Yhdessä aina(kin toistaiseksi) K-15

Ficcin nimi: Yhdessä aina(kin toistaiseksi)
Kirjoittaja: HöpöHamsu
Beta: Pahgiz
Genre: Drama & Angst
Ikäraja: K15
Päähenkilöt/Paritukset: Pike (OC), sekä kasa muita OCitä.
Yhteenveto: Pike (Ashania SOPin lopussa hakemaan tullut sulhanen) kertoo omasta näkökulmastaan suhteestaan Ashaniin/Aishaan aivan sen ensimmäisistä hetkistä, siihen kun hän ilmestyy Last Chance korjaamolle.
Vastuunvapaus: Prätkähiirten konsepti/universumi kuuluu laillisille omistajilleen. Mitään en tällä tarinalla tienannut
Varoitus!: Sisältää kiroilua ja väkivaltaa!!
A/N: Pahikset on musta ollu aina tosi mielenkiintosia. En usko kenenkään olevan vaan hyvä tai paha, mutta mikä saa kallistumaan sinne pahuuden puolelle on juurikin se mikä mua heissä kovasti kiehtoo. Halusin siis kirjottaa tän tarinan osaks selvittääkseni Pikeä pahiksena, sekä teille että ittelleni.
Toivon joskus olevani niin aikaansaava et kirjottaisin tän saman tarinan joskus laajemmin Ashanin näkökulmasta, mut sitä odotellessa - Enjoy! :3

Se aamu alkoi niin paskasti, että minun olisi heti pitänyt tietää koko päivän olevan kirottu.
Ensimmäiseksi, en herännyt yhteenkään herätyksistäni, joten en kerennyt veljieni mukaan metsälle.
Toiseksi sain huomata, että Aude oli nukkuessani hiippaillut ulos lompakkoni sisällön kanssa ja jättänyt vain lapun, jossa kiitteli viimeisestä ja ilmoitti lähteneensä pohjoisrajalle toisen asiakkaan kanssa.
Ei siis metsästysreissua, eikä lohdutussuihinottoa.
Päivä kirkastui entisestään, kun jääkiiturini päätti sammua kolmenkymmenen metrin päähän kotipihasta.
Patikoin neljäkymmentäviisi minuuttia lumimyrskyssä kaupunkiin, vain saadakseni selville, että isä tahtoi tavata minut talollaan, joka tietenkin sattui olemaan lähes omani naapurissa.
Normaalisti olisin siinä tilanteessa haistattanut pyynnölle vitut ja antanut isän odotella, mutta hän oli minulle yhä vihainen viime metsästysreissulla sattuneesta välikohtauksesta, jonka tähden minä, hän ja muutama isoveljistäni kuljimme nyt vihaisen xylran kynnenjäljet kasvoissamme, enkä tahtonut kasvattaa arpikokoelmaani yhtään enempää. Joten vaikka se kyrsi, talsin lähes saman matkan saman tien takaisin.
Oli siis turvallista sanoa, ettei mielialani ollut mitenkään korkea, kun astuin vanhempieni kotitalon ovesta.
” Pike.” Isäni nyökäytti minulle lempinojatuolistaan suuren tulisijan vierestä.
Hänen edessään, umpipuisen sohvapöydän toisella puolen, sohvalla istui kolme hiirtä. Miehiä kaikki.
He käänsivät päänsä suuntaani ja lopulta nousivat, astellessani lähemmäs.
Kättelin heidät kaikki vuorotellen.
” Pitkästä aikaa.” Yksi miehistä, Steyr Ribaara tokaisi.
Hiirimies hymyili tavalla, jota moni olisi varmasti pitänyt mukavan tuttavallisena, mutta minä tunnistin siinä piilevän lipevyyden ja saatoin jopa haistaa itsetyytyväisyyden huokuvan miehestä, kun hän ravisti kättäni.
En ollut koskaan pitänyt hänestä. Tai muistakaan kuninkaanlähettiläistä, Mapaathien klaanin omaa lukuun ottamatta, mutta Steyr oli heistä ehdottomasti pahin.
Kollegoidensa tavoin, hänellä oli vääristynyt käsitys muiden klaanien kunnioituksen johtuvan hänen upeista diplomaatintaidoistaan, eikä siitä faktasta, että kuka tahansa häntä uhitteleva kohtaisi saman kohtalon kuin jos hän olisi ollut kuningas.
Se teki hänestä typerän mulkun, mutta ei ollut syyni inhota häntä.
Steyr piti itseään hyväntekijänä. Hiirikavereilleen, hän esitti uhraavansa itsensä kävelemällä vapaaehtoisesti ’vihollisleiriin’. Samaan aikaan hän yritti näyttäytyä meille rauhan- ja edistyksentuojana. Henkilönä, joka auttoi alkukantaisia sivistymään.
Nytkin miehet tämän vierellä katselivat häntä syvästi arvostaen. Raukat ajattelivat meidän arvostavan Steyriä yhtä lailla, kun tämä viitsi olla tekemisissä kanssamme.
” Niin kai... Kukas sinä taas olitkaan?” En kyennyt kätkemään ilkikurista hymyäni aivan kokonaan.
Isän katse synkkeni. Toinen hänen suupielistään mutristui varoitukseksi, mutta laukesi pian Steyrin tyrskähtäessä.
” Olithan sinä tosiaan aika pieni poika silloin kun minä viimeksi sinut näin! Kuuden vai seitsemän talven ikäinen?” Hiirimies kallisti päätään miettiessään.” Jotain semmoista. Enpä siis tosiaan ihmettele, jos et muista. Olen Steyr. Ribaara klaanin kuninkaanlähettiläs. Ja tämä tässä on herrani.”
Steyr viittasi vierellään seisovaan, häntä muutamaa senttiä pidempään, mutta huomattavasti nuorempaan hiireen.
Mies oli hyvin samannäköinen Steyrin kanssa. Yhtä hopeinen turkki ja tummansiniset silmät, sekä pitkä useammilla ponnareilla kiinnisidottu tukka. Vain hiirimiehen vasenta korvaa koristava runsas koruloisto erotti hänet klaanilaisestaan.
” Dreyse Ribaara.” Hän esitteli itsensä liioitellun vahvalla, matalalla äänellä.
Halusi ilmeisesti yrittää tehdä vaikutuksen teeskentelemällä, ettei lajiero välillämme häirinnyt häntä.
Kuinka tyypillistä.
Siirsin vastentahtoisesti silmäni viimeiseen hiireen, joka seisoi hieman hermostuneen oloisena sohvan toisella laidalla. Hänen vuoronsa tullessa, hän harppasi vierelleni, puristi käteni omaansa sekunninpuolikkaaksi ja mumisi nimensä niin hiljaa, etten saanut siitä selvää.
Ei sen väliä. En olisi välittänyt siitä kumminkaan.
” Me tuomme teille virallisen kutsun hänen majesteetiltaan.” Minulle tuntemattomaksi jäänyt mies änkytti.
Hän korjasi pyöreälinssisten silmälasiensa asentoa, ennen kuin ojensi minulle paksusta paperista taitellun, silkkinauhalla ja vahasinetillä suljetun kirjekuoren.
Katsoin kuorta, miestä ja sitten isääni kysyvästi. Hän nyökäytti päätään.
Puhalsin turhautuneena ilmaa nenän kautta ja repäisin sitten kirjeen mieshiiren kädestä.
Turkoosin värinen vaha mureni sormieni välissä helposti.
Kuoren sisällä oli yhtä lailla paksusta paperista tehty kortti, johon oli huolellisella käsialalla raapustettu sekä teksti, että Aripaiyaarien sukutunnus ja kasa joitain ihme koukeroita.
Ensinäkemällä se näytti ihan tavalliselta - hieman turhantärkeilevältä, mutta mitäpä Marsin viimeiseltä kuningasperheeltä saattoikaan odottaa – kutsulta palatsiin, mutta päästessäni viimeiseen jakeeseen huomasin sen olevan kaukana siitä.
” Kiitos vain kutsusta, mutta jätän väliin.” Tökkäsin kirjeen kuorineen takaisin hiirimiehelle, joka aukoi suutaan ääneti, kuin kala kuivalla maalla.
En tiennyt johtuiko se siitä, että hän pelkäsi minua vai oliko hänestä vain ennenkuulumatonta kieltäytyä kuningattaren henkilökohtaisesta pyynnöstä.
Steyr ja Dreyse näyttivät yhtä lailla vaivaantuneilta, mutta kuten palatsin juoksupoika, hekään eivät kehdanneet avata suutaan suostutellakseen minut pyörtämään päätökseni.
On siinä diplomaatit.
” Hyvät herrat.” Isäni nousi tuolistaan.
Hiirimiehet käänsivät katseensa häneen ja ottivat vaistomaisesti askeleen lähemmäs toisiaan.
En ihmetellyt sitä. Isäni oli yli kaksisataakymmenen senttiä pitkä, melkein yhtä painava ja tällä hetkellä hyvin hyvin vihaisen näköinen.
Helvetti, meinasin itsekin siirtyä joukkion suojiin.
” Pyydän, että ilmoitatte hänen majesteetilleen ottavamme kutsun ilomielin vastaan. Saavumme pääkaupunkiin sovitusti geyan päivänä.”
Sovitusti? No niinpä tietysti.
Kirje ja hiirimiehet olivat pelkkä muodollisuus. Isä oli jo myynyt minut.
Hiirimiehet nyökäyttivät jäykät hyvästit ja pakenivat sitten äkkiä, arvatenkin aistivan ilmassa hautovan myrskyn.
” En suostu siihen.” Ilmoitin, heti kun ovi oli painunut kiinni heidän perässään.
” Ei sinun suostumuksellasi ole väliä. Asia on jo päätetty.” Isä risti kädet rinnalleen. Minä tein samoin.
” Avioliittoa käsittelevät lakipykälät on toista mieltä.” Katsoin silmät kipunoiden isääni, joka siristi silmiään.
” Sinä nait sen tytön. Halusit tai et.” Hän sanoi ja käänsi sitten minulle selkänsä. Se oli hänen tapansa sanoa, ettei aikonut keskustella asiasta enempää. Vastarinta oli turhaa ja jokaisesta protestista rangaistaisiin.
Tunsin pelon luoman kylmäävän reiän rinnassani avatessani suuni uudestaan.
” En.”
Isän olkapää nytkähti. Hän kiersi pöydän yhdellä askeleella ja oli siinä samassa aivan kiinni minussa.
” Sanon tämän nyt viimeisen kerran ja jos et saa painettua sitä kalloosi, voit mennä valitsemaan kaapistani vyön, jolla taon sen sinne – sinä otat puolisoksesi juuri sen kenet kuningatar nimittää. Aivan sama pidätkö sinä hänestä tai hän sinusta.” Isä sähisi.
” Tässä on kyse isommista asioista, poika. Niin isoista, että siinä ei yhden tai edes kahden henkilön onnellisuus paina. Jokaisen on tehtävä osansa. Myös sinun.”
” Entä veljieni osuus?” Kysyin happamasti. ” Miksi vitussa juuri minun on uhrauduttava?”
Isän vasen kulmakarva värähti kummasti. Siinä samassa sainkin jo avokämmenestä poskelle.
” Kielenkäyttö.” Hän jyrähti.
Nielaisin. Suussa maistui metalli.
Pyyhkäistessäni suupieltäni, huomasinkin muutaman veripisaran jäävän sormelleni. Lyönti oli avannut yhä paranevat arpeni.
” Veljesi hoitavat osansa, kunhan on selvillä, kuka heistä on seuraava päällikkö.” Isä sanoi ja asteli takaisin tuolilleen.
En saattanut uskoa korviani.
” Miten niin heistä? Eikö minulla muka ole oikeutta siihen?” Älähdin.
” Et voi olla diplomaatti ja johtaa klaania yhtä aikaa. Eli kyllä, sinulla ei ole enää oikeutta taistella paikasta. Nyt tai koskaan.”
” Koskaan?!”
Isä nyökäytti.
” Poistan sinut perimyslinjasta. Jos veljesi päättävät kaikki heittää veivinsä, virka menee serkullesi.”
Olin sillä hetkellä aivan liian järkyttynyt kuulemastani, voidakseni reagoida oikealla tavalla isäni pettämättömään rauhallisuuteen, joka paljasti auttamatta sen, ettei häntä haitannut lainkaan poistaa minulta oikeuksia klaanin johtamiseen.
Jokin kyyninen osa aivoissani oli jopa näkevinään isän olevan suorastaan onnellinen siitä.
Olisin valehdellut, jos olisin väittänyt, ettei se sattunut. Toisaalta ketäpä ei olisi satuttanut tieto, ettei oma isä uskonut. Sisaruksiisi kyllä, joilla osalla oli jopa täysin sama äiti ja kasvatus, mutta ei sinuun.
Se varmaan olikin syy siihen miksi en taistellut sinä kirottuna päivänä kovemmin järjestettyä liittoani vastaan.

Paha onneni ei kääntynyt, vaikka päivät kuluivat.
Suureksi harmikseni suunnitelma morsiamen tapaamiseen oli ja pysyi. Päästyäni alkujärkytyksen yli olin käynyt raivoamassa isälle useampaan otteeseen, mutta en koskaan saanut häneltä muuta kuin uhkauksia ja toisinaan muutaman mustelmankin.
Veljiltänikään ei herunut sympatiaa. He olivat onnellisia, etteivät itse joutuneet pakkoliittoon hiiriprinsessan kanssa. Eivätkä todellakaan halunneet riskeerata isän pyörtävän päätöstään ja vaihtavan sulhasen joksikin heistä, joten kieltäytyivät auttamasta minua tämän suostuttelussa.
Jopa Edda, läheisin isoveljistäni, jonka olin kuvitellut aina olevan puolellani paljastui takinkääntäjäksi.
Soitin epätoivossani jopa äidille.
Hän oli yhtä hyödyllinen, kuten aina ja sanoi vain, että minun tuli kuunnella isääni. Tämä tiesi kyllä mitä teki ja oli valinnut minut syystä. Jätti kuitenkin kätevästi mainitsematta mistä.
Lopetin kylmästi puhelun iskemällä luurin hänelle korvaan, kun tajusin etten saisi hänestäkään liittolaista.
Harkitsin lähtemistäkin.
Yksi perinteisistä vaellusreiteistämme kulki erään isomman kanjonin vierestä, jonka pohjalta alkoi jo ’no-mans-land’. Kaikki sinne putoavat jäivät pohjalle, sillä lupa ruumiin nostamiselle oli liian monimutkaista saada.
Voisin lavastaa yksinkertaisen onnettomuuden, eikä kukaan koskaan etsisi.
Kanjonin takaa ei ollut pitkä matka Arcadiaan, suuren meren rantaan, josta pääsisin helposti rajavartiolaitoksessa työskentelevien ystävieni avustuksella mantereelle.
En tiedä aavistiko isä suunnitelmani vai vasikoiko joku miehistäni tai veljistäni ajatuksistani, sillä kolme päivää myöhemmin minulle määrättiin lapsenvahdit tai ’turvamiehet’, kuten isä miehiä nimitti.
Joo joo. Ainoa asia, jolta minä olisin tarvinnut turvaa, oli hänen sinisilmäinen luottonsa hiirihallitukseen.

Istuin mielenosoituksellisesti kotona aina tuomiopäivään asti ja teroitin jokaisen puukon, kirveen, veitsen ja miekan, jonka omistin ja ripustin ne sitten seinille.
Siihen kätevästi kädenulottuville, sitten kun aika tulisi.
Lapsenvahdit saattoivat minut ja isän, isän omien turvamiesten kanssa Xitiin juna-asemalle, mutta eivät nousseet mukaan kyytiin. Ilmeisesti he uskoivat, etten kykenisi pakenemaan liikkuvasta junasta tai että olin vihdoin alistunut kohtalooni.
Molemmat oletukset olivat naiiveja, mutta enpä minä nykyään muuta isältä odottanutkaan.
Annoin hänen tuudittautua syvemmälle harhaluuloihinsa istumalla nätisti koko matkan ajan. Väliasemilla varmistin olevani koko ajan hänen näkökentässään ja vessassakin kävin vain silloin kun meidän vaunumme oma oli vapaana.
Saapuessamme Panzadin pääasemalle, isä oli jo täysin rentoutunut ja antoi minun mennä edeltä meille varatuille maastureille. Nähdessään minut takapenkillä, hänen kivutessaan itse kyytiin, näin jotain hymyntapaista isän suupielissä.
Hän oli täysin myyty esitykselleni, joka vain vahvisti teoriaani siitä, että hän oli todella sokeutumassa.
Ajomatka sisäpalatsiin kesti yllättävän pitkään. Se kun oli rakennettu kauas kaupungista. Yksi monista viivoista, jolla Aripaiyaarit alleviivasivat olevansa erillisiä muusta kansasta.
Useampi satahehtaaria metsää ja kaksi muuria myöhemmin saavuimme pitkälle pihatielle. Emme kuitenkaan pysähtyneet tien lopussa siintävien valtavien rappusten juuren, vaan käännyimme niiden ohi pienemmälle tielle, joka nousi lopulta rampiksi.
Sen päässä odotti matkan kolmas portti, vartijoineen. He eivät edes tarkastaneet ketä olivat päästämässä sisään ja viittoivat meitä vain menemään läpi.
En tiennyt oliko tämä uusi viiva, vai olivatko he vain paskoja työssään.
Porttien toisella puolella avautui rakennusten väliin jätetty aukea.
Pihan keskeltä nousi patsaslähde, jonka lämmitetty vesi höyrysi pakkasilmassa. Sen takana seisoi kivinen portaikko, joka levisi viuhkanlailla koko oviaukon ympärille.
Tukevannäköiset tummansiniset kaidapapuiset pariovet oltiin kiilattu auki ja niiden edessä seisoi joukko vaaleanharmaisiin vaatteisiin pukeutuneita hiiriä.
Heistä osa kiiruhti avaamaan meille ovia, yhden jäädessä hieman taemmas, selvästi odottamaan meitä.
” Tervetuloa. ” Harmaa mieshiiri kumarsi syvään. ” Olen Bayard, päähovimestari. Mikäli voisitte seurata minua, hänen majesteettinsa ja prinsessa Ashani odottavat teitä kuuterassilla.”
Tuntui oudon tyydyttävältä saada vihdoin nimi sille ajatuksiani riivanneelle kasvottomalle olennolle.
Vihdoin minulla oli jotain konkreettista, jota syyttää.
Ei onneksi enää kauaa, kun saisin hänelle kasvotkin ja tietäisin, millaisen naaman käskisin maalauttamaan uuteen harjoitusnukkeeni.
Kulkiessani hovimestarin jäljessä, yritin muistella sitä yhtä ainutta kertaa, kun Aripaiyaarit olivat vierailleet.
He eivät yleensä viitsineet laskeutua alas koreasta palatsistaan kiertääkseen kansalaisiaan, mutta olivat sillä kertaa tulleet ihan isommalla porukalla.
Valtavasta lapsikatraasta, muistin ainakin yhden heistä olleen tyttö. Vaalea tukkainen ja turkkinen kai myös. Siitä oli liian kauan ollakseni varma.
Mutta sen muistin, että hän oli ainoa, jonka kanssa olin tullut jotenkin toimeen, sillä toisinkuin sisaruksensa, hän ei ollut jaksanut vain seisoa pönöttää ja kuunnella aikuisten lätinää.
Pieni toivonkipinä syttyi rintaani.
Saattoiko tämä tarkoittaa, että minulla oli sittenkin toivoa?
Jos tyttö oli yhtään sellainen kuin muistoissani, voisin ehkä saada hänestä liittolaisen. Sillä jos me yhdessä vastustaisimme tätä avioliittoa ja nousisimme perheitämme vastaan, heidän olisi pakko harkita kihlauksen purkamista.
Suoristin selkääni astuessani hovimestarin perässä simppelein vaalein värein sisustettuun, puolikuun muotoiseen huoneeseen. Kaareva seinä oli lähes kokonaan lasia ja paljasti palatsia ympäröivän metsän.
Huoneen keskellä, kolme sohvaa piiritti matalaa pöytää.
Sohvasetin lisäksi huoneessa ei ollut kuin matto ja valtava koristeellinen kattovalaisin, joka levitti oksamaisia raajojaan kauas lampunkeskustasta, josta ne valuivat kohti maata.
Unohduin katselemaan katosta roikkuvaa naurettavaa kyhäelmää, niin etten ollut huomata kahta nais- ja yhtä mieshiirtä, jotka istuivat jokainen omalla sohvallaan.
” Mortar!” Toinen naisista nousi innokkaasti hymyillen seisomaan.
Hän muistutti muistojeni tyttöä, muttei ollut aivan yhtä vaalea. Katsoessani tarkemmin, huomasin vienot iän kaivertamat uurteet tämän kasvoilla ja ymmärsin, ettei hän ollut se keneksi hänet ajattelin.
Siirsin katseeni toiselle sohvalle, jossa toinen naisista yhä istui. Hänkään ei tosin sopinut muistoon.
Lapsuudestani tuttu tyttö ei ollut ollut yhtään stereotyyppisen Ribaaran näköinen, niin kuin tämä.
Hopeaturkkinen hiirinainen kumarsi syvään, jolloin tajusin, ettei hän istunutkaan.
Hän oli vain aivan helvetin lyhyt.
Viimeisellä sohvalla istuva mieshiiri nousi myös, kun pääsimme lähemmäs. Hän oli lähes saman värinen, kuin meitä tervehtimään noussut kuningatar, joten oletin heidät välittömästi sukulaisiksi.
” Tämä tässä on esikoiseni, Shaher. ” Kuningatar esitteli ylpeänä. ” Hän ei jää seuraamme, mutta tahdoin että tapaisitte, sillä luovun kruunustani todennäköisesti ennen kuin sinun ja Ashanin häät pidetään. Tulette siis olemaan paljon tekemisissä keskenänne.”
Mies ravisti käsiämme pikaisesti.
” Toivottavasti viihdytte täällä pääkaupungissa. Olen hieman kiireinen tällä hetkellä, mutta odotan innolla yhteistä illallistamme.” Hän sanoi, yllättävän hyvällä taidolla ja lähes ilman aksenttia, joka anagaa toisena kielenä opiskelleilla yleensä oli.
Shaher poistui lähes välittömästi sen jälkeen ja jätti meidät tutustumaan.
Tuijotin tytön (en voinut mitenkään enää mieltää häntä naiseksi) kasvoja, sillä aikaa kun isäni ja hänen majesteettinsa hoitivat loput muodollisuudet ja vaihtoivat joitakin kuulumisia.
Ashani ei ollut pelkästään alakoululaisen mittainen, vaan myös sen kokoinen ja aika lailla näköinenkin. Tällä oli pehmeä piirteiset kasvot ja lapsenkaltaiset, isot silmät. Sellaiset, joihin kasvettiin, niin että aikuisena ne näyttivät normaaleilta.
Iirikset niissä olivat sairaan vihertävän siniset.
Minulle tuli niistä mieleen eräs sarjakuvahirviö – mulkosilmä – joka oli lapsuudessani tähdittänyt useita painajaisiani.
Pidin tytön samankaltaisuutta siihen ja Steyriin, kohtalon julmana ivana.
” Te ette olekaan vielä koskaan tavanneet. ” Kuningatar sanoi yhtäkkiä, keskeyttäen ajatukseni.
Käänsin silmäni häneen ja näin hymyn keikkuvan hänen suupielissään.
En tiennyt mikä tässä oli olevinaan hänestä hauskaa.
” Ashani oli kyllä syntynyt silloin, kun me kävimme siellä teillä, mutta jäi kotiin, koska ei ollut potentiaalinen voimankantaja. Saatat muistaa hänen isosiskonsa Delvignen. Teillä taisi muistaakseni synkata ihan hyvin? ” Kuningattaren hymy leveni.
Vai että sisko…
Ei auttanut kuin toivoa, että pikkusiskossa oli samaa anarkisti kipinää. Vilkaisin sivusilmälläni tyttöä. Huomatessaan katseeni, hän sipaisi otsatukkaansa ujosti ja painoi punehtuneena kasvojaan lattiaan.
Pieni toivonkipinä mitä olin elätellyt sammui sen sileäntien.

Tyttö oli pahempi kuin olisin koskaan uskaltanut kuvitellakaan.
Hän ei osannut kummoisesti anagaa, enkä minä ollut koskaan opiskellut zendiä, joten emme pystyneet keskustelemaan juuri ollenkaan.
Kuitenkin niistä muutamasta lauseesta, jotka vaihdoimme saatoin ymmärtää, että hänet oli täysin aivopesty ideaan, että meidän avioliittomme oli joku pyhä sinetti rauhalle Panzadin hiirien ja rottien välillä.
Olin siis täysin yksin sodassani tätä liittoa vastaan.

Lähdimme kotimatkalle heti seuraavana aamuna.
Isä ja Asanin äiti olivat koittaneet saada meitä tutustumaan, mutta tajunneet nopeasti kielimuurin olevan liian suuri.
Sovittiin, että Asanti kävisi anagan pikakurssin ja tulisi sitten meidän luoksemme Tel’agaan hiomaan kielitaitonsa huippuunsa.
Isä toivotti hänet oikein kovasti tervetulleeksi, vannottaen että kunhan yhteinen kieli löytyisi oppisimme varmasti rakastamaan toisiamme.
En puhunut hänelle koko matkan aikana, kuin kerran, astuessamme ulos sisäpihalle raskaista pariovista.
” Tiedänpähän nyt miksi et tahtonut minua klaanin johtoon. Pidät minua pedofiilinä.” Mutisin.
Isä huokasi raskaasti.
” Hän on hiiri.”
” Hän on lapsi!”
” Täyttää vielä tänä vuonna yhdeksäntoista. Se tekee vain kolme vuotta ikäeroa mikä on huomattavasti vähemmän, kuin vaikka minun ja äitisi välillä.” Isä argumentoi.
Purin hampaitani yhteen, etten räjähtäisi huutamaan. Nieleskelin ärtymystäni hetken, ennen kuin avasin jälleen suuni.
” Entä se toinen?” Murahdin.
Ihmeellisesti isä tiesi heti kenestä puhuin.
” Liian vanha sinulle.” Hän sanoi.
” Vuoden.” Tuhahdin. Heitin arvion aivan lonkalta, mutta näytin osuneen oikeaan, sillä isä ei korjannut minua.
” Silti. Tiedät säännöt.”
” Joo tiedän niiden olevan täyttä paskaa.”
Isän käsi nytkähti. Hän ei kuitenkaan viitsinyt mätkäistä minua kaikkien niiden silmien alla.
Istuimme eri autoihin ja välttelimme toisiamme lopun matkaa.

” Jännittääkö?” Edda virnuili.
Mokoma kusipää.
” Miksi ihmeessä jännittäisin? Olemme tavanneet ennenkin.” Tuhahdin.
Tuomiopäivä oli tullut. Tytön oli määrä saapua saattajineen tänään.
Vastaanotto heidän kunniakseen järjestettiin kaupunginkeskusaukiolla. Olin ajatellut olla menemättä, mutta tietenkin isä oli aavistanut sen ja lähettänyt yhden isoveljistäni vahtimaan, etten vahingossakaan jättäisi tilaisuutta väliin.
Edda jäi ovenpieleen nojailemaan sen sijaan, että olisi astunut sisälle huoneeseeni.
Fiksu veto.
” Noh, ehkäpä siksi, että hän tulee olemaan vaimosi.” Eddan ääni värähti kummasti. Aivan kuin sana vaimo olisi ollut hänelle täysin vieras.
Vaimo… Tukahdutin vaivoin väristyksen, joka tahtoi kulkea alas selkäpiitäni pitkin.
Kaikkea sitä joutuukin tekemään perheensä eteen.
” Hei..”
Käänsin katseeni takaisin Eddaan, jonka kasvoilta oli vihdoin pyyhkiytynyt se mulkkumainen virne. Veljeni katsoi minuun myötätuntoisilla (vaiko kenties jopa säälivillä?) silmillä, ja hetken olin kahdenvaiheilla. Osa minusta halusi sen mulkeroilmeen takaisin, käskeä häntä lopettamaan säälimisen ja osa taas halusi kiittää häntä. Sen jälkeen, kun olin kertonut eskarilaisesta, jolle minut aiottiin naittaa, hän oli säälinyt minua niin, että oli yrittänyt puhua isälle.
Tuloksettomasti tietenkin, mutta tärkeintä oli, että hän oli pitänyt puoliani.
Toisinkuin muut petturiveljeni, joista tilanne oli nyt entistä huvittavampi.
En kuitenkaan viitsinyt ruveta hempeilemään.
” Älä nyt jumankauta aloita...” Sylkäisin.
” Mitä? Ethän sinä edes tiedä mitä olin sanomassa!”
” Luuletko etten pysty arvaamaan?”
” En toki. Mutta, sinun älykkyysosamäärälläsi en kyllä lähtisi arvailemaan.”
Harkitsin sekunnin hänen naamansa linttaamista ovenkarmiin.
Isä kyllä suuttuu, jos sotken tämänkin takin vereen..
Tyydyin muksauttamaan Eddaa palleaan, mennessäni hänen ohitseen.
Veljeni ähkäisi kivusta ja hieroi vatsaansa.
” Ei sitten.” Hän mutisi.
Vedin takin vuorikerroksen vetoketjun kiinni ja naksautin päällisosan napit paikoilleen, hölkätessäni rappuset alas.
” Meillä on kymmenen minuuttia aikaa olla keskusaukiolla. Toivottavasti olet oppinut sitomaan Tardhasi sitä nopeammin.” Edda viskasi paksun mustan huivin suuntaani.
Heitin sen hänelle saman tien takaisin.
” En laita sitä.” Sanoin.
Lysähdin oven vierustalla olevalle tuolille. Tunsin veljeni syyllistävän katseen porautuvan minuun, kiskoessani saappaita jalkaani.
” Et sitten tee tätä helpoksi?” Hän huokasi.
” Ei hän niin erityinen ole.”
Musta huivi peitti näkökenttäni. Riuhtaisin sen pois kasvoiltani. Edda ei näyttänyt enää lainkaan huvittuneelta.
” Isän mielestä on.” Hän tokaisi ja asteli niin nopeasti ohitseni ulos, etten kerennyt vittuilemaan hänelle takaisin. ” Ilmoitan meidän myöhästyvän!” Kuulin vielä, ennen kuin paksu ovi paiskautui kiinni.
Myttäsin huivin ja viskasin sen niin kauas itsestäni kuin mahdollista.
Uskomatonta! Se heikkorakenteinen hiiru ei vielä edes ollut täällä ja silti onnistui pilaamaan kaiken!
Tuijotin huoneen toisella laidalla makaavaa myttyä murhaavasti. Haaveilin tekeväni siitä silppua, uusilla hiiliterilläni. Yritin viedä käteni puukkojen kahvoille, mutta ne olivat kadonneet takkini selkäpuolelle ommelluista salataskuista.
” Perhana!” Kirosin ääneen, kun tajusin, että Edda oli ärsyttänyt minua ihan tahallaan saadakseen minut lähelleen.
” Viisi minuuttia!” Ulkoa kajahti.
Nousin seisomaan.
Edda raahaisi minut täältä, vaikka niskaperseotteella, vaihtoehtoja ei siis ollut.
Kiskaisin Tardhan maasta. En jaksanut taitella laskoksia tai katsoa menikö se edes jotenkuten suoraan. Kunhan se oli päällä, Edda tai isä eivät kumpikaan antaisi turpaan.
Ovi lennähti auki, työntäessäni sitä voimakkaasti. Veljeni suoristautui jääkiiturinsa vieressä.
” Aletaan mennä.”
Nousimme sanaakaan sanomatta kiiturien kyytiin.

Saapuessamme kaupunkiin, rikoin ensimmäistä kertaa matkan aikana vallinneen hiljaisuuden.
” Ei saatana..” Kirosin.
Pääkatu oli valaistu isoilla lyhdyillä ja katulamppuihin kiinnitetyillä valonauhoilla. Mustiin pukeutuneet kansalaiset olivat vallanneet kadun molemmat puolet. He kuikuilivat pitkin kauloin kadun päässä olevaa keskusaukiota, jossa näin kaksi muuta isoveljeäni ja isäni jo seisovan kivisen tason päällä.
Ikuisen tulen maljaan heidän takanaan oli heitetty jotain kuparipitoista, sillä sen liekki paloi normaalin oranssin sijaan turkoosina.
He olivat oikeasti jopa värjänneet tulen sen perheen takia! En osannut kuvitella mitään kamalampaa.
Katseet seurasivat meitä, kun kiidimme Eddan kanssa kadun loppuun. Luovutin kiiturin vastahakoisesti yhdelle paikan vastaavista.
” Enää et pääse pakoon.” Nuorin isoveljistäni, Sig, hymyili pirullisesti. Hän ja Edda tuuppivat minut lavalle.
Petturit.
” Kuka muka sanoi, että olisin yrittänytkään?” Ärähdin.
” Ohhoh, joko ne avioelämän suorituspaineet alkaa kerääntymään?” Sig vitsaili. Hän töni yhtä lailla virnuilevaa isoveljeämme toverillisesti.
” Sinä kuolet tänään kehässä!” Julistin hänelle.
” Niin varmaan.” Harmaaturkkinen veljeni nauroi.
” Haluan muuten ne hiiliterät takaisin.” Katsoin merkitsevästi Eddaa, joka nosteli olkiaan viattomasti.
” Ai mitkä?” Hän lirkutti.
Ennen kuin ehdin uhata häntäkin, ilmaa halkoi torven kumea törähdys. Siirsimme kaikki katseemme kauas päätien alkuun. Suuri joukko hiiriä lähestyi meitä jalkaisin. Synkeän mustien tienvarsien vastapainona he olivat kuin räikeä mainossivu. Hyppäsivät silmän tahtomatta ja hakivat huomion itseensä.
Vihasin heitä kaikkia välittömästi.
” Tulehan.”
Hätkähdin isäni syvää ääntä. Hän asetti kätensä lapaluideni väliin ja tönäisi minut liikkeelle. Otin muutaman nopeamman askeleen, paetakseni kosketusta. Näin isän käden laskeutuvan ja hidastin, mutta palasin aiempaan kävelynopeuteen huomatessani hänen kohottavan jälleen kämmentään.
Liikuimme ainakin satakertaa nopeammin, kuin vieraamme. Niinpä kohtasimme kaukana sieltä missä meidän oli ollut alun perin tarkoitus.
Turvamiehet juoksivat hätäisesti peräämme ja kuiskuttelivat ranteisiinsa ohjeita siviilipukuisille kollegoilleen uudelleensijoittumisesta.
Vilkaisin nopeasti sivusilmälläni isäni harmaantuneita kasvoja. Ne näyttivät tyyniltä, mutta huomasin toisen suupielen olevan hieman vinksallaan. Tiesin sen tarkoittavan, hänen olevan tyytymätön.
Mihin? Siitä en välittänyt.
Pääasia, että hänelläkin oli kurjaa.
Mielialani ehti kohota kokonaiseksi nanosekunniksi, sitten näkökenttääni ilmestyi hiiri.
” Steyr.” Isäni nyökkäsi harmaalle hiirimiehelle. Tyytymätön suupieli silottui.
” Mortar.” Tämä vastasi tervehdykseen painamalla päätään kumarrukseen.
Olin odottanut Ailanin...Asanin.. Ashantin.. minkä-lie olevan miehen mukana, mutta katsellessani hänen taakseen, en nähnyt muita kuin tummansinisiin uniformuihinsa pukeutuneita Ribaaroja.
Ehkä hän ei tullutkaan! Ajattelin onnellisena.
Ei ollut vaikea kuvitella sen hiirenruippanan pelästyneen pohjoisen kylmyyttä. Sellainen hovissa kasvanut kermaperse ei varmasti ymmärtänyt millaista täällä todellisuudessa oli.
” Eikö hän tullutkaan?” En malttanut olla kysymättä.
Steyr käänsi huomionsa minuun. En tiedä millainen ilme minulla oli, mutta äijä vaikutti huvittuneelta.
” Kyllä hän tuli.” Harmaa hiirimies virnisti leveästi.
Karvas pettymys nousi kurkkuuni. Nieleskelin kitkeränä ärtymystäni, kun Steyr käännähti hieman sivuttain. Merkistä, hänen joukkonsa ottivat askeleet sivummas. Seitsemän rivin päässä seisoi se onneton olento, joka oltiin langetettu kiusakseni.
Pienempänä, kapeampana, heikompana kuin muistin. Valtavat hirviösilmät levällään, hän kipitteli hännystelijöineen luoksemme.
” Hyvää päivää.” Hän sanoi. Meidän kielellämme. Katse lukittuna isääni.
Näin isäni hymyilevän, niin että osa hampaista paljastui. Hän oli hyvin tyytyväinen.
” Tervetuloa, Tel’agaan! Kuulin, että teillä oli hieman ongelmia matkalla. Onneksi pääsitte turvallisesti perille.”
En tiedä huomasiko isä sitä tyytyväisyydeltään, mutta minä näin selvästi kuinka tytön silmät lasittuivat ymmärryksen loppuessa kesken. Hänen suupielensä nykivät paniikinomaisesti, samalla kun omani kohosivat huvittuneisuudesta.
Oli tainnut jäädä liian pikaiseksi, se pikakurssi.
” Niin...” Tyttö aloitti, selvästi epävarmana kuinka oikein päättäisi lauseensa. Yhtäkkiä hän siirsi ne luonnottoman väriset silmänsä minuun ja puhkesi hymyyn.
Eikä minulla ollut mitään käsitystä miksi.
Hain vastausta isästä ja Steyristä. He katselivat meitä tietävän näköiset ilmeet kasvoillaan. Vasta vilkaistessani takaisin tyttöön, tajusin että he luulivat meillä olevan meneillään jonkinlainen hetki.
Vaihdoin äkkiä ilmeeni neutraalimpaan.
” Tervetuloa.” Sanoin, niin kyllästyneen kuuloisena, kuin osasin.
” Kiitos.” Mulkosilmä ( Nimi tuli tahattomasti. Yhtenäisyys vanhan painajaisolentoni kanssa oli silmilleni liian selvä) suhisteli ässää lapsenomaisesti punastellessaan.
Luoja.

En päässyt hänestä eroon koko aamupäivänä.
Aluksi meidän piti kiertää isän kanssa puoli kaupunkia, esittelemässä paikat ja katsomassa nähtävyydet. Isäni selitti tytölle ummet ja lammet tajuamatta lainkaan, että tämä ymmärsi ehkä yhden sanan joka lauseesta. Jos sitäkään.
Yksi hänen hännystelijöistään yritti jossain vaiheessa toimia salaisena tulkkina, mutta sai käskyn jäädä matkasta tullessamme asuntokompleksiin, jossa suurin osa isän alaisista asui. Heidän kun oli opittava nopeasti talontavoille, jotta osaisivat sitten passata ja neuvoa emäntäänsä.
Tulkannut avustaja näytti yhtä ahdistuneelta, kuin mulkosilmä, heidän erotessaan.
En voinut kuin pyöritellä silmiäni. Mahtoi olla kamalaa koittaa selvitä ilman palvelija-armeijaa.
Lopun kierrosta tämä olikin sitten ollut täysin kuutamolla.
” -Tästä rakennamme kokoushallin, sitten kun keskussairaalan laajennus ja kaupungintalon remontti on saatu valmiiksi. Pyrimme priorisoimaan, kun rakentaminen on näillä pituuksilla muutenkin hankalaa. Jäätyminen ja kuivuminen kun ovat kaksi eri asiaa.” Isä nauroi.
Tytön hymy leveni, esittämään hänenkin muka ymmärtäneen.
” Mutta siitä voimme keskustella lisää myöhemmin. Olen pidätellyt teitä jo kauan.” Isäni käännähti suuntaani. ” Sinun tulisi, Pike, näyttää Ashanille, missä te asutte.” Hän katsoi minuun merkitsevästi.
Ajatukseni tyssäsivät kuin seinään.
” Missä me asumme? Tuoko tulee minun luokseni asumaan?” Astuin lähemmäs isääni. ” Et voi olla tosissasi.”
Isä ei saanut tilaisuutta vastata, kun Steyr avasi suunsa.
” Se olisi parasta Ashanin kannalta. Biologia ajaa meidän luolahiirten aivot luomaan vahvimmat suhteet niihin keiden kanssa jaamme talouden. Se helpottaa sanatonta kommunikointia ja vähentää konflikteja. Vaikka sinulla ei antenneja olekaan Ashani pystyy omillaan poimimaan aivosi sähkötoiminnan lähettämät impulssit. Mitä enemmän hän niille altistuu, sitä nopeammin suhteenne kehittyy.”
” Aivan sama! Minä en suostu luopumaan yksityisyydestäni!” Mulkaisin hiirimiestä, ennen kuin käännyin takaisin isäni puoleen. Hänen katseensa oli varoittava ja tiesin että ilman vieraitamme hän olisi varmasti muksinut vastalauseet ulos minusta.
Kai sinustakin on sitten jotain hyötyä… Vilkaisin sivusilmällä nopeasti tyttöön. Tämä vaikutti olevan yhä täysin pihalla. Kulmien väliin oli tosin ilmestynyt huoliryppy.
” Hän voi asua hännys- siis palvelijoidensa kanssa. Jos meidän suhteemme kehittyminen tosiaan on jostain niin pienestä kiinni, kun saman katon alla nukkuminen, niin se ei sitten kannata.” Ristin kädet rinnalleni.
Näin isäni kiristelevän leukaperiään, mutta Steyr hymyili.
” Ei se siitä ole kiinni. Niin kuin sanoin, se vain nopeuttaisi linkin muodostumisen prosessia. Mutta jos tosiaan koet sen noin niin… -”
” Tuo riittä, Steyr. ” Isäni keskeytti mieshiiren. Hän siirsi vihaisen katseensa minuun. ” Me sovimme jo, että Ashani muuttaa Piken luokse.”
” Ketkähän ne me on, koska minulta ei ainakaan kysytty...” Jupisin.
Isä esitti kuin en olisi sanonutkaan mitään.
” Turvaprotokolla ja muut käytännönjärjestelyt on rakennettu sen suunnitelman varaan. Sen yhtäkkinen muuttaminen tuhoaisi kymmenien päivien työn -”
Ai KYMMENIEN? Miksi minä sitten kuulen tästä vasta tänään?! Heitin isääni myrkyllisen katseen.
” - Eikä meillä ole aikaa, saati resursseja, niin nopeaan uudelleen suunnitteluun. Pike tietää sen.”
Isän leukapielet rauhoittuivat, kun omani kirenivät.
” Hyvä on sitten.” Myönnyin.
Steyrin hymy leveni. Mulkosilmä päästi huojentuneen henkäisyn.
Ilmeisesti hän oli ymmärtänyt enemmän kuin oli näyttänyt.
” Tule.”
En jäänyt katsomaan, tajusiko tyttö seurata.

Pysähdyin vasta taloni ovella. Vilkaistessa olkani yli, näin harmikseni tytön olevan perässäni.
Tämä puuskutti, kuin xylralta paennut rinnehyppijä. Lämpimät henkäykset höyrystyivät sumupilveksi hänen päänsä ympärille.
Nähdessään minun katsovan häntä, mulkosilmä suoristi ryhtiään ja koitti lopettaa läähätyksen hymyilläkseen.
Meinasin käskeä häntä lopettamaan esityksen, mutten oikeastaan tahtonut puhua hänelle yhtään enempää kuin oli pakko.
Avasin oven lukon taskustani löytyneellä avaimella.
” Tämä on minun kotini.” Sanoin vetäessäni oven auki.
Mulkosilmä asteli perässäni sisään. Näin sivusilmälläni, hänen skannaavan tilan nopeasti.
Tämän katse viipyi muutaman kerran seinille ripustamissani teräaseissa, enkä voinut olla virnistämättä, kun hänen silmänsä tapasivat isoimman kaksipuolisen kirveeni tulisijan yllä.
” Ei palatsin veroinen, mutta täälläpäin on tärkeämpää pysyä lämpimänä, kuin pröystäillä naapureille neliöillä.”
En olettanut hänen juurikaan ymmärtävän puhettani, joten yllätyin kuullessani hänen vastauksensa.
” Kodikas. Pidän siitä.” Tyttö lirkutti.
” Oi onnea...” Mumisin.
En suostunut kiertelemään yhtään enempää hänen kanssaan, joten osoittelin vain suunnat, joissa eri paikat sijaitsivat.
” Yläkerrassa on kaksi huonetta, toinen on minun makuuhuoneeni. Toisesta tulee varmaankin sinun… En tiedä. Enkä välitä. Kunhan ymmärrät vain, ettei sinulla ole minun huoneeseeni mitään asiaa, missään tapauksessa. Vaikka talo syttyisi tuleen ja se olisi ainoa paikka, jossa olisi turvallista, et vie yhtään hiirenkarvaasi sen kynnyksen yli! Tuliko selväksi?” Tuijotin tiukasti mulkosilmää, odottaessani, että hän sai prosessoitua ja ymmärrettyä sanomani.
Tyttö nyökkäsi jäykästi.
” Käymälä on tuon oven takana, siivouskomero sen vieressä ja vastakkaisella seinustalla olevan oven takana on rappuset, joita pitkin pääsee kylmäkellariin. Käyttäydy kunnolla, niin et koskaan joudu sinne.” Tahaton virne hiipi kasvoilleni, kun kuvittelin lukitsevani hänet sinne.
Muutama tunti päivässä, yksin pimeässä voisi saada hänet harkitsemaan uudelleen tätä liittoa.
Mulkosilmä tuijotti minua niin järkyttyneen näköisenä, että väitin lopulta viimeisen jutun olleen vitsi.
Ei nimittäin ollut vaikea kuvitella hänen juoksevan isäni luokse itkemään jokaisesta viattomasta uhkauksesta.
” Tuota… Mitä tehdään?” Tyttö kysyi, naurahdettuaan väkinäisesti ’vitsilleni’.
” Mille?” Ihmettelin.
” Eikun nyt. Siis… Mitä teemme nyt?” Mulkosilmän sanat olivat epävarmoja ja hapuilevia.
Oli todellakin ollut liian pikainen se pikakurssi. Sain vain juuri ja juuri selvää, hänen puheestaan.
” Tee mitä lystäät. ” Kohautin olkiani. ” Minulla on menoa.”
Puhuessani kiskoin tardhan pois harteiltani ja viskasin sen kaappiin, josta poimin sitten treenikassini.
Pelkäsin hetken, että tyttö yrittäisi tunkea mukaan. Ei sillä, etten olisi kehdannut sanoa hänelle sytyttäväni itseni mieluummin palamaan, kun ottavan hänet mukaani, mutta tahdoin mieluummin litistää hänen toiveensa suhteesta välinpitämättömyydellä, kuin avoimella vihamielisyydellä.
Sillä tavalla en ainakaan voinut joutua mestausjonoon.
Mulkosilmä ei kuitenkaan kehdannut tai ehkä edes osannut sanoa siihen mitään. Hän seurasi vaitonaisena, kun nostin kassin olalleni ja lähdin.

” Hei. Mitä sinä täällä?” Edda kysyi, kun astuin sisään treenisalin ovesta.
Astelin hänen ja Sigin ohitse, huoneen toisella seinustalla roikkuvalle nyrkkeilysäkille.
” Ai etkö sinäkään tiennyt? Minulla on nykyään tuholaisongelma.”
” Mikä?” Sig tyrskähti.
” Hiiri. Isä majoitti sen minun talooni.”
” Totta kai. Ettekös te aio vihille?” Edda kohotti hymyillen kulmiaan.
” Älä muistuta.” Murahdin.
Kiedoin siteet tiukkaan kämmenten ja rystysten ympärille. Vilkaisin hanskoja seinällä, mutta päätin olla ilman. Tarvitsin kipua, jottei sisälläni kupliva ärtymys räjäyttäisi viimeistäkin pisaraa itsehillinnästäni taivaantuuliin.
Uskomatonta, miten nopeasti kaikki oli mennyt päin vittua.
Iskin säkkiä kerran. Se heilahti laiskasti. Siirryin hieman sivummalle ja iskin kovempaa.
Tunsin poltteen siteen hiertäessä rystystä.
Juuri tätä minä tarvitsin.
Hakkasin säkkiä puolituntia putkeen. Välillä kovempaa, välillä hieman rauhallisemmin.
Vaihtelin uhria, joksi sen kuvittelin.
Kaikkein kovimmat iskut haaveilin kohdistavani isään ja siihen lipevään lähettilääseen, Steyriin. Molemmat väittivät tekevänsä maailmasta paremman, mutta kumpaakaan ei kiinnostanut kenen kustannuksella.
Kunnia menisi joka tapauksessa heille.
Rauhallisimpina hetkinä taas, hiekkasäkki oli mulkosilmä tai joku tämän minioni. Heitä en oikeastaan tahtonut repiä kappaleiksi, mäiskiä vain hieman, jotta he älyäisivät pysyä poissa näkökentästäni.
Varsinkin ensimmäisen, tahdoin lähettää niin kauas itsestäni kuin mahdollista.
Toiselle planeetalle ehkäpä?
Venuslaiset olivat muistaakseni kuolleet sukupuuttoon. Siellä hänestä ei siis voisi olla haittaa kenellekään.
” Oletko varma, että sekään on tarpeeksi kaukana?” Sig irvaili, kun jaoin suunnitelmani hänelle ja Eddalle.
Astuin kauemmas säkistä.
” Olet oikeassa. Suoraan aurinkoon vaan.” Otin muutamalla askeleella vauhtia, hyppäsin ilmaan ja potkaisin. Nyrkkeilysäkki nousi vaakatasoon katossa. Se vapautui koukustaan ja läsähti sitten maahan.
Kuului pieni räjähdys, kun kangas ratkesi paineen voimasta.
Seurasimme hiekan valumista lattialle hetken.
” Meinaat sitten lähettää isän samalla sukkulalla?” Edda katsahti minuun.
” Jos se sitä vaatii.” Sylkäisin hiekalle.
Käännähdin ympäri, kiskoen samalla verisiä siteitä pois.
” Whou whou! Iisisti nyt pikkuveli! ” Sig naurahti, hieman hermostuneena. ” Yhden hiiren takia ei kannata tehdä mitään.”
” Varsinkaan maanpetosta.” Isoveljemme lisäsi.
Kuulin heidän seuraavan minua lääkekaapille.
” Ei tässä olekaan kysymys hänestä! Vaan siitä, että isä vaan olettaa, että minä teen kaiken - olen kaikkea - mitä hän tahtoo! Ja jos minulla sitten onkin jotain mielipiteitä omasta elämästäni, saan niistä turpaan ja päädyn joka tapauksessa tekemään kaiken niin kuin hän haluaa.” Puristava tunne rinnastani nousi kurkkuun, puhuessani.
Nielin sen pois.
” En saa taistella klaaninjohtajan paikasta. En valita kumppania, enkä nyt edes päättää sitä kenen kanssa asun. Kaikki toi vaan, jotta me voimme leikkiä olevamme tasa-arvosia maassa, jota hiiret johtaa. Ihan samanlaisia tekopyhiä paskiaisia nämäkin hiiret on, kuin ne jotka elää mantereella. Ja isä sinisilmäisyydessään myy minun elämäni niille.”
Sig räjähti hohottamaan.
” En tiennytkään, että sinussa on draamakuninkaan vikaa.” Hän tyrski.
Nyrkkini heilahti ja seuraavassa sekunnissa nuorempi isoveljeni tunnusteli leukaansa lattialla.
” Ansaitsit tuon.” Edda hymähti hänelle.
Veljeni murisi jotain käsittämätöntä vastaukseksi. En nähnyt hänen lähtevän, mutta kuulin loittonevan askelparin.
Käännyin äkkiä kastelemaan haavat desinfiointiaineella, ennen kuin Edda aloittaisi saarnaamaan minulle osastani klaanissa. Lyönti kättäni kutkutti yhä sen verran, ettei se varmaankaan olisi päättynyt hyvin kummankaan osalta.
Kokemus oli nimittäin opettanut, ettei kannattanut murskata kuin yhden isoveljen naama kerrallaan.
Kiedoin uudet siteet haavojen suojaksi mahdollisimman hitaasti. Valitettavasti veljeni oli yhä siinä, kääntyessäni.
” Anna tulla nyt sitten.” Huokasin.
” Paskan osan olet saanut, sitä en kiellä.”
” No vittu, kiitos.”
” Pää kiinni. Yritän tässä rohkaista sinua.”
” Alku on ainaki paska. Paraneeko tämä tästä?”
Edda hiljeni.
Nostin käteni ilmaan.
” Sori. Jatka itsestäänselvyyksien latelemista.”
” Niin mitä minä tässä yritin sanoa on..” Veljeni nappasi minut kainaloonsa niskalukkoon.
Amatööriote.
Kiedoin käteni nopeasti hänen vyötärölleen ja kiskaisin hänet ilmaan.
” Kusisesta tilanteesta voi tehdä -UGH ” Edda iskeytyi maahan. ” - Itselleen paremman, jos yrittää nähdä siinä mahdollisuuksia, surkuttelun sijasta.”
Veljeni pyörähti. Hän oli niin lähellä, etten kyennyt väistämään kampitusta.
Olin naamallani, yhtä nopeasti, kun hän oli takaisin pystyssä.
” Kaikki on tilapäistä. Vuoden kahden päästä asiat voi hyvinki olla toisin.” Edda sanoi.
Kampesin itseni pystyyn.
” Zagi on ihan yhtä liberaali, kuin isä. Epäilen siis vahvasti.” Tuhahdin.
Tuuppasin häntä olkapäähän mennessäni ohitse.
” Mitämitä? Etkö sinä kannustakkaan minua? Lempiveljeäsi? ” Edda huitaisi minua takaraivolle. ” Olen loukkaantunut, pikpik. Nyt et ainakaan saa niitä teriä takaisin.”
Odotin, että olimme oven luona, ennen kun kostin, tönäisemällä hänet sen karmia päin.
” Tiedät itsekin, että hänestä tulee seuraava johtaja. Campo on liian vanha. Sig liian nuori ja sinä… Noh tiedät kyllä.” Vilkaisin huvittuneena isoveljeni vasenta kämmentä, josta uupui yksi sormi. Hän oli hävinnyt sen vanhemmalle veljellemme jo vuosia sitten.
Sen ja muutaman varpaan, korvan-, sekä hännänpalan.
” Jokainen kokemus opettaa.” Edda virnisti, mutta piilotti kättään hieman selkänsä taakse.

Välttelin kotona olemista niin paljon kuin pystyin.
Otin jokaisen partiovuoron pohjoisrajan ja kaupungin välillä vastaan ja kaikki vapaapäivät vietin metsällä.
Silloin harvoin, kun minun oli oikeasti käytävä kotona, esimerkiksi hakemassa lisää vaatteita, varmistin ettei mulkosilmä ollut paikalla.
Hän kun olisi halunnut keskustella kaikesta jonninjoutavasta, kuten Panzadin poliittisista muutoksista ja yhteisestä elämästämme.
Minua ei edes haitannut se miten huonosti hän ymmärsi tai muodosti puhetta, en vain sietänyt sitä teeskenneltyä intoa, joka koristi hänen jokaista sanaansa.
Oli se sitten tarkoitettu minulle tai hänelle itselleen, se kuulosti niin teennäiseltä, että minua oksetti.
Veljistäni se oli hupaisaa. Mulkosilmä oli heistä viihdyttävä.
Erityisesti nuoremmat isoveljeni tykkäsivät viedä häntä ulos kaupungille.
Tyttö oli aina yhtä innoissaan ja käyttäytyi kuin olisi nähnyt auringon ensimmäistä kertaa. Katseli, kuunteli ja puhui toisille niin paljon kuin osasi, sillä vähäisellä taidollaan, jonka omisti, oppiakseen kaiken.
Näin klaanilaisteni silmistä, kuinka jokainen hänen yrityksensä kasvatti arvostusta tähän ja sitä kautta tämän perheeseen. Lehdissä hänen äidistään siirryttiin kirjoittamaan ’maamme kuningattarena’, toisen klaanijohtajan sijaan. Vaikkei tämä muuta ollutkaan. Ainakaan vielä.
Isä todella oli idiootti.

” Luuletko, että hänelle maksetaan jotain tuosta peeärrästä?”
Havahduin mietteistäni veljeni huvittuneeseen ääneen.
Vilkaisin vastentahtoisesti viereiseen pöytään, jossa mulkosilmä istui suuren joukon ympäröimänä.
Isä oli tahtonut esitellä hänet koko kaupungille ja järjestänyt suuren juhla-aterian kaupungintalon juhlasaliin. Vaikka nämä pirskeet olivat olevinaan meidän molempien, vain hänet huomioitiin.
Höristin korviani kuullakseni tarinan, jota tämä parhaillaan kertoi ajastaan Manner-Marsissa.
Hänen tätinsä oli ollut kuninkaanlähettiläs Marsin hallituksessa useita vuosia, joten hän oli – kuulemma -hyvin perillä muun planeetan tilanteesta, verrattuna Panzadiin.
Neutraalista sävystään huolimatta, tarinalla oli hyvin selvä viesti – saimme kiittää onneamme, että olimme syntyneet tänne, hänen perheensä vaalimaan lintukotoon, Mantereen sijasta.
” Tuskin. Kunhan toistaa kaikkea mitä hänelle on kerrottu.” Tuhahdin.
Campo nojautui tuolissaan taaksepäin.
” Pakko sanoa pikkuveli. Olit oikeassa, hän on vaarallisempi miltä näyttää. Zagi saa vielä pitää tuolistaan kiinni kynsin ja hampain.”
Edda, joka istui hänen vierellään, oli tukehtua juomaansa.
” Sinäkin?” Hän raakkui isoveljellemme.
” Kyllä se vaan näin on veliseni. Minä olen jo.. noh en niin vetreä kuin aiemmin. Sigillä ei riitä kärsivällisyys ja sinä… Täytyykö minun edes sanoa sitä?” Campo nappasi otteen pikkurillittömästä kädestä. Edda kiskaisi sen äkkiä pois.
Nauroimme molemmat hänen ilmeelleen.
” Olette muuten väärässä.”
Käännyimme kaikki äänen suuntaan. Nähdessäni tulijan, leukani loksahti.
” Milloin sinä palasit?” Kysyin Zagilta, joka nojasi Sigin tyhjäksi jättämän tuolin selkänojaan vierelläni.
Toiseksi vanhin isoveljeni oli luonteeltaan levoton, eikä koskaan kestänyt olla yhdessä paikassa muutamaa päivää kauempaa. Hän viettikin suurimman osan ajastaan jossain Tel’agan ja Paathdan – Mapaathien klaanin kotikaupungin – välisessä erämaassa. Käyden täällä kotona vain silloin kun kalsarien ympärikääntäminen ei enää auttanut.
” Viitisen minuuttia sitten. Oliko ikävä?” Zagin virne oli yhtä ärsyttävä ja mulkkumainen kuin Eddan.
Ihmettelin toisinaan, miten heitä erehdyttiin luulemaan kaksosiksi, mutta hymyillessään he tosiaan näyttivät yhtä lailla kusipäiltä.
” Paskat oli.” Murahdin.
Campo ja Edda nousivat molemmat tervehtimään häntä.
” Missä me ollaan väärässä? Siinä, että sinä voitat klaanijohtajan paikan? Koska et voisi olla enempää oikeassa!” Nuorin paikallaolevista isoveljistäni kiskaisi muutamaa senttiä lyhyemmän Zagin tasolleen ja hieroi rystysiään tämän päälakeen.
He vaihtoivat osia hyvin nopeasti.
” Paha silmä!” Campo yskähti varoituksen.
Siinä samassa veljeni irrottivat otteensa toisistaan ja heittivät pahoittelevat hymyt huoneen toiselle laidalle isän suuntaan.
Isä kurtisti vain hieman kulmiaan, mutta me tiesimme sen tarkoittavan hänen olevan hyvin pettynyt.
” Vitsasta tulee.” Edda arvasi, nähdessään sen. ” Kiitti vitusti.”
Sivusilmälläni näin hänen viskaavan jotain lautaseltaan. Kohde oli eittämättä ollut omahyväisesti virnuileva paskiaisveljeni, mutta hänen naamataulunsa sijaan se lensi pitkän matkan ohi ja osui naapuripöydässä istuvan Ribaaran päälaelle.
Hiirimies poimi hämmentyneenä ruuanpalasen kuontalostaan ja rupesi etsimään katseellaan syyllistä.
” Ehdotan taktista vetäytymistä.” Zagi totesi, kun huomasi isän marssivan meitä kohden.
” Kannatetaan!”
Ponkaisimme kaikki pystyyn. Yritimme pakoa ovelle, mutta kaupungintalon juhlasali oli ahdettu tupaten täyteen pöytiä, joiden välissä mahtui kulkemaan vain peräkkäin ja yhden henkilön leveydellä.
Tie edessä oli aivan tukossa. Isä saisi siis meidät kiinni, ennen kuin olisimme lähelläkään ovea.
” Muistakaa syyttää Zagia!” Edda sihahti.
” Turpa kiinni!”
” Hys!” Campo ärähti.
Lattia jalkojemme alla tärähteli, kun isä asteli puhisten paikalle. Edda oli lähin, joten hän sai korvatillikoista kovimman.
” Aikuiset miehet, eikä mitään käytöstapoja!” Hän uhisi. ” Mihin te edes kuvittelette olevanne menossa? Juhlat eivät ole vielä loppuneet.” Isä mulkoili meistä jokaista vuorollaan, mutta pysähtyi katsomaan minua erityisen pitkäksi aikaa.
” Enkö ole jo sanonut tarpeeksi useasti, että sinun paikkasi on Ashanin vierellä. Takaisin pöytääsi!” Hän kiskaisi minut takinhihasta Eddan ohi vierelleen.
” Ja sinä!” Isä osoitti Zagia. ” Esittäytymään siitä!”
Loput veljistämme livahtivat ulos sillä aikaa, kun isä raahasi minut ja Zagin täyteen tupatun pöydän äärelle.
Veljeni esitteli itsensä nopeasti. Olin varma, että hän jättäisi minut yksin kärvistelemään hiirijoukkoon, mutta yllättäen istui vierelleni ja antoi mulkosilmän kuulustella itseään koko loppu illan.

” Tiedän sinun olevan vittuuntunut tästä koko ’järjestettyliitto’ jutusta, mutta usko huviksesi tästä on meille kaikille paljon hyötyä.” Zagi sanoi hiljaa, vaikka olimme ainoat baaritiskillä.
Juhlat olivat loppuneet jo ajat sitten, mutta minä en ollut halunnut mennä kotiin. Zagiakaan ei ollut kiinnostanut mennä yli kauden tyhjillään olleeseen, jääkylmään asuntoonsa, joten olimme menneet yhdessä paikalliseen juottolaan yksille...toista.
” Tuota minulle hoetaan kaiken aikaa. ” Pyöräytin lasissani olevan nesteen kierteelle, ennen kuin humautin sen alas kurkustani. ” Jostain vitun syystä en silti osaa olla siitä onnellinen.”
Veljeni oli hetken hiljaa.
” Onko kukaan kertonut sinulle miksi?” Hän kysyi sitten.
Naurahdin ilottomasti.
” Muuttaisiko se jotain?”
” Ei, mutta tuntuisi varmaan vähemmän paskalta.”
” Epäilen vahvasti...” Mutisin.
Työnsin tyhjän lasini lähemmäs baarimikkoa. Tämä oli jo täyttämässä sitä, kun Zagi työnsi kätensä siihen väliin.
” Lähdetään.” Hän sanoi ja kumosi oman lasinsa sisällön.
” Lähde sinä. Minä jään.”
Zagi kiskaisi minut kauluksesta jaloilleni.
” Se ei ollut pyyntö.”
Yö oli kirkas, joten päätimme kävellä kotiin kyydin soittamisen sijaan.
” Tiedätkö sinä?” Katsahdin kysyvästi toiseksi vanhimpaan isoveljeeni.
” Hm?” Hän rytisti kulmiaan.
” Sen syyn.” Tarkensin.
” Totta kai. Outoa ettet sinä tiedä. ” Zagi mittaili minua muutaman sekunnin katseellaan, ennen kuin jatkoi. ” Ne meinaavat sulkea Panzadin.”
Jalkani pysähtyivät kuin seinään.
” Siis meinaavatko Aripaiyaarit lyödä lapun luukulle?” Katselin silmät suurena veljeeni, joka nauroi.
” Ei, vaan ne aikovat eristää Panzadin metasuojien sisään, piiloon muulta planeetalta.”
” Miksi ihmeessä? Kehtasiko Marsin hallintolautakunta arvostella meidän rakkaita monarkkejamme? Julkesivat ehdottaa demokratiaa?” Tyrskin.
Zagin nauru syveni.
” Lukistit joskus uutisia, pikkuveikka. Hallintolautakunta ja kuningashuone ei ole sotinut enää vuosiin. Ei, huhu on, että mantereesta tulee pian aikamoinen horna. Ilmeisesti ne viimeaikaset rikosvyhdit, joita siellä on setvitty ovat isompia miltä päällepäin näytti. Rakkaan morsiamesi täti ehti viestittää, että korruption mädät juuret johtaa suoraan ulkoplanetaariseen ministeriöön ja ehkä jopa syvemmälle, ennen kun se listittiin.” Veljeni teki sormistaan pistoolin ja ampui sillä itseään ohimoon.
Kohotin kulmiani yllättyneenä.
” Meinaako ne aloittaa sisällissodan?”
” Sen tai jos plutolaiset nyt paljastuukin oikeasti syyllisiksi, niin sitten varmaan planetaarisen. Joka tapauksessa, teidän liittonne varmistaa, että mekin saadaan oma alueemme metasuojan alta.”
Zagi oli ollut oikeassa.
Liittoni ei vituttanut enää yhtään niin paljon, nyt kun tiesin syyn sille.
En ollut siitä vieläkään onnellinen, mutta saatoin ymmärtää miksi oli niin tärkeää nuoleskella kuninkaallistemme persuksia jonkun aikaa.

Sen keskustelun jälkeen, yritin ihan tosissani sietää mulkosilmää.
Lähdin veljieni ja hänen kanssaan kaupungille, aina kun he tulivat hakemaan häntä ja menin joka ilta kotiin nukkumaan. Vaihdoimme silloin tällöin jopa muutaman sanan.
En silti olisi halunnut ottaa tyttöä mukaan, kun tuli vuosittaisen vaellusretkemme aika.
Isä ei kuitenkaan antanut minun jättää häntä kotiin, koska ’se oli perheemme perinne ja mulkosilmä oli nyt osa sitä’.
Näin hänen valheellisen agendansa lävitse, sillä äitiä, Campon vaimoa tai yhtäkään meidän tyttöystäväämme ei oltu koskaan kutsuttu mukaan aiemmille vaelluksille.
Isä tahtoi ainoastaan päästä tarkastelemaan missä vaiheessa suhteemme oli.
Hän ei vain ollut ottanut huomioon, kuinka saatanan lyhyt mulkosilmä oli ja kuinka helvetin kauan tältä kesti kävellä sama matka, kuin häneltä.
Mitään tarkkailua siis ei voinut tapahtua, kun me laahustimme tytön kanssa koko vitun päivän reittiä, jonka isä, veljieni kanssa selvittivät viidessä tunnissa.
Neljäntenä päivänä kypsyin totaalisesti matelemiseen.
Annoin mulkosilmälle kartan ja kompassin – osasin itse reitin ulkoa – neuvoin missä seuraava pysähdyspaikka oli ja toivotin hänelle onnea koitokseen.
Pääsin sinä päivänä ensimmäistä kertaa koko matkan aikana lämpimän ruuan ääreen.
” Ei voi olla!” Edda nauroi nähdessään minut.
” Mitä tapahtui? Jätittekö kolmannet päikkärit ottamatta?” Sigkin virnuili lautasensa takaa.
Nappasin retkipöydältä leivän palan ja viskasin sen häntä kohti. Veljeni nappasi sen ilmasta.
Olisi pitänyt heittää häntä veitsellä.
” Hankkiuduin vaan eroon turhasta painolastista.” Sanoin.
” Tarkhothaen?” Zagi mumisi suu täynnä.
” Jätin mulkosilmän kävelemään omaa tahtiaan.”
Edda imaisi keittonsa väärään kurkkuun.
” Helvetin helvetti Pike!” Hän yski. ” Tajuatko miten sinun käy, jos hänelle sattuu jotakin?!”
Sig piirsi peukalolla viivan kaulansa poikki, sitoi näkymättömän köyden kaulansa ympärille ja veti sillä itsensä hirteen.
” Et voi hirttää mestattua, tauno.” Campo kumautti häntä nyrkillä päälaelle. ” Mutta pikkuveikalla on kyllä pointti.” Vanhin veljistäni kääntyi suuntaani. ” Rukoile, ettei isä näe sinua, ennen kuin hän on täällä. Pistää sinut muuten vielä metsästämään aseitta sen xylran, jonka jälkiä näimme.”
Edda loikkasi jaloilleen.
” Alahan tulla, pikpik. Käydään poimimassa tyttö, ennen kuin hänestä tulee sen ateria ja sinusta jälkiruoka.”
En liikkunut. Pudistin vain päätäni.
Minä en ollut niin onnekas, että olisin päässyt tytöstä niin helposti.

Campo vei isän kalaan, jottei tämä huomaisi paikallaoloani ja motkottaisi mulkosilmän hylkäämisestä erämaahan.
Minusta se oli tarpeetonta, sillä eihän se olisi ollut minun vikani, jos tyttö syötäisiin. Isä itse oli vaatinut hänen osallistumistaan. Minä en ollut edes tahtonut häntä mukaan!
Edda kuitenkin arveli, ettei isä ymmärtäisi kantaani ja lähti lopulta tämän perään yksin.

Ilta laskeutui pohjoisessa nopeasti. Hämärä muuttui pimeydeksi minuuteissa.
En ensi alkuun ollut huolissani, Eddan viipymisestä, mutta huomatessamme hänen lähteneen leiristä ilman kivääriä, joka oli xylrien eloalueella välttämätön varuste, meille tuli kiire.
Aseistauduimme Zagin ja Sigin kanssa tuli- ja teräasein, mutta ne eivät enää auttaneet siinä vaiheessa, kun löysimme veljeni.
Kuulimme hysteerisen ulvonnan jo kaukaa. Ääni vaikutti turhan dramaattiselta, kunnes pääsimme alas laaksoon ja näimme edessämme armottoman taistelutantereen jäänteet.
Verta oli kaikkialla. Useampi kymmenen neliötä lunta ja jäätä, värjäytyneenä tummasta hurmeesta.
Peto sen keskellä makasi ääneti, veljeni puukko sydämessään. Sen vitivalkea turkki oli myös veren kastelema. Aivan kuten tytön vaatteetkin.
Mulkosilmä rutisti Eddan kehoa, sitä vähää ainakin mitä hänestä oli jäljellä ja huusi.
Alusta asti oli selvää, ettei veljeni ollut ollut elossa enää pitkään aikaan. Silti, nähdessäni hänen repaleisen ruumiinsa tunsin, että minun oli jotenkin pelastettava hänet.
Aloitin sen poistamalla häneen kietoutuneen kirouksen.
Revin tytön irti.
Hän ei saanut koskea veren tahraamilla sormillaan veljeeni.
Ilman häntä Edda ei olisi koskaan lähtenyt.
Ilman häntä isoveljeni ei olisi koskaan kuollut.
” MITÄ SINÄ TEIT?!” Karjuin tytölle, joka vollotti yhä vuolaasti.
Ei. Hänellähän EI ollut oikeutta leikkiä uhria tässä!
Kiskaisin hänet maasta pystyyn ja talutin takaisin veljeni ruumiin vierelle. Pakotin hänet katsomaan tuhoa, jonka hän oli aiheuttanut.
” TÄMÄ ON SINUN VIKASI!” Sähisin hänelle.
Tyttö murtui välittömästi.
” O-olen nii-iiin pahoillani..” Hän itki.
” Pahoillasi? PAHOILLASI?! Luuletko pahoitteluiden tyrehdyttävän veljeni haavat? Käynnistävän hänen sydämensä? Tuovan hänet takaisin eloon?! Sinä TAPOIT hänet!”
” Pike...” Zagi astui lähemmäs.
Vedin lonkaltani asekotelosta pistoolin ja osoitin sen piipun häneen. Vanhempi veljeni ei ollut siitä moksiskaan.
” Et uskalla kumminkaan.” Hän tuhahti.
Mietin hetken ja tulin tulokseen, että hän oli oikeassa.
Siirsin piipun mulkosilmän ohimolle.
” Sano yksikin hyvä syy miksi antaisin sinun jatkaa elämääsi.”
Tyttö hiljeni sillä sekunnilla, kun aseen metalli kosketti häntä. Ehdin nähdä vain vilauksen hänen sairaasta ilmeestään, kun jo siinä samassa hänen suustaan pärskähti jotain.
Loikkasin vaistomaisesti taaksepäin, mutten onnistunut väistämään oksennusta kokonaan.
Zagi varasti pistoolin kädestäni, keskittyessäni pyyhkimään limaisia ruuanjäänteitä takkini etumuksesta.
” Tämä riittää. Palaa Sigin ja Ashanin kanssa leirille ja kerro isälle. Minä hoidan ruumiit.”
” Mut-!”
Veljeni napsautti aseen varmistuksen pois ja kohotti sen piipun osoittamaan olkapäähäni.
Zagille ei ollut koskaan tuottanut ongelmia aiheuttaa meille muille ruumiillista vahinkoa. Edda oli ollut paras näyte hänen välinpitämättömyydestään sukulaissuhteisiin taistelutilanteessa, joten vaikka se olikin viimeinen asia, jonka olisin siinä hetkessä halunnut tehdä, peräännyin ja astelin Sigin perään, joka talutti perässään veljeni murhaajaa.

Se koko juttu leimattiin Eddan omaksi virheeksi.
Kokeneena eräkävijänä hänen olisi pitänyt osata varustautua oikein. Hän oli kuollut vain oman tyhmyytensä takia.
Ja niinhän se oli. Veljeni oli tehnyt tyhmästi jättäessään kiväärinsä leiriin, mutta se ei ollut syy hänen kuolemaansa.
Edda olisi pärjännyt xylraa vastaan kyllä, jollei hänen olisi täytynyt suojella samalla täysin kokematonta ja taistelutaidotonta tyttöä.
Mulkosilmä itse myönsi sen veljeni hautajaisissa. Edda oli suojellut häntä oman henkensä kustannuksella. Veljeni oli uhrautunut hänen puolestaan.
Isä ei tämän tunnustuksesta huolimatta suostunut myöntämään, tytön mukaan ottamisen olleen iso virhe. Myös hän syytti Eddan kohtalosta tämän huolimatonta varustelua.
Se ei kuitenkaan ollut pahinta.
Pahinta oli se, että oikeutetun rangaistuksen sijaan, isä antoi mulkosilmälle anteeksi.
Hän ei suostunut syyttämään tätä mistään ja jopa pahoitteli traumaa, jonka tämä oli veljeni julman kuoleman todistamisesta saanut.
En osannut päättää kumpaa heistä vihasin enemmän.
Isääni, joka kaikesta huolimatta pakotti minut yhä naimaan Eddan murhaajan vai tyttöä, joka pikkuhiljaa toipui surustaan, sillä aikaa kun minä hukuin omaani.
Raivo oli tehdä minut hulluksi.
En tiennyt mitä tehdä sille. Se vain kerääntyi kehooni, kunnes en voinut ajatella enää muuta kuin sitä. Käteni vapisivat hallitsemattomasti, aina kun en keskittynyt pitämään niitä paikoillaan.
Vietin salilla tuntikausia aikaa. Hakkasin nyrkkeilysäkkiä, harjoitusnukkeja ja kehässä jopa veljiäni, mutta mikään ei auttanut.
Vihani oli hallitsematonta ja kaikenkattavaa.
Luulin kuolevani siihen. Sen nakertavan sisintäni pikkuhiljaa, kunnes minua ei enää ollut.

Istuin huoneessani sängyllä, pää polvissa odottamassa väistämätöntä, kun se tapahtui.
Tyttö rikkoi sääntöjä ja minulla napsahti.
Hän katsoi minua järkyttyneenä lattialta ja piteli poskeaan, jota olin lyönyt.
Minä katsoin yhtä järkyttyneenä kättäni.
Se ei vapissut enää.
Sitä tunnetta saattoi verrata vain hyvään orgasmiin. Puhdas euforia levisi suonissani, kunnes koko ruumiini tunsi sen.
Vapauden. Keinon päästää mieltä syövyttävästä raivosta.
En ollut voinut niin hyvin, sitten sen viimeisen illan Auden kanssa.
Se oli mieltä avartava oivallus.
Kuinka välinpitämätöntä tahansa olinkaan esittänyt, silti tyttö oli vaikuttanut minuun, myrkyttänyt mielialaani, siitä lähtien kun olin oppinut hänen olemassaolostaan.
Oli siis itseasiassa aivan loogista, että sain hänen kärsimyksestään helpotusta. Olihan hän kiduttanut minua jo pitkään.

Heräämiseni aloitti kummallisen ajanjakson, jossa taistelin jatkuvasti itseni kanssa.
Toisaalta en sietänyt mulkosilmää. En tahtonut olla tämän kanssa missään tekemisissä, enkä varsinkaan olla hänen lähellään.
Toisaalta taas kaipasin sitä emotionaalista vapahdusta, jota tytön satuttamisesta sain. Hänen tuskansa oli minun kostoni Eddasta. Niin hänelle itselleen, kuin isälleni.
Isä ei tietenkään varmasti tiennyt, mitä tein tytölle. Varmistin, että tämä pelkäsi minua tarpeeksi paljon pysyäkseen hiljaa.
Jopa silloinkin, kun menin vahingossa liian pitkälle ja hän joutui sairaalaan.
Valvoin kaksi päivää tytön vierellä varmistamassa, ettei hän kertoisi totuutta murtumistaan, mutta se oli turhaa.
Heti herätessään hän keksi valheen, sekä pysyi siinä, vaikka isäni häntä kuinka painosti ja lähetti jopa minut pois. Mulkosilmä ei murtunut.
Hän oli kamala valehtelija, olin varma, että isä näki sen, mutta ilman vahvistusta epäilyksilleen hän ei voinut tehdä mitään.
Ja juuri se kalvava epävarmuus oli hänen osansa kostostani.
Olin kuitenkin varovaisempi sen jälkeen. En rikkonut tyttöä enää niin pahasti, että hän olisi tarvinnut lääkäriä.
Ajan kanssa hän kuitenkin muuttui. Turtui.
Apaattisena, en saanut hänestä enää irti yhtäkään kyyneltä, huutoa, rukouksia tai edes pyyntöä lopettamisesta.
Siihen loppui myös minun nautintoni.
Viha ei niellyt minua kuten aiemmin, enkä tuntenut suruakaan. Mikään ei kuitenkaan palannut entiselleen, eivätkä asiat tuntuneet enää hyvältä.
Me vain olimme.

Mulkosilmän veli vihittiin kuninkaan virkaan hieman yli puoli vuotta Eddan kuoleman jälkeen.
Matkustimme kruunajaisiin kaksin, sillä isä ja muut olivat kiireisiä metasuojien virranjakajien asettelun kanssa.
Plutolaiset olivat paljastuneet nilviäisiksi ja sota oli revennyt mantereella.
Valtakunnanhallinto teki kaikkensa, ettei se onnistuisi leviämään Panzadiinkin, ennen kuin suojakilvet saataisiin toimimaan.
Jäimme pidemmäksi aikaa kuin oli alun perin tarkoitus, sillä uusi kuningas halusi pitää koko perheensä yhden katon alla turvassa sen aikaa kun, sulkuohjelma ei ollut käynnissä.
En pitänyt palatsissa asumisesta lainkaan. Siellä joka seinällä oli silmät ja korvat, eikä minnekään päässyt ilman että joku siitä tiesi.
Yksityisyyden puute oli kuitenkin vaivoistani pienin.
Mulkosilmä muuttui jälleen. Parani. Unohti.
Kaikki se syyllisyys ja pelko, jota olin huolellisesti istuttanut häneen, katosi hänen viettäessään aikaa omiensa keskellä.
Ja vaikka minä toisinaan yritin häntä muistutella kivusta, joka meille molemmille kuului, huomasin ettei se toiminut.
Tyttö aikoi jälleen jättää minut yksin sen kanssa.
Mietin pitkään, kuinka suuren tempauksen joutuisin järjestämään saadakseni hänet takaisin. Tehtävä oli vaikea, sillä palatsi oli raskaasti vartioitu kuninkaankaartin JA Aripaiyaarien omien turvamiesten toimesta, sekä myös palvelijoiden, jotka kykkivät joka kulman takana korvat höröllään juorujen perässä.
Lopulta kuitenkin mulkosilmä itse tarjosi suunnitelman.
Hän kertoi totuuden äitinsä äidille. Vanhalle, sairaalle isoäidilleen.
Nauroin railakkaasti miehieni kertoessa siitä.
Ei hän voinut olla niin tyhmä!
Mutta hän oli ja niinpä tein sen mitä olin uhannutkin. Mitä olin jo aiemmin tehnytkin hänen minioneilleen.

Tyttö ei itkenyt isoäitinsä hautajaisissa.
Ajattelin sen olevan ensimmäinen merkki muutoksesta takaisin.
Hän todisti oletukseni vääräksi tukemalla pikkusisartaan, jolle vanhan hiirinaisen kuolema oli ollut hyvin suuri pala.
Ymmärsin valinneen kohteeni väärin. Turvallisesti, mutta väärin.
Ilmoitin mulkosilmälle hänen sisarensa olevan seuraava, ellei hän ymmärtäisi palata entiseen.
Hän lupasi parantavansa.

Joku oli nähnyt meidät.
Tai pikemminkin, joku oli huomannut mulkosilmän näyttävän pelokkaalta, kun läksytin häntä hautajaisissa ja pisti liikkeelle juorun.
Sen sisältö vaihteli, riippuen keneltä kysyi, mutta minä olin aina pahis. Rotta.
Pelkäsin hetken paljastuvani, sillä osa tarinoista liippasi hyvin läheltä totuutta, mutta kuningashuone huolehti, etten jäänyt kiinni vanhan kuningattaren myrkyttämisestä.
He tekivät huhuista rotusyrjintä jutun ja erottivat, sekä tuomitsivat jokaisen, kenet saivat kiinni levittämästä ilkeitä juoruja.
Silloin mietin ensimmäistä kertaa, miksi Aripaiyaarit tahtoivat liittomme onnistuvan niin kovasti. Mitä he saivat siitä?
En uskonut, että yksi klaani valtakunnan kanssa liitossa lisää olisi niin merkittävä, että sen takia kannatti hiertää välejään muihin liitossa oleviin.
Klaanillani ei kuitenkaan ollut mitään erityistä tarjottavaa.
Muuta kuin se, että me olimme rottia.
Ai.
Niin olihan se itseasiassa aika merkittävä hyöty, kun halusi vakoilla Marsin hallitusta. Mantereella rotukysymykset olivat tuhat kertaa kipeämpiä ja niiden ympärillä tanssitiin kuin heikoilla jäillä.
Vuosisatojen mittaisen alistuksen jälkeen oli vaikea pyytää anteeksi ja syyttää samaan aikaan rikolliseksi.
Aripaiyaarit olivatkin melkoisia pirulaisia.

Sain näytteen morsiameni perheen palavasta halusta olla muuta planeettaa parempi vain seitsemän päivää juoruskandaalin jälkeen.
He halusivat litistää kaikki mahdolliset epäluulot kansalaistensa mielistä päättämällä järjestää meidän häämme.
Teimme kasoittain kaikennäköistä turhaa PR paskaa - Osallistuimme kymmenille kutsuille, vierailimme paikoissa, vilkutimme ranteet jäykkinä ja kuvautimme itsemme varmaan joka ikiseen lehteen, jota valtakunnassa julkaistiin - ennen häitämme, jotka päätettiin pitää geyan päivänä.
Tasan vuosi kihlauksemme julistamisesta.
Päivää ennen, mulkosilmä sulkeutui syvemmälle itseensä, kuin koskaan aiemmin.
En aluksi välittänyt syystä, olin liian onnellinen, mutta sitten hänen kamarineitonsa kävelivät hänen huoneeseensa ja näkivät tämän keikkuvan parvekkeensa kaiteella.
Vaikka tyttö ei sitä myöntänytkään, me kaikki tiesimme hänen harkinneen hyppäämistä.
Olin yllättynyt - en olisi koskaan uskonut hänen olevan niinkin rohkea -, sekä hämmentynyt.
Hän oli ollut aivan samanlainen Tel’agassa päiväkausia, eikä silti ollut koittanut koskaan tehdä itselleen mitään.
Sain lopulta pienen nuuskimisen jälkeen selville syyn.
Mulkosilmä oli jälleen rikkonut sääntöjä ja kertonut. Tällä kertaa useammalle perheenjäsenelleen. Kaikilta hän oli saanut saman vastauksen – koita kestää.
Myönnän, silloin tunteneeni yhden sydämenlyönnin ajan sääliä tyttöä kohtaan, mutta olisin valehdellut, jos olisin väittänyt sen olleen vahvin tunne.
Päällisin puolin olin aivan helvetin tyytyväinen.
Käskemällä tätä pitämään suunsa kiinni, he lupasivat minulle saavani pitää mulkosilmän kärsimässä kanssani, aina katkeraan loppuun asti.

Pilvilinnani rakenteet eivät kuitenkaan kestäneet ja se tuli rytisten alas jo seuraavana aamuna mulkosilmän harkitsemasta itsemurhayrityksestä.
Tyttö oli kadonnut. Hävinnyt kuin hiutale lumimyrskyyn.
Koko palatsi meni hälytystilaan ja häntä etsittiin intensiivisesti koko päivä.
Aripaiyaarit eivät koskaan kertoneet mitä olivat löytäneet – jos olivat edes löytäneet mitään – , sanoivat vain minulle ja miehilleni, että voisimme palata Tel’agaan.
Hääsuunnitelmat olivat toistaiseksi jäissä.
En suostunut lähtemään, ennen kuin olin itse saanut metsästää tyttöä. Hänestä ei kuitenkaan tiedetty missään ja jouduin lopulta palaamaan kotiin tyhjin käsin.

Astuin kotitaloni ovesta ja läimäytin sen perässäni kiinni.
Viskoin kaikki tavarat seinustan pöydiltä ja hyllyistä, ennen kuin lysähdin huohottaen lattialle.
En saata uskoa, että se ruikulahäntä pääsi minulta karkuun!
” Joko lopetit?”
Pääni napsahti isäni äänen suuntaan. Hän nousi rappusilta ja käveli luokseni.
En ollut vielä päässyt jaloilleni, kun isä kiskaisi minut paidan rinnuksista pystyyn ja paiskasi seinää vasten.
” En tiedä… En tiedä mitä sinä tarkalleen ottaen teit, mutta saat luvan korjata asian. ” Hän sanoi rauhallisella äänellä.
” En tehnyt mi-”
” HILJAA!” Isä tiukensi otettaan. ” Pidätkö minua aivan tyhmänä?! Luuletko että olen sokea? NOH?”
Pudistin päätäni. En halunnut tuhlata vähäisiä happivarastojani puheeseen.
” Minä sanoin, että tämä on sinun osasi. Vaikka et pitäisi niistä, velvollisuudet on hoidettava. Ashani on sinun. Ja tässä klaanissa, jokainen hoitaa omansa tai kärsii seuraukset.”
Isä laski minut irti.
Vedin välittömästi keuhkot täyteen happea ja yskäisin sitten heti perään. Isä katsoi hengenhaukkomistani tyynesti odottaen.
” Tai muuten?” Sylkäisin.
Kirveen kylmä terä painautui kaulaani vasten. Se oli huipputerävä, joten vaikka isä ei laittanut sille painoa juuri lainkaan, tunsin silti sen viiltävän ihoni auki.
” Tule takaisin vain hänen kanssaan. ” Hän murahti, käänsi terää pienesti, jotta tuntisin sen poltteen ja viskasi sen sitten viereiseen seinään sojottamaan.

Otin mukaani vain luotettavimmat mieheni – Jerichon, Negevin ja Garanin.
Haravoimme Panzadia ristiin rastiin yli kaksi vuotta, tuloksetta.
Olin lähtökohtaisesti ollutkin aika varma, että mulkosilmä oli paennut Mantereelle, jossa oli miljoona kertaa enemmän pinta-alaa etsittäväksi ja kansa, jolle hänen luonnottoman väriset silmänsä eivät kertoneet muuta kuin, hänen geeniensä olevan hyvin pahasti mutatoituneet. Mutta koska metasuojat oli aktivoitu heti seuraavana päivänä tämän katoamisesta, emme olleet voineet mennä hänen peräänsä.
Kaikki kuitenkin muuttui, kun sain käsiini kaukosäätimen, jolla saattoi häiritä kilven vastaanottimia, niin että sen läpi saattoi tilapäisesti kulkea.

” Tässäkö se nyt on?” Jericho ihmetteli ääneen.
Katselimme karua ruosteenpunaista maisemaa. Mantere oli vain hiekkaa ja kalliota silmänkantamattomiin.
” Eipä ole kummoinen.” Negev potkaisi maata. Pieni hiekkapilvi pöllähti ilmaan.
” Emme tulleet tänne lomailemaan! Liikkeelle siitä!” Ärähdin.
Opimme nopeasti mantereen olevan muutakin, kuin kasa pikkukiviä ja hieman isompia kiviä.
Sota oli kaikkialla.
Jokainen henkilö, jonka kohtasit, oli automaattisesti vihollinen, kunnes toisin todistettiin. Hiiriä olimme ajatelleet vältellä muutenkin (ainakin niin suurelta osin kuin se oli mahdollista. Mulkosilmä kuitenkin oli yksi heistä), mutta yllättäen jouduimme välttelemään myös suurinta osaa eteläisistä siskoista ja veljistämme.
He eivät tunteneet meitä ja olettivat siksi meidän työskentelevän plutolaisille.
Yli kauden kestäneen turhauttavien etsintöjen päätteeksi, päätinkin sitten testata, millaisen reaktion heiltä saisin.
Plutolaisia ei tarvinnut etsiä. Ainakaan niitä, ketkä vastasivat asioista.
Kenraalit ja kuvernöörit pystyttivät näyttäviä pytinkejä hallitsemille alueilleen. Minun ei siis tarvinnut kuin kävellä yhden sellaisen pihaan ja kun he näkivät minun olevan rotta, kysyivät heti olinko tullut tapaamaan talon isäntää.
” Käsitinkö nyt siis oikein…” Uhkea kalamies hieraisi leukaansa ja painoi sitten kämmenensä yhteen. ” Tahdot löytää hiiren. Yhden ainoan hiiren ja olet valmis maksamaan siitä -?”
” Kahden pakolaisleirin sijainnilla, kyllä.” Nyökkäsin.
Plutolaisen suupielet venkoilivat, kun hän yritti päättää mihin suuntaan ne asettaisi.
” On sinulla kovat jutut. ” Hän päätyi lopulta virnistämään. ” Mutta mitenköhän on tuo käytäntö?”
Napsautin sormiani, jolloin Jericho astui viereltäni eteenpäin ja paiskasi kalamiehen eteen rullatun kartan.
Plutolainen levitti sen pöydälleen.
” Siinä on toinen leireistä. Se on aika uusi. Liikenne sinne alkoi vasta kolmekymmentä päivää sitten, mutta on ollut raskaampaa ja tasaisempaa, kuin muille tarkkailemillemme leireille.” Puhuessani, kalamies liu’utti paksuja, mustien hanskojen peittämiä sormiaan kartan viivojen päällä.
” Ehdotan siis, että käytte tarkistamassa paikan itse. Ja mikäli sitten tahdotte toisenkin leirin sijainnin, vaihdan sen ilomielin tietoihin etsimästäni hiirestä.” Sanoin, ennen kuin nousin ja nyökäytin hyvästit.

Plutolaiskenraali, jolle olin tarjoukseni esittänyt, otti minuun yhteyttä neljä päivää myöhemmin.
” Olit sanojesi arvoinen. Anna siis minunkin olla. ” Hän virnisti ojentaessaan minulle kirjekuorta.
Sen sisällä oli paperinen kopio työtarjouksesta palkkamurhaajalle.
” Ystäväsi vaikuttaa olevan suurempikin riesa.” Plutolainen hörähti.
” Kun tietäisitkin...” Huokaisin.
Luin tarjouksen nopeasti läpi. Aivan lapun loppuun oli merkitty yhteystiedot.
” Ei sinun kauttasi saisi laitettua vastausta tähän?” Vilkaisin kalamiestä, jonka suupielet erkanivat entisestään.
” Kaikki on järjestettävissä, poikaseni! Siis.. Kunhan hinnasta sovitaan.” Hän naurahti.

Astuin keltaisen valohehkun läpi hämärään huoneeseen.
” Ööh.. Herra Piki?”
Käänsin päätäni ja näin vieressäni ruskeaa mönjää valuvan miehen.
” Pike. ” Korjasin. ” Tulin tapaamaan Limburgeria.”
” Tiiän. Pomo ei oo täällä, mut käski antaa tän sulle.”
Karvattomat kourat työnsivät suuntaani jotain valkoista. Kirjeen.
Huokaisten, revin sen selän ja vedin paperin sen sisältä.
Jorinaa, jorinaa, jorinaa… Missä tarkka paikka?
Kysyin sitä kaljulta mieheltä vierelläni. Hän sanoi, ettei tiennyt.
Rutistin kirjeen tolloksi ja viskasin menemään. Sitten nappasin miestä henkseleistä.
” Sinun on parasta antaa minulle nyt jotain. Aloituspiste tai vaikka villiveikkaus, mutta jos et kerro minulle tällä sekunnilla, mistä aloittaa Ašanin etsintä raapustan reklamaation pomollesi puukollani rintakehääsi!” Ärjäisin.
Itkua tihrustaen, mies neuvoi paikan Last Chance.

Oli kauniin ironista, että mulkosilmä oli päätynyt sen nimiseen paikkaan. Katseli sitä kumman meistä näkökulmasta tahansa.
Hän oli pakoillut minua kauan ja vain hieman ennen, kun olin päässyt Mantereelle, hän oli jättänyt Marsin. Sitten jälleen, kuin ihmeen kaupalla, tyttö oli löytänyt sen ainoan telluslaisen, joka tiesi marsilaisista ja tahtoi auttaa.
Mahdollisuus viimeinkin paeta lopullisesti oli avautunut.
Ja silti, täällä minä olin.
Pakkasyössä, katselemassa valaistua kylttiä, omaa viimeistä mahdollisuuttani.
En tiennyt, kuinka paljon hän oli kertonut pelastajilleen minusta. Oliko pelko olemassa hänen maailmassaan enää ollenkaan vai oliko hän jättänyt minut taakseen, kärsimään yksin Eddan kohtalosta.
Limburgerin rasvainen apuri nakutti pienempään oveen kahden suuren automaattioven vierellä.
Kuulimme kevyet askeleet ja heleän naisäänen naurahtavan, ennen kuin ovenkahva kääntyi.
Suoristin selkäni ja päätin, että meidän molempien mahdollisuuksista tämä oli minun.

Huh, olipa siinä melkoinen tarina! Olet kyllä melkoisen pohjatyön tehnyt paikkojen nimien ja muun luomisessa Ei voi kuin sanoa, että oli 6/5 lukukokemus ja todella erilaisesta hahmosta kuin Ashani

Mä en normaalisti oo kommannu näitä, mitä mä oon betana jo lukenu, mutta tää oli jotenki nii sairaan hyvä, että pakko palata tänne vielä!

Siis tää on oikeesti ihan törkeen hyvin kirjotettu! Siis tää että just pahikset ei oo pahiksia vain koska se on kivaa olla paha, vaan kyllä tosiaan se ympäristö, kasvatus ja vastoinkäymiset (ja niiden käsittely) kyllä siihen vaikuttaa.

Mutta oli se jotenki pelottavaa ku sitä jotenki huomaa symppaavansa tommosta naistenhakkaajaa :'D

Ja siis tavallaa tää oli jotenki vielä mielenkiintosempaa lukea toi Ashanin historia näin. Ettei oo hänen näkökulmastaan Toki odotan kyl et jos joskus saat kirjoitettua Ashanin puoliskon tästä!

Tää oli kyl tosi hyvä stoori . Ymmärrän kyllä mikä sai Piken tollaseen tilaan mut oon siltikin Ashanin puolella

Aah, kiitos aivan hirmusesti kaikille kauniista sanoistanne! :3
Vaikka tätä oliki tosi kiva kirjottaa ja fiilinki jo tehdessä oli, että kyllä tästä hyvä tulee, nii silti sitä hieman jännitti et miten tollasessa pahiksen 'kasvatuksessa' onnistuu, ku ei oo koskaa ennen yritänykkää mitää vastaavaa.
Mukavaa huomata, et turhaan hermoilin  

Minde kirjoitti: Olet kyllä melkoisen pohjatyön tehnyt paikkojen nimien ja muun luomisessa Ei voi kuin sanoa, että oli 6/5 lukukokemus ja todella erilaisesta hahmosta kuin Ashani

Tuntuu aina nii tyydyttävältä ku ei joudu miettii mitää tollasia taustajuttuja ( esim just paikkojennimiä), et voi vaa kattoo sieltä omista jutuistaa mitä on joskus siihe aatellu. Ei oo menny ne tuhannet tunnit taustatyön parissa hukkaan! XDD

Pahgiz kirjoitti: Mutta oli se jotenki pelottavaa ku sitä jotenki huomaa symppaavansa tommosta naistenhakkaajaa :'D

Ja siis tavallaa tää oli jotenki vielä mielenkiintosempaa lukea toi Ashanin historia näin. Ettei oo hänen näkökulmastaan

Siinä tuntee olonsa melkee huijatuks, ku löytää ittensä tollasta 'pahista' symppaamasta  

Ja siis joo, se tuo kyllä erillaista perspektiiviä, ku ei hänen silmillään katsota hänen omia kokemuksiaan. Tulee semmonen syvempi ymmärrys. :3

Bikerbabe kirjoitti: Ymmärrän kyllä mikä sai Piken tollaseen tilaan mut oon siltikin Ashanin puolella

Niin minäki XD Mut tässä ei tarkotuksena ollukkaa saada ketää ajattelemaa että hänen käytöksensä/tekonsa ois jotenkin oikeutettuja. Näyttää vaa, että Pikekin on inhimillinen olento, eikä pelkkä iso paha rotta

Ole hyvä vain XD. Ja totta puhut