Montanan Kutsu (S)

Ficin nimi: Montanan kutsu
Kirjoittaja: Minde
Beta: HöpöHamsu ja Pahgiz
Tyylilaji/Genre: Toiminta / Draama
Ikäraja:S
Paritus/Päähenkilöt: Ei selkeää paritusta
Yhteenveto/Tiivistelmä/Summary: Miihkalin vierailu Maassa menee jo laskeutumisvaiheessa eri lailla kuin hän oli suunnitellut.. Onneksi nuorukainen tapaa matkallaan auttavaista väkeä.
Varoitukset: Viittauksia väkivaltaan / sotaan
Vastuunvapaus: En omista Prätkähiiriä Marsissa vain omat hahmoni ja tarinani. En myöskään hyödy ficeistäni rahallisesti.
A/N: Aikajanallisesti kolmas ficcini tässä reboottauksessani


Mosa nosti käden ylös, pysäyttäen takanaan tulevan joukon. Hiirisotilaat olivat löytäneet osittain hiekkaan hautautuneen hylätyn tukikohdan ja nyt oli aika tutkia mitä kyseinen rakennus oikein piti sisällään. He olivat päässeet ongelmitta sisälle rakennukseen, mutta nyt käytävä haarautui kahteen eri suuntaan.
”Miihkali. Ota ryhmäsi, tutkikaa itäinen puoli” Mosa komensi matalalla äänellä. ”Normiprotokollan mukaan, ei kovia ääniä, hätätilanteessa taas omat toimintamallinsa. Onko asia ymmärretty?”
”On. Mentiin sitten” nuori alikersantti vastasi ja kymmenen sotilasta seurasivat häntä oikeanpuoleiseen käytävään, Mosan ohjatessa loput joukoista vasempaan.
Kolmea tyhjää huonetta myöhemmin Miihkali alkoi olla varma, että rakennus oli täysin putsattu jo hyvän aikaa sitten.
”Jos seuraavassa ei oo mitään, annetaan radiosignaali poistumisesta ja lähdetään” hiirimies tokaisi alaisilleen ja nämä nyökkäsivät hyväksyvästi.
Seuraavan oven luona joukkueen mieliala kohosi hieman, kun he näkivät raskaan lukon ovessa. Tyhjiä huoneita ei varmistettu noin pontevasti.
Miihkali viittasi käytävän kulmaan varmistukset ja sitten vakaimman käden omistava Gale alkoi omalla laseraseellaan leikata lukkoa rikki.
Viittä minuuttia myöhemmin kuuluva kilahdus kertoi nuoren sotilaan onnistuneen, ja hän ja Miihkali laskivat lukon jäänteet mahdollisimman äänettömästi lattialle.
Miihkali työnsi kädellään oven auki ja sotilaat valottivat sisäpuolta.
”Osuttiinko me Stiltonin aarrearkulle vai mitä?” Dion-niminen sotilas naurahti käheästi.
Huoneessa oli metrikaupalla hyllyjä, joista etummaisiin oli varastoitu lääkkeitä, huopia ja jopa laseraseiden varasäiliöitä.
”Tutkitaan huone ensin, sitten otetaan kantoon se mitä saadaan. Kaks vahtiin. Pidetään melutaso pienenä” Miihkali komensi ennen kuin sotilaat ehtivät innostua enempää.
Kun huone oli todettu tyhjäksi, sotilaat kerääntyivät oven luo miettimään jatkoa. Käyttökelpoista tavaraa oli paljon enemmän kuin he olivat osanneet ajatellakaan.
Miihkali naputteli kypäräradioon morsetusviestin Mosalle ja venytteli hieman niskojaan. Päivä oli jo kääntymässä illaksi, pian olisi pakko miettiä yöpymistä.
Kumea ääni sai sotilaat valpastumaan ja tarttumaan aseisiinsa. Samassa Mosan lähettämä hätämorsetus kaikui radioista heidän korviinsa.
”Raiderit päätti tulla moikkaamaan” Miihkali tulkitsi viestin ensimmäisenä. ”Takasin sinne mistä tultiin! Kutsumattomia vieraita ei kestitä!”
Sotilaat juoksivat tukikohdan sisäänkäynnille alikersantin perässä.
Mosan joukot olivat jo asemissa sisäänkäynnin ympäristössä ja yrittivät tulituksella ajaa raidereita kauemmas.
”Nuo kuolakallet vois keksiä harrastuksen tai pari!” Mosa ärähti tervehdyksen Miihkalille kun alikersantti maastoutui hänen viereensä kiven taakse. ”Ei iso porukka, mut ihan tarpeeks aiheuttaan mulle päänsäryn!”
Miihkali yskäisi hieman, että sai pidettyä naurunsa aisoissa ja nosti katseensa taivasta kohti.
”Ja nyt saat sitten aivovamman kaupantekijäisiksi. Pari plutolaisalusta päätti tulla kuokkiin myös!”
”PERÄÄNTYMINEN VÄLITTÖMÄSTI!” Mosa karjaisi niin että ilman kypäräradiotakin viesti tuli heti selväksi kaikille hiirille.
Miihkali hyppäsi prätkänsä satulaan ja virnisti itsekseen, kun toinen aluksista laskeutui ja sen ramppi aukesi.
”Mä avaan teille turvallisen tien. Nähdään tukikohdassa!” alikersantti huikkasi kypäräradioon ja ajoi prätkällään kohti alusta.
Rampilla Miihkali potki neljä plutolaissotilasta maahan ja aluksen sisällä teki prätkällään 360 asteen pyöräytyksen, jonka seurauksena kolme sotilaista lensi ulos aluksesta ja kaksi päin läheistä seinää.
”Sori, teillä on verot maksamatta! Aluksenne takavarikoidaan välittömästi!” hiirimies huikkasi, hyppäsi voltilla ajokkinsa satulasta, tarttui sotilaita rinnuksista ja heitti nämä ulos.
Miihkali iski nyrkillään sulkunappia, joka sulki aluksen oven ja veti lastausrampin sisään. Tämän jälkeen hän juoksi ohjaamoon.
”Onneks on tullu peruskurssi tähän nahkiaismalliin suoritettua.” hiirimies mutisi aluksen noustessa ilmaan.
Avattuaan turvallisen reitin armeijan sotilaille Miihkali huokaisi helpotuksesta. Varoittamatta alus nytkähti, kun sen suojakenttään osui ohjus.
”Kuka kehtaa-!” Miihkali ärähti ja vilkaisi tutkaa. ”No tietysti, se toinen muikkupurkki..”
”Alikessu! Pärjäätkö sä?!” Dionin ääni huikkasi kypäräradioon.
”Mä houkuttelen tuon sillisäilykkeen perääni. Huolehtikaa vaan ittenne turvaan!” hiirimies vastasi.
Miihkali ampui pari ohjusta kohti toista alusta ja veti sitten kahvasta moottorien tehot täysille.
Onneksi toisen aluksen pilotti oli helposti ärsytettävissä ja lähti heti jahtaamaan Miihkalin ohjaamaa alusta.
Kiertorata tuli ja meni ja alus roikkui yhä Miihkalin kannoilla.
”Sillähän intoa piisaa..” hiirimies mutisi ja vilkaisi aluksen polttoainemittaria. ”Tuo saattais riittää Maahan asti.. Selvä sitten, Moto-setä saa musta kalakaverin pariksi päiväksi, ku Santtu-neiti tarkistaa aluksen!”
Miihkali lisäsi oikeanpuoleiseen moottoriin tehoja, saaden aluksen pyörähtämään 180 astetta. Kun vihollinen oli hänestä katsoen suoraan edessä, ampui takaa-ajajan moottorit rikki, lisäsi vielä lisää tehoja oikeaan moottoriin ja kun oli taas nokka kohti avaruutta, väänsi vasemmankin moottorin tehot pohjaan.

Maan kiertoradan lähestyessä Miihkali siirtyi hetkeksi ohjauspaikalta sivummaiselle istuimelle lukitsemaan Chicagon koordinaatteja, eikä hän huomannut Kuun suunnasta lähestyvää Plutolaisalusta. Hänen kulkuneuvonsa ei edes varoittanut vaarasta, sillä sen tietokone tulkitsi aluksen liittolaiseksi.
”Lähestyvä alus, antakaa tunnuksenne!” radiosta kuuluva ääni säräytti terävän komennon.
Miihkali nosti katseensa, tajuten olevansa melkein nokakkain toisen plutolaisaluksen kanssa.
”Mikä samperin tunnus...” hiirimies mutisi paniikin hiipiessä selkää pitkin ylöspäin.
”Antakaa tunnuksenne!” komento toistui. ”Tai avaamme tulen!”
Ensimmäinen ohjus osui aluksen suojakilpeen, mutta seuraava repäisi toisen moottorin rikki.
”VOI HELVETIN-!” Miihkali parahti hypätessään pääohjaajan istuimelle ja tarttuessaan ohjaimiin.
Hän sai väistettyä seuraavan osuman, mutta toisen moottorin puuttumisen takia, alus valui sivuluisussa kohti Maata.
”Syteen tai saveen!” hiirimies murahti yrittäessään epätoivoisena jarruttaa syöksyä.

Asvalttitietä, jolla ei ollut yhtään katuvaloja, ajoi lava-auto. Rokki pauhasi ja apukuskin paikalla oleva nuori mies lauloi epävireisesti mukana.
Kuskina oleva mies kiristeli hampaitaan, mutta ei viitsinyt enää jäkättää toverinsa käytöksestä. Veli oli juonut pari olutta liikaa ja kuvitteli nyt selvästi olevansa rockin puolijumala.
Kun kappale loppui, laulaja vaati pysähdystä.
”Pidättele ny vielä puoli tuntia, sit ollaan äidin kaupalla” kuljettaja ärähti.
Ennen kuin apukuskin paikalla istuja ehti laukaista mitään nasevaa takaisin, hän huomasi liikettä ajovaloissa.
”VÄISTÄ!”
Kuljettaja jarrutti voimakkaasti ja pyöräytti rattia oikealle väistääkseen ajoradalla olevan hahmon ja hieman peräluisussa auto lopulta pysähtyi osittain pientareen puolelle.
”Mikä helvetti se oli?!” kuski parahti saatuaan puhekykynsä takaisin.
”Ehkä peura?” apukuski veikkasi, otti taskulampun hanskalokerosta ja avasi oven.
Kuski nappasi toisen valaisimen oven lokerosta. Miehet juoksivat tulosuuntaan katsomaan minkä ylitse olivat meinanneet ajaa. Ensin tiellä ei näkynyt mitään, mutta sitten tien vierestä ojasta kuului epämääräisiä ääniä ja kypäräpäinen hahmo nousi istumaan.
”Hei, ootko sä okei?” kuski lähestyi varovaisesti muukalaista.
”Ei taida olla..” apukuski totesi kun seisontayritys päättyi naama edellä maahan. ”Oliskohan käyny perinteiset eli ottanut muutaman liikaa, lähteny kännissä ajamaan ja eksynyt?”
”Selittäis kyl varusteet..” kuski mutisi kävellessään lähemmäs. ”Me ollaan vaan aika kaukana sairaalasta, jos hänellä on aivotärähdys..”
Miehet auttoivat muukalaisen seisomaan ja nuorempi riisui kypärän.
Kumpikin miehistä nielaisi järkyttyneenä tajutessaan, että heidän kannatteleva ja tajunnan rajamailla keikkuva tyyppi oli aikuisen miehen kokoinen humanoidihiiri.
”Mitä me tehdään?” apukuski kysyi paniikissa. ”Ei häntä voi viedä sairaalaan!”
Kuski puri miettiväisenä huultaan ennen kuin vastasi.
”Ei niin.. mut ei me tyyppiä tännekään voida jättää.. jää vielä oikeesti jonkun alle.”
Miehet taluttivat hiiren autonsa luo ja kun hän ei pysynyt istuvassa asennossa, laskivat hänet auton lavalle makuulle.
”No mitä nyt?! Alue 51 on pikkasen liian kaukana tähän hätään...” apukuski mutisi kädet puuskassa.
”Älä vitsaile!” kuski ärähti.
”No mistä muualta hän olis tänne tullu kuin tuolta?!” apukuski osoitti ylöspäin. ”Vai joutuiko tekemisiin ydinjätteen kanssa..?”
”Ny turpa kiinni...!” kuski hieroi ohimoaan yrittäen saada ajatuksiaan kulkemaan.
Hetken miehet olivat vaiti, mutta sitten kuski kaivoi kännykän farkkujensa taskusta. Hän ei keksinyt mitään muuta kuin soittaa äidilleen. Puhelin hälytti pari kertaa, mutta sitten linja avautui.
”Mitä pahaa te tähän aikaan yöstä olette keksineet?!” naisen ääni oli selvästi ärtynyt.
”Ei mitään! Oikeesti! Oltiin ajaa yhden tyypin päälle, kun hortoili keskellä tietä..” kuljettaja puolusteli ja selitti sitten tilanteen. ”Tyyppi on miehen kokoinen hiiri. Ei taida millään lähiseudun eläinlääkärillä riittää tropit hänen hoitamiseensa!”
Puhelun toisessa päässä oli hetken hiljaista, kun nainen sisäisti kuulemansa.
”Viekää hänet Silver Mooniin.” kuului komento.
”Miksi sinne?!” veljekset vastasivat melkein yhtä aikaa.
”Ei kuulu teille, mutta viette sen raukan sinne! Lexie ja Anette hoitavat jatkon!” naisen ääni kohosi ja miehet lupasivat totella.
Apukuski nousi lavalle varmistamaan, että hiirimies pysyisi kyydissä ja kuski lähti ajamaan eteenpäin.

Lexie sulki tallin oven haukotellen. Nuoren tamman varsominen oli sujunut odotetusti ja terve varsa jäi tyytyväisenä emonsa hoiviin imemään nisästä maitoa.
Nainen ajatteli raukeasti pääsevänsä kohta sänkyyn, mutta sitten lähestyvän auton ääni sai hänet pysähtymään päärakennuksen portaiden alapäähän.
Pian lava-auto ajoi pihaan ja pysähtyi hänen eteensä.
”Justin ja Jake. Mitäs te täällä tähän aikaan?” Lexie tunnisti miehet kylän kauppiaan, Berthan, aikuisiksi pojiksi.
”Me tarvitaan apua. Tai, hän tarvitsee” Justiniksi nimetty kuski osoitti lavalle.
Lexie tuli uteliaana lähemmäs ja henkäisi järkytyksestä nähdessään tajuttoman hiirimiehen.
”Me oltiin törmätä häneen päätiellä, hortoili kaistalta toiselle tajunnan rajamailla.. Äiti käski tuoda hänet tänne” Jake selitti hypätessään alas lavalta.
”Selvä. Kantakaa sisälle.” Lexie komensi koottuaan ajatuksensa.
Nainen kiiruhti edeltä ovelle ja opasti miehet yläkerran ensimmäiseen vierashuoneeseen. Justin ja Jake laskivat hiirimiehen sängylle ja siirtyivät sitten käytävään odottamaan.
Lexie liittyi heidän seuraansa varttia myöhemmin.
”Kaikki tyypillä okei?” Justin kysyi varovaisesti.
”En oo täysin varma, mut melkoisen tällin hän on saanut päähänsä. Nyt tajunta alkaa onneks palata, muut vammat tulee paremmin ilmi, kun hän on kunnolla tajuissaan. Mä jatkan tästä, voitte lähteä. Mutta..” nainen katsoi miehiä tiukasti kädet puuskassa. ”Te ette nähneet mitään. Ette kuulleet mitään. Ettekä puhu mitään!”
Miehet vilkaisivat toisiaan ja nyökkäsivät sitten vakavina.
”Me luvataan ja vannotaan.. mut jos me saadaan vinkkiä siitä, miten hän päätyi tielle, me tullaan kertomaan okei?” Justin ehdotti.
”Ja nimenomaan tulette tänne, ettekä soita puhelimella.” Lexie komensi tiukasti.
”Kyllä rouva!” veljekset lupasivat kuorossa.
Tilan emäntä saattoi miehet ulos ja tuli sitten takaisin sisälle.

Miihkali availi silmiään hämärässä huoneessa. Puoliksi suljetun oven takaa kuului vaimeaa puhetta. Hetken hiirimies yritti muistella tapahtumia, mutta muistikuvat katkesivat siihen, kun hän pääsi aluksesta ulos. Miten hän oli tähän huoneeseen joutunut?
Miihkali nosti käsiään ja sävähti kivusta. Oikeaa rannetta pakotti aika mojovasti, mutta ainakaan hänellä ei ollut käsikahleita sen merkkinä, että olisi vankina.
Äänet oven takana vaimenivat, kun puhujat menivät kauemmas.
Hiirimies kokeili nousta istumaan, mutta kyljen kipu pakotti hänet äkkiä takaisin makuulle.
”Vitsin hienoa..” Miihkali mutisi ohimoaan hieroen. ”Missähän mä ees oon..”
Askeleet kuuluivat nousevan portaita ylös ja ovi avautui.
Hiirimies siristeli silmiään käytävältä tulevan valon takia ennen kuin erotti tulijan tarkemmin. Ovella seisovalla ihmisnaisella oli kihara, ruskea tukka, pisamia ja vihreät silmät. Vaatetuksena oli ruudullinen paita ja farkut.
”Jahas, sitä on herätty. Millainen olo?” nainen totesi pienesti hymyillen.
”Ihan.. Taidan jäädä eloon.” Miihkali vastasi hämillään.
Hänen kypäränsä oli oven vieressä olevan tuolin päällä, mutta selvästikään ihmisnainen ei pelännyt häntä.
”Helpottavaa kuulla. Sattuuko johonkin? Siis muuhun kuin päähän” nainen kysyi tullessaan lähemmäs.
”No käteen ja.. Kylkeen..” hiirimies vastasi. ”Tuota.. Anteeks, mutta missä mä oon?”
”Planeetta Maa, USA ja Montanan osavaltio.” nainen selitti hymyillen istuessaan tuolille sängyn viereen. ”Mä oon Lexie Madison ja tää on mun omistama hevostila, Silver Moon.”
”Hevostila..” Miihkali mutisi katsellessaan ympärilleen huoneessa. ”Tuota.. anteeksi rouva, mut.. miten mä päädyin tänne?”
”Läheisen kylän kauppiaan pojat löysi sut hortoilemasta tieltä tajunnan rajamailla. Onneks eivät ajaneet sentään päälles.” Lexie vastasi.
Miihkali nielaisi muistaessaan lähestyvät kirkkaat valot, kahden miehen puheäänet ja sitten matkan tärisevällä alustalla töyssyistä tietä pitkin.
”Mä oon Miihkali. Hauska tavata, vaikka vähän yllättäen.. Tuota, anteeksi et jankkaan mut.. Miks he toivat mut tänne, eikä..” hiirimies mietti mikä oli Maassa se taho joka otti kiinni tunkeilevia avaruusmatkaajia.
Ennen kuin Lexie ehti vastata, huoneen ovelta kuului koputus.
”Lexie..? Ootko sä siellä?” tytön ääni kysyi varovasti.
”Joo, tuu sisälle vaan. Saatiin yllätysvieraita.” tilan emäntä huikkasi.
Ovi avautui isommalle ja sisälle käveli aamutakki yllään punahiuksinen, teini-ikäinen hiirityttö.
Miihkali ja hiirityttö tuijottivat toisiaan silmät suurina.
”Selittäiskö Tanyan läsnäolo sen asian, miks sut tuotiin tänne?” Lexie yritti kovasti pitää nauruaan kurissa.
”Mä jo mietin et löin pääni liian lujaa..” hiirimies mutisi hämillään siirtäessään hetkeksi katseensa tilan emäntää kohti.
”Miihkali jää tänne siksi aikaa, et toipuu parempaan kuntoon. Nyt, painu nukkuun. Sä ja Anette hoidatte aamutallin” Lexie komensi lempeästi hiirityttöä.
”Okei.. syntyikö Dellan varsa jo?” Tanya kysyi.
”Jep, terve tammavarsa. Näet sen aamulla.” tilan emäntä vastasi.
Tanya vilkaisi nopeasti Miihkalia kohti.
”Hy-hyvää yötä.” hiirityttö kuiskasi ennen kuin poistui huoneesta.
Miihkali käänsi kysyvän katseensa Lexietä kohti, mutta nainen pudisti hieman päätään sen merkiksi, että kysymykset oli parasta jättää toiseen kertaan.
”Mä käyn hakees sulle kipulääkettä ja sit suosittelen nukkumista. Jutellaan paremmin aamun puolella.” tilan emäntä ilmoitti noustessaan ylös.
Nielaistuaan valkoisen tabletin ja hörpättyään vettä, väsymys alkoi painaa hiirimiehen silmiä kiinni. Kaipa tämä oli niin turvallinen paikka, että saattoi yöunet nukkua ilman pelkoa hyökkäyksestä.

Seuraavana aamuna Miihkali heräsi, kun aurinko alkoi paistamaan ikkunasta sisälle. Hiirimies vilkaisi seinällä olevaa kelloa, sen viisarit lähestyivät jo kahtatoista. Hän oli nukkunut sikeästi ja unia näkemättä yllättävänkin pitkään.
Lexie koputti oveen ja tuli luvan saatuaan sisälle.
”Huomentapäivää. Sitä on herätty” nainen virnisti. ”Olisko nälkä? Lihakeitto on kohta valmista.”
Miihkalin vatsa päästi kovan murinan ja hän virnisti nolona.
”Tuo tais olla ”kyllä”.” tilan emäntä naurahti, mutta vakavoitui sitten. ”Pääsetkö istuvaan asentoon?”
Hiirimies pääsi ilman tukea istumaan sängyn reunalle, mutta kyljen kipu pakotti pitämään sitten taukoa.
”Mä tutkin sut nopeasti yöllä sen mitä pystyin. Lopullisesta voinnistas on vaikea sanoa, ku ykskään tän alueen lääkäri ei oo erikoistunu Marsilaisiin. Pieni ihme silti, että palasit tajuihis maahansyöksys jälkeen.” tilan emäntä antoi tilannetiedotuksen.
”Kuinkahan monen vuoden tuurin mä käytin kerralla..” hiirimies naurahti.
”Muutaman kymmenen, veikkaisin.” Lexie tyrskähti naurusta. ”Mä käyn hakees sulle ruokaa, tuun pian takas.”
Miihkali hengitti pari kertaa syvempään, sen mitä kylki antoi myöden ja nousi sitten jaloilleen. Hiirimiehen oli pakko ottaa seinästä tukea, kun kipu vihlaisi, mutta sitten olo normalisoitui sen verran kuin mahdollista oli ja hän pystyi irrottamaan otteensa.
”Heiheihei! En antanu lupaa nousta!” Lexie ärähti.
”Anteeks rouva, mut mä en halua olla liian isoksi vaivaksi” Miihkali vastasi. ”Siinäkin oli jo ihan tarpeeksi, et otit mut kattos alle..”
Tilan emäntä puuskahti äkäisesti, mutta päätti sitten olla vänkäämättä hiirimiehen kanssa asiasta. Kai tämä itse tiesi omat rajansa.
”Jalat toimii kuten pitää?” ihmisnainen varmisti.
”Joo, ainakin nyt tuntuu siltä.” Miihkali vastasi ja seurasi sitten tilan emäntää portaita pitkin alakertaan.
Keittiön ruokapöydän ääressä istuivat Tanya ja vaaleahiuksinen ihmisnainen.
”No kappas vaan. Aika kovat kertoimet henkiin jäämisen suhteen, kun oot jo jaloillas.” vaalea nainen virnisti. ”Mä oon Anette.”
Miihkali esittäytyi naiselle ja istui sitten vapaalle tuolille Tanyan viereen.
”S-sattuuko kovasti?” hiirityttö kysyi kulmat huolestuneesti rypyssä, kun hiirimiehen oli pakko tasailla hengitystään hetki. ”O-otatko kipulääkettä lisää?”
”Oon kyl pahempiakin vammoja joskus saanu, tän kivun kans pärjää kyllä.” Miihkali vakuutti.
Lexie nosti keittokattilan pöytään ja istui sitten itsekin alas.
Syömisen lomassa naiset kertoivat hevostilasta ja Montanasta.
Kukaan pöytäseurueesta ei kysellyt sanallakaan syytä Miihkalin pakkolaskulle, mutta ihan yhtä avoimeksi jäi selitys siitä, miksi Tanya asui Silver Moonissa.
”Ha-haluaisitko sä käydä ulkona?” hiirityttö kysyi, kun astiat oli kerätty pois syömisen jälkeen.
”Raitis ilma tekis kyl ihan hyvää. Näkis paremmin millaises paikas oikein oon.” Miihkali vastasi ja nousi pöydästä tukea ottaen jaloilleen.
”Huikatkaa sitten, jos tarvitset enemmän kävelytukea tai kipulääkettä.” Lexie muistutti ennen kuin nuoret lähtivät ulos.
Tanya opasti Miihkalin etuovelle ja avasi sen. Heti portaiden yläpäässä hiiriä vastaan tuli kaksi mustavalkoista koiraa, jotka nuuhkivat Miihkalin tarkasti ja siirtyivät sitten hännät heiluen avoimen oven kautta sisätiloihin.
”Le-lexien koirat. Rufus ja Cissy.” Tanya selitti pienesti hymyillen.
Hiirityttö johdatti nuorukaisen hevosaitauksen luo ja päästi pitkän vihellyksen. Hirnunta kuului kaukaa, mutta pian aidan luo laukkasi iso, ruskea hevonen.
”Hurjaa.. en mä tienny et ne on näin isoja” Miihkali naurahti ojentaessaan varovaisesti kätensä ison eläimen nuuhkittavaksi.
Hevonen hamusi hetken hänen kättään, mutta todettuaan ettei hiirimiehellä ollut makupaloja, Pascal käänsi päänsä Tanyan puoleen.
Hiirityttö rapsutti hevosen päätä hellästi antaessaan sille pienen leivänpalan.
Miihkali katseli ympärilleen. Maisema oli todentotta erilainen kuin Chicagossa. Tilan rakennusten lisäksi lähistöllä oli vain hevoslaitumia, vuoria ja hiekkatie, joka katosi pienen metsikön taakse.
Hiirimiehestä tuntui, kuin hän olisi maailman reunalla, kaukana kaikesta. Myös siitä taistelukentästä, josta hän oli lähtenyt vähän yllättäen karkumatkalle reilu vuorokausi takaperin.
”Sa-sattuuko..?” Tanya kysyi huomatessaan Miihkalin hiljaisuuden.
”Ei.. on vaan aika paljon mielen päällä.” hiirimies naurahti.
”Ha-haluatko kertoa..?” hiirityttö kysyi empivällä äänensävyllä. Hän ei todellakaan halunnut painostaa tai udella liikoja.
Miihkali mietti hyvän aikaa mistä aloittaisi.
”E-ei siis oo pakko..” Tanya kuiskasi. ”Me-menneisyys on omasi.. mu-mut jos me voidaan jotenkin a-auttaa..”
”Mä taidan olla jumissa täällä.. et kyl mä kerron, ku keksin mistä aloitan.” hiirimies virnisti tuskaisesti ottaessaan aidasta tukea.
Kipu alkoi olla aika kova.
”Me-mennään takas sisälle.. E-ei ollu pyyntö!” Tanya ilmoitti yllättävän käskevällä sävyllä ja Miihkali totteli mukisematta.
Lexie ja Tanya auttoivat hiirimiestä kävelemään portaat ylös ja sängylle päästyään Miihkali otti vastaan vänkäämättä kipulääkkeen.
”Oikeesti, poju, sun ei tarvi todistella meille et oot elämäs kunnossa” tilan emäntä motkotti. ”Sä saat levätä niin kauan, kun siltä tuntuu.”
”Mu-mut.. mä oon teille vaan taakaksi..” Miihkali mutisi nolona.
Lexie puuskahti ärtyneesti ja napautti hiirimiestä ohimoon etu- ja keskisormellaan.
”Sä teet vaan itse itelles hallaa jos yrität tehdä jotain sellaista mihin kuntos ei riitä. Nyt makuuasentoon siitä! Menikö perille?!” nainen ärähti.
”Me-meni rouva.. kiitos, rouva..” hiirimies nielaisi vaikeasti.
”Tanya, katso että hän kans pysyy aloillaan, kunnes lääke alkaa vaikuttaa.” Lexie komensi hiirityttöä ennen kuin poistui huoneesta.
”Ku-kuulit mitä talon ro-rouva sanoi.” Tanya virnisti istuessaan tuolille sängyn viereen.
”Erittäin selkeesti..” Miihkali naurahti nolona.
Hetkellinen hiljaisuus laskeutui huoneeseen, Tanya antoi kirjahyllystä Miihkalille vanhan sarjakuvakirjan ja otti itselleen selattavaksi toisen.
”Tuota.. saako kysyä miten kauan sä oot asunu täällä?” hiirimies kysyi varovaisesti.
Tanya mietti hetken ikkunasta ulos tuijottaen.
”Me-melkein vuosi.. silloin ta-tais olla heinäkuu ku tulin.. ja ny on kevät.” hiirityttö vastasi.
”Ja oot viihtynyt?” Miihkali varmisti.
”O-oli siinä alussa oma ku-kulttuurishokkinsa mut..” Tanya nielaisi vaikeasti ja hieroi käsivarttaan kuin häntä viluttaisi. ”Mieluummin täällä kuin siellä.. e-edellisessä paikassa..”
Hiirimies puri huultaan. Hän oli vissiin sohaissut puheillaan pahemman luokan herhiläispesää.
”Sori.. ei ollu tarkoitus nostaa mieleen ikäviä juttuja..” Miihkali vastasi matalalla äänellä.
”Ei ne si-sieltä katoa va-vaikka jättäis puhumatta..” hiirityttö totesi vaisulla äänellä ja hymyili pienesti. ”Su-sulla ei niin dramaattisia syitä tulla tänne..?”
”Jooei. Meni vähän.. yks operaatio pieleen ja yritin auttaa muut meidän ryhmästä karkuun valtaamalla plutolaisaluksen omiin nimiin..” Miihkali naurahti ohimoaan hieroen. ”Se ei todellakaan mennyt niin ku olin kuvitellut..”
”J-ja ny oot jumissa täällä..?” Tanya varmisti.
”Jep.. mä en muista minne aluksen ”parkkeerasin”, eikä se kosla taida enää olla ajokuntoinenkaan..” hiirimies naurahti surkeana.
Hiirityttö taputti Miihkalia osaaottavasti hartiaan.
”Lexie pyysi sun lö-löytäneitä miehiä pitämään silmät auki, jos lö-löytävät jälkiä putoamispaikasta tai koko aluksen romun” Tanya yritti parhaansa mukaan piristää toipilasta.
”Se olis kyl kiva.. jos mun prätkä olis ehjä..” hiirimiehen ääni vaimeni ja hän nukahti.
”Nuku hyvin.” hiirityttö kuiskasi poistuessaan huoneesta ja sulki oven hiljaa perässään.

Pari päivää Miihkalilla meni lähes täysin sänkypotilaana nukkuessa, mutta pienen kuumeilun jälkeen hän alkoi tuntea olevansa lähes toipunut.
Hiirimies halusi korvata jotenkin Lexielle majoituksensa ja osallistua tilan töihin. Tästä seurasi melkoinen tahtojen taistelu, mutta lopulta tilan emäntä antoi periksi. Loppukaneettina Lexie ilmoitti sitovansa Miihkalin sänkyyn, jos hän loukkaisi itsensä yrittäessään tehdä liian raskaita hommia.

Miihkali ja Tanya olivat käyneet aamupäivällä tarkastamassa laitumen juomapaikan.
Hiirikaksikko oli juuri tullut takaovesta keittiöön, kun pihaan ajoi iso, musta auto.
”En tiedä ketään, jolla on tuollainen auto. Menkää yläkertaan ja pysykää poissa näkyvistä siihen asti et tajuavat lähteä” Lexie komensi hiiriä ja Tanya työnsi Miihkalin edellään portaisiin.
”E-ei mitään uutta.. ky-kylällä vaan harva tietää musta, parempi o-ottaa varman päälle..” hiirityttö selitti kuiskaten samalla kun sulki vierashuoneen oven ja istui sängyn reunalle.
Miihkali nyökkäsi istuessaan Tanyan viereen. Ikkuna oli auki ja kun heistä kumpikin oli varustettu tarkemmalla kuuloaistilla, he kuulivat sananvaihdon yhtä selvästi kuin olisivat vieressä seisoneet.
”Hyvää päivää, rouva” hieman nasaaliääninen mies tervehti. ”Pyydämme anteeksi tunkeilua, mutta tarvitsisimme apuanne.”
”No jos kerran voimme auttaa. Mikä on vialla?” Lexien ääni vastasi.
”Olemme täällä armeijan asialla. Muutama päivä sitten kadotimme uuden lentoaluksen prototyypin ja sitä ohjanneen hävittäjälentäjän. Viimeiset havainnot tutkassa olivat tällä alueella. Oletteko nähneet mitään erikoista?” mies kysyi.
”En valitettavasti taida voida auttaa.” tilan emäntä pahoitteli.
”No me jatkamme matkaa. Jos jotain muistuu mieleen..” Mies ojensi laiskasti käyntikorttiaan.
”Soitan kyllä. Onnea etsintään” Lexie vastasi ja otti kortin hieman vastahakoisesti vastaan.
Kahdet askeleet kävelivät ajoneuvon luo ja pian auto kurvasi pois pihasta.
”Toinen hyypiö yritti livahtaa talliin, mutta teki erittäin vikkelän U-käännöksen, kun näki mut ovella koirien kanssa.” Anette puuskahti seuratessaan Lexietä sisälle. ”Rufus, Cissy, voi lopettaa haukkumisen. Limanuljaskat lähti jo.”
”Vai että hävittäjälentäjää etsivät.” Miihkali hymähti sarkastisesti hänen ja Tanyan tullessa alakertaan.
”Sillä tarinalla saa äkkiä paikannettua tyypit, jotka näki sun mahalaskun. Eli ei mee kauaa, että löytävät aluksen.” Lexie murahti heittäessään käyntikortin keittiön tasolle. ”Hyi hemmetti mun nenäs haisee vieläkin se mädän kalan haju. Eivät vissiin osanneet säilyttää eväsleipiään oikein..”
Tanya, joka oli ottanut salaattitarpeita jääkaapista, pudotti kurkun ja salaattikerän lattialle.
”Mi-mitä sä sanoit...” hiirityttö kuiskasi.
”Että tyyppien auton suunnalta tuli mädän kalan löyhkä. Mä ajattelin et oli heidän eväsleivät menneet pilalle..” Lexie katsoi Tanyaa ihmeissään.
”Ei eväsleivät. Tyypit tais olla valepukuisia plutolaisia.” Miihkali parahti.
”Siis niitä tän galaksin pahoja tyyppejä?” tilan emäntä varmisti huultaan purren.
”Just niitä. Eli ne samperin suolakalat jäljitti mut tänne!” hiirimies iski vihaisena nyrkillä ovenkarmia.
”Heiheihei. Ne ei tiedä, että sä oot täällä. Jake ja Justin lupasivat pitää turpansa kii. Muut lähistön ihmiset ei oo nähneetkään sua.” Anette rauhoitteli.
Vaalea ihmisnainen kietoi käsivartensa tärisevän Tanyan hartioille.
”Silti! Mun läsnäolo täällä vaarantaa teidät.. ja..” Miihkali vilkaisi hiirityttöä huolestunut ilme kasvoillaan.
”Ekaksikin, sä oot yhä toipilaana. Tokaksi, sulla ei oo alusta tai muutakaan kulkuneuvoa, jolla paeta tuota iilimatokaksikkoa. Ja jos sulla olis toimiva ajoneuvo, minne sä menisit? Puolikuntoisena et jaksa ajaa pitkälle.” Lexie antoi tulla armottomasti ja Miihkali lysähti henkisesti lyötynä istumaan.
”Ja kolmanneksi. Sä joudut niiden eviin vain mun kuolleen ruumiini yli.” tilan emäntä sanoi hiljaisella äänellä.
Miihkali vilkaisi Lexietä nopeasti. Hän ei ollut varma oliko tuo viimeinen lause tarkoitettu hänelle vai Tanyalle, mutta hän kyllä uskoi ihmisnaisen tarkoittavan joka sanaa.

Kun tilan hevoset oli haettu talliin yöksi ja ruokkimiset oli hoidettu, nelikko istui pöydän ääreen syömään iltapalaa.
Juuri kun Anette oli antamassa koirille näiden iltaruokaa, Rufus ja Cissy alkoivat haukkua ja juoksivat ovelle.
Lexie nousi seisomaan.
”Tietä pitkin tulee auto. Tanya, Miihkali. Yläkertaan. Älkää laittako valoja.” tilan emäntä antoi tilannetiedotuksen ja komennot lyhyin lausein.
Hiirikaksikko siirtyi vierashuoneeseen näkösuojaan.
Anette ja Lexie menivät ulos autoa vastaan, tilan emäntä huokaisi pienesti helpotuksesta tunnistaessaan lava-auton.
”Ehtoota rouva.” Justin tervehti hypätessään pois kuskin paikalta. ”Meillä on teidän vieraalle jotain.”
”Mitähän jotain..?” Lexie kysyi empivästi.
Jake avasi auton perälaudan ja miehet nostivat lavalta kovia kokeneen moottoripyörän.
Anette kohotti pienesti kulmiaan. Hän olisi voinut vannoa, että prätkä väläytti hieman keulavalojaan.
”Mistä te tämän ajokin löysitte?” tilan emäntä kysyi kulmat rypyssä.
”Kylällä pyöri kaks sliipattua äijää kyselemässä jostain hävittäjälentäjästä. Me seurattiin niiden autoa metsätielle, siellä oli jonkin aluksen jäänteet ihan romuna. Tää prätkä oli romusta parinsadan metrin päässä!” Jake selosti innoissaan. ”Se on sen tyypin, joka me tuotiin tänne pari päivää sitten, vai mitä?”
Lexie ja Anette vaihtoivat huolestuneen katseen.
”Näkivätkö ne pukuäijät teitä?” vaalea nainen kysyi.
”En tiedä, ne häipy siitä aluksen romun luota jonnekin ku me kannettiin prätkä omalle autollemme..” Justin vastasi.
”Voi helkkari!” Lexie parahti. ”Ei sitten mielessä käynyt, että he antoivat teidän ottaa pärrän, että pystyvät seuraamaan minne viette sen?!”
Miehet vilkaisivat toisiaan ja kumpikin nielaisi vaikeasti.
Anette jupisi kirosanoja espanjaksi kädet lanteillaan, mutta rauhoittui sitten.
”Tehty mikä tehty. Prätkä on nyt täällä, haluttiin me sitä tai ei.” vaalea nainen totesi. ”Mitäs nyt?”
”Viedään se autotalliin.” tilan emäntä päätti.
Kun prätkä oli saatu näkösuojaan, Lexie kääntyi katsomaan miehiä tiukka ilme kasvoillaan.
”Ja nyt te kaksi lähdette parin päivän kalastusretkelle. Ei väliä minne, ei edes väliä sillä onko siinä järveä lähimaillakaan. Menikö jakeluun?” tilan emäntä käski.
”Joo meni..” miehet vastasivat noloina kiivetessään autoonsa.
Miihkali ja Tanya tulivat alakertaan naisten palatessa sisälle. He olivat kuulleet keskustelun raollaan olevan ikkunan kautta.
”Sa-sahanpuruako niillä miehillä on a-aivojen tilalla?” Tanya puuskahti äkäisesti.
”Mä mietin joskus ihan samaa..” Lexie huokaisi ohimoaan hieroen. ”Kilttejä poikia he ovat, mut eivät aina ajattele loppuun asti..”
Miihkali veti eteisessä saappaat jalkaansa.
”Mä käyn tsekkaamassa mun prätkän..” hiirimies mutisi, mutta tilan emäntä pysäytti hänet.
”Sori vaan, mut et mene” nainen ilmoitti kädet puuskassa.
”Jos ne sliipatut äijät on fisuja ja he seuraavat Justinia ja Jakea, ne on kohta tarkkailemassa tilaa!” Anette komppasi ystäväänsä. ”Haluatko sä tosiaan noin innokkaasti jäädä kiinni?”
”E-en mutta..” hiirimies mutisi, kunnes hiljeni.
”Tästä lähtien te kaksi ette mee ulos, ennen kuin me päästään limanuljaskoista eroon, lopullisesti” Lexie ilmoitti hiirille.
Miihkali nyökkäsi ja naiset menivät keittiöön.
”Sori.. et mä sekoitin teidät kaikki tähän..” hiirimies sanoi vaimealla äänellä Tanyalle.
Hiirityttö pudisti päätään.
”E-et sä tehny sitä tahallas.” Tanya yritti piristää Miihkalia ja tönäisi hellästi hänen hartiaansa.
Hiirimies iski ärtyneenä nyrkin seinään.
”Hitto! Olisinpa pudonnu Chicagoon kuten alunperin meinasin.. Moto-setä ja sen kaverit olis suomustaneet nuo makrillit jo aikaa sitten!” Miihkali puuskahti.
Tanya tuijotti hiirimiestä silmät suurina.
”Tuota.. siis joo. Maassa on muitakin Marsin hiiriä kuin me, ja..” hiirimies yritti selittää asiaa hoksattuaan hiiritytön hiljentyneen olemuksen.
”Jo-jos Moto on sun setäs.. niin Vinski ja Turbo on myös tuttuja sulle?” Tanya kysyi ääni täristen.
”No jep! Sä tunnet heidät myös?” Miihkali kysyi yllättyneenä.
Hiirityttö nyökkäsi.
”S-se on a-aika pitkä juttu, mut.. Lexie ja Santtu.. he o-ovat serkuksia.” Tanya selitti hiljaisella äänellä.
”Universumi kutistui just..” Miihkali puuskahti ja kaksikko tyrskähti naurusta.
Tanya tarttui hiirimiestä ranteesta ja kiskoi hänet keittiöön.
”Le-lexie! Sa-santulle pitää soittaa heti!”
Kun hiirimies oli kertonut olevansa Moton siskonpoika ja tuntevansa Chicagon kolmikon muutenkin hyvin, tilan emäntä yritti soittaa Santulle.
”Meni vastaajaan.” Lexie totesi huultaan purren. ”Noh, hän soittaa kyl takaisin heti kun ehtii.”
Anette naputteli hermostuneena kynsillään pöydän pintaa.
”Mitä tehdään, jos ne hyypiöt ilmestyy tänne? Leikitään tyhmää ja sanotaan ettei tiedetä mitään hävittäjälentäjästä tai prätkästä?” vaalea ihmisnainen kysyi hermostuneena.
Lexie käveli muutaman askeleen edestakaisin keittiössä ja vilkuili puhelintaan ärtyneenä. Olikohan Chicagossa tilanne päällä, kun serkku ei pystynyt soittamaan heti takaisin? Nainen yritti soittaa uudestaan, mutta kuten edellinen puhelu, sekin meni vastaajaan.
”Vielä ei urpoista kuulu mitään, joten pakko sitä on hetkeksi meidän kaikkien yrittää nukkua ees hetken aikaa” tilan emäntä pohti ääneen. ”Ja meidän taitaa olla viisain muuttaa nukkumisjärjestelyjä. Tanya, sun huoneen ikkuna on takapuolelle taloa ja siellä on kunnon pimennysverhot. Sieltä myös pääsee äkkiä keittiön kautta ulos, jos tiukka paikka tulee. Jos ei oo liian kiusallista, mä ehdottaisin et Miihkali tulee sun kämppäkaveriksi kunnes päästään limanuljaska-uhasta eroon. Mitä sanotte?”
Tanya nyökkäsi ja nousi seisomaan.
”Mä voin nukkuu sohvalla” hiirityttö ilmoitti tyynesti ennen kuin kiiruhti laittamaan huonetta kuntoon.
”Heiheihei! Eihän se sovi-!” Miihkali yritti herrashiirenä torpata ajatusta.
”Nyt tottelet!” Lexie ja Anette kivahtivat yhteen ääneen.
Huomattuaan käskyn tulleen duettona, naiset tyrskähtivät naurusta.
”Vain siksi aikaa, että tyypit luovuttaa sun etsimisen suhteen tai me saadaan yhteys Chicagoon ja sieltä apujoukkoja, okei?” tilan emäntä pehmensi komentoaan.
Miihkali raapi niskaansa ja nyökkäsi sitten.

Miihkali kääntyi sängyllä kyljelleen ja vilkaisi sohvan suuntaan. Tanya makasi kyljellään kasvot häneen päin. Hiirityttö rypisti hieman kulmiaan ja avasi silmänsä.
”Sori.. sohva ei taida olla se mukavin nukkumapaikka.” hiirimies totesi hiljaisella äänellä.
Tanya hymyili.
”M-mä oon nukkunu pahemmillakin alustoilla.. ja olo on turvallisempi, ku joku muukin on samassa huoneessa.” hiirityttö kuiskasi takaisin. ”Sä vaan pyörit ja hyörit melkoisesti..”
Miihkali virnisti nolona.
”Liikaa mielen päällä.. ja ahdistaa jo ajatuskin, ettei pääse ulos..” hiirimies vastasi. ”Plus se, et mä sotkin teidät melkoiseen liemeen..”
Tanya nousi istumaan sohvalla.
”Siltä mustakin tuntui, kun..” hiirityttö aloitti, mutta sanat tuntuivat juuttuvan kurkkuun.
”Kun..?” Miihkali yritti johdatella puhetta eteenpäin.
”Kun päädyin Chicagoon.. ja..” Tanya kääntyi selkä hiirimieheen päin, veti hiuksiaan sivuun ja paljasti niskassaan tummentuneen jäljen, joka jatkui alaspäin yöpaidan alle. ”M-mun e-entiset omistajat tuli hakeen mua..”
”Omistajat?” hiirimies toisti kulmat rypyssä.
Hiirityttö kääntyi katsomaan häntä.
”Niin.. mut myytiin orjaksi Plutoon, ku olin pikkutyttö.” Tanya vastasi tuskin kuiskausta kuuluvammin, hän pelkäsi millaisen reaktion tämä paljastus aiheuttaisi.
Miihkali siirsi nolona katseen käsiinsä ja yritti kovasti miettiä mitä vastaisi.
”Mä... oon pahoillani.. en oikeen tiedä mitä sanoisin..” hiirimies totesi hetken hiljaisuuden jälkeen.
”E-ei mikään ke-kevyt keskustelunaihe..” hiirityttö virnisti sarkastisesti asettuessaan taas makuulle.
Miihkali tyrskähti naurusta, siitä he ainakin olivat yhtä mieltä, että tuosta aiheesta ei iskettäisi juttua ihan ventovieraille.
”Anna mä arvaan.. Moto-setä ja sen kaverit rökitti ne sun ex-omistajat” hiirimies veikkasi hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Jep.. ja ku Leipäjuusto ti-tietää musta, pi-piti ettiä turvallinen paikka.. ja kaukana Chicagosta..” Tanya hymähti. ”Sa-santtu soitti sit Lexielle ja.. niin mä tulin tä-tänne..”
Miihkali haukotteli hieman, mutta hän ei vielä halunnut lopettaa keskustelua, kun kämppis kerran oli juttutuulella.
”Sua ei ahdista olla täällä maailman reunalla, kaukana kaikesta?” hiirimies kysyi lopulta.
”A-aluksi se tuntui oudolta, ku o-on niin paljon tilaa ympärillä ja ko-korkea taivas.. mut nyt.. tää tu-tuntuu..” hiirityttö mietti sopivaa sanaa.
”Kodilta?” Miihkali avusti.
”Joo. Kodilta” Tanya hymyili. ”Ja.. Lexie ja Anette pe-perheeltä..”
”Entäs Moto-setä ja sen kaverit?” hiirimies virnisti.
Hiirityttö mietti hetken ennen kuin vastasi.
”Mu-mulle he o-ovat aika lä-lähellä sitä miten mä a-ajattelisin isoveljistä.. Ku-kuulostaa ty-tyhmältä, va-vai mitä?” Tanya naurahti nolona.
”Ei ollenkaan” Miihkali vakuutti leveästi hymyillen. ”Ollaan siinä aika tasoissa. Moto on mun äidin veli, Turbo ja Vinski on olleet hänen kavereitaan niin kauan kuin mä muistan. Isoäiti joskus naureskeli, et hän sai kolme poikaa yhden hinnalla..”
Hiirityttö purskahti nauruun, jonka hän äkkiä vaimensi hihitykseksi, ettei koko talo heräisi.
”Ku-kuulostaa hy-hyvin uskottavalta.. ku heistä ky-kyse..” Tanya pyyhki naurunkyyneliä poskiltaan. ”To-toivottavasti he pä-pääsevät tänne pian..”
”Jep. Nähdään meidän isoveljiä pitkästä aikaa.” hiirimies virnisti ja haukotteli sitten makeasti. ”Yritetäänkö nukkua?”
”Joo.. hyvää, yötä Miihkali.” hiirityttö hymyili.
”Hyvää yötä, Tanya.”

Seuraavana päivänä tunnit tuntuivat valuvan eteenpäin etanan vauhdilla. Miihkali ja Tanya pysyttelivät kiltisti hiiritytön huoneessa.
”Onneks ei sentään oo musan kuuntelu kielletty..” hiirimies puuskahti äkäisesti kun kello löi iltapäivä yksi.
Tanya haukotteli ja venytteli hieman. Hiirityttö oli maannut hyvän aikaa selällään lattialla, mutta nyt hän kierähti kyljelleen ja nousi istumaan.
”Lexie tulee kohta laitumelta kierrokselta. Sa-saadaan välipalaa.” Tanya yritti piristää Miihkalia.
Hiiret kuulivat ulko-oven avautuvan ja pian Lexie kopautti pari kertaa huoneen oveen.
”Mä tulin. Otatteko pirtelöä?” nainen huikkasi.
”Joo, käy hyvin.” hiirityttö vastasi.
Ennen kuin Lexie ehti kysellä tarkemmin mitä makua hän tekisi, Anette kiiruhti sisälle.
”Tietä pitkin tulee taas se iso musta auto!” vaalea ihmisnainen ilmoitti.
Tilan emäntä nyökkäsi ja avasi vierashuoneen ovea raolleen.
”Saadaan nyt kutsumattomia vieraita, joten te pysytte siellä vaikka mikä olis, capish? Mulla on varasuunnitelma, jos ne sliipatut äijät ei meinaa lähteä omin avuin.” Lexie rauhoitteli ja puristi hellästi Tanyan kättä.
”O-olkaa varovaisia..” hiirityttö kuiskasi kun vetäytyi kauemmas ja ihmisnainen sulki oven.
Anette kaivoi kännykkänsä farkkujen taskusta valmiiksi. Jos näyttäisi siltä, että he eivät saisi miehiä lähtemään, hän soittaisi hälärin naapuritilan karjanhoitajalle ja tämä tulisi alaistensa kanssa avuksi.
Miihkali otti aseensa käden ulottuville ja vilkaisi hermostuneena Tanyan suuntaan.
Hiirityttö oli mennyt komerolle ja hetken penkomisen jälkeen tuli näkyviin baseball-mailan kanssa.
”Et oo tosissasi..” nuorukainen parahti matalalla äänellä.
Tanya yritti naurahtaa, mutta kurkusta tuli ulos vain surkea vinkaisu. Hiirityttöä pelotti ja hiton paljon.
Miihkali puristi hellästi Tanyan tärisevää kättä ja istutti hänet viereensä sängylle. Nyt he eivät voineet tehdä muuta kuin luottaa siihen, että Lexie ja Anette saisivat ajettua kutsumattomat vieraat pois.
Lexie laskeutui ulkoportaat maatasoon, Anette jäi ovenpieleen nojailemaan ja esti samalla murisevien koirien pääsyn ulos.
Musta auto pysähtyi keskelle pihaa ja pukumiehet nousivat kumpikin autosta ulos.
”Iltapäivää rouva.” kuskin paikalla istunut mies tervehti lipevästi hymyillen.
”Päivää vaan. Mikäs teidät tänne toi?” Lexie kysyi ilme neutraalina.
Miehet vaihtoivat katseen ja apukuskina ollut mies katseli ympärilleen.
”Kyllä te taidatte tietää, rouva hyvä. Löysimme armeijan kadottaman hävittäjän ja pari kyläläistä otti sieltä lupia kyselemättä hyvin tärkeän tutkimuslaitteiston. He toivat sen tänne. Haluamme sen takaisin.” kuljettaja selitti.
”Nyt täytyy kyllä sanoa, ettei mulla oo mitään tietoa mistään tutkimuslaitteista.” tilan emäntä naurahti käsiään levitellen. ”Enkä mä ees ymmärtäisi sellaisten hienojen koneiden päälle. Hevosissakin on tarpeeksi päänvaivaa.”
Pukumies puri hammasta selvästi ärtyneenä.
”Rouva hyvä, teinä tekisin kiltisti yhteistyötä. Armeija ei ole armelias vihollinen..” mies totesi matalalla äänellä.
”Uhkailetteko minua?” Lexie kivahti kädet lanteillaan. ”Jos herroilla ei ole etsintälupaa, suosittelisin pikaista lähtöä. Vai soitanko poliisit paikalle selvittämään tätä asiaa? Serkkuni on asianajaja, mä kyllä tiedän täsmälleen omat oikeuteni! Niistä ei kukaan kävele yli, ei edes teidän rakas armeijanne!”
Rufus päästi vihaisen haukun ja Anette tarttui koiraa kaulapannasta, ettei se päässyt hyökkäämään miehiä kohti.
Samalla nainen sai tilaisuuden astua oviaukosta sisälle ja soittaa Willille.
Puhelinlinja aukesi toisella tuuttauksella.
”Apua.” vaalea nainen sanoi vaimealla äänellä.
”Me tullaan, rouva.”
Anette katkaisi yhteyden ja sujautti puhelimen taas taskuunsa. Hän ehti viime hetkellä estää Cissyä juoksemasta ulos.
Lexie vilkaisi koirien haukunnan suuntaan ja nosti kätensä uhmakkaasti puuskaan.
Apukuski astui lähemmäs toveriaan ja miehet vaihtoivat muutaman lauseen keskenään.
Kuski veti kasvoilleen lipevimmän hymynsä ja lähestyi tilan emäntää.
”Emme me halua ongelmia, rouva. Haluamme vain omaisuutemme ja hävittäjän lentäjän takaisin..”
Anetella oli jo täysi työ pidellä koiria kaulapannoista aloillaan. Kumpikin nelitassuista koki miehet uhaksi ja kuski seisoi jo alle kahden metrin päässä Lexiestä.
”Kuten sanoin, en voi valitettavasti auttaa kummankaan asian suhteen. Ehkä omissa toimintatavoissanne on jotain suuresti vialla, jos lentäjät ottavat hatkat kesken testilennon.” tilan emäntä naurahti purevasti.
Miehen ilme muuttui raivostuneeksi.
Apukuski avasi auton oven ja käsi selvästi hamuili asetta kuljettajan penkin takaa.
Samassa pihaan ajoi kaksi lava-autoa. Kummankin auton lavalla oli viisi nuorta miestä, jotka loikkasivat heti maatasoon autojen pysähtyessä.
Toisen auton kuskin paikalta nousi keski-iän ylittänyt mies, joka käveli Lexien viereen.
”Päivää, naapuri.” mies murahti tervehdyksen ja kääntyi sitten katsomaan pukumiestä tuimasti.
”Morjesta vaan. Kiva ku tulitte kylään.” tilan emäntä naurahti.
Pukumiehet vilkaisivat hermostuneena toisiaan ja sitten nuoria miehiä, jotka olivat piirittäneet heidät ja autonsa.
”Täällä ei ole ennenkään tuollaiset hyppyritukat kiusanneet kunniallisia kansalaisia. Eikä sen asian ole tarkoitus muuttua mihinkään.” vanha mies tokaisi. ”Teidän olis aika jatkaa matkaanne.”

Tanya huokaisi helpotuksesta ja laski mailan alas. Hän tunnisti naapurin vanhan karjanhoitajan äänen heti kun mies tervehti Lexietä.
”E-ei hätää. Will ja sen alaiset pistää kyl kiisket ru-ruotuun.” hiirityttö virnisti Miihkalille.
”Ootko ihan varma, et ne pärjää? Vastassa on kuitenkin kaks Pluton armeijan sotilasta..” nuorukainen huolehti.
”Jo-jos ne jotenkin pärjää yli kymmenelle nyrkkisankarille, niin ihme olis..” Tanya hymähti.
Hiirimies naurahti ja näppäsi aseensa varmistimen takaisin päälle.

”Olemme täällä virallisella armeijan asialla!” kuskina ollut pukumies yritti näyttää uhmakkaalta ja arvonsa tuntevalta. ”Odotamme kunnon kansalaisilta yhteistyötä ja tottelevaisuutta-!”
”Tunge se yhteistyös sinne minne päivä ei paista!” yksi nuorista karjapaimenista ärähti raksauttaessaan rystysiään.
”Nyt ootte kilttejä pikku byrokraatteja, hyppäätte autoonne ja painutte sinne mistä tulittekin!” toisen lava-auton kuski komensi.
Kun kumpikaan pukumiehistä ei totellut käskyä, karjapaimenet vilkaisivat Willin suuntaan.
Vanha mies vaihtoi katseen Lexien kanssa ja nyökkäsi.
”Tehkää mitä täytyy.” Will murahti ja ojensi tilan emännälle käsikynkkänsä, saattaen naisen päärakennuksen portaille.
Lexietä melkein säälitti pukumiesten puolesta, kun kymmenen riuskaa miestä kävivät heidän kimppuunsa.
Yllättävän tehokkaasti miehet kuitenkin puolustautuivat joukkoa vastaan ilman aseita. Apukuski iski peräjälkeen kahta miestä mahaan, kuljettaja taas löi lähimpänä seisovaa miestä nyrkillä kasvoihin, jolloin se värjäytyi punaiseksi verestä.
Lava-auton kuski heitti yhdelle miehistä lankun pätkän autonsa perältä ja paria äkäistä huitaisua myöhemmin kumpikin pukumiehistä makasi maassa tajuttomana.
”Sitokaa ne nippuun hetkeksi!” Will heitti alaisilleen köyden omasta autostaan. ”Jose, pitääkö lähtee lääkäriin?”
Nyrkiniskun naamaansa saanut mies pudisti vähän päätään ja otti kiitollisena vastaan Anetten ojentaman paksun sidostaitoksen. Verta ei enää paljoa vuotanut ja nyrkki ei onneksi ollut osunut hampaisiin.
Karjapaimenet paketoivat miehet köydellä ja nostivat istuvaan asentoon heidän omaa autoaan vasten.
Lexie haki tallin seinustalta ämpärin ja päästi ulkohanasta siihen kylmää vettä. Ämpärin sisällön hän heitti sumeilematta pukumiesten päälle ja kumpikin palasi tajuihinsa pärskien ja yskien.
Suurin uho pukumiehiltä oli kadonnut, kumpikin vilkuili ihmisjoukkoa hiljaisena alta kulmien.
”Nyt kun te maltatte kuunnella ja tässä on todistajiakin läsnä..” tilan emäntä aloitti rauhallisella äänensävyllä. ”Teidän on aika lähteä takas sinne mistä tulittekin.”
Kuljettaja yritti äkistä vastalausetta, mutta lähimpänä seisonut mies iski nyrkin hänen päänsä viereen auton oveen.
”Nyt turvat kiinni ja kuuntelette mitä rouva sanoo!” mies ärähti. ”Vai tarviiko antaa uusintakäsittely, häh?!”
Kumpikin pukumiehistä puisti nopeasti päätään.
Apukuski vilkaisi toveriaan ja kuiskasi: ”Ei me niin paljoa palkkaa saada, et se kannustais vapaaehtoiseen turpasaunaan..”
Kuski nyökkäsi. Paras oli vaan ottaa tappio omiin nimiinsä ja lähteä Montanasta vähin äänin ja vastaan panematta.
”Me saatetaan tyypit osavaltion rajalle. Soitat sitte heti uudestaan, jos meinaavat tehdä comebackin” Will totesi Lexielle.
”Kiitos ku viette roskat mukananne. Varsojen katselmus ens viikolla?” tilan emäntä hymyili.
”Mä soittelen siitä.” vanha mies vastasi.
Pukumiehet nostettiin oman autonsa takapenkille ja kaksi karjapaimenista nousi etuistuimille. Auto vaihtaisi kuljettajaa vasta osavaltion rajalla.
Lexie ja Anette vilkuttivat, kun kolmen auton letka poistui pihasta ja katosi metsikön taakse.
”Sepäs oli viihdyttävää.” Anette totesi istuessaan terassin penkille.
”Reitti selvä, tulkaa ulos vaan!” Lexie huikkasi sisälle.
Tanya kiiruhti edeltä ulko-ovelle ja tilan emäntä halasi häntä pitkään. Miihkali seurasi pian perässä.
”Saanks mä ny mennä tarkistaan mun prätkän?” hiirimies virnisti vedettyään saappaat jalkoihinsa.
”Anna mennä vaan!” Lexie nauroi.
Anette auttoi hiirimiestä avaamaan autotallin oven ja hiirimiehelle tuttu prätkä väläytti ajovalojaan kaksikolle.
”Heippa. Voit rullata ulos.” Miihkali tervehti.
Prätkä päästi piippauksien sarjan, mutta ei hievahtanutkaan.
”Jotain vialla?” Anette kysyi, kun hiirimies kiiruhti ajokkinsa luo.
”Ei pahasti. Plutolaiset näköjään vaan lamauttaneet toiminnot. Mä boottaan järjestelmän, sit pitäis homman toimia taas.” Miihkali totesi ja painoi pientä nappia moottorin katteen sisältä.
Ajovalot sammuivat ja hetken odotettuaan hiirimies painoi nappia uudestaan. Kaikki prätkän valot syttyivät hetkeksi ja sitten seurasi pitkä piippausten sarja. Aseet ja muut lisätoiminnot tulivat vuorotellen näkyviin ja vetäytyivät takaisin sisään. Viimeiseksi prätkä käynnisti moottorinsa ja rullasi ulos pienellä vaihteella.
”Näyttäis olevan ainakin kosmeettisia vaurioita.” vaalea nainen tuumasi, kun näki moottoripyörän päivänvalossa. ”Toivottavasti jäävät vaan siihen.”
”Joo, käyntiääni ainakin on puhdas.” Miihkali vastasi. ”Pitää varmaan tehdä pieni koeajo, et näkee pyörän kunnon käytännössä.”
”Malttaisitko odottaa sen kanssa huomiseen? Willin alaiset varmaan päivystää iltahommien jälkeen lähistöllä, että tänne ei tuu ketään kutsumattomia vieraita.” Lexie hymyili anteeksipyytävästi.
”Eiköhän se oo ihan reilu pyyntö” hiirimies naurahti ja sammutti prätkänsä moottorin.
Nelikko säpsähti, kun tilan emännän puhelin alkoi soida.
”Santtu” Lexie totesi nähtyään soittajan nimen ja vastasi, kytkien samalla kaiuttimen päälle. ”Moro vaan, serkkulikka!”
”Hei vaan itselles” kuului naisen ääni. ”Sori et kesti, täällä ollu vähän.. tilanne päällä yhden lipeäkalan toimesta. Mun piti passittaa jätkät pesulle erittäin likaisen duunin jälkeen. Usko pois, et haluu yksityiskohtia!” Santun äänessä kuului tukahdutettu nauru. ”Mut mitäs sinne?”
”Me saatiin vähän yllättäen vieraita kauempaa. Tää nuorimies tottelee nimeä Miihkali ja kaipailis setäänsä langan päähän.” Lexie naurahti.
”MITÄ?! Onks Miihkali siellä?!” Santun äänessä kuului järkytys. ”Mä ku luulin et Tulostauluun on spreiattu näkymätön magneettitikkataulu ja kaikki avaruusalukset jysähtää siihen..”
”Ikävä tuottaa pettymys, Santtu-rouva.” Miihkali vastasi saaden naiset tyrskimään naurusta.
Chicagossa olevalla naisella kesti hetken koota itsensä.
”Noh, kiva joka tapauksessa kuulla susta. Taidat hyvin perinteiseen tapaan olla jumissa siellä?” mekaanikko kikatti.
”Sä tunnet meidät hiiret liian hyvin” Miihkali myönsi. ”Joo, se alus millä mä tulin, päätyi romuraudaksi. Eli tarvisin teikäläisten apua takaisin kotiin pääsemiseksi.”
”Eiköhän me jotenkin voida olla avuksi. Jos mä kurvaan tästä Tulostaululle kertoon jätkille tilanteesta ja soitan sit takas ku ollaan päästy yhteisymmärrykseen kuinka edetään?” Santtu ehdotti.
”Sovitaan näin.” hiirimies vastasi vilkaistuaan ensin Lexien suuntaan, että asia varmasti sopi tilan emännälle.

Santtu soitti takaisin vajaata tuntia myöhemmin. Lexie ja Anette olivat menneet laitumelle tarkastamaan juomapisteet, joten Tanya vastasi puhelimeen.
Varmistettuaan soittajan olevan Santtu, hiirityttö pisti puhelimen kaiuttimen päälle ja laski puhelimen ruokapöydälle Miihkalin eteen.
”Heippa Miihkali.” Moton ääni kaikui hieman, ilmeisesti Santunkin puhelimessa oli kaiutin päällä.
”Hei vaan itselles!” nuorukainen vastasi. ”Vähän outoa puhua ilman kuvayhteyttä.”
”Poju on oppinu armeijassa liian hyvälle!” Vinskin ääni tokaisi jostain kauempaa.
”No niin, jospa ei tapeltais.. tää puhelu maksaa.” Santun äänessä oli ärtynyt sävy. ”Eli pidetään keskustelu lyhyenä.”
”Sa-saitte sovittua, miten toimitte?” Tanya kysyi istuessaan Miihkalia vastapäätä.
”Jep. Me pistettiin Leipiksen tornitalo mäsäksi perinteiseen tyyliin, joten meidän on turvallista lähteä sinne. Harmi vaan et tornitalon mukana meni rikki kuljetin, joka siis on nyt Miihkalin ainoa paluukyyti takas Marsiin.” Turbo selitti. ”Eli meidän täytyy odottaa, kunnes Nuikki saa vekottimen korjattua, niin voidaan lainata sitä.”
”Loma siis venyy.” Miihkali huokaisi ohimoaan hieroen. ”Onneks me päästiin niistä Plutolaisista jo eroon..”
Tanya puri huultaan, hän kuuli selvästi, miten nelikko linjan toisessa päässä haukkoi henkeään.
”Mistä Plutolaisista?!” Turbo huudahti.
”Joo tosiaan, mä en päässy Maahan huomaamatta..” nuorukainen aloitti ja kertoi viime päivien tapahtumista.
Tanya hörppäsi hieman vettä odottaessaan mihin keskustelu jatkuisi.
”Mä ja Moto lähdetään ajamaan sinne heti aamulla.” Turbo selosti suunnitelman, kun Miihkali oli lopettanut selontekonsa. ”Vinski ja Santtu jää pitään Chicagoa pystyssä.”
”Mulla on töitä ihan jonoksi asti, pieni irtiotto ei nyt tuu kysymykseenkään.” Santtu kommentoi väliin.
”Okei. Kauanko Chicagosta kestää ajaa tänne?” nuorukainen kysyi.
”Jos jaksaa maratonajelua ja liikenne suosii, niin päivässäkin pääsee perille.” Santtu selitti. ”Mut ehkä parempi olettaa, et Moto ja Turbo suoriutuvat matkasta kahdessa päivässä.”
”Se-selvä. Me ke-kerrotaan Lexielle et vieraita tulossa.” Tanya vastasi.
”Nähdään parin päivän päästä. Ottakaa prätkän radiolla yhteyttä, jos kiisket palaavat maisemiin.” Turbo komensi.
”Juujuu, nähdään pian!” Miihkali huikkasi ja heipat sanottuaan Tanya katkaisi yhteyden.
Nuoret vilkaisivat toisiaan ja he purskahtivat kumpikin nauruun.
”Jep, ylisuojelevia edelleen.” nuorukainen puuskahti.
”S-se taitaa olla si-sisäänrakennettu ominaisuus.” hiirityttö virnisti.

Seuraavana päivänä hiirinuoriso pysytteli vielä pihan läheisyydessä siltä varalta, että Plutolaiset keksisivät palata tai naapuritilan karjanhoitajat tulisivat yllätysvierailulle tarkistamaan, että kaikki oli hyvin.
Kun mitään tavallisesta poikkeavaa ei tapahtunut, niin seuraavana iltapäivänä Miihkali ja Tanya lähtivät koeajelulle nuorukaisen prätkällä. Päivä oli ollut todella lämmin, joten hiiret olivat vältelleet uloslähtöä siihen asti, kun Lexie ja Anette lähtivät hakemaan hevosia yöksi talliin.
Kaikki meni hyvin niin kauan, kun nopeus alitti 40km/h, mutta kun nuorukainen väänsi kaasua isommalle, moottori alkoi nikotella.
”Ei ollutkaan pelkkää kosmeettista vauriota.” Miihkali totesi pysäyttäessään prätkän risteykseen.
”Ty-työnnetäänkö se takas pihaan?” Tanya ehdotti noustessaan pois kyydistä.
”Eipä oo vaihtoehtoja.” hiirimies vastasi pettyneenä. ”Mä osaan tehdä perushuollot, mut jos tää on jotain vaikeampaa, niin sit pitää pyytää puhelinkonsultaatiota Santtu-rouvalta.”
Hiirityttö kävi hakemassa heille limsat jääkaapista. Vaikka ilma oli jo viilentynyt huippulukemistaan, niin turkillisina olentoina he tarvitsivat ekstranesteytystä.
Miihkali otti kiitollisena vastaan Tanyan ojentaman tölkin ja hörppäsi siitä pitkän kulauksen.
”Mi-miltä näyttää?” hiirityttö kysyi istuessaan retkituolille autotallin seinustalle.
”Mä pelkäsin paljon pahempaa, tää on helposti korjattu” nuorukainen vakuutti hymyillen. ”Onneks vika tuli ilmi koeajolla eikä sitten, ku ollaan tien päällä.”
Tanya nyökkäsi ja avasi oman tölkkinsä.
”Eivät taida ehtiä tänään perille” Miihkali totesi hetken hiljaisuuden jälken.
”Si-siltä näyttää.. mut ehkä huomenna sitten” Tanya hymyili rauhoittavasti. ”S-santtu varmasti kertoi heille hy-hyvät yöpymispaikat.. Ja r-reitillä ei pitäis olla y-yhtäkään plutolaispomoa..”
”Ja niitä kahta imbesilliäkään ei oo näkynyt. Taisivat ottaa neuvosta kopin ja häipyä takas kiertoradalle” hiirimies hymähti.
”T-toivottavasti niin.. tai heillä o-on vielä kuumemmat paikat ku Moto ja Turbo tulevat tänne..” hiirityttö naurahti.
Miihkali jatkoi prätkänsä huoltoa, kun Tanya vei tyhjät limsatölkit sisälle. Palatessaan ulos hiiritytön korvat kuulivat lähestyvien ajoneuvojen äänet.
Miihkali ponkaisi seisomaan ja leveä hymy nousi hänen kasvoilleen nuorukaisen tunnistaessa ajoneuvot, joista ääni tuli.
Kun kaksi moottoripyörää ajoi pihaan, Miihkali ja Tanya juoksivat niitä vastaan.
Moto loikkasi prätkänsä satulasta ja kahmaisi kaksikon karhumaiseen halaukseensa.
”Mä harmaannun sun tempauksies takia, poika!” harmaa hiiri murahti muka vihaisesti.
”Sä oot jo harmaa..” nuorukainen virnuili.
”Äläkä yhtään viisastele siinä!” Moto ärähti, mutta hellä hymy kertoi, ettei hän vihainen ollut.
Tanya nielaisi hermostuneena, näin suora kontakti tuntui vieraalta, vaikka halaaja oli tuttu.
Moto irrotti otteensa hoksattuaan Tanyan varautuneen ilmeen.
”Sori et meillä kesti saapuminen.” harmaa hiiri hymyili hiiritytölle.
”E-eiks sankarit tuu aina mu-muodikkaasti myöhässä” Tanya naurahti ja Moto pörrötti hellästi hänen hiuksiaan.
Turbo astui lähemmäs ja Tanya halasi häntä nopeasti.
”Kaikki hyvin?” kullanruskea mieshiiri kysyi hiljaa.
”Nyt on” hiirityttö vakuutti leveästi hymyillen.
Naurun käkätys ja muksimisäänet kiinnittivät kaksikon huomion, Miihkali ja Moto olivat alkaneet painia keskellä pihaa.
”Suosittelen siirtymistä sivummalle” Turbo virnisti Tanyalle ennen kuin juoksi mukaan nujakkaan.
Hiirityttö perääntyi portaille, kun Lexie tuli pihaan kahta hevosta taluttaen.
”Pitää näköjään soittaa serkkulikalle et Turbo ja Moto pääsivät perille” tilan emäntä totesi hymyillen nähdessään kolmikon leikkimielisen painin lumoissa. ”Sitä en vanno miten kauan he ovat ehjiä jos tuota jatkavat..”
”E-eiköhän ne osaa lopettaa ajoissa.” Tanya kikatti.
”Käy ottamassa ruokapata uunista vartin päästä.” Lexie muistutti viedessään hevoset talliin.
Kun hiirityttö palasi ulos, kolmikko oli malttanut lopettaa paininsa. Moto ja Miihkali tutkivat nuorukaisen prätkää, Turbo istui terassin penkillä ja rapsutteli samalla Rufusta.
Tanya istui hiirimiehen seuraksi.
”Matka meni hyvin?” tyttö uskaltautui kysymään.
”Jep. Meiltä vaan uhkas loppua polttoaine matkalla. Piti koukata sivutielle ettimään bensistä ku seuraava isompi taajama oli liian kaukana. Onneks viimesillä huuruilla päästiin huoltoasemalle, josta ei ollut löpö loppunut puoli vuosisataa sitten.” Turbo naurahti. ”Siks saapuminen tänne venähti. Onneks ne muikut ei oo näyttäny naamojaan täällä kolmatta kertaa.”
”E-eivät varmasti uskalla, sen turpasaunan jälkeen.” Tanya hymyili. ”Toiveita lomanvieton suhteen?”
”Miltä kuulostais se ajo-opetus prätkällä?” mieshiiri ehdotti. ”Nyt olis aikaa jos haluat.”
”Vois olla ihan jännää ko-kokeilla hevosvoimia eri muodossa” hiirityttö vastasi ääni hieman innostuksesta kohoten. ”Me kä-käytiin koeajolla Miihkalin prätkällä, mut moottori alko oikkuilla heti ku vauhti kasvo..”
Kun Lexie ja Anette olivat saaneet hevoset talliin yöksi, sekalainen seurue siirtyi ruokapöydän ääreen.
”Tuntuu oudolta ku ei tarvi olla varuillaan sen suhteen mitä lohileuka tai sen pöljäkomppania keksii seuraavaksi.” Moto naurahti syömisen jälkeen täysinäistä vatsaansa hieroen.
”Mun prätkä on ny kunnossa, mut jos kiirettä paluumatkaan ei oo, pitäis varmaan keksiä jotain tekemistä.” Miihkali totesi. ”Harmi ettei tässä taida olla mitään hyvää kalastuspaikkaa huudeilla.”
”Aijaa, onks meillä fisustamiseen taipuvaisia läsnä?” Anette hymyili ovelasti. ”Jos te hyvää kalapaikkaa ootte vailla, voin vinkata paristakin.”
Miihkalin ja Moton kasvot levisivät innostuneeseen virneeseen vaalean naisen näyttäessä heille alueen kartalta kalastuspaikat.
”Näistä paikoista tietävät vain paikalliset ja lähitiloilla on sen verran kevättouhua, että te tuskin saatte kilpailijoita. Eli oma rauha on taattu.” Anette selitti. ”Ja jos saatte enemmänkin tai isompaa saalista, voidaan tehdä siitä ruokaa huomenna.”
”Onneks Vinski ei tullu mukaan. Se olis yökännyt tuosta ehdotuksesta.” Moto tyrski mielikuvalle.
”No täytyy kyl myöntää, ettei kala meikäläisenkään suurta herkkua oo, mut syön sitä mitä tarjolla on” Turbon hymy oli hieman tuskainen. ”Mieluummin täysi vatsa kuin nälissään.”
”Aaaw, urhea oot” Anette nauroi. ”Nou hätä, kyl me voidaan tehdä myös lihaa sisältävä vaihtoehto, jos kalat ei uppoo.”

Tanya nielaisi hermostuneena istuessaan Turbon prätkän satulaan ja asetti kätensä ohjauskahvoille. Prätkä oli hänelle auttamatta liian iso, mutta satulan korkeus maasta oli hänelle sopivampi kuin Miihkalin pyörässä.
Turbo näytti missä mitäkin oli ja kun hiirityttö sai onnistuneesti ykkösvaihteen silmään ja pyörän liikkeelle. Hiirimies puristi onnittelevasti hänen hartiaansa, kun Tanya pysäytti etenemisen.
”Meni paremmin kuin mulla ku ekan kerran ajoin prätkällä. Oli kuulemma melkoisia kalliokiipijän loikkia se yritys” Turbo hymähti muistolleen. ”Kokeile vaan vaihtaa ajossa vaihdetta isompaan. Prätkä avustaa kyllä tarpeen mukaan.”
Hiirityttö hymyili vähän vapautuneemmin lähtiessään taas matkaan.
Vauhti kasvoi yllättävän kovaksi seuraavalla vaihteella. Tanya kiljahti säikähdyksestä, kun prätkä kääntyi pienestä töyssystä kohti aitaa, mutta onneksi takana istunut Turbo tarttui kahvoihin ja pysäytti menon rivakalla jarrutuksella.
”Kaikki ok?!” hiirimies kysyi ajettuaan prätkän takaisin tielle keula tulosuuntaan.
”O-on.. vauhti vaan yllätti..” hiirityttö vastasi ääni pienesti täristen. ”E-ehkä mua ei oo luotu ajaan mekaanisia hevosvoimia..”
Turbo taputti hellästi hänen hartiaansa.
”Totuttelua se vaatii, kuten varmasti hevosenkin ohjastaminen” Turbo rohkaisi. ”Käydäänkö silti pidemmällä ajelulla, jos mä hyppään puikkoihin?”
Tanya nyökkäsi hymyillen ja he vaihtoivat paikkoja.

Kun kaksikko palasi talon pihaan ajelun lopuksi, Miihkali ja Moto kävelivät heidän luokseen talon takaa.
”Tuliko saalista?” Tanya kysyi riisuessaan kypäränsä.
”Vain muutama.” Moto hymyili vaatimattomasti ja nosti näytille kaksi isoa kalaa. ”Kolmas karkas ennen ku mä sain haavin alle.”
”Viime kerrasta tais olla liian pitkä aika.” Turbo veikkasi. ”Eiköhän noista silti jotain syötävää saa aikaiseksi.”
Nelikko suuntasi keittiöön, Moto hoiti kalojen perkauksen ja Tanya alkoi kuoria juureksia lisukkeeksi.
Lexie tuli sisälle puhelin kädessään.
”Santtu soitti just. Olivat kuulemma käyneet eilen pienellä vakoilukeikalla Vinskin kanssa. Leipäjuuston tornin rakennusurakka on aloitettu.” nainen kertoi hiirille.
”Sehän äkkiä sai rahat siihen.” Turbo totesi kulmaansa kohottaen.
Tanya puri huultaan. ”Te-teidän pitää lähteä sit pian, vai mitä?” hiirityttö kysyi, yrittäen pitää harmistuksen äänestään poissa.
”Siltä tosiaan näyttää.” Moto totesi laitettuaan kalat uunivuokaan. ”Mut kysymys onkin, miten pian?”
Turbo hieroi leukaansa miettiväisenä ja harppoi hetken edestakaisin.
”Jos sä niitä pukuäijiä mietit, niin ihan turhaan. Mä en usko et he vapaaehtoisesti tulevat ottamaan uutta selkäsaunaa.” Lexie totesi rauhallisena kietoessaan kätensä Tanyan harteille. ”Ja jos he niin tyhmiä ovat, niin naapurin apu on vain puhelinsoiton päässä.”
Turbo ja Moto vaihtoivat nopean katseen, harmaa hiiri kohautti hartioitaan sen merkiksi, että luotti toverinsa arvostelukykyyn.
”Mä pikemminkin luulen, et Turbo ei usko meidän osaavan hoidella epäilyttäviä limanuljaskoita.” Anette totesi keittiön oviaukkoon nojaten.
”En mä niin sanonut!” kullanruskea hiiri protestoi, muiden tyrskiessä naurusta.
”Mut ajattelit, myönnä pois!” vaalea nainen hymähti ja napautti hiirimiestä hellästi ohimoon. ”Kaikenlaisia onnenonkijoita on kuule tuossa pihassa pyörähtänyt. Ja nimenomaan pyörähtänyt, me kyl saadaan heidät lähtemään äkkiä matkoihinsa.”
Lexie hymyili Turbolle rauhoittavasti.
”Usko pois, me osataan pitää huoli itsestämme. Ja myös Tanyasta.” tilan emäntä vakuutti.
”Vieläkö tarvii vakuutella vai?” Miihkali naurahti nähtyään Moton ja Turbon epäröivät ilmeet.
Vanhemmat hiirimiehet vilkaisivat toisiaan ja kumpikin naurahti.
”Hyvä on, uskotaan.” Turbo luovutti ja nosti käsiään ylös ”antautumisen” merkiksi. ”Mut meillekin saa pistää viestiä, jos tukala tilanne tulee epäilyttävien tyyppien osalta.”
”Sovitaan näin.” Lexie vastasi. ”Mitä te muuten meinasitte siitä kalasta tehdä?”

Seuraavana aamuna Turbo herätti Miihkalin ja Moton samaan aikaan kun tilan naiset lähtivät aamutallia tekemään.
Tanya valmisti kolmikolle täyttävän aamupalan ja pakkasi heille myös evästä matkalle.
”Ehkä ens kerralla pidetään pidempi loma.” Moto toivoi kolmikon noustessa prätkiensä selkään.
”U-uskotko sä tuohon ees itsekään?” Tanya virnisti, saaden hiirimiehet nauramaan.
”No okei, en usko. Mut joka tapauksessa, toivottavasti nähdään pian.” harmaa hiirimies vastasi rutistaessaan hiirityttöä nopeasti hyvästiksi.
Miihkali kurvasi lähemmäs hiirityttöä ja kaksikko iski nyrkit yhteen.
”Jos mä vielä putoilen tännepäin, vie mut ratsastaan kauramoottorilla, okei?” nuorukainen ehdotti.
”Tu-tuo oli sit lupaus, josta e-et voi perääntyä!” Tanya hymyili itsevarmasti.
Moto ja Miihkali lähtivät ajamaan tietä pitkin, Turbo halasi hiirityttöä nopeasti hyvästiksi.
”Kä-käskekää Santun soittaa, ku pääsette perille.” Tanya vannotti.
”Ihan varmasti. Pidä lippu korkeella!” hiirimies hymyili ja pörrötti vielä hiiritytön hiuksia ennen kuin kurvasi tovereidensa perään.

Tää tarina oli aivan mahtava . Ne lahnat tuskin uskaltaa näyttää naamaansa uudestaan tilalla sen jälkeen saivat turpiinsa karjapaimenilta.

Oih tää oli ihana! mietinkin monesti että miten Tanya ja Miihkali on ensimmäisen kerran kohdannut!

Kiitos, kiva kun piditte
Tässä reboottauksessa Tanya ja Miihkali siis tapaavat näin, edellisessä versioinnissa ensikohtaaminen tapahtui Villi Länsi -ficissä (Tässä versioinnissa he ovat kavereita aika pitkään ennen kuin alkavat muut tunteet herätä.. )

Ole hyvä vain