Rimfire's Dream (K-15)

Title: Rimfire's Dream
Author: Allekirjoittanut eli Rimfire
Beta: Oma kulta luki epävirallisesti aamukahvia ryystäen silmät ristissä...  
Genre: Action, Drama, Romance, Humour
Pairing: Turbo/Minni, Miihkali/OC
Rating: K-15 (HUOM! Tämä osa 1 käy myös nuoremmille, myöhemmin tarinassa K-15-materiaalia)
Disclaimer: En omista Prätkähiiret-konseptia, sen hahmoja tai muutakaan siihen liittyvää. Ainoastaan omat hahmoni kuuluvat minulle.
Summary: Prätkähiirien posahdettua Maahan elämä Marsissa ja vapaustaistelijoissa jatkuu. Miihkali on viimein otettu vapaustaistelijoihin oppiin ja hän koittaa yhdessä ystäviensä kanssa täyttää kolmikon jättämän macho-aukon. Minnillä on kädet täynnä vahtiessaan teinitrioa ja heidän töllösiään. Miihkalin maailmaan mahtuu vain vapaustaistelijat, prätkät ja kaverit. Mutta entäs romantiikkaa...?

A/N: Tässäpä tämä viimein olisi. Ensimmäinen Prätkähiiret fanificcini ikinä! Tämän tarinan pohja on vanhasta blogi-vainaastani reilun neljän vuoden takaa, idea sitäkin vanhempi. Legendaarista sarjaa "kun inspis iskee yöllä", eli käytännössä tarina on hyvin pitkälti kirjoitettu yön pimeillä tunneilla. Se sai alkunsa kunnon flunssasta ja kun en voinut nukkua, kirjoitin yöt. Olen aina tykännyt Miihkalista ja Minnistä ja ai että on ottanut pattiin kun heillä on sarjassa niin pienet sivuosat! Siitäpä sitten lähti idea kirjoittaa heistä pääosassa. Kaksi ja puoli nenäliinapakettia myöhemmin ensimmäinen osa valmistui peittovuoreni keskeltä käytettyjen nenäliinojen dyyneiltä. Tämä ensimmäinen osa on ainoa, jonka ehdin blogiini julkaista, toinen osa jäi luonnostasolle, mutta odottelee viimein julkaisuaan. Koska kuumeessa järki ei juokse järkevämmin, muokkasin tekstiä ihan jonkin verran alkuperäisestä, mutta tyylilleen uskollisena korjauksetkin on kirjoitettu yöllä... Tässä ensimmäisessä osassa ei ihmeitä tapahdu (koska ainakin minun mieleeni aaaivan liian lyhyt), mutta tuo korkeampi rating tulee tulevien tapahtumien takia, joita en tässä paljasta... Enjoy!

EDIT: Kopioin tämän ykkös- ja kakkososan tänne ihan tällasenaan, A/N on siis myös sama  

Rimfire's Dream
1. Tyhmästä päästä seuraa puutunut takapuoli

Miihkali tuijotti eleetöntä valvontaruutujen riviä komentokeskuksen kovalla penkillä nuokkuen. Hän puhalsi tuulettimen ilmavirran pörröttämiä oranssinruskeita hiuksiaan pois silmiltään, ihan kuin hän olisi aikeissa katsoa monitoreja yhtään sen tarkemmin. “Ou mään, miten tässä nyt taas näin kävi?!?” Miihkali ähkäisi, heittäytyi tuolin selkänojaa vasten ja jäi tuijottamaan kattoa. “Ei ne voi olla tosissaan! Mähän oon vapaustaistelija, ei monitorien töllöttäjä! Kyllä tähänkin hommaan on koulutettuja nörttejä, mun kaltaiset sankarit ei kuulu tällaseen hommaan!” Miihkali kapinoi mielessään. Hän oli kyllä myöntänyt itselleen, että pari päivää sitten tapahtunut ammusvaraston "vahingollinen" räjähdys ei ollut ihan niitä hänen järkevimpiä ideoitaan. Mutta että rangaistukseksi neljä viikkoa monitorien valvontaa komentokeskuksessa moisesta pikkujutusta?!? "Se rauhoittaa menoasi vähäksi aikaa", Minni, Marsin vapaustaistelijoiden kenraali oli sanonut rangaistuksen antaessaan. "On siinäki yks säännösten noudattaja!” Miihkali manasi ajatuksissaan ja heittäytyi taas rönöttämään monitoripöydän ääreen. “Ei se edelleenkään usko, että mä selviin vapaustaistelijoissa ihan hyvin!" hän puhisi itsekseen käsi leukaansa nojaten.


Automaattisesti hän suuntasi katseensa toiseen kerrokseen johtavia portaita kohti. Minni, joka oli tullut henkilökohtaisesti valvomaan rangaistuksen toteutusta, oli kävellyt portaat ylös pari tuntia sitten, eikä häntä ollut sen jälkeen näkynyt. Miihkali huokaisi hiljaa. "Taas se miettii Turboa", hän tuhahti pieni virne naamallaan ja suuntasi portaita kohti. “Kai sitä voi sentään hetkeksi takalistoaan nostaa penkistä”, hän tuumi.


Kaikesta huolimatta Miihkali ei voinut olla säälimättä Minniä. Hiirinainen oli kokenut kovia jo nuorena, eikä asiaa yhtään helpottanut Marsin sotaisa tilanne plutolaisten hyökättyä. Hänellä on kuitenkin aina ollut yksi hiiri tukenaan. Turbo, erittäin taitava vapaustaistelija ja kuuluisan marsilaiskolmikon komentaja. He ovat tunteneet jo lapsuudesta saakka. Kukaan ei tarkkaan tiedä milloin he ystävystyivät, mutta siitä asti he ovat olleet käytännössä erottamattomia. He ovat rohkaisseet ja kannustaneet toisiaan, hoitaneet haavat ja taistelleet taistelut rinnakkain. Vaikka molemmat ovatkin vakuutelleet suhteen olevan vain ammatillinen, ei keneltäkään ole jäänyt huomaamatta kytevä romanssin kipinä. Minni on päässyt seuraamaan paraatipaikalta Turbon ja hänen ystäviensä kehitystä ja taistelumenestystä hänen enonsa, vapaustaistelijalegenda Rontin kouluttamana. Tai siis seurasi, niin kauan kuin pojat olivat Marsin maaperällä.


Oli kulunut puolisen vuotta siitä, kun Turbo ystävineen katosi plutolaisten hyökkäyksen johdosta. Heidän oli tarkoitus suorittaa yllätyshyökkäys plutolaisten tukikohtaan avaruudesta käsin, mutta plutolaiset pääsivätkin yllättämään heidät ja posauttivat kolmikon Maahan. Kukaan ei tiennyt heidän tarkkaa sijaintiaan, kuinka saada yhteys Maahan tuosta noin vain saatikka olivatko jätkät edes elossa. Minni ei siis ollut kuullut Turbosta juuri mitään sitten heidän lähtönsä. Jokainen lennonjohdon hiiri sai kyllä kuulla kunniansa poikien päästämisestä lentoon omine lupineen ilman hänen hyväksyntäänsä. Kaikesta hänen tekemisestään huokui kireys ja turhautuneisuus, kun yhteyttä Maahan ei yrityksistä huolimatta oltu saatu muodostettua, mutta ennen kaikkea kaipuu loisti hänen kasvoiltaan. "Mahtaa ottaa koville", Miihkali mietiskeli. Toki hän itsekin kaipasi enoaan Motoa ja toivoi tämän olevan kunnossa, mutta hän ei sentään purkanut ikäväänsä räyhäämällä koko tukikohdalle.


Käveltyään portaat ylös Miihkali näki tutun näyn: Minni seisoskeli yksikseen parvekkeella kaiteeseen nojaten ja horisonttiin tuijottaen lasittunut katse silmissään. Ohikiitävät tuulenpuuskat liikuttelivat hänen yönmustia hiussuortuviaan hänen kasvoillaan, mutta Minni ei reagoinut niihin mitenkään. "Mitäs sitä noin ihmetellään?" Miihkali kysyi virnuillen kohottaakseen hieman apeaa ilmapiiriä, vaikka tasan tarkkaan tiesi mitä Minnin päässä liikkui. Minni säpsähti hereille ajatuksistaan, mutta huomattuaan kiusoittelijan olevankin vain "pikku nulikka" Miihkali eikä kukaan vapaustaistelijoiden kapiaisista, hän kääntyi jälleen katsomaan taivaanrantaa. Hän oli niin keskittynyt ajatuksiinsa, ettei edes älynnyt torua Miihkalia valvontapaikalta poistumisesta. "Äh, kunhan katselen", Minni vastasi yrittäen kuulostaa asialliselta. Yritys ei kuitenkaan ollut kovin uskottava. "Hei, kyllä me niistä vielä kuullaan", Miihkali koitti lohduttaa ja taputti Minniä rohkaisevasti olalle. "Toivotaan", Minni vastasi äänellä, josta suorastaan huokui kaipaus ja yksinäisyys. "Ainahan me voidaan saada 'yllättävä tehtävä' Maahan", Miihkali iski silmää virne naamallaan. "Ole hiljaa, nulikka", Minni hymyili ja tuuppasi hellästi nyrkillään Miihkalin olkapäätä kuten aina, kun puheeksi tuli Minnin ja Turbon suhde. "Älä unohda, että kostan sulle kunhan sulla joskus on morsmaikku kainalossa", hän jatkoi. Miihkali huokasi syvään. "Ei taida olla pelkoo", hän naurahti pieni huvittunut hymynpoikanen naamallaan. "Ei sellanen oo mua varten. En halua olla itkemässä kenenkään perään, enkä halua enää yhtään ketään estelemään minua. Vapaustaistelijat vie kaiken ajan, haluun näyttää niille mun kyvyt. Ja kuka edes haluais tällasta innokasta säheltäjää. Tuskin kukaan..."


Miihkali ei kuitenkaan ollut tietoinen kuinka paljon seuraavat viikot tulisivat muuttamaan hänen elämäänsä...

A/N: Dodih, toinen osa saatu parsittua viimein kasaan (ja jälleen keskellä yötä...) Tästä osasta tuliki sitten "vähän" pidempi, hups... Koittakaa jaksaa    Tätä osaa kirjoittaessa pääsin kokeilemaan vähän toiminnallisempaa tyyliä Seuraavassa osassa alkaa tapahtua sitten myös draamarintamalla Ei kait muuta, oon pitkästä aikaa ihan sanaton

EDIT: Tässä sama juttu, ei muutoksia ennen kopiointia.

Rimfire's Dream
2. Kurittomuus kolahtaa omaan nilkkaan

*Kops*  "Hei! Tää visiiri on just vaihettu!" Miihkali naurahti irtokiven kopsahtaessa tämän oranssinmustaan kypärään. "Omapa on vikas, mitäs oot nii hidas että sut pitää ohittaa!" oranssinruskeaturkkinen hiiri naurahti ja illisti taakseen saadakseen Miihkalin lisäämään kaasua.


Miihkali oli päättänyt lähteä hieman tuulettamaan päätään kahden ystävänsä kanssa Marsin helteiseen päivään kauas valvontakeskuksen ankeudesta. Heidän tapauksessaan se tarkoitti motocrossia vanhalla sotakentällä, joka oli täynnä räjähteiden jättämiä kraattereita ja kivenmurikoita. Saattoipa jossain välissä olla vielä toistaiseksi räjähtämätönkin kranaatti tai telamiina. "Huoh... Reetu... Pitäsköhän sun kattoo etees ku ajat? Tolleen ku miinaan rysähät nii me keräillään sun osias vielä marraskuussaki", turhautunut, lähes mustaturkkinen hiiri murahti väistäessään yhtä kraatteria musta-valko-sinisellä retrotyylisellä prätkällään. Hän selkeästi tiesi kuinka tilanne tulisi päättymään. Kuten aina. "Äh, älä viiti nipottaa Alex! Kyl mä osaan tän!" Reetu naurahti takaisin. "Kato kyllä mä tiiän miten prätkällä ajet-"


Reetu katosi suurehkoon kraatteriin. "Noni! Mähän sanoin et se vielä uppoo näihin monttuihin!" Alex pyöritteli päätään. Miihkali naurahti hänelle kuin kertoakseen, ettei kaikki ollut vielä siinä. "Älä unta nää et se tosta vielä luovuttas!"


Miihkali oli oikeassa. Samantien Reetu hyppäsi raskasrakenteisella crossillaan montun reunan yli singahtaen korkealle ilmaan punertavan hiekkapilven saattelemana. "Ohohoo mikä ilmalento! Paljo enemmän ilmaa ku teidän pikku loikissa! Mä oon sähkönsininen salama!" hän uhosi, teki prätkällään voltin ja laskeutui maahan jääden muutaman metrin edellä ajavasta kaksikosta. "Mähän sanoin", Miihkali virnisti piikittelevästi ja vilkaisi sivusilmällä vierellään ajavaa Alexia, joka selkeästi oli toivonut Reetun jäävän montun pohjalle loppupäiväksi. "Ei mua kuulkaas pikkuset kuopat pysäytä, korkeintaan hidastaa hetkellisesti! Vai mitä kultsi?", Reetu nauraa hekotti uhmakkaasti taputtaen kirkkaansinistä tankkia jalkojensa välissä. "Hetkellisesti, mut tarpeeks kauan et mä pääsen maalilinjan yli ennen sua", Miihkali nauroi ja lisäsi kaasua. "Sehän nähään!", Reetu huusi Miihkalille kiihdyttäen toverinsa perään. Kaksikko ampaisi kuin tykin suusta eteenpäin jättäen Alexin selkeästi jälkeen keskelle pöllyävän hiekan ja pakokaasun pilveä. "Nuo kaks ne ei ikinä muutu..." Alex tuhahti hyväntuulisesti katsoessaan ystäviensä loittonevia hahmoja kaukana edessään. Hänellä ei olisi enää mitään mahdollisuuksia voittaa noita hurjapäitä.


Reetun ja Miihkalin kilpailu oli kovaa, kuten aina. Molemmat olivat jääräpäisiä kuin härät, eivätkä suostuneet antamaan tuumaakaan periksi edes leikkimielisessä ystävyysottelussa. He halusivat voittaa. He väistelivät kivenlohkareita ja hyppivät kraattereiden yli vauhdin kasvaessa koko ajan. Miihkali loikkasi kielekkeeltä kraatterin yli päästen aavistuksen Reetun edelle. Hänen pyöränsä oranssit katteet loistivat auringon kanssa kilpaa hänen lentäessään Reetun yli. Kilpapyörä off-road-muutoksilla sopi luonnollisesti nopeuskilpailuun kuin nakutettu.


Pian Reetu kaasutti lisää ja kääntyi äkisti juuri ennen kivenlohkaretta sen vasemmalle puolelle pakottaen Miihkalin kiertämään lohkareen oikealta puolelta. Ennen kuin Miihkali ehti korjaamaan ajolinjaansa, upposi hän puolestaan kraatteriin. Reetun tavoin se ei kuitenkaan paljoa hidastanut, montun reuna kun tarjosi jälleen oivan hyppyrin ja komealla ilmalennollaan hän laskeutui samalle linjalle Reetun kanssa. Molemmat suorastaan tärisivät suonissaan kiertävän adrenaliinin vaikutuksesta. Tätä varten he elivät, tämä oli heidän unelmaansa. Ennakkoon sovittu maalilinja näkyi jo hiekkakentän toisessa päässä. Vauhti kiihtyi kiihtymistään. Vauhtisokeuden siivittäminä heidän nopeusmittarinsa kohosivat jo lähelle maksimilukujaan. He etenivät rinnakkain kohti maalilinjaa. "Häviäjä tarjoaa kotikaljat ja luuttuaa prätkähallin lattiat seuraavan viikon!" Miihkali huikkasi toverilleen irrottamatta katsettaan ajolinjasta. "Kiinni veti! Mut hei, miks pitää luututa?" Reetu huusi takaisin ihmeissään vilkaisten toveriaan silmäkulmastaan. Tässä vauhdissa ei auttanut paljoa päätä käännellä. “No ku sun prätkäs kone keittää nii pahasti yli hävittyään tän kisan, et Marsissa ei oo sellasta lammikkoo nähty sitte viime sadekuuron!” Miihkali nauraa hekotti “omaperäiselle” kiusoittelulleen. “Ai jaha, katotaan kumman prätkä on enemmän huollon tarpeessa ku pyyhkäsen sun ohittes! Jiihaa, HANAA!” Reetu karjui mielipuolisena. Maalilinjaan oli enää parisataa metriä. “Vielä vähän, melkein… Kestä kulta vielä hetki!” Miihkali rukoili prätkältään, josta alkoi kuulua jo merkkejä suorituskyvyn ylityksestä. Äkkiä heidän kypäräradioistaan kajahti tuttu karjaus: "Nulikka ja Retu pysähtykää HETI!" Minni kuulosti normaaliakin äkäisemmältä, eikä hänen äänenpainonsa antanut ystävällisiä vaihtoehtoja. Hän oli huomannut Miihkalin livistäneen ruutujen äärestä ja kokemuksella osasi tulla etsimään oikeasta paikasta.


Ääntä ja komentavaa karjaisua säpsähtäen pojat löivät jarrut lukkoon. Vauhti oli kuitenkin sen verran kova, että alkuun pyörät vain liukuivat eteeenpäin hiekalla vauhdin juurikaan hidastumatta. He saivat tehdä täyden työn pitääkseen prätkänsä pystyssä ja itsensä niiden selässä. Asiaa ei helpottanut epätasainen maa hiekkakerroksen alla, joka pomppotteli pyöriä muhkuroiden ja monttujen yli."Miihkali, hyppää!" Alex karjaisi ystävälleen, joka oli ajautumassa kovaa vauhtia kohti kallionseinämää. Miihkali huomasi väistämättömän kolarin olevan edessä. Hänellä ei ollut vaihtoehtoja. "Toivottavasti takaliston alle sattuis sopivan pehmee hiekkakasa", hän kannusti itseään ja hyppäsi prätkänsä selästä.


Ajoitus oli täydellinen. Prätkä paiskautui kallioon kovalla ryminällä ja kitinällä. Oransseja katteiden osia, putken pätkiä ja muita palasia lenteli sinne tänne. Miihkali itse iskeytyi maahan kovaa, kieri muutaman kuperkeikan, jatkoi itsensä ympäri kierimistä ja lopulta vauhdin hidastuttua luisui kyljellään pitkin hiekkaa. Kun hänen vauhtinsa viimein pysähtyi, jäi hän liikkumattomana makaamaan hietikolle hapuillen tajunnan rajamailla.


Reetu sen sijaan taisteli vielä fysiikan lakeja vastaan ratsunsa selässä. "Pysähy nyt muru!" hän maanitteli prätkäänsä koittaen jarruttaa kääntämällä menopelinsä sivuttain. Kaikesta huolimatta pyörä kuitenkin jatkoi luisumistaan ja pian... *Tuff*, hän törmäsi tuulen kasaamaan hiekkadyyniin. Hiekkaa pöllähti punaisena pilvenä ilmaan peittäen näkyvyyden. "Tää nyt ei oo paras paikka alkaa näsäviisastelee, mut enkös mä sanonu et ei oo hyvä idea karata tänne kesken työpäivän?" Alex huokasi. Hän oli juuri ajanut prätkällään rauhassa Reetun imaisseen dyynin viereen ja pysähtynyt ilman minkäänlaisia ongelmia. Kiskaistuaan sinertävän kypärän päästään sen alta paljastui alunperin vitivalkoiset, pitkähköt kiharat hiukset, jotka Marsin hiekkapöly oli värjännyt punertaviksi, lähes pinkeiksi. Alex pörrötti päälakeaan tietäen kypärän alta paljastuneen piilevän hikisen kypäräkampauksen.


Hetkeen hänen kysymykseensä ei kuulunut vastausta. Äkkiä kuitenkin hiekkakasan pinnalle nousi tuttu käsi. "No joo joo... Jeesaa mut nyt vaan ylös täältä!" Reetun vaimea, selvästi mököttävä ääni kuului hiekan alta. Hän ei selvästikään haaveillut tällaisesta lopetuksesta kisalle. Alex naurahti tietäen kuulevansa pian pitkän liudan koottuja selityksiä Reetun lässähdykselle ja vetäisi tämän ylös kasasta. "Ootko sä okei?" Alex kysyi puoliksi huolissaan, puoliksi nauruaan pidätellen. Reetu otti hiekan naarmuttaneen vaaleansinisen kypäränsä pois päästään, jolloin kypärän sisällä ollut hiekka valahti hänen armeijanvihreän paitansa alle. "Pelkkiä pintanaarmuja" hän vastasi hieman nolostunut hymy naamallaan ja ravisteli itseään rajusti saadakseen hiekat pois vaatteidensa sisältä. Hänen yönmustat, aavistuksen hien kiharoittamat hiuksensa heiluivat edestakaisin hänen naamallaan.


"No sittenhän minä voin rankaista sinua kaikessa rauhassa", paikalle ajanut Minni jyrähti kylmästi napaten Reetun korvasta kiinni. "Aijjaijjaij okei okei ymmärsin, mut miks sä syytät mua?!?" Reetu ulahti. "Ja onks pakko kutsua Retuksi?" "On. Ja se on helppoa. Koska SINÄ olet kaiken pahan alku ja juuri!" Minni puuskahti tiukentaen otettaan Reetun ähkäistessä. “Miksi sun pitää aina lietsoa näitä kahta tekemään jotain tyhmää? Ei varmaan tarttee muistuttaa, että myös teillä kahdella on vielä rangaistusta lusimatta viimekertaisesta tempauksestanne?” Minni paasasi kiskoen Reetua korvasta perässään. “Kun yhdestä hurjapäästä pääsee eroon, saa kaksi itsetuhoista idioottia tilalle…” hän mumisi itsekseen viitaten Vinskin samanlaisiin tempauksiin aikoinaan.


"Miihkali, ootko sä okei?" Alex, joka oli väistänyt kaksikon yhteenottoa ja mennyt katsomaan Miihkalia, kysyi kumartuen maassa yhä makaavan hiiren viereen. Kova isku oli lennättänyt kypärän pois hiiren päästä. Miihkali alkoi hieman räpytellä silmiään kuullessaan kumean äänen päässään. Ihan kuin ääni olisi kuulunut jostain pöntöstä, se kuului niin epäselvästi. Hänen päätään jyskytti kuin lekalla olisi hakattu ja hetken hän näki vain mustaa. Pian katse alkoi tarkentumaan.


“Hetkinen, mä nään hiekkaa. Ompa se punasta! Ja taivasta. Oon siis ulkona. Ja kaikki on sivuttain. Oon siis maassa pitkälläni. Ompa kaunis auringonpaiste… Pitäsköhän mun liikkua jotenki? Vai voisinko mä vaan jäädä tähän makaamaan…?” Miihkalin ajatukset laukkasivat hänen aivojensa koittaessa selvittää mitä tapahtui ja missä mennään. Kaikki ajatukset tuntuivat vielä todella hitailta ja tahmeilta. Hän kääntyi selälleen kohti auringonpaistetta ja tunsi samassa viiltävää kipua vasemmassa jalassaan. Komea tuskanirvistys pomppasi hänen naamalleen. “Huomenta Ruusunen!” Alex hihkaisi huomatessaan kaverinsa alkavan virkoamaan. “Tais kajahtaa kunnolla. Sattuko pahasti? Nirhaumia ainaki näköjään tuli hoitsujen iloks”, hän analysoi tilannetta aidosti huolissaan, mutta tyylilleen tyynen rauhallisena. Lääkintään erikoistuvana sotilaana hän osasi jo arvioida paikkauksen tarpeen määrää. “Ai saakeli ku nuppiin jomottaa…” Miihkali sai soperrettua tunnistaessaan viimein ystävänsä äänen ja jatkoi: “Yhtenä palana vielä, mut jalkaan tais tulla jotai. Ainaki vihloo pirusti.” “No sen mä voin kyl uskoo!” Alex naurahti jo selvästi helpottuneenpana ja pyyhkäisi Miihkalin oikeaan käsivarteen tulleen haavan päältä enempiä hiekkoja pois tämän irvistäessä jälleen. "Mut prätkä ei tainnu selvitä..." Miihkali huokaisi apeana kääntäessään varovasti päätään rakkaan menopelinsä rippeitä päin, joita makasi siellä täällä kallion juuressa. "Voi kuule, näyttäs et se selvis yllättävän hyvin tilanteen huomioon ottaen. Iha ku isäntäsäkki", Alex rauhoitteli ystäväänsä.


"Niin, mutta sinä et ole ajamassa sillä iha heti", Minni, joka oli tullut lähemmäs, puuttui tilanteeseen. "Tuossa kunnossa sä et liiku yhtään mihinkään ennen kunnon paikkausta”, Minni torui totisesti ja huokasi painaen kämmenensä otsalleen häpeänsekaisesta pettymyksestä. Taas tässä kävi näin… “Kyllä, rouva…” Miihkali sai vaivoin vastatuksi. “Sitä paitsi sulla on vielä rangaistusta suorittamatta. Ja teillä kahella myös”, Minni käänsi katseensa Miihkalin “rikoskumppaneihin”. “Vai joko kaikki viimesimmässä hyökkäyksessä tuhoutuneet prätkät on korjattu?" hän hymyili ilkikurisesti. Hän tavallaan nautti saadessaan kyykyttää näitä kurittomia kakaroita. "Ei, rouva. Mutta suurin osa", Alex kiirehti vastaamaan asiallisesti ennen kuin Reetu sai suunsa auki. "Mut miks meidän ees piti pysähtyä tolleen äkillisesti? Oisit antanu meidän ajaa maalilinjan yli, nii ois kaksi prätkää vähemmän korjattavana!" Reetu murahti puristaen käsivartensa puuskaan. Häntä selvästi otti vieläkin päähän äskeinen hiekkaepisodi. "Yksinkertasta. Koska vihollisen tiedustelija kävi piilottamassa ton teidän maalilinjanne kohdalle räjähteitä viime viikolla. Ne ois räjähtäny jos oisitte ajaneet siitä", Minni vastasi tyynesti ohimennen, kuin hänen faktansa olisi ollut vain pikkujuttu.


Reetu nielaisi ja potkaisi maata pölläyttäen pienen hiekkapilven ilmaan. Minnin kiittäminen olisi ollut liian noloa hänen uhoamisensa jälkeen, eikä se muutenkaan olisi ollut Reetun jo iskun saaneelle egolle sopivaa. Minni huokaisi jälleen ja katseli vielä ympäröivää hävitystä. "Noh, tehty mikä tehty. Alex kiltti, veisitkö nämä kaks tolloa paikattaviksi? Mä siivoan jäljet ja hävitän räjähteet”, Minni pyysi kohteliaasti, joskin hieman tylsistyneenä joutuessaan jälleen siivoamaan kolmikon jälkiä. "Selvä, rouva! Ja anteeks..." Alex vastasi kohteliaasti saaden Minniltä hymyn vastaukseksi. “Kyllä mä tiedän et noi kaks houkutteli sut taas mukaansa tyhmyyksiin” Minni lisäsi tuijottaen kolhittuja koheltajia murhaavasti. Hän tiesi, ettei muuten moitteeton sotilaanalku saanut tällaisia tempauksia yksin päähänsä. Luonnollisesti hän syytti jo valmiiksi Miihkalia ja Reetua.

“Hiiop, ylös vaan!” Alex ähkäisi tukiessaan Miihkalia tämän noustessa tuskaisesti ylös. “Sä varmaan pärjäät loppumatkan, kuhan saahaan sut prätkän selkään?” hän jatkoi taluttaessaan toveriaan hitaasti, mutta varmasti kohti omaa pyöräänsä. “No siinä mä pärjään vaikka pää kainalossa”, Miihkali ähkäisi hampaidensa välistä. Tuettunakin kävely oli tuskaista. “Ajakaa te tällä kometokeskukselle paikkauttamaan itteenne nii mä autan Minniä prätkien kans täällä", Alex ohjeisti kaksikkoa auttaessaan Reetun kanssa Miihkalin satulaan. Kumpikaan ei halunnut laittaa vastaan. Niinpä Reetu parempikuntoisena hyppäsi pyörän sarviin ja pian he katosivat näkyvistä. "Tämäkin vielä... Noh, toivottavasti uusi alokkaamme pitää heistä huolen", Minni hymyili jälleen pirullisesti.

A/N: Tässäpä tätä taas ois, huhhuh! XD Dreamin teeman mukaisesti: Kirjotetaan kipeenä ja niistetään paljon!  Oon toukka peittokotelossa :3 Tosiaan tästä osasta piti tulla tyystin toisenlainen, mutta aivojen lyödessä kuumejykkelin tyydyin tällaiseen helpompaan tyyliin. Tämä on melkein kuin sivuosa, tarina ei juurikaan edisty. Mutta pääsinpähän “tutustumaan” Reetuun paremmin RIP Miihkali, olin ilkee täti ja satutin XD

Rimfire’s Dream
3. Reetu-poloista riepotellaan

“Miihkali, me ollaan nyt ajettu suunnilleen kolmasosa matkasta eli abauttiarallaa kymmenisen kilometriä. Mikä on olo?” Reetu kyselee rennosti takanaan istuvan toverinsa vointia. Hän olettaa kolmikon selvinneen jälleen kolttosistaan pelkillä pintanaarmuilla. “Ihan hyvä, ei hätää”, Miihkali mumisee selvästi tuskissaan. “Eikun mää vaan et tartteetko miten nopeesti tyynyä niskas alle? Meidän ja päämajan välissä on todennäkösesti ollu vihollisliikettä viime viikon aikana, joku häiskä korjaamolla selitti sitä ja kehotti kulkemaan kiertotietä. Tai siis nii se epäili. Kuulemma joku oli nähny siellä prätkän jälkiä. Ihan ku se nyt ois ollu outoa, kaikillahan täällä on jonkinnäkönen menopeli!” Reetu puhkui ja jatkoi: “Se kaveri tosin kattos kärpäsen kakkaakin vihollisen kranaatiks. Mieti, se oli saanu prätkien huoltoraporttien lajittelusta paperihaavan sormeesa ja saanu siitä viikon saikkua! VIIKON!!! PAPERIHAAVASTA!!!” hiiri vaahtosi sielunsa täydeltä. Reetulta ei juurikaan ymmärrystä löytynyt hiirille, jotka olivat niin sanotusti jääneet pois jonosta, kun rohkeutta oli jaettu.

Hänen yksinäinen papatuksensa kuitenkin keskeytyi hänen takaansa kuuluneeseen epämääräiseen muminaan. “Mmhmm nhmn mmm…” “Nii että mitenkä meni?” Reetu kysyi naurahtaen hieman huvittuneena äänestä. “Mmhn aurinkonpaiste… Hhmmnrgh taitaa näkyä… Hmmm… Uimarengas… Aaahh… Tuoksuu sitruunankukillehhh…” Miihkali mumisi jälleen horjuen puolitajuttomana. “Okei Miihkali, sulla ei oo nyt kyl kaikki inkkarit kanootissa!” Reetun huvitus vaihtui huoleen ystävän todellisesta tilasta. He olivat vieläkin keskellä ei mitään ja tuntui kuin matka päämajalle ei edistyisi juuri lainkaan. “Täh? Sanoitko sä jotain?” Miihkali vastasi raukeasti palaten hetkellisesti hieman selkeämmin Marsin kamaralle. “Sä oot jätkä iha sekasi! Ootko sä nytkää tajuissas?!? Ihan vaa rutiinikysymyksenä: Montako pyörää prätkässä on?” Reetu kysyi itsestäänselvän kysymyksen varmistaakseen tilanteen vakavuuden. “Pöljäkö sä oot?!? Kaks tietty!” Miihkali tuhahti selvästi tietämättömänä mitä oli juuri hourinut. Reetu ehti jo huokaista ja rauhoittua hieman, kun Miihkali yhtäkkiä hihkaisi: “Mut mietihän miten näppärää ois jos satulan päälle kuskin syliin laitettas kolmas rengas! Jos kuski ajas hatelikkoon ja fillari kippais ympäri, se pysyis silti pyörillään! Tai noh, pyörällään!” Miihkali hekotti ääneen. Hän oli selvästi ylpeä uudesta ideastaan ja onnellisen tietämätön sen järjettömyydestä. “Okei, sä oot virallisesti menettäny järkes ja me ei todellakaan kierretä mitään pidempää reittiä ja jäädä odottelee et toi pahenee!” Reetu lähes huusi ystävälleen. Nyt hän oli todella huolissaan. Kukaan ei tarkkaan tiennyt millaisen tällin Miihkali sai, joten Reetu automaattisesti oletti pahinta. Vaikkei hän ollutkaan palvellut vapaustaistelijoissa vielä kauhean kauaa, oli hän nähnyt loukkaantuneita sotilaita, jotka olivat alkaneet houria pahojen päävammojen takia. Ne tapaukset eivät päättyneet hyvin. Kun Miihkalin vastausta ei kuulunut, Reetu lisäsi kaasua toivoen, että Alexin prätkästä löytyisi piilotettu nappi, joka aktivoisi suihkumoottorin.

Muutamien minuuttien jälkeen Reetu rikkoi hiljaisuuden. “Noniin, tästä se väitetty vihollisalue alkaa. Ei näy mitään, hyvältä näyttää”, Reetu puhui lähinnä rauhoitellakseen itseään. Vaikka hän ei täysin luottanutkaan korjaamon miehen kuulemiin huhuihin, sotatilassa oli opittu varomaan kaikkea. Miihkali ei taaskaan vastannut mitään. Reetu ajoi päättäväisesti eteenpäin ajatukset sinkoillen. Nyt jos koskaan oli pakko päästä maaliin ennen kanssakilpailijaa. Tässä kisassa hänen vastustajansa oli yhä lähemmäs hiipivä ystävän hengenlähtö.

Juuri kun kaksikko oli saapumaisillaan väitetyn vihollisalueen toiselle laidalle Reetu säpsähtää surullisen tuttuun ääneen. Itäisen aavikkoraiderikomppanian iskuryhmä oli ilmestynyt kuin tyhjästä mönkijöineen heidän kannoilleen aseet laulaen. “AAARGH! Ette sitte yhtään parempaan aikaan keksiny tulla leikkimään?!?” Reetu parkaisi ja kaarsi jyrkästi oikealle pois tulilinjalta.

Samaan aikaan takaa alkoi kuulua töminää, kuin jättiläisen askelia. Ennen kuin Reetu huomasikaan, muutamien metrien päähän heidän eteensä lensi tykin kranaatti räjäyttäen maahan montun ja pakottaen Reetun väistämään takaisin vasemmalle. Tykkitulta seurasi konekiväärin tasainen tulitus aivan hiirien häntien tuntumassa. “OH COME ON!!! Niillä on kaksjalkane koiranruokapurkkiki mukana?!?” epäuskoinen Reetu puhisi huonoa tuuriaan vilkaistuaan sivupeilistä pölypilvessä lähestyvää metallijätti taistelukoneistoa. “Miks aina vihollisella on parhaat hernepyssyt…?” itsekseen jupiseva Reetu alkoi kaivaa pistooliaan vasemmalla puolella olevasta reisikotelostaan. Se oli hänen ainoa aseensa prätkän vajaan aseistuksen lisäksi. Hehän olivat varustautuneet huolettomaan huviajeluun, eivät viisimetristen metallimasiinojen kaatamiseen. Hänen oli kuitenkin tehtävä jotain tai hänen ystävänsä pelastusyritys olisi turhaa. Peilistä tähtäyssuuntaa katsoen hän kohotti aseensa taakse ojennetulla vasurillaan, huokaisi ja puristi liipasinta. Luoti lähti liikkeelle ongelmitta ja osui suoraan heitä lähimpänä ajaneen mönkijän vasempaan eturenkaaseen. Mönkijä lähti hallinnasta ja lennätti kuskinsa komeassa kaaressa hietikolle. Saman tien Reetu väisti seuraavaa tykin ampumaa kranaattia, heitti pistoolinsa vasemmasta kädestä oikeaan käteensä, tähtäsi takaoikealle ja osui suoraan toisen mönkijän moottoriin, joka hetken iloisesti rupatettuaan valutti nesteensä maahan ja pysähtyi. “Kaks perskärpästä listitty, yks jäljellä. Ja sitte vähä painitaan isojen poikien kerhossa…” Reetu myhäili tyytyväisenä.. Hän alkoi selkeästi innostua tilanteesta. Ehkä jopa enemmän kuin olisi kannattanut.

Viimeinen jäljellä ollut mönkijä kiihdytti koko ajan lähemmäs kaksikkoa. Reetu odotti kärsimättömänä: “Vielä vähä, tule isukin syliin…” Juuri kun mönkijä oli pääsemässä Reetun rinnalle kuskin myhäillessä tyytyväisenä, Reetu veti liinat lukkoon jääden selvästi mönkijän takapuolelle. Mönkijäkuski ei ehtinyt kuin vilkaisemaan hölmistyneenä taakseen kun Reetu jälleen laukaisi aseensa. Luoti lensi suoraan mönkijän takaosassa olleeseen lisäpolttoainesäiliöön räjäyttäen koko menopelin. Nähtyään luodin saavuttavan kohteensa, Reetu väänsi kaasun täysille ja hyppäsi prätkällä savuavan ja palavan mönkijänraadon yli. “Uujee, antakaa tietä soramonttujen sankarille! Miten niin vasuri ei osu oikealla?!?” hän ulvoi mennessään. Tätä varten hän oli syntynyt. Machoilu oli hänelle yhtä luontevaa kuin lentäminen linnuille. Hänen voitonjuhlansa kuitenkin keskeytyi nopeasti, sillä metallijätti ampui jälleen tykkitulta, tällä kertaa juuri Reetun ajolinjan eteen. Ennen kuin Reetu ehti reagoida mitenkään, hän, prätkä ja kyydissä tajuttomana nuokkuva Miihkali putosivat monttuun ja sinkosivat sieltä komeaan ilmalentoon. Reetu menetti ajokin hallinnan täysin ja kaikki kolme lensivät maahan tömähtäessään pitkin hiekkakennämää.

Kauhu valtasi Reetun. Mitä hän nyt tekisi? Hän makasi mahallaan maassa mihin oli lentänytkin ja yritti saada tolkkua tilanteeseen. Hän vilkaisi hädissään parin metrin päässä tuskissaan kierivää Miihkalia ja sen jälkeen alati lähestyvää jättiä. “Tästä täytyy selvitä!” pauhasi Reetun päässä toistaen samaa mantraa uudelleen ja uudelleen. Hän pomppasi ylös, juoksi lähelle laskeutuneen prätkän luo ja kiskaisi sen koko kropallaan pystyyn. Tässä tilanteessa vapaustaistelijoiden kaluston korjausrangaistuksesta oli hyötyä. Hän oli viime viikot kiskonut ja liikutellut painavia kaksipyöräisiä, eikä Alexin raskasrakenteinen retrocruiser tuntunut missään. Reetu suoristi prätkän, hyppäsi sen selkään ja painoi nappia, joka laukaisee etutykin. Mitään ei tapahtunut. Ase oli tyhjä. “Ei perkele nyt!” Reetu kirosi ja alkoi hakata nappia tuloksettomana. Jätti alkoi jo tähtäämään tykillään heitä kohti. Reetu valmistautui jo pamahdukseen. Hän oli hävinnyt, kaikki loppuisi tähän. Hän painoi päänsä hitaasti alas ja ummisti silmänsä. Vaimea pihahdus karkasi hänen huuliensa välistä: “Anteeksi…” Tykki laukesi.

Reetu rutisti vaistomaisesti silmiään tiukemmin kiinni kuin varoakseen tulevaa kolhua. Mitään ei tuntunut. Oliko pelin luovuttaminen sittenkin näin helppoa ja kivutonta? Ei. Alkoi kuulua toisenlaista ääntä, tuttua sekin. Se oli moottoripyörän moottorin ääntä, joka lähestyessään alkoi tulittaa jätin selkämystä kääntäen sen huomion toisaalle. Reetu seisoi edelleen järkytyksestä paikalleen jähmettyneenä. Pian hän kuuli kypäräradiostaan: “Mitä sä ootat? Hypätkää takasi satulaan ja ajakaa perille. Me hoidetaan tää!” Se oli Alex Minnin kyydissä. He olivat olleet jo lähistöllä kun he kuulivat taistelun ääniä ja tulivat apuun.

Reetu säpsähti hereille. Tämä oli hänen toinen tilaisuutensa. Hän talutti juoksujalkaa prätkän yhä maassa selällään makaavan Miihkalin viereen. “Hei hani, hyppääs kyytiin!” Reetu hihkaisi kiireesti ystävälleen koittaen kuulostaa vitsikkäältä. Hänen äänestään paistoi kuitenkin hätä. “Miten musta tuntuu, et tää tie on kuoppasempi ku muistelin tai sä et enää osaa ajaa”, Miihkali keljuili takaisin ystävälleen hymyillen silmät puoliksi kiinni. Hän oli ollut tajuton maahan mätkähtäessään, eikä vieläkään ollut päässyt kärryille mitä hänen ympärillään tapahtui. “Tavallaan molempia” Reetu tyytyi vastaamaan ja kiskaisi Miihkalin ylös ja pyörän selkään. Kun matkustaja oli kyydissä, ampaisi Reetu täyttä kaasua eteenpäin kohti päämajaa. Hän oli taas mukana pelissä. Tällä kertaa mikään ei enää hidastaisi häntä.

Viimeiset kilometrit etenivät nopeasti ilman lisäongelmia. Pian vuori, johon päämaja oli louhittu alkoikin jo näkyä. Reetu suuntasi kohti lähintä päämajan nosto-ovea kallion seinämässä. “Lännestä lähestyvä kohde, täällä päämaja. Mikä on tehtäväkoodinne?” päämajan naispäivystäjä kysyi radion kautta rutiinikysymyksen nähtyään heidän joukkojen ajoneuvon pyrkivän sisään. “Koodi on niin maan perkeleen nopeesti lääkintämiehen luo!” Reetu ärjäisi vastauksensa säikäyttäen päivystäjän niin, että tämä aukaisi oven lisäkysymyksiä esittämättä. Reetu ei juuri nyt viitsinyt jäädä murehtimaan radioviestinnän etikettejä, oli tärkeämpääkin mietittävää. Hän ajoi samoilla vauhdeilla tunneliin sisälle ja hidasti vasta sen perällä kääntyäkseen lääkintätiloihin. Reetun tapauksessa kääntyminen tarkoitti tällä kertaa prätkällä oven läpi ajamista.

“Kokelas, te ette voi ajaa tänne keskelle aulaa moottoriajoneuvolla! Tämä on sairaala!” kärttyinen, vanhempi naissairaanhoitaja juoksi päivystyspöytänsä takaa nuhtelemaan jo pysähtynyttä, sisään lennähtänyttä hurjapäätä. “No kait mä ny sen tiedän, en mä muute tänne ois tullu!” Reetu rähjäsi takaisin, otti kypärän pikaisesti päästään ja jatkoi: “Tämä kokelas loukkantu moottoripyöräonnettomuudessa. Löi päänsä, vammojen vakavuudesta ei tietoa. Aikaa tällistä noin 45 minuuttia. Käyny useaan otteeseen taju kanttuvei, hourii omiaan. Tarvitsee hoitoa NYT!” Reetun äänenpaino oli niin jämäkkä, että niin päivystävä sairaanhoitaja kun melun kuulleet ja paikalle juosseet hoitajatkin jähmettyivät sekunniksi hiljaa paikoilleen. Miten äsken reikäpäisenä riehunut teini muuttui yhtäkkiä olemukseltaan täysin päinvastaiseksi?

Sairaanhoitaja hoksasi tilanteen kiireellisyyden ja alkoi ohjeistamaan hoitajatyttöjä: “Kuulitte tilanteen! Menkää jo hakemaan niitä paareja! Hop hop!” “Tytöt suorastaan säikähtivät komennusta ja juoksivat hakemaan ensiapuvälineitä. Pian he jo juoksivatkin takaisin ja yhdessä Reetun kanssa auttoivat tajuttoman Miihkalin pyörän selästä paareille. Kun potilas oli kyydissä, lähtivät he hölkäten työntämään paareja kohti hoitotiloja. Reetu hölkkäsi heidän vierellään sairaanhoitajan mulkoiluista huolimatta. “Entä te, pitäisikö teitäkin vähän paikata?” tämä kysyi näreästi ja läpikuultavan vastahakoisesti vilkaistessaan Reetun ruhjeita ja repaleisia vaatteita. “Auttakaa Miihkalia, mulla on kaikki hyvin” Reetu murahti tietäen kuitenkin joutuvansa pian itsekin tarkastukseen. Mutta ei vielä. Hän täytyi ensin saada varmuus, että hänen ystävänsä olisi turvassa ja tulisi selviämään.

Hieman ennen tehohoidon osastoa käytävän vasemmalla puolella aukesi tilava halli. Hallissa säilytettiin ja huollettiin lääkintämiesten ajoneuvoja. Suuret liukuovet olivat auki päästäen lievän bensiinin hajun leijailemaan käytävälle. Sen seasta pystyi haistamaan myös jotain makeaa, kuin kukkia. Reetu ei jäänyt asiaa sen pidemmälle miettimään, sillä Miihkali alkoi taas tulla tajuihinsa. Hänen otsansa kurtisteli kivusta. “Jaksa vielä vähä, kohta saat kunnon mömmöt nii ei tee enää kipiää. Ollaan jo sairaalassa”, Reetu jutteli lempeästi tuskailevalle ystävälleen. Miihkali käänsi katseensa hitaasti sivulle hallia kohti. “Prätkä… Se on rikki… Kaunis nainen korjaa sen…” Miihkali sai hitaasti ulos suustaan. “Okei, fantasiahan se tuoki on ja iha mukava sellanen-” Reetu kerkesi myöntää hieman yllättyneenä aiheesta, ennen kuin sairaanhoitaja rykäisi ja mulkaisi tätä moittiakseen nuoren miehen rivoutta. Mutta Reetu jatkoi silti: “Mut kyl noi harhat kohta helpottaa.” “Ei se oo harha… Se on... Tuolla noin”, Miihkali lähes kuiskasi ja osoitti sormellaan hallia kuitenkin kättään liikuttamatta. Reetu kääntyi hämmentyneenä katsomaan Miihkalin osoittamaan suuntaan, mutta näki vain erilaisia moottoripyöriä ja monkijöitä. Hän huokasi syvään. “Kyllä tää tästä, se saa lääkettä ja paranee”, Reetun päässä jyskytti. “Pian se on taas oma ittesä, eikä nää omiaan”, Reetu ajatteli työntäessään paarien perästä, jotta ne saatiin teho-osaston ovista sisään. “Pidättehän te siitä huolta?!” Reetu huusi hoitajien perään ovien paiskautuessa kiinni hänen edessään. Miihkali oli perillä. Reetu jäi seisomaan yksinään hiljaa käytävälle ja tuijottamaan ovia. Hän ei voinut tehdä enää enempää. Nyt Miihkalin kohtalo oli muiden käsissä. “Kyllä tämä tästä. Toivottavasti.”

Ihan törkeen kova tää jatkokin!!!! Kannatti odottaa Ihan mieletön hahmo toi Reetu!! Tykkään tosi paljon!!

edit: Nii ja ihan mahtavaa toimintaa!! Se ei oo todellakaan helppoa kirjotettavaa! :3

Kiitos kauhiasti! Tässähä iha punastuu XD

Tää tarina on aivan loistava . Toivottavasti Miihkali selviää tilanteesta kunnialla. Tykkään