Eksyksissä Chicagossa, S

Tittle: Eksyksissä Chicagossa
Author: Prätkisfan2
Genre: Little Angst. and little Action
Pairing: Santtu/Jaska, ohimennen Turbo/Minni, Vinski/Oc ja Moto/Oc
Rating: S
Disclaimer: En omista prätkähiiriä, enkä saa ficistä minkäänlaista rahaa. Ainoat hahmot jotka minulle kuuluvat ovat omat OC.hahmoni
Summery: Vuodet kuluvat ja elämä Marsissa oli alkanut tasoittumaan kovan runteleman sodan jälkeen. Kovaa vauhtia kasvava nuoriso joutuu vanhempiensa mukaan vierailemaan tukikohdalla. Vanhempien tehtäessä töitä nuoriso kuitenkin löytää laitteen, joka siirtää heidän aivan toiselle planeetalle. Löytävätkö nuoriso tarvitsevansa avun päästäkseen takaisin Marsiin?
Warning: Teini-ikäisten riitelyä/kinaamista.

A/N: Taas uutta! Lyhyt tarina! Perun sanani saadakseni/tehdessäni vanhat tarinat loppuun ensin, koska ei se ole vain mahdollista. Enjoy





”Hailey! Tule lähdetään,” kuului jostain päin alakertaa. Hailey naurahti tyytyväisenä ja hieraisi kullanruskean väristä kuonoaan.
”Kuten kuulitte myös me… sosiaalisen median vaikuttajat teemme muutakin kuin päivitämme sen 10 minuutin tarinan netin ihmeelliseen maailmaan. Ihanaa, kun olette olemassa… kiitos,” tyttö hymähti ja lennätti lentosuukon kameralle.
”Hailey! Nyt,” Turbo pamahti sisään koputtamatta.
”Et sää voi noin vaan rynnätä sisään, kun mulla on vloggaaminen kesken!” Hailey ärähti isänsä saapumista huoneeseen koputtamatta.
”Vloggaaminen ja bloggaaminen… mää en kestä tota nuoriso kulttuuria nykyisin,” Turbo huokaisi ja kääntyi kannoillaan ympäri lähteäkseen kohti alakertaa. Hailey huokaisi isälleen sammuttaen kameran ja jalkalampun. Nopeasti tyttö vielä tallensi videonsa ja lähti reippaasti kohti alakertaa. Hailey vapautti tummanruskeat hiuksensa löysältä nutturalta ja vilkaisi kokovartalo peilistä yleisen kuontalonsa.

Hänen isoveljensä Niklas suoritti työharjoittelua vanhempiensa työpaikalla yhdessä isänsä ystävän Moton vanhemman pojan Joelin kanssa. Niklas ja Joel kävivät viimeistä vuottaan paikallisessa lukiossa samalla luokalla. Hailey kävi taas Tulikivikaupungin toisella puolella ammattikoulua yhdessä Vinskin esikoistyttären Christinan kanssa. Hailey opiskeli ensimmäistä vuotta ensihoitajaksi, kun taas Christina vaatesuunnittelua. Sodan runteleman Marsin vuoksi ensimmäiseen ammattikouluun oli sijoitettu useamman alan opiskelijoita. Vanhemmat olivat pakottaneet poikien viimeiselle harjoittelupäivälle kaikki muutkin nuoret mukaansa. Päivän jälkeen he lähtisivät viettämään ravintolaan yhteistä aikaansa. Turbo, Vinski ja Moto pitivät edelleen tiiviisti toisiinsa yhteyttä, vaikka elämä Marsin sodan ja Maapallolta palaamisen jälkeen oli jatkunut omien puolisoiden sekä lasten hankintojen jälkeen. Hailey nappasi yöpöydältä puhelimensa ja kiiruhti alakertaan.

”Siinähän sää olet,” Minni tokaisi ja nappasi avaimet sivupöydältä. Nainen huikkasi jotain miehelleen ulos ja katsahti tytärtään, joka kompuroiden sitoi kenkiään jalkaansa.
”Joo sori. Mulla oli videoblogi kesken,” Hailey hymähti ja siirsi samalla suortuvaa silmiensä edestä.
”Siitä sun isäsi jotain mainitsikin,” Minni naurahti ja sulki ulko-oven kiinni heidän perässään.
”Isä on niin vanhan aikainen, ettei edes tiedä mitä vloggaaminen on,” Hailey tuhahti.
”Hei-hei… äläs kuule ala vanhoittelemaan. Sodan aikana käytimme paljon kehittyneempääkin teknologiaa, kuin mitä sinä käytät peruskamerasi kanssa,” Turbo naurahti auton oveen kevyesti nojaten.
”Joo joo… mutta silti, et kestä sitä,” Hailey ilmeili isälleen, joka puristi kevyesti tämän poskia sormillaan.
”Ymmärryksellä ja asian kestämisellä on minun tietääkseni huomattava ero,” Turbo katsahti taivaalle. Hyväntuulisena tyttö iski isäänsä vatsan seudulle, joka kevyesti kaappasi tämän kainaloonsa ja ohjasi tämän auton takapenkkejä kohden. Hailey istui toisen veljensä Michaelin viereen, joka jäi isompien sisaruksiensa puristuksiin. Michael väänsi omaa tilaansa. Hailey ja Niklas kurtistivat kulmiaan pikkuveljensä venkoilulle. Vahingossa Michael tempaisi kyynärpäällään siskoaan leuan alle.
”Mitä sää väännät?” Hailey ärähti ja piteli leukaansa.
”Sori… kiipeän takapenkille,” Michael ähisi ja kiipesi niskatukien yli perätilaan, jossa oli yksi ylimääräinen penkki. Turbo vilkaisi auton taustapeilistä ja kurtisti kulmiaan nähdessään pienen hiiripoikansa takapuolen. Turbo kääntyi hieman ja katsoi nuorukaisen ähellystä. Sisarusten ärsyyntymiskynnys oli alhainen ja Hailey tuuppasi veljeensä vauhtia ennen, kuin tämä osuisi kengällään tätä johonkin ruumiinosaan. Michel henkäisi tyytyväisenä ja katsahti vanhempiaan. Turbon hämmennys oli saanut myös Minnin huomion.
”Mitä?” Michael kysyi hämmentyneenä, kun ei saanut vanhempien katsetta itsestään irti.
”Oletko valmis?” Turbo kysähti. Michael vetäisi turvavyönsä kiinni ja naurahti. ”Nyt olen!” poika vastasi. Hailey mulkaisi isoveljeään, joilla oli pikkuveljen siirryttyä lisätilaa laittaa omat vyönsä kiinni.

Turbo pyöräytti päätään ja käynnisti auton lähteäkseen kohti tukikohtaa. Matka oli hiljainen jokaisen osalta. Auton täytti hiljaisella äänellä kuitenkin taustalla soiva radiokanava ja Michaelin puhelimesta kantautuva peliääni. ”Otitko sää muuten Niklas mukaan sen kaapelin mikä teiltä viimeksi puuttui?” Minni kysyi pojaltaan.
”Joo. Mää laitoin jo Joelillekin viestin siitä, että meiltä löytyi niin ei hänen tarvinnut sitten enää lähtee etsimään.” Niklas selitti.
”Oliko teillä jokin kesken vielä sen sähköportin lisäksi?” Turbo kysyi.
”Miihkalin mukaan ei… mikäli saadaan se portti nyt vihdoin toimimaan,” Niklas huokaisi.
”No onneksi ensi viikolla pääsette taas koulun penkille,” Minni hymähti ja katsahti poikaansa. Niklas oli kuin nuori Turbo aikoinaan. Hiukset päälaella olivat vain tummemmat. Nuorukainen pyöräytti silmiään hyväntuulisena. ”Niiiiiiin…” poika huokaisi ja katsahti ulos ikkunasta. Hailey katsahti veljeään huvittuneena.

Perille päästyään Hailey näki jo ystävänsä läheisen pöytärykelmän ympärillä ja kirmasi nopeasti näiden luokse. ”Hailey!” Christina ilakoi. Tytöt halasivat keskenään ja teinityttö tervehti myös pöydän ympärillä olevat teinipojat. Joel nousi seisomaan nähdessään autosta nousevan Niklaksen. Joel taputti kevyesti tervehdykseksi Michaelia olkapäähän. Joel oli komea pitkä, harmaaturkkinen nuorukainen. Niklakseen verrattuna huomattavasti lihaksikkaampi ruumiinrakenteeltaan. Pojan ruskeat hiukset olivat hieman pystyssä. Joel tervehti matkalla kummisetänsä ja tämän vaimon. Nopealla tahdilla Joel kysäisi Niklaksen kuulumiset ja suuntasivat itsensä kohti harjoittelupaikkaa, missä Miihkali sanoi heitä odottavansa. Michael juoksi vanhempiensa ohi ystäviensä seuraan. Michael viihtyi paljon Vinskin kaksospoikien Viken ja Ericin kanssa. He kävivät yhdessä 7-luokkaa Tulikiven peruskoulussa.

Vinski oli tavannut puolisonsa palattuaan takaisin Marsiin, kun tehtävä Maapallolla oli saatu päätökseen. Mies ei kuitenkaan unohtanut Santtua, joka oli halunnut jäädä jätkien lähdettyä omalle kotiplaneetalleen. Upea kermanvalkoinen hiirinainen, jonka toista käsivartta peittosi iso mustavalkoinen tatuointi, hopeanharmaat hiukset olivat yleensä hieman sotkuisesti ja naisen huoliteltu ulkonäkö oli saanut aikoinaan Vinskin huomion. Nainen oli palkattu vapaustaistelijoille aikoinaan Minnin toimesta koodariksi ja nainen osasikin hakkeroinnin paremmin, kuin sosiaaliset taidot. Miehen tavattuaan nainen alkoi antamaan itsestään enemmän myös ulospäin. Naisen hurja lapsuus oli saanut hänet vain sulkeutuneeksi ja uppoutumaan tietokoneiden ja koodauksen maailmaan. Vinski, joka ulkoisesti taas ei ollut sulkeutunut sai naisen heltymään ja palauttamaan luottamuksensa uudestaan omiinsa. Naisen nimi on April.

Christinalla oli usein kestämistä pikkuveljiensä vuoksi. He olivat liian yliaktiivisia rauhallisen tytön rinnalla. Moton toinen poika Jason oli vuoden vanhempi, kuin Hailey ja Christina. Saman värinen kuin isoveljensä, tumman harmailla hiuksilla. Huomattavasti vain lyhyempi, kuin Joel. Jason opiskeli konetekniikkaan lukion ohella ja usein nuorukaisen aika meni pelkästään opiskeluun. ”Mitä me keksitään?” Jason kysyi, kun Hailey istui tämän viereen.
”Kai meidän tulisi jotain keksiä,” Hailey tuhahti ja nojasi päätään käsiään vasten.
”Vanhemmilta tuskin irtoaa tekemistä,” Christina tokaisi ja istui kaksikkoa vastapäätä. Tyttö oli vastikään värjännyt vaaleat hiuksensa turkooseiksi. Äidiltään tyttö oli oppinut huolitellun ulkonäön ja nenän sivua koristi kultainen nenärengas. Vinski ei tytön radikaaleista muutoksista ollut hirveän tyytyväinen, mutta vaimonsa tukemana oli antanut Christinalle enemmän tilaa itsenäistyä ja päättää omista valinnoistaan turvallisessa ympäristössä.
”Onko nenä parantunut hyvin?” Hailey kysyi, kun tytön nenän turvotus oli laskenut sitten viime näkemän.
”Joo on… onhan se vielä arka, mutta ei niin kipeä mitä se vielä paripäivää sitten oli,” tyttö selitti.
”Siihen voi laittaa narun ja vetää sua sitten perässä,” Eric virnisti isosiskolleen lähellä tämän kasvoja. Christina mulkaisi veljeään hyväntuulisesti ja nyrpisti nenäänsä.
”Mun vanhemmat varmaan tappaisi mut, jos ottaisin jonkin lävistyksen,” Jason naurahti.
”Ei munkaan isäni hyvänä katsonut silloin, kun kotiin tulin,” Christina vastasi ja haroi hiuksiaan. Hailey ja Jason olivat mukana jutussa ja naureskelivat tämän vastaukselle.

”Tulkaa katsomaan mitä löysimme Viken kanssa,” Michael huudahti kauempaa. Vanhemmat nuoret katsahtivat toisiaan ja kohauttivat harteitaan.
”Niin ei kai meillä muutakaan tekemistä ole,” Jason hymähti ja nousi seisomaan. Tytöt katsahtivat toisiaan, mutta päättivät lähteä ystäviensä perään. Michael ohjasi Viken kanssa ystävänsä tukikohdan rakenteiden sisälle. Tuttu mieskolmikko katsahtivat, kun nuori kolmikko juoksi heidän ohitseen rappusiin, mikä taas johdatti heidät moottoripyörien talliin. ”Ne oli teidän,” Moto tokaisi.
”Kaksi niistä oli mun,” Vinski tarkensi.
”Se yksi oli mun,” Turbo huokaisi katsahtaen veikkojensa ohitse. Käytävältä kantautuva ääni sai heidän huomionsa. ”Hei!” mies tervehti tyytyväisenä tuttua kolmikkoa.
”Hei!” Hailey henkäisi ja halasi nopeasti isäänsä. ”Ne juoksi prätkätalliin,” Vinski vinkkasi, kun kolmikko selkeästi etsi jotain.
”Yllättävää,” Christina huokaisi ja lähti kohti rappusia.
”Mihin ne meni?” Moto kysyi kolmikolta.
”Ne kuulemma löysivät jotain,” Jason tuhahti isälleen, kun ei olisi jaksanut juosta nuorempien hiirien perässä.
”Ja halusivat ihan välttämättä näyttää sen meillekin,” Hailey komppasi ystäväänsä, joka nyökytteli tälle muutaman kerran. ”Pitäkää niitä nyt edes vähän silmällä,” Vinski huikkasi nuorison perään. ”Joo, joo,” kolmikko huudahti.

Prätkätallissa ei näkynyt enää jälkeäkään kolmikosta. ”Mihin ne meni?” Christina ärähti. Ulko-oven suunnalta asteli kaksi vanhempaa hiiripoikaa. ”Eikö teidän pitänyt olla Miihkalin kanssa asentamassa sitä porttia?” Hailey kysyi isoveljeltään. ”Antoi meille hetken tauon, kun lähti hakemaan kotoaan jotain työkalua,” Niklas murahti. Nuorukainen oli tyytymätön hommien etenemättömyyteen, kun aina puuttui jotain. ”Mitäs te?” Joel kysyi ja puristi kädet eteensä.
”Michael, Eric ja Vikke löysivät jotain, jonka halusivat meille näyttää,” Hailey pyöräytti silmiään.
”Mutta yllättäen he katosivat johonkin,” Jason jatkoi huokaisten.
”Tulkaa tänne!” Eric huusi oven suusta. Teinit katsahtivat toisiaan ja lähtivät valkean hiiripojan perään.
”Tän on oikeasti parasta olla jotain todella yliampuvaa,” Christina huokaisi tylsyyttään.
”WOU!” Vanhemmat teinit henkäisivät yhteen ääneen.
”Niin mitä sanoitte?” Michael irvaili pikku pojan elkein.
”Mikä se on?” Jason ihmetteli ja kierteli ison pylvään näköisen koneen ympärillä muiden nuorten kanssa.

”Joku koppi?” Hailey kohautti harteitaan seisten koneen sisällä. Koneen valkaistut seinät ottivat tytön silmiin ja tämä astui sen ulkopuolelle.
”Pitäisikö kysyä vanhemmilta?” Niklas pohti.
”Äh senkin mammanpoika… ei todellakaan!” Hailey ärähti veljelleen.
”Ei se tarkoita, että on mammanpoika, jos haluaa asioille selvyyden,” Niklas ärhäisi takaisin. Niklaksen ehdotuksesta huolimatta nuoret jatkoivat keskenään koneen tutkimista.
”Ainakin se on nähnyt elämää, jos ei muuta,” Joel tokaisi, kun kyljessä oleva reikä työnsi pellin alla olevat piuhat sen ulkopuolelle.
”Tän on pakko olla sodan aikainen… ei se muuten olisi näin vaurioitunut,” Niklas tokaisi nojaten polviinsa nuorukaisen yläpuolella.

Vaimea, mutta vähitellen voimistuva humina sai nuoret hiiripojat vetäytymään ammottavan reiän kohdalta. ”Kuka teki mitä?” Niklas ärähti.
”Sori… mää vaan hipaisin, kun siinä oli pölyä,” Michael vastasi pelokkaana. Niklaksen teki mieli antaa pikkuveljelleen tukkapöllyä, mutta Christina keskeytti kaksikon nahistelun.
”Ööö kaverit,” Hailey henkäisi pelokkaana.
”Mitä nyt?” Joel kysyi ja Hailey nosti sormeaan vastaukseksi. Hetki sitten missä tyttö oli seissyt hohti vielä voimakkaampana valkoisena. Rikkinäisestä reiästä olevat johdot rätisivät sähköä ja katossa olevat valot vilkkuivat. ”Mitä tapahtuu?” Christina kiljaisi pienesti. ”Se räjähtää!” Niklas huusi.
”Lähdetään ulos täältä!” Jason huudahti. Ennen nuorten poistumista huoneesta, suuri välähdys ja pamaus sai koko tukikohdan heilahtamaan.

Minni, Turbo, Vinski ja Moto juoksivat pamauksen aiheuttaneeseen suuntaan. ”Mitä tapahtui?” Vinski kysyi, kun prätkät näyttivät olevan kunnossa. ”Nuoret taisivat aktivoida siirtimen,” Minni henkäisi. Jätkät käänsivät kauhistuneet ilmeensä huoneen suuntaan, jossa plutolaisaikainen siirrin oli ollut. Aikuiset yskivät pölyn ja savun täytteistä ilmaa yrittäen huitoa savua näkökenttänsä edestä.
”Niin taisivat,” Turbo huokaisi ja sai vanhempien huolestuneet ilmeet. Heidän edessään ammotti räjähtänyt siirrin. Osia oli pitkin lattiaa, mutta nuorukaisia ei näkynyt missään.
”Imaisiko tuo laite lapsemme mukaansa?” Moto kysyi alkujärkytyksen jälkeen.
”Taisi imaista,” Minni ärähti ja potkaisi metallin palaa pois jalkojensa juuresta.
”Mutta minne?” Vinski kysyi.
”Kutsu April töihin. Hän on ainoa, joka mahdollisesti osaisi koodata tietohistorian koneesta irti,” Minni ohjeisti ja sai valkean hiirimiehen nyökkäisemään hyväksyvästi.

Jossain päin taivaalta aukeni valkea alue, joka syövereistään pudotti hiirinuorukaiset vihreän ruohon päälle. ”Ei millään pahalla, mutta ei hyvälläkään! POIS MUN PÄÄLTÄNI!” Hailey huusi pinon alimmaisena. Pojat nousivat kiireenvilkkaan tytön päältä ja auttoivat tämän pystyyn. ”Missä me ollaan?” Jason kysyi. Nuoriso seisoivat rivissä katsahtaen horisonttiin. Heidän takanaan ammotti tyhjillään seisova järvi ja suoraan kasvojen edessä siluetti metsän takana kohoavasta kaupungista.
”No ei ainakaan Marsissa,” Niklas hymähti tyytymättömänä ja katseli ympärilleen. ”No ei tosiaan. Huomattavasti viileämpää,” Jason tokaisi.
”Ja raikkaampaa,” Hailey tokaisi ja puristi kädet eteensä.
”Lähdetään katsomaan,” Christina vinkkasi ja auttoi pelokkaat veljensä eteenpäin.
”Onko se hyvä idea? Emme tunne tätä paikkaa,” Hailey pohti ja sai sisarukset hetkeksi odottamaan.
”Toisaalta jos jäämme tänne, niin emme saa apua,” Joel pohti ja sai Niklaksen hyväksyvän vastauksen.
”Mutta jos emme ole Marsissa niin tämän planeetan asukkaat voivat kavahtaa muukalaisia,” Hailey tokaisi ystävilleen kädet leväällään.
”Tuokin on kyllä totta,” Niklas komppasi myös siskoaan.
”Yritetäänkö ensin selvittää millä planeetalla olemme ja missä kaupungissa mahdollisesti? Sitten koittaa yrittää paikalliselta etsiä apua, jotta pääsemme kotiin?” Jason ehdotti. Muut hyväksyivät nuorukaisen ehdotuksen.

Michael, Eric ja Vikke olivat niin paljon nuorempia isompiin sisaruksiinsa verrattuna, että heidän pelkonsa oli nähtävissä. Kolmikko olikin napannut otteensa vanhemmista sisaruksistaan. Nuoret pääsivät pian kaupunkiin ja kulkivat pimeiden kujien läpi toisille kujille, jotteivat paikalliset asukkaat pelästyisivät heitä. Nurkan takaa puhalsi kylmä tuuli ja sai tytöt puristamaan kätensä ympärilleen. ”Onko tässä kaupungissa edes elämää?” Joel tuhahti, kun kaduilla ei juurikaan kävellyt ketään. Jostain kauempaa kuitenkin kantautui auton äänitorvi saaden nuorukaiset pelästymään. Ja muutamiakin kertoja nuorten edestä kaahasi autoja. Nuoret saapuivat hiljaisemmalle kadulle ja uskaltautuivat kävelemään pienemmän pätkän tiensivussa. Koiran voimakas haukunta ja autonäänitorvi sai tytöt kiljahtamaan pelosta, työntämällä samalla koko köörin avonaisesta ovesta sisälle.
”Hailey!” Niklas ärähti.
”Anteeksi… seurasin vain Christinaa,” Hailey puuskahti ja nousi seisomaan.
”Mää seurasin taas Haileyä!” Christina puolusteli.
”Kulta kuulitko jotain meteliä?” kuului mies ääni jostain päin asuntoa.

Hiirinuorukaiset vilkaisivat nopeasti toisiaan ja jopa kauhistuneina. ”Piiloon,” Hailey komensi kuiskaten ystävilleen ja nuoret hajaantuivat toiseen tilaan. ”Ei täällä ole piilopaikkaa!” Michael huudahti kuiskaten ja pyöri keskellä tallia ympyrää. Lopputuloksena nuoret olivat yhdessä rykelmässä keskellä hämärää tallia. Nuoret pelästyivät hieman kuullessaan kahden henkilön askeleet takanaan ja kääntyivät pelokkaina ympäri.
”Mitä ihmettä?” naisääni kysyi. Nuoret katsahtivat toisiaan nopeasti pelokkaina. Mies hahmo löi tallin loput valot päälle ja sai nuoret siristelemään silmiään tovin. Kaksikko katsahtivat hämmentyneinä toisiaan, kun taas nuorten silmiin he näyttivät pelokkailta. ”Anteeksi… ei meidän ollut tarkoitus tunkeilla,” Hailey aloitti pelokkaana. ”Niin tää kaikki oli vain Haileyn syytä, että olemme tallissanne luvatta,” Niklas sanoi ja sai sisarensa mulkaisemaan tätä vihaisesti. Pariskunta vilkaisi uudemman kerran toisiaan ja sai heidän kasvonsa heltymään, jopa pieneen hymyyn.
”Eiköhän me olla ihan ok sen asian suhteen,” mies sanoi ja astui tallin puolelle.
”Mistä te oikein tänne eksyitte? Ette ole nimittäin Maasta kotoisin,” nainen hymyili hellästi ja astui kanssa tallin puolelle. Nuoret vilkaisivat uudemman kerran toisiaan ja uudestaan pariskuntaa. Naisella oli upeat vahvat punaruskeat hiukset, vihreät silmät korostivat muuten meikkaamattomia kasvoja. Miehen oranssit hiukset oli kiedottu löysälle ponnarille ja tumma parransänki puski hänen leuastaan. Mies katsoi hieman epäillen nuorisojoukkoa ja asteli heidän ympärillään.

Nuoret eivät uskaltaneet vastata pariskunnalle mitään, vaan turvautuivat toisiinsa vilkuillen vaikeasti muualle. Nainen nosti katseensa mieheen, joka nyökkäsi hellästi tälle. Mies tiesi tarkalleen mitä tällä oli mielessä. ”Tulkaa,” nainen vinkkasi hellästi nuoret mukaansa. Mies itse otti päättäväiset askeleet takaisin sinne mistä oli tullutkin. Nuoriso katsoi toisiaan, mutta naisen olemuksessa oli jotain mikä kieli luottamuksesta. Ihan kun tämä olisi ennenkin tavannut maan ulkopuolista väkeä. Joel katsoi ystäviään ja johdatti heidät takaisin huoneeseen mistä olivat tulleetkin. Tilassa oli olohuone, jonka takaa aukeni avonainen tupakeittiö. ”Istukaa,” nainen henkäisi ja ohjasi nuoret sohvaryhmän luokse.
”Onko kaikki hyvin?” Hailey kuiskasi pikkuveljelleen, joka istui tiukasti hänen ja Niklaksen väliin. Michael nyökytteli useampaan kertaan ja piti katseensa tiukasti käsissään. Hailey turvasi tätä pitämällä hänet kainalossaan. Niklas vilkaisi myös nopeasti veljeään, joka oli epätavallisen hiljainen.

”Kumman hiljaista nuorisoa marsilaisiksi,” mies tokaisi kuiskaten puolisolleen, joka lämmitti liedellä maitoa kiehuvaksi.
”Anna heille aikaa. Tuskin ovat käyneet oman planeettansa ulkopuolella,” nainen vastasi. Mies auttoi jakamaan maidon kaakaojauheen sekaan, kun taas nainen etsi jotain tarjottavaa nuorisolle.
”Tässä. Kuppi kuumaa auttaa synkkään mieleen,” nainen naurahti ja laski tarjottimen sohvapöydälle. Nuoret katsoivat toisiaan.
”Kiitos… todella ystävällistä,” Hailey reipastui ja otti tarjottimelta mukin ojentaen sen pelokkaalle veljelleen. Michael nappasi kupin siskoltaan ja nuuhkaisi sen sisältöä.
”Mikä teidät sai tulemaan Marsista maahan?” nainen kysyi suoraan.
”Mistä tiesit mistä olemme kotoisin?” Niklas älähti epäuskoisena.
”Oli aika vuosia sitten, kun ystäväni iskeytyivät kanssa Marsista maahan,” nainen selitti.
”Onko siitä kauankin?” Hailey kysyi. Nuorukaisista hän ja veljensä olivat ainoat, jotka naiselle uskalsivat sillä hetkellä puhua. Nainen painoi katseensa hymyillen omaan kuppiinsa. Ystävien muistelu lämmöllä toi hänen mieleensä yhteiset muistot ja seikkailut, joita oli yli 4-vuoden aikana saaneet heidän kanssaan kokea.
”On siitä jo yli 20-vuotta,” nainen henkäisi.
”Ja muistat kaiken?” Jason kysyi ja sai ystäviensä katseet itseensä. Jason veti katseensa maihin ja sai naisen naurahtamaan hyväntuulisena. Mies istui myös heidän seuraansa.
”Me kumpikin muistamme,” nainen henkäisi ihastuneena ja silitti miehen polvea. Nuoret alkoivat hiljalleen rohkaistua ja selkeästi huomasivat, että tähän pariskuntaan saattoi luottaa.
”Keitä te olette?” Christina kysyi.
”Mitä, jos te kertoisitte ensin omat nimenne… kun tehän tässä vieraina tulette,” mies tokaisi ja sai puolisonsa mulkaisun.
”Mää olen Joel ja Jason on mun pikkuveljeni,” harmaa hiiripoika esitteli itsensä ja veljensä.
”Christina ja… mun kaksospikkuveljet Vikke ja Eric,” Christina henkäisi ja napautti esitellessään veljiään kevyesti olkavarteen, jotta pariskunta mahdollisesti erottaisi kaksoset toisistaan.
”Mää olen Hailey…” ”Ja mää Niklas,” kaksikko tokaisi.
”Hän on meidän pikkuveljemme Michael,” Hailey jatkoi, kun poika oli edelleen hyvin ujo sanomaan mitään.
”Hauska tavata teidät kaikki. Toivottavasti saamme myös kuulla näiden hieman ujompien sankareiden äänen,” nainen naurahti.
”Etteköhän,” Niklas vitsaili ja sai kaikki naureskelemaan. Michael mulkaisi koomisesti veljelleen.
”Keitä te olette?” Hailey kysyi naurun keskeltä, kun kaksikko oli ensin vaatinut nuorten esittäytymistä.
”Aivan… Minä olen Sarianne, Santtu ja tässä on mieheni Jaska,” nainen esitteli itsensä ja sai nuorison huokaisemaan helpotuksesta, kun heitä auttavilla henkilöillä oli nimet.

Santtu ja Jaska olivat päivän aikana yrittäneet luoda nuoriin turvallisuuden tunnetta ja auttaa heitä parhaansa mukaan. Nuoret olivat kertoneet siirtimestä, jonka olivat löytäneet ja sen yhtäkkiä imaisseen heidät sisäänsä. Santtu tunnisti siirtimen heti plutolaisten kuljetusvälineeksi ja kertoi, että oli kanssa vuosia sitten nähnyt kyseisen laitteen maassa olleella plutolaisella. Nuoret olivat huolissaan siitä, etteivät voineet ilmoittaa vanhemmilleen olinpaikkaansa ja nämä olisivat kotipuolessa varmasti sydän kurkussa huolissaan, kun nuorista ei kuulunut mitään. Santtu yritti parhaansa mukaan nuoria rauhoitella ja kertoi, että tekevät miehensä kanssa kaikkensa, jotta nuoret saisivat yhteyden kotiin. Illan hämärtyessä, Santtu oli luvannut seuraavana päivänä katsoa vanhoja laitteitaan, jos saisivat yhteyden Marsiin. Nuoret kuitenkin pohtivat huolestuneina sitä, miten saisivat vanhempiinsa yhteyttä. Santtu lohdutti nuoria ajatuksella, että voisi yrittää ottaa vanhoihin ystäviinsä yhteyden, jos heillä olisi tietoa nuorten vanhemmista. Jaska pakkasi autoa valmiiksi tallin ulkopuolella.

Santtu ohjasi nuorison ulos tallista ja nousemaan auton kyytiin. Nuoria ollessa paljon joutuivat, he olemaan hyvinkin tiivisti ja sylikkäin. Michael, Eric ja Vikke olivat tosin todenneet, että on helpompaa, jos he matkustaisivat lyhyen matkan auton perätilassa. Jaska ajoi keskikaupungista ulos. Hieman kaupunginlaidalla oli omakotitalo alue. Pariskunta ohjasi nuorison kotinsa sisälle. Väsymys ja päivän tuoneet uudet asiat saivat nuorison väsähtämään. Omakotitalossa odotti kaksi suunnilleen heidän ikäistä lasta. Santtu esitteli tyttärensä hiirilapsille. Tytöt eivät olleet juuri minään uusista tuttavuuksista. Santtu selitti, että oli tytöille kertonut ajasta prätkähiirten kanssa ja siksi nämä hyväksyivät nuorukaiset heti ystävikseen. Vanhempi tytär oli saman ikäinen, kuin Michael, Eric ja Vikke. Hänellä oli oranssin punaiset hiukset, jotka olivat letitetty siististi. Tytön nimi oli Abrey. Nuorempi tyttö oli pari vuotta sisartaan nuorempi. Hänen punaruskeat hiuksensa olivat sekaisella ponihännällä. Samalla tavalla kuin Santulla tytön vihreät silmät loistivat kasvoista. Tytön nimi oli Kim. Santtu oli pyytänyt, että tytöt ohjaisivat hiiret vierashuoneisiin, joita talosta löytyi kaksi kappaletta. Tytöt auttoivat nuoria petaamaan heille pedit yöksi valmiiksi. Homman saatua tehtyä valmiiksi hiiret pyysivät omaa rauhaa. Päivässä oli paljon sulateltavaa ja he halusivat rauhoittua keskenään. Santtu oli ymmärtänyt tämän ja pyytänyt tyttäriään rauhoittumaan kanssa jo omiin huoneisiinsa.

”Uskotteko, että Santtu auttaa meitä?” Niklas kysyi kietoen kätensä jalkojensa ympärille. Pojasta kantautui huoli.
”Mää haluan ainakin uskoa siihen. Tuskin Santtu osaisi muuten sanoa, että hänellä on yhteyksiä vielä vanhoihin ystäviinsä,” Joel komppasi.
”Mulla on ikävä äitiä ja isää,” Eric niiskautti. Jason nappasi nuorukaisen kainaloonsa lohduttavasti.
”Hei ei synkkyyttä!” Joel yritti kannustaa teinipoikia.
”Ei synkkyyttä? Me ollaan vieraalla planeetalla keskenämme, ei rahaa, toimivia linjoja tai vanhempiamme,” Niklas ärhenteli.
”Suutas soukemmalle Thremes! Tarkoitan vain, että huomenna on päivä uusi. Ja saamme selvyyden kaikkeen tähän sotkuun,” Joel tarkensi. Niklas hiljeni ja hyväksyi ystävänsä vastauksen. Nuoret kävivät nopeasti toisessa huoneessa toivottamassa tytöille hyvät yöt. Santtu ja Jaskakin olivat käyneet toivottamassa nuorille hyvät yöt. Santtu oli kaikille vielä rohkaissut, että huomenna olisivat viisaampia mieltä askarruttavien asioiden suhteen ja tsemppasi nuoria parhaansa mukaan…

Okei näin ens lukemalta tää vaikuttaa hyvältä stoorilta . Tykkään

Jännittävä alku totta tosiaan

Pakko mainita siitä miten miellyttävää ja helpompaa oli lukea nyt kun jokanen vuorosana omalla rivillään! Kiitos siitä!

Kiitos paljon kummalekin

Mukava taas kirjoittaa pitkästä aikaa

Ole hyvä vain

Seuraavana aamuna Michael oli herännyt varhain. Nuori hiiripoika käveli aamukasteen kastelemalla nurmikolla ja pieni sumukerros peittosi puolet naapuristosta niin, että taloista näkyi ainoastaan mustaharmaana hohtava siluetti. Michael istui puuhun kiinnitettyyn rengaskeinuun. Poika pyöritteli hitaasti itseään ympäri ja katseli tiukasti maahan. Niiskaus sai pojan pyyhkäisemään nopeasti kuonoaan. Hänen oli ikävä äitiä ja isää. Häntä pelotti etteivät he pääsisivät enää kotiin. Poika oli myös epävarman Santun tuntemista ystävistä. Mitä, jos naisen ystävät olivat sellaisia, jotka eivät haluaisi auttaa. Hän ei ollut yhtään vakuuttunut siitä, että naisen sana pitäisi. Nuorukainen nosti katseensa, kun huomasin talon sisällä syttyvän kattolampun. Joku muukin olisi hereillä, mutta se ei poikaa enempää kiinnostunut. Tämä jatkoi omissa ajatuksissaan olemista.

Santtu alkoi valmistamaan aamupalaa. Olihan lapsikatras kertaantunut melkein kolmella ja jokaisella olisi varmasti nälkä.
”Huomenta,” Jaska toivotti unisena ja raapi muuten yleensä siisti olevia hiuksiaan.
”Huomenta,” nainen vastasi ja otti mieheltä vastaan poskisuudelman. Jaska nosti katseensa ikkunasta takapihan keinussa olevaan hiiripoikaan. Mies käänsi vaimonsa katseen ikkunaan. ”Onkohan hänellä kaikki hyvin?” Santtu pohti, kun nuorukainen vaikutti hyvinkin vaisulta. ”Kumpi menee?” mies kysyi ja alkoi kattamaan pöytää valmiiksi.
”Mää voin mennä,” nainen henkäisi ja jätti jälkeensä aloitetun kattauksen. Jaska nappasi kopin aamupalan valmistuksesta, kun Santtu etsi kenkiään. Nainen käveli hiljaa nuorukaisen luokse, niin että tämä jopa hieman pelästyi tätä.
”Huomenta,” Santtu henkäisi ja puristi viileän ilman vuoksi kädet eteensä.
”Huomenta,” Michael toivotti pääpainuksissa. Santtu kyykistyi ja yritti etsiä nuorukaisen katsekontaktia. Michael ei oikein tiennyt mitä naiselle olisi vastannut tai edes sanonut.
”Onko kaikki hyvin?” nainen kysyi.
”Mulla on vaan ikävä kotiin,” poika huokaisi.
”No ihan varmasti. Olette kuitenkin todella kaukana kotoa, ihan vieraiden ihmisten ympärillä,” Santtu komppasi poikaa ja yritti näyttää tälle parhaansa mukaan empatiaa ja ymmärrystä.
”Löytääkö äiti ja iskä meitä koskaan?” Michael kysyi.
”No aivan varmasti… mutta mää tarvitsen teidän kaikkien avun, että saadaan yhteys Marsiin,” nainen yritti saada poikaa rohkaistumaan ja saamaan tältä mahdollisen avun.
”Mää voin auttaa,” Michael naurahti.
”Se olisi todella hyvä, koska tehän tunnette Marsin paremmin kuin minä,” Santtu tokaisi ja sai pojan leveästi hymyilemään.
”Mitä sanoisit, jos menisimme aamupalalle ja sitten ryhtyisimme tallilla hommiin,” Santtu ehdotti. Michael pohti hieman, mutta suostui sitten naisen ehdotukseen. Santtu ohjasi nuorukaisen takaisin sisälle.

Samaan aikaan Marsissa, Minnistä tuntui että hänen päänsä hajoaisi. Nainen nojasi käsiinsä. Päätä särki. Nainen ei ollut nukkunut koko yönä. Huoli omista lapsista oli jotain raastavaa. Minni ei ollut tajunnut edes huolen suuruutta ennen lasten syntymää. Minni huokaisi syvään ja avasi toimistonsa parvekkeen saadakseen raitista ilmaa. Huoli aiheutti naisessa levottomuutta ja sai tämän vaeltelemaan huoneessa ympyrää. Kovempi tuulenpuuska sekoitti naisen hiuksia ja hieman tuohtuneena tämä heilautti ne pois kasvoiltaan. Tuuli kaatoi myös läheiseltä sivupöydältä toimistoa koristavat valokuvat. Nainen nosti kuvat takaisin pystyyn. Vaakatasossa olevassa kuvassa oli naisen koko perhe. Kuva nosti naisen suupielille pienen hymyn ja sai tämän halaamaan kuvaa kevyesti. Naisen keskittyminen meni muisteluun ja toivomiseen, ettei kuullut Turbon saapumista huoneeseen. Varovasti ottaen Turbo veti naisen tiukkaan halaukseensa, Minnin halatessa edelleen valokuvaa.
”Kyllä ne vielä löytyy,” mies lohdutti.
”Mää en lepää ennen, kuin he ovat kotona,” Minni huokaisi ja irrottautui miehen otteesta. Nainen laski kuvan takaisin pöydän päälle.
”Pakkohan sun on levätä jossain välissä. Ei kukaan Minni jaksa nukkumatta,” Turbo huolestui.
”Ei varmasti jaksakaan, mutta mitä nopeammin löydämme heidät sitä parempi kaikille!” Minni ärähti. Turbo kurtisti hellästi kulmiaan. Kyllä hänkin oli huolissaan, mutta niin kuin aina ennenkin mies oli se, joka yritti kannatella kaikkea harteillaan. April oli tehnyt koko yön töitä sen eteen, että saisivat tietoa lasten mahdollisesta olinpaikasta. Nainen oli ihan yhtä uupunut, kuin kenraalikin.
”Mennään syömään,” Turbo komensi.
”Mulla ei ole nälkä,” Minni tiuskaisi miehelleen.
”Ala tulla nyt vain!” mies pakotti jo tukikohdan käytävältä. Minni huokaisi syvään ja lähti miehen perään.

Samaan aikaan ruokalassa April yritti edelleen tietokoneensa ääressä syöttää mikro-simin tietoja koneeseensa. Plutolaiset ilmeisemmin olivat suojanneet kortin aikoinaan voimakkaimmilla palomuureilla mitä galaksista saattoi löytää. Vinski istui puolisonsa viereen ja katseli tämän touhuja joista itse ei ymmärtänyt tuon taivaallistakaan. April lopetti hetkeksi hommansa ja vilkaisi miestään.
”Huoli?” Vinski kysyi ja suukotti tämän kättä.
”No eikö sulla ole sitten?” nainen heitti vasta kysymyksen.
”Totta kai on… mutta on tää tietyllä tavalla tuntunut lomalta,” Vinski murjaisi ja Aprilin happaman mulkaisun.
”Mutta totta kai lapset ovat etusijalla aina,” Vinski korjasi asenteensa. ”Parasta ollakin,” nainen huokaisi ja jatkoi hommiaan.
”Mites täällä?” Moto kysyi kaksikolta.
”Yritän edelleen murtaa suojapiirin sim-kortilta. Mutta se on tehty niin voimakkaaksi, että jos käytän perus suojamuurin purkua… niin se voi pahimmillaan tuhota koko kortin ja sitten emme ainakaan saa tietää missä lapsemme mahdollisesti ovat,” April selitti.
”Eli tarvitset vaihtoehtoisen purkumuodon?” Moton vaimo Milva kysyi ja istui kanssa pöydän ääreen. April huokaisi ja nyökytteli päätään ärsyyntyneenä. Vaikka nainen oli kokenut hakkeroija ja koodaajaa, aiheutti plutolaiset vielä vuosien jälkeenkin päänvaivaa.

”Onko mitään uutta?” Minni kysyi ja istui pöydän ääreen. Aprilin syvä huokaisu kertoi naiselle jo tarpeellisen vastauksen.
”Onko ideoita mistä lapsia voisi lähteä etsimään?” Milva kysyi pöydän toisessa päässä istuvalta ystävältään.
”Ei…” Minni vastasi lyhyesti.
”Miten niin ei?” Moto kysyi hämmentyneenä.
”No eihän meillä ole tietoa, onko lapset Marsissa vai, jollain muulla planeetalla,” Minni ärähti. Jokainen oli herkillä. Huoli aiheutti kaikissa ärhentelyä, varsinkin huonosti levätyn yön jälkeen.
”Ei kai muuten lapset olisi joutunut Plutoon?” Vinski kysyi huolestuneena. Jokainen, myös April siirsi huolestuneen katseensa Minniin.
”Universumin pahin ajatus!” Minni tokaisi ja iski päänsä käsiinsä. Turbo istui ystäviensä seuraan ja lohdutti vaimonsa ajatusta siitä, että lapset olisivat yhdestä kamalimmista planeetoista.
”Me tehdään kaikkemme, että lapset löytyy ja pelastetaan heidät jos se on tarpeen,” Turbo rohkaisi.
”Niin, kuin ennen?” Vinski kysyi.
”Niin, kuin ennen! Turbo hymyili hyväksyvästi.

Maassa Santtu oli saanut kiskottua teini-ikäiset hiiret ylös ja aamupalalle. Naisella olisi suunnitelma, jolla he mahdollisesti saisivat yhteyden naisen ystäviin Marsissa. Tosin naisella ei ollut hajuakaan siitä, että hänen luonaan vierailevat hiirilapset olisivat hänen ystäviensä lapsia. Santtu pakkasi etupihalla autoansa. Michael oli reipastunut huomattavasti ja kauhoi ruokaa suuhunsa. Hyvä, kun edellisiä lusikallisia oli saanut alas. Muut nuoret katsahtivat toisiaan pojan hieman, jopa ällöttävälle tavalle mutta hiljaa kuitenkin hyväksyivät sen. Puuttuminen tilanteessa olisi saattanut saada Michaelin jälleen apeaksi.
”Auto olisi nyt valmiina. Oletteko te?” Santtu huokaisi hieman hengästyneenä. Hikipisarat nainen pyyhkäisi nopeasti hihaansa.
”Eiköhän… mikäli ahmattikin on?” Niklas tuhahti ja katsahti pikkuveljeään.
”Olen… kiitos ruoasta,” Michael tokaisi suu täynnä ruokaa ja juoksi jo pukemaan kenkiään jalkaan. Myös Vikke ja Eric juoksivat ystävänsä perään. Isommat nuoret huokaisivat ja kiittivät myös ruoasta. Santtu hymyili lempeästi nuorisolle. Hetken kuluttua nainen ja hiirilapset olivat ajamassa kohti Last Chance Garage korjaamoa. Jaska oli jäänyt laittamaan tyttäriään kouluun. Olihan kuitenkin arkipäivä. Tätä hiirinuoret ihmettelivät suunnattomasti, koska Marsissa olisi viikonloppu. Santtu ajoi läheisen stadionin ohi ja kertoi nuorille ystäviensä aikoinaan piilotelleen tulostaulun sisällä. Nuoret yrittivät jokainen kurkkia autonikkunoista ulos nähdäkseen kohti taivasta kohoavaa tulostaulua.

Tallille päästyään nuoriso auttoi naista sytyttämään valot ja valmistautuivat ennen kaikkea auttamaan naista parhaansa mukaan.
”Tulkaa tytöt mun mukaani. Pojat avaatteko valmiiksi tallin puolella olevat sähköt ja kytkettekö tietokoneen virrat päälle?” Santtu ohjeisti ja avasi tallissa roikkuvan kattoluukun. Portaat pölähtivät maahan.
”Mhmm olisi ehkä pitänyt siivota pölyt ensin?” Santtu pohti ja lähti kiipeämään portaita kohti ullakkokerrosta. Hailey ja Christina katsahtivat nopeasti toisiaan, mutta lähtivät naisen perään. Michael oli lyönyt toiselle puolelle jo valot päälle. Yksi napeista oli saanut kaksi metallista ovea aukenemaan. Hän katsahti kaksosia ja juoksivat ulos. He katsahtivat horisontissa näkyvää tulostaulua.
”Luuletko, että tulostaulussa voisi olla vihje ketä siellä asui?” Vikke kysyi ujosti. Michaelin ilme oli päättäväinen.
”Mää haluan ainakin selvittää sen,” Michael sanoi ja oli lähdössä jo juoksemaan tulostaulua kohden, kunnes tunsi nipistyksen korvassaan. Joku veti häntä taakse päin. Michael iskeytyi maahan ja katsoi tuimasti isoveljeään.
”TUO SATTUI ÄÄLIÖ!” Michael huusi ja tönäisi veljeään kauemmaksi.
”Sinä tai kaksoset ette mene nyt mihinkään. Me tarvitaan teidän apuanne täällä,” Niklas selitti ja sai Michaelin puristamaan vihaisena käsiään rystyset valkeina nyrkkiin. Niklas huokaisi syvään.
”Me voidaan kysyä Santulta myöhemmin, voiko hän matkalla takaisin näyttää meille stadionin,” Niklas jatkoi ja poistui takaisin tallin sisälle. Vikke ja Eric eivät uskaltaneet laittaa tälle mitään vastaan, vaan vähin äänin lähtivät Niklaksen perään.
”Tule Michael… Niklas on oikeassa,” Eric kuiskasi ystävälleen ja jatkoi matkaansa.

Michaelin raivo tyyntyi yhtä nopeasti, kuin oli tullutkin. Hän katsahti surkean näköisenä stadionia. Hänestä tuntui, että hänellä oli joitain muistikuvia puhutusta stadionista. Mutta oli tällöin ollut paljon nuorempi ja ei ollut varma oliko hänelle puhuttu Marsin vai Maan stadionista. Poika ei edes muistanut kenen kanssa asiasta oli puhunut. Michael pyöräytti päätään ja poistui sisälle. Silti tuossa jykevässä rakennuksessa jokin kiehtoi Michaelia. Ullakolla Hailey ja Christina katsoivat ympärilleen. Joka puolella oli pölyisiä laatikoita.
”Saanko kysyä mitä katselemme täältä?” Hailey kysyi ja nosti yhdestä laatikosta pölyisen kirjan.
”Etsimme… sellaista tulostimen näköistä laitetta,” Santtu yritti selittää samaan aikaan, kun etsi laitetta.
”Mitä se laite käytännössä tekee?” Christina kysyi ja katsoi ränsistynyttä telinettä.
”Laite on itseasiassa hologrammi, joka avaa puheyhteyden Marsiin. Vähän niin, kuin videopuhelu, mutta luo yhteyden eriplaneettojen välille. Mihin ei siis normi puhelimet riitä,” Santtu tarkensi.
”Onko laitekin 20-vuotta vanha, jos se vastaa kooltaan kerran tulostinta?” Hailey kysyi.
”Älä kuule nakkele niskojasi. Ja juu on. Marsin teknologia on paljon kehittyneempää Maan teknologiaan ja rakensin hologrammin ensimmäiseen laitteeseen mihin sain vain tartuttua… se oli tulostin,” nainen naurahti ja jatkoi etsimistä.
”Oletko varma, että se on täällä?” Christina kysyi.
”Olen,” Santtu tokaisi topakasti.

Marsissa Turbo, Vinski ja Moto etsivät räjähtäneen siirtimen luota, jotain mikä voisi helpottaa nuorten löytymistä. Mutta tuloksetta. Rikkoutuneet sähköjohdot rätisivät ja joka puolella oli tomua ja savu tukki hajuaistin. Minni ja April saapuivat myös paikalle.
”Mitäs te täällä?” Turbo kysyi vaimoltaan.
”April yrittää katsoa, jos siirtimestä saisi vielä irti toisen näytön,” Minni selitti.
”Missä tässä laitteessa olisi muka toinen näyttö?” Vinski ihmetteli.
”Toinen näyttö ei sijaitse samassa paikassa, kuin koordinaatti näyttö,” April selitti ja astui romujen sekaan, jotta pääsi lähemmäksi siirrintä.
”Toinen näyttö sijaitsee kattopaneelissa,” Minni tarkensi. Turbo ojensi puolisolleen kätensä, jotta tämä pääsi kanssa lähemmäksi siirrintä.
”Mihin Milva meni?” Moto kysyi.
”Joku kokous,” Minni huokaisi hieman hermostuneena.
”Luuletko, että löydät ehjän kattopaneelin, jossa näyttö voisi olla?” Vinski kysyi ja auttoi naista löytämään kattopaneelin.
”Se paneeli missä osa on… on suojattu Pluton lasiteräksellä,” April selitti ja siirsi isompia osia tieltään.
”Perhana,” nainen ähkäisi ja katsoi, kun valkea turkki värjäytyi kämmenestä vereen.
”Ole varovainen,” Minni toppuutteli ja sai ystävänsä katsahtamaan tätä tuimasti. Vinski ja Moto auttoivat nostamaan raskaampia osia, kun Turbo pyöritteli pieniä osia kädessään. Vaaleana hehkuva osa muiden romujen keskellä sai miehen huomion. Mies nosti osan käteensä ja katsoi sitä hieman kysyvästi. Pala niin sanotusti hengitti valoa.
”Katsokaa mitä löysin,” mies henkäisi ja näytti palaa ystävilleen.
”Tuo on se,” April tokaisi, puristaen samalla rannettaan jotta verenvuoto tyrehtyisi kämmenessä.
”Tuoko on se paneeli?” Vinski ihmetteli ja repäisi osan veikkansa kädestä.
”Olen varma siitä,” April vastasi.
”Sää menet ensin paikattavaksi, ennen kuin jatketaan,” Minni komensi ja ystävykset poistuivat takaisin yläkertaan.
Samaan aikaan Santtu yritti yhdistää vanhaa hologrammia tietokoneeseensa. Teknologia oli muuttunut huomattavasti. Nainen työskenteli tällä hetkellä intensiivisesti sähköjohtojen kanssa. Santun oli pakko vaihtaa liittimien päät, jotta saisi sen kiinni tietokoneeseensa. Nuoret seurasivat naisen tekemistä mielenkiinnolla.
”Mihin saat yhteyden sitten, kun laite on päällä?” Joel kysyi.
”Tällä hetkellä ja tällä teknologialla suoraan Vapaustaistelijoiden tukikohdalle,” Santtu selitti ja liitti juuri osia takaisin yhteen.
”Meidän vanhemmatkin on sotilaita,” Eric ylpeili.
”Marsissa siihen aikaan oli varmasti hyvin tyypillistä, että lähes jokaisen teidän ikäisen vanhempi kuului joko armeijaan tai vapaustaistelijoihin,” Santtu hymyili lempeästi.
”Kuuluiko sun ystäväsikin sotilasvoimiin?” Niklas kysyi innostuneena. Aihe oli aina ollut mieleen, eikä syyttä.
”Oi kyllä vain. Olivat Marsin parhaimmistoa tai ainakin omien sanojensa mukaan. Heidän egonsa paistoi kilometrien päähän, mutta he eivät kestäneet epäonnistumisia,” Santtu kertoi.
”Olivatko he komeita?” Hailey kysyi nojaten käsiinsä.
”Tai yrittikö ne iskeä maan naisia?” Christina innostui kanssa. Pojat katsahtivat ystäviään, jotka olivat kuin palikoilla lyötyjä. Santtua huvitti nuorten uteliaisuus.
”Kyllä he olivat tai varmasti vieläkin ovat hyvin komeita. Flirtti kävi välillä kuumana, mutta he olivat uskollisia ystävilleen ja puolisoilleen Marsissa. Uskollisia myös minulle,” Santtu huokaisi, kun ikävä valtasi naisen mielen. Nuoret painoivat katseensa maahan. He eivät halunneet Santulle tarkoituksella pahaa mieltä.

”Katsotaahan sitten,” Santtu röhähti ja liitti tulostimen kiinni tietokoneeseen. Tietokone kuitenkin itse ei hyväksynyt vierasta laitetta itseensä. Santtu istui tietokonetuolilleen ja alkoi muuttamaan sen asetuksia. Kolahdus ikkunaan sai Michaelin hyppäämään kiinni veljeensä.
”Irti musta,” Niklas käski ja työnsi veljensä irti.
”Se oli vain tuuli,” Santtu naurahti.
”Eikä pelkkä tuuli. Päivän ennustettu syysmyrsky on nousemassa,” Jaska huokaisi ja pyyhkäisi hiuksistaan tippuvaa vettä pois kasvoiltaan.
”Aivan,” Santtu huokaisi.
”Että toivotaan ettei tule sähkökatkosta,” Jaska tokaisi ja asteli ryhmän luokse.
”Mää pelkään myrskyjä,” Michael tokaisi pelokkaana.
”Pelkuri,” Niklas irvaili.
”Lopeta senkin ääliö!” Michael huusi veljelleen.
”Hei, hei! Ei tappelua jooko?” Jaska yritti estellä.
”Sää alat ensimmäisenä mesoamaan. Etkö vitsiä ymmärrä?” Niklas tuhahti ja jätti kuuntelematta mitä mies oli hänellä sekä tämän veljelle yrittänyt sanoa.
”No sun vitsit on huonoja,” Hailey puolusti nuorempaa veljeään.
”Äläkä huoli Michael. Ei Maan myrskyt ovat varmasti saman tyyppisiä kuin Marsinkin,” Christina kannusti. Niklas pyöritteli silmiään ja sai Michaelin tuuppaamaan tätä. Niklas mulkaisi pikkuveljeään vihaisena.
”Sää oot ihan tyhmä!” Michael huudahti ja juoksi ulos.
”Kiitti vaan,” Hailey tuhahti.
”En mää sanonut mitään,” Niklas vastasi takaisin.

Hailey juoksi veljensä perään. Michael istui katukivetyksellä ja pyyhkäisi kuonoaan. Tuuli pyyhkäisi hänen tummia hiuksiaan pois tämän kasvoilta. Hailey istui lohduttavasti veljensä viereen.
”Mää haluan kotiin,” Michael totesi ja kyyneleet valahtivat hänen poskelle.
”Niin minäkin… mutta, jotta pääsemme kotiin niin meidän pitää puhaltaa yhteen hiileen,” Hailey vastasi ja kietoi kätensä tämän ympärille.
”En mää voi, kun Niklas käyttäytyy ihan ääliömäisesti,” Michael kiukkusi siskolleen ja pyyhki kyyneliään silmiltä.
”Niklas osaa olla todella ärsyttävä. Ja mää pidän sun puoliasi häntä vastaan kyllä,” Hailey kannusti ja sai Michaelin nyökkäämään. Hailey suukotti nopeasti veljensä päälakea ja nousi seisomaan.
”Tuletko?” Hailey kysyi.
”Haluan olla hetken yksin,” Michael tokaisi ja sai Haileyltä hyväksyvän hymähdyksen. Sisälle päästyään Hailey veti litsarin veljensä takaraivoon, joka katsoi tätä tuimasti.
”Nyt sitten riittää. Ei väkivaltaa!” Jaska komensi ja siirtyi puolisonsa viereen. Nuoret hiljenivät sillä sekunnilla kun mies heitä komensi. Nuorten nolous oli nähtävissä. Santtu hieroi miehensä kättä rakastavasti.
”Voitko auttaa? Tietokone ei hyväksy hologrammin yhdistämistä,” Santtu kuiskasi miehen korvaan, joka rakkauden osoitukseksi murahti hyväksyvästi naiselle. Santtu suukotti miestä nopeasti ja lähti keittiön puolelta hakemaan nuorisolle lämmintä juotavaa.

Nousevan myrskyn ja tallin huonojen pattereiden vuoksi talli alkoi täyttymään kylmällä ilmalla. Tuuli yltyi pikkuhiljaa ja kivetyksen vieressä olevat roskat kolisivat tallin ovia ja ikkunoita vasten. Ensimmäiset sadepisarat rapisivat pelteihin. Valot välähtivät muutaman kerran ja sai kaikkien katseet kattoon.
”Toivottavasti ei tule sähkökatkosta,” Jaska huikkasi ja jatkoi tietokoneen näpyttelyä.
”Ullakolla on vielä varmasti vanha generaattori, jos sähköt katkee,” Santtu muistutteli ja ohjasi nuorison samalla istumaan keittiön puolelle. Santtu ojensi jokaiselle nuorelle ruskeaa höyryävää juotavaa. Santtu katseli yhden ylimääräisen kupin kanssa ympärilleen.
”Missä Michael?” nainen kysyi, kun ei poikaa näkynyt missään.
”Mää näin hänet viimeksi ulkona,” Hailey katseli ympärilleen.
”Ei kai…” Niklas tokaisi ja laski kupin pöydälle. Hailey juoksi veljensä perään. Tuuli ja vesi riepotteli Chicagoa. Niklas ja Hailey ei nähnyt 2metriä pidemmälle ja suojasivat kasvojaan vesisateelta.
”Missä Michael on?” Hailey huusi kauempana seisovalle veljelleen.
”En minä tiedä… Missä näit sen viimeksi?” Niklas huusi.
”Tässä näin!” Hailey osoitti maata. Niklas pyöri huolestuneena ympyrää.
”MICHAEL!” Niklas huusi kutsuvasti.
”MICHAEL!” Hailey huusi toiseen suuntaan.
”Tulkaa sisälle ennen, kuin sairastutte!” Santtu komensi ovelta.
”Äiti ja isä tappaa meidät, jos Michaelia ei löydy,” Hailey henkäisi huolestuneena. Santtu kaivoi kaapista nuorille huovat, jotteivat nämä sairastuisivat.
”Rauhoittukaa. Kyllä Michael löytyy,” Santtu rauhoitteli kaksikkoa, jotka selkeästi olivat huolissaan pikkuveljestään.
”Se on varmasti, jossain peloissaan,” Hailey tokaisi ja istui huolestuneena alas. Niklas hieroi niskaansa huolestuneena. Hän oli osa syyllinen siihen, että Michael oli nyt kadonnut.

”Mää tiedän missä se on? Tai mulla on pieni aavistus,” Niklas huokaisi. Hailey katsoi isoveljeään. Joel katsahti ystäväänsä.
”Tuossa säässä emme pääse hänen luokseen,” Joel tokaisi.
”Missä mun pikkuveljeni on?” Hailey painotti ja pyysi kaksikolta vastauksia.
”Se lähti varmaan tulostaululle,” Niklas vastasi.
”No se on ensimmäinen paikka sitten mistä voimme myrskyn laannuttua etsiä häntä,” Santtu rohkaisi. Nuoriso nyökkäsi hyväksyvästi naiselle. Santtu laittoi ovet takaisin kiinni, jottei sade kastellut koko tallia.
Sähköisku ja miehen ähkäisy sai kaikkien huomion.
”Oletko kunnossa?” Santtu kysyi.
”Joo. Laite taisi käynnistyä,” mies tuhahti ja imi kipeän sormensa tyveä, josta sähkö oli hetki sitten virrannut miehen kehoon. Santtu sammutti tallin valot. Tulostimessa hehkuva punainen valo avasi kaikkien näkökenttään punaisena hehkuvan Marsin aavikon.
”Toi on aavikko mikä on Tulikivikaupungin ulkopuolella,” Niklas tokaisi. Kuva vaihtui nopeasti ja hologrammissa näkyi Marsin nykyinen Vapaustaistelijoiden tukikohta.
”Aika ottaa yhteyttä,” Santtu henkäisi ja astui koneen kameran eteen. Nuoriso huokaisi syvään ja katsahtivat toisiaan.

”Saakeli tätä… plutolaisten…!” April huusi hermostuneena ja heitti löydetyn paneelin menemään. Minni puristi kädet eteensä ja nojasi pöytää vasten. Turbo suukotti vaimonsa päälakea lohduttavasti.
”Kuinka huolissaan oikeasti voi olla niistä, jotka aiheuttavat myös eniten päänvaivaa,” Minni pohti ja käänsi katseensa ystäviinsä. April oli painanut päänsä käsiinsä. Naisen hiukset valuivat naisen sormien välistä kohti pöytää. Vinski laski lohduttavasti kätensä naisen olalle ja tämä nosti katseensa mieheen. Vinski istui varovasti naisen viereen.
”Kaikki hyvin?” Vinski kysyi.
”Joo… meni vain hermot tuohon plutolaisten kehnoon suojukseen,” April vastasi ja painoi päänsä miehen olkaa vasten.
”Kenraali Minni tai Turbo! Marsin ulkopuolinen hologrammi odottaa vastausta,” yksi sotilas tuli sanomaan ja ojensi naiselle paperin. Paperissa oli hologrammista tulleet koordinaatit. Paperin pala sai myös Vinskin, Moton ja Aprilin huomion. Turbo kurtisti kulmiaan ja nappasi paperin palan naisen kädestä.
”Näähän on…” Turbo aloitti.
”Maapallon koordinaatit,” Moto päätti miehen lauseen.
”Parasta ottaa sitten selvää, kuka meitä Maasta kaipaa,” Minni tokaisi ja nappasi paperin miehen kädestä. Nelikko lähti kohti naisen työhuonetta. Milva oli liittynyt heidän seuraansa samalla hetkellä, kun naisen oma kokous oli päättynyt.

Odottavan aika oli pitkä. Nuoret alkoivat käydä kärsimättömiksi.
”Toivottavasti se kenraali on mukava!” Jason tokaisi ja hieroi niskaansa.
”Hei on meidänkin vanhemmat kenraaleja ja tiet kyllä kuinka kivoja he ovat,” Hailey tönäisi kevyesti ystäväänsä.
”Vanhempanne sitten varmasti tietävät heidät. Tämäkin kenraali on mukava. Tiukka, mutta hänen kanssaan on helppo jutella,” Santtu naurahti. Yhtäkkiä hologrammin kuvajainen alkoi heilahtelemaan.
”Haloo? Kuuluuko?” Santtu huhuili.
”Kuuluu, mutta ei näy vielä mitään,” naisääni tokaisi. Nuoriso vilkaisi toisiaan.
”Oliko toi?” Niklas kuiskasi ja katsoi ystäviään.
”Hetki pieni,” nainen sanoi ja pamautti kovaäänisesti jotain. Hologrammin kuva hieman rätisi, mutta alkoi selkeytymään. Nuoriso ei voinut uskoa silmiään ja haukkoivat helpottuneina henkiään. Musta hiuksinen nainen kurtisti kulmiaan ja puristi kädet eteensä.
”Mää en nää susta kuin jalat,” nainen tokaisi.
”Aa anteeksi… HEII!” Santtu henkäisi iloisena nostaessaan kameraa ja sai prätkähiiret yhtä innostuneiksi, kuin mitä nainen oli.

”SANTTU!” jätkät huusivat yhteen ääneen.
”Siitä on aikaa…” Santtu naurahti tyytyväisenä.
”Yli 20-vuotta,” Turbo tokaisi ja astui lähemmäksi. Nuoret olivat helpottuneita nähdessään, että koko tämän heidän vierailunsa ajan he olivat olleet heidän vanhempiensa vanhan ystävän hoivissa.
”Miksi näin yhtäkkinen soitto?” Moto kysyi hämmentyneenä.
”Mää tarvitsen teidän apua… Katsokaas eilen tapahtui jotain hyvin hämmentävää,” nainen aloitti ja katsahti hiiri nuoria.
”Mitä?” Minni kysyi.
”Me saatiin Jaskan kanssa vieraiksemme muutaman hiiri nuoren. Ja nyt autamme heitä, jotta pääsisivät täältä takaisin kotiin… joten siihen tarvitsemme taas teidän apuanne,” Santtu selitti katsellen vuorotellen nuoria ja ystäviään.
”Hiirinuoria?” Vinski kysyi. Santtu hymyili miehelle lämpimästi ja käänsi kameraa. Kameran osoittaessa nuoria, vilkuttivat he vanhemmilleen vaivaantuneina. Aikuiset hiiret katsoivat hämmentyneinä nuorisoaan.
”Te saatte niin selkäänne, kun saavutte takaisin kotiin,” Minni ärähti ja puristi vihaisena kätensä eteensä.

”Mää sanoin, että äiti nylkee meidät, kun saa meidät kiinni tästä,” Hailey huokaisi ja katsahti veljeään.
”Hei ilman noita rääpäleitä me ei oltaisi tässä tilanteessa selvittelemässä asiaa vanhempiemme kanssa,” Jason tuhahti.
”Itse olet rääpäle!” Eric komensi harmaata hiiripoikaa.
”Kunhan et mene möläyttämään, että Michael on hukassa,” Niklas yritti kuiskata ovea päin sisarelleen, mutta tuloksetta…
”ONKO MICHAEL HUKASSA?” Turbo ärähti ja sai Haileyn iskemään vihaisena nyrkillä veljensä olkavartta.
”Hei… hetkinen… Tunnetteko te toisenne?” Santtu kysyi hämmentyneenä. Nainen käveli nuorison luokse ja katsoi näitä kysyvästi.
”Noi on meidän vanhemmat…” Joel vastasi nolostellen ja sai naisen hämmentymään entuudestaan. Ukkonen ja valojen välähdys sai tallissa seisovien huomion.
”Täällä on myrsky menossa, mutta jos yhteys katk…” Santun ääni kaikui Minnin työhuoneessa.
”SANTTU!” Minni huusi, kun hologrammi hohti mustana.
”Maasta taisi katketa sähköt,” April pohti.
”No ainakin tiedämme mihin lähdemme,” Turbo vastasi päättäväisenä ja suuntasi itsensä jätkien kanssa kohti aluksille tarkoitettua tallia.

Minni nappasi Milvan ja Aprilin mukaansa. Naiset kiiruhtivat miestensä perään. Talliin päästyään, olivat jätkät saaneet jo pyöränsä aluksen sisään.
”Mihin tarvitsette moottoripyöriä?” Milva kysyi.
”Kaiken varalta…” Moto tokaisi naiselle ja halasi tätä hellästi.
”Ja kuulitte itsekin. Michael on erkaantunut porukasta ja Chicagon katuja en lähde tallustelemaan, vaikka olisi kuinka plutolaisvapaata aluetta.
”Ymmärrettävää. Olkaa varovaisia,” Minni vastasi ja hieroi miehensä olkavartta. Turbo suukotti kevyesti puolisoaan ja nousi aluksen kyytiin.
”Ettekö te tule mukaan?” Vinski hämmästeli.
”Mun on pidettävä pulju pystyssä,” Minni kohautti harteitaan.
”Mullakin on alokkaiden koulutusta,” Milva vastasi hieroen niskaansa. Kaikki käänsivät katseensa Apriliin.
”Mulla ei periaatteessa ole mitään,” nainen vastasi ja kohautti harteitaan.
”No lähde meidän mukaan,” Vinski ilakoi.

”Jea. Näet paikan missä me aikoinaan laitettiin tuulemaan,” Moto naurahti myös. Ujo April hymyili vaisusti Minnille, joka kannusti katseellaan naista nousemaan aluksen kyytiin.
”Okei, mutta vain jos Turbo ohjaa,” nainen naurahti ja sai omassa miehessään pienen mustasukkaisuuspiikin aikaiseksi. April suukotti miehen poskea ja nousi aluksen kyytiin tämän avustuksella. Nainen oli hieman hermostunut, mutta kevyin askelin asteli kohti ohjaamoa.
”Valmiina matkaan?” Turbo kysyi ja käynnisti aluksen.
”Aina,” Moto ja Vinski vastasivat ilakoiden.
”Ei sitten, kuin HANAT…”
”AUKIII!”

Santtu oli sytytellyt Jaskan kanssa kynttilöitä. Hiirinuoret istuivat hiljaa paikoillaan. Mikä nolous. Mikä nöyryytys. Jos he olisivat tienneet, että nainen joka auttaa heitä on heidän vanhempiensa ystävä. Hailey istui pienellä kerällä seinää vasten surkean näköisenä. Hän ei ollut huolissaan vanhemmistaan, vaan pikkuveljestään joka edelleen oli kateissa. Myrsky tuntui laantuvan. Enää ei käynyt puhurimainen tuuli. Vesisade ropisi tasaisesti ikkunapelteihin. Joel ja Christina katselivat tallin ikkunasta ulos. Maan sade muistutti huimasti Marsissa olevaa sadetta, mutta siinä oli jotain paljon harmonisempaa. Kenties se johtui maisemasta. Vaikka Marsin maanpinta oli kokenut kovia, oli huomattavaa kasvua tapahtumassa edelleen. Maahan verrattuna Mars oli edelleen karu.
”Vai kuuluisten Prätkähiirten lapsia?” Jaska naurahti rikkoen samalla hiljaisuuden.
”En olisi ihan hetkiseltään uskonut, ellei Minni olisi nuhdellut teitä niin voimakkaasti,” Santtu hymähti ja istui Haileyn viereen.
”No joo,” Hailey naurahti pienesti, haroen aukinaisia hiuksiaan.
”Minkälainen Minni on äitinä? Viimeksi, kun tapasin hänet niin oli aika uraansa juurtunut,” nainen uteli.
”Jämäkkä,” Niklas tokaisi ja nojasi tuoli selkänojaan kädellään.
”Niin arvelinkin,” Santtu hymyili hellästi hiiripojalle.
”Mutta kyllä äiti osaa lempeäkin olla. Riippuu tietysti aina siitä miten me käyttäydytään,” Hailey tokaisi.
”Vanhemmillanne taitaa olla kova luotto siihen, että vanhemmat sisarukset huolehtivat myös pienemmistä?” Jaska pohti ja sai Santun -älä viitsi, ilmeen.

”Se on vähän marsilainen tapa. Mutta totta kai he luottavat siihen, että pidämme näistä huolta silloin kun he itse ovat töissä. Tai jossain kaukana… niin kuin tässä tapauksessa,” Joel tuhahti ja haroi kaksosten hiuksia. Hailey huokaisi ja katsahti ulos. Santtu hieroi kevyesti hiiritytön olkavartta.
”Paitsi, että epäonnistuimme pitämään huolta Michaelista,” Hailey vastasi surkeana.
”Michael päätti itse lähteä,” Niklas tuhahti.
”Niin, kun…” Hailey aloitti, kun ihmisnainen toppuutteli tätä hieman.
”Kyllä Michael löytyy,” nainen henkäisi ja sai Hailey hymähtämään pienesti. Nainen oli onnistunut katkaisemaan nuorten välisen riidan poikasen.
”Pitäiskö tehdä ruokaa? Hermot varmasti kaikilla kireänä, kun verensokerit alhaalla,” Jaska vastasi ja käveli keittiön puolelle. Hailey mulkaisi veljeään, joka tuhahti kanssa tyytymättömänä. Santtu nousi miehensä avuksi keittiöön.

Samalla, kun kaksikko oli poistunut keittiöön Hailey nousi oven luokse.
”Et kai aio tehdä mitään typerää?” Christina kysyi.
”Onko pikkuveljen etsiminen typerää?” Hailey kuiskasi ja yritti katseellaan päätellä paljon vettä mahtoi tulla. Hämärä katu ei kuitenkaan antanut osviittaa yhtään paljon ulkona mahtoi vettä oikein tulla.
”Sit määkin tulen,” Christina vastasi ystävälleen.
”Samoin,” Niklas tokaisi nousten seisomaan. Riita siskon kanssa unohtui hyvinkin nopeasti.
”Me myös,” Joel viittasi häneen ja Jasoniin.
”Ei me kaikki voida lähteä,” Hailey tiuskasi.
”Kaksoset jää tänne,” Niklas tokaisi.
”Ja parempi se on useampi etsijä, kuin yksi,” Christina vakuutteli ja sai kullanruskean hiiritytön huokaisemaan.
”Mekin tullaan,” Eric yritti.
”Ei te jäätte tänne. Me ei hukata enää yhtään pienempää,” Christina totesi jämäkästi veljilleen.
”Hyvä on mutta ei sitten mennä kauas,” Hailey muistutti.
”Mennään ryhmissä… niin ollaan ainakin toistemme kanssa,” Niklas ohjeisti ja sai kaikkien hyväksyvän nyökkäisyn. Hailey kurkkasi olkansa ohi keittiöön, jossa pariskunta yritti saada jotain aikaiseksi sähkökatkosta huolimatta.

Nuoriso lähti tallilta eri suuntiin. Niklas, Joel ja Jason lähtivät yhtenä toiseen suuntaan, kun taas Hailey ja Christina toiseen. Sateesta huolimatta Hailey näki stadionin siluetin.
”Tässä myrskyssä on mahdotonta päästä stadionille saakka,” Christina huudahti ystävälleen.
”Etsitään lähimaastosta. Isä kyllä auttaa meitä pääsemään stadionille, jos vain kerromme Michaelin mahdollisesti olevan siellä,” Hailey huikkasi.
”Mää menen kadun toiselle puolelle niin mää katson tämän,” Christina ehdotti ja Hailey teki työtä käskettyä. Pian pitkin Chicagon katuja kantautui Michaelin kutsuhuuto. Tosin nuoriso ei etsinnöistä huonosta säästä huolimattakaan löytäneet Michaelia. Viisikko oli alusvaatteitaan myöden läpimärkiä. Turkki tuntui painavalta ja heillä oli kylmä. Lisäksi kylmä pohjois-tuuli oli alkanut uudelleen puhaltamaan ja sai vesisateen sokaisemaan nuorten näkökentän kokonaan. Hailey ja Christina pitivät sadetta läheisen katoksen alla. Nuoret olivat useamman tunnin olleet jo kadun päällä. Tällöin nuoret myös alkoivat ensimmäisen kerran tuntea nälkää.
”Missä päin Santun talli olikaan?” Christina kysyi. Myrskyn vuoksi nuoret olivat kadottaneet suunnan, josta olivat tulleet.
”En mää muista… Lisäksi mulla on ihan super-kylmä,” Hailey vastasi. Hänen koko kehonsa tärisi ja häntä paleli tuhottomasti. Christina katsoi ystäväänsä, joka päätti tämän kanssa jatkaa samaan suuntaan matkaansa, josta olivat tulleet yrittäen löytää Santun tallille vaikka sokkona.

”Tää on toivotonta,” Hailey parahti, kun naisen tallia ei näkynyt missään.
”Kaiken lisäksi emme löytäneet Michaelia,” Hailey purskahti itkuun. Tilanne oli erittäin stressaava, he olivat vieraalla planeetalla ilman vanhempiaan, yksi heistä oli hukassa ja nyt koko komeudessaan myös kaksikko oli eksynyt sekä märkiä ja kylmissään.
”Ei hätä ole tämän näköinen,” Christina kannusti ja rohkaisi ystäväänsä kokoamaan itsensä.
”Mitä tarkoitat?” Hailey kysyi ja pyyhkäisi märkiä kasvojaan. Christina osoitti tytön taakse sormellaan. Hailey tunsi valtavaa helpotusta.
”Santun talli!” tyttö naurahti ja kaksikko juoksi tallia kohden. Vesi lätisi heidän askeltensa alla.
”Me oltiin koko ajan tässä vieressä,” Hailey henkäisi ilahtuneena.
”Näin sen sattumalta, kun pyyhkäisi vedet kasvoiltani,” Christina naurahti ylpeänä. Hailey halasi ystävänsä tiukasti ja käänsi oven kahvaa. Santtu kiirehti ovelle. Talliin oli jälleen saatu sähköt toimimaan.
”Siinähän te olette,” nainen henkäisi ja kaappasi nuoret pyyhkeiden sisään.
”Anteeksi aiheuttamastamme huolesta,” Hailey nolosteli. Santtu hymyili kaksikolle hellästi.
”No onneksi olette turvassa,” nainen tokaisi. Eric ja Vikke juoksivat tyttöjä vastaan.
”Tulkaa katsomaan!” Vikke naurahti ilakoiden.
”Tulkaa jo!” Eric pyysi tyttöjä kiirehtimään. Tytöt kävelivät kaksikon perään ja pysähtyivät, kuin naulittuina ovelle. Vikke ja Eric halasivat vanhempiensa jalkoja tiukasti. Myös Moto ja Turbo hymyilivät kaksikolle lämpimästi.

”ÄITI JA ISÄ!”
”ISKÄ!” Hailey huusi lähes yhteen ääneen Christinan kanssa ja tytöt tiputtivat pyyhkeet lattialle halatakseen vanhempiaan. Vinski ja Turbo kaappasivat jälkikasvunsa tiukkaan halaukseen. Haileystä tuntui vihdoin helpottuneelta. Vihdoin paikalla oli se, johon hän eniten luotti.
”Tehän olette ihan läpimärkiä,” April tokaisi tyttärelleen ja piteli tämän kasvoja.
”Pientä siihen verrattuna, että olette täällä!” Christina hymähti ja halasi äitiään tiukasti. Niklas, Joel ja Jason kuivattelivat tuoleilla.
”Mikä ihme teidät sai lähtemään tuohon myrskyyn?” Santtu tenttasi tyttöjä. Hailey irrottautui isänsä otteesta, joka selkeästi odotti tytön jonkinlaista vastausta naiselle.
”Me haluttiin löytää Michael,” Hailey vastasi lyhykäisyydessään.
”Enkö sanonut teille, että voimme etsiä hänet kun myrsky laantuu?” Santtu kysyi.
”Sanoit, mutta mitäs äkkipikaisuudellemme voit,” Christina tuhahti ja kohautti harteitaan.
”No siinä tapauksessa olette ihan kuin isänne nuorina,” Santtu hymähti ja katsahti vanhoja ystäviään.
”Oli sitten niin vahva viittaus siihen, että olemme vanhoja joten eiköhän lähdetä etsimään se yksi nappula vielä,” Vinski tuhahti tyrmistyneenä ja lähti tallia kohden.
”No ette te mitään nuorikaan enää ole,” Santtu hihkaisi vielä Vinskin perään.

Turbo naureskeli kaksikon nahistelulle ja lähti Moton kanssa näiden perään.
”Jäätkö nuorison kanssa tänne?” Turbo kysyi Aprililta, jonka kaksospojat olivat tiivisti naisessa kiinni.
”Joo kyllä mää jään,” nainen naurahti ja silitti poikien päälekeja. Hailey katsahti veljeään, joka nyökkäsi tälle.
”Isä,” tyttö huikkasi ja sai Turbon ohjaamaan Moton jatkamaan matkaansa.
”Mitä nyt?” mies kysyi ja katsoi nuorisoaan.
”Me ehkä tiedetään missä Michael on?”
”Ai nyt te tiedättekin missä Michael on?” Turbo kysyi hölmistyneenä ja puristi kädet eteensä.
”Siis Michael oli aluksi meidän kanssamme, mutta…” Hailey empi.
”Mutta?”
”Mutta me tapeltiin Michaelin kanssa ja siksi se lähti,” Niklas selitti.
”Tarkemmin sinä tappelit Michaelin kanssa,” Hailey tokaisi ja mulkaisi veljeään. Turbo huokaisi kaksikolle ja käänsi katseensa kattoon. ”Yhtä tulisieluisia, kuin äitinsä,” mies ajatteli ja laski katseensa kaksikkoon.
”Missä Michael on?” mies kysyi.
”Luultavasti stadionilla… sinne se olisi halunnut heti mennä, mutta mää kielsin,” Niklas tuhahti.
”Stadionilla? Siis urheilu?” Turbo hämmentyi.
”Niin,” Niklas tokaisi ja sai isänsä hyväksyvän nyökkäisyn.

Turbo kiitti nuorisoaan tiedosta ja lähti veikkojensa luokse. Hän kertoi kaksikon ajatuksen myös veikoilleen ja kolmikko lähti samalla sekunnilla ajamaan kohti urheilu kenttää. Jätkät vilkuilivat ympärilleen. Ihan kuin ennen vanhaan. Rakennukset olivat huomattavasti paremmassa kunnossa kuin viimeksi, kun kolmikko oli maassa ollut. Leipäjuuston tornin he olivat aikoinaan räjäyttäneet useasti pieniin palasiin ja tämän kadottua takaisin Plutoon, oli Chicago rakennuttanut lisää asuinrakennuksia tornin paikalle. Matka tulostaululle oli niin lyhyt, kuin jätkät muistelivatkin. Olihan tuo hieman kolkko ja tilava rakennus kuitenkin pitäneet heille kattoa melkein 5-vuoden ajan. Jätkät kurvasivat stadionin toiselle puolelle, jossa ovi sijaitsi.

Samaan aikaan pimeässä stadionissa pieni hiiripoika piteli vanhaa hieman tyhjää amerikkalaista jalkapalloa käsissään. Poika nyyhkytti hieman. Stadion ei ollut yhtään sellainen, kuin oli kuvitellut päässään. Se oli kylmä, suuri ja ääni vain kaikui sen sisällä. Poika oli rakentanut itselleen suojapaikan vanhoista pahvin palasista. Hän istui sen viimeisimmässä nurkassa. Hän oli yksin ja peloissaan. Eikö kukaan ollut tosiaan lähtenyt häntä etsimään. Kova jyrä-ääni sai pojan puristamaan tiukkaan halausotteeseen pallon. Hän ei tiennyt mihin suuntaan olisi katseensa kääntänyt. Joku tulee ja se ei todellakaan ollut kiva ääni. Yhtäkkiä ääni lakkasi ja hetken aikaan koko stadionin täytti kylmäävä hiljaisuus. Michael ei uskaltanut edes hengittää. Vaikka poika oli jo yläaste ikäinen, niin ei hän yhtään sen isompi ollut kuin alakouluikäiset. Häntä pelotti, eikä häntä hävettänyt edes myöntää sitä. Michael heristi korvaansa kuullessaan, kun stadionin ovi avattiin. Hän kuuli vaimeaa puhetta. Yhtäkkiä sähkövirta kulki stadionin poikki ja valaisi koko tulostaulun kirkkailla valoillaan.
”Ei tämä ole muuttunut yhtään,” kuului naurahtava ääni jostain kauempaa. Askeleet tuntuivat lähentyvän, mutta pysähtyivät johonkin. Michael asetteli pallonsa pois sylistään. Äänessä oli jotain tuttua. Hän kurkkasi pahvien välisestä reiästä ja näki kolme tuttua hiirtä.

Turbo huokaisi. Hänen nuorimmaistaan hiiripoikaa ei näkynyt missään. Mies asteli pitkin stadionia.
”Kyllä Michael löytyy,” Moto kannusti veikkaansa.
”Mmm… katsotaan vielä täältä. Paikka on iso,” Turbo ohjeisti ja kolmikko hajaantui stadionin ympärille. Michael kasasi tavaransa kasaan ja nappasi pallon mukaansa.
”Michael!” kuului hänen isänsä huhuili kauempaa. Moto käveli pahvirykelmän ohi ja ihmetteli sen outoa liikehdintään.
”Kysymys… Voiko pahvit liikkua itsestään?” mies kysyi ja kääntyi veikkojaan kohden. Turbo ja Vinski mulkaisi toisiaan.
”Ei käytännössä,” Turbo vastasi ja kohautti harteitaan.
”Siinä tapauksessa, jos sen takana piilottelee jokin,” Vinski naurahti ja käveli Moton luokse.
”Mmm olisko myyrä?” Moto pohti.
”EN MÄÄ OO MYYRÄ!” Michael huudahti ja työnsi päänsä pahvien läpi.
”No katsos tuttu hiirilapsi,” Moto naurahti Vinskin kanssa. Turbo huokaisi helpotuksesta. Kaksikko auttoi hiiripojan pois pahvien takaa. Hiiripoika niiskautti muutaman kerran ja pyyhkäisi nenäänsä. Hän katsoi isänsä ystäviä surkeina.
”Michael,” Turbo huokaisi ja sai hiiripojan huomion.
”ISKÄÄÄ!” Michael huudahti ja lähti itkun säeistämänä juosten kohti isäänsä. Turbo kyykistyi lattia tasolle ja kaappasi poikansa lohduttavaa syleilyyn.
”Onneksi olet kunnossa,” Turbo huokaisi pojan korvaan.
”Sää tulit!” Michael itki vuolaasti ja sai Turbo nousemaan seisomaan, poika kaulassaan edelleen roikkuen. Michael kiersi jalkansa isänsä ympärille. Moto ja Vinskikin käveli kaksikon luokse ja silittivät hiiripojan selkää lohduttavasti.
”Totta kai me tultiin,” Turbo totesi lohduttaen poikaansa.
”Lähdetään kotiin,” mies jatkoi ja sai pojan nyökyttelemään isänsä olkaa vasten.

Hailey ja Niklas olivat huojentuneita siitä, että heidän pikkuveljensä oli kunnossa. Niklas pahoitteli aikaisempaa käytöstään ja Michael toisinaan pahoitteli sitä, että oli karannut muiden luota.
”Onni onnettomuudessa,” Turbo tokaisi ja hieroi kevyesti nuorimmaisensa hartioita. Michael vilkaisi nopeasti hymyillen isäänsä.

Sää varoitus oli ilmoittanut tuulen tyyntyvän ja hiirten olisi turvallista lähteä kotia kohden. Sade rapisi edelleen ulkona raitistaen ilmaa.
”Pitää, pitää enemmän yhteyttä kuin 20-vuoden välein,” Turbo naurahti ystävälleen.
”Niin pitää. Kaikki aika on mennyt kotona tämän yhden sankarin ja lasten kanssa,” Santtu tokaisi ja mulkaisi Jaskaa.
”Onks sulla lapsia?” Vinski älähti ja liittyi heidän seuraansa.
”On… ihan niin, kuin teilläkin,” Santtu naurahti.
”Enemmän se oli yllätys, että sulla lapsia oli,” Jaska tokaisi ja sai valkoisen egoistin vakavoitumaan.
”No, no. Ei kukaan silloin voinut tietää mitä tulevaisuus tuo tullessaan,” Turbo toppuutteli.
”Hyvin te olette pärjänneet vanhempina, vaikka nuoruuden teihin verrattuina ei olisi ikinä uskonut,” Santtu kommentoi ja sai Vinskin punastelemaan.
”Kiitos,” mies vastasi ja tunsi hennon kosketuksen käsivarressaan. Vinski hymyili hennosti vaimolleen.
”Ei, kun oikeasti. Teidän nuoret on oikeasti kohteliaita ja rohkeita, ihan kuin vanhempansa,” Santtu hymyili vaisusti. Nuoret kauempaa kuuntelivat aikuisten keskustelua ja hymyilivät toisilleen.
”En mää uskonut, että me sanottaisiin toistamiseen hyvästejä,” Moto huokaisi.
”Ei nää ole hyvästit. Pidätte vain paremmin yhteyttä jatkossa,” nainen vastasi ja huitaisi ystäviään käsivarteen.

Jätkät tervehtivät tiukalla halauksella ihmisnaisen vuorotellen. April ohjasi nuoret myös kiittämään saamastaan avusta. Santtu kertoi nuorten olevan aina tervetulleita heidän luokseen, kunhan vain vanhemmat olisivat tietoisia asiasta ensin. Nuoret myös lupasivat olla kaivelematta tukikohdan varastoja, jotteivat yhtä vaarallista laitetta löytäisi. Santtu muistutti nuorten märästä olosta ja pyysi jätkiä katsomaan etteivät nämä sairastuisi matkalla takaisin Marsiin. Jätkät lupasivat katsoa nuorisonsa perään tarkemmin.
Paria päivää myöhemmin Minni ja Turbo viettivät omaa vapaapäiväänsä sairastuvassa. Nuoriso huolehtimisesta huolimatta olivat sairastuneet, kuka mihinkin erilaiseen flunssaan. Hailey käveli alakertaan, jossa hänen vanhempansa ja veljensä viettivät aikaansa. Turbo heilautti alas tulijalle kättään ja hämmentyi, kun tämän käteen iskettiin jotain. Turbo katsoi tietokoneeseen liitettävään kameraa kädessään.
”Mitä minä tällä teen?” mies kysyi ja katsoi vilttiin kääriytynyttä tytärtään. Hailey laahusti äitinsä viereen, joka nappasi tämän kainaloonsa.
”En tee videoblogia enää. Ulkomaailmassa on tarpeeksi seikkailua ja nähtävää. Toisin kuin kyhnöttää omassa huoneessaan määrittelemässä mikä on oikein ja mikä väärin netin maailmassa,” tyttö selitti ja sai Minnin kääntämään ilmeensä Turboon.
”Se on hienoa, jos löydät seikkailunhalusi ulkoa… mutta edelleen… Mitä teen tällä?” Turbo tivasi ja sai Minninkin jo huvittuneeksi.
”En minä tiedä. Heitä vaikka roskiin?” Hailey tuhahti ja avasi television. Michael ehdotti sisarelleen elokuvaa, joka alkoi hyväntuulisena selaamaan elokuvakirjastoa. Turbo mulkaisi Minniä hyväntuulisena.
”Toimivaa laitetta ei roskiin heitetä… Mää tien tälle hyvän käyttötarkoituksen,” Turbo tuhahti ja nousi seisomaan.
”Kuten?” Minni kysyi huvittuneena.
”Jos vaikka sattuisi joskus käymään niin, että nuorisomme eksyy vieraalle planeetalle, vieraaseen kaupunkiin… niin on edes yksi ihminen johon saamme takuulla yhteyden silloin. Myös muulloinkin, kuin nuorten kadotessa,” Turbo vihjasi ja sai vaimonsa hymyilemään lempeästi. Minni silitti tyttärensä hiuksia, joka kääriytyi turvalliseen kainaloon elokuvansa pariin. Myös Michael halusi lähemmäs äitiään, joka painoi päänsä tämän syliin. Niklas istui kanssa kolmikon läheisyyteen seuraamaan elokuvaa. Seikkailu Chicagossa ei varmasti unohdu heiltä koskaan. Se oli uuden seikkailun alku…

Tää tarina oli aivan mahtava . Täs ois hyvät mahikset aloittaa Teini-ikäiset Prätkähiiret Marsista sarja