Keltainen sadetakki

Title: Keltainen sadetakki
Author: Marsin puolustaja
Genre: Au, romance
Disclaimer: kun huomaa katsoneensa liikaa Little Nightmares-pelien läpipeluuta ja niiden teoriat, joita ei tässä tarinassa niin paljon käydä läpi, kiinnostavat. En omista kyseisiä pelejä mutta omistan oman maailmani johon nämä versiot pelien päähenkilöistä sijoitan. He tulevat olemaan tärkeitä myöhemmin
Rating: k-7
Summary: voivatko unelmat toteutua?

Satoi. Se kuului selkeästi ikuisen pimeyden varjoihin. Pienikokoinen tyttö keltaisessa sadetakissaan käpertyi vain pienemmäksi. Hän tärisi, mutta ei kylmyydestä vaan pelosta. Hän ei halunnut, että tämän tyhjän paikan kauheuksia tekevät aikuiset kiinnittäisivät häneen mitään huomiota. Tämä kaupunki heidän ympärillään oli tyhjä, kuin aavekaupunki jonka ainoat edes jotenkin asukkaita muistuttavat olennot olivat nämä miltei sieluttomat ihmisten kaltaiset olennot. He palvoivat näitä huumaavia televisiolähetyksiä. Heidän olemuksensa muuttuivat jokaisella päivällä yhä vain pelottavimmiksi ja demoninkaltaisiksi, heillä ei ollut enää lainkaan ihmisyyttä. Vain tätä kiihkomaista palvontaa näitä kummallisia ja kauhistuttavia, painajaismaisia lähetyksiä kohtaan. Se teki heistä orjiaan, vaivutti heidät syvään transsiin loppuelämäkseen. Pieni tyttö keltaisessa sadetakissaan oli tähän asti onnistunut välttämään saman kohtalon, mutta jopa hän alkoi tuntea hypnoottista tilaa. Silti hän tiesi, että tuo torni keskellä kaupunkia oli tuhottava lopullisesti, ennen kuin sen lähettämät aallot saisivat maailman kaupungin ulkopuolella vääntymään yhä vain enemmän epäluonnottomaksi. Mutta yksin hän ei siihen pystynyt. Hän oli useasti yrittänyt. Hänellä ei ollut siihen tarvittavia voimia, vaikka olikin muuten kaikista tämän paikan lapsista rohkein ja viekkain. Hän ei voinut vielä luovuttaa. Siihen hänen luonteensa ei antanut periksi. Hän oli selvinnyt tähän päivään saakka ja selviäisi nytkin, ei väliä lopputuloksesta. Hän heräsi horroksestaan kuulleessaan huutoja ja kuinka se katkesi lihakirveen iskuun. Veren tuore pistävän metallinen haju leijaili hänen nenäänsä ja tyttö kirosi pienesti syntyperäänsä. Jälleen nälkä heräsi eloon hänen sisällään ja tyttö pystyi näkemään varjoista esiin ilmestyvät silmät, jotka kuuluivat hänen eläimelliselle puolelleen. Tyttö oli onnistunut pitämään ne kurissa kaikki nämä kuukaudet, jotka hän oli ollut vangittuna. Yhdeksän sekuntia oli muuttunut minuuteiksi, yhdeksän minuuttia oli muuttunut tunneiksi, yhdeksän tuntia oli muuttunut päiviksi, yhdeksän päivää oli muuttunut viikoiksi, yhdeksän viikkoa oli muuttunut kuukausiksi, yhdeksän kuukautta oli muuttunut vuosiksi, yhdeksän vuotta oli muuttunut vuosikymmeniksi, yhdeksän vuosikymmentä oli muuttunut vuosisadoiksi, yhdeksän vuosisataa oli muuttunut vuosituhansiksi ja yhdeksän vuosituhatta oli muuttunut miljoonaksi. Kauhea nälkä kalvoi hänen sisuskalujaan ja mieltään, se oli koko tämän ajan muuttunut vain verenhimoisemmaksi, mutta vaikka hän kuinka söisi tämän kaupungin kaikki leivät, kaikki rotat, kaikki apuaan tarjoavat olennot ja kaikki voimattomat naiset, jotka piilottivat kasvonsa posliininaamioiden taakse ja imisi heidän voimansa itseensä, nälkä hänen sisällään ei vain poistunut eikä hän tuntenut oloaan kylläiseksi. Muusta hän ei enää tiennyt. Se aika oli pyyhkiytynyt pois hänen mielestään lähes täysin muutamaa pientä seikkaa lukuun ottamatta. Hänen verenperintönsä. Hänen useasti kuulemansa sankaritarinat ja ne henkilöt, joiden kaltaisiksi hän oli joskus halunnut tulla. Mutta oikeaa nimeään hän ei pystynyt muistamaan. Häntä kutsuttiin tässä vankilassa nimellä Mui, mutta se oli enemmänkin vain kutsumanimi ja merkkinä siitä, että hän oli tullut tänne kuudentena orpona joskus kauan sitten. Tässä paikassa vangeilla ei ollut yksityisyyttä tai persoonallisuutta, he olivat vain koe-eläimiä ja potentiaalisia palvojia. Miten hän muka saavuttaisi tavoitteensa, jos hän ei edes muistanut omaa nimeään? Vain se erotti hänet unelmastaan, muuten hän täytti muut odotukset tullakseen täysiverisiksi temppelineidoksi ja seuratakseen tähtiin kirjoitettuja ennuksia hänen oli löydettävä oma nimensä hinnalla millä hyvänsä. Hän haparoi pitkillä luisilla sormillaan rakkaan soittorasiansa pintaa ja käynnisti sen. Sen rauhoittava ja silti surumielinen melodia ei ollut jotain, jota hänen ikäistensä lasten olisi ollut sopivaa kuunnella jossain toisessa ajassa. Kun melodia loppui ja pimeys tytön ympärillä hiljeni jälleen, sekaverinen pieni olento piilotti rakkaan esineensä lapsuutensa ajoilta keltaisen sadetakkinsa sisään. Sitten hän nousi täriseville jaloilleen. Hän kuuli aikuisten kävelevän pimeydessä ja kuinka hänen ikäistensä lasten äänet kuuluivat kaukaisuudessa. Hän puristi pienen kätensä nyrkkiin ja tunsi kuuman veren valuvan pitkin vaaleaa ihoaan. Hänen tummat silmänsä kaventuivat. Hän oli saanut tarpeekseen. Tästä kaikesta. Väsyneenä hän sulki silmänsä. Hän oli niin usein pyöritellyt samaa lapsuutensa tarinaa päässään, että osasi sen ulkoa etuperin ja takaperin. Siihen hän aina turvautui kun mikään muu ei enää auttanut. Tarina suunnilleen hänen ikäisestään pojasta, joka oli urhea ja oikeudenmukainen ja jolla oli voima taivuttaa aika ja avaruus tahtoonsa. Poika, jonka paras tuntomerkki olivat rikkinäiset vaatteet ja paperipussi pään suojana. Poika, joka kaikkialla tässä tyhjässä kaupungissa ja sen ympärillä tunnettiin kutsumanimellä Ichi, koska hän oli saapunut tähän samaan paikkaan ensimmäisenä orpona joskus silloin, kun taivas ja maa olivat olleet vielä nuoria. Sitten sekaverinen tyttö keltaisessa sadetakissaan avasi jälleen tummat silmänsä ja palasi takaisin todellisuuteen. Hän tunsi viileän tuulen kasvoillaan ja kuinka se leikki hänen mustilla hiuksillaan kuiskaten hänen korviinsa. Hänen mustat pienet sudenkorvansa kääntyivät taaksepäin. Hän vapautti energiansa ympärilleen, se oli painavaa, synkkää ja väkivaltaista. Tyttö nuolaisi huuliaan ja paljasti hampaansa. Kaikki oli ohi vain parissa minuutissa. Kun pienten paljaiden jalkojen askeleet koskettivat vihreää ruohoa ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, sekaverinen tyttö kohotti katseensa. Korkea vaaleansininen taivas valkoisine pellavalampaineen kaartui uljaana hänen yläpuolellaan. Auringon lämpimät säteet hyväilivät hänen verentahrimaa ihoaan ja tyttö nuolaisi verisiä huuliaan. Hän haistoi veren sadetakkinsa kankaassa. Mutta hänen ajatuksensa ja huomionsa olivat kohdistuneet muualle. Hän näki nuo repaleiset ruskeansävyiset vaatteet, tuon kalpean ihon, tuon luisen olemuksen. Tuon terävän verentahriman kirveen pienen selän kannattelemana. Sitten kuului rapinaa, kun poika poisti paperipussin päästään. Tuo sama leveä iloinen hymy, nuo samat suuret tummat silmät ja nuo samat eläimen tuntomerkit kuin hänelläkin. Pieni tyttö tunsi kyynelten kohoavan silmiinsä, kun vahvat tunteet ottivat vallan hänestä. Hän näki pojan ojentavan pienen luisen kätensä. Tyttö astui varovasti eteenpäin. Sitten askeleet kiihtyivät juoksuksi. Hän heittäytyi rakastamansa pojan käsivarsille ja tunsi tämän kietovan käsivartensa suojelevasti hänen ympärilleen. Heidän kyyneleensä sekoittuivat toisiinsa. Sitten tyttö astui taaksepäin ja heidän katseensa kohtasivat. Hellästi poika siirsi mustat hiukset pois kauan aikaa rakastamansa keltaiseen sadetakkiin pukeutuneen tytön kasvoilta ja sai vastaukseksi maailman ihanimman hymyn. Tyttö nousi varpailleen. Poika kumartui hiukan. Heidän huulensa koskettivat hellässä suudelmassa, joka pyyhki pois heidän kokemiensa vaikeuksiensa tuskan ja epätoivon ja korvasi sen onnella ja toivolla. Niin kauan kuin he olisivat yhdessä, he kestäisivät mitä tahansa tässä maailmassa. Heidän rakkautensa olisi se liekki, joka valaisisi pimeyden.

Tää oli tosi söpö pieni tarina . Tykkään