Pääsivu
Latest images
Haku
Rekisteröidy
Kirjaudu sisään
DeadRat21Jäsen- Posts : 117
Join date : 03.01.2019
Age : 29
Location : LV-426 
Title: Hiiriä pivossa, paholainen oksalla
Author: DeadReat21
Fandom: Prätkähiiret/Alien
Genre: crossover, kauhu, jännitys, toiminta, sci-fi, AU, jossain määrin angst ja murha
Pairing: jonkinasteinen Vinski/Santtu
Rating: K15
Disclaimer: En omista Prätkähiiret Marsista-sarjaa, enkä myöskään omista kammostuttavaa avaruusolentoa, jota käytän tarinassani. Alien/Xenomorph on sveitsiläistaiteilija H.R. Gigerin luoma ja se on elokuvayhtiö Twentieth Century Foxin omistuksessa, niin kuin sen ’veli’, Predator, johon tarinassa myöskin viitataan.
Warning: murhia, kiristystä, ahdistavia kohtauksia, vihaisia muukalaisia, rajua väkivaltaa, huonoa huumoria, kiroilua, kuolemia, tupakointia, spoilausta
Summary: Prätkähiiret eivät pelkää mitään, eivät yhtikäs mitään. Tähän väitteeseen tulee muutos, kun he saavat tietää, että Chicagossa on vapaana vihamielinen muukalainen.
A/N: Jokin aika sitten, kun katselin LH:n Livejournal-viestejä, niistä löytyi tälläinen idea: ” A crossover of Biker Mice and any famous horror film.” eli suomennettuna ”Crossover Prätkähiiristä ja mistä tahansa kuuluisasta kauhuelokuvasta.” Tähän hätään saatoin jo silloin aavistaa, mitä kauhuelokuva-monsteria käyttäisin hiiriä vastaan, ja tietenkin sen oli oltava Ridley Scottin mahtavan kauhu-elokuvan Alien – kahdeksas matkustaja nimihirviö Xenomorph, joka on omasta mielestäni kammostuttavimpia hirviöitä koskaan. Osakiitos kuuluu Lil Hossille tästä ideasta, mutta tarinahan on kirjoittajan käsialaa ja sillä sipuli.
3/1/2019 EDIT: tämä tänne julkaistava versio tarinasta on päivitetty ja ns. paranneltu versio.
Luku 1: Todellinen painajainen
Chicagossa ei todellakaan voinut olla pulaa hämmennyksistä.
No, jos kolme prätkillä ajelevaa hiirtä laskettiin hämmennykseksi parisen vuotta sitten, niin sitä se ei enää ollut. Ja vaikka heidän arkkivihollisensa Lalli Leipäjuusto kätyreineen kerta toisensa jälkeen pisti vihaamansa motoristitrion ahtaalle, he kuitenkin aina voittivat lopulta ja kolmikon itseluottamus oli ollut muutenkin tapissa viimeisen parin kuukauden ajan. Siis aina siitä lähtien, kun he romuttivat Lalli-lahnan vetomuuntajan, jonka oli tarkoitus siirtää koko Tellus Plutoon, hiirulaiset suorastaan nauttivat olostaan ja tunne voittamattomuudesta oli tapissa.
Mutta nyt öisen kaupungin katoilla liikkui jokin, jota ei kukaan haluaisi varmaan edes nähdä.
Sellainen painajainen, jonka ainoastaan mielipuoli haluaisi kohdata...
Jokin niin vastenmielisen ja ilkeän näköinen olento, jonka pitkä, 5-metrinen teräväpäinen musta häntä vipatti syystuulen mukana sen omistajan loikkiessa rakennukselta toiselle kuolan valuessa sen hampaiden välistä kaduille.
”Mitäs tämä...” ihmetteli pimeällä, ainoastaan katulamppujen valaisemalla kadulla kävellyt harmaatakkinen mies ottaessaan hattunsa pois päästään. Mies pysähtyi katsomaan siinä olevaa kuolaa.
”Helkkarin rakkarit! Kehtaavatkin sylkeä viattomien kansalaisten päälle ja sitten vielä juoksevat pakoon kuin pelkurit!” ajatteli mies putsatessaan hattuaan vihaisena. Tämän huomaamatta olento lähestyi häntä kiipeämällä seinää alaspäin hiirtäkin hiljempaa. Se saattoi jo aistia saaliinsa pelon, vaikka sillä ei ollut aavistustakaan, mitä seuraavaksi tapahtuisi.
Sen elämäntehtävä oli ainoastaan tappaa tai käyttää muita elämänmuotoja hyväkseen, joidenka avulla sen kaltaiset olennot pystyivät lisääntymään.
Valtava, ihmistä ja käärmettä muistuttava olento jatkoi kiipeämistä alaspäin ja päästyään kadulle se ryömi yhä hiljaa, kunnes se nousi pystyyn ja kosketteli epäinhimillisen pitkillä, puunoksia muistuttavilla sormillaan uhrinsa oikeaa olkapäätä.
”Niin mit...” katsoessaan taakseen mies jähmettyi totaalisesti paikalleen, ja olento tarrasi käsillään kiinni miehen päästä. Mies yritti rimpuilla paniikissa vastaan, samalla kun olento valmistautui viimeistelemään työnsä.
”EII!!! EIIIIIII!!!” Olento avasi suunsa ja sieltä ilmestyi kieli, joka lävisti miehen otsan niin, että verta lensi kaaressa parin metrin päässä olevaa katulamppua vasten.
Olento palasi katutasolta takaisin rakennuksen katolle, missä se oli hetkeä aikaisemmin ollut ja se ryhtyi odottamaan. Tällä kertaa se todella toivoi paikalle saapujien olevan juuri ne, joita se toivoikin.
”Kun me kumia poltellaan, Leipis voi varoo vaan! Kun meit ei mik...” lauleskelivat Prätkähiiret kuin heillä ei olisi huolia ollutkaan. Lauleskelun keskeytti yhtäkkiä lähistöltä kuulunut huuto ja marsilaiset pysäyttivät prätkänsä välittömästi.
”Voi mamma!! Mikäs toi oli?!” ihmetteli Moto hänen veikkojensa kanssa.
”Kuulostaa siltä, et joku ois pulassa...” päätteli Vinski Turbon lisätessä: - Tai vielä pahemmassa...
”No veikat, jos kerran ei tältä päivältä mitään muuta oo tullu tehtyä videopelien pelaamisen ja hodareiden lisäks, niin tsekattaisko toi?” ehdotti valkoturkkinen marsilainen saaden veljiltään nyökkäykset.
”Ei kun pistetä HANAT AUKIII!!!” huusi kolmikko itsevarmana.
Hetken päästä hiirten saapuessa paikalle vastaus oli heidän silmiensä edessä: harmaatakkinen, naama katua vasten olevan ruskeahiuksisen miesparan pää vuoti verta kadun vieressä olevaan viemäriin. Hiiret pysäyttivät prätkänsä katulampun viereen ja astelivat pois pyöriltään katsomaan lähempää.
”Voi helkkari, siis mitä ihmettä...?” ihmetteli Turbo katsellessaan miestä tarkemmin. Näky sai sanavalmiin hiiren hiljaiseksi. Miehen otsassa oli neliömäinen reikä, josta verta vuoti urakalla. Jokin oli mennyt miehen päästä läpi.
Porauskoneko? Ei. Se oli halkaisijaltaan aivan liian pieni. Aukko oli vieläpä täydellisen suora ja se oli halkaisijaltaan lähemmäs viittä senttiä.
”Voi äiti sentään. Veikkaisin sydämetöntä, tunteetonta saastaa.” tokaisi Moto astellessaan Turbon luokse. Hän katsasti miehen takin taskut, ja löysi tämän rintataskusta tämän lompakon.
”Hmm... Carl Tax, Electrobuildmaxin varatoimitusjohtaja. Hitto...” kirosi harmaaturkkinen hiiri pudistellen päätään. Electrobuildmax oli Chicagon suurin rakennus- ja sähköyhtiö, josta kellään ei tuntunut olevan mitään pahaa sanottavaa ja jopa suurin osa yhtiön isoista kihoista olivat mukavia ihmisiä.
”Veit sanat suusta, Moto. Täähän on jo neljäs Electrobuildmax -tapaus kolmen viikon sisään. Ekaks sihteeri muka hyppää kotinsa parvekkeelta ulos pää just tällaisen reiän kanssa, sitten vähän ajan päästä toimitusjohtaja tippuu katolta alas, kallo aivan murskana ja sitten...” laskeskeli Turbo käydessään läpi tapauksia, joista Vinski lausui viimeisen: ”Se yks Santun entisistä koulukavereista, sen firman puheenjohtaja kärventy tulipalossa just viime viikonloppuna.”
”Ja mitäköhän näillä on yhteistä? Varmana se kiduskala Leipis on tän takana!” veikkasi Moto ikävän tunnelman painuessa hänen antenneihinsa.
”No, oon sun kanssa samoilla linjoilla, isoveikka. Mut... ikävä kyllä ilman mitään todisteita on vähän vaikee todistaa ketään syylliseks. Kuka tietää: ehkei Leipis ees oo näiden takana ja kaveri on muutenkin pitäny viime aikoina melko matalaa profiilia. Ei niin mitään. Ei tallin uhkailua, ei lavastamista...” Tuumailtuaan hetken ajan Turbo katseli miehen päässä olevaa reikää ja sen katsomisesta hänen vatsansa oli mennä sekaisin.
”Mut tää... kyl tää on tosi paha.”
”Mut kamoon, Turbo, aina kun jotain outoo tapahtuu, niin voi ihan hyvin laittaa jopa häntänsä pantiks siitä, et Leipis on sen takana! Muuten...”
”Niin mitä, Vinski?” kyseli Turbo veljeltään.
”Onks teidän mielestä olemassa jossakin päin, siis ihan missä lie kolkassa, sellainen... täydellisen tunteeton olio?”
Moto ja Turbo katselivat toisiaan hetken ajan ja molemmat pudistelivat päätään.
Olento katseli mielissään alhaalla olevia hiiriä, joilla ei ollut harmaintakaan hajua siitä, kuka tai mikä heitä katsoi. Se alkoi lähestyä samalla tavalla kuin äsken: hiirtäkin hiljempaa.
”No, ois kyllä yks... mut... kuten harmaaturkkisella äitimuorillani oli tapana sanoa: ”Ainoastaan oma pelko voi tappaa, ei edes pahinkaan mörkö!'” Moton sanoessa tämän Turbo otti lasinsa pois hetkeksi ja silmäili pikaisesti kerrostalon katolle. Katulamput eivät juurikaan valaisseet ympäristöä hyvin ja hän olisi voinut vannoa nähneensä kerrostalon seinällä jonkin liikkuvan. Laitettuaan lasinsa taas päälle kultaruskeaturkkinen hiiri katsoi seinää uudelleen, mutta tällä kertaa hän ei huomannut mitään. Kuvitteliko hän vai... olivatko he todellakin vaarassa?
”Kamoon, jätkät, häivytään täältä!”
”Mikä ny, Turbo?” kyseli Vinski ihmeissään Turbon tarratessa kiinni Taxista. Turbo viittoi Motoa auttamaan kantohommissa.
”Hommataan vaan tää kaveri poliisille. Ja pronto. Kutsukaa mua hulluks, mut... mä taisin nähä jotain just äsken.”
Olento pysyi täydellisen liikkumatta. Niistä kirotuista hiiristä yksi oli puheista päätellen huomannut sen. Se ymmärsi tehneensä virheen.
”Älä ny viiti, Turbo, sä vaan kuvittelet.”
”No, joskus vilkas mielikuvituskin kannattaa. Pakko myöntää, tääl on pimeää. Liian pimeää.” vastasi Moto avitettuaan Turbon kanssa miehen Turbon prätkän kyytiin. Vinski käveli päätään pudistellen graffiteja täynnä olevan seinän eteen. Olento lähti jälleen liikkeelle.
Samassa se tiputti kuitenkin suustaan kuolaa suoraan valkoturkkisen marsilaisen päälle. Vinski ei ollut tästä mielissään.
”Yyh... täähän on jopa pahempaa kuin se plutolainen juristi, joka vei meiltä prätkät.” valitti Vinski puhdistaessaan naamaansa nenäliinallaan kuolasta. Olento käytti tämän hyödykseen ja tuli aina vain lähemmäs.
”Hoida ensin pienin, sitten vasta kaaos syntyy.” ajatteli olento jatkaessaan alas kiipeämistä.
Vinski asteli naamaa pyyhkiessään hieman sivummalle väistämään nesteitä, mutta vaikka hän siirtyi sivummalle, kuola seurasi häntä ja sitä tippui taas hänen päälleen. Marsilainen ravisteli itseään ärtyneenä.
”Mikä ihmeen putki siel vuo...” Samassa isosormiset kädet tarrautuivat kiinni Vinskin päästä, tukkien tämän suun. Olento veti vastaan rimpuilevan hiirulaisen ylös mukanaan.
”Vinski, älä nyt jak...” Käännyttyään katsomaan taakseen Turbo järkyttyi. Ei Vinskiä missään. Ainoastaan yksi tämän soihduista oli jäänyt kadulle. Kuolan ympäröimänä.
”Vinski? Vinsentti?!” huuteli Moto ihmeissään. Turbo otti soihdun povitaskuunsa, minkä jälkeen hän kantoi Taxin pois pyöränsä päältä ja käynnisti pyöränsä.
”Mut entäs...”
”Hoidetaan se myöhemmin. Meiän on löydettävä Vinski!”
Hiirimiehet ajoivat rakennuksen seinää pitkin katolle ja sinne päästyään he katselivat hädissään ympärilleen.
”Ammu hätäraketti.” käski Turbo Moto ottaessa prätkänsä tarvikelokerosta Santun tekemän valopistoolin. Vinski oli vinoillut Santulle, että eihän valopistoolista olisi mihinkään, oli siinä raketti tai ei, mutta nyt siitä olisi apua. Se valaisisi lähiympäristöä ainakin hetken ajan.
”Syteen tai saveen.” lausui harmaaturkkinen hiiri ennen kuin tämä painoi pistoolin liipaisinta. Se laukoi taivaalle raketin, joka räjähti hetken kuluttua. Hiirikaksikko katseli hädissään ympärilleen, mutta jopa valon avulla he eivät tuntuneet löytävän veljeään mistään.
Aina siihen asti, kunnes Moto katseli jälleen vasemmalle päin. Hän ei nähnyt näkyjä: se oli Vinski, joka oli joutunut jonkin olennon kidnappaamaksi. Hän ei nähnyt olentoa kovinkaan hyvin, mutta se vaikutti tutulta. Ainakin mitä sen kaarevasta päästä pystyi päättelemään.
”Siellä! Mut... onks toi mu...”
”Pelastetaan ny vaan veikka! Ihmetellään myöhemmin!” huusi Turbo lähtiessään Vinskin perään. Moto seurasi perässä. Nyt alkoi takaa-ajo.
Olio katsoi pikaisesti taakseen ja se huomasi hiirten seuraavan tätä. Se sähisi vihaisesti tästä hyvästä ja alkoi juoksemaan katolta katolle nopeammin. Vinski -parka ei voinut edes huutaa, sillä olennon hännän terävä pää oli tämän suussa ja se oli kietonut marsilaisen häntäänsä niin tiukasti, että hiirellä ei ollut mahdollisuuksia vastarintaan.
Hiiret lähestyivät olentoa, ja sen oli pakko keksiä jotain, millä saada ainakin toinen takaa-ajajistaan pois pelistä. Sen huomio kiinnittyi edessä sijaitsevaan pikku vesitorniin ja siitä se sai idean. Olento otti hännänpäänsä irti Vinskin suusta ja se huitoi sillä kahta vesitornin pilareista niin, että se alkoi kaatumaan. Vinski yritti huutaa veljilleen, mutta tämän takaraivo osui yhteen tornin pilareista niin, että marsilainen näki tähtiä hetken ajan.
Moto ja Turbo olivat juuri hypänneet katolle, mutta näiden yllätykseksi vesitorni oli kaatumassa juuri heidän eteensä. Turbo ehti juuri ja juuri käyttämään prätkänsä rakettimoottoreita, mutta Moto ei tätä ehtinyt tehdä. Harmaaturkkinen hiiri osui vesitorniin niin, että tämä menetti otteensa pyörästään ja kaatui selälleen turkki märkänä.
”Ota se kiinni, veikka!!” huudahti Moto takaa-ajoa jatkavalle Turbolle. Kultaruskeaturkkinen hiirimies otti laserpistoolinsa vasempaan käteensä ja yritti ottaa olennon tähtäimiinsä. Olento kuitenkin oli fiksu: se piti Vinskiä tulilinjalla niin, että pahimmassa mahdollisessa tapauksessa laser osuisi Vinskiin, eikä siihen.
”Helvetti! On kyllä melkonen... ei hetkinen...” Samassa Turbo laittoi pistoolinsa takaisin vasemmalla reidellä olevaan pistoolikoteloonsa ja otti Vinskin soihdun liivinsä povitaskusta. Turbo heilautti soihtua pikaisesti kattoa vasten ja sen jälkeen hän heitti soihdun olentoa kohti.
Vinski onnistui väistämään soihdun juuri ja juuri. Sekuntia myöhemmin soihtu osui olennon niskaan niin, että se rääkäisi jäätävästi. Samassa olento irroitti otteensa panttivangistaan ja valkoturkkinen marsilainen putosi katolle. Turbo pysäytti prätkänsä aivan Vinskin nenän eteen, lopettaen takaa-ajon ja päästäen olennon menemään.
”Kaikki kunnossa?”
”Joo, paria ruhjetta lukuun ottamatta ja mitä nyt jouduin olemaan parisen minuuttia hännänpää suussa. Aivan kuin olis ollut revolverin piippu suussa...”
”Hei, Turbo, sehän pääsee haneen!” huudahti paikalle saapunut Moto, jolle Turbo viittoi kättään.
”Antaa sen mennä. Kyllä me saadaan se vielä kiinni. Vinski, näit sä, millanen se oli?”
”Just kun se nappas mut mukaansa, sain nähtyä sen kasvot. Hampaat oli kuin hailla, sillä ei ollut silmiä, sillä oli joitain putkia muistuttavia osia selässä ja... sillä oli aivan jumalattoman pitkät sormet. Ne muistuttivat enemmän lyijykyniä tai oksia.”
Turbo ja Moto katselivat toisiaan hetken ajan ja pudistelivat päitään. Vinskistä tuntui, että hänen veljensä eivät nyt kertoneet tälle aivan kaikkea.
”No, mikä ny on?”
”Vie se kaveri tallille.” käski Turbo yllättäen.
”Mut...”
”Ei muttia. Vie se kaveri tallille, pronto! Mä ja isoveikka käydään hommaamassa suoja tallille kentältä.”
”Okei. Mutta saatte sitten luvan kertoa, mistä tässä on kysymys.”
”Selvä. Mutta vie se kaveri nyt tallille. Me tullaan pian perästä.”
Ajettuaan takaisin murhapaikalle, hiiret nostivat kuolleen miehen Vinskin prätkän kyytiin ja sitoivat tämän tiukasti kiinni istuimeen. Valkoturkkinen marsilainen häipyi ripeästi paikalta Santun korjaamolle. Tämän jälkeen Turbo ja Moto lähtivät ajamaan kohti baseball-kentällä olevaa majapaikkaansa.
”Tää on paha.” tokaisi Turbo pudistellen päätään epäuskoisena. Moto nyökkäsi.
”No älä! Ja mä kun luulin nähneeni jo kaiken...”
”Niin mäkin, isoveli. Niin mäkin. Rontti ei puhunutkaan palturia...”
”Xenomorffi... mitä se täällä ees tekee?” kyseli Moto Turbolta, joka pudisteli päätään.
”Se on se ja sama, mitä se täällä tekee. Muistathan, nehän voi laittaa kokonaisia asutuksia matalaksi jopa päivässä. Se pitää laittaa matalaksi ensin.”
”Mut miks sä vaan annoit sen mennä? Sä olisit...”
”Niin olisin voinutkin, Moto. Mutta muistathan: veikan hyvinvointi on tärkeintä. Ja musta tuntuu, että tää ei todellakaan jäänyt viimeiseksi kerraksi meidän välillä. Kyllä se tulee piilostaan esiin...”
”Ja silloin kun se sen tekee, me ollaan valmiina!” jatkoi Moto laittaen robokätensä nyrkkiin silmä leimuten. Hän todellakin halusi kohdata hirviön uudestaan, jotta voisi laittaa lopun tälle.
Samaan aikaan olento oli viemärissä parantelemassa haavojaan. Niskan seudulla oleva kipu alkoi kuitenkin pikkuhiljaa kadota, ja haavan tilalle kasvoi uutta ihoa. Sillä ei tosin ollut kovinkaan moneen haavan parantamiseen enää varaa.
Tämän jälkeen olento pisti juoksuksi ja se paineli nykyisen isäntänsä luokse. Sellaisen, jota tämä xenomorffi todella vihasi, mutta jota tämän oli kuitenkin toteltava.
Olento todellakin toivoi, ettei joutuisi kärsimään rangaistusta epäonnistumisen takia.
Minuutin kestäneen matkan jälkeen olento oli saapunut portille, jonka oikeassa yläreunassa oli kamera. Se asteli kameran näkökenttään ja odotti hetken ajan, että kamera tunnistaisi sen. Muutamaa sekuntia myöhemmin portti aukesi ja xenomorffi ryömi sisään, ennen kuin portti sulkeutui sen takana.
Hetken päästä olento oli saapunut isäntänsä luokse, tämän labraan tarkalleen sanoen. Ainoastaan mielenvikainen professori oli paikalla ottamassa olentoa vastaan.
”Aah, Lester. Olet siis palannut. ”
Samassa labran ovi aukesi ja sieltä asteli sisään purppuraa vaatetusta pukeva plutolainen ja tämän typerä rasvaa valuttava ykkösmiehensä. Seisomaan noussut olento katseli isäntäänsä hampaat irvessä, haluten purra tätä ja repiä tämän kappaleiksi. Se kuitenkin malttoi mielensä.
”Samaa vain sinullekin, lemmikkini.” ivaili Lalli Leipäjuusto olennolle. Plutolainen hieroi olennon leuassa olevaa pientä, kupumaista lähetintä, jolla hän oli alistanut olennon tekemään, mitä hän halusi. Olento ei todellakaan pitänyt tästä.
”Mene vain lepäämään. Olet sen ansainnut.”
Olento asteli tämän jälkeen lasimaiseen kuutioon, lepopaikkaansa, johon oli laitettu puu kasvamaan. Masokistinen mutantti Fred oli innoissaan, kun xenomorffi asteli kuutioon sisään. Yli kaksimetrinen olento katseli selvästi pienempää olentoa sadistisella virneellä.
”Hei, Lester! Voisit sä hoitaa mua?” kyseli mutantti anelevasti. Xenomorffi nyökkäsi tälle ja otti tästä kiinni. Hetken päästä Lester oli käynyt selälleen makuulle ja heitti jaloillaan Frediä päin lepopaikkansa seinää niin, että tämä kimposi aina takaisin jalkojen päälle, jotta sen voisi heittää uudelleen. Lasi oli kuitenkin erittäin kestävää, eikä sitä voinut ainakaan tällä keinolla murtaa.
Tämä ei valitettavasti kohentanut olennon mielialaa. Se oli vieläkin vihainen siitä, että siltä oli riistetty vapaus. Se yritti nyt totutella moottoripyöristä tulevaan hajuun, jotta se tietäisi kohteittensa lähestyvän.
Viimeisten parin kuukauden ajan se oli koulutettu eliminoimaan niin Electrobuildmaxin väkeä ja sitten lopulta myös Prätkähiiret. Se ei todellakaan olisi halunnut tehdä, mitä Leipäjuusto tältä vaati, mutta se oli sen ainoa keino päästä takaisin kotiinsa. Kuningattaren, äitinsä, luokse.
Leipäjuuston povitaskussa olevasta kännykästä kuului piippaus. Plutolainen oli saanut eräältä ulkona olevista hanttapuleista viestin, että Lester on hoitanut kohteen hengiltä. Tosin Leipäjuusto näki punaista saatuaan tietää, että Prätkähiiret olivat saapuneet paikalle ja vieneet kohteen mukanaan. Plutolainen katseli olennon suuntaan vihaisesti. Lester teki saman huomattuaan isäntänsä katseen ja se näytti kieltään tälle. Hanttapuli kysyi vielä, pitäisikö hänen tehdä jotain.
Hetken sisällä plutolainen kuitenkin rauhoittui ja laittoi vastauksen kätyrilleen. Hän käski tätä olemaan tekemättä mitään asian suhteen ja palaamaan takaisin tornille. Näin siksi, sillä jos hiiret näkisivät edes vilauksen tästä, he tulisivat Leipäjuuston luokse alta aikayksikön ja alkaisivat kuulustelemaan häntä. Tästä takaiskusta huolimatta kaikki oli hyvin. Ainakin toistaiseksi.
”Kuule, pomo: mä tiiän, et toi kalunahkafriikki osaa tehä työnsä, mut...” änkytti Rasvanahka saaden huomion pomoltaan, joka katseli ykkösmiestään kädet puuskassa.
”Mutta mitä, sinä pateettinen petroolipervo?”
”Se jättää kuolaansa aivan mihin sattuu. Kulit on aivan peloissaan ton olennon suhteen, enkä mäkään siitä tykkää. Se tulis heivata täältä sinne, missä...”
”Kuulehan, Rasvanahka, pojuseni...”
”Nii-niin, pomo?”
”Nyt taitaa olla liian myöhäistä tehdä niin. Tajusitko?”
”Ööö, kyllä. Kyllä.”
”Hyvä. Ne kirotut pupuvieterihamsterit ovat olleet voiton huumassa sen jälkeen, kun se vetomuuntaja meni tuhannen päreiksi, mutta katsotaanpa, kuka sitten nauraa, kun tämä olento tekee niistä infernomarsuista hakkelusta.”
”Mut, herra Leipäjuusto, mitä varten me ylipäätään hankittiin toi olento?” kyseli Rasvanahka saaden Leipäjuuston hautaamaan päänsä käteensä.
”Huoh... jotta voisin eliminoida Electrobuildmaxin päähenkilöt, ilman, että minua epäiltäisiin näistä murhista, sinä ilmaisutaidekyvytön hillokauha. Varmaan ne hiiretkin ovat sitä mieltä, että minä olen niistä vastuussa, mutta... kuten varmaan jo aavistit, on hieman vaikeaa osoittaa ketään syylliseksi ilman todisteita. Sitten voin ostaa koko firman pilkkahintaan, kun yhtiön ylle on kerääntynyt pelottava maine eikä juuri kukaan halua työskennellä siellä ja voin ottaa koko kaupungin sähkönkulun haltuuni. Tällä voin laittaa koko kaupungista sähköt pois päältä vähäksi aikaa, antaen kätyreilleni mahdollisuuden viedä lemmikiltämme ottamaa happoa vesivoimalaitokselle, josta levitämme sitä jokaiseen Chicagon kotitalouteen myrkyttämään näiden omistajia. Ja jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, Chicagon asukkaat poistuvat kaupungista siksi aikaa, jotta heidän ei tarvitsisi juoda tappavan hapokasta vettä, ja silloin me viemme heidän kotinsa ja työpaikkansa ja kuljetamme ne Plutoon. Tajusitko?”
”Öö... mikä se toinen vaihe olikaan?” kyseli hämmentynyt Rasvanahka saaden pomonsa taas hautaamaan päänsä käteensä ja huokaisemaan syvään selvästi ärtyneenä.
”Ooh, miksi minä edes yritän?”
Hetken päästä xenomorffi lopetti mutantin heittämisen ja se haukotteli äänekkäästi. Olento kävi nukkumaan sikiöasennossa, häntä ympäröiden sen.
”Auvii!! Tahtoo lisää!! Lisää!!” hihkui pää pyörällään oleva Fred tultuaan pois kuutiosta.
Hetken sisällä Leipäjuusto poistui labrasta, ja pian myös Nuikki poistui sieltä sammuttaen valot, jättäen xenomorffin omaan rauhaansa.
Lester vannoi, että jos plutolainen ei päästäisi sitä kotiinsa, se laittaisi tämän maksamaan teoistaan. Oli sillä lähetintä leuassaan tai ei.
Author: DeadReat21
Fandom: Prätkähiiret/Alien
Genre: crossover, kauhu, jännitys, toiminta, sci-fi, AU, jossain määrin angst ja murha
Pairing: jonkinasteinen Vinski/Santtu
Rating: K15
Disclaimer: En omista Prätkähiiret Marsista-sarjaa, enkä myöskään omista kammostuttavaa avaruusolentoa, jota käytän tarinassani. Alien/Xenomorph on sveitsiläistaiteilija H.R. Gigerin luoma ja se on elokuvayhtiö Twentieth Century Foxin omistuksessa, niin kuin sen ’veli’, Predator, johon tarinassa myöskin viitataan.
Warning: murhia, kiristystä, ahdistavia kohtauksia, vihaisia muukalaisia, rajua väkivaltaa, huonoa huumoria, kiroilua, kuolemia, tupakointia, spoilausta
Summary: Prätkähiiret eivät pelkää mitään, eivät yhtikäs mitään. Tähän väitteeseen tulee muutos, kun he saavat tietää, että Chicagossa on vapaana vihamielinen muukalainen.
A/N: Jokin aika sitten, kun katselin LH:n Livejournal-viestejä, niistä löytyi tälläinen idea: ” A crossover of Biker Mice and any famous horror film.” eli suomennettuna ”Crossover Prätkähiiristä ja mistä tahansa kuuluisasta kauhuelokuvasta.” Tähän hätään saatoin jo silloin aavistaa, mitä kauhuelokuva-monsteria käyttäisin hiiriä vastaan, ja tietenkin sen oli oltava Ridley Scottin mahtavan kauhu-elokuvan Alien – kahdeksas matkustaja nimihirviö Xenomorph, joka on omasta mielestäni kammostuttavimpia hirviöitä koskaan. Osakiitos kuuluu Lil Hossille tästä ideasta, mutta tarinahan on kirjoittajan käsialaa ja sillä sipuli.
3/1/2019 EDIT: tämä tänne julkaistava versio tarinasta on päivitetty ja ns. paranneltu versio.
Luku 1: Todellinen painajainen
Chicagossa ei todellakaan voinut olla pulaa hämmennyksistä.
No, jos kolme prätkillä ajelevaa hiirtä laskettiin hämmennykseksi parisen vuotta sitten, niin sitä se ei enää ollut. Ja vaikka heidän arkkivihollisensa Lalli Leipäjuusto kätyreineen kerta toisensa jälkeen pisti vihaamansa motoristitrion ahtaalle, he kuitenkin aina voittivat lopulta ja kolmikon itseluottamus oli ollut muutenkin tapissa viimeisen parin kuukauden ajan. Siis aina siitä lähtien, kun he romuttivat Lalli-lahnan vetomuuntajan, jonka oli tarkoitus siirtää koko Tellus Plutoon, hiirulaiset suorastaan nauttivat olostaan ja tunne voittamattomuudesta oli tapissa.
Mutta nyt öisen kaupungin katoilla liikkui jokin, jota ei kukaan haluaisi varmaan edes nähdä.
Sellainen painajainen, jonka ainoastaan mielipuoli haluaisi kohdata...
Jokin niin vastenmielisen ja ilkeän näköinen olento, jonka pitkä, 5-metrinen teräväpäinen musta häntä vipatti syystuulen mukana sen omistajan loikkiessa rakennukselta toiselle kuolan valuessa sen hampaiden välistä kaduille.
”Mitäs tämä...” ihmetteli pimeällä, ainoastaan katulamppujen valaisemalla kadulla kävellyt harmaatakkinen mies ottaessaan hattunsa pois päästään. Mies pysähtyi katsomaan siinä olevaa kuolaa.
”Helkkarin rakkarit! Kehtaavatkin sylkeä viattomien kansalaisten päälle ja sitten vielä juoksevat pakoon kuin pelkurit!” ajatteli mies putsatessaan hattuaan vihaisena. Tämän huomaamatta olento lähestyi häntä kiipeämällä seinää alaspäin hiirtäkin hiljempaa. Se saattoi jo aistia saaliinsa pelon, vaikka sillä ei ollut aavistustakaan, mitä seuraavaksi tapahtuisi.
Sen elämäntehtävä oli ainoastaan tappaa tai käyttää muita elämänmuotoja hyväkseen, joidenka avulla sen kaltaiset olennot pystyivät lisääntymään.
Valtava, ihmistä ja käärmettä muistuttava olento jatkoi kiipeämistä alaspäin ja päästyään kadulle se ryömi yhä hiljaa, kunnes se nousi pystyyn ja kosketteli epäinhimillisen pitkillä, puunoksia muistuttavilla sormillaan uhrinsa oikeaa olkapäätä.
”Niin mit...” katsoessaan taakseen mies jähmettyi totaalisesti paikalleen, ja olento tarrasi käsillään kiinni miehen päästä. Mies yritti rimpuilla paniikissa vastaan, samalla kun olento valmistautui viimeistelemään työnsä.
”EII!!! EIIIIIII!!!” Olento avasi suunsa ja sieltä ilmestyi kieli, joka lävisti miehen otsan niin, että verta lensi kaaressa parin metrin päässä olevaa katulamppua vasten.
Olento palasi katutasolta takaisin rakennuksen katolle, missä se oli hetkeä aikaisemmin ollut ja se ryhtyi odottamaan. Tällä kertaa se todella toivoi paikalle saapujien olevan juuri ne, joita se toivoikin.
”Kun me kumia poltellaan, Leipis voi varoo vaan! Kun meit ei mik...” lauleskelivat Prätkähiiret kuin heillä ei olisi huolia ollutkaan. Lauleskelun keskeytti yhtäkkiä lähistöltä kuulunut huuto ja marsilaiset pysäyttivät prätkänsä välittömästi.
”Voi mamma!! Mikäs toi oli?!” ihmetteli Moto hänen veikkojensa kanssa.
”Kuulostaa siltä, et joku ois pulassa...” päätteli Vinski Turbon lisätessä: - Tai vielä pahemmassa...
”No veikat, jos kerran ei tältä päivältä mitään muuta oo tullu tehtyä videopelien pelaamisen ja hodareiden lisäks, niin tsekattaisko toi?” ehdotti valkoturkkinen marsilainen saaden veljiltään nyökkäykset.
”Ei kun pistetä HANAT AUKIII!!!” huusi kolmikko itsevarmana.
Hetken päästä hiirten saapuessa paikalle vastaus oli heidän silmiensä edessä: harmaatakkinen, naama katua vasten olevan ruskeahiuksisen miesparan pää vuoti verta kadun vieressä olevaan viemäriin. Hiiret pysäyttivät prätkänsä katulampun viereen ja astelivat pois pyöriltään katsomaan lähempää.
”Voi helkkari, siis mitä ihmettä...?” ihmetteli Turbo katsellessaan miestä tarkemmin. Näky sai sanavalmiin hiiren hiljaiseksi. Miehen otsassa oli neliömäinen reikä, josta verta vuoti urakalla. Jokin oli mennyt miehen päästä läpi.
Porauskoneko? Ei. Se oli halkaisijaltaan aivan liian pieni. Aukko oli vieläpä täydellisen suora ja se oli halkaisijaltaan lähemmäs viittä senttiä.
”Voi äiti sentään. Veikkaisin sydämetöntä, tunteetonta saastaa.” tokaisi Moto astellessaan Turbon luokse. Hän katsasti miehen takin taskut, ja löysi tämän rintataskusta tämän lompakon.
”Hmm... Carl Tax, Electrobuildmaxin varatoimitusjohtaja. Hitto...” kirosi harmaaturkkinen hiiri pudistellen päätään. Electrobuildmax oli Chicagon suurin rakennus- ja sähköyhtiö, josta kellään ei tuntunut olevan mitään pahaa sanottavaa ja jopa suurin osa yhtiön isoista kihoista olivat mukavia ihmisiä.
”Veit sanat suusta, Moto. Täähän on jo neljäs Electrobuildmax -tapaus kolmen viikon sisään. Ekaks sihteeri muka hyppää kotinsa parvekkeelta ulos pää just tällaisen reiän kanssa, sitten vähän ajan päästä toimitusjohtaja tippuu katolta alas, kallo aivan murskana ja sitten...” laskeskeli Turbo käydessään läpi tapauksia, joista Vinski lausui viimeisen: ”Se yks Santun entisistä koulukavereista, sen firman puheenjohtaja kärventy tulipalossa just viime viikonloppuna.”
”Ja mitäköhän näillä on yhteistä? Varmana se kiduskala Leipis on tän takana!” veikkasi Moto ikävän tunnelman painuessa hänen antenneihinsa.
”No, oon sun kanssa samoilla linjoilla, isoveikka. Mut... ikävä kyllä ilman mitään todisteita on vähän vaikee todistaa ketään syylliseks. Kuka tietää: ehkei Leipis ees oo näiden takana ja kaveri on muutenkin pitäny viime aikoina melko matalaa profiilia. Ei niin mitään. Ei tallin uhkailua, ei lavastamista...” Tuumailtuaan hetken ajan Turbo katseli miehen päässä olevaa reikää ja sen katsomisesta hänen vatsansa oli mennä sekaisin.
”Mut tää... kyl tää on tosi paha.”
”Mut kamoon, Turbo, aina kun jotain outoo tapahtuu, niin voi ihan hyvin laittaa jopa häntänsä pantiks siitä, et Leipis on sen takana! Muuten...”
”Niin mitä, Vinski?” kyseli Turbo veljeltään.
”Onks teidän mielestä olemassa jossakin päin, siis ihan missä lie kolkassa, sellainen... täydellisen tunteeton olio?”
Moto ja Turbo katselivat toisiaan hetken ajan ja molemmat pudistelivat päätään.
Olento katseli mielissään alhaalla olevia hiiriä, joilla ei ollut harmaintakaan hajua siitä, kuka tai mikä heitä katsoi. Se alkoi lähestyä samalla tavalla kuin äsken: hiirtäkin hiljempaa.
”No, ois kyllä yks... mut... kuten harmaaturkkisella äitimuorillani oli tapana sanoa: ”Ainoastaan oma pelko voi tappaa, ei edes pahinkaan mörkö!'” Moton sanoessa tämän Turbo otti lasinsa pois hetkeksi ja silmäili pikaisesti kerrostalon katolle. Katulamput eivät juurikaan valaisseet ympäristöä hyvin ja hän olisi voinut vannoa nähneensä kerrostalon seinällä jonkin liikkuvan. Laitettuaan lasinsa taas päälle kultaruskeaturkkinen hiiri katsoi seinää uudelleen, mutta tällä kertaa hän ei huomannut mitään. Kuvitteliko hän vai... olivatko he todellakin vaarassa?
”Kamoon, jätkät, häivytään täältä!”
”Mikä ny, Turbo?” kyseli Vinski ihmeissään Turbon tarratessa kiinni Taxista. Turbo viittoi Motoa auttamaan kantohommissa.
”Hommataan vaan tää kaveri poliisille. Ja pronto. Kutsukaa mua hulluks, mut... mä taisin nähä jotain just äsken.”
Olento pysyi täydellisen liikkumatta. Niistä kirotuista hiiristä yksi oli puheista päätellen huomannut sen. Se ymmärsi tehneensä virheen.
”Älä ny viiti, Turbo, sä vaan kuvittelet.”
”No, joskus vilkas mielikuvituskin kannattaa. Pakko myöntää, tääl on pimeää. Liian pimeää.” vastasi Moto avitettuaan Turbon kanssa miehen Turbon prätkän kyytiin. Vinski käveli päätään pudistellen graffiteja täynnä olevan seinän eteen. Olento lähti jälleen liikkeelle.
Samassa se tiputti kuitenkin suustaan kuolaa suoraan valkoturkkisen marsilaisen päälle. Vinski ei ollut tästä mielissään.
”Yyh... täähän on jopa pahempaa kuin se plutolainen juristi, joka vei meiltä prätkät.” valitti Vinski puhdistaessaan naamaansa nenäliinallaan kuolasta. Olento käytti tämän hyödykseen ja tuli aina vain lähemmäs.
”Hoida ensin pienin, sitten vasta kaaos syntyy.” ajatteli olento jatkaessaan alas kiipeämistä.
Vinski asteli naamaa pyyhkiessään hieman sivummalle väistämään nesteitä, mutta vaikka hän siirtyi sivummalle, kuola seurasi häntä ja sitä tippui taas hänen päälleen. Marsilainen ravisteli itseään ärtyneenä.
”Mikä ihmeen putki siel vuo...” Samassa isosormiset kädet tarrautuivat kiinni Vinskin päästä, tukkien tämän suun. Olento veti vastaan rimpuilevan hiirulaisen ylös mukanaan.
”Vinski, älä nyt jak...” Käännyttyään katsomaan taakseen Turbo järkyttyi. Ei Vinskiä missään. Ainoastaan yksi tämän soihduista oli jäänyt kadulle. Kuolan ympäröimänä.
”Vinski? Vinsentti?!” huuteli Moto ihmeissään. Turbo otti soihdun povitaskuunsa, minkä jälkeen hän kantoi Taxin pois pyöränsä päältä ja käynnisti pyöränsä.
”Mut entäs...”
”Hoidetaan se myöhemmin. Meiän on löydettävä Vinski!”
Hiirimiehet ajoivat rakennuksen seinää pitkin katolle ja sinne päästyään he katselivat hädissään ympärilleen.
”Ammu hätäraketti.” käski Turbo Moto ottaessa prätkänsä tarvikelokerosta Santun tekemän valopistoolin. Vinski oli vinoillut Santulle, että eihän valopistoolista olisi mihinkään, oli siinä raketti tai ei, mutta nyt siitä olisi apua. Se valaisisi lähiympäristöä ainakin hetken ajan.
”Syteen tai saveen.” lausui harmaaturkkinen hiiri ennen kuin tämä painoi pistoolin liipaisinta. Se laukoi taivaalle raketin, joka räjähti hetken kuluttua. Hiirikaksikko katseli hädissään ympärilleen, mutta jopa valon avulla he eivät tuntuneet löytävän veljeään mistään.
Aina siihen asti, kunnes Moto katseli jälleen vasemmalle päin. Hän ei nähnyt näkyjä: se oli Vinski, joka oli joutunut jonkin olennon kidnappaamaksi. Hän ei nähnyt olentoa kovinkaan hyvin, mutta se vaikutti tutulta. Ainakin mitä sen kaarevasta päästä pystyi päättelemään.
”Siellä! Mut... onks toi mu...”
”Pelastetaan ny vaan veikka! Ihmetellään myöhemmin!” huusi Turbo lähtiessään Vinskin perään. Moto seurasi perässä. Nyt alkoi takaa-ajo.
Olio katsoi pikaisesti taakseen ja se huomasi hiirten seuraavan tätä. Se sähisi vihaisesti tästä hyvästä ja alkoi juoksemaan katolta katolle nopeammin. Vinski -parka ei voinut edes huutaa, sillä olennon hännän terävä pää oli tämän suussa ja se oli kietonut marsilaisen häntäänsä niin tiukasti, että hiirellä ei ollut mahdollisuuksia vastarintaan.
Hiiret lähestyivät olentoa, ja sen oli pakko keksiä jotain, millä saada ainakin toinen takaa-ajajistaan pois pelistä. Sen huomio kiinnittyi edessä sijaitsevaan pikku vesitorniin ja siitä se sai idean. Olento otti hännänpäänsä irti Vinskin suusta ja se huitoi sillä kahta vesitornin pilareista niin, että se alkoi kaatumaan. Vinski yritti huutaa veljilleen, mutta tämän takaraivo osui yhteen tornin pilareista niin, että marsilainen näki tähtiä hetken ajan.
Moto ja Turbo olivat juuri hypänneet katolle, mutta näiden yllätykseksi vesitorni oli kaatumassa juuri heidän eteensä. Turbo ehti juuri ja juuri käyttämään prätkänsä rakettimoottoreita, mutta Moto ei tätä ehtinyt tehdä. Harmaaturkkinen hiiri osui vesitorniin niin, että tämä menetti otteensa pyörästään ja kaatui selälleen turkki märkänä.
”Ota se kiinni, veikka!!” huudahti Moto takaa-ajoa jatkavalle Turbolle. Kultaruskeaturkkinen hiirimies otti laserpistoolinsa vasempaan käteensä ja yritti ottaa olennon tähtäimiinsä. Olento kuitenkin oli fiksu: se piti Vinskiä tulilinjalla niin, että pahimmassa mahdollisessa tapauksessa laser osuisi Vinskiin, eikä siihen.
”Helvetti! On kyllä melkonen... ei hetkinen...” Samassa Turbo laittoi pistoolinsa takaisin vasemmalla reidellä olevaan pistoolikoteloonsa ja otti Vinskin soihdun liivinsä povitaskusta. Turbo heilautti soihtua pikaisesti kattoa vasten ja sen jälkeen hän heitti soihdun olentoa kohti.
Vinski onnistui väistämään soihdun juuri ja juuri. Sekuntia myöhemmin soihtu osui olennon niskaan niin, että se rääkäisi jäätävästi. Samassa olento irroitti otteensa panttivangistaan ja valkoturkkinen marsilainen putosi katolle. Turbo pysäytti prätkänsä aivan Vinskin nenän eteen, lopettaen takaa-ajon ja päästäen olennon menemään.
”Kaikki kunnossa?”
”Joo, paria ruhjetta lukuun ottamatta ja mitä nyt jouduin olemaan parisen minuuttia hännänpää suussa. Aivan kuin olis ollut revolverin piippu suussa...”
”Hei, Turbo, sehän pääsee haneen!” huudahti paikalle saapunut Moto, jolle Turbo viittoi kättään.
”Antaa sen mennä. Kyllä me saadaan se vielä kiinni. Vinski, näit sä, millanen se oli?”
”Just kun se nappas mut mukaansa, sain nähtyä sen kasvot. Hampaat oli kuin hailla, sillä ei ollut silmiä, sillä oli joitain putkia muistuttavia osia selässä ja... sillä oli aivan jumalattoman pitkät sormet. Ne muistuttivat enemmän lyijykyniä tai oksia.”
Turbo ja Moto katselivat toisiaan hetken ajan ja pudistelivat päitään. Vinskistä tuntui, että hänen veljensä eivät nyt kertoneet tälle aivan kaikkea.
”No, mikä ny on?”
”Vie se kaveri tallille.” käski Turbo yllättäen.
”Mut...”
”Ei muttia. Vie se kaveri tallille, pronto! Mä ja isoveikka käydään hommaamassa suoja tallille kentältä.”
”Okei. Mutta saatte sitten luvan kertoa, mistä tässä on kysymys.”
”Selvä. Mutta vie se kaveri nyt tallille. Me tullaan pian perästä.”
Ajettuaan takaisin murhapaikalle, hiiret nostivat kuolleen miehen Vinskin prätkän kyytiin ja sitoivat tämän tiukasti kiinni istuimeen. Valkoturkkinen marsilainen häipyi ripeästi paikalta Santun korjaamolle. Tämän jälkeen Turbo ja Moto lähtivät ajamaan kohti baseball-kentällä olevaa majapaikkaansa.
”Tää on paha.” tokaisi Turbo pudistellen päätään epäuskoisena. Moto nyökkäsi.
”No älä! Ja mä kun luulin nähneeni jo kaiken...”
”Niin mäkin, isoveli. Niin mäkin. Rontti ei puhunutkaan palturia...”
”Xenomorffi... mitä se täällä ees tekee?” kyseli Moto Turbolta, joka pudisteli päätään.
”Se on se ja sama, mitä se täällä tekee. Muistathan, nehän voi laittaa kokonaisia asutuksia matalaksi jopa päivässä. Se pitää laittaa matalaksi ensin.”
”Mut miks sä vaan annoit sen mennä? Sä olisit...”
”Niin olisin voinutkin, Moto. Mutta muistathan: veikan hyvinvointi on tärkeintä. Ja musta tuntuu, että tää ei todellakaan jäänyt viimeiseksi kerraksi meidän välillä. Kyllä se tulee piilostaan esiin...”
”Ja silloin kun se sen tekee, me ollaan valmiina!” jatkoi Moto laittaen robokätensä nyrkkiin silmä leimuten. Hän todellakin halusi kohdata hirviön uudestaan, jotta voisi laittaa lopun tälle.
Samaan aikaan olento oli viemärissä parantelemassa haavojaan. Niskan seudulla oleva kipu alkoi kuitenkin pikkuhiljaa kadota, ja haavan tilalle kasvoi uutta ihoa. Sillä ei tosin ollut kovinkaan moneen haavan parantamiseen enää varaa.
Tämän jälkeen olento pisti juoksuksi ja se paineli nykyisen isäntänsä luokse. Sellaisen, jota tämä xenomorffi todella vihasi, mutta jota tämän oli kuitenkin toteltava.
Olento todellakin toivoi, ettei joutuisi kärsimään rangaistusta epäonnistumisen takia.
Minuutin kestäneen matkan jälkeen olento oli saapunut portille, jonka oikeassa yläreunassa oli kamera. Se asteli kameran näkökenttään ja odotti hetken ajan, että kamera tunnistaisi sen. Muutamaa sekuntia myöhemmin portti aukesi ja xenomorffi ryömi sisään, ennen kuin portti sulkeutui sen takana.
Hetken päästä olento oli saapunut isäntänsä luokse, tämän labraan tarkalleen sanoen. Ainoastaan mielenvikainen professori oli paikalla ottamassa olentoa vastaan.
”Aah, Lester. Olet siis palannut. ”
Samassa labran ovi aukesi ja sieltä asteli sisään purppuraa vaatetusta pukeva plutolainen ja tämän typerä rasvaa valuttava ykkösmiehensä. Seisomaan noussut olento katseli isäntäänsä hampaat irvessä, haluten purra tätä ja repiä tämän kappaleiksi. Se kuitenkin malttoi mielensä.
”Samaa vain sinullekin, lemmikkini.” ivaili Lalli Leipäjuusto olennolle. Plutolainen hieroi olennon leuassa olevaa pientä, kupumaista lähetintä, jolla hän oli alistanut olennon tekemään, mitä hän halusi. Olento ei todellakaan pitänyt tästä.
”Mene vain lepäämään. Olet sen ansainnut.”
Olento asteli tämän jälkeen lasimaiseen kuutioon, lepopaikkaansa, johon oli laitettu puu kasvamaan. Masokistinen mutantti Fred oli innoissaan, kun xenomorffi asteli kuutioon sisään. Yli kaksimetrinen olento katseli selvästi pienempää olentoa sadistisella virneellä.
”Hei, Lester! Voisit sä hoitaa mua?” kyseli mutantti anelevasti. Xenomorffi nyökkäsi tälle ja otti tästä kiinni. Hetken päästä Lester oli käynyt selälleen makuulle ja heitti jaloillaan Frediä päin lepopaikkansa seinää niin, että tämä kimposi aina takaisin jalkojen päälle, jotta sen voisi heittää uudelleen. Lasi oli kuitenkin erittäin kestävää, eikä sitä voinut ainakaan tällä keinolla murtaa.
Tämä ei valitettavasti kohentanut olennon mielialaa. Se oli vieläkin vihainen siitä, että siltä oli riistetty vapaus. Se yritti nyt totutella moottoripyöristä tulevaan hajuun, jotta se tietäisi kohteittensa lähestyvän.
Viimeisten parin kuukauden ajan se oli koulutettu eliminoimaan niin Electrobuildmaxin väkeä ja sitten lopulta myös Prätkähiiret. Se ei todellakaan olisi halunnut tehdä, mitä Leipäjuusto tältä vaati, mutta se oli sen ainoa keino päästä takaisin kotiinsa. Kuningattaren, äitinsä, luokse.
Leipäjuuston povitaskussa olevasta kännykästä kuului piippaus. Plutolainen oli saanut eräältä ulkona olevista hanttapuleista viestin, että Lester on hoitanut kohteen hengiltä. Tosin Leipäjuusto näki punaista saatuaan tietää, että Prätkähiiret olivat saapuneet paikalle ja vieneet kohteen mukanaan. Plutolainen katseli olennon suuntaan vihaisesti. Lester teki saman huomattuaan isäntänsä katseen ja se näytti kieltään tälle. Hanttapuli kysyi vielä, pitäisikö hänen tehdä jotain.
Hetken sisällä plutolainen kuitenkin rauhoittui ja laittoi vastauksen kätyrilleen. Hän käski tätä olemaan tekemättä mitään asian suhteen ja palaamaan takaisin tornille. Näin siksi, sillä jos hiiret näkisivät edes vilauksen tästä, he tulisivat Leipäjuuston luokse alta aikayksikön ja alkaisivat kuulustelemaan häntä. Tästä takaiskusta huolimatta kaikki oli hyvin. Ainakin toistaiseksi.
”Kuule, pomo: mä tiiän, et toi kalunahkafriikki osaa tehä työnsä, mut...” änkytti Rasvanahka saaden huomion pomoltaan, joka katseli ykkösmiestään kädet puuskassa.
”Mutta mitä, sinä pateettinen petroolipervo?”
”Se jättää kuolaansa aivan mihin sattuu. Kulit on aivan peloissaan ton olennon suhteen, enkä mäkään siitä tykkää. Se tulis heivata täältä sinne, missä...”
”Kuulehan, Rasvanahka, pojuseni...”
”Nii-niin, pomo?”
”Nyt taitaa olla liian myöhäistä tehdä niin. Tajusitko?”
”Ööö, kyllä. Kyllä.”
”Hyvä. Ne kirotut pupuvieterihamsterit ovat olleet voiton huumassa sen jälkeen, kun se vetomuuntaja meni tuhannen päreiksi, mutta katsotaanpa, kuka sitten nauraa, kun tämä olento tekee niistä infernomarsuista hakkelusta.”
”Mut, herra Leipäjuusto, mitä varten me ylipäätään hankittiin toi olento?” kyseli Rasvanahka saaden Leipäjuuston hautaamaan päänsä käteensä.
”Huoh... jotta voisin eliminoida Electrobuildmaxin päähenkilöt, ilman, että minua epäiltäisiin näistä murhista, sinä ilmaisutaidekyvytön hillokauha. Varmaan ne hiiretkin ovat sitä mieltä, että minä olen niistä vastuussa, mutta... kuten varmaan jo aavistit, on hieman vaikeaa osoittaa ketään syylliseksi ilman todisteita. Sitten voin ostaa koko firman pilkkahintaan, kun yhtiön ylle on kerääntynyt pelottava maine eikä juuri kukaan halua työskennellä siellä ja voin ottaa koko kaupungin sähkönkulun haltuuni. Tällä voin laittaa koko kaupungista sähköt pois päältä vähäksi aikaa, antaen kätyreilleni mahdollisuuden viedä lemmikiltämme ottamaa happoa vesivoimalaitokselle, josta levitämme sitä jokaiseen Chicagon kotitalouteen myrkyttämään näiden omistajia. Ja jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, Chicagon asukkaat poistuvat kaupungista siksi aikaa, jotta heidän ei tarvitsisi juoda tappavan hapokasta vettä, ja silloin me viemme heidän kotinsa ja työpaikkansa ja kuljetamme ne Plutoon. Tajusitko?”
”Öö... mikä se toinen vaihe olikaan?” kyseli hämmentynyt Rasvanahka saaden pomonsa taas hautaamaan päänsä käteensä ja huokaisemaan syvään selvästi ärtyneenä.
”Ooh, miksi minä edes yritän?”
Hetken päästä xenomorffi lopetti mutantin heittämisen ja se haukotteli äänekkäästi. Olento kävi nukkumaan sikiöasennossa, häntä ympäröiden sen.
”Auvii!! Tahtoo lisää!! Lisää!!” hihkui pää pyörällään oleva Fred tultuaan pois kuutiosta.
Hetken sisällä Leipäjuusto poistui labrasta, ja pian myös Nuikki poistui sieltä sammuttaen valot, jättäen xenomorffin omaan rauhaansa.
Lester vannoi, että jos plutolainen ei päästäisi sitä kotiinsa, se laittaisi tämän maksamaan teoistaan. Oli sillä lähetintä leuassaan tai ei.
- DeadRat21Jäsen
- Posts : 117
Join date : 03.01.2019
Age : 29
Location : LV-426
Luku 2
17/1/2019, 21:47
Luku 2: Paholaismetsästäjä
Kuinka kauan siitä on? Siitä hetkestä, kun minä... synnyin? Vuosia, vuosikymmeniä... aivan sama. Siitä hetkestä, kun viimeksi olin vapaa, on kulunut kuitenkin liian kauan.
Muistan edelleen sen, kun isäntäni, jonka sisällä minä olin, huusi ja aneli apua, samalla kun puskeuduin sen rinnasta läpi. Syntypaikkani läheisyydessä havaitsin sen puolustusvalmiudessa olevat lajitoverit.
4 ihmisurosta ja 2 ihmisnaarasta... ei minkäänlaista ongelmaa, aina siihen asti, kunnes eräs niistä uroksista, tummaihoinen, otti jotain käteensä ja yritti lähestyä minua, oletettavasti tappamaan minut. Sen lajitoveri tosin käski toveriaan pysymään paikoillaan.
Miksi se niin teki? Miksi juuri silloin, kun niillä ihmisillä olisi ollut mahdollisuus tuhota minut siihen paikkaan? Silloin en sitä tajunnut, mutta nyt tajuan: se suojeli minua, koska se taisi tietää, mikä minä olen ja mikä minusta tulisi.
Sen jälkeen häivyin pikaisesti paikalta. Siinä vaiheessa olin todella pieni, mutta ajan myötä, jossakin pimeyden suojissa, minä kasvoin siksi, mikä nyt olen.
Paholainen. Painajainen. Friikki. Luonnonoikku. Saasta, jota käytännössä kaikki pelkäävät.
Minä olin kuitenkin yksin. Toisin kuin sisareni, jotka elävät pesissä ja palvelevat äitiämme, kuningatarta, minä olin yksin. Vihamielisellä maaperällä ilman tukea.
Mutta lopulta en edes tarvinnut sitä. Ne hölmöt ihmiset tekivät lähestulkoon kaikesta niin naurettavan helppoa.
Ensimmäisenä lähti se pääsuojaa pitävä ihmisuros, joka oli etsimässä sitä vaaleanruskeaa olentoa, jolla oli minun tapaan häntä ja se myös sähisi aivan kuin minä.
Sen nimi taisi olla Jones.
”Tänne, poika! Tule tänne, juuri noin.” Uros oli kumartunut olennon suuntaan, samalla kun minä liikuin turvapaikastani, ketjujen keskeltä, alaspäin. Jones alkoi yhtäkkiä sähisemään, mutta uros vain luuli sen johtuvan siitä itsestään. Tiesipähän olla varuillaan...
”Hei hei! Älä nyt. En minä sinulle pahaa tee, poika. Tule nyt vain!” Uros ei vain tajunnut. Jo siinä vaiheessa, kun minä laskeuduin aivan sen selän taakse, sen päivät olivat luetut.
Lopulta se kuitenkin tajusi, että se olinkin minä eikä se, jolle se olento sähisi. Sitten se kääntyi katsomaan taakseen, vain jäykistyäkseen täydellisesti kauhusta.
Ja se ihmisliha... herkullista. Varsinkin silloin, kun uhri huutaa epätoivoisena apua.
Sitten sai lähteä se ihmisuros, joka oli tullut ilmastointiputkiin liekinsylkijän kanssa. En tiennyt, miksi, mutta ilmeisesti ne yrittivät saada minut jonnekin. En vielä tänäkään päivänä tiedä, mitä ne oikein aikoivat, mutta mitä minä sillä tiedolla edes tekisin nyt? Se tapahtui aikoja sitten.
”DALLAS!! Häivy sieltä ja äkkiä!! Se lähestyy!!!”
Mutta se mikä teki tästä tilanteesta oudon, oli se, että minä en tehnyt mitään. Se uros vain sattui sille paikalle, missä minä olin uinumassa. Ja näistä naaraista se toinen, se äänekkäämpi, paljasti tämän... Dallasin minulle.
”EI!! Ei alas!! Mene toiseen suuntaan!!!!”
Sillä sekunnilla, kun uros osoitti valonlähdettä minua kohti, nappasin sen mukaani. Niin, että se menetti sylkijänsä.
”Irti minusta!!!” Sitä en tehnyt, vaikka se ihminen pisti erittäin kovasti vastaan. Minä vain halusin olla rauhassa, eikä sekään kelvannut niille typeryksille.
En vieläkään tiedä, mitä oikein sitten tapahtui, mutta ilmeisesti yksi niistä ihmisistä oli menehtynyt toisten toimesta, sillä en enää nähnyt sitä ihmistä, jolla oli se... vaaleansininen paita. Johtuikohan se mahdollisesti siitä, että se oli suojellut minua vai oliko kyseessä onnettomuus tai vahinko?
Yhtä kaikki minun oli päätettävä, hyökkäisinkö sen yksin olevan naaraan vaiko sen temperamenttisen uroksen ja hysteerisen naaraan kimppuun. Jälkimmäinen naaras oli Dallasin katoamisen jälkeen aivan tolaltaan. Ja sitä se oli varsinkin silloin, kun se yhtäkkiä huomasi minut. Sen urostoverin ja sen välissä.
”Hei, Lambert! Anna niitä kanistereita nyt...” Uroksen puhe katkesi välittömästi, kun se huomasi, minkä takia sen lajitoveri oli aivan hiljaa. Katsottuani pikaisesti urosta huomasin, että sillä oli liekinsylkijä.
”Jumalauta! Lambert... liiku. Lambert, LIIKU!!!” Uros tyytyi ainoastaan huutamaan Lambertille eikä käyttänyt sylkijäänsä, sillä minä olin aivan naaraan edessä ja se saattaisi samalla tappaa toverinsa. Sitä se ei halunnut ilmeisesti tehdä, vaikka olisi pitänyt.
”Voi taivas...” päästi naaras suustaan, kun lopulta nousin seisomaan. Lambert jäykistyi aivan täydellisesti kauhusta.
”Lambert, häivy nyt vaan sen tieltä!!!”
Siinä samassa huomasin, että naaraan silmät olivat kostuneet. Halusin katsoa lähempää. Samassa urokselle riitti vitkastelu, mutta se ei käyttänyt sylkijäänsä kärventääkseen minua, vaan se yritti kolkata minut sillä. Se oli kohtalokas virhe.
Juuri kun se uros ryntäsi kimppuuni, huidoin sen käsilläni kumoon niin, että sylkijä tippui sen käsistä ulottumattomiin. Sitten tartuin tästä uhmakkaasta ihmisestä kiinni niin, ettei se päässyt pakoon. Hetkeä ennen sen kuolemaa, huomasin, että raivon sijasta sen kasvot olivat nyt täyttyneet pelosta ja epätoivosta. Se yritti vielä pistää epätoivoisesti vastaan, kun aloin aukaisemaan suutani.
”HÄIVY TÄÄLTÄÄÄ!!!!”
Samassa kieleni lävisti uroksen pään, ja viimeistään silloin, selkä seinää vasten oleva naaras oli lamaantunut täydellisesti.
Pelko on erittäin kaksipiippuinen juttu: se joko lamauttaa sinut täydellisesti tai saa sinut tekemään hullujakin asioita, välittämättä siitä, kuoletko vai etkö. Tämän naaraan tapauksessa ensin mainittu vaihtoehto oli käynyt toteen.
Se ei edes anellut armoa. Ei edes silloin, kun revin sen kahtia hännälläni. Jalkojen välistä.
”Lambert? Parker?” Se oli se toinen naaras. Se oli tullut paikalle kuultuaan ilmeisesti jostain, mitä on meneillään. Mutta liian myöhään. Huoneen yllä olevasta ilmastointikanavasta kuuntelin ihmisen reaktiot, kun se näki tovereittensa ruumiit. Se oli toki järkyttynyt näkemästään, mutta se ei lamaantunut vaan poistui välittömästi paikalta.
Enää oli vain minä ja se naaras.
Muutaman minuutin päästä kuulin jostakin: ”Itsetuhoutuminen suoritetaan 9 minuutin kuluttua! Toistan: itsetuhoutuminen suoritetaan 9 minuutin kuluttua! Voitte peruuttaa ohjelman vielä 4 minuutin kuluessa!”
Silloin tajusin, mitä ne raukat olivat suunnitelleet: kun ne eivät pystyneet hoitamaan minua päiviltä, ne päättivät räjäyttää syntypaikkani ja minut sen mukana!
Mutta se ei todellakaan käynyt päinsä.
Tallilla, jonka päällä oli nyt metallisuoja, hiiret olivat valveilla, vaikka kello näytti puoli kolmea. Vinski ja Turbo pelasivat pokeria, kun taas Moto tallusteli ympäriinsä pitkin tallia ja katseli aina silloin tällöin ovesta ulos. Ulkona tuuli ja kovasti.
”Kamoon, jäbät, kauanks te aiotte vielä valvoo sen olennon takia?” kyseli alakertaan sängystään kävellyt, umpiväsynyt, vihreässä kylpytakissa oleva Santtu hiiriltä. Hän oli hieman järkyttynyt aluksi, kun hänen marsilaisystävänsä toivat menehtyneen miehen sisälle talliin, mutta ei pistänyt lopulta pahakseen, kun oli saanut Vinskin kera tietää Motolta ja Turbolta, mitä oikein oli tapahtunut ja miksi näin tehtiin.
”No, valvotaan vaikka ensimmäiseen auringonsäteeseen saakka. Kun se olento on vapaana, me ei voida juurikaan levä... HUOOH!!!” Ikävä kyllä valvominen oli vaatinut hiiriltä paljon energiaa, ja Moto haukotteli voimakkaasti.
”Ei kai haittaa, jos käyn pitkälleni? Ainakin... pariks tunniks?” kyseli Moto veikoiltaan, jotka nyökkäsivät tälle.
”Se on sitten sun vuoro, Vinski.” tokaisi Turbo laittaessaan pelikortit takaisin niille tarkoitettuun pikku pahvikoteloon. Vinski pudisteli päätään, kun Moto asteli sohvalle lepäämään ja Santtu taas painui takaisin makuuhuoneeseensa.
”Just.” tuhahti valkeaturkkinen hiiri kävellessään oven luokse istumaan tuolille. Turbo lueskeli erästä Santun kirjoista ajankuluksi.
Vinski ei todellakaan pitänyt siitä, että tämän piti olla koko ajan tarkkana. Marsilainen kopautti hermostuneena vasenta jalkaansa toistuvasti lattiaa vasten, saaden veljensä katsomaan tätä nuivasti.
”Voisitko lopettaa?” kyseli Moto ärtyneenä.
”No sori, jätkät. Mut mä... mä... mä en jumalauta kestä tätä! Me voitaisiin olla ettimässä sitä pirulaista ja hoitaa se pois päiviltä...”
”tai sitten voisi käydä juuri päinvastoin. Tässä pimeässä sen ettiminen ei todellakaan kannata, sillä juuri pimeässä se on vaarallisimmillaan. Rauhassa, veikka: heti kun aurinko nousee, me lähetään ettimään sitä.” tokaisi Turbo topakasti.
”Mut kamoon, Turbo! Kai sä tiiät, että kuten vampyyrit, ei se varmaan edes tuu sieltä piilostaan ulos päiväsaikaan.”
”Ei sitä koskaan tiedä. Ehkäpä se onkin toista... mitä hittoa siellä nyt...” Yhtäkkiä hiirten huomion kiinnitti outo ääni, joka tuntui kuuluvan aina vain lähempää ja lähempää. Vinski avasi tallin oven ja silmäili ympärilleen hetken ajan etsien äänenlähdettä.
”Näkyyks mitään?” kyseli Turbo Vinskiltä, joka pudisteli päätään. Ei mitään ihmeellistä.
”No, paha sanoo, täällä on yhtä pilkkopimeetä kuin Rasviksen pääkopassa.”
”Sulje se sit...” Samassa aivan tallin yläpuolelta lensi alus, joka sai hiirikaksikon varpailleen. Alus ei ainakaan näyttänyt plutolaiselta, se oli kuin helikopterin ja hävittäjäkoneen sekoitus.
”Okei... kuka tilas kansalliskaartin paikalle?” kyseli Vinski katsoessaan Turboa. Alus kaarteli hetken aikaa tallin lähiympäristössä.
”No, otetaanpa selvää.” tokaisi Turbo katsellessaan alusta ihmeissään. Ei alus marsilaisten omakaan ollut, mutta hänestä tuntui siltä, että hän olisi nähnyt jossakin juuri samantyyppisen aluksen. Ehkä jossakin valokuvassa, ehkä jossain videossa…
Sitten hänellä klikkasi: se oli Yhdysvaltain siirtokuntien merijalkaväen alus. Rontti oli kertonut tarinoita triolle siitä, kuinka hänet oli muutaman asetoverinsa kanssa passitettu tekemään yhteistyötä merijalkaväen kanssa jossain päin universumia sijaitsevassa siirtokunnassa, tehtävänä suojella siirtokunnan asukkaita. Kertomuksen mukaan jalkaväen sotilaat olivat hampaisiin asti aseistautuneita, erittäin itsevarmoja ja valmiina aivan mihin tahansa. Jopa yhteenottoihin xenomorffien kanssa.
Vaikka Rontin esimies oli kehottanut tätä varautumaan kovaan tehtävään, suurimmilta osin komennus oli enemmän rentouttava ja Rontti vietti enemmän aikaa tutustuen siirtokuntalaisiin kuin sen suojelemiseen. Tosin aina silloin tällöin siirtokunnan ulkopuolella partiot ottivat yhteen paikalle tulleiden, uteliaiden xenomorffien kanssa, mutta kaikki olettivat, että nämä vain ilmaantuivat sattumalta paikalle eikä näistä pitäisi olla huolissaan. Siinä he olivat väärässä.
Komennus päättyi painajaismaisella tavalla, kun eräänä iltana varoittamatta valtava xenomorffi-lauma hyökkäsi siirtokunnan sisälle ja ne tekivät selvää jälkeä, jopa niistäkin, jotka kehtasivat laittaa näille vastaan. Rontti, tämän kaksi lajitoveria, kolme enemmän tai vähemmän traumatisoitunutta jalkaväen sotilasta ja 14 siviiliä, kymmenen lasta, yksi nainen ja kolme miestä, olivat ainoat selviytyjät ja he pääsivät pakoon, vain minuutteja, ennen kuin planeetan ilmakehää kiertävästä merijalkaväen risteilijästä ammuttiin ydinohjus. Tuhoamaan koko paikka.
Turbo todellakin toivoi, että Chicago voisi välttyä kokemasta samaa kohtaloa.
”Herra Weyland, en vieläkään saa yhteyttä armeijan tukikohtaan! Tämän saamarin tuulen takia...” kirosi aluksen lentäjä vieressä istuvalle pomolleen, joka tarttui lentäjää tämän vasemmasta olkapäästä. Miehellä oli mustat hanskat, beigenvärinen pitkä takki, harmaat housut, joissa olivat polvisuojat ja jaloissa harmaat saappaat. Miehen silmät uhkuivat jämäkkyyttä ja arvovaltaa.
”Rauhassa vain, korpraali. Kyllä he vastaavat ennemmin tai myöhemmin. Voimmehan kuitenkin laskeutua?”
”No, periaatteessa kyllä. Tutkat eivät havainneet yhtään liikennettä, joten voimme laskeutua jopa kadulle.” vastasi korpraali miehelle, joka lähti kävelemään pois ohjaamosta miehistön tilaan. Mies katseli mielissään sotilaita, jotka latasivat aseita ja olivat laittamassa kamppeita niskaan metsästystä varten. Mies asteli sotilaiden keskelle ja nämä lopettivat hommansa ottaakseen ryhtiasennon.
”No niin, arvon herrat... tehän muistatte, mitä teille sanottiin briiffauksessa?”
”Joo.”
”Joo.”
”Tietysti, herra Weyland.”
”Hyvä. Mutta ennen laskeutumista, kerrataanpa kuitenkin asiat. Siltä varalta, jos joku teistä sattui keskittymään muihin asioihin briiffauksessa. Everstiluutnantti Paxt.” Weyland viittoi takanaan seisovaa upseeria, jolla oli oranssi siilitukka, ruskeat silmät ja muistio käsissään, tulemaan tämän paikalle.
”Kiitos. Kuten kuulitte herra Weylandilta, kerrataan kuitenkin asiat. Varmuuden vuoksi. Tässä viime aikoina kaupungissa on tapahtunut outoja: Electrobuildmaxin, kaupungin suurimman rakennus- ja sähköyhtiön, isoja kihoja on listitty ja mitä viranomaisten raportteja on uskominen, syyllinen ei ole ainakaan ihminen. Mitä näistä seuraavista kuvista on päätteleminen, he ovat aivan oikeassa.”
Everstiluutnantti otti housuntaskustaan kaukosäätimen, jolla tämä alkoi näyttämään kuvia menehtyneistä henkilöistä. Kaameat kuvat onnistuivat karmimaan joidenkin sotilaiden selkäpiitä, kun taas toiset katselivat kädet puuskassa kuvia ilmeenkään värähtämättä.
”Ei epäilystäkään. Xenojen työtä.” tokaisi sotilasjoukon ainoa tummaihoinen sotilas, kersantti Veqra. Miehellä oli tatuointi jos toinenkin molemmilla hauiksillaan.
”Kuinka paljon niitä täällä on? Onks tää sama juttu kuin se LV-426:sen tapaus? Mä kuulin, että sinne lähetetystä yksiköstä selvisi ainoostaan yks kaveri ja sekin katos tän keissin jälkeen jonnekin.” kyseli ruumiinrakenteeltaan muista sotilaista poikkeava, hintelä sotilas everstiluutnantilta, joka pudisteli päätään.
”Ei harmainta aavistusta. Minkäänlaista näköhavaintoa xenoista ei ole. Voi olla hyvinkin mahdollista, että puhutaan vain yhdestä xenosta, tai voi olla, että niitä on täällä enemmänkin. Ei lasketa pois myöskään pesän mahdollisuutta.”
”Okei, pojat, mä laskeudun minuutin päästä. Valmistautukaa!” kuului ohjaamosta.
”Kuulitte, mitä korpraali Trenz sanoi. Kamppeet niskaan.” käski everstiluutnantti jykevästi.
”Joo joo, Tar, ei tarvitse sentään kädestä pitää kiinni.” vitsaili eräs sotilaista, ennen kuin tämä keskittyi omiin askareisiinsa.
Lähes minuuttia myöhemmin kuljetusalus laskeutui kadulle vakaasti ja varmasti. Kuljetustilassa ollut ramppi laskeutui katua vasten ja sotilaat syöksyivät Veqran johtamana aluksesta ulos yön pimeyteen. Everstiluutnantti tosin jättäytyi alukseen hetkeksi aikaa.
”Muistathan, Tar, mitä sinun kuului tehdä?” kyseli Weyland everstiluutnantilta, joka katsoi tätä niin, että tämä olisi voinut tappaa miehen katseellaan, jos olisi voinut.
”Tottahan toki, sir. Tuon sen pirulaisen teille. Mutta saanko kysyä yhden kysymyksen?”
”No, mikä se on?”
”Siis se LV-426:sen tapaus, mistä Jakrotter mainitsi. Kattelin vähän siitä tapauksesta kertovia tiedostoja, ja sain kuule tietää, et se Nostromon ainoo selviytyjä, se Ripley, oli päätynyt 426:sen tapauksen jälkeen sille luojan hylkäämälle vankilaplaneetalle, Fiorina-161:selle, joka suljettiin tässä pari viikkoo sitten. Sielläkin oli xenomorffi, jonka se sai tosin tapettua juuri ennen kuin te saavuitte paikalle. Mutta tätä seuraavaa kohtaa mä en kässää: se heittäytyi sitten laava-astiaan, sen sijasta, että olisi tullut teidän mukana pois sieltä helvetistä. Oliks sillä... kuningatar sisällään?”
”Voi sinua, Tar, aina yllätät, ja nimenomaan sillä huonolla tavalla...”
”Kyllä vai ei?”
”Kyllä. Hänellä oli kuningatar sisällään ja ennen kuin Ripley päätyi laavaan, näin, kuinka se tuli hänen rinnastaan ulos ja hän suojeli sitä käsillään kuin lasta.”
”No, onpahan yks pirulainen vähemmän.”
”Niin, mutta kyllä niitä 'pirulaisia' löytyy ties mistä. Sääli, että Ripley teki niin kuin hän teki, mutta uusia mahdollisuuksia tulee ennemmin tai myöhemmin vastaan.”
”Joo, ymmärrän. Ja sen jälkeen, kun mä oon saanut sen olennon teille, mä oon sitten vapaa mies. Eiks niin?”
”Epäiletkö sanojani, everstiluutnantti?”
”No, sun yhtiöstä ei koskaan tiedä. Olihan se Nostromonkin miehistö uhrattavissa. Miksen siis mäkin?”
”Tar, sinuna en koettelisi kärsivällisyyttäni. Lupaus on lupaus. Ja minä olen sanani mittainen mies.”
”Mies? Etkö ollutkaan...” vihjaili Tar saaden miehen heristelemään etusormeaan, vihjaten, että tämän oli parasta lopettaa. Weyland katseli miestä vihaisesti silmiin.
”Ratchet, koita edelleen ottaa yhteyttä armeijaan. Kerro heille, että valmistautuvat 500 sotilaan pataljoonan vastaanottamiseen.” käski mies, ennen kuin tämä poistui aluksesta Paxtin kanssa. Upseeri otti pulssikiväärin mukaansa, ennen kuin asteli Weylandin perässä ulos.
”Selvä, herra.” vastasi pilotti.
Lähiympäristö oli pimeä, lukuun ottamatta katulamppuja, jotka toivat valoa pimeyteen. Miehet katselivat ympärilleen, Tar tosin oli valppaampana, koska hän oli Weylandin henkivartija ja henkivartijan oli oltava paljon tarkempi ympäristön suhteen. Weyland sen sijaan katseli ympärilleen kuin utelias lapsi, toivoen, että hänen etsimänsä olento näyttäytyisi.
Tarin vasemmassa reidessä ollut liiketunnistin alkoi piippaamaan. Everstiluutnantti katsoi sen näyttöä hetken ajan ja se näytti heidän takanaan olevan jotain. Tar näytti Weylandille tilanteeseen sopivat käsimerkit ja hetken päästä miehet kääntyivät katsomaan taakseen.
”Hei hei hei!!! Mitä tää ny on?!” kiljaisi valkoturkkinen hiiri hieman pelästyneenä nähtyään, että tätä osoitettiin pulssikiväärillä ja pistoolilla. Miehet laskivat aseensa.
”Aah, väärä hälytys.” totesi everstiluutnantti katsoessaan vastaantulevaa marsilaishiirtä.
”Anteeksi tuosta, arvon herra. Emme voineet ottaa riskiä.”
”Joojoo, ymmärretty. Muuten, sattuisko kumpikaan teistä tietämään, missä teidän pääkiho, pomo tai kuka se ikinä onkaan, oikeen on?”
”No, hän on silmienne edessä. Olen...”
”Vinski! Mitä mä sanoin vaanimisesta?” huudahti Turbo kiinnittäen miesten huomion. Moto ja vakiovaatteensa päälle laittanut Santtu kävelivät tämän kanssa Vinskin ja miesten luokse.
”Ei hätää, Turbo. Nää on ihan ookoo porukkaa. Luulisin.”
”Kolme marsilaishiirtä... näytätte kovin tutuilta... Marsin Prätkähiiret, otaksun?” päätteli Weyland katsottuaan hetken aikaa kaikkia kolmea hiirtä. Hiiret nyökkäsivät tälle.
”Aah, taitaa olla joku fani ilmeisesti.” vitsaili Moto.
”Ei fani, muuten vain hyvin kärryillä asioista oleva henkilö. Minä olen Karl Bishop Weyland, arvon herrat ja...”
”Santtu.”
”Santtu. Olen Weyland-Yutani-monialayhtiön puheenjohtaja. Tämä tässä on Tar Paxt, siirtokunnan merijalkaväen everstiluutnantti ja henkivartijani. Suonette anteeksi, hänellä on erittäin herkkä liipaisinsormi.”
Sanan Weyland-Yutani kuuleminen sai Turbon varuilleen. Rontti oli epäillyt, että juuri tämä yhtiö oli ollut vastuussa siirtokunnan tuhosta ja että nämä halusivat saada ainakin yhden olennoista haltuunsa, ilmeisesti aseeksi. Valitettavasti jossakin kohtaa asiat olivat menneet ristiin ja siirtokunta ja siitä kaksikymmentä kilometriä idässä ollut pesä olivat tuhoutuneet ydinpommin takia täydellisesti, mikä ei saanut yhtiön isoja kihoja hyppimään riemusta.
”Miks te täällä olette?” kysyi Turbo varautuneena.
”Kaupungin viranomaiset lähettivät meille tiedotteen kaupunkianne riivaavasta tappajasta. Merijalkaväkeä saapuu tänne ja paljon muutaman tunnin kuluessa. Muuten, sanooko Electrobuildmax teille mitään?”
”Joo, vähän liikaakin. Ei oo voinu välttyä siltä tässä viime aikoina. Tässä tänään... eikun eilen, muutama tunti sitten, me löydettiin eräs mies kuolleena. Sillä oli neliömäinen reikä päässä.” kertoi Moto miehelle. Turbo katseli taasen Weylandia kädet puuskassa.
”Vai niin. Kukas tämä henkilö oli?”
”Carl Tax, varatoimitusjohtaja. Me muuten...” Moto katsoi pikaisesti Turboa, joka pudisteli päätään. Heidän oli ehkä vain parempi jättää kertomatta kohtaaminen olennon kanssa.
”Niin?” kyseli Weyland epäilevään sävyyn.
”Ei... ei mitään. Me tuotiin sen kaverin ruumis tallille, koska me oltiin sitä mieltä, että se murhaaja, oli se kuka tai mikä tahansa, ei ollut kaukana.” jatkoi Moto hieroen niskaansa. Weyland katsoi pikaisesti everstiluutnanttia, joka pudisteli päätään.
”Voitteko näyttää hänet?”
”Joo, toki.”
Hetken päästä koko konkkaronkka oli astellut sisälle talliin. Weyland kehui hiiriä näiden tallia ympäröivästä puolustuksesta, ennen kuin tämä johdatettiin nostinpöydälle, jota ympäröi valkoinen kaapu.
Weyland otti kaavun toisesta päästä kiinni niin, että tämä paljasti sen alla olleen ruumiin pään. Mies katseli uteliaana kuolleen miehen päätä hetken ajan eikä tämän tarvinnut hetkeä pidempään varmistua asiasta: kaupungissa todellakin oli xenomorffi.
”Hmm... ei epäilystäkään. Mies on joutunut xenomorffin hyökkäyksen kohteeksi.”
”Xeno... mikä?” kyseli Vinski muka ihmeissään, esittäen, ettei tämä tiennyt, mistä mies puhui.
”Xenomorffi. Pitkä, käärmettä ja ihmistä muistuttava olento. Se on erittäin voimakas parasiittimainen eliö, joka käyttää muita lajeja lisääntyäkseen. Ja sillä on häntä, aivan kuin teillä hiirillä.” vastasi Tar hiirille katsellen samalla näiden häntiä.
”Se ei oo kuin me. Oli sillä häntää tai ei.” tokaisi kädet puuskassa oleva Turbo hieman vihaisen kuuloisena. Hänen mielestään xenomorffilla ja marsilaishiirellä ei todellakaan ollut mitään yhteistä.
”Muuten, mikäs toi on?” kyseli Santtu Paxtilta, osoittaen tämän reidellä olevaa liiketunnistinta.
”Aah, tämä. Se on M314 -liiketunnistin, joilla voimme havaita lähiympäristössä olevia pikkueläimiä. Tämä on välttämättömyys, varsinkin vihamielisellä maaperällä.”
”Voitaisko mekin saada sellaset?” kyseli Vinski everstiluutnantilta, joka katseli pikaisesti Weylandia, joka nyökkäsi tälle.
”Ilman muuta. Minulla onkin matkassa muutamia varakappaleita. Tosin tämä voi havaita liikettä ainoastaan siitä suunnasta, minne sitä osoitetaan. Osoitatte sitä suoraan eteenne, niin näette kohteen tutkassa. Olkaa kuitenkin valppaina.”
”Huomattu on, kiitos.” tokaisi Turbo edelleen kädet puuskassa, samalla kun Tar poistui huoneesta.
Edes tästä huolimatta hän ei luottanut Weylandiin. Ei tippaakaan. Mies vaikutti turhankin innokkaalta asian suhteen, vaikka ulkopuolelta tämä vaikutti erittäin kärsivälliseltä ja ystävälliseltä tyypiltä.
”Mitä sä oikeen aiot?” tiuski Turbo katsellen lasiensa takaa yllättynyttä Weylandia silmiin.
”Anteeksi?” kyseli mies hiireltä.
”Oot sä todellakin aikeissa tuhota sen olennon vai aiotko sä napata sen itsellesi?”
”En nyt oikein ymmärrä...”
”Älä valehtele mulle, Weyland. Mä oon kuullut, että on olemassa henkilöitä, jotka tappamisen sijaan tahtoo napata sen hirvityksen omiin tarkoituksiinsa. Eli kysymys on: ootko sä yks niistä?”
”Kaikki selviää aikanaan, Turbo. Lupaan sen. Tar! Lähdetään.” Tämän jälkeen mies käveli Turbon ohi, ilmeen värähtämättä yhtään. Tar seurasi perässä ja sulki oven perässään. Kaksikon lähdettyä Turbo pudisteli päätään.
”No, sehän meni hyvin. Ei tosin ois pitänyt olla noin... päällekäyvä. Ja ainakin saatiin muutama liiketunnistin.”
”Joidenkin heppujen kanssa on oltava enemmän varuillaan kuin toisten, Santtu. Se yhtiö ei sitä monsteria tapa. Siitä mä oon satavarma. Se on löydettävä ennen tota kaveria ja sen armeijaa.”
”Aah...”
”Niin mitä, Moto?”
”Paxt taisi liikkeentunnistinten lisäks jättää meille viestin. Aah, vai semmosta...”
”Mitä siinä on?” kyseli Vinski.
”No, lukekaa itse.”
”Kuningatar... ei helvetti...” päästi Turbo suustaan, ennen kuin tämä otti lasit käteensä ja hieroi oikealla kädellään silmiään epäuskoisena.
”Siis mitä?” kyseli Santtu ihmeissään.
”Rontti... se ei ikinä puhunut mitään kuningattaresta.”
”No, jos tästä jotain hyvää pitää hakea, niin meidän ei tarvitse kuningattaresta huolehtia. Me ollaan nähty ainoostaan yks paholaiskäärme, joten keskitytään nyt vaan sen hoitamiseen.”
”Totta, Moto. Ja ainakin tiedetään se, että Weylandilla ja tän henkivartijalla ei oo mikään maailman paras suhde. Mutta -huoh!- mennäänpä nukkumaan. Väsyttää saamaristi.” Turbo haukotteli sen verran voimakkaasti, että muut seurasivat tämän esimerkkiä ja menivät nukkumaan.
”Teithän täsmälleen kuten sanoin?”
”Kyllä, herra. Sanasta sanaan ja laitoin myös jäljittimet liiketunnistimiin.”
”Hienoa. Muutaman tunnin päästä käymme asioimassa tuolla.” Weylandin katse oli nyt kiinnittynyt ehkäpä koko kaupungin isoimpaan rakennukseen.
”Ai Leipäjuusto-tornilla? Ei millään pahalla, mutta... pelkkä sen katsominen saa minut voimaan pahoin.”
”No, jos sinusta tuntuu, ettei vatsasi kestä, niin ei sinun tarvitse sinne sitten tulla.”
”En mä sitä vaan... ääh, anti olla.”
”Kaikki etenee suunnitelman mukaan. Ne hiiret taatusti haluavat löytää sen olennon ennen meitä, varsinkin heidän johtajansa.”
”Olisi pitänyt motata sitä mulkkua kuonoon.”
”Kuules, Tar, väkivalta ei aina välttämättä ole se viisain ratkaisu. Joskus voi ajatella sen sijasta, että käy suoraan toimeen.”
”Anteeksi.”
”Keskity nyt vain tehtävääsi. Sinä suoritat sen kunnialla ja minä päästän sinut menemään.”
Tämän jälkeen molemmat miehet pitivät suunsa supussa. Weylandin huulille nousi tämän tavoista poiketen kiero, sadistinen hymy.
”Olet sitten missä tahansa, minä löydän sinut. Enää en jätä mitään sattuman varaan!”
Kuinka kauan siitä on? Siitä hetkestä, kun minä... synnyin? Vuosia, vuosikymmeniä... aivan sama. Siitä hetkestä, kun viimeksi olin vapaa, on kulunut kuitenkin liian kauan.
Muistan edelleen sen, kun isäntäni, jonka sisällä minä olin, huusi ja aneli apua, samalla kun puskeuduin sen rinnasta läpi. Syntypaikkani läheisyydessä havaitsin sen puolustusvalmiudessa olevat lajitoverit.
4 ihmisurosta ja 2 ihmisnaarasta... ei minkäänlaista ongelmaa, aina siihen asti, kunnes eräs niistä uroksista, tummaihoinen, otti jotain käteensä ja yritti lähestyä minua, oletettavasti tappamaan minut. Sen lajitoveri tosin käski toveriaan pysymään paikoillaan.
Miksi se niin teki? Miksi juuri silloin, kun niillä ihmisillä olisi ollut mahdollisuus tuhota minut siihen paikkaan? Silloin en sitä tajunnut, mutta nyt tajuan: se suojeli minua, koska se taisi tietää, mikä minä olen ja mikä minusta tulisi.
Sen jälkeen häivyin pikaisesti paikalta. Siinä vaiheessa olin todella pieni, mutta ajan myötä, jossakin pimeyden suojissa, minä kasvoin siksi, mikä nyt olen.
Paholainen. Painajainen. Friikki. Luonnonoikku. Saasta, jota käytännössä kaikki pelkäävät.
Minä olin kuitenkin yksin. Toisin kuin sisareni, jotka elävät pesissä ja palvelevat äitiämme, kuningatarta, minä olin yksin. Vihamielisellä maaperällä ilman tukea.
Mutta lopulta en edes tarvinnut sitä. Ne hölmöt ihmiset tekivät lähestulkoon kaikesta niin naurettavan helppoa.
Ensimmäisenä lähti se pääsuojaa pitävä ihmisuros, joka oli etsimässä sitä vaaleanruskeaa olentoa, jolla oli minun tapaan häntä ja se myös sähisi aivan kuin minä.
Sen nimi taisi olla Jones.
”Tänne, poika! Tule tänne, juuri noin.” Uros oli kumartunut olennon suuntaan, samalla kun minä liikuin turvapaikastani, ketjujen keskeltä, alaspäin. Jones alkoi yhtäkkiä sähisemään, mutta uros vain luuli sen johtuvan siitä itsestään. Tiesipähän olla varuillaan...
”Hei hei! Älä nyt. En minä sinulle pahaa tee, poika. Tule nyt vain!” Uros ei vain tajunnut. Jo siinä vaiheessa, kun minä laskeuduin aivan sen selän taakse, sen päivät olivat luetut.
Lopulta se kuitenkin tajusi, että se olinkin minä eikä se, jolle se olento sähisi. Sitten se kääntyi katsomaan taakseen, vain jäykistyäkseen täydellisesti kauhusta.
Ja se ihmisliha... herkullista. Varsinkin silloin, kun uhri huutaa epätoivoisena apua.
Sitten sai lähteä se ihmisuros, joka oli tullut ilmastointiputkiin liekinsylkijän kanssa. En tiennyt, miksi, mutta ilmeisesti ne yrittivät saada minut jonnekin. En vielä tänäkään päivänä tiedä, mitä ne oikein aikoivat, mutta mitä minä sillä tiedolla edes tekisin nyt? Se tapahtui aikoja sitten.
”DALLAS!! Häivy sieltä ja äkkiä!! Se lähestyy!!!”
Mutta se mikä teki tästä tilanteesta oudon, oli se, että minä en tehnyt mitään. Se uros vain sattui sille paikalle, missä minä olin uinumassa. Ja näistä naaraista se toinen, se äänekkäämpi, paljasti tämän... Dallasin minulle.
”EI!! Ei alas!! Mene toiseen suuntaan!!!!”
Sillä sekunnilla, kun uros osoitti valonlähdettä minua kohti, nappasin sen mukaani. Niin, että se menetti sylkijänsä.
”Irti minusta!!!” Sitä en tehnyt, vaikka se ihminen pisti erittäin kovasti vastaan. Minä vain halusin olla rauhassa, eikä sekään kelvannut niille typeryksille.
En vieläkään tiedä, mitä oikein sitten tapahtui, mutta ilmeisesti yksi niistä ihmisistä oli menehtynyt toisten toimesta, sillä en enää nähnyt sitä ihmistä, jolla oli se... vaaleansininen paita. Johtuikohan se mahdollisesti siitä, että se oli suojellut minua vai oliko kyseessä onnettomuus tai vahinko?
Yhtä kaikki minun oli päätettävä, hyökkäisinkö sen yksin olevan naaraan vaiko sen temperamenttisen uroksen ja hysteerisen naaraan kimppuun. Jälkimmäinen naaras oli Dallasin katoamisen jälkeen aivan tolaltaan. Ja sitä se oli varsinkin silloin, kun se yhtäkkiä huomasi minut. Sen urostoverin ja sen välissä.
”Hei, Lambert! Anna niitä kanistereita nyt...” Uroksen puhe katkesi välittömästi, kun se huomasi, minkä takia sen lajitoveri oli aivan hiljaa. Katsottuani pikaisesti urosta huomasin, että sillä oli liekinsylkijä.
”Jumalauta! Lambert... liiku. Lambert, LIIKU!!!” Uros tyytyi ainoastaan huutamaan Lambertille eikä käyttänyt sylkijäänsä, sillä minä olin aivan naaraan edessä ja se saattaisi samalla tappaa toverinsa. Sitä se ei halunnut ilmeisesti tehdä, vaikka olisi pitänyt.
”Voi taivas...” päästi naaras suustaan, kun lopulta nousin seisomaan. Lambert jäykistyi aivan täydellisesti kauhusta.
”Lambert, häivy nyt vaan sen tieltä!!!”
Siinä samassa huomasin, että naaraan silmät olivat kostuneet. Halusin katsoa lähempää. Samassa urokselle riitti vitkastelu, mutta se ei käyttänyt sylkijäänsä kärventääkseen minua, vaan se yritti kolkata minut sillä. Se oli kohtalokas virhe.
Juuri kun se uros ryntäsi kimppuuni, huidoin sen käsilläni kumoon niin, että sylkijä tippui sen käsistä ulottumattomiin. Sitten tartuin tästä uhmakkaasta ihmisestä kiinni niin, ettei se päässyt pakoon. Hetkeä ennen sen kuolemaa, huomasin, että raivon sijasta sen kasvot olivat nyt täyttyneet pelosta ja epätoivosta. Se yritti vielä pistää epätoivoisesti vastaan, kun aloin aukaisemaan suutani.
”HÄIVY TÄÄLTÄÄÄ!!!!”
Samassa kieleni lävisti uroksen pään, ja viimeistään silloin, selkä seinää vasten oleva naaras oli lamaantunut täydellisesti.
Pelko on erittäin kaksipiippuinen juttu: se joko lamauttaa sinut täydellisesti tai saa sinut tekemään hullujakin asioita, välittämättä siitä, kuoletko vai etkö. Tämän naaraan tapauksessa ensin mainittu vaihtoehto oli käynyt toteen.
Se ei edes anellut armoa. Ei edes silloin, kun revin sen kahtia hännälläni. Jalkojen välistä.
”Lambert? Parker?” Se oli se toinen naaras. Se oli tullut paikalle kuultuaan ilmeisesti jostain, mitä on meneillään. Mutta liian myöhään. Huoneen yllä olevasta ilmastointikanavasta kuuntelin ihmisen reaktiot, kun se näki tovereittensa ruumiit. Se oli toki järkyttynyt näkemästään, mutta se ei lamaantunut vaan poistui välittömästi paikalta.
Enää oli vain minä ja se naaras.
Muutaman minuutin päästä kuulin jostakin: ”Itsetuhoutuminen suoritetaan 9 minuutin kuluttua! Toistan: itsetuhoutuminen suoritetaan 9 minuutin kuluttua! Voitte peruuttaa ohjelman vielä 4 minuutin kuluessa!”
Silloin tajusin, mitä ne raukat olivat suunnitelleet: kun ne eivät pystyneet hoitamaan minua päiviltä, ne päättivät räjäyttää syntypaikkani ja minut sen mukana!
Mutta se ei todellakaan käynyt päinsä.
Tallilla, jonka päällä oli nyt metallisuoja, hiiret olivat valveilla, vaikka kello näytti puoli kolmea. Vinski ja Turbo pelasivat pokeria, kun taas Moto tallusteli ympäriinsä pitkin tallia ja katseli aina silloin tällöin ovesta ulos. Ulkona tuuli ja kovasti.
”Kamoon, jäbät, kauanks te aiotte vielä valvoo sen olennon takia?” kyseli alakertaan sängystään kävellyt, umpiväsynyt, vihreässä kylpytakissa oleva Santtu hiiriltä. Hän oli hieman järkyttynyt aluksi, kun hänen marsilaisystävänsä toivat menehtyneen miehen sisälle talliin, mutta ei pistänyt lopulta pahakseen, kun oli saanut Vinskin kera tietää Motolta ja Turbolta, mitä oikein oli tapahtunut ja miksi näin tehtiin.
”No, valvotaan vaikka ensimmäiseen auringonsäteeseen saakka. Kun se olento on vapaana, me ei voida juurikaan levä... HUOOH!!!” Ikävä kyllä valvominen oli vaatinut hiiriltä paljon energiaa, ja Moto haukotteli voimakkaasti.
”Ei kai haittaa, jos käyn pitkälleni? Ainakin... pariks tunniks?” kyseli Moto veikoiltaan, jotka nyökkäsivät tälle.
”Se on sitten sun vuoro, Vinski.” tokaisi Turbo laittaessaan pelikortit takaisin niille tarkoitettuun pikku pahvikoteloon. Vinski pudisteli päätään, kun Moto asteli sohvalle lepäämään ja Santtu taas painui takaisin makuuhuoneeseensa.
”Just.” tuhahti valkeaturkkinen hiiri kävellessään oven luokse istumaan tuolille. Turbo lueskeli erästä Santun kirjoista ajankuluksi.
Vinski ei todellakaan pitänyt siitä, että tämän piti olla koko ajan tarkkana. Marsilainen kopautti hermostuneena vasenta jalkaansa toistuvasti lattiaa vasten, saaden veljensä katsomaan tätä nuivasti.
”Voisitko lopettaa?” kyseli Moto ärtyneenä.
”No sori, jätkät. Mut mä... mä... mä en jumalauta kestä tätä! Me voitaisiin olla ettimässä sitä pirulaista ja hoitaa se pois päiviltä...”
”tai sitten voisi käydä juuri päinvastoin. Tässä pimeässä sen ettiminen ei todellakaan kannata, sillä juuri pimeässä se on vaarallisimmillaan. Rauhassa, veikka: heti kun aurinko nousee, me lähetään ettimään sitä.” tokaisi Turbo topakasti.
”Mut kamoon, Turbo! Kai sä tiiät, että kuten vampyyrit, ei se varmaan edes tuu sieltä piilostaan ulos päiväsaikaan.”
”Ei sitä koskaan tiedä. Ehkäpä se onkin toista... mitä hittoa siellä nyt...” Yhtäkkiä hiirten huomion kiinnitti outo ääni, joka tuntui kuuluvan aina vain lähempää ja lähempää. Vinski avasi tallin oven ja silmäili ympärilleen hetken ajan etsien äänenlähdettä.
”Näkyyks mitään?” kyseli Turbo Vinskiltä, joka pudisteli päätään. Ei mitään ihmeellistä.
”No, paha sanoo, täällä on yhtä pilkkopimeetä kuin Rasviksen pääkopassa.”
”Sulje se sit...” Samassa aivan tallin yläpuolelta lensi alus, joka sai hiirikaksikon varpailleen. Alus ei ainakaan näyttänyt plutolaiselta, se oli kuin helikopterin ja hävittäjäkoneen sekoitus.
”Okei... kuka tilas kansalliskaartin paikalle?” kyseli Vinski katsoessaan Turboa. Alus kaarteli hetken aikaa tallin lähiympäristössä.
”No, otetaanpa selvää.” tokaisi Turbo katsellessaan alusta ihmeissään. Ei alus marsilaisten omakaan ollut, mutta hänestä tuntui siltä, että hän olisi nähnyt jossakin juuri samantyyppisen aluksen. Ehkä jossakin valokuvassa, ehkä jossain videossa…
Sitten hänellä klikkasi: se oli Yhdysvaltain siirtokuntien merijalkaväen alus. Rontti oli kertonut tarinoita triolle siitä, kuinka hänet oli muutaman asetoverinsa kanssa passitettu tekemään yhteistyötä merijalkaväen kanssa jossain päin universumia sijaitsevassa siirtokunnassa, tehtävänä suojella siirtokunnan asukkaita. Kertomuksen mukaan jalkaväen sotilaat olivat hampaisiin asti aseistautuneita, erittäin itsevarmoja ja valmiina aivan mihin tahansa. Jopa yhteenottoihin xenomorffien kanssa.
Vaikka Rontin esimies oli kehottanut tätä varautumaan kovaan tehtävään, suurimmilta osin komennus oli enemmän rentouttava ja Rontti vietti enemmän aikaa tutustuen siirtokuntalaisiin kuin sen suojelemiseen. Tosin aina silloin tällöin siirtokunnan ulkopuolella partiot ottivat yhteen paikalle tulleiden, uteliaiden xenomorffien kanssa, mutta kaikki olettivat, että nämä vain ilmaantuivat sattumalta paikalle eikä näistä pitäisi olla huolissaan. Siinä he olivat väärässä.
Komennus päättyi painajaismaisella tavalla, kun eräänä iltana varoittamatta valtava xenomorffi-lauma hyökkäsi siirtokunnan sisälle ja ne tekivät selvää jälkeä, jopa niistäkin, jotka kehtasivat laittaa näille vastaan. Rontti, tämän kaksi lajitoveria, kolme enemmän tai vähemmän traumatisoitunutta jalkaväen sotilasta ja 14 siviiliä, kymmenen lasta, yksi nainen ja kolme miestä, olivat ainoat selviytyjät ja he pääsivät pakoon, vain minuutteja, ennen kuin planeetan ilmakehää kiertävästä merijalkaväen risteilijästä ammuttiin ydinohjus. Tuhoamaan koko paikka.
Turbo todellakin toivoi, että Chicago voisi välttyä kokemasta samaa kohtaloa.
”Herra Weyland, en vieläkään saa yhteyttä armeijan tukikohtaan! Tämän saamarin tuulen takia...” kirosi aluksen lentäjä vieressä istuvalle pomolleen, joka tarttui lentäjää tämän vasemmasta olkapäästä. Miehellä oli mustat hanskat, beigenvärinen pitkä takki, harmaat housut, joissa olivat polvisuojat ja jaloissa harmaat saappaat. Miehen silmät uhkuivat jämäkkyyttä ja arvovaltaa.
”Rauhassa vain, korpraali. Kyllä he vastaavat ennemmin tai myöhemmin. Voimmehan kuitenkin laskeutua?”
”No, periaatteessa kyllä. Tutkat eivät havainneet yhtään liikennettä, joten voimme laskeutua jopa kadulle.” vastasi korpraali miehelle, joka lähti kävelemään pois ohjaamosta miehistön tilaan. Mies katseli mielissään sotilaita, jotka latasivat aseita ja olivat laittamassa kamppeita niskaan metsästystä varten. Mies asteli sotilaiden keskelle ja nämä lopettivat hommansa ottaakseen ryhtiasennon.
”No niin, arvon herrat... tehän muistatte, mitä teille sanottiin briiffauksessa?”
”Joo.”
”Joo.”
”Tietysti, herra Weyland.”
”Hyvä. Mutta ennen laskeutumista, kerrataanpa kuitenkin asiat. Siltä varalta, jos joku teistä sattui keskittymään muihin asioihin briiffauksessa. Everstiluutnantti Paxt.” Weyland viittoi takanaan seisovaa upseeria, jolla oli oranssi siilitukka, ruskeat silmät ja muistio käsissään, tulemaan tämän paikalle.
”Kiitos. Kuten kuulitte herra Weylandilta, kerrataan kuitenkin asiat. Varmuuden vuoksi. Tässä viime aikoina kaupungissa on tapahtunut outoja: Electrobuildmaxin, kaupungin suurimman rakennus- ja sähköyhtiön, isoja kihoja on listitty ja mitä viranomaisten raportteja on uskominen, syyllinen ei ole ainakaan ihminen. Mitä näistä seuraavista kuvista on päätteleminen, he ovat aivan oikeassa.”
Everstiluutnantti otti housuntaskustaan kaukosäätimen, jolla tämä alkoi näyttämään kuvia menehtyneistä henkilöistä. Kaameat kuvat onnistuivat karmimaan joidenkin sotilaiden selkäpiitä, kun taas toiset katselivat kädet puuskassa kuvia ilmeenkään värähtämättä.
”Ei epäilystäkään. Xenojen työtä.” tokaisi sotilasjoukon ainoa tummaihoinen sotilas, kersantti Veqra. Miehellä oli tatuointi jos toinenkin molemmilla hauiksillaan.
”Kuinka paljon niitä täällä on? Onks tää sama juttu kuin se LV-426:sen tapaus? Mä kuulin, että sinne lähetetystä yksiköstä selvisi ainoostaan yks kaveri ja sekin katos tän keissin jälkeen jonnekin.” kyseli ruumiinrakenteeltaan muista sotilaista poikkeava, hintelä sotilas everstiluutnantilta, joka pudisteli päätään.
”Ei harmainta aavistusta. Minkäänlaista näköhavaintoa xenoista ei ole. Voi olla hyvinkin mahdollista, että puhutaan vain yhdestä xenosta, tai voi olla, että niitä on täällä enemmänkin. Ei lasketa pois myöskään pesän mahdollisuutta.”
”Okei, pojat, mä laskeudun minuutin päästä. Valmistautukaa!” kuului ohjaamosta.
”Kuulitte, mitä korpraali Trenz sanoi. Kamppeet niskaan.” käski everstiluutnantti jykevästi.
”Joo joo, Tar, ei tarvitse sentään kädestä pitää kiinni.” vitsaili eräs sotilaista, ennen kuin tämä keskittyi omiin askareisiinsa.
Lähes minuuttia myöhemmin kuljetusalus laskeutui kadulle vakaasti ja varmasti. Kuljetustilassa ollut ramppi laskeutui katua vasten ja sotilaat syöksyivät Veqran johtamana aluksesta ulos yön pimeyteen. Everstiluutnantti tosin jättäytyi alukseen hetkeksi aikaa.
”Muistathan, Tar, mitä sinun kuului tehdä?” kyseli Weyland everstiluutnantilta, joka katsoi tätä niin, että tämä olisi voinut tappaa miehen katseellaan, jos olisi voinut.
”Tottahan toki, sir. Tuon sen pirulaisen teille. Mutta saanko kysyä yhden kysymyksen?”
”No, mikä se on?”
”Siis se LV-426:sen tapaus, mistä Jakrotter mainitsi. Kattelin vähän siitä tapauksesta kertovia tiedostoja, ja sain kuule tietää, et se Nostromon ainoo selviytyjä, se Ripley, oli päätynyt 426:sen tapauksen jälkeen sille luojan hylkäämälle vankilaplaneetalle, Fiorina-161:selle, joka suljettiin tässä pari viikkoo sitten. Sielläkin oli xenomorffi, jonka se sai tosin tapettua juuri ennen kuin te saavuitte paikalle. Mutta tätä seuraavaa kohtaa mä en kässää: se heittäytyi sitten laava-astiaan, sen sijasta, että olisi tullut teidän mukana pois sieltä helvetistä. Oliks sillä... kuningatar sisällään?”
”Voi sinua, Tar, aina yllätät, ja nimenomaan sillä huonolla tavalla...”
”Kyllä vai ei?”
”Kyllä. Hänellä oli kuningatar sisällään ja ennen kuin Ripley päätyi laavaan, näin, kuinka se tuli hänen rinnastaan ulos ja hän suojeli sitä käsillään kuin lasta.”
”No, onpahan yks pirulainen vähemmän.”
”Niin, mutta kyllä niitä 'pirulaisia' löytyy ties mistä. Sääli, että Ripley teki niin kuin hän teki, mutta uusia mahdollisuuksia tulee ennemmin tai myöhemmin vastaan.”
”Joo, ymmärrän. Ja sen jälkeen, kun mä oon saanut sen olennon teille, mä oon sitten vapaa mies. Eiks niin?”
”Epäiletkö sanojani, everstiluutnantti?”
”No, sun yhtiöstä ei koskaan tiedä. Olihan se Nostromonkin miehistö uhrattavissa. Miksen siis mäkin?”
”Tar, sinuna en koettelisi kärsivällisyyttäni. Lupaus on lupaus. Ja minä olen sanani mittainen mies.”
”Mies? Etkö ollutkaan...” vihjaili Tar saaden miehen heristelemään etusormeaan, vihjaten, että tämän oli parasta lopettaa. Weyland katseli miestä vihaisesti silmiin.
”Ratchet, koita edelleen ottaa yhteyttä armeijaan. Kerro heille, että valmistautuvat 500 sotilaan pataljoonan vastaanottamiseen.” käski mies, ennen kuin tämä poistui aluksesta Paxtin kanssa. Upseeri otti pulssikiväärin mukaansa, ennen kuin asteli Weylandin perässä ulos.
”Selvä, herra.” vastasi pilotti.
Lähiympäristö oli pimeä, lukuun ottamatta katulamppuja, jotka toivat valoa pimeyteen. Miehet katselivat ympärilleen, Tar tosin oli valppaampana, koska hän oli Weylandin henkivartija ja henkivartijan oli oltava paljon tarkempi ympäristön suhteen. Weyland sen sijaan katseli ympärilleen kuin utelias lapsi, toivoen, että hänen etsimänsä olento näyttäytyisi.
Tarin vasemmassa reidessä ollut liiketunnistin alkoi piippaamaan. Everstiluutnantti katsoi sen näyttöä hetken ajan ja se näytti heidän takanaan olevan jotain. Tar näytti Weylandille tilanteeseen sopivat käsimerkit ja hetken päästä miehet kääntyivät katsomaan taakseen.
”Hei hei hei!!! Mitä tää ny on?!” kiljaisi valkoturkkinen hiiri hieman pelästyneenä nähtyään, että tätä osoitettiin pulssikiväärillä ja pistoolilla. Miehet laskivat aseensa.
”Aah, väärä hälytys.” totesi everstiluutnantti katsoessaan vastaantulevaa marsilaishiirtä.
”Anteeksi tuosta, arvon herra. Emme voineet ottaa riskiä.”
”Joojoo, ymmärretty. Muuten, sattuisko kumpikaan teistä tietämään, missä teidän pääkiho, pomo tai kuka se ikinä onkaan, oikeen on?”
”No, hän on silmienne edessä. Olen...”
”Vinski! Mitä mä sanoin vaanimisesta?” huudahti Turbo kiinnittäen miesten huomion. Moto ja vakiovaatteensa päälle laittanut Santtu kävelivät tämän kanssa Vinskin ja miesten luokse.
”Ei hätää, Turbo. Nää on ihan ookoo porukkaa. Luulisin.”
”Kolme marsilaishiirtä... näytätte kovin tutuilta... Marsin Prätkähiiret, otaksun?” päätteli Weyland katsottuaan hetken aikaa kaikkia kolmea hiirtä. Hiiret nyökkäsivät tälle.
”Aah, taitaa olla joku fani ilmeisesti.” vitsaili Moto.
”Ei fani, muuten vain hyvin kärryillä asioista oleva henkilö. Minä olen Karl Bishop Weyland, arvon herrat ja...”
”Santtu.”
”Santtu. Olen Weyland-Yutani-monialayhtiön puheenjohtaja. Tämä tässä on Tar Paxt, siirtokunnan merijalkaväen everstiluutnantti ja henkivartijani. Suonette anteeksi, hänellä on erittäin herkkä liipaisinsormi.”
Sanan Weyland-Yutani kuuleminen sai Turbon varuilleen. Rontti oli epäillyt, että juuri tämä yhtiö oli ollut vastuussa siirtokunnan tuhosta ja että nämä halusivat saada ainakin yhden olennoista haltuunsa, ilmeisesti aseeksi. Valitettavasti jossakin kohtaa asiat olivat menneet ristiin ja siirtokunta ja siitä kaksikymmentä kilometriä idässä ollut pesä olivat tuhoutuneet ydinpommin takia täydellisesti, mikä ei saanut yhtiön isoja kihoja hyppimään riemusta.
”Miks te täällä olette?” kysyi Turbo varautuneena.
”Kaupungin viranomaiset lähettivät meille tiedotteen kaupunkianne riivaavasta tappajasta. Merijalkaväkeä saapuu tänne ja paljon muutaman tunnin kuluessa. Muuten, sanooko Electrobuildmax teille mitään?”
”Joo, vähän liikaakin. Ei oo voinu välttyä siltä tässä viime aikoina. Tässä tänään... eikun eilen, muutama tunti sitten, me löydettiin eräs mies kuolleena. Sillä oli neliömäinen reikä päässä.” kertoi Moto miehelle. Turbo katseli taasen Weylandia kädet puuskassa.
”Vai niin. Kukas tämä henkilö oli?”
”Carl Tax, varatoimitusjohtaja. Me muuten...” Moto katsoi pikaisesti Turboa, joka pudisteli päätään. Heidän oli ehkä vain parempi jättää kertomatta kohtaaminen olennon kanssa.
”Niin?” kyseli Weyland epäilevään sävyyn.
”Ei... ei mitään. Me tuotiin sen kaverin ruumis tallille, koska me oltiin sitä mieltä, että se murhaaja, oli se kuka tai mikä tahansa, ei ollut kaukana.” jatkoi Moto hieroen niskaansa. Weyland katsoi pikaisesti everstiluutnanttia, joka pudisteli päätään.
”Voitteko näyttää hänet?”
”Joo, toki.”
Hetken päästä koko konkkaronkka oli astellut sisälle talliin. Weyland kehui hiiriä näiden tallia ympäröivästä puolustuksesta, ennen kuin tämä johdatettiin nostinpöydälle, jota ympäröi valkoinen kaapu.
Weyland otti kaavun toisesta päästä kiinni niin, että tämä paljasti sen alla olleen ruumiin pään. Mies katseli uteliaana kuolleen miehen päätä hetken ajan eikä tämän tarvinnut hetkeä pidempään varmistua asiasta: kaupungissa todellakin oli xenomorffi.
”Hmm... ei epäilystäkään. Mies on joutunut xenomorffin hyökkäyksen kohteeksi.”
”Xeno... mikä?” kyseli Vinski muka ihmeissään, esittäen, ettei tämä tiennyt, mistä mies puhui.
”Xenomorffi. Pitkä, käärmettä ja ihmistä muistuttava olento. Se on erittäin voimakas parasiittimainen eliö, joka käyttää muita lajeja lisääntyäkseen. Ja sillä on häntä, aivan kuin teillä hiirillä.” vastasi Tar hiirille katsellen samalla näiden häntiä.
”Se ei oo kuin me. Oli sillä häntää tai ei.” tokaisi kädet puuskassa oleva Turbo hieman vihaisen kuuloisena. Hänen mielestään xenomorffilla ja marsilaishiirellä ei todellakaan ollut mitään yhteistä.
”Muuten, mikäs toi on?” kyseli Santtu Paxtilta, osoittaen tämän reidellä olevaa liiketunnistinta.
”Aah, tämä. Se on M314 -liiketunnistin, joilla voimme havaita lähiympäristössä olevia pikkueläimiä. Tämä on välttämättömyys, varsinkin vihamielisellä maaperällä.”
”Voitaisko mekin saada sellaset?” kyseli Vinski everstiluutnantilta, joka katseli pikaisesti Weylandia, joka nyökkäsi tälle.
”Ilman muuta. Minulla onkin matkassa muutamia varakappaleita. Tosin tämä voi havaita liikettä ainoastaan siitä suunnasta, minne sitä osoitetaan. Osoitatte sitä suoraan eteenne, niin näette kohteen tutkassa. Olkaa kuitenkin valppaina.”
”Huomattu on, kiitos.” tokaisi Turbo edelleen kädet puuskassa, samalla kun Tar poistui huoneesta.
Edes tästä huolimatta hän ei luottanut Weylandiin. Ei tippaakaan. Mies vaikutti turhankin innokkaalta asian suhteen, vaikka ulkopuolelta tämä vaikutti erittäin kärsivälliseltä ja ystävälliseltä tyypiltä.
”Mitä sä oikeen aiot?” tiuski Turbo katsellen lasiensa takaa yllättynyttä Weylandia silmiin.
”Anteeksi?” kyseli mies hiireltä.
”Oot sä todellakin aikeissa tuhota sen olennon vai aiotko sä napata sen itsellesi?”
”En nyt oikein ymmärrä...”
”Älä valehtele mulle, Weyland. Mä oon kuullut, että on olemassa henkilöitä, jotka tappamisen sijaan tahtoo napata sen hirvityksen omiin tarkoituksiinsa. Eli kysymys on: ootko sä yks niistä?”
”Kaikki selviää aikanaan, Turbo. Lupaan sen. Tar! Lähdetään.” Tämän jälkeen mies käveli Turbon ohi, ilmeen värähtämättä yhtään. Tar seurasi perässä ja sulki oven perässään. Kaksikon lähdettyä Turbo pudisteli päätään.
”No, sehän meni hyvin. Ei tosin ois pitänyt olla noin... päällekäyvä. Ja ainakin saatiin muutama liiketunnistin.”
”Joidenkin heppujen kanssa on oltava enemmän varuillaan kuin toisten, Santtu. Se yhtiö ei sitä monsteria tapa. Siitä mä oon satavarma. Se on löydettävä ennen tota kaveria ja sen armeijaa.”
”Aah...”
”Niin mitä, Moto?”
”Paxt taisi liikkeentunnistinten lisäks jättää meille viestin. Aah, vai semmosta...”
”Mitä siinä on?” kyseli Vinski.
”No, lukekaa itse.”
”Lukekaa tämä viesti erittäin tarkkaan, parahin Prätkähiiret! Olen kiristyksen uhri. Johtuen siitä, koska tiedän, kuka työnantajani oikeasti on (tosin en voi sanoa sitä teillekään, tai muuten minut ammuttaisiin).
Mutta siitä xenomorffista: ’herra’ Weyland ei todellakaan aio nirhata sitä olentoa, vaan vielä pahempaa, hän aikoo tehdä siitä kokonaisen armeijan yhtiön bioaseosastolle. Tämän vuoden (A/N: v. 2179) kesäkuussa siirtokunta LV-426 joutui xenomorffien valtaamaksi, ja vielä pahempaa: ne käyttivät siirtokuntalaisia isäntinään tuottaakseen niitä lisää. Eräs Ellen Ripley -niminen nainen, ainoa rahtialus Nostromon tapauksesta selvinnyt ihminen, kantoi sisällään yhtä todella pahaa alkiota, kun hän päätti hypätä laava-astiaan Fiorina 161 -vankilaplaneetalla vain muutama päivä LV-426:n tapauksesta.
Weyland yritti tarjota Ripleylle apua, hän jopa tarjosi naiselle leikkausoperaatiota, jonka avulla hänet voitaisiin pelastaa. Tämän sijasta nainen päätti tappaa itsensä, juuri ennen kuin xenomorffi-kuningatar purskahti ulos hänen rinnastaan.
Kuningatar on vielä ikävämpi tapaus kuin tavalliset xenot. Se ohjaa niitä ja se kykenee myös luomaan niitä sisältäviä munia lisää, eikä se koskaan lopeta. Olen itse ollut xeno-pesässä ja nähnyt sen omin silmin ja selvisin sieltä juuri ja juuri yhtenä kappaleena.
Weyland on vuosikausia jahdannut tätä olentoa, ja voin vannoa, että hän tekee mitä tahansa saadakseen sen käsiinsä. Teidän on siis hoidettava kaupungissa olevat xenomorffit ja mieluusti ennen häntä, koska hän ei sitä olentoa tapa!
Varmaankin ymmärrätte, kuinka isosta asiasta on kyse. Toivottavasti voin luottaa teihin.
Everstiluutnantti Tar Paxt
PS. liiketunnistimista vielä, niillä on kummallinen tapa oikutella, jos niitä käyttää 20 minuuttia putkeen. Käyttäkää niitä siis säästellen.
Mutta siitä xenomorffista: ’herra’ Weyland ei todellakaan aio nirhata sitä olentoa, vaan vielä pahempaa, hän aikoo tehdä siitä kokonaisen armeijan yhtiön bioaseosastolle. Tämän vuoden (A/N: v. 2179) kesäkuussa siirtokunta LV-426 joutui xenomorffien valtaamaksi, ja vielä pahempaa: ne käyttivät siirtokuntalaisia isäntinään tuottaakseen niitä lisää. Eräs Ellen Ripley -niminen nainen, ainoa rahtialus Nostromon tapauksesta selvinnyt ihminen, kantoi sisällään yhtä todella pahaa alkiota, kun hän päätti hypätä laava-astiaan Fiorina 161 -vankilaplaneetalla vain muutama päivä LV-426:n tapauksesta.
Weyland yritti tarjota Ripleylle apua, hän jopa tarjosi naiselle leikkausoperaatiota, jonka avulla hänet voitaisiin pelastaa. Tämän sijasta nainen päätti tappaa itsensä, juuri ennen kuin xenomorffi-kuningatar purskahti ulos hänen rinnastaan.
Kuningatar on vielä ikävämpi tapaus kuin tavalliset xenot. Se ohjaa niitä ja se kykenee myös luomaan niitä sisältäviä munia lisää, eikä se koskaan lopeta. Olen itse ollut xeno-pesässä ja nähnyt sen omin silmin ja selvisin sieltä juuri ja juuri yhtenä kappaleena.
Weyland on vuosikausia jahdannut tätä olentoa, ja voin vannoa, että hän tekee mitä tahansa saadakseen sen käsiinsä. Teidän on siis hoidettava kaupungissa olevat xenomorffit ja mieluusti ennen häntä, koska hän ei sitä olentoa tapa!
Varmaankin ymmärrätte, kuinka isosta asiasta on kyse. Toivottavasti voin luottaa teihin.
Everstiluutnantti Tar Paxt
PS. liiketunnistimista vielä, niillä on kummallinen tapa oikutella, jos niitä käyttää 20 minuuttia putkeen. Käyttäkää niitä siis säästellen.
”Kuningatar... ei helvetti...” päästi Turbo suustaan, ennen kuin tämä otti lasit käteensä ja hieroi oikealla kädellään silmiään epäuskoisena.
”Siis mitä?” kyseli Santtu ihmeissään.
”Rontti... se ei ikinä puhunut mitään kuningattaresta.”
”No, jos tästä jotain hyvää pitää hakea, niin meidän ei tarvitse kuningattaresta huolehtia. Me ollaan nähty ainoostaan yks paholaiskäärme, joten keskitytään nyt vaan sen hoitamiseen.”
”Totta, Moto. Ja ainakin tiedetään se, että Weylandilla ja tän henkivartijalla ei oo mikään maailman paras suhde. Mutta -huoh!- mennäänpä nukkumaan. Väsyttää saamaristi.” Turbo haukotteli sen verran voimakkaasti, että muut seurasivat tämän esimerkkiä ja menivät nukkumaan.
”Teithän täsmälleen kuten sanoin?”
”Kyllä, herra. Sanasta sanaan ja laitoin myös jäljittimet liiketunnistimiin.”
”Hienoa. Muutaman tunnin päästä käymme asioimassa tuolla.” Weylandin katse oli nyt kiinnittynyt ehkäpä koko kaupungin isoimpaan rakennukseen.
”Ai Leipäjuusto-tornilla? Ei millään pahalla, mutta... pelkkä sen katsominen saa minut voimaan pahoin.”
”No, jos sinusta tuntuu, ettei vatsasi kestä, niin ei sinun tarvitse sinne sitten tulla.”
”En mä sitä vaan... ääh, anti olla.”
”Kaikki etenee suunnitelman mukaan. Ne hiiret taatusti haluavat löytää sen olennon ennen meitä, varsinkin heidän johtajansa.”
”Olisi pitänyt motata sitä mulkkua kuonoon.”
”Kuules, Tar, väkivalta ei aina välttämättä ole se viisain ratkaisu. Joskus voi ajatella sen sijasta, että käy suoraan toimeen.”
”Anteeksi.”
”Keskity nyt vain tehtävääsi. Sinä suoritat sen kunnialla ja minä päästän sinut menemään.”
Tämän jälkeen molemmat miehet pitivät suunsa supussa. Weylandin huulille nousi tämän tavoista poiketen kiero, sadistinen hymy.
”Olet sitten missä tahansa, minä löydän sinut. Enää en jätä mitään sattuman varaan!”
- DeadRat21Jäsen
- Posts : 117
Join date : 03.01.2019
Age : 29
Location : LV-426
Luku 3
17/1/2019, 21:49
Luku 3: Jahti alkaa
Lester nukkui kuutiossa kuin tukki. Edes labraan tulleet auringonsäteet eivät saaneet sitä liikahtamaan paikoiltaan.
Yöunet kuitenkin keskeytti äkkinäinen koputus, joka sai xenomorffin silmäilemään ympärilleen. Nähtyään, että Leipäjuusto oli aivan kuution ulkopuolella, olento haukotteli voimakkaasti, pudisteli päätään ja jatkoi nukkumista.
”Sinun on aika harjoitella.”
Xenomorffi otti saman asennon, missä se oli nukkunut viime yön, antaen plutolaiselle viestin, ettei sitä kiinnostanut.
”Vai niin... no, saamasi pitää.” Plutolainen otti povitaskustaan kaukosäätimen, jossa oli nappi jos toinenkin. Painettuaan niistä yhtä, kuutiosta katosi lattia ja xenomorffi putosi alhaalla sijaitsevaan harjoittelutilaansa kirkuen.
Kaiken lisäksi olento päätyi pimeässä harjoittelutilassa olevaan mutaan naama edellä. Olennosta tuntui siltä kuin sen oikeutta elää vapaana olisi katsottu toinen silmä kiinni ja se toinen silmä olisi ollut jossakin aivan muualla. Olento sähisi vihaisesti isännälleen tästä tempusta ravisteltuaan hetkeä aiemmin itseään mudasta.
”Sinuna keskittäisin tuon raivosi työntekoon, Lester! Sinä onnistuit ja epäonnistuit eilen, ja sinähän teet sen, mitä minä haluan sinun tekevän!! Onko tämä selvä?” kuului yhdestä seinällä olevista kaiuttimista. Olento olisi niin kovasti halunnut vain repiä plutolaisen kappaleiksi, mutta sen oli nyt keskityttävä siihen, mihin sen piti, eli harjoittelemaan. Tilasta alkoi kuulua ääniä, mitkä kertoivat xenomorffille, että tämän olisi parasta paeta pimeyden suojiin.
”No niin, neidit: pysykää valppaina ja ampukaa vain silloin, jos näette xenon, onko tämä selvä?” Neljän virtuaalisotilaan ryhmä, yksi kersantti ja kolme sotamiestä, asteli keskelle huonetta. Sotilaat yrittivät pulssikivääreihin laitetuilla taskulampuilla nähdä olennon. Harjoitusta labrasta käsin katsova Leipäjuusto oli sitä mieltä, että nimenomaan pimeys oli Lesterin suurin ase, ja siinä hän oli oikeassa: Lester saattoi liikkua ja olla liikkumatta pimeässä, eikä sitä huomattaisi helpolla. Jopa se, että xenomorffilla oli ikää monia vuosia, ei tuntunut tekevän tästä yhtään vaarattomampaa.
Sotilaat katselivat varautuneina ympärilleen, jokseenkin hermostuneina. Lester aisti varsinkin taaimmaisen, perää pitävän sotilaan olevan hermostunut. Jopa peloissaan. Hän oli heikoin lenkki.
”Kamoon, sir! Mi... mis... mistä sen...”
”Baister? Baister, mitä hel...” Kersantti katsoi ihmeissään taakseen, mikä jäi hänen ja ryhmänsä viimeiseksi teoksi. Verta raskaasti kaulastaan vuotava Baister laukoi vahingossa pulssikivääristään kranaatin tovereitaan kohti. Tämän toverit syttyivät välittömästi ilmiliekkeihin ja nämä huusivat liekkien syödessä nämä.
Liian helppoa, ajatteli Lester katsoessaan, kuinka sotilaat vain huusivat ja paloivat.
Samaa ajatteli myös Leipäjuusto.
”Kuules, proffa: onko todellakin vain ajanhukkaa pistää tämä olento harjoittelemaan näitä helpoimpia haasteita?”
”No, sanotaan, että kertaushan on opintojen äiti, teidän sulavapitoisuutenne.”
”Aivan. Mutta korotetaanpa vaikeustasoa. Vaikealle.” tokaisi plutolainen vääntäessään erästä paneelilla olevista nupeista. Nyt xenomorffi joutuisi todelliseen testiin.
”Okei, pojat, nyt tarkkana. Tarkoitan sitä toden teolla!” Nyt harjoitustilaan tuli peräti 10 sotilasta. Lester näki, minkälaista varustusta sotilailla oli: pulssikiväärejä, haulikkoja, liekinheittimiä, kannettavia sarjatulikonekiväärejä, jopa pistooleja.
Nyt oli toimittava varoen. Jos se ryntäisi tuon joukon kimppuun kuin soturi-xenomorffi, nuo konekiväärit tekisivät siitä selvää jälkeä sekunneissa. Vaikka sotilaat olivat virtuaalisia, aseista tulleet luodit saattoivat tehdä kipeää.
Koko tuon joukon listiminen vaatisi tosin vain sen yhden pienen virheen. Tässäkin joukossa oli oltava se heikoin lenkki. Kaikki sotilaat tosin vaikuttivat todella itsevarmoilta, vaikka nämä tiesivät, mikä näitä pimeydestä tarkkaili.
”Tunnistin sanoo, et se on kolmen... ei vaan neljän metrin päässä!” ilmoitti liiketunnistintaan katsova, pistoolilla aseistautunut sotamies muille.
”Ihanko tosi?”
”Ei tunnistin valehtele. Ikinä.” Miehen toverit osoittivat taskulamppuja tämän osoittamaan suuntaan. He eivät kuitenkaan nähneet yhtään mitään, ei edes vilausta hännästä. Osa sotilaista pudisteli päitään.
”No ei ainakaan tuolla mitään oo. Ja mä en todellakaan astele tonne nurk...”
”Voisitteko te kaksi nyt vain keskittyä?!” ärähti joukon johtaja, liekinheitintä käsissään pitävä mies, riitelevälle kaksikolle.
”Sori, luti.”
”Sori.”
”Hah! Ei meillä oo hädän päivääkään. Kyllä se luuseri tulee… JAUH!!” Yhtäkkiä sotamies, jolla oli pulssikivääri, kaatui selälleen maahan jonkin osuttua yhtäkkiä tämän aseessa olevaan taskulamppuun.
”Mitä nyt?” kyseli luutnantti.
”Ei mitään. Lamppu vaan sano sopimuksensa irti. Perkele… Kravitz, voisit sä turvata mun selustan? Tää on vaihdettava.”
”Ei tarvitse ees kysyä, von Dogg.” vastasi konekiväärillä varustautunut Kravitz hymyillen toverilleen. Joukko jakaantui pareiksi ja nämä toimivat niin, että parit katsoisivat toistensa selustat. Edellä astelevat sotilaat astelivat takaperin ja katselivat tätä seuraavaa paria niin, että kumpikin pystyi varoittamaan paria vaarasta.
Nyt olennolla oli tilaisuutensa. Ja sen se käyttäisi.
”Mitenkäs kotipuolessa? Eiks systeris vieläkään oo päässy jalkaväkeen?”
”No, se on viimeset puoltoista vuotta riidellyt isänsä kaa tästä asiasta. Se todella haluaa olla mukana, tosin kumpikaan ei… AAGH!!!” Sitten yhtäkkiä, Kravitz sai tuntea jonkin lävistävän tämän kaulan. Pahantekijä häipyi paikalta takaisin pimeyden suojiin. Kravitz kaatui polvilleen ja yritti estää verenvuotoa, laihoin tuloksin.
”Kravitz? Kra… ei helvetti… luti! Kravitz on haavottunut!” von Doggin huuto toi luutnantin ja tämän pistoolilla varustautuneen parin paikalle. von Dogg riuhtaisi konekiväärin sivuun.
”Voi herranpieksut, mitä tapahtui?” Luutnantti pisti liekinheittimensä maahan ja alkoi katsomaan selällään olevaa Kravitzia. Mies hengitti raskaasti, samalla kun luutnantti otti lääkintäpakkauksen esille.
”Mä vaan yritin vaihtaa lamppua ja pyysin Kravitzia kattomaan selustaa. Sitten… toi tapahtu.”
”Öö, luti?” Pistoolilla varustautunut sotamies katseli hermostuneena liiketunnistintaan, joka piippasi hermostuttavaan sävyyn. Sotilas katseli peloissaan ympärilleen, muttei huomannut yhtään mitään. Tunnistin tosin jatkoi ja jatkoi piippaamista.
”von Dogg, voi helevetti sun kanssa!”
”Luti…” Miehen hermot olivat menossa riekaleiksi. Se lähestyi heitä, mutta hän ei vieläkään nähnyt sitä.
”No, enhän mä millään pimeänäöllä siunattu elukka oo… voi saatana…”
”Maxwell? Maxwell…”
Luutnantti näki, kuinka valtava häntä oli nostanut Maxwellin ylös ja kietoutunut tiukasti tämän kaulan ympärille. Miesparka yritti epätoivoisesti saada häntää irti, tuloksetta. Luutnantti tarttui välittömästi liekinheittimeensä ja yritti käristää olennon siihen paikkaan. Valitettavasti olento heitti juuri tappamansa Maxwellin voimalla suoraan luutnanttia päin niin, että tämän vasen jalka vääntyi sijoiltaan ja von Dogg joutui ottamaan tämän liekinheittimestä tulleet liekit vastaan. Luutnantti saattoi vain katsella kauhuissaan, kuinka yksi tämän sotilaista juoksi sinne sun tänne liekkien ympäröimänä, ennen kuin tämä kaatui naamalleen ja lopetti huutamisen.
”Aaghh, vittulan väki!! Helppoa kauraa, sanoivat yhtiön pojat! Saatte xenoja täytettyinä, vaikka jalat menisivät, vannoivat ne...” kirosi loukkaantunut luutnantti aina siihen asti, ennen kuin tämä huomasi edessään liikettä. Se oli se pirulainen. Luutnantti yritti osoittaa liekinheitintään sitä päin, mutta olento oli selvästi nopeampi. Se repi liekinheittimen kappaleiksi luutnantin silmien edessä ja tämän jälkeen se tarrautui kiinni upseerin päästä. Luutnantti katseli olentoa lähestyvästä kuolemastaan huolimatta halveksien. Lähestulkoon ilman pelkoa.
”Tee se.” Eikä Lester aikaillut. Tapettuaan upseerin se häipyi takaisin pimeyden suojiin. Se ei kuitenkaan ollut voittanut. Vielä.
”Luti? LUTI!!!” huusi yksi sotamiehistä peloissaan.
”Ei saatana… Se sai lutin, von Doggin, Kravitzin ja Maxwellin!”
”Kaikki järjestyy, jätkät! Meitä on vielä kuusi. Kuten luti sano, pidetään silmät auki ja pysytään rauhallisina!”
”Helppo se on sanoa, kun ei ite pelkää.”
”Tänne, kisu kisu kisu…” Samassa konekiväärillä aseistautuneen sotamiehen maailma synkkeni, tai tarkennettuna, tämän silmät puhkesivat eikä tämä nähnyt mitään. Olento tarrautui sokeutuneen, kivusta huutavan sotilaan käsistä tiukasti kiinni ja alkoi ampumaan tämän konekiväärillä tämän tovereita säälimättömästi. Kolme kuoli konekiväärin tulituksessa ja jäljelle jäi enää vain kaksi. Toisella oli pulssikivääri ja toisella pistooli. Vielä ennen kuin Lester häipyi takaisin pimeyden suojiin, se lävisti hännällään sotamiehen kuoliaaksi. Niin, että häntä meni miesparan aivoista läpi.
”Nokratoz! Mitä helvettiä sä oikeen… voi vittu…”
”Niinpä tietysti. Enää vaan me kaks jäljellä, Kroqos. Me voidaan kuitenkin vielä selvitä tästä, jäbä.”
”Hah! Älä oikeesti viitsi, Rackart. Me ollaan jo kuolleita, se on saanu meistä jo kaheksan ja meillä on vaan pulssikivääri ja hernepyssy.”
”No, onhan meillä vielä noi muut aseet. Katotaanpa, onks ne vielä kunnossa. Ei se ois pahasta, jos sentään katottais, millaisessa jamassa ne on.”
”Veikkaan, et se saatanan kusimulkero pisti ne paskaks. Se on game over, jäbä! Game over! Mä en enää koskaan pääse kalastaan setäni kaa!”
”Me selvitään tästä, mä lupaan sen. Nyt lakkaa ruikuttamasta kuin pikkutyttö ja seuraa mua!”
Enää vain kaksi. Helppoa kuin heinänteko. Nyt Lester saattoi jopa ottaa paljastumisen riskin.
”Pidä se valo herran tähden vakaana!”
”No anteeks vaan! Mä haluaisin vaan niin kovasti painuu helvettiin täältä. Ei enää xenoja, ei pelkoa siitä, että joku friikkihämähäkki raiskaa sut ja sitten kun seuraavan kerran heräät, joudut sitten synnyttämään saastasen…”
”LOPETA!!!”
”No en voi, Rackart! Sunhan se kaikista pitäis tietää, et… et… klup!” Samassa kun Kroqos katsoi lampullaan, mistä alas tippuva kuola oikein tuli, mies jähmettyi paikoilleen täysin. Olento laskeutui sotamiesten väliin ja Rackart aikoi ampua olentoa pulssikiväärillään, vain huomatakseen, että olento oli häntä nopeampi. Se heitti mariinin kiväärin voimalla sivuun ja sivalsi hännällään Rackartia tämän molempien polvien kohdalta sillä seurauksella, että mies irtosi jaloistaan ja tippui maalle selälleen kivusta huutaen kahta jalkaa köyhempänä.
Mitä Kroqokseen tuli, hän oli ottanut olennon pistoolinsa tähtäimiin. Mutta valitettavasti hän oli niin kauhusta kankea, että vaikka hänen sormensa oli liipaisimella, hän ei pystynyt ampumaan ja Lester käytti tämän hyväkseen. Se alkoi astella lähemmäs miestä, joka hikoili sitä enemmän, mitä lähemmäs häntä olento tuli.
”Ä… älä tuu lähemmäs! Mä tarkotan si…” Hän yritti ampua olentoa. Hän todellakin yritti. Mutta hän tajusi, että se oli aivan liian vähän liian myöhään. Joten viimeisenä tekonaan Kroqos laittoi pistoolin ohimolleen ja sulki silmänsä, ennen kuin painoi liipaisinta.
Lester katseli maahan kaatunutta miestä ihmeissään hetken ajan, kunnes sen huomio keskittyi takana olevaan, jalattomaan sotamieheen, joka yritti turhaan päästä ylös.
”Alhanen paskaka… AAGGHH!!”
Varoittamatta xenomorffi hyppäsi Rackartin vatsan päälle ja mies olisi voinut vannoa, että tämän päälle olisi lentänyt jostakin todella raskas kassakaappi. Xenomorffi otti tukevan otteen miehen päästä ja alkoi valmistautua tekemään työtään, mutta viime hetkellä, kun kielen olisi pitänyt mennä sotilaan otsasta läpi, tämä iski puukon olennon valtavan kielen varteen ja kieli pysähtyi paikoilleen. Tästä Lester ei riemastunut vaan se otti raivoissaan kiinni miehen rintapanssarista, nosti miehen päänsä päälle ja paiskoi tämän voimalla maata vasten pää edellä niin, että tämän niska katkesi.
Simulaatio oli päättynyt.
Tämän jälkeen sähisevä xenomorffi alkoi ottamaan puukkoa kielestään irti ja sen poisottaminen teki kipeää. Sen oli pakko myöntää, että vaikka puukon laittaminen kieleen ei estänyt sotilasta kuolemasta, se oli sinänsä rohkea temppu. Tyhmä ja tarpeeton, mutta silti rohkea. Tosin kielen parantumisessa kestäisi tämän tempun takia ainakin pari tuntia.
”Kelpo näytös, Lester, mutta… tuo loppu laskee hieman arvosanaasi.” kuului seinällä olevasta kaiuttimesta. Leipäjuusto oli tyytyväinen näkemäänsä esitykseen: brutaali, armoton, tehokas ja lähes täydellinen. Paino sanalla lähes. Vaikkakin loppu todellakin hieman laski arvosanaa, hän oli vakuuttunut. Iästään huolimatta xenomorffi oli yhä todella vaarallinen joka ikinen päivä. Sen huonompi Prätkähiirille.
”No niin, tule takaisin. Voit levätä.” Plutolainen lähetti simulaatiotilaan tavarahissin, joka veisi Lesterin takaisin labraan. Plutolainen kävi mielessään läpi uudelleen Lesterin esitystä, kalakukon mielenkiinnon olivat saaneet eritoten ne kaksi hetkeä, jolloin se oli käyttänyt sotilaitten aseita näitä itseään vastaan. Tuollaista hän ei muistanut nähneensä xenomorffin tekevän koskaan aiemmin.
Mietiskelyn keskeytti yhtäkkiä pirisevä ääni ja kalannaaman huomion kiinnitti labran tietokonepöydän vasemmassa yläreunassa oleva pieni, punainen LED -diodi, joka vilkkui toistuvasti. Se ei ollut vilkkunut kuukausiin, mutta Leipäjuusto muisti hyvin, mitä se tarkoitti: ylipäällikkö Camembert yritti ottaa häneen yhteyttä. Vastahakoisesti plutolainen päätti vastata yhteydenottoon, vaikka tiesi, että ylipäälliköltä oli turha odottaa ruusuja.
”Leipäjuusto! Onpa haisevaa nähdä sinua pitkästä aikaa!” tervehti ylipäällikkö valtavalta tv-ruudulta alaistaan, joka oli polvistunut tämän silmien edessä.
”Kuin myös, teidän vertoja vetämätön öykkärimäisyytenne. Millä…”
”Mitäs tämä on?”
”Ööh, siis mitä?”
”Oletko muka unohtanut? Perinteinen plutolais-tervehdys on suoritettava aina! Toimeksi!”
Leipäjuusto huokaisi ennen kuin tämä valmistautui suorittamaan vastahakoisesti tervehdystä. Samassa Lester saapui tavarahissillä labraan katsomaan tervehdyksen suorittamista. Paraatipaikalta kaiken kukkuraksi.
”Poski poskeen, peffa peffaan, Pluto se vaan kasvaa, kun muut vaan venttaa! UUUUUUUHHH!!!” Kainalopierujen suorittamisen kohdalla Lester räjähti nauramaan ja se kävi lattialle selälleen. Leipäjuusto otti tervehdyksen suoritettuaan säätimen käsitaskusta ja antoi xenomorffille tästä hyvästä kunnon säkärin. Xenomorffi rähjäsi tämän jälkeen hetken ajan plutolaiselle, kunnes Leipäjuusto uhkaili painavansa sähköiskun mahdollistavaa nappia uudelleen ja viittoi Lesteriä painumaan pois tämän silmistä. Olento painui takaisin kuutioonsa hampaitaan purren, äreän kuuloisena.
”No niin, nyt kun muodollisuudet on suoritettu, voidaankin mennä itse asiaan.”
”Ja mikäs se asia on?”
”Mitä nyt olen kuullut, toimialueellasi on laitettu viime viikkoina jonkin ison firman kihoja jäihin. Mikäs se olikaan… Elec… Select… ei vaan Electrobuildmax. Lähteeni on kertonut myös, että siitä olisi vastuussa paholaiskäärme, tämä niin kutsuttu ’xenomorffi’, joka on vieläpä sinun hallussasi. Luulin sitä ensi alkuun huonoksi vitsiksi, mutta olin ilmeisesti väärässä. Sinulla siis on sellainen hallussasi.”
”Teidän vertoja vetämätön ylipäällikkyytenne: tiedän, että tämä kuulostaa kuin lapsensadulta, absurdilta idiotismilta suorastaan, mutta se ei tee mitään, ellen minä käske sitä tekemään niin. Professori on laittanut siihen lähettimen, jonka avulla se on alistettu tekemään sitä, mitä minä haluan.”
”Hmm, erittäin kiintoisaa. Miksi sitten et ole kertonut tästä aiemmin?” kyseli ylipäällikkö saaden Leipäjuuston hikoilemaan silminnähtävästi.
”No, sir… a-a-ajattelin, että sen v-vetomuuntaja-farssin jälkeen ehkä olisi vain parempi pysyä hiljaa. Halusin pitää tämän salassa, jotta voisin ilolla yllättää teidät, teidän tyrmäävyytenne. Ja muuten, ne kirotut rettelöivät hurskastelijarotat päätyvät muusiksi ennen pitkää. Siitä voitte…” Leipäjuuston puheen keskeytti se, kun hän huomasi ylipäällikön pudistelevan päätään. Hän ei pitänyt siitä ollenkaan.
”Et siis ole kuullut.”
”Kuullut mitä?”
”Että siirtokunnan merijalkaväkeä on saapunut Chicagoon! Ymmärrätkö, senkin toheloiva tumpelo?! Olet mennyt herättämään liikaa huomiota tuolla… tuolla… syöpäläiselläsi! Ja kuuleman mukaan sinne on tulossa näitä vielä sankoin joukoin lisää.”
”Me-merijalkaväkeä… mu-mutta kysehän on ollut vain mu-muutamasta henkilöstä, ei mistään massamurhasta…” Leipäjuusto alkoi pureksimaan hermostuksissaan toista hanskaansa. Eihän tässä näin pitänyt käydä!
”No, ei siinä vielä ollut kaikki. Lähteeni mukaan myös itse Weyland-Yutanin nokkamies on saapunut paikan päälle.” Kuultuaan tämän plutolainen lopetti hanskansa puremisen. Weyland-Yutanin nokkamies? Se saattoi olla vain ja ainoastaan…
”Karl Bishop Weyland? Mutta huhujen mukaan hänhän on kiinnostunut olennon kiinnisaamisesta, ei sen tuhoamisesta. Hmm…”
”Tismalleen. Ja jos näin on näreet, niin ehkäpä… no, varmaan jo ymmärrät, mitä ajan takaa…”
”Teidän eminenssinne, vaikka se, mitä vihjailette, kuulostaa hyvältä vaihtoehdolta, tuo ’syöpäläinen’ on kuitenkin tehnyt ensiluokkaista työtä, vaikkakin tässä on tullut kerättyä huomiota. Ja ei tässä mitään hätää ole, kaikki etenee suunnitelman mukaan…”
”Anteeksi kuinka? Kuuluiko itsesi ajaminen umpikujaan muka suunnitelmaasi? Ja minulta on turha odottaa apuja, jos sinut heitetään putkaan tai johonkin vielä pahempaan paikkaan tuon olennon hallussapidosta…”
”He-herra Leipäjuusto!!!” huudahti paikalle saapunut, selvästi hengästynyt Rasvanahka.
”Ei nyt, pojuseni! Etkö näe, että tässä on yhteydenotto kes…”
”Mutta pomo, meille tuli ongelma! Iso sellanen…”
”Haloo! Herra Leipäjuusto! Avatkaa tämä ovi, ja mieluummin ennemmin kuin myöhemmin! Tahdomme vain kysyä muutaman kysymyksen.”
”Keitä he…”
”Ne… ne on me… merijalkaväkeä. Todella hevisti varustautuneita.”
”Jaahas, lykkyä tykö, Leipäjuusto!” ivaili Camembert lopettaessaan viestittelyn.
Leipäjuuston onneksi Lester oli pysynyt koko ajan hereillä ja xenomorffi oli tietoinen tilanteesta. Se oli valmistautunut poistumaan labrasta. Plutolainen avasi labran portin ja päästi olennon pois kuutiosta, minkä jälkeen se lähti porttia päin.
”No niin, suksi matkoihisi siitä!” huusi plutolainen olennolle, joka teki työtä käskettyä ja pinkoi portin kautta ulos. Portti laskeutui takaisin paikoilleen pikavauhtia.
”HERRA LEIPÄJUUSTOOOOO!!! LASKEMME KOLMEEN, JA JOS OVEA EI OLLA AVATTU SIIHEN MENNESSÄ, TULEMME LÄPI!!”
Leipäjuusto pinkoi ovelle ja pyyhki pikaisesti rintataskussaan olevalla käsipaperilla otsalleen tullutta hikeä. Kaikki hyvin, ei paniikkia, tervehdit vieraita, et edes ole nähnyt olentoa, sanoisit hei hei ja se olisi siinä.
”YKSI, KAKSI…” Ennen kuin sotilas ehti kolmeen, Leipäjuusto aukaisi oven. Tämän mukana oli vieläpä neljä kollegaa mukanaan.
”Tervehdys, arvon herrat! Anteeksi, että kesti niin kauan. Mitä halusittekaan kysyä?”
”Tulimme selvittämään, oletteko mahdollisesti nähneet xenomorffeja lähimailla?”
”Xeno… mitä?” Leipäjuusto esitti kuin ei olisi koskaan kuullutkaan kyseistä sanaa. Sotilas näytti plutolaiselle kuvaa olennosta.
”Xenomorffia, tällaista siis. Tulimme kaupunkiin neutralisoimaan ne. Oletteko siis…”
”Ei. Ei ole näkynyt. Muuten, minulla on kiire, joten voisitteko poistua…”
”Anteeksi, herra, mutta se ei käy.”
”Häh, kuinka niin?”
”Tästä operaatiosta vastaava henkilö tahtoo tavata teidät, miten sen sanoisi, tulenpalavasti. Ja hän ei hyväksy kieltävää vastausta!” Samassa sotilaan toverit ottivat plutolaisesta varoittamatta tiukan otteen ja nämä alkoivat raahaamaan tätä perässään.
”Tämähän on laitonta! Päästäkää minut, senkin pölyiset hurtat, tai poljen teidät ja esimiehenne käräjillä maanrakoon koskemattomuuden häpäisystä!!!”
”Kuulkaapas, hyvä herra… teidän oman hyvinvointinne vuoksi suosittelisin teitä pysymään rauhallisena. Mitä helpompaa tästä teette meille, sitä nopeammin pääsette meistä eroon.”
”Hmph, no olkoon sitten! Voisitteko kuitenkin irrottaa otteenne? Tämä on epämukavaa…”
”Huomio, arvon naiset ja herrat: valitettavasti haastattelu action-filmitähti Jori van Hameen kanssa on peruttu, mutta hänen tilallaan on mies, jolla on taatusti yhtä jos toista mielenkiintoista asiaa kerrottavanaan. Toivottakaa tervetulleeksi Weyland-Yutani -yhtiön puheenjohtaja, Karl… Bishop… Weyland!!!” Ruunar Edgar, sinistä takkia päällään pitävä vaaleahiuksinen uutistoimittaja ja Chicagon aamu-tv:n julkkiksille suunnatun haastatteluosion vakiohaastattelija, toivotti haastateltavansa lämpimästi tervetulleeksi. Paikalle saapunut Weyland heilutteli kättään yleisölle ja kätteli heti perään Edgaria, samalla kun yleisö taputti äänekkäästi. Tämän jälkeen miehet kävivät istumaan tuoleille toisiaan vastapäätä.
”Kiitoksia, että sallitte ottaa minut haastatteluun suorastaan hävyttömän lyhyellä varoitusajalla, herra Edgar! Oletan, että koko Chicago on tällä hetkellä jännittyneessä tilassa, sekä minun saapumiseni että erään avaruudesta kotoisin olevan vieraan takia.”
”Aivan, herra Weyland! Tehän saavuitte juuri aamuyön aikaan kaupunkiimme ja mikäli kollegoitteni saamiin tietoihin on luottamista, merijalkaväen sotilaat ovat parastaikaa työn touhussa. Onko… onko meillä kaupunkilaisilla mitään pelättävää heidän suhteensa?”
”Ei, ei ole, herra Edgar. Vannon, etteivät sotilaani vahingoita heistä yhtäkään, kunhan he eivät vain sekaannu heidän asioihinsa ja häiritse heitä. Samaa en kuitenkaan voi sanoa siitä olennosta, joka on tässä kaupungissa.”
”Siis tämä… mikä se olikaan… xenomorffi? Puhummeko nyt siis siitä mystisestä parasiittimaisesta eliöstä, joka on erittäin vaarallinen ja joka käyttää muita lajeja lisääntyäkseen? Se… on täällä?”
”Kyllä vain, juuri se on vastuussa Electrobuildmax-murhista. Pahoittelen syvästi, että olemme täällä vasta nyt. Jos olisimme tulleet tänne pari viikkoa aiemmin, ehkäpä ainakin osa näistä uhreista olisi elossa.”
”Toki, herra Weyland. Tosin, teidän yhtiönne on tässä viime kuukausien aikana saanut julkikuvaansa likatahroja. Nimettömät lähteeni (jotka haluavat pitää henkilöllisyytensä salassa) ovat tuoneet ilmi yksityiskohtia surullisenkuuluisasta USCSS Nostromon tapauksesta. Raportit kertovat, että aluksen miehistö olisi saatuaan hätäkutsun mennyt vieraalle planeetalle tutkimaan asiaa ja ottanut sieltä mukaansa olion, joka tappoi täysikasvuiseksi tultuaan lähes koko miehistön. Tämän takia tapauksen ainoa selviytyjä, luutnantti Ellen Ripley (joka valitettavasti ei ole enää keskuudessamme), räjäytti koko aluksen lasteineen päivineen. Huomioni kiinnitti eritoten tämä seuraava teksti, joka näytettiin aluksen miehistölle:’Nostromo ohjattu uusiin koordinaatteihin. Pääprioriteettina on tutkia elämänmuotoa ja toimittaa se laboratorioon tutkittavaksi. Kaikki muut prioriteetit kumottu. Miehistö uhrattavissa´. Mitäs teillä on tästä sanottavana, herra Weyland? Ei taida olla sitä, mitä työntekijä olettaa kuulevansa, eihän? Että hengenvaarallinen parasiitti on hänen henkeään arvokkaampi?”
”Arvon herra Edgar, tuo tapahtui yli puoli vuosisataa sitten. Silloiset päätöksentekijät ovat joko poistuneet yhtiöstä tai menehtyneet. Ja ei, minä en ikinä tekisi noin työntekijälleni.”
”Mutta miksi sitten Ripley päätti tappaa itsensä? Raportit kertovat, että hän olisi erään merijalkaväkiyksikön mukana matkustanut juuri samalle planeetalle, josta he saivat olion ja jolle oli perustettu hänen poissa ollessaan siirtokunta. Mikäs sen nimi olikaan?”
”Hadley’s Hope.”
”Aivan, Hadley’s Hope: tuiki tavallinen ihmisasutus, johon menetettiin kaikki viestintäyhteydet yhtäkkiä. Raporttien mukaan paikalle mennyt yksikkö oli joutunut selkä seinää vasten xenomorffi-lauman kanssa ja ainoastaan Ripley, pahasti vahingoittunut, vyötärön kohdalta revitty Bishop -androidi (teidän itse suunnittelema malli, jolla on myös teidän ulkonäkönne), korpraali Dwayne Hicks ja pikkutyttö Rebecca Jorden selviytyivät USS Sulacolle, planeettaa kiertäneelle risteilijälle. Valitettavasti Ripley kumppaneineen tiputettiin, vain muutama tunti selviytymisen jälkeen pakoaluksella vankilaplaneetta Fiorina 161:lle, ilmeisesti vaaratilanteen takia. Ainoastaan Ripley selviytyi pakkolaskusta, korpraali Hicks ja Jorden menehtyivät ja androidi romuttui käyttökelvottomaksi. Ja Ripley kuoli vain muutama päivä myöhemmin. Voitteko kertoa meille, miksi?”
”Koska hän oli sekaisin. Se on toki ymmärrettävää, sillä ei kukaan ihminen maan päällä voi trauman koettuaan vain lakaista sitä maton alle ja olla, kuin sitä ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Jo Nostromon tapaus aiheutti hänelle lähtemättömät traumat, ja nämä sitä seuranneet tapahtumat ainoastaan pahensivat hänen jo valmiiksi palasina ollutta psyykettään ja ruokkivat hänen skitsofreniaansa. Tästä huolimatta minä yritin kuitenkin viimeiseen asti auttaa häntä, sillä hänen sisällään oli xenomorffi-alkio, joka ennemmin tai myöhemmin purskahtaisi hänen rinnastaan ulos. Me ihmiset teemme hulluja ja rohkeita asioita, joita emme ehkä tee, ennen kuin olemme selkä seinää vasten. Se on… ymmärrettävää, mutta samalla kiehtovaa.” Osa yleisöstä alkoi buuaamaan ja viheltelemään erittäin äänekkäästi Weylandille, kirosanoja unohtamatta. Mies oli kuitenkin kuin ei olisi ollut kuulevinaankaan ääniä.
”Alkio? Juuri senkö takia…”
”Kyllä, juuri sen takia Ripley päätti kieltäytyä tarjouksestani ja pelastaa meidät. Ihmishenki on minulle ja yhtiölleni kaikki kaikessa, aivan sama, mitä mieltä ihmiset meistä ovat.”
”Ikävä kyllä monet ihmiset eivät ole samaa mieltä kanssanne, herra Weyland. Tässä viime kuussa laitoimme nettisivuillemme kyselyn, jossa tiedustelimme kaupunkilaisilta mielipidettä yhtiöstänne. Vastaajista peräti 70 prosenttia oli sitä mieltä, ettei yhtiöönne ole luottamista ja siellä tuli tällainenkin kommentti vastaan: ’Itsekeskeisiä, ihmisarvon maanrakoon polkevia, ahneita sontakasoja, joille on tärkeämpää saada joku avaruusmörkö (jota ei edes ole olemassa) käsiinsä kuin huolehtia ihmisten hyvinvoinnista. En astele edes leikillä yhteenkään yhtiön liikkeeseen’.”
”Anteeksi, että keskeytän, mutta… kuinka monta kaupunkilaista vastasi tähän kyselyyn?”
”Katsotaanpas… neljä… ei kun vähän päälle viisisataa.”
”No, me emme voi vaikuttaa ihmisten mielipiteisiin, vaikka tekisimme mitä. Mielipiteen käännyttäminen on minun mielestäni ajan- ja energianhaaskausta, mutta voin kuitenkin kunnioittaa ihmisten…”
Se riitti Last Chance Garagessa asuvalle väelle. Moto laittoi TV:n pois päältä ja koko porukka pudisteli päätään epäuskoisena.
”Hmph! Kuten politiikot yleensä, ne puhuu ja lupaa yhtä, mut tekeekin toista. Sama tän puupää Weylandin kanssa.” tokaisi Turbo hieroessaan silmiään.
”No, veikat, eiköhän painuta baanalle laittaan…”
”Asia kerrallaan, machoilijat. Käydäänpä vielä läpi, mitä tehdään…”
”Aivan, Santtu. Me lähdetään etsimään sitä olentoa ja annetaan Santulle tilanneraportteja tasaisin väliajoin. Muuten, Santtu, entäs ne liiketunnistimet? Onks niistä mitään apua?”
”Itse asiassa, Turbo, kyllä. Kattelin tässä herättyäni perusteellisesti niitä tunnistimia ja tulin siihen johtopäätökseen, että niistä voisi tehdä jopa pienemmät, mutta silti yhtä tehokkaat versiot. Sillä aikaa, kun te kattelitte tota toosaa, sain asennettua ne pienennetyt tunnistimet teidän pyöriinne. Te voitte myös ottaa ne niistä irti tarvittaessa.”
”Entä se Paxtin mainitsema oikuttelu? Sait sä sitä korjattua, Santtu-matami?”
”No, Moto, sitä en valitettavasti pystyny korjaamaan. Mutta kyllä ne toimivat kuten pitäisikin…”
”Jos kerran ne toimii, mitä me tässä sit enää venataan? Kamoon, jätkät!”
”Mä oon messissä!” huudahti Moto.
”Samoin. Aika potkia se saastainen parasiitti sinne koloon, mistä se tulikin!” jatkoi Turbo astellessaan veikkojensa tapaan prätkien luokse.
”Ööh, jäbät, täs ois vielä yks…” Santun sanat kaikuivat kuuroille korville. Hiiret olivat laittaneet kypärät päähänsä, painuneet pyörilleen ja valmistautuneet lähtöön. Päätään puisteleva mekaanikko ymmärsi yskän ja painoi nappia, joka nosti autotallin oven ylös hiirten edestä.
”Ja eiku HANAT AUKI!!!” huusi hiiritrio ajaessaan pakoputket savuten pois tallista. Santtu heilutteli käsillään savua pois ympäriltään.
”Huoh, vaikka kuinka monta kertaa sanon, et venatkaa, ne raasteaivot kuitenkin menee asioiden edelle. No, tää tyttö ei todellakaan aio vaan pyöritellä peukaloitaan ja pysyä turvassa tallissa, vaan lähteä itsekin hirviöjahtiin. Hetkinen… missä se tunnistin olikaan?”
Ruskeahiuksinen mekaanikko oli varustautunut kunnolla xenomorffi-jahtiin: liekinheittimiä, kranaatteja ja kaikkea muuta sälää. Vielä piti etsiä se tunnistin käsiin ja sitten hän voisi lähteä ulos. Sitä ei tosin tuntunut löytyvän niin mistään.
Santtu oli syystäkin käydä kärsimättömäksi, kun tunnistin tuntui leikkivän piiloleikkiä hänen kanssaan. Makuuhuoneensa hän katsoi viimeisenä ja kappas vain: tunnistin oli joutunut valtavan paperikasan tönäisemäksi ja sitten vieläpä pudonnut pöydältä lattialle. Tästä huolimatta liiketunnistin vaikutti toimivan kuten pitikin.
”Jes! Ja nyt… hetkinen… mikäs kumma tää…” Naisesta tuntui siltä, että tunnistimen sisällä oli jotain sinne kuulumatonta. Pikkukivi? Hän heilutteli tunnistinta hetken ajan ja tuli siihen johtopäätökseen, että jotain siellä oli irti. Mekaanikko otti ruuvimeisselin ja otti sillä paneelin irti katsoakseen tarkemmin.
Ei mitään kummallista. Ei niin mitään. Paitsi…
”Aah! Tämäkö…” Mekaanikon silmiin osui irrallaan oleva pieni, hopeinen mikrosiru, jonka etupuolella oli minikokoinen, vihreänäyttöinen tutka ja toisella puolella oli Weyland-Yutanin logo. Santtu otti sirun tarkempaan syyniin ja siitä kuului todella hiljaista piippaamista, sellaista, mitä ei helpolla kuulisi. Hän ei ollut aivan varma, mihin tarkoitukseen tämä siru oli luotu, mutta hän ei todellakaan pitänyt siitä. Ja jos tällaiset samanlaiset sirut todellakin olivat myös niissä jätkien pyöriin laitetuissa tunnistimissa…
”Hmm, ehkäpä on parempi, että jätän tämän tänne. Ei ainakaan suorituskykyyn pitäisi vaikuttaa yhtään, jos yksi siru on poissa…”
Ja Santtu oli oikeassa. Tunnistin toimi ilman sirua, ja hän jätti sen makuuhuoneensa pöydälle. Hän tutkisi sitä tarkemmin myöhemmin, sillä nyt hän aikoi lähteä käärmejahtiin.
Mekaanikko lukitsi lähtiessään tallin oven. Kahdesti varmuuden vuoksi. Koskaan ei voinut olla liian varma näissä asioissa.
Nainen ei tiennyt, että häntä katseli erään rakennuksen katolta xenomorffi, joka oli saanut todellakin varoa, etteivät merijalkaväen sotilaat listisi tätä. Lester katseli mielenkiinnolla naisen liikkeitä ja tämän mukana olevia tavaroita.
Sille tuli kaksi vaihtoehtoa mieleen: joko se kidnappaisi naisen ja pakottaisi hiiret antautumaan tai sitten… tai sitten…
Lester oli niin uppoutunut ajatuksiinsa, että se ei kuullut, kun katon ovi oli mennyt hiljaa auki. Oven avannut merijalkaväen sotilas oli laittanut olennon tähtäimiinsä ja asteli hiljaa lähemmäs tätä kohti. Kaverit olisivat kateudesta vihreitä tämän jälkeen ja hän saisi ylennyksen, ajatteli sotamies Herlight valmistautuessaan ampumaan olennon päreiksi.
”No niin, senkin äpärä… kauniita unia.”
Herlight antoi palaa täysillä ja hän oli niin varma siitä, että olento olisi mennyttä. Mutta hän aliarvioi Lesterin pahemman kerran. Juuri kun ammuksien olisi pitänyt osua xenomorffiin, se kääntyi taaksepäin ja liikutti hännänpäätä niiden tielle niin, että ne kimposivat taivaalle. Eikä minkäänlaista vahinkoa.
Herlight oli aivan kauhusta kankeana huomattuaan, että olento, jonka olisi pitänyt kuolla tuohon paikkaan, oli yhä elossa. Ja noustuaan seisomaan se asteli häntä kohti kuin se olisi omistanut koko paikan. Todella ärsytettynä.
”Ei… ei… py.. pysy kau… kaukana!!!” Herlightilla oli koko ajan sormi liipaisimella, mutta hän oli aivan peloissaan eikä pystynyt ampumaan, samalla kun Lester tuli vain lähemmäksi ja lähemmäksi. Herlight asteli taaksepäin ja huomasi hetken päästä olevansa aivan katon reunalla. Hänellä oli kaksi vaihtoehtoa: 10 metrin pudotus ja mahdollinen moniraajahalvaantuminen vaiko avaruusmörön päivälliseksi päätyminen?
Mies ei ehtinyt tekemään päätöstä, sillä Lester raapaisi oksia muistuttavilla sormillaan tämän rintaa niin, että mies horjahti reunan yli ja lensi pää edellä huutaen ison jäteastian päälle, loukkaantuen vakavasti ja menettäen tajunsa.
”Hmph! Olisit vain ollut nopeampi ja varovaisempi, niin olisin nyt kuollut, ihminen. No, parempi jatkaa tuon naaraan varjostamista. Ehkäpä se voisi auttaa minua…”
Hiiret eivät todellakaan voisi auttaa sitä, Leipäjuusto oli nyt kuulusteltavana, mutta tuo mekaanikko… hän todellakin toivoi, ettei olisi tekemässä pahaa virhettä.
Lester nukkui kuutiossa kuin tukki. Edes labraan tulleet auringonsäteet eivät saaneet sitä liikahtamaan paikoiltaan.
Yöunet kuitenkin keskeytti äkkinäinen koputus, joka sai xenomorffin silmäilemään ympärilleen. Nähtyään, että Leipäjuusto oli aivan kuution ulkopuolella, olento haukotteli voimakkaasti, pudisteli päätään ja jatkoi nukkumista.
”Sinun on aika harjoitella.”
Xenomorffi otti saman asennon, missä se oli nukkunut viime yön, antaen plutolaiselle viestin, ettei sitä kiinnostanut.
”Vai niin... no, saamasi pitää.” Plutolainen otti povitaskustaan kaukosäätimen, jossa oli nappi jos toinenkin. Painettuaan niistä yhtä, kuutiosta katosi lattia ja xenomorffi putosi alhaalla sijaitsevaan harjoittelutilaansa kirkuen.
Kaiken lisäksi olento päätyi pimeässä harjoittelutilassa olevaan mutaan naama edellä. Olennosta tuntui siltä kuin sen oikeutta elää vapaana olisi katsottu toinen silmä kiinni ja se toinen silmä olisi ollut jossakin aivan muualla. Olento sähisi vihaisesti isännälleen tästä tempusta ravisteltuaan hetkeä aiemmin itseään mudasta.
”Sinuna keskittäisin tuon raivosi työntekoon, Lester! Sinä onnistuit ja epäonnistuit eilen, ja sinähän teet sen, mitä minä haluan sinun tekevän!! Onko tämä selvä?” kuului yhdestä seinällä olevista kaiuttimista. Olento olisi niin kovasti halunnut vain repiä plutolaisen kappaleiksi, mutta sen oli nyt keskityttävä siihen, mihin sen piti, eli harjoittelemaan. Tilasta alkoi kuulua ääniä, mitkä kertoivat xenomorffille, että tämän olisi parasta paeta pimeyden suojiin.
”No niin, neidit: pysykää valppaina ja ampukaa vain silloin, jos näette xenon, onko tämä selvä?” Neljän virtuaalisotilaan ryhmä, yksi kersantti ja kolme sotamiestä, asteli keskelle huonetta. Sotilaat yrittivät pulssikivääreihin laitetuilla taskulampuilla nähdä olennon. Harjoitusta labrasta käsin katsova Leipäjuusto oli sitä mieltä, että nimenomaan pimeys oli Lesterin suurin ase, ja siinä hän oli oikeassa: Lester saattoi liikkua ja olla liikkumatta pimeässä, eikä sitä huomattaisi helpolla. Jopa se, että xenomorffilla oli ikää monia vuosia, ei tuntunut tekevän tästä yhtään vaarattomampaa.
Sotilaat katselivat varautuneina ympärilleen, jokseenkin hermostuneina. Lester aisti varsinkin taaimmaisen, perää pitävän sotilaan olevan hermostunut. Jopa peloissaan. Hän oli heikoin lenkki.
”Kamoon, sir! Mi... mis... mistä sen...”
”Baister? Baister, mitä hel...” Kersantti katsoi ihmeissään taakseen, mikä jäi hänen ja ryhmänsä viimeiseksi teoksi. Verta raskaasti kaulastaan vuotava Baister laukoi vahingossa pulssikivääristään kranaatin tovereitaan kohti. Tämän toverit syttyivät välittömästi ilmiliekkeihin ja nämä huusivat liekkien syödessä nämä.
Liian helppoa, ajatteli Lester katsoessaan, kuinka sotilaat vain huusivat ja paloivat.
Samaa ajatteli myös Leipäjuusto.
”Kuules, proffa: onko todellakin vain ajanhukkaa pistää tämä olento harjoittelemaan näitä helpoimpia haasteita?”
”No, sanotaan, että kertaushan on opintojen äiti, teidän sulavapitoisuutenne.”
”Aivan. Mutta korotetaanpa vaikeustasoa. Vaikealle.” tokaisi plutolainen vääntäessään erästä paneelilla olevista nupeista. Nyt xenomorffi joutuisi todelliseen testiin.
”Okei, pojat, nyt tarkkana. Tarkoitan sitä toden teolla!” Nyt harjoitustilaan tuli peräti 10 sotilasta. Lester näki, minkälaista varustusta sotilailla oli: pulssikiväärejä, haulikkoja, liekinheittimiä, kannettavia sarjatulikonekiväärejä, jopa pistooleja.
Nyt oli toimittava varoen. Jos se ryntäisi tuon joukon kimppuun kuin soturi-xenomorffi, nuo konekiväärit tekisivät siitä selvää jälkeä sekunneissa. Vaikka sotilaat olivat virtuaalisia, aseista tulleet luodit saattoivat tehdä kipeää.
Koko tuon joukon listiminen vaatisi tosin vain sen yhden pienen virheen. Tässäkin joukossa oli oltava se heikoin lenkki. Kaikki sotilaat tosin vaikuttivat todella itsevarmoilta, vaikka nämä tiesivät, mikä näitä pimeydestä tarkkaili.
”Tunnistin sanoo, et se on kolmen... ei vaan neljän metrin päässä!” ilmoitti liiketunnistintaan katsova, pistoolilla aseistautunut sotamies muille.
”Ihanko tosi?”
”Ei tunnistin valehtele. Ikinä.” Miehen toverit osoittivat taskulamppuja tämän osoittamaan suuntaan. He eivät kuitenkaan nähneet yhtään mitään, ei edes vilausta hännästä. Osa sotilaista pudisteli päitään.
”No ei ainakaan tuolla mitään oo. Ja mä en todellakaan astele tonne nurk...”
”Voisitteko te kaksi nyt vain keskittyä?!” ärähti joukon johtaja, liekinheitintä käsissään pitävä mies, riitelevälle kaksikolle.
”Sori, luti.”
”Sori.”
”Hah! Ei meillä oo hädän päivääkään. Kyllä se luuseri tulee… JAUH!!” Yhtäkkiä sotamies, jolla oli pulssikivääri, kaatui selälleen maahan jonkin osuttua yhtäkkiä tämän aseessa olevaan taskulamppuun.
”Mitä nyt?” kyseli luutnantti.
”Ei mitään. Lamppu vaan sano sopimuksensa irti. Perkele… Kravitz, voisit sä turvata mun selustan? Tää on vaihdettava.”
”Ei tarvitse ees kysyä, von Dogg.” vastasi konekiväärillä varustautunut Kravitz hymyillen toverilleen. Joukko jakaantui pareiksi ja nämä toimivat niin, että parit katsoisivat toistensa selustat. Edellä astelevat sotilaat astelivat takaperin ja katselivat tätä seuraavaa paria niin, että kumpikin pystyi varoittamaan paria vaarasta.
Nyt olennolla oli tilaisuutensa. Ja sen se käyttäisi.
”Mitenkäs kotipuolessa? Eiks systeris vieläkään oo päässy jalkaväkeen?”
”No, se on viimeset puoltoista vuotta riidellyt isänsä kaa tästä asiasta. Se todella haluaa olla mukana, tosin kumpikaan ei… AAGH!!!” Sitten yhtäkkiä, Kravitz sai tuntea jonkin lävistävän tämän kaulan. Pahantekijä häipyi paikalta takaisin pimeyden suojiin. Kravitz kaatui polvilleen ja yritti estää verenvuotoa, laihoin tuloksin.
”Kravitz? Kra… ei helvetti… luti! Kravitz on haavottunut!” von Doggin huuto toi luutnantin ja tämän pistoolilla varustautuneen parin paikalle. von Dogg riuhtaisi konekiväärin sivuun.
”Voi herranpieksut, mitä tapahtui?” Luutnantti pisti liekinheittimensä maahan ja alkoi katsomaan selällään olevaa Kravitzia. Mies hengitti raskaasti, samalla kun luutnantti otti lääkintäpakkauksen esille.
”Mä vaan yritin vaihtaa lamppua ja pyysin Kravitzia kattomaan selustaa. Sitten… toi tapahtu.”
”Öö, luti?” Pistoolilla varustautunut sotamies katseli hermostuneena liiketunnistintaan, joka piippasi hermostuttavaan sävyyn. Sotilas katseli peloissaan ympärilleen, muttei huomannut yhtään mitään. Tunnistin tosin jatkoi ja jatkoi piippaamista.
”von Dogg, voi helevetti sun kanssa!”
”Luti…” Miehen hermot olivat menossa riekaleiksi. Se lähestyi heitä, mutta hän ei vieläkään nähnyt sitä.
”No, enhän mä millään pimeänäöllä siunattu elukka oo… voi saatana…”
”Maxwell? Maxwell…”
Luutnantti näki, kuinka valtava häntä oli nostanut Maxwellin ylös ja kietoutunut tiukasti tämän kaulan ympärille. Miesparka yritti epätoivoisesti saada häntää irti, tuloksetta. Luutnantti tarttui välittömästi liekinheittimeensä ja yritti käristää olennon siihen paikkaan. Valitettavasti olento heitti juuri tappamansa Maxwellin voimalla suoraan luutnanttia päin niin, että tämän vasen jalka vääntyi sijoiltaan ja von Dogg joutui ottamaan tämän liekinheittimestä tulleet liekit vastaan. Luutnantti saattoi vain katsella kauhuissaan, kuinka yksi tämän sotilaista juoksi sinne sun tänne liekkien ympäröimänä, ennen kuin tämä kaatui naamalleen ja lopetti huutamisen.
”Aaghh, vittulan väki!! Helppoa kauraa, sanoivat yhtiön pojat! Saatte xenoja täytettyinä, vaikka jalat menisivät, vannoivat ne...” kirosi loukkaantunut luutnantti aina siihen asti, ennen kuin tämä huomasi edessään liikettä. Se oli se pirulainen. Luutnantti yritti osoittaa liekinheitintään sitä päin, mutta olento oli selvästi nopeampi. Se repi liekinheittimen kappaleiksi luutnantin silmien edessä ja tämän jälkeen se tarrautui kiinni upseerin päästä. Luutnantti katseli olentoa lähestyvästä kuolemastaan huolimatta halveksien. Lähestulkoon ilman pelkoa.
”Tee se.” Eikä Lester aikaillut. Tapettuaan upseerin se häipyi takaisin pimeyden suojiin. Se ei kuitenkaan ollut voittanut. Vielä.
”Luti? LUTI!!!” huusi yksi sotamiehistä peloissaan.
”Ei saatana… Se sai lutin, von Doggin, Kravitzin ja Maxwellin!”
”Kaikki järjestyy, jätkät! Meitä on vielä kuusi. Kuten luti sano, pidetään silmät auki ja pysytään rauhallisina!”
”Helppo se on sanoa, kun ei ite pelkää.”
”Tänne, kisu kisu kisu…” Samassa konekiväärillä aseistautuneen sotamiehen maailma synkkeni, tai tarkennettuna, tämän silmät puhkesivat eikä tämä nähnyt mitään. Olento tarrautui sokeutuneen, kivusta huutavan sotilaan käsistä tiukasti kiinni ja alkoi ampumaan tämän konekiväärillä tämän tovereita säälimättömästi. Kolme kuoli konekiväärin tulituksessa ja jäljelle jäi enää vain kaksi. Toisella oli pulssikivääri ja toisella pistooli. Vielä ennen kuin Lester häipyi takaisin pimeyden suojiin, se lävisti hännällään sotamiehen kuoliaaksi. Niin, että häntä meni miesparan aivoista läpi.
”Nokratoz! Mitä helvettiä sä oikeen… voi vittu…”
”Niinpä tietysti. Enää vaan me kaks jäljellä, Kroqos. Me voidaan kuitenkin vielä selvitä tästä, jäbä.”
”Hah! Älä oikeesti viitsi, Rackart. Me ollaan jo kuolleita, se on saanu meistä jo kaheksan ja meillä on vaan pulssikivääri ja hernepyssy.”
”No, onhan meillä vielä noi muut aseet. Katotaanpa, onks ne vielä kunnossa. Ei se ois pahasta, jos sentään katottais, millaisessa jamassa ne on.”
”Veikkaan, et se saatanan kusimulkero pisti ne paskaks. Se on game over, jäbä! Game over! Mä en enää koskaan pääse kalastaan setäni kaa!”
”Me selvitään tästä, mä lupaan sen. Nyt lakkaa ruikuttamasta kuin pikkutyttö ja seuraa mua!”
Enää vain kaksi. Helppoa kuin heinänteko. Nyt Lester saattoi jopa ottaa paljastumisen riskin.
”Pidä se valo herran tähden vakaana!”
”No anteeks vaan! Mä haluaisin vaan niin kovasti painuu helvettiin täältä. Ei enää xenoja, ei pelkoa siitä, että joku friikkihämähäkki raiskaa sut ja sitten kun seuraavan kerran heräät, joudut sitten synnyttämään saastasen…”
”LOPETA!!!”
”No en voi, Rackart! Sunhan se kaikista pitäis tietää, et… et… klup!” Samassa kun Kroqos katsoi lampullaan, mistä alas tippuva kuola oikein tuli, mies jähmettyi paikoilleen täysin. Olento laskeutui sotamiesten väliin ja Rackart aikoi ampua olentoa pulssikiväärillään, vain huomatakseen, että olento oli häntä nopeampi. Se heitti mariinin kiväärin voimalla sivuun ja sivalsi hännällään Rackartia tämän molempien polvien kohdalta sillä seurauksella, että mies irtosi jaloistaan ja tippui maalle selälleen kivusta huutaen kahta jalkaa köyhempänä.
Mitä Kroqokseen tuli, hän oli ottanut olennon pistoolinsa tähtäimiin. Mutta valitettavasti hän oli niin kauhusta kankea, että vaikka hänen sormensa oli liipaisimella, hän ei pystynyt ampumaan ja Lester käytti tämän hyväkseen. Se alkoi astella lähemmäs miestä, joka hikoili sitä enemmän, mitä lähemmäs häntä olento tuli.
”Ä… älä tuu lähemmäs! Mä tarkotan si…” Hän yritti ampua olentoa. Hän todellakin yritti. Mutta hän tajusi, että se oli aivan liian vähän liian myöhään. Joten viimeisenä tekonaan Kroqos laittoi pistoolin ohimolleen ja sulki silmänsä, ennen kuin painoi liipaisinta.
Lester katseli maahan kaatunutta miestä ihmeissään hetken ajan, kunnes sen huomio keskittyi takana olevaan, jalattomaan sotamieheen, joka yritti turhaan päästä ylös.
”Alhanen paskaka… AAGGHH!!”
Varoittamatta xenomorffi hyppäsi Rackartin vatsan päälle ja mies olisi voinut vannoa, että tämän päälle olisi lentänyt jostakin todella raskas kassakaappi. Xenomorffi otti tukevan otteen miehen päästä ja alkoi valmistautua tekemään työtään, mutta viime hetkellä, kun kielen olisi pitänyt mennä sotilaan otsasta läpi, tämä iski puukon olennon valtavan kielen varteen ja kieli pysähtyi paikoilleen. Tästä Lester ei riemastunut vaan se otti raivoissaan kiinni miehen rintapanssarista, nosti miehen päänsä päälle ja paiskoi tämän voimalla maata vasten pää edellä niin, että tämän niska katkesi.
Simulaatio oli päättynyt.
Tämän jälkeen sähisevä xenomorffi alkoi ottamaan puukkoa kielestään irti ja sen poisottaminen teki kipeää. Sen oli pakko myöntää, että vaikka puukon laittaminen kieleen ei estänyt sotilasta kuolemasta, se oli sinänsä rohkea temppu. Tyhmä ja tarpeeton, mutta silti rohkea. Tosin kielen parantumisessa kestäisi tämän tempun takia ainakin pari tuntia.
”Kelpo näytös, Lester, mutta… tuo loppu laskee hieman arvosanaasi.” kuului seinällä olevasta kaiuttimesta. Leipäjuusto oli tyytyväinen näkemäänsä esitykseen: brutaali, armoton, tehokas ja lähes täydellinen. Paino sanalla lähes. Vaikkakin loppu todellakin hieman laski arvosanaa, hän oli vakuuttunut. Iästään huolimatta xenomorffi oli yhä todella vaarallinen joka ikinen päivä. Sen huonompi Prätkähiirille.
”No niin, tule takaisin. Voit levätä.” Plutolainen lähetti simulaatiotilaan tavarahissin, joka veisi Lesterin takaisin labraan. Plutolainen kävi mielessään läpi uudelleen Lesterin esitystä, kalakukon mielenkiinnon olivat saaneet eritoten ne kaksi hetkeä, jolloin se oli käyttänyt sotilaitten aseita näitä itseään vastaan. Tuollaista hän ei muistanut nähneensä xenomorffin tekevän koskaan aiemmin.
Mietiskelyn keskeytti yhtäkkiä pirisevä ääni ja kalannaaman huomion kiinnitti labran tietokonepöydän vasemmassa yläreunassa oleva pieni, punainen LED -diodi, joka vilkkui toistuvasti. Se ei ollut vilkkunut kuukausiin, mutta Leipäjuusto muisti hyvin, mitä se tarkoitti: ylipäällikkö Camembert yritti ottaa häneen yhteyttä. Vastahakoisesti plutolainen päätti vastata yhteydenottoon, vaikka tiesi, että ylipäälliköltä oli turha odottaa ruusuja.
”Leipäjuusto! Onpa haisevaa nähdä sinua pitkästä aikaa!” tervehti ylipäällikkö valtavalta tv-ruudulta alaistaan, joka oli polvistunut tämän silmien edessä.
”Kuin myös, teidän vertoja vetämätön öykkärimäisyytenne. Millä…”
”Mitäs tämä on?”
”Ööh, siis mitä?”
”Oletko muka unohtanut? Perinteinen plutolais-tervehdys on suoritettava aina! Toimeksi!”
Leipäjuusto huokaisi ennen kuin tämä valmistautui suorittamaan vastahakoisesti tervehdystä. Samassa Lester saapui tavarahissillä labraan katsomaan tervehdyksen suorittamista. Paraatipaikalta kaiken kukkuraksi.
”Poski poskeen, peffa peffaan, Pluto se vaan kasvaa, kun muut vaan venttaa! UUUUUUUHHH!!!” Kainalopierujen suorittamisen kohdalla Lester räjähti nauramaan ja se kävi lattialle selälleen. Leipäjuusto otti tervehdyksen suoritettuaan säätimen käsitaskusta ja antoi xenomorffille tästä hyvästä kunnon säkärin. Xenomorffi rähjäsi tämän jälkeen hetken ajan plutolaiselle, kunnes Leipäjuusto uhkaili painavansa sähköiskun mahdollistavaa nappia uudelleen ja viittoi Lesteriä painumaan pois tämän silmistä. Olento painui takaisin kuutioonsa hampaitaan purren, äreän kuuloisena.
”No niin, nyt kun muodollisuudet on suoritettu, voidaankin mennä itse asiaan.”
”Ja mikäs se asia on?”
”Mitä nyt olen kuullut, toimialueellasi on laitettu viime viikkoina jonkin ison firman kihoja jäihin. Mikäs se olikaan… Elec… Select… ei vaan Electrobuildmax. Lähteeni on kertonut myös, että siitä olisi vastuussa paholaiskäärme, tämä niin kutsuttu ’xenomorffi’, joka on vieläpä sinun hallussasi. Luulin sitä ensi alkuun huonoksi vitsiksi, mutta olin ilmeisesti väärässä. Sinulla siis on sellainen hallussasi.”
”Teidän vertoja vetämätön ylipäällikkyytenne: tiedän, että tämä kuulostaa kuin lapsensadulta, absurdilta idiotismilta suorastaan, mutta se ei tee mitään, ellen minä käske sitä tekemään niin. Professori on laittanut siihen lähettimen, jonka avulla se on alistettu tekemään sitä, mitä minä haluan.”
”Hmm, erittäin kiintoisaa. Miksi sitten et ole kertonut tästä aiemmin?” kyseli ylipäällikkö saaden Leipäjuuston hikoilemaan silminnähtävästi.
”No, sir… a-a-ajattelin, että sen v-vetomuuntaja-farssin jälkeen ehkä olisi vain parempi pysyä hiljaa. Halusin pitää tämän salassa, jotta voisin ilolla yllättää teidät, teidän tyrmäävyytenne. Ja muuten, ne kirotut rettelöivät hurskastelijarotat päätyvät muusiksi ennen pitkää. Siitä voitte…” Leipäjuuston puheen keskeytti se, kun hän huomasi ylipäällikön pudistelevan päätään. Hän ei pitänyt siitä ollenkaan.
”Et siis ole kuullut.”
”Kuullut mitä?”
”Että siirtokunnan merijalkaväkeä on saapunut Chicagoon! Ymmärrätkö, senkin toheloiva tumpelo?! Olet mennyt herättämään liikaa huomiota tuolla… tuolla… syöpäläiselläsi! Ja kuuleman mukaan sinne on tulossa näitä vielä sankoin joukoin lisää.”
”Me-merijalkaväkeä… mu-mutta kysehän on ollut vain mu-muutamasta henkilöstä, ei mistään massamurhasta…” Leipäjuusto alkoi pureksimaan hermostuksissaan toista hanskaansa. Eihän tässä näin pitänyt käydä!
”No, ei siinä vielä ollut kaikki. Lähteeni mukaan myös itse Weyland-Yutanin nokkamies on saapunut paikan päälle.” Kuultuaan tämän plutolainen lopetti hanskansa puremisen. Weyland-Yutanin nokkamies? Se saattoi olla vain ja ainoastaan…
”Karl Bishop Weyland? Mutta huhujen mukaan hänhän on kiinnostunut olennon kiinnisaamisesta, ei sen tuhoamisesta. Hmm…”
”Tismalleen. Ja jos näin on näreet, niin ehkäpä… no, varmaan jo ymmärrät, mitä ajan takaa…”
”Teidän eminenssinne, vaikka se, mitä vihjailette, kuulostaa hyvältä vaihtoehdolta, tuo ’syöpäläinen’ on kuitenkin tehnyt ensiluokkaista työtä, vaikkakin tässä on tullut kerättyä huomiota. Ja ei tässä mitään hätää ole, kaikki etenee suunnitelman mukaan…”
”Anteeksi kuinka? Kuuluiko itsesi ajaminen umpikujaan muka suunnitelmaasi? Ja minulta on turha odottaa apuja, jos sinut heitetään putkaan tai johonkin vielä pahempaan paikkaan tuon olennon hallussapidosta…”
”He-herra Leipäjuusto!!!” huudahti paikalle saapunut, selvästi hengästynyt Rasvanahka.
”Ei nyt, pojuseni! Etkö näe, että tässä on yhteydenotto kes…”
”Mutta pomo, meille tuli ongelma! Iso sellanen…”
”Haloo! Herra Leipäjuusto! Avatkaa tämä ovi, ja mieluummin ennemmin kuin myöhemmin! Tahdomme vain kysyä muutaman kysymyksen.”
”Keitä he…”
”Ne… ne on me… merijalkaväkeä. Todella hevisti varustautuneita.”
”Jaahas, lykkyä tykö, Leipäjuusto!” ivaili Camembert lopettaessaan viestittelyn.
Leipäjuuston onneksi Lester oli pysynyt koko ajan hereillä ja xenomorffi oli tietoinen tilanteesta. Se oli valmistautunut poistumaan labrasta. Plutolainen avasi labran portin ja päästi olennon pois kuutiosta, minkä jälkeen se lähti porttia päin.
”No niin, suksi matkoihisi siitä!” huusi plutolainen olennolle, joka teki työtä käskettyä ja pinkoi portin kautta ulos. Portti laskeutui takaisin paikoilleen pikavauhtia.
”HERRA LEIPÄJUUSTOOOOO!!! LASKEMME KOLMEEN, JA JOS OVEA EI OLLA AVATTU SIIHEN MENNESSÄ, TULEMME LÄPI!!”
Leipäjuusto pinkoi ovelle ja pyyhki pikaisesti rintataskussaan olevalla käsipaperilla otsalleen tullutta hikeä. Kaikki hyvin, ei paniikkia, tervehdit vieraita, et edes ole nähnyt olentoa, sanoisit hei hei ja se olisi siinä.
”YKSI, KAKSI…” Ennen kuin sotilas ehti kolmeen, Leipäjuusto aukaisi oven. Tämän mukana oli vieläpä neljä kollegaa mukanaan.
”Tervehdys, arvon herrat! Anteeksi, että kesti niin kauan. Mitä halusittekaan kysyä?”
”Tulimme selvittämään, oletteko mahdollisesti nähneet xenomorffeja lähimailla?”
”Xeno… mitä?” Leipäjuusto esitti kuin ei olisi koskaan kuullutkaan kyseistä sanaa. Sotilas näytti plutolaiselle kuvaa olennosta.
”Xenomorffia, tällaista siis. Tulimme kaupunkiin neutralisoimaan ne. Oletteko siis…”
”Ei. Ei ole näkynyt. Muuten, minulla on kiire, joten voisitteko poistua…”
”Anteeksi, herra, mutta se ei käy.”
”Häh, kuinka niin?”
”Tästä operaatiosta vastaava henkilö tahtoo tavata teidät, miten sen sanoisi, tulenpalavasti. Ja hän ei hyväksy kieltävää vastausta!” Samassa sotilaan toverit ottivat plutolaisesta varoittamatta tiukan otteen ja nämä alkoivat raahaamaan tätä perässään.
”Tämähän on laitonta! Päästäkää minut, senkin pölyiset hurtat, tai poljen teidät ja esimiehenne käräjillä maanrakoon koskemattomuuden häpäisystä!!!”
”Kuulkaapas, hyvä herra… teidän oman hyvinvointinne vuoksi suosittelisin teitä pysymään rauhallisena. Mitä helpompaa tästä teette meille, sitä nopeammin pääsette meistä eroon.”
”Hmph, no olkoon sitten! Voisitteko kuitenkin irrottaa otteenne? Tämä on epämukavaa…”
”Huomio, arvon naiset ja herrat: valitettavasti haastattelu action-filmitähti Jori van Hameen kanssa on peruttu, mutta hänen tilallaan on mies, jolla on taatusti yhtä jos toista mielenkiintoista asiaa kerrottavanaan. Toivottakaa tervetulleeksi Weyland-Yutani -yhtiön puheenjohtaja, Karl… Bishop… Weyland!!!” Ruunar Edgar, sinistä takkia päällään pitävä vaaleahiuksinen uutistoimittaja ja Chicagon aamu-tv:n julkkiksille suunnatun haastatteluosion vakiohaastattelija, toivotti haastateltavansa lämpimästi tervetulleeksi. Paikalle saapunut Weyland heilutteli kättään yleisölle ja kätteli heti perään Edgaria, samalla kun yleisö taputti äänekkäästi. Tämän jälkeen miehet kävivät istumaan tuoleille toisiaan vastapäätä.
”Kiitoksia, että sallitte ottaa minut haastatteluun suorastaan hävyttömän lyhyellä varoitusajalla, herra Edgar! Oletan, että koko Chicago on tällä hetkellä jännittyneessä tilassa, sekä minun saapumiseni että erään avaruudesta kotoisin olevan vieraan takia.”
”Aivan, herra Weyland! Tehän saavuitte juuri aamuyön aikaan kaupunkiimme ja mikäli kollegoitteni saamiin tietoihin on luottamista, merijalkaväen sotilaat ovat parastaikaa työn touhussa. Onko… onko meillä kaupunkilaisilla mitään pelättävää heidän suhteensa?”
”Ei, ei ole, herra Edgar. Vannon, etteivät sotilaani vahingoita heistä yhtäkään, kunhan he eivät vain sekaannu heidän asioihinsa ja häiritse heitä. Samaa en kuitenkaan voi sanoa siitä olennosta, joka on tässä kaupungissa.”
”Siis tämä… mikä se olikaan… xenomorffi? Puhummeko nyt siis siitä mystisestä parasiittimaisesta eliöstä, joka on erittäin vaarallinen ja joka käyttää muita lajeja lisääntyäkseen? Se… on täällä?”
”Kyllä vain, juuri se on vastuussa Electrobuildmax-murhista. Pahoittelen syvästi, että olemme täällä vasta nyt. Jos olisimme tulleet tänne pari viikkoa aiemmin, ehkäpä ainakin osa näistä uhreista olisi elossa.”
”Toki, herra Weyland. Tosin, teidän yhtiönne on tässä viime kuukausien aikana saanut julkikuvaansa likatahroja. Nimettömät lähteeni (jotka haluavat pitää henkilöllisyytensä salassa) ovat tuoneet ilmi yksityiskohtia surullisenkuuluisasta USCSS Nostromon tapauksesta. Raportit kertovat, että aluksen miehistö olisi saatuaan hätäkutsun mennyt vieraalle planeetalle tutkimaan asiaa ja ottanut sieltä mukaansa olion, joka tappoi täysikasvuiseksi tultuaan lähes koko miehistön. Tämän takia tapauksen ainoa selviytyjä, luutnantti Ellen Ripley (joka valitettavasti ei ole enää keskuudessamme), räjäytti koko aluksen lasteineen päivineen. Huomioni kiinnitti eritoten tämä seuraava teksti, joka näytettiin aluksen miehistölle:’Nostromo ohjattu uusiin koordinaatteihin. Pääprioriteettina on tutkia elämänmuotoa ja toimittaa se laboratorioon tutkittavaksi. Kaikki muut prioriteetit kumottu. Miehistö uhrattavissa´. Mitäs teillä on tästä sanottavana, herra Weyland? Ei taida olla sitä, mitä työntekijä olettaa kuulevansa, eihän? Että hengenvaarallinen parasiitti on hänen henkeään arvokkaampi?”
”Arvon herra Edgar, tuo tapahtui yli puoli vuosisataa sitten. Silloiset päätöksentekijät ovat joko poistuneet yhtiöstä tai menehtyneet. Ja ei, minä en ikinä tekisi noin työntekijälleni.”
”Mutta miksi sitten Ripley päätti tappaa itsensä? Raportit kertovat, että hän olisi erään merijalkaväkiyksikön mukana matkustanut juuri samalle planeetalle, josta he saivat olion ja jolle oli perustettu hänen poissa ollessaan siirtokunta. Mikäs sen nimi olikaan?”
”Hadley’s Hope.”
”Aivan, Hadley’s Hope: tuiki tavallinen ihmisasutus, johon menetettiin kaikki viestintäyhteydet yhtäkkiä. Raporttien mukaan paikalle mennyt yksikkö oli joutunut selkä seinää vasten xenomorffi-lauman kanssa ja ainoastaan Ripley, pahasti vahingoittunut, vyötärön kohdalta revitty Bishop -androidi (teidän itse suunnittelema malli, jolla on myös teidän ulkonäkönne), korpraali Dwayne Hicks ja pikkutyttö Rebecca Jorden selviytyivät USS Sulacolle, planeettaa kiertäneelle risteilijälle. Valitettavasti Ripley kumppaneineen tiputettiin, vain muutama tunti selviytymisen jälkeen pakoaluksella vankilaplaneetta Fiorina 161:lle, ilmeisesti vaaratilanteen takia. Ainoastaan Ripley selviytyi pakkolaskusta, korpraali Hicks ja Jorden menehtyivät ja androidi romuttui käyttökelvottomaksi. Ja Ripley kuoli vain muutama päivä myöhemmin. Voitteko kertoa meille, miksi?”
”Koska hän oli sekaisin. Se on toki ymmärrettävää, sillä ei kukaan ihminen maan päällä voi trauman koettuaan vain lakaista sitä maton alle ja olla, kuin sitä ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Jo Nostromon tapaus aiheutti hänelle lähtemättömät traumat, ja nämä sitä seuranneet tapahtumat ainoastaan pahensivat hänen jo valmiiksi palasina ollutta psyykettään ja ruokkivat hänen skitsofreniaansa. Tästä huolimatta minä yritin kuitenkin viimeiseen asti auttaa häntä, sillä hänen sisällään oli xenomorffi-alkio, joka ennemmin tai myöhemmin purskahtaisi hänen rinnastaan ulos. Me ihmiset teemme hulluja ja rohkeita asioita, joita emme ehkä tee, ennen kuin olemme selkä seinää vasten. Se on… ymmärrettävää, mutta samalla kiehtovaa.” Osa yleisöstä alkoi buuaamaan ja viheltelemään erittäin äänekkäästi Weylandille, kirosanoja unohtamatta. Mies oli kuitenkin kuin ei olisi ollut kuulevinaankaan ääniä.
”Alkio? Juuri senkö takia…”
”Kyllä, juuri sen takia Ripley päätti kieltäytyä tarjouksestani ja pelastaa meidät. Ihmishenki on minulle ja yhtiölleni kaikki kaikessa, aivan sama, mitä mieltä ihmiset meistä ovat.”
”Ikävä kyllä monet ihmiset eivät ole samaa mieltä kanssanne, herra Weyland. Tässä viime kuussa laitoimme nettisivuillemme kyselyn, jossa tiedustelimme kaupunkilaisilta mielipidettä yhtiöstänne. Vastaajista peräti 70 prosenttia oli sitä mieltä, ettei yhtiöönne ole luottamista ja siellä tuli tällainenkin kommentti vastaan: ’Itsekeskeisiä, ihmisarvon maanrakoon polkevia, ahneita sontakasoja, joille on tärkeämpää saada joku avaruusmörkö (jota ei edes ole olemassa) käsiinsä kuin huolehtia ihmisten hyvinvoinnista. En astele edes leikillä yhteenkään yhtiön liikkeeseen’.”
”Anteeksi, että keskeytän, mutta… kuinka monta kaupunkilaista vastasi tähän kyselyyn?”
”Katsotaanpas… neljä… ei kun vähän päälle viisisataa.”
”No, me emme voi vaikuttaa ihmisten mielipiteisiin, vaikka tekisimme mitä. Mielipiteen käännyttäminen on minun mielestäni ajan- ja energianhaaskausta, mutta voin kuitenkin kunnioittaa ihmisten…”
Se riitti Last Chance Garagessa asuvalle väelle. Moto laittoi TV:n pois päältä ja koko porukka pudisteli päätään epäuskoisena.
”Hmph! Kuten politiikot yleensä, ne puhuu ja lupaa yhtä, mut tekeekin toista. Sama tän puupää Weylandin kanssa.” tokaisi Turbo hieroessaan silmiään.
”No, veikat, eiköhän painuta baanalle laittaan…”
”Asia kerrallaan, machoilijat. Käydäänpä vielä läpi, mitä tehdään…”
”Aivan, Santtu. Me lähdetään etsimään sitä olentoa ja annetaan Santulle tilanneraportteja tasaisin väliajoin. Muuten, Santtu, entäs ne liiketunnistimet? Onks niistä mitään apua?”
”Itse asiassa, Turbo, kyllä. Kattelin tässä herättyäni perusteellisesti niitä tunnistimia ja tulin siihen johtopäätökseen, että niistä voisi tehdä jopa pienemmät, mutta silti yhtä tehokkaat versiot. Sillä aikaa, kun te kattelitte tota toosaa, sain asennettua ne pienennetyt tunnistimet teidän pyöriinne. Te voitte myös ottaa ne niistä irti tarvittaessa.”
”Entä se Paxtin mainitsema oikuttelu? Sait sä sitä korjattua, Santtu-matami?”
”No, Moto, sitä en valitettavasti pystyny korjaamaan. Mutta kyllä ne toimivat kuten pitäisikin…”
”Jos kerran ne toimii, mitä me tässä sit enää venataan? Kamoon, jätkät!”
”Mä oon messissä!” huudahti Moto.
”Samoin. Aika potkia se saastainen parasiitti sinne koloon, mistä se tulikin!” jatkoi Turbo astellessaan veikkojensa tapaan prätkien luokse.
”Ööh, jäbät, täs ois vielä yks…” Santun sanat kaikuivat kuuroille korville. Hiiret olivat laittaneet kypärät päähänsä, painuneet pyörilleen ja valmistautuneet lähtöön. Päätään puisteleva mekaanikko ymmärsi yskän ja painoi nappia, joka nosti autotallin oven ylös hiirten edestä.
”Ja eiku HANAT AUKI!!!” huusi hiiritrio ajaessaan pakoputket savuten pois tallista. Santtu heilutteli käsillään savua pois ympäriltään.
”Huoh, vaikka kuinka monta kertaa sanon, et venatkaa, ne raasteaivot kuitenkin menee asioiden edelle. No, tää tyttö ei todellakaan aio vaan pyöritellä peukaloitaan ja pysyä turvassa tallissa, vaan lähteä itsekin hirviöjahtiin. Hetkinen… missä se tunnistin olikaan?”
Ruskeahiuksinen mekaanikko oli varustautunut kunnolla xenomorffi-jahtiin: liekinheittimiä, kranaatteja ja kaikkea muuta sälää. Vielä piti etsiä se tunnistin käsiin ja sitten hän voisi lähteä ulos. Sitä ei tosin tuntunut löytyvän niin mistään.
Santtu oli syystäkin käydä kärsimättömäksi, kun tunnistin tuntui leikkivän piiloleikkiä hänen kanssaan. Makuuhuoneensa hän katsoi viimeisenä ja kappas vain: tunnistin oli joutunut valtavan paperikasan tönäisemäksi ja sitten vieläpä pudonnut pöydältä lattialle. Tästä huolimatta liiketunnistin vaikutti toimivan kuten pitikin.
”Jes! Ja nyt… hetkinen… mikäs kumma tää…” Naisesta tuntui siltä, että tunnistimen sisällä oli jotain sinne kuulumatonta. Pikkukivi? Hän heilutteli tunnistinta hetken ajan ja tuli siihen johtopäätökseen, että jotain siellä oli irti. Mekaanikko otti ruuvimeisselin ja otti sillä paneelin irti katsoakseen tarkemmin.
Ei mitään kummallista. Ei niin mitään. Paitsi…
”Aah! Tämäkö…” Mekaanikon silmiin osui irrallaan oleva pieni, hopeinen mikrosiru, jonka etupuolella oli minikokoinen, vihreänäyttöinen tutka ja toisella puolella oli Weyland-Yutanin logo. Santtu otti sirun tarkempaan syyniin ja siitä kuului todella hiljaista piippaamista, sellaista, mitä ei helpolla kuulisi. Hän ei ollut aivan varma, mihin tarkoitukseen tämä siru oli luotu, mutta hän ei todellakaan pitänyt siitä. Ja jos tällaiset samanlaiset sirut todellakin olivat myös niissä jätkien pyöriin laitetuissa tunnistimissa…
”Hmm, ehkäpä on parempi, että jätän tämän tänne. Ei ainakaan suorituskykyyn pitäisi vaikuttaa yhtään, jos yksi siru on poissa…”
Ja Santtu oli oikeassa. Tunnistin toimi ilman sirua, ja hän jätti sen makuuhuoneensa pöydälle. Hän tutkisi sitä tarkemmin myöhemmin, sillä nyt hän aikoi lähteä käärmejahtiin.
Mekaanikko lukitsi lähtiessään tallin oven. Kahdesti varmuuden vuoksi. Koskaan ei voinut olla liian varma näissä asioissa.
Nainen ei tiennyt, että häntä katseli erään rakennuksen katolta xenomorffi, joka oli saanut todellakin varoa, etteivät merijalkaväen sotilaat listisi tätä. Lester katseli mielenkiinnolla naisen liikkeitä ja tämän mukana olevia tavaroita.
Sille tuli kaksi vaihtoehtoa mieleen: joko se kidnappaisi naisen ja pakottaisi hiiret antautumaan tai sitten… tai sitten…
Lester oli niin uppoutunut ajatuksiinsa, että se ei kuullut, kun katon ovi oli mennyt hiljaa auki. Oven avannut merijalkaväen sotilas oli laittanut olennon tähtäimiinsä ja asteli hiljaa lähemmäs tätä kohti. Kaverit olisivat kateudesta vihreitä tämän jälkeen ja hän saisi ylennyksen, ajatteli sotamies Herlight valmistautuessaan ampumaan olennon päreiksi.
”No niin, senkin äpärä… kauniita unia.”
Herlight antoi palaa täysillä ja hän oli niin varma siitä, että olento olisi mennyttä. Mutta hän aliarvioi Lesterin pahemman kerran. Juuri kun ammuksien olisi pitänyt osua xenomorffiin, se kääntyi taaksepäin ja liikutti hännänpäätä niiden tielle niin, että ne kimposivat taivaalle. Eikä minkäänlaista vahinkoa.
Herlight oli aivan kauhusta kankeana huomattuaan, että olento, jonka olisi pitänyt kuolla tuohon paikkaan, oli yhä elossa. Ja noustuaan seisomaan se asteli häntä kohti kuin se olisi omistanut koko paikan. Todella ärsytettynä.
”Ei… ei… py.. pysy kau… kaukana!!!” Herlightilla oli koko ajan sormi liipaisimella, mutta hän oli aivan peloissaan eikä pystynyt ampumaan, samalla kun Lester tuli vain lähemmäksi ja lähemmäksi. Herlight asteli taaksepäin ja huomasi hetken päästä olevansa aivan katon reunalla. Hänellä oli kaksi vaihtoehtoa: 10 metrin pudotus ja mahdollinen moniraajahalvaantuminen vaiko avaruusmörön päivälliseksi päätyminen?
Mies ei ehtinyt tekemään päätöstä, sillä Lester raapaisi oksia muistuttavilla sormillaan tämän rintaa niin, että mies horjahti reunan yli ja lensi pää edellä huutaen ison jäteastian päälle, loukkaantuen vakavasti ja menettäen tajunsa.
”Hmph! Olisit vain ollut nopeampi ja varovaisempi, niin olisin nyt kuollut, ihminen. No, parempi jatkaa tuon naaraan varjostamista. Ehkäpä se voisi auttaa minua…”
Hiiret eivät todellakaan voisi auttaa sitä, Leipäjuusto oli nyt kuulusteltavana, mutta tuo mekaanikko… hän todellakin toivoi, ettei olisi tekemässä pahaa virhettä.
BikerbabeJäsen- Posts : 1585
Join date : 02.01.2019
Age : 31
Tää tarina on aivan loistava 
. Tykkään ideasta Prätkähiiret vastaan Alienit, koska Aliens on yks scifi/kauhun isoimpia klassikoita. Lisäks se ötökkä on ihan sikaruma jos ei ota huomioon Predatoreja. Fiksuja ehkä mut ei o kyl hyvännäköisiä. Tykkään
. Tykkään ideasta Prätkähiiret vastaan Alienit, koska Aliens on yks scifi/kauhun isoimpia klassikoita. Lisäks se ötökkä on ihan sikaruma jos ei ota huomioon Predatoreja. Fiksuja ehkä mut ei o kyl hyvännäköisiä. Tykkään
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa