosen kohdalla äitinsä helmoihin!” Marcus naureskeli puristaen kädet eteensä.
”Miten ei yllätä?” Minni kohautti kulmaansa, nojaten toisella kädellään Turbon olkapäähän. Hans pyöritteli hymyillen päätään.
”Onko vaikea uskoa, että se pieni hiirilapsi jota olet pitänyt vain tuntemattomana lapsena… onkin sukua sinulle?” Marcus kysyi isältään. Hänen ja Olivian välille oli nopeasti syntynyt luottamussuhde. Etenkin, kun Marcus oli ollut tajuttomana. Tyttö oli niin pirteä ja muistutti Hansia ajasta jolloin Minni oli ollut samanikäinen. Tyttö oli iloinen, nauravainen, tomera ja tekevä. Sellainen jonka perään sai koko ajan katsoa, mutta kuitenkin oli se luottamus ettei lapsi koskaan satuttaisi tarkoituksellaan itseään.
”En voi uskoa sitä todeksi… aluksi luulin Oliviaa Minniksi… mutta… nyt hän onkin lapsenlapseni!” Hans kohautti harteitaan. Minni hymyili lempeästi isälleen.
”Tietääkö äitisi? Että sinulla on lapsi?”
”Ei… en ole käynyt kotona sen jälkeen, kun kuulin armeijalle sinun kuolemastasi! Tai valekuolemastasi!” Marcus vastasi apeana.
”Pitää kenties ehkä miettiäkin miten asian kerromme äidille… hän on kuitenkin surrut sinua viimeiset vuodet!” Minni heilautti kättään.
”Niin tulitte sanoneeksi…” Hans huokaisi.
”Mennään… emmeköhän tästäkin selviä,” Minni rohkaisi isäänsä, joka nyökkäsi hyväksyvästi. Marcus tuuppasi Hemiä kevyesti ja hiiriuros hieman hivuttautui lähemmäksi ohjauspaneelia. Marcus istuuntui ystävänsä taakse, antaen isälleen mahdollisuuden hieman väljemmin istua Moton kanssa. Lisäksi hän pystyi komentamaan Hemiä paremmin. Kai norsunluunvalkea nuori hiiriuros jollain tasolla pelkäsi Marcusta.
”Ei kun menoksi!” Turbo polkaisi pyöränsä käyntiin, kun hiirinainen istui miehen taakse kietoen kätensä tämän ympärille. Musta harrikka lähti ensimmäisenä johdattamaan joukkoaan takaisin tulostaulua kohden.
”Kiitos…” naishiiri kuiskasi miehen kypärää vasten.
”Mistä?”
”Uroteostasi. Sankari!” nainen virnuili.
”Luuletko, että jättäisin sinut viholliselle? En minäkään niin seonnut vielä ole!”
”Tiedän… enkä sitä epäillytkään!” Minni henkäisi miehen olkaa vasten ja suukotti sitä kevyesti. Hans katsoi hennosti hymyillen kaksikon välistä suhdetta.

Jaca, Santtu ja Olivia olivat uskaltautuneet siirtyä Santun tallilta takaisin tulostaululle. He olivat matkalla kuulleet yhtä sun toisia räjähdysääniä ja ainakin Santtu osasi tulkita ne jätkä voittoiseksi. Olivia roikkui pöydän päällä väritellen piirustustaan kenties vähän liiankin innokkaana. Kieli keskellä suuta hiirityttö teki isoja erinäisiä liikkeitä. Jätkien kulahtanut, mutta valkoinen pöytä oli saanut uuden väripinnan tyttöhiiren vahaliiduista. Santtu oli löytänyt ne kodistaan ja ottanut matkaansa, kun kolmikko oli palannut tulostaululle.
”Tulevatkohan he tänne suoraan?” Jaca huokaisi oven suusta.
”Ilmoitin Vinskille, että olemme täällä emmekä tallillani. Eli jos eivät löydä, niin voimme syyttää Vinskiä lukutaidottomuudesta!” Santtu naureskeli ja ihasteli Oliviaa. Tyttö ähkäisi tyytyväisenä, kun oli aherruksensa saanut valmiiksi.
”Voi Olivia…” Jaca henkäisi nähdessään pöydän kunnon.
”Onneksi ovat vahvaliituja eikä tusseja…” Santtu lohdutti.
”No onneksi… en kuuntelisi sekuntiakaan sitä marinaa minkä jätkät aiheuttaisivat.”  
”Sen minäkin haluan kuulla… nimittäin siinä kohtaan, kun he rupeavat siivoamaan ilman minun kehotuksiani, voivat he alkaa marisemaan hiirilapsen aiheuttamasta jäljestä!” Santtu osoitti itseään sormella. Jaca nauroi lempeästi ja sai Oliviankin kikattamaan.
”Näytä!” Jaca henkäisi tyttärelleen.
”Waaaaauuuu… onpa hieno!” nainen henkäisi nojaten pöydän kanteen.
”Ukka!” tyttö osoitti.
”Kukka?”
”Jooooh!” taiteilija itse ähkäisi ja hinkui alas tuolilta. Santtu nosti hiiritytön lattialle, joka lähti juoksemaan kohti seuraavia leikkejä.
”15-minuuttia yhden leikin parissa on kenties liikaa 1-vuotiaalle,” Jaca huokaisi ja istui alas.
”Älä unohda, että hän marsilaismiehen tuottama tulos,” Santtu kohautti kulmaansa.
”Mmmm… sekin vielä!” Jaca totesi saaden naiset uudemman kerran nauramaan. Moottoripyörien ääni sai jokaisen huomion.
”Ishi…” tyttö totesi ja nousi leikeistään seisomaan.
”Honey I’m hoooomee!” Vinski lirkutteli astellessaan ensimmäisenä sisään.
”Onko täällä sellainenkin?” Santtu kohautti kulmaansa.
”Emme päässeet edes mainitsemaan hänen lukutaidottomuudestaan!” Jaca kuiskasi ihmisnaisen suuntaan. Marcuksen läsnäolo sai naisen henkäisemään huojentuneena ja juoksemaan tämän luokse. Marcus koppasi norsunluunvalkean hiirinaisen otteeseensa ja halasi tätä tiukasti, kuin olisivat olleet pidempäänkin erossa toisistaan.
”Onneksi olet kunnossa!” naishiiri henkäisi.
”Totta kai olen…” Marcus vastasi ja irrottautui naisesta sen verran, että sai painettua otsansa naisen otsaa vasten. Olivia roikkui vanhempiensa jaloissa, mutta nämä nyt toistaiseksi antoivat huomiota vain toisilleen. Jaca hymyili ihastuneena hiirimiehelle, joka suukotti tämän nenänpäätä nopeasti. Jaca otti askeleen taakse päin, jotta Marcus sai napattua pienen vaaleanharmaan hiirityttönsä syliinsä. Mies helli, suukotteli ja pompotteli tytärtään sylissään.
”Oih rakas pienoiseni… isällä oli kova ikävä!” Marcus totesi suukottaen Olivian poskea.

Hans piteli kipeää kaulaansa, joka sai Santun nousemaan.
”Olet loukkaantunut!” ihmisnainen totesi.
”Vanhan ystävän kanssa tuli selviteltyä vähän vanhoja kaunoja!” Hans irvisti kivusta.
”Saanko?” Santtu kysyi varovasti ja sai hiirimiehen nyökkäämään. Santtu tutki randua mieshiiren kaulassa.
”Miten hän voi?” Jaca kysyi kuiskaten mieheltään.
”Kaikki hyvin… isä… tietää totuuden!” Marcus puhui ääneen saaden myös Santun huomion. Jaca näytti enimmäkseen hämmentyneeltä. Olo oli kenties myös epäuskoinen. Mitä mieshiirten ja Minnin välillä oli oikein tapahtunut, jos Hans kerran tiesi jo totuuden.
”Mutta… miten?” Jaca kysyi.
”Isän vanha rotta kaveri pääsi kertomaan asian hänelle ihan itse,” Minni hieroi kylkeänsä.
”Rotta kaveri?” Santtu kysyi.
”Camembert oli palkannut Malcomin alaisineen meitä vastaan!” Hans totesi ja irvisti kivusta, kun Santtu putsasi tämän kaulaa.
”Tarkoituksenaan luultavasti tuhota meidät!” Vinski levitteli käsiään.
”Heidän tarkoituksensa oli saada koko Milaniuksen perhe näyteikkunalle Plutoon,” Hans vastasi.
”Ollen samalla huutokauppatavaraa muille rikollispomoille!” Minni ähkäisi kivustaan ja piteli kylkeään.
”Kätesikö vaivaa?” Marcus kysyi. Minni nosti paitansa helmaa nähdäkseen itsekin mistä kipu mahdollisesti syntyi.
”Wohouuuu! Vaikka sanoinkin, että olet kuuma pakkaus niin en nyt ihan tätä odottanut!” Hemi nosti kätensä. Minni mulkaisi norsunluunvalkeaa hiirimiestä, siinä missä kaikki muut kurtistivat kulmiansa ja vilkaisivat Hemiä.
”Mitä?” Turbo kysyi.
”Pitkä juttu…” Hemi heilautti kättään. Turbo siirsi kysyvän katseensa Minniin.
”Silloin, kun pääsimme Tahkon vankeudesta vapauduttuamme takaisin tänne… niin Hemi oli uneton, joten keskustelimme kahden tulostaulun katolla… mikä päätyi vain gigolon vihjailuihin ja sinun arvostamiseesi!” Minni mulkaisi Hemiä.
”HEII! Mää kunnioitan Turboa,” Hemi osoitti kullanruskeaa hiirimiestä.
”On syytäkin!” Turbo murahti nojatuolistaan.

Minni silitti miehen takaraivoa hellästi, joka sai hiirimiehen rauhoittumaan. Naishiiri jatkoi kehonsa tutkimista ja juuri ennen liivien alkua naisen kylkeä koristi komea punoittava ja laaja mustelma. Se oli ruoskan ohut kaarella oleva viiva. Mustelma itsessään oli levinnyt koko naishiiren vasemman puolen keskivartalon alueelle.
”Ou god! Tuo on jo julman näköinen…” Jaca irvisti.
”Ja varmasti kipeä,” Turbo huolestui ja käänsi naista enemmän itseensä kohden, jotta näki tämän kyljen.
”Kieltämättä!” Minni nyökytteli. Turbo kosketti ihoa varovaisesti, mutta hiirinainen vain sihahti kivusta.
”Iho ei ole ainakaan turkin alla rikki,” Turbo totesi tarkastelun jälkeen.
”Ota tuosta!” Santtu henkäisi ja heitti pienen tuubin hiirinaiselle.
”Mitä tämä on?”
”Kipugeeliä. Kestät edes jotenkin kosketusta… edes omaasi!” Santtu kohautti harteitaan.
”Mistä sait tuon?” Jaca kysyi kääntäen kanssa hiirinaista.
”Luultavasti niistä puunoksista, kun Leipäjuusto yritti päästää meidät päiviltään ajeluttamalla pienen metsän läpi,” Minni vastasi. Jaca kosketti naisen kylkeä varovasti, mutta alueen kivun vuoksi Minni perääntyi jälleen.
”Anna, kun autan!” Turbo komensi hellästi naista.
”Mutta kylki on kosketusarka!” Minni tuhahti.
”Tiedän… ja ennen, kuin pääset Marsiin tarkistettavaksi niin haluan lievittää kipuasi edes jotenkin!” Turbo anoi naista. Minni huokaisi ja iski tuubin miehen käteen.
”Varovasti sitten!” nainen komensi.
”Aina…” Turbo totesi. Leipäjuuston, Malcomin ja rottaklaanin kohtaaminen oli saanut kaikki hieman väsähtäneiksi. Edes Hemi ja Gal eivät jaksaneet nahistella tuttuun tapaan keskenään. Norsunluunvalkea hiirimies olikin vetänyt itsensä pitkälleen sängylleen. Olivia juoksi enonsa luokse ja yritti kiivetä minkä vain pienistä raajoistaan pääsi. Hemi auttoi tytön viereensä, joka painoi päänsä tämän olalle.
”Otetaanko päikkärit?” Hemi kysyi.
”Eih,” Olivia kieltäytyi ja kiehnäsi enossaan kiinni minkä kerkesi. Outo piippaus sai Galin heilauttamaan korviansa.
”Onko kaikki hyvin?” Marcus kysyi hieroen kasvojansa istuessaan toisella nojatuolilla.
”Tunnet minut liian hyvin…” Gal hymyili miehelle.
”Tietenkin!” Marcus nojautui pidemmälle nojatuolille. Gal heilautti uudestaan korviansa.
”Kuuletteko tuon?”
”Minkä?” Moto totesi, kun ei kuullut mitään.
”Galin päässä vain surisee… sitä on siis muiden mahdoton edes kuulla!” Hemi mutisi sängystään.
”Pidä suusi tampio!” Gal murahti.
”Wauuuuu… useamman tunnin poissa ja ensimmäinen kina. Te alatte oppia!” Jaca naureskeli ja istui Marcuksen istuman nojatuolin käsinojalle.
”EI OLE!” hiirimiehet totesivat yhteen ääneen. Naishiiret ja Santtu naureskelivat miesten puheille.
”Kuunnelkaa nyt… mikä tuo piippaus on?” ruskeaturkkinen hiirimies kysyi ja sai kaikki hetkeksi vaikenemaan. Tasainen piippaus kuului vaimeana jostain.
”Se on aluksen merkkiääni,” Minni totesi kuullessaan kanssa äänen.
”Merkkiääni?” Marcus kysyi.
”Joku saapunut viesti joltain…” nainen puri hammastaan yrittäessään kestää kipua, joka säteili hänen kyljestään. Turbo nosti varovaisesti naishiiren paidan rasvatun alueen päälle.

Minni kiitti miestä suukottamalla tämän kättä. Nainen asteli aluksensa luokse ja sisälle suoraan ohjaamoon. Olivia juoksi tätinsä perään, koska aikaisemmin pientä hiirilasta oli kielletty leikkimästä marsilaisaluksella tai sen lähettyvillä. Punainen valo vilkkui hitaasti paneelissa, jota seurasi piippaus-ääni. Olivia tarrasi Minnin jalasta, joka sai hiirinaisen huomion. Minni nosti kylkeään varoen Olivian syliinsä. Hiirinainen painoi valon sammuksiin, joka puolestaan avasi viestin.
”Viesti kenraali Minnille… sinulla on yhteydenpito pyyntö odottamassa Marsissa… reagoitko siihen, kun saavut takaisin,” sotilaan monotoninen ääni totesi. Sama viesti oli lähetetty hiirinaiselle neljään otteeseen, mutta kukaan ei avannut viestin sisältöä tarkemmin.
”Uuuuuh…” Olivia ihannoi. Minni kohautti kulmiaan.
”Olipa oudot viestit…”
”Uuuuto!” Olivia toisti ja sai Minnin hymyilemään.
”Niin outo…” Minni naurahti. Ensimmäisen kerran hiirinainen halusi luoda tyttöön jotain kontaktia. Hän ei edes tiedä miksi Oliviaan kontaktin luominen oli ollut hänelle niin vaikeaa. Mutta nyt jotenkin, nainen vain halusi tuntea tytön niin hyvin, kuin suinkin vain pystyi. Minni halasi tyttöä hellästi painaen tämän poskea omaansa vasten. Olivia irrottautui kuitenkin nopeasti ja sormeili Minnin pitkiä mustia hiuksia ihastuneena. Olivia katsoi kirkkaanpunaisilla silmillään suoraan Minnin omiin. Naishiiren hellä hymy tarttui myös Oliviaan.
”Oliko se jotain vakavaa?” Marcus keskeytti kaksikon.
”Ei… tai siis en tiedä. Minulla on viesti odottamassa Marsissa. Muuta tietoa en saanut,” naishiiri selitti samalla, kun käveli aluksesta ulos takaisin ystäviensä seuraan.
”Kukahan sinulle on viestin Marsissa jättänyt?” Turbo pohti ja naurahti lempeästi, kun Minni roikotti kikattelevaa hiirilasta suoraan hänen yläpuolellaan.
”Hyvä kysymys,” hiirinainen vastasi. Turbo nappasi tytöstä kiinni ja pyöräytti tämän istumaan syliinsä.
”Uuu aaa…” tyttö totesi.
”Mitä?” Turbo kysyi.
”Uuu aaa…” Olivia nousi miehen sylissä seisomaan ja osoitti ylös. Hän olisi halunnut pyörähtää uudelleen, mutta hiirimies ei ymmärtänyt mitä tämä tarkoitti. Turbo kurtisti kulmiaan.
”Mää tarvitsen Olivia-Suomi sanakirjan!” mieshiiri kutitteli pikku tyttöä sylissään. Olivia venkoili ja väänteli kehoaan kikatellen kovaäänisesti samaan aikaan.
”Mikä meidän aikataulu on?” Hans hieroi silmiänsä.
”Minkä suhteen?” Vinski puristi kädet eteensä.
”Palataksemme Marsiin?” Hans vilkaisi valkeaa marsilaista.
”Se riippuu ihan tuosta tyttäresi halusta jatkaa lomailunsa pituutta,” Vinski osoitti hiirinaista.
”Niin tämä onkin ollut niin rentouttava lomakokemus, että haluan ehdottomasti samanlaisen heti perään!” naishiiri totesi silmiään pyöritelle viitaten siihen, että rentouttava loma oli mennyt kaikkeen muuhun kuin lomailuun.
”Matkaoppaat prätkähiiret palveluksessanne arvon neiti kenraali!” Vinski vastasi madaltaen ääntään ja vetämällä kätensä lippaan. Minni noukki sohvatyynyn selkänsä takaa ja iski sen voimalla Vinskin vatsan seudulle saaden valkean marsilaisen urahtamaan.
”Varsinaiset… tarjoatte matkaelämyksiä oikein plutolaisia myöden!” hiirinainen pudisteli käsiään. Hans nauroi lempeästi tyttärensä ja valkean marsilaisen sanailulle.
”Kuinka nopeasti haluat mennä järkyttämään muita marsilaisia siitä, että olet hengissä?”
”Syytän plutolaisten syväjäädytystä ja kaikkea muutakin tapahtumaa siihen liittyen. Plus he saivat kaikki uskomaan siihen, että olisin kuollut!” vaaleanharmaa hiirimies osoitti tytärtään sormellaan.
”Minulla ei ole aikataulua… ihan teidän innokkuuden mukaan!” Minni vastasi.
”Me joudumme palaamaan tänne, joka tapauksessa Leipäjuuston vuoksi,” Turbo muistutti.
”Tiedän!” Minni vastasi apeana.

”Me romutimme Leipäjuuston jo pohjarakenteillaan olevan tornin alun. Joten tässä on taas pari viikkoa aikaa!” Moto kohautti harteitaan rikkoen samalla hiljaisuuden.
”Pitääkö meidän lähteä heti?” Jaca kysyi vilkaisten Marcusta. Vaaleanharmaa hiirimies kohautti harteitaan.
”Meillä ei ole edes nukkumapaikkaa Marsissa! Saati kotia! Joten minulla ei ole ainakaan kiire sinne plutolaisten kuivattamalle planeetalle!” Hemi mutisi sängystään. Gal mulkaisi ystäväänsä.
”Myydään eniten tarjoavalle!” hiirimies osoitti ystäväänsä.
”Ei sitä voi myydä… se on kolhittu tuote jo ennen ostospäätöstä, joten se on ilmainen!” Marcus lähti mukaan Galin pelleilyyn. Hemi tuhahteli sängyssään, kun kaikki muut nauroivat tämän kustannuksella.
”Mutta ilman vitsailua… niin Minni varmasti järjestää teille nukkumapaikat tukikohdalta!” Moto pohti ääneen ja sai vaaleanharmaan hiirinaisen nyökkäilemään.
”Joo ei kukaan taivasalle jää,” Minni komppasi.
”Ja… Olisiko huomen aamupäivällä lähtö? Itse en ainakaan jaksa lentää puolikuntoisena ja väsyneenä enää tänään?” Minni ehdotti.
”Kuulostaa hyvälle. Ja lentäjiäkin meillä on matkalle useampi!” Turbo hieroi naisen selkää.
”Mmmm…” Minni vastasi edelleen alakuloisena.
”Santtu lähdetkö matkaan?” Vinski innostui ja vilkaisi ihmisnaista pöydän ääressä.
”Miksi ei! Mitäpä minä yksinäänkään täällä tekisin!” nainen vastasi.
”Niin tylsäähän sinulla tulisi ilman meitä!” Moto vastasi naisen vierestä.
”Hiljaista täällä ainakin olisi! Olisi oikeastaan loma tarkkaan ajateltuna!” Santtu jäi haaveilemaan.
”Se on se loma minkä Minnin piti pitää!” Hemi osoitti hiirinaista noustessaan istumaan sängylleen. Minni pyöräytti silmiänsä ja istui käsinojalle. Olivia Turbon avustuksella kiipesi hiirinaisen selkään.
”Hei!” nainen naureskeli, kun piti tytön käsistä omillaan kiinni.
”HOP!” tyttö totesi.
”Anteeksi vain nuori neiti, mutta minä en ole andralosi!” nainen naureskeli. Tyttö nauroi hyväntuulisena. Minni ei kuitenkaan hevosta suostunut leikkimään tytön kanssa, joten Olivia hyökkäsi isänsä kimppuun. Ilta sujui oikeastaan elokuvien parissa ja yhteisestä ajanvietosta. Kukaan ei jaksanut erityisemmin tehdä mitään ja unikin tavoitti ystävykset nopeasti. Tai no kaikki muut paitsi Minniä. Hiirinainen tunsi kuinka koko kehoa särki. Ei ainoastaan kättä tai puunoksasta tullutta ruhjetta. Mutta hiirinaisen mielenpäällä oli paljon muutakin. Miten hän selittäisi kaiken isovanhemmilleen, äidilleen tai enolleen? Isä, jota luultiin kuolleeksi olikin elossa. Hiirinainen koki olevansa yksin selitystensä kanssa, vaikka tiesi ettei se tulisi olemaan niin. Turbo, Marcus ja jätkät seisoivat hänen rinnallaan. Eikä varmastikaan hiirinaisen isä jättäisi häntä kipeän paikan tullen yksin. Turbo huokaisi unissaan ja kietoi naisen kainaloonsa. Minni vilkaisi olkansa yli miestä ja hymyili vaisusti. Kaikista pahinta oli kenties se, ettei nainen saanut pitää miestään Marsissa kanssaan. Tämän piti palata Maahan jättäen hiirinaisen jälleen yksin Marsiin. Minni puristi miehen käden tiukemmin vartaloaan vasten. Hänellä oli miestä ikävä jo nyt, vaikka jäähyväisiäkään ei oltu vielä pidetty. Turbo havahtui hereille outoon tunteeseen. Mutta se tunne ei lähtenyt hänestä. Hiirimies vilkaisi naista, joka oli omissa ajatuksissaan edelleen hereillä.
”Onko kaikki hyvin?” Turbo kuiskasi naisen korvaan saaden tämän hieman pelästymään.
”Herätinkö? Yritin olla mahdollisimman hiljaa…” nainen kuiskasi takaisin. Turbo pyöritteli päätään.
”Et herättänyt minua kaunokainen…”
”No hyvä…”
”Onko kaikki hyvin?” Turbo kysyi uudelleen.
”Mietityttää vain.”
”Mikä?” Turbo painotti. Minni kääntyi toiselle kyljelleen nähdäkseen miehen kasvot. Kuitenkin kipu kyljessä esti naista kääntymästä, joten Minni valitsi olla selällään. Turbo nousi kätensä varaan. Huoli kumpusi miehestä.
”Minun on jo nyt ikävä sinua… vaikka emme ole edes lähteneet.”
”Voi rakas… murehditko etukäteen?”
”Murehdin.”
”Siksikö valvot?”
”Siksi… en halua lähettää sinua takaisin Maahan. Varsinkin, kun saan sinut nyt takaisin Marsiin. Tosin hetkeksi, mutta kuitenkin!” hiirinainen huokaisi. Turbo silitti naisen vatsan seutua.
”Haluaisin jäädä kanssasi Marsiin… mutta tilanne on mikä on! Ollut jo neljä vuotta!”
”Tiedän. Ja olen ylpeä siitä, että olet mieheni. Ja kai saan joskus nauttia siitä, ettet enää karkaa luotani toiselle planeetalle?”
”Tietysti saat. Toivon, että Maa ja Mars olisi kumpikin parempi paikka silloin. Sitten voisimme miettiä, vain ja ainoastaan toisiamme, tulevaisuuttamme ja niin edelleen…” Turbo hivuttautui varovasti suukottamaan hiirinaisen kuonoa, jonka leveä hymy tarttui myös Turboon. Minni vastasi miehen suudelmaan.
”Kaikki järjestyy aikanaan muru… niitä ei nyt kannata miettiä!” Turbo kannusti naista. Minni nyökkäsi hyväksyvästi miehelle.
”Tiedän sen… muskelihiiri!” nainen helli miestä, joka suukotti tätä muutamaan otteeseen. Turbo laskeutui pitkälleen Minnin viereen ja silitteli tätä hellästi lähellä itseään.

Seuraavana aamuna Minni puristi unisena tyynyään, kun tunsi tökkäisyn kasvoillaan. Minni huokaisi ja kääntyi selälleen. Ropina kaikui puoli tyhjillään olevassa tulostaulussa. Minni heristeli korviansa. Ropina kävi myös isoihin ikkunoihin. Oli harmaata ja ilmankosteus oli varmasti prosenttiin 100.
”Uuuuu!” Olivia huudahti Minnin vierestä ja sai naisen hymyilemään.
”Huomenta!” nainen vastasi nousten istumaan ja nosti Olivian syliinsä. Pieni hiirityttö katsoi reippaana tätiään ja istui tämän jalkojen väliin. Minni haroi tytön mustia hiuksia sormillaan. Minni pörhensi turkkiansa hiukan. Ilma oli viilennyt sateen vuoksi huomattavasti.
”Huomenta kaunokainen!” Turbo toivotti astellessaan naisen luokse.
”Huomenta!”
”Kaikki on valmiina, joten olemme heti valmiita, kun sinäkin olet valmis lähtemään.”
”Heräsittekö sen vuoksi aikaisemmin?”
”Emme heränneet sen vuoksi,” Turbo pudisteli päätään.
”Minkä vuoksi sitten?”
”Tuon prinsessan! Olit viimeinen, jonka hän halusi käydä herättämässä!” hiirimies naureskeli ja istui sängynlaidalle. Olivia otti vauhtia Minnin sylistä ja hyökkäsi Turbon kimppuun. Hiirimies piti tyttöä hellästi sylissään, pelleilen samalla tämän kanssa. Minni katsoi heltyneenä miestä, joka nauroi lempeästi.
”Vaikea uskoa, että olet kovan luokan prätkähiiri!” Minni tokaisi.
”Älä aloita!”
”Mitä? Onhan se nyt kuumaa, jos tuollainen muskelihiiri pystyy käsittelemään noinkin pientä lasta hellästi otteessaan!” nainen naureskeli ja istui miestä lähemmäksi.
”Vai niin…” Turbo hymyili naiselle ja oli suukottamassa tätä. Kuitenkin pienen hiirilapsen kämmen iskeytyi vasten Turbon suuta.
”Hei!” mieshiiri älähti ja yritti uudemman kerran suukottaa Minniä samanlaisin tuloksin. Kikatus vain sai pariskunnankin nauramaan.
”Menolippu vanhempien huostaan!” Turbo naurahti ja lähti viemään tyttöä rivakastikin naishiiren veljelle.
”Turbo on aika hyvä lasten kanssa!” Hans totesi tolpan vierestä tyttärelleen. Minni haroi yön mustia hiuksiaan.
”Niinhän hän on,” Minni ihasteli.
”Oletteko… oletteko ajatelleet?” Hans takerteli.
”Olemmeko mitä?” Minni kohautti kulmaansa. Hans puristi kädet hellästi eteensä ja naurahti pienesti. Minni nousi seisomaan ja etsi pääli vaatteitaan. Hans käänsi katseensa hetkeksi toisaalle, jotta hiirinainen sai pukeuduttua. Minni kaivoi mustasta kassista tutut armeija vaatteensa. Hans vilkaisi tytärtään, kun tämä astui hänen viereensä. Vaaleanharmaalle hiirimiehelle alkoi valjeta tosiasia, että hänen ainoa tyttärensä oikeasti kuului sotavoimiin.
”Mitä?” Minni kohautti harteitaan.
”Ei mitään!” Hans virnuili ja otti harppauksia kohti alusta.
”Sano sanottavasi, jos sinulla on jotain mielenpäällä. Äläkä esitä vaikeasti tavoitettavaa!” Minni ärähti saaden kaikkien huomion. Hans huokaisi ja kääntyi hitaasti ympäri. Minnin odottava ja kysyvä ilme sai miehen vain tuijottamaan häntä.
”Minä olen ylpeä sinusta… mutta mitä sukumme sanoo?” Hans kysyi. Minni vilkaisi mustia saappaitaan ja nosti katseensa isäänsä.
”Ukki ja kaikki muutkin tietävät.”
”Tietävät? Ja onko vanhempani elossa?” Hans kurtisti kulmiansa.
”Tietävät… ja ovat! Aluksi valehtelin heille… mutta Kiaran alkaessa kiristämään minua, minun oli pakko kertoa totuus!” Minni selitti muistellessaan vierailuaan isovanhempiensa luokse.
”Ukkisi osaa olla jyrkkä mielipiteissään! Aikanaan sain itsekin kuulla siitä moneen otteeseen!”
”Eikä vain jyrkkä… hän oli aika ehdoton ja melkein sulki minut pois elämästään!” Minni murahti. Hans haroi mustia hiuksiaan.
”Uskon sinua… niin hän meinasi tehdä minullekin, ennen sinun tai Marcuksen syntymää!” Hans selitti.
”Mitä? Oikeasti?” Marcus kysyi. Hans nyökkäsi.
”Voin kertoa siitä matkalla Marsiin… mutta en halua, että kannatte ukillenne siitä kaunaa! Minä en kanna ja ennen kuolemaani isäni hyväksyi minut jopa samalla maaperällä kanssaan!” Hans selitti.
”En ole ukille vihainen… tai kanna kaunaa. Hänet on kasvatettu sellaiseksi mikä on nyt! Ja siihen aikaan ei kuulunut sotavoimat!” Minni vastasi. Hans hymyili tyttärelleen lempeästi.
”Hyvä tietää!” Hans naurahti ja vilkaisi Marcusta, joka hieroi niskojaan.
”Minä en ole tavannut ukkia sen jälkeen kun täytyin 16,” hiirimies kohautti kättään.  
”Ehkä nyt olisi korkea aika. Kun olet saanut perheenlisäystäkin!” Hans vinkkasi hiiritytön suuntaan. Olivia oli uuvahtanut äitinsä sylissä ja painoi pientä päätään tämän olkaa vasten.

Santtu huolsi vielä Minnin aluksen siinä missä Turbo kävi tarkastuslistaa läpi yhdessä Galin kanssa aluksen ohjaamossa. Hemi härnäsi siskoaan ja samalla hassutteli Olivian kanssa. Tyttö teki erilaisia voimistusliikkeitä. Tytön pää oli tuettuna lattiaa vasten siinä, missä tytön pylly oli taivasta kohden.
”Mistä vetoa ettet pääse samaan asentoon?” Marcus kysyi Hemiltä. Norsunluunvalkea hiirimies katsoi siskontyttönsä toimintaa ja tuhahti kylmästi.
”Tietysti pääsen!” Hemi uhosi ja sai Marcuksen hieman, jopa yllättyneeksi.
”No anna mennä!” Marcus teki tilaa hiirimiehelle. Hemi nosti hieman housujaan ja lähti taivuttavaan yläkroppaansa kohti lattiatasoa. Hieman kookas hiiriuros joutui jumppaamaan hetken aikaa saadakseen kroppaansa lisää elastisuutta.
”No Hemi! Mites nyt noin kankeena?” Gal ilkkui ja iski miestä takapuolelle.
”HEI!” Hemi älähti. Olivia otti karhukävelyn tyylillä askelia enonsa viereen ja jumppasi yhdessä tämän kanssa. Hemi vilkaisi tyttöä, joka oli huomattavasti notkeampi, kuin mies itse.
”Ei, ei Hemi noin… paina sitä yläkroppaasi lattiaa vasten!” Marcus naureskeli ja väkipakoin yritti painaa kropallaan Hemin kroppaa.
”AUUuuu… ei noin rajuja otteita!” Hemi älähti.
”Taipuu, taipuu!” Gal naureskeli. Hemi suoristi kroppansa ja ähisi hiukan. Valkean marsilaisen ystävät nauroivat pilkkaavasti tälle.
”Herrat on ihan hyvä ja kokeilee itse, jos kerta ovat niin notkeita!” Hemi osoitti maata.
”Oliko tuo haaste?” Gal kysyi.
”Älä viitsi… Hemi ei vain kestä sitä, että hävisi minun yllyttämän haasteen!” Marcus puristi kädet eteensä.
”Hyvä yritys läskipää!” Gal naurahti osoitellen Hemiä.
”Hei ainakin päässäni sentään on jotain!”
”Niin… ilmaa!” Marcus tokaisi saaden Galin repeämään nauruun.
”Olet niin hellä puheissasi rakas!” Hemi puristeli hiirimiehen kasvoja.
”Mitä vain sinun vuoksesi!” Marcus totesi.
”Ishi…” Olivia tökki isäänsä. Hemi irrotti otteensa Marcuksesta, joka polvistui tyttärensä tasolle. Olivia halasi isäänsä hellästi ja osittain kiipesi tämän syliin. Tytöllä ei varsinaisesti ollut edes mitään asiaa isälleen. Hän haki vain läheisyyttä. Lento olisi pitkä ja pariskunta oli yrittänyt keksiä kaikenlaista tekemistä pienelle tyttärelleen.
”Isin selkä on vielä vähän kipeä,” Marcus totesi tyttärelleen, kun asento tuntui vielä alaselässäkin kipeälle.
”Tuo ei ainakaan taivu!” Gal vinkkasi Hemille.
”Taivutko itse?” Hemi kysyi. Gal suoristi housujaan ja jopa kevyesti taittoi yläkroppaansa kohti lattiatasoa. Hemi pyöräytti silmiänsä ja tuuppasi ystäväänsä sen verran, että tämä veti kuperkeikan aluksen lattiaa pitkin. Olivia nauroi ivallisesti miehelle.
”Noh ainakin Gal osaa kuperkeikan!” ruskeaturkkinen hiirimies puhui tyttöhiirelle, joka osoitti miestä sormellaan. Gal suukotti tytön kättä hellästi ja nousi seisomaan.

Jaca astui aluksen sisään ja laski loppuja tavaroita käsistään. Marcus nousi seisomaan, tyttöhiiren edelleen roikkuessa tämän kaulassa.
”Kuule tarantella!” mieshiiri kutitteli tyttöään.
”Äitti!” Olivia totesi ja osoitti hiirinaista vuorollaan. Jaca astui miehensä viereen ja hymyili kaksikolle lämpimästi. Jaca näytti pohtivalle.
”No mikä hätänä?” Marcus kysyi kietoen tämän kainalonsa turviin.
”En minä tiedä. Jotenkin outoa palata takaisin kotiin.”
”Ja muutama viikko sitten kihisit siitä minulle, että haluat nimenomaan pikaisesti kotiin!”
”On eri asia murehtia sitä kylmässä sellissä yksinään, kuin muiden marsilaisten kanssa vapaudessa… nauttien myös siitä vapaudesta!”
”Plus Maan antimet ovat paremmat, kuin Marsissa!”
”Älä muistuta!”
”Kulta kaikki järjestyy… ensimmäisenä meidän pitää etsiä uusi koti.”
”Ai jokin maakellari taas kerrostalon pohjakerroksesta?” Jaca kohautti kulmaansa kysyvästi.
”Kenties olisi aika tarjota parempaa sinulle ja Olivialle,” Marcus pohti.
”Ai ihan oikea koti?” Jaca vinkkasi.
”Katsotaan mitä vastaan tulee!”
”Mitä jos se estää taistelemasta Marsin puolesta?”
”Mars on minulle tärkeä ja taistelumme ovat olleet ihan omaa luokkaansa rottia ja plutolaisia vastaan. Mutta en näe sitä ehkä tärkeimmäksi enää tässä kohtaa!”
”Mitä oikein tarkoitat?”
”Tarkoitan sitä, että haluan asettua. Sinun ja Olivian kanssa, vaikka turva-alueelle. Ja jos olen ihan rehellinen, en ole koskaan edes halunnut taistella ketään vastaan… en ole koskaan halunnut sotavoimiin,” Marcus selitti. Jaca hymyili lempeästi miehelleen. Hän ei osannut odottaa, että hiirimies jättäisi sotaisan rintaman taakseen rakentaakseen elämäänsä hänen ja heidän pienen tyttärensä kanssa.
”Tuo oli kaunista…”
”Eikä sota kaadu yhden hiiren poistumiseen…” Marcus vinkkasi.
”Varsinkaan sellaisen, joka ei edes kuulu armeijaan!” Jaca naurahti ja nosti tyttärensä syliinsä. Marcus heilautti käsiään naiselle kysyvästi ja kiusoitteli tätä pienesti.
”Nonnii onko kaikki valmiina lähtöön?” Minni kyseli astellessaan reippaasti sisään.
”Kaikki muut ovat olleet jo aikaisemmin valmiita paitsi sinä!” Marcus puuskahti ja puristi kädet eteensä. Minni astui veljensä viereen mulkaisten tätä pahasti. Marcus puolestaan ei liikahtanut suuntaan tai toiseen sisarensa kylmästä katseesta.
”Istu alas ja pidä suusi kerrankin!” Minni komensi veljeänsä, joka harppoi omalle paikalleen.
”Onko noissa armeijavaatteissa jokin työmoodi, kun käskytys alkoi heti kun vihreät housut sai jalkaan?” Marcus naureskeli.
”Otan ensimmäisen lentovuoron…” Turbo ilmoitti hiirinaiselle tämän yrittäessä olla välittämättä veljensä kommentista.
”Vai niin? Minun aluksellani!” hiirinainen muistutti.
”Nimenomaan sinun aluksellasi!” Turbo naureskeli ja suukotti vaaleanharmaan hiirinaisen poskea.
”Otan seuraavan lentovuoron!” Hans ilmoitti.
”Katso… lentäjiä ihan omasta takaa! Saat vain organisoida koko matkan!”
”Otan kolmannen vuoron… joten ihan hyvä yritys herraseni!” nainen taputti miehen vatsalihaksia ohimennen.

Turbo avasi kaukosäätimellä tulostaulun isot ikkunat, jotta alus pääsisi nousemaan tasaisemmin. Ilman että alus rikkoisi laseja mennessään, mikä oli hyvin tyypillistä toimintaa saapuville avaruusolioille. Minni tarkisti, että jokainen oli omalla paikallaan ja kaikki olisi muutenkin niin, kuin piti. Olivia istui isänsä sylissä jännittyneenä. Pieni lapsi oli kokenut paljon jo reilu vuoden ikäiseen elämäänsä nähden. Gal istui Turbon vieressä asentaen samalla koordinaatit kohti Marsia.
”Let’s go!” Turbo naurahti ja alus hyvinkin kevyesti nousi kohti avaruutta. Saadessaan aluksen vakautettua, uskaltautui hän antamaan muille luvan liikkua. Olivia juoksi ensimmäisenä isoisänsä syliin. Hän nojasi paneelia vasten ihaillen mustaa pimeyttä. Sen syövereissä kuljeskeli meteoriitteja ja tähdetkin näyttivät erilaiselle avaruudesta käsin. Marcus asteli kanssa hitaasti isänsä luokse ja istui tämän oikealle puolelle, Moton ottaessa lattiatasolla matsia Vinskin ja Hemin kanssa kiinanshakista, jonka he olivat pakanneet tekemiseksi mukaan. Hans vilkaisi vanhempaa lastaan kysyvästi.
”Kaikki hyvin?”
”Joo… mietin vain…” Marcus empi ja katsoi syliinsä.
”Mitä mietit?” Hans kysyi kummaksuen.
”Sitä, että haluatko olla lapselleni vain tuntematon hiirimies vai haluatko arvovaltaisen tittelin, jolla hän voi sinua kutsua?” Marcus hymyili miehelle.
”Oliko tuossa edes vaihtoehtoa?” Hans naurahti. Hiirimies käänsi saman värisen lapsenlapsensa sylissään seisomaan, niin että tämä havahtui kumpaankin hiirimieheen.
”Tietysti haluan, että pojantyttäreni kutsuu minua… miksi nyt haluaakin!”
”Niin haluatko olla ukki, vai vaari… tai pappa vai isoisä?” Marcus pohti iskien kevyesti käsiään yhteen.
”Ukki on liian omaa isääni muistuttava!” Hans nyrpisti kuonoansa.
”Vaari voisi olla hyvä… tai pappa! Vai mitä Olli!”
”Olli?” Marcus naurahti.
”Rakkaalla lapsella tai lapsenlapsella on monta nimeä!” Hans hymyili hiiritytölle. Olivia osoitti miestä kuolatulla sormellaan.
”Apppa!” tyttö naurahti.
”Jeeeeeeiiiii… meillä on nimi isoisälle!” Marcus hurrasi Hansin kanssa saaden tytön jälleen nauramaan.
”Paitsi, jos opetatte vaarin… kammoksun jostain syystä pappa sanaakin, vaikka siinä ei käytännössä mitään vikaa ole enkä Olivialle vihainen ole, jos hän sitä päättää käyttää!” Hans korjasi.
”Jos se on toiveesi!” hiirimies nyökytteli. Hans pörhensi poikansa takaraivoa saaden tämän nauramaan ja iskemään tämän käden kauemmaksi itsestään. Minni oli kuunnellut hiirimiesten keskustelua tovin kauempana ja oli ylpeä kummastakin. Hiirinainen huokaisi syvään ja astelit miesten luokse. Askeleet mieshiirten takana sai heidän taivuttamaan vain päitään taakse päin.
”Kuulitko… nyt sinunkin tuleville lapsillesi on nimetty henkilö?” Marcus vinkkasi.
”Mitä?” Minni puristi kädet eteensä ja yritti sisäistään veljensä sanat päähänsä.
”Isä haluaa olla meidän lapsillemme vaari, ei pappa tai ukki!” hiirimies osoitti isäänsä.
”Jaahas!” Minni huokaisi ja asteli hiirimiesten luota sittenkin muualle. Kaksikko vilkaisi toisiaan.
”Minnin lempi aihe!” Marcus röhähti saaden isänsä pyöräyttämään silmiänsä.

Matka Marsiin tuntui tuhottaman pitkälle. Minni oli hypännyt puikkoihin puolen yön aikaan ja passittanut isänsä nukkumaan. Hiirinainen laittoi hetkeksi autopilotin päälle. Turbo ja Hans tykkäsivät lentää ilman sitä, jonka vuoksi se oli ollut sammutettuna hyvän tovin ajan. Kuitenkaan naishiiri ei voinut poistua ohjaamosta, jos autopilotin vika vaikka yllättäisikin. Kaikki muut nukkuivat jo, joten aluksessa kantautui vain tasainen humina. Minni nousi seisomaan ja venytteli selkäänsä tuolin selkänojaa vasten. Hiirinainen puuskahti tuskaisena ja hieroi vatsaansa.
”Onko kaikki hyvin?” hento naisääni kysyi tämän vierestä, saaden Minnin hieman pelästymään.
”Luulin, että kaikki nukkuivat,” Minni tokaisi suoristaessaan itsensä. Jaca pörhensi vapaana olevia hiuksiaan ja istui naishiiren seuraan hetkeksi.
”Kaikki… paitsi me…” Jaca naurahti. Minni vilkaisi hiirinaista kulma aavistuksen koholla.
”Tuohon konserttiin tarvitsisi lähemmäksi peltorit, että voisi nukkua!” Jaca nauroi. Kieltämättä pienessä aluksessa isojen miesten kuorsaaminen sai herkemmin nukkuvat pysymään hereillä. Tulostaululla se ei ollut niin häiritsevää, kun pääsi toisesta kauemmaksi nukkumaan.
”Tai muutaman tainnuttavan!” Minni vastasi naiselle, joka nauroi pienesti.
”En ymmärrä miten Olivia voi nukkua tuossa metelissä!” Jaca hieroi otsaansa.
”Isänsä tyttö!”
”Todellakin!” Jaca osoitti sormellaan naista. Minnin vaisu olemus sai kuitenkin Jacan laskemaan ilmeensä peruslukemille.
”Mikä on? Tai haluatko ylipäätänsä puhua siitä?” Jaca kysyi vaisusti. Minni katsoi vain eteensä.
”En tiedä onko mitään puhuttavaa… olo on vain jotenkin tukalampi, kuin yleensä!”
”Onko se paha asia?”
”No ei kai… kai jännitän kotiin paluuta, joka stressaa… joka pistää taas puolestaan aivoni ylikierroksille ja yliajattelemaan asioita.”
”Onko se tyypillistä sinulle?”
”Yleensä ei. Mutta kaiketi mieleni tekee kepposen nyt, kun kyse on kuitenkin omasta perheestäni,” Minni puristi hellästi kädet eteensä ja nojasi istuimen selkänojaan.
”Stressi on kyllä viheliäinen tauti… koskaan ei tiedä mitä se keholle tekee!”
”Mmmm… olen huomannut. Lisäksi kaikki maan tarjoama ruoka ei ilmeisemmin sovi minulle tai syytän tästäkin stressiä,” Minni huokaisi tuskaisena.
”Ai miten niin?”
”Olo oli niin turvonnut aamulla, että hyvä kun sain housuja kiinni! Sama nyt… tekisi vain mieli avata napit hetkeksi,” Minni naureskeli kuiskaten, saaden myös Jacan pidättelemään nauruaan.
”Apua ei saisi nauraa… mutta tuo oli jotenkin osuvasti sanottu!”
”Siis tuntui sille, että olisin lihonut useamman kilon ja työvaatteet eivät mahtunut enää jalkaan.”
”Eikö lomalla usein käy niin?”
”Ai sillä samaisella lomalla, kun saa jatkuvasti olla plutolaisten riesana?”
”Siihen päälle 200-kiloinen rotta!”
”En usko, että Malcom painaa niin paljoa!” Minni hymyili.
”Ei sitä tiedä…” Jaca kohautti harteitaan.
”No toivottavasti stressisi helpottaa, kun pääsemme Marsiin… ja työhoususi mahtuu paremmin kiinni.”
”Toivotaan, en haluaisi hankkia isompia housuja vain sen vuoksi… ja stressini… kai se sitten kohoaa hetkellisesti pilviin ja tulee ryminällä alas!”
”Älä kuitenkaan polta itseäsi ihan loppuun… ja sopeuta itsesi marsilaiseen ruokaan takaisin ennen, kuin posahdat keskivartalon kohdalta!” Jaca heilautti kättään. Minni kikatteli naisen kanssa hyvän tovin.

Vaaleanharmaan hiirinaisen olo myös helpottui hetkellisesti, kun sai purkaa sydäntään Jacalle. He olivat vankina oloaikanaan kuitenkin jakaneet toisilleen erilaisia tarinoita, jotta olo pienessä kopissa olisi edes siedettävää. Hiirinaiset olivat saaneet toisistaan ystävät, jota miesvoittoiseen arkeensa olivat kaivanneet. Heissä oli myös paljon samaa, mutta kuitenkin olivat niin erilaisia persooniltaan ja toimintatavoiltaan. Loppumatka Marsiin meni vaihderikkaasti, mutta pitkän kulkemisen jälkeen punainen planeetta aukeni kaikkien silmille. Hans katsoi kotiaan surkeana. Viimeisin muistikuva, mikä miehellä oli kodistaan ei muistuttanut yhtään edessä näkyvää planeettaa.
”Mars on kokenut kovia… mutta jos jaksaa nähdä jotain positiivista pienissäkin asioissa, auttaa se luomaan toivoa siitä että kaikki järjestyy!” Minni totesi isänsä vierestä.
”Positiivista onkin kenties se, että vielä Mars muistuttaa palloa!” Hans tokaisi saaden Minnin tyrskähtämään.
”Positiivista… mutta haluan olla sinulle rehellinenkin,” Minni huokaisi. Hans kääntyi tytärtään kohti.
”Mars on karu… hyvin karu. Ehjiä rakennuksia ei juurikaan ole… turva-alueet ja vuoristoiset kaupungit voivat paremmin, mutta ei samanlailla hyvin kuin 20-vuotta sitten,” Minni katsoi isäänsä, joka veti syvään henkeä.
”En pysty valmistautumaan tähän nyt… mutta todellisuus saa iskeä sitten kunnolla vasten kasvojani, kun pääsemme Marsin pinnalle.”
”Sitä on vaikea kuvata… tilanne on kriittinen, mutta hiirten ylivoimainen!” Minni vastasi.
”Olet tehnyt hyvää työtä!” Hans kehui nuorimmaistaan.
”Kiitos. Mutta en ole yksin vastuussa kaikesta… kaikkien apua tarvitaan, jos haluamme kotimme ja planeettamme takaisin!” Minni vastasi.
”Hyvien johtajien ansiosta kuitenkin Marsilla on toivoa. Ja sinä ilmeisesti olet sellainen,” Hans kietoi kätensä tyttärensä ympärille.
”Mitä aiot ensimmäisenä, kun pääset Marsiin?” Moto kysyi mielenkiintoisena.
”Jos tukikohdallenne menemme niin ärsytän Ronttia tietysti… haamuilen hänen todellisuuteensa!” mies vastasi naureskellen.
”Rontti olisi kenties hyvä kanssa infota ennen, kuin pelleilet hänen kustannuksellaan,” Minni pohti.
”Joo Rontin aivopesun vuoksi, se mies on välillä hiukan sekaisin!” Vinski tuhahti.
”Vielä parempi! Luulee näkevänsä siis harhoja!” Hans naureskeli.
”Aivan! Kuunnelkaa vain neuvojani!” Minni heilautti käsiään.
”Voitte sitten Marcuksen kanssa yhdessä pelleillä hänen kustannuksellansa!” Vinski osoitti hiirimiehen poikaa.
”Vielä parempi!” Hans osoitti valkeaa marsilaista. Minni tuhahti kylmästi miehille ja yritti vain kestää heidän seuraansa vielä tovin.

Laskeutuminen sujui hyvin. Minni iski isänsä päähän moottoripyörä kypärän ohi mennen.
”Mitä sinä?” Hans tuhahti.
”Jos kerrankin noudattaisitte käskyjäni!” nainen vastasi tomerasti ja otti toisen kypärän laittaakseen sen päähänsä. Marsin kuivan ilman vuoksi hentoinen hiekka pääsi äkkiä hengitysteihin ja hengittäminen hiekanjyvien säestämänä ei tunnu varsin mukavalta. Turbo, Vinski ja Moto iskivät kanssa kypärät päähänsä. Santtu nosti hänelle ja Jacalle kanssa kypärät pienestä lokerosta. Pienelle Olivialle ei ollut kypärää, mutta Marcus huolehti siitä ettei tytön tarvitsisi hiekkapilveä hengittää. Hemilläkään ei ollut kypärää ja mieshiiri nostikin vain silmiensä suojaksi pilottilasinsa.
”Sää olet yks hulluin mun tuntema marsilainen!” Gal pyöritteli päätään.
”Onneksi saan olla sinun hullusi!” Hemi naureskeli. Minni avasi lastaussillan ja kirkas aurinko sokaisi hetkellisesti jokaisen. Sekalainen seurakunta sai osakseen katseita, mutta tunnistaessaan kenraalinsa avattuaan kypärän visiirin, he toivottivat tämän lämpimästi, vain tervetulleeksi takaisin kotiin. Jätkät saivat myös huomionsa jokaiselta vanhalta ystävältä ja heitä esiteltiin myös uusille tuttavuuksille. Hans katsoi kypäränsä alta huolestuneena Marsia. Hän ei vain pystynyt kuvittelemaan mitä planeetalle oli tapahtunut. Hänen kaunis kotinsa oli vain muisto entisestä. Punaisen hiekan kyllästämä planeetta ei ollut se koti, johon hän oli syntynyt tai perheensä perustanut. Hans oli niin ajatuksissaan, että pelästyi hiukan Minnin vetäessä tämän mukaansa. Olivia tutki innokkaana Marsin maaperää ja esitteli erinäisiä kivikokoelmia enolleen ja Galille.
”Oliviaaaa…” Marcus kutsui tyttöä kauempana. Tyttö kiiruhti vanhempiensa perään kohti sisätiloja. Jaca ojensi tytölle kätensä, mutta tomerana nuorena neitinä kieltäytyi ojentamasta äidilleen kättään. Hän ei halunnut sylin täydeltään olevaa kivikokoelmaansa laskea maahan. Tyttö vain ohitti vanhempansa, jotka vilkaisivat toisiaan huvittuneina. Minni ohjeisti osan seurueestaan omaan työhuoneeseensa. Hemi, Gal ja jätkät olivat jääneet hetkeksi ulos vetämään happea. Minni oli myös ohjeistanut Turboa pitämään silmänsä auki, jos Ronttia sattuisi vaikka näkymään.
”Okei Ronttia ei vielä näy… joten pysyt täällä! Onko selvä!” Minni komensi. Hans heilautti turhautuneena käsiään.
”Olkooon… olen huomaamaton siihen asti!” Hans vastasi turhautuneena. Minni mulkaisi vihaisena hiirimiestä, joka otti paikkansa tyttärensä työtuolista. Olivia levitti kivensä lattialle vaarinsa viereen ja antoi tälle yhden kiiltävimmistä.
”Waaaauuuu… mistä tällaisen löysit?” hiirimies nojautui polviaan vasten. Olivia vain muikisteli tälle ja nyrpisti kuonoansa. Hans teki samoin ja suukotti hiiritytön kuonoa varovasti. Olivia kikatti peitellen kasvonsa.
”Syyyy…” tyttö ojensi kätensä ja sai Hansin nostamaan tämän kainaloonsa istumaan.
”Sää olet kyllä sellainen sylityttö ettei ole pieni tosikaan!” Jaca pudisteli päätään.
”Tietysti vaarin rinsessa viihtyy sylissä…” Hans kutitti tyttöä leuan alta. Pienellä reaktiolla Olivia jaksoi tarrata vaarinsa kädestä kiinni. Tyttöhiiri vaikutti raukealle ja uni varmasti ottaisi osuutensa hetken päästä.
”Mää luulin, että Minni on sun rinsessa?” Marcus pohti istuessaan kanssa alas.
”Minni on aina isän pikkutyttö rinsessa.”
”Älä sano tuota hänelle ääneen.”
”Aivan varmasti vedän tämän niin yli, että hän poistuu joka kerta paikalta!” Hans naureskeli.
”Minni arvostaa varmasti hyvin paljon tuota elettä!” Santtu naurahti.
”Otan kaiken irti tästä menetetystä ajassa takaisin!” Hans vinkkasi.

Ulkona muutamat vapaustaistelijat pitivät silmällä uusia tuttavuuksiaan. Etenkin Hemin kookas olemus sai muut supattelemaan hänen selkänsä takana. Hiirimies puuskahti tyytymättömänä ja sai hänet ärsyyntymään. Historiansa vuoksi, hän ei viihtynyt sotavoimissa. Varsinkaan sen jälkeen mitä hänen ystävänsä olivat tehneet. Jätkät eivät olleet minään kenenkään muiden tuijotuksista. Nuori hiiriuros oli kuullut kanssa uutiset ja kiirehti viisikon luokse.
”Ei voi olla…” Miihkali puuskahti innokkaana.
”Miihkali!” Moto ilahtui siskonpoikansa näkemisestä. Kaksikko halasi lämpimästi toisiaan.
”Mitä te täällä teette? Onko voitto taattu jo Maassa? Palasitteko kotiin?” Miihkali kyseli innokkaana.
”Rauhoitu kersa… ei plutolaiset niin helposti periksi antaisi!” Hemi tuhahti. Moto koppasi valkeaa marsilaista takaraivolle ja ohjasi Miihkalin istumaan.
”Ei emme ole vielä voittaneet Leipäjuustoa… tai sanotaan, että erätauko on taas hetkellisesti menossa,” Moto rauhoitteli.
”Mitä teette sitten täällä?” Miihkali pohti.
”Tulimme vähän erilaisten asioiden tiimoilta… Oletko muuten nähnyt Ronttia?” Turbo selitti ja vilkaisi harmaan jätin takaa nuorta hiiriurosta.
”Joo… hän oli kanttiinissa hetki sitten. Miten niin?”
”Kanttiinissa?” Turbo älähti. Miihkali nyökytteli tälle. Kullanruskea hiiriuros lähti pikaisesti kohti sisätiloja juosten, Vinski ja Gal aivan perässään.
”Menemmekö mekin?” Hemi kysyi osoittaen kolmikon perään.
”Kai se hyvä olisi!” Moto huokaisi. Kolmikko nousi seisomaan ja Miihkalin katse laajeni seistessään Hemin edessä.
”Tsiisus sää olet iso!” Miihkali sai puuskahdettua. Hemi kohautti kulmaansa ja nosti pilottilasit pois silmiltään.
”Toivottavasti tuo oli kohteliaisuus?” Moto pohti vilkaisten nuorukaista.
”No en nyt koskaan ajatellut, että joku olisi sinua isompi!”
”Ja ajattele, että Tahkon sotilaat laittoivat meidät samaan häkkiin!” Moto iski Hemiä selkään kevyesti, johon hiirimies naurahti.
”Siis… kuka tampio tekee noin?” Miihkali pohti.
”Tahkon tampiot!” Hemi naurahti ja lähti laahustamaan muiden perään. Hiirimies tervehti vaaleanharmaan ystävänsä.
”Missä kaikki ovat?” Marcus kysyi.
”Menivät sisälle jo,” Moto viittasi kädellään. Marcus katsoi taakseen ihmeissään.
”Mitä kautta? Eivät he minua vastaan ainakaan tulleet!” hiirimies pohti.
”Tulit varmaan itäsiiven ovesta, jos Minnin toimistosta tulit. Jätkät menivät prätkätallien ovista, jotta pääsisivät lähemmäksi kanttiinia nopeammin!” Moto selitti.
”Aijaa!” Marcus kohautti harteitaan. Miihkali katsoi hölmistyneenä Marcusta. Vaaleanharmaa hiirimieskin huomasi tämän.
”No… mitä napero tuijottaa?”
”Näytät ihan…” Miihkali totesi pienesti empien. Hän osoitti Marcusta sormellaan saaden hänet naurahtamaan pienesti ja siirsi katseensa tukikohdan kulahtaneisiin muureihin.
”Tässä on siskonpoikani…” Moto aloitti.
”Miihkali… tai Rimfire Rewilton…” Miihkali ojensi kätensä hiirimiehelle.
”Luulin, että siskonpojilla olisi eri sukunimi?” Hemi hieroi leukaansa mietteliäänä.
”Älä yritä vaikuttaa fiksummalta mitä oikeasti olet!” Marcus tuhahti hyväntuulisesti.
”Ha!” Hemi älähti naureskellen.
”Siskoni ei tullut toimeen oikein miehensä kanssa!” Moto peitti Miihkalin korvat ja sai kaksikon nyökkäämään.
”Luulitko etten tiedä tuota?” Miihkali työnsi setänsä kädet korviltaan. Moto vain mulkaisi siskonpoikaansa.
”Marcus Milanius…” vaaleanharmaa hiirimies esitteli itsensä. Miihkali kätteli tätä nopeasti.
”Milanius?” Miihkali kysyi.
”Marcus on Minnin isoveli,” Moto vastasi tälle.
”No ihmekkös, kun olettekin samannäköisiä,” Miihkali yritti sisäistää asioita päässään. Marcus vilkaisi huvittuneena Motoa.
”Olet kuin miesversio Minnistä!” nuorukainen jatkoi.
”Jos tuo oli kohteliaisuus… niin kiitos!”
”Hän totesi pituudestani samalla tavalla!” Hemi huikkasi kauempaa. Marcus naurahti ja lähti ystäväänsä kohden.
”Niin olet niin pieni ja huomaamaton, että on ihme jos et saa huomiota osaksesi! Kai edes esittelit itsesi nuorukaiselle?” Marcus iski tätä selkään.
”EN!” Hemi älähti naureskellen. Miihkali vilkaisi nolostuneena enoaan, joka ohjasi tämän peräänsä.
”Tuo on Hemi! Kookas, mutta aika huvittavaa seuraa kun sille päälle sattuu!” Moto totesi nopeasti ja sai nuorukaisen nyökkäämään.

Kanttiinissa kullanruskea hiirimies ei nähnyt vilaustakaan mentoristaan. Vinski vilkuili kanssa toiselle laidalle, mutta ruskeaturkkinen hiirimies oli kadonnut kuin maan nielemä. Gal nojasi kevyesti pidempään pöytään. Hänhän oli tajunnut vasta sisälle tulovaiheessa, että eihän hän tiedä mille Rontti näyttää. Turbo painoi kypäränsä vihreää nappia saaden radiopuhelimensa päälle.
”Minni…” hiirimies tokaisi. Hetkeen toisesta päästä ei kuulunut mitään. Pieni kohina kertoi kuitenkin hälle, että yhteys toimi.
”Kerro…”
”Miihkali sanoi, että Rontti olisi ollut kanttiinissa… mutta saavuttuamme tänne ei meillä ole hänestä näköhavaintoa.”
”Pitäkää silmänne auki. Olen kanssa yrittänyt etsiä sitä sankaria, joka nurkasta tuloksetta. Radiopuhelimensakin se urpo on jättänyt johonkin!”
”Entä isäsi?”
”Isä odottaa toimistossani Olivian, vanhempiensa ja Santun kanssa.”
”Kuitti!” Turbo päätti heidän yhteyden.
”Onko tietoa?” Vinski kysyi saaden Turbon pudistelemaan päätään. Hiirimies kysyi viereisestä pöydästä nuoremmilta sotilailta, että onko heillä tietoa Rontista, mutta keskittyessään omiin juttuihinsa eivät he olleet edes kiinnittänyt Rontin menoihin huomiota. Turbo tunsi olonsa turhautuneeksi, kunnes kulman takaa kohti kenraalin toimistoa kävelevä hiirimies sai Turbon kiirehtimään tämän luokse. Kullanruskea hiirimies heittäytyi Rontin eteen, nojaten toisella kädellään vasten seinää.
”Heeeeiii mentori… mitä kuuluu?” Turbo naureskeli.
”Mitä sinä teet täällä?”
”Tarkoitat varmaan me?” Vinski levitteli käsiään ja sai Rontin kääntymään.
”Moto on muuttanut ulkonäköään sitten viime näkemän,” Rontti vinkkasi päällään Galia kohden.
”Hän on Gal… uusi ystävä,” Turbo esitteli hiirimiehen mentorilleen.
”Ja Moton lemppasitte… hyi teitä!” Rontti torui omaan veemäiseen tapaansa. Turbo pyöräytti silmiänsä.
”Siskontytölläsi oli sinulle asiaa…”
”Ai hänkin on palannut? Loistavaa… Olinkin juuri menossa tarkastamaan, että onko hän jo saapunut,” Rontti naureskeli ja yritti astua Turbon ohi, mutta tämä esti sen.
”Nyt Thremes käyttäydyt niin oudosti, että mitä on tekeillä?” Rontti osoitti sormellaan hiirimiestä.
”Minni ei ole toimistossaan.”
”Mistä tiedät?”
”Koska hän etsii myös sinua pitkin tukikohtaa!” Vinski levitteli käsiään.
”Voin odottaa hänen toimistossaan!” Rontti vastasi ja astui Turbon ohitse, hieman jopa tönäisten tämän edestään.
”EIII!” mieskolmikko huusi ja sai Rontin virnuilemaan. Hitaasti tämä kääntyi ympäri ja virnuili kolmikolle.
”Te salaatte minulta jotain… ja aion ottaa selvää mikä se on!”
”Ei jos se meistä riippuu!” Vinski murahti ja juoksi mieshiirtä kohti. Kevyesti jopa Rontti heitti tämän vihreästä panosvyöstä suoraan Turboa ja Galia päin saaden miehet kaatumaan ryminällä lattialle.

Rontti ehti tässä vaiheessa karata hiirimiehiltä. Turbo tuuppasi Vinskin yltään ja lähti mentorinsa perään niin nopeasti kuin vain pääsi.
”Minni… Rontti on menossa kohti työhuonettasi!” hiirimies totesi radiopuhelimeensa.
”Estäkää häntä!” naishiiri vastasi hyvinkin ripeästi.
”Rontti! Minni kieltää sinua menemästä huoneeseensa.”
”Siinähän estelee sitten… kerro armaallesi, että en tule koskaan noudattamaan hänen käskyjään!” Rontti naurahti astuessaan metalliovien eteen.
”Mää kiellän sua!”
”Uuuuuuuu… komentaja laittaa parastaan! Miksi sinä et ole kenraalimme?” Rontti haastoi sanallisesti miestä.
”Miksi et voi uskoa mitä sinulle sanotaan?”
”Mitä hauskaa siinä olisi? Te kolme hylkäsitte minut ja suljitte minulta kaiken jännityksen…” Rontti aloitti. Turbo oli avaamassa suunsa mutta vanhempi hiiriuros ehti jatkaa.
”Lisäksi te salaatte minulta nyt asioita! Mitä olemme siitäkin asiasta aikanamme sopineet?”
”Ettemme salaa mitään sinulta! Ja emme käytännössä hylkää sinua, jos meidät lauotaan vain avaruuteen…” Turbo vastasi pitkin mielin niin, kuin lapsena aikanaan.
”Aivan… ja rikotte sitä nyt tarkoituksellanne! Joten ole hyvä ja… SIIRRY!” Rontti korotti mieshiirelle ääntään. Turbo kuitenkin halusi olla luottamuksen arvoinen myös Minnille. Hansista kertominen oli Minnin toive, josta hän halusi kynsin ja hampain pitää kiinni. Turbo puristi kädet eteensä torjuvasti. Rontti hieroi otsaansa kevyesti sormenpäillään. Kyllä hän tiesi, että Turbo oli uppiniskainen ja hyvin Minni-puolueinen. Mutta ilmeisesti reilun loman aikana Minni oli päässyt jälleen miehen karvan alle. Oli hyvä, että pariskunta piti tiiviisti toistensa puolia, mutta Rontti halusi silti saada puolestaan oman tahtonsa läpi ja päästä hiirinaisen huoneeseen. Varovasti ujutellen mieshiiri kietoi metallisen häntänsä Turbon jalkojen ympärille.
”Turbo!” Vinski huudahti, mutta liian myöhään kun kullanruskea hiiri otti puolestaan lentokurssin kohti hiirimiehiä. Kolina sai Minnin toimistossa olevat hiiret ja Santun kääntämään katseitaan ovelle. He olivat kuulleet Rontin äänen korotuksen. Olivia istui vaarinsa sylissä ja osoitti ovelle ihmettelevä ilme kasvoillaan.
”Uuuhma!” tyttö totesi vakavana.
”Tuhma! Joo joku on tosi tuhma…” Hans myönsi tytölle.

Metalliset ovet suhahtivat auki ja ruskea hiirimies pysähtyi kuin naulittu oven suuhun. Silmät olivat laajentuneet lautasiksi ja järkytys vallannut miehen mielen. Hans virnuili vanhalle ystävälleen ja langolleen.
”Mitä helvettiä?” Rontti sai kysyttyä.
”Hei… hei… ei noin rumaa kieltä lapsen kuullen!” Hans peitti Olivian korvat. Tyttö tirskahti ivallisesti.
”Miten voit olla hengissä? Sun kuolemaasi oli todistamassa liuta hiiriä,” Rontti vastasi.
”Siitä on pitkä aika… Rontti,” Hans nyökkäsi miehelle ja nousi seisomaan. Hän laski Olivian käsistään lattialle. Rontti otti vakaita askelia kohtia miestä, mutta kuitenkin olo itsessään tuntui epätodelliselle ja huojuvalle.
”Mikä tämä onneton hiippa on?” Hans kysyi Rontin kasvaneista hiuksista.
”Tuoko on ensimmäinen asiasi mitä muka-kuolemasi jälkeen haluat sanoa minulle!?” Rontti ärähti.
”Voisin sanoa paljonkin, mutta muistini on mikä on,” Hans kohautti harteitaan.
”Mitä tuo muka tarkoittaa?”
”Jos kuuntelet niin kerron sinulle mitä muistan, mitä sain kuulla ja mitä kenties tyttäreni ja poikani haluavat sinulle kertoa!” Hans osoitti ovelle. Rontti vilkaisi nopeasti tulosuuntaansa. Minni seisoi kädet puuskassa rivin ensimmäisenä, Marcus aivan hänen rinnallaan. Kolmikko oli saapunut ulkoa hetki sitten ja auttaneet ystävänsä lattialta takaisin pystyyn. Rontti tunsi hengittävänsä hieman raskaasti. Pää itsessään tuntui raskaalle. Rontti otti muutaman haperan askeleen pöydän ääreen ja istui alas.
”Olet kanssa kyllä yksi suuri luupää!” Minni murahti miehen korvaan ja iski tätä toruvasti avokämmenellään takaraivolle.
”Jos olisin tiennyt tämän… olisin voinut varautua jotenkin!” mies älähti.
”Niin… olisin kertonut, jos hetken olisit malttanut odottaa! Mutta, kun ei!” Minni vastasi ja sai Rontin hieromaan niskaansa nolostuneena.
”Turbo olisi voinut kertoa sen, kun ensimmäisenä minut löysikin!”
”Turbo piti suunsa kiinni, aivan kuten pyysin. Koska halusin kertoa itse!” Minni murahti istuessaan työtuoliinsa.
”No… antaa kuulua… Olen kenties jo oikeastaan kuullut kaikennäköistä vuosien varrella joten… mikä nyt sitten enää yllättäisi!” hiirimies heilautti kättään. Jokainen vilkaisi toisiaan ja otti paikkansa Minnin toimistossa olevan pöydän äärestä. Hans taputti Rontin olkapäätä lohduttavasti ja istui tätä vastapäätä. Olivia juoksi isänsä luokse, joka koppasi tämän syliinsä. Hiirityttö oli hieman pelästynyt aikuisten kinaamista ja turvallisuuden tunteen toi oma isä.

Minni kertoi Rontille kaiken mitä maassa oli tapahtunut. Hän kertoi ensin oudoista unistaan koskien veljeänsä. Mitä tälle oli tapahtunut komennuksen lähettämisen jälkeen, missä tämä olisi ja miten hänellä meni? Miten he olivat hetkesi päätyneet Marsiin ja sitä kautta takaisin Maahan Tahkon vangeiksi. Marcuksen pakosta olla Tahkon sotilas ja sairaudesta, jota hiirimiestä oli varjostanut. Puhumattakaan isän kokemasta syväjäädytyksestä, muistamattomuudesta ja naishiiren tuottamista valheista tälle. Malcomin kohtaamisesta, hänen ja isänsä historiasta ja siitä miksi he ovat nyt täällä. Rontti painoi kevyesti takaraivoaan. Näkökentässä oli pöydän kansi.
”Siis…”
”Sisäistämisessä menee tovi aikaa… joten yritä vain kestää!” Turbo kannusti miestä kevyesti.
”Siis plutolaisista uskon oikeasti kaikenlaista ja tämä syväjäädytyskään ei tule mitenkään isona uutisena. Tai se, että Ylijohtaja ylipäätänsä haluttaisiin pois päiviltään!” Rontti huokaisi ja suoristi itsensä.
”Mmmm… siihen lisämausteena se, että Malcom tuhosi tarkoituksella muistiani…” Hans heilautti kättään.
”Nyt ymmärrän, miksi sanoit niin muististasi! Mutta miksi Malcom? Hänhän oli yksi parhaista tyypeistä täällä? Sinun paras ystäväsi!”
”Hallituksen määräys kodin menettämisestä aliarvostamisen rinnalla oli kaiketi liikaa?” Hans kohautti harteitaan.
”Ja sinä… katoat vuosiksi ja kun tulet takaisin niin sinulla on perhe ja tiimi?” Rontti osoitti Marcusta. Olivia piti katseensa tiukasti Rontissa. Häntä hieman ujostutti ja ei tiennyt miehenkin olevan hänen sukuaan. Marcus naurahti kevyesti ja vilkaisi Jacaa vieressään.
”Joo… paljon ehti tapahtua niihinkin vuosiin, ennen kuin tapasin tämän kolmikon.”
”Oliko tarkoituksesi vain kadota?” Rontti pohti.
”Tarkoituksen mukaisesti… ei… mutta kuullessani isän kuolemasta alta 20-vuotiaana… Koin vain halusta olla yksin ja yrittää pärjätä Ylijohtajan poikana, mikä ei ollut helppoa. En halunnut ketään rinnalleni ja eristäydyin… ja ennen heidän tapaamistaan halusin myös kuolla yksin, mutta… he eivät antaneet!” Marcus selitti.
”Kuolla?” Rontti kysyi.
”Olin haavoittunut, koska minut ajettiin armeijasta ulos… ystäväni olivat nousseet minua vastaan ja päättivät sitten yhdessä hankkiutua minusta eroon. Kuljeskelin hakattuna vain aavikolla, kunnes voimat vain hiipuivat!” Marcus kohautti harteitaan.
”20-vuotiaana?” Rontti kysyi hölmistyneenä.
”Aaaa eiii… heidät olen tuntenut vasta noin 3-vuotta,” Marcus henkäisi.
”Vajaan…” Jaca tarkensi.
”Ihan sama…” Marcus naurahti.
”Nuoriso on liian nopeita tällaiselle aivopesseelle marsilaiselle…” Rontti hieroi voimakkaasti ohimoaan.
”Tai muistin pyyhitylle isälle… koska oikeasti elin siinä maailmassa, että lapseni olisivat vielä lapsia ja kotona vaimoni kanssa,” Hans jatkoi.
”Eli olet hänen…” Rontti osoitti vuorollaan Oliviaa ja hiirimiestä.
”Mmmm… Olivian kanssa sovittiin matkalla tänne, että olen vaari,” Hans vilkaisi hiirityttöä, joka oli nukahtanut isänsä syliin. Jännitys oli purkaantunut ja tyttöhiiri ei jaksanut enää tapittaa Ronttia. Marcus katsahti kanssa pientä tytärtään, jonka pieni pää oli vähän notkollaan.

”Entä äitisi? Tai äitinne… puolisosi?” Rontti takerteli.
”Hän ei tiedä. Ja olen koko matkan yrittänyt pohtia miten asian kerron hänelle, samoin kuten ukille ja mummille,” Minni risti kädet eteensä.
”No just joo… siinä varsinainen yksin murehtijamme taas!” Marcus huomautti asiasta sisarelleen.
”Mää en ihan oikeasti jaksa Marcus nyt…” Minni hieroi toisella kädellä kasvojansa.
”Pakko jaksaa. Me voimme yhdessä miettiä miten asian kerromme…” Marcus tuhahti.
”Saako mennä? Te voitte jatkaa tätä perheterapiaanne keskenänne,” Hemi tuskasteli toisessa päässä pöytää.
”Saanko pitää hänet? Hän näyttää vapaustaistelijalta!” Rontti kysyi ilakoiden.
”Ole hyvä!!” Gal tarjosi tätä ensimmäisenä.
”Ei vaihto ja palautusoikeutta sitten!” Marcus komppasi.
”Heeeeiiii!” Hemi marisi. Marcus virnuili ystävälleen.
”Sitä paitsi… teillä kahdella sankarilla tulisi minua liiankin nopeasti ikävä!”
”Ihmettelen Hemi rakas ihan todella sitä, että olet kyennyt olemaan näinkin pitkään hiljaa!” Marcus totesi.
”Tiukkaa tekee, joten enää en siihen suostu!” Hemi vastasi nousten venytelläkseen itseään.
”Miksi olit näinkin pitkään?” Gal kysyi.
”Ei nyt heti tehnyt mieli aukoa päätään, kun ei tiedä keneltä kenraalilta saa pataansa ensimmäisenä!” Hemi nojasi pöydän kantta vasten.
”Minniltä!” jokainen mieshiiri vastasi yhteen ääneen saaden Minnin leuan loksahtamaan auki.
”Kehtaattekin!” Minni älähti.
”Olet asettunut asemaasi siis hyvin rakas lapseni!”
”Lopeta tuo isällinen lepertely! Ei auta enää!” naishiiri suutahti loukkaantuneena ja puristi kädet eteensä. Hans naurahti lempeästi.
”Kieltämättä tyttäresi ja omalla tavallaan poikasi on päässyt elämissään pitkälle!” Rontti kehui kanssa kaksikkoa.
”Tämä palaveri on tässä… te saatte jäädä muistelemaan muistojanne kaikessa rauhassa!” Minni tokaisi.
”Oliko tämä palaveri tässä?” Hemi innostui.
”Oli. Minä lähden ainakin syömään ja hakemaan postini… en tiedä teistä muista,” Minni vastasi ja nousi seisomaan.
”Tulen seuraasi…” Turbo ilmoitti.
”Sama!” Moto huokaisi kanssa.
”Jäättekö te tänne?” Marcus kysyi isältään. Vaaleanharmaa hiirimies vilkaisi Ronttia, joka hyväksyvästi vastasi vain ilmeellään.
”Hetkeksi ainakin,” Hans totesi.
”Vahditteko Oliviaa sillä aikaa, jos käymme kanssa syömässä?” mieshiiri kysyi.
”Totta kai,” Hans vastasi nopeasti, ihan kuin se olisi edes vaihtoehto olla vahtimatta hiirityttöä.
”Olivia voi nukkua sängyssäni. Katsotaan teille samalla huoneet, joihin voitte majoittua!” Minni ilmoitti rauhoittuneemmin.

Marcus nosti varovasti tyttärensä nukkumaan sisarensa sängylle ja peitteli tämän kevyesti. Nuoremmat hiiret ja Santtu tervehtivät kaksikon ennen poistumistaan.
”Saankohan nyt jo poistua tästä toimistosta?” Hans jäi pohtimaan. Hän ei viitsinyt huutaa tyttärensä perään, jottei hänen pieni lapsenlapsensa heräisi.
”Jokainen, joka tuntee Ylijohtajan… johtaa väistämättäkin viestin levittämiseen kulovalkean tavoin!” Rontti pohti.
”Se tässä on ongelma… ja jos se leviää Meriluotoon ja Marielle… niin Minnin toive ei toteudu.”
”Minnin toive? Hans oikeasti? Sinun pitää kertoa itse vaimollesi totuus! Et voi antaa Minnillekään liikaa valtaa!”
”Pitäisi… mutta mieti mitä saapumiseni oven taakse yhtäkkiä voisi saada aikaan Mariessa.”
”Shokin… järkytyksen ja kaiken siltä väliltä. Mutta Marie ansaitsee totuuden!”
”Ansaitsee… mutta lapsiemme suusta!” Hans painotti nojautuen pöydän kantta vasten.
”En ymmärrä!”
”Minni ja Marcus pystyvät pehmentämään Marien totuudelle… miksi tapahtui niin, kuin tapahtui? Minä palaan elävien kirjoihin käytännössä, joudun mitä suurella todennäköisyydellä psykiatriseen tarkastukseen… sairaalajaksolle jossa katsotaan että myrkky, jota Malcom antoi ei ole tuhonnut sisäelimiäni. Hallinto-oikeuteen sen vuoksi, etten olekaan kuollut. Myös lapseni ja heidän ystävänsä joutuvat todistajiksi siihen rumbaan… Olen siis käytännössä kiinni siihen saakka Tulikivessä, kunnes Minni ja Marcus tuovat Marien luokseni… kuulemaan totuuden oikeusistunnossa,” Hans selitti.
”Se tulee olemaan hankala prosessi. Marsin oikeus ja hallitus on niin kieroja, että elävien kirjoihin pääsy voi olla vain yksi työmaa!” Rontti tuhahti.
”Varmasti tulee! Ja raskas meille kaikille. Pahimmassa tapauksessa minua voidaan syyttää lavastuksesta omaan kuolemaani, jolloin minä joudun joko maksamaan siitä yhteiskunnallemme kalliisti tai sitten joudun linnaan!” Hans huokaisi.
”Jos se perheestäsi riippuu, niin kukaan ei joudu linnaan… mutta ei maksumieheksikään joutuminen ole mieltä ylentävää.”
”No ei mutta, jos saisin päättää ottaisin noista vaihtoehdoista kuitenkin, maksumiehen ominaisuuden harteilleni!” Hans puristi kädet eteensä.
”Tuskin saat,” Rontti nojasi toiseen käteensä.
”Tuskin… jos se kerran hallituksesta riippuu!” Hans tuhahti.
”Kaikkien näiden vuosien jälkeen on vaikea uskoa sinun olevan siinä. Mars koki ison menetyksen kuolemasi jälkeen,” Rontti huokaisi päätään pyöritellen surkeana.
”Ethän ala tunteilemaan… ethän?” Hans leperteli huitoen etusormellaan Ronttia kohden ja sai ruskeaturkkisen hiirimiehen iskemään tätä käteen.
”En ikinä näyttäisi sinulle tunteitani…” Rontti mutisi.
”Nooooo älähän nyt…” Hans leperteli.

Olivia käveli vaarinsa luokse ja painoi pienen päänsä tämän syliin.
”Joko heräsit? Vastahan sinä nukahdit?” Hans kysyi ja nosti umpi väsyneen hiirilapsen syliinsä. Olivia vain tuhahti unisena vastaukseksi ja painoi päänsä vaarinsa olkaa vasten.
”Marcuksesta isä… en ikinä uskonut näkeväni tätä päivää todeksi,” Rontti puristi harteitaan. Olivia oli simahtanut saman tien isoisänsä syliin uudemman kerran.
”Marcus on kyllä niin introvertti kuin vain voi olla… joten tämä oli hyvinkin mukava yllätys,” Hans silitteli tytön selkää.
”Miltä tuntuu?”
”Mikä?”
”Nähdä oman jälkikasvun lisääntyvän?”
”Hyvälle… harmittaa vain, etten voinut olla Minnin ja Marcuksen elämässä koko aikaa, olisin voinut olla vaikeina aikoina heidän tukenaan!”
”Hans… kun hait Minnin 13-vuotiaana takaisin kotiin… ja olisit jäänyt henkiin?”
”Niin?”
”Olisitteko Minnin kanssa tässä tilanteessa, jos olisit ollutkin koko ajan heidän kanssaan?” Rontti huokaisi. Hans pohti miehen sanoja.
”Tarkoitatko Minnin sotilaallisuutta?”
”Tarkoitan… mitä olisi tapahtunut, jos olisit kieltänyt tyttäreltäsi kaiken tämän?” Rontti levitteli käsiään. Hans pyöritteli päätään.
”En tiedä… en todellakaan tiedä… mutta en halua edes miettiä sitä. Tyttäreni on pärjännyt hienosti siihen nähden miten marsilaisuus määrittelee naiseuden tai naisena olemisen. Tyrmännyt ne kaikki ennakkoluulot yhdessä ystäviensä kanssa!” Hans vastasi hiirimiehelle.
”Niin… kaiketi mitä-jos vaihtoehtoa on turha miettiä, kun tulevaisuudenkin kysymys on ihan arvoitus,” Rontti pyöritteli niskojaan.
”Sepä. Haluan keskittyä perheeseeni… sen uudelleen rakentamiseen ja olla tukena juuri sillä hetkellä asioissa mihin pystyn. Olla lapsenlapsilleni se vaari, jota he kaipaavat!”
”Meinasitko oikeasti, että Minni ja Turbo lisääntyvät heti?”
”En oleta sellaista. Jokainen on valmis, kun on… mutta sitten, kun ovat. Aion olla paikalla,” Hans suukotti Olivian takaraivoa.
”Olivia on, kuin Minni… 26-vuotta sitten,” Rontti naurahti.
”Niinhän hän on… melkeinpä yhtä pippurinenkin!” Hans naureskeli. Rontti hymyili lempeästi hiiriuroolle.

Hän muisti hyvin ajan, jolloin Minni oli samanikäinen, kuin Olivia nyt. Tyttöhiiri, joka ei ujostellut ketään ja hymyili aina kaikille. Oli avuksi, jos sitä pyysi. Nyt tuo samainen tyttö oli kasvanut aikuiseksi naiseksi. Hymy oli enää harvassa sotaisella rintamalla ja naisen koko ulkoinen habituskin oli muuttunut. Tuo samainen hiirinainen heilautti pitkiä mustia hiuksiaan kävellessään tukikohdan kulahtaneita käytäviä pitkin. Naishiiri istuuntui yhden huoneen kulahtaneelle sohvalle. Hänellä oli pahaolo ja päätä särki muutenkin. Hän oli kuunnellut viestit, jotka hän oli muilta perheenjäseniiltään saanut. Hän ei tiennyt mitä tehdä. Hän oli umpikujassa. Hiirinainen oli jättänyt ystävänsä taakseen ja murehti jälleen asioita yksin. Vaaleanharmaa hiirinainen tunsi miten kyyneleet kerääntyivät silmille. Hiirinainen puristi posti pinoa kädessään ja heitti ne surullisena turhautuneena vain menemään. Hiirinainen syytti kaikesta tapahtuneesta vain itseään. Kyse oli kuitenkin hänen omasta äidistään. Minni pyyhki kasvojaan voimakkaasti. Turbo puolestaan ei ollut hetkeen kuullut hiirinaisesta mitään ja oli lähtenyt katsomaan mihin tämä oli jäänyt. Hiirimies käveli kaikissa ajatuksissaan huoneen ohi, jossa Minni istui. Hetken päästä kuitenkin mies peruutti muutaman askeleen. Turbo kurtisti kulmiansa ja käveli naisen luokse.
”Mikä sulla on?” Turbo kysyi kyykistyen naisen eteen.
”Ei mikään…” Minni huokaisi ja pyyhki kasvojansa. Turbo ei kuitenkaan niellyt naisen selityksiä ja tarrasi tämän käsistä kiinni.
”Kai tiedät, että voit jutella minulle kaikesta… oikeasti Minni. Tuskin itkisit yksinäsi, jos sinulla olisi kaikki hyvin!” Turbo selitti. Miehen sanat saivat Minnin itkemään entistä kovempaa ja kietomaan kätensä Turbon kaulanympärille. Minni kuitenkin lyyhistyi sohvalta miehen syliin ja hiirimies paijasi naista vain lattialla.
”Mikä sinulla on?”
”Ole vain siinä…” Minni nyyhkytti miehen olkaa vasten. Turbo vilkuili ympärilleen. Hän ei yhtään ymmärtänyt mikä hiirinaiselle oli yhtäkkiä tullut. Hän katsahti maassa levällään olevaa postia.
”Saitko huonoja uutisia?” Turbo kysyi varovaisesti.
”Nää on kaikkein pahimmat…” Minni sopersi ja puristi miehen nahkaliiviä sormiensa välissä.
”Kerro minulle…” Turbo anoi. Minni suoristi itsensä ja pyyhki kasvojansa. Turbo siirsi hiirinaisen suortuvaa pois tämän märiltä kasvoilta.
”Ukki oli yrittänyt ottaa minuun yhteyttä… useamman kerran,” Minni aloitti.
”Onko heille sattunut jotain?” Turbo kysyi ja sai Minnin pudistelemaan päätään.
”Ei heille… ukki soitti äidin puolesta,” Minni sanoi ja sai kylmät väreet jo tässä kohtaan vetämään Turbon kehoa pitkin.
”Mitä äidillesi on tapahtunut?”
”Viime vierailumme jälkeen äiti ei ollut kuulemma oma itsensä… häneen ei saanut kukaan yhteyttä… kukaan ei edes tiennyt missä hän oli, hän ei kuulemma ollut kotonaan. Kunnes hänet löydettiin yhdeltä isommalta pellolta yö vaatteistaan. Hän oli huonossa kunnossa ja…” Minni empi ja kyyneleet virtasivat jälleen hänen kasvoilleen.
”Ihan rauhassa rakas… meillä ei ole kiire!” Turbo rauhoitteli naista. Minni katsoi surullisilla silmillään Turboa.
”Äiti on psykoosissa… jossain todella kaukana jumissa omassa päässään!” Minni henkäisi ja sai Turbon luimistelemaan korviaan. Hiirimies kietoi naisen vain halaukseensa.
”Kaikki hyvin rakas… kaikki hyvin,” Turbo lohdutti naista.

Pariskunta vietti huoneessa hyvin tovin. Minnin olo oli hutera, mutta pitkän keskustelun jälkeen oli pystynyt kertomaan isällensä, veljellensä ja Rontille totuuden äitinsä voinnista. Turbo ihmetteli naisen kykyä sulkea tunteensa perheeltään. Tälle hiirinainen oli itkenyt vuolaasti, mutta nyt naisen ulkoinen habitus oli vain neutraali tai Turbon silmiin jopa kylmä. Kolmikko oli järkyttynyt uutisista siinä missä Minnikin aikaisemmin. Rontti päättikin, että koko joukko lähtisi aamusta heti Meriluotoon. Mikäli Marie oli sairaalahoidossa, ei hän olisi heidän tilallaankaan. Joten Hansilla ei ollut hätää, että jäisi kiinni ainakaan vaimollensa. Seuraavana päivänä Meriluodossa Antonio ja Ken tekivät isommalla pellolla töitä. Kaukana kotitalostaan, kaukana maanteistä. Oli vain lämmin tuulenvire, kuivana seisova pelto ja he kaksin suurien vuorien välissä. Kuitenkin Antonio halusi möyhiä säännöllisin välein peltoja, jotta ne pysyisivät kuohkeina tulevaa varten. Se edesauttaisi pellon kasvussa. Vanhempi hiirimies oli vain ajatuksissaan ja nojasi haraansa. Häntä huoletti Marien kunto ja se, ettei ollut saanut pojantytärtään kiinni, vaikka tämä oli luvannut olla heidän tavoitettavissaan. Hiirimiehen stetsoni oli niin syvällä miehen päässä, että hyvä kun miehen kasvoja näkyi. Mustat hiukset olivat löyhällä ponnarilla miehen niskassa. Ken iski miehen selkää kevyesti herättäen tämän ajatuksistaan.
”Mikä pohdituttaa?”
”Sitä etten ole kuullut Carbinesta mitään… alan olemaan huolissani myös hänestä!” Antonio huokaisi ja suoristi itsensä. Mieshiiri korjasi myös stetsonia päässään.
”Eiköhän nuori Carbine ilmesty tänne heti kun kuulee äidistään?”
”Toivon mukaan… mutta Imeldan mukaan Marien ja Carbinen välit eivät olleet lämpimimmät, joten…”
”Joten?”
”En voi odottaa, että pojantyttäreni rynnisi tänne saakka uudemman kerran, kun kuulisi äidistään,” Antonio huokaisi. Ken hieroi takaraivoansa. Tummanruskea hiirimies yritti lohduttaa appiukkoansa parhaalla mahdollisella tavalla. Mutta ainoa, mikä miehen vointia kohentaisi olisi Minnin saapuminen heidän luokseen.
”Mutta Marie on Carbinen äiti. Enkä jaksa uskoa, että edes Carbine olisi niin kylmä sydäminen että hylkäisi äitinsä sen vuoksi…” Ken pyöritteli päätään.
”En minäkään haluaisi sellaista uskoa… mutta se jää mikä heidän välillään oli… oli jotain sanoin kuvaamatonta ja haluan palavasti tietää mikä on johtanut heidän välinsä sellaiseen kuntoon!” Antonio tokaisi päättäväisenä.
”Mutta… aiotko väkisin selvittää sen? Meinasitko, että Carbine kertoisi todellisen syyn välirikolle?” Ken epäili.
”Carbine on kunnon tyttö… kaikesta huolimatta. Hän kertoo kyllä minulle, kun sen häneltä vaadin!” Antonio pohti sanomisiaan. Ken myöntyi hiljaa vanhan hiirimiehen päätökseen. Antonion tapa oli pitää itsensä paalun korkeimpana ja saada tietynlaisella kunnioituksen pelolla muut uskomaan puheitaan. Kukaan ei halunnut loukata Antoniota, sillä mieshiiri osasi olla julman kylmä. Tällä keinoin hiirimies sai niin sanotusti tahtonsa aina läpi, kun muut alkoivat karttamaan miehen kylmää lujuutta olla esimerkiksi puhumatta heille. Tämä sama oli käynyt myös Minnin kanssa viime vierailun jälkeen, kun naisen todellinen ammatti oli paljastunut hiirimiehelle. Antonio nappasi haransa mukaan ja heitti sen pienen peräkärryn kyytiin.
”Joko lopetamme?”
”Liian kuuma… ja en pysty keskittymään!” Antonio huokaisi. Ken myöntyi miehen päätökseen ja hyppäsi kuskin puolelle pienen avomaasturin kyytiin.
”Uuuuh… ei ole vanhaksi tulemista!” Antonio naureskeli hieroen varovasti selkäänsä.
”Ja silti olet notkeampi ja nopeampi kuin minä!” Ken naurahti saaden vanhan hiirimiehen nauramaan entistä makeammin.

Kaksikko pääsi ajamaan suoraan talon takapihalla olevan ladon sisään. He nostivat peräkärrystä olevat tavarat omille paikoilleen. Antonio laski stetsoninsa naruista roikkumaan selkänsä puolelle.
”Mennäänkö syömään?” Ken kysyi sulkiessaan ladon ovia.
”Kuulostaa paremmalle kuin mikään muu suunnitelma!” Antonio naurahti ja iski toisen puuoven kiinni. Hiirimiehet riisuivat saviset kenkänsä terassille ja naureskelivat toistensa jutuille. Perheen istuminen sohvaryhmällä sai kuitenkin heidän ilmeensä vakaviksi.
”Miksi tässä nökötätte?” Antonio kysyi vaimoltansa. Imelda vilkaisi sivusilmällään rappusten viereen. Antonio ja Ken tekivät samoin. Sanat jäivät kurkkuun kiinni. Antonio oli kuin puulla päähän lyöty.
”Carbine?” hiirimies sai soperrettua. Naisen vieressä seisova vaaleanharmaa hiirimies sai Antonion nielaisemaan.
”Ma-Marcus?” Antonio kysyi ja otti askeleet kaksikon suuntaan. Hän seisoi pojanpoikansa edessä, jota silmäili päästä varpaisiin.
”Sinä… sinä olet…” hiirimies vain sopersi. Marcus oli saman pituinen Antonion kanssa. Marcuksen suulle nousi lempeä hymy.
”Siitä on tovi… ukki,” mies vastasi ja sai Antonion örähtämään ilahtuneena. Hän kaappasi nuorukaisen halaukseensa. Minninkin suulle nousi lempeä hymy. Hiirinainen oli ristinyt kätensä ja nojasi portaiden kaidetta vasten.
”Sinähän olet mies!” Antonio naureskeli ja puristi hiirimiehen käsiä.
”Saattanut tuon kuulla muutaman kerran,” Marcus vastasi.
”Missä olet ollut? Viimeksi kun sisaresi kävi täällä, niin emme tienneet missä olit?”
”Se on pitkä tarina… olemme täällä kuitenkin toisesta syystä!” Marcus vinkkasi sisareensa päin. Antonio katsoi myös pojantytärtään, joka suorastaan hehkui sotilaallista asennetta. Minni oli myös tarkoituksella pukenut armeijan vihreänsä päällensä. Hiirinainen ei halunnut alentua isoisänsä edessä. Armeijallisuus oli sitä mitä nainen oli.
”Carbine…” Antonio nielaisi uudemman kerran.
”Hei…” Minni henkäisi varovasti.
”Sait tai siis saitte… ilmeisesti viestini,” Antonio empi hiukan. Minni nyökkäsi hyväksyvästi.
”Missä ystävänne on?”
”Etupihalla… huoltamassa moottoripyöriään. Tosin se nyt ei tainnut olla kenellekään uutinen!” Minni naurahti. Kiara mulkoili serkkuaan katkerana. Hän ei kuitenkaan sanonut tälle mitään, sillä ukki hyväksyi naisen kotonaan sellaisena kuin oli. Koko hänen suunnitelmansa oli mennyt pieleen. Töminä etuterassilta sai kaikki kurtistamaan kulmansa. Joku myös avasi oven kova äänisesti.
”AAAAALLOOOOOO!” kuului pienen tytön huuto ja sai Marcuksen peittoamaan kasvonsa naureskellen. Minnikin yritti pidätellä nauruansa.

Olivia ei ollut halunnut jäädä Rontin ja Hansin kanssa Marien tilalle, joten hiirimies oli ottanut tyttärensä mukaansa. Kaikki muut olivat uteliaita näkemään sisarusten muun perheen. Antonio vilkaisi sisaruksia, jonka jälkeen vaimoansa. Imelda oli yhtä odottavan näköinen, kuin kuka tahansa muukin joka ei Oliviaa vielä tuntenut. Olivia kiiruhti olohuoneeseen ja pysähtyi kuin naulattu nähdessään vieraita marsilaisia.
”Voi mun sun… ihan, kuin meidän pieni Carbine aikanaan!” Imelda henkäisi ja sai Minnin pyöräyttämään silmiänsä.
”Luulin ettei sinulla ole lapsia?” Sofia kysyi ihmeissään hiirinaiselta.
”Ei hän ole minun!” Minni totesi jämäkästi. Olivia näki isänsä kaikkien takaa ja juoksi tämän luokse. Marcus nosti pienen hiirilapsensa syliinsä.
”Marcus?” Imelda kysyi.
”Ja kuka tämä pieni rinsessa on?” Antonio kyseli ja heilutteli varovasti tytön jalkoja. Marcus vilkaisi tytärtään.
”No… neiti joka ei soita ovikelloa! Kuka olet vai veikö aavikkoleopardi kielen?” Marcus naureskeli.
”Ooooo…” tyttö vastasi.
”Aaa olet niin pieni vielä, ettei puhe oikein taivu,” Antonio ihasteli.
”Kuka tuo pieni söpöläinen on?” Lilian kysyi kanssa ihastuneena.
”Hän on Olivia… tyttäreni,” Marcus kertoi. Minnin suulle nousi lempeä hymy. Marcus oli niin ylpeä pienestä tyttärestään.
”Voi Marcus…” Imelda ihasteli ja viittoi kaksikkoa tulemaan istumaan viereensä.
”Carbine… istu!” Sofia taputti viereistään paikkaan. Kuitenkin paikka oli hänen ja Kiaran välistä.
”Kiitos ei… seison mielelläni,” Minni ilmoitti. Kiara nyrpisti naiselle kuonoansa, mutta sai pian osakseen äitinsä vihaisen mulkaisun.
”Niin koska olet niin paljon parempi, kuin me muut!” Kiara mutisi. Minni ei juuri nyt jaksanut inttää serkkunsa kanssa vastaan. Olivian iloiset kiljahdukset sohvalta sai naisen kuitenkin rauhoittumaan. Marcus riisui tytön kengät jalasta. Tovin kaksikon perhe ihasteli Oliviaa.
”Miten Marie voi?” Antonio kysyi kaksikolta. Kumpikin veti ilmeensä vakaviksi.
”Emme tiedä. Tulimme suoraan tänne,” Minni pudisteli päätään.
”Emme edes tiedä missä hoitolaitoksessa äiti on,” Marcus tarkensi. Olivia venkosi miehen sylistä pois ja juoksi ulko-ovelle.
”Olivia kengät, jos menet ulos!” hiirimies ehti huutaa tytön perään.
”Anna olla rakas… täällä tekin juoksitte paljain jaloin!” Imelda rauhoitteli miestä vieressään. Marcus suukotti isoäitinsä kättä saaden Imeldan vetämään itsensä lähemmäksi pojanpoikaansa.
”Äitinne on pienessä hoitokodissa nimeltään Viisauden puisto,” Antonio selitti.
”Viisauden puisto? Eikö se ole toisessa kaupungissa?” Minni kysyi vilkaisten veljeänsä.
”Ihan viereisessä kaupungissa… puoli toista tuntia ajoa suunta,” Lilian tarkensi.
”Paloluodon kaupunki?” Minni kysyi.
”Juuri se…” Antonio totesi.
”Meriluodon sairaala on hyvä… mutta valitettavasti psykiatrista osaamista ei ole riittämiin heillä,” Imelda huokaisi.
”Mistä tiedätte?” Minni pohti.
”Koska äitisi kävi siellä arviossa… he eivät pystyneet tekemään oikeastaan mitään…”
”Me menemme katsomaan äitiä sitten heti. Kysymään hänen tilastaan enemmän,” Minni huokaisi.
”Kai lepäätte ensin? Teillä on ollut pitkä matka!” Imelda huolestui. Minni vilkaisi veljeänsä.
”Haluan tavata äitini! Sen vuoksi olemme täällä!” Minni vastasi päättäväisenä. Antonio huokaisi.
”Hyvä on… mutta olette sen jälkeen tervetulleita tänne takaisin,” mieshiiri totesi. Minni kiitti pienesti katseellaan.
”Tietysti emme voi puhua jätkien puolesta. Mihin he haluavat mennä,” Minni huokaisi.
”Jaca ei varmastikaan liiku Olivian kanssa edes takaisin…”
”Eikä Olivian tarvitsekaan. Hän on liian pieni ymmärtääkseen… isoäitinsä tilanteen!”
”Äiti ei varmasti halua olla isoäiti…”
”Sitä emme tiedä,” Minni vilkaisi veljeänsä.
”Onko Jaca puolisosi?” Imelda kysyi. Marcus nyökkäsi hyväksyvästi.
”Haluan tavata hänet… vai onko teillä niin kiire?” Imelda kysyi sisaruksilta.
”Eiköhän meillä ole esittelyille aina aikaa!” Minni hymyili ja lähti ensimmäisenä ulko-ovea kohden. Hiirityttö juoksi hengästyneenä takaisin sisälle. Minni nappasi tytöstä kiinni, joka halasi tätiään kovaa.
”Käännös ympäri!” hiirinainen totesi lorumaisesti ja käänsi tytön tulosuuntaansa.

Olivia vain naurahti, mutta juoksi kuitenkin takaisin ulos. Jaca auttoi tytärtään hyppäämään rappusilta. Hiirityttö murisi uhkaavana ja juoksi suoraan enonsa kimppuun. Leikkimäisesti hiirimies lähti tyttöä kuitenkin karkuun.
”Apua… auttakaa!” Hemi huusi ja sai tytön kikattelemaan. Yhtäkkiä hiirityttö muutti suuntaansa ja juoksi Motoa sekä Galia kohden. Hippaleikki sai tyttöhiiren kikattelemaan ja kiljaisemaan muutaman kerran. Marcus auttoi isoäitinsä portaiden juureen. Naishiiri kulki miehen käsipuolessa, kun oli keppinsä jättänyt sisälle. Antonio katsoi suurta alusta omalla pihamaallaan.
”Tuolla ette mene edes puolta tuntia Paloluotoon,” Antonio huokaisi nostaen kätensä lanteilleen.
”Joo olisi kai pitänyt myöntää ettemme tulleet kaksipyöräisillä pelkästään!” Minni vastasi isoisänsä vierestä. Antonio katsahti hiirinaista vieressään. Pieni hymy oli Antonion kuonolla. Sanat kuitenkin tuntui takertuvan kurkkuun. Olivia juoksi kaksikon välistä, kun puolestaan Hemi yritti napata hiirityttöä. Kookas hiirimies pysähtyi kenraalin ja tämän isoisän eteen.
”Onko raskasta?” Minni virnuili.
”Kieltämättä… Oliviasta tulee varmasti pikajuoksija isompana!” Hemi naurahti hengästyneenä. Antonionkin suulle nousi leveämpi hymy.
”Sinulla on vain huono kunto!” Gal kommentoi miehen vierestä, joka kylmästi vain mulkaisi tätä.
”Hemi ja Gal tässä on ukkini… Antonio!” hiirinainen esitteli miehet toisilleen.
”Antonio Milanius.”
”Gal Amillow!”
”Hemi Ruiz!” hiirimiehet esittelivät itsensä. Jotenkin vanhemman hiirimiehen läsnäolo sai jopa Hemin miettimään sanojaan. Tämä oli alfa perheessä selkeästi. Olivia juoksi äitinsä jalkoihin.
”Tämä on varmasti kaunis puolisosi?” Imelda ihasteli ja otti muutaman haperan askeleen hiirinaista kohden.
”Janica Ruiz… mutta ystäville Jaca,” hiirinainen otti vanhemman hiirirouvan vastaan.
”Imelda Milanius… Antonio on mieheni. Tässä on tyttäremme Sofia ja Lilian sekä Sofian mies Ken… ja missä tytöt ovat?” Imelda ihmetteli.
”Neera ja Kiara tulevat juuri perässä,” Sofia selitti ja tervehti Jacan kanssa. Santtu nousi seisomaan ja sai eniten hämmentyneitä katseita osakseen.
”Tässä on ystävämme Santtu… Sarianne. Maasta! Taitava mekaanikko. Santtu tässä on isämme puoli perheestämme,” Minni esitteli ihmisnaisen hiirille. Hän oli silminnähden jännittynyt, mutta Minnin lempeä ote sai naisen hiukan rauhoittumaan.
”Luotettava ystävä… auttanut jätkiä kaikki nämä vuodet plutolaisia vastaan!” Minni tarkensi, kun varsinkin Antonio oli epäileväisin.
”Saako ystävämme jäädä tänne, jos menemme tapaamaan äitiämme?” Marcus kysyi.
”EI!” Olivia komensi, vaikka ei edes tiennyt mille komensi. Marcus kumartui kiusoittelemaan tytärtään, joka kellahti maahan selälleen sätkiessään ilmaa.
”En kysynyt sinulta piraija!” Marcus helli lastaan. Jaca hymyili rakastavasti miehelleen ja lapselleen.
”Onko hän alusta alkaen ollut noin hellä lapselleen?” Imelda kysyi ollen nyt Jacan käsipuolessa.
”On… hän on rakastanut lastaan synnytyslaitokselta lähtien,” Jaca vastasi naishiirelle.
”Ja vastatakseni pojanpoikani kysymykseen… niin ystävänne voi olla täällä siihen asti, kunnes palaatte äitinne luota!” Antonio vastasi Marcuksen kysymykseen.
”Entä äitinne tila?” Jaca kysyi. Minni oli käynyt tiukkamuotoisen keskustelun siitä, ettei Hansista puhuta. Etenkin nainen oli painottanut asiaa kahdelle suupaltille nimittäin Vinskille ja Hemille.
”Se pärjää kyllä. Oli ihan hyvässä kunnossa, kun kävimme siellä nopeasti!” Marcus muistutti.
”Me kävimme siellä siivoamassa yhtenä ehtoona… ja muutamana iltana hoitamassa eläimet!” Imelda vastasi.
”Menemmekö?” Marcus kysyi sisareltaan. Minni mietti tovin, mutta nyökkäsi veljelleen vastaukseksi.
”Oletko varma, että haluat meidän jäävän tänne?” Turbo kysyi hiirinaiselta.
”Pärjäämme kyllä,” Minni hymyili miehelle, joka nyökkäsi hellästi. Minni vinkkasi veljensä mukaansa, joka nosti tyttärensä jaloistaan ilmaan.
”Heippa…”
”Eippa…”
”Ole kunnolla!” Marcus vaati ja sai tytön nyökkäämään. Hiirimies suukotti tyttärensä ja ojensi tämän enolleen.
”Te erityisesti!” vaaleanharmaa hiirimies osoitti ystäviään, jotka puolestaan näytti yllättyneiltä.
”Täh? Ai mekö?” Gal henkäisi.
”Käyttäydymme aina hyvin!” Hemi huokaisi. Marcus pyöräytti silmiänsä, tervehti vielä Jacan nopeasti ja siirtyi sisarensa kanssa alukseen.

Muut hiiret ja Santtu siirtyivät sisälle katsomaan, kun alus nousi tasaisesti ilmaan. Olivia oli nenä kiinni lasissa ja vilkutti pienesti.
”Kumpi heistä lentää?” Antonio pohti, kun tuki Oliviaa tuolia vasten.
”Minni…” Hemi vastasi nopeasti ja sai Antonion kurtistamaan kulmiansa.
”Hän tarkoittaa Carbine,” Turbo korjasi norsunluunvalkean miehen puheita.
”Minniä kutsutaan Minniksi!” Hemi levitteli käsiään. Turbo koppasi tätä takaraivolle.
”Irokeesisi on kohta menneen taivaan tuulia, jos et osaa pitää suutasi!” Turbo puri hammastaan ja sai miehen hiljenemään.
”Perheemme on tarkka protokollaisista nimistä… sen vuoksi emme kutsu Carbinea hänen ei virallisella nimellään!” Lilian selitti rauhallisemmin.
”Siirtyisimmekö olohuoneen puolelle? Siellä on enemmän tilaa,” Imelda kysyi napaten kävelykeppinsä mukaansa. Muut nyökkäsivät hyväksyvästi ja lähtivät Lilianin johdolla olohuoneeseen. Hemi ja Gal katsoivat vanhoja kuvia pienen lipaston päällä. Hemi tirskui kuin koulutyttö.
”Mitä nyt?” Gal kysyi.
”Katso Marcusta,” hän osoitti ja sai ruskeaturkkisenkin hiirimiehen nauramaan.
”Olette uskottoman lapsellisia!” Jaca tuhahti puristaen kädet eteensä. Olivia leikki Minnin vanhalla hiirinukella lattialla. Se oli löytynyt hiirisisarusten lapsuuden kodista ja Olivia oli rakastunut nukkeen vääjäämättä.
”No katso nyt… voitko itse olla tirskumatta?” Hemi ojensi kuvan sisarelleen. Jacan suulle nousi pieni hymy noin ekaluokkalaisen Marcuksen kuvasta. Hiukset olivat lättänät ja pitkin päätä. Myös hammasraudat paistoivat naisen silmään.
”Sinua hymyilyttää!” Hemi härnäsi.
”Ei toisen koulukuville voi mitään… tai lapsuuden ajan korjaaville tekijöille! Et itsekään ole mikään priimus omissa koulukuvissasi!”
”Mutta Marcuksella? Hammasraudat!” kaksikko tirskui.
”Anteeksi kun meillä kesti…” Neera pahoitteli ja pysähtyi kuin naulittu. Hemi ja Gal vei väistämättäkin hiirinaisen huomion.
”Kävimme hoitamassa yläkerran…” Kiara jatkoi ja pysähtyi sisarensa viereen. Hemi ja Gal vilkaisivat toisiaan, mutta piakkoin hiirineitoja. Hemi puristi kätensä vielä eteensä nojaten lipastoon.
”Mitäs neidit?” hiirimies kysyi saaden naiset punastumaan kevyesti.
”Tytöt… käytöstavat. Ei tuijoteta!” Sofia torui kaksosiaan. Hiirinaiset painoivat katseensa maihin.
”Anteeksi…” he pahoittelivat.
”Ei tarvitse anteeksi pyydellä…” Gal virnuili.
”Meitä saa katsoa kyllä!” Hemi vinkkasi saaden hiirinaiset räjähtämään punaisiksi.
”Menemme jatkamaan hommiamme!” Kiara totesi jämerästi vetäen sisarensa peräänsä. Kiara vilkaisi ohimennen Turboa, joka istui yhdellä nojatuoleista. Nopeasti sanaakaan sanomatta nainen vetäytyi omiin askareisiinsa.
”Keitä he olivat?” Jaca kysyi.
”He olivat tyttäremme… Kiara ja Neera,” Sofia esitteli lapsensa.
”Eli Carbinen ja Marcuksen serkkuja!” Vinski tarkensi.
”Kiitos Vinski… emme tajunneetkaan!” Santtu kommentoi hiiriuroolle saaden tämän punastumaan.
”Sarianne… kertoisitko meille Maasta? Olemme ihan ummikkoja muiden planeettojen hyvinvoinnista!” Imelda naureskeli ja oli utelias kuulemaan Maapallosta enemmänkin. Santtu vilkaisi vieressään istuvaa Jacaa. Antonio lyöttäytyi kanssa heidän seuraan ja kumartui istuen toiselta sohvaryhmältä lirkuttelemaan Olivialle. Olivia esitteli Minnin vanhaa nukkea. Antonio tunnisti sen itse hankkineensa hiirinaiselle, kun tämä oli noin 4-vuoden ikäinen.
”Voin kertoa… tai mitä haluatte tietää?” Santtu naurahti hermostuneena.
”Ihan vaikka siitä, miten tapasit nämä miehet!” Imelda naureskeli taputellen Moton ja Turbon polvia. Santtu otti paremman asennon sohvalla ja rupesi kertomaan menneisyyttään jätkien kanssa.

Minni ja Marcus puolestaan olivat pääsemässä Meriluodon vieressä sijaitsevaan kaupunkiin Paloluotoon. Hiirinainen huokaisi kevyesti. Taaempana hyvinkin rentoutuneesti ottava hiirikaksikko sai sisarukset katsomaan toisiaan.
”En ymmärrä minkä vuoksi teidän pitää ängetä mukaan? Olisimme kertoneet äidin voinnista enemmänkin!” Marcus huokaisi ja kääntyi katsomaan hiirimiehiä.
”Eihän siinä olisi mitään ideaa… sitä paitsi saan tulla samalla oikeudella katsomaan sisartani, kuin te äitiänne!” Rontti paransi asentoaan ja nosti kätensä niskansa taakse.
”Ja minä haluan nähdä edes vilauksen vaimostani! Tämä koskee meitä kaikkia,” Hans tarkensi.
”Mitä jos äidistä ei näy vilaustakaan? Mitä sitten teet?” Minni kysyi.
”Noh… olenpahan ensimmäisenä kuulemassa mikä hänen vointinsa on!” Hans kohautti harteitaan.
”Ette sitten vain voineet odottaa tilallamme? Mikä idea oli vaarantaa tämäkin suunnitelma änkeämällä mukaan?” Marcus kysyi. Todellisuudessa kaksikko oli ollut aluksen sisällä koko ajan ja saanut ainakin Minnin taas siihen pisteeseen, että joutui salaamaan ja valehtelemaan muulle perheelleen.
”Kato poika puhuu jo meidän tilastamme, vaikka sinä ja Marie omistatte sen!” Rontti naurahti vilkaisten ystäväänsä.
”Korjataan vielä kerran, että Marie omistaa sen tilan!” Hans tarkensi.
”Mitä jos ukki olisi halunnut tarkastella alusta enemmänkin?” Minni kysyi vilkaisten isäänsä olkansa yli.
”Isäni ei ole niin kaheli päästään, että astuisi jalallaan armeijan aluksen kyytiin. Hänelle oli niin vastenmielistä nousta pelkästään aikanaan armeijan aavikkomönkijän kyytiin, kun hain hänet kerran vahtimaan teitä!”
”Ai vaan, koska mönkijä kyljessä on tarra ”Tulikiven armeija” logo?” Rontti naurahti.
”Mmmhhhmmm…” Hans hymähti äänekkäästi.
”Eli et siis miettinyt, että ukki voisi nyt haluta nousta kyytiin?” Marcus varmensi.
”Haluan nähdä sen päivän… ihan omin silmin!” Hans osoitti lapsiaan.
”Pidätkö tupatarkastuksen henkilökohtaisesti?” Marcus vinoili.
”Joo ukki varmasti hyppii riemusta nähdessään tuon elossa!” Minni murahti veljelleen.
”Mikä Minni kiukuttaa?” Hans kysyi aavistaessaan tyttärensä äreän olotilan.
”Ei mikään! Ajattelen ukin vanhaa sydäntä…” Minni vastasi ohjaten aluksen kohti pientä kivirakennusta.
”No se sydän kestää kyllä!” Hans puristi kädet eteensä.
”Et voi mistään olla varma… ukki on sen ajan hiirimiehiä ettei pienistäkään vaivoista raportoida muille…” Minni jatkoi.
”Isäni pärjää kyllä… uskon, että osaatte kertoa asian sillä keinoin…”
”Toivottavasti. Ukki vaan ei tiedä mihin plutolaiset kykenee ja voi äkkiä sinua syyttää sen vuoksi, että kuuluit armeijaan,” Marcus heilautti kättään.
”No hän syyttää minua siitä joka tapauksessa!” Hans naurahti.

Hoitokodin asukkaat osoittelivat taivaalle ja sai myös hoitohenkilökunnan huomion armeijan aluksen kaartavan hoitokodin yläpuolelta. Paikka oli vähän kärsinyt ja pieni valkea rakennus kohosi aidatun alueen keskellä. Pihassa oli puita ja pieniä pensaita. Minni laski aluksen sivummalle ja ihasteli lastaussillalta paikkaa. Paikka oli kuitenkin harmoninen, hyvin seesteinen ja pihamaaltaan ainakin siistissä kunnossa. Rontti kaikesta mekastuksestaan huolimatta halusi jäädä Hansin seuraan alukseen.
”Olisit voinut mennä!” Hans totesi.
”Kenties… mutta annan Minnin ja Marcuksen hoitaa tämän ensitapaamisen,” Rontti puristi kädet eteensä. Marcus avasi kaksikolle portin ja päästi sisarensa kulkemaan ensimmäisenä sisään. Vanhempi harmaa hiirinainen käveli kaksikkoa vastaan. Hänellä oli punainen hieman polvien alapuolelle yltävä hihallinen mekko. Lanteilla oli valkea esiliina, jonka edessä oli suuri punainen risti. Hiirinaisen vaaleat hiukset olivat tiukalla nutturalla takaraivolla ja pieni hoitajan hattu koristi naisen päätä. Vaikka hiirinainen käveli sisaruksia vastaan topakkana, oli tämän kasvoilla lämmin ja tervetullut hymyt.
”Terve… Osaston ylihoitaja Sirena… voinko auttaa teitä jotenkin?” hiirinainen kysyi.
”Kyllä… kuulimme, että äitimme on täällä hoidossa ja tulimme tapaamaan häntä!” Minni henkäisi.
”Äitinne?”
”Marie Milanius,” Marcus tarkensi.
”Aaa… niin taisi olla. Emme vain tienneet, että keitä Marien lapset ovat. Esitiedot ovat kovin vajaavaiset,” Sirena totesi pahoittelevasti.
”Sen vuoksi olemmekin täällä. Haluamme taata äidillemme parhaan mahdollisen hoidon ja, että te saatte tietoa hänestä enemmän!” Minni vastasi.
”Tulkaa vain… ööö..”
”Marcus Milanius.”
”Carbine Milanius,” sisarukset esittelivät toisensa. Sirena osoitti kädellään rakennusta ja johdatti kaksikon ensin juttelemaan Marien asioista kaikesta rauhassa. Neuvotteluhuoneessa heille tarjottiin kahvit. Vaikka hoitolaitos oli psykiatrinen paikka, oli siellä hiljaista. Vähän liiankin hiljaista. Niin hiljaista, että nuppineulankin putoamisen olisi kuullut. Hoitajat tervehtivät kanssa sisarukset. Ylihoitajasta poiketen heidän asunsa oli turkoosin väriset. Hiirinaiset ohjasivat vaaleaan pitkään paitaan puetun Marien kanssa sisään.
”Äiti…” kaksikko henkäisi ja kiirehti tämän luokse. Marien pitkät ruskeat hiukset soljuivat vapaana ja naishiiri näytti päällisesti siistille. Kuitenkin nainen oli tyhjä kuori vain itsestään. Minni vilkaisi Marcusta huolestuneena.
”Kuuleeko äiti meitä?” Marcus kysyi.
”Hän ottaa ohjausta vastaan, kävelee itsenäisesti ja syö avustetusti. Sanallinen tuki on vahvaa hänen kanssaan tällä hetkellä,” hoitaja kertoi ja sai kaksikon surkeana laskemaan korviansa.
”Tule äiti… mennään istumaan!” Minni ohjasi naista kevyesti. Marcus avusti tuolin naisen alle.
”Istu vain,” Minni ohjeisti ja painoi kevyesti äitinsä olkapäistä, jotta tämä istuisi.
”Meille on tärkeää, että potilas itse osallistuu myös palavereihinsa… vaikka osallistuminen voikin olla heikkoa tai täysin olematonta…” Sirena kertoi. Marie vain tuijotti tyhjästi eteensä.

Hoitopalaveri kesti pidemmän ajan. Minnin radiopuhelin oli rätissyt muutaman kerran ja sai naisen avaamaan yhteyden suoraan alukseen, jossa Rontti ja Hans kuuntelivat. Sisarukset kertoivat menneisyydestään, suhteensa äitiinsä ja yllätykseksi totuuden isästään. Tai Minni kertoi. Marcus hämmentyi sisarensa päätöksestä kertoa isästään.
”Siis isänne luultiin aluksi kuolleen? Mutta sotaisan tilanteen vuoksi ja plutolaisten toiminnasta hän on… elossa?” Sirena kysyi. Hansista puhuminenkaan ei saanut Marieta reagoimaan.
”Kyllä!” Marcus vastasi.
”Se on pitkän prosessin asia. Isä on tilannettaan selvittämässä Tulikivikaupungissa, koska hallitus on merkinnyt hänet sodassa menehtyneeksi!” Minni päästi pienen valkoisen valheen. Aluksessa Rontti vilkaisi Hansia, joka nyökkäsi hyväksyvästi.
”Aivan…” Sirena henkäisi pitkään.
”Onko teillä tietoa mikä äidillämme siis todellisuudessa on?” Marcus kysyi.
”Marie on voimakkaassa psykoosissa. Emme tiedä juuri syytä, mutta kertomanne mukaan kaikessa voi olla ainesta siihen mikä on laukaissut psykoosin!” Sirena totesi.
”Äiti oli vielä voimissaan muutama viikko sitten, kun täällä kävimme! On hurjaa miten nopeasti hiiri voi mennä huonoon kuntoon!” Minni silitti äitinsä olkapäätä.
”Mielen sairaudet ovat hankalia. Mutta teemme parhaamme saadaksemme äitinne taas luoksemme!” Sirena totesi ja sai sisarukset nyökkäämään.
”Kaikki tuntuisi olevan tällä erää kunnossa. Kumman teistä haluatte olla lähiomainen… tai kumman saamme nopeammin kiinni tarvittaessa?” Sirena pohti vielä. Marcus katsoi sisartaan, joka tiesi miehen mulkaisun.
”Vaikka minulla ja äidillä ei ole kaikkein lämpimämmät välit, niin… Laita minut vain… ja jos en vastaa niin enoni voi laittaa toiseksi osapuoleksi. Vai Marcus?” Minni vastasi.
”Sinä ja Rontti käytte hyvin!” Marcus nyökytteli.
”Eli Carbine Milanius ja…”
”Stoker Van Glowel,” Minni tarkensi ja ojensi esitietokaavakkeen Sirenalle, jossa olisi hänen ja Rontin yhteystiedot.
”Noin. Kaikki valmista… jos haluatte voitte lähteä äitinne kanssa, vaikka hetkeksi ulkoilemaan tai viettämään päiväsaliin aikaanne,” Sirena hymyili lempeästi.
”Raitis ilma voisi tehdä hyvää,” Marcus myöntyi ja sai Minnin nyökkäilemään. Kaksikko nousi seisomaan. Marcus avusti kanssa äitinsä seisomaan. Aluksessa Hans oli halunnut käydä kanssa hetken ulkoilemassa. Marien epävakaa tila sai paidan kauluksen tuntuvan jopa puristavalle tunteelle. Hans kiersi pihamaata aidan toisella puolella puiden takana. Kuitenkin hän näki pihaan ja pihasta näki hänet, jos sattui seisomaan puiden välissä. Hiirimies piiloutui hieman puiden taakse, kun näki lapsensa ja vaimonsa astelevan pihamaalla. Kaipuu riisti miehen sisintä ja Marien onneton olemus sai hänet voimaan pahoin.
”Tuntuu turhalle,” Minni huokaisi.
”Miten niin?” Marcus kysyi pitäen äitiänsä käsipuolessa.
”Äiti edes tunne meitä. Hän on kenen tahansa ohjattavissa!”
”Mutta me vaadimme äidille parhainta hoitoa… tai sinä vaadit!”
”Miten niin minä?” Minni tiuskaisi.
”Olet meistä kahdesta jämäkämpi… ja osaat vaatia asioita!” Marcus tarkensi ja pysähtyi pienen metallisen pöytäryhmän luokse. Hän istutti äitinsä alas. Minni haroi sormillaan tämän pitkiä hiuksia.
”Olisikohan täällä ponnaria… äiti ei pidä siitä, että hiukset soljuvat auki!” Minni huokaisi.
”Niin… näekkös? Vaikka välinne eivät ole parhaat, niin tunnet äidin! Paremmin, kuin minä!” Marcus huokaisi surkeana. Hän nojasi toisen tuolin selkänojaan käsillään.
”Tunnet äitimme… omalla tavallasi!” Minni kannusti veljeänsä.
”Anteeksi… Carbine ja Marcus! Tulisitteko ihan pikaiseen vielä käymään?” Sirena huikkasi portaikolta.
”Voimmeko jättää äidin?” Marcus empi.
”Hoitajamme huolehtii hänestä!” Sirena kannusti. Marcus ohjasi sisarensa Ylihoitajan luokse. Kevyt tuulen vire sai Marie nostamaan katseensa. Se oli tyhjä, mutta kuitenkin alukselle palaava hiirimies sai naisen huomion. Hansia ahdisti ja halusi vaan nopeasti pois tilanteesta. Hän vilkaisi nopeasti vielä pihamaalle ja katse pysähtyi suoraan Marieen. Katseet kohtasivat, vaikka Hans tiesi ettei Marie välttämättä reagoinut ympäröivään maailmaansa. Marien ilme oli pysähtynyt.
”Hans?” nainen kuiskasi hiljaa ääneen…

Tää tarina on siis aivan ihana

Marien pysähtynyt ilme sai Hansin huokaisemaan syvään ja pakenemaan paikalta. Hän ei voisi kohdata vaimoansa. Ei nyt, kun hänen psyykkinen vointinsa ei antanut viiruakaan periksi. Hans ei halunnut edes miettiä mitä hänen vaimonsa oli kokenut hänen poissa ollessaan. Hans haroi mustia hiuksiaan, joidenka muutama harmaa suortuvainen oli iän myötä tuomassa vaaleutta. Marie nousi seisomaan ja lähti pihamaalta juoksemaan Hansin perään. Jokin sisäinen intuitio herätti Mariessa ajatuksia. Marcus nosti katseensa äitiinsä.
”Äiti!” mies älähti ja sai Minninkin huomion. Kuullessaan poikansa reaktion, lähti Marie vain kiihdyttämään vauhtiaan. Minni ampaisi äitinsä perään, Marcus aivan kintereillään. Kaksikko sai tosissaan juosta Marien kiinni, joka oli nuoruusvuosiltaan hyvinkin nopea juoksija aavikko agilityä harrastaneena. Minni oli nopeampi kuin Marcus ja teki äitinsä eteen täyskäännöksen napaten tämän käsistä kiinni pysäyttääkseen hänet.
”Äiti lopeta!” nainen henkäisi.
”Hans… Hans…!” nainen sopersi miehensä nimeä, joka oli kadonnut jo näköpiiristä. Marcus vilkaisi sisartaan, joka puristi kylmästi kulmiansa.
”Ilmeisesti äiti reagoi johonkin!”
”Ei vain johonkin… vaan yhteen älyyn ja väläykseen, jotka eivät voi hallita uteliaisuuttaan sekunniksikaan!”
”Äly ja väläys?” Marcus kohautti kysyvästi kulmaansa. Minni katsoi -älä viitsi ilmeellä veljeänsä, joka tajusi sisarensa vihjailun nopeastikin.
”Ooouuuuuuu… nyt tajusin!”
”Mennään äiti…” Minni yritti ohjata hiirinaista, mutta tämä laittoi hiukan vastaan.
”Äiti…” Minni henkäisi ja katsoi naista, jonka katse oli laajentunut hieman.
”Mennään äiti, niin kuin Minni sanoi… siellä ei ole ketään…” Marcus auttoi sisartaan. Sairaanhoitajat juoksivat hakemaan hiirinaisen pihan perältä. Marien tyhjä katse painui maahan, kun hoitajat ohjasivat naisen takaisin hoitokodin luokse. Minni ja Marcus jäi hiukan taka-alalle.
”Kenties tämä vierailu oli tässä… äiti tarvitsee lepoa,” Minni huokaisi.
”Et kai luovuta näin helposti?” Marcus vilkaisi sisartaan.
”Kuka luovuttamisesta on puhunut?”
”Haluat päästä möyhentämään isän?” Marcus puri hampaitaan yhteen kuiskaten.
”Hän itse kerjää Rontin kanssa verta nenästään!” Minni tarrasi veljensä paidan kauluksesta tiukasti kiinni.

Marcus nielaisi varovasti. Minni oli niin voimakastahtoinen nainen, ettei Marcukselle Maassa koetun juoksemisen ja hännän yhdistämisen jälkeen käynyt mielessäkään kokeilla uudelleen onneansa mihin häntä tällä kertaa voisi sattua. Minni irrotti otteensa veljestään ja murahti vihaisena.
”Varmistetaan, että äiti ei lähde seuraamaan meitä! Hänen mielenterveytensä ei kestä sitä, että isä onkin hengissä!” Minni huokaisi.
”Johan äiti näki isän!” Marcus kohautti harteitaan.
”Ja itse sanoit sitä harhaksi! Ettei siellä ole ketään, vai miten se meni?” Minni kysyi vihaisena veljeltänsä.
”Hei itse puhuit hoitopalaverissa juuri avoimesti isästä!” Marcus naljaili takaisin. Minni murahti tyytymättömyyttään veljelleen ja heilautti hiuksiaan.
”Entä mummi ja ukki? Kerrommeko heille?” Marcus jatkoi astellessaan sisarensa perässä kerran vielä kohti hoitolaitosta.
”Pakko heille on kai kertoa… ellei suuri suinen ystäväsi ole sitäkin tehnyt jo!” Minni vilkaisi veljeänsä nopeasti.
”Ai Hemi vai?”
”No kuka muukaan?”
”Eiiiii Hemi uskalla sellaista tehdä…” Marcus naureskeli ja haroi hiuksiansa.
”Ei Vinskikään ja aina ollaan siinä pisteessä kuitenkin, kun jokin ”vahingossa” lipsahtaa hänen suustaan,” Minni huokaisi.
”Totta… mutta Hemi saa elämänsä pöllytyksen, jos sen tekee! Sitä paitsi armelias komentajasi on pitämässä järjestyksen yllä!”
”Veikkaatko tosissasi, että Turbo astuisi ukin varpaiden ylitse?”
”Mistä me tiemme mitä hänkin uskaltaa?”
”Vaikka Turbo onkin kova päinen ja uppiniskainen, on hän sentään kasvanut hiireksi, joka kunnioittaa vanhempiaan!” Minni vilkaisi veljeänsä.
”Eli on kenties parempi, että Hemi on serkkumme kimpussa?”
”Mieluummin niin… vaikka kamalalle se kuulostaakin!” Minni pyöräytti silmiänsä.
”Mitä sinun ja Kiaran välillä on tapahtunut? En muista häntä tuollaisena?” Marcus naureskeli.
”Se ei kuulu kenties tähän hetkeen!” Minni totesi, kun Sirena asteli heitä vastaan.
”Kiitos… vaikka hoitajamme olisi voineet juosta äitinne perässä!” hiirinainen henkäisi.
”Äiti on harrastanut nuoruudessaan vuoristo agilityä. Joten hänet saa melkein sitoa kiinni, jos ette halua hänen perässään juosta!” Minni hieroi käsivarsiaan.
”Se selittää vauhdin. Oletko itsekin lajin harrastaja?” Sirena kysyi ja sai Minnin vilkaisemaan veljeänsä.
”Me emme ole kumpikaan!” Minni vastasi pienesti päätään pyöritellen.
”Armeija ja aavikolla juokseminen on tehnyt tehtävänsä… mutta ilmeisesti sisareni on kehittynyt minua paremmin,” Marcus vilkaisi jopa ylpeä ilme kasvoillaan pikkusiskoaan. Minni hymyili pienesti veljelleen ja unohti hetkeksi heidän kinansa.
”Pidämme äitinne turvassa kyllä. Yritämme saada hänen energiansa purettua johonkin luovaan niin emme soittele teille, että hän on karannut juoksemalla!” Sirena naureskeli hermostuneena.
”Saatte keksiä paljon tekemistä… äiti on kuitenkin maatilan omistaja ja yksin asuva ollut tähän mennessä, joten energiaa hänellä riittää!” Marcus heilautti kättään.
”Sekin vielä. No kyllä me pärjäämme!”
”Kyllä te pärjäätte. Äitimme on hyvässä hoidossa täällä!” Minni kannusti hiirinaista, joka nyökkäsi hyväksyvästi. Sirena saattoi sisarukset portille, jotka kiittivät vielä äitinsä nopeasta saadusta hoidosta. Sirena lupasi ilmoitella, jos Marien tilassa tapahtuu pieniäkin muutoksia.

Minnin ja Marcuksen isovanhemmilla puolestaan Antonio alkoi olohuoneen puolella jakamaan maatilan hommia hiirille ja Santulle. Antonio oli käskenyt hiirinuorukaiset ulos sillä aikaa, kunnes keksi kuka voisi ottaa minkäkin homman. Olivian iloiset kiljahdukset kantautuivat pihamaalta saaden Antoniokin suupieliin pienen hymyn. Imelda istui yksittäisellä tuolilla nojaten kevyesti keppiinsä. Hän ihaili suunnattomasti Oliviaa ja tämän energisyyttä. Kaatumiset tai muuten haparat askeleetkaan eivät saaneet tyttöä hidastamaan tahtiaan. Turbo, Moto ja Hemi juoksuttivat hiirityttöä pitkin pihamaata. Ei ihmekään, että tämä oli kiinni hiiriuroissa kuin takiainen. Olivia kyykistyi pienelle kerälle enonsa eteen, joka harjoitti käsillä seisontaa. Hemi suukotti ilmaan pusun tytön kasvoja kohden. Olivia nousi seisomaan ja etsi katseellaan selkeästi jotain. Turbo nojasi talon etuterassia vasten kädet kevyessä puuskassa.
”Tu…” Olivia komensi ja veti miestä hännästä.
”Minne? Juurihan juoksimme riittämiin!” Turbo naureskeli seuraten pientä tyttöä. Pidemmälle pihaan päästyään Turbo pysähtyi Olivian edelleen yrittäessä repiä miestä hännästään. Punainen hiekka vain luisui tytön jalkojen alla ja tämä kikatti miehen hännästä pitäen.
”Olivia! Älä revi!” Jaca kommentoi hennosti.
”Ei mua satu…” Turbo pudisteli päätään.
”No ei… mutta periaatteesta ei revitä silti ketään!” Jaca vilkaisi hiirimiestä. Olivia huokaisi, kun ei saanut miestä pidemmälle vedettyä mukaansa ja taputti tämän reittä.
”Pieni Olivia on kyllä suloinen ilmestys!” Imelda ihasteli hiirityttöä, joka vilkaisi vanhaa hiirinaista. Pieni ujostus otti jälleen tytöstä vallan ja tämä painautui Turboa vasten peitoten kasvojansa tämän jalkaan.
”Hän on… omalla ihanan kamalalla tavallaan!” Jaca vilkaisi tytärtään, jonka jälkeen Turboa joka naurahti pienesti.
”Ja se ihanan kamaluus taitaa tulla enemmän isältään?” Turbo kysyi hiirinaiselta.
”Tietysti. Itsestäni annan vain parhaimmat piirteet!” norsunluunvalkea hiirinainen heilautti hiuksiaan.
”Ja mitä voi odottaa, kun roolimallilla ei pakkaannu veri edes päällä seisten päähän?” Vinski osoitti norsunluun valkoista hiirimiestä peukalollaan, joka heittäytyi takaisin kahdelle jalalle. Hemi murahti pienesti Vinskille, joka vain virnuili kookkaalle miehelle.
”Ai jaa… no eipä sinussakaan paljon ihmettelemistä ole!” Hemi naljaili takaisin.
”Te olette kyllä extra raskaita taas tänään!” Moto pyöritti päätään.
”Ai mekö?” Vinski kysyi naljaillen.
”Ei voi pitää paikkaansa!” Hemi naurahti heilauttaen käsiään.
”Ei siis kovin suuria arkipoikkeuksia…” Gal puristi kädet eteensä. Olivia kiehnäsi kullanruskeaa hiirtä vasten vaatien päästä tämän syliin. Turbo ojensi tytölle kätensä, joka ojensi käsiään puolestaan ylöspäin ja tunsi miten pääsi miehen syliin. Tytön kasvoilla oli ylpeä hymy, kun Turbo korjasi tytön vaaleanpunaista tunikaa tämän yllä.
”Taidatkin olla kietonut Turbon pikkurillisi ympärille?” Lilian silitti tytön pientä häntää. Turbo vilkaisi Olivian kanssa toisiaan.
”Jos emme tietäisi niin tyttö voisi olla myös Carbinen ja Throttlen!” Imelda pyöritteli päätään naurahtaen. Turbo hieroi niskaansa. Hänestä tuntui hyvin oudolle, kun joku käytti hänen virallista nimeään puhekielessä. Hän oli vuosia tottunut olemaan vain Turbo.
”Äiti taitaakin odottaa sitä päivää nähtäväksi!” Sofia naurahti. Turbo vilkaisi ilmoille ja huokaisi syvään.
”Oletteko Throttle puhuneet jo asiasta Carbinen kanssa?” Imelda kysyi.
”Ei olla päästy sinne saakka vielä!” Turbo totesi hermostuneen naurahtaen.
”Se oli nopea vastaus…” Hemi puristi kädet eteensä.
”Ei kai sitä nuorilla ole kiire,” Imelda naurahti.
”Ihan oma aika Turbo,” Jaca taputti miestä olkapäälle lohduttavasti. Kuitenkin naisen kommentista Turbo aavisti pienen kuittailun, vaikka Jaca ei sitä varmasti tarkoittanut.
”Tässä on myös sellainen yksi pieni muuttuva tekijäkin, että sinne saakka oltaisiin päästy,” Turbo haroi hiuksiaan avaten hiukan hänen ja Minnin suhdetta toisille. Olivia tarrasi tiukasti miehen poskista kiinni painaen märän pusunsa miehen poskelle. Turbo katsahti hämmentyneenä tytön toimia, joka kikatti pienesti.
”Olivia!” Jaca komensi. Turbo pyyhki kasvojansa ja näki tytön kasvoissa pienen pettymyksen, kun tämä ei arvostanut tytön pusutusta.
”Etkö voi saada lapsia?” Hemi kysyi suoraan ja sai Turbon kurtistamaan kulmiansa.
”Auts… Mahtaa olla Minni pettynyt,” Gal jatkoi, jonka seurauksena Turbo heilautti kysyvästi kättään.
”Se on perinne uskonnollinen!” Vinski kommentoi ja sai Turbon mielessään laskemaan vähän turhankin pitkälle. 100 laskeminen ei nimittäin hiiriuroiden kanssa enää riittänyt.

Moto koppasi kahta valkoista hiirimiestä käsillään päähän ja Galia hännällään palauttaakseen kolmikon maan pinnalle.
”En usko, että kyse on perinteistä tai siitä etteikö Turbo pystyisi,” Santtu hieroi niskaansa.
”Miksi tämä keskustelu meni minun ja Minnin asioihin?” Turbo kysyi turhautuneena. Ilman Antonion seuraa he uskaltautuivat puhumaan ilman protokollaisia nimiä.
”Anna anteeksi Throttle… syy on minun!” Imelda pahoitteli nousten seisomaan. Turbo vilkaisi hennosti hiirinaista.
”Ei syy ole teidän… Syy ei ole oikeastaan kenenkään… vaan syy on se, että Minni ja minä olemme vain miljoonien kilometrien asumuserossa taistelemassa kahden planeetan turvallisuuksien vuoksi… riskit ovat vain pienelle hiirelle liian suuret, jos vanhemmat eivät ole yhdessä,” Turbo vilkaisi Jacaa, joka kanssa hymyili miehelle lempeästi. Hiirinainen siveli oman pienokaisensa kättä. Vaikka hänellä ja Marcuksella ei ole ollut helpoin suhteen alku, olivat he kuitenkin saaneet olla melkein koko ajan yhdessä. Jaca huomasi, että Turbon puheissa oli perää. Olivia oli pieneen ikäänsä nähden joutunut kokemaan plutolaisten aiheuttamat kauheudet ja olemaan erossa vanhemmistaan. Lisäksi mitä Jaca muisteli, olivat Turbo, Vinski ja Moto galaksin etsittyjen pahislistalla, jonka vuoksi vaaraa oli vielä enemmän. Puhumattakaan siitä, että nyt plutolaiset olivat keksineet napata Hansista lähtien koko Milaniusten sotilasperheen. Jaca oli monesti pohtinut tilannetta. Mitä jos hän ei koskaan olisi saanut Oliviaa? Olisivatko he Marcuksen kanssa edelleen yhdessä? Olisivatko he hankkineet lapsia sodan päätyttyä? Liian monta kysymystä sai Jacan tahdottomasti pudistelemaan päätään.
”Mitä mietit?” Gal kysyi hiirinaiselta.
”Syntejä syviä!” Vinski kommentoi.
”No Jacalla niitä riittää!” Hemi kommentoi.
”Tuon vuoksi en pidä puolisiasi, jos saat vasta naljailua!” Jaca kommentoi ärhäkkänä.
”Onko kaikki hyvin?” Santtu rauhoitteli hiirinaista painamalla käden tämän olalle.
”Joo on… jäin vain miettimään Turbon sanomisia.”
”Toivottavasti en loukannut sinua!” Turbo henkäisi ja vilkaisi hiirinaista. Jaca pyöritteli kevyesti päätään.
”Et ollenkaan… mietityttää vain mitä Marcus aikoo seuraavaksi!”
”No etteköhän elä onnellisena teidän elämänne loppuun saakka!” Hemi puristi kädet eteensä. Jaca huokaisi ja teki saman kuin Turbo. Laski mielessään varmaan miljoonaan ettei olisi tirvaissut pikkuveljeään siihen paikkaan. Hemi virnuili Vinskille ja Galille. Hiiriuros oli jälleen avaamassa suunsa, kun tunsi miten Antonion seura sai hiiret hiljenemään. Mikä oli harvinaista. Hiirimiehet, jotka olivat tottuneet toimintaan eivät pysyneet tuntiakaan paikoillaan ja vanha hiirimies repi suortuvaisiaan päästään, kun nämä hyppivät melkein seinillä. Kuitenkin nuoremmat hiiriuroot aistivat Antoniossa olevaa charmia ja päättäväisyyttä. He kunnioittivat hiirimiestä, vaikka se ei levottomassa käytöksessä välttämättä näyttäytynytkään. Etenkin Hemi ja Vinski riipivät Antonion mieltä. Antonio oli vähäsanainen ja ohjasi nuoremmat hiiret toistensa pareiksi. Antonio oli ajatellut, että raskaimmat porukasta tulisi olla heidän parinaan, joidenka hermot heitä eniten kestäisi. Tosin toive ajattelua. Turbo oli jo viiden minuutin jälkeen kypsä Hemiin, kun oli kuullut että joutuisi työskentelemään tämän parina. Niin, kuin Moto oli todennut, niin jotenkin Hemi ja Vinski olivat extra raskaalla päällä ja koettelivat komentajan sekä muiden hermoja todenteolla. Olivia oli kaksikossa kiinni kuin takiainen. Tyttö ei ollut suostunut irrottautumaan Turbosta äitinsä saadessa kanssa omat hommansa Antoniolta. Vaikka hiirityttö ei hiventäkään ujostellut tuttujen hiirten ympärillä ja äitinsä oli paikalla, haki hiirineito tukea ja turvaa hiirimieskaksikolta. Santtu ja Jaca saivat opetella perinteisiä marsilaisia keittiötaitoja maatilan sisällä. Moto, Gal ja Vinski olivat päässeet Kenin kaveriksi isommalle pellolle. Etenkin Vinski tarvitsi homman, jotta sai energiaansa purettua.

Antonio oli ohjannut Turbon ja Hemin kotitalon taakse olevan suuren vajan luokse. Turbo avasi vanhemman ladon ovia Olivian istuessa miehen olkapäillä. Hiirityttö puristi miehen antenneista tiukasti kiinni, välillä kämmenten takertuessa mieshiiren hiuksiin. Turbo irvisti hieman ja nosti tytön syliinsä, joka naurahti ivallisesti.
”No katsos tuota… siinä on ihan pieni puimuri,” Hemi nosti kätensä lanteilleen. Heidän edessään komeili varmasti isoimpia marsilaisia puimureita mitä koskaan olivat edes nähneet. Vaikka puimuri näytti valtavalle tallissa, oli se hiirenpieni keskellä peltoaukeita. Puimurin neljät isoimmat takarenkaat olivat niin isoja, että jopa Hemi mahtui pölykapselin ja kumin väliin seisomaan. Etupyörät oli aavistuksen pienempiä. Maan puimurista poiketen puimurin etuosassa ei ollut isoa pyörivää terää, vaan rivi erilaisia ja erikokoisia koukkuja möyhentäen ensin marsilaisen pellon ylös ja peräosassa oleva imuri keräsi erotellen maa-aineksen ja vahvat heinäversot toisistaan koneessa kiinni olevaan umpisäiliöön. Terät olivat lasin ohuita, mutta niin teräviä ettei niihin tehnyt mieli edes vitsillä raapaista itseään. Se oli kirkkaan keltainen väriltään ja puimurin sisään mahtui kolmekin aikuista hiirtä kerralla ja jokaiselle oli oma paikkansa hytissä.
”Katso!” Hemi naureskeli ja piruuttaen kokeilikin seisomista renkaan keskellä. Turbo pudisteli päätään kevyesti. Olivia naurahti hiirimiehen sylissä sormi suussaan.
”Nii’in Olivia. Olen ihan samaa mieltä kanssasi tuosta tampiosta!”
”Kuulin tuon!” Hemi kommentoi vilkuillen ympärilleen.
”Mitä meidän piti siis tehdä?” Hemi kyseli seistessään edelleen renkaan keskellä. Antonio kolisteli sisälle kantaen raskaannäköistä laatikkoa. Turbo laski Olivian nopeasti käsistään maahan ja auttoi vanhempaa hiirimiestä, jottei tämä satuttaisi itseään. Antonio oli kuitenkin yli 80-ikävuoden paremmalla puolella.
”Kiitos…” Antonio huokaisi ja lirkutteli Olivialle ohimennen, joka hiukan piiloutui käsiensä taakse. Turbo laski laatikon käsistään ja tutki sen sisältöä Olivian kanssa. Tai Olivia änki väkisin itsensä hiirimiehen ja laatikon väliin.
”Hei!” Turbo totesi ja sai tytön nauramaan.
”Pitääkö meidän vaihdattaa jarrut?” Turbo kysyi pidelleessään jarrupalan näköistä osaa kädessään.
”Vain vasemman… tulehan… tai siis tulkaahan!” Antonio viittoi kaksikolle.
”Orjaleiri,” Hemi kuiskasi Turbolle, joka kurtisti tälle kulmiansa. Kolmikko käveli puimurin toiselle laidalle. Antonio taputti uskollisen koneensa kylkeä.
”Tämä rengas teidän pitäisi saada irti, vaihtaa jarrusuulake ja katsoa tietenkin että rengas on kunnossa, pestä nopeuskiilakkeet ja öljytä uudet osat asennuksen jälkeen,” hiirimies selitti.
”No totta kai meidän pitää!” Hemi pyöräytti silmiänsä.
”Ole hiljaa!” Turbo komensi norsunluunvalkeaa marsilaista. Antonia siirsi stetsoninsa roikkumaan kaulalleen kohauttaen kanssa kulmaansa.
”Tämä ei ole niin yksinkertaista Hemi, kuin päässäsi kenties nyt ajattelet!” Antonio nosti sormensa hiirimiehelle ja asteli hallin perälle. Toisessa nurkkauksessa oli kasa heinäpaaluja ja irrallista heinää. Pienelle parvelle pääsi rappusia pitkin. Myös parvelle oli nostettu heinäpaaluja ja heinää säilöön.

Hiirimiesten katseiden herpaantuessa, Olivia asteli portaita ylös kohden parvea. Antonio asteli nuorempien hiirimiesten luokse kahden ison kahdella kädellä pidettävien lekojen ja ison pulttiavaimen kanssa paikalle. Valkea hiirimies ojensi työkalut miehille.
”Jos piditte tätä helppona, niin se on kaukana sellaisesta. Tämä pyörä lähtee irti vain raa’alla voimalla, johon tarvitsette kyseisiä työkaluja!” Antonio taputti rengasta kämmenellään ja toisella osoitellessaan työkaluja.
”Sekin vielä!” Hemi huokaili. Turbo päätti olla kerrankin huomioimatta miehen puheita ja olla sanomatta sanaakaan tälle. He saisivat vielä paljon sanaharkkaa aikaiseksi ja halusi säästää Antonion korvat siltä.
”Kiilatkaa kone toiselta laidalta… trukin avulla saatte puimurin sen verran ilmaan, että pystytte lähteä avaamaan pultteja renkaasta. Ja se jos mikä vaatii voimaa,” Antonio ojensi kättään pyytääkseen pulttiavaimen Turbolta.
”Avain kiinni pulttiin ja lekalla vauhtia ensin ylös ja sitten alas. Helppoa ja vuorottain kun toimitte niin pultin pitäisi lähteä kevyestikin irti!” Antonio ohjeisti naureskellen.
”Ei kuulosta vaikealle! Onko pultin pyörimissuunta sama kuin kaikissa muissakin ajoneuvoissa?” Turbo kysyi.
”Mikä samainen suunta?”
”Toiseen suuntaan pultti kiristyy ja toiseen löystyy Hemi!” Turbo vilkaisi kookasta uroshiirtä epäuskoisena.
”Myötäpäivään kiristyy ja vastapäivään löystyy!” Antonio totesi nopeasti. Turbo nyökkäsi hyväksyvästi hiirimiehelle.
”Onnea matkaan! Tuokaa Olivia sisälle ensin turvaan ennen aloittamistanne! Ihan sillä ettei hän tipu ja toiseksi ettei hänen kuulonsa särky,” Antonio osoitti parvelle, jossa hiirityttö keikkui. Kaksikko kääntyi nopeasti.
”OLIVIA!” Hemi henkäisi heittäen työkalut punaiselle hiekalle ja juoksi tytön luokse. Olivia vain kikatti heilutellessaan osaa kädessään ja tömistellen parven reunalla.
”Olivia paikka… Hemi tulee hakemaan sinut!” Turbo osoitti hiirityttöä sormellaan.
”Tarvitsette myös tuon osan ennen, kuin saatte uuden jarrupalan vaihdetuksi puimuriin!” Antonio naureskeli ja oli poistumassa paikalta. Hiirimiehet olivat sisällä ollessaan luvanneet jo pitää huolen nuoresta lapsesta, joten Antonio ei nähnyt vaivaa puuttua tytön huolehtimiseen, kun tällä oli jo holhoojat! Kuitenkin parvella leikkiminen oli myös liian vaarallista, minkä vuoksi Antonio pikkaisen antoi miehille huolenaihetta. Antonio oli kyllä huvittunutkin. Olivia muistutti niin paljon hänen Carbineaan samanikäisenä, että muistovesi vain vyöryi hänen mieleensä. Hemi kaappasi tytön syliinsä parven reunalta ja asteli takaisin maa tasalle tyttöhiiri kainalossaan roikkuen. Parvi hieman natisi miehen jalkojen alla, mutta pääsivät Olivian kanssa turvallisesti takaisin Turbon luokse. Hiirimies otti tältä vastaan osan, jota tyttö oli heilutellut kädessään.
”Mitä jos sinä menisit isoisäsi kanssa sisälle!” Hemi murisi tytölle pienesti, mutta sai tämän vain nauramaan.
”Isoisoisänsä!” Turbo tarkensi.
”Niin… poikani olisi hänen isoisänsä, mikäli olisi hengissä vielä!” Antonio huokaisi ja otti Olivian Hemiltä vastaan. Turbo vilkaisi toisaalle Hemin kanssa. Totuuden piilottelu ei ollut helppoa, mutta he tsemppasivat sisarusten vuoksi asian kanssa. Turbo halusi olla naishiiren luottamuksen arvoinen ja Hemi ei halunnut selkäsaunaa omalta kapteeniltaan tai tämän kenraali asemassa olevalta pikkusiskoltaan.
”Ei ei…” Olivia vilkutti hiirimiehille, kun poistui paikalta Antonion kanssa.
”Hei, hei Olivia!” miehet vilkuttivat tyttöhiirelle, joka ei ollut yhtään pahoillaan siitä että tämä passitettiin Antonion kanssa takaisin sisälle.
”Jaaha… eiköhän aloiteta sitten!” Turbo iski Hemiä olkavarteen. Nuorempi hiirimies riisui mustan repaleisen nahkaliivinsä ja korjasi vihreää toppia yllään. Turbo oli puolestaan ennen vierailua Minnin isovanhempien luokse oli vaihtanut mustan nahkaliivinsä vapaustaistelijoiden vihreään t-paitaansa.

Tulomatkallaan Minni ei ollut sanonut isälleen tai Rontille sanaakaan. Hans aavisti tyttärensä kylmän kohtelun ja ihmetteli, kun hiirinainen ohjasi aluksen suoraan lapsuuden kotinsa pihaan.
”Ulos…” Minni komensi kaksikkoa katsomattakaan heitä päin. Marcus vilkaisi sisartaan, jonka jälkeen taaempana istuvia hiirimiehiä.
”Minni…” Hans henkäisi.
”ULOS!” nainen tiuskaisi ja sai Rontin painamaan kämmenensä Hansin olalle. Ruskeaturkkinen hiirimies vinkkasi päällään oviaukkoa kohden. Hans huokaisi syvään ja asteli hiirimiehen kanssa ulos aluksesta. Nähdessään kaksikon astuvan etuterassille, Minni iski aluksen oven kiinni ja nousi uudemman kerran taivaalle.
”No mitäs tuo sitten oli?” Hans kohautti kulmaansa.
”Tuo oli tyttäresi kuuluisin kylmä suihku! Kannattaa miettiä lepyttelyä jo etukäteen!” Rontti murahti ja astui lapsuuden kotitalonsa sisälle. Hans puuskahti syvään ja seurasi Ronttia sisälle.
”Miksi hän minulle kiukuttelee?”
”Olet hänen isänsä?” Rontti totesi ja heittäytyi perheen sohvaryhmälle.
”Ei tuo ole selitys! Tai no… ehkä on, mutta miksi näin yhtäkkiä?” Hans pohti.
”Teitkö jotain sellaista mistä Minni olisi voinut ottaa nokkiinsa?”
”EN!” Hans älähti.
”Eli ei hätää sitten… Minni luultavasti purkaa sinuun vain stressiään minkä Marien tapaaminen laukaisi!” Rontti kohautti vähät välittämättä Minnin kärkkäästä olemisesta.
”Toivon mukaan olet oikeassa. En minä osaa toimia tyttäreni kanssa tällaisissa tilanteissa,” Hans huokaisi istuen alas.
”Noooooooo… mitä voit olettaakaan? Olit vuosia poissa Minnin elämästä. Hänestä kasvoi nainen, jota kukaan ei uskonut näkevänsä!”
”Mitä tarkoitat?”
”Minä muistan Minnin erilaisena hänen ollessaan vielä lapsi. Utelias, avulias, kiltti ja useinkin pahoillaan tehdessään jotain väärin! Nykyään… Täysi päinvastaisuus!”
”Paitsi että hän on edelleen avulias!”
”On joo… kiihkeän kovapäisen luonteensa jälkeen!” Rontti pyöräytti silmiänsä.
”Sää puhut mun tyttärestäni!”
”No sitä suuremmalla syyllä… en kaunistele sinulle asioita ja etenkään totuutta lapsistasi!” Rontti heilautti kättään.
”Minnistä on kyllä kasvanut sellainen mitä kenties Marcuksesta toivoin aikanani!”
”Tiesitkö, että Marcuksesta yritettiin koulia uutta Ylijohtajaa kuolemasi jälkeen?”
”HÄ? Eikä yritetty?”
”Yritettiin, yritettiin. Marcus ei vain ollut ihan samoilla linjoilla Hallituksen kanssa!”
”Marcus Ylijohtajaksi?”
”No usko nyt vaan! Tai jos et usko, niin usko poikaasi! Hän voi kertoa saman, kuin minä!”
”Vaikka Marcus on varmasti lahjakas taistelija niin… edes minä en näe häntä uutena Ylijohtajana!” Hans pyöritteli päätään.
”Älä huoli. Ei nähnyt Marcus itsekään!”
”Minni sen sijaan…”
”Ei suostu!”
”Et edes tiedä mitä mietin!” Hans murahti ja katsahti Ronttia.
”Ei suostu ja kyllä tiedän…” Rontti pyöritteli päätään.
”Miksi ei?”
”Koska hän on saanut tapella jo riittämiin sukupuolestaan ja asemastaan armeijassa. Hän ei jaksaisi samaa rumbaa enää Hallituksen kanssa, jotka eivät edes tiedä kuka Minni todellisuudessa on!” Rontti osoitti vastapäätä istuvaa ystäväänsä.
”Miten niin ei tiedä?”
”Hallitus ei tiedä Minnin olevan sinun tyttäresi!”
”Eikö se muuttaisi asiat?”
”Kenties… mutta toisinaan Minni ei myöskään halua niin paljoa vastuuta!”
”Luulin hänen haluavan kehittyä urallaan,” Hans hieroi leukaansa.
”Minni haluaa pelastaa Marsin niin, kuin me muutkin! Ura on toissijainen asia hänelle!” Rontti huokaisi kääntäen itsensä selälleen sohvalla. Hans jäi sohvalle pohtivaksi. Minnissä ja Marcuksessa oli edelleen paljon sellaista mikä oli vuosien aikana mennyt hiirimieheltä ohitse. Ja häntä suretti se toisinaan. Hän ei saanut olla lastensa elämässä ja nyt siihen takaisin pääsykin tuntui olevan ylitsepääsemätöntä.

Marcus ei ollut uskaltautunut puhua sisarelleen mitään sen jälkeen, kun tämä oli potkinut isänsä ja enonsa aluksesta ulos. Hiiriuros pudisteli vaatteitaan astellessaan aluksesta ulos, kun he olivat saavuttaneet isovanhempiensa tilan jälleen.
”Hei rakas…” Jaca tervehti miehen ilahtuneena. Marcus nosti katseensa tyttöystäväänsä.
”No hei vain sinullekin!” Marcus lirkutteli astellessaan hiirinaiseen kiinni ja sai Jacan pudistelemaan päätään punastellen. Marcus hivutti sormiansa hiirinaisen lanteita pitkin ja veti tätä itseään vasten.
”Miten teillä meni?” Jaca kysyi.
”Ennemmin miten teillä meni täällä? Oliko ikävä?”
”Flirttailuasi? Ei…” Jaca tökkäsi miehen vatsalihaksia.
”Kuitenkin kaipasit… vai pitääkö treenata nämä parempaan uskoon, ennen kuin puhun sinulle?” Marcus vinoili lähellä naisen kasvoja ja nosti paitaansa sen verran, että alimmat vatsalihakset näkyivät. Jaca vilkuili ympärilleen ja kiskaisi miehen paidan takaisin alas.
”Eli oli… mää tiedän mitä teemme ensi yönä!”
”Älä viitsi!” Jaca naurahti hermostuneena.
”Tiedän, että kaipasit minua,” Marcus supatteli hiirinaisen korvaan. Jaca mulkaisi miestä kysyvästi.
”Miksi vaikeista asioista puhuminen on sinulle niin älyttömän vaikeaa tai ylitsepääsemätöntä?”
”Kompensoin sen sinulle flirttailuna…”
”Et vastannut Marcus kysymykseeni!” Jaca puristi kädet eteensä. Hiirimies vilkaisi naista rakastavasti.
”Koska puhuin niistä jo Minnin kanssa!”
”Mutta minäkin haluan tietää… vai enkö ole muuta kuin pedin lämmittäjä?” Jaca kysyi jopa hivenen loukkaantuneena.
”Janica rakas… et ole pedin lämmittäjäni!”
”Mikä Janica?”
”Muru, söpis, herkkupylly… rakkaalla hiirellä on monta nimeä. Etenkin kumppanillani!”
”Kohtele minua sitten, kuin kumppaninasi!” Jaca totesi edelleen hivenen loukkaantuneena. Marcus suukotti hiirinaisen nenänpäätä rakastavasti yrittäen saada valkean hiirinaisen leppymään.
”Meillä meni ihan hyvin… äiti oli kaikkeen nähden ihan hyvässä kunnossa. Pihalla, mutta sanallisesti toimiva!”
”Onko hänen toipumisestaan ennustetta?”
”Ei… siihen voi mennä viikkoja tai sitten vuosia,” Marcus kohautti harteitaan. Jaca pyöritteli kevyesti päätään.
”Missä Minni on?” hiirinainen kysyi, kun ei nähnyt vaaleanharmaata hiirinaista missään.
”Aluksessa vetämässä happea. Jostain syystä hänellä meni Ronttiin ja isään hermot,” Marcus kuiskasi naiselle.
”Ovatko hekin vielä mukana?” Jaca kysyi hermostuneena ja vilkaisi uudelleen ympärilleen. Kaksikon isovanhemmat ja sukulaiset eivät tienneet vielä Hansin olevan elossa.
”Ei… Minni vei heitti heidät kotiimme… ja hyvä kun oli ehtinyt saada oven auki, kun käski sitä kaksikkoa poistumaan!”
”Mikä heille tuli?”
”Minnin oli ilmeisesti tarkoitus höyhentää isä, koska äiti palasi johonkin todellisuuteen hetkeksi toistellen vain isän nimeä… Ja yritys karata… tai jotain sinne päin… Minni oli sillä tuulella etten uskaltanut edes kysyä tarkennusta!” Marcus kohautti harteitaan lähtiessään taloa kohden. Jaca ihasteli miestä edessään. Hakkaus ikkunaan talon sisäpuolelta ikkunoihin sai pariskunnan huomion hetkeksi. Olivia oli nenä kiinni ikkunaruudussa ja huuteli isäänsä omaan tapaansa. Marcus lennätti lento suukon tyttärelleen ja jatkoi matkaansa.
”Olit oikeassa… taisin sittenkin kaivata sinua… tai tarkennan… jotain sinusta!” Jaca kallisti hieman päätään saaden Marcuksen aavistuksen kääntymään.
”Tätä vai?” hiirimies kysyi itsevarmasti ja hieroi takapuoltaan naiselle, joka tirskui kuin vasta rakastunut.
”Tule tänne…” mies komensi hellästi ja puristi lihaksikkaat kätensä eteensä.
”Enkä tule, kun tuollein komennat!” Jaca käänsi miehelle aavistuksen selkäänsä. Marcus vilkaisi naista kysyvästi ja kohautti harteitaan.
”No ole ilman sitten!”
”Miten kehtaat?” Jacan ääni kantautui myös sisälle alukseen. Äänensävystä pystyi myös kuulemaan miten Jaca lähti miehensä perään, joka selkeästi pelleili kumppaninsa kustannuksella. Flirttailu alkoi nostamaan taas päätään, mikä oli hiiriuroolle hyvin tyypillistä. Minni oli nostanut jalkansa koelaudalle koukkuun, ollen itse pienellä kääröllä ja peittosi kasvojaan kämmeniinsä. Syvä huokaus karkasi hiirinaisen suusta ja tämä pyyhki kasvojansa. Tyhjä ilme ja sadottain kimpoilevat ajatukset varjostivat musta hiuksisen hiirinaisen mieltä. Kuitenkin kasvot olivat kuivat. Hiirinainen ei itkenyt, mutta tunsi olonsa silti hyvin raskaaksi.

Jarrupalan vaihto puimuriin oli sujunut sen verran hyvin, että Antonio oli antanut kaksikolle lisähommia puimurin kanssa.
”Mitä sanoisit, jos asentaisimme tähänkin polttomoottorit?” Hemi nojasi toiseen renkaaseen.
”Tarkoitus on niittää ja korjata satoa… ei aiheuttaa lisäkustanteita polttamalla kaikkia peltoja!” Turbo pyyhki öljyisiä käsiään pieneen pyyhkeeseen. Kumpikin hiiriuros oli riisunut paitansa. Pultin irrottaminen oli kirjaimmellisesti vaatinut töitä irrotakseen ja kaksikko oli joutunut myös turvautumaan kuulosuojaimiin niin kuin Antonio oli ohjeistanut.
”Tai… tai…” Hemi innostui nostaessaan sormensa komentajalle. Turbo kurtisti kulmiansa kummastellen.
”Älä sano, että sinulla on jokin hienon suuri idea?”
”Parempaa… tämä on maailman paras idea!”
”Miten minusta tuntuu, että olen kuullut tuon aikaisemminkin? Seurauksena siitä, ettei se silti ole mitään hyvää,” kullanruskea hiirimies heitti öljyisen pyyhkeen käsistään, kurtistaen kulmiansa. Hemi virnuili komentajalle, kun kaksikko havahtui oven aukaisemiseen. Kiara asteli pienen tarjottimen kanssa kaksikon luokse. Tosin paidattomat hyvin treenatut marsilaismiehet saivat naishiiren punastelemaan ja kääntämään katseensa toisaalle. Turbo huokaisi ja nousi pienelle aidan pätkälle istumaan, Hemin puolestaan ristien vahvat kätensä eteensä. Hiirimies tavoitteli selkeästi Kiaran katsetta.
”Mitäs Kiara? Vai Neerako se oli?” Hemi kysyi virnuillen.
”Kiara… ja isoäiti pyysi tuomaan teille juotavaa. On kuuma päivä ja nesteytystä vaaditaan,” hiirinainen totesi laskiessaan tarjottimen kahden laatikon päälle. Hemi nojasi laatikoihin kädellään, yrittäen edelleen tavoitella tumman ruskean hiirinaisen katsetta. Kiara vilkaisi Hemiä nolostellen.
”Minun täytyy mennä!”
”Älä mene vielä… jää kertomaan kuulumisesi!” Hemi vinkkasi naiselle silmäänsä.
”Ehkä toisella kertaa…” Kiara huokaisi ja poistui nopeastikin paikalta.
”Mitä minä tein?” Hemi kysyi vilkaisten Turboa.
”Niin… ongelma taitaa olla vaatetuksesi tai sitten hurmaustaidoissasi on parantamisen varaa!” hiirimies nojasi käteensä.
”Aaaaaawww Turbo… oletko mustasukkainen?”
”Sinulle? Mistä? Tietääkseni olen jo parisuhteessa?” Turbo kysyi hämmentyneenä.
”Tästä minun paremmasta dekolteestäni!” Hemi skannasi kehoansa ja puristi toista kättään saadessaan hauiksensa paremmin esille.
”Tiedoksi, että dekoltee tarkoittaa leuan ja kaulan välistä rajaa, eikä vatsalihaksia tai käden lihaksia!” Turbo heilautti kättään.
”Hmmm ilon pilaaja! Olen silti sinua suurempi,” Hemi murahti. Turbo pyöräytti vihreiden lasiensa alla silmiään.
”Sää olet mustasukkainen! Mun suuremmat lihakset saavat kateutesi kattoon!”
”Miksi Turbon pitäisi olla kateellinen jääkaappipakastimelle, jolla on valokin hukassa?” Marcus kysyi ovelta saaden Turbon räjähtämään nauruun ja kaatumaan heinäkasan sekaan aidan pätkältä.
”SUN PITÄISI OLLA MUN PUOLELLANI!!” Hemi älähti.

Jaca asteli aidan luokse ja katsoi maassa selällään makaavaa hiiriurosta.
”Oletko kunnossa?”
”Paremmassa, kuin koskaan!” Turbo hihitteli edelleen.
”Minkä ihmeen takia, mun pitäisi puoleni valita? Itse kerjäsit verta nenästäsi!” Marcus heilautti toista kättään, kun toinen oli varattu oman tyttären sylittämiseen.
”Katso omia pulkannarujasi ja sano sitten, ettetkö tuntisi kateutta!”
”Ja silti peittoan pulkannaruillani sinut 100-0!” Marcus tuhahti. Turbo nousi heinien seasta ja laski trukilla puimurin takaisin maa tasalle.
”Pitäisikö mennä johkin voimamieskilpailuun?”
”Mene ihmeessä. Tyhjien päät omaavat kisaajat ovat huipussaan!” vaaleanharmaa hiirimies jatkoi ystävänsä pilkkaamista.
”Ai että olisit itse jäänyt sinne hoitolaitokseen!” Hemi murisi.
”Tuoko oli paras vastaheittosi?” Marcus kysyi.
”Keksin vielä jotain parempaa!” Hemi mutisi ja keräsi työkaluja koneen vierestä.
”Uuuuuu… minä ihan vapisen suurien lihastesi varjossa,” Marcus naljaili ja sai Hemiin vauhtia, palauttaakseen tavarat omille paikoilleen. Turbo naureskeli hiirimiehen perään.
”Oliko ikävä?” Marcus kysyi hymyillen kullanruskealta mieshiireltä.
”Oli… kiitos, kun saavuit näinkin nopeasti!”
”Noooooo Hemi osaa olla raskas, mutta kyllä hänen kanssaan pärjää, kun iskee muutaman napakan vastalauseen hänen vyönsä alle!” Marcus hymyili hennosti.
”Täytyy ilmeisesti harjoitella lisää!” Turbo totesi ja keräsi vanhat osat takaisin Antonion antamaan laatikkoon.
”Missä Minni on?”
”Tuota… jos juttelisit hänen kanssaan hiukan! Hän veti pultit isälle ja on kiukkuinen, kuin aavikkoleopardi!” Marcus hieroi niskaansa.
”Mitä te teitte?”
”Minä en tehnyt mitään… syy on ihan kokonaan kuolleista heränneen!”
”Puhut omasta isästäsi tuohon sävyyn?” Turbo kohautti kulmaansa.
”Miksi en? Niinhän hän teki!” Marcus vastasi.
”Plutolaiset lavastivat hänen kuolemansa… ei hän,” Turbo pudisteli päätään.
”Tuo on rakas kyllä totta!”
”Totta tai ei… voitko tehdä tyttöystävällesi jotain?”
”Eli kun te suututatte hänet, niin oletatte minun pelastavan häntänne silloin?” Turbo vilkaisi kaksikkoa ja Jaca puolestaan Marcusta.
”Pliiiiiis… vihaisena hän voi laukoa ukillekin jotain sellaista mitä katuu myöhemmin!”
”Älä huoli… edes sisaresi ei ole niin varomaton!” Turbo totesi.
”Voitko?”
”Voin… saamme kaksin hiukan aikaa taas… En ole ehtinyt kysyä hänen tuntemuksiaan tästä kaikesta,” Turbo kohautti harteitaan.
”No vuoden poikaystävätitteliä ei ainakaan teille kahdelle jaella!” Hemi kommentoi yhtäkkiä ilmestyessään Turbon viereen.
”Paraskin sinkkumies sanomaan!” Turbo murahti saaden Marcuksen naurahtamaan.
”Hei katos vaan! Alan oppia sittenkin!” Turbo kommentoi poistuessaan vajasta.
”Jatka vaan harjoituksia!” Marcus kannusti, kun komentaja nosti vain peukalon hyväksymisen merkiksi.

Antonio katsoi kädet puuskassa terassillaan alusta pihamaallaan. Hän ei vieläkään sisäistänyt sitä miten Minni oli kehdannut tai edes uskaltautunut astua hänen kotiinsa sotilasvaatteissa, saati laskeutua pihaan avaruusaluksella. Turbo heitti paitansa terassin kaiteelle ja pelästyi hiukan valkean hiirimiehen olemista.
”Onko kaikki hyvin?” Turbo kysyi varovaisesti. Antonio huokaisi ja astui terassilta alas Turbon viereen.
”Saitteko hommat tehdyksi?”
”Saatiin. Marcus vain vinkkasi, että Marien tapaaminen taisi ottaa Min… Carbinea aika koville. Käyn kysymässä, että onko hän kunnossa?” Turbo osoitti alusta.
”Carbine ei ole aluksessa enää!”
”Missä hän sitten on?”
”Hän otti yhden Andraloksen aitauksestaan ja suuntasi itsensä vuorille!” Antonio osoitti talosta katsottuna oikealla aukenevaa vuoristoa.
”Eli jos haluat lähteä hänen peräänsä… tee samoin!” Antonio osoitti aitausta, jossa kookkaita lintuja oli muutama kappale.
”Ihan hyvä… mutta en ole koskaan ratsastanut… jos ei moottoripyörää lasketa!” Turbo huokaisi. Antonio virnuili miehelle ja asteli ratsulintujen aitausta kohden. Turbo ei tiennyt miksi, mutta seurasi vanhempaa hiirimiestä.
”Moottoripyörillä ajetaan… linnulla ratsastetaan! Ja nämä… ovat hiiren parhaita ystäviä. Kilttejä ja tottelevat helppoja käskyjä,” Antonio naureskeli, kun yksi linnuista tunki nokkaansa miehen kaulaa vasten ja hymisi huomiotaan.
”Meinaatko, että pärjäisin?”
”Pärjäät ihan varmasti. Ja Carbinekin varmasti ilahtuu, jos osoitat hänelle että maalaiselämä asettuu sinuunkin!”
”No siitä hän varmasti ilahtuisi!”
”Varmuutta Throttle! Pärjäät kyllä!” Antonio kannusti ja sai kullanruskean hiirimiehen nyökkäämään hyväksyvästi. Antonion antaessa ohjeita Turbolle linnun hallinnasta, Hemi, Marcus, Olivia ja Jaca astelivat talon sisälle. Neera pysähtyi olohuoneen oven suuhun, kuin naulittu kiinnittäessään kanssa huomiota Hemin paidattomaan olemukseen.
”Neera!” hänen sisarensa huusi yläkerrasta.
”Niin?” naishiiri kysyi irrottamatta katsettaan norsunluun valkeasta marsilaisesta. Hemi vain hymyili tälle ohimennen.
”Tulisitko auttamaan?” Kiara kysyi.
”Joo… toki,” Neera heräsi ajatuksistaan ja suuntasi yläkertaan.
”Pue päällesi uuno!” Marcus komensi ja iski miehen paidan tämän käsiin.
”Miksi? Serkkusi nauttivat selkeästi näystä edessään!”
”Kenties… mutta meillä pidetään vaatteet päällä ja kunnioitan sitä päätöstä!” Marcus tuhahti ja laski Olivian käsistään.
”Sää ja sun kunnioituksesi!” Hemi naljaili.
”Kuulit kyllä!” Jaca komensi iskien veljeänsä hauikseen.
”Menen suihkuun… minulla on heinää ja hiekkaa sellaisissa paikoissa mitä en ajatellut mainita teille!”
”Etkä mainitse kaksosillekaan!” Marcus murahti, kun norsunluun valkea marsilainen kiipesi yläkertaan.
”Katson kun yrität estää minua!” Hemi naureskeli. Marcus murisi pienesti, kun tunsi puolisonsa rauhoittavan kosketuksen olkapäällään. Jaca rauhoitteli miestään kevyesti silitelle, joka katsoi päätään pyöritellen väsyneenä kumppaniaan. Jaca suukotti miestä kevyesti ja jatkoi kanssa askareitaan.

Minni oli puolestaan laskeutunut ison linnun selästä ja antoi tämän vaeltaa isompien kivien lomassa. Minni oli noussut vuoren rinteelle jääden kahden vuoren väliin. Kuitenkin horisontista aukeni hänen isovanhempiensa tila ja Marsin punaisen kuiva näkymä. Tuulenvire heilutteli hiirinaisen hiuksia kevyesti ja Minnin tunsi ajatusten olevan vapaana. Aurinko lämmitti kiveä pienesti ja sai naisen sivelemään kallionkylkeä hennosti kädellään. Pieni rääkäisy ja kivien rapina kantautui hänen takaansa.
”Hei söpöläinen!” Turbo tervehti hiirinaisen, kun laskeutui oman Andraloksensa selästä.
”Turbo? Mitä teet täällä? Tai oikeastaan… miten löysit tänne?” Minni empi ja asteli hiirimiehen luokse.
”Ukkisi kertoi Andralosten taidosta löytää lajitoverinsa… ja hänellä oli muutenkin vahva veikkaus siitä missä olisit…” Turbo helli naista vetäen tämän lähemmäksi itseään.
”Mutta miten? Siis sinä ratsailla?” Minni yritti sisäistää sitä, että hiirimies oli jättänyt mustan harrikkansa tilalle ja ratsastanut hänen luokseen marsilaisella linnulla.
”Eikö ole hienoa! Opin jotain uutta, kun ukkisi jaksoi ensin vähän perehdyttää!” Turbo naureskeli.
”Mutta miksi?”
”Sinun vuoksesi armaani… en halunnut pilata tätä hetkeä moottoripyörällä ajamalla! Luonto, maatalous ja eläimet ovat osa sinua ja sinuna olemista!” Turbo helli naista. Minni hymyili rakastavasti mieshiirelle.
”Et tiedäkään kuinka paljon tuo merkitsee minulle…”
”Nyt tiedän… kun minua muistutettiin siitä! Sotilaallisuus, armeija ja räjähtävä toiminta on vain sitä mitä sinun on pakko olla, mutta silti sekin on osa sinua… mutta se toinen osa sinusta, jää herkästi toissijaiseksi ja huomiotta!” Turbo kommentoi saaden Minnin suutelemaan miestä rakastavasti.
”Tämä oli aikoinaan minun ja ukin paikka, johon pakenimme kaikkea,” Minni selitti ja osoitti kädellään maisemaa hiirimiehelle. Turbo silitti ohimennen naisen selkää ja astui kivien väliin nähdäkseen maiseman paremmin. Tämä lumosi hiirimiehen totaalisesti ja ei rekisteröinyt edes sitä, että Minni astui tämän viereen. Minni katsoi lempeästi hymyillen mieshiirtä.
”Nyt ymmärrän miksi tämä on niin… spesiaali!” Turbo huokaisi ihastuneena. Minni kietoi kätensä miehen käden ympärille ja painoi päänsä miehen olkaa vasten.
”Onko sinulla kaikki hyvin? Lähdit niin yhtäkkiä alukselta tänne!” Turbo pohti vilkaisten hiirinaista, joka huokaisi vain pitkään.
”Halusin vain aikaa ajatella… ja tuulettaa ajatuksiani,” Minni vastasi ja asteli isomman kiven eteen ja istui sitä vasten. Turbo seurasi hiirinaista ja istui tiiviisti tämän viereen.
”Mitä tapahtui? Potkit kuulemma isäsi ja Rontin vain menemään…”
”Mmmmm… niin tein,” Minni hieroi sormiaan hermostuneena.
”Miksi?”
”Koska pyysin isältä yhtä asiaa ja hän ei voinut sitäkään noudattaa… melkein saimme kaaoksen aikaan!” Minni haroi hiuksiaan takaisin selkänsä puolelle.
”Mitä sitten pyysit?”
”Pyysin, että hän odottaisi aluksessa, että saamme äidin asiat järjestykseen… no hän loikki pihamaalla ja sai äidin huomaamaan hänet. Äidin mieli meni ihan sekaisin ja oli lähdössä isän perään,” Minni selitti.
”Estitte äitiänne?”
”Kyllä… saimme tosissamme juosta hänen perässään… mutta… Äiti ei tiedä totuutta… tai edes kykene tiedostamaan sitä… mutta hoitolaitokselle kerroimme, että isä on Tulikivessä selvittämässä asioitaan plutolaisten tekaiseman kuoleman vuoksi,” Minni jatkoi.
”Ja sen vuoksi suutuit isällesi?”
”Kyllä… en kestä enää tällaista salailua! Ja äidin sairastuminen vielä siihen päälle! Turbo viimeiset lomapäiväni ovat olleet salailua, salailun perään… Minun on pakko yrittää kertoa jollekin totuus! Isä selvittäköön itse sukulaistensa kanssa sotkunsa, mutta sitten vain pelkään että kaikki menee pahempaan suuntaan!” Minni parahti ja peittosi kasvonsa.
”Voi rakas…” Turbo aloitti kietoen naisen kainaloonsa.
”Ei sinun tarvitse väkisin olla välikädessä kaikessa! Niin, kuin sanoit! Isäsi saa itse hoitaa asiansa omien vanhempiensa kanssa! Sinun salaisuus kiintiösi on täynnä… hiirenä, joka muutenkin puhuu asiat suoraan ja kiertelemättä!”
”Mutta entä jos he eivät kestä totuutta… he ovat haudanneet poikansa ja nyt hän nousee kuolleista!”
”No sitten asiat otetaan heti puheeksi… kuormitat itsesi turhaan tällaisen asian pimittämisellä!”
”Mutta miten kerron asian… mitä jos kaikki suuttuvat minulle?”
”Minni rakas… kukaan tai oikeastaan kenelläkään ei ole oikeutta suuttua sinulle tällaisessa asiassa! Rakastat perhettäsi niin paljon, että olet valmis repimään itsesi kappaleiksi totuuden pimittämisen vuoksi…! Muut saavat katsoa syvälle peiliin, jos eivät sinua kunnioita tässä asiassa!” Turbo henkäisi istuen naisen kanssa vastakkain. Hiirimies oli puristanut kevyesti otteensa naisen käsivarsien ympärille.

”Luotatko minuun?”
”Aina… 14-vuotta olen luottanut sinuun,” Minni henkäisi ja tarrasi miehen käsistä hennosti kiinni.
”Luota sitten itseesikin!” Turbo painoi katseensa hiirinaiseen, joka hymyili miehelle.
”Miten saat minut aina tähän pisteeseen?”
”Mihin?”
”Siitä, että saat minut rauhoittumaan ja näkemään asioissa paremmatkin puolet?”
”Se on tehtäväni rakas… ollut siitä asti, kun sovimme olevamme tyttö- ja poikaystävä toisillemme!” hiirimies helli naista, joka suukotti nopeasti tämän poskea ja halasi tätä kiitokseksi. Hiirinainen käpertyi miehen syliin, joka rakastavasti kanssa suukotti naisen päälakea.
”Olet paras poikaystävä mitä minulla koskaan on ollut…” Minni painoi otsansa miehen otsaa vasten.
”Olen ollut ainoa poikaystäväsi…”
”Mistä tiedät keiden kanssa minulla on ollut juttua ennen sinua!”
”Ai? No kerro ihmeessä?” Turbo naurahti ja painoi päänsä lepäämään kättään vasten. Minni iski kevyesti miestä käteen, joka virnuili ärsyttävästi hiirinaiselle. Kaksikko siveli sormin vain toisiaan hetken.
”Ukillasi oli muuten meille palkinto siitä, että autoimme tilan töissä,” Turbo totesi ja suoristi hiukan itseään, vaikka hiirinainen edelleen istui hänen jalkojensa välissä.
”Te? Autoitte tilan töissä?” Minni kohautti kysyvästi kulmaansa.
”Hemi totesi osuvasti, että orjaleiri… mutta kenties meillä oli vain liiaksi energiaa joten ukkisi halusi, että purkaamme sen johonkin järkevään!” Turbo kohautti harteitaan.
”Miten tuo ei yllättänyt?” Minni naureskeli.
”Tai korjataan, että Vinski ja Hemi oli ehkä raskaimmillaan tänään…” Turbo pohti.
”Mikä ukin palkinto oli?”
”Tämä…” Turbo kaivoi pienen esitteen reisikotelostaan ja ojensi sen hiirinaiselle. Minnin suulle nousi innostunut hymy.
”Lavatanssit?”
”Mmmm… ilmeisesti,” Turbo hymähti.
”Et ole innostunut?”
”Nooooooo… ei kenties ole se mitä ensimmäisenä antaisin machohiirille palkinnoksi työnteosta…” Turbo hieroi niskaansa nolostellen.
”En ole käynyt lavatansseissa sitten lapsuuden… tästä voi tulla oikeasti kivaa!” Minni innostui pienesti. Turbo yritti pienellä hymyllä peitota epävarmuuttaan. Kuitenkin naisen ilahtunut ele ja olemus antoi hieman miehelle myöden. Kenties tämä oli se mitä Minni kaipasi ja hän halusi pitää hiirinaisen tyytyväisenä edes hetken. Lisäksi hiirimies oli luvannut Antoniolle, että ottaisi Minnin menneisyyttä ja kulttuuria myös itseensä. Se oli paras tapa osoittaa kumppanille kunnioitusta ja sitä, että arvosti tätä sellaisena mikä hän pohjimmiltaan oli.
”Sitten me pidämme kivaa…” Turbo kommentoi hetken kestäneeseen hiljaisuuteen. Epävarmuus ja kenties piilevä nolous kantautui miehen äänensävystä, mutta Minni ei kiinnittänyt siihen huomiota. Kommentti sai Minnin vielä enemmän hymyilemään, kun hiirimies oli vain myöntyväinen ehdotukseen.
”Kiitos… tämä merkitsee minulle todella paljon!” Minni henkäisi ja suuteli pitkään hiirimiestä.
”Jätkien suostutteleminen voikin olla toinen juttu…”
”No eiköhän ukki heidätkin hoida!” Minni suuteli uudestaan Turboa, joka vastaukseksi muutaman kerran vastasi naisen hellyyden osoituksiin.

Minni ja Turbo olivat viettäneet aikansa kallioiden lomassa. Ken, Moto, Vinski ja Gal purkasivat kahden lava-auton perässä olevat työkalut omille paikoilleen viereiseen pieneen vajaan. Neera asteli kanssa nelikon luokse.
”Voinko auttaa?” hiirinainen kysyi saaden Galin pelästyen tiputtamaan työkalun kädestään. Hiirinainen tyrskähti kevyesti, kun ruskeaturkkinen hiirimies yritti epätoivoisesti saada työkalua käteensä. Kuitenkin kädet tuntuivat liukkaille ja hiirimies ei saanut otetta työkalusta. Lopulta miehellä meni hermot työkaluun lopullisesti ja hän puuskahti syvään kädet lanteillaan. Neera kyykistyi nostamaan työkalun miehelle.
”Kiitos…” Gal nolosteli.
”Ei mitään…” hiirinainen hymyili ujosti tälle. Kaksikon välillä oli pieni hiljaisuus hetken aikaa.
”Hei kultaseni!”
”Ai… hei isä!” Neera tervehti hiirimiehen.
”Oliko vielä muuta?” Gal kysyi.
”Ei… Terähangon paikka on vajan katon juuressa,” Ken osoitti vajaa ja sai Galin nyökkäämään. Hiirimies hymyili pienesti Neeralle ennen poistumistaan. Ken iski kätensä tyttärensä olalle.
”Kaikki aikanaan kultaseni…”
”Tiedän. En vain halua vanhaksi piiaksi!”
”Ei sinusta sellaista tule… olet pikkutyttöni, jolla on aikaa!”
”Olen 32-vuotias pikkutyttösi! Ja minulla ei ole aikaa hirveästi, jos sinä haluat tilallesi jatkajan!” Neera murahti pienesti ja poistui takaisin sisälle. Ken pyöräytti silmiänsä. Gal, Moto ja Vinski sulkivat vajan ovet.
”Ai niin… ukilla oli teille jotain asiaa!” hiirinainen pysähtyi oven suuhun osoittaen nelikkoa.
”Lisää töitä?” Vinski marisi.
”Tai sitten jotain muuta…” Moto kohautti harteitaan.
”Hemi on ihan varmasti tehnyt jotain, että Antonio potkii meidät pihalle,” Gal naurahti ja sai kaksikonkin nauramaan.
”Ei yllättäisi!” Vinski naureskeli.
”Sisaruksetkin ovat ilmeisesti tulleet!” Ken osoitti pientä alusta pihassa.
”Missä välissä?” Moto kurtisti kulmaansa.
”Oliko se muka tuossa äsken?” Vinski pohti, kun hänestä alus ei ollut paikoillaan kun he olivat tulleet.
”En kiinnittänyt huomiotani!” Moto vastasi valkealle marsilaiselle.
”No kenties ei sitten tarvitse pelätä Hemin hölmöilleen, jos Marcus on paikalla,” Gal hieroi niskaansa.
”Ottaen myös huomioon, että Antonio määräsi Hemin Turbon työpariksi… joten olisi ihme että olisi päässyt hölmöilemään!” Moto pudisteli päätään.
”Älkäähän nyt pitäkö Antoniota niin jyrkkänä… hän sietää yllättävän paljon!” Ken toppuutteli nuorempiaan ja sai heidät luimistelemaan hiukan korviansa. Ken hymyili kolmikolle ja astui kotitalonsa sisään. Lintujen rääkäisy ja iloinen naisen nauru kantautui hiekkatien suunnilta.
”Mitä ihmettä?” Vinski kohautti kulmaansa.
”Voittajaa!” Minni tuuletti istuessaan edelleen Andraloksen selässä.
”Aivan epäreilu kisa! Olet ratsastanut melkein puolet elämästäsi!” Turbo mutisi ja kiersi naisen kanssa linnuilla pientä kehää.
”Älä nyt liioittele! Tämä olisi sama asia, kun ottaisin sinun kanssasi kisan moottoripyörillä!” Minni heilautti kättään.
”Mmmmm vihdoinko taipuisit siihenkin kisaan?” Turbo ihasteli hetken aikaa ja sai naisen nauramaan.

Kullanruskea hiirimies hyppäsi linnun selästä alas ja tervehti veikkansa, jotka edelleen hämmentyneinä tervehtivät kaksikkoa. Andralos tyrkkäsi miestä nokallaan, joka lemmenkipeydeltään ei halunnut jättää tätä rauhaan sekunniksikaan. Turbo nappasi hiirinaisen vastaan, kun tämä laskeutui omalta ratsultaan. Hetken linnun sukivat toisiansa ja vetäytyivät hiiristä kauemmaksi.
”Mutta on tämä rankempaa, kuin moottoripyörällä ajo,” Turbo kumartui hiukan venytelläkseen sisäreisiään. Minni tirskui kevyesti mieshiirelle.
”Olet vuosia ajanut moottoripyörällä… miten voi olla mahdollista, että ratsastus sai sinut noin lukkoon?” Minni naureskeli ja sai mieheltä vain vastaukseksi kylmäävän mulkaisun, johon oli upotettuna pieni virne.
”Moottoripyörän satula ja leveäselkäinen Andralos on kaksi eri asiaa!” Turbo murahti ja kyykistyi niin paljon kuin housut antoivat myöden. Minni kumartui suukottamaan hiirimiehen päälakea ja asteli lintujen luokse viedäkseen nämä aitaukseensa. Turbo hymyili rakastavasti hiirinaiselle. Tämän suhde eläimiin oli niin kaunista katseltavaa.
”Mistä lähin sinä olet jättiläislinnuilla halunnut ratsastaa?” Vinski naureskeli. Turbo irvisti hiukan ja nousi seisomaan.
”Siitä asti, kun halusin kokeilla jotain uutta Minnin takia!”
”Kamalan ällö söpöä!” Gal nyrpisti kuonoansa.
”Eikä ole… teidän kahden pitäisi ottaa Turbosta mallia siitä miten naista kohdellaan!” Moto iski kullanruskeaa ystäväänsä olkapäähän.
”Ja Minni ilahtui… niin paljon, että halusi ottaa kisan tänne takaisin!” Turbo puristi kädet eteensä edelleen pettyneenä hävittyään kilvan.
”Oliko kannattava kisa?” Gal naurahti.
”Ei!” Turbo murahti ja sai jätkät nauramaan.
”Oooooo… eikö meidän höpö-söpö-machohiiri kestä häviämistä omalle tyttöystävälleen?” Vinski puristi miehen poskia, saaden Turbon katsomaan miestä tuimasti kulmat kurtussa.
”Tiedätkö kuinka kovaa Andarlokset juoksevat?”
”Hitaammin, kuin mitä moottoripyörällä pääsee…” Vinski kohautti harteitaan välinpitämättömästi.
”Et ymmärrä… vauhti on erilaista,” Turbo selitti ja vapautti kätensä.
”Kuten millaista?”
”Se… se oli vapauttavampaa, kuin moottoripyörällä ajo,” Turbo hieroi niskaansa. Miehen pyörä piippasi loukkaantuneena omistajansa kommentille.
”Mikä julmuri! Loukkasit sitä!” Gal siveli mustan harrikan ohjaussarvia. Turbo pyöritteli naureskellen päätään ja vilkaisi musta hiuksista hiirinaista. Minni istui Andralos aitauksen päällä, tuijottaen vain lintujen temmellystä. Muutama haki naiselta huomionsa, joita tämä ohimennen paijasi.
”Minni on onnekas, kun hänellä on sinun kaltaisesi poikaystävä,” Moto totesi hiirimiehelle hennosti.
”Mää olen aina ajatellut, että mää olen onnekas koska olen saanut Minnin elämääni!” Turbo huokaisi ihastuneena.
”Älä hempeile enempää! Ole macho… pliis! Palaa luoksemme!!!” Vinski tarrasi miehen olkavarsista ja heilutteli tätä edestakaisin. Turbo iski miehen käden oliltaan.
”Ei se tee minusta vähemmän machoa, jos rakastan kumppaniani avoimesti!”
”Ei tietenkään…” Moto komppasi komentajaa.
”Onko kaikki jo sisällä?” Turbo kysyi vaihtaen aiheen hänestä ja Minnistä jälleen pois.
”On… Antoniolla oli meille jotain asiaa!” Gal heilautti kättään.
”Menkää edeltä. Haen Minnin!” Turbo vinkkasi päällään taloa kohden.

Antonio ei kuitenkaan sinä iltana ollut kertonut nuoremmille seuraavan päivän seurapiiri ohjelmasta. Hän halusi pitää kaikille asian vielä salassa ja järkyttää nuorisoa vasta seuraavana päivänä, kun kaikki tarvittava olisi hommattuna kasaan. Antonio oli pyytänyt Sofian ja Lilianin apua kaiken tarvittavan hommaamiseen. Turbolle tämä oli uskaltautunut kertomaan asiasta, sillä tiesi miehen pitävän suunsa kiinni ystäviltään. Vanhan hiirimiehen tarkoitus oli ainoastaan piristää pojantytärtään, joka oli jo takaisin saapuessaan ollut hiirimiehen mielestä oudosti käyttäytyvä. Turbo oli vannottanut Minniä pitämään asian kanssa vielä salassa, johon nainen oli enemmän kuin suostuvainen. Sen sijaan Antonion ruokakutsua oli pidetty mukamas salamyhkäisenä uutisena, jota valkeaturkkinen hiiriuros oli ääneen pohtinut. Illasta Minni oli vaihtanut vaatteitaan. Ilman viileys oli vallannut myös omakotitalon ja Minni oli harteilleen pukenut tutun farkkutakkinsa. Marcus oli kanssa saanut nahkatakkinsa takaisin, mutta jostain syystä mieshiiri halusi takin pitää vielä ukiltaan ja mummiltaan salassa. Punainen hiekka oli tarrannut naisen armeijavaatteisiin ja muutenkin ei halunnut pitää niitä niin kauan, kuin olisi lomallaan saati isovanhemmillaan. Minni auttoi isoäitiään pesemään päivällisen jälkeisiä astioita. Vanha harmaaturkkinen hiirinainen istui pöydän ääressä kuivaamassa Minnin tiskaamia astioita. Olivia juoksi kanssa tilaan ja linnoittautui tätinsä ja tiskipöydän väliin.
”Mitä sinä teet?” Minni naureskeli ja sai Imeldankin heltymään. Tyttöhiiri hihitteli vain itsekseen ja kurkki naisen jalkojen takaa keittiön oviaukolle. Marcus kiirehti tilaan muutamalla juoksuaskeleella ja vilkuili ympärilleen. Minni katsahti olkansa yli kulmat kurtussa hiirimiestä.
”Oletteko mahdollisesti nähnyt tytärtäni? Tämän kokoinen, mustat hiukset, vaaleanpunainen tunika, pikkutytön iloinen virne, hyvin samannäköinen kuin tuo mörökölli!” Marcus virnuili osoittaen sisartaan ja oli näkemättä Oliviaa sisarensa jaloissa. Samalla mieshiiri mallaili tyttärensä pituutta kädellään.
”MÖRÖKÖLLI!”
”Ei rakas… ei ole näkynyt vilaustakaan!”
”Hmmmm no mihinköhän hän on sitten mennyt?” Marcus hieroi leukaansa ja sai Olivian tirskumaan.
”Hukkasit siis lapsesi? Millainen isä olet?” Minni pelleili miehen kustannuksella.
”Liian hidas nähtävästi, kun se pieni hajupommi karkasi vaipanvaihto puuhista!” Marcus osoitti pikkusiskoaan.
”Aijaa… vai sellainen isällinen operaatio!” Imelda sivalsi kanssa. Marcus kumartui suukottamaan isoäitinsä poskea.
”Vinkatkaa, jos satutte näkemään hänet,” Marcus naurahti ja katosi kulman taakse.
”Vai sellainen piiloleikki hajupommi?” Minni kysyi jaloissaan olevalta hiirilapselta. Olivia kikatti pienesti. Olivia juoksi pöydän ääreen ja sai Imeldan aavistuksen nyrpistämään kuonoansa.
”No varsinainen hajupommi!” Imelda naurahti. Minni naureskeli kanssa ja heilautti hiuksiaan takaisin selkänsä puolelle. Olivia mallinsi naishiirtä ja siveli kanssa hiuksiaan selkäänsä kohden. Oikeastaan kaikki liikkeet mitä nainen teki, teki pieni Olivia perässä. Tiskit saatuaan kasaan Minnin hieroi ohimennen kuonoansa ja sai Olivian tekemään samoin.
”Mallinnatko minua?”
”No miksi hän ei tekisi kuin sinä? Olet hyvä roolimalli,” Imelda henkäisi ihastuneena. Minni painoi katseensa lattiaan ja istui kanssa pöydän ääreen.
”Olenko? Vai sanotko vain?” Minni ehti kysyä, kunnes Olivia keskittyminen herpaantui kaksikkoon ja tämä juoksi ruokatilasta pois. Kuitenkin iloinen murahdus ja tytön kimeä kiljaisu sai taloon ääntä. Marcus nappasi kauhaotteella tyttärensä syliin ja kantoi tätä pää alaspäin roikkuen kohti pesutilaa. Hiirimies oli väijynyt tytärtään nurkan takana ja pahaa aavistamatta tyttö oli juossut suoraan isänsä otteeseen. Koko matkan tyttö vain nauroi äänekkäästi Marcuksen kiusoitellessa tätä.
”Carbine rakas… tuo on ehkä yllättävämpää, kuin se ettet sinä olisi hyvä roolimalli!”
”Marcus on hyvä isä… kenties yllättävä paljastus hänestä, mutta kukapa meistä olisi mitään mitä päälle päin näyttäytyisimme,” Minni haroi hiuksiaan. Minni tunsi miten hänen isoäitinsä siveli hänen poskeaan. Ja sai hiirinaisen kasvoille turvallisen hymyn.
”Luota itseesi rakas lapsi… vaikka emme ukkisi kanssa tunne armeijan tapoja… niin tuskin sielläkään olet näin epävarma omasta itsestäsi! Olet roolimalli myös heille siellä,” Imelda kannusti.
”En tiedä miksi menen näin lukkoon tällä hetkellä… tunteet käyvät ihan järkyttävää myllerrystä koko ajan ja en tiedä itkisinkö vai nauraisinko… tai hulluuden partaalla tekisi kumpaakin yhtä aikaa!” Minni puristi kädet eteensä. Kuitenkin epämiellyttävä paine naisen vatsalla sai hänet purkamaan jalkojensa ja käsiensä ristiasennon.
”Söit liian nopeasti ja nyt sinulla on vatsanpuruja!” Imelda huolehti ja nousi seisomaan, kun Minni painoi sormenpäillään alavatsaansa. Harmaaturkkinen hiirinainen klenkkasi yhdelle keittiön kaapeista.
”Ja mitä tunteisiin tulee… niin oletko ajatellut, että olisit peitonnut niitä liian kauan tähän hetkeen asti?” Imelda kysyi ja laski pöydälle vesilasin, lusikan ja pienen lasipurkin. Hiirinainen sekoitti lääkejauheen pieneen määrään veden sekaan ja ojensi sen naiselle.
”Juo hitaasti…”
”Kiitos…” Minni henkäisi.
”Sinun pitää olla rohkea… niin kuin olit lapsena ja olet nyt aikuisena. Kukaan ei saa vaikuttaa siihen miltä sinusta tuntuu,” Imelda kannusti naishiirtä. Minni nyökytteli isoäidilleen vain kevyesti. Hän mietti isäänsä, hän mietti muuta perhettään ja äitiään. Turbokin oli oikeassa. Ei hän voisi totuutta piilotella enää kauempaa. Se repii naisen sisältäpäin. Minni huokaisi syvään.
”Oletko nähnyt ukkia? Minulla on hänellekin vielä asiaa!”
”Paluustasi?”
”Siitäkin… haluan pyytää anteeksi. Olin epäkohtelias tullessani takaisin armeijavaatteissa, vain omaa jääräpäisyyttäni!”
”Voi kulta… ei sinun pahoillasi tarvitse olla. Armeija ja sotilaallisuus ovat osa sinua nykyisin… ja nautin siitä kuinka kunnianhimoisesti haluat sitä esitellä myös meille,” Imelda kuiskasi ja sai Minnin hermostuneena tyrskähtämään.
”Ukkisi on kellarikerroksessa Kenin kanssa. Heidän perinteiset viskipaukkunsa päivän töidensä jälkeen!”
”Kiitos… olet paras,” Minni halasi hiirinaista ja suukotti tämän poskea lempeästi.

Vihreiden takkatulien ääressä hiirimies kaksikko nautti pienistä drinkeistään ja keskustelivat päivän tapahtumista. Antonio oli niin rentoutunut sillä hetkellä, että oli nukahtamaisillaan. Minni laskeutui kellarikerrokseen ja jäi oviaukkoon hetkeksi kuuntelemaan kaksikon juttuja.
”Älä ystävä kallis siihen nukahda… minä en jaksa nimittäin kantaa sinua omaan sänkyysi!” Ken pyöritteli päätään ja sai Antonion nauramaan.
”Mitä ikinä vävypojaltani voisin pyytääkään olisi, että hän kerran elämässään kantaisi minut sänkyyni!” Antonio painoi kätensä sydämelleen saaden kaksikon vielä nauramaan. Minnin läsnäolo sai Antonion nostamaan katseensa ovelle.
”Carbine… mitäs sinä?” hiirimies kysyi ja sai Keninkin katsomaan ovelle.
”Mietin vain, että en minäkään jaksa kantaa teitä kahta omiin sänkyihinne,” nainen osoitti etusormellaan yläkertaa kohden.
”No meidän onneksi… sinä toit mukanasi sellaisia, jotka jaksavat!” Ken vinkkasi silmäänsä saaden naisen naurahtamaan pienesti.
”Onko kaikki hyvin?” Antonio kysyi, kun Minnin olemus vaikutti edelleen apealle.
”Voimmeko jutella? Kaksin, jos Ken sallii sen!” Minni kysyi surkeana. Ken huikkasi juomansa loppuun ja nousi seisomaan.
”Ilman muuta rakas lapsi,” hiirimies silitti ohimennen naisen olkavartta ja kapusi yläkertaan. Antonio taputti toisen nojatuolin käsinojaa kutsuvasti naishiirelle, joka varovaisesti istui alas.
”Paukku?” Antonio kysyi.
”No olisi ainakin erilaista ukki-lapsenlapsi aikaa,” Minni naureskeli.
”Eli kaadanko?” Antonio naurahti.
”Ei kiitos…” Minni kieltäytyi pienesti päätään pyöritellen. Hiirinainen huomasi taas hermostuksissaan räpeltävän sormiansa. Antonio huikkasi juomastaan ja heitti yhden klapeista vihreiden tulien sekaan.
”Lämmitetään talo aamuksi… huomisesta on luvattu viileämpää päivää,” Antonio osoitti liekkejä ja sai Minnin kasvoille pienen hymyn. Antonio vilkaisi lapsenlastaan.
”Mutta se ei tainnut olla asia mistä halusit jutella…”
”Mi-mistä tiesit?” Minni empi, kun ukki osuikin vaikeaan aiheeseen.
”Vaikka olit vuosia pois… tunnen sinut. Salaisuudet saavat sinut käyttäytymään poikkeuksellisen hermostuneesti. Ja mitä isompi salaisuus on… sitä enemmän räpellät käsiäsi!”
”Tunnet tosiaan minut…” Minni painoi kätensä vain syliinsä.
”Joten anna kuulua rinsessa… mikä mieltäsi painaa?” Antonio komensi kevyen painokkaasti, käyttäen naisen hellyttelynimeä aina lapsuudesta saakka.
”Haluan ensimmäiseksi pyytää anteeksi…”
”Mistä?”
”Siitä miten käyttäydyin tänne tullessani… omaa jääräpäisyyttäni tein sitä mistä itse olen ylpeä itsestäni!”
”Carbine… vaikka en sotilaallisesta urasta ollutkaan tyytyväisin, niin ei se tarkoita ettetkö voisi olla sitä mitä olet!” Antonio vilkaisi Minniä.

Minnin kasvoissa oli kenties pieni hämmennys. Hän ei ymmärtänyt mitä ukki ajoi takaansa.
”Tulit pitkän matkan päästä toistamiseen takaisin luoksemme… se on minulle silloin yhden tekevää mitkä vaatteet tai millä asenteella tulet takaisin. Olet edelleen pojantyttäreni ja kiitollinen siitä, että saimme sinut avuksemme äitisi kanssa! Vieläpä veljesi keran…”
”Äiti kieltämättä tarvitsee meitä… mutta se ei ollut ainoa asia mistä halusin puhua kanssasi!”
”Anteeksipyynnön lisäksi?”
”Niin!”
”No anna kuulua!”
”Oikeastaan haluan kysyä sinulta jotain… tämä saattaa kuulostaa oudolta ja hieman pimeältä… mutta olen joutunut tällaisen asian eteen ja en tiedä miten itse reagoisin asiaan,” Minni aloitti selittämisensä. Hänen piti hakea sanojaan tarkasti ettei ukkinsa tajuaisi, että asia koskee hänen kuolleeksi luultua isäänsä.
”Yritän pysyä perässä näillä vanhuuden rappauttamilla aivoilla!” Antonio heilautti kättään saaden Minnin tyrskähtämään.
”Älä viitsi… et niin ikäloppu ole ettet muistaisi tai tiedostaisi enää mitään!”
”Totta… voisin olla… vanhainkodissa… yyyh… anteeksi toisen isoäitisi kanssa!”
”Onneksi hän on jossain mummoluostarissa, joten ei hätää. Et olisi hänen kanssaan ellet munkiksi ajatellut ryhtyä!” Minni totesi hieman inhoten saaden Antonion hieromaan leukaansa naureskellen. Hiirinainen vilkaisi valkeaa miestä vieressään.
”Et edes ajattele tuollaista! Yksi uskonnollinen hörhö riittää tähän sukuun!” Minni murahti vitsaillen saaden Antonion äänekkäästi nauramaan.
”Vitsi, vitsinä rakas lapsi… mitä sinun piti kysyä!”
”Mitä… mitä sinä tekisit tilanteessa, jossa olet joutunut hyvästelemään ystäväsi viimeiselle matkalleen sodassa kaaduttuaan… jonka jälkeen vuosien päästä käykin ilmi se… että plutolaiset ovatkin lavastaneet tämän ystävän kuoleman ja hän onkin hengissä?” Minni vilkaisi surkeana ukkiansa, joka piti katseensa liekeissä. Hiirimies oli painanut sormensa kuonon suulleen ja pohti selkeästi asiaa.
”Kiperä tilanne kieltämättä… ja koko soppa on siis vihollisten keittämä?”
”Niin… ystäväni oli paras ystäväni aikanaan, mutta jotenkin hänen paluunsa jälkeen tuntuu ettei suhteemme ole samanlainen!” Minni huokaisi syvään surkeana.
”Oletko iloinen ystäväsi paluusta?” Antonio kysyi.
”Kai… ehkä… en minä tiedä. Tämä kaikki on ollut niin sekavaa! Tietysti olen iloinen siitä, että hän onkin hengissä… mutta se repii väkisin ne kaikki vanhat haavat auki, jota surin vuosia…” Minni vilkaisi hiirimiestä, jonka lempeä katse sai naisen hymyilemään vaisusti.
”No… en tiedä miten itse asiaan reagoisin… kaiketi yrittäisin tulla silti toimeen hänen kanssaan, vaikka ystävyys olisi muuttanut muotoaan!” Antonio vastasi hetken pohdittuaan naisen kysymystä.
”Jonkinlaiseen tällaiseen tulokseen tulin kai itsekin…” Minni kohautti harteitaan.
”Puhu ystäväsi kanssa! Silloin tiedät millainen teidän suhteenne jatkossa on!” Antonio rohkaisi naista, joka nyökytteli hyväksyvästi.
”Kuulostaa järkevälle…” Minni myöntyi. Antonio hymyili ihastuneena naishiirelle.
”Miten on? Mennäänkö haastamaan veljesi ja ystäväsi pieneen ryhmätammeen?”
”Sama mitä pelasimme, kun olimme pieniä?”
”Niin…” Antonio vinkkasi silmäänsä.
”Vain jos saan tällä kertaa olla sinun parisi!” Minni naurahti ja sai Antonion sivelemään tämän leukaa ihastuneena.
”Tämän kerran,” hiirimies totesi suukottaen naisen nenänpäätä ja nousi seisomaan. Antonio laski takan eteen oman suojalevynsä. Tällöin liekki sammui itsestään ja talossa oli turvallista olla ilman, että sitä tarvitsi erikseen vahtia. Antonio auttoi Minnin nojatuolistaan ylös ja kaksikko suuntasi itsensä keskikertaan.

Seuraavana aamuna Marcus tunsi tiheän hengityksen vasten kuonoansa. Se oli lämmin ja hyvin lähellä hänen kasvojansa. Pieni paino tuntui myös hiirimiehen päällä. Hentoinen käsi siveli miehen poskea ja sai Marcuksen raottamaan toista silmäänsä. Hän vilkaisi viereensä. Jaca oli aivan täydessä unessa kyljellään häntä vasten. Kuitenkin kasvoilla tuntuva hento kosketus vaihtui siihen, että musta pörrötukkainen tyttöhiiri pakotti käsillään isänsä katsomaan tätä. Marcus vilkaisi seinällä olevaa kelloa.
”Olivia… kello on puoli viisi aamulla,” Marcus kuiskasi.
”UUUUUMmmmeentaa!” Olivia kiljaisi iloisena saaden Jacankin raottamaan jo silmiään.
”Shhh… nyt yö-yö vielä!” Marcus hyssytteli sormellaan. Olivia matki isäänsä.
”Aaa-paaa,” Olivia komensi ja tiputtautui sängyltä Marcuksen tukemana.
”Ei Olivia… aamupala on vasta parin tunnin päästä!” mieshiiri totesi uneliaana ja käänsi kylkeä.
”Aa!” tyttö osoitti oven nuppia.
”Koko talo herää, jos hän vetää itkupotkuraivarit,” Jaca mutisi peittonsa alta. Marcus tuhahti kylmästi ja nousi seisomaan.
”Mene kiusaamaan tätiäsi tai enoasi!”
”Minsi?”
”Tule… iskä näyttää missä Minni nukkuu,” Marcus avasi oven. Olivia rymisteli ovesta ensimmäisenä. Talossa oli ihanan jälkilämmin edellisenä iltana poltetun takan ansiosta.
”Sitten tottelet mitä Minni sanoo!” Marcus totesi oven takaa ja sai Olivian nyökkäämään. Marcus avasi sen verran ovea, että Olivia sai työnnettyä sen itse auki. Olivia kikatti pariskunnan huoneeseen, jonka aikana vaaleanharmaa hiirimies hiipi takaisin omaan huoneeseensa. Olivia vilkuili sängyn toiselle puolelle. Turbo oli täydessä unessa roikottaen toista kättään sängynlaidan ylitse. Tyttöhiiri kipitti sängyn toiselle puolelle. Vaikka Maassa ollessaan Turbo oli ollut hänelle tärkeämpi osapuoli, oli Minni vaihtanut roolia Marsiin astuessaan tämän kanssa. Minni nukkui selkä sängynlaitaa päin. Muutama naisen musta suortuvainen roikkui sängyn ylitse. Olivia yritti ähistä pariskunnan sänkyyn. Muutama hapara ote sai tytön vahingossa repimään hiirinaisen hiuksia. Minni nosti hiuksensa sängynpäätyyn reagoimatta siihen, että Olivia yritti päästä tämän sänkyyn.
”Minsi!” Olivia iski sänkyä. Vaimea mutina sai Olivian vain kurtistamaan enemmän kulmiansa.
”MINSI!” Olivia komensi jo jalkaansa polkemalla. Minni havahtui hereille ja kohotti itseään hieman käsillään. Oven ollessa sepposen selällään auki sai Minnin hämmentymään. Minni vilkaisi olkansa yli joka suuntaan sojottavaa pehkopäistä hiirityttöä.
”Olivia… miten pääsit tänne?” Minni kuiskasi ja käänsi kylkeänsä.
”Ishi…” tyttö ilmiantoi hiirimiehen saman tien.
”Vai niin…” Minni mutisi tympeänä.
”Aaa-paaa?” Olivia kysyi naishiireltä. Minni vilkaisi radiopuhelimensa kelloa.
”Ei Olivia… kello on liian vähän vasta. Nyt on yö vielä,” Minni pyöritteli päätään. Kuitenkin tytön mahan kurina sai naisen heltymään. Minni nousi varovasti sängynlaidalle istumaan.
”Sovitaanko niin, että mennään nyt syömään jokin pieni välipala ja sitten tullaan uudestaan hetkeksi nukkumaan? Syödään kunnon aamupala, kun muut heräävät,” hiirinainen selitti. Olivia nyökkäsi hyväntuulisena ja lähti juoksemaan ensimmäisenä käytävää pitkin.

Ohimennen Minni mulkaisi Marcuksen huoneeseen, jossa hiirimies oli jo täydessä unessa puolisonsa kanssa. ”Älä luulekaan, että jättäisin tämän kostamatta!” hiirinainen murisi mielessään. Marcus oli jo toistamiseen herättänyt hänet ja ensimmäisen hän oli kostanut miehelle suoraan herättyään. Nyt nainen ajatteli olla laskelmoivampi asian suhteen. Kiristys naisen vatsan seudulla sai hänen ilmeensä tuskaiseksi.
”Nä?”
”Minnilläkin taitaa olla nälkä jo hieman,” Minni nyökytteli tyttöhiirelle. Minni oli löytänyt talon kylmäkaapista marsilaisen hedelmäjugurtin tyttöhiirelle, jota tämä innokkaana söi. Nainen oli itselleenkin kuorinut hedelmän, mutta ruoka ei tuntunut maistuvan. Kaikki stressi tuntui vievän ruokahalunkin. Kuitenkin hiirinainen pakotti itsensä syömään edes jotain. Hän ei ollut ukilleen pystynyt kertomaan takkatulen ääressä isästään. Asia kuitenkin painoi vaaleanharmaan hiirinaisen mieltä ja oli jutellut ukkinsa kanssa vielä ennen nukkumaan menoa uudelleen. Hän vilkaisi kelloa. Talon isäntä perhe heräisi reilu parin tunnin päästä. Heillä oli viikonloppua kohden aina vapaa viikonloppu ja ylimääräisiä maataloushommia ei olisi.
”Aaaamis…” tyttöhiiri totesi jugurttisilla kasvoillaan.
”Pyyhis tuohon!” Minni ojensi nenäliinan tälle, joka hyvin lapsimaiseen tapaansa putsasi suurieleisesti kuononsa. Minni söi hedelmänsä loppuun, siivosi ruokapöydän Olivian avustuksella. Tyttö halusi tehdä kaiken mitä Minnikin, vaikka se olisi ollut pelkkää toiminnan toistoa. Minniä huvitti, että Olivia mallinsi häntä niinkin paljon. Siivottuaan he kapusivat takaisin yläkertaan. Minni nosti Olivian hänen ja Turbon väliin nukkumaan. Olivia kurkkasi Turbon haukkarin yli miehen kasvoja. Hiirimies liikautti kuonoansa ja käänsi aavistuksen kylkeä.
”Olivia?” hiirimies mutisi.
”Marcus päästi Olivian jatkamaan tänne uniaan… varo ettet liiskaa häntä tai potkin sinut alas sängystä!” Minni komensi hellästi. Turbo kääntyi kokonaan toiselle kyljelleen.
”Tekisit sen muutenkin, vaikka en liiskaisi ketään!” mies mutisi. Olivia kikatti pienesti ja hautautui Turbon käden alle. Turbon suulle nousi pieni hymy, joka suukotti tytön päälakea.
”Veit jo mieheni!” Minni kommentoi tyttöhiirelle, joka kikatti vielä kovempaa.
”Nyt hyvää yötä!” Minni toivotti ja siirsi peittoa myös Olivian ylle.
”Yö-yö…” Olivia toivotti ja rentoutui kaksikon väliin jatkamaan aamuyön uniaan. Tyttöhiiri puristi hellästi Turbon muutamaa sormea. Hänen unilelunsa oli jäänyt jonnekin, joten tyttö haki halittavansa toista kautta. Olivia haukotteli pitkään, kun aikuiset hiiret hakivat unta silmät kiinni. Turbolta unen hakeminen ei paljon vaatinut ja mies sammuikin nopeasti uudelleen. Olivia pyöri hetken miehen käden alla ja lauleskeli omia laulujaan, kunnes pyörähti aivan Turboa vasten painaen pienen kuononsa miehen rintaa vasten. Minni raotti toista silmäänsä varovasti, vilkaistakseen nopeasti Olivian pyörimistä ja lauleskelua. Kuitenkin tyttö oli juuri nukahtamaisillaan lähellä Turboa ja sai vaaleanharmaan hiirinaisen hennosti hymyilemään. Turbo ja Olivia oli niin suloinen näky keskenään, että Minni halusi kullanruskean hiirimiehen käyttäytyvän samalla tavalla tulevaisuudessa omien lapsiensa kanssa. Mikäli he olisivat yhdessä vielä siihen saakka? Olivia tunsi selkeästi olonsa turvalliseksi kaksikon seurassa, kun kerran kykeni nukahtamaan heidän väliinsä. Minni huokaisi kuitenkin syvään. Kuitenkaan mikään ei ollut varmaksi sanottua epävakaassa olevassa Marsissa. Malcom ja Masi olivat edelleen vapailla jäljillä ja heidän pirullisista suunnitelmistaan kukaan ei voisi olla varma. Varsinkaan nyt, kun hiiret tiesivät kaksikon olevan sukua keskenään. Masi olisi väistämättä prätkähiirien kimpussa, kun taas Malcom kostaisi heidän isälleen. Minni hieroi kevyesti otsaansa. Hän ei halunnut ajatella vihollista juuri nyt. Ei varsinkaan, kun he olivat turvallisessa paikassa. Tosin ei sekään todistaisi mitään. Ei. Minni ei halunnut ajatella mitään pahaa tai ikäviä asioita. Hän yritti suunnata ajatuksensa illalla järjestettäviin latotansseihin. Hän odotti vain jätkien reaktiota asiaan. Mikä huvitti häntä tietyllä tavalla jo valmiiksi. Turbo oli ilmeisesti jo henkisesti valmistautunut tai sitten hän ei halunnut naiselle näyttää todellisia tunteitaan. Kenties mieshiirtä hävetti, mutta hän halusi olla se macho joka naiselle ei näyttäisi tunteitaan häpeän aiheessa. Hiljalleen ajatuksistaan päästyään Minni tunsi miten silmät alkoivat ummistua kiinni ja ei mennyt aikaakaan, kun hiirinainen oli jo sikeässä unessa.

Samaisena aamuna toisessa kotitalossa Hans nukkui leveästi hänen ja Marien aviovuoteella. Petivaatteissa tuoksui hiirinaisen ominaistuoksu ja sai Hansin puristamaan tyynyä tiukemmin otteessaan. Hän kaipasi vaimoansa ja uneksi tämän vain viereensä. Kuitenkin nenään kantautuva palava katku sai miehen hieromaan kuonoansa voimakkaasti. Hän luuli edelleen näkevänsä unta jostain. Kuitenkin se oli kaukana unesta. Hans raotti vihaisesti silmiänsä ja nosti päätään. Sama katku kantautui edelleen hänen nenäänsä. Hän ei nähnyt unta. Hiirimies oli edellisenä päivänä löytänyt vaatehuoneen kaapista vanhan laatikon, johon Marie oli pakannut miehen vanhoja vaatteita. Hiirimies puki rennommat vaatteet päällensä ja laskeutui alakertaan. Vaaleanharmaa hiirimies suuntasi saman tien keittiöön haroen sekaisin olevia mustia hiuksiaan, jossa väisti Rontin pannulta lentävää ruokaa. Seinän kautta räiskälettä muistuttava lätty kimposi lautaselle keittiön pöydän päällä.
”Yritätkö polttaa koko talon?” Hans älähti, kun ruskeaturkkinen hiirikenraali hääräsi kuparihellan äärellä. Puuseinässä komeileva rasvaläikkä sai Hansin vain kurtistamaan entistä enemmän kulmiansa.
”Mitä sinä selität? Mahasi arvostaa kuitenkin näitä herkkuja!” Rontti tirskui kevyesti.
”Mahani ei arvosta vatsanpuruja, joita ruokasi aiheuttaa!”
”Vatsan puruja? Tämä on ravitsevaa… viljaista ja…”
”Jauhopaakuilla varustettuja räiskäleitä, joista osa on vielä raakoja, osa saattaa sisältää tikkuja ja joista toinen puoli on palanut? Miten edes on mahdollista yhdistää nämä kaikki kolme toisiinsa Rontti!?” Hans älähti esitellen yhtä hiirimiehelle.
”Tämän hellan syy! Ei arvosta kokkaustaitojani!” Rontti osoitti kummallakin kädellä Marsin kuparikivestä taottua hellaa.
”Aivan se hellahan sanookin sinulle milloin sinun pitää kääntää näitä tai heitä ne seinän kautta lautaselle!”
”Pitäisi… vielä parempi olisi, jos saisin lukea sanomalehteä itsekseni pöydän ääressä ja hella tekisi kaiken työn!”
”Sinä lukemassa? Mistä lähin?”
”Älä arvostele kaikkia valintojani!” Rontti murisi. Koputus talon oveen sai kaksikon katsahtamaan oven suuntaan ja lopettamaan toistensa härnäämisensä.
”Hei Hans joku on ovella!” Rontti totesi osoittaen oven suuntaan.
”Niin… sehän onkin fiksua, että minä avaisin sen! Järkytän vielä jonkun!”
”No oletko kuollut vai et?”
”En!”
”No kipitä avaamaan sitten se ovi, järkytät kaikki kuitenkin aikanasi olemassaolollasi ja se hetki voi ihan hyvin olla nyt tai… no nyt! Aaaaaa lättyni!” Rontti huudahti, kun pannu nostatti sankkaa mustaa savua.
”Tuoko oli parasta mitä keksit?” Hans murisi heilauttaen käsiään ja lähti avaamaan ovea. Sen enempää ajattelematta Hans rymisti oven auki. Katse nauliintui tuimaan hiirimieheen. Pelkokin vallitsi miehen mielen hetkeksi. Valkeaturkkinen hiirimies laski stetsoninsa kaulalleen roikkumaan. Hapsuiset mustat hiukset hiirimies oli kietonut löyhälle ponnarille.
”Se ei siis ollut vale…” Antonio huokaisi ja sai Hansin vilkuilemaan hiukan toisaalle.
”Mi-miten…” Hans sopersi ja yritti kasata itsensä isänsä edessä.
”Tiesin?”
”Niin?” Hans pohti. Antonio huokaisi syvään.
”Carbine kertoi menetetystä ystävästään, joidenka kanssa oli parhaat ystävät vuosia sitten… Marcuksen löytyminen ei saanut häntä kuitenkaan piristymään odotetulla tavalla ja se tyttö mietti, onko hänen suhteensa tähän ystävään sama kuin ennen…”
”Kierrät kysymykseni! Kakaise ulos miten tiesit, että olen täällä tai ylipäätänsä…”
”Elossa?” Antonio kysyi ja sai Hansin nielaisemaan sanansa takaisin. Ärtyisyys otti miehestä vallan hiljalleen, vaikka hänellä ei ollut siihen edes syytä. Häntä kenties ärsytti, miten hänen isänsä pystyi olemaan niin tyyni asian suhteen.
”Melkein 15-vuotta Hans… melkein 15-vuotta päivälleen hautasin sinut… oman esikoiseni tietäen, etten saa sinua enää luokseni!”
”Etkö ole vihainen?”
”Palan raivosta sisälläni Hans… olen vihainen sinulle, että oman etusi nimissä laitoit omat lapsesi valehtelemaan muulle perheelleen!”
”Oman etuni? Ymmärrätkö yhtään millaista on palata takaisin kuolleista, kun edes et tiennyt että kaikki olivat luulleet sinua kuolleeksi!? Ja vain sen vuoksi, että vihollinen lavasti kuolemani!” Hans murisi vihaisena isälleen.
”Mitä sinä minulle huudat? Olisit edes myöntänyt rehellisesti, että olet hengissä!”
”Miten? Tuskin olisit edes ymmärtänyt?” Hansin ääni kantautui myös keittiöön, jossa Rontti oli keskeyttänyt touhunsa hetkeksi.

Antonion ääneen kuultuaan Rontti tiesi jotain tapahtuneen. Minni ei ollut kertonut suoraan isänsä kuolleista heräämisestä tälle ja nyt tämä haki omat vastauksensa Hansilta itseltään.
”En tietenkään, kun et sinä koskaan ole kertonut minulle asioita suoraan!”
”Mistähän sekin johtuu?”
”…”
”Miten sait tietää, jos tyttäreni ei edes kertonut asiasta sinulle?”
”Carbine oli vielä ennen yöuniaan niin stressaantunut, että pyysi katsahtamaan yhdessä muistoihinsa antenniensa kautta…” Antonio huokaisi.
”Muistoihin?”
”Näin kaiken… mitä Maassa ja Marsissa tapahtui… ja ymmärrän toisinaan miksi Carbine valehteli,” Antonio painoi kätensä taskuihinsa.
”Ja silti syytät minua?”
”Tietenkin! Sinun olisi pitänyt olla isä… sinun olisi pitänyt tulla luoksemme… sinun olisi pitänyt kertoa totuus… sinun olisi pitänyt ottaa vastuu tapahtuneista… sinun…”
”Joo kiitos riittää jo. Ymmärrän vähemmälläkin, että vastuu olisi ollut kokonaan minun, mutta Minni ei antanut vaihtoehtoja…”
”Carbine ei antanut?” Antonio kohautti vihaisena kulmaansa. Hans murahti hiljaa. Hänen isänsä käytti tarkoituksella tämän tyttären protokollaista nimeä, vaikka tiesi Hansin karttavan sitä.
”Carbine… ei antanut? Vai sinä et ollut mies ja isä sanomaan tai osoittamaan paikkaasi tyttäresi ylitse? Mitä oikein pelkäät hänessä? Että hän loukkaantuu? Tai pahoittaa mielensä?” Antonio tarkensi. Hans nielaisi voimakkaasti. Hänen isänsä oli kenties oikeassa. Rontti asteli kaksikon taakse ja sai Antonion nostamaan katseensa.
”Stokerkin on palannut…” Antonio tuhahti.
”Rontti ei liity mitenkään paluuseeni…”
”Pystyit kuitenkin hänelle kertomaan itse totuuden?”
”Korjaan… Ryhmäläiseni ja Minni yrittivät estää minua tapaamasta Hansia omatoimisesti,” Rontti nosti sormensa päteäkseen vanhemmalle hiirimiehelle.
”Tiedän… mutta miksi meiltä piti totuus piilottaa? Vai syytätkö tästäkin tytärtäsi?” Antonio kysyi.
”Minni ei ole syyllinen mihinkään… hän teki kaiken mitä jokainen tytär olisi varmasti tehnyt… mutta… Mutta olisitteko tosissanne äidin ja siskojen kanssa kestäneet totuuden… äidin sydän on heikko muutenkin ja sinä tiedät sen!”
”Totuus ei tappaisi häntä!”
”Mistä sen voit tietää? Olisit kuitenkin syyttänyt minua ja paluutani, jos äidille olisi tapahtunut jotain! Tai itsellesi… mieti omaa terveyttäsi,” Hans osoitti isäänsä.
”Hans… vaikka olen vanha… olen silti terve, fyysisesti että psyykkisesti. Järkytys olisi kenties vallannut mielemme… totuus voi järkyttää, mutta ei se edes heikkosydämistä tapa… mutta se olisi tullut sinun suustasi suoraan. Ja mietipä seuraava…”
”Mitä?” Hans oli hämmentynyt isänsä johtamasta keskustelusta.
”Mieti miten kestin totuuden tyttäreltäsi… ja olen edelleen elossa. Hän kertoi totuuden itsestään ja luotti siihen, että senkin järkytyksen jälkeen voi palata luoksemme… Järkytyin tietysti myös siitä mitä Carbine minulle näytti, mutta se totuus mikä tulee antennien kautta on mitä kukaan marsilainen ei voi peitota tai salailla ja sekään ei tappanut minua,” Antonio nosti stetsoninsa päähänsä ja oli poistumasta toiselta maatilalta.
”Mihin olet menossa?”
”Kotiin… minulla ei ole sinulle mitään sanottavaa ainakaan enää!”
”Meillä on 15-vuoden takaiset asiat juttelematta!”
”Ja ne saat tulla kotiin selvittämään kaikkien kanssa… rekisterit ja oikeusistunnot ehdit tekemään myöhemminkin… mutta ennen sitä. Tarvitset tukemme selvitäksesi ilman vankilatuomiota tulevaisuudessasi!” Antonio murahti ja nousi ajoneuvonsa kyytiin. Antonio jätti peräänsä vain kaksi hämmentynyttä hiirimiestä. Hän poistui yhtä nopeasti, kuin oli tullutkin. Hänen ainoa tarkoituksensa saapumiselleen oli vain nähdä poikansa elossa ja kakaista suunsa puhtaaksi. Antonio tunsi miten kyyneleet nousivat hänen silmilleen. Hän oli helpottunut, mutta samalla vihainen. Hän ei hyväksynyt Hansin tapaa toimia asioissa, vaan laittoi lapsensa valehtelemaan itsensä puolesta. Antonio oli pitänyt poikaansa miehenä, jota jokainen kunnioitti. Jokainen, joka tunsi hänet Marsin Ylijohtajana. Viiden tähden kenraalina ja vaikuttajana, joka ei nyt uskaltanut laittaa omille lapsilleen edes vastaan. Mies, joka ei edes tuntenut lapsiaan. Mies, joka pakeni asioitaan ja sitä ei Antonio hyväksynyt. Antonio oli tarkoituksellisesti heittänyt pallon Hansille, jotta tämä kantaisi nopeammin vastuun teoistaan. Antonion huoli kantautui Minnistä, jonka stressi oli lopulta purkautunut voimakkaaseen itkuun. Antonio jatkoi vain matkaansa, vaikka näkökenttä tuntui sumealle kyynelten täyttämien silmien vuoksi.

Minni havahtui uudemman kerran hereille siihen, että pieni hieman kostea kuonon pää tunkeutui hänen rintaansa vasten. Hänellä ei ollut hajuakaan siitä mitä hänen ukkinsa oli mennyt tekemään sillä aikaa, kun hiirinainen nukkui. Naisen yllä oli avonainen toppi, jonka toiseen olkaimeen oli tarttunut pieni käsi. Lämmin hengitys tuntui kanssa vasten naisen turkkia. Minni raotti silmiänsä ja katsoi itseään vasten nukkuvaa hiirilasta. Aurinko oli jo korkealla ja nainen ei oikeastaan tiennyt paljon kello edes olisi. Turbo nukkui edelleen sikeästi kaksikon kanssa selällään. Olivian tahdosta riippumaton refleksi sai jalan nytkähtämään ja iskemään Turboa suoraan alimpiin kylkiluihin. Olivian mutkainen asento sai Minnin vain hieromaan silmiään hymy kasvoillaan.
”Käänsin tuon lapsen varmaan 100 kertaa tässä muutaman tunnin aikana ja edelleen hän hakeutuu kylkiluitani vasten!” Turbo mutisi kätensä alta. Minni irrotti varovaisesti tytön otteen itsestään, joka havahtui hereille. Kuin sekunnin murto-osassa tyttö pompsahti pystyyn hiukset entistä sekaisemmin pystyssä.
”Huomenta,” Minni toivotti unisena Olivian hieroessa silmiänsä voimakkaasti. Muutama lapsimainen maiskutus ja kaksi pitkää haukotusta karkasi vaaleanharmaan hiiritytön suusta. Turbo nosti kättään kasvoiltaan. Auringon kirkkaat säteet sai miehen näkemään pelkkää valkoista, jonka sekaan oli tungettu tanssivia pisteitä.
”Saan migreenin vielä tästä sokeudesta…” Turbo huokaisi ja hamuili lasejansa käsiinsä yöpöydältä. Minni vilkaisi surkeana miestään. Tämä oli saanut kärsiä niin paljon. Plutolaisten keinotekoiset silmät eivät olleet varmastikaan sellainen mitä hän halusi muistella sodan päätyttyä tai mistä kertoa jälkipolville.
”Ehkä tulevaisuuden Marsissa on varmasti joku, joka voisi auttaa sinua,” Minni yritti pysyä optimistisena.
”Niin tai sitten kärsin vain hiljaa lopun elämääni,” Turbo heilautti kättään. Olivia hieroi silmiänsä uneliaana uudemman kerran ja nousi Turbon rinnan päälle vielä heräilemään. Tyttö painoi päänsä hiirimiehen rintalihaksen päälle koko muun kropan ollessa pienessä kippuraisessa asennossa hiirimiehen yllä. Kullanruskean hiirimiehen suulle nousi lempeä hymy ja tämä kietoi kätensä tyttöhiiren ympärille, ettei tämä putoaisi.
”Älä sano noin… en halua, että kärsit,” Minni huokaisi ja nousi istumaan. Turbo siveli lohduttavasti naisen alaselkää ja sai tämän katsahtamaan kaksikkoa. Kuitenkin ajatukset painoivat naisen mieltä ja tämän kasvoista näki ettei kaikki ollut hyvin.
”Mitä mietit?”
”Olivia… menehän etsimään isäsi… vaihdatte puhtaat vaatteet ja vaipan!” Minni komensi tyttöä hellästi ja nosti tämän yhtäkkiä lattialle. Pieni hiirityttö oli hämmentynyt tätinsä toiminnasta, mutta sana isä sai tytön liikkeelle hyvinkin nopeasti. Turbo nousi käsivarsien mitalle koholle ja katsoi hämmentyneenä Minniä.
”Mikä on?” hiirimies kysyi ja nousi kunnolla istumaan.
”Kerroin ukille totuuden…” Minni huokaisi ja siirsi suortuvaistaan.
”Minkä totuuden?” Turbo tunsi olonsa hämmentyneeksi. Kuitenkin Minnin vaitonainen olemus sai miehen lampun syttymään nopeasti.
”Kerroit isästäsi?”
”En oikeastaan kertonut… näytin. Sanat vain takertuivat kurkkuuni…” Minni huokaisi.
”Näytit muistosi?”
”Niin. Ja jotenkin ukki oli ymmärtäväinen. Järkyttynyt, mutta ymmärtäväinen,” Minni pohti hipelöiden taas sormiansa. Turbo tarrasi naisen käsistä hennosti kiinni ja veti tämän syleilyynsä.
”Helpottuiko olo?”
”Ei… paheni. Nyt mietin vain sitä mitä isä sanoo siihen, että menin kertomaan kaiken tai mitä Marcus sanoo, että suunnittelin tällaisen impulssi reaktiomaisen toiminnan hänen selkänsä takana,” Minni huokaisi.
”Isäsi saa kantaa kanssa vastuun siitä, mitä sinulle aiheutti! Ja Marcus… ikävä sanoa näin… mutta hän saa nyt kulkea vain mukana asian kanssa. Muutekin hän on vähän turhankin lungisti ottanut koko asian.”
”Itsepäisyyttäni päätin, että asia pidetään salassa! Minä tein päätöksen heivata isän aluksesta ja palata ilman häntä tänne… Minä tein päätöksen myös Marcuksen puolesta, että hän pitää suunsa kiinni.”
”Minni… olet liian itsekriittinen! Tietysti teit asiat varmasti miten parhaaksesi näit, mutta et ole ikuisestikaan mikään salaisuuksien kantaja!” Turbo yritti lohduttaa hiirinaista jälleen. Minni laski päänsä Turbon olalle.
”Tämä on niin moninaista… tai sitten olen vain liian tunnollinen,” Minni vilkaisi Turboa, joka hymyili naiselle.
”Olet liian tunnollinen ja liian paljon vastuuta hartioillesi ottava, jos minulta kysytään!” Turbo kommentoi saaden naisen nauramaan.

Hiirimies tiukensi otteensa naisen ympärillä saaden tämän yrittämään pakenemaan miehen otteesta. Kuitenkin kiusoitteleva tuokio kesti tovin ja nainen vain nauroi lempeästi, miehen painaessa hempeillen kuonoaan hänen niskaansa.
”Mennään,” Minni nousi nopeasti miehen otteesta jo selkeästi pirteämpänä.
”Minne? Haluan lämmitellä vielä!” Turbo marisi anovasti ja ojensi hiirinaiselle kätensä. Minni nojautui miestä vasten, joka yritti vetää tämän kanssaan sängylle.
”Käyt jo ihan liian kuumana!” Minni kuiskasi hiirimiehelle.
”Onko se ihme, kun sinä olet kanssani?” Turbo kohautti harteitaan ja tunsi miten hiirinainen tuuppasi hänet selälleen.
”Hyvä yritys machohiiri!” Minni naureskeli haroen hiuksiaan ja käänsi selkänsä hiirimiehelle.
”No näky on täältä ihan yhtä upea,” hiirimies flirttaili ja sai Minnin mulkaisemaan hymyillen itseään. Minni heilautti kaikki hiuksensa eleeksi vain miehelle, joka havahtui pystyyn suurempaan iskun aiheuttamaan ääneen, johon Minnikin reagoi. Turbo nousi nopeasti pystyyn ja kiirehti hiirinaisen perässä alakerran puolelle. Makea nauru kantautui jostain terassin oven suunnasta. Kaksikko pysähtyi portaisiin, kun tiesi ettei Antonio hyväksynyt ainakaan portaissa rymistelyä. Minni vilkaisi nopeasti Turboa, joka ei ollut kerennyt yhtäkkisiä äänien vuoksi pukeutumaan. Olivia kiirehti paikalle ja ilahtui kaksikon tapaamisesta.
”Oliko tuolla tytöllä vanhempia?” Turbo kysyi.
”Hei kysehän on veljestäni, joka lusmuilee muutenkin velvollisuuksiensa kanssa!” Minni huokaisi ja asteli muutamat portaat alas.
”Myös niiden hankittujen velvollisuuksien,” Turbo kuiskasi naisen korvaan ja sai tämän tirskumaan.
”Muista tuo sitten omien velvollisuuksiesi kanssa tulevaisuudessa!” Minni vinkkasi silmäänsä miehelle, joka nopeasti lähti vetämään ainakin housuja jalkaansa. Olivia ojensi käsiään hiirinaiselle. Kuitenkaan Minni ei nostanut tyttöä syliinsä, vaan tarttui hennosti tämän kädestä kiinni.
”Missä kaikki ovat?” Minni kysyi tyttöhiireltä, joka lähti juoksemaan edeltä.
”Tu!” tyttö komensi. Kiara nosti pienesti lasista kannua korkeammalle, ettei pienen hiiritytön pää olisi kopsahtanut siihen tämän juostessa ruskeaturkkisen hiirinaisen ohitse. Kiara vilkaisi mulkoillen serkkuansa. Hän oli edelleen tyytymätön siihen, miten hiirinainen oli kohdellut häntä koko perheen edessä. Minni tuhahti kanssa. Serkusten välit olivat edellisen vierailun jälkeen kylmät ja sai heidät vain mulkoilemaan toisiaan. Minni suuntasi itsensä Olivian perään vähät välittämättä serkustaan. Senkus kiukuttelee hänelle, vaikka koko loppuelämänsä ajan Minni ajatteli. Naisen perhe istui ulkokalusteilla naureskellen lämpimästi.
”Huomenta kultaseni,” Imelda toivotti. Minni halasi hiirinaista lämpimästi takaa päin. Näky edessä sai Minnin virnuilemaan. Läheinen vanha kelopuun runko oli puolilleen poikki ja Hemin istui sen juurella pidellen päätään.
”Mitä täällä tapahtuu?” nainen kysyi.
”Hemi purkasi paineitaan!” Gal naureskeli.
”Oliko tuo uutinen? Mitä sitä ennen tapahtui?” Minni kysyi.
”Kunhan ärsytimme häntä…” Marcus naureskeli kädet puuskassa, samalla kun Olivia riepotteli hänen häntäänsä.
”Hei!” mies komensi ja sai tytön juoksemaan isäänsä karkuun. Kuitenkin häntä, jota tyttö oli riepotellut tuli isänsä jalkojen välistä ja ennen kunnollista reaktiota Marcus vain urahti kivuliaana ja rysähti polvilleen maahan. Hemi, Gal ja jätkät parahtivat samaan aikaan räkäiseen nauruun, Minnin pidätellessä kanssa itseään. Jaca peittosi silmiänsä Santun tirskuessa vieressä. Imelda oli ehkä aavistuksen järkyttynyt tapahtuneesta. Olivia irrotti puolestaan otteensa isänsä hännästä ja kumartui aavistuksen nähdäkseen isänsä kasvot. Hiirityttö taputti tätä kevyesti olkavarresta. Marcus nosti tuskaisen katseensa tyttäreensä, joka oli vähän ihmeissään isänsä reaktiosta.
”Jos sovimme Olivia, ettei toisten hännistä revitä!”
”Tuo oli selkeästi tyttäresi kosto, kun laitoit hänet meidän kanssamme aamuyöstä nukkumaan!” Minni kommentoi.
”Miten niin Olivian? Hän itse halusi teidän kanssanne nukkumaan,” Marcus murisi siskolleen.

Minni oli juuri aukaisemassa suunsa, kun Antonio asteli paikalle. Hiirimiehessä oli jotain poikkeavaa, mutta ei Minni osannut tulkita oikein että mikä se olisi. Vanha valkeaturkkinen hiirimies vaikutti olevan omissa ajatuksissaan, askel oli kevyen oloinen ja huolestunut.
”No niin Marcus nousepa!” Antonio komensi hiirimiestä jämäkästi.
”Ihan hetki… yritän tarkastella voinko saada lapsia vielä myöhemminkin!” Marcus tuskaili ja sai kaverinsa nauramaan tälle uudestaan.
”Kyllä teidän kullanmurujenkin hymy kohta hyytyy,” Antonio osoitti hiirimies nelikkoa.
”Aaaawww… hän pitää meitä jo kullanmuruinaan… mieti sitä kessu!” Hemi osoitti Minniä sormellaan iskien silmäänsä samalla. Minni ja Antonio vilkaisivat toisiaan.
”Et halua olla kauaa, kun kuulet hänen asiansa!” Minni vinkkasi päällään ukkinsa suuntaan. Hiirinaisen kasvoissa oli pahaenteinen virne, joka sai Hemin hymyn ainakin hyytymään.
”No mitä mielessä Antonio?” Moto kysyi lempeästi. Turbo saapui kanssa ulos ja otti kohti juoksevan Olivian vastaan suoraan syliinsä.
”Hyvä kaikki paikalla… nyt asiaan,” Antonio aloitti. Jokainen vilkuili hieman hermostuneena toisiaan, Minniä ja Turboa luukuunottamatta.
”Mitä sinulla nyt on oikein mielessäsi kultaseni?” Imelda kysyi. Hän tunsi miehensä metkut ja kommellukset.
”Me rakkaat läheiseni ja uudet ystävät…”
”Kullanmurut jäi nyt jo… tämä oli varmasti uusi ennätys!” Hemi mutisi kädet puuskassa.
”Kiitoksena siitä, että autoitte maatilan töissä… olen saanut meille paikat illalla järjestettäviin lavatansseihin!”
”LAVATANSSEIHIN!” jätkät huusivat yhteen ääneen pienen järkytyksen kera.
”Mikä ihmeen palkkio tuo on?” Vinski jupisi Motolle, joka pyöräytti silmiänsä. Ei hänkään riemusta hyppinyt, mutta antoi yhteiselle illalle paremmin mahdollisuuden, kuin valkeat hiiriuroot. Hemi oli painanut kätensä kasvoilleen.
”Mua ei ole ikinä nöyryytetty tällaisella tavalla,” Hemi mutisi käsiensä alta.
”Älä nyt Hemi… siitä voi tulla ihan kivaa!” Minni yritti kannustaa Antonion naureskellessa naishiiren vieressä. Vanhempi hiirimies oli arvannut nuorten rämäpäisten miesten reaktion heittämällä, mutta itse nähdessä tilanteen ja reaktion oli se vielä hauskempaa.
”Hemi lavatansseissa… kuin laittaisi elefantin posliinikauppaan!” Marcus tirskui toipuessaan Olivian häntä tempusta ja sai sisarensa mulkaisemaan tätä kylmästi. Gal nauroi makeasti Vinskin kanssa.
”Nyt te kolme saatte sitten tietää miltä koivuniemen herra tuntuu ahterissa!” Hemi murahti pinkaisten pystyyn ja kiskaisi kelopuusta latvan irti lähteäkseen ystäviensä perään, jotka koko ajan soittivat suutaan tälle.
”Hemi koivuniemen herra on yleensä ohuempi oksanpätkä, joka tuntuisi ruoskalle!” Jaca yritti huutaa veljensä perään, mutta ei tämä ottanut sisarensa vinkkiä kuuleviin korviinsakaan.
”Mistä hän edes on oppinut tuollaisia sanontoja?” Santtu kysyi ja sai valkeaturkkisen hiirinaisen kohauttamaan harteitaan.
”Tietämättömät on Hemin tiet…” Jaca huokaisi.
”Carbine… mitä mieltä sinä olet?” Lilian kysyi.
”Asiasta, että?”
”Pääsemme lavatansseihin?”
”Pääsemme… vai joudumme?” Vinski heittäytyi Minnin niskaan kevyesti roikkumaan ja mulkoili naishiiren tätiä nopeasti.
”Te joudutte… pakotettuina! Minä olen innoissani!” hiirinainen hihkui ja sai tätinsä hennosti käsivarteensa kiinni. Minni tönäisi valkean marsilaisen irti itsestään, joka oli hieman hengästynyt juostessaan Hemiä karkuun. Tosin norsunluunvalkea marsilainen keskittyi enemmän vanhempiin ystäviinsä, jotka aukoivat juostessaankin päätään tälle.
”Tulkaa… meidän pitää sonnustautua iltaa varten… Kiara ja Neera kanssa!” Lilian komensi naisia hennosti.

Minni mulkaisi nopeasti ohimennen jälleen Kiaraa, joka kanssa huokaisten lähti serkkunsa perään.
”Tule Olivia… pääsemme tanssimaan illalla!” Jaca ojensi tytölle käsiään, joka suoraan heittäytyi äitinsä syliin kullanruskean hiirimiehen sylistä.
”Jaa-a pojat… te lähdette minun matkaani!” Antonio komensi hellästi ja suoristi stetsonia päässään.
”Mihin? Meillä on vaatteita?” Vinski kysyi. Antonio nauroi äänekkäästi nuorukaisille.
”Ette te noissa vaatteissa lähde…” Ken pudisteli kanssa päätään.
”Mitä vikaa näissä? Vai lähdemmekö ilman?” Vinski jatkoi kyselyään.
”Ai esitelläksesi noita pulkannaruja?” Hemi kysyi valkean hiirimiehen takaa, joka hiukan pelästyi. Hemi piteli oksanpätkää edelleen olkapäällään.
”On minulla muutakin, kuin nämä tykit!” Vinski pullisteli kookkaalle marsilaiselle.
”Mitä ehdotat Antonio?” Turbo kysyi vaihtaen aiheensa Vinskistä ja Hemistä takaisin tulevaan iltaan.
”Me lähdemme kaupunkiin. Koska minun vaatekaapistani ei löydy mitään sopivaa teidän kokoisillenne!” Antonio kohautti harteitaan.
”Jeeeeiiii… pääsemme jätkät shoppailemaan!” Marcus huokaisi pitkään astellessaan Galin kanssa takaisin muiden luokse.
”No saitteko koivuniemen herrasta? Vai mikä se ikinä olikaan…” Moto vilkaisi Hemiä. Kuitenkin norsunluunvalkea marsilainen tuhahti vain kylmästi ja suoristi irokeesiaan.
”Nuo kaksi arokania loikkivat kuin mitkäkin pelkurit pakoon!” Hemi murahti.
”Arokanit?” Gal vilkaisi Marcusta, joka heilautti kättään Hemin heitolle.
”Syyttömiä me siihen olemme, että olemme nopeampia juoksemaan kuin sinä!” Marcus totesi Hemille.
”Niin ja, jos vaihtoehdot ovat saada puuklapista tai pinkoa pakoon niin kyllä sitä ennemmin pakoon lähtee, kuin antaa murtaa jalkansa!” Gal kohautti harteitaan.
”Sitä paitsi… luulisi noilla hongankolistelijan metrimiehen seipäillä pinkoavan kovempaakin eteenpäin!” Marcus jatkoi päänsä aukomista Hemin pitkistä jaloista. Hemi heivasi olallaan olevan puunoksan menemään ja murisi vain vastaukseksi.
”On ystävien kunnioitus muuttunut vuosien saatossa,” Ken hieroi niskaansa puhuessaan Antoniolle.
”Nooh… ehkä se tekee heidän suhteestaan vain tiiviimmän!” Antonio naurahti.
”Lähdemmekö?” Turbo kysyi.
”Oletko syönyt?” Ken vilkaisi kullanruskeaa hiirimiestä.
”En… mistä tiesit?” Turbo katseli taivaalle.
”Näytät sille, että olet juuri sängystä noussut!” Ken kommentoi osoittaen hiirimiehen hiuspehkoa. Turbo haroi hiukan pystyssä olevia hiuksiaan.
”No ehkä nekin on hyvä laitatuttaa sitten iltaa varten,” Turbo naurahti.
”Tulehan Throttle… tehdään sinulle jotain syömäkelpoista ennen, kuin lähdemme,” Imelda komensi miestä hiukan.
”Luulin, että lähdit naisten matkaan?” Turbo kysyi ja auttoi hiirinaisen seisomaan.
”Luuletko, että voin jättää hänet vahtimatta. Ties mitä koiruuksia keksinee kanssanne!” Imelda osoitti kepillään miestään.
”Yli 60-vuotta avioliitossa ja edelleen saa kuulla samaa nalkutusta!” Antonio pyöritteli päätään saaden nuorimmaiset nauramaan hennosti. Turbo auttoi kankean hiirirouvan sisälle.
”Itse nait!” Imelda huudahti takaisin naureskellen miehelleen.
”Miettikää kaksitoista kertaa sitä naimisiin menoa sitten!” Antonio huokaisi nuorisolle. Hiirimiehet naureskelivat tyytyväisinä vanhemman pariskunnan rakkauden osoituksille.

Illasta talossa kävi kova kuhina. Antonio oli yllättävän hyvin osannut pitää kookkaat hiirimiehet ruodussa. Edes Hemi ei ollut päätään mieshiirelle aukonut vaateostosten yhteydessä. Tosin tällöinkin miehet olivat saaneet pullisteluiden aiheita vatsalihaksistaan tai reisiensä paksuuksista toistensa kanssa, vaikka vastalausetta vaateostoksista eivät olleet nimeksikään maininneet Antoniolle. Antonio oli pakottanut samalla reissulla jätkät myös salonkiin hieman trimmaamaan itseään, jotta irtokarvat saataisiin turkista irti ja hiukset omaavat hiirimiehet saisivat hiuspehkojansa hiukan siistimmäksi. Prätkähiiri kolmikko oli kyllä aina ollut tarkka ulkonäöstään, etenkin Vinski mutta kyllä ammattilaisen käsittely teki ihmeitä myös. Hiirinaiset puolestaan laittautuivat talon alakerrassa. Miehiä ei ollut vielä kuulunut kaupungilta takaisin. Kenties Antonio oli jäänyt opettamaan heille etikettejä iltaa varten. Naiset auttoivat toinen toisiaan kihartamalla toistensa hiuksia tai ehostamalla muuten hiukan omaakin kuontaloaan. Minni oli nopeasti käynyt hakemassa parfyyminsä huoneestaan. Olivia juoksi naisen luokse ja hyppi innostuneena.
”Haluatko?” Minni kysyi. Haju oli mieto, hieman hedelmäinen ja nainen uskaltautui suihkauttamaan tätä tytön rinnuksille.
”Näinkö oikein, että suihkutit parfyymiä tyttärelleni?” Jaca naurahti.
”Hei kyllä joka nainen tai sen alku tarvitsee tällaista iltaa varten omat tuoksunsa!” Minni naureskeli ja heilautti hiuksiaan selkänsä puolelle. Olivia matki jälleen tätiään ja sai naishiiren pyöräyttämään silmiään.
”Hän on 1!”
”Se on parfyymiä… ei se Olivialle mitään tee!” Minni heilautti hiukan hiuksiaan saadakseen korunsa kiinni niskan puolelta. Olivia seisoi tomerana tätinsä vieressä ja heilautti äidilleen kättään.
”Et kyllä nouse yksivuotiaana minua vastaan matkimalla tätiäsi!” Jaca totesi tomerana saaden Olivian kikattamaan.
”Hyi mikä sana!” Minni älähti.
”Mikä niin?” Jaca pohti.
”Täti kuulostaa niin vanhalle,” hiirinainen nyrpisti kuonoansa.
”Olet hänen tätinsä!” Jaca naureskeli.
”Kenties… mutta ei kukaan teistä ole sanonut minulle sitä suoraan päin naamaa!” hiirinainen naureskeli.
”Oikeasti?” Santtu vilkaisi hiirinaista. Minni hieroi leukaansa, Olivian mallintaessa kaikkea jälleen mitä hiirinainen teki.
”Oikeasti… ei, kun hei… ei olekaan! Turbohan pääsi asiasta mainitsemaan kanssa suoraan minulle!” Minni hieroi niskaansa.
”Ei se täti sana niin paha ole… siihenkin tottuu ajan kanssa…” Sofia astui veljentyttönsä viereen.
”Se on eri asia, jos on vanha!” hiirinainen puristi kädet eteensä.
”CARBINE?!” Sofia älähti vielä kovempaa hämmentyneenä. Minni peittosi hieman kasvojansa ja naureskeli lempeästi.
”On sinulla kyllä pokkaa!” Sofia tuhahteli ja puristi kädet eteensä.
”Olet silti rakas…” Minni katsoi hiirinaista, joka vapautti kätensä puristuksista ja halasi naista pitkään. Minni tunsi miten naisen kädet vain tiukentui tämän olkapäiden ympärillä. Olivia naurahti kanssa ja halasi Minniä tiukasti jaloista.
”Mää kaadun kohta…” Minni naureskeli.
”Tytöt tytöt… rauhoittukaahan hieman,” Imelda rauhoitteli naishiiriä.
”Mistä Carbine moinen vitsin heitto?” Lilian kysyi laittaessaan kenkiään jalkaansa.
”En minä tiedä… yleensä en edes vitsaile muiden kuin Turbon kustannuksella,” Minni huokaisi ja asetti nappikorvakorujensa tilalle muutaman roikkuvan.
”Minusta tuntuu taas, että Minni on saanut lievän annostuksen huonoa käytöstä!” Santtu naureskeli ja viimeisteli kanssa hiuksiaan.
”Ja minä tiedän syyllisen siihen!” Jaca virnuili ja asetti tyttärensä muutaman irtosuortuvaisen pinkeillä pinneillä kiinni.
”Hemi!” naishiiret totesivat yhteen ääneen, jonka jälkeen iloinen nauru täytti talon äänillä.

”Nyt jos tuo naljailu ei lopu niin, te saatte vuorostanne koivuniemen herrasta!” Hemi murahti vihaisena astuessaan olohuoneen puolelle.
”Sinäkö annat?” Jaca vilkaisi pikkuveljeään. Hemi vilkaisi toisaalle nyrpeänä. Olivia juoksi enonsa luokse ja hamusi tämän syliin. Hemi kyykistyi siskontyttärensä tasolle.
”Miten sievä sinä olet!” Hemi huokaisi ihastuneena, kun hiirityttö esitteli vaaleanpunaista tyllihamettaan enolleen keimaillen. Samalla hiirimies unohti muiden kuittailut edes hetkeksi. Olivia puristi kevyesti enonsa sormesta kiinni ja keimaili tälle minkä kerkesi. Hemi ojensi kuonoaan lähemmäksi hiirityttöä, joka äänitehosteiden saattamana antoi märän pusun hiirimiehelle. Askeleet sivummalta sai tytön kiljaisemaan.
”Ishi!” tyttö huudahti ja sai Hemin retkauttamaan päänsä lattiaa kohden.
”Isälle häviää aina…” hiiriuros mutisi apeana.
”Hommaat oman jälkikasvun niin he palvovat sinua vuorostaan,” Santtu ehdotti. Hemi suoristi yllään olevia housuja noustessaan takaisin seisomaan.
”En halua lapsia,” Hemi totesi vakaana.
”Muutat vielä mielesi. Olet kuitenkin nuori ja sinulla on aikaa!” Imelda heilautti kättään.
”Mmmmm…” Hemi hymisi vaivaantuneena ja astui peremmälle olohuoneeseen, jotta muutkin mahtuisivat sinne.
”Katsokaa nyt miten komeita nuoria miehiä meillä on, kun vähän siistitään!” Antonio osoitti hiirimiehiä.
”Wohouuuu!” naiset huudahtivat yhteen ääneen. Etenkin Marcukselle, Gal ja Turbolle, jonka hiustyylit olivat kokeneet muutoksen. Jätkät olivat aina olleet tarkkoja ulkonäöstään, mutta marsilainen ammattilainen, joka oli käyttänyt aikaan heidän puunaamiseensa saivat heidät näyttämään vielä siistimmille.
”Eikö Hemi antanut tehdä hiusmuutosta itselleen?” Sofia kysyi kookkaalta marsilaiselta.
”Hemi ei anna, kuin minun koskea irokeesiinsa!” Jaca naurahti Hemin puolesta.
”Juu en todellakaan… oli parturi sitten kuinka ammattitaitoinen tahansa!” Hemi puristi kädet eteensä.
”Siistit kuitenkin sivu siilisi?” Santtu hiveli miehen korvanjuurta.
”Se on eriasia, kuin koskea tähän muuhun komeuteen!” Hemi virnuili ihmisnaiselle.
”Hei älä unohda minua söpöliini!” Vinski pullisteli lihaksiaan naiselle.
”Miten voisinkaan unohtaa?” Santtu mulkoili hiirimiehelle.
”Edelleen Vinski… kukaan ei kaipaa pulkannarujesi esittelyä!” Hemi puristeli kevyesti miestä tämän käsivarresta.
”Ole hiljaa kaivoskirahvi!” Vinski murisi hiirimiehelle, joka nauroi makeasti. Minni asteli Turbon luokse pyöritellen samalla päätään valkeiden hiirimiesten jutuille haukkuessaan toisiaan marsilaisilla eläimillä.
”Näytät niin paljon freesimmältä!” naishiiri kehui. Ero ei ollut suuri edelliseen hiustyyliin, mutta kuitenkin siistimmän eron oli nähtävissä.
”En tiedä mitä kaikkea parturi teki… mutta olo on sen verran ilmavampi, että tuntuu olo hieman kaljullekin!” Turbo naureskeli.
”No… käsi sydämellä voin rakas vannoa, että et ole!” Minni vastasi painaen kämmenensä sydämelleen. Turbo virnuili hiirinaiselle ja veti tämän kevyesti itseään vasten. Varovasti tämä suukotti naisen ohimoa.
”Sinäkin näytät ihan hyvälle,” Jaca painoi kämmenensä Marcuksen toiselle olalle. Marcuksen paksuja hiuksia oli kanssa leikattu ilmavammaksi ja sivut ajeltu lyhyiksi. Pidemmät hiukset oli vedetty vahalla taakse päin.
”Ai ihan hyvälle?” hiirimies vinoili.
”Älä käsitä sitä noin väärin,” Jaca naureskeli. Marcus puristi kädet eteensä.
”Marcus…” Jaca helli miestä. Kuitenkin nainen näki miten vaaleanharmaan hiirimiehen suulle nousi pienen pieni hymy.
”Nyt sinä kiusaat minua tarkoituksella!” Jaca puristi omat kätensä hiirimiehelle ja käänsi aavistuksen tälle selkäänsä. Marcus kietoi häntänsä varovasti naisen lanteiden ympärille ja painoi tämän itseään vasten.
”Tietysti… se on tärkein tehtäväni kanssasi,” Marcus kuiskutteli naisen korvaan flirttailevasti. Olivia pyöri vanhempiensa jaloissa ja halusi etenkin isänsä syliin. Marcus nosti tyttärensä syliinsä hetken kiusoittelunsa jälkeen.
”Mikä ihana prinsessa sinäkin olet!” Marcus ihasteli esikoistaan ja nuuhki tämän rintaa.

Marcus kurtisti kulmiansa ja tuoksutti tytärtään uudelleen.
”Onko kaikki hyvin Marcus?” Lilian kysyi.
”Mikä tämä tuoksu on?” Marcus kysyi. Moto seisoi Marcuksen vieressä ja nuuhkaisi kanssa hiirityttöä.
”Tuoksut aika hyvälle,” Moto kutitti tyttöä tämän leuan alta.
”Oletko käyttänyt taas äidin hajuvettä salaa?” tämä jatkoi ja sai Olivian tirskumaan.
”Mitä?” Jaca kysyi hämmentyneenä.
”Ei mitään!” Marcus totesi nopeasti saaden Olivian nauramaan.
”Ja minulle marisit sitä, että Olivia haluaa mallintaa aikuisia?” Minni heilautti kättään.
”Tämä on sinun hajuvettäsi!” Marcus osoitti sisartaan.
”Niinkö Einstein?” Minni heitti vastalauseen veljelleen.
”Olivia joko äiti tai minä tai sitten Turbo ja Minni!” Marcus osoitti vuorotellen aikuisia hiiriä tytölle. Olivia nauroi lempeästi isänsä otteessa ja halasi tätä tiukasti kietoen pienet kätensä tämän kaulan ympärille.
”Olivia on kyllä hämmentävän paljon ollut Minnin perään,” Neera naurahti pienesti serkkunsa vierestä.
”Olivia tulee herkästi kaikkien kanssa toimeen. Joten onko tuo ihmekään,” Marcus helli pienokaista.
”Herkästi? Ujutat tyttäresi oikein kimppuumme,” Minni totesi.
”Ei pidä paikkaansa… vai mitä Olivia?” Marcus vilkaisi vaaleanharmaata hiirityttöä.
”EI!” Olivia pyöritteli päätään tälle.
”Niin… siinäs kuulitte!” Marcus osoitti sisartaan vuorostaan.
”Muistan tämän seuraavalla kerralla, kun puoli kolme yöllä hän hiippailuttaa tyttärensä huoneeseemme!” Turbo vilkaisi Minniä. Hiirinainen heilautti hiuksiansa.
”Samoin!” naishiiri totesi ja vilkaisi portaikkoon, kun Kiarakin oli viimein valmis lähtemään. Mustahiuksinen nainen oli avannut kaikki hiuksensa ja kihartanut niitä kevyesti.
”Oletpa sinäkin nättinä,” Sofia ihasteli tytärtään. Kiara painoi katseensa maahan. Neera oli puolestaan kiinnittänyt hiuksensa korkealle nutturalle, muutaman suortuvaisen soljuvan vapaana. Hemi iski kyynärpäällään Galia käsivarteen ja vinkkasi silmäänsä tälle virnuillen. Kiara ja Neera räjähtivät punaisiksi saadessaan kaksikon huomion itseensä. Antonio naureskeli lempeästi nuorten jutuille ja auttoi vaimonsa seisomaan.
”Lähdemmekö?” hiirimies kysyi lempeästi.
”Valmiina ollaan!” Turbo vastasi ja tarrasi Minnin kädestä kevyesti kiinni. Kaksikko lähti ensimmäisenä ulkoistautumaan talosta. Olivia ähisi isänsä sylistä väkisin pois ja juoksi kaksikon perään.
”Tarvitsemme uuden lapsen, kun annat hänen mennä koko ajan muiden perään!” Jaca osoitti tyttärensä perään.
”En käy tätä keskustelua nyt,” Marcus kohautti harteitaan. Jaca kohautti kulmiansa virnuillen Santulle, joka asteli hiirinaisen kanssa ulos talosta. Antonio tarkisti kodin lukitukset asialliseen kuntoon sillä aikaa, kun muu porukka tarkisti millä kaikki kulkisi tanssipaikalle. Jätkät valitsivat perinteisemmät menopelinsä allensa.
”Aluksella mahtuisimme kaikki!” Gal heilautti kättään. Antonion ohikiitävä mulkaisu sai kuitenkin hiirimiehen vaikenemaan ehdotuksensa kanssa.
”Nämä vaihtoehdot käy ihan hyvin meille,” Minni rauhoitteli tilannetta, koska tiesi ukkinsa reaktion asiaan, että tämä joutuisi mahdollisesti armeijan alukseen.
”Sitä paitsi… moottoripyöräily on paljon mielekkäämpää,” Vinski hyppäsi punaisen kilpapyöränsä päälle. Hiirinaiset ja Santtu pyörittelivät päitään ja istuivat miesten taakse. Sofia huolehti Olivian matkasta autossa turvallisesti tanssipaikalle. Kaikkien ollessa valmiita, lähti Antonio johdattamaan joukkoa kohti Meriluodon laitaa lähelle olevaa suurinta vuoristoa.

Tanssipaikka oli perustettu pienen mäen juurelle. Parkkialue oli mäen päällä. Perinteisen katollisen tanssipaikan sijaan, oli pienen järven juurelle rakennettu tanssiparketti. Parketti oli osittain rakennettu myös veden päälle. Se oli kahdeksankulmainen ja jokaiseen kulmaan oli pystytetty korkeat tolpat, joidenka poikki oli vedetty tunnelmavalaistusta. Bändille oli rakennettu oma lava veden äärelle. Pieni catering ja anniskelualue oli kuivalla maalla.
”Tästä tulee niin kivaa,” Minni ilakoi jo etukäteen ja veti Jacan sekä Santun mukanaan.
”No en olisi ikinä uskonut, että meidän kovanaama kenraalimme olisi ilakoivaa pikku tyttöä lavatansseista!” Vinski henkäisi niskaansa hieroen. Olivia tutki ympäristöään enonsa sylistä.
”Minnin hauska puoli onkin se, että hän on kotikotonaan niin erilainen, kuin armeijassa!” Turbo naurahti ja vilkaisi Antoniota.
”Anteeksi…” kullanruskea hiirimies pahoitteli.
”Kaikki hyvin Throttle… olette Carbinea kutsuneet vuosia toisella nimellä, joten en voi olettaakaan että se olisi teille luontaista!” Antonio hymyili kevyesti hiirimiehille.
”Mennään mekin jo!” Neera patisti kevyesti muita hiiriä. Tai etenkin serkkunsa ystäviä ja veljeä. Jotenkin hiirimiehet tunsivat olonsa vaivaantuneiksi ja tilanne kenties hiukan nolotti heitä.
”Menkää edeltä. Juttelen nuorukaisten kanssa vielä hetken!” Antonio ojensi vaimonsa käsivarren Kenille. Minni, Jaca ja Santtu olivat kiirehtineet edeltä tanssipaikalle. Kiara laahusti äitinsä perässä, mutta piristyi kevyesti kun tämä kaksoissisar veti tämän mukaansa. Minnin kohtelu oli jättänyt naiseen jäljen eikä uskaltautunut rentoutumaan ihan täysin muiden kanssa.
”Mitä nyt Antonio? Juhlat menevät sivusuun!” Vinski osoitti väkijoukkoa lammen juurella.
”Emmeköhän kerkeä,” Gal puristi kädet eteensä.
”Olen samaa mieltä… mutta kertokaahan mitä mieltä te olette?” Antonio puristi kädet eteensä.
”Asian suhteen?” Moto kysyi huolestuneena.
”Siitä, että teidän kaltaisenne miehet pakotetaan lavatansseihin?” Antonio nosti katseensa kookkaisiin hiirimiehiin.
”Tämä on elämäni noloin hetki,” Hemi totesi tukien itseään toiseen jalkaansa, jonka oli suuremman kiven päälle nostanut ja hieroi otsaansa.
”Hemi voi olla asiasta montaa mieltä! Mutta ei tämä niin kamalaa ole!” Marcus pudisteli ukilleen päätään.
”Te voitte tuota pajunköyttä syöttää toisillenne, mutta tunnen teidän mielenne paremmin. Macho asenteenne ei anna periksi sille, että olisitte tällaisessa paikassa. Hemi sentään kertoo todelliset tunteensa… joten miksi ette tekin?” Antonio pohti. Hiirimiehet vilkuilivat toisiaan nolostuneina.
”Okeiii… ei ehkä ensimmäinen paikka mihin hankkiutuisimme, mutta en usko että kukaan meistäkään jättäisi kokeilemattakaan tällaista tilaisuutta!” Turbo selitti niskaansa hieroen. Antonio nauroi hennosti hiirimiehille.
”Sitä minäkin… mutta pojat. Vaikka olettekin kovanaamaisimpia marsilaisia ketä olen koskaan tavannut, ei se tarkoita sitä että menettäisitte kasvonne sen vuoksi,” valkea hiirimies pudisteli päätään.
”Eipä…” Hemi tuhahti ja haki tasapainoansa, kun Gal tönäisi tätä kevyesti.
”Pää kiinni suupaltti!” ruskeaturkkinen hiirimies murahti.
”Mitä haet takaa?” Moto katsahti Antoniota.
”Sitä vain… että ennemmin menetätte kasvonne siinä, kun voimakkaasti kieltäydytte erilaisista asioista. Se kertoo siitä, ettette ole valmiita tekemään kompromisseja elämissänne. Mikä taas on viesti teidän kumppaneillenne siitä, että rakastatte omaa päätäntävaltaanne enemmän, kuin tarjoamalla yhtä iltaa tehdäksenne heidät onnellisiksi,” Antonio selitti. Hiirimiehet painoivat katseensa maihin. Antonion sanassa oli perää. Jokainen asia mikä heille oli pois heidän mukavuus alueeltaan, oli heidän kumppaneilleen tärkeää ja miehet olivatkin ensimmäisenä aina kieltäytymässä. Vain sen vuoksi, että he olivat niin kovaa miestä, vaikka kovuutta ei voinut tällaisessa paikassa mitata edes. Miehisempää olisi osoittaa vain rakkautensa puolisoilleen, jotka edes hitusen nauttivat illasta. Turbo ja Marcus vilkaisivat toisiaan, jonka jälkeen hiirinaisia jotka olivat innokkaina jo haluamaan tanssiparketille.
”Tarkoitatko oikeasti, että saamme pitää kasvomme jos emme näytä häpeäämme tällaisessa tilanteessa?” Vinski älähti.
”Tarkoitan… olette edelleen ne sankarit taistellessanne Marsin vapauden puolesta, vaikka uhraisitte yhden illan teille tärkeiden hiirien vuoksi tanssimalla,” Antonio huokaisi.
”Kenties ette ole ulkoisen habituksenne vuoksi ihan lavatanssi tyyppejä, mutta edes pieni viitseliäisyys tai yrittelijäisyys ei sumenna kasvojanne,” Antonio iski Vinskiä ja Galia olkavarsiin ja lähti kanssa kävelemään alamäen juurella olevaa tanssiparkettia kohden.

”Tuo ukko on ihan vanhuuden haperoittama!” Hemi pudisteli päätään.  
”Ukki on myös oikeassa,” Marcus puristi kädet eteensä. Äänensävy oli hiirimiehellä hieman kylmä.
”Mitä tarkoitat?” Gal pohti ja vilkaisi ystäväänsä.
”Hän haluaa, että olemme miehiä ja olemmeko sellaisia, jos pikkupoikien tavoin kieltäydymme sellaisesta, joka on meidän läheisillemme tärkeää? Vain sen vuoksi, että me saatamme ajatella sen olevan noloa… koska eihän kukaan muukaan ”sotilas” täällä ole kanssamme!” Marcus totesi nostaen katseensa ystäviinsä.
”Olen samaa mieltä Marcuksen kanssa,” Turbo huokaisi ilmeettömänä.
”TURBO!” Vinski ja Moto älähtivät.
”Suurin syy miksi itse tulin tänne on Minni… katsokaa itse tuota hymyä ja rentoutta hänessä… miksi minun pitäisi pilata se kaikki vain sillä, että koen täällä olemisen olevan nöyryyttävää tai noloa!” Turbo osoitti tanssilattian lähellä seisovaa Minniä, joka oli Olivian kanssa jo valmiita lyöttäytymään muiden joukkoon. Hymy joka naisen kasvoilla oli, oli jotain sellaista mitä kukaan edes Turbo ei ollut nähnyt vuosiin. Vinski ja Moto luimistelivat hiukan korviansa.
”Aiotteko nauttia oikeasti tästä illasta?” Hemi kohautti kulmaansa.
”En aio sitä ainakaan pilata keneltäkään… etenkään Minniltä,” Turbo tuhahti. Hänestä tuntui ettei Hemi, Vinski ja kenties Galkaan oikein ymmärtäneet mitä Antonio oli hakenut pitäessään keskustelutuokion nuorten kanssa. Moto oli sen verran empaattinen ja kunniallinen, että oli nopeastikin ymmärtänyt Antonion pointin.
”Sama homma,” Marcus totesi.
”Meinasitteko tanssiakin? Jonkun humpan tahdissa?” Hemi naurahti ivallisesti.
”Jos se vaatii Minnin ja Jacan illasta nauttimisen kokonaisuudessaan… niin miksi ei… te voitte jäädä mököttämään loppuillaksi tänne,” Turbo murahti ja jätti ystävänsä taakseen. Marcus vilkaisi kanssa näitä nopeasti ja lähti kullanruskean hiirimiehen perään Moton kanssa.
”Hienoa, jos te suututitte nyt heidätkin!” Gal kohautti harteitaan.
”Olet mukana tässä!” Hemi huudahti ruskeaturkkisen ystävänsä perään.
”Vaan koska vedätte minut kaikkeen mukaanne!” Gal kohautti harteitaan. Hemi puuskahti syvään.
”Nautimmeko vai mökötämmekö?” Vinski kysyi.
”Ihan sama… ei tämä edelleenkään lempi puuhaani ole, mutta kai noiden mörököllien puheissa jotain perääkin on!” Hemi vastasi ja lähti kohti juhlapaikkaa Vinskin kanssa. Ensimmäiset tanssit olivat käynnistyneet ja enimmäkseen hiirimiehet pitivät silmällä miten jokainen vanhempi hiiri ottaisi heidät vastaan. Lisäksi tanssi oli heille vieras laji muutenkin, joten oli kenties heidän kannaltaan parasta, että pitivät silmällä tovin miten parketilla vanhemmat hiiret tanssahtelivat.
”Ottakaahan klopit pienet rohkaisevat… eiköhän teilläkin ala sitten tanssijalka vipattamaan!” Antonio naurahti ja iski kannosta tehdyn pöytätason päälle pienen tarjottimen.
”Eiköhän tämä vielä tästä,” Turbo totesi pienesti hymyillen ja ihannoi Minnin onnea, joka paistoi tämän kasvoista tanssiessaan väkijoukon seassa Olivian kanssa.
”Tiedät mitä hän arvostaisi vielä enemmän,” Antonio kuiskasi hiirimiehen korvaan ja sai tämän vaisusti laskemaan katseensa maahan. Antonio etsi oman vaimonsa väkijoukosta ja ohjasi tämän sivummalle tanssimaan itsensä kanssa. Imeldan sairaus esti naista pidemmän tovin seisomasta, joten he olivat yrittäneet katsoa sellaisen paikan, johon hänen olisi helppo päästä lepäämään. Bändin aloittaessa soittamaan yhtä tunnetuinta marsilaista rakkauslaulua, valoja himmennettiin ja jokainen nosti katseensa tähtitaivaalle. Turbo laski oluensa pöydälle ja käveli lavan puolelle.
”Hei söpöliini!” Turbo tervehti Olivian ja nappasi tämän käsiinsä Minnin otteesta.
”Mene hakemaan Hemi tanssimaan!” hiirimies osoitti tytölle kookasta marsilaismiestä, joka edelleen osoitti mieltään siitä että tämä oli pakotettuna lavatansseihin mukaan.

Olivia naurahti innokkaana ja miltein hyppäsi Turbon sylistä juoksemaan Hemin luokse. Minni hieroi miehen olkapäätä.
”Miksi keskeytit tanssimme?” hiirinainen naurahti.
”Siksi, että saan itse sinut tanssittaa… ja vielä rakkauslaulun tahtiin. Mitä oikein ajattelit?” Turbo totesi vetäen naisen itseään vasten. Minnin katse laajeni hieman hämmästyksestä.
”Sinä… tanssittamassa minua? Ja kenties sinun pitää todistaa olevasi parempi, kuin Olivia…” Minni kysyi epäilevästi, kuitenkin pieni hymy kasvoillaan.
”Sinua… ja minun vertaaminen Oliviaan ei tarvitse miettiä edes kahdesti kumpi on parempi… Sano jos astun varpaillesi!” Turbo naurahti ja vilkaisi hieman miten muut tanssittivat puolisoitaan. Marcus oli löytänyt kanssa Jacan ja sai selkeästi olemuksellaan naisen nauramaan miehen olkaa vasten. Kylän pojat olivat kiinnostuneet Neerasta ja Kiarasta, mutta hiirineitojen katseet hamusivat kuitenkin Galin ja Hemin suuntaan.
”Osuvasti valittu komentaja!” Hemi vinoili, kun kantoi Oliviaa sylissään tanssilattialle.
”Pitihän sullekin se paras pari valita näihin kemuihin!” Turbo vinkkasi lasiensa alta silmäänsä.
”Totta… joten arvon madam… Saanko luvan?” Hemi kutitti Oliviaa pienesti saaden tämän kikattamaan kovaan ääneen.
”Jooh!” Olivia nyökkäsi hyväksyvästi. Minni taputti kullanruskean miehen olkapäätä saaden tämän keskittymään itseensä paremmin. Santtu yritti pakottaa Vinskiä kanssaan tanssimaan, mutta hiirimies hanakoi vastaan minkä kerkesi. Moto oli loppu viimein suostunut ihmisnaisen pariksi. Turbo veti naisen uudemman kerran itseensä kiinni ja edes jotenkin yritti kuljettaa tätä omalla alueellaan tanssilattialla.
”Miksi teet näin?” Minni kohautti kulmaansa.
”Miksi en tekisi?” Turbo heitti vastakysymyksen naiselle. Minni jäi pohtimaan asiaa selkeästi.
”Minni… rakastan sinua. Ja haluan, että sinullekin tärkeät asiat ovat minulle tärkeitä asioita. En ole kenties paras tanssija Marsin maanpäällä, mutta teen sen pienenkin asian vain sinun vuoksesi!” Turbo selitti ja sai naisen rakkaudentäyteisesti hymyilemään.
”Pidätkö tätä minulle tärkeänä?”
”Pidän… sen näkee kasvoistasi. Ja voin vannoa, etten ole nähnyt tuota katsetta sitten hetkeen sinulla,” Turbo jatkoi.
”Voi Turbo…” nainen henkäisi rakastuneena. Tanssinlomassa hiirimies suukotti naista hellästi. Kuitenkin miehen kasvojen piirteessä oli jotain poikkeavaa.
”Mutta häpeät silti tätä…” Minni naurahti ja sai Turbon nolostuneena katsomaan muualle.
”No sanotaan, että tämä sotii machouttani ja luonnettani vastaan kiivaasti!” Turbo naureskeli.
”Turbo… olet machohiireni silti, vaikka tekisit tämän vuokseni. Ei se katoa mihinkään sinusta,” nainen hymyili lempeästi hiirimiehelle. Turboa hävetti hieman. Antonio oli todennut miehille samalla tavalla aikaisemmin. Kenties asiassa oli perääkin. Hiirimiehet tulisivat väkisin tilanteisiin, jossa heidän egonsa joutuisivat koetukselle ja tämä oli hyvä harjoituksen paikka. Turbo vilkaisi sivummalle. Marcus ei häpeillyt tanssimista Jacan kanssa ja Hemikin alkoi Olivian kanssa pääsemään vauhtiin. Kiara pörräsi hiukan Hemin ympärillä ja helli kanssa Oliviaa. Minni tuhahti kylmästi kanssa huomatessaan Kiaran asenteen Hemiä kohden. Neera oli vetänyt väkisin Galin mukaansa siinä missä Vinski oli joutunut tuntemattoman vanhemman hiirinaisen pyöritettäväksi.
”Mitä mietit?” Turbo kysyi.
”Kiaraa…” Minni tuhahti.
”Mitä hänestä?”
”En ymmärrä miksi hänen pitää minun ystävieni kimpussa häärätä. Keskittyköön omaan elämäänsä!” naishiiri murahteli ja tunsi kuinka Turbo silitteli tätä vain lapojen välistä.
”Hemi on aikuinen hiiri päättämään omista asioistaan… en kiellä etteikö se mietityttäisi sinua, mutta jopa tässä asiassa kenties luotan Hemiinkin ja hänen harkintakykyynsä!”
”Oletko lyönyt pääsi vai onko siinä muuten vikaa?” Minni kohautti kulmaansa napauttaen etusormellaan hiirimiehen otsaa. Turbo nauroi lempeästi.
”No vikaa siinä on aina ollut… kuulat vaan kimpoilevat päässäni edes takaisin!” Turbo naureskeli heilutellen päätään kevyesti sivuttain.
”Turbo!” Minni yritti todeta vakavana, mutta kuitenkin nauru sai naisen hieman rentoutumaan.
”Sain sinut nauramaan…” Turbo nälvi naiselle, joka puolestaan nyrpisteli miehelle kuonoa ja suukotti tätä nopeasti.

Ilta jatkui pitkälle yöhön. Kuitenkin lavatanssit loppuivat ajallaan puolen yön aikaan. Imelda ja Antonio olivat vetäytyneet kotiinsa aiemmin Olivian kanssa, joka oli kaikesta riennoista nukahtanut Galin syliin. Muut hiiret yrittivät mahdollisimman hiljaa hiipiä puolen yön jälkeen talon sisällä omiin huoneisiinsa nukkumaan. Minni, Marcus ja Neera olivat jääneet vielä keittiöön keskustelemaan kuulumisistaan, muiden vetäytyessä nukkumaan.
”Teidät on niin kiva saada takaisin…” Neera henkäisi ja silitti Marcuksen olkavartta. Lopulta hiirinainen myös nojautui serkkuansa vasten.
”Ajattelisipa siskosikin samoin,” Minni hymähti nojatessaan uupuneena tuolin selkänojaan pöydän toiselta puolelta.
”Kiara on jyrkkä, mutta ei hänkään mitään pahaa ajattele kenestäkään,” Neera totesi saaden Minnin katseen laajentumaan hieman yllätyksestä. Hän muisti hyvin serkkunsa ryöpytyksen viime käynniltään.
”Ai edes silloin, kun hän halusi henkilökohtaisesti kuristaa minut?” Minni kysyi ja sai Marcuksenkin katseen laajenemaan.
”Milloin Kiara on jonkun päälle yrittänyt käydä?”
”Ennen kuin löysimme sinut… Kiara kokee elämänsä niin epäreiluksi rinnallani,” Minni selitti.
”Meillä ei ole ollut koskaan muuta, kuin maatalous täällä. Lapsuutemme ja aikuisuutemme pohjautuu kaikki tänne, sääntöihin jotka ukki on laatinut, kylällä hurvittelut ovat poissa kaikesta muusta vapaa-ajastamme,” Neera selitti.
”Tiedän… enkä edes tullut tänne kerskailemaan elämälläni. Työnne on yhtä arvokasta täällä, kuin meillä toisaalla Marsia. Sitä paitsi… te kunnioitatte perhettämme enemmän, kuin me,” Minni huokaisi.
”Ette tekään ole kunnioittamia ole! Elämäntilanteenne on ajanut teidät vain toisiin tehtäviin ja kauemmaksi perheestämme. Lisäksi vanhempanne hyväksyy teiltä sotilaallisuuden.”
”Niin mitä ukki ei voi sietääkään…” Marcus tuhahti naurahtaen.
”Enkä kyllä tiedä siitä, onko äiti innoissaan tästä asiasta yhtään sen enempää,” Minni kohautti harteitaan.
”Mutta ei se tarkoita ettettekö kunnioittaisi perhettämme,” Neera vilkaisi serkkuansa, joka painoi katseensa pienesti pöydän kantta vasten. Marcus hieroi niskaansa vilkaisten kuitenkin siskoaan. Minni oli aivan ajatuksissaan ja sai Marcuksen antennit värähtämään. Hiirimies keskitti fokuksensa sisareensa ja sai tämän hieman säpsähtämään. Minni vilkaisi vihaisena veljeänsä. Pieni sähköisku antenneihin tuntui epämiellyttävältä ja hiirimies oli aikanaan tehnyt hänelle samaa kiusatakseen häntä tarkoituksen mukaisesti. Neera hieroi kevyesti silmiänsä. Häneltä oli mennyt aivan ohi sisarusten välinen sanaton viestintä.
”Taidan mennä nukkumaan… vai vieläkö keskustelemme jostain?” Neera hymyili vaisusti.
”Mekin vetäydymme nukkumaan… Marcus kuitenkin laittaa Olivian herättämään meidät aamuyöstä!” Minni kommentoi ja sai Marcuksen tuhahtamaan.
”Pakkohan sitä velvollisuutta on jollekin tyrkätä!” hiirimies totesi venytellen pöydän kantta vasten.
”Sinä ja sinun hankitut velvollisuutesi,” Minni tuhahti naureskellen ja sai Neerakin kikattamaan hiirimiehen vieressä.
”Oli mukava jutella… nähdään aamulla,” Neera halasi nopeasti Marcuksen ja suuntasi itsensä kanssa omaa makuukammariaan kohden. Minni oli livahtamassa paikalta, mutta veljensä kovaotteiset voimat sai naisen iskeytymään saareketta vasten.
”Mitä sinä teet?” Minni puri hammastaan ja iski veljensä hännän irti itsestään. Kumpikin yritti tilanteessa olla mahdollisimman hiljaa.  
”Mitä salaat minulta?”
”En mitään!”
”Valehtelet!” Marcus murahti kuiskaten lähellä Minnin kasvoja. Hiirinainen ummisti hiukan silmiänsä.
”Kerro totuus… olet käyttäytynyt koko päivän välttelevästi!”
”Miten välttelevästi? Olet ollut koko illan kiinni omassa puolisossasi tai tyttäressäsi!”
”Joku tietää totuuden… eikö?” Marcus nyrpisti kuonoansa. Minni laski katseensa.
”Niin tietää…”
”Kuka?” Marcus tivasi sisareltaan vastauksia. Minni nosti katseensa veljeensä, jonka tuima katse vapautui hämmennykseen.
”Ukki?” Marcus kysyi. Minni ei vastannut veljelleen mitään, vaan poistui vähin äänin yläkertaan.

Marcus nojasi kaksin käsin työtasoon. Hän ei oikein tiennyt mitä olisi tuntenut. Oliko ukki kertonut heidän isoäidilleen? Tuskin. Kaksikon isoäiti olisi kertonut tyttärilleen ja kaikki olisivat vaatineet sisaruksilta vastauksia isästään. Marsin kuiden valo täytti alakerran valolla. Marcus asteli olohuoneen puolella ja istui sohvalle. Marcus oli täysin omissa ajatuksissaan nojaillessa toiseen käteensä, kunnes tunsi pehmeän kosketuksen olkapäällään. Norsunluunvalkea hiirinainen hymyili miehelle lempeästi, jonka kasvot kimmelsivät hieman meikinpuhdistusaineesta kuiden valossa. Jaca istui varovasti miehen viereen. Pitkät viininpunaiset hiukset olivat sen kerran hetkellisesti auki.
”Onko kaikki hyvin?” naishiiri kysyi huolestuneena.
”Mmmm… kai… suurimmaksi osaksi!” Marcus kohautti harteitaan. Miehen epämääräinen vastaus sai Jacan kohauttamaan kulmaansa. Hiirinainen nosti miehen kättä ja kaivautui tämän kainaloon.
”Olet söpö, kun tuolla lailla kierrät kysymykseni,” Jaca mutisi miehen leukaa vasten.
”Mulla olisi muutakin söpöä näytettävää sulle,” Marcus totesi muristen naisen otsaa vasten.
”Marcus…”
”Mitä? Voin tehdä taas sen palomiesliikkeen millä viimeksikin tipuit polvillesi,” hiirimies jatkoi flirttailuaan saaden norsunluunvalkean naisen räjähtämään punaiseksi.
”Kenties siitä on odotettavissa ammattisi!”
”Jaa palomies?”
”Niin…” Jaca siveli miehen rintaa.
”Mun letku on vain yksityiskäyttöön!” hiirimies tokaisi ja tunsi miten nainen iski nyrkillään tätä.
”Eikö kelpaa vai? Tiedän muutaman jolle voin myös tarjota itseäni, jos ei neidille kelpaa…”
”Ärsytätkö minua tahallasi?”
”Tietysti… se, jos mikä saa sinut juoksemaan perässäni!” Marcus vinkkasi silmäänsä. Jaca puristi toisella kädellään miehen poskia kipeästi ja painoi pitkän suudelman hiirimiehen suulle. Nainen laski kättään suudelman päätteeksi miehen kasvoilta ja tunsi miehen lämpimän hengityksen kuonoaan vasten.
”Ei kun oikeasti Marcus… mitä mietit?”
”Minni oli mennyt kertomaan ukille tästä koko sopasta…” Marcus vastasi hyvinkin suoraan. Jaca ei tiennyt kummasta oli enemmän häkeltynyt. Marcuksen suorasanaisuudesta vai Minnin totuuden toitottamisesta.
”Onko se paha?”
”No ei se paha ole… menen itse sekaisin vain, kun ensin hän käskee olemaan hiljaa ja sitten seuraavassa hetkessä on kertomassa itse rehellisesti asioista! En tiedä mitä hän minulta odottaa, kun toimii itse ihan sekaisen seinäkellon tapaan!”
”Minnillä on varmasti paljon mielessään ja sydämellään… mutta mikä sai hänet yhtäkkiä kertomaan ukillenne asiasta?” Jaca pohti ja sai Marcuksen kohauttamana harteitaan.
”En tiedä… Minni on niin oma mysteerinen laatikkonsa, että hänen ajatuksen juoksuun on välillä vaikea päästä mukaan!”
”Aaaa hän siis muistuttaa hyvin vahvasti jotakin tuttuani!” Jaca henkäisi vilkaisten hiirimiestä vieressään.
”Olemmeko oikeasti noin samanlaisia?”
”Olette… mutta valitettavasti olette niin lähellä vain toisianne nähdäksenne sitä itse!” Jaca silitti miehen reittä.
”Lopeta tai joudun kantamaan sinut ylös!”
”Se olisi harvinaisempaa!” Jaca virnuili ja jatkoi miehen sivelyä. Marcus vilkaisi naista vieressään, joka nousi ylös. Naisen häntä houkutteli miestä mukaansa ja lopulta kietoutui tämän käden ympärille. Marcus puolestaan kiskaisi naishiiren syliinsä, joka yritti pitää kiljaisun sisällään.
”Olet yksi mysteeri Marcus Milanius…” Jaca henkäisi lähellä miehen kasvoja.
”Samoin… Janica Ruiz…”
”Janica?” Jaca puristi kädet eteensä muka loukkaantuneena.
”Olet Janica… minun Janica…” Marcus kietoi kätensä hiirinaisen ympärille.
”Olenko mysteeri?”
”Olet sopivan salaperäinen…” Marcus suukotti naisen leukaa.
”Vai niin… tulepa salaperäisyytesi valtias nukkumaan. Tyttäresi herättää meidät kuitenkin parin tunnin sisään…”
”Voi kai viidestä, kuudesta tunnista puhua ihan parinakin!” Marcus kiusoitteli naista, joka nousi nopeastikin miehen sylistä. Nopeasti ohimennen hiirimies iski naishiirtä takapuolelle, joka puolestaan nappasi miehen kädestä kiinni estääkseen tätä herättämästä koko taloa.

Samaisena iltapäivänä jätkät, Minni, Santtu, Jaca, Gal, Hemi ja Marcus olivat lähteneet käymään sisarusten äidin maatilalla. Olivia oli kinunnut kanssa mukaan ja nautti mustan harrikan sivuvaunussa vauhdista. Tyttö oli harjoitellut vaarin sanomista ääneen aamulla, muun perheen luullessa tytön puhuvan Antoniosta. Kuitenkin valkeaturkkinen hiirimies tiesi totuuden. Hansista ei ollut kuulunut sanaakaan sen jälkeen mitään, kun Antonio oli käynyt poikansa ja tämän vaimon oven takana.
”Mitähän luulet isäsi tehneen sillä välin, kun olimme poissa?” Vinski huudahti sisaruskaksikolle. Marcus mulkaisi sisartaan, joka piti katseensa vain Turbon selässä.
”Tuskin mitään…” Minni tuhahti ja nosti katseensa Turbon olan ylitse takaisin tiehen. Van Gloweneiden maatilalla, Rontti oli kiinnittänyt vanhan riippumaton kahden kuivemman puun väliin. Jäljellä jääneiden torahammaskanojen kotkotus ja ajoittaiset kiljahdukset tappelun merkiksi täytti tilan äänillä. Hiirimies nautti lempeästä auringosta ja kevyemmästä viileämmästä tuulesta.
”Voisitko auttaa?” Hans tuhahti hiirimiehelle peittäen tämän auringon omalla varjollaan. Rontti raotti hiukan silmäänsä ja katsoi Hansia päästä varpaisiin.
”Maatalon emäntä voi ihan itse hoitaa tehtävänsä loppuun!”
”Ei uskoisi, että sinäkin olet maatilan kasvatti!”
”En olekaan… siksi en tee mitään!”
”Olet syntynyt tänne?!” Hans kohautti kulmaansa tyrmistyneenä.
”Siihen se sitten jääkin… omat vanhempani, eritoten oma isäni ajoi minut lahjakkaasti kyllä kodistani tai teki oloni sietämättömäksi täällä, että missä tahansa muualla oli parempi olla. Sen vuoksi olen enemmin armeijan kasvatti, kuin omien vanhempieni!”
”Ja vanhempien laajempi kunnioitus ei olisi auttanut asiaan?” Hans kysyi virnuillen.
”Kunnioitus lähtisi jo syntymästä asti, jos vanhempani olisivat sitä halunneet… sitä paitsi… mikä paraskin puhuja sotilaallisuutta vastaista isäänsä vastaan niskuroiva Ylijohtaja kehtaa minulle päätään aukoa kunnioituksesta?” Rontti kysyi saaden Hansin nauramaan.
”Yllätyin, että sait noinkin monta sanaa mahtumaan yhteen lauseeseen!”
”Miten kehtaat?” Rontti rähjäsi saaden Hansin enemmän nauramaan.
”Tuo oli hyvä heitto… pidä se, kun lakaiset terassin!” Hans iski harjanluudan ruskeaturkkisen hiirimiehen vatsalle. Moottoripyörien ääni sai kaksikon huomion.
”Ei silloin voi lakaista, kun tulee vieraita!” Rontti nälvi noustessaan ylös.
”Ei he ole vieraita tauno!” Hans huusi miehelle, joka kiirehti portille. Kuitenkin ennen teräsporttien auki saamista motoristit käynnistivät polttomoottorinsa ja liisivät metallisen aidan ylitse. Hans puristi vihoissaan kätensä eteensä.
”No? Mitä se meidän emäntä mököttää?” Rontti kysyi Hansilta astellessaan hänen ohitseen nuorukaisten luokse.
”Mitäköhän?” Hans tuhahti.
”Älä viitsi… et voi syyttää Minniä tästä…” Rontti vastasi tympeästi hiirimiehelle, joka käänsi katseensa vain toisaalle. Minni nosti Olivian Turbon kyydistä, joka kypärän pois saatuaan kiirehti Ronttia kohden. Hiirimies siirsi harjan häntänsä otteeseen ja levitteli käsiään. Pieni kiertoliike kuitenkin ruskeaturkkisen kenraalin ohi sai Rontin silmät pyöristymään.
”HEI!” Rontti älähti, kun kikattava hiirityttö juoksi vaarinsa luokse kädet levällään. Hansin sydän suli pienen hiiritytön eleestä ja koppasi tämän tiukkaan halaukseensa. Rontti nojasi terassin kaiteeseen kummallakin kädellään huokaillen ja nöyryytettynä.
”Mikä häväistys… jopa 1-vuotiaat juoksevat ohitseni!” Rontti mutisi itsekseen.
”Onko veteraanilla vieteri löystynyt?” Vinski naljaili ja sai Rontin suoristamaan itsensä.
”Ei… mistä moista päättelit häiskä?”
”Sinut sivuutettiin aika lahjakkaasti äskettäin!” Gal osoitti pientä kikattelevaa hiirilasta tämän vaarin kutitellessa kuonollaan tyttöhiirtä tämän leuan alta.  
”Niin?”
”Taitaa olla vesulla siis muutenkin haasteita naisten kanssa, jos kerran pienimmätkin karttavat jo!” Hemi naureskeli.
”Ei vain haasteita…” Vinski kuiskasi ja tunsi miten kenraalinsa iski tätä alavatsalle luudanvarrellaan. Valkea marsilainen urahti syvään ja sai vierellään olevan kaksikon nauramaan.
”Mites tänne?” Minni kysyi ja alkoi siinä vaiheessa aavistamaan jo jotain tapahtuneen. Hansin kylmä olemus naista kohden sai Minnin karvat hieman pystyyn.
”Onko jotain tapahtunut?” Turbo kysyi kanssa varoen.
”Ei mitään mainitsemisen arvoista…” Hans totesi laskien Olivian käsistään ja ohitti nuorukaiset. Minni vilkaisi Marcusta, jonka vakava ilme ei ollut tulkittavissa.  

Vaaleanharmaa hiirinainen haroi kypärän painamia hiuksiaan ja lähti isänsä perään talon sivulle.
”Miten niin ei ole tapahtunut mitään?”
”Miksi olisi?”
”Olisko vaikka siksi, että käyttäydyt omituisesti. Ja miksi välttelet meitä?” Minni kysyi turhautuneena. Hän oli kyllästynyt kaikkeen säätöön mitä kaikki salailu hänessä itsessään oli aiheuttanut. Muiden puolesta hän ei tietenkään voinut puhua, mutta hiirinainen oli ajanut ystävänsä ja veljensä, jopa isänsä valheiden verkkoon mukaan. Hans laski työkalujaan kädestään. Minni huokaisi syvään siirtäen suortuvaistaan.
”Hyvä on… muotoilen lauseeni uudelleen. Miksi välttelet minua?”
”Miksi ette ole isovanhempiesi luona?”
”Miksi et vastaa kysymykseeni?” kaksikon riidan alku kuului myös talon etuosaan. Rontti huokaisi syvään.
”Mitä on tapahtunut?” Moto kysyi mentoriltaan. Rontti heitti ponnarinsa selkänsä puolelle.
”Antonio kävi kukonlaulun aikaan kylässä…” hiirimies vastasi ja sai kaikki katsomaan hämmentyneenä toisiaan. Minni kuuli nurkan taakse kanssa Rontin huokaisun ja vilkaisi isäänsä.
”Kerroit sitten totuuden…” Hans murahti vihaisena.
”Miksi minun pitäisi valehdella aikuisen hiiren puolesta?”
”Sinä itse sanoit, että emme kerro muulle perheelle olemassa olostani… kuitenkin katsoit, että seisoin tukevasti maton päällä ja kiskaisit sen altani,” Hans osoitti tytärtään kevyesti sormellaan. Minni kavahti hiukan isänsä sanoja ja siirsi katseensa maahan.
”Petit minut…” Hans tokaisi saaden Minnin puristamaan kätensä tiukasti nyrkkiin.
”Ai, että minä petin sinut? Olisit sitten alusta alkaen selvittänyt asiasi itse. Vai pelkääkö oma isä tytärtään sanoakseen tälle vastaan?” Minni murahti saaden Hansin ilmeen laajenemaan. Samat sanat, kuin mitä Antonio oli sanonut hänelle aamusta.
”Älä huoli… isä… lupaan meinaan sinulle, että tästä eteenpäin en varjele salaisuuttasi!” Minni tuhahti hampaitaan purren.
”Mitä sinä sitten aiot?” Hans kysyi hämmentyneenä. Viha omaa tytärtä kohden laantui hiukan. Tai ei hän vihannut tytärtään. Hän oli vihainen hänen toimintatapaansa.
”Sitä, että jos joku kysyy sinusta niin lupaan kertoa kaiken olleen valhetta ja oletkin oikeasti hengissä! Ohjaan heidät myös mielellään tänne, ellet halua paeta maan alle…” Minni murahti poistuen paikalta. Hans hieroi niskaansa.
”Ai niin… minä en ole vastuussa ukin tekemistä valinnoista. Ja toiseksi… en tullut edes auttamaan sinua tänne, vaan äitiämme… jonka olemme kaikessa kiireessä ja menossa unohtaneet. Ja valitettavasti… Sinusta ei ole apua hänen parantumisensa kannalta!” Minni murahti vilkaisten olkansa yli isäänsä.
”Tulitteko tänne asti tappelemaan?” Rontti heilautti käsiään.
”Minulla ei ole syytä haastaa riitaa kenenkään kanssa!” Minni kohautti tympeänä olkapäitään. Hiirinainen marssi sisälle taloon jättäen kaikki muut ulkosalle taakseen. Hans palasi kanssa tympeänä omiin puuhiinsa.
”Kiva ristituli…” Marcus huokaisi hieroen korvansa juurta.
”Oletko pahastikin välikädessä?” Rontti kysyi.
”No käytännössä en… en vain tiedä mitä minulta tässä kohtaa odotetaan!” hiirimies tuhahti puristaen kädet eteensä.
”Toivottavasti et joudu valitsemaan puoliasi?” Santtu pohti.
”Siihen en ryhdy. Muutan vaikka samalla lennolla takaisin Tulikiveen, jos he kaksi sen minulle tekevät!” Marcus osoitti peukalollaan taakse päin. Jaca hieroi kevyesti hiirimiehen olkaa, joka antoi naiselle lempeän hymyn.

Minni oli vetäytynyt omaan huoneeseensa, eikä ollut valmis keskustelemaan kenenkään kanssa. Turbonkin hiirinainen oli ajanut pois, joten Turbo kunnioitti naisen päätöstä. Minni oli pahalla tuulella, joten kukaan ei halunnut seistä silloin hänen tiellään. Jopa Hemi oli kyennyt karttamaan naishiirtä. Tosin kookkaalla marsilaisella oli muutakin tekemistä, kuin ärsyttää Minniä. Hemi tutki Olivian kanssa tilaa tarkemmin ja oli ystäviensä kanssa ajautuneet toiseen tilalla olleista talleista. Se oli ränsistyneemmässä kunnossa ja Marcus arveli, että voisi kenties olla jo purkukuntoinen.
”Edes Antonion perheellä ei ollut tässä kunnossa olevaa tallia!” Vinskin ääni kaikui ovelta.
”Tämä on vanha harrastetalli, jossa äiti huolsi koiria ja piti heidät kilpailukykyisinä,” Marcus selitti ja osoitti käsillään vanhoja laitteita, jotka etäisesti muistutti puhaltimia, joilla koirien turkkia pystyi kuivaamaan. Vinski tutki laitetta kummastellen.
”Miksi tämä on tällaisessa kunnossa? Luulin, että äitinne rakastaa koirianne?” Jaca vilkaisi miestään.
”Niin hän varmasti rakastaakin… mutta äiti ei ole käsittääkseni kisannut enää vuosiin koirien kanssa!” Marcus puristi kädet eteensä.
”Eikä sen puolesta tällaisessa läävässä, kyllä koiria huolletakaan!” Gal vilkuili edelleen ympärille.
”Tälle voisi sitten näyttää kevyttä moukaria!” Hemi naureskeli korkeammalta tasanteelta, jonne oli jälleen Olivian kanssa ajautunut. Tosin tällä kertaa tasanteessa oli kaide, jonka raoista Olivia naureskeli.
”EEeiiiii…” tyttö vilkutteli.
”Heeeeiiii rakas,” Jaca heilutti tyttärelleen takaisin Marcuksen hymyillessä lempeästi vieressään. Hemi nojasi kaiteeseen kevyesti seisten alapuolella oleviin hiiriin nähden selin seuraten siskontyttärensä toimia.
”Miten Minni voi?” Jaca kysyi. Moto kohautti vastaukseksi vain hartioitaan.
”Sen verran oli pahalla tuulella, ettei edes yhtä vitsiä uskaltautunut heittämään!” Vinski totesi tutkien edelleen laitetta kädessään.
”Minni kaipaa vain oikeanlaisen vitsin, mutta eihän Vinski sellaista osaa… kun loukkaa kuitenkin meidän kenraalittaremme tunteita!” Hemi naurahti.
”Voit kokeilla ihan vapaasti! Mielipidettä jälkikäteen on vain vaikea antaa sitten, kun pää on kainalossa!” Marcus tokaisi.
”Olisipa ainakin hiljaista tovi!” Gal naureskeli saaden Hemin puuskahtamaan. Hän oli menettämässä pahemman kerran tatsinsa, kun kaksikko oli alkanut ottamaan oppia tästä. Räsähdys hiirimiehen takaa sai hänet varovasti suoristamaan itseään.
”Hemi painon pudotuksella puut eivät paukkuisi allasi!”
”Ole hiljaa ituhippi!” Hemi tokaisi ja siirsi itseään kaiteen räsähdyskohdasta sivummalle. Olivia kipusi jo portaita alemmas varovasti. Kuitenkin räsähdys ja Hemi tunsi vain painovoiman vetävän häntä maata kohden. Marsin punainen hiekka vain pöllysi hetken aikaa ilmassa saaden kaikki pelästymään.
”HEMI!” Marcus, Jaca ja Gal huudahti juosten ystävänsä luokse. Olivia oli kivunnut takaisin tasanteelle ja kurkotteli rikkoutuneen kaiteen luona katsellen alas.
”Olivia paikka!” Jaca komensi, nostaen katseensa ylös ja juosten hakemaan tytärtään.
”Hemi!”
”Hei herää!” Marcus ja Gal yrittivät saada mieshiirtä hereille, mutta tuloksetta.
”Hakekaa Minni ja Turbo!” Marcus komensi tukien ystäväänsä. Moto nyökkäsi hyväksyvästi ja poistui tallista. Muut jäivät auttamaan suurikokoista marsilaista parhaansa mukaan, joka tiputuksesta oli tajuton…

Oh boy, nyt osasitkin päättää melkoiseen cliffhangeriin. Mitenköhän Hemille kävi? Toivottavasti ei kovin pahasti

Tasainen piippaus sai Marcuksen huokaisemaan. Hän istui yksittäisellä tuolilla huoneen nurkassa käsiinsä nojaten. Gal nojasi seinään ja katsoi sairaalavuoteella makaavaa norsunluunvalkeaa marsilaista. Hemin pituuden vuoksi sairaalan oli löydettävä extra pitkä sänky. Pienen etsinnän jälkeen sairaala oli löytänyt vanhasta varastostaan sängyn, johon sai nostettu extra palan jaloille. Hiirimies makasi rauhaisasti sängyllään ja keräsi voimiaan. Viimeinen vuorokausi oli ollut rankka jokaiselle. Muut miehen ystävistä olivat jääneet odottamaan uutisia Marien tilalle. Olivia oli tapahtumien jälkeen ollut suhteellisen kärkäs ja ei viihtynyt juuri kenenkään sylissä tai huomassa. Hemin syvä hengenveto sai Marcuksen ja Galin nostamaan katseensa hiirimieheen.
”Mää en varmaan koskaan ole nähnyt Hemiä noin kauaa paikallaan!” Gal pyöritteli päätään yrittäen saada tunnelman hieman laantumaan. Marcuksen suupieleen nousi pieni hymy.
”No sanopa se!” hiirimies hieroi mustia hiuksiaan pienen naurahduksen kera. Koputus oveen sai kaksikon hymähtämään samaan aikaan. Hiirimiesten ystävät astelivat kanssa sisään. Olivia juoksi ikäväänsä Marcuksen jalkojen väliin.
”Neiti känkkäränkkä… saat pitää!” Jaca tuhahti ja astui veljensä viereen haroen tämän hiuksia.
”Ooks sää ollut känkkis?” Marcus kuiskasi tyttärensä korvaan, joka seisoi isäänsä vasten selin. Tyttö naurahti ensimmäisen kerran vuorokauteen ja kääntyi halaamaan isäänsä.
”Onko Hemin voinnissa mitään uutta?” Minni kysyi vilkaisten Galia, joka vastaukseksi pudisti päätään. Jacakin huokaisi surkeana. Vaikka Hemi oli raskas, oli hän silti ainakin heidän tiimillensä tärkeä jäsen. Jaca hieroi hiirimiehen olkaa. Kaksi pitkää arpea laskeutui vasemman olkapään ylitse.
”En tiennyt Heminkin haavoittuneen?” Moto hieroi niskaansa. Jaca vilkaisi nopeasti kookasta harmaata jättiä.
”Se oli vahinko muutama vuosi sitten… silloinkaan Hemi ei viihtynyt sairaalassa, kuin sen aikaa kuin oli tikattavana!”
”Olisi voinut silloinkin olla pidempään!” Marcus totesi.
”Mää lähden kyllä täältä heti menee, kun saan vaan silmäni kunnolla auki!” Hemi mutisi sängyssään saaden kaikkien huomion.
”HEMI!” kaikki ilahtuivat hiirimiehen havahtuessa hereille.

Norsunluunvalkea hiirimies yritti saada kirkkaiden valojen alla silmiään auki. Tuskaisena hiirimies hieroi päätään. Olo olikin huomattavan hutera ja valot välkkyivät vain silmissä. Oikea olkapää tuntui turralle ja särky oli koko kädessä sormenpäihin saakka.
”Oletko kunnossa?” Jaca kysyi huolestuneena.
”Miksi en olisi?” Hemi kurtisti kulmiansa ja suuntasi katseensa sisareensa siristellen edelleen silmiänsä.
”Äijä tippui nelisen metriä kuivalle hiekalle selälleen? Olisiko siinä syy?” Vinski heilautti kättään ihmeissään. Hän oli mukana todistamassa hiirimiehen pudottautumisen laholta parvelta.
”Kävikö…” Hemi naureskeli ja haroi hiuksiaan. Kauhun ilme valtasin miehen sielun lisäksi hänen kasvonsa.
”Mitä te olette tehneet?” norsunluunvalkea marsilainen parahti haroen päätään.
”Miten niin me?” Gal kohautti kulmaansa.
”Mitä te ääliöt olette tehneet mun hiuksilleni?”
”Siis…” Santtu kysyi vilkaisten nopeasti sisaruksia sängyn toiselle puolelle.
”Oletko sää läskipää huolissasi enemmän hiuksistasi, kuin esimerkiksi jalastasi… joka oli kolmesta kohdasta murtunut ja nyt leikattu?” Marcus ärähti osoittaen marsilaisen jalkaa, joka oli melkein reiteen asti kipsattu ja kohotetussa asennossa. Hemi kohotti hiukan päätään ja katsoi koholla olevaa vasempaa jalkaansa.
”No kappas…”
”Mikä idiootti…” Gal vilkaisi myös Marcusta, joka paransi Olivian asentoa sylissään. Hiirimiehen hiukset eivät olleet enää kuohkeassa kuosissaan vaan pitkin pituuttaan hiirimiehen päätä.
”Sun oikea olkapää vedettiin kanssa paikoilleen ja siellä oli havaittavissa pieni murtuma,” Minni jatkoi osoittaen miehen kättä.
”No ihmekkös, kun särkikin!” Hemi puri hammastaan, kun pienikin liike olkapäähän teki kipeää.
”Eiköhän nämä hiuksetkin saada takaisin pystyyn niin, kuin sinutkin!” Jaca lohdutti pikkuveljeänsä. Hemi vilkaisi mulkaisten sisartaan. Marcus laski Olivian hiirimiehen syliin, joka ryömi tämän rinnan päälle istumaan.
”Siihen sitten takapuolesi asetit?” Hemi kysyi vitsaillen. Olivia naurahti miehelle ivallisesti ja nojasi käsiään vasten silittäen miehen viininpunaisia hiuksia.
”Näettekö? Oliviakin nauraa mun hiuksille…”
”Ei Olivia sun hiuksillesi naura!” Turbo kommentoi.
”Vaikka Pelle Peloton look on mukavaa vaihtelua,” Gal kuiskutteli ja sai Marcuksen, Moton ja Vinskin pilkkaavasti naureskelemaan. Hemi murahti vihaisena ja kohotti asentoaan.
”Miten täältä pääsee pois?” Hemi tokaisi ja etsi keinoa päästä ylös vuoteestaan.
”Heiii… miten täällä sujuu?” nuori hiirineito asteli huoneeseen ja sai Hemi painautumaan takaisin sängynpohjalle.
”Oikeastaan ei mulla ollutkaan kiire…”
”Kasanova taas vauhdissa,” Vinski kuiskasi Galille, joka tyrskähti kevyesti.
”Paraskin gigolo puhumaan!” Moto kommentoi Vinskille, joka oli tunnettu naistenmies taidoistaan. Tai ainakin omasta mielestään. Nuori hiirinainen oli pieni kokoinen, juuri mitta hipoi 165 cm. Hiirinainen katsoi ympärilleen. Hän tunsi olonsa hyvin pieneksi kaikkien muiden hiirien seurassa. Naisella oli kaunis tumman okran värinen turkki. Tietyssä valossa turkin väri taittui hieman oranssiksi. Vaaleat hiukset olivat liukuvärjätty osittain keltaisiksi ja letitettyinä sekä kasattu yhdelle nutturalle takaraivolle. Naisen kasvot eivät olleet meikin peitossa. Ripsiväri kohotti hieman katsetta. Naishiiren topaasin väriset silmät hohtivat, kuin kauniit kristallit. Ne olivat huomattavan paljon vaaleamman siniset kuin Annilla. Hemi oli ainakin ihan myyty. Jaca teki hiirinaiselle tilaa, jolla oli yllään perinteinen marsilainen hoitajan asu. Punahihallinen ja polvien yli laskeutuva mekko istui hiirinaisen päälle, kuin nenä päähän. Valkoinen esiliina oli kiedottu lanteille, jonka edessä oli suuri marsilainen risti. Myös naisen vasempaan hihaan oli kiinnitetty valkea liina, jossa oli samanlainen risti. Hiirinainen tarkisti miehen tippatelinettä samalla.
”Mikä vointi?” naishiiri kysyi ja sai Hemin vaikenemaan. Naishiiren kysyvä ilme sai Marcuksen, Galin ja Vinskin kikattelemaan kuin koulutytöt.
”Me poistumme nyt!” Minni komensi veljeänsä.
”Me ei olla valmiita vielä!” Marcus levitteli käsiään.
”NYT!” Minni komensi ja veti Marcuksen käsipuolestaan ulos huoneesta tuntien vihlaisun selässään kiertoliikkeen yhteydessä. Kaikki muut seurasivat kenraalin ohjeistuksia.
”Sano Hemille hei hei!” Jaca kuiskasi Olivian korvaan napaten tämän syliinsä Hemin yltä. Olivia vilkutti varovaisesti Hemille ennen poistumistaan huoneesta äitinsä kanssa.

Naishiiri hymyili lempeästi Olivialle ja paransi samalla Hemin peittoa suorempaan tämän yllä.
”Suloinen pienokainen…” naishiiri henkäisi ihastuneena.
”Jooh… Olivia on oikein sydäntenmurskaaja…” Hemi hermoili hiirinaisen rinnalla. Hän piti katseensa toisaalla, koska ei ollut aikaisemmin kokenut ketään hiirinaista kohtaan mitään samanlaista vetoa. Ei edes Kiaraa. Naishiiri yritti metsästää miehen katsetta, jonka hetken etsinnän jälkeen onnistui saamaan. Naisen kasvoilla oli hellä ilme, joka huokui ystävällisyyttä ja tietynlaista rohkeutta. Ja se hymy. Jos polvet olisi pettänyt hiirimiehen alta niin hän kolisi niille kovaa ja korkealta.
”Onko Olivia oma tyttäresi?” naishiiri kysyi kirjaten hiirimiehen muita mittausarvoja ylös.
”Täh… ei… Olivia on mun siskontyttö,” Hemi empi nolostuneena.
”Aaaa… suloinen hän on silti ja tulette ilmeisen hyvin toimeen keskenänne?”
”Me ollaan tiimi ja vietetään paljon aikaa yhdessä. Olivia istui seuraan heti synnyttyään.”
”Ihastuttavaa nähdä miehiä, jotka välittävät myös pienimmistä,” naishiiri ihasteli ja sai Hemin punastelemaan. Naisen itsevarmuus sai Hemin hiljenemään.
”Onko kädessä tai jalassa ollut kipua?”
”Olkapää on ilmeisen arka… ei kestä juuri minkäänlaista kosketusta tai painoa,” Hemi tuhahti yrittäen vaihtaa asentoaan. Hiirinainen auttoi kevyesti miestä kohoasentoon ja paransi päädyn asetuksia.
”Kiitos…”
”Tuki on vinossa. Muoviosa painaa olkapäätä virheasentoon…” naishiiri totesi ja irrotti tukisiteen Hemin ympäriltä.
”Lisäksi kyynärpään tukikuppi on väärän kokoinen. Ei ihme että käteen sattuu,” hiirinainen naurahti ja heilautti tukisidosta kädessään.
”Voiko sille tehdä jotain?” Hemi kysyi hämmentyneenä.
”Totta kai… hankin sinulle isomman tukikupin… kun nähtävästi olet suurempi, kuin aikaisemmat Meriluodon potilaat,” naishiiri naurahti.
”En ole Meriluodosta,” Hemi pudisteli itsevarmasti jo päätään.
”Ihmekkös. En tunnistanut sinua. Milaniusten sisarukset puolestaan olen tuntenut naperosta asti,” nainen selitti irrottaen kyynärpäätä tukeneen kupin irti tuestaan.
”Tunnet Marcuksen ja Minnin?”
”Jep… Olin Minnin kanssa samalla luokalla ala-asteella hetken aikaa. Hän ei selkeästi vain muista minua,” naishiiri kallisti hiukan päätään.
”No miksi et muistuta häntä?”
”Mmmm… ehkä voisin…” naishiiri pohti.
”Käyn vaihtamassa tämän nopeasti…” naishiiri jatkoi ennen, kuin Hemi kerkesi sanoa juuri mitään naishiirelle. Hemi laski varovasti päänsä takaisin tyynylleen. Pienikin vääntö olkapäähän teki kipeää, mutta senkin hiirinainen sai katoamaan omalla katseellaan. Oliko hän rakastumassa? Niin pieni ja siro hiirinainen. Ei yhtään sen tyylinen mitä hiirimies oli luullut hakevansa. Hakiko hän edes parisuhdetta? Hemi katsoi kuontaloansa. Kaikki hänen omat vaatteensa oli riisuttu ja yllä oli kenties vain sairaalan tarjoamat bokserit. Hän ei ikimaailmassa saisi sillä tyylillä käännettyä hiirinaisen päätä.
”No niin… katsotaan uudelleen,” hiirinainen henkäisi.
”Kuule neiti… mä…” Hemi empi minkä kerkesi.
”Zara…”
”Mitä?”
”Nimeni on Zara,” hiirinainen hymyili lempeästi miehelle.
”Zara?” Hemi epäili.
”Niin… ei marsilaiseksi nimeksi yhtään sen erikoisempi, kuin Hemikään,” Zara vinoili miehelle ja sai tämän naurahtamaan.
”Sori…”
”Ei se mitään. Saat tottua ihanaan seuraani!” Zara vastasi napakasti ja sai norsunluunvalkean hiiriuroon kurtistamaan kulmiansa.
”Miksi?”
”Etkö ole kuullut?”
”Kuullut mistä? Heräsin 20 minuuttia sitten?”
”Olen henkilökohtainen hoitajasi… ystäviesi lisäksi. Huolehdin kaiken saman mitä täälläkin huolehtisin, mutta vain sairaalan ulkopuolella,” Zara kohautti harteitaan.
”Pliis älä anna hoitajien vastuuta ystävilleni… etenkään Marcukselle ja Galille,” Hemi anoi ja sihahti heti perään, kun Zara asetteli kättä tukevan tukisiteen takaisin paikoilleen.

Hemi puri hammastaan saman aikaisesti, kun Zara asetteli tukisiteen napit omille paikoilleen hiirimiehen selän puolella. Asento oli hyvin epämukava ja olkapään särky ylsi sormenpäihin asti.
”Raaka pudotus, jos kerran kätesi on jalkaasi kipeämpi, vaikka sille tehtiin isompi operaatio kuin tälle,” Zara tokaisi hieroen kevyesti Hemin olkapäätä merkiksi, että oli valmis.
”Ja tilanteesta tekee kenties huvittavamman sen, että tällä kertaa en edes pelleillyt oman henkeni kustannuksella vaan parven kaide petti vain altani huonossa kohtaan!” Hemi tuhahti pieni virne kasvoillaan.
”Sinulleko on tyypillistä laittaa oma henki likoamaan?” Zara nojasi jalkopään kaidetta vasten kallistaen kysyvästi päätään.
”Sinä et tunne minua!” Hemi osoitti naista sormellaan.
”En… mutta 10 viikon päästä toivottavasti jo tunnen… et ole nimittäin marsilainen, joka salaisi itsestään asioita!” Zara nyrpisti nenäänsä ja käänsi katseensa toisaalle.
”Tuonko diagnosoit jo minusta?” Hemi kohautti kulmaansa.
”Se ei ollut vaikeaa… katson vaatteesi tänään kuntoon. Kotiudut nimittäin heti, kun olet jo noin pirteä. Lääkärimme tulee katsomaan sinua vielä ennen, kuin kotiudut,” Zara vinkkasi silmäänsä ja oli poistumassa huoneesta.
”Saanko sinut kaupanpäälle?” Hemi virnuili ja sai hiirinaisen pysähtymään oven juureen. Zara tunsi miten yritti punaansa vetää takaisin ja keskittyä vain hyvään hoitosuhteeseen.
”Olen sairaanhoitajasi… en hoitosi!” nainen sivalsi ja poistui huoneesta katsomattakaan Hemiä.
”Auts…” Hemi kuiskasi leveästi virnuillen. Zara teki tilaa norsunluunvalkean ystäville, jotka änkesivät uudemman kerran huoneeseen.
”Mihin te Minnin ystävineen hukkasitte?” Hemi kysyi. Marcus laski Olivian takaisin Hemin sängylle, joka iloisena mutusti kanttiinista saamaansa hedelmäpoppia. Marsilainen hedelmäpop oli tikunvarressa oleva hedelmä, joka näkyvyyden vuoksi oli leikattu kauniiseen kuvioon. Tikussa saattoi olla useampi eri hedelmä. Lisäksi oli tyypillistä, että osaan hedelmästä oli kiedottu ympärille taikinarulla ja hedelmän pää oli upotettu hedelmäsokeriin saaden popin houkuttelevamman näköiseksi.
”Minni sai soiton Rontilta,” Marcus risti kädet eteensä. Hemi kohautti kulmaansa. Marcus ei ollut vitsi tuulella ja sen aisti hänestä. Jotain oli sattunut.
”Kertokaa nyt joku jotain?” Hemi katsoi ystäviänsä. Jaca huokaisi syvään.
”Hans on pidätetty… häntä ollaan parhaillaan viemässä takaisin Tulikiveen.”
”Hä? Onko joku laulanut?” Hemi älähti hämmentyneenä.
”En tiedä… Minni vaikutti yhtä hämmentyneeltä!” Gal kohautti harteitaan.
”Eikä vaikuttanut!” Marcus murahti ja sai kaikkien katseet itseensä.
”Mitä tarkoitat?” Gal kysyi, koska itse oli kokenut Minnin olemuksen erilaisena.
”Mitäköhän? Ensin hän piilottelee isää, sitten hän kertoo isästä, jonka jälkeen ottaa yhteen tämän kanssa! Olisiko muka oikeasti sattumaa, että isä joka on piilotellut lapsuuden kodissani itseään ja joka on tapellut tyttärensä kanssa… ilmiannettaisiin oman tyttärensä toimesta?” Marcus kysyi ärtyisenä.
”No et voi olla tosissasi?” Jaca tuhahti miehelleen.
”Miksi Minni ilmiantaisi oma isänsä? Riidan vuoksi?” Gal heilautti käsiään.
”Niin ja eikö olisi todennäköisempää se, että Minni olisi ilmiantanut Hansin jo ennen, ennen kuin tulimme Meriluotoon?” Hemi kysyi.

Marcus vapautti käsiensä ristiasennon ja nosti kätensä lanteilleen. Hiiriuros pudisteli päätään ja kasvojen kireydestä huomasi miten tämä puri hammastaan yhteen.
”Marcus… vaikka Minni otti yhteen Hansin kanssa niin en usko hänen tehneen tällaista!” Jaca yritti rauhoitella hiiriurosta.
”Niin kai…” Marcus vastasi epämääräisesti.
”Lähtikö Minni ja muut teidän kotitalollenne?” Hemi kysyi yrittäen kanssa saada tilannetta purettua.
”Ei… ne jäi kanttiiniin vielä,” Jaca vastasi ja yritti saada Marcukselta edes jonkinasteista katsetta. Kuitenkin hiirimies asteli ikkunan luokse ja yritti sisäistää kaikkea jälleen yksin.
”Sinua sen sijaan onnisti… nätti hiirityttö,” Gal vinkkasi silmäänsä.
”Nainen… ja erittäin napakka sanainen!” Hemi tokaisi.
”Awwwww saitko rukkaset ennen kuin hän ehti sanoa mitään?”
”Haaaaahaaaa… olisinkin! Hän on omakohtainen hoitajani, joka tulee mukanamme tilalle!” Hemi totesi ilmeettömästi, kun muisti Zaran kertomat terveiset.
”Pääsetkö kotiin?” Jaca kysyi.
”Tänään heti kun lääkäri on vain tarkastanut minut!” Hemi kohautti harteitaan ja tunsi viiltävän vihlaisun toisessa olkapäässään. Hemin ilme kertoi myös, että toiminta teki kipeää. Olivia tarjosi hedelmäpoppiansa Hemin suuntaan, jonka sydän suli tytön eleestä.
”Olet ihana… mutta saat syödä itse tämän!” Hemi osoitti poppia ja sai Olivian tunkemaan vartaan puolittain suuhunsa. Samaan aikaan sairaalan ulkopuolella Minni ja Santtu istuivat pienen tasaisen kivikaiteen päällä. Turbo ja Moto nojailivat samaan kaiteeseen ja huokailivat tylsyyttään. Vinski nojasi kumpaankin käteensä moottoripyöränsä etupaneelia vasten.
”Lähdemmekö Tulikiveen tänään?” Vinski kysyi.
”Ei…” Minni vastasi pitkään huokaisten.
”Miksi? Eikö isäsi tarvitse meitä?” Moto hämmentyi.
”Äitini tarvitsee minua enemmän, kuin isäni… ellei isä mene kanssa katatoniseen tilaan yhtäkkiä,” Minni tuhahti puristaen kätensä eteensä. Vaalea farkkutakki tippui naisen olalta, jonka Turbo hellästi korjasi.
”Eikö Hallitus vaadi kaikki todistajiksi, jotka ovat tavanneet isäsi hengissä?” Vinski kysyi hämmentyneenä.
”No sitten kun se kutsu tulee niin lähden… sitä aikaisemmin yritän pohtia millä saisin äidin palautettua tähän maailmaan!” Minni tuskasteli hieroen otsaansa saman aikaisesti.
”Marcuksen avulla?” Santtu kysyi.
”Pahanilman lintu! Kiukutellut viimeiset päivät…” Minni totesi ärtyisenä.
”Marcuksella on ollut huoli Hemistä. Anna hänelle armoa…” Turbo tutkaili hanskaansa ja vilkaisi nopeasti ohimennen olkansa yli Minniä. Minni tuhahti kylmästi hiirimiehelle vastaukseksi. Turbo asetteli hansikkaansa takaisin käteensä ja suoristi itsensä.
”Mistä aloitamme äitisi palauttamisen?” kullanruskean hiirimies kysyi.
”Vien sinut sinne…” Minni virnuili vastaukseksi.
”Turbo ei taida olla äitisi suosikki vävyehdokas?” Santtu pohti.
”No ei… sekin on oma tarinansa. Heidän ensikohtaamisensakaan ei ollut mieltä ylentävä,” Minni naurahti ivallisesti.
”Oliko teini-ikäinen Turbo liikaa hälle?” Vinski irvaili.
”Itse asiassa äiti tapasi Turbon vasta noin parikymppisenä,” Minni pohti.
”Määhän kerroin siitä teille jo aiemmin, kun Marie sai meidät kiinni torilta,” Turbo muistutti kaksikkoa.
”Ei kun niin kerroitkin!” Vinski huudahti naureskellen saaden muut pudistelemaan päitään. Teini-iässä hän oli muistaakseen kertonut Turbosta äidilleen ja tämän kanssa seurustelusta, mutta ei muista vieneensä nuorta hiiriurosta heti kotipuoliin esitelläkseen tämän.
”Aiotko kertoa sen?” Moto kohautti kulmaansa.
”ET!” Turbo kielsi jyrkästi.
”No peittoa korvasi sitten machohiiri… tästä nimittäin lähtee!” Minni rusautti sormensa ja sai Turbon ummistamaan silmänsä tiukasti kiinni…

Tulitauko oli erääntynyt hiirten voittoon Tulikivikaupungin reunamilla. Kuulas ilma oli kirkas, mutta ilmassa tuoksui kuitenkin ruuti ja veri. Minni pyyhki kuonoansa saman aikaisesti, kun käveli kaupungin katua pitkin. Hälytykset olivat laantuneet ja kansalaiset uskaltautuivat jälleen kulkea kadulla turvallisesti. Ruskeaturkkinen hiirinainen heitti pienen mönkijän kyytiin suuremman reppunsa, jonka kyljessä komeili punainen risti. Hiirinainen siirsi suortuvaansa ja vilkuili läheisen ravintolan kilometrijonoa. Naisen suurin osa hiuksista oli takaraivolla ponnarilla kiinni.
”Aaaaaahhh… olen niin turhautunut, kun hälytykset sammutetaan aina siinä pisteessä kun sotilaat palaavat kentältä syömään…” Minni marina sai sinisilmäisen hiirinaisen havahtumaan. Anni naurahti lempeästi.
”Mitä? Eikö meidän uunituore kenraalimme jaksa jonottaa?” nainen naureskeli.
”Olen ollut kenraali vasta kolme viikkoa… enkä yhdellä tähdellä vielä riemusta hypi!” Minni naljaili takaisin.
”Et tietenkään… kyllä sinun kunnianhimosi tähtää korkeammalle, kuin yhteen tähteen!” Anni virnuili.
”Kunnianhimosta huolimatta… minulla on nälkä joka tapauksessa!”
”Mennään sitten tukikohdalle syömään. Vai onko sinulla kiire armeijan tukikohdalle?”
”Ei suinkaan… Karpaasin rumaa naamaa sai jo kentällä katsoa riittämiin,” Minni vastasi silmiään pyöräyttäen.
”Ihanaa,” Anni naureskeli.
”Sitä paitsi minulla on Turbolle asiaa… kun herra vain suostuu ilmestymään jostain,” naishiiri vilkuili ympärilleen.
”Ai mitä? Vai onko se jotain salaista tai sellaista mikä ei kestä ystävän päivänvaloa?”
”Ei… äitini pyysi minua Meriluotoon ja ajattelin ottaa Turbon mukaan! On vain yksi ongelma…” Minni puristi kädet eteensä.
”Ja se on?” Anni ihmetteli.
”Turbo ja äiti ei ole koskaan tavannut toisiaan… se olisi Turbolle ensikosketus tavata äitini,” Minni hymyili leveästi.
”No eiköhän se sitten hyvin mene. Ja on jo korkea aikakin… olette olleet jo 6-vuotta yhdessäkin! Turbo on kiltti ja sosiaalinen kuitenkin! Parasta vävypoika materiaalia mitä kukaan voi edes saada…”
”Joo niin on… äitini taas ei!” Minni pudisteli päätään.
”Minni… siitä on melkein 7-vuotta, kun näit äitisi viimeksi. Kai hänessä jotain hyvää on?” Anni heilautti kättään.

Paria vuotta isänsä kuoleman jälkeen, Minni oli jälleen liittynyt takaisin armeijaan, tavannut piakkoin Turbon harjoitusleirillä ja oli tutustunut Annin kanssa toisiinsa enonsa kautta. Rontti oli arvioinut nuoren hiirinaisen tarvitsevan poikaystävän lisäksi ystäviä ympärilleen ja Anni oli loistava valinta siihen. Neljä vuotta vanhemman Annin lämpö ja aitous oli tehnyt nuoreen hiirineitoon vaikutuksen melkein ensi istumalta. Minni oli ensikertaa elämässään avautunut Annille menneisyydestään ja kuinka kylmät välit nuorella naisella tälläkin hetkellä oli omaan äitiinsä. Vasta kerrottuaan Annille äidistään oli Minni avautunut myös Turbolle asiasta.
”On äidissä hyvääkin ollut. Kuitenkin kaikki negaatio korostaa äidin muuta luonnetta ja se on varmasti periytyvää!”
”Eli varo kohtaloasi, jos noin ajattelet!”
”Kiitos!”
”Ole hyvä kääpiö!” Anni huitaisi naishiiren suuntaan.
”Et ole minua paljoakaan pidempi…”
”En. Mutta vanhempi olen!”
”Niin. Varsinainen vanhus! Eläkepäivät koittavat siis ihan nurkan takana,” Minni naureskeli ja kuuli miten tuttu moottoripyörä lähestyi kaksikkoa.
”Miten ajattelit pehmittää hänet?” Anni kohautti kulmaansa välittämättä nuoremman hiirinaisen naljailuista.
”Ruokkimalla hänet tietysti hyvin!” Minni vastasi nopeasti ja sai hiirinaiset naureskelemaan. Mustan kiiltävä ja hyvin kromattu harrikka pysähtyi naisten viereen.
”Mitäs neidot? Kelpaako kyyti?” Turbo avasi keltaisen visiirinsä moottoripyöräkypärästään.
”Huomioi tuo tuleva morsiamesi vain? Minulla on muuta tekemistä!” Anni osoitti nopeasti Minniä.
”Morsian ei olisi paha termi sinulle!” Turbo vastasi naureskellen ja nousi seisomaan.
”En ole morsiamesi niin kauan, kuin nimettömäni ja häntäni on vapaa koruista!” naishiiri heilautti vaaleanharmaata häntäänsä jalkojensa takana. Turbo virnuili naiselle vastaukseksi.
”Onko kovakin nälkä? En osannut taas laskelmoida, että täällä on koko kaupunki liikenteessä!” Minni hieroi niskaansa ja osoitti väkipaljoutta ravintoloiden edessä.
”Luulisi jo sinunkin muistavan mitä hälytysten sammuttaminen saa kaupunkilaisissa aikaan!” Turbo vinoili ja tunsi miten hiirinainen huitaisi tätä vatsan seudulle.
”Paha!” Anni naurahti ivallisesti ja sai mustahiuksisen naisen huokaisemaan. Turbo kaappasi vaaleanharmaan naisen hellästi kainaloonsa ja suukotti tämän takaraivoa.
”Yrittäkää selviytyä. Mää lähden tukikohdalle syömään!” Anni nousi mönkijän kyytiin.
”Siellä on ihan samanlainen ruuhka, kuin täälläkin!” Turbo muistutti.
”Kenties… mutta pikku pojat ovat jo syömässä, kun ennätän sinne saakka, saan ajokkini tyhjilleen, vaihdan nämä hiekantahrimat vaatteeni ja täydennän kassit seuraavaa kertaa varten!” Anni vinkkasi silmäänsä ja tervehti pariskunnan ennen lähtöään. Minni huokaisi syvään ja yritti pohtia ruokailutilannetta uudemman kerran.
”Olisikohan hirveä ruuhka, jos tilaisimme mukaan? Ei tarvitsisi istumapaikoista tapella kansalaisten kanssa!” Minni vilkaisi hiirimiestä takanaan.
”En tiedä… mutta varteenotettava idea!” Turbo kohautti harteitaan.
”Mitä haluat syödä, jos käyn tilaamassa?”
”Kaikki käy. Tiedät mistä tykkään ja mistä en!” Turbo hymyili naiselle lempeästi. Minni hieroi nopeasti Turbon kättä ja lähti jonottamaan yhden ravintolan suulle vuoroaan.

Meni likemmäksi reippaasti yli tunti ennen, kuin pariskunta sai ruokansa ravintolasta ulos. Turbo ajoi pienen kuihtuneen puiston juurelle naishiiren kanssa. Pariskunta jakoi ruokaboksit toisilleen ja nauttivat pitkästä aikaa toistensa seurasta. He olivat kunnolla päässeet tapaamaan toisensa melkein 3,5 kuukautta takaperin ja oli välillä raastavaa olla toisistaan erossa.
”No onko kenraaliura tuonut uusia haasteita?” Turbo vinoili naisen saavutuksista. Oikeasti hiiriuros oli myös älyttömän onnellinen ja ylpeä kumppaninsa saavutuksista.
”Miksi sinua kiinnostaa, kun pelleilet kuitenkin kustannuksellani?” Minni virnuili miehelle vilkaisten tätä ohimennen samalla.
”Kyllä sää tiedät, että mua kiinnostaa! Varsinkin, kun muistaa ne ennakkoluulot mitä armeijan pelleiltä saat jatkuvasti!” Turbo tuhahti tunkiessaan ruokaa suuhunsa.
”No sanotaanko lyhykäisyydessään niin, että upotin melkein yhden joukollisen juoksuhiekkaan vain heidän ennakkoluulojensa vuoksi!”
”Eivätkö he arvostaneet sinua?”
”Muutaman sai palauttaa ihan heittämällä maanpinnalle ja näyttää mistä olen paikkani ansainnut! Loppuja kehotin hyppäämään juoksuhiekkaan, jos määräykseni eivät miellytä.”
”Niin kyllähän se on niin, että ei Hallitus niitä kenraalin tähtiä ihan muropaketista jakele jokaiselle vastaantulijalle.”
”No ei tosiaan, vaikka välillä siltä tuntuukin! Hyvä kun Karpaasin ja muiden ylempiarvoisten kehuista huolimatta suostuivat minua kenraaliksi edes ylentämään!”
”Mää olen ylpeä susta! Näytät kaapinpaikan niille uunoille!” Turbo kehui naista saaden tämän vaisusti hymyilemään.
”Vai tapahtuiko jotain sellaista, että mun täytyy käydä heitä löylyttämässä?” Turbo kysyi.
”Ei tietenkään. Karpaasi… mikä on ihme sinänsä… on tehnyt muille aika selväksi sen, että seurustelen sinun kanssasi ja he eivät halua joutua tekemisiin jostain syystä kanssasi!”
”No mikä puolustuspuuska häneen on yhtäkkiä osunut?”
”En tiedä. Kai hän haluaa sinulle sitten murista näyttääkseen kovuuttaan?” Minni pohti naureskellen.
”No mää otan hänestä mittaa ihan koska tahansa. Voi meinaan olla, että tällainen lainsuojaton sääntöjä noudattamaton vapaustaistelija kaappaisi heidän yhden parhaimmista sotilaista riveihinsä!” Turbo jatkoi naisen kehumista.
”Lopeta!” Minni naurahti pienesti punastellen.
”Se on totta! Ei ne kaksisataa kiloiset tunaritkaan ole saanut ylennettyä itseään korpraalia korkeammaksi!” Turbo kohautti kulmaansa. Minniä huvitti miehen puheet armeijan sotilaista. Niin kauan, kuin hiirinaisella olisi päteviä sotilaita riveissään olisi hän tarpeeksi tyytyväinen tilanteeseensa. Vaikka sukupuolensa takia varmasti joutuisi useamman kerran vielä hiirimiesten kanssa taisteleenkin.
”Veikkaatko oikeasti, että armeijan naperot painavat saman verran kanssasi?” Minni kohautti kulmaansa huvittuneena.
”Mää olen vielä kevyestä päästä! Mutta Rontti sanoi, että oikealla treenillä saavutan ihanne mittani nopeastikin!” Turbo vastasi nopeasti tunkien ruokaa suuhunsa.
”Aivan… 110 kiloinen keijukainen!”
”116!”
”Oletko lihonut?” Minni hämmentyi.
”Auts!!!! … lihasmassan keräämiselläkin voi kerätä painoa, jos et satu muistamaan!” Turbo kohautti tyrmistyneenä kulmiaan ja sai vaaleanharmaan hiirinaisen hyökkäämään miehen kimppuun äänekkäästi naureskellen, joka syleili tätä rakastavasti. Turbo itse pyrki suojelemaan ruokaansa ja laski boksin käsistään piakkoin alas.

Hiirimies yritti kaikkensa mököttää naiselle. Paheksuva ilme sai Minnin hymyilemään miehen sylissä.
”Vaikka kuinka rakastan sinua… niin suorasanaisuuttasi minulla ei ole koskaan ikävä!” kullanruskea mies tuhahti.
”Tiedän sen… toisinaan muistan ne kerrat, kun taas arvostat tätä kaunista luonteenpiirrettäni!” Minni vilkaisi nopeasti taivasta.
”Pahus kun siinäkin pitää olla oikeassa!” Turbo puristi kädet eteensä hänen ja Minnin väliin.
”Onko Rontti sitten antanut osviittaa ihanne mitoistasi ja miten se auttaa Marsia, jos hän pumppauttaa teistä pelkkiä lihaskimppuja?”
”Kyllä sinäkin marsilaisen anatomian tunnet. Lihasmassa on suora voimanlähde. Mitä enemmän massaa sitä paremmin on voimaa. Lihasmassa kerryttää hyvää rasvaa, joka on suora energianlähde kaikelle muulle voimalle, kun nostat tai lyöt jotain!” Turbo puristi hauistaan.
”Tiedän sen rakas… mutta et vastannut kysymykseeni,” Minni käänsi kevyesti päätään.
”Miksi kertoisin? Juuri äskenkin naljailit painostani!” Turbo muistutti.
”Älä mökötä!”
”Sitä paitsi kai tämä lihasmassa on sinunkin mieleesi?” Turbo kysyi flirttailen naiselta.
”Kelpaat minulle millaisen vain!” Minni suukotti miestä nopeasti. Turbo tuhahti tyytymättömyyttään, kun ei hiirinainen ollut lämmennyt hänen flirttailu yrityksilleen.
”Ja oli mulla sulle asiaakin, kuin se että pääsen kommentoimaan miehisiä mittojasi!” nainen vastasi noustessaan hiiriuroon sylistä.
”Jatka…” Turbo vinkkasi silmäänsä ja nosti ruokaboksin käteensä takaisin. Minni kurtisti kulmiansa, kun kullanruskea hiirimies jatkoi tyytyväisenä ruokailuaan.
”Siis kumpi on tärkeämpää? Minulle flirttailu vai ruokaboksisi?”
”Tässä on juoni… tarjoat minulle hyvää ruokaa ainoastaan silloin, kun jotain on tapahtumassa!”
”ET VOI ARVATA TUOLLAISTA!” naishiiri iski miestä olkavarteen. Turbo naureskeli itsekseen ja yritti olla tukehtumatta ruokaansa. Kaiken lisäksi mies käänsi aavistuksen naiselle selkäänsä suojellakseen jälleen ruokaansa. Minni suu lävähti pienesti auki. Hiirinainen puristi kädet eteensä ja tunsi miten häntä kietoutui hänen lanteidensa ympärille tiukasti.
”Mihin soppaan olet taas vetämässä minua?” Turbo tivasi vastausta naiselta.
”Tää on sun lempijuttu… jotain mitä et ole koskaan päässyt tekemään!” Minni virnuili miehelle ja sai tämän päättämään ruokailunsa lyhyeen.
”Ei kuulosta hyvälle!” Turbo tokaisi.
”Pakkaa laukkusi rakas… me lähdemme pienelle reissulle!”
”Kuten minne?” Turbo vilkaisi nopeasti naista ei-innostunut ilme kasvoillaan.
”Me lähdetään Meriluotoon!” Minni silitti miehen reittä.
”Miksi?” Turbo kohautti nyrpeänä kulmaansa.  
”Tapaamaan mun äitiä!” Minni totesi saaden Turbon yskimään voimakkaasti, kun juoma meni väärään kurkkuun. Hän varmasti kuuli myös väärin.
”Miksi me yhtäkkiä sun äidin luona käytäisiin, ettekö ole tyyliin ilmiriidoissa?” Turbo pohti.
”No joo. Mutta äiti itse pyysi meitä kylään tai minua. Mutta vedän sinut mukanani… Rontilta saamme aluksen, jotta pääsemme nopeasti lähtemään, jos vierailu käy kärkkääksi!” Minni selitti vilkaisten hiirimiestä.
”Joo mää en aja Meriluotoon saakka…” Turbo pudisteli päätään.
”Eli sää lähdet?”
”Onko mulla vaihtoehtoja?”
”TURBO!”
”Sori… sori… tietysti mää lähden sinne sun takia!” Turbo nosti kätensä antautumisen merkiksi. Minni murahteli miehelle vielä vastaukseksi ja pariskunta jäi miettimään matkaansa Meriluotoon.

Paria päivää myöhemmin päästyään perille Turbo puristi kädet eteensä vilkuillen suurta kotitaloa kasvojensa edessä. Keskellä pihaa kohosi kaksikerroksinen siniharmaan sävyinen omakotitalo. Talon ulkoiset listat ja ikkunakarmit hohtivat valkoisuuttaan. Oikealla puolella pihaa kohosi kanojen aitaukset ja vasemmalla takaviistossa, oikeastaan Päätalon takana oli isommat karsinat ja talli työkoneille. Vasemmalla puolella oli myös Andraloksien piha-aitaus, jossa ne saivat temmeltää vapaina ja jossa Marie harjoitti niiden ratsastustaitoja.
”Siis oletko sää täältä kotoisin?” Turbo kysyi tyrmistyneenä. Marsin punahirrestä rakennettu talo ei ollut aivan tasainen pinnaltaan ja sai taloon marsilaista maanläheistä kulminaisuutta epätasaisuudellaan. Minni nauroi miehen reaktiolle lempeästi.
”Miten niin?”
”En koskaan ole kuvitellut tai pystynyt edes kuvittelemaan, että sinä olisit jostain maalta kotoisin!” Turbo jatkoi edelleen paikan silmällä pitämistä.
”Miten niin? Puolet Marsista on maatiloiden peitossa,” Minni heilautti kättään kysyvästi.
”Tiedän sen… mutta sinä ja maatila!” Turbo yritti sisäistää asiaa ja sai Minnin kikattelemaan. Minni ohjasi hiirimiehen kädestä kiinni pitäen kotitalon ovelle. Hetkeen sisältä ei kuulunut pihaustakaan, kunnes väliovi avattiin. Turbon katse laajeni hiukan. Marien olemuksessa oli jotain todella paljon samaa, kuin Rontissakin. Naishiiri oli vaaleanruskea väriltään ja naisen suklaanruskeat hiukset olivat yhdellä letillä. Naisella ei ollut yllään perinteistä maatilan tilan emännän asua eli hihallista mekkoa ja puolittaista essua lanteillaan. Naisella oli koruton hieman löyhähkö vaaleansininen kauluspaita ja mustat ratsastushousut. Naisen perusilme vaikutti jäykälle ja tylylle. Minniltäkään hiirimies ei ollut kuullut mitään hyvää sanottavaa äidistään ja epäili olisiko nainen muka sellainen perusluonteeltaan. Kuitenkin nyt naisen nähtyään miehen ennakkoluulot korostuivat tätä kohtaan.
”Eikö se ollut auki?” Marie kysyi napsauttaessaan oven kielekkeen reikeliin.
”Näyttääkö sille?” Minni kysyi ja sai Marien vilkaisemaan tytärtään, jonka jälkeen tämän vieressä seisovaa hiirimiestä. Vapaustaistelijoiden vihreissä seisova hiirimies käänsi katseensa toisaalle. Hän ei halunnut tuijotuskilpailuun hiirinaisen äidin kanssa.
”No etkö esittele seuralaistasi minulle?” Marie kysyi tukkien oven suun. Minni vilkaisi nopeasti Turboa, joka tunsi olonsa kiusaantuneeksi.
”Tässä on Turbo… poikaystäväni,” Minni esitteli äidilleen hiirimiehen katsomalla Turboa rakastuneena. Marie ei sanonut mitään, pelkkä kylmä katse skaalasi miehen koko tämän pituudeltaan.
”Vai niin… peremmälle,” Marie tuhahti.
”Tämähän alkaa lupaavasti,” Turbo hieroi niskaansa.
”Sanot heti, kun haluat lähteä. En halua pitää sinua täällä väkisinkään!” Minni hieroi miehen käsivartta rohkaisevasti astuessaan talon sisälle. Marien hääriessä omissa hommissaan Minni esitteli vanhan lapsuuden kotitalonsa Turbolle. Minni oli nimittäin pistänyt merkille miten äidistä oli tullut välttelevä kaksikkoa kohtaan. Turbo ihasteli yläkerran seinillä olevia vanhoja valokuvia ja sai niiden kustannuksella kiusattua hiirinaista vuorostaan.
”Nuo saparot lisäisivät vaikutusvaltaasi niille muille uunoille!” Turbo vinoili ja sai Minnin puristamaan kätensä eteensä.

Marie asteli kanssa yläkertaan ja kurtisti kulmiansa hiirimiehen kommentille. Turbo suoristi hiukan itseään ja vilkaisi Minniä. Minni kesti hänen huumoriansa, mutta ilmeisesti Marie ei arvostanut erinäisiä kommentteja perheenjäsentensä ulkonäöstä.
”Voimmeko auttaa?” Minni kysyi nähdessään äitinsä sylissä täyden pyykkikorin.
”Ette!” nainen totesi kylmästi ja ohitti kaksikon.
”Sanoinko jotain väärää?” Turbo kuiskasi paniikin omaisesti. Minni pudisteli päätään hieroen samalla miehen lihaksikkaita käsivarsia. Minni ohjasi Turbon toisaalle talossa. Maatilalla olisi paljon toimia ja tehtävää, mutta Marie ei antanut siimaa kaksikolle tehdä tilallaan juuri mitään. Illan suussa Marie pudisteli omaa olemustaan rämmittyään koko päivän tilan eläinten kanssa. Minni oli kehottanut Turboa menemään alakertaan edeltä. Varovaisin askelin Turbo kuunteli talon ääniä. Vaimea hieman rätisevä ääni kantautui jostain olohuoneen nurkkauksesta. Marie kuunteli radiota. Äänet keittiössä sai Turbon astelemaan sinne. Turbo jäi hieman ovensuun varjoon. Marien kohtaaminen oli vielä hermostuttavaa, mutta mies teki kaikkensa, jotta hän sai tutustua Minnin äitiin paremmin.
”Voinko auttaa?” Turbo kysyi hetken mietittyään ja astui Marien selän taakse keittiön puolelle.
”En tarvitse apua,” Marie totesi edelleen kohdellen miestä kylmästi. Turbo tunsi olonsa vaivaantuneeksi. Marie torjui hänet toistamiseen ja naishiiren lyhyet tyhjentävät vastaukset tekivät ilmapiiristä vaivalloisen.
”No onko jotain, jossa voin auttaa tai tehdä?” Turbo kysyi yrittäen saada edes jotain naisesta irti. Marie iski tiskirättinsä kädestään.
”Mitä jos menisit vaikka ulos? Ronttia sain aikanaan riittävästi holhota… joten en kaipaa samaa hänen kasvatiltaan!” Marie murahti ja kääntyi katsomaan happamasti hiirimiestä. Turbo oli tyrmistynyt. Ei hän olettanutkaan, että Marien tarvitsisi holhota häntä.
”Ja jos olet niin fiksu, kuin Minnikin on sinua kehunut… jätät koko perheemme rauhaan…”
”Mitä tuon pitäisi tarkoittaa?”
”Sitä että en halua tyttäreni tekevän huonoja päätöksiä, vain miehen takia!”
”Et edes tunne minua… miten voit sanoa, että olisin tyttärellesi huono valinta?” Turbo kysyi tyrmistyneenä ja sai Marien kasvoille virneen. Naishiiri oli selkeästi hakenut tätä reaktiota mieheltä.
”Minni on fiksu naisen alku…”
”Niin on? Miten sekään tähän vaikuttaa?”
”Jos tyttäreni käyttäytyy viisaasti niin hän ei jää tuhlaamaansa aikaansa mieheen, joka kenties kuvittelee olevansa mies hänelle,” Marie mittaili Turboa katseellaan.

Turbo ei tiennyt mitä olisi naiselle sanonut. Kaikki mitä hän yritti kohteliaasti ilmaista, käänsi Marie sen nurin ja sai Turbon tuntemaan huonoa omantunnon tuskaa. Kaiken lisäksi miehestä tuntui sille, että Marie halusi tahallaan testata hänen sietokykyään. Hän myönsi sen, että oli vielä nuori ja kokematon. Vaikka Turbonkaan mittapuulla ei paljoa vaatisi miettiä mitä oli jo joutunut kokemaan elämässään. Hän oli kokematon seurustelusuhteessaan sen hän myönsi. Hänen ja Minnin suhde oli vaatinut nyt jo paljon. Vaikka yhdessäoloaika tuntui jo pitkälle, oli se ottanut paljon ja ennen kaikkea kaikki aika mitä he saivat toisilleen, olivat hyvin alimitoitettuja. Ajoittain he pystyivät viettämään toistensa kanssa muutamankin päivän putkeen aikaa, jolloin he ottivat kaiken ilon irti toisistaan. Toisinaan taas he ehtivät nähdä toisistaan nopean vilauksen, silloin vaihdettiin tärkeimmät kuulumiset ja nopeat kontaktit antenneilla muistuttaen toisen tärkeydestä. Se rokotti väistämättä tutustumista toisiinsa, kun planeetan sotaisa tilanne ja eri sotilasryhmät menivät aivan päikseen toistensa kanssa. He eivät koskaan olleet oikein kokeneetkaan suhteen alkuhuumaa. Kaikki ne jokaiset hellyyden osoitukset, jotka sai punan poskille, yksi sun toinen asia sai kikattamaan ja vatsanpohjassa tuntui olevan kasoittain perhosia. Toiveajattelua kaikki siis. Turbo pystyi myöntämään sen, ettei tällaista ollut Minnin kanssa ehtinyt edes kokemaan. He taistelivat siis vääjäämättä Marsin rinnalla myös toisistaan, omasta parisuhteestaan ja siitä huumasta mitä he saivat niinä harvoina kertoina edes kokea vilaukselta. Monesti mies olikin pohtinut heidän suhteensa kantavuutta ja avoimesti yleensä riitatilanteiden jälkeen oli Minnin kanssa asiaa väläytellyt toisilleen. Kuitenkin jokin syvempi yhteys piti pariskuntaa yhdessä ja rakkaus oli muodostunut heidän välilleen kaikesta erossa olemisesta huolimatta. Ero ei olisi vaihtoehto, vaikka joskus sekin tuntui helpoimmalle vaihtoehdolle. Kuitenkaan mies ei halunnut luovuttaa. Ei myöskään sen vuoksi, että nyt naisen äiti ilmeisemmin toivoi sitä.
”Veikö kissa kielen?” Marie palautti miehen ajatuksistaan.
”Sitä sää kenties voit toivoa… mutta olettaisin Minnin tehneen jo fiksun päätöksen tässä kuluneessa 6-vuodessa,” Turbo huokaisi rauhallisesti.
”Te olitte ihan pentuja aloittaessanne seurustelunne… mistä rakkaudesta tekään mitään tiedätte, jos ette kerran ole paljoa saaneet olla toistenne kanssa taistellaksenne ensisijaisesti Marsin hyvinvoinnista?” Marie kysyi. Turbo oli entistä tyrmistyneempi.
”Mi-mistä tuollaista olet kuullut?” nuori hiiriuros tunsi empivänsä.
”Luuletko ettei Minni puhu äidilleen?”
”Luulen… koska Minniltä olen kuullut ihan erilaisen version suhteestanne!” Turbo iski Marieta vyön alle ja sai kommentillaan hiirinaisen vapauttamaan käsiensä tiukan ristiasennon.
”Olisiko siis niin, että teidän kylmien välien vuoksi haluat savustaa nyt minut ulos, saadaksesi Minnin lähemmäksi itseäsi?” Turbo jatkoi ja puristi puolestaan omat kätensä eteensä. Hän ei tiennyt mistä moinen rohkeus yhtäkkiä naishiirtä vastaan nousi. Marie ei vastannut miehelle mitään. Askeleet kaksikon vierestä sai musta hiuksisen naisen katsomaan kaksikkoa kysyvästi.
”Ooooonko kaikki hyvin?” Minni kysyi pitkin mielin. Marie pyyhkäisi kuonoansa.
”On… Turbo halusi tekemistä. Käykää kana-aitauksessa hakemassa muutama muna ruuanvalmistukseen!”
”Oletko varma, että laitat meidät aitaukseen?” Minni kohautti kulmaansa.
”Olen!” Marie tuhahti kylmästi. Turbo ohjasi Minnin ulos, joka oli hämmentynyt kaksikon väleistä. Ulkona ollessaan Turbo kertoi Marien kanssa käydyn keskustelun ja mitä tunteita se oli miehessä aiheuttanut. Turbo myönsi olleensa tyly rakastettunsa äitiä kohden, mutta Minni oli enemmän kuin ymmärtäväinen miestä kohtaan. Turbo tunsi syyllisyyttä päästeltyään sammakoita suustaan. Turbo ei halunnut olla syyllinen siihen, että hänen rakastetullaan ja tämän äidillä olisi kylmät välit hänen takiaan…

”Valitettavasti se vierailu ei kestänyt vuorokautta pidempään,” Minni huokaisi ummistaen silmiänsä päättäen yhtäkkiä tarinansa.
”Mitä tapahtui sen keskustelun jälkeen?” Santtu kysyi mielenkiinnostaan.
”Äiti oli koko vierailun hyvin kylmä, piikittelevä ja vähättelevä. Minä olen tottunut siihen, mutta en halunnut Turbon kuulevan sitä enempää mitä äiti oli päässyt hänelle jo kahden kesken laukomaan… Ja teki Turbo mitä tahansa auttaakseen äitiä tai luodakseen keskustelua tai edes tutustuakseen tähän, niin äiti torppasi hänet ja vähättelin hänen olemassaoloaan… saati mainitsi jatkuvasti piiloviestein, miten meidän ei pitäisi olla yhdessä ja miten Turbo on Rontin kasvattama,” Minni hieroi kullanruskean hiirimiehen olkaa, joka oli tarinan ajaksi puristanut kädet eteensä. Miehen kasvoilla oli tyhjä katse ja hän oli painanut katseensa johonkin Vinskin jalkojen ja maan tasan juureen.
”Mutta kaikesta huolimatta olet Turbon kanssa?” Santtu vilkaisi miestä, jonka suulle nousi jo lempeä naurahdus. Minni hymyili lempeästi kanssa.
”En ole Turbon kanssa sen vuoksi, että kiusaisin sillä äitiäni. Olen hänen kanssaan kaikista muista syistä, jotka tekevät oloni onnelliseksi ja turvalliseksi hänen kanssaan. Yhteiset vuotemme on kasvattanut meitä hiirinä paljon… ja kaikesta huolimatta olemme oppineet tuntemaan toisemme sekä olemaan avoimin mielin toisiamme kohtaan siitä, että saamme oppia toisistamme koko ajan jotain uutta…” Minni selitti paijaten kullanruskean hiirimiehen hiuksia. Turbo painoi takaraivonsa Minnin rintaa vasten ja kohotti hieman katsettaan.
”Nyt ymmärrämme veikka sinua paremmin miksi et hirveästi hypi riemusta, jos joudut tapaamaan Minnin äitiä!” Moto nosti kädet lanteilleen.
”Se ensikohtaaminen oli vasta pieni osa siitä mitä Marie on minulle sanonut… mutta se on myös ainoa kerta, kun olen hänelle suoraan maininnut asiasta ettei se ole minun vikani, että Minnillä ja Mariella on huonot välit,” Turbo selitti ja nousi kivimuurille istumaan Minnin viereen.
”Ja se oli ihan asiallinen palaute… äiti ei voi sinua syyttää siitä, että itse ajoi minut ulos lapsuudenkodistani!” Minni suukotti miehen olkalihasta.
”Oletteko koskaan miettineet missä olisitte, jos ette olisi tavannut toisianne harjoitusleirillä?” Vinski hieroi mietteliäänä leukaansa. Minni ja Turbo vilkaisivat toisiaan.
”Jaa a… hyvä kysymys,” Turbo kohautti harteitaan.
”Ei ainakaan täällä miettimässä miten saamme Hemin takaisin kotiin!” Marcuksen ääni keskeytti viisikon.

Minni laskeutui kivimuurilta alas Santun ja Turbon kanssa. Vaaleanharmaa hiiriuros asteli ystävysten luokse. Pieni tuuppaisu miehen jalkaa vasten sai hänet kurtistamaan kulmiansa. Olivia juoksi suoraan tätinsä jalkoihin. Kuitenkin tyttö tiesi ettei Minni häntä syliinsä nostaisi joten automaattisesti nosti kätensä yläilmoja kohti Turboa. Turbo pyöräytti silmiänsä ja nosti tyttöhiiren käsivarrelleen.
”Hän tietää jo kumpi meistä on se heikkolenkki!” Minni ivalsi miehelle, joka mulkaisi tätä vain alta kulmiensa. Jaca ja Galkin saapuivat ystävysten luokse.
”Mitä tarkoitat?” Moto vilkaisi musta hiuksista hiirimiestä.
”Hemi kotiutuu heti, kun lääkäri on käynyt katsomassa häntä,” Gal aloitti.
”MITÄ?” muut älähtivät samaan aikaan.
”Hemihän vasta heräsi ison leikkauksen jäljiltä?” Santtu kurtisti kulmiansa.
”Aijaa?” Marcus vilkaisi ihmisnaista muka yllättyneenä.
”Tätä tarkoitimme ettei Hemi viihdy sairaaloissa kauempaa!” Gal jatkoi.
”Tämä ei ollut Hemin päätös… se hoitaja kertoi Hemille asiasta,” Jaca muistutti.
”Voi sen noinkin ajatella!” Gal kohautti harteitaan.
”Eli mitä tehdään? Hemin leikatun jalan vuoksi häntä ei voi kuskata moottoripyörällä. Kuuleman mukaan olkapääkin on sen verran arka ettei sillä oteta mitään vastaan!” Marcus osoitti kysymyksen sisarelleen.
”Alus on sairaalan takana olevalla hiekkakentällä!” Minni muistutti vinkaten päällään takavasemmalle ja sai Marcuksen vaisusti nyökkäämään. Hän ei tosiaan muistanut millä olivat paripäivää aikaisemmin Hemin kuskanneet sairaalaan. Univaje alkoi siis tekemään tehtävänsä. Turbo kurtisti kulmiaan. Marcuksen käytöksessä pikkusiskoaan kohtaan oli jotain poikkeavaa.
”Oliko tässä meidän pohdinnat? Vai eikö Marcus muistanut, että jouduimme Hemin tänne aluksella tuomaan?” Vinski vinoili ja sai miehen kylmäävän mulkaisun.
”Odotan vain sitä hetkeä, kun pääsen nukkumaan kunnon yöunet ilman että tarvitsee miettiä, selviääkö ystäväni tapaturmastaan hengissä!” Marcus tuhahti. Vinski luimisti hiukan korviansa.
”No tämä ystävä on valmis kotiutumaan!” Hemi naureskeli kaikkien takaa. Jokaisen ilmeeksi muodostui vähintään hämmentynyt olemus. Hemi virnuili typerästi ystävilleen. Viininpunaiset hiukset roikkuivat hiukan miehen kasvoilla, joita tämä terveellä kädellä veteli pitkin päälakeaan. Hoitaja tervehti kaikki muut ja vaihtoi Jacan kanssa muutaman sanan. Jaca oli kuitenkin Hemin lähiomainen ja vastuussa muun muassa tämän lääkkeistä silloin, kun kotisairaanhoitaja ei ollut paikalla.
”Miten pääsit pyörätuoliin, jos et voi edes tukea itseäsi oikeaan olkapäähäsi?” Moto kysyi.
”Olen sen verran vahva, että jaksan nostaa itseni yhdellä kädellä toisen jalan varaan pystyyn!” Hemi selitti.
”Työtä sekin vaati, kun joku oli liian hätäinen ottaakseen ohjeita vastaan!” hoitaja kommentoi hänen selkänsä takaa. Hemi virnuili nolostuneena. Zara oli jättänyt vuoronsa seuraaville hoitajille ja nämä olivat ilomielin kotiuttamassa Hemin lääkärin ohjeiden mukaisesti.
”Meidän Hemi vai? Eiiiiiii…” Vinski naljaili. Hemi kopautti valkeaa marsilaista keskelle nuppia toisella kepillään, jonka sai jo etukäteen mukaansa. Olkapään parannuttua mies saisi nousta keppien varaan seisomaan.
”Hemi vaatii paljon apua noustessaan ja siirtyessään. Vasemmalle jalalle ei voi seuraaviin 9 vko varata lainkaan painoa ja olkapään pitäisi olla parantunut 2 viikossa!” hoitaja selitti.
”No onneksi on iso omakotitalo niin saat viettää aikaasi alakerrassa!” Gal hieroi ystävänsä tervettä olkaa.
”Mitä? Ettekö kanna minua edes takaisin omaan huoneeseeni?” Hemi kyseli.
”Emme!” jokainen kieltäytyi ja sai Hemin puuskahtamaan.
”Soittakaa, jos hänen voinnissaan tapahtuu muutos,” hoitaja ohjeisti ja sai Jacan nyökkäämään.
”Eli jos Hemi alkaa käyttäytymään ja ajattelemaan viisaammin niin huolestuisin!” Vinski jatkoi ja väisti tällä kertaa moottoripyörällään miehen keppiä.
”Hyvää jatkoa Hemi!” hoitaja toivotti ja sai norsunluunvalkean hiirimiehen tervehtimään nopeasti hoitajan.
”Mennääs sitten!” Gal kiskoi miehen pyörätuolista tätä.
”Jos joku luotettavampi tekisi tämän!” Hemi esti miestä liikkumasta pitämällä pyörätuolin toisesta pyörästä kiinni.
”Luotettavampi? Jää tähän sitten haisuli!” Gal murisi ja irrotti otteensa.
”Se on vain ominaistuoksuni!” Hemi löyhytteli terveellä kädellään hajuaan Galia kohden. Ruskeahiirimies nyrpisti kuonoansa.
”Riittäisikö taas?” Jaca kysyi rauhanturvaajana.
”Ei ikinä… tämä on vasta alkua!” Hemi virnuili ja käänsi katseensa sairaalan pääoville.
”9 viikkoa on piiiiiiiiiitkä aika nauttia seurastani alakerrassa, kun en pääse edes liikkumaan!” Hemi jatkoi naureskellen.
”Mennäänhän sitten!” Jaca komensi veljeänsä, joka laittoi edelleen vastaan.
”Hemi!”
”Odota!” Hemi pyysi lumoutuneena.

Hiirinainen, joka oli ilmoittautunut hänen hoitajakseen, asteli ulos sairaalasta. Jos ensitapaamisesta asti Hemi oli myyty, oli hän tällä hetkellä aivan sulaa vahaa. Hiirinainen oli avannut pitkät hiuksensa, jotka soljuivat vapaana pienellä lainekiharalla letin vuoksi. Hiusten liukuvärjäys oli paljon selkeämmin erotettavissa. Naishiiri oli täysissä moottoripyörävarusteissa ja selasi puhelintaan. Hemi kurtisti kulmiansa, kun naisen suulla oli ihastunut ilme ja samanaikaisesti hiirinainen nosti osan hiuksistaan toisen korvansa taakse. Nainen oli asetellut myös kaikki korunsa paikalleen ja korostanut silmämeikkiänsä hieman tummempaan sävyyn. Korvia koristi vain muutamat nappikorvakorut, mutta kaulassa naisella oli parikin erilaista ohutta kaulakorunketjua.
”Hemi sää olet söpö, kun sää olet ihastunut!” Minni kommentoi seuraamalla hiirimiehen intensiivistä tuijottamista naista kohden.
”Mitä? En ole ihastunut!” hiirimies kielsi tunteensa jyrkästi.
”Etpä!” Marcus komppasi sisartaan. Hemi tuhahti kylmästi. Zara tunki puhelimensa mustaan nahkareppuunsa ja nosti katseensa.
”Kotiudutko jo?” nainen kysyi hiirimieheltä.
”Älä tuijota kauempaa… niin kauan kuin olen tässä kuosissa!” Hemi käänsi katseensa naisesta. Hänellä oli niin onneton olo ilman irokeesiaan, että hieman häpesikin omaa ulkonäköään ja sai olonsa epävarmaksi.
”Olen katsellut sinua viimeiset päivät tässä… enköhän kestä sen!” Zara totesi napakasti ja sai Hemin huokaisemaan.
”Oletko menossa jonnekin?” Hemi kysyi.
”Kotiin? Vuoroni päättyi juuri!” Zara kohautti kulmaansa.
”Kävipä tuuri… lähdetkö matkaan?” Hemi flirttaili naiselle. Jostain hänen itsetuntonsa taas kumpusi. Kenties se oli naisen pieni räväkkyys.
”Hyvä yritys! Mutta minulla on jo kyyti!” Zara kohotti kypärää toisessa kädessään.
”Etkä tarvitse hoitajaa, kun sinulla on meidät!” Gal muistutti.
”Aivan sisarhennot ei niin valkoiset… Teidän rumia naamojanne joudun katselemaan muutenkin, joten olen ihan tyytyväinen siihen, että Zara käy tsekkaamassa minua aina ajoittain!”
”Joka toinen päivä!” Zara kommentoi nopeasti.
”Zara?” Minni ja Marcus kysyivät lähes yhtä aikaa.
”Nytkö muistatte minut?” nainen virnuili kaksikolle.
”Olen lyönyt pääni niin monta kertaa, että olisi ihme että muistaisin lapsuudestani sitäkään vähää!” Minni naureskeli pörhentäen hiuksiaan.
”Tunnetteko te?” Turbo kysyi.
”Zara on mun vanha koulukaverini… ala-asteelta?” Minni muisteli ja sai Zaran naurahtamaan.
”Olimme vain kakkosluokkaan asti samalla luokalla… kunnes perheeni muutti toisaalle!” Zara vastasi ja sai hiirimiehen nyökkäämään.
”Mitä tarkoitit sillä ”joka toinen” päivällä?” Hemi kysyi keskeyttäen sisarusten ja hoitajansa välisen muistelut.
”Niin, että käyn luonasi joka toinen päivä… kunnes toisin määrätään!” Zara virnuili miehelle.
”Se käy hyvin!” Hemi vinkkasi silmäänsä. Ei hänellä ollut oikeasti nokan koputtamista siihen, että hiirinainen kävisi vaikka joka päivä varmistamassa hänen kuntoansa.
”No… nähdään huomenna!” Zara tervehti Hemin ystävineen ja poistui hoitajien parkkipaikkaa kohden. Hemi vilkuili naisen perään, kunnes tunsi ikävän heilahduksen kädessään, kun Jaca lähti työntämään häntä alusta kohden sairaalan taakse.

Takaisin Minnin ja Marcuksen lapsuuden kodille päästyään Rontti istui talon ulkoportailla omiin ajatuksiinsa painautuneena. Aluksen tummavarjo taivaalta, hetken kestänyt humina ja ihan jäätävä huuto ja kieltävät lauseet tämän jälkeen sai Rontin heräämään ajatuksistaan. Aamu oli ollut aika kaoottinen ja mieshiiri oli jätetty kuin nallikalliolle.
”VOITKO JACA OTTAA JOHDON, ENNEN KUIN MULLA ON TOINENKIN KÄSI TOHJONA SAATI SITTEN TOINEN JALKA!??” Hemin ääni kantautui talon sivulta. Rontti pudisteli päätään naureskellen. Hemin huuto jatkui pihan poikki Galin ja Vinskin työntäessä tämän istumaan pyörätuoliin lisää vauhtia. Sekalainen komppania naureskeli hyväntuulisesti, kunnes ruskeaturkkinen hiirimies sai heidät vakavoitumaan. Minni siirsi kevyesti Turboa edestään astelleen enonsa luokse.
”Mitä sulle on tapahtunut?” naishiiri kysyi ja käänsi hiirimiehen päätä kevyesti. Hiirimies sihahti kivustaan ja ummisti silmiään.
”Miksi sulla on mustasilmä ja puolet kasvoista ruhjeilla?” Motokin ihmetteli. Yleensä se meni toisin päin, että Rontti antoi pataan muille.
”Hallituksen rynnäkköjoukot tuli aavistuksen nopealla voimalla sisään!” Rontti kohautti harteitaan.
”Miten isä?” Minni kysyi huolestuneena.
”Isäsi on ihan kunnossa. Kai itsekin sai muutaman ruhjeen,” Rontti kohautti olkiansa.
”Kuka Hansin oikein ilmiantoi?” Santtu pohti. Automaattisen reaktion seurauksena jokainen nosti katseensa Minniin. Naishiiri katsoi hämmentyneenä ystäviänsä.
”ETTE VOI OLLA TOSISSANNE?” naishiiri älähti vilkuillen jokaista vuorollaan.
”Minni… ilmiannoitko isäsi?” Rontti kohautti kulmaansa.
”Se mitä sanoin hänelle, että puolestani kaikki voisivat saada tietää ei tarkoita sitä että olisin tehnyt niin?!” Minni murahti vihaisena.
”Eli sinä et ilmiantanut isääsi?” Jaca kysyi.
”En! Mikä teitä vaivaa!?” Minni tuhahti poistuen samalla paikalta.
”Minni!” Turbo huudahti ja lähti hiirinaisen perään.
”Olit väärässä kapu…” Hemi huitaisi Marcusta jalkaan, joka puristi kädet eteensä. Rontti nosti kysyvän katseensa sisarenpoikaansa.
”Epäilitkö Minnin kielineen?”
”Kaikesta päätellen se olisi ollut realistisin vaihtoehto!”
”Minni on sun sisaresi! Vaikka hän kuinka riitelisi isänne kanssa ei hän siltikään ilmiantaisi tätä!” Jaca puolusti tiukkasävyisesti hiirinaista, saaden Marcuksen ummistamaan silmiään.
”Entä sitten! Hänellä olisi kaikki mahdollisuudet ollut siihen!”
”Miksi edes epäilet häntä?”
”Hei, hei! Tämä on aihe mistä emme voi riidellä,” Rontti rauhoitteli tilannetta.
”Mikä homma nyt sitten?” Gal kysyi.
”Saada Hemi kuntoon…” ruskeaturkkinen kenraali osoitti pyörätuolissa istuvaa marsilaista.
”Ai tätä meidän Pelle Peloton?” Gal pörhensi hiirimiehen hiuksia. Hemi kihisi raivosta, kun ei saanut pitää irokeesiaan yllä.
”Kasataan sulle peti alakertaan… pääsetkö nousemaan portaita?” Rontti pohti.
”Mitä veikkaat?” Hemi kohautti kulmaansa kysyvästi.
”Kyllä me sut siitä ylös saadaan!” Marcus otti vauhtia ja työnsi ystävänsä talon eturappusia kohden. Musta hiuksinen hiirimies halusi unohtaa kumppaninsa kanssa käydyn keskustelun.
”Saakelin ÄÄLIÖ!” Hemi huusi, kun tunsi vihlaisun jälleen olkapäässään.
”Moto! Kantoon!” Marcus komensi. Olivia juoksi kookkaan harmaan hiirimiehen jaloista Hemin syliin, jota norsunluunvalkea hiirimies yritti turvata.
”EI… ei… EIII!” Hemi yritti estellä, mutta kaksikko nappasi jo miehen pyörätuolin renkaista kiinni nostaakseen tätä ilmaan.

Kuitenkin liike sai Marcuksen ärähtämään ja laskemaan ystävänsä takaisin maan tasalle.
”Sattuiko suhun?” Moto kysyi huolestuneena, kun vaaleanharmaa hiirimies piteli alaselkäänsä kummallakin kädellään ja yritti viiltävää kipua saada kaikkoamaan pienesti kävellen. Jaca kiirehti miehen luokse.
”Oletko kunnossa?”
”Joo… kuta kuinkin!” Marcus puri edelleen hammastaan katsellen taivaalle.
”Magnesium sauva taisi tehdä kehollesi pahempaa jälkeä kuin kuvittelimmekaan?” Vinski puristi kädet eteensä.
”Olen kunnossa… oikeasti!” Marcus vakuutteli hiirinaista.
”Parasta olla… ei tuollaisella selällä pidetä omaa naista tyytyväisenä!” Hemi sivalsi saaden Marcuksen murahtamaan ja Jacan kikattamaan. Marcus vilkaisi epäuskoisena hiirinaista. Hän ei tiennyt miten naisen mielialat taas meni. Äsken hän oli vihainen tälle, sitten huolissaan ja nyt vielä pilkkasikin naureskellen.
”Mistä sinä tiedät mitä se vaatii?” Moto vinoili.
”Niin hyvä, jos olet edes suudellut kenenkään naisoletetun kanssa!” Gal jatkoi.
”Kaks yhtä vastaan… ja vielä tällaista onnetonta reppanaa kohden! Aika ala-arvoista, jopa teiltä!”
”Kyllä se on niin Hemi, että se on kaikki muut vastaan sinä!” Jaca kommentoi.
”Minkäs mää sille voin, että te amatöörit ette pärjää mulle yksin!” Hemi naurahti ja suukotti Olivian viileää nenänpäätä.
”Kovat on puheet pösilöltä, joka tippui parvelta alas!” Marcus kommentoi.
”Minkä minä sille mahdan, että koko tasanne oli lahopuuta täynnä… jos olisin tiennyt sen etukäteen, niin olisin puhaltanut sen kumoon kuin korttitalon!” Hemi heilautti tervettä kättään.
”Hansin kanssa sitä toissa päivänä pohdittiin ja mietittiin koko ladon laittamista maan tasalle!” Rontti nojasi terassikaiteeseen.
”Hyvä sinänsä! Ei kukaan muu sitten satuta itseään!” Moto vilkaisi mentoriaan.
”Varsinkaan pieni Olivia!” Santtu silitti tytön pientä poskea.
”Mutta meillä on sitä ennen tekemistä!” Vinski iski Hemiä olkapäähän, joka haukkasi henkeä.
”Ups!” hiirimies naurahti hermostuneena ja irrotti otteensa tämän olalta.
”Sattuko Hemi?” Santtu kysyi varovasti.
”Ihan niinkin paljon, kuin olisi lyöty kuuma hiilitanko olkapäästä läpi!” mieshiiri selitti.
”Au…au…” Olivia lohdutti miestä varovasti silittäen tätä. Hemin ilme heltyi pienen siskontyttärensä tilannetajusta.
”Jos joku pystyy 10 viikkoa pitämään musta huolen niin se olet sinä!” Hemi nyrpisti kuonoansa Olivialle. Vinski ja Moto vilkaisivat toisiaan ja puuskahtivat syvään.
”JÄTKÄT!” norsunluunvalkea hiirimies huudahti, kun tunsi taas miten hänen istumansa pyörätuoli nousi ilmaan.

Talon takana ison marsilaiskoiran alla istuva kenraali paijasi lapsuudestaan tuttua kuusijalkaista vuoristonoutajaa. Koiran kookas pää lepäsi Minnin sylissä, muun kropan ollessa pitkin pituuttaan hiekkamaalla. Turbo istui takaterassin portailla ja katsoi aitaukseen huolestuneena. Häntä harmitti hiirinaisen puolesta. Miten kukaan pystyi epäilemään Minniä oman isänsä ilmiannosta? Tilanne olisi voinut olla eri, jos ulkopuolinen taho olisi naista epäillyt, mutta heidän omat ystävänsä. Minni nosti katseensa hiirimieheen, jonka katse tuntui olevan pysähtynyt.
”Mitä mietit?” naishiiri kysyi ja sai Turbon havahtumaan.
”Sitä vain, että…” Turbo huokaisi ja sai Minnin vaisusti hymyilemään. Hän siirsi kookasta Baloota päältään, joka edelleen jäi köllöttelemään kyljelleen Marsin punaiselle hiekalle. Minni poistui aitauksesta ja asteli kullanruskean hiirimiehen luokse, istuakseen tämän viereen.
”Mää en voi ymmärtää miten muut edes viitsivät vihjaista siihen suuntaan, että olisit ilmiantanut isäsi!” Turbo murahti ja vilkaisi naista.
”Ymmärrettävä reaktio. Minä olin viimeisin, joka isän kanssa otti yhteen… joten en ihmettele muiden reaktiota…”
”Oma reaktiosi oli ainakin aito!” Turbo kohautti kulmaansa hyväntuulisena. Minni vilkaisi miestä pienesti ihmetellen.
”Tunnetko muka minut niin hyvin?”
”Tunnen… ja voin olla siitä aika varma sekä rehellinen…” Turbo tuuppasi naista kevyesti.
”Olin varmaan muutenkin turhautunut?” Minni pohti nojaten käsiinsä.
”Miten niin?”
”No kun en tiedä, että miten tästä eteenpäin? Pitääkö meidän olla täällä vai lähteä Tulikiveen?”
”Siitä olisin teille kertonut, mutta halusitte ottaa oman kohtauksenne… joten en viitsinyt häiritäkään!” Rontti vastasi kaksikon takaa.
”Pääsit pakoon Hemin siirtoprosessia?” Turbo kysyi. Rontti heitti itsensä terassikaiteen toiselle puolelle hiekalle seisomaan, jottei pariskunnan tarvinnut kiertää itseään oven suunnalle. Rontti osoitti ovea kohden pariskunnan selkien takana.
”ET VOI OLLA NOIN RAFFI?”
”OLE HILJAA MÖRÖKÖLLI… EI SUA MUUTEN SAADA SIIRRETTYÄ!”
”AAAAAAAHHGGHH VAROVAISEMMIN!” Hemin ääni kaikui koko talon alakerrassa.
”Selittää paljon!” Turbo katsahti Minniä, jota tilanne huvitti hieman.
”Joo ja muiden toimesta Hemille jää varmaan pysyvämmätkin traumat asiasta!” Rontti kurkki sisälle.
”MAAAAAAARCUUUUUUSS!” karjaisu sai kolmikon hieman häkeltymään entisestään.
”Tästä tulee pitkät 10 viikkoa!” Minni pudisteli päätään kevyesti sormenpäillään samalla hieroen.
”Onneksi Zara hieman tasoittaa tätä hoitotasapainoa!” Turbo muistutti ja sai Minnin nauramaan.
”Kuka Zara?” Rontti heilautti käsiään.
”Hemille määrätty sairaanhoitaja sairaalasta. Käy joka toinen päivä täällä!” Minni selitti. Rontti nyökkäsi hyväksyvästi hiirinaiselle.
”Mikä se suunnitelma oli Hansin puolesta?” Turbo muistutti mentoriaan. Minnikin siirsi katseensa enoonsa.
”Hallitus käski tai heidän lähettiläänsä käskivät meitä olemaan täällä siihen saakka, kunnes saamme kutsut jatkotoimenpiteitä varten!” Rontti tuhahti.
”Miten äiti sitten? Hänenhän takia tänne tulimme!” Minni muistutti.
”Marie pärjää… hän on hyvässä hoidossa! Hallituksen määräyksiä edes Marien turvin emme voi kiertää,” Rontti risti kätensä huokaisten. Minni näytti pohtivalle.
”Täytyy silti yrittää selvittää ennen joutumistamme Tulikiveen, miten saisimme mahdollisesti äidin muistin palaamaan!” Minni vilkaisi Turboa, joka nyökkäsi hiirinaiselle hyväksyvästi.
”Onko Marcuksella ideoita?” Rontti kysyi musta hiuksiselta hiirimieheltä, joka seisoi oven juuressa. Minni ja Marcus vilkaisivat toisiaan happamina.
”Ei!” Marcus vastasi lyhyesti ja poistui tuskaisena takaisin sisälle.
”Mikä hänellä on?” Turbo kysyi.
”Ilmeisesti tämä Magnesium sauva on tehnyt isompaa tuhoa Marcuksen selälle mitä hän itse antaa ymmärtää!” Rontti pudisteli päätään.
”Marcuksenhan pitäs päästä sitten lääkäriin?” Turbo ihmetteli.
”Niin pitäis. Mutta milläs pakotatkaan aikuista miestä!” Rontti mulkaisi kullanruskeaa hiirimiestä.
”Oletko itse käynyt lääkärissä?” Minni pohti vilkaisten enonsa ruhjeisia kasvoja.
”Miksi olisin?” Rontti kohautti olkapäitään.
”Mmmmm yksi jääräpää!” Minni osoitti miestä kädellään.
”Tietää mistä Marcus on tapansa oppinut!”
”HEI! Tohon et lähde!” Rontti älähti hyväntuulisena.
”Mutta mulla on suunnitelma! Asia nimittäin mistä sää saat ottaa koppia!” ruskeaturkkinen marsilainen osoitti mentoroitavaansa. Minni katsoi huvittuneena ensin enoaan ja sitten miestään.
”Minä?” Turbo osoitti itseään hämmentyneenä.
”Sinä… saat nimittäin lähteä tutustumaan lankosi kanssa paremmin toisiinne!” Rontti ehdotti ristien hyväntuulisena kätensä eteensä.
”Ei voi sitten muuta, kuin toivottaa onnea Turbo matkaan!” Minni naljaili iskien miestä tätä olkapäähän.
”Kiitos muru! Arvostan!” Turbo kurtisteli kulmiansa.
”Ja mää puhun Marcuksen ympäri… saatte sitten keskenänne päättää mihin lähdette kaksin!” Rontti naureskeli ja sai Turbon pudistelemaan päätään.

Iltaa kohden Hemille oli siirretty sänky alakerran puolelle. Olivia oli simahtanut kuin saunalyhty kahden edellisen yön valvomisen takia Hemin syliin. Ei sen puoleen. Myös Jaca oli väsynyt ja nukahtanut samalla reissulla viedessään Olivian omaan petiinsä nukkumaan. Sen sijaan Marcus oli kadonnut jälleen teille tietämättömilleen. Rontti oli laittanut Turbon asialle selvittämään miehen olinpaikkaa. Rontti oli kuullut Galilta ja Hemiltä, että Marcuksella oli turhautuneena tai vihaisena tapana eksyä johonkin pubiin huutomaan ärtymystään alkoholiin. Näin oli aikanaan käynyt, kun Jaca oli odottanut Oliviaa ja kaksikko oli saanut odotusaikana riitoja aikaiseksi. Rontti epäilikin mieshiiren suunnanneen Meriluodon keskustaan. Marie ei nimittäin juonut alkoholia ja missään muualla talossa ei olisi sitä tarjolla. Turbo vaihtoi mustan t-paidan päällensä. Oven suussa oleva hiirinainen ihasteli näkyä edessään.
”Tarvitsetko kyydin keskustaan?” Minni kysyi ja sai hiirimiehen kääntymään.
”Kenties… en aja, jos otan!” Turbo helli naista ja veti tämän itseään kohden.
”Saanko ajaa pyörälläsi?”
”Luotan sinuun! Kenelle tahansa muulle en antaisi pyörääni haltuunsa!” Turbo mutisi lähellä naisen kasvoja.
”Niin vaikka monesti huollat pyörääsi enemmän, kuin minua,” nainen naureskeli miehen suuta vasten.
”Voin näyttää sinulle muutaman huoltotaktiikan!” Turbo mutisi ja sai naisen otteessaan kikattamaan.
”No puehan kenkäsi nopeasti niin mennään!” Minni vastasi ja suukotti nopeasti miestä keskeyttäen tämän kaksimielisen flirtin. Turbo ajoi menomatkan keskustaan ja nosti kypärän päästään ojentaakseen sen hiirinaiselle.
”Jaaha… missähän se veljesi mahtaa majailla?” Turbo hieroi mietteliäänä leukaansa.
”No Meriluodossa ei muistaakseni ole kuin muutama kanta kuppila ja nähtävästi muutama uusi yökerho. Mutta Marcus ei välttämättä välitä liiasta hälystä,” Minni pohti.
”En usko itsekään, että hän on juuri täysi-ikäisten kanssa samassa majapaikassa!” Turbo naureskeli. Minni mulkaisi virne kasvoillaan miestä.
”No enköhän löydä hänet!”
”Etköhän!”
”Ole varovainen!”
”Ainahan minä!”
”Oooooo… en tarkoittanut sinua vaan pyörääni!” Turbo tokaisi, kunnes tajusi ottaa muutaman kevyen juoksuaskeleen hiirinaista karkuun, joka yritti iskeä tätä hiirimiehen kypärällä.
”Sää nukut aamuyösi sohvalla… ei tartte tulla viereen haisemaan!” Minni tuhahti ja sai Turbon lennättämään naiselle lentosuukon.
”Rakastan sinua!” mies huusi ja sai muutamien kadulla kävelevien kaupunkilaisten huomion. Minni pyöräytti silmiään ja lähti ajamaan miehen pyörällä takaisin kotitaloaan kohden. Turbo oli muutamalta paikalliselta kysynyt Meriluodon pubeista.

Kaksi ensimmäistä ei ollut tuottanut tulosta ja Turbo alkoi epäilemään olisiko Marcus kuitenkin mennyt yökerhon puolelle. Yksi pubeista sijaitsi maan alla ja oli tunnelmaltaan hyvin rennon oloinen. Se oli hieman pimeä, viileä, mutta viihtyisä. Turbo näki tiskin toisella reunalla istuvan marsilaisen, joka pyöritteli lasia sormiensa alla.
”Terve…” hiirimies totesi ja sai Marcus vilkaisemaan kullanruskeaa hiirimiestä.
”Mitäs sinä täällä?” Marcus kysyi huikaten juomastaan. Turbo istui baarijakkaralle mieshiiren viereen.
”Rontti halusi, että tutustuisimme paremmin toisiimme!”
”Ai Rontti halusi?”
”Kaiketi minäkin! Kaiken tapahtuneen jälkeen ei nyt ensimmäisenä ole tullut mieleen, että lähtisimme kaksin viettämään aikaa johonkin!” Turbo selitti ja sai Marcuksen naurahtamaan.
”Tietääkö Minni tästä suunnitelmasta?”
”Miksi ei tietäisi?” Turbo kysyi ja sai Marcuksen ilmeen vakavoitumaan.
”Mikä oikein hiertää?” Turbo varmisteli ja tilasi ohimennen juoman itselleen.
”Ärsyttää Minnin toiminta!”
”Mikä siinä ottaa pannuun niin paljon?”
”Alanko oikeasti asiasta avautumaan sinulle?”
”Miksi ei? Ei kai meillä kiire ole?” Turbo totesi huikaten juomastaan.
”Juoruat Minnille kuitenkin!”
”Miksi minun pitäisi kaikki hänelle kertoa?” Turbo vilkaisi Marcusta, joka kohautti toista kulmaansa.
”Anna kuulua siis!” Turbo käskytti ja sai Marcuksen naurahtamaan.
”Se että hän määrittelee kaikki tapahtumien kulun ja käskyttää toimimaan tietyllä tavalla… sitten kuitenkin ennen, kuin olet nämä ohjeet ehtinyt sisäistää kääntää hän kelkkansa ihan päälaelleen, jonka vuoksi en tiedä mitä minulta odotetaan!”
”Tyypillistä Minniä!”
”Toimiiko hän kenraalinakin näin? Sanoo yhtä ja toimii toisin?”
”En ole ainakaan kuullut, että hän toimisi niin.”
”Miksi sitten meille, jos se on kerran tyypillistä Minniä?” Marcus murahti ja kiskaisi loput juomastaan kurkusta alas tilatakseen lisää.
”Kenties Minni ei tiedä miten itsekään toimisi? Tilanne on monimutkikas ja hankala, joka suuntaan ja Minni yrittää tapansa mukaan löytää useamman ratkaisun tilanteeseen. Ja ennen sinun löytymistäsi Minni joutui pitämään kaikki palikat itsellään kasassa, hieman jopa salassa… nyt kun hän voi kertoa suunnitelmistaan muille, purkautuu kaikki toimintaideat samanaikaisesti…”
”Miksi et sitten mahtipontisena sulhasena auttanut häntä?”
”Autoin sen minkä pystyin. Tärkein tehtäväni oli kenties tukea vain Minniä,” Turbo tokaisi.
”Selvisikö se miten isää autetaan?” Marcus kuiskasi lähempänä Turboa.
”Kuulemma meillä on Hallituksen käsky odottaa täällä, kunnes meidät pyydetään Tulikiveen!”
”Sielläkö se käsitellään?”
”Missäs muuallakaan?”
”Luulin, että Tulikrokantissa… siellähän Hallituksen päämaja sijaitsee!”
”Hmmmmmm hyvä huomio!” Turbo pohti.

Kullanruskea hiirimies vilkaisi nopeasti lankoansa tai oikeastaan kenties tulevaa lankoansa. Eihän hän ollut edes kosinut Minniä saati, että olisivat naimisissa.
”Millä tulit muuten tänne?” Turbo pohti. Marien luota keskustaan oli melkein 50 minuuttia ja tuskin Marcus oli matkaa kävellytkään.
”Moottoripyörällä!”
”Ja ajattelit jäädä tänne vai?”
”En tiedä… nythän minulla on seuraa niin voidaan viisaat päät lyödä yhteen ja miettiä miten pääsemme takaisin!”
”Jos on lämmikettä niin emmeköhän jotain keksi!” Turbo naureskeli ja sai tässä kohtaan jo Marcuksenkin nauramaan.
”Mutta ymmärrän, että olet Minnille turhautunut ja kenties vihainenkin. Mutta hän ei ole syyllinen isänne tilanteeseen. Hän ei ilmiantanut häntä… ja kenties hän saa ajatuksensa kasaan tässä hiljalleen… Tai ainakin toivon mukaan!” Turbo vastasi.
”Yritän olla ymmärtäväisempi, mutta niin moni asia on turhauttanut näiden viikkojen aikana enemmän kuin tarpeeksi. Oma temperamentti ottaa vain siipiään nopeammin alleen, kuin puhdas järki ehtii huutamaan -pysähdy miettimään mitä sanot!”
”No siinä olette samanlaisia sisaresi kanssa!”
”Hei kiitti! Olenkin aina halunnut olla sisareni kaltainen!”
”Kasvatat katso vähän hiuksiasi lisää ja yrität näyttää kuumemmalle niin eiköhän se siitä lähde!” Turbo naureskeli haroen sormillaan Marcuksen muutamaa hiussuortuvaa.
”Ihanaa… Saanko sitten vuorostani nukkua rinnallasi?”
”Ehdottomasti! Otetaanko lusikka?” Turbo komppasi saaden kaksikon nauramaan.
”Se on jo kauha!” Marcus vastasi miehelle naureskellen. Kullanruskea hiirimies räjähti nauruun miehen kommentille. Turbo huomasi miten nopeasti Marcuksen kanssa pystyi rikkoa jäätä. Marcus kovan ja välttelevän ulkokuorensa alla oli hyvinkin rento ja huumoria kestävä hiirimies. Piikittely puolen hän oli useammin nähnyt tästä ja pikkupoikamainen kiusanhenkikin nosti välillä päätään hiirimiehen olemuksesta. Mutta se mikä teki Marcuksesta erilaisemman Minnin verraten, oli se että Marcus oli kuitenkin mystisempi kuin Minni. Minni oli huomattavasti paljon avoimempi, ulospäin suuntautuneempi ja määrätietoinen. Minni kertoi itsestään enemmän Marcukseen verraten. Marcuksesta löytyi nämä samat piirteet, mutta häneen osui hyvin sanonta; ettei Marcus varmasti tiennyt oliko lintu vai kala? Marcus ei antanut ulospäin niin paljon itsestään, muuta kuin turvallisessa vuorovaikutuksessa. Turbo siis epäilikin, että Marcus oli todellinen itsensä ainoastaan Jacan, Hemin ja Galin seurassa. Muiden läsnä ollessa ilman ystäviään, hän oli välttelevämpi, sulkeutuneempi ja vaikutti jopa vihaiselle, ellei tylylle. Yötä kohden kaksikko oli varannut yhden looseista itselleen. Alkoholi rentoutti kumpaakin hiirimiestä niin paljon, että nämä vain hihittelivät omille jutuilleen ja suodatinta puheissa ei enää ollut.
”Tieks sää?” Marcus osoitti humalaisella sormella Turboa. Samalla mies yritti toinen silmä kiinni tiirailla suurin piirtein kullanruskean hiirimiehen olinpaikkaa.
”Tienkö mitä?”
”…Mikä oli Minnin lapsuuden pahin nolaus?”
”EEEN kerro…” Turbo hihkui innostustaan.
”Minni oli hikipinko jo ala-asteella…”
”Joo näin olen päätellyt…”
”Kerran… yhtenä päivänä… tai oliko se iltapäivä… Ihan sama. Minni oli tulossa koulusta kotiin, kun tienvarsikone roiskautti lammikosta vedet hänen päällensä! Mieti aika, kun Marsissa oli enemmän vettä kuin nykyisesti…”
”Minni parka…”
”No siinä lammikossa oli muutakin, kuin pelkkää vettä,” Marcus selitti nojaillen humalaisena pöytää vasten.
”Mulla on paha aavistus…” Turbo haroi hiuksiaan.
”Äiti joutui kylvettämään Minniä pari päivää marsilaisessa punatervauutteessa,” Marcus hihkui. Marsilainen punaterva nimensä mukaan uutettiin vesistöistä löytyvistä simpukoista. Sen vahvuus oli hyvin hapan, joten se piti lantrata 40 litraan vettä. Mutta se oli tehokkain tapa saada pinttyneet hajut irrottautumaan kantajastaan. Punatervauutteen huono puoli oli sen punertava väri, joten pieni Minni, joka oli tervassa joutunut viettämään aikaansa oli muuttanut hetkellisesti väristystään punaruskeaksi.
”Minnihän kieltäytyi menemästä kouluun, koska ainoastaan… hiihihiii… ainoastaan hänen päänsä oli vaaleanharmaa…” Marcus revähti nauruun saaden Turbonkin nauramaan.
”Mahtoi olla näky!” Turbo tirskui.
”Montako vuotta Minniä kutsuttiin Meriluodon punanahaksi!” Marcus nauroi äänekkäästi saaden Turbonkin nauramaan.
”Ei saisi pilkata, koska varmasti otti Minniä itsetuntoon!”
”Ooooooo päinvastoin. Hän heitteli jo ala-asteella luokan poikia pitkin juottokaukaloita!”
”Missä maalla te oikein asutte?” Turbo kohautti kulmaansa nojaten käteensä unohtaen jo sillä hetkellä Marcuksen tarinan sisarestaan.
”Maalla… täällä ratsastetaan Andraloksella jopa kouluun!” Marcus totesi lähellä miehen kasvoja, joka alkoi vain humalaisuuttaan enemmän nauramaan.

Marcus suoristi hiukan itseään ja katsoi lasinsa pohjalla kimmeltävää loppua olut tilkkaa. Hiirimies hieman zoomaili katsettaan ja kohautti harteitaan huikatakseen viimeisenkin tipan kurkustaan alas.
”Kerrohan… miten sisareni, joka ei kenties ole aina ollut poikien mieleen on vienyt sinunlaisesi lihaskimpun?” Marcus iski tyhjän lasinsa takaisin pöytään.
”Törmäämällä!” Turbo huikkasi kanssa oman juomansa loppuun.
”Täh?”
”Minni törmäsi minuun konkreettisesti… tosin naisen tapaan hän syytti minua kaikesta!” Turbo heilautti kättään.
”Ja rakastuit ensisilmäykselläsi?” Marcus huojui kevyesti. Ei sen puoleen. Ei Turbonkaan tasapaino istuma-asennossakaan ollut kaikkein paras.
”Rakastuin… ihastuin… ja sitten rakastuin,” Turbo selitti.
”Sama homma rahikaisella!” Marcus risti kädet eteensä.
”Ollaan me aika pehmoja noiden naisten kanssa!” Turbo nojasi toiseen käteensä ja vilkaisi Marcusta.
”Kyllä se joo niin on, että marsilaiset naiset vetää meitä miehiä perässään ihan 600-0!”
”Joo ei siinä paljon ole vastarintaa tai vastaan sanomista, kun se oikea löytyy ja se ensimmäinen kontakti antenneilla annetaan todetakseen jatkanko matkaa vai jäänkö tämän naisen luokse?”
”Mmmmm… niinpä!” Marcus tunsi miten silmät alkoi lurpsumaan kiinni.
”Oletko muuten huomannut Minnin turvonneen?” Marcus jatkoi roikottaen tuoli selkänojan yli päätään.
”Ai? Millä tavalla?” Turbo kysyi hieman hämmentyneenä. Hänenkin vireystilansa oli ylimaalisen väsynyttä sillä hetkellä jo.
”Olen nähnyt tämän aikaisemmin…” Marcus nosti sormeaan ja kohotti päänsä suoraan.
”Kerro ihmeessä…” Turbo kuiskasi ja sai Marcuksen nojaamaan lähemmäksi Turboa.
”Tule lähemmäs…” mies kuiskasi.
”Onko sinulla minulle salaisuus?”
”On ja hyvä salaisuus onkin…” Marcus vilkuili olkansa ylitse. Turbokin katseli hetken toisaalle. Marcus kurottautui Turbon korvan juureen.
”Minni on pieniin päin!” vaaleanharmaa hiirimies totesi.
”Älä!?” Turbo kysyi hämmentyneenä tajuamattakaan yhtään Marcuksen lauseen viittaavan häneenkin.
”Kyllä!” Marcus vakuutti.
”Joten onneksi olkoon!” Marcus ojensi kättään.
”Kiitos…” Turbo vastasi.
”Mistä me kiitellään toisiamme?” Turbo kysyi unohtaen jo Marcuksen viittaavat puheet. Marcus näytti kanssa pohtivalta.
”Hyvä kysymys!” Marcus totesi ja sai kaksikon nauramaan.
”Jacakin on ollut yllättävän huonotuulinen…” Turbo huokaisi ja suoristi itsensä.
”Tämänkin deja vú olen nähnyt!”
”Onko Olivia kenties saamassa pikkusisaruksia?”
”Miksi ei? Olivia on tärkeintä mulle maailmassa ja haluan samanlaisen toisen hömötiaisen!” Marcus ihaili ja mietti pientä tytärtään.
”Tupla puukkaus sitten ystäväiseni,” Turbo totesi kevyesti venytellen.
”Meille?” Marcus kohotti kädessään olevaa shottilasia, joka komeili vielä kirkasta nestettä.
”Meille!” Turbo kippisteli miehen kanssa.

Hiirimieskaksikko oli saanut läheiseltä maatilan isännältä kyydin hakiessaan omia poikiaan kylältä kotiin. Marcuksen moottoripyörä oli jäänyt kaupunkiin, mutta hiirimies saisi sen takaisin kun heräisi aamupäivällä. Kookkaat miehet kompuroivat pihamaalla ja naureskelivat omille jutuilleen. Humalatilasta huolimatta kaksikko pääsi sisälle kotitaloon yllättävän hiljaa. He kurottautui Hemin ylle. Marcus paijasi kevyesti ystäväänsä ja siirsi punaruskeaa suortuvaa tämän nukkuvilta kasvoilta. Lääkkeiden vuoksi Hemin tajunnantaso laski entuudestaan ja miesten humalainen hengitys ei saanut edes miestä havahtumaan hereille. Saati heidän kikatuksensa.
”Miten me voitaisiin piristää miestä mäessä?” Turbo kysyi nojaten Hemin nukkuman sängyn laitaan. Marcus istahti läheiselle sohvalle ja tunsi jonkun terävämmän kulman takapuolensa alla. Miehen ilme kirkastui hetkessä.
”Olivian piirustustussit!” Marcus hymyili leveästi saaden Turbon ojentamaan kättään anovasti hiirimiestä kohden.
”Let’s taiteillaan!” Turbo naureskeli, iskeytyi polvilleen sängyn viereen ja sai Marcuksen avaamaan kanssa ensimmäisen tussin itselleen.
         Seuraavana aamuna Hemi nyrpisti kuonoansa. Aamuauringon lämpimät säteet osuivat miehen kasvoihin. Mutta se ei ollut ainoa mikä sai miehen havahtumaan hereille. Jostain päin olohuonetta kantautui myös vanhan viinan haju. Hemi kohotti hieman päätään ja näki kummallakin olohuoneen sohvalla sammuneet marsilaismiehet. Hemi hieroi päätään, jota hieman särki. Yöaikaan hän ei päässyt vaihtamaan asentoaan ja koko kroppaa särki sekä oli juminen niskanikamia myöden. Pienet juoksuaskeleet kantautuivat jostain Hemin vierestä. Hiirimies käänsi katsettaan ja ehti nähdä vilauksen pienestä siskontytöstään.
”Huomenta!” Jaca silitti veljensä otsaa.
”Huomenta!” Hemi haukotteli ja nousi sisarensa avustuksella puoli-istuvaan asentoon sängyllä. Turbo ja Marcus olivat onnistuneet peittoamaan miehen kipsatun jalan peiton alle, joten norsunluunvalkealla hiirimiehellä ei ollut hajuakaan kaksikon yöllisistä puuhista. Myös Minni saapui piakkoin kaksikon perässä alakertaan Santun kanssa. Turbo makasi olohuoneen toisella sohvalla vatsallaan ja Marcus toisella selällään peitoten kasvojansa kätensä alla. Olivia tökki isäänsä varovasti ja kurottautui tätä kohden.
”Hyyyyyyy! Paha!” tyttö osoitti isäänsä katsoen äitiään ja tätiään.
”Että sellainen ilta?” Minni kohautti kulmaansa.
”Joo isä saa mennä johonkin syväkylpyyn, kun tuosta vain tokenee!” Jaca nyökytteli tyttärelleen. Hiirimiehet havahtuivat krapulaansa puheensorinaan ympärillään.
”Mun pää räjähtää!” Turbo valitti.
”Sellainen vaikutus sillä alkoholilla on!” Minni kommentoi istuen miehensä jalkoihin.
”En kyllä hetkeen muista, että olisin juomalla saanut säryn selässäni katoamaan tai saamaan sen takaisin krapulan kaveriksi!” Marcus mutisi kanssa kätensä alta.
”Onko paha?” Turbo kysyi.
”Nyt on… selkä, että pää kipeänä!” Marcus vilkaisi kätensä alta Turboa. Kaksikon katseiden kohdatessa hihittelivät he edelleen omille jutuilleen, Minnin ja Jacan pudistellessa miestensä toilailuille päitään.
”Milloin sinusta on tullut Marcus tuollainen neiti?” Hemi naureskeli.
”Miten niin?” Marcus murahti ja nousi käsiensä varaan. Vihlaisu selässä sai miehen puremaan hammastaan lysähtämään takaisin pitkälleen.
”Voitko mennä lääkäriin tuosta?” Jaca kysyi.
”Heti kun Andralokset lentää!” Marcus mainitsi saaden hiirinaisen pyöräyttämään silmiään. Marcuksen katse painautui Hemin jalkapohjaan, jonka kipsissä komeili erinäisiä kiekuroita. Marcuksen suulle nousi pientä virnettä.
”Tuota… Turbo?” mies empi niellen nauruaan.
”Mmmmmmm?” Turbo mutisi unisena.
”Oliko meillä hauskaa viime yönä?”
”Mää en muista, mutta olettaisin koska ollaan edelleen puheväleissä… miten niin?”
”Harrastettiinko me taiteellisia lajeja?”
”Miten niin?” Turbo kysyi ja luki Marcuksen katsetta, joka viittasi Hemin suuntaan. Turbo peittosi kuononsa peittääkseen nauruaan nähdessään kanssa hiirimiehen jalkapohjan.
”Hei pliiis ei kaikkia yksityiskohtia!” Hemi tuhahti ja viskasi peiton päältään. Värikäs kokonaisuus sai Hemin hieraisemaan silmiään.
”MITÄ TE OOTTE TEHNYT?!” Hemi älähti niin, että varmasti koko talo heräsi.

Turbo painoi kasvonsa käsiensä väliin hihitellessään Marcuksen kanssa. Hemi hieroi voimakkaasti kasvojaan epäuskoisena.
”Vajaa 14 tuntia jätkät!” Hemi murahti ja sai krapulastaan kärsivän parivaljakon nauramaan vielä kovemmin.
”Täytyy myöntää, että olette olleet luovia yön aikana!” Minni katseli norsunluunvalkean hiirimiehen kipsiä lähemmin.
”Älä kato!” Hemi nosti peittoansa suojakseen. Minni suoristi itsensä ja katsoi pieni virne kasvoillaan hiirimiestä.
”Housuissasi ei ole mitään, mitä en olisi jo nähnyt!” Minni kohautti harteitaan.
"Et minun housuihini ole nähnyt!"
"Yleisestikin ääliö!" Minni puristi nopeasti norsunluunvalkean hiirimiehen poskia kynsillään ja lähti sitten toisaalle, jättäen Hemin venyttelemään kasvojaan.
”Honey mihin menet?” Turbo huuteli naishiiren perään.
”Pukeutumaan!” Minni vastasi jostain päin portaikkoa.
"Ei sun tarvi! Vähennetään mieluummin!" Turbo mutisi saaden Marcuksen tyrskähtelemään.
”Ukka…” Olivia osoitti Hemin kipsiä. Hemi risti kätensä mököttääkseen hetken ystäviensä toilailuille.
”Kyllä… iskä on piirtänyt hienon kukan!” Jaca nojautui polviaan vasten ihastellakseen kaksikon taidenäytöksiä.
”HÄ?” Marcus henkäisi ja nousi niin nopeasti istumaan, että päässä tuntuva humahdus sai miehen laskeutumaan takaisin selälleen.
”Hienon kukan olet piirtänyt,” Jaca vilkaisi virnuillen miestään.
”En mää kukkaa osaa piirtää?! Turbo!” Marcus heitti kullanruskeaa hiirimiestä pienemmällä sohvatyynyllä. Tämä havahtui unestaan uudelleen ja haroi hiuksiaan.
”Mitä?”
”Sää piirsit hienoja kukkia!”
”Ai piirsin vain?” Turbo kääntyi kyljelleen.
”Picassot oikein! Onko muita ideoita tikku-ukkojen ja epäsymmetristen kukkien lisäksi?” Hemi murisi kaksikolle.
”Hei sun pitäs arvostaa tällaista herkkää taidetta enemmän!” Marcus puolustautui.
”Ja etenkin tällaisia herkempiä taiteilijoita sen takana... niin esimerkiksi, kuin me!” Turbo jatkoi ja sai Hemin pyöräyttämään silmiään.
”Voisitko tuoda hiustenhoito tuotteeni… saisin edes jotain muutakin piristystä, kuin tämän tussioksennuksen kipsissäni!” Hemi huokaisi sisarelleen. Olivia kiipeili miehen sängynlaitaa pitkin ja sai Hemin nostamaan tytön syliinsä. Olivia asettui mahalleen Hemin kipsatun jalan päälle.
”Okei… Olivia on sitten nätisti ettei Hemiin satu!” Jaca muistutti tyttöä, joka nyökkäsi hyväksyvästi.
”Pitäsköhän meidän Thremes mennä peseytymään… haistaan kuulemma pahalle!”
”Puhu vain omasta puolestasi hajuherne… oman lapsesi suusta kuulit tuon totuuden, joten itse voin skipata sen!” Turbo naureskeli nousten polvilleen sohvalle. Hiirimies pyöritteli niskojaan ja nousi varovasti seisomaan. Muutama hapara askel Marcuksen kanssa sai miehet nauramaan.
”Jumaliste! Olette edelleen humalassa!” Hemi katsahti lasittuneella katseella hiirimiehiä.
”Ihme, kun vähän huippaakin!” Turbo naureskeli ja sai myös Marcuksen nauramaan.

Yläkertaan edetessään kompuroinnilta ja humalaiselta kikattamiselta ei voitu välttyä. Loppupeleissä kaksikko oli melkein joutunut konttaamaan portaat ylös. Hemi oli saanut osittain Jacan avustuksella hiuksensa omaan näyttävään kuosiinsa. Jaca kallisteli päätään hymyillen veljelleen. Hemi vilkaisi peilinsä jälkeen sisartaan.
”Mitä?”
”Ei mitään… toisenlainenkin hiustyyli tietyllä tavalla sopi sinulle…”
”Tiedät, että haluan siitä eroon… en ole sellainen enää!”
”Minkälainen?” Jaca ihmetteli.
”Kyllä sinä tiedät… sille on syynsä miksi en hiuksiani latteina pidä!” Hemi huokaisi ja vilkuili Oliviaa, joka oli hyvin keskittyneen oloisena miehen jalan päällä edelleen.
”Hemi ei hiukset tee sinusta sellaista mitä olit menneisyydessäsi!” Jaca pudisteli päätään.
”Ei… mutta eipähän tarvitse muistellakaan!”
”Yksi jääräpää… en ymmärrä edes valintojasi esittää tyhmää mitä et ole!” Jaca heilautti käsiään. Naishiiri lähti keittiöön valmistamaan ainakin itselleen aamiaista. Hemi hieroi sormenpäillä ohimoaan. Askeleet hiirimiehen vierestä ei saanut Hemiä katsahtamaan oviaukolle päinkään.
”Jaca en jaksa sinua nyt!” Hemi tuhahti.
”Voin kenties sisarestasikin mennä… mutta ennen sitä ihailen tämän pienen prinsessan taidetta!” Zaran ääni sai Hemin pelästymään ajatuksistaan.
”Mitä? Olivia!?” hiirimies älähti ja nosti tyttöä kevyesti kipsinsä päältä terveellä kädellään ja hännällään nähdäkseen mitä tämä teki. Olivia kikatti violetin värinen tussi kädessään. Se oli ilmeisemmin jäänyt Turbolta ja Marcukselta yön jäljiltä.
”Auiiii!” Olivia osoitti kuvaa ollessaan iloinen tuotokseensa. Pieni hiirityttö oli värittänyt isänsä ja Turbon tekemiä raapustuksia antaumuksella. Hemi laski tytön lattialle.
”Mene aamupalalle!” Hemi osoitti keittiötä. Olivia naurahti ivallisesti ja juoksi äitinsä perään.
”Olivia on pieneen ikäänsä nähden hyvä piirtämään…” Zara katseli kipsiä huvittuneena.
”Joo… Olivia piirsi…” Hemi hieroi korvanlehteään hermostuneena. Zara vilkaisi topaasin värisillä silmillään Hemiä johonkin sieluakin syvemmälle. Naisen katse oli lempeä ja huvittunut saman aikaisesti. Gal asteli alakerran puolelle herättyään Hemin möykkäämiseen.
”Kuulin Marcukselta, että he olivat tehneet taidetta kipsiisi!” hiirimies naureskeli. Hemi iski kätensä kasvojaan vasten. Zara naurahti pienesti peitoten kuononsa.
”Että sellaiset taiteilijat!” Zara totesi ja nosti sairaalakassinsa sohvalle.
”Älä naura pliis!” Hemi anoi nolostellen.
”Ei huolta sankari… enköhän selviä tämän informaation kanssa!” Zara naureskeli ja otti esiin erilaisia jumppaamiseen tarkoitettuja välineitä.
”Oletko jo fyssarikin?” Hemi naureskeli.
”Voisin kenties ollakin! Mutta kai tiedät marsilaisen sairaanhoitajan opintoihin kuuluvan myös kuntoutusosaamisen?”
”En… koska en ole sairaanhoitaja!”
”Mmmmm… sehän tästä kaikesta vielä puuttuisikin!” Zara kohautti kulmaansa ja sai Galin nauramaan. Hemi heitti tyynyllään tätä, kun ruskeaturkkinen hiirimies yritti paeta paikalta.
”Hyvä… lihakset venytelty… aloitetaanhan sitten,” Zara vinkkasi silmäänsä ja sai Hemin punastumaan.

Tulikrokantissa iso kulmikas tumman violetin värinen alus laskeutui samaan aikaan Marsin kuivalle hiekalle. Hentoinen hiekka pöllysi joka suuntaan. Iso joukko kookkaita vartioita ohjasi vangitun hiiren maan alla sijaitsevaan Hallituksen tukikohtaan. Vaaleanharmaan hiirimiehen kädet ja jalat oli raudoitettu ja käytävällä astellessaan sai sotilaiden huomion.
”Ylijohtaja Milanius?” sotilaat kuiskuttelivat keskenään Hansin kävellessä vartioiden ympäröimänä. Hiirimies ohjattiin Hallituksen pidätysselliin. Vankiselliin päästyään Hansin kädet ja jalat vapautettiin kahleista.
”Yksityisselli… ei teidän olisi tarvinnut!” Hans vilkuili kulahtanutta viileää selliä.
”Sinulla ei ole paljon nokan koputtelua asian suhteen…” vartija murahti ja iski kalterellisen häkin oven kiinni.
”Antaa hänen olla omassa arvossaan!” vanhempi hiirimiehen ääni totesi vartioiden takaa.
”Hallituksen patriarkka!” Hansin katse laajeni hieman.
”Ylijohtaja Milanius… teidätkin näkee elossa, vaikka teidän pitäisi olla kuollut!” hiirimies totesi jämerästi. Hän oli erittäin hoikka, pitkä tumman harmaa hiirimies. Hiirimiehellä ei ollut hiuksia, kasvojen ilme oli tuima. Hiirimies oli pukeutunut perinteiseen pitkään nilkkoja hipoavaan mustaan takkiin. Hänen harteidensa yli oli nostettu pitkä tumman punainen huivi, johon oli painettu Tulikrokantin kaupunkia kuvaavat vaakunat. Takissa oli kultaiset napit. Hiirimies kantoi itseään arvokkaasti ja tiesi paikkansa. Hiirimiehen useampaa sormea koristi erinäiset edustusta kuvaavat sormukset. Hallituksen patriarkaksi nimettiin usein vanhempi mieshiiri, joka johti planeetan asioita. Patriarkan puoliso toimi nimikkeellä matriarkka, jonka tehtäviin kuului seistä puolisonsa rinnalla päätöstenteoissa, palavereissa ja hallita Patriarkan edustuskaupunkia. Marsissa Hallituksen patri- ja matriarkkoja oli saman verran, kuin planeetalla maita. Yhdessä he muodostivat Marsin hallituksen.
”Kai tiedät, että minut lavastettiin?” Hans kysyi hiiriuroolta.
”Selityksesi voit jättää oikeuteen… mikäli selviät siihen asti!”
”Miksi en selviäisi? Lain mukaan teillä ei ole oikeutta riistää henkeäni aikaisemmin, ennen todistajalausuntoa ja oikeusistuntoa!” Hans muistutti ja sai patriarkan murisemaan.
”Et ole kadottanut teräväisyyttäsi mihinkään!” patriarkka totesi. Hans vilkaisi sivummalle.
”Miksi muuten toitte minut Tulikrokanttiin? Vai menikö sotilaillasi kaupungit sekaisin?” Hans vilkaisi kookkaita vartioita, jotka olivat pukeutuneet kokovartalo myönteisiin haalareihin.
”Missä muualla oletit rikoksesi kuulevan?”
”Tulikivessä? Niin, kuin korstosi uhkasivat hakiessani minut!” Hans kohautti harteitaan. Patriarkka mulkaisi sotilaitaan vihaisena.
”Oikeutesi käsitellään Tulikrokantissa! Vaikka johdat Marsin itäistä puolta Ylijohtajana, on katsottu että Tulikrokantti oli tukikohtasi… vaikkakin ravasit Tulikivessä alvariinsa!”
”Tietoisku! Tulikivi on leikattu osa vain Tulikrokantista!” Hans nyrpisti kuonoansa.
”Nauti olostasi Ylijohtaja Milanius! Näemme oikeudessa viimeistään!” patriarkka totesi lyhyesti. Hän silminnähden ei voinut sietää Hansin niskoittelua, mutta hänellä ei ollut varaa näyttää tunteitaan.
”Kysymys!” Hans pysäytti patriarkan oven suuhun. Hän vilkaisi olkansa yli Hansia.
”Kuka minut ilmiantoi?” vaaleanharmaa hiirimies kysyi.
”Eiköhän se sinulle selviä…” patriarkka totesi ja asteli selliosastolta ulos. Hans painoi katseensa maahan. Kevyt nauru toisesta sellistä sai hiirimiehen huomion. Hans kääntyi toista selliä kohden ja puristi kädet eteensä.
”Olisi pitänyt arvata!” Hans tokaisi tunnistaessaan äänen.
”Miten muka?” miesääni kysyi ja astui valoon. Miesten välissä oli vain sellit erottavat kalterit toisistaan. Sähkövirta kulki kaltereiden putkia pitkin estäen vankeja auttamasta toisiaan tai nappaamasta toisistaan kiinni.
”Malcom!” Hans puri hammastaan edelleen tyynen rauhallisesti seisten paikallaan ja puristaen käsiä edessään.
”Me lähdetään yhdessä täältä Helvettiin… Ylijohtaja!” Malcom nauroi kylmästi saaden Hansin sisimmän kiehumaan raivosta…