Eksyneet (K-15)

Ficcin nimi: Eksyneet
Kirjoittaja: HöpöHamsu
Beta: Pahgiz
Genre: Drama, Action, Adventure & Angst
Ikäraja: K15
Päähenkilöt/Paritukset: Throttle, Modo, Vinnie & OC ( Jonkin verran viittauksia suhteisiin hahmojen välillä)
Yhteenveto: Limburger vetää kerrankin pidemmän korren, jolloin jätkät ja Aisha päätyvät harhailemaan kiertoradalle. Hajallaan oleva porukka etsii epätoivoisesti niin toisiaan kuin keinoa päästä takaisin Maahan.
Vastuunvapaus: Prätkähiiret kuuluvat laillisille omistajilleen ja Aisha (Ashani) kuuluu minulle. Rahaa kirjoittelusta en saa, mutta mielihyvää senkin edestä
A/N: Heipsan jälleen ihanat. Tokaa ficciä tästä tulille ja haluun jo tällee etukäteen varottaa et päivitysvälit saattaapi olla aikasen pitkät Yritän pitää tän ficcin vähän lyhyempänä ku SOPin enkä siitä syystä aijo pätkiä tätä samallalailla palasiin, vaan pistän kaiken yhteen putkeen. Nomutta jo riittää löpinät. Nauttikaa! :3

Aluksi

Auringonvalo siivilöityi huurteisten ikkunoiden läpi Last Chance-varikon puhtaille lattioille.
Aisha pyyhkäisi ranteellaan norsunluun valkeita otsahiuksiaan sivuun, ihaillessaan työnsä tulosta.
Se oli vienyt häneltä suurimman osan aamupäivästä, mutta nyt joka ikinen pinta korjaamossa loisti puhtauttaan ja tuoksui lievästi sitruunalta.
Huh! Hiirinainen kiskoi kumihanskat kädestään. Hän kävi kaatamassa likaisen harmaan veden viemäriin ja vei sekä mopin, ämpärin, että hanskat kuivumaan kylpyhuoneeseen.
Aika uhkasi käydä pitkäksi aina kun jätkät ja Charley olivat kiireisiä. Ja sitä he olivat nykyään usein.
Piken lähdettyä ja asioiden normalisoiduttua, he olivat ehtineet olla kuten ennenkin vain noin viikon verran kun ihmisnaiseen oltiin otettu yhteyttä Fordin toimesta. He olivat olleet todella vaikuttuneita naisen esittelemästä prototyypistä ja tahtoivat ostaa sekä sen, että naisen itselleen.
Charley oli aluksi kieltäytynyt molemmista, mutta pienen väännön (lue; satojen suostuttelu kirjeiden ja puheluiden..) jälkeen oli suostunut myymään piirustukset ja oikeudet pyöränsä moottoriin.
” Mulla on muutenki kehitteillä jo uusi ja tehokkaampi versio!” Hän oli nauranut Aishalle pistäessään nimensä sopimuspaperiin.
Ford ei kuitenkaan ollut jättänyt mekaanikkoa rauhaan ja marsilaisneito oli huomannut, että pikkuhiljaa Charley alkoi taipumaan. Tämä tuijotti työtarjouksia ja sopimuspapereita illasta toiseen, luki niitä läpi useita kertoja ja näytti päivä päivältä tyytymättömämmältä joutuessaan pistämään ne takaisin työpöytänsä laatikkoon.
Aisha oli aika varma, että hän ja muut marsilaiset olivat ainoa syy siihen miksei ihmisnainen hyväksynyt mitään Fordin tarjoamaa. Vaikka tämä muuta väitti.
” Mun pitäis muuttaa Dearborneen! Pois Chicagosta, mun kotikaupungista, sinne Brien takapihalle. Mikään työ oo sen arvonen tai kukaan maksa niin paljoa palkkaa, et mä suostuisin rupeemaa sen hullun naapuriks! Puhumattakaa kaikista niistä tehtaista ja saasteista, juu ei kiitos!”
Hiirinainen oli jättänyt sanomatta tietävänsä, että sillä summalla jonka Ford tarjoutui naiselle maksamaan, tämä ei todellakaan olisi joutunut asumaan missään teollisuusalueen vieressä.
Vaikka Charley ei ollutkaan tarttunut saamiinsa tarjouksiin, hän oli lupautunut toimimaan asiantuntijana prototyypin muokkausvaiheessa ja joutui siksi viettämään yleensä viikosta päivän tai kaksi Dearbornessa ohjeistamassa ja avustamassa Fordin omia insinöörejä.
Mieshiiret, etenkään Vinnie, eivät olleet vakuuttuneet naisen olevan turvassa niin lähellä toisen (ja etenkin niin epävakaan) plutolaisen tonttia, joten olivat ottaneet velvollisuudekseen mennä kiusaamaan Napoleon Brietä aina Charleyn toimiessa konsulttina.
Niimpä Aishalle jäi paljon aikaa omaan käyttöönsä, hän kun ei kyseisille retkille osallistunut.
Hiirinainen palasi huokaisten alakertaan. Onneksi tänään hänen ei tarvinnut olla kokopäivää yksin. Charley ei ollut kotona, mutta tulisi kyllä illaksi. Miehet taas olivat poikkeuksellisesti jääneet Chicagoon (yllättäen lähtö neljältä aamuyöllä oli saanut kolmikon laistamaan itsejulistamasta velvollisuudestaan) ja luvanneet lähteä hänen kanssaan orpokodille iltapäiväksi.
Kuin kutsuttuina… Aisha virnisti kuullessaan tuttujen pyörien äänet.
Hiirinainen heitti takin niskaansa ja kypärän päähänsä, ennen kuin astui tallin ovesta ulos pakkasilmaan.
” Hyvää huomenta, Aisha-neiti!” Modo sanoi pirteästi, naisen kiivetessä kyytiin.
” Hyvää huomenta! Jätitte näemmä taas takit pois?” Aisha totesi hieman toruvaan sävyyn.
Pakkanen ei ollut niin kova, että sillä olisi ollut hiirille jotain merkitystä vaatteiden tarpeellisuuden kannalta, mutta ympärillä olevat ihmiset tuppasivat ihmettelemään miehiä, joilla näytti loppuneen pukeutumisinto housuihin, heidän itse kävellessään toppavaatteissa ja villapipoissa.
” Niissä tulee niin kuuma! En tajuu miten sä kestät.” Vinnie loi oudoksuvan silmäyksen hiirinaiseen.
” Olen tottunut kärsimään.” Hiirinainen vitsaili. Sen kuuli hänen äänestään kyllä, mutta Modo rutisti silti ohjaustangon sarvia vihoissaan.
Valkea hiiri yskähti kiusaantuneena.
” Eiköhän mennä.” Throttle totesi, hänkin hieman sen kuuloisena ettei marsilaisneito ollut osannut valita yleisöään oikein.
Aisha irvisti pienesti tajutessaan tuhonneensa iloisen ilmapiirin huonolla vitsillään. Hän solvasi itseään mielessään, miesten polkaistessa pyöränsä käyntiin.
Matka oli vaitonainen aina siihen asti, kunnes Vinnie laittoi radionsa päälle ja väänsi nupit kaakkoon.
” No stop signs, speed limit. Nobody's gonna slow me down! Like a wheel, gonna spin it. Nobody's gonna mess me around! ” Valkea hiiri lauloi kovaa, korkealta ja hirvittävän kaukana oikeasta nuotista.
” C’moon, äijät!” Vinnie ohjasi pyöränsä marsilaismiesten omien väliin. Throttle suli hymyyn ja pisti myös oman radionsa päälle – laulamaan hän ei kuitenkaan ryhtynyt.
Valkea hiiri kääntyi toiveikkaasti kolmannen motoristin puoleen. Modo näytti yhä ärtyneeltä. Hartiat jäykkinä ja sormet tiukasti pyöränsarvien ympärille kiedottuina, hän tuijotti eteensä.
Miesten yllätykseksi, Aisha kurotti harmaan jättiläisen kainalon alta radion virtanappulaan ja kuunneltuaan muutaman tahdin alkoi laulaa mukana.
” Hiiiiiighway to hell! ” Nainen melkein kiljui.
Modo painautui kyyryyn, korkean äänen särähtäessä ilkeästi oikean korvan tärykalvoon.
Vinnie ja Throttle nauroivat railakkaasti, harmaaturkkisen hiiren kääntyessä katsomaan taakseen.
” Siin oli oikeenlaista henkeä, söpöliini!” Valkea hiiri räkätti ja tarjosi nyrkkiään hiirinaiselle.
Aisha muksautti sitä kevyesti omallaan.
” Kiitos! Pidän laulamisesta.” Hän hymyili.
” Kutsuksä ihan tosissas tota laulamiseks?” Modo kysyi huvittuneella äänellä.
Naishiiri näki leikkisän pilkkeen tämän silmäkulmassa, mutta päätti silti esittää loukkaantunutta.
” Osaatko itse muka paremmin?” Aisha tuijotti miestä jäätävällä katseella.
Sekunnin ajan Modo pelkäsi marsilaisnaisen ottaneen hänen leikinlaskunsa tosissaan, mutta tämän suupielten ruvetessa nykimään, hän tajusi tämän vain leikkivän mukana.
” Kysytkin vielä!” Hän virnisti itsevarmasti ja kiekaisi sitten ilmoille yhtä epävireisen, korviasärkevän Highway to hellin. Vinnie yhtyi mieheen ja lopulta edes Throttle ei pystynyt vastustamaan kiusausta.
Aishan pokka petti äkkiä. Hän puhkesi onnelliseen nauruun ja yhtyi miesten lauluun heti kertosäkeen alkaessa.

” Se on hyvä, miten kaukaa teidät jo kuulee. Ehtii hyvin saada lapset kasaan ja pukeisiin.” Brooke virnisti astuessaan orpokodin ovesta ulos.
Marsilaiset tervehtivät naista vuoronperään.
” Charley ei tullu?” Vaaleatukkainen nainen katsahti kysyvästi nelikkoon.
” Se on bisnestapaamisessa.” Vinnie tuhahti halveksuvasti. ” Hilluu pukumiesten kanssa koko päivän.”
” Jaajaa...” Brooke hymyili tietävästi muiden hiirten suuntaan, jotka hekin näyttivät huvittuneilta.
” Noh… Mitäs me tehään tänään?” Modo kysäisi.
Marsilaiset siirsivät huomionsa collegepaidassa, farkuissa ja villasukissa seisovaan naiseen.
” Tänään oli tarkotus mennä luistelemaan, mut mulle tulikin paperihommaa sen verran et ollaan ihan tässä sisällä vaan.”
Oven takana kärsimättömästi liikahdelleet lapset pysähtyivät niille sijoilleen.
” Mitäh?!”
” Mutta, Brooke-neiti, sä lupasit!”
Äänekkäät protestit valtasivat eteisaulan. Brooke yritti latistaa niitä rauhoittelemalla suivaantuneita lapsia lupauksilla toisista päivistä ja talven jatkumisesta vielä useiden viikkojen ajan, mutta hyväksyi lopulta, ettei voinut voittaa nuorisojoukkoa huutokilpailussa. Niimpä nainen meni täysin hiljaiseksi ja tuijotti heitä varoittavan näköisenä, kunnes nämä pikkuhiljaa hiljentyivät.
” Mä oon pahoillani, mut mä en mitenkään voi lähteä.” Hän sanoi.
Sarja pettyneitä huokaisuja, muutaman niiskaisun kera, täytti ilman.
Miehet katsoivat lasten surkeita ilmeitä hetken, ennen kuin kääntyivät katsomaan toisiaan ja nyökäyttivät.
” Teidän luvalla, Brooke-neiti, me voitais viedä skidit lammelle.” Modo astui lähemmäs naista.
Lapset siirsivät salamana silmänsä vaaleatukkaiseen ihmisnaiseen.
” Empä tiedä...” Brooke hieroi kaulaansa epävarmana. Miehiä oli kyllä kolme kappaletta, mutta näillä oli taipumusta uppoutua leikkeihin lasten lailla, eikä nainen tiennyt kykenivätkö he pitämään koko lapsiporukkaa silmällä jos leikkivät itsekin.
” Jooko, Brooke-neiti?”
” Jookojooko, pliiiiiis!”
Cindy ilmestyi ihmisnaisen viereen kiskomaan tätä paidan helmasta.
” Tää on vika kerta kun Emelie on mukana. Niin jooooko?” Hän kinusi ja heittäytyi Brooken jalkaa vasten.
Nainen puraisi huultaan. Hän vilkaisi hieman avuttomana marsilaisten suuntaan. Mieshiiret odottivat hänen vastaustaan yhtä jännittyneen näköisinä, kuin lapset, mutta naismarsilaisen hymy oli rauhallinen.
Aisha nyökäytti hänelle. Brooke vapautti hiilidioksidit keuhkoistaan raskaasti henkäisten.
” Hyvä on.”
Lapset puhkesivat hurraahuutoihin ja rupesivat salamana kasaamaan tavaroita kokoon.
” Tottelette sitte kanssa kaikkea mitä Throttle, Modo, Vinnie tai Aisha sanoo! Menikö perille?” Brooke ärähti.
Kyllästynyt joojoo tuli monen lapsen suusta. Ihmisnainen mutristi niille suutaan ja nappasi Tonya takinkauluksesta tämän yrittäessä mennä hänen ohitseen. Poika koitti venkoilla, mutta huomatessaan, ettei naisen ote irronnut, kääntyi katsomaan tätä turhautuneena.
” Tarkoitan sitä.” Hän tuijotti nuorta tiukalla katseella.
” Joo O! Uskotaan.” Tony huokaisi.
Brooke päästi otteensa ja poika pinkaisi heti matkaan.

Piilotettu lampi, niin kuin kyseistä vesialuetta tavattiin paikallisten toimesta kutsua, sijaitsi vain muutaman mäen päässä orpokodilta. Mäet saattoi kiertää kulkemalla harvapuisen metsäalueen läpi, mutta matka oli silloin melkein kaksi kertaa pidempi. Lapsien lyhyiden jalkojen kanssa, umpihangessa, se tarkoitti melkein puolentunnin taivallusta. Ainakin silloin kun vaeltajilla ei ollut käytössään kolmea moottoripyörää, kiintokoukkuja ja pulkkia.
” Onko tämä nyt varmasti turvallista?” Aisha puraisi poskensa sisäpintaa epävarmana.
Hän istui Cindyn ja Samanthan kanssa Lil’hossin perään kytketyssä kelkassa.
” Kohtahan se selviää!” Throttle virnisti.
Marsilaismiehet päräyttivät pyöränsä käyntiin. He huudattivat moottoreitaan hetken lasten iloksi. Aisha tarrasi tyttöihin sylissään tiukemmin.
” Ei sitten lujaaAAAAH!”
Kolmikko ampaisi liikkeelle hurjaa vauhtia. Lapset nauttivat vauhdista nostamalla kädet innokkaasti ilmaan. Heidän onnelliset kiljaisunsa hukuttivat alleen naishiiren rukoukset vauhdin hiljentämisestä. Lopulta nainen hyväksyi, etteivät miehet kuulleet häntä ja painoi kasvonsa edessään istuvan tytön valtavaan kiharapilveen.
” Haye chad.. Haye raem!*” Aisha puuskutti, heidän pysähtyessään lammen rantaan vain yhtätoista piinallisen pitkää minuuttia myöhemmin.
Tytöt hyppäsivät hänen sylistään ja kiiruhtivat rantaan pukemaan luistimiaan. Marsilaisnainen kierähti pulkasta vapiseville polvilleen. Hän konttasi muutaman metrin, kunnes lysähti maahan selälleen.
” Minä kävelen kotimatkan… Aivan varmasti kävelen!” Hän vannoi värisevällä äänellä.
Aisha tasasi hengitystään siinä hetken, kunnes käänsi päätään lammen suuntaan.
Pojat pyörittivät jäälle isoja lumipalloja maalitolpiksi, tyttöjen pyörähdellessä lammen toisella puolen.
Oi, jäätanssia! Hiirinainen nousi istumaan innostuneena, kunnes muisti että jonkun oli pidettävä lapsia, sekä miehiä silmällä. Vaimeasti henkäisten, Aisha antoi ryhtinsä pudota hieman.
Donna, tytöistä vanhin, kasasi toiset jonoksi peräänsä ja lähti vetämään letkaa jäällä. Käsi kädessä tyttöjoukko kaarteli ja kieppui omalla puolellaan lampea. Aisha katseli heitä lämmin hymy huulillaan. Näky muistutti häntä lapsuudesta.
Hänen äitinsä oli ollut aina hyvin kiireinen nainen, eikä tällä ollut ollut juurikaan aikaa heille lapsille. Mutta vähintään kerran kaudenpuolikkaassa hän oli varannut aikaa täydestä kalenteristaan ja he olivat menneet kaikki yhdessä patsaspuiston tekojärvelle jäätanssimaan. Järven annettiin jäätyä vain silloin kun he olivat menossa sinne, joten siellä ei ollut voinut tanssia ilman äitiä, vaikka olisi halunnutkin. Pienempänä se oli ärsyttänyt Aishaa, mutta mitä vanhemmaksi hän oli tullut, nainen oli ymmärtänyt miksi hänen äitinsä oli tahtonut pitää paikan varattuna vain heidän yhteisille hetkilleen.
Aisha nosti katseensa kohti taivasta. Jossain siellä, lumihiutaleista raskaiden pilvien takana oli Mars, Panzadi, äiti, isä, siskot ja veljetkin.
Pienen hetken naishiiri tunsi vatsanpohjaa kaihertavaa koti-ikävää.
Voisinpa nähdä heidät täältä käsin… Aisha ajatteli haikeana.
Heti ensimmäisenä päivänään Maassa hän oli yrittänyt katsoa kykenisikö näkemään perheenjäsentensä tulevaisuuksia. Suureksi pettymyksekseen, hiirinainen ei ollut nähnyt kuin välähdyksiä, aivan liian nopeita kohtauksia tulkittavaksi ilman mitään kontekstia.
Aisha ei tiennyt johtuiko se suojakentästä Panzadin yllä, välimatkasta, ajan kulumisesta erilailla planeetoilla vai jostain muusta, mutta Mars oli hänen erikoiskykynsä saavuttamattomissa.
Hopeaturkkinen marsilainen oli laskemassa katsettaan, kun oli yhtäkkiä näkevinään välähdyksen pilvien seassa.
Aisha räpäytti ja katsoi uudelleen, muttei nähnyt mitään erikoista.
Näen varmaan taas omiani, hän pohti, kääntäessään katseensa takaisin orpoihin.

” Vauhtia senkin laiskamadot!” Limburger älähti. ” Meillä on vielä vaikka kuinka paljon pilviä kerättävänä!” Kalamies huitaisi Karbunklen uusinta keksintöä ohjaavaa Greasepitiä takaraivolle.
” Uusi rintama lähestyy, teidän ilmavuutenne!” Plutolaisen hullu tiedemies, Tohtori Karbunkle, ilmoitti säätutkan äärestä.
” Loistavaa! Nokka kohti sitä!” Limburger läimäytti öljyistä miestä toistamiseen.
” Uh, selvä...” Greaspit ähkäisi ja ohjasi lentokoneen kaartamaan tiukan U-käännöksen.
Pian he näkivät koneen ikkunasta, kuinka valkea pilvivalli lähestyi.
” Haihduttaja valmiiksi!” Plutolainen karjaisi.
Greasepit painoi ohjaimen sivuilla olevia punaisia nappeja, jotka kontrolloivat lentokoneen pohjaan kytkettyä tykkiä. Haihduttaja hajotti säteillään kaiken mikrohiukkasiksi, keräsi hajotetun materian talteen ja lähetti sen suoraan avaruuteen kuljetussäiliöihin.
Rasvaa tihkuvan miehen ei tarvinnut kuin osoittaa tykki vallia kohti ja se aurasi heille tien pilvien väliin. Muurin toisella reunalla, hän kääntyi ympäri. Muutamalla edes-takaisin liikkeellä he olivat putsanneet ilmassa leijuneet vesimolekyylit parempaan talteen.
Limburger hieroi käsiään yhteen tyytyväisenä, ihaillessaan kirkasta taivasta.
” Voi kyllä! Tämä on toistaiseksi nerokkain juoneni koskaan!” Hän myhäili. ” Kukaan ei murehdi katoavia pilviä. Ainakaan ennen kuin on jo liian myöhäistä! Hahahahaa!”
Karbunkle käkätti kalamiehen mukana.
” Mitä sinä siinä oikein hekottelet? Etsi lisää pilviä, nyt heti!” Limburger ärähti.
” Ööh, kyllä teidän selkeytenne. Heti paikalla.” Tohtori laajensi näkymää tutkassaan.
Pian hän havaitsi jo uuden pilvikertymän.
” Greasepit?”
” Juu, pomo!”
Mies ohjasi lentokoneen uuteen kohteeseensa ja rupesi keräämään pilviä.

” Katsokaa!” Cindy kiljui.
Mieshiiret ja orpopojat pysäyttivät pelinsä, kohottaakseen katseensa yhdessä muiden kanssa tytön osoittamaan suuntaan.
Taivas kirkastui epäluonnollisen nopeasti ja mikä häiritsevämpää - ohut raita kerrallaan. Paksut pilvet haihtuivat vain tyhjään!
” Limburger!” Modo murahti bioninen silmä hehkuen.
” Pakko olla!” Vinnie yhtyi mieheen.
” Väliaika!” Throttle huudahti.
Miehet viskasivat mailansa menemään. He auttoivat nopeasti Aishaa keräämään lapset kokoon, ennen kuin juoksivat pyörilleen.
” Palatkaa takas orpokodille! Tullaan sinne sitte, ku ollaan saatu tää ilmastokatastrofi hallintaa! ” Kultaturkkinen hiiri käski.
Marsilaisneito nyökäytti ja lähti luotsaamaan orpoja kohti metsän reunaa.
Heidän kadottua näkyvistä, hiirimiehet käänsivät katseensa lähes pilvettömälle taivaalle. Viimeisten pilvenhattaroiden seassa pörräsi nuolenkärjen muotoinen lentokone.
” Homehönkä hengannu liian kaua pää pilvissä, jos kuvittelee et se voi noin korkeelentosilla suunnitelmilla estää meitä repimästä sen uutta lelua kappaleiks.” Modo mutisi katsoessaan kuinka laite hävitti viimeisetkin valkeat haituvat taivaalta.
” Totta töriset, veliseni. Aika täräyttää se jällee maan pinnalle!” Vinnie nauroi ja painoi prätkänsä kanuunat esiin.
” Ikävä sanoo tätä veikat, mut Limburgeril taitaa olla korkeempi ote täl kertaa.” Throttle suojasi silmiään tiiraillessaan kaukana yläpuolella pörräävää laitetta.
” Tarkottaen?” Valkea hiiri kääntyi hieman närkästyneenä johtajaveljensä puoleen.
” Tarkottaen, et meijän rakettimoottorit ei kanna noin kauas, vaikka oiski jotain josta hypätä… Hmm.” Mies vilkuili ympärilleen, etsien ratkaisua. Vilkaistessaan taakseen, Throttle näki kauempana kohoavan lumisen mäen.
Virne nousi hiirimiehen kasvoille, suunnitelman kehittyessä hänen päässään.
” Siinä on meille hyppyri! Tulkaa äijät!” Kultaturkkinen mies käänsi pyöränsä ympäri.
” Minne?” Modo ihmetteli, kiirehtiessään aseveljensä kanssa perään.
” Otetaan mäkilähtö!” Throttle selitti ja osoitti edessäpäin siintävää mäkikumpua.
Mieshiiret väänsivät lisää vauhtia pyöriinsä. Hieman mäenpuolivälin jälkeen, he kytkivät rakettimoottorit ja kokoon taittuvat siivet.

” WHOHOHOOOOU!”
Lapset ja Aisha käänsivät kaikki päätään äänen suuntaan. He näkivät kuinka mies kolmikko singahti taivaalle.
” Wau...” Daniel henkäisi lumoutuneena.
” Noniin. Liikkeelle sitten!” Aisha yritti toppuutella.
Vastahakoisesti orvot rupesivat taas kävelemään naishiiren perässä. Matka taittui hitaasti lumimäärän, lasten lyhyiden jalkojen ja korkealla heidän yläpuolellaan näkyvän ilmashown takia.
” Katse on hyvä pitää menosuunnassa.” Aisha muistutti lempeästi, kun Samantha tuuskahti nenä edellä yhteen harvoista ympärillä olevista puista. Tyttö hieroi naamaansa, muttei näyttänyt satuttaneen itseään pahemmin, joten he jatkoivat matkaansa.
Heidän lähestyessään puiden rajaa, hopeaturkkisesta hiirestä alkoi tuntua, ettei kaikki ollut kohdallaan. Hän vilkaisi nopeasti lapsia.
Kaikki näyttävät olevan paikalla… Aisha päätti kuitenkin vielä varmistaa asian laskemalla orvot.
-Neljä tyttöä. Ja poikia.. yksi, kaksi… Kaksi?!
” Kaikki seis!” Hän huudahti. ” Missä Tony on?”
Orvot katselivat toisiaan yhtä hämmentyneinä, kuin marsilaisnainen. Kukaan ei ollut huomannut missä vaiheessa poika oli jäänyt matkasta.
” Tony? TONY?!” Aisha tähyili tulosuuntaan huolestuneena.
Kun poika ei tullut esiin kutsusta huolimatta, hän päätti lähettää lapset orpokodille edeltä.
” - Ja suoraan sisälle. Ymmärsittekö?” Nainen loi tiukat, mutta luottavaiset katseet Donnaan ja Danieliin, jotka olivat paikallaolevista lapsista vanhimmat.
Molemmat nyökäyttivät.
Aisha seurasi omia askeliaan takaisinpäin. Hän liikkui niin kovaa, kuin korkeassa hangessa vain pääsi. Kylmä ilma kirveli keuhkoissa, hänen haukkoessaan sitä isoina suullisina. Sydän hakkasi kylkiluita vasten hirmuista tahtia. Aisha koitti rauhoitella sitä, vakuuttelemalla itselleen ettei Tonyn ollut käynyt kuinkaan. Poika oli vain yksinkertaisesti unohtunut johonkin ihailemaan taistelua prätkähiirten ja Limburgerin välillä.
” Kaikki hyvin… Kaikki on ihan hyvin… ” Naishiiri toisteli itselleen pienellä äänellä.
Aisha meinasi melkein kävellä ohitse sen kohdan, jossa yksi askelpari lähti harhautumaan joukosta. Hän harppasi muutaman pienemmän askeleen tekemän painauman kautta pojan omille, jotka johtivat jonnekin metsän siimekseen.
Jälkiä seuraamalla, Aisha tavoitti nopeasti kadonneen orvon.
” Tony!” Hän huusi, nähdessään pojan piilottelevan yhden puunrungon takana, aivan metsän reunassa.
Nuori hypähti pelästyneenä ilmaan.
” Aisha! Säikäytit mut!” Tony naurahti vetäessään huojentuneena henkeä.
” Kuten myös.” Hiirineito sanoi hieman hapan sävy äänessään. ” Tulehan nyt. Meidänkin pitää mennä orpokodille.” Aisha asetti kätensä pojan hartialle, mutta tämä ravisti sen pois.
” Joojoo, ihan kohta!” Hän mutisi.
Hopeaturkkinen marsilainen suoristautui typertyneenä.
” Kuulehan nuori mies-!” Aishan saarna keskeytyi, kun metsän reunan takaisella aukealla jysähti.
Nainen ei voinut estää itseään vilkaisemasta mikä äänen oli aiheuttanut. Hiirimiehet lähestyivät maata kovaa vauhtia yhdessä moottoripyöriensä perään kiintokoukuilla kytketyn Limburgerin pilvikerääjän kanssa. Kone savusi raskaasti ja näytti muutenkin ottaneen siipeensä sen verran pahasti, ettei se varmaankaan olisi jaksanut olla ilmassa nykyistä kauempaa. Saadessaan renkaat maahan, miehet irrottivat koukut ja kaarsivat äkkiä pois tippuvan koneen tieltä.
Surkeasti ujeltaen lentokone törmäsi nokkaedellä lumiseen rinteeseen. Aisha rutisti pojan puun runkoa vasten korvia huumavan räjähdyksen halkoessa ilmaa. Lämmin paineaalto ravisutti jokaista puuta ja tuntui kehossa töytäisynä.
” Niin siistiä!” Tony uikahti.
Hiirinainen nousi pojan päältä. Hän ei ollut täysin toipunut järkytyksestä, eikä siksi muistanut alkaa saarnata äskeisen tilanteen vaarallisuudesta.
” Tulehan nyt… Mennään takaisin. Tony?… Tony?” Aisha pyörähti muutaman kerran itsensä ympäri. Poika oli onnistunut jälleen livahtamaan.
Kohottaessaan katsettaan, hiirinainen huomasi kauhukseen tämän juoksevan innoissaan kohti voittoaan juhlivaa marsilaiskolmikkoa.
” TONY!” Aisha pinkaisi pojan perään.

Throttle huomasi lähestyvän kaksikon ensimmäisenä. Hän meinasi viittoa näitä pysymään siellä missä olivat, kun savuavan koneen ovi lennähti auki.
Ulos astui kärventynyt, rähjäinen ja hyvin hyvin vihaisen näköinen plutolainen.
” Te.. Te senkin..!” Limburger ärisi ja pui nyrkkiään. ” Minä vielä näytän teille! Uskokaa pois! Pamautan teidät taivaan tuuliin!”
Kalamies repi pilviä hajottanutta tykkiä karjuessaan.
Throttle tajusi nopeasti, että heillä oli vain joitain sekunteja estää katastrofi.
” Vinnie, ota poika!”
” Mikä poika?”
Modo ja Vinnie käänsivät molemmat hämmentyneet katseensa sivulleen. Tony oli jäätynyt paikoilleen. Aisha oli siitä syystä vihdoin saavuttanut tämän ja koitti parhaansa mukaan saada tätä pois tulilinjalta.
Harmaan marsilaisen ainut silmä suureni valtavaksi.
” Modo-”
” AISHA!”
Throttle yritti turhaan estää veljeään kiirehtimästä naisen ja pojan suojaksi, joten muutti suunnitelmaansa lennosta ja veti oman laserpistoolinsa esiin. Hän tähtäsi tahallaan koneeseen Limburgerin sijasta, saadakseen tämän perääntymään sen luota, mutta kalamies oli pelottavan päättäväisellä tuulella ja jatkoi tykin kiskomista irti koneen rungosta aina siihen asti kunnes sai sen itselleen.
Kultainen hiiri oli juuri ampumassa miestä itseään, kun tämä tulitti takaisin. Throttle loikkasi pyörältään alas, väistäen kirkkaan punaisen säteen juuri ja juuri.
Limburger ampui kahdeksan säteen sarjan. Hiirten ja Tonyn onneksi, kalamies ei ollut kummoinen tähtääjä, joten niistä lähin kävi vain noin metrin päässä.
” Cool.” Orpopoika huokasi nähdessään maahan ilmestyneen reijän.
” Ei oo sitte enää, ku reikä onki sussa.” Vinnie nosti pojan kyytiinsä. ” Siviilin paikka on sivummalla.”
Valkea hiiri pohti nostaisiko marsilaisnaisen myös kyytiinsä, mutta Modon jarruttaessa hänen viereensä päätti jättää tämän pelastamisen veljelleen.
Harmaa jättiläinen nosti robottikätensä laserkanuunan ja ampui sillä muutaman kerran plutolaista kohti. Aisha kiipesi sillä aikaa miehen kyytiin.
” Kaikki okei?!” Modo huolehti ja käänsi hieman itseään nähdäkseen naisen takanaan.
Hiirinainen oli nyökäyttämässä, kun näki sivusilmällään jonkin lähestyvän.
” VARO!” Aisha kiljaisi. Hän tarttui Modon rintapanssarin hihnoista ja heittäytyi kokopainollaan sivulle. He kaatuivat Lil’hossin taakse vain millisekuntia myöhemmin, kun säde ohitti heidät.
Tai niin he ainakin luulivat.
Throttle ja Vinnie katsoivat silmät järkytyksestä selällään, kuinka punainen välähdys haihdutti kaksikon olemattomiin.
Lil’hoss piippasi hätääntyneenä, pyöri pientä ympyrää sen kohdan ympärillä mistä sen isäntä oli kadonnut.
” HAHAA!”
Throttle kääntyi olkapäät vavahdellen voittoaan juhlivan plutolaisen suuntaan.
” Vinnie. Vie sä Tony turvaan, sillä aikaa ku mä suolaan sillin.” Hän ei jäänyt kuuntelemaan valkean marsilaisen protesteja tai mitään muutakaan mitä tällä olisi ehkä ollut sanottavanaan. Päättäväisin askelin hiirimies marssi Limburgeria kohti. Aluksi plutolaismies ei huomannut häntä juhlinnaltaan, mutta kun hän sen lopulta teki, miehelle tuli kiire saada suunnattua haihduttaja hiiren suuntaan.
Throttle nosti pistoolinsa ja tähtäsi tarkasti kohtaan josta Limburger piteli asetta. Laser poltti sen verran että tämän ote kirposi, muttei tehnyt muuta vahinkoa.
Ei. Kaiken ruumiillisen tuskan kultaturkkinen marsilainen aikoi aiheuttaa tälle omin paljain käsin.
Plutolainen kompuroi haihduttajan perään, mutta aina kun pääsi tarpeeksi lähelle nostaakseen sen, Throttle ampui uuden säteen ja se liukui hänen ulottumattomiinsa.
Marsilaismiehen ollessa aivan hänen vieressään Limburger kierähti ympäri.
Kultaisen hiiren kypärän visiiri oli auki. Tämän kasvot olivat vääntyneet hurjistuneeseen irveeseen.
” Noh noh, herra hiiri. Eipäs tehdä nyt mitään, mikä kaduttaa jälkeenpäi-UF” Plutolainen kiskaistiin kauluksesta pystyyn.
Throttle painoi laserpistoolin piipun syvälle kalamiehen ihraiseen kaulaan, aivan leukaluun tuntumaan.
” Anna yksiki hyvä syy, miksen grillais sua tässä ja nyt.” Hän murisi yhteen puristettujen hampaittensa takaa.
Limburger nielaisi kuuluvasti. ” Koska… Ilman minua et enää koskaan näe ystäviäsi.” Plutolainen aloitti varovaisesti, mutta tajutessaan sanojensa olevan totta ja ettei häntä uhittelevalla marsilaisella ollut varaa listiä häntä, Limburger sai itsevarmuutensa takaisin ja virnisti. ” Mikäli siis tahdot pelastaa heidät, tarvitset minut. Elävänä.”
Mies tunsi marsilaishiiren otteen kiristyvän entisestään. Hän tuijotti tätä vihreälinssisten aurinkolasien takana oleviin silmiin räpäyttämättä, kunnes tämä luovutti huokaisten.
Limburger valahti Throttlen jalkoihin.
” Alahan sitten kertoa, mätäpaise. Missä Modo ja Aisha on?” Mieshiiri kumartui lähemmäs.
Plutolainen peruutti hieman kyynärpäitään avuksi käyttäen.
” Haihduttaja ei tuhoa mitään. Siirtää vain. Se on kuin kuljetin.” Limburger selitti. Hän koitti päästä kauemmas hiirestä, mutta tämä seurasi häntä kuin hai laivaa.
” Mihin Modo ja Aisha siis siirtyivät?” Throttle tenttasi.
Yhtäkkiä plutolainen tunsi oikean kyynärpäänsä kolahtavan johonkin. Kalamiehen kasvot meinasivat vetää hymyyn, hänen tajutessaan mikä se oli, mutta sai pidettyä ilmeensä kurissa.
” Tuonne noin.” Limburger näytti sormellaan suoraan ylöspäin.
Marsilaishiiri nosti ihmeissään päätään, katsoakseen mitä plutolainen mies osoitti.
Limburger käytti tämän tilaisuuden hyväkseen ja nappasi käteensä osuneen haihduttajan.
” En mä nää mitään.”
” Voi kyllä he siellä ovat. Mene ihmeessä itse katsomaan, jos et usko.” Hän virnisti.
Throttle tajusi virheensä liian myöhään.
Punainen hehku valaisi aukean.
Vinnie, joka oli käynyt viemässä pojan orpokodille turvaan, ehti juuri mäen toiselle puolen kun toinenkin hänen veljistään hajosi kirkkaiksi kipinöiksi.
” THROTTLE!” Hän karjui.
Limburger kiepsahti äänen suuntaan. Hän tasapainotti haihduttajan lumihankea vasten ja ampui kolme laukausta.
Ensimmäiset kaksi, valkea hiiri väisti, mutta kolmas vei sekä miehen että pyörän.
Plutolainen makasi hangessa pahoin palaneessa puvussaan parinkymmenen sekunnin ajan, kunnes se viimein upposi hänen tajuntaansa.
Prätkähiiret olivat viimeinkin poissa.

* Haye chad, haye raem = Zendin (Aishan äidinkieli) kielinen huudahdus/rukous.

Täähän vaikuttaa tosi kovalta stoorilta näin aluks . Saas nähdä millaiseen seikkailuun jätkät ja Aisha vielä päätyy. Pakko sanoo et AC/DC:n Highway to hell on mustakin tosi hyvä hevibiisi vaik mä en siitä osaakaan muuta kuin sen kertosäkeen

Osa 1: Jäätikkö (Modo & Aisha)
Kirjoittaja: HöpöHamsu
Beta: Pahgiz
Päähenkilöt/Paritukset: Modo & OC( Jonkin verran viittauksia suhteisiin hahmojen välillä)
Yhteenveto: Modo ja Aisha löytävät itsensä keskeltä ei mitään. Aisha tietää onneksi mihin suuntaan lähteä.

Modo suoristi vasemman kätensä. Hän oli valmiina ottamaan maasta vastaan, kun se yhtäkkiä katosikin ja ilmestyi uudestaan - kaksikymmentä senttiä oletettua alempana. Hiirimies koitti pehmentää putoamistaan uudelleen, muttei kerennyt reagoimaan ennen kuin oli jo mahallaan.
” UGH!” Modo tunsi naisen mätkähtävän puoliksi hänen selkänsä ja puoliksi vasemman kätensä päälle.
” Anteeksi.” Aisha kompuroi pystyyn.
” Mitä sä teet?!” Harmaa hiiri kiskaisi marsilaisneidon äkkiä takaisin matalaksi.
Modo käänsi päätään sivulleen, odottaen näkevänsä siinä aina luotettavan Lil’Hossin. Hänen prätkänsä oli kuitenkin korvautunut valkealla, silmänkantamattomiin jatkuvalla jäisellä erämaalla. Mäki, siihen iskeytynyt lentokone, Limburger, hänen veikkansa ja näiden prätkät olivat kaikki poissa.
Modo nousi istumaan, mutta näky ei muuttunut.
” Missä hemmetissä me ollaan?”
Nainen, joka oli jäänyt posket helottaen katselemaan mieshiiren kättä omansa päällä, heräsi vasta siinä vaiheessa tilanteeseen. Aisha katseli ympärilleen. Luminen maa oli hämännyt uskomaan, ettei mikään ollut muuttunut säteen osuttua heihin, mutta kun ympäristöön keskittyi sekunninkin pidempään, näki helposti kaiken joka oli muuttunut. Taivas oli tummempi. Ei pilvikerrosten takia kuten Chicagossa, aurinko helotti pienenä vaaleana läiskänä kaukaisuudessa, joten se oli vain yksikertaisesti tummempi väriltään. Yhtään puuta, tai mitään muutakaan kasvillisuutta sen puoleen, ei ollut näkyvissä mailla halmeillakaan, vain kirkkaan valkoista tyhjyyttä, jokaiseen ilmansuuntaan.
” En tiedä… Jollain navalla ehkä?” Aisha ehdotti. Hän ei tiennyt oliko Maassa tarpeeksi kylmä muualla tällaisille jääerämaille.
Kaksikko nousi pystyyn, pitäen sormet tiukasti lukittuina toisen omien ympärille. Sitä ikinä tiennyt jos irti päästäessään se toinen olisikin vaikka kadonnut.
Modo kaivoi muistiaan. Hän oli käynyt Maan pohjoisella navalla, muttei muistanut siellä näyttävän tältä.
Taivas ei ainakaa ollu tollanen outo harmaa. Mies pohti katsellessaan horisonttiin.
Kääntyessään katsomaan taakseen, Modon leuka loksahti auki.
” Me ei taidetakaa olla enää Maassa..” Hän sanoi hiljaisella äänellä.
Aisha katsahti järkyttyneenä harmaaseen marsilaiseen. Hän aikoi kysyä tältä mistä tämä niin päätteli, kunnes huomasi taivaanrannassa saman minkä mies.
” Ei voi olla todellista...” Naishiiri uikahti.
Taivasta varjosti valtava planeetta, vieressään kaksi muuta huomattavasti pienempää.
Kuita, ehkäpä?
Taivaan likaisen harmaan värikerroksen altakin he pystyivät erottamaan erilaisia sävyjä planeettojen pinnoilla. Erityisesti isoimmasta saattoi nähdä valkoisten pilvikerrostumien alla montaa eri ruskeaa ja vihreääkin. Kookkaan taivaankappaleen ympärille oli sutaistu kirkkaasti hohtava rengas.
Missä ihmeessä me ollaan?
Samassa jäätävä tuuli puhalsi. Modo vavahti rintapanssarinsa alla. Ilma ei ollut mahdottoman kylmä, vielä, muttei ollut vaikea kuvitella sen tippuvan sietämättömäksi, kunhan yö saapuisi. Mies tunsi naisen huolestuneen katseen porautuvan häneen, joten esti hartioitaan liikkumasta uuden tuulenpuuskan pyyhkäistessä heidän ylitseen.
” Parasta varmaan lähteä liikkeelle. Jos halutaan vielä joskus, löytää takasi sivistyksen pariin.” Hiirimies koitti kuulostaa huolettomalta. Vaikka horisontissa ei juuri nyt näkynyt mitään se ei tarkoittanut sitä, ettei siellä ollut mitään.
Jos rapalahna käytti siirrinverkkoa se tarkottaa, et täällä on oltava kuljetin tai ainakin vastaanotin. Mikä taas tarkottaa sitä et ne pallokalat on joskus ollu täällä. Modo valoi itseensä toivoa.
” Mihinkähä suuntaan sitä sit pitäis lähteä?” Hän pohti ääneen.
Harmaaturkkisen hiiren keskittyessä katsomaan toisaalle, Aisha antoi itsensä valua syvälle näkyihinsä. Mahdollisia suuntia oli aivan liikaa, joten hän rajasi etsintänsä neljään pääilmansuuntaan.
Ensimmäisellä kolmella tulevaisuudennäkymällä oli lohduton loppu. Nainen pelkäsi aloittaa neljättä ja nähdä jälleen jommankumman heistä kuolevan, mutta luovuttaminen olisi tarkoittanut samaa kuin niille karmeille kohtaloille antautumista, eikä hän suostunut antamaan periksi vielä.
Länsi tarjosikin juuri sen mitä hän oli etsinyt.
Aisha räväytti silmänsä auki.
” Tuonne!” Hän osoitti voimakkaasti suuntaan, jossa tiesi pienen avaruusaluksen olevan.
Nainen lähti samoin tein liikkeelle. Parin sormien ollessa yhä lomittain, se tarkoitti sitä että Modo liikahti täysin samaan aikaan. Mieshiiri raahautui marsilaisneidon perässä muutaman hämmentyneen ristiaskeleen, kunnes huomasi tämän määrätietoisen ilmeen ja käänsi itsensä myös menosuuntaan päin.
Jäätynyt lumikerros narisi marsilaisten saappaiden alla. He kävelivät hiljaisina, käsi kädessä, kuunnellen vain kiteytyneen veden natinaa ja toistensa hengenvetoja.
Harmaaturkkinen marsilainen oli jättäytynyt hieman naisen taakse. Se helpotti häntä pitämään askeleet lyhyinä ja ennen kaikkea se mahdollisti hiirineidon tutkimisen tämän huomaamatta.
Aisha oli muuttunut pelokkaasta ja epätoivoisesta, sydämen lyönnin mittaisessa ajassa täysin itsevarmaksi. Modo oli yrittänyt miettiä syitä sille. Se kun ei ollut pelkästään naishiiren luonteenvastaista (tämä oli ehdottomasti murehtija!), vaan myös täysin järjetön reaktio, kun otti huomioon ettei mikään ollut muuttunut. He olivat yhä jumissa tuntemattomalla planeetalla, jossain päin universumia, eikä näyttänyt siltä että lähiseuduilla oli asutusta. Pelkkä tieto mahdollisesta pelastuksesta ei voinut muuttaa kenenkään mielialaa niin nopeasti.
Oli kuin Aisha olisi tunnistanutkin yhtäkkiä paikan tai nähnyt jotain joka saattaisi auttaa heitä. Molemmissa tapauksissa olisi tosin luullut, että hiirinainen olisi jakanut tietonsa, rauhoittaakseen Modonkin mielen.
Marsilaisneito oli niin selvästi menossa jonnekin. Silti miehen kysyessä häneltä, tiesikö tämä paikan, Aisha pudisti päätään.
” En ole käynyt Marsin ja Maan lisäksi muilla planeetoilla.” Hän kertoi vilpittömällä äänellä.
Modon kulmat kurtistuivat. Nainen ei valehdellut. Tämä oli niin huono siinä, että aina niin tehdessään sen kuuli hänen äänestään heti.
Jotain se kyllä tietää… Mies oli täysin varma siitä.
Eikä olisi ensimmäinen kerta.
Harmaa marsilainen muisteli kaikkia niitä monia kertoja joissa Aishan järjetön käyttäytyminen oli yhtäkkiä käynytkin järkeen. Tyypillisimmin tapauksiin liittyi eräs tietty limalohi, mutta toisinaan hän aavisti ihan arkisiakin juttuja. Esimerkiksi yhden kerran nainen oli väittänyt kivenkovaa tulostaulun koripallokorin olevan vinossa, eikä ollut lakannut painostamasta, ennen kuin Charley oli tuonut tikapuut ja kiivennyt vatupassin kanssa katsomaan. Kori ei ollut ollut vinossa, mutta sitä kiinnipitelevät mutterit olivat olleet vaarallisen löysällä. Se olisi siis mitä todennäköisemmin tullut miesten seuraavassa pelissä alas.
Aina kysyttäessä, miten hän oli tiennyt, Aisha vaivaantui ja sanoi vain toisinaan aavistavansa kun asiat ovat menossa pieleen. Heistä jokainen kuuli naishiiren äänestä, ettei se ollut koko totuus, mutta ketään heistä ei huvittanut kiusata tätä paljastamaan salaisuuttaan. Ja jos ihan rehellisiä oltiin, ei heitä yleensä edes kiinnostanut.
Nyt kuitenkin Modo huomasi kysymysten polttelevan sietämättömästi mielessään ja ääneen lausumattomien sanojen tukehduttavan paineen kurkussaan.
Aishan huomaamatta, hän avasi ja sulki suutaan yhä uudelleen ja uudelleen. Huulet tapailivat lukuisia sanoja, mutta ääntäkään ei lähtenyt miehen kurkusta. Mikään niistä ei tuntunut oikealta, pukenut hänen kysymystään tarpeeksi selväksi, olematta kuitenkaan liian tunkeileva.
Kolmekymmentä seitsemän epäonnistunutta yritystä myöhemmin, Modo ajatteli löytäneensä oikeat sanat, kun huomasi naishiiren otteen hieman höllentyvän.
Aishan kävely hidastui ja hengitys muuttui raskaammaksi.
” Pidetäänkö tauko?” Harmaa hiiri ehdotti. Hän astui muutaman pidemmän askeleen, aivan naisen rinnalle. Uupumus paistoi selvästi tämän kasvoilta. Silmäluomet ja kulmat lerputtivat kirkkaan sinisten silmien päällä. Määrätietoinen katse oli menettänyt tultaan, mutta oli yhä havaittavissa jäisistä iiriksistä.
” Väsyttääkö sinua?” Aisha kysyi ja loi yllättyneen vilkaisun mieshiiren suuntaan. Väsymys katosi tämän kasvoilta lähes kokonaan.
Modo kuunteli naisen läähättävää ääntä huvittuneena. Hän itse ei ollut edes hengästynyt.
” Ei. Mut sua väsyttää.” Harmaa jättiläinen totesi, eikä voinut mitään virneelle joka hiipi nostamaan hänen toista suupieltään.
” Pärjään kyllä. ” Aisha vakuutti lempeästi, mutta siirsi katseensa nopeasti takaisin eteen, ilmaistakseen asian olevan loppuun käsitelty.
Modo ei viitsinyt alkaa vänkäämään naisen kanssa, joten hymähti vain hyväksyvästi. Pikkuhiljaa hän kuitenkin rupesi lisäämään tahtia askeleisiinsa. Aisha joutui täten myös vauhdittamaan tahtiaan. Naisen raskas hengitys muuttui puuskutukseksi ja siitä piakkoin avoimeksi läähätykseksi.
Hiirinainen vilkaisi epätoivoisena mieheen, joka talsi pitkillä jaloillaan huoletonta vauhtia.
Miten hän jaksaa?!
Aisha parkaisi mielessään lähes samaan aikaan, kun hänen oikea jalkansa päättikin olla nousematta tarpeeksi ja törmäsi vasempaan. Hiirinainen kompuroi, mutta käsi Modon omassa piti hänet pystyssä.
Harmaa jättiläinen tunsi nykäisyn, marsilaisneidon horjahtaessa ja pysähtyi välittömästi.
” Joko pidetään tauko?” Hän kysäisi joviaalisti.
Aisha loi yhden vilkaisun miehen suuntaan ja tajusi välittömästi miehen juonineen häntä vastaan.
” Kyllä... Kiitos.” Hän antautui. Turha hänen oli esittää muuta. Marsilaismies olisi kuitenkin ottanut seuraavaksi spurtin ja kysynyt sitten samaa.
Hiirineito valahti maahan istumaan. Modo kyykistyi hänen viereensä. Mies seurasi, kuinka nainen taisteli saadakseen hengityksensä tasaantumaan. Huomatessaan harmaan hiiren huvittuneisuuden ja huolen sekaisen ilmeen, Aishan oli pakko kysyä;
” Miten?”
” Mitä ’miten’?”
” Miten… Miten sinua ei hengästytä?!”
Modo tyrskähti naisen parkaisulle.
” Oon vaa nii teräksine.” Hiirimies virnisti leveästi ja flexasi mekaanista kättään.
Aisha pudisti päätään huonolle vitsille. Vaikka olihan mies oikeasti rautaisessa kunnossa. Marsilaisneidon silmät pyyhkäisivät kuin huomaamatta harmaan jättiläisen tiukkaa keskivartaloa. Jopa hieman kyyryssä Modon vatsalihakset pitivät sitkeästi muotonsa. Tuntiessaan sormissaan kosketuksenkaipuun haikailevan poltteen, Aisha nosti äkkiä silmänsä. Kädet hän risti vatsalleen, ihan varmuuden vuoksi.
” Krhm.. Joko mennään?” Naishiiri kysyi. Hän ei kehdannut katsoa miestä silmiin, vaan katsoi pitkälle horisonttiin, koittaen näyttää mahdollisimman välinpitämättömältä.
” Joko sä jaksat?” Modo heitti takaisin.
Aisha nyökkäsi. Hän ryhtyi kampeamaan itseään pystyyn. Hopeaturkkinen hiiri ei ollut huomata miehen kättä, hänen yhä koittaessa pitää silmänsä mahdollisimman kaukana tästä, jota tämä tarjosi avuliaasti.
Modo ei kuitenkaan aikonut antaa tilaisuuden pidellä Aishaa kädestä mennä ohitseen ja nappasi naisen olkavarresta otteen. Hän tuki tätä niin kauan, kunnes tämä oli pystyssä ja antoi sitten kätensä valua alemmas.
Aisha sujautti omat sormensa hyvin halukkaasti mieshiiren omien väliin. He puristivat toistensa sormia ja astelivat sitten hymyillen eteenpäin.

” Katso! Tuolla noin!”
Modo kuikuili Aishan sormen osoittamaan suuntaan. Hän siristi silmäänsä ja koitti kohdistaa tummaan läikkään horisontissa.
” Ei se näytä musta kiveä kummosemmalta...” Mieshiiri mutisi.
” Katso kunnolla. Se on aivan varmasti avaruusalus!. T-tai rakennus… Tai joku muu vastaava.” Naisen innostunut ääni horjui lopussa. Hänen olkapäänsä tippuivat hieman, mutta nopeasti hän keräsi itsensä ja kiihdytti askeleitaan.
Modo ei vieläkään ollut vakuuttunut kaukaisuudessa siintävän möykyn olevan heidän pelastuksensa. Hän ei kuitenkaan pistänyt vastaan Aishan lähtiessä hölkkäämään sitä kohti. Harmaa marsilainen nosti askeleidensa tahdin sopimaan hiirineidon omiin.
Maasto kaartoi loivasti alaspäin. Vauhti nousi alamäessä automaattisesti, jolloin Aishan oli vaikea estää itseään pyrähtämästä juoksuun. Hän näki sielunsa silmin aluksen kiiltävän pinnan, tunsi sormissaan sen jäätävän kylmän metallin.
Sillä ei ollut lumipeitettä laisinkaan, eivätkä sen jalat tai ikkunalasit olleet huurteessa. Se tarkoitti sitä, ettei se ollut ollut kylmässä kauaa. Se ei ollut ollut tällä planeetalla kauaa!
Heidän ei tarvitsisi kuin odotella aluksen läheisyydessä, että sitä operoivat henkilöt palaisivat ja-
Naisen ajatukset heittivät kuperkeikan. Koko näkökenttä sumentui sekunnin pituiseksi ajaksi. Aishan jalat pysähtyivät automaattisesti maailman pimetessä. Hän kuitenkin pakotti ne jatkamaan kävelyä, samalla millisekunnilla kun näky väistyi. Ahdistus vavisutti naishiiren kehoa, uhkasi murtaa tämän ja pakottaa katsomaan mitä oli tulossa.
Aisha oli kuitenkin varma, että näky liittyi heidän kohtaamiseensa vieraiden olioiden kanssa, eikä suostunut antamaan tunteelle periksi.
He ovat siis hieman vihamielisiä, mitä sitten? Kyllä kai kuka tahansa ottaisi puolustuskannan jos törmäsi johonkin planeettansa ulkopuoliseen? Hopeaturkkinen hiiri järkeili.
Hän vilkaisi silmäkulmastaan Modoa. Nainen ajatteli saavansa siitä voimaa ja varmuutta, mutta toisin kävi. Oli kuin hän olisi saanut adrenaliinipistoksen suoraan sydämeen. Keuhkot kramppasivat, sydän hakkasi hirvittävää vauhtia ja päässä pyöri.
Modo..!
Aisha puristi pelästyneenä miehen kättä lujempaa. Harmaa jättiläinen käänsi itseään hieman hänen taakseen jääneen naishiiren suuntaan.
Modo kohtasi hiirineidon kauhistuneen ilmeen täysin samalla hetkellä, kun tunsi maan saappaansa alla murentuvan.
Se tapahtui nopeasti. Neljän sekunnin pituisessa ajassa, kookas marsilainen horjahti, Aisha kirkaisi ja kiskoutui miehen mukana lumen salakavalasti piilottamaan railoon.
Pudotus ei sekään ollut pitkä, mutta kumpikin vannoi sen kestäneen useita kymmeniä sydämenlyöntejä.
Modo osui pohjaan ensimmäisenä. Hän otti metallisella kädellä vastaan kovakuorisesta hangesta. Isku kulki pitkin hänen robottikätensä metallista runkoa, mutta tuntui vasta olkanivelessä kivuliaana impulssina. Tuska lamaannutti niin, ettei hän tuntenut juuri mitään, kun hänen kehonsa kimposi hangesta ja paiskautui uudemman kerran maahan.
Kypärä otti suurimman osan iskusta päähän, mutta Modo tunsi silti kolahduksen ja naksahduksen niskassaan kun kypärän reuna painautui voimalla sitä vasten. Lämmin tunne levittäytyi nesteen lailla pitkin miehen kaulanikamia kalloon. Se kietoi harmaan marsilaisen mielen lämpöönsä. Hitaasti hän tunsi itsensä vajoavan sen mukana epätietoisuuteen…

Modo heräsi kankeana. Kipu ja kylmä olivat jähmettäneet jokaisen taipeen, luun ja jänteen.
Vaivalloisesti mieshiiri avasi silmänsä raolleen. Valo loisti kapeahkona palkkina railon suuaukosta. Taivas helotti yhä vaaleana.
En siis ollu tajuttomana kauaa…
Modo liikutti varovaisesti lapojaan. Vihlova kipu sävähteli olkapäistä solisluita pitkin rintarankaan. Hiirimies puristi takahampaat yhteen, pysäyttääkseen tuskan ähkäisyn.
Äänettömästi vaikeroiden, Modo kääntyi aluksi vasemmalle kyljelleen ja auttoi siitä itsensä vasemman käden avulla istuma-asentoon. Päässä vallinnut humina, siirtyi korviin, mutta se ei onneksi jäänyt pysyväksi, vaan vaimeni jokaisen pystyssä vietetyn hetken myötä.
Modo vilkaisi uudemman kerran ylös.
Alamäki tai ei, miten me ei huomattu tota? Toi on valtava!
Railon reunojen välissä oli ainakin puolitoista metriä. Harmaa hiiri pyyhki katseellaan jäisiä seinämiä. Niin rosoreunaisia kuin ne olivatkin, ei niitä pitkin pystynyt varmasti kiipeämään kohtisuoraan.
Modo ei ehtinyt pohtia ulospääsy mahdollisuuksia sen enempää, kun hänen mieleensä pulpahti viimeinen muisto ennen kipua. Kapeiden sormien ote kirposi liian myöhään, nainen tippui hänen mukanaan. Korvia särkevä huuto kimpoili railon seinämistä ja päättyi samalla sekunnilla, kun hangen jäätynyt pinta hajosi rusahtaen.
Muisto äänestä sai marsilaismiehen vatsan kiertämään. Modo veti raikastavaa pakkasilmaa isoina suullisina keuhkoihinsa. Muiston siirtyessä taka-alalle pahoinvointi teki samoin.
Ollessaan varma, ettei antaisi ylen, mieshiiri kääntyi etsimään naista.
Aisha makasi vain muutaman metrin päässä, hieman hänen yläpuolellaan, täysin liikkumatta.
” Aisha?” Modon ääni oli heikko ja murtui nopeasti. Hän nielaisi muutaman kerran ja yritti sitten uudestaan.
Lyhyt marsilainen ei vastannut.
Harmaa hiiri tunsi paniikin väreilevän rinnassaan. Yllättäen se jätti kaiken tuskan varjoonsa. Nopeasti hän konttasi Aishan vierelle.
” Aisha?!” Modo siirsi naisen paremmin selälleen ja nosti toisen käden pois tämän rinnalta.
Toppatakki nousi ja laski.
Aisha hengitti.
Harmaa marsilainen päästi valtavan helpotuksen huokaisun. Hän rojahti istumaan hangelle.
” Säikäytit mut..” Modo kuiskasi tajuttomalle Aishalle.
Hän katseli hetken naisen kasvoja visiirin läpi. Tämän kypärä oli estänyt todennäköisesti suuremmat päävammat. Marsin kiitos, tällä oli ollut se päässä tänään tavallisen paksun villahuivinsa sijaan. Miestä puistatti ajatus sotkusta, jota hän nyt saattaisi katsella, Aishan rauhallisen ilmeen sijaan.
Saadakseen kauhean mielikuvan katoamaan ja ennen kaikkea estääkseen pahoinvointia palaamasta, Modo silmäili loput naisen kehosta. Se näytti muuten aivan normaalilta, mutta vasen jalka näytti jääneen huonoon asentoon.
Harmaa jättiläinen kurottautui asettamaan sen paremmin. Tuskin hän oli saanut kättään jalan ympärille, kun Aisha virkosi, kirkuen, kuin riivattu.
Modo päästi otteensa säikähtäneenä, jolloin huuto koveni oktaavin.
” Anteeks, anteeks!” Hän hoki.
” ..Modo?” Naishiiri vinkaisi.
Puhuminen sattui. Hengittäminen sattui. Kaikki sattui. Kaikkialle sattui. Mutta missään muussa kohtaa kehossa tuska ei poltellut niin kovin kuin hänen vasemmassa jalassaan. Hänen ei tarvinnut tehdä mitään ja silti siihen koski. Niiiin hirveästi.
” Ei ollu tarkotus! Luulin, et se on vaan huonossa asennossa, en yhtää osannu ajatella, et se saattais ehkä olla murtunu!”
Aisha yritti keskittyä Modon ääneen, kuunnella sanoja ymmärtääkseen mitä oli oikein tapahtunut. Hänen päänsä oli raskas. Ajattelu oli mahdotonta. Oli vain kipua, pelkoa ja kylmää.
Yhden karmaisevan hetken, hän ei ollut nähnyt mitään ja kuvitellut heti olleensa yhä siinä kellarissa. Yksin palelemassa. Odottamassa kuolemaa, joka ei koskaan tullutkaan. Ei, vaikka joka ikinen ohitse kuluva sekunti tuntui viimeiseltä.
” Aisha?”
Hopeaturkkinen nainen käänsi kiitollisena päätään Modon suuntaan. Miehen kasvot olivat kurtistuneet huolesta.
Kuulostaisiko hän aivan hullulta jos kiittäisi harmaata jättiläistä siitä että hän vain oli siinä?
Aisha ojensi kättään hiirimiestä kohti. Modo tarttui siihen terveellä kädellään, vaikka oikea mekaaninen käsi olisi ollut lähempänä. Hopea hiirineito huomasi ihmettelevänsä sitä aina siihen asti kunnes, mies rupesi vetämään häntä pystyyn.
Aisha puristi huulensa yhteen, ettei vain huutaisi. Istuessa pää tuntui entistä raskaammalta. Nainen huomasi pienen kuvotuksenpoikasen vellovan vatsassaan, joten kiskaisi kypärän pois päästään.
” Kaikki hyvin?” Modo kysyi pienellä äänellä. Se kuulosti naurettavalta tilanteen huomioon ottaen, mutta toivoi, että Aisha ymmärsi sen tarkoittavan; oliko olo nyt parempi kuin maatessa?
Hopeaturkkinen hiiri pudisti päätään. Niinpä mies auttoi hänet takaisin makuuasentoon.
Modo katsoi avuttomana kivuissaan makaavaa marsilaisneitoa. Aisha ei voinut kävellä, mutta hän ei voinut kantaa naista. Paniikin väistyttyä ja adrenaliinin vähennyttyä verenkierrossa, hän oli tullut taas tietoiseksi monista kolotuksista kaikkialla kehossaan. Erityisesti oikeaa solisluuta jomotti. Se tuskin oli murtunut, muttei jaksaisi kannatella naishiiren painoa.
Ja vaikka hän olisikin ollut kykeneväinen kantamaan Aishaa, railosta poispääsy oli yhä ongelma.
Se saattoi kaventua jommassakummassa päässä, mutta sekään ei luvannut kiipeämismahdollisuutta. Puhumattakaan siitä, että kapean päädyn etsiminen olisi tarkoittanut Aishan jättämistä yksin…
Modo tunsi epätoivon vetävän häntä takaisin paniikkiin. Sydän kiihdytti tahtiaan siinä toivossa, että ekstra veri aivoissa toisi jonkun loistoidean, jolla he pelastuisivat.
” Sinun on mentävä yksin.” Naishiiri sanoi katkaisten miehen ajatukset.
Harmaa hiiri pudisti päätään.
” Mä en jätä sua.”
Aisha nielaisi kuuluvasti.
” Pitäisikö meidän molempien sitten kuolla tänne?” Hän kysyi hetken päästä pienellä äänellä.
” Pitäiskö mun sitte jättää sut tänne kuolemaan?” Modo haastoi.
Hän siirsi silmänsä naiseen. Aisha oli sulkenut luomensa ja kulmien väliin oli ilmestynyt ryppy. Suu oli tyytymättömässä mutrussa.
Modo hämmästyi, kun tajusi hopean hiirinaisen näyttävän itseasiassa hieman vihaiselta.
” Jos sinä et mene, meillä kummallakaan ei ole toivoa. ” Aisha puhui hitaasti, omia sanojaan pohtien. ” Jos taas pääset ylös ja alukselle-”
” Jos siellä edes ON ylipäätään mitään alusta.” Harmaa marsilainen keskeytti.
” On siellä.”
” Et sä voi sitä tietää.”
Aisha puri hammasta. Modo näki tämän leukaperien jännittyvän. Hiirinainen näytti hetken siltä, kuin aikoisi nuhdella miestä vastaan jankkaamisesta, mutta veti sitten syvään henkeä ja avasi silmänsä.
” Luotatko minuun?” Aisha tuijotti Modoa suoraan silmään.
” Mikä kysymys toi nyt muka on?”
Toinen raskas huokaus.
” Vastaa nyt vain, jooko?” Nainen pyysi.
Harmaa jättiläinen katseli surkeana hiirineidon turkoosinvärisiin iiriksiin. Ilman tuota anovaa katsettakin ne olisivat saaneet hänet tekemään mitä tahansa.
” Älä.” Modo käänsi katseensa pois.
” Noh, miten on?” Aisha tenttasi.
Kookas marsilainen pudisti kevyesti päätään. Ei tosin siksi, ettei olisi luottanut. Hän tahtoi kieltää koko kysymyksen.
” Sä tiiät kyllä.” Modo murahti. Enempää hän ei antaisi.
Hopeaturkkisen marsilaisen ärtymys laantui hieman. Rypyt kasvoilla silenivät ja jännitys leukaperissä laukesi. Aisha kurottautui painamaan kämmenensä mieshiiren omalle.
” Se on siellä. Minä tiedän sen. Ei - minä lupaan sen. Sen kun menet-” Marsilaisneito vaimeni hetkeksi nähdessään raivon Modon kasvoilla. ” -Ja haet apua. Modo, en pyydä sinua unohtamaan minua.” Aisha sanoi ja silitti peukalollaan kevyesti harmaata turkkia mieshiiren käsivarrella.
” Sinun on vain pelastettava itsesi ensin, jotta voit pelastaa minutkin.”
Se viimein mursi raivon naamion miehen kasvoilta. Marsilaisnainen tiesi, että tämän oli oltava vaiston kaikkea mitä Modolle oli koskaan opetettu ja siten aivan äärettömän vaikeaa. Säännöt kuten; puolusta aina heikompia ja kaveria ei jätetä, eivät olleet tälle mitään elämänohjeita, vaan osa mieshiiren identiteettiä. Sellaista oli enemmän kuin vaikea sivuuttaa, mutta juuri nyt se oli ainoa mahdollisuus selvitä.
Modo tiesi sen kyllä. Ja se ärsytti häntä aivan suunnattoman paljon.

Railo oli loputon. Tai sitten se vain oli koko planeetan pituinen. Joka tapauksessa, Modo oli kävellyt jo ikuisuuden.
Jäiset seinät eivät lähentyneet, paenneet kauemmas, laskeneet tai nousseetkaan. Railo oli kuin viivoittimen kanssa tehty, liian täydellinen ollakseen luonnollinen.
Seinämän pinnatkin olivat ruvenneet näyttämään hiotuilta, mikä sai Modon kallistumaan yhä varmemmin teoriaan, että railo oli tehty planeetan asukkaiden toimesta ja mitä todennäköisimmin ansaksi.
Harmaa jättiläinen katsahti jälleen ylöspäin. Taivas oli tummumassa. Yö oli tulossa. Aika oli käymässä vähiin. Mitä ilmaisua lähestyvästä tuhosta sitä ikinä tahtoikaan käyttää, kaikki sopivat heidän tilanteeseensa.
Tai oikeastaan Aishan… Modo ajatteli happamasti. Hänellä ei ollut mitään hätää. Kylmä ei purrut railon pohjalla läheskään samalla tavalla kuin pinnalla, jossa tuuli puhalsi. Mieshiiri voisi siis vaellella täällä niin pitkään kun ruuanpuute ei vaivannut. Jos siis vain tahtoi elää niinkin pitkään tietäen, että oli jättänyt loukkaantuneen ystävänsä kuolemaan, jotta voisi pelastaa itsensä.
Kuten yleensä yksi melankolinen ajatus poiki kokonaisen joukkion kaltaisiaan. Ja lopulta Modo löysi itsensä suremasta kaikkea mahdollista. Veikkojen menetystä, Lil’hossin myös. Charley-neitiä, Äitiä, Besaa, Rimfirea siskoineen. Harmaa hiiri tunsi alakuloisuutensa lisääntyvän ennestään kun koti-ikävä toi muiston lupauksesta, jota hän ei ollut vielä kerennyt täyttämään. Hänen isosiskonsa ei ollut ehkä puhunut siitä enää vuosiin, mutta tämä varmasti odotti yhä, että hän etsisi Primerin ja toisi tämän kotiin, niin kuin oli luvannut.
Besa luotti häneen, aivan kuten Aishakin.
Eikö tämä kirottu paikka tajunnut, ettei hänellä ollut tapana pettää sanaansa?!
Käsikanuuna nousi suojastaan alitajuisesta kutsusta. Modo tähtäsi sillä suoraan seinään ja päästi turhautumisensa, vihansa, pettymyksensä ja surunsa ulos yksi lasersäde kerrallaan.
Jää/kivi seos antoi nätisti periksi polttavan kuumalle koherentille valolle.
Modo tuijotti hengästyneenä mustaa aukkoa, jonka hänen purkautumisensa oli jättänyt jälkeensä. Reikä oli suurin pirtein hänen kämmenensä pituinen ja sormien syvyinen. Toisin sanoen täydellinen kädensija.
Kaikki epätoivo pyyhkiytyi pois sillä sekunnilla, kun marsilaismies tajusi, että voisi ampua tiensä ulos.
Innokkaasti Modo peruutti aivan kiinni vastakkaiseen seinämään ja ampui tasaisen välimatkan välein itselleen käden- ja jalansijoja. Selkä ja olkapäät, sekä erityisesti oikea solisluu valittivat mieshiiren kiivetessä. Kipu oli kuitenkin helppo unohtaa, kun harmaa jättiläinen nousi viimeisen askeleen ja veti itsensä railon reunaman yli.
Valkea tyhjyys oli lähes huojentavaa, verrattuna kapeaan syvänteeseen jääseinineen.
Modo nousi pystyyn suorastaan iloisena, kunnes muisti häntä odottavan hiirineidon.
Musta läiskä, alus, oli yhä näkyvissä horisontissa, äärivasemmalla, mutta näkyvissä kuitenkin.
Modo lähti juoksemaan sen suuntaan, mielessään vain yksi ainut ajatus.
Mä pelastin itteni. Nyt on sun vuoro, Aisha-neiti.

Ecea oli nähnyt seitsemän syklin pituisen kapteenin uransa aikana kaikennäköistä, muttei ollut uskoa silmiään astuessaan ulos aluksesta.
” Teillä on parempi olla lupa tuohon.” Hän sanoi kuivasti. ” En nimittäin suostu selvittämään enää yhtäkään teidän tollojen sotkua asevaraston lupavaltuutetun kanssa.”
” Tottakai meillä on lupa! Miten muuten oltas saatu tää? Viettelemällä hänen suuruutensa Cenca?” Toinen kapteenin alaisista, Goa, hörähti.
Ecea ei vilkaissutkaan toisen hyödyttömän alaisensa suuntaan, mutta näki sivusilmillään tämän olkasuojusten hytkyvän äänettömästä naurusta.
Hän ei ollut vakuuttunut Goan puhuvan totta, mutta toisaalta eipä ollut hänen ongelmansa jos asevaraston turvatoimet olivat yhä niin huonot että Goan ja Pecoen kaltaiset imbesillit saattoivat viedä sieltä huomaamatta Proxima Anda-luokan fissiopommittajan.
” Selvä. Kunhan muistatte, etten tule pelastamaan kun Cenca tulee repimään teiltä pari käsiparia irti.” Ecea kääntyi jättääkseen, Cocealaisen kaksikon pelleilemään ydinaseellaan, kun näki kaukaisuudesta lähestyvän hahmon.
” Icce*! Pitikin sattua! Goa, Pecoe! Me saatiin seuraa!” Kapteeni kiskaisi selästään asekotelossaan lepäävän tuliaseensa ja meni asemiin hieman alaistensa edelle.
” Aijai, kuka sanokaan, että tänään päästään tositoimiin? Noh?” Pecoe tönäisi muutaman kerran leikkisästi aseveljeään.
” Kuinka monta?! Kolme laivueellista? Viisi?” Goa tenttasi innoissaan, vetäessään esille oman aseensa.
Ecea kytki kypärästään kaukonäkötoiminnon ja zoomasi lähestyvään kohteeseen.
” Yksi.” Hän tokaisi, skannattuaan alueen.
” Yksi?! Yksi ainut laivueellinen?”
” Ei vaan, yksi yksinäinen tyyppi.”
” Siis-?” Pecoe heitti aseensa tyrmistyneenä menemään. ” Täytyy antaa tyypille jotain tasotusta.” Hän selitti Goalle, joka katsahti häneen kummissaan.
” Hyvä pointti.”
Ecea kuuli toisenkin aseen kolahtavan maahan.
” Nostakaa ne. NYT. Se on ehkä yksinäinen vaeltaja, mutta se ei tee siitä yhtään vähemmän vaarallista! Tämä on huomattavan isokokoinen.” Kapteeni ärähti ja tarkensi uudemman kerran lähestyvään olentoon.
Tällä oli tähtien kirkas kypärä, jossa oli hieman yötaivaan sinistä. Samaa sinistä löytyi kookkaan olion alaruumiista ja kaulanympäriltä, rakenteesta joka oli helposti tunnistettavissa jonkinnäköiseksi panssariksi. Yläruumiin ympärille kiedottu suoja, ei kuitenkaan ollut kovin iso, mikä sai Ecean pohtimaan oliko se olennolla päällään vain muodon vuoksi.
Taisteluun tämä oli joka tapauksessa tehty. Olennon ainokainen käsipari kertoi sen. Toinen oli kulmikas, metalleista ja kumista rakennettu ase ja toinen oli pehmeämpi rakenteinen, useammista soikioista koostuva koura.
Kapteeni viittoi toisella käsiparillaan alaisilleen ohjeet, levittäytyä sivummalle, jotta he saisivat olion saarrokseen.
Pecoe siirtyi nopeasti kauemmas aluksesta, kapteenin toiselle sivulle, Goan paetessa aluksen jalan taakse piiloon.
” Etäisyys 200 iginoa. Se huomaa meidät varmasti pian, ellei ole tehnyt niin jo. Odottakaa, aloitetta.” Ecea muistutti.
Olio huomasi heidät vasta lähempänä sataa iginoa. Tai yritti vasta silloin kommunikoida kapteenin kanssa.
” Mitä se tekee?” Goa ihmetteli ääneen.
” En tiedä. Lähestytään. Varovasti.”
Ecea ja Pecoe lähtivät liikkumaan polvet hieman koukussa, aseet yhä kohdistettuina olioon, joka oli jostain syystä nostanut kätensä ilmaan.
He lähestyivät toisiaan aluksi nopeasti, mutta hidastivat tahtiaan, mitä lähemmäs pääsivät. Ollessaan noin kolmen kiväärinpiipun mitan päässä toisistaan, kapteeni pysähtyi ja olento teki samoin,
Olion kädet laskeutuivat alemmas, mutteivat laskeutuneet lähellekään kookasta ruumista. Silloin Ecea tajusi sen yrittäneen todennäköisesti ilmaista, ettei aikonut satuttaa.
” Kuka olet? Mistä tulet?” Kapteeni tivasi. Ne eivät olleet ihan korrektit kysymykset joilla aloittaa vaeltajien kuulustelu, mutta Ecea ei tunnistanut olennon ulkomuodosta lajia jota tämä edusti.
” Excuse me?”
Kapteeni ei antanut olennon hämmennyksen häiritä, vaan toisti kysymyksensä Xellä, tunnetuimmalla universaalilla kielellä Andromedan tällä puolen.
” Sorry.” Olio käänsi kämmeniään hieman pystynpään ja pudisti kevyesti päätään.
Ecea tulkitsi sen niin, ettei tällä ollut vieläkään mitään hajua, mitä hän yritti tälle sanoa.
Kapteeni yritti vielä parilla muulla kielellä, mutta turhaan.
” Turha toivo. Me tarvitaan Kääntäjä.” Hän sanoi alaisilleen, siirtämättä kuitenkaan katsetta muukalaisesta.
” Millainen idiotti lähtee planeetaltaan, jos ei osaa edes yhtä eksokieltä? ” Pecoe päivitteli.
Ecea ei vastannut siihen mitään, mutta ajatteli täysin samaa. Oli vastuutonta ja tyhmää liikkua universumissa ilman tarvittavia yleistaitoja.
” Lasken aseeni. En usko hänen olevan vaarallinen. Pysykää te kuitenkin valmiudessa.” Kapteeni sanoi. Hän laittoi aseensa takaisin koteloon selässään. Se rauhoitti muukalaista sen verran, että kädet laskeutuivat lähes rennosti vyötäisille.
Ecea viittoi tätä astumaan lähemmäs.
Olento otti askeleen, mutta epäröi jo seuraavalla. Kapteeni aikoi näyttää jälleen käsillään, että tämä tulisi heidän peräänsä, kun muukalainen nosti metallisen kätensä kypärälleen.
Kapteeni kuuli Pecoen otteen tiukkenevan liipaisimen lukolla. Hän valmistautui hyppäämään pois tulilinjalta, kun olento hipaisi jotain kypäränsä sivulla. Visiiri aukeni äänettömästi.
Jokainen kapteenin kolmesta silmästä suureni valtavaksi. Muukalaisen kasvot olivat saman hapettuneen hopean väriset, kuin toinen tämän käsistä. Kahden silmän, joista vain yksi vaikutti toimintakuntoiselta (toisen päällä oli jonkinnäköinen suoja), alta olennon kasvot työntyivät voimakkaasti eteenpäin. Kuin tresesläisellä, mutta jyrkemmässä kulmassa. Ulostyöntyvässä osassa oli musta kyljistä pyöristynyt kolmio ja kuin sen tummalle värille kontrastina, kaksi valkoista toisissaan kiinniolevaa suorakulmiota. Muukalaisen avatessa suunsa, Ecea huomasi niiden lähtevän suun sisältä ja päätteli niiden olevan hampaat.
” Listen, I know you guys don’t get much I’m sayin’, but there is this girl… My friend, who needs help. So unless you can’t come and help me with her, I can’t come with ya.”
Kapteeni ei ymmärtänyt sanaakaan, mutta kykeni poimimaan ahdistuksen muukalaisen kasvoilta.
Siksi tämä oli varmaan laskenut visiirinsä, hän tajusi. Ecean arvostus muukalaista kohtaan nousi piirun verran. Ehkei tämä ollutkaan niin aivoton kuin he olivat aluksi kuvitelleet.
Harmaa olento jatkoi huolestuneen kuuloisena selitystään. Kapteeni ei edes yrittänyt kuunnella tuntematonta kieltä, vaan keskittyi muukalaisen kehonkieleen. Useamman kuin kerran tämän kädet huitoivat vanhan juoksuhaudan suuntaan. Sen tajuttuaan, hänen oli helppo pistää loput palaset yhteen.
Ecea pysäytti puhetulvan nostamalla kämmenensä.
” Hänellä taitaa olla jotain tärkeää jumissa juoksuhaudan pohjalla, todennäköisesti alus tai jokin muu vastaava. ” Hän sanoi Pecoelle, joka tyrskähti.
” Ei ois ensimmäinen kerta.” Tämä nauroi.
” Goa, siirrä alus lähemmäs. Minä ja Pecoe mennään kattomaan, mikä on homman nimi.” Sen sanottuaan Ecea astui aivan harmaan muukalaisen lähelle ja viittasi tätä näyttämään tietä.

Aisha veti sormiaan syvemmälle takinhihoihin.
Kylmä oli vienyt niistä tunnon jo kauan sitten, mutta naisen oli tehtävä jotain taistellakseen raskasta horrosta vastaan, joka uhkasi nielaista hänet, aina kun hän oli vain paikallaan.
Aisha tiesi miten huono juttu se oli, ettei ruumiinosissa ollut enää tuntoa. Toisaalta kivun katoamista oli hankala surra. Saatikka palelemista.
Mutta siinä vaiheessa, kun väsymys alkoi hiipimään aivoihin ja houkuttelemaan häntä sulkemaan silmänsä, naishiiri oli oikeasti pelästynyt.
Niinpä hän siirteli kohmettuneita sormiaan ja rutisteli niillä takin sileää vuorikangasta. Keskittyneesti, yksi sormi kerrallaan.
Etu-, keskisormi, nimetön, pikkurilli ja taas kerran alusta.
Kun siitä meinasi tulla liian unettavaa, hän vaihtoi puolta jolta aloitti ja vaihteli niitä sitten summanmutikassa aina siihen asti, kunnes sormien jäykät ja turvonneet taipeet eivät suostuneet liikkumaan enää.
Aisha tunsi välittömästi vajoavansa. Paniikki lehahti rinnassa, mutta hänen kehollaan ei ollut voimaa pitää tunnetta yllä, joten se hälveni yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.
Oli vain seesteistä rauhaa ja unen musta pohjaton järvi, jonka kutsua oli mahdotonta vastustaa. Ennen kuin Aisha ehti sitä kummemmin miettiä, hän sulki silmät.
Hengittäminen helpottui välittömästi. Raskaat painot nostivat itsensä naishiiren rinnalta ja maa katosi selän alta. Painottomana hän kuin leijui ympäröivässä mustassa.
Jokin osa marsilaishiiren aivoista jaksoi vielä muistaa, ettei tunne ollut muuta kuin jekku, houkutella hänet ikuiseen tyhjyyteen.
Olisiko se niin kamalaa?
Aisha hämmästyi kuullessaan itsensä ajattelevan niin selvästi. Ehkä hänessä olikin vielä jotain tuntematonta voimaa. Kipinä joka ei suostunut sammumaan.
Naishiiri huomasi toivovansa, ettei se tukahtuisi, ennen kuin hänen oma tahdonvoimansa loppui.
Jos Aisha ei antaisi Modon pelastaa itseään, hän pettäisi miehen luottamuksen pahemman kerran.

*Icca Picgoalainen kirosana.

Okei mille planeetalle ne oikein putosi?

Osa 2: Orja ( Throttle)
Kirjoittaja: HöpöHamsu
Beta: Pahgiz, Zakkusy
Päähenkilöt/Paritukset: Throttle
Yhteenveto: Samaan aikaan galaksin toisella puolen, Throttle ei ole juuri ystäviään onnekkaampi. Paikalliset ovat ottaneet hänet 'palkattomaan harjoitteluun' tilalleen. Mies ei tosin aijo alistua kohtaloonsa. Edes silloin kun tilan emäntä iskee silmänsä häneen.

Aurinko, joka ei koskaan laskenut. Sellainen oli Alfa Centauri c, Marrxu seitsemän-nolla-kuudelle.
Throttle ei ollut osannut kuvitella, millaista olisi elää vuorovesilukittautuneella planeetalla. Miltä tuntuisi, kun koskaan ei tullut pimeää?
Vastaus; Siltä kuin aika ei kuluisi lainkaan.
Elo planeetalla oli kuin yksi loputtoman pitkä päivä. Kun hän heräsi, oli valoisaa, mutta niin oli myös hänen mennessään nukkumaan. Ilman inhimillisiä tarpeitaan, marsilaismiehellä ei olisi ollut harmainta aavistustakaan oliko hän ollut planeetalla kolme, kolmekymmentä vaiko jopa kolmesataa tuntia.
Vaikka ei kuluneen ajan määrällä ollut väliä. Mikään ei kuitenkaan muuttunut. Lämpötila ei laskenut tai vuodenajat vaihtuneet.
Throttle arveli, kehonsa esittämien vaatimusten perusteella, että siitä oli nyt suurin piirtein neljää päivää, kun hän oli hajonnut Chicagossa ja materialisoitunut uudelleen paikallisen orjapiiskurin takapihalla.
Arvio oli hatara, sillä mieshiiri yritti laskea menetettyä aikaa Maan spektrillä, vaikka ei ollut koskaan onnistunut totuttamaan kehoaan Maan rytmiin. Eikä hän tietenkään tiennyt kuinka suuri aikaero planeetoilla oli ylipäätään. Yksi tunti Marrxu 706:lla saattoi olla viikon tai jopa vuoden pituinen aika Tellukselle, tai vastaavasti toisinpäin.
Olkoon vaikka vuosituhat. Mä vielä lähden täältä! Kultaturkkinen hiiri ponkaisi istumaan päättäväisen ajatuksen voimalla. Miehen likaisesta kuontalosta karkasi kasa rasvaisia suortuvia. Öljyistä raskaat hiukset eivät jaksaneet pitää tyypillistä muotoaan, vaan roikkuivat raivostuttavasti kultaturkkisen marsilaisen naamalla.
Throttle vetäisi niitä kädellään taaksepäin. Osa suostui jäämään antennien väliin, mutta loput valuivat hitaasti takaisi hänen näkökenttänsä esteeksi.
” Onks meillä koska kylpypäivä?” Hän tiedusteli turhautuneena huoneen vastapäisellä seinustalla istuvalta hontelorakenteiselta kohtalontoveriltaan.
Driq sävähti hiirimiehen äänensävyä. Throttlesta tuntui pahalta nähdä koko tämän ruohonkorren paksuisen kehon vavahtavan kauhusta, niinpä hän kiirehti äkkiä lisäämään rauhallisempaan ääneen; ” Ei tässä muuten mitään, mutku näkökenttä kapenee aina vaa.”
Mies heilautti päätään, jolloin antennien välissä olleet suortuvat valuivat nekin silmien päälle.
Poika vilkaisi Throttlen suuntaan ja uskalsi jopa väläyttää pienen hymyn.
” Ei meillä mitään sellaisia ole. Peseydytään silloin vaa ku voidaan.” Driq vastasi.
Kultainen hiiri huokasi raskaasti.
” Hienoa!” Hän tuhahti.
Nuori Joreq katseli häntä pahoittelevan näköisenä. Throttle tunsi uuden syyllisyydenpiston sisällään. Hän oli ärtynyt nykyisestä tilanteestaan ja kiukkuinen tultuaan niin helposti höynäytetyksi Limburgerin toimesta, sekä tietysti menetettyään Modon, Vinnien JA pyöränsä kaikki saman aamun aikana, mutta ei hänellä ollut oikeutta purkaa pahaa oloaan poikaan, joka kärvisteli täysin samassa tilanteessa.
Driq oli ollut ensimmäinen tilan orjista, johon hän oli saanut kunnian tutustua. Ruumiinrakenteeltaan tämä muistutti nuorta puuntaimea. Samaa mielikuvaa jatkoi pojan kirkkaan vihreä iho ja kapeat, lähes laatikkomaiset kasvot. Lisäksi Throttle vannoi nähneensä joskus orpokodilla piirroselokuvan, jossa olleella puhuvalla puulla oli ollut täysin samanlainen lieriö nenänä ja yksinkertainen viiva suuna.
Driq oli ollut peloissaan nähdessään hänet ensikertaa, mutta rauhoittunut kummasti, kun oli saanut kuulla, että heistä tulisi huonetovereita.
Marsilaismies nousi patjaltaan, joka oli työnnetty yksinkertaisen suorakaiteen muotoisen huoneen nurkkaan.
” Parempi varmaan mennä. Jos ollaan aikasessa Zawala antaa meijän valita, mitä halutaan tehä.”
Driq nyökkäsi ja nousi hänkin.
He kävelivät yhdessä ruostuneesta ovesta, käytävään, jonka seinustat täyttyivät loputtomista riveistä samankaltaisista vanhoista, ajan hapettamista teräsovista. Päänpäällä surisevat kattolamput olivat sen ainoa valonlähde. Niiden kirkas valkoinen hehku paljasti aivan liikaa paikan yleisestä hygieniatasosta. Throttle kiitti onneaan, ettei heidän huoneessaan ollut muuta valonlähdettä, kuin kapea pikkuikkuna oven vastapäisellä seinustalla. Luoja paratkoon, mitä huone tai heidän patjansa olisivat paljastaneetkaan itsestään kirurgintyöhön soveltuvien lamppujen alla.
Puistatus kulki alas mieshiiren selkäpiitä. Throttle ei koskaan ollut kummemmin välittänyt asuintilojensa puhtaudesta. Niin kauan kun asiat löytyivät ja eivät liimautuneet itsestään kiinni pintoihin, kaikki oli hyvin.
Elämä pienessä hämärässä huoneessa, jossa ei varmasti oltu tehty kevyttäkään pintasiivousta vuosikymmeniin, oli tosin saanut marsilaismiehen arvostamaan henkilöitä elämässään jotka olivat joko patistaneet häntä itseään siivoamaan tai siivonneet hänen puolestaan.
Käytävä loppui jyrkästi ylöspäin kulkeviin rappusiin. Ne nousivat ns. yleistilaan, jossa oli vain yksi pitkä pöytä penkkeineen, naulakko, sekä liukuovi pieneen käymälään.
Throttle ja Driq kävelivät suoraan ovenvierustalle, seinään upotetulle naulakolle ja poimivat sähköshokkipantansa.
Mieshiiri laittoi pannan kaulalleen vastahakoisesti, mutta Joreq teki sen täysin automaattisesti. Häntä ei ollut enää pitkään aikaan häirinnyt tai nöyryyttänyt pukea päälleen kaulapantaa, joka alisti heidät isäntäväen armoille. Driq oli vain onnellinen päästessään ulos. Ja ilman pantaa se ei ollut mahdollista. Pannan lukon naksahtaessa, siihen kytkeytyivät virrat, jolloin sitä tuli avain ulko-oveen.
Yksitellen he asettuivat sähkölukollisten ovien eteen. Ensimmäisen oven sai auki napista. Se vei pieneen ovienväliseen tilaan, jossa oli lattiassa painelaatta. Kun sen painoi pohjaan, ensimmäinen ovi lukittautui ja toinen avautui, mikäli siis ulos yrittävällä oli kaulapantansa aktiivisena. Ovessa oleva sensori kun tarvitsi siltä signaalin, avatakseen lukon.
Throttle astui ulos entistä huonommalla tuulella. Aurinko helotti korkealla, kuten aina. Ja lämpötila keikkui jossain parinkymmenen hujakoilla. Kuten aina.
Hän antoi itsensä velloa vihassaan ja näyttääkin siltä, koko matkan yösuojalta karun ja kivisen pihan poikki Zawalan pikkuruiseen toimistokoppiin.
Valtavan putkenpalan näköisen rakennuksen ympärille oli kerääntynyt jo muutakin porukkaa odottamaan ohjeistustaan. Kutsu ei ollut vielä käynyt, mutta Zawalalla oli tapana antaa orjien jakaa isäntäväen määrämät työt keskenään. Jos oli paikalla heti ohjeiden tullessa, sai valita itselleen töistä mieluisimman.
” Huomenia!” Pox lällätteli, kun Throttle ja Driq ilmestyivät hänen vierelleen.
Pox oli koko joukon silmiinpistävin värikkään sulkapeitteensä ansiosta. Vaikka hänetkin oli puettu samasta rumasta maitokahvin värisestä kankaasta valmistettuun vaatteeseen, kuten heidät muutkin, naisen sateenkaaren kirjava ulkomuoto varmisti, ettei häntä voinut olla huomaamatta.
Throttle vastasi naisen ivailuun, väläyttämällä sarkasmia tihkuvan hymyn.
” Tarkoitat kai iltaa?”
” Kukapa tietää. Ehkä tarkoitankin.” Poxin suupielet kohosivat, jolloin rivistö hurjia piikikkäitä hampaita paljastui. ” Pitää kysyä Yviltä, kun hän vihdoin palaa päätalolta.”
Kaikki kolme loivat katseet räikeän oranssina hohkavan Ghrewe-pellon ylitse, isäntäväen asumukselle. Kartano seisoi jylhänä kuin Olympos Mons. Punaruskeilla kivilaatoilla päällystetyt seinät saivat upean kontrastin vitivalkoisesta katosta, aivan kuten marsilainen tulivuori huipun lumipeitteestään.
” Jos palaa.” Throttle ja Pox havahtuivat mietteistään tylsistyneeseen ääneen.
” Tsik tsik, aina yhtä pessimistinen. Alkaa olla vanha virsi jo, Ji.” Nainen naksautti kieltään muka-pettyneenä suomuisen ystävänsä suuntaan.
Lyhyt ja pyöreä Ji ei vaivautunut vastaamaan. Hän katsahti tympääntyneesti koreaa taloa ja käänsi sitten polttomerkkien täyttämän selkänsä heille.
Throttle katseli  Jin lähes mustaa selkää vaitonaisena. Tämän kaunis tummansininen suomupeite oli poltettu rangaistuksena äärimmäisestä tottelemattomuudesta. Mitä se ikinä tarkoittikaan. Kukaan ei ollut suostunut kertomaan hänelle mitä piti tehdä, jotta sai kokea moisen kohtalon. Heidän omistajansa eivät kuitenkaan olleet mitenkään (miehen kokemuksen perusteella) erityisen julmia.
Ilmestyttyään keskelle oranssilehtisiä pensaita, Throttle oltiin otettu muutamassa sekunnissa kiinni. Valkoisiin haalareihin pukeutuneet karkeapiirteiset turvamiehet olivat sähköttäneet hänet tajuttomaksi ja seuraavan kerran herätessään hänellä oli ollut kaulapanta päällään. Zawala oli seissyt miehen yllä ja kertonut syvällä äänellään kuka oli ja että Xraxaatti kartanon herrasväki oli armahtanut hänet. Silloin Throttle ei tiennyt sen tarkoittavan sitä, että hänet oltiin kahlittu ja orjuutettu. Muutama isku sähköshokkipannasta oli tosin auttanut häntä lopulta ymmärtämään asioiden todellisen laidan.
Pantaa lukuun ottamatta heitä ei kumminkaan hakattu tai muutenkaan fyysisesti alistettu. Ruokaakin he saivat. Niukasti, mutta saivat kuitenkin.
Mitä siis Ji oli tehnyt, jotta häntä oltiin niin rankalla kädellä kuritettu?
” Täällä on paljon iisimpää kuin talolla. Siellä on järjetön määrä sääntöjä joiden rikkomisesta seuraa aina jotain kamalaa.” Pox vastasi kysymykseen Throttlen kasvoilla.
” Ootko sä käynyt siellä?” Hiirimies vilkaisi kiinnostuneena tämän suuntaan.
Nainen pudisti päätään.
” Yvil kertoo toisinaan juttuja. Se ’alennetaan’ aina välillä ja palaa tänne meidän maanmatosten seuraan. ” Poxin suupielet keikkuivat jälleen. Throttle piti siitä miten herkässä hymy oli naisella. Se kun muistutti häntä veljistään.
” Saadan heti ekana nähdä uusimmat arvet. Ne on sille ku kunniamerkkejä.” Pox hörähti.
Zawalan toimiston ovi aukeni narahtaen. Pihalla keskenään supissut joukkio hiljeni välittömästi ja käänsi huomionsa ulosastuvaan johtajaansa.
Zawala ei ollut orja, ainakaan samassa merkityksessä kuin he muut, mutta hän ei myöskään kuulunut isäntäväkeen. Driq oli kertonut sen Throttlelle heidän ensimmäisenä yhteisenä nukkumavuoronaan. Zawala oli pojan mukaan ikään kuin heidän esimiehensä. Pikkupomo, joka joutui vastaamaan ylemmilleen.
Marsilaishiiri ei ihan totta puhuen tiennyt oliko Zawala mies vai nainen. Tällä oli aina päällään löysä maitokahvikankaasta valmistettu paita, jonka helma laskeutui polviin asti ja pussimaiset kirkkaanpunaiset housut. Muodoton keho, pakotti katsomaan kasvoja, jotka nekään eivät Zawalan tapauksessa auttaneet. Hänellä oli hyvin kauniit isot silmät, paksuilla ripsiverhoilla kehystettynä. Molempien silmien ulkonurkista nousi vielä kaksi pidempää ripseä, jotka kaartuivat sisäänpäin rullalle. Söpöjen keijusilmien vastapainona, olivat teräväkulmaiset kasvot, joita reunusti höttömäinen karva. Ohuet karvat paksunivat päänpäällä tuuheaksi hiuspehkoksi. Ja kuten aina, Zawala oli tänäänkin kiskonut kalkin kalpeat karvansa kahdelle paksulle letille.
” Tehtävälistalla on tänään tavallisen kaivostoiminnan ja peltotöiden lisäksi; kaivon korjaaminen, itäaukion raivaaminen ja roskametallien lajittelua. Valitkaa vapaasti.”
” Minä menen pellolle.” Ji ilmoitti kovaan ääneen.
Zawala nyökkäsi tälle ja teki sitten merkinnän itselleen.
Throttle pohti vaihtoehtoja. Kaivoksessa oli ihanan pimeää, mutta siellä ei voinut kartoittaa aluetta tai tarkkailla muita. Ja mikäli marsilainen aikoi karata, hän tarvitsi mahdollisimman paljon tietoa ympäristöstään.
Pellolta näkee hyvin talolle… Kultaturkkinen hiiri päätti ilmoitautua hänkin peltohommiin, kun tunsi jonkun tökkäisevän itseään. Driq katsoi häntä merkitsevästi. Throttle kohotti tälle kulmiaan.
” Kaivo. Etkö sä tahtonut peseytyä?” Poika kysyi.
Throttle katsahti silmillä roikkuviin likaisiin suortuviin. Kyllä. Peseytyminen kuulosti hyvältä, muttei niin hyvältä kuin vapaus.
Mieshiiri pudisti päätään.
” Sama se. Lakanat on kuiteski likaset. ” Throttle tokaisi. ” Sitä paitsi voin aina ottaa pari senttiä sirpillä.” Marsilaismies huitaisi hiuksiaan, jotka kaipasivat kipeästi parturin saksia.
” Kaulan ylä- vai alapuolelta?” Pox naurahti. Hän oli kuullut vain viimeisimmän lauseen.
Kultainen hiiri tuhahti papukaijan kirjavalle naiselle ja selitti sitten puhuneensa hiuksistaan.
” Sepä hyvä. Pelkäsin jo, että alat murtua.” Pox näytti huvittuneelta, mutta Throttle oli poimivinaan tämän äänestä hieman huolta. ” Tänne ei tule enää yhtään niin usein uutta porukkaa kuin ennen. Varsinkaan sellasta, joka ei itke ensimmäistä viikkoa ja muutu sit apaattiseks, huumorintajuttomaks raunioks.”
” Kuulenko mä kehun poikasen?” Throttle kohotti toista kulmaansa.
Pox nauroi.
” Älä anna sen nousta päähän.” Hän tökkäisi miestä teräväkärkisellä kynnellään kuonoon.
” En toki. CVseen joka tapauksessa kirjotan parempi ku perusorja.”
” Pox?” Zawalan ääni keskeytti naisen naurun.
” Mä menen Driqin kanssa korjaamaan sen kaivon.” Pox sanoi.
Poika vilkaisi hämmentyneenä naista, mutta Zawalan katsoessa häneen, nyökkäsi hyväksyvänsä työn.
” Selvä. Ja sinä?” Hehkuvan violetit keijusilmät siirsivät katseensa marsilaiseen.
” Mä meen pellolle kanssa.” Throttle sanoi.
Pox ja Driq olivat jo livahtaneet tiehensä, joten hiirimies lähti välittömästi ilmoituksensa jälkeen kävelemään Jin perään. Hän olisi saanut lyhytjalkaisen naisen helposti kiinni, mutta päätti hidastella hieman ja katsella kunnolla ympärilleen.

Zawalan toimistolta lähti yksi kunnollinen soratie. Se kiersi pellon vasemman reunan, mutta kääntyi sen alkuun rakennetulta pienemmältä varastorakennukselta ja katosi sitten toisten, isompien peltojen väliin. Pox oli tiennyt kertoa soratien johtavan peltojen takana siintäville vuorille, jossa oli kuulemma ollut myös aikanaan kaivos.
Sieltä siis tuskin pääsee ulos, Throttle päätteli.
Peltojen läpi kulkeminen ei sekään ollut vaihtoehto. Ghrewet oltiin istutettu tiheästi vieri viereen, juuri siitä syystä, etteivät he pääsisi karkaamaan. Niiden varret kun olivat niin jäykkiä ja paksuja, ettei niiden välissä päässyt liikkumaan.
Ainooks vaihtoehdoks jää siis kartano… Kultaturkkinen hiiri silmäili katsellaan isäntäväen massiivista asumusta.
Pox tai Driq eivät kumpikaan olleet osanneet kertoa heidän ”omistajistaan”. Hekään eivät nimittäin olleet päässeet koskaan tapaamaan näitä.
” Kiitetään vaan onneamme. Se on kuolemantuomio jos sinne joutuu.” Sateenkaaren kirjava nainen oli sanonut, Joreqin nyökkiessä vakavana.
” Entäs se sun kaveri?”
” Yvilin mukaa rouva tai oikeestaan leidi En Tacion -” Poxin silmät olivat piirtäneet isoja ympyröitä. ”- on se joka päättää kaikesta. Se ei kuulemma oo koskaan ees tavannu talon isäntää. En tosin tiiä johtuuko se siitä, et se matkustelee vaiko siitä et se lentää pihalle aina just ennenku se palaa…”
Enempää Pox ei ollut kertonut.
Tai tiennyt kertoa… Throttle ajatteli nähdessään Jin poimivan varastorakennuksen avaimen suojakuvun alta ja astuvan varastoon.
Marsilaismies pidensi askeleitaan. Hän ehti varaston ovelle juuri kun nainen oli astumassa ulos.
Ji pysähtyi ja loi pitkästyneen katseen mieheen. Throttle vaistosi katseesta sanattoman siirtymiskäskyn, muttei antanut sille periksi.
He seisoivat siinä tuijottamassa toisiaan, kunnes lyhyt nainen lopulta luovutti huokaisten.
” Mitä haluat?” Hän töksäytti.
Hiirimies erehtyi vilkaisemaan naisen arpista olkapäätä ja sekunnin ajan hän epäröi vielä suunnitelmaansa. Throttle ei olisi halunnut nostaa kovia kokeneelle kohtalontoverilleen ikäviä muistoja pintaan, mutta tämä oli tällä hetkellä hänen ainoa mahdollisuutensa oppia lisää kartanosta ja isäntäväestä.
Lopulta hän sai rohkaistua mielensä.
” Sä olet käynyt talolla.” Throttle seurasi tarkkaavaisesti Jin ilmettä. Se ei värähtänytkään.
” Ja?”
” Millasta siellä on?” Mies nojautui rennosti ovenpieleen, kädet ristittyinä rinnalleen.
Ji kohautti olkiaan.
” Erillaista, ku täällä.”
” Entä isäntäväki? Millasia ne on? Tai siis orjuuttajia, selvästi- ” Throttle napautti sähköshokki pantaansa leikkisästi. ”- mut kai niitäki on erillaisia.”
Nainen siirsi katseensa marsilaismiehestä pellolle, tämän takana.
” Meillä on töitä.” Ji astui lähemmäs, jolloin Throttle suoristi itsensä.
Hän nosti kätensä pystyyn.
” Okei, mä tiiän että tää on sulle varmaan vaikeeta ja ehkä mä en sais edes kysyä.. Mut mun on aivan pakko päästä täältä! Ei niinkään mun itteni tähden, vaan mun frendien, jotka yks läpi mätä plutolainen hajotti mikrorakeiks ja lähetti ties minne. Ji, mä pyydän -” Throttle odotti, kunnes nainen jälleen käänsi tylsistyneen katseensa häneen.
” Jos sä tiedät jotain mikä vois auttaa mua...”
” Kyllä mä jotain tiedän.” Ji keskeytti.
Mieshiiri vaikeni toiveikkaana.
” Tee työs, nii et joudu vaikeuksiin.” Nainen työnsi kädessä pitelemänsä sirpin, hölmistyneen marsilaisen käteen, poimi seinältä itselleen uuden ja työnsi itsensä sitten tämän ohi.

Throttle heilautti sirpin iskuun. Kaareva terä katkaisi oranssilehtisen kasvin paksut varret yhtä helposti kuin kirves hammastikun. Siitä huolimatta miehestä tuntui, ettei kasvien määrä ollut vähentynyt juuri lainkaan siitä kun hän aloitti.
Throttle pudotti sirpin, viskatakseen leikkaamansa oksat lähimpään kasaan. Hiki nuorui hiirimiehen otsaa pitkin kaikkialle kasvoihin ja leukaa alas rinnuksille. Throttle nosti lasejaan pyyhkiäkseen märät kasvonsa oikeaan käsivarteensa, ennen kuin nosti keräämänsä kasan Ghrewen varsia.
Ji istui pellonreunassa pienempi sirppi kädessään erottelemassa lehtiä varsista ja pilkkomassa varsia kahdenkymmenen sentin paloiksi.
Throttle laski kasvit naisen vierelle. Tämä ei nostanut katsettaan työstään edes silloin kun mies istahti ähkäisten.
” Palaa takaisin töihin.” Ji sanoi kuin itsekseen mutisten.
Kultaturkkinen marsilainen mulkaisi naista ärtyneenä.
” Kohta.” Hän murahti.
Ji ei sanonut siihen enää mitään, joten Throttle nosti katseensa taivaalle ja keskittyi kiroamaan yllä paahtavaa aurinkoa.
Mä saan tätä menoa lämpöhalvauksen, mies ajatteli tuskastuneena. Vieläköhän kaivoksilla ois tilaa?
” Joudut vielä isoihin ongelmiin, jollet palaa töihin.” Sinisuomuinen nainen katkaisi marsilaisen ajatukset monotonisella äänellään.
Throttle huokasi.
” Ja?” Hän heitti haastavan katseen Jihin, jonka kädet leikkasivat ja asettelivat kasvin osia omiin koreihinsa niin virheettömällä tarkkuudella, että se näytti melkein robottimaiselta.
” Kunhan ajattelin varoittaa. Jos sähköiskut eivät haittaa, niin ei kai siinä sitten mitään.”
Nainen vaikeni jälleen.
Throttle katseli sivusilmällään pyöreitä sinihohtoisten suomujen täyttämiä kasvoja hieman kateellisena. Tunnit auringossa eivät olleet vaikuttaneet naiseen yhtään. Yksikään hikipisara ei ollut löytänyt tietään tämän kasvoille ja sama tympääntynyt mutru, kuten aina, koristi Jin suupieliä, luomien roikkuessa raskaasti puolen iiriksen peittona.
Throttle istui paikoillaan kohtalontoveriaan tarkkaillen vielä puoli minuuttia, kunnes yksi isompi suortuva miehen päälaelta keikahti ja lätsähti kiinni miehen lasien reunaan.
Nyt riitti!
Kiukkuisesti ähkäisten mieshiiri ponkaisi pystyyn. Hän talsi nopein askelin takaisin pellolle.
Sirpin luona, hän kiskoi työnantajiltaan saamansa ”uniformun” päänsä yli. Kankaan heilahduksen aiheuttama kevyt tuulahdus oli kuin raikastava henkäys hänen ylikuumentuneelle keholleen. Muutaman sekunnin hiirimies nautti helpotuksesta, kunnes kaavun alla piilossa ollut ohut vatsan seudun turkki ja hänen miehuutensa herkkä iho pääsivät kokemaan auringon polttavan porotuksen suoraan itsessään.
Throttle uhrasi yhden kaipaavan ajatuksen poisheittämilleen kalsareille ja heitti sitten vaatteen maahan niin, että pääsi käsiksi leveään helmaan. Sirpin terällä hän katkaisi noin viiden sentin verran pois helmasta. Irrottamastaan suikaleesta mies solmi itselleen hikinauhan.
Throttle oli kiskomassa paitaa takaisin päälleen, kun kuuli soratiellä rahisevien askelten äänen. Pikaisesti, mieshiiri suoristi ruttuun menneen helman ja palasi työhönsä.
Askelten käydessä lähemmäs marsilaisen korviin kantautui myös puhetta. Throttle höristi korviaan ja onnistui erottelemaan kaksi ääntä. Yksi oli hänelle täysin tuntematon, korkea naisääni ja toinen taas oli Zawalan oma.
” En ymmärrä mikä tässä nyt on olevinaan ongelma. He ovat orjia. Voimme teettää heillä töitä vaikka kellon ympäri, jos haluamme!” Naisääni puhisi.
” Otan vain huomioon herrani määräykset.” Zawala vastasi tyynesti.
” Ja minunko määräyksiäni et?!”
Throttle irvisti kun kimeä ääni kohosi äkillisesti. He olivat pysähtyneet melkein suoraan hänen eteensä, oksien toiselle puolen.
” Olet tainnut unohtaa ketä sinä palvelet...”
” En toki, rouvani. Mutta tahtoisin muistuttaa sopimuksesta -”
” Joka voidaan kynäillä uusiksi koska tahansa. Olen kuullut riittävästi. Tahdon nämä pellot tyhjiksi ylihuomiseen mennessä!”
” Mut-”
” Eikai minun tarvitse toistaa itseäni?”
Hiljaisuutta ei kestänyt kuin muutama sekunti, mutta se tuntui useammalta minuutilta. Throttle pidätteli hengitystään aina siihen asti, kunnes Zawala jälleen vastasi.
” Ei, rouvani.”
” Hyvä.” Naisääni tuhahti.
Rahisevat askeleet jatkoivat matkaansa. Marsilaismies pudotti äkkiä sirppinsä ja hölkkäsi pellonreunalle. Hän nojautui varovasti kasvien ohi.
Neljä kivipatsaan näköistä (ja kokoista) turvamiestä valkoisissa haalareissaan piirittivät Zawalan lisäksi jotakuta, jonka Throttle arveli olevan leidi En Tacion. Rotevien suojelijoidensa välistä, naisesta ei näkynyt kuin kivenharmaat korvanpäät.
Throttle kurkotti kaulaansa nähdäkseen paremmin, mutta ryhmä loittoni jokaisella askeleella kauemmas. Miehen jalat lähtivät automaattisesti liikkeelle, seuraamaan kohdetta, kun yhtäkkiä hän tunsi jonkun koskettavan käsivarttaan.
Ji pudisti äänettömästi päätään.
” Mä tahdon vain nähdä miltä hän näyttää.” Throttle sanoi. Hän yritti jälleen lähteä liikkeelle, mutta tällä kertaa Ji kiskaisi hänen kädestään.
” Et pääse lähellekään, niin kauan ku sulla on toi panta.” Tämä muistutti.
Mieshiiren käsi lennähti kaulalleen. Hän oli aivan unohtanut sähköshokkipannan.
Throttle puristi pantaa sormillaan. Se päästi varoitukseksi pienen sarjan piipityksiä.
” Pieni vilkasu vaan.” Hän sanoi, tietämättä kelle sen tarkoitti.
Ji ei estellyt, kun hän jälleen ponkaisi liikkeelle.

Throttle hölkkäsi soratien vierusta, pitkän matkaa joukkion perässä. Hän ei uskaltanut lähestyä näitä tarpeeksi paljon, jotta olisi erottanut enempää keskustelua, mutta kuuli toisinaan naisen äänen kohoavan falsettiin.
Herramme taitaa olla kuuro, Throttle irvisti mielessään, naisäänen jälleen kaikuessa muiden yläpuolella. Mieshiiri torjui vaistomaisen askeleen taaksepäin ja pakotti itsensä nojautumaan senhetkisen piilopaikkansa, takaa lähemmäs.
Turvamiesten joukko oli pysähtynyt tien loputtua kesken. Leveät kivirappuset nousivat sen päädystä aidatulle tasolle.
Throttle näki kuinka yksi turvamiehistä väläytti jotain portin lukon edessä ja siirtyi sitten naputtelemaan koodin hallintapaneliin, ennen kuin se aukeni.
Koodilukko JA henkilökkohtanen avain? Ne haluu tosiaan pitää meijät sisällä… Mieshiiri raaputti leukaansa miettiessään. Hiestä kostuneet karvat jäivät pörröön.
Mies toivoi vielä näkevänsä temperamenttisen emännän, mutta ikävästi tämä pysyi visusti piilossa henkilökohtaisten muuriensa takana.
Throttle palasi pelolle harmistuneena. Hän jätti huomiotta Jin, sekä tämän toruvan katseen ja käveli suoraan sinne minne oli sirppinsä jättänyt.

” Sä teit mitä?” Pox yskähti.
Throttle ja Driq nostivat molemmat käsiään suojakseen, naisen kakoessa muhennosta pitkin pöytää.
” Tiedustelua.” Marsilaismies pyyhkäisi ruskean mömmön kämmenistään paitaansa.
” Se tie ei näemmä viekään kaivoksille.” Throttle katseli edessään istuvaa naista arvioivasti. Oliko tämä valehdellut vai tälle valehdeltu, mies ei ollut varma.
Poxin ilme tosin vääntyi happamaksi, joten hän kallistui ensimmäiseen vaihtoehtoon.
” Sen sä tosin taisitki jo tietää.” Kultaturkkisen hiiren kylmä sävy, sai pojan tämän vierellä painamaan hartioitaan kasaan.
” Et sittekää tainnu puhua hiuksistas, sillo aamulla.” Sateenkaaren kirjava nainen sylkäisi. ” Muuten täältä ei pääse.”
” Vaikutanko mä tosiaan niin epätoivoselta?” Throttle siristi silmiään.
Pox silmäili häntä sekunnin.
” Et. ” Hän sanoi. ” Mut jotain vikaa sun päässäs täytyy olla. Ei kukaan tervejärkinen koita hiippailla viiskyttuhatta volttia kaulassa, vangitsijansa perässä, jolla on virtakytkin.”
Throttle hymähti.
” Noh me marsilaiset tykätään tunnetusti haastaa tervejärkisyyden käsite.”
” Näemmä.” Pox naurahti ilottomasti.
Nainen kauhoi lopun muhennostaan sillä aikaa kun Throttle mietti miten saisi tästä irti tietoa, ilman että suututtaisi hänet. Lopulta kuitenkin se oli Driq, joka avasi keskustelun jatkon.
” Se tie vie kyllä niille vanhoille kaivoksille. Siihen vaan rakennettiin se aita, ettei meistä kukaan eksyis kartanon läheisyyteen.” Poika selitti.
Kaksikko siirsi katseensa nuoreen, joka sörkki muhennostaan ruokahaluttoman näköisenä.
” Eksyis?”
” Niin. Siinä oli ennen vaan semmonen polku, niiden kallioiden päälle. Niiden alapuolelta alkaa kartanon ’takapiha’. Sinne ei saanu mennä, eikä oikeestaan päässykkää ku nää pannat ruppes hälyt- AU!” Driq hiljeni. Hän nosti oikean jalkansa koukkuun ja tarkasteli jälkeä, jonka Poxin pitkät varpaankynnet olivat raapaisseet.
” Siinä meillä toinen, jolta hukassa tervejärki… ” Nainen väläytti hurjaa hammasrivistöään pojalle.” Ymmärräksä, et toi saa tätä menoa vielä surmansa?”
Driq painautui kasaan penkissään.
” Jos saan ni se on mun oma vika sitte.” Throttle risti kädet rinnalleen.
Pox jännitti leukapieliään ärtyneenä.
” Hyvä on sitte. Mut älä sano, ettei me varotettu.” Hän myöntyi lopulta. ” Kyllä, me päästiin aikasemmin sille kalliolle, josta näkee kartanon pihan. Mitäkö siellä sitte on? Noh, siellä on iso puutarha, uima-allas- eiku itseasiassa kaksiki - plus poreallas. Josta jälkimmäinen kuuluu vierashuvilalle, jonka takaseinä on melkeen kiinni siinä kalliossa.
Voitki varmaan arvata, että sen rakentamisen yhteydessä, ne teki sen aidan ja sulki sen vanhan kaivoksen. Koska kukapa herrasväki tahtois et heidän vieraat joutus kattelee jotain niinki masentavaa, ku orjia raatamassa?
Nykyään saadaan satikutia, jos tehään töitäkään sillä puolella peltoa, joka on sen aidan vieressä. Tyytyväinen?” Nainen kallisti päätään ja levitti silmiään.
Throttle nosti hitaasti lasinsa kasvoiltaan. Hän pyyhkäisi Poxin syljen niiden linsseistä, ennen kuin laski ne takaisin silmilleen.
” En oikeestaan. Mut tossa on hyvä alku.” Mies nyökäytti kiitoksen naiselle.
Pox murahti jotain, jonka Throttle oletti loukkaukseksi, nousi, poimi lautasensa ja asteli se kädessä ulos ovesta.
Marsilainen katseli naisen perään vain hetken, ennen kuin palasi tyhjentämään omaa lautastaan.
Kultainen hiiri söi, kuten oli vapaustaistelija aikanaan oppinut – suunkautta hengittäen ja niellen lähes pureskelematta. Vuodet Maassa olivat selvästi tehneet hallaa hänen kyvylleen syödä maistamatta. Viimeiset haarukalliset olivat tulla ylös, ennen kuin olivat vielä kerenneet alaskaan.
Throttle pakotti ne alas vesilasinsa lopuilla ja nousi.
” Ethän ole vihainen?”
Mieshiiri pysähtyi. Hän vilkaisi alas poikaan, jolla oli edelleen puoli lautasellista syömättä.
” Pox sanoi, että olisi parempi jos ei kerrottaisi. Ettet joutuis turhaan ongelmiin.” Driq puhui hiljaa, katse kokkareiksi muuttuneessa ruuassa.
Throttle laski kätensä pojan kapealle olkapäälle.
” En tietenkään oo. Yrititte suojella mua. Arvostan sitä.” Hän sanoi.
Nuori joreq uskaltautui nostamaan silmänsä hiirimieheen. Kohdatessaan tämän lämpimän hymyn, pojankin suupielet nousivat.
” Mut tulevaisuutta aatellen, kertokaa vaan kaikki mitä tiiätte. Pienempi todennäkösyys joutuu ongelmiin, jos tietää mistä niitä koituu.”
Driq nyökkäsi.
Throttle taputti pojan hartiaa ja asettui sitten ulko-oven taakse kerääntyneiden perään jonoon.
Heti ulos astuessaan, miehen katse hyppäsi sateenkaaren kirjavaan naiseen. Pox nojasi yösuojan seinämään. Marsilaisen huomatessaan, hän työnsi itsensä pystyyn.
Throttle nosti kätensä pystyyn.
” Driq kertoi.” Hän hymyili rauhoittavasti naiselle.
Poxin suupielet kävivät virneessä mutta laskeutuivat nopeasti.
” Senki, että mulla oli ennen siivet?”
Nainen käänsi selkänsä hiirimiehelle. Hän kiskoi paidan kangasta alaspäin, jolloin kaula-aukko siirtyi. Throttlen silmät suurenivat järkytyksestä.
Poxilla oli selässään valtavankokoinen arpi.
” Meillä on täällä aika iisiä. Joskus sitä vaan unohtaa… Ja sit käy näin. Vaikka siis ei kokoajan saadakkaa vitsasta, ei pidä kuvitella ettei sitä ois ollenkaan. Nää tyypit ei pilaile.” Nainen oikaisi paitansa ja kääntyi takaisin marsilaiseen päin.
” Älä unoha sitä.”
” Viittäkyttuhatta volttii on aika vaikee unohtaa.” Throttle kiskaisi kaulapantaa. Se piipitti protestiksi.
Pox naurahti.
” Tuuhan nyt. Me voida tässä koko yötä seisoskella!” Nainen tönäisi miestä toverillisesti olkavarteen.
” Tarkoitat varmaan päivää?” Hiirimies virnisti.
” Kukapa tietää?”

Throttle heräsi, kun huoneen ovi työnnettiin auki. Mieshiiri räpytteli sokeasti, etsiessään käsikopelolla patjan vierelle laskemia lasejaan. Hän kuuli askeleiden lähestyvän ja hetkeä myöhemmin lasit ojennettiin hänen käteensä.
Throttle kiitti.
” Seuraa minua.” Zawalan ääni sanoi.
Marsilaismies sujautti lasit nopeasti päähänsä ja nousi pystyyn.
Hän hiippaili ovesta ja sulki sen varovasti, jottei yhä unessa oleva Driq heräisi.
” Mistä on kyse?” Throttle kysyi, pukiessaan sähköshokki pantaa päälleen. Zawala odotti, että hän oli saanut sen kaulaansa, ennen kuin vastasi.
” Työkaluvaraston avain on kadonnut.”
” Miten se muhun liittyy?” Hiirimies ihmetteli astuessaan ulos kirkkauteen.
Throttle kohensi lasejaan. Ikuinen auringonpaiste ei lakannut yllättämästä.
” Te olitte Jin kanssa siellä ainoat eilen. Jompikumpi siis varmasti muistaa mitä sille kävi.” Zawala käveli rivakkaa tahtia ja vaikka Throttle oli tätä ainakin kymmenen senttiä pidempi, hänellä oli vaikeuksia pysyä tämän perässä.
Ei mennyt kauaa, kun mieshiiri kuuli korvia vihlovan ääneen ja ymmärsi Zawalan kiireen.
Leidi En Tacion oli palannut. Turvamiehet seisoivat yhä tämän selustansuojana, mutta sen verran hajallaan, että Throttle kykeni näkemään temperamenttisen emännän.
Mies ei tiennyt mitä oli odottanut, muttei ainakaan sitä. Ensinäkemällä nainen vaikutti pitkältä, mutta sitten Throttle huomasi, että viimeiset kolmekymmentä senttiä naisen pituudesta olivat pelkkää korvaa. Pitkät harmaapäädylliset korvat, nousivat valkoisesta hiuspyörteestä, joka levittyi kaikkialle kehoon valkeana turkkina.
Ja aivankuin puhtaan valkoinen karvoitus ei olisi ollut tarpeeksi huomiota herättävää, likaisen ruskeassa maastossa, nainen oli valinnut kaikista räikeimmän pinkin muovikartion hameeksi ja sille kaveriksi neon lilat paidan ja matchäävät kengät.
Asu muistutti hämmästyttävästi Modon ex-tyttöystävän Fransiscan omia.
Ikävä ehti palata marsilaismiehen mieleen vain hetkeksi, kun Zawala ilmoitti heidät saapuneeksi.
” Oli jo aikakin!” Nainen kiekaisi.
Throttlen puristi sormiaan nyrkkiin. Miten joku saattoikaan kuullostaa niin tärykalvoja raastavalta?
Hiirimies ei taaskaan tiennyt mitä oli kuvitellut naisen naamasta, mutta sen hän tiesi, ettei ikinä olisi kuvitellut jonkun sennäköisen kuulostavan aivan flunssaiselta urkupilliltä.
Moni kakku päältä kaunis, Throttle ajatteli silmäillessään naisen kasvoja.
Tämä näytti ihmeellisen paljon marsilaiselta. Vain korvat olivat erilaiset, kuono pienempi ja silmät suuremmat. Eikä tällä ollut tietenkään antenneja.
Ärtymys naisen kasvoilta laukesi välittömästi, kun heidän silmänsä kohtasivat. Throttle seurasi kuinka tämä silmäili hänet useamman kerran päästä varpaisiin. Tosinaan tämän katse viipyi jossain reisien seudulla, mutta palasi tutkimaan muitakin kehon osia aina lopulta.
” En muistakaan nähneeni sinua aiemmin, muru. Milloin me olemme sinut hankkineet? Ja mikä tärkeämpää, miksi minulle ei kerrottu?” Nainen kikatti itsekseen. Yksi pistävä silmäys häneltä  Zawalan suuntaan tosi paljasti, ettei hän ollut lainkaan huvittunut.
” Tämä on Throt-”
Valkoturkkinen nainen nosti kätensä pystyyn vaientaakseen puhujan.
” Hän osaa varmasti puhua itsekin.” Hän virnisti flirttailevasti mieshiiren suuntaan.
Nainen lähestyi marsilaista hitain askelin. Turvamiehet astuivat sivuun, jotta tämä pääsi aivan miehen lähelle. Throttle vaihtoi epämukavana painoa jalalta toiselle.
” Mikä onkaan nimesi, kulta?”
” .. Throttle.”
Hurja virne levisi salaman lailla naisen kasvoille.
” O ho ho hooo.. Mikä ääni!” Tämä kehräsi.
Throttle risti kätensä selkänsä takana. Nainen tuskin tottelisi jos hän pyytäisi tätä perääntymään hieman, eivätkä elävät tankit hänen takanaan arvostaisi, jos hän itse siirtäisi tämän kauemmas.
” Leidini?” Zawala pyysi valkoturkkisen naisen huomiota.
” Niin?” Tämä vastasi, irrottamatta kuitenkaan katsetta kultaturkkisesta hiirestä.
” Se avain?”
” Mitä siitä?”
” Throttle on se toinen, joka oli täällä Jin kanssa eilen. Ja jos hän ei tiennyt avaimesta..?” Zawala yritti.
” Niin niin... Otitko sinä siis sen avaimen, hunajaiseni?” Nainen nousi varpailleen ja pääsi siten melkein marsilaisen suun tasolle.
Throttle ei voinut enää estää itseään ja nojautui kauemmas.
” En rouva. Mut autan mielellään sen ettimisessä.” Hän vastasi jäykin huulin.
Miehellä oli paha tunne, että tilaisuuden tullessa nainen työntäisi epäröimättä kielensä niiden välistä.
” Tottakai autat. Olenhan leidisi.” Nainen kikatti jälleen.
Throttle pysäytti irvistyksen. Hän siirsi äkkiä katseensa Jihin, joka oli yhä polvillaan maassa. Sinisuomuisen naisen kasvoissa ei ollut yhtään enempää tunnetta kuin koskaan muulloinkaan, mutta tämän katseesta paistoi aito epäusko.
” Mitä te siis seisotte siinä? Etsikää se avain!” Nainen äyskähti.
” Kyllä, rouva!”
Turvamiehet, Zawala ja Ji hajaantuivat kaikki etsimään avainta. Throttlekin yritti, muttei saanut otettua askeltakaan. Valkea nainen piteli häntä tiukasti kädestä.
” Et sinä. Sinä saat jäädä pitämään minulle seuraa.” Hän hymyili innostuneesti marsilaiselle.
Naisen lukitessa hänen kätensä otteeseensa, Throttle tajusi, että tämä saattaisi olla avain hänen pakoonsa.

Täähän vaikuttaa tosi makeelta tilanteelta . Saas nähdä miten Turbo selviää tästä

Osa 3: Metsä ( Vinnie)
Kirjoittaja: HöpöHamsu
Beta: Pahgiz & Zakkusy
Päähenkilöt/Paritukset: Vinnie
Yhteenveto: Vinnie on päätynyt suuren, hiljaisen metsän keskelle. Yksinäisyys kalvaa marsilaista, mutta onneksi hänellä on sentään pyöränsä.


Vinnie mutristeli suutaan tyytymättömänä, kun tiheä aluskasvusto kietoi jälleen itsensä hänen pyöränsä takarenkaan ympärille.
Mieshiiri kohensi otettaan sarvista ja kiskaisi prätkää eteenpäin.
Kasvien varret napsuivat katkeillessaan.
” Ja matka jatkuu…” Vinnie hengähti ääneen.
Ympäröivä viidakko vastasi hiljaisuudella. Mieshiiri pudisteli hartioistaan epämukavan tunteen, jonka se aiheutti.
Vinnie ei edes muistanut, milloin oli viimeksi tuntenut mitään vastaavaa.
Ehkä joskus silloin vapaustaistelija aikoina, kun he olivat saaneet tiedon plutolaisjoukkojen hyökkäyksestä liian myöhään ja saapuneet kaiken ollessa jo ohi.
Tuhkaksi räjäytetyssä kaupungissakin oli tosin enemmän ääniä, kuin tässä viidakossa jonne Limburgerin laite oli hänet paiskannut.
Vinnie oli kuljeskellut ympäriinsä parin päivän ajan, muttei ollut kuullut pihaustakaan. Edes normaaleja luonnon ääniä, kuten tuulen huminaa tai lehtien kahinaa.
Mies ei tiennyt johtuiko se valtavista, kerrostalojen korkuisista, paksurunkoisista puista, jotka levittivät tiheät oksistonsa yhtenäiseksi peitoksi taivaalle, vai näiden oksilta valuville runsaslehtisille köynnöksille, mutta hänellä oli vahva tunne, että niistä jompikumpi eristi ympäristön äänet.
Hän oli yrittänyt täyttää hiljaisuutta puhumalla itsekseen, mutta oli luopunut siitä, huomattuaan kuinka paljon yksinäisemmäksi hän tunsi itsensä, niin tehdessään.
Kasvit, jotka eivät päästäneet ääniä lävitseen, jättivät hänen sanansa roikkumaan ilmaan ja siten painostivat hiirimiehen pikkuhiljaa vaitonaiseksi.
Vinnien suusta karkasi huokaus.
Se kuulosti melkein huudolta.
Mies ei muistanut sitäkään, milloin olisi viimeksi ollut niin yksin.
Milloin oli viimeksi ollut erossa veikoistaan, yhtä pitkään.
Vinnie nosti katseensa kasvien peittämälle taivaalle miettiessään. Hän oli nähnyt Modoa ja Throttlea lähes päivittäin aina yhdeksänvuotiaasta lähtien. Se teki kolmetoista yhteistä vuotta, joista viimeisimpänä kolmena hän oli kohdannut molemmat ainakin kerran päivässä.
” Ihmekkös tuntuu niin oudolta..” Vinnie naurahti ääneen.
Ja katui sitä välittömästi.
Kasvit kiersivät itsensä jälleen pyörän ympärille.
Valkea marsilainen kiskoi useamman kerran, mutta näiden varret olivat kestävämpää tekoa.
Ärtyneesti puhisten, mies laskeutui polvilleen ja repi jokaisen kiinnitarrautuneen kasvin yksitellen, kunnes jäljellä ei ollut enää yhtäkään.
Viimeiset kuolleet varret, Vinnie viskasi raivoissaan menemään. Mies katsoi niiden ilmalentoa, vihasta puuskuttaen. Ne laskeutuivat kauas pusikkoon. Pensaiden oksat heiluivat äänettömästi hetken ja jäivät sitten taas seisomaan paikoilleen.
Vinnie kääntyi takaisin prätkänsä puoleen.
Hän katseli koskematonta kasvimerta, joka odotti häntä edessäpäin. Sen epätasainen pinta ei rikkoutunut edes puiden rungoista. Erilaiset köynnökset ja sammaleet kiipesivät ahnaasti niitä pitkin, yrittivät vetää ne upoksiin.
Vinnie seurasi katsellaan kasveja ja huomasi, etteivät ne jaksaneet nousta edes alemmille oksistoille.
Mitenköhän on…? Marsilaismies silmäili välimatkan maasta oksalle.
Siinä vaikutti olevan useampi kymmenkunta metriä, mutta yrittänyttä ei laitettu.
Vinnie käänsi pyöränsä keulan puuta kohti ja sääti sitten kiintokoukun laukaisevaa piippua, ennen kuin ampui.
Koukku singahti matkaan. Valkoturkkinen hiiri seurasi jännittyneenä, kuinka se kohosi korkeammalle ja korkeammalle, kunnes lukittautui paikoilleen paksusta alaoksanrungosta kasvavaan pienempään oksanhaaraan.
Jes!
Vinnie loikkasi pyöränsä kyytiin ja iski sisään kelauksen päälle.
Puu narisi ja naksahteli vaikean kuuloisesti, mutta ei antanut periksi, kun moottoripyörä ajajineen hilautui koukun varassa ylöspäin.
Päästäkseen oksan päälle, hän kytki viimeisillä metreillä rakettimoottorit nostoavuksi ja kytki kelauksen pois.
Koukku vapautti otteensa kalahtaen, sillä samalla hetkellä, kun Vinnie tasapainotti pyöränsä oksalle.
Massiivisen kokonsa takia, puun oksat olivat yhtä leveitä kuin jättiläispunapuun runko. Toisin sanoen ne kävivät täydellisesti tiestä.
Vinnie polkaisi pyöränsä käyntiin uutta intoa puhkuen. Hän huudatti moottoria, nauttien kuinka sen ärhäkkä murina repi läpi ympärillä vallitsevan hiljaisuuden.
” Oujee, universumin kovin prätkäjätkä on satulassa taas!” Marsilainen ulvoi, vapautti kytkimen ja väänsi kaasun pohjaan.
Pyörä suorastaan lensi eteenpäin. Vinnie nauroi hullun lailla, loikkiessaan oksalta toiselle.
Valtavat puut eivät kasvaneet aivan vieri vieressä, mutta levittivät oksistonsa niin laajalle, ettei niillä hyppimiseen vaadittu edes paljoa vauhtia.
Tää on aivan liian iisiä! Saisko tästä mitenkää mielenkiintosempaa? Vinnie ajatteli.
Samassa hän näki yhden puun kauempana edessä. Sillä oli kaksi oksaa, jotka kurkottivat hänen suuntaansa, mutta vain toiselle hän saattoi päästä yksin vauhdin voimalla. Taaempana sijaitsevalle oksalle sitä tarvittiin enemmän, kuin hänen pyörällään oli antaa.
Vinnie virnisti mielissään uudesta haasteesta.
Hän väänsi lisää kierroksia moottoriin ja kytki rakettimoottorit hypätessään. Sillä hän sai jonkin verran lisäpituutta, muttei vieläkään tarpeeksi.
Vinnie poimi nopeasti rinnan päällä kulkevilta asevöiltään yhden valoammuksen, naksautti sen sinetin rikki ja heitti sen ylemmillä oksilla killuville köynnöksille. Sieltä vapautui yksi, jonka avulla hän sai heilautettua itsensä viimeiset metrit.
” AHAHAOOOUUU!” Mies laskeutui takarenkaalleen, hurjasti tuulettaen. ” Kumpa veikat ois näkemässä tän!”
Ikävöivä ajatus päättyi kuitenkin kohtalokkaaksi marsilaiselle hurjapäälle. Hänen keskittymisensä herpaantui vain sekunninpuolikkaaksi, mutta hiirimiehen lentäessä eteenpäin hurjaa vauhtia se riitti. Epämuodostuma oksassa ohjasi renkaan liian lähelle reunaa ja ennen kuin hiirimies ehti ajatella sitä, saati korjaamaan ajolinjaa, hän lensi moottoripyörineen yli laidan.
Vaistomaisesti Vinnie tarttui ensimmäiseen köynnökseen, johon kätensä sai. Hän heilahti sen varassa eteenpäin jonkun matkaa, ennen kuin se napsahti poikki.
” AAAAH!” Hiirimies ehti pudota useamman metrin, kunnes sai kiedottua sormensa uuden ympärille.
HUH! Vinnie katseli silmät suurena kaikkea sitä tyhjää ilmaa, joka hänen jalkojensa ja maan väliin mahtui.
Tässähän ois voinu käydä vaikka huonosti. Mitenköhä mun prätkä?
Marsilainen joutui etsimään hetken, ennen kuin paikansi moottoripyöränsä roikkumassa yhtä lailla tukevampien kasvinvarsien varassa. Köynnökset olivat sotkeutuneet sen ympärille ja pelastaneet sen iskeytymästä maahan.
Vinnie oli juuri pohtimassa miten saisi sen alas, kun kuuli yläpuoleltaan sarjan äänekkäitä napsahduksia. Hän nosti katseensa ja näki, kuinka prätkää pitelevien kasvien varret antoivat periksi yksitellen.
Moottoripyörä valui aluksi hitaasti, mutta mitä useampi köynnös petti, sitä nopeammin se maata lähestyi. Viimeisillä metreillä viimeinenkin katkesi ja se rysähti aluskasvuston joukkoon.
Hiirimies irvisti äänelle.
Toivottavasti ei käyny pahasti.
Vinnie kiepautti jalkansa köynnöksen ympärille ja lähti laskeutumaan. Hän oli jo melkein turvallisen matkan päässä maasta, kun kuuli yläpuoleltaan äänen. Se ei ollut juuri kuiskausta kovempi, eikä hän aluksi edes uskonut kuulemaansa todeksi, kunnes se toistui.
” Varo!”
Marsilaismies kurkotti kaulaansa, nähdäkseen puhujan, mutta samassa hetkessä hänen kiinnipitelemänsä köynnös nytkähti ja katkesi.

Seuraavan kerran kun hiirimies tuli tajuihinsa, hän kuuli ympäriltään hiljaista puhetta.
” Varovasti nyt, Linlin!” Yksi ääni sihahti.
” Höpsis! Hän otti aimo tärskyn. Tuskin siis tokenee vielä hetkeen...” Toinen vastasi.
Vinnie ei ollut uskoa korviaan. Miehen päässä humisi vielä aika lailla, mutta hän päätti yrittää avata silmiään. Ne olivat kuitenkin vielä liian raskaat, joten hän jäi kuuntelemaan keskustelua, joka koveni pikkuhiljaa. Sanat ja äänet selkenivät, kuin radion taajuutta säätäessä.
” Sitä suuremmalla syyllä! Lähdetään kun vielä keretään! ”
” Olet pelokkaampi, kuin vastasyntynyt molleo, Nai’hi. Tule nyt! Pieni vilkasu vaan.”
Lehdet marsilaismiehen yläpuolella kahisivat, kun hahmot liikkuivat lähemmäs.
” Ompa hän iso!” Toinen äänistä ihmetteli.
Vinnie ei voinut olla loukkaantumatta äänensävystä, joka oli kaikkea muuta kuin mairitteleva.
Iso? Hyvin rakennettu ehkä, mutta että iso- enpä usko. Hän tuhahti mielessään.
” Hän on ulkolainen, Linlin. Totta kai, hän on. Voidaanko nyt lähteä?”
” Ei ihan vielä… Vau, katso mitkä hampaat! Ja häntä! Niin kapea..”
” Mitä hänellä on naamassa?”
Komeutta? Upeutta? Täydellisyyttä? Senku valitset.
” En tiedä… ”
Vinnie tunsi paineen maskinsa päällä, kun toinen puhujista kosketti sitä. Hänen teki mieli käskeä tätä irrottamaan otteensa, mutta silmäluomet tuntuivat vieläkin hieman jäykiltä, eikä mies tahtonut pelästyttää puhujia vastaamalla, ennen kuin oli nähnyt nämä.
” Ehkä hän onkin robotti? Voisimme viedä hänet kylään ja-”
” EI! On tarpeeksi paha, että me törmäsimme häneen! Jos joku muu saa tietää hiiskulehdosta löytyneestä ulkolaisesta, joudumme varmasti uudestaan karanteeniin!”
” Olet oikeassa. ”
” Kiitos!”
” Ja juuri siksi, meidän pitäisi piilottaa hänet!”
” Piilottaa? Minne muka? Hän on valtava! Ole nyt järkevä, Linlin...”
Okei toi on jo törkeetä… ’Valtava’  - kissanviikset!
” Minähän olen! Jos jätämme hänet tänne, hänet huomataan kyllä aikanaan - sillä kuten sanoit hän todella on massiivinen. ”
Nyt riittää! Valkea marsilainen keskitti kaiken tahdonvoimansa ja pakotti luomensa erilleen.
Maailma oli hetken aikaa pelkkää sumua, mutta saatuaan kammettua silmiään enemmän auki, ympäristö alkoi pikkuhiljaa kirkastua.
Heti ensimmäisenä, Vinnie etsi katseellaan keskenään väitteleviä puhujia. Hän oli kuullut äänet hyvin läheltä, joten oletti näiden seisovan hänen edessään.
Mies ei kuitenkaan nähnyt ympärillään ketään.
Huh? Oisin voinu vannoa…
” Tee mitä lystäät, mutta älä tule sanomaa, etten varottanu!” Ääni ärähti, aivan hänen oikean korvansa yläpuolella.
Vinnie taivutti niskaansa.
Noin puolikkaan metrin päässä hänen päästään seisoi kaksi hahmoa, jotka mies välittömästi oletti kokonsa puolesta lapsiksi. Molemmat olivat yhtä pitkiä, pääosin vaaleanruskeita väritykseltään, lukuun ottamatta tummemman ruskeita, sekä vihreitä läiskiä ja juovia, jotka valuivat päälaelta heidän selkäänsä pitkin raajoihin. Häntä oli molemmilla paksumpi kuin käsivarsi ja haarautui loppupäässä kahdeksi pisaranmuotoiseksi pallukaksi.
Vaatteita ei väljiä housuja lukuun ottamatta löytynyt kummaltakaan.
Vinnie jäi katselemaan ihoon painettuja sekalaisia kuvioita.
Ei tarvii paljoo miettiä maastoutumista täällä, hän ajatteli vaikuttuneena.
” Hyvä! Senkun menet!” Linliniksi kutsuttu lapsi huusi toiselle, kun tämä käänsi selkänsä ja lähti marssimaan takaisin metsään.
Hän mutisi vielä jotain itsekseen, kun kiepsahti jälleen Vinnien suuntaan.
” Hei.” Marsilainen virnisti itsevarmasti.
Hän ehti rekisteröidä lapsen kasvonpiirteistä vain suuren soikion muotoisen nenän, päälaelta kasvoille valuvat juovat ja kapeat silmät, jotka suurenivat järkytyksestä tämän nähdessä valkean hiiren olevan hereillä. Lapsi käännähti äkkiä kannoillaan ja lähti ystävänsä nimeä kirkuen juoksemaan samaan suuntaan, minne tämä oli hetki sitten lähtenyt.
Vinnien naama venähti. Hän kampesi äkkiä itsensä pystyyn.
” Hei, älä mene! Mä tahdon vaan jutella!” Valkoturkkinen marsilainen huusi.
Mies juoksi lapsen perässä aina ensimmäisen paksurunkoisen puun luo. Tämä loikkasi sen runkoon kiinni ja lähti kiipeämään hurjaa vauhtia kohtisuoraan.
Vinnie yritti matkia tätä, mutta ei onnistunut pitämään kaarnasta kiinni. Hän liukui alas, välittömästi saadessaan puusta otteen.
Mies katsoi epätoivoisena ylöspäin, lapsen ja ainoan mahdollisuutensa selvittää mihin ihmeeseen oli laskeutunut, katoavan aina vain kauemmas.
Viimeisenä oljenkortenaan, marsilaismies työnsi kehoaan ylemmäs, kurotti kätensä ja nappasi lapsen perässä liehuvasta hännästä.
” Ääks!”
He putosivat molemmat aluskasvuston sekaan.
Linlin yritti iskusta toivuttuaan uudemman kerran pakoon, mutta Vinniellä oli yhä ote tämän hännästä.
” Älä syö minua! Ole kiltti!” Lapsi rukoili.
Hiirimies nousi hämmentyneenä.
” Mitä sä sössötät, enhä mä-!”
Vinnie ei ehtinyt päättää lausettaan, kun jotakin iskeytyi hänen selkäänsä. Hän käänsi päätään ja ehti juuri ja juuri nähdä toisen lapsen selässään, kun tämä huitaisi häntä päähän jollain.
” Päästä Linlin mokoma turjake!” Hän kiljui, hakatessaan miestä.
Iskut eivät varsinaisesti sattuneet, mutta osuessaan aivan antennien viereen, Vinnie tunsi inhottavan tuntuisen paineen sykkivän aivoista aina selkärankaa pitkin hännänpähän saakka.
” Hei, lopeta! Mitä sä-? Mä en aijo teille mitään pahaa! AU!”
Mieshiiri räpytteli silmää, johon uusin isku oli osunut.
Tää riittää! Vinnie kietoi häntänsä selässään roikkuvan lapsen keskivartalon ympärille ja veti tämän pois kimpustaan.
” Rauhotu jo! Mä haluun vaan tietää mihin hittoon, mä oon laskeutunu. En aio satuttaa tai varsinkaan syödä teistä kumpaakaa.”
Marsilainen odotti, että molemmat olivat kokonaan rauhoittuneet, ennen kuin laski irti otteensa.
Linlin ja tämän ystävä silmäilivät häntä epäilevästi.
” Hiiren kunnia.” Vinnie vannotti vielä ja nosti kämmenensä sen merkiksi.
” Mennään!” Miehen kimppuun hyökännyt lapsi kuiskasi. Hän kiskaisi ystävänsä liikkeelle.
” Ei odottakaa!” Valkea hiiri astui pikaisen askeleen, mutta perääntyi jälleen, kun näki lasten kavahtavan taemmas.
” Voisitteks ees kertoa mikä tää paikka on? Tai missä lähin kaupunki on?” Hän pyysi.
Lapset katsoivat toisiinsa.
” Älä edes ajattele sitä.” Toinen murahti.
” Tämä on hiiskumetsä.”
” Voi Jumalat...”
” Ja lähin kaupunki on noin neljäkymmentätuhatta iginoa, tuohon suuntaan.” Linlin osoitti oikealle puolelleen.
Vinnie seurasi katseellaan tämän ojennettua kättä.
Takasin pöpelikköön? Mieshiiri irvisti.
” Ööh, ei sinne sattuis kulkemaa yhtää motaria?” Hän kysyi lapsilta, jotka kurtistivat kulmiaan kummalle sanalle.
Eli siis ei.
Vinnie huokaisi syvään.
” Noh, kiitti vaan avusta kaverit. Lippu korkeella!”
Marsilainen lähti marssimaan takaisin prätkälleen. Kasvien kovasta vastustuksesta huolimatta, hän onnistui patikoimaan sen luokse vain kymmenessä minuutissa.
Mies tarkisti pyörän vauriot nopeasti. Runko oli painautunut hieman kasaan keulasta ja maalipinta halkeillut useammasta kohtaa, mutta vauriot olivat ihmeellisen pieniä, jos otti huomioon, kuinka korkealta se oli pudonnut.
Ei oo marsilaisen käsityön voittanutta. Vinnie taputti moottoripyörän satulaa tyytyväisenä.
” Onks toi moottoripyörä?”
Miehen koko keho jäykistyi säikähdyksestä.
Linlin laskeutui puusta köynnöstä pitkin anteeksipyytävä hymy kasvoillaan.
” Sori, ei ollu tarkotus säikyttää.” Hän sanoi.
” Tiiät mikä prätkä on, muttet motaria?” Valkea marsilainen tuhahti huvittuneena.
” Meilläpäin ajetaan vaan radoilla… Ootko sä hyväkin?” Lapsi uteli.
” Hyvä?” Vinnie puuskahti. ” Kuulehan ipana, mä oon paras prätkäilijä koko universumissa! Mulla on siitä pystiki todisteena.”
Linlin loikkasi köynnökseltä miehen viereen juurakolle. Vinnie joutui painamaan leuan rintaansa, voidakseen pitää katseensa lapsessa, joka oli juuri ja juuri häntä puoleen reiteen.
” Ootko kisannut Galaksien välisissä?!”
Valkoturkkinen hiiri astui kauemmas lapsesta, jonka silmiin oli ilmestynyt kummallinen eläimellinen kiilto.
” En oo viel kerenny. Meillä puhkes kotipuolessa sota ja mua tarvittiin taistelukentällä liikaa, jotta oisin voinu mennä poimimaa senki pokaalin kokoelmaani. ” Vinnie selitti.
” Mutta aiot hankkia sen?” Linlin tiukkasi.
Mies nyökkäsi.
” Heti ku vaan kerkeen.”
Marsilainen työnsi pyöränsä liikkeelle, mutta kuuli pian huudon takanaan.
Hän kääntyi ja näki Linlinin jälleen nousseen köynnöksille, ollakseen samalla tasolla hänen kanssaan.
” Sulla menee useempi päivä, jos kävelet metsän halki. Mä voin neuvoa nopeemman reitin, jos sä suostut vastapalveluks näyttämään sun ajotaidot. Mitä sanot?”
” Sori skidi, mut mun prätkää ei oo rakennettu ihan tän luokan maastoajoon.” Vinnie potkaisi tiheäoksaisia varsia, jotka peittivät maanpintaa. ” Menee viel kone sököks.”
” En tarkottanu täällä. Meillä on rata ihan kylän vieressä. ” Linlin nyökäytti päällään kotikylänsä suuntaan.
Marsilainen katsahti tiheikköön, ennen kuin kääntyi nyökkäämään lapselle.
” Näytä tietä.”

Linlin johdatti häntä pitkän matkan metsän halki. Vinnie ei ymmärtänyt miten lapsi suunnisti puiden välissä, kun nämä näyttivät lähes identtisiltä toisilleen. Jotenkin he kuitenkin pääsivät suurelle aukealle, jolla hiekoitettu rata kulki.
” Tässä se on!” Lapsi loikkasi köynnökseltä maahan marsilaismiehen vierelle. ” Mitäs pidät?”
Valkea hiiri antoi katseensa kulkea kentän laidasta laitaan. Rata koostui muutamasta suorasta, useammasta sarjasta tiukkoja mutkia, sekä yhdestä rytmialueesta ja bermistä.
Se ei siis ollut suuren suuri, hänelle, mutta viisikertaa pienemälle lapselle hänen jaloissaan, se varmasti vastasi samaa mitä kunnon stadion rata hänelle.
Alue oli myös selvästi ollut aiemmin osa metsää ja vain tyhjennetty puista, sekä muusta kasvillisuudesta, sillä maa punaruskean hiekkaradan ympärillä (sekä varmasti myös alla) oli pääasiassa multaa.
Vinnie polvistui. Hän tunnusteli hetken maanpintaa kädellään.
Kuivahko. Antaa varmaan periks helposti.
” Ei ihanteellinen, mut kelpaa.” Marsilainen pudisteli kätensä, ennen kuin heitti jalkansa satulan yli ja kytki visiirinsä.
” Jos oisin sä, ottaisin pari askelta taaksepäin. ” Vinnie virnisti, polkaistessaan pyöränsä käyntiin.
Linlin hätkähti moottorin karjaisua, niin että hänen kehonsa otti automaattisesti takapakkia.
Valkea marsilainen näki tämän reaktion sivusilmällään, jolloin virne tämän suupielissä leveni.
Vinnie antoi moottorin huutaa ja takarenkaan kuopia maata hetken, kunnes vapautti kytkimen. Punainen pyörä lennähti eteenpäin kuin salama.
Ensimmäinen suora loppui, ennen kuin hiirimies oli edes päässyt kunnolla vauhtiin.
Ei tosiaan ihanteellinen, Vinnie mutristi suutaan hieman kääntäessään tiukan vasemman. Pehmeä maa luisti renkaiden alla, juuri niin kuin hän oli olettanutkin. Kääntyessä perä uhkasi luisua liikaa eteen. Valkea hiiri oli kuitenkin tottunut hankalampaankin maastoajoon, joten korjasi ajolinjansa nopeasti.
Marsilainen suoritti mutkat vaivattomasti mutta pääsi kunnolla elementtiinsä vasta bermin luona. Vinnie nojasi taaksepäin tullessaan multaseinämän luo ja siirsi sitten painonsa nopeasti pyörän etupäähän, jotta sai lisää vauhtia edessä siintäviin hyppyreihin.
Marsilaismies väänsi kaasua ja moottori vastasi muristen.
Vinnien suupieli kurtistui hieman, kuullessaan siitä puuttuvan tietynlaisen terän. Ensimmäinen hyppy jäikin hieman lyhyeksi, eikä hän päässyt niin pitkälle kuin oli toivonut. Valkea hiiri oli tosin varma, että ellei hänen pyöränsä olisi ottanut aiemmin osumaa hän olisi halutessaan päässyt koko kolmihuippuisen rytmialueen yli yhdellä hypyllä, nykyisen kahden sijasta.
Hiirimies pysäytti maaliviivalle hieman ärtyneenä itselleen virheestä, joka oli vaurioittanut hänen pyöräänsä. Hän unohti kuitenkin pian harmituksensa, kun Linlin juoksi hänen vierelleen.
” Se oli aivan uskomatonta!” Lapsi hihkui.
Vinnie kohautti harteitaan muka-vaatimattomasti.
” Ku sen osaa, ni sen osaa. ” Hän hymisi, mielissään lapsen ihailusta.
” Sinun on näytettävä uudestaan, niin että Nai’hi, Kalana ja muutkin näkevät!”
Sen sanottuaan Linlin pinkaisi lähimmän puun luokse ja nousi köynnöksille.
” Hei, mites se sopimus-!” Marsilaismies koitti huutaa lapsen perään, mutta turhaan. Tämä oli jo kadonnut jonnekin oksiston sekaan.
Huokaisten Vinnie polvistui pyöränsä vierelle.
Ainakin hän voisi käyttää tämän ajan hyödyksi ja koittaa selvittää, missä sen osassa oli vikaa.

Vinnie oli juuri saanut tarkistettua kaikki ohjaukseen ja virranjakamiseen liittyvät johdot, kun tunsi olkapäällään napautuksen.
Hän käänsi hieman päätään ja näki Linlinin hymyilevän leveästi.
” Näytätkö nyt uudestaan?” Lapsi pyysi.
Valkoinen marsilainen vilkaisi taakseen, odottaen näkevänsä siellä ’muut’, mutta Linlin seisoi yksin.
Vinnie oli aukaisemassa suutaan kysymykseen, kun lapsi painoi nyrkkinsä hänen leukansa alle ja ohjasi hänen katseensa ylös puihin.
Useampi kymmenen silmäparia loisti lehtien seasta.
” He eivät uskaltaneet tulla lähemmäs.” Linlin selitti.
Hiirimies naksautti johtoja suojaavan luukun takaisin kiinni ja nousi.
Lapsi perääntyi pyytämättä, kun marsilainen loikkasi satulaan.
Vinnie mietti hetken, kannattiko hänen revitellä pyörän moottoria, jos häntä pelättiin jo nyt, mutta päätti sitten, että se kuului hänen tyyliinsä ja oli osa showta.
” Näytetään niille, muru!” Mieshiiri hyrisi, taputti prätkänsä tankkia ja polkaisi sitten sen päälle.
Puissa kohahti, kun moottorin jyrinä räjähti läpi hiljaisuuden.
Vinnie ei keskittynyt tällä kertaa nopeuteen, vaan koitti selvittää radan mahdollisimman näyttävästi, temppuilemalla joka välissä.
Suorilla hän nosti etupyöränsä ilmaan. Mutkat hän suoritti niin jyrkissä kulmissa kuin mahdollista. Bermillä hän liukui koko seinämän matkan ja ensimmäisessä hypyssä heitti voltin pyöränsä kanssa.
Kun Vinnie pääsi takaisin radan alkuun, häntä oltiin sankoin joukoin vastassa.
Moottoriurheilu taitaa olla suosittua. Hyvä maku, sitä ei voi kiistää, hiirimies hymyili leveästi ympärillään parveilevalle joukkiolle.
He kaikki olivat Linlinin näköisiä ja aika lailla kokoisiakin, jolloin marsilainen tajusi, ettei tämä välttämättä ollutkaan lapsi.
Hiirimiehen epäilykset varmistuivat oikeiksi, kun harmaantunut versio Linlinistä ilmestyi hänen viereensä.
Mies nosti kätensä, jolloin kaikki ympärillä hiljenivät kuuntelemaan.
” Minä olen Kalalenana, Keluloamaloa kylän neineiden johtaja. Kuka sinä olet ja mikä sinut tuo Loilleineineaan?” Hän kysyi.
Kaikki nojautuivat lähemmäksi, kuullakseen mitä marsilainen vastaisi.
Valkoturkkinen hiiri vaihtoi painoa jalalta toiselle. Pienten olentojen järkähtämätön tuijotus tuntui yllättävän kiusalliselta.
” Ööh.. Mä oon Vinnie ja mä oon täällä, koska yks paksu plutolaispomo pääs yllättää mut jollain siirtosäteellä.”
Yleisöstä kuului joukko järkyttyneitä hengenvetoja ja sitten supinaa ’plutolainen?’ ’ Sanoiko hän todella plutolainen?’.
” Olet plutolaisten vihollinen?” Kalalenana kurtisti marsilaiselle kulmiaan.
” No en ainakaa ystävä. ” Vinnie naurahti. ” En haluis ylpeillä, mut plutolaishallinto luokittelee mut alfa-ysikasi tason turvallisuusuhaks.” Hiirimies virnisti ylpeästi.
” Ja se perustuu mihin, tarkalleen ottaen?”
Marsilaismiehen suupielet laskivat hieman. Hän katsahti kummissaan vanhaan, lyhyenläntään olentoon, joka oli hänen huomaamattaan siirtynyt samalle tasolle hänen kanssaan, nousemalla kahden nuoremman neinein olkapäille.
” En mä tiiä. Kai siihen miten vaikee mut on listiä suhteessa siihen, miten paljon tuhoa saan halutessani aikaan. ” Vinnie kohautti olkiaan.
Sodan aikana vapaustaistelijat olivat onnistuneet viemään eräästä plutolaisaluksesta tietokoneen, jonka kovalevyltä he olivat saaneet käyttäjätiedot ja salasanat, joilla murtautua Pluton hallituksen tietokantaan. Sieltä he olivat monien tarkkaan varjeltujen salaisuuksien lisäksi saaneet käsiinsä näiden turvallisuuspalvelun laatiman uhkaraportin, jossa eri marsilaistahot oli listattu ja jaettu kategorioihin vaarallisuutensa mukaan.
Vinnie ei ollut koskaan ollut kiinnostunut tarkoista kriteereistä, joiden perusteella jako tehtiin. Hän tiesi vain, että vapaustaistelijana kuului automaattisesti alfa luokkaan ja että oli ainoa omassa numerojakeessaan. Vain Throttle ja Stoker, sekä muutama muu vapaustaistelija ryhmien johtaja oli luokiteltu ’ysiysiksi’ eli häntä ’vaarallisemmiksi’, mutta mies uskoi, että johtajat saivat automaattisesti korkeamman tason, jonka tähden hän ei kuulunut heihin.
Kalalenana nyökytteli prosessoidessaan kuulemaansa.
” Kalinlinoe kertoi, että yrität päästä kotiin. Onko kotiplaneettasi kaukanakin?” Vanhus avasi suunsa hetken hiljaisuuden jälkeen.
” Jaa a.” Vinnie raaputti niskaansa. ” Riippuu missä tää Lollinele- ööh… Loilinee-”
”  Loilleineinea.” Kalalenana avusti.
” Nii se, sijaitsee.”
” Meidän tähtemme on AU kolme-viisi-kuusi-yksi-yhdeksän-kolme… Ilmeestäsi päätellen, se ei taida olla kovin lähellä omaasi?” Vanhus loi tietävän katseen marsilaiseen, joka pudisti päätään.
” Se ei taida edes näkyä tänne. Etäisyyttä on varmasti lähemmäs viiskytä valovuotta.” Valkoturkkinen marsilainen tunsi omien sanojensa painavan ikävää syvemmälle hänen rintaansa.
Hän oli aivan hirvittävän kaukana kotoa.

Keskustelu päättyi Kalalenanan ilmoitukseen, että hän aikoi kysyä planeettansa johdolta, miten menetellä marsilaisen kanssa, mutta toivotti tämän toistaiseksi asumaan kylään.
” Kalinlinoe ja Naniahiah pitävät sinusta huolta siihen asti.” Vanhus viittasi nuoriin neinei miehiin vierellään.
Linlin hymyili hiirimiehelle innostuneesti, Nai’hin näyttäessä hänen vierellään lähinnä kohtaloonsa alistuneelta.
He johdattivat Vinnien ’talolleen’, joka paljastui yhdelle paksummalle oksalle rakennetuksi puumajaksi.
Rakennus muistutti muodoltaan kelloa. Kapea katto, josta seinät pyöristyivät ulospäin, kunnes kohtasivat lattian.
Aivan kuten puun runko ja oksa, josta se roikkui, myös maja oli vihreän kasvillisuuden verhoama.
” Miten tuonne kuuluisi päästä?” Vinnie tähyili ylöspäin. Lähettyvillä ei näkynyt rappusia, tikkaita, köyttä tai mitään muutakaan, jonka varassa kiivetä.
” En tullukaa ajatelleeks, ettet pääse ylös omin avuin… Nai’hi, onko meillä yhtään köyttä?” Linlin kääntyi ystävänsä puoleen, joka vain pudisti päätään.
” Hitsi. Noh pitää käydä ostamassa.”
Vinnie pysäytti hänet.
” Älä turhaan.”
Marsilainen sääti prätkän tykin ja ampui kiintokoukun. Se sai juuri ja juuri otteen oksasta, jolla maja keikkui.
Hiirimies hilasi itsensä pyöränsä kanssa sille, aivan kuten aiemminkin.
” Niin siistiä...” Linlin huokasi haaveillen.
Kaksikko kipusi pikaisesti marsilaisen perään.
” Mihin muuhun se pystyy?” Hän uteli.
” Ois helpompi vastata kysymykseen - Mihin se EI pysty.” Vinnie virnisti ja taputti pyörän kylkeä.
Se ei vastannut tavanomaisella piipityksellään, sillä mieshiiri oli kytkenyt suurimman osan älykkäistä toiminnoista pois, akkuvirran säästämiseksi.
Marsilainen joutui selittämään kaiken moottoripyörästään, aina pienintä mutterinosan tarkoitusta myöden, ennen kuin Linlinin uteliaisuus oli tyydytetty.
” Olisipa meilläki tuollaisia prätkiä! Sitten ainakin voisimme voittaa planeettain väliset tai ehkä jopa galaksienkin!”
Nai’hi tuhahti.
” Voittoon tarvitaan muutakin kuin pelkät hienot laitteet.” Hän tokaisi opettavaisesti ystävälleen.
” Frendis on oikeessa. Mä en oo legenda pelkästää mun prätkän takia.” Marsilainen istahti ähkäisten pyöränsä vierelle, oksalle. ” Vaatii vuosien treenin ja parhaimman koutsin, jotta pääsee marsilaisten tasolle. Meikäläisen omasta puhumattakaa.”
” Koutsin?” Linlin kallisti päätään tuntemattomalle sanalle.
” Mentorin? Valmentajan? Opettajan?”
” Aah… Eli jonkun kokeneemman.”
Vinnie nyökkäsi.
” Justiinsa.”
” Jonkun… Kuten sinä?” Neinei mies kohotti suupielensä viattomaan hymyyn.
Hänen ystävänsä tämän vierellä, katsahti häneen toruvasti.
” Niin.. Kai joo... ” Marsilaismies hieroi korvantaustaansa, hieman hämillään.
Vaikka hän olikin parhaista parhain, ei häneltä oltu koskaan ennen tultu kysymään oppia. Eikä hiirimies ollut tullut itse edes ajatelleeksi voivansa jakaa sitä muutenkin, kuin esittelemällä taitojaan.
Itseasiassa nyt kun hän asiaa mietti, se kuulosti hyvältä. Enemmänkin kuin hyvältä, se tuntui oikealta. Luonnolliselta.
Millainen legenda hän muka olisi ollut, jos ei olisi siirtänyt tietojaan ja taitojaan eteenpäin? Miten tulevat sukupolvet muuten oppisivat hänestä tai kaikista niistä uranuurtavista tekniikoista ja hurjista stunteista, joilla todellisen sankarin maine – kuten hänen omansa - hankittiin?
” Kiinnostaisko sua oppia vai?” Vinnie kysyi lyhyeltä mieheltä vierellään, vaikka tiesi jo vastauksen.
Linlin nyökytteli intensiivisesti.
” Kiinnostais. Ihan tosi paljon!” Hän oli ottamassa askelta lähemmäs marsilaista, kun toinen neinei hänen vierellään kiskaisi häntä käsivarresta.
” Voidaanko puhua? Kaksin.” Nai’hi murahti.
Tämä ei jäänyt odottamaan Linlinin vastausta, vaan raahasi tämän kädestä majaan ja pamautti oven kiinni.
Vinnie yritti olla kuuntelematta keskustelua, joka kantautui enemmän kuin selvästi ohuiden puuseinien läpi, hänen herkkiin korviinsa. Lopulta kuitenkin Nai’hin ääni kohosi ärtymyksestä, jolloin marsilaismiehen uteliaisuus voitti.
Hän höristi korviaan majan ulkoseinän suuntaan.
”.. Kuulit sen itsekin! Aivan varmasti hänet halutaan planeetalta pois niin pian kuin mahdollista!”
” Ei, jos hänestä on hyötyä!”
” Linlin, hän on plutolaisten vihollinen! Ei meillä ole varaa kaveerata sellaisen kanssa. Uusi karanteeni olisi meidän loppumme!”
” Ei kenenkään tarvitse tietää… Jos sanotaan Kalanalle, ettei ihan vielä kertoisi planeetanhallinnolle – älä katso tuolla lailla!”
Pienen hetken oli aivan hiljaista. Sitten joku huokasi ja Linlin jatkoi vähän pehmeämpään ääneen; ” Näit kuinka hyvä hän oli! Jos Vinnie opettaisi minua, meillä olisi mahdollisuus voittaa. Eikä kukaan enää muistelisi sitä virusjuttua… Nai’hi, meidän planeetta tarvitsee uuden imagon. Me tarvitaan tätä. Me tarvitaan häntä.”
Äänet vaimenivat jälleen. Ilmeisesti Nai’hi mietti kuinka reagoisi.
” Hyvä on. ” Hän henkäisi lopulta. ” Mutta saat itse käydä suostuttelemassa Kalanan.”
Vinnie kuuli kevyen tömähdyksen, kun ystävysten kehot kohtasivat lujassa halauksessa. Siitä muutamaa sekuntia myöhemmin, he astuivat ulos majan ovesta.
” Milloin voidaan aloittaa?” Linlin hymyili innoissaan, niin että pyöreille poskille valuvat juovat kaartuivat.
Marsilainen nousi seisomaan oksalle.
” Koska tahansa.” Hän levitti kätensä. ” Emmä täältä kummiskaa oo minnekkää menossa vähään aikaan.”
Vinnie lukitsi katseensa Nai’hin omaan. Tämä tuijotti ilme värähtämättä takaisin.
Marsilainen ei tiennyt, olisko hänen pitänyt kertoa kuulleensa ystävysten keskustelun.
Toisaalta hän tahtoi tietää, täytyikö hänen olla varuillaan. Nai’hin puheista saattoi päätellä, ettei hän ollut mitenkään erityisen tervetullut planeetalle, plutolaisvihamielisyytensä takia.
Vinnie tiesi, että plutolaisilla oli GALAXIAssa paljon vaikutusvaltaa ja jopa joitain liittolaisia, jotka jakoivat heidän kyltymättömän himonsa luonnonrikkauksiin ja joille ei tuottanut mitään ongelmaa auttaa heitä peittelemään rikoksiaan ’pientä’ korvausta vastaan.
Samojen lauseiden välistä marsilainen tosin kykeni poimimaan epätoivon, joka sai hänet uskomaan, etteivät Neineit olleet näitä liittolaisia, vaan todennäköisemmin uhreja, jotka pelkäsivät joutuvansa kohteeksi uudemman kerran.
Toisaalta taas, Vinnie tahtoi saada heidän luottamuksensa, todistaa ettei ollut vaaraksi heille, jotteivat nämä harkitsisikaan hänen luovuttamistaan plutolaisille. Eikä toisten vakoilu – tahaton tai tahallinen – ollut mitenkään paras tapa aloittaa sen rakentamista.
Siispä vaikka hänen olisi ollut helppo syyttää ohuita seiniä, isoja korviaan ja niistä johtuvaa tehokasta kuuloaan, se ei kannattanut. Sillä niitäkään ei ollut vaikea kyseenalaistaa, jos tahtoi tosissaan epäillä salakuuntelusta.
Miksei hän ollut keskeyttänyt heitä aiemmin, kertonut että kykeni kuulemaan heidät yhä, jotta he voisivat siirtyä kauemmaksi?
Ei, sillä mieshiiri olisi syventänyt kuilua heidän välillään.
Niinpä Vinnie nieli toistaiseksi kiistävät sanat, syytökset ja kysymykset, jotka kaksikon keskustelu oli nostanut hänen mieleensä.
Hän opettaisi Linliniä, rakentaisi luottamuksen tähän ja pääsisi ehkä tämän avulla sitten turvallisesti kotiin.[/b]

Vaikuttaa siltä et Vinski löysi kavereita

Osa 4: Vieraina (Modo & Aisha)
Kirjoittaja: HöpöHamsu
Beta: Pahgiz
Päähenkilöt/Paritukset: Modo & OC
Yhteenveto: Modo ja Aisha ovat toipuneet rysähdyksestään Can jääerämaahan, joten heidän on aika esitellä itsensä ja ruveta miettiimään kotiinpaluu keinoa ihan tosisaaan.

Modo tunsi kymmenet silmäparit takaraivossaan, kävellessään sairaalan käytävää pitkin. Jokainen pää kääntyi hänen mennessään ohi.
Harmaa jättiläinen piti sitkeästi katseen edessäpäin, vaikka niskaa kihelmöi ja korvat nytkähtelivät, hyssytellyille sanoille, joita uteliaat hoitajat kuiskuttelivat toisilleen.
Kuka hän oli? Mistä hän oli tullut? Miksi hän näytti tuolta?
Modo oli kuullut samat spekulaatiot jo tuhansia kertoja, viimeisten viikkojen aikana. Aina oli joku, joka ei ollut ollut paikalla silloin kun hänet ja Aisha oltiin tuotu tukikohdan sairastuvalle.
Mies nosti kätensä otsan poikki kaartuvalle pannalle. Hän ajatteli sulkevansa siitä virrat, jottei ymmärtäisi puhetta ympärillään, mutta laski lopulta kätensä huokaisten, muutaman vastaantulijan luotua häneen hieman kummastunut katse.
Harmaa hiiri tunsi niiden seuraavan hänen perässään, kun hän ohitti heidät. Hänen hartiansa nousivat kuin itsestään turvaamaan niskaa sitä polttavilta katseilta.
Tullessaan oikean huoneen ovelle, Modo vei kätensä lukkosensorin eteen. Ovi aukeni ja sulkeutui välittömästi hänen perässään.
Mies hengähti helpotuksesta.
” Tohon ei totu ikinä!” Hän hymähti hiirinaiselle, joka makoili valoisan huoneen keskelle sijoitetussa sängyssä.
Aisha hymyili vastaukseksi.
” He ovat vain uteliaita. Eivät ole koskaan nähneet marsilaista. Olisitpa nähnyt, miten monta lääkäriä tuli katsomaan minua sinä ensimmäisenä iltana!”
Nainen seurasi katseellaan harmaata jättiläistä, kun tämä kävi kääntämässä käytävänpuoleisen lasiseinän kaihtimet ala-asentoon kytkimestä, ennen kuin tuli istumaan tuolille hänen viereensä.
” Ettet vaa yrittäis saada mua arvostaan sitä putkareissua, jonka tein sillä aikaa, ku sä loikoilit täällä?” Modo virnisti.
” Varmasti olisin joutunut sinne sinun kanssasi, jos en olisi ollut niin huonona.” Aisha vakuutteli.
” Aivan varmasti joo. ” Harmaaturkkinen hiiri nyökytteli sarkastinen sävy äänessään. ” Missäs sun kahleet on?” Hän kysäisi.
Modo nosti robottikätensä naisen nähtäville. Tykin luukkujen päälle picgoalaiset olivat asettaneet kaksi rannekkeenomaista kyhäelmää. Lukkoja, jotka estivät miestä käyttämästä käsikanuunaa.
” Eivät sentään pakottaneet luopumaan koko kädestä. ” Hiirineito naurahti vaimeasti.
” No se nyt tästä ois vielä puuttunukki! ” Mieshiiri äyskähti, ennen kuin jatkoi hiljaisemmalla äänellä ” Kirjaimellisesti.”.
” Kai sen aseenkantoluvan voi jostain hankkia..” Aisha laski kätensä lohduttavasti lukkosysteemin päälle.
Modo painoi terveen kätensä hopeaturkkisen naisen omalle.
Se oli taas lämmin ja pehmeä.
Hieman liiankin lämmin, ollakseen terve, mutta marsilaismies piti siitä huomattavasti enemmän tällaisena kuin kylmästä kangistuneena.
Näin, hän saattoi ainakin olla varma, että Aisha oli elossa.
” Sulla on vieläki kuumetta...” Mies mutisi. Hän puristi naisen sormia kevyesti, jolloin tämän suupielet kääntyivät hymyyn.
” Johtuu jostain mitä he antavat minulle. Jalka paranee vauhdilla, mutta keho käy ihan ylikierroksilla. ” Aisha siirsi peittoa murtuneen jalan päältä.
Sääriluu oli mennyt poikki kahdesta kohtaa, mutta onneksi niin siististi, ettei siihen oltu jouduttu tekemään leikkausta. Jalka oltiin tuettu jollain, joka näytti Aishasta aivan kaksipuoliselta säärisuojalta. Ensisilmäyksellä rakennelma näytti liian heikolta pitämään murtuneita luita paikoillaan, mutta se tuntui päällä jäykemmältä ja tukevammalta, kuin yksikään kipsi, jota naisella oli aikaisemmin ollut.
” Sattuuko siihen taas?” Modo kysyi kulmat huolesta kurtussa.
Aisha pudisti päätään.
” En tunne mitään koko jalassa... Siinä minun kahleeni.” Hän naurahti kevyesti.
Pieni hymynpoikanen ilmestyi nykimään hiirimiehenkin toista suupieltä. Se kuitenkin hävisi yhtä nopeasti, kuin oli ilmestynytkin.
” Ei varmaan päästä täältä hetkeen. ” Modo henkäisi. Hän katsoi marsilaisnaiseen, joka hymyili surumielisesti takaisin.

” Hyviä uutisia!” Aishaa hoitava lääkäri kajautti kävellessään sisään huoneen ovesta. ” Pääset pois täältä.”
Molemmat marsilaiset räpyttelivät unta silmistään. Hoitaja oli päivällisen jälkeen tuonut naishiirelle lääkeannoksensa, johon kuului myös runsas määrä rauhoittavia. Katsellessaan Aishan nukkuvia kasvoja, Modoa itseäänkin oli ruvennut väsyttämään ja hän oli torkahtanut.
” Anteeksi?” Marsilaisnainen hieroi vimmatusti silmiään, kun ne eivät tahtoneet kohdistaa sängyn päätyyn ilmestyneeseen valkotakkiseen picgoalaiseen.
” Kehosi vastasi odotettua paremmin solustimulantteihin. Skannaus paljasti murtumakohtien luutuneen täysin umpeen, joten voimme poistaa tuen ja lopettaa suonensisäiset lääkkeet!” Lääkäri hymyili niin leveästi, että kaikki tämän neljä silmää kapenivat. ” Saat siis lähteä heti kun olemme varmistaneet jalan todella kantavan.”
Aisha ihmetteli hetken, miksei saanut sanoista selvää, kunnes tajusi, että oli irrottanut kääntäjän ja laskenut sen pöydälle sängyn vierellä.
” Mitä hän sanoi? ” Hän kysyi harmaaturkkiselta mieheltä vierellään, kurkotellessaan pantaan, joka poisti kielimuurin heidän väliltään.
” Sä pääset pois. Tuki voidaan poistaa ja lääkkeet lopettaa. Sä oot nyt ihan kunnossa.” Modo vastasi.
Marsilaismiehen suupielet kiskoutuivat jokaisen sanan kohdalla entistä leveämpään hymyyn.
Aisha oli kunnossa. Hän oli pelastanut hänet.
Ajatus vapautti huolen miehen rinnasta, jota hän ei ollut edes huomannut yhä kantaneensa. Toisaalta se olikin hyvin mitätöntä, verrattuna siihen mitä hän oli tuntenut, kun he olivat päässeet naishiiren luokse ja löytäneet tämän puolikuoliaaksi jäätyneenä.
Modo ei muistanut montaakaan kertaa, jolloin olisi ollut yhtä peloissaan.
Aishan koko keho oli ollut aivan jäykkä ja jääkylmä. Eloton.
Hänen hengityksensä ei ollut höyrynnyt pakkasilmassa, jolloin hiirimies oli välittömästi olettanut, ettei tämä hengittänyt lainkaan.
Harmaa jättiläinen oli - Marsin kiitos – ollut väärässä, eikä naista oltu tarvinnut elvyttää.
Modo ei ollut kuitenkaan päässyt eroon kauhukuvasta, jossa hän piteli Aishan kalvakkaa ruumista, ennen kuin tämä avasi silmänsä muutamaa päivää myöhemmin.
Ystäväsi selviää, Lääkäri oli sanonut vahvalla, luottavaisella äänellä.
Harmaa hiiri oli ajatellut silloin jättäneensä kaiken ylimääräisen huolen taakseen. Ilmeisesti hän oli ollut väärässä.
Modo tarttui hiirineidon toiseen käsipuoleen, kun lääkäri asettautui toiselle. Tämä tuki naista vasemman puolen käsillään kyynärvarresta ja olkapäästä, samalla kun oikean puolen kädet naksauttivat tuen kiinnitysmekanismit auki.
” Pistän.” Picgoalainen informoi Aishaa, ennen kuin upotti neulan tämän pohkeeseen.
Ei mennyt montaakaan kymmentä sekuntia, kun nainen tunsi tunnon palautuvan jalkaansa.
” Tehokkaat tropit.” Modo vihelsi, kun näki hiirineidon heiluttelevan varovaisesti varpaitaan vain muutamaa minuuttia myöhemmin.
” Stimulanttimme ovat tosiaan vahvoja, mutta teidän lajinne kyky metabolisoida aineita on suorastaan poikkeuksellista. En ole koskaan aiemmin nähnyt mitään vastaavaa.” Lääkärin ääni värähteli ihmetyksen ja arvostuksen sekoituksesta, kun he auttoivat naishiiren seisomaan.
Aisha laski painoa jalalle aluksi varovasti. Lihakset vapisivat hieman, pitkä käyttämättömyys ihmetytti niitä, mutta muuten jalka tuntui täysin vakaalta.
Marsilaisnainen nojasi suurimman osan painostaan sille ja kun ei tuntenut kipua, uskaltautui ottamaan pienen askeleen eteenpäin.
Aisha vaappui hitaasti huoneen ympäri.
Modo ja picgoalaislääkäri liikkuivat tiukasti naisen kannoilla, valmiina koppaamaan tämän, mikäli jalka olisikin vielä liian toipilas kantaakseen tätä.
Sängylle palatessaan hiirinainen virnisti leveästi.
” Ei tuntunut missään!” Aisha iloitsi.
” Hermosalpaajien teho ei ole varmasti vielä kokonaan lakannut, joten vaikka kipua ei vielä esiintynytkään, en usko että pystyt välttymään siltä kokonaan. Määrään sinulle varmuudelta Codefeniä. Sen pitäisi toimia sinulla, mutta jos niin ei jostain syystä käykään tule takaisin.”
Lääkäri veti taskustaan pienen näytön, naputteli siihen jotain ja hetken päästä laiteen sivusta ilmestyi postikortin näköinen lappu. Picgoalainen ojensi sen marsilaisneidolle.
” Saat lääkkeet tällä reseptillä siitä alakerran luukulta. Osastolta tultaessa, suoraan aulan ohi ja oikealle.”
Lääkäri ohjeisti Aishaa vielä, kuinka käyttäytyä jalan kanssa muutaman seuraavan viikon aikana ja jätti sitten huoneen yhdessä harmaan jättiläisen kanssa, jotta tämä saisi pukeutua rauhassa.
” Ilmoitin kuvernöörille ystäväsi vapautuksesta. Hän tahtoo teidät hetimiten muukalaisviraston arvioitavaksi ulkoministeriöön.”
Modo nyökytteli hajamielisesti. Hän tiesi jo, mitä oli tulossa.
Istuessaan pigcoalaisessa vankisellissä, mieheltä oltiin kysytty kaikki hänen lajistaan, matkan tarkoitukseen saakka.
Suostuttuaan käsikanuunan lukitsemiseen, hänet oltiin vapautettu, koska heidän nykyisten tietojensa mukaan aseenkantolaki oli ainoa, jota hän sillä hetkellä rikkoi.
Modoa kuulustelleet sotilaat olivat tosin varoittaneet, että muukalaisvirastossa oltiin tiukempia ja siellä selviäisi kyllä, mikäli hän oli jättänyt jotain kertomatta.
” Kyyti odottaa ovella. Miten olkavartesi jaksaa?” Lääkäri tiedusteli.
Hiirimies pyöräytti sitä huolettomasti muutaman kerran.
” Täysin entisellään. Kiitti.”
Harmaa jättiläinen oli Aishan painostuksesta antanut lääkärin tutkia itsensä ja tämä oli yllättäen löytänyt mustelmien lisäksi, muutaman pienen hiusmurtuman solisluusta, aivan olkalisäke-solisluusiteen tuntumasta.
Modo ei ollut suostunut pitämään tukea, jota nämä olivat tarjonneet, tietäen että paranisi kyllä, kunhan ei tekisi tyhmyyksiä.
Sairaalasängyn viereltä niitä oli hankala tehdä ja parin solustimulantti shotin ja kipulääkkeiden jälkeen, marsilaismies olikin ollut täysin kivuton ja kunnossa.
” Hämmästyttävää.” Picgoalainen mumisi.
Hän silmäili uteliaasti harmaan jättiläisen mekaanista kättä, kunnes tämä piilotti sitä hieman selkänsä taakse.
Modo hengähti huojentuneena, kun lääkäri hyvästeli hänet ja katosi sitten toiselle käytävälle.
Hiirimiehen ulkonäköä tai alkuperää enemmän keskustelua herätti hänen robottikätensä. Kukaan ei ollut kehdannut kysyä suoraan, olisiko sitä saanut lähemmin tutkia, mutta siitä oltiin vihjailtu senkin edestä.
Varsinkin sen jälkeen, kun lääkäreille oli selvinnyt, että olkakuoppaan rakennettu pidike todella yhdistyi kudoksien, siteiden ja kalvojen avulla metalliin, eikä vain levännyt niiden päällä.
Picgoalaisilla oli luonnostaan kaksi tai kolme käsiparia, henkilöstä riippuen, joten marsilaismies saattoi ymmärtää heidän syvän kiinnostuksensa hänen metalliseensa. Modo ei siitä huolimatta nauttinut huomiosta, jota siitä sai.

Harmaan jättiläisen oli jatkuvasti muistutettava itseään kulkemaan hitaasti, Aishan nilkuttaessa hänen käsipuolessaan ulos osastolta.
” Olemmeko me myöhässä jostain?” Nainen vitsaili heidän astuessaan hissiin.
” Eikö sua häiritse kaikki noi katseet?” Modo katsahti alaspäin hiirineitoon, joka mutristi hieman toista suupieltään.
” Vähän. ” Hän myönsi.
Hissin ovet avautuivat suoraan ala-aulaan. Suurimmalla osalla oli liian kiire tai liikaa kipuja huomatakseen heitä, mutta ne muutamat, joilla ei ollut mielenpäällä mitään ihmeellistä tuijottivat kiinnostuneina, kun marsilaiskaksikko käveli aluksi aulan läpi hakemaan naiselle määrätyt lääkkeet ja sitten toisen kerran päästäkseen ulko-ovelle.
Pienen matkan päähän sairaalan ovista oli pysäköity kulkupeli, joka näytti aivan tankin ja pienen katuauton fuusiolta. Kolme suurta pyörää, kumminkin puolin, mustien telaketjujen sisällä, kannattelivat yhtä lailla mustaksi maalattua matkustamoa. Ovien rajat eivät erottuneet sen kiiltävästä pinnasta, mutta yhtenäiset ikkunat jättivät noin kolmekymmentä senttiä väliinsä matkustamon keskellä.
Kaksi yksikertaisiin mustiin kokopukuihin ja suojuksiin pukeutunutta picgoalaista seisoi sen vierellä.
Vaikka marsilaiset liikkuivat selvästi heitä kohti, nämä tulivat silti muutamalla askeleella vastaan.
” Toinen taakse ja toinen eteen.” Picgoalainen jolla oli koko otsan peittävät lasit murahti heille.
Modo ja Aisha katsahtivat toisiinsa kummastuneina.
” Pelkäävät kai, et yritetään matkalla jotain.” Hiirimies arveli hiljaiseen ääneen.
” Paras totella.” Marsilaisnainen suhahti takaisin.
Aisha irrotti otteensa miehen käsivarresta ja asteli liioitellun varovaisin askelin (maa oli lumen ja jään peitossa, eikä naishiiri todellakaan tahtonut ottaa riskiä uudesta vammasta) kulkupelin etupäähän.
Lasiton pigcoalainen avasi oven, hipaisemalla sensoria sen pinnalla.
Nainen mittaili katseellaan välimatkaa penkin istuimen ja maan välillä. Se osui häntä melkein rintoihin. Kojelaudan sivuun oli tehty upotus, jossa oli kädensija - kahva, jonka varassa penkille kuului ilmeisesti kiivetä.
Aisha kurotti siihen ja sai kuin saikin otteen, mutta ylös kiipeäminen puolikuntoisella jalalla osoittautuikin hieman hankalaksi.
Modo näki naishiiren ponnistelevan ja oli jo menossa tämän avuksi, kun toinen picgoalainen hänen vierellään esti häntä liikkumasta, tukkimalla tien.
” Sinä menet taakse.” Hän muistutti äreästi ja viittasi aukinaiseen oveen tämän edessä.
” Mä vaan autan Aisha-neitiä. Se sai vasta kipsin pois, eikä sen jalka oo vielä iha kunnossa.” Harmaa jättiläinen selitti pistävä sävy äänessään.
Sotilaat eivät tosiaan olleet pelleilleet, kun olivat sanoneet muukalaisviraston henkilöstön olevan huomattavasti tiukempia ja ennakkoluuloisempia.
Mitä ihmettä hiirimies olisi muka voinut tehdä marsilaisneidon vierellä nyt, kahden aseistautuneen vartijan ollessa läsnä, jota ei ollut voinut tehdä viimeisenä kolmena viikkona, kun he olivat olleet kaksin naisen huoneessa?
Lasien takia Modo ei nähnyt picgoalaisen ilmeestä kuin puolet, mutta pelkästään siitä hän saattoi päätellä, ettei lupaa auttamiseen herunut.
Tämä nyökäyttikin käskyn kollegalleen, joka piteli ovea naiselle auki. Nopeasti hän siirtyi marsilaisneidon taakse, asetti yhden käsiparin tämän lanteille, toisen takamuksen alle ja nosti tätä ylöspäin.
Aisha äännähti pelästyneenä tuntiessaan yhtäkkisen kosketuksen. Hän sysäsi itseään nopeasti eteenpäin ja lähes kaatui penkkiinsä istumaan.
” Noin. Hän sai apua. Menetkö nyt istumaan vai nostammeko sinut itse takapenkille?” Lasipäinen picgoalainen kysäisi.
Modo puri hampaitaan ärtyneenä yhteen, mutta maltti mielensä. Rähinöimällä ei saanut kuin ongelmia.
Sen sijaan hän tyytyi mulkoilemaan koko matkan ajan naishiirtä kähmineen picgoalaisen istuimen niskatukea. Kuinka harmillista olikaan, ettei voinut antaa tälle oppituntia yleisistä käytöstavoista ja toisten henkilökohtaisen tilan kunnioittamisesta.
Tällä kun olisi ollut niin paljon opittavaa.
Ulkoministeriön ulkopuolellakin, hän vain kurotti kätensä marsilaisneidon keskivartalon ympärille ja veti tämän ulos, sen sijaan että olisi vain tarjonnut niitä tueksi.
” Olo on kuin ylikasvaneella nukella.” Aisha koitti naurahtaa mahdollisimman huolettoman kuuloisesti, mutta harmaan jättiläisen kasvojen tyytymätön mutru ei lauennut.
Hiirineito tiesi miten tiukassa miehen äidin opit -erityisesti vastakkaisen sukupuolen kohtelusta - tässä istuivat, mutta oli silti toivonut, että harmaa jättiläinen rentoutuisi, kun hän esittäisi, ettei vahinkoa ollut syntynyt.
Heillä oli vain tämä yksi tilaisuus tehdä hyvä vaikutus picgoalaisviranomaisiin, eikä Modon hapan ilme todellakaan auttaisi heitä voittamaan näitä puolelleen.

Aisha oli arvellut, että heidät erotettaisiin jälleen kuulusteluja varten.
He olivat puhuneet siitä paljon miehen kanssa sairaalassa. Suunnitelleet mitä kertoisivat ja miten esittäisivät asiansa mahdollisimman totuudenmukaisesti, kertomatta kuitenkaan kaikkea.
Ei sillä, että he olisivat tahtoneet valehdella, mutta plutolaisten mustamaalaaminen oli hyvin riskaabelia, kun ei tiennyt miten planeetan asukkaat heihin suhtautuivat.
Pluto oli universaalinen mahtivalta, jolla oli liittolaisia ja vihollisia yhtä lailla. Jälkimmäisiin törmäsi harvemmin, joko koska plutolaiset hankkiutuivat näistä eroon, painostivat nämä hiljaisiksi tai sitten vain siksi, etteivät nämä yksinkertaisesti kehdanneet tunnustaa todellisia tunteitaan.
Tietenkin universumi tiesi, ettei joka ikinen saman lajinedustaja ollut täysin identtinen toisen kaltaistensa kanssa ja plutolaiset itsekin myönsivät satunnaiset mädät yksilöt omistaan, kun ne tulivat selvästi esille.
Siltikin, jos he olisivat kertoneet, että olivat saapuneet planeetalle ilkeän plutolaisen rikollispomon luonnonvaroja ryöstävän laitteen vikatoiminnon takia, heidän olisi pitänyt vastata huomattavasti vaikeampiin jatkokysymyksiin.
Missä tämä kyseinen tapaus aiheutui?
Miksi he olivat olleet Telluksella – planeetalla, jolla oli yhä GALAXIAn nimittämä virallinen vierailukielto -, eivätkä kotiplaneetallaan Marsissa?
Mistä syystä plutolaiset olivat ajaneet heidät sieltä pois?
Riski siihen, että picgoalaiset ottaisivat yhteyttä plutolaisiin selvittääkseen heidän asiaansa oli liian suuri.
Varsinkin kun Modo oli kertonut, että hänen nimensä löytyi Pluton turvallisuuspalvelun laatiman vaarallisimpien ulkoplanetaaristenuhkien listan kärjestä.
Suhtautuisivat picgoalaiset sitten miten tahansa plutolaisiin, jos nämä vaatisivat marsilaiskaksikon luovuttamista haltuunsa, heidän olisi pakko totella.
Aishan ei tarvinnut edes käyttää erikoiskykyään tietääkseen, mitä heille Plutossa tehtäisiin. Modo teloitettaisiin välittömästi. Hänetkin mahdollisesti, elleivät he sitten uskoisi, että hänestä saattaisi olla iloa jollekin orjakauppiaalle.
Totuutta oli siis muunneltava hiukan.
Onneksi heidät päätettiin kuulustella yhtä aikaa, joten yhteinen tarina oli helppo pitää.
” Mä olin kotipuolessa hallituksesta riippumattoman armeijan sotilas, mut oon ollu.. ööh.. toimeksiannolla Marsin ulkopuolella mun ryhmän komentajan kanssa, viimesen viidesosa syklin. Oltiin tekemässä meijän juttua, ku yhtee siirtolaiteesee tuli toimintahäiriö. Seuraavaks löydettiiki ittemme täältä.” Harmaa jättiläinen levitti kätensä ja hymyili hieman heitä vastapäätä istuvalle virkailijalle.
Picgoalainen tuijotti häntä haastavasti, kunnes hän antoi suupieliensä pudota. Tämä siirsi katseensa naishiireen.
” Entä sinä? Oletko myös osa tätä anarkistiarmeijaa?”
Aisha näki sivusilmällään Modon kehon jäykistyvän ja kietoi äkkiä häntänsä tämän oman ympärille, tyynnyttelemään, jottei tämä sanoisi virkailijalle vastaan. Vaikkei anarkisti-sana, ollutkaan korrekti ilmaus Marsin vapaustaistelijoille täytyi muistaa, että monet viralliset tahot, jotka eivät tienneet heidän hallituksensa korruptoitumisesta, näkivät heidät sellaisina.
” En. Me kohtasimme ensimmäistä kertaa tämän toimeksiannon aikana, kun hän ryhmänsä kanssa pelasti minut galaktisesta orjakaupasta. Kotiin on vaikea päästä, joten he ovat pitäneet minut luonaan turvassa.” Hiirinainen selitti.” Toisinaan joudun tahattomasti mukaan taistelutilanteisiin. Olin hänen vieressään, kun toimintahäiriö sattui ja siitä syystä tulin hänen mukanaan.”
Virkailija siirsi kolme silmäänsä takaisin marsilaismieheen, kuin hakeakseen vahvistusta tämä lajitoverin sanoille.
Modo vastasi tälle rauhallisella nyökäytyksellä. Hän tunsi, kuinka ote hänen häntänsä ympärillä löystyi ja katosi sitten, marsilaisneidon vetäessä omansa pois.
Miehen teki mieli pyytää tätä asettamaan se takaisin, ihan varmuuden vuoksi.  Hiirimies ei ollut koskaan ollut erityisen hyvä pysymään rauhallisena, kun häntä kohtaan käyttäydyttiin hyökkäävästi ja tapa, jolla virkailija häntä silmäili, kertoi ettei hänen kannattanut odottaa tältä mitään muuta.
Harmaa jättiläinen ei ollut koskaan kohdannut moista asenteellisuutta marsilaisia, saatikka sitten itseään kohtaan. Aivan kuin picgoalainen virkailija olisi päättänyt vihata häntä jo ennen hänen tapaamistaan.
Modo ei osannut sanoa mistä se olisi voinut johtua, sillä marsilaiset olivat alkaneet harrastaa ulkoplanetaarista politiikkaa, vasta hänen isovanhempiensa aikana, eivätkä siis olleet kovin tunnettuja galaktisesti (tiettyjä moottoriurheilun aloja lukuun ottamatta).
Picgoalaisvirkailija sanoikin, että he olivat ensimmäiset hänen ja muiden lajitoveriensa kohtaamat marsilaiset.
” En löytänyt tietokannastamme yhtään virallista kirjausta Marsista. Eikä meillä siis ole myöskään planeettanne lähetystyötä tai tietoa siitä missä lähin olisi.” Virkailija risti kolmesta käsiparistaan päällimmäisen pöydän päällä ja nojautui niiden kyynärpäihin.
” Olen laittanut kysymyksen eteenpäin GALAXIAn planetaarisviranomaisille. Siellä on aina tungosta, joten en odota saavani vastausta hetkeen.”
” Kuinka pitkään hetkeen?” Aisha kysyi varovasti.
” Viisitoista päivää, jos suurempaa kiirettä ei ole. Mikäli on, vastauksen saamiseen voi mennä lähemmäs viisikymmentä.”
Marsilaiskaksikko vilkaisi toisiinsa huolestuneina.
He olivat nyt olleet planeetalla kaksikymmentäkaksi, kaksikymmenkolme tuntista vuorokautta. Eli ellei Picgoalla ja Telluksella ollut muuta aikaeroa, he olivat olleet kadoksissa suurin piirtein yhtä pitkään Charleylle, Throttlelle ja Vinnielle.
Nämä siis todennäköisesti alkoivat olla jo enemmän kuin huolissaan.
” Voitte auttaa heidän työtään kertomalla tähtenne tunnuksen. Mikäli siis tiedätte sen?” Picgoalainen lisäsi loppuun hiukan koppavaan sävyyn.
Modo rutisti käsiään tiukasti rintaansa vasten. Voi miten hänen olisi tehnyt mieli laittaa tuolle vähättelevälle virkailijalle jauhot suuhun.
Hiirimiehelle oltiin tietenkin koulussa aikanaan yleistietona opetettu Auringon tähtikoodi, mutta koska se ja tähtikoodit ylipäätään olivat pitkiä kirjain-numeroyhdistelmäsarjoja, ne eivät jääneet herkästi mieleen, eikä hän muistanut sitä.
Aishallekaan ei ollut jäänyt päähän koko koodi, mutta hän muisti alun kirjaimet ja kaksi ensimmäistä numeroa.
” Cee, uu, yksi, kaksi. ”
Naishiiren hartiat painuivat kasaan pettyneestä katseesta, jonka virkailija häneen loi.
Tämä pudisteli pienesti päätään, mutta kirjoitti tiedon ylös.
” Koska nyt näyttää siltä, että olette jäämässä vielä hetkeksi aikaa tänne, järjestän teille väliaikaisen asunnon ja elinavustukset Calcoepeaan. Se on vierailukaupunki noin satakolmetuhatta iginoa täältä kaakkoon.”
” Ompas se kaukana...” Aisha ihmetteli ääneen.
Picgoalainen vilkaisi häntä nopeasti, epäilevästi.
” Se on. Mutta tämä on hallintokaupunki, eikä täällä normaalisti ole ulkopuolisia.” Hän sanoi.
” Miksei?”
Virkailijan silmät siirtyivät kookkaaseen marsilaiseen.
” Vaeltajien takia. Metasuojat estävät laajemmat hyökkäykset, mutta silti heitä tapaa, joskus laivueellisinakin. Jäätikköalueet ovat suosittuja laskeutumispaikkoja, joten pyrimme pitämään siviilit, sekä erityisesti Picgoan vieraat, vähintään sadantuhannen iginon päässä. Calcoepea on lähin paikka, jossa voimme taata turvallisuutenne.” Ensimmäistä kertaa koko kuulustelun aikana picgoalaisvirkailijan kasvot kävivät edes jotenkuten myötätuntoisessa ilmeessä.

Loppupeleissä marsilaiskaksikolla ei ollut paljoa sanavaltaa asiaan.
Virkailija antoi heille kassin, jossa oli kuorellinen neliönmallisia poletteja -paikallista valuuttaa -, karkkirasian kokoinen kommunikaattori, jolla he saattoivat halutessaan olla yhteydessä häneen tai muukalaisvirastoon ylipäätään, sekä lasilevyn näköinen kannettava tietokone, jonka moniin toimintoihin picgoalaisviranomainen kehotti tutustumaan kunnolla, jotta heidän vierailunsa olisi ’mahdollisimman miellyttävä’.
Modo ei kaiken sen epäilevän kyräilyn ja pistävien kommenttien jälkeen, uskonut täysin, että tämä oikeasti toivoi heidän mitenkään erityisesti viihtyvän.
Aishakin piti virkailijan täydellistä asenteenmuutosta kummallisena, mutta antoi nopeasti anteeksi tämän vihamielisyyden. Alue ja kokemukset olivat varmasti opettaneet tämän olettamaan aina pahinta planeetan ulkopuolelta tulevista.
Heidät ohjattiin kuulusteluhuoneesta takaisin lumitelalle – kulkuneuvolle, jolla heidät oltiin noudettu sairaalalta – ja matka Calcoepeaan alkoi saman tien.
Kuskiksi heille oli valittu puheliain picgoalainen, jonka hiiret olivat siihen mennessä kohdanneet.
” Mitä olette pitäneet Casta, tähän mennessä? Minusta se on Pigcoan kuista kaikkein kaunein. Toki luontoa ei ole paljoa, vain lunta ja jäätä, koska metasuojat torjuvat suurimman osan Hencan lämmöstä ja valosta.
Me kutsumme tähteämme Hencaksi. Kutsutteko te tähteänne joksikin? Pakkohan teidän on! Ne numerosarjat ovat niin tylsän virallisia, eikä niitä muista hyytelöpäinen gogecokaan. Kasvateista puhumattakaan!
Omat kasvattini tai jälkeläiseni – niin te muukalaiset muistaakseni yleensä tapaatte kutsua DNAnne jakavia nuorikkojanne – ovat minua viisaampia – ovat aina olleetkin – mutta silti heille tuotti suunnatonta päänvaivaa opetella esiasteen välikokeisiin universumin tärkeimpien tähtien tähtikoodit. Muistan, kuinka valvoimme nuorimman kasvattini kanssa silloin...”
Sanojen tulva oli loputon.
Molemmat marsilaiset kuuntelivat aluksi kohteliaasti ja saivat jopa muutamaan otteeseen vastattua puheen tauotessa, mutta hyvin nopeasti heille kävi selväksi, ettei tämä olettanut heidän osallistuvan keskusteluun.
Niinpä he nojautuivat molemmat syvemmälle penkkeihinsä ja keskittivät katseensa ohi vilisevään maisemaan.
Luontoa ei tosiaan ollut paljoa. Muutamat harvaoksaiset puut tai pensaat seisoivat yksinäisen näköisinä lumenvalkeita mäkiä ja aukeita vasten. Yksinkertaisen maan vastapainona oli taivas, jolla metasuojien sumentavasta efektistä huolimatta, näkyi häikäisevän värikäs planeetta renkaineen ja Can sisarkuut.
Aisha kääntyi kommentoimaan näkyä hiirimiehelle, jonka oltiin tällä kertaa annettu istua hänen vierelleen takapenkille, mutta pysähtyi, kun huomasi tämä ilmeen.
Modo nojasi otsaansa huurteiseen ikkunalasiin tylsistyneen oloisesti. Pelkkiä tämän kasvoja lukiessa olisi ollut helppoa kuvitella, että mies tosiaan oli vain pitkästynyt. Väsynyt istumaan paikoillaan ja kuuntelemaan turistiopasta matkivaa monologia.
Katsoessaan kunnolla saattoi kuitenkin huomata korvien painuneen päätä vasten ja antennien kallistuneen alaspäin, jolloin hiirimiehen todelliset tunteet paljastuivat.
Modo ei varmasti esitellyt niitä tarkoituksella, niiden näyttäminen oli hänelle vain luonnollista.
Aisha oli varma, että jos hän olisi avannut suunsa marsilaismiehen ilme ja olemus olisivat muuttuneet kuin taikaiskusta. Ei koska hän olisi muuttanut tämän tunteita, vaan koska silloin tämä olisi huomannut olevansa tarkkailunalaisena ja kätkenyt ne häneltä.
Harmaa jättiläinen oli tehnyt niin useita kertoja, naishiiren sairaala-aikana.
Aina kun hän oli tajunnut Aishan katselevan itseään huolestuneesti tai muuten vain varovaisesti, mies oli muuttanut kehonkieltään positiivisemmaksi ja hymyillyt.
Piilottanut murheensa.
Naishiiri ei ajatellut senkään olevan täysin tahallista. Harmaa hiiri tahtoi varmasti koittaa piristää häntä iloisella asenteella, mutta suuri osa siitä oli mitä todennäköisimmin miehelle muodostunutta tapaa rauhoitella kanssaolijoitaan vaikeassa tilanteessa, pettämällä oma epävarmuus ja pelko.
Aisha kääntyi takaisin oman ikkunansa puoleen. Hän yritti sulautua jälleen lasin toisella puolella siintävään rujoon kauneuteen, muttei onnistunut siinä pienen ärsyttävän syyllisyyden poikasen takia, joka nipisteli hänen vatsanpohjaansa.
Marsilaisneito oli toisinaan ollut heidän tilanteestaan salaa mielissään.
Tietenkin hän kaipasi hirveästi Charleytä ja yllätyksekseen oli huomannut ikävöineensä Throttlea ja Vinnietäkin paljon. Mutta niin paljon kuin hän muita Maassa tapaamia ystäviään kaipasikaan, naishiiri ei osannut surkutella aikaa, jonka sai viettää Modon kanssa kaksin.
Ilman onnettomuuksia, jotka olivat paiskanneet heidät aluksi planeetalle ja sitten vielä sen vajonneen juoksuhaudan - jota he olivat luulleet tarkoitukselliseksi ansaksi – pohjalle, he eivät olisi koskaan viettäneet näin paljoa aikaa yhdessä.
Aisha ei olisi sallinut itselleen sitä, eikä Modo olisi kiireiltään kyennyt tai välttämättä edes halunnut.
Nyt kuitenkin, nähdessään kuinka onneton hiirimies todella oli, hän häpesi itsekkyyttään. Sitä, miten oli pitänyt onnettomuuksia omalla tavallaan onnekkaina ja kuinka vähän oli antanut ajatusta harmaan jättiläisen tunteille.
Tietenkin tämä ikävöi heidän yhteisiä ystäviään enemmän, kuin hän itse. Ja prätkäänsä myös!
Viimeiset kolmeviikkoa olivat varmasti olleet ensimmäiset päivät, jotka Modo oli ollut Lil’hossista erossa, sen jälkeen, kun hän oli moottoripyörän saanut.
Aisha hieroi rintakehäänsä, syyllisyyden poikasen kasvaessa ja painautuessa häneen tiukemmin.
En ole edes yrittänyt löytää keinoa päästä kotiin…
Marsilaisneito lupasi sillä hetkellä itselleen käyttävänsä kaiken energiansa ongelman ratkaisuun ja hyvittävänsä harmaalle jättiläiselle itsekeskeisyytensä, korjaamalla aiemmat erheensä.
Valkean maiseman vilistessä ikkunan takana ohitse, Aisha päästi pikkuhiljaa irti keskittymisestä. Valkoinen muuttui mustaksi ja siitä edelleen käsittämättömäksi värisotkuksi, kun marsilaisnainen sukelsi syvälle tulevaisuudenkuviin.

Nainen palasi vasta, kun tunsi miehen ravistelevan hänen olkapäätään ja kutsuvan häntä nimeltä.
He olivat perillä.
” Taisin torkahtaa.” Aisha yritti naurahtaa huolettoman kuuloisesti, mutta kipeä survaus päässä sai hänen kasvonsa lihakset nytkähtämään ja naurahdus muuttui puolimatkassa valitukseksi.
Modo kysyi heti, johtuiko se kivusta jalassa. Hiirinainen nyökkäsi, jälleen kerran kiitollisena onnettomuudesta. Kerrankin hänellä oli hyvä tekosyy, jota käyttää tulevaisuuden tarkkailusta aiheutuville kivuille.
” Jaksan kyllä kävellä. Eihän tästä ole pitkä matka. Vai?” Aisha kääntyi picgoalaisen puoleen.
” Ei ole ei. Se on ihan tuo tuossa.”
Molemmat marsilaiset seurasivat katseellaan tämän osoittamaan suuntaan.
Vain muutaman metrin päässä heistä seisoi tukevannäköinen, nelikulmaisen pahvilaatikon mallinen rakennus, jonka ikkunat pullistuivat seinistä kuin kuplat.
” Eikö olekin vaikuttavan näköinen? Sen suunnitteli eräs tresesläinen lahjaksi Can muukalaisvirastolle. Tarkemmin sanottuna sen eräälle virkailijalle nimeltä Onco e’peg cenoa, joka vaihtoi virastohommat kaupunginjohtajan omiin puolitoista sykliä sitten. Hän ei tosin ollut virassaan kauaa, kun hänet korvasi eräs toinen virastosta eläköitynyt, joka itseasiassa..”
Modo napsautti virrat pois otsallaan lepäävästä kääntäjästä, jolloin pigcoalaisen puhe muuttui pelkiksi äännähdyksiksi, jotka oli helppo jättää huomiotta.
Hän auttoi naisen alas lumitelasta ja lähti sitten seuraamaan yhä itsekseen pulisevaa kuskia rakennuksen ovelle.
” Tässä, kuten muissakin meidän pigcoalaisten ovissa, on sormenjäljellä avattava lukko. Kunhan olen kalibroinut teidän omanne talon järjestelmään, painatte vain avainsormen tälle sensorille tässä näin - ” Pigcoalainen laski alemman käsiparinsa keskisormen lasilaatalle seinässä. Kuului pieni melodinen piipitys ja ovi heidän edessään kohosi ylös päin. ”- ja sitten vain kävelette sisään.”
Hän johdatti heidät leveään eteistilaan. He jättivät seinustalla vieretysten seisovat kaksi läpinäkyvää putkihissiä vasemmalleen ja kävelivät niiden jälkeen alkavaan käytävään.
Modo laski seitsemän ovea, ennen kuin picgoalainen pysähtyi.
” Tässä sama juttu.”
Vaaleansininen sensorilaatta oven vierellä piippasi, jolloin ovi sujahti katon rakoon.
Heti ensimmäisenä harmaan jättiläisen silmään pisti asunnon räikeä värimaailma. Kirkkaanpunaista, limenvihreää ja keltaista oli käytetty lähes kaikessa aina seinistä alkaen.
Kai sitä ulkomaiseman yksitoikkoisuutta on jotenki kompensoitava… Mies ynähti mielessään, katselleessaan aaltoilevaa raitatapettia.
” Täällä pitäisi olla kaikki, jota tarvitsette selvitäksenne. Vettä, lajillenne sopivaa ruokaa, käymälä ja leposija. Jos olemme unohtaneet jotain tai tarvitsette jotain muuta välttämätöntä, soittakaa virastolle tai katsokaa koneelta, saako sitä kaupungilta ja hankkikaa se itse. Kaikki saamanne Noicit ovat teidän vapaassa käytössänne. Suosittelen tosin käyttämään niitä säästeliäästi, sillä saatte niitä vain kerran kolmessakymmenessäseitsemässä päivässä ja näiden ruokien loputtua on teidän vastuullanne hankkia sitä lisää.”
Picgoalainen ryöpytti heille informaatiota melkein vartin putkeen ja hairahtui lopussa höpöttämään vielä kaupungista itsestään.
Hän olisi varmaan jatkanut loputtomiin, elleivät marsilaiset olleet esittäneet matkan väsyttäneen heidät totaalisesti.
Muutama syvä haukotus ja äänekäs toteamus väsymyksestä, sai pigcoalaisen viimein ottamaan vinkistä vaarin. Hän otti heidän sormenjälkensä ja hyvästeli heidät sitten sanoen, että voisivat poistua nyt asunnosta koska tahansa ja palata kuten hän oli näyttänyt.
” Pidin enemmän niistä, jotka vain tuijottivat. ” Aisha naurahti.
” Vaan koska, et älynny sulkea kääntäjääs.” Modo napautti robottikätensä etusormella pantaa otsallaan. ” Mä kuulin pelkkää surinaa.” Hän virnisti naiselle, joka pudisti päätään huvittuneena.
” Älä sitten tule kysymään missä hanan varatiivisterenkaita pidetään, kun se rupeaa vuotamaan yöllä etkä saa nukutuksi.” Hiirinainen tuhahti leikkisästi vaappuessaan kohti mainittua hanaa.
Hän löysi altaan alareunasta napin, jolla sitä käytettiin ja kuppeja viereisestä kaapista, aivan kuten picgoalainen oli maininnut. Valitettavasti tältä oli jäänyt mainitsematta mahdollisen jakkaran sijainti, jolla nainen olisi laseihin yltänyt.
Modo hymyili, kun tämä kääntyi katsomaan häntä toiveikkaasti. Harmaa jättiläinen nosti kepeästi yhden laseista, mutta sen sijaan että olisi ojentanut sen hiirineidolle, jäi pitelemään sitä juuri ja juuri tämän ulottumattomissa.
” Vaihdan tän tietoon niistä tiivisterenkaista.” Hän virnuili.
Aisha laittoi kädet lanteilleen.
” Eikös sinun pitänyt olla herrashiiri? Kehtaatkin kiristää naista kivuissa.” Hän naksautti kieltään kitalakeen. ” Hyvä on. Ne ovat tuossa laatikossa. Saanko sen lasin nyt?” Hiirinainen kallisti päätään ja räpytti teatraalisesti ripsiään.
Modon käsi ojensi lasin, ilman että hän asiaa sen kummemmin ajatteli. Mieli energiansäästötilassa, mies vain seisoi Aishan vierellä, kun tämä täytti lasin, nappasi yhden kapselin lääkelevystä ja huuhteli sitten sen alas.
Ajatuksia rupesi ilmestymään vasta naisen hävitessä hänen näkökenttänsä ulkopuolelle.
Mitä ihmettä toi oli?
Modo hieraisi oikeaa puolta kasvoistaan, kuin varmistaakseen että silmä vielä toimi.
Se kohdisti aivan normaalisti, kun hän keskitti katseensa tiskipöydälle roiskuneisiin vesipisaroihin.
” Onko jokin hullusti?” Mies kuuli marsilaisnaisen äänen takanaan. Hän ravisti automaattisesti päätään.

Modo lekotteli räiskyvän punaisella, avonaisen simpukan muotoisella nojatuolilla, Aishan maatessa puolihorroksessa raidallisella sohvalla hänen vieressään.
TV pauhasi hiljaa taustalla.
Hiirimies koitti pitää katseensa ruudussa, mutta huomasi vähän väliä vilkuilevansa naista silmänurkastaan. Välillä tämän silmät olivat täysin kiinni ja välillä ne tuijottivat lasittuneina jonnekin kaukaisuuteen.
Aina nähdessään jälkimmäisen, hänen oli tehtävä kaikkensa, ettei olisi nojautunut ravistelemaan tätä.
Modo puristi sormensa nyrkkiin ja risti kätensä rinnalleen, huomatessaan jälleen kuolleen katseen naisen silmissä.
Se oli vain sivuoire lääkkeistä.
Niin hän ainakin uskotteli itselleen, vaikka tiesi oikeastaan paremmin.
Harmaa jättiläinen oli nähnyt ilmeen marsilaisnaisen kasvoilla ennenkin. Monta kertaa.
Charley oli joskus leikkimielisesti kutsunut sitä Aishan kisailmeeksi ja kun häntä oli pyydetty tarkentamaan, ihmisnainen oli selittänyt, että siltä tämä näytti aina pitäessään ’tuijotuskilpailua tyhjän kanssa’.
Sen jälkeen he olivat toisinaan kysyneetkin hiirinaiselta ’kumpi voitti?’, kun tämä palasi todellisuuteen.
Aisha kuitenkin meni siitä usein vaikeaksi, joten nykyään miehet ja Charley jättivät vitsailun tilanteisiin, jossa tämä ei ollut kuuloetäisyydellä.
Modo oli aina ajatellut sen johtuvan siitä, että nainen hieman häpesi tapaa, jolla unohtui haaveilemaan, mutta nyt kun hän asiaa ajatteli, tämän reaktio oli liian identtinen sen kanssa, joka marsilaisneidolla oli, kun häneltä kysyttiin miten hän tiesi, mitä ihmeellisimpiä asioita, ollakseen häpeää.
Jäätiköllä syntyneet kysymykset pulpahtivat jälleen pintaan mielensyövereistä ja sytyttivät harmaan jättiläisen mielenkiinnon uudemman kerran. Hän ei ollut koskaan saanut kysyttyä, mikä Aishan oli silloin rauhoittanut. Eikä mies myöskään ollut ymmärtänyt jälkikäteen tiedustella miksi tämä oli ollut niin varma aluksesta.
Miten ihmeessä hiirinainen oli tiennyt, että siellä odotti pelastus?
Modo tunsi yhtäkkiä oudon oivalluksen tunteen sisällään.
Milloin marsilaisneito muka EI ollut tiennyt?
Jos suurin osa tämän järjettömästä käyttäytymisestä kävi aina lopulta järkeen, eikö se tarkoittanut silloin sitä, että hän todella tiesi mitä teki ja he eivät vain ymmärtäneet, koska eivät tienneet niin hyvin kuin tämä?
Hiirimies näki silmäkulmastaan liikettä ja käänsi huomionsa siihen. Aisha oli noussut istumaan.
” Minulla on idea, joka voisi ehkä auttaa meidät kotiin.” Hän hihkaisi.
Hymy marsilaisneidon kasvoilla kertoi Modolle välittömästi, että sana ehkä oli pelkkä koriste. Jälleen tämä tiesi, jotain enemmän.
” Tehdään se.” Hän sanoi.
” Tahdot ehkä kuulla sen ennen kuin suostut..” Aisha sanoi hiukan arasti, selvästi varmana että joutuisi vielä suostuttelemaan häntä.
Harmaa jättiläinen nojautui lähemmäs naista.
” Mä luotan suhun. Tehdään se.”

Kuulostaa aika viileeltä mestalta tää Can sanoisin

Osa 5: Ylennys (Throttle)
Kirjoittaja: HöpöHamsu
Beta: Pahgiz
Päähenkilöt/Paritukset: Throttle
Yhteenveto: Throttlen pakosuunnitelma etenee.

Throttle oli hyvällä tuulella.
Hän oli työskennellyt viileässä kaivoksessa koko viime viikon ja sen asiosta nukkunut ja syönytkin aiempaa paremmin.
Parasta kuitenkin oli, että hänellä oli suunnitelma ja se näytti toimivan.
Leidi En Tacion ilmestyi joka päivä Zawalan toimistokopperolle työnjaon aikaan, näennäisesti puhuakseen tämän kanssa, mutta oikeasti nainen tuli kuuntelemaan missä hiirimies aikoi sinä päivänä työskennellä, voidakseen kulkea paikan ohi myöhemmin ’sattumalta’.
Throttle esitti aina, ettei muka huomannut tätä lähistöllä pörräämässä ja kun tämä sitten sai tarpeekseen marsilaismiehen välttelystä ja tuli puhumaan, hän oli niin hurmaava kuin vain osasi.
Hiirimies ei ollut koskaan aiemmin joutunut tekemään sellaista - kaikki hänen parisuhteensa olivat alkaneet ystävyydestä ja muuttuneet sitten romanttisiksi -, joten hänellä ei ollut ollut aavistustakaan toimisiko vaikeasti tavoiteltavan leikkiminen oikeasti niin hyvin kuin monet viihdeohjelmat tykkäsivät uskotella.
Mutta nyt näytti siltä, että jotain perää niissä väitteissä oli.
” Leidimme tuijottaa taas sun persuksia.” Pox hymähti, heidän kävelleessään vieretysten kohti päivän työmaata.
” Aha...” Throttle yritti kuulostaa mahdollisimman välinpitämättömältä – hän tiesi, ettei nainen olisi ymmärtänyt tai hyväksynyt hänen suunnitelmaansa päästä talolle -, mutta ei onnistunut peittämään tyytyväisyyttään.
Pox siristikin miehelle silmiään.
” Mitä sä aattelet?” Hän kysyi tulkitsematon sävy äänessään.
” Mistä?”
” Tiiät kyllä.” Nainen tuhahti.
” Ai tiedän vai?” Hiirimies kohotti kulmiaan ja lisäsi juuri oikean määrän hämmennystä ääneensä, saadakseen siitä vilpittömän kuuloisen, mutta sateenkaarenkirjava nainen näki hänen valheellisen viattomuutensa lävitse.
Pox harppasi nopean askeleen miehen tielle ja pakotti tämän siten pysähtymään. Hän painoi yhden terävistä kynsistään Throttlen rintaa vasten.
” Oot vitun tyhmä, jos kuvittelet pääseväs täältä viettelemällä sen pörröpakaraisen putkipillin.” Nainen tökkäisi häntä jokaisen sanan kohdalla hieman edellistä kovempaa.
Hiirimies astui kauemmas ja hieraisi muutaman kerran kipeää kohtaa rintalastassaan.
” Sen sänky ei oo yhtään lähempänä vapautta.” Pox sylkäisi ja risti kätensä rinnalleen, Throttlen mulkaistessa häntä.
” Ehkä ei, mut ainaki se on niiden sähkölukollisten porttien toisella puolen.”
” Sillä ei oo paskaakaa merkitystä.”
Hiirimies pudisti päätään.
” En usko.”
Pox tuhahti.
” Niinpä. Mistäs mä sen muka tietäsin.. Ainii siitä tietty, et Yvil – jonka oon tuntenu jo vuosia -” Naisen silmät kapenivat pilkkaaviksi. ” On kertonu. Usko siis iha huvikses, et sun on parempi täällä.” Pox kiepsahti ympäri niin, että pieni hiekkapölypilvi nousi maasta.
Throttle katseli naisen loittonevaa selkää hetken, ennen kuin kääntyi vilkaisemaan taakseen.
Kohdatessaan leidi En Tacionin katseen, hän nosti suupieliään lähes huomaamattomaan hymyyn. Naisen rinta kohosi äkillisesti innostuksesta, jonka tämä pieni huomionosoitus nostatti. Throttle näki tämän ottavan askeleen hänen suuntaansa ja käännähti sillä samalla sekunnilla takaisin.
Mieshiiri lähti hölkkäämään ystävänsä perään tuntien takapuolessaan siihen liimautuneet silmät.
Ei enää kauaa…

Pox piti hänelle mykkäkoulua koko loppu aamun. Throttle ei antanut sen häiritä hyvää mielialaansa, sillä vaikka hän saattoi ymmärtää naisen ärtymyksen, hän ei ollut tehnyt mitään väärää.
Ainakaan vielä.
Mieshiiren hakku pysähtyi millisekunniksi, kun hänen ajatuksensa hairahtivat suunnitelman jatko-osan kysymysmerkkeihin. Throttle vältteli niitä ihan tarkoituksella, vaikka se ei ollutkaan fiksua, saatikka hänen tapaistaan.
Hän tiesi periaatteessa mitä siellä oli vastassa ja se riitti pelästyttämään hänet kauemmas.
Sokeakin olisi nähnyt miten ahnaasti leidin katse hänen kehoaan nuoli.
Tämä halusi miehen. Oli halunnut siitä hetkestä lähtien, kun heidän silmänsä olivat kohdanneet, mutta Throttlen kiusoittelu oli tehnyt halusta tarpeen.
Enää leidi ei riisunut vaatteita hänen päältään, hän repi ne.
Marsilaismies oli alusta asti varmistanut pysyttelevänsä kohteliaisuuden rajoissa, eikä ikinä vastannut flirttiin tai muutenkaan esittänyt omaavansa samanlaisia tunteita kuin nainen. Sillä tämä ei todellakaan tarvinnut niitä, eikä hänellä ollut sen suurempaa halua satuttaa emäntäänsä.
Throttle teki vain välttämättömimmän. Vapauden vuoksi.

Kello, joka soi ruokatauon merkiksi, herätti marsilaisen ajatuksistaan.
Throttle vei hakun sille tarkoitettuun laatikkoon luolaston suulla, ennen kuin otti suunnaksi yösuojan.
Pitkälle pöydälle oli asetettu annokset valmiiksi. Driq ja Pox istuivat jo omiensa ääressä, tavallisilla paikoillaan. Mieshiiri harkitsi hetken istuvansa kauemmas kaksikosta, jottei nuoren Joreqin täytyisi sietää hänen ja sateenkaaren kirjavan naisen välillä leijuvaa jännitettä, mutta päätti sitten sen olevan tyhmää.
Driq huolestuisi enemmän ja Pox suuttuisi (nykyistä pahemmin), jos hän todella näytti välttelevänsä heitä.
Throttle lösähti paikalleen kapeavartisen pojan vierelle. Hän mutisi molemmille tervehdyksen, ennen kuin ryhtyi lappaamaan harmahtavaa mössöä suuhunsa.
Hiirimies oli kuvitellut Poxin jatkavan hiljaisuuttaan, joten yllättyi kuullessaan tämän vastaavan.
Ehkä hänkin tahtoi pitää Driqin heidän keskinäisen erimielisyytensä ulkopuolella.
” Joko te saitte itäpellon tyhjäks?” Throttle kysäisi.
Driq pudisti päätään.
” Huono juttu. Ghrewen kausi on loppumassa.” Pox maiskautti.
” Nii. Zawala sanoki et joudutaa varmaan loppuviikosta sinne kaikki. Muuten ei saada kaadettua niitä ajoissa.”
Lusikat kilahtelivat lautasia vasten, jokaisen heistä ajatellessa inholla pitkiä päiviä varjottomalla pellolla. Vaikka juotavaa olisikin tarjottu, Alfa centauri Ceen lämmön armoilla oli raskasta olla useampi tunti putkeen, ilman taukoja.
” Jos aatellaan positiivisesti, se tarkottaa myös sitä, et sit peltotyöt jää hetkeks kokonaa. Uuteen kasvukauteen on kuiteski sitte taas aikaa.” Driq huomautti.
Hän koitti kohentaa toisten mielialaa hymyilemällä näille. Poika kuitenkin antoi suupieliensä pudota, kun Pox ja Throttle myrtyneillä ilmeillään näyttivät, ettei tieto lohduttanut lainkaan.
” Ja Yvilki varmaan tulee taas pian...” Driq yritti vielä.
Ilokseen hän huomasi vastapäätä istuvan naisen piristyvän.
” Totta! ” Tämä hihkaisi. ” En malta oottaa, et säki pääset tutustumaan Yviliin. Sillä on niin paljon tarinoita, jotka tulee muuttaan täysin sun tavan ajatella asioista.” Pox väläytti hiukan omahyväisen hymyn pöydän yli marsilaiselle.
Throttle pysäytti pureskelunsa. Hän silmäili naisen itsevarmaa ilmettä pari sekuntia ja nosti sitten suupieliään, yhdessä kulmiensa kanssa.
” Tuskin maltan oottaa.”
Poxin ilme vaihtui jälleen hieman happamaksi.
Driq vilkuili hölmistyneenä ystäviään vuoron perään, muttei uskaltautunut kysymään, oliko kaksikon välillä sattunut jotakin.

Loppuruokailu vietettiinkin sitten lähes täydellisessä hiljaisuudessa.
Pox söi kolmikosta kaikkein nopeimmin ja oli tälläkin kertaa ensimmäinen tyhjän lautasen kanssa. Sateenkaaren kirjava nainen ei tosin noussut ja lähtenyt, kuten yleensä, vaan jäi odottamaan, että Driq ja Throttle olivat valmiita.
He asettuivat perätysten jonoon ulko-ovella.
” Mikä maksaa?” Pox ärähti edessä seisoville.
Hämmentynyt mutina nousi orjien keskuudessa, kun jono pysyi paikoillaan.
Throttle venytti kaulaansa nähdäkseen kärkipäähän. Muutama orja piiritti ovea. Heidän vauhkot käsieleensä ja nopeat, hätääntyneen kuuloiset sanansa, auttoivat hiirimiestä päättelemään, että oven lukkomekanismissa oli todennäköisesti jotain vikaa.
Throttle nojautui alaspäin selittääkseen luulonsa ystävilleen, kun Pox astuikin pois paikaltaan ja käveli ärtyneesti puhisten oven eteen jumittaneiden luokse.
Nainen ei kuitenkaan ehtinyt aloittaa tenttaustaan, sillä juuri silloin ovi aukeni.
Alkupäässä kavahti. Orjat hajaantuivat yksitellen huoneen laidoille.
Toisten kauhistuneet reaktiot eivät jättäneet paljon arvailunvaraa tulijasta. Pian marsilaismies näkikin tuttujen kivenharmaiden korvanhuippujen lähestyvän.
Throttle otti askeleen sivulle, jo ennen omaa vuoroaan. Silti leidi En Tacion pysähtyi hetkeksi hänen kohdallaan.
” Rakkaat raatajani. ” Leidi kiersi katseellaan joka ikisen seinänvierellä värjöttelevän orjansa kasvot. ” Minä olen Xraxaatti kartanon leidi ja teidän hellämielinen emäntänne. Monet teistä ovat varmasti kuulleetkin minusta.. Joko Zawalalta tai joltain kollegaltanne.” Nainen laski kätensä varovaisesti Jin päälaelle, päästessään tämän kohdalle. Ji itse ei ollut siitä moksiskaan, mutta orjat hänen vierellään jäykistyivät kauhusta.
” Meistä suurin osa ei kuitenkaan ole tavannut toisiaan, sillä minä ja lordi luotamme teidän johtamisenne pääasiassa Zawalalle. Tällä kertaan en kuitenkaan tahtonut luottaa esimieheenne, vaan päätin tulla kertomaan tämän itse..” Leidi vetäisi kätensä pois ja jatkoi matkaansa. Jin vierustalla rauhoituttiin sekunniksi, kunnes heidän emäntänsä saavutti huoneen pään ja kiepsahti ympäri. ” Tänään on onnenpäivänne!” Hän hihkaisi.
Huoneenpuoliskot heittelivät toisilleen epäuskon ja pelonsekaisia katseita.
Leidi En Tacion näytti nauttivan alaistensa kasvavasta paniikista, eikä jatkanut puhettaan, ennen kuin oli astellut hitaasti takaisin ovelle.
” Olen päättänyt tehdä lisäyksiä kartanon palvelusväkeen. Vanhemmat työntekijät alkavat olla huonokuntoisia.. Ja verta on.. oh, niin hirvittävän hankala saada irti vaaleista pinnoista. ” Leidi voihkaisi teatraalisesti. ” Olen siis tullut tänään tänne tarjoamaan teille onnenpekoille mahdollisuutta yletä. Tulla työskentelemään suoraan minun alleni. ”
Throttlen silmäkulma värähti.
Lattia narskahti naisen kumisen kengänpohjan alla, kun hän pyörähti vasemman jalkansa ympäri.
” Joten… Kuka tahtoo pois kurjuudesta, ainaisesta auringonpaisteesta ja saastasta? Noniin, rohkeasti käsiä ylös vain.”
Levottomuus orjien keskuudessa lisääntyi, kun leidi jähmettyi paikoilleen odottamaan.
He kaikki olevat kuulleet tarinat ja nähneet todisteet Jin karrelle palaneessa selässä. Kuinka kurjaa tahansa heillä ulkotyöläisinä olikaan, ei vetänyt lainkaan vertoja sille mitä kartanolla työskentelevät joutuivat kärsimään.
Kukaan ei olisi halunnut uhrautua, mutta samaan aikaan kaikki aavistivat, että jos joku ei pian ilmoittautuisi, leidi valitsisi vapaaehtoiset itse ja langettaisi lopuille rangaistuksen ’anteliaan’ tarjouksensa ohittamisesta.
Suojatako oma selustansa vai muiden? Siinäpä vasta pulma.
Throttle esitti painivansa saman kysymyksen kanssa yhtä lailla, jottei olisi näyttänyt liian innokkaalta lähtemään emäntänsä matkaan.
Marsilaismies oli kohottamassa kättään, kun näki silmäkulmastaan liikettä. Hän kiersi kaulaansa juuri ajoissa nähdäkseen Driqin kapean käsivarren nousevan pystyyn.
Throttle meinasi tarttua siihen ja pakottaa sen alas, ennen kuin leidi En Tacion pistäisi sitä merkille, mutta kuuli siinä samassa tämän myhäilevän mielissään.
Myöhäistä…
” Muita?”
Hiirimies nosti kätensä vauhdikkaasti.
” Loistavaa!” Nainen löi kämmenensä yhteen. ” Seuratkaa minua! Te muut… Palatkaa töihin!”
Koko huone henkäisi huojennuksesta. Monet loivat mieheen ja poikaan kiitolliset katseet, heidän kävellessään leidin perässä ulos.
Oven ulkopuolella odottivat naisen turvamiehet, he muodostivat välittömästi muurin heidän ympärilleen.
” ROUVA!”
Sora pöllähti, kun turvamiehet käänsivät äkkiä itsensä Poxin äänen suuntaan. Lähimmät näistä astuivat naista vastaan, jolloin tämän oli pakko pysähtyä kauemmas, kuin olisi varmasti halunnut.
” Tahdon myös ilmoittautua vapaaehtoiseksi!” Pox yritti astua lähemmäs, jolloin turvamiesten kädet nousivat varoitukseen. Nainen mulkaisi niitä, muttei välittänyt pysähtyä, ennen kuin nämä tarttuivat häneen ja fyysisesti estivät häntä liikkumasta.
Leidi itse ei vaivautunut kääntymään. Hän vain vilkaisi Poxia hieman syrjäsilmällä.
” Vaikka paikkoja olisikin enemmän, todistit juuri, ettet sovi minun talooni. Kukaan ei puhuttele minua ilman erillistä lupaa.” Sitten hän heilautti sormiaan, jolloin naiseen tarttuneet turvamiehet siirsivät tämän useamman metrin päähän.
Throttle koitti muutaman kerran vilkuilla taakseen, mutta turvamiesmuuri oli liian tiheä, eikä hän nähnyt Poxia enää.

He kulkivat tiiviinä ryhmänä hiekkatietä pitkin, aivan sen loppuun, jossa rappuset ja sähkölukolliset portit odottivat.
Heidän oli pysähdyttävä rappusten juurella, sillä sähkoshokki-pannat oli vaihdettava sellaisiin, jotka antoivat heidän kulkea porttien läpi, pysäyttämättä heidän sydämiään.
” Miten voi olla mahdollista, ettette te tunarit tuoneet talon pantoja mukananne?! ” Leidi En Tacion kiljui miehilleen.
” Anteeksi rouva. Me emme ajatelleet.” Yksi heistä vastasi ja muut kolme mutisivat myös nopeat anteeksipyynnöt.
” Tietenkään ette ajatelleet! Kaikki aivotoiminta tuntuu olevan teille imbesilleille täysin mahdotonta! UGH!”
Naisen jatkaessa tuohtunutta purkautumistaan, Throttle päätti käyttää vahdittoman hetken tivatakseen vastauksia Driqistä. Nopeasti hän astui askeleen pojan vierelle.
” Mitä hemmettiä sä oikeen aattelit?!” Marsilainen murahti.
” Jonkun oli suostuttava. ” Driq sanoi hiljaa.
” Nii, mun oli. Se tuli sinne mun takia!” Throttle ärähti ja huokaisi heti perään.
Hän oli ollut aika varma, että leidi tulisi hakemaan häntä jossain vaiheessa. Mies ei ollut tiennyt tekisikö nainen sen avoimesti muiden orjien edessä, vai noudattaisiko tämä vain hänet, jolloin kukaan ei saisi tietää minne hän oli joutunut. Jälkimmäinen vaihtoehto olisi todennäköisesti luonut uusia huhuja ja herättänyt entistä enemmän pelkoa kartanonväkeä kohtaan, joten hiirimies oli veikannut sitä ja suunnitellutkin hieman sen varaan. Ei hänellä ollut käynyt mielessäkään, että leidi tekisi hänen hakemisestaan sellaisen spektaakkelin, eikä siksi ollut osannut ottaa sitä suunnitellessaan huomioon.
” Sun takia? Mitä sä tarkotat?” Nuori joreq hämmästyi.
” Mä.. Mä huomasin sillon yks päivä, leidin osottavan merkkejä kiinnostuksesta ja aattelin, et jos se tykästyis muhun, se vois ehkä ottaa mut talolle töihin. Tiiän ettei täältä ainakaan pääse pakoon, joten...” Throttle lopetti puheensa olan kohautukseen. Driq osaisi kyllä päässään täydentää loput.
” Ai...”
He seisoivat hetken vaitonaisina, kuuntelemassa leidin kimeää läksytystä. Lopulta sekin tuli päätökseen, kun hän päätti miten menetellä ilman pantoja. Nainen määräsi yhden miehistään taluttamaan Driqin kädestä pitäen kartanon keittiöön, sillä aikaa kun hän lähtisi viemään Throttlea kolmen muun kanssa toisaalle.
” Sori et pilasin sun suunnitelman.” Poika kuiskasi vielä nopeasti, ennen kuin valtava koura kiskaisi hänet mukaansa.

Throttle yritti näyttää mahdollisimman välinpitämättömältä, mutta nähdessään edessä siintävän syvän punaisen rakennuksen, hän kurkotti tahattomasti kaulaansa.
Turvamies hänen vierellään jäykistyi hieman ja astui puolisenttiä lähemmäs, varoitukseksi.
Naurettava reaktio, kun otti huomioon marsilaismiehen olevan täysin ympäröity heidän toimestaan.
Throttle kuitenkin astui seuraavalla askeleella lähemmäs leidiä, joka roikkui innokkaasti hänen käsipuolessaan.
Kivikasvoinen jätti hänen vierellään rauhoittui välittömästi.
Hiirimiehen kasvoille nousi melkein hymy, kun nainen hänen viereltään kääntyikin yhtäkkiä hänen puoleensa.
” Tulet varmasti nauttimaan olostasi Rubiinikeitaassa!”
Throttlen naama venähti.
” Missä?”
” Vierashuvilalla. Mitä nyt? Miksi tuollainen ilme, hunajaiseni?” Leidi kallisti päätään.
Hiirimies joutui nieleskelemään muutaman kerran, ennen kuin hänen rutikuiva kurkkunsa suostui päästämään ääntä.
” Mä luulin, et me mentäis kartanolle...” Hän kähisi.
Throttle ei ollut pelkästään luullut, hän oli luottanut siihen, että pääsisi kartanolle. Koko hänen pakosuunnitelmansa nojasi siihen.
” Voi eijeijeijei!” Nainen kikatti. ” Minä en tahdo jakaa suosikkejani kenenkään toisen kanssa.” Leidi hyrisi.
Hän hieroi hiirimiehen kiinteää hauista myhäillen.
Tää ei lupaa hyvää...

Rubiinikeidas, luki portin kiviseen holvikaareen upotetussa kullatussa metallilaatassa.
Leidi avasi yhtä lailla kullalla päällystetyn portin, väläyttämällä rannettaan sen lukolla.
Turvamiehet jättäytyivät vahtiin porttien ulkopuolelle, kun he astuivat niiden läpi.
Throttle katsoi haikeasti sulkeutuvien ovien perään, naisen kiskoessa häntä innokkaasti kohti vierashuvilan etuovea.
Viileä ilmavirtaus syleili heitä, välittömästi oven avautuessa. Se tuntui niin mukavalta, että marsilaismies unohti täysin mihin oli astumassa ja lähes loikkasi sisään ilmastoituun aulaan.
” Niin sitä pitää, murunen!” Leidi kikatti. ” Huomaat pian, kuinka mukavaa minun suosikkinani onkaan! Saat asua täällä, täydessä rauhassa, ilmalämpöpumpun viilennettävänä. Syödä ja juoda, niin paljon kuin jaksat, sekä kylpeä.. aina kun siltä tuntuu.”
Nainen hieroi puhuessaan hiirimiehen rintaa. Pikkuhiljaa, hän antoi kätensä laskeutua vatsalihaksia pitkin alemmas. Ennen kuin tämä kuitenkaan ehti livauttaa kätensä lanteiden alapuolelle, Throttle pysäytti sen, tarttumalla siihen.
” Ja miten mä maksan takasin tästä huolenpidosta?”
Leidi katseli happamana, miehen kättä omansa päällä, mutta puhkesi jälleen hymyyn, nostaessaan silmänsä tämän kasvoihin.
” Voi, älä pelkää. Minä en vaadi paljoa.” Naisen silmiin syttyi ilkikurinen pilke.
Siinä samassa hän kiskaisikin kätensä nopeasti takaisin. Throttlella oli yhä tiukka ote tämän kämmenestä, joten hän horjahti liikkeen mukana eteenpäin. Mies ei kerennyt edes räpäyttämään, kun leidi oli jo kietonut kätensä hänen keskiruumiinsa ympärille ja rusentanut suunsa hänen omaansa vasten.
Throttle oli tyrkkäistä naisen kauemmas, mutta sai pysäytettyä itsensä viime hetkellä. Hän seisoi täysin jäykkänä siihen asti, kunnes tunsi naisen käsien hellittävän otettaan.
Leidi En Tacion vetäytyi kauemmas, kulmat kurtussa.
” Sori.. Mä en… Ööh.. Nää ei oo tuttuja juttuja..” Throttle soperteli.
Miehen aivot olivat yhä suurimmalta osin sokissa, eivätkä suostuneet kehittämään parempaa valhetta, miksei hän ollut kyennyt vastaamaan suudelmaan.
Se riitti onneksi silottamaan rypyn naisen kulmien välissä.
” Ei se mitään. Tästä lähin minä opetan sinua!” Leidi hieraisi nenäänsä nopeasti miehen omaa vasten.
” Jovie-hani? Sinäkö siellä?” Matala ääni kajahti jostain.
” Kyllä, Yvil-kultaseni! Tulehan esittäytymään!” Nainen lirkutti.
” Yvil?!” Throttle henkäisi ja käänsi kysyvän katseensa leidiin, joka hymyili keimaillen.
” Valitan, hunajaiseni, et ole ainokaiseni. Jaat huvilan, toisen suosikkini kanssa. Mutta älä ole lainkaan huolissasi, aion rakastaa teitä yhtä lailla!” Nainen sipaisi miehen leuanalusta. Throttle vavahti. Ei tosin mielihyvästä, kuten leidi En Tacion kuvitteli.
” Tulipas sulle ikävä äkkiä. Onneks en kerenny vielä puk – ai.”
Yvil ilmestyi vasemmanpuoleisesta oviaukosta ja pysähtyi niille sijoilleen, nähdessään emäntänsä vierellä marsilaismiehen. Hän silmäili tämän pikaisesti antenneista kantapäihin, kunnes jatkoi matkaansa kaksikon luokse.
” Sinun on pakko olla Throttle.” Mies ojensi hymyillen nelisormisen kätensä.
Throttlen silmät vilkaisivat ojennettua raajaa vain pikaisesti, palaten lähes välittömästi tuijottamaan uusia kasvoja.
Yvilin piirteissä oli jotain hyvin tuttua. Hiirimies ei tosin kovasta yrityksestä huolimatta saanut päähänsä lajin nimeä, jota tiesi tämän edustavan.
Yvil muistutti kasvojen rakenteeltaan yllättävän paljon ihmistä. Itseasiassa tämä olisi saattanutkin mennä läpi ihmisestä, ilman paksu vartista nenäänsä, joka levittäytyi hieman kuononlailla poskille ja suun yläpuolelle, sekä pitkiä suipohkoja korviaan.
Hiirimies kohotti kätensä. Yvil nappasi sen rautaiseen puristukseen.
” Ja sä taidat olla Yvil.” Throttle kohotti suupieliään kohteliaaseen hymyyn.
Hän ei juuri hellittänyt otettaan vetäessään kätensä takasin ja sai siten selville, että kehon vaaleanruskea sävy johtui sitä peittävästä, lyhyestä karvoituksesta.
Yvil nyökäytti, huulillaan myös jotakin hymyn tapaista. Marsilaismies ei kuitenkaan ollut vakuuttunut sen aitoudesta. Mies astuikin nopeasti hänen ohitseen Leidin odottavaan syleilyyn.
Throttle katsahti kiusaantuneena lattiaan, kun kaksikko vaihtoi useamman märänkuuloisen suudelman.
” Mikäs poikaa noin ujostuttaa?” Yvil härnäsi, huomatessaan marsilaisen mittailevan lattialaattoja vaivaantuneena.
Leidi kikatti.
” Hän on aivan kokematon.”
Huvittunut ilme miehen kasvoilla leveni entisestään.
” Noh, ei ole kauaa! Mitä sanot, muru, eiköhän pistetä poika siteisiin ja katsota kuinka nopeasti me saadaan tehtyä siitä mies?” Yvil vilkaisi mieshiirtä naisen korvienhuippujen ylitse. Miehen punaisissa iiriksissä välkehti jotain, jonka Throttle tunnisti nopeasti innostukseksi.
Marsilainen suoristi selkäänsä, puristi kätensä nyrkkiin ja mulkaisi Yviliä varoittavasti. Tämän oli turha kuvitella, että hän antaisi sidotuttaa itsensä yhtään mihinkään, ainakaan ilman kunnon taistoa.
” Voi kunpa voisinkin, mutta lordi palaa kotiin päivälliselle ja tuo kuulemma mukanaan vieraita!” Leidi puuskahti. ” Minun pitää siis palata välittömästi talolle valmistautumaan.. Mutta lupaan palata heti, kun pääsen heistä eroon ja sitten...” Nainen asteli virnuillen lähemmäs hiirimiestä ja laski kätensä tämän rinnalle. ” Me aloitamme sinun koulutuksesi!” Leidi kävelytti sormiaan Throttlen rintalastaa pitkin aina solisluiden väliin saakka, jonka jälkeen hän tökkäisi kevyesti tämän nenänpäätä.
” Katso, että hän peseytyy kunnolla.” Nainen huikkasi Yvilille astuessaan ovesta pihalle.
Heti kun sen lukko oli naksahtanut Yvil kääntyi marsilaisen puoleen.
” Kylpyhuoneet on tuolla.” Hän vinkkasi peukalollaan selkänsä taakse oviaukkoon, josta oli ilmestynyt, ennen kuin lähti itse kävelemään vastakkaiseen suuntaan.
Throttle katsahti nopeasti tämän perään, mutta sen sijaan, että olisi mennyt etsimään kylpyhuonetta, hän kääntyi ja testasi ovenkahvaa.
Se aukeni, kun hän vain painoi sitä.
Leidi ei käyttäny avainta tähän, se siis tuskin on koskaan lukossa. Mut entä portti?
Hiirimies hölkkäsi hiljaa etupihan poikki portille. Hän hiippaili viimeiset askeleet kiinni luonnonkivistä muurattuun aitaan ja vilkaisi portin lävitse.
Turvamiehet näyttivät lähteneen leidin En Tacionin matkaan. Throttle vapautti hiilidioksidit keuhkoistaan huojentuneena ja astui sitten lähemmäs porttia.
Ensimmäisenä hän painoi korvansa oikein lähelle kultaisia kiekuroita, kuullakseen surisiko niissä sähkövirta. Sitten hän testasi vielä kämmenellään, tuntuiko niiden lähellä ilmassa jännitettä, ennen kuin uskaltautui oikeasti tarttumaan porttiin.
Kulta tangoista väännetyt kiemurat olivat niin isoja, että hän sai helposti kätensä niiden läpi. Throttle yritti tunnustella lukkoa, mutta ei löytänyt sormillaan kohtaa, joka olisi tuntunut erilaiselta, kuin muu portti.
Hitto! Sen on oltava joku sensori. Hiirimies kirosi mielessään.
Hän ei ollut nähnyt leidin ranteessa mitään erikoista. Joten joko avain oli tämän hansikkaissa tai sitten se oli biometrinen.
Suunnitelma b.
Throttle työnsi itsensä kauemmas portista ja lähti sitten kulkemaan tonttia ympäri, kivistä seinämää seuraten. Molemmilla puolilla taloa, se päättyi suoraan kallioon, jonka edustalle huvila oli rakennettu. Marsilainen silmäili seinämää, mutta totesi pian, että sitä pitkin olisi erittäin hankala kiivetä. Varsinkin nyt kun hän ei ollut täysissä voimissaan.
Hiirimies kiersi kyynärvarttaan, niin että hauislihas pullistui. Lihasmassakato ei näkynyt käsivarsissa niin pahasti kuin muualla kehossa, sillä suurin osa töistä korvasi rasituksellaan normaalin treenin, mutta ravinnon niukkuus suhteessa työn määrään, oli pakottanut hänen kehonsa syömään lihaksistoa selvitäkseen. Ennen kuin Throttle siis tiesi varmasti, että jaksaisi kiivetä, hänen ei kannattanut edes yrittää.
Marsilaismies kiepsahti kannoillaan, palatakseen takaisin sisälle.
Hänen oli hoidettava itsensä takaisin huippukuntoon, nopeasti. Ja mieluiten, ennen kuin leidi En Tacion pääsisi opetuksissaan suutelua pidemmälle.

Throttlelta kesti yllättävän kauan löytää kylpyhuone. Käytävä, jonne Yvil oli viitannut, jatkui pitkälle talon uumeniin ja jakautui useampaan pienempään.
Lopulta hiirimies kuitenkin löysi etsimänsä huoneen, yhden käytävänhaaran päädystä. Ovea ei saanut lukkoon, joten Throttle ripusti yhden pienemmistä pyyhkeistä kahvaan sen ulkopuolelle, ennen kuin heitti paidan yltään.
Mies pallotteli silmiään valtavan pronssisen ammeen ja suihkun välillä. Amme tarjoaisi yksityisyyttä, mikäli Yvil ei ymmärtäisi tai välittäisi merkkipyyhkeestä ovessa, mutta suihkussa hänen ei tarvitsisi lillua kaikessa siinä liassa, jonka hänen turkkinsa kätki parhaillaan sisällensä.
Päätös ei loppupeleissä ollut vaikea. Throttle astui kynnyksen yli suihkutilaan ja hetken säätämisen jälkeen onnistui selvittämään mitä mikäkin seinästä törröttävä säädin teki.
Noin muutaman neliömetrin kokoisen suihkutilan koko katto oli täynnä pieniä suuttimia, jotka sylkivät vettä miehen niskaan. Marsilainen hienosääti veden tuloa, kunnes se tuntui hiukan rankkasadetta kovemmalta.
Seinään rakennetulta hyllyltä, Throttle valitsi pullon, jonka sisältö löyhkäsi vähiten epämiellyttävälle ja pesi sillä itsensä päästä varpaisiin, kolmesti, kunnes vesi virtasi viemäriin yhtä kirkkaana, kuin tullessaan suuttimista.
Mieshiiri nosti kasvonsa kattoa kohti ja antoi viileän veden pyyhkiä piirteitään, kunnes jalkapohjien pienten hankaumien ja haavojen kirvelystä tuli liian häiritsevää.
Throttle kuivasi itsensä huolellisesti yhteen pyyhkeeseen ja kietoutui sitten toiseen.
Hän tajusi vasta siinä vaiheessa, ettei ollut huomannut kysyä Yvililtä, mistä hän mahtaisi saada jotain puhdasta ylleen. Pelkässä pyyhkeessä koikkelehtiminen ei kummemmin houkuttanut, mutta vielä vähemmän hiirimiestä viehätti ajatus hien ja saastan tahrimasta uniformustaan.
Throttle kolusi kylpyhuoneen loput kaapit ja purnukat läpi, muttei löytänyt mitään vaatteiden pesuun sopivaa. Niinpä hän huuhtaisi vielä nopeasti lasejaan hanan alla ja lähti sitten pyyhe päällä, likainen paita kourassaan metsästämään Yviliä.
Mies oli kävellyt huvilan toiselle puolelle, leidin lähdettyä, joten marsilainen päätti aloittaa etsintänsä sieltä.
Throttle löysi ruokasalin, keittiön, jonkinnäköisen oleskelutilan, toisen pienemmän kylpyhuoneen, sekä kaksi makuuhuonetta, ennen kuin spottasi vaaleanruskea turkkisen miehen loikoilemassa käsinojattomassa lepotuolissa, oikeanpuolisen pääkäytävän loppuun rakennetussa huoneessa.
Yvil siirsi silmänsä marsilaiseen, kun tämä lähestyi häntä.
” Haluutko alottaa ilman Jovieta?” Hän kohotti toista kulmaansa virnistäen.
Throttle ei ollut huomaavinaankaan, kun Yvil laski jalkansa nojatuolin molemmille puolin ja taputti kutsuvasti reisiään.
” Missä täällä voi pestä vaatteita?”
” Ei missään.” Mies naksautti kieltään. ” No mitä? Luulitko tosiaan, että kaheksan makuuhuoneen, yhtä monen vaatehuoneen, viiden kylpyhuoneen, kolmen olohuoneen, keittiön, ruokasalin ja kirjaston jälkee, tänne olis haluttu änkeä vielä joku pyykkitupa? Vieraita varten, jotka ei varmaan edes tiedä, että vaatteita voi käyttää useemman kerran?”
Marsilainen ruttasi paitansa palloksi huokaisten.
No eipä tietenkään.
” Et sä tota olisi saanut kuitenkaan pitää kovin kauaa päällä. Totuttele siis vaan naturaaliin menoon!” Yvil ähkäisi asettautuessaan mukavammin laiskanlinnaansa.
” Kuullostat ihan Poxilta. Älä pistä vastaan, asetu vaan.” Throttle tuhahti ja istahti hänkin samanlaiseen tuoliin vastapäätä miehen omaa.
” Se nainen tietää mistä puhuu. ” Yvil sanoi.
” Paitsi sillon ku se kertoo sun kärsimyksistäs.” Marsilainen loi pitkän katseen mieheen, joka kohautti viattomasti olkiaan, vastapuolen kyräilylle.
” En ymmärrä miten se ois parempi, et se tietäisi tästä kaikesta. Eikö kurjuus tunnu kurjemmalta, jos tietää paremmasta?”
Throttle mietti hetken, ennen kuin vastasi; ” Hyvä pointti.”
Mairea virne palasi Yvilin kasvoille
” Sitä paitsi, kyllä täällä kärsitään. Eri tavalla vain.” Hän kallisti päätään merkitsevästi sivulle.
Hiirimies siirsi katseensa seinustalle. Vaaleanpunertavaan seinään oli maalattu muutaman metrin levyiselle kaistaleelle geometrisistä muodoista värikäs kuvio. Sen edustalle, matalalle korokkeelle, oltiin asetettu rastin muotoinen rakennelma -abstrakti veistos, mieshiiri oletti. Katsoessaan tarkemmin, Throttle kuitenkin huomasi, että sen reunoilta roikkuvissa epäsäännöllisyyksissä oli solkia.
Niitä oli ollut aiemmin vaikea huomata, sillä seinämaalaus imaisi rakennelman ovelasti itseensä, mutta kerran ne nähtyään niitä oli vaikea jättää huomiotta.
Marsilainen skannasi lopun huoneen läpi, täysin uusin silmin.
Sisustukseen oltiin onnistuttu muiluttamaan yllättävän paljon kaikkea sitomisleikkeihin soveltuvaa. Seinillä oli paljon ison rastin kaltaista näennäistä veistostaidetta, joista suurin osa koostui erilaisista reistä ja tangoista.
Huonekalut olivat pääosin matalia, vankkarakenteisia, sekä kehoa myötäilevästi muotoiltuja. Esimerkiksi lepotuoleihin, jolla he parhaillaan istuivat, oltiin tehty istuinosasta sellainen, että se putosi loivasti tuolin runkoon, niin ettei sillä voinut koskaan maata täydellisesti.
Tuolien edessä olevan pöydän puisen pintalevyn alta pilkisti lukko, jolla sai auki sen runkona toimivan harvakalterisen metallihäkin.
Lyhyt jalkaisella jakkaralla pöydän toisella puolen, ei ollut istuinosasta muuta kuin pehmustetut reunat.
” Jovie ei oo mikää universumin helläotteisin opettaja, eli jos haluut sittekki hakee vähän tuntumaa tulevaan...” Yvil odotti, että marsilainen siirsi suurentuneet silmänsä takaisin häneen ja jatkoi vasta sitten. ” Mä autan enemmän ku mielelläni.”
Throttle tuijotti hetken sanattomana miestä. Sitten hän nyökkäsi hitaasti ja nousi.
” Täällä mä oon, jos muutat mieles!” Yvil hihkaisi hiirimiehen loittonevalle selälle, kun tämä pakeni huoneesta.

Ensimmäiseksi Throttle etsi tiensä takaisin keittiöön.
Hän tarvitsi ruokaa. Jotain raskasta ja energiapitoista. Jotain, josta hän saisi niin paljon voimaa, että hän jaksaisi nostaa itsensä sen kirotun muurin ylitse. Tänään.
Keittiön kaapistot ja suuri kylmävarasto oli ahdettu täyteen kaikennäköisillä elintarvikkeilla ympäröivästä galaksista. Silti hiirimiehellä kesti hetki löytää jotakin itsellensä sopivaa.
” Heimoevää, kanna ryynejä ja suomakkia… Luulin jo päässeeni teistä.” Throttle poimi muutaman armeija ajalta tutun ravintopatukan huokaisten. Niiden maku oli karmea, mutta pelkästään yhdessä oli yli kaksituhatta kilokaloria.
Mieshiiri mursi ensimmäisestä patukasta puolet. Hän jauhoi sen nopeasti, ollakseen maistamatta sitä liiaksi ja työnsi sitten loputkin suuhunsa.
Voittaa sen mössön mitä ne tarjos yösuojalla, Throttle hymähti avatessaan toisen patukan käärettä.
Keittiöstä hän suunnisti lähimpään makuuhuoneeseen. Yvil oli maininnut, että talossa oli yhtä monta vaatehuonetta, kuin makuuhuonetta, joten hän oletti löytävän oven sellaiseen jokaisesta.
Marsilainen ei uskonut löytävänsä sieltä mitään suurta vaatevalikoimaa (vaikka rehellisesti sanoen ei olisi kyllä yllättynytkään, jos olisikin tehnyt niin), mutta oli aika varma, että isäntäväki tahtoi edustaa itseään jonkin verran myös vieraidensa vaatteissa.
Bingo!
Throttle veti vaatetangolta pitkän neliskulmaisen vaatteen, jonka helma oli kirjailtu punaisilla ja valkoisilla langoilla. Hän kiskoi sen kiitollisena ylleen ja välittämättä lainkaan siitä faktasta, että moni olisi voinut nimittää sitä mekoksi.
Pienet kolhut kunniassa, eivät häirinneet yhtään niin paljoa, kuin leidin ahnas katse hänen puolialastomassa kehossaan.
Kaavusta huolimatta hiirimies tunsi itsensä yhä alastomaksi, jalkojen päästessä liikkumaan niin vapaasti. Hän ei kuitenkaan löytänyt mitään lahkeellista siitä tai muistakaan vaatehuoneista. Vain niitä samanlaisia vaaleita, koristeompeleilla kirjailtuja kaapuja.

Throttle mutusteli viimeistä patukkaa, miettiessään mitä tekisi seuraavaksi.
Leidi En Tacionin saapumiseen oli enää x määrä minuutteja tai tunteja, riippuen siitä kuinka optimistinen tahtoi olla.
Kannattaisiko hänen käydä tutkimassa, kuinka vaikeaa tai helppoa kiipeäminen todellisuudessa olisikaan? Menettäisikö hän siinä liikaa voimaa?
Marsilainen tunsi itsensä huomattavasti energisemmäksi ja hyvinvoivaksi, saatuaan pitkästä aikaa tarpeeksi ravintoaineita kehoonsa. Hän ei kuitenkaan ollut niin tyhmä tai naiivi, että olisi uskonut olevansa läheskään entisellään. Miehen keho toipuisi orjadieetistään vielä pitkän aikaa.
Tilaisuuden tullessa hän saisi varmasti adrenaliinista jonkun verran apua, mutta sen varaan yksinään ei kannattanut heittäytyä. Throttle oli kuitenkin aika varma, että jos ja kun tilaisuus tulisi, se olisi ainoa, jonka hän saisi.
Nyt kysymys olikin, miten hiirimies sen järjestäisi.
Ja kuinka pitkälle hän oli valmis menemään, varmistaakseen onnistumisensa.
Kysymysmerkit, joita hän ei ollut aiemmin tahtonut ajatella olivat viimein ajankohtaisia.
Enää hän ei voinut vältellä.
Antaako itsensä hyväksikäytettäväksi, vapauden toivossa vai vastustaako ja… Throttle rypisti kulmiaan, tajutessaan ettei oikeastaan edes tiennyt, mitä leidi tekisi, jos hän sanoisikin, ettei tahtonut harrastaa seksiä tämän kanssa.
Pahimmassa tapauksessa tämä tietenkin palauttaisi hänet ulkotyöläisten joukkoon, sähköaidan taakse viisikymmentätuhatta volttia kaulassaan. Mutta jos leidi todella tahtoi hänet, tämä tuskin suostuisi luovuttamaan niin helpolla.
Jokin ruumiillinen rangaistus olisi odotettavissa. Siitä hän kuitenkin selviäisi ilman suurempia traumoja.
Throttle päätti mennä takaisin Yvilin luokse. Pox oli maininnut tämän arvista. Ehkä Yvilkin vastusti toisinaan leidin tahtoa.
” Hei, iha vaa mielenkiinnosta… Mitä sä luulet, et leidi tekee, jos mä en.. Noh suostu tähän?” Marsilainen heilautti kättään värikkään seinän suuntaan.
Mies mutristi suutaan, pohtiessaan.
” Tapasitko koskaan Jitä?” Hän kysyi sitten.
” Joo, mut mitä se- Oliks Jiki..?” Hiirimiehen ääni hiipui olemattomiin.
Yvil kuitenkin pudisti päätään.
” Ei, sentää.” Hän naurahti.” Jovie on Jin äiti.”
” Äiti?!” Throttle ei ollut uskoa korviaan.
Olihan hän huomannut, ettei leidin suhde tyttöön ollut täysin samanlainen kuin muihin orjiin, mutta mies oli olettanut sen johtuneen Jin ajasta talolla.
Millainen äiti pakotti lapsensa pukemaan sähkoshokki-pannan ja raatamaan kaikki päivät pelloilla, perheen palvelusväen kanssa?
” Ottoäiti, jos tarkkoja ollaan. Edellisestä liitosta jääny lisä. Ja mä tiiän jo mitä sä aattelet, mut oot väärässä. Tyttö oli tärkee ja hyvin kohdeltu aina siihen asti, kunnes se halus lähtee jonku porvarin matkaan kruisailee galaksia. Pointtina nyt siis se, et kukaan – kukaan – ei saa tehdä toisin, ku Jovie haluaa.”
Throttle näki silmissään ennen niin kauniin yönsinisen suomupeitteen aivan mustaksi palaneena.
Mun pitää varmaan miettiä tätä uudemman kerran… Mieshiiri nielaisi.
Hän oli istumassa Yvilin seuraan, kun jossain kolahti.
Melkein heti sen jälkeen korkea ääni kutsui heitä luokseen.

Mä todella toivon et Turbo saa aikaan kapinan orjien joukossa

Osa 6: Mentori
Kirjoittaja: HöpöHamsu
Beta: Pahgiz
Päähenkilöt/Paritukset: Vinnie
Yhteenveto: Vinnie jakaa prätkäviisauttaan uudelle ystävälleen.
A/N: Monet varmaa jo kuvitellu, et oon jättäny tän kesken XD Olen hyvin pahoillani jos olette tätä odottaneet, mut tää luku oli mulle aivan mahdottoman iso päänsärky! Mutta sain tehtyä ja nyt yritän todella petrata, ettei aivan nii pitkiä päivitysvälejä tulis enää noihin muiden osien kanssa!  [You must be registered and logged in to see this image.]
Erityispahottelut jo etukäteen ihmisille, jotka tietää yhtään mitään motocrossista  [You must be registered and logged in to see this image.] Google pystyy neuvomaan vaan tiettyyn pisteeseen asti. Jos siis on oikeen sydämen asia, nii suosittelen jättää väliin tän [You must be registered and logged in to see this image.]  [You must be registered and logged in to see this image.]

” Kamaan, sä pääset tota lujempaaki!” Vinnie karjui, Linlinin porhaltaessa hänen ohitseen radalla.
Neinei mies teki työtä käskettyä ja väänsi lisää kaasua.
” Vauhtia on liikaa.” Nai’hi murahti.
” Sitä on oltava, jos haluu voittaa.” Marsilainen tokaisi tälle.
Kaksikko seurasi silmä tarkkana, kuinka Linlin kaarsi ensimmäiseen mutkaan huomattavasti suuremmalla vauhtimäärällä, kuin aiemmin. Tämän pyörän perä liukui pitkälle, uhaten kiepauttaa heidät kokonaan ympäri.
” Käännä vastakkaiseen suuntaan ja korjaa ajolinja...”
Linlin kamppaili ajokkinsa kanssa hetken, mutta sai sen lopulta takaisin hallintaansa.
” Ja nyt kaasua- jes!” Vinnie läiskäytti kämmeniään yhteen, kun mies lisäsi vauhtia heti ajolinjan suoristuttua.
Juuri niin kuin hän oli neuvonut!
Hiirimies huomasi olevansa parempi tässä mentorihommassa, kuin oli alun perin edes osannut kuvitella. Toki, kunniasta oli annettava osa myös hänen innokkaalle oppilaalleen. Linlin kuunteli tarkasti jokaisen hänen neuvonsa ja teki juuri niin kuin hän ohjeisti.
Siitä syystä he olivatkin onnistuneet rikkomaan suurimman osan radalla tehdyistä ennätyksistä, alle kahden viikon treenauksen jälkeen.
” Tää päättyy vielä huonosti.”
Vinnie puhalsi ilmaan turhautuneena.
Kaikista heidän onnistumisistaan huolimatta, Nai’hi jaksoi yhä valittaa. Mies huomautteli jatkuvasti marsilaisen ajometodien vaarallisuudesta ja maalasi toinen toistaan rajumpia kauhukuvia, miten hänen ystävänsä kävisi, jos tämä jatkaisi valkean hiiren osoittamalla tiellä.
Oikeassahan Na’ihi oli, sitä Vinnie ei todellakaan voinut kiistää. Mutta ei se silti hiirimiehestä ollut kannattava syy olla koittamatta onneaan. Mitä vain saattoi sattua, koska ja kenelle tahansa - se oli sitä elämän arvaamattomuutta.
Miksi siis jättää elämän vaarat kokematta, kun huonosti saattoi käydä, vaikka kotona istuessaan?
Nai’hi ei kuitenkaan nähnyt asiaa tältä kantilta, vaan väitti että elämästä sai eniten irti vain elämällä. Eli toisin sanoen pysymällä elossa, pysyttelemällä mahdollisimman kaukana asioista, jotka saattoivat päättää sen ’ennen aikojaan’.
Eikä siinä mitään. Vinnie ei koskaan ollut kokenut pakottavaa tarvetta tuputtaa omaa elämänfilosofiaansa kenellekään, mutta Nai’hin pahimmassa-tapaukseessa-tyyppinen ajattelutapa, latisti selkeästi Linlinin potentiaalia.
Neinei miehen pysäyttäessä heidän viereensä, tämä kiskaisi kypärän päästään.
” Tais olla pikkasen liikaa vauhtia tossa viimesessä. Meinas lähtee kone käsistä.” Hän sanoi hiukan epävarmalla äänellä.
Nai’hi nyökytteli raivoisasti.
” Ehdottomasti samaa mieltä.”
Vinnie tukahdutti vaivoin halun pyöritellä suureleisesti silmiään.
” Ohjauksessa on tosiaa parantamisen varaa, mut tulokset puhuu puolestaan.. ” Marsilaismies käänsi pitelemänsä sekuntikellon miesten nähtäville ja virnisti sitten.
” Kokonaiset kolme sekuntia paremmi ku viimeks!”
Linlin hypähti iloisesti hihkaisten, Nai’hin ilmeen vetäessä hyvin synkäksi.
” Jos saadaa parannettuu sun kontrollia käännöksissä ja lähtöihin vielä vähä lisää vauhtia, nii veikkaan et voidaan saada pois viel toisetki kolme.”
” Toisetki kolme?! Kuulitko ton Nai’hi? Mulla ois sit parhain aika, koko radan historian!” Neinei tarrautui innostuneena ystävänsä käteen. Tämä ei kuitenkaan liittynyt hänen iloonsa, vaan tuijotti murhaavasti marsilaisen suuntaan.
” Lisää vauhtia?” Nai’hi puhisi yhteen puristettujen hampaidensa takaa. ” Ootko sä ihan hullu?!”
” Nai’hi!” Linlin torui.
” Mitä? Haluutsä kuolla, häh? Haluutko? Koska just niin tulee käymään, jos kukaan ei puutu nyt tähän! Tota -” Hän osoitti vierelleen valkeaan hiireen. ” - kiinnostaa vain ja ainoastaan voitto. Eikä yhtään sun hyvinvointis.”
Vinnie laittoi kätensä rinnalle puuskaan.
” Viimeks ku tarkistin mun apua pyydettii nimenomaa voiton, eikä täydellisen terveydentilan saavuttamiseen...” Hän katsahti hiukan nuivasti alas kiukkuiseen neinei mieheen. Nai’hi vastasi siihen silmät kipunoiden.
” Linlin voi kuolla!” Hän ärjyi.
” Niin se voi tehä iha vaan tossa seistessäänki!”
” Sustako seisominen ja melkeen kahtasataa paahtaminen on yhtä vaarallista?”
Vinnie kohautti olkiaan.
” Tilanteesta riippuen.”
Nai’hi kiepsahti ympäri. ” Kuunteletko sä tätä? Äijä on täys kaheli!”
Linlin ei kuitenkaan huomioinut ystäväänsä, vaan katsoi tämän ylitse valkoiseen marsilaiseen.
” Hän ei tarkoita tuota.. ” Hän hymyili vaivaantuneesti.
” Kylläpäs tarkotan! Aivan joka sanaa! ” Nai’hi meuhkasi ja pyörähti sitten jälleen hiirimiehen suuntaan yksi neljästä sormestaan syyttävästi kohotettuna. ” Sä. Olet. Täys. Kaistapää!”
Linlin vilkaisi peloissaan marsilaismiehen ilmettä, kun Nai’hi sylki tälle loukkauksensa.
Vinnien kulmat olivat kurtistuneet ja suu oli tyytymättömässä mutrussa, mutta muuten hän ei näyttänyt mitenkään erityisen vihaiselta. Neinei miehen pelko muuttui hämmennykseksi, tämän viimein avatessa suunsa.
” Mä tiiän et mun tyyli vaatii rohkeutta -”
” Vai rohkeutta!” Nai’hi puhahti. ” Sikskö teilläpäin hulluutta kutsutaan?”
” - Mut niin voittaminen aina. Vaan ottamalla riskin, voi selvittää mihin kykenee. Ja just siks mun tyyli toimii ja mä voitan. ” Hiirimies lopetti hetkeksi hymyilläkseen itsetyytyväisesti, ennen kuin jatkoi; ” Mut mä tiiän kyl kans, ettei kaikilla kantti riitä. Se on iha ok. Jos sä haluut lopettaa, senku sanot vaa.”
Vinnie ja Nai’hi jäivät molemmat hiljaisina odottamaan Linlinin vastausta.
Mies vaihteli katsettaan marsilaisen välinpitämättömän ja ystävänsä tiukan ilmeen välillä hetken, kunnes pysähtyi Nai’hiin.
Linlin nosti aivan himpun verran olkiaan, pahoittelevaan eleeseen ja kääntyi sitten valkean hiiren puoleen.
” Mitäs sit?”
Pieni hymynpoikanen ilmestyi kaartamaan marsilaisen suupieltä, samaan aikaan kun Nai’hi heitti kätensä voimakkaasti ilmaan.
Tämä kiepsahti kannoillaan ja lähti vihaisesti itsekseen mutisten marssimaan muualle.
Tervemenoa, Vinnie ajatteli tyytyväisenä, mutta heti huomatessaan Linlin katselevan tämän perään hiukan haikeanoloisesti, tunne hälveni.
” Voitas vaik seuraavaks keskittyy hyppyihin. Galaksien välisissä, ku ei oo kyse pelkästään nopeudesta ja monet radat vaatii muutenki parin eri hyppytekniikan hallitsemisen.” Valkea hiiri selitti kävellessään itse omalle pyörälleen.
” Mut ennen ku mennää pidemmälle  – kai sun pyörä on rakennettu nii, et sillä voi hyppää?”
Linlin nyökäytti.
” Hyvä. Sit tokaks- ootsä hypänny aiemmin?”
Neinei mies nyökäytti uudemman kerran.
” Perusteet saa siis jättää.” Vinnie myhäili.
Hyvä hyvä… Marsilainen oli sanoinkuvailemattoman tyytyväinen Linlinin perustaitoihin. Moottoripyörän hallinnan perusteet, kun olisivat olleet hyvin puuduttavaa opetettavaa hänen tasoiselleen prätkämestarille.
Vinnie näytti muutaman helpon, mutta näyttävän tavan suoriutua rytmialueen huipuista. Radalta uupui täysin hyppyrit ja seinämät, joissa hiirimies olisi voinut opettaa isoja hyppyjä, joten hän mainitsi vain muutaman yleisen ohjeen, jotka auttoivat usein selviämään niistä ongelmitta.
Linlin kuunteli, kuten aina, mutta Vinnie näki, ettei tämä ollut enää yhtään niin täysillä mukana, kuin ennen. Tämän epävarmuus tulikin välittömästi näkyviin, sillä hypyissä itsevarmuus oli oikeanlaisen pyörän ja hyvän perustekniikan rinnalla tärkein elementti.
Ilman sitä ei voinut hypätä. Ja Nai’hi oli selkeästi vienyt mukanaan suurimman osan Linlinin omasta.

Illan hämärtyessä kaksikko päätti lopettaa suurimmalta osin penkin alle menneet hyppyharjoitukset ja palasivat Nai’hin ja Linlinin asunnolle.
” Nai’hi?” Neinei mies kutsui ystäväänsä avatessaan etuovea.
Vinnie ei seurannut tätä sisälle. Neineiden talot olivat (ainakin ne kaikki, jotka Vinnie oli nähnyt) kokonsa puolesta marsilaisille, kuin leikkimökkejä, joten mukavuussyistä hänet oli majoitettu ulos.
Yhteen talon perustana toimivan puun oksanhaaraan ja naapuripuun oksan väliin hänelle oli viritetty riippumatto. Vaikka se olikin turvallisen matkan päässä terassin laidalta, marsilaismies asettautui siihen varovaisesti.
Kevyt tuulenvire heilutti oksia hänen yläpuolellaan. Suuret suippokärkiset lehdet kahisivat hangatessaan toisiaan vasten. Ääni oli oikein rauhoittava.
Melkeinpä liian.
Valkea hiiri huokasi syvään ja kiemurteli istuvampaan asentoon.
Hän tiesi, että oli ollut planeetalla hieman päälle kaksi viikkoa, mutta aikaa ei tuntunut kuluneen läheskään niin paljoa. Juuri mitään ei tapahtunut. Ja silti jotenkin ihmeellisesti, päivät vain juoksivat eteenpäin.
Vinnie ei ollut tottunut sellaiseen. Yleensä hän ei yhtään sietänyt itseään toistavia päiviä ja teki jo parin päivän toiston jälkeen kaikkensa rikkoakseen oravanpyörän.
Normaalisti hänen oli aivan pakko. Mutta täällä levottomuus ei jostain syystä ilmestynyt riivaamaan häntä. Valkea hiiri tunsi olonsa vain ja ainoastaan turraksi.
Jopa ne satunnaiset onnen hetket, joita hän oli kokenut ollessaan pyöränsä selässä ja tuntiessaan itseensä liimatut ihailevat katseet olivat vähentyneet. Linlin, Nai’hi ja joskus jopa jotkut muut neineit katsoivat kyllä häneen yhä samoin. Se ei vain enää läheskään juuri koskaan tuonut sitä lämmintä ylpeyden tunnetta, jota aiemmin.
Tyhjyys oli nielemässä Vinnietä. Ja pahinta oli, ettei se edes tuntunut miltään.
” Nai’hi?” Linlinin huuto sai marsilaismiehen napsahtamaan takaisin ajatuksistaan.
Hän kiersi kaulaansa nähdäkseen päiväkoti-ikäisen kokoisen miehen vaeltavan terassilla. Todettuaan, ettei hänen ystävänsä ollut sielläkään Linlin laahusti hiirimiehen luo. Hän ojensi marsilaiselle mukanaan tuomat kulhot.
Vinnie laski toisen niistä syliinsä odottamaan, siksi aikaa, kun hän keskittyisi tyhjentämään toista. Sinivihreiden suikaleiden seassa oli satunnaisia vaaleita möykkyjä, jotka muistuttivat ulkonäöltään ikävästi valtavia pulleita toukkia. Linlin oli kuitenkin kertonut jo heidän ensimmäisellä ateriallaan, ettei hänen lajinsa nauttinut ravinnokseen mitään muuta kuin kasveja, joten marsilainen tiesi, etteivät ne epämiellyttävästä ulkonäöstään huolimatta olleet niitä.
Siitä huolimatta hiirimies poimi hiukan epäröiden yhden muhkuraisen klöntin sormiensa väliin ja haistoi sitä. Siitä ei noussut mikään tietty aromi ja napatessaan palan hampaisiinsa, hiirimies sai huomata, ettei sillä ollut suolaisuuden lisäksi juuri muuta ominaismakuakaan.
Vinnie oli jo siirtynyt seuraavaan kulhoonsa, Linlinin viimein ilmestyessä takaisin oman ateriansa kanssa.
Neinei mies loikkasi ketterästi terassin kaiteelle istumaan. He söivät hiljaisuuden vallitessa (mikä sekin oli ollut valkoiselle marsilaiselle ennen täysin mahdoton ajatus.).
” Nai’hi lähti.” Linlin sanoi, juuri kun Vinnie sai hörpättyä liemet toisenkin kulhonsa pohjalta.
Marsilainen röyhtäisi.
” Lähti mihin?” Hän tiedusteli, tajuamatta lainkaan mitä neinei mies oli sanoillaan tarkoittanut.
Linlin kohautti olkiaan.
” En tiiä.” Hän mumisi.
Vinnie katsahti vielä hiukan kummastuneena pieneen mieheen, kunnes tämän ilme auttoi häntä lopulta ymmärtämään.
” Aah...” Mieshiiri raaputteli vasenta kämmenselkäänsä miettiessään, muttei keksinyt miten jatkaisi.
Neuvominen tai lohduttaminen ylipäätään oli sellaista, jossa hän ei ollut kovinkaan taitava. Throttle ja Modo olivat molemmat niissä omilta osiltaan lahjakkaita ja yleensä jompikumpi hoiti kolmikon kanssa asioivien kanssa moiset jaarittelut. Vinnien tehtävä heidän ryhmässään oli keskittyä vain toimintaan ja keventää tunnelmaa toisinaan heittämällä vitsi tai kaksi.
” Emmä suna ois huolissani. Tehä ootte kummiski veikkoja, eiks nii?” Valkoturkkinen marsilainen keksi lopulta.
” Veikkoja?” Linlin kurtisti karvattomia kulmiaan.
” Frendejä, jotka tekis kaikkensa toistensa puolesta.” Vinnie selitti.
Neinei mies mietti hetken ja vastasi sitten; ” Luulisin.”
” Nonii, ei teillä sit mitää hätää oo! Veikat on ikusia.” Marsilainen totesi ja iski rintaansa juhlavasti muutaman kerran nyrkillä.
Linlin ei näyttänyt vieläkään ymmärtäneen täysin ’veikan’ merkitystä tai muutenkaan kovin vakuuttuneelta, mutta vastasi kumminkin heikolla hymyllä hiirimiehen omaan.

Vinnie heräsi aikaisin Loilleineinean tähden kirkkaaseen hehkuun.
Hän ei kuitenkaan suostunut tai jaksanut nousta, vaan jäi vain makoilemaan käsivarsi silmiensä suojana.
Siitä Kalalenana sitten löysikin marsilaisen tullessaan Linlinin ja Nai’hin luokse vierailulle.
” Toivottavasti koet olosi mukavaksi.” Mies sanoi.
Marsilaisen käsi nytkähti, hänen pelästyessään ääntä. Pikaisesti, hän laski sen ja nousi parempaan asentoon.
” Iha joo...” Vinnie kaarteli.
Tilanne ei todellakaan ollut ideaali, mutta niin paljon huonomminkin olisi voinut olla, joten hän ei viitsinyt valittaa sen enempää. Kyseinen neinei mies olisikin kumminkin halutessaan voinut luovuttaa hänet jollekulle, joka ei olisi välttämättä miettinyt kahdesti hänen antamistaan plutolaisten haiseviin eviin.
” Mitenkä Kalinlinoe pärjää?” Kalalenana kysyi.
Hiirimiehellä kesti pienen hetken ymmärtää keneen mies viittasi.
” Kai iha jees. Voit kysyy siltä ite, se on tossa sisällä.” Hän vinkkasi oven suuntaan.
Hymy hiipi vanhan neinein kasvoille.
” Tarkoitin, miten hän pärjää oppilaanasi?”
” Aa! Öö, ihan hyvin kans. Ollaan tehty paljon ennätyksiä. ” Vinnie kertoi.
Marsilaismies tunsi yhtäkkiä itsensä hyvin kömpelöksi istuessaan kiikkerästi riippumatossa jalat takapuolta korkeammalla. Siksi hän heittikin jalat neinei miehen puoleisen reunan yli ja nojautui rennosti polviinsa.
” Näin minä olen tosiaan kuullut.. Ja siksi tulin kysymään, uskotko että hän olisi jo valmis isommille radoille?”
” Ois se ainaki hyödyllistä ajaa jossain toisaallaki välillä.” Mieshiiri totesi.
Linlin ajoi ihan kiitettävän hyvin. Monissa tekniikoissa tällä oli vielä paljon hienosäätämistä, mutta ne tulivat usein itsestään, kun haastoi itseään ajamalla erilaisissa olosuhteissa.
Kalalenana nyökytteli ymmärtäväisesti Vinnien kertoessa tämän.
” Päätös jää siis Kalinlinoelle.” Hän päätti, kiitti marsilaista ja koputti sitten Nai’hin ja Linlinin etuoveen.
Valkoturkkinen hiiri palasi makuuasentoon, mutta keskustelu oli herättänyt häntä liikaa, eikä    marsilaismiestä huvittanut enää vain loikoilla. Kiusaus kuunnella ohuen puuseinän takana alkavaa keskustelua oli kuitenkin sen verran kova, että hänen oli keksittävä itselleen jotain tekemistä.
Siinä samassa Vinnien vatsa kurahti.
Toi oli merkki sapuskalle!
Mieshiiri loikkasi pystyyn. Hän nousi terassin kaiteelle ja kipusi siitä oksalle, josta hänen riippumattonsa toinen puoli roikkui. Linlinin opettaman tekniikan avulla, hän pääsi vaivattomasti ja nopeasti korkeammalle latvustoon.
Vinnie poimi sieltä kolme isoa hokekea-hedelmää ja heitti ensimmäiset kaksi koripallo tyyliin hänen riippumattoonsa. Molemmat sujahtivat nätisti kankaan väliin.
” Aooooh!” Mieshiiri tuuletti.
Hän kietoi häntänsä viimeisen hedelmän ympärille, ennen kuin loikkasi takaperin voltilla alas oksalta. Mieshiiri liukui pienen matkaa paksumman oksan kaarevaa runkoa pitkin ja hyppäsi sitten ilmaan, saadakseen toisesta pienemmästä oksasta otteen. Siitä hän heilautti itsensä jalat sivuspagaatissa korkealle, viskaten samalla hedelmän jo edeltä ilmaan. Vinnie pyörähti kerran oksan ympäri ja laskeutui sitten toisella voltilla takaisin terassille.
Vain muutamaa sekuntia myöhemmin hokekea tipahti hänen kämmeniinsä.
” Hodarikojulle kävely tulee tuntuu niin tylsältä!” Hiirimies hekotteli itsekseen.
Heti ensimmäiseksi marsilainen kalasti pyöränsä tavaratilasta armeijan perusvarustukseen kuuluvan monitoimityökalun ja toiseksi viimeisen ravintopatukan. Stoker oli vaatinut heitä pitämään mukanaan aina vähintään kolmen päivän edestä ravintoa, sekä hieman nestettä. Ja vaikka Vinnie oli useamman kerran pohtinut, oliko niin monen päivän selviytymispaketti todella välttämätön, oli se tämän kyseisen reissun aikana paljastunut korvaamattomaksi.
Tiedä sitä olisiko hän koskaan edes selvinnyt pois Hiiskulehdosta ilman ravintopatukoitaan, pientä kanttiinia, sekä vedenpuhdistustabletteja.
Nytkin patukat olivat ainoa asia, jotka auttoivat suurilla kalorimäärillään hiirimiestä ylläpitämään hänen lihasmassaansa. Neineit kun eivät pienen kokonsa takia tarvinneet ravintoa läheskään yhtään niin paljon, kuin hän. Sen ja näiden täysin kasvipohjaisen ruokavalion takia, Vinnie olisi siis saanut normaalilla syömisellään koko kylän velkavankeuteen alta aikayksikön.
Valkoturkkinen marsilainen mursi patukasta yhden kolmasosan ja sulloi sitten loput kääreessä takaisin pyöräänsä. Hän kuori monitoimityökalun veitsen avulla hokekean heinän kaltaisen haituvaisen ulkokuoren pois ja leikkasi toisen päädyn irti.
Vinnie dippasi patukkaa kirkkaanpunaiseen hedelmämehuun jokaisen puraisun jälkeen ja huuhteli sen sitten lopuksi vielä kokonaan alas sillä.
Hän oli juuri aikeissa ryhtyä leikkaamaan hokekeaa auki päästäkseen käsiksi hedelmälihaan, kun Linlin pölmähti ovesta, hänen eteensä.
Neinei mies oli niin innoissaan, että lähes tärisi.
” Me lähetään neljän päivän päästä kisaamaan Nelelehakanaan ja mä saan edustaa meijän kylää!”

Lähtöpäivän aamuna Linlin johdatti Vinnien kylän läpi sen toiselle laidalle. Marsilainen ei ollut aiemmin käynyt kylässä Kalalenanan pyynnöstä.
Heti astuessaan kylän tiheimmin asutetulle alueelle, valkealle hiirelle kävi selväksi, miksi vanha neinei mies oli halunnut pitää hänet poissa. Kylän asukkaiden silmät suurenivat sillä sekunnilla, kun ne tapasivat marsilaismiehen. Päästyään alkujärkytyksen ohitse he joko, kiipesivät lähimpään puuhun, painautuivat aivan teiden reunoille tai tekivät u-käännöksen ja kiirehtivät takaisin sinne mistä olivat tulleetkin.
Vinnie ei ymmärtänyt miten häntä saatettiin vielä pelätä noin paljon, vaikka suurin osa heistä oli varmasti ollut seuraamassa hänen temppuiluaan radalla.
Hän teki parhaansa ollakseen välittämättä kyläläisten reaktioista, mutta nämä itse tekivät sen hyvin vaikeaksi.
Tarvitsi vain keskittyä hetkeksi kuuntelemaan latvustoista kantautuvia supatuksia ja hiirimiehen sappi jo kiehui. .
” Onko tuo nyt se?”
” Hirvittävän iso!”
” Miten se on tuolla lailla epämääräisesti pullistunut?”
” Näetkö nuo hampaat? Valtavat!”
” Älä vain mene lähemmäs!”
Vinnie rutisti sormiaan nyrkkiin ja puri takahampaitaan tiukasti yhteen.
Vai ’epämääräsesti pullistunu’! Pah! Hiirimiehen kiukkuinen kyräily lisäsi varmasti kyläläisten pelkoa, mutta aivan rehellisesti häntä ei enää lainkaan kiinnostanut tehdä näihin sen parempaa vaikutusta.
He olivat jo tehneet päätelmänsä hänestä, eivätkä olleet selkeästi lainkaan kiinnostuneita selvittämään olivatko he oikeassa vai eivät. Turha moisen umpimielisyyden kitkemiseen oli käyttää energiaa, kun marsilainen ei kumminkaan aikonut jäädä kylään.
Kylän toiselta laidalta lähti pieni metsäpolku, joka johti heidät hiekoitetulle aukealle. Sen keskellä lepäsi upouuden näköinen alus.
Vinnie vihelsi matalasti.
” Nätti peli.” Hän kommentoi Kalalenanalle, kun he saapuivat Linlinin kanssa sen vierelle.
Vanha neinei hymyili ylpeänä.
” Nelelehakana on suuri ja arvostettu tapahtuma. Kisaajia kuvataan siitä hetkestä lähtien, kun he saapuvat. Sisääntulon on siis oltava mahdollisimman näyttävä.” Kalalenana kertoi ja taputti kevyesti virtaviivaisen aluksen kromin väristä pintaa.
Tämän kämmenen alla välkähti ja sitten aluksen sivuun ilmestyi reikä. Sen alapuolelta laskeutui ramppi.
” Wau..!” Linlin tuijotti sitä silmät levällään.
” Tulkaahan! On aika lähteä matkaan.” Harmaantunut neinei astui rampille ja viittoi kaksikkoa seuraamaan itseään.
Ramppi ei valitettavasti ollut tarpeeksi leveä, jotta mieshiiri olisi mahtunut taluttamaan moottoripyöränsä siitä aluksen sisään. Niimpä Vinnie asettautui prätkänsä selkään ja potki päkiöillään sen ylös.
Hänen oli pakko kumartua hieman ovensuulla, mutta mahtuikin sitten sen toisella puolella istumaan taas suorassa.
Hiirimies potkutteli pyöränsä tyhjään tilaan aluksen takaosassa ja sitoi sen kiinni kiintokoukun narulla, ettei se pääsisi liikkumaan ja siten kolhiintumaan matkan aikana.
Saatuaan pyöränsä kiinni, Vinnie meni etsimään itselleen istumapaikan.
” Siiiiiss.. Tänkö pitäs olla muka penkki?” Hän kysyi silmäillessään matalaa, ison roskasäkin näköistä kyhäelmää. Kun hiirimies tökkäisi sitä sormellaan, se upposi sen sisuksiin välittömästi.
” Nää on ihan super mukavia. Kokeile!” Linlin kehotti, hinkatessaan itseään syvemmälle omaan tuoliinsa.
Vinnie astui penkin eteen ja rupesi hitaasti laskemaan itseään siihen. Kun hänen polvensa ylittivät yhdeksänkymmenen asteen kulman, valkean marsilaisen oli pakko katsahtaa alleen, että penkki oli tosiaan tulossa vielä vastaan. Hiirimiehen takapuolen lopulta koskettaessa pehmeää istuinosaa, se painui kasaan, myötäillen hänen muotojaan, mutta kuitenkin niin, ettei hän tuntenut painoaan missään. Oli kuin hän olisi istunut pilvellä!
Tunne oli hyvin – hyvin – häiritsevä ja Vinnien olikin tarkistettava useampaan otteeseen, ettei hänen pyllynsä vain roikkunut tyhjän päällä.
” Antigravitaatio pehmikkeet on kyl universumin paras keksintö..” Neinei mies sulki silmänsä tyytyväisesti huokaisten.
Hiirimies aikoi esittää eriävän mielipiteensä, kun siinä samassa joku köhäisi kurkkuaan.
” Pääsisinkö ohi?” Nai’hin ääni kysyi.
Linlinin silmät rävähtivät auki. Hän kiersi kaulaansa yhtä aikaa marsilaisen kanssa ja näki ystävänsä seisovan ilmeettömänä hiirimiehen pitkien koipien toisella puolen.
Vinnie veti polvet syliinsä, tehdäkseen miehelle tilaa. Nai’hi kiitti tätä ja asteli sitten sanaakaan sanomatta Linlinin viereiselle paikalle.
” Sinä tulit..” Neinei mies hymyili säteillen ystävälleen.
” Kalalenana vaati.” Tämä vastasi.
” Kaikki ovat nyt paikalla. Noustaan!” Kalalenana kajautti vastapuoleiselta penkkiriviltä.
Kuului vain pieni suhahdus ja sitten tasaista hurinaa, kun alus nousi hissinlailla kohtisuoraan ylös, ennen kuin se singahti matkaan.

Matka ei ollut kovin pitkä, mutta Vinnien polvinivelille se tuntui kokonaiselta päivältä. Perillä hän ei ollut päästä ylös matalasta tuolistaan. Niinpä hiirimies odotti, että muut olivat menneet edeltä ja kierähti sitten penkistä kontalleen lattialle.
Tää paikka syö hiirtä… Vinnie ähisi ajatuksissaan, ryömiessään vaikeasti pystyyn.
Hän kävi irrottamassa pyöränsä ja potkutteli sen jälleen ovelle ja rampista alas.
Heti oven toisella puolella mieshiiren leuka loksahti.
Oli kuin hän olisi astunut täysin uuteen maailmaan. Vihreää kasvillisuutta oli edelleen kaikkialla, minne hän katseensa käänsi, mutta sitä enemmän ympäristöstä löytyi lasia, sekä vaalean harmaata ja ruskeaa kiveä.
Valtavat kompleksit rakennukset seisoivat jylhästi kirkkaan sinistä taivasta vasten veistoksenomaisina.
Täysin sanattomana, Vinnie skannasi ultramoderneja rakennuksia ja niiden väleistä pilkottavia runsaslehtisiä jättiläispuita, pysähtyen lopulta kaukana horisontissa siintäviin kaariin. Useita satoja metrejä korkeat ja varmaan satoja kilometrejä pitkät palkit nousivat jostakin vihreän keskeltä ja piirsivät ikään kuin kukkulan ääriviivat taivaanrantaan.
” Hevananekea on pikkasen kotikylää isompi.” Nai’hi sanoi samalla koittaen kovasti tukahduttaa omahyväisen hymynsä, marsilaisen reaktiolle.
Nelikko käveli laskeutumisalustalta kivisen holvikaaren lävitse sisälle tilaan, jota Vinnie saattoi pitää jopa omaa normaaliaan korkeampana.
” Vähän joo..” Vinnie nielaisi, mutta hymyili sitten. ” Kiva huomata, et tääl on otettu huonekorkeudessa huomioo muuki galaksi.”
” Kaupunki on planeettamme harvoja ulkoplanetaarisille vierailijoille sopivia.” Kalalenana kertoi.
Ulkoplanetaarinen vaikutus näkyi paikallisissa neineissä – harva vilkaisi edes kertaa marsilaisen perään. Täysi näkymättömyys, ei ollut valkean hiiren mielestä sekään ideaalia, mutta hän otti mieluummin sen, kuin kauhuntäyteiset katseet ja ilkeät supinat.
He eivät olleet ehtineet seisoskella ihmettelemässä kauaa, kun eräs neinei kisoja operoivasta henkilökunnasta tuli antamaan heille tarpeelliset kulkuluvat, sekä kisainformaatiota ja aikataulut sisältävän tablettitietokoneen.
Vain hieman naisen jälkeen, heidän seuraansa liittyi pieni leijaileva pallo.
” Jokaiselle ajajalle on ohjelmoitu oma LENS. ” Nainen selitti ja viittoi lentävän kameran suuntaan. ” Se seuraa sinua kaikkialle.” Hän hymyili Linlinille, joka heilahteli puolelta toiselle, saaden LENSIn huojahtelemaan ilmassa yhtä lailla.
Toisten huomion ollessa siinä, Vinnie käytti tilaisuuden hyväkseen ja kytki kypäränsä visiiriin tummennuksen päälle ja löysäsi sitten hieman vyötään, tehdäkseen tilaa hännälleen, jonka hän kieputti lanteidensa ympärille piiloon.
Marsilainen ei tiennyt missä kaikkialla kisoja näytettäisiin tai kuinka kirjava yleisö mahtoi olla, mutta hän ei aikonut ottaa riskiä, siitä että jollakulla saattaisi olla ongelma hänen luolahiireytensä kanssa.
Annettuaan yleisen briifauksen kisoista nainen lähti opastamaan heitä talliin, joka oli varattu heidän käyttöönsä.
” Voitte viedä pyörät testiajolle radalle koska tahansa ennen kolmannes päivää. Sitten se suljetaan ja avataan uudestaan vasta puolituntia ennen kisaa.” Neinei nainen selitti, samalla kun painoi tallin automaattisen oven auki.
Kirkas valo tulvi sisään areenan lähes avonaisesta katosta. Se sai radan valkean hiekan kimmeltämään tuoreen hangen lailla.
” Radan pituus on kaksikymmentätuhatta iginoa. Siinä on kaksi rytmialuetta, neljä hyppyriä - joista yksi on kolmihuippuinen -, bermejä, ja kaksi droppia.”
Vinnie etsi silmillään esteet radalta sitä mukaa kun nainen mainitsi ne. Jokainen niistä sai valkean hiiren sydämen hyppäämään edellistä innokkaamman voltin ja aivan selityksen lopussa, hänen kätensä jo melkein tärisivät kaikesta siitä adrenaliinista mitä hänen malttamaton sydämensä oli puskenut hänen kehoonsa.
” Saavatko muutkin tiimin jäsenet testata rataa?” Kalalenana kysyi, hoksattuaan marsilaisen innon.
” Emme ole kieltäneet sitä, mutta koska radalle saattaa koska tahansa saapua kovan tason motoristejä suosittelemme, ettei sinne mennä. Ellei sitten usko pärjäävänsä heidän tasollaan.” Neinei nainen vilkaisi puhuessaan sivusilmällään suurikokoista hiirtä.
Vinnie ei voinut olla nauramatta riehakkaasti tämän epäilyille.
” Näiden tyypit on tasollaa lähempänä autokoulun apuluokkaa, ku mua! Kamaan pärrä, näytetää niille miten galaksin kovin prätkäkingi ajaa!” Valkea hiiri vislasi moottoripyörälleen.
Neinei nainen oli ainoa, joka hätkähti, kun punainen pyörä yhtäkkiä päräytti moottorinsa itse käyntiin ja rullasi isäntänsä luo.
Vinnien moottoripyörä ei ehkä ollut edelleenkään täydessä terässään, mutta se ei hiirimiestä juuri nyt kiinnostanut.
Hän pistäisi pystyyn kunnon shown!
Vinnie loikkasi liikkeestä kyytiin ja oli pelkissä sekunneissa lähtöviivan luona. Hän hidasti hieman ennen sitä, muttei pysähtynyt kokonaan, ennen kuin väänsi jälleen kaasun pohjaan.
Toinen rytmialueista odotti heti ensimmäisen mutkan takana. Vinnie ylitti pomput pitkin loikin, enemmän lentäen kuin hyppien.
Niiden jälkeen rata kaarsi jyrkästi ensin oikealle ja sitten vasemmalle. Valkea hiiri olisi normaalisti porhaltanut seinien sisäsyrjiä pitkin päästäkseen niiden ohitse mahdollisimman nopeasti, mutta otti niistä tällä kertaa kaiken ilon irti ja päästi pyörän peräpään nousemaan, voidakseen liukua sen näyttävästi kokopituudelta.
Hiekka nousi suurina pölypilvinä marsilaisen ympärille. Se piirtyi vauhtiviivoiksi ilmaan, Vinnien singahtaessa ensimmäistä hyppyriä kohti.
Mieshiiri antoi tasaisesti kaasua aivan huipulle asti ja hellitti siitä sitten hetkeksi päästäkseen kunnolla lentoon, ennen kuin kytki sen taas pohjaan, niin että hän kiepsahti akselinsa ympäri.
Veri kohisi Vinnien korvissa, kun hän katseli maailmaa ylösalaisin. Hänen sydämensä laukkasi hirmuista vauhtia. Jännitys oli muuttunut puhtaaksi euforiaksi, joka sävähteli marsilaisen suonissa jokaisella sydämenlyönnillä.
Yksi jysähdys kerrallaan, hänen ympärilleen muodostunut turta kuori hajosi pienemmiksi ja pienemmiksi palasiksi, kunnes hän oli täysin vapaa.
Vinnie loikkasi seuraavasta hyppyristä uuden volttisarjan ja ulvaisi.

Rata loppui aivan liian nopeasti. Marsilainen olisi lähtenyt välittömästi uudelle kierrokselle, mutta koska se ei ollut täysin suljettu kehä, hänen oli siirryttävä lopusta, joko varikkoalueen tai huoltoteiden kautta takaisin alkuun. Molemmissa oli sillä hetkellä porukkaa niin, ettei hän voinut vain paahtaa läpi.
Vinnie rullasi hitaasti varikkoalueelle. Useamman tallin ovi oli auki ja kisaajat tiimeineen valmistautuivat testiajoihin.
” Hyvältä näytti!” Yksi motocross haalariin pukeutunut kisaaja kehaisi, hiirimiehen jäädessä hetkeksi pysähdyksiin huoltoajoneuvojen taakse.
” Kiva huomata, et tänne on vihdoin saatu joku, jonka murskaamisessa saattais olla jotai haastettaki.” Toinenkin neinei heitti ja kohotteli sitten viattomana olkiaan toisten tuhahduksille ja muka loukkaantuneille mutinoille.
” Sori jannut, mut teijä pitää kasvattaa palkintokokoelmaanne vähä kirjavammaks, ennen ku pääsette haastaa meitsin. Mun henkilökohtanen filosofia nääs kieltää muille epäreilut haasteet.” Vinnie oli tokaisevinaan nenäkkäästi, mutta lisäsi sen verran huvittuneisuutta ääneensä, jotta neineit ymmärtäisivät hänen vain huudattavan näitä.
” Nauti vaa noista ylhäsistä aatoksistas, poika! Mut muista, et mitä korkeemmalla oot, sitä kipeemmin tiput.” Ensimmäisenä marsilaista puhutellut neinei hörähti.
Vinnie oli jo vetänyt henkeä vastaukseen, kun Linlin yhtäkkiä pöllähti ajokkeineen paikalle.
” Toi oli aivan mieletöntä!” Tämä intoili valkealle hiirelle, joka kohotti käsiään vaatimattomaan eleeseen.
” Se on geeneissä.” Vinnie tokaisi ja ’kiillotti’ oikean käden kynsiään rintansa turkkiin.
” Moi tyypit!” Linlin nyökäytti kanssakilpailijoilleen.
Monet heistä skannasivat pelkkiin haaremihousuihin ja kypärään pukeutuneen neinei miehen ja tämän hiukan kuluneen maalipinnan omaavan kulkupelin, mutteivat reagoineet tämän läsnäoloon muuten.
” Ja sä oot?” Toinen marsilaiselle jutelleista kuskeista töksäytti.
” Kalinlinoe. Keluloamaloa kylän edustaja.” Linlin ilmoitti selkä ylpeydestä suorana.
” Kylän?” Yksi tirskahti ja loput hihittivät.
” Kylän.” Neinei mies toisti, muttei läheskään yhtä itsevarmalla äänellä kuin aiemmin.
Toisten ajajien nauru syveni.
” Ootksä raukka koskaan ennen ees nähny oikeeta kisarataa?”
” Kui se ois voinu? Eihä sielläpäin voi liikkua maassa lainkaa. Hyvä jos on oikeeta tietäkää nähny!”
” On meillä hiekkarata...” Linlin yritti puolustautua. Hänen äänensä vain oli painunut häpeästä niin etteivät hänen kisaajatoverinsa voineet erottaa sanoja.
” Kuuleha poika, mä en tiedä miten tai miks ne on jonku sun kaltases päästäny tänne, mut usko kokeneempaa ja jätä suosiolla ajamatta. Meno yltyy näis usein aika villiks ja josset sä tiiä mitä sä teet, sulle sattuu hyvin nopeesti ja pahasti.” Ensimmäisenä äänessä ollut kuski ’neuvoi’ ja sai kollegansa hymähtelemään myötäilevästi.
Linlin näytti muutaman sekunnin siltä, että aikoisi sanoa jotain, mutta painoi sitten päänsä ja kaasutti pois.
Vinnie seurasi tätä hetken katseellaan, ennen kuin risti kätensä rinnalleen puuskaan ja mulkaisi paheksuvasti muita neinei kuskeja.
” Sä tuut vielä tippuu.” Hän ilmoitti viileällä äänellä Linliniä törkeästi ’opastaneelle’ kuskille, ennen kuin poistui paikalta itsekin.

Vinnie palasi heidän tallilleen etsimään Linliniä, mutta tämä tai Nai’hi ei ollut siellä. Kalalenana kylläkin oli, eikä hän ollut yksin.
Kolme muuta neinei vanhusta seisoi rivissä tämän vierellä keskustelemassa jostakin innostuneen kuuloisesti. Heti kun hiirimies rullasi talliin, nämä piirittivät hänet.
” Aivan uskomatonta tyyliä ja taitoa!”
” Kerrassaan ilmiömäistä pyörän hallintaa!”
” Huippuunsa hiottua tekniikkaa! Täysin uniikki kone ja ajaja!”
Vinnien silmät poukkoilivat pikkuruisesta vanhuksesta toiseen, kun nämä suolsivat kehuja hänelle vuoron perään.
” ... Kiitti.” Muuta marsilaismies ei keksinyt sanoa, kun nämä lopulta hiljenivät. Kolmikko tapitti häntä kapeilla silmillään aivan samaan tyyliin kuin keluloamaloalaiset hänen esiteltyään prätkätaitojaan näille.
Ennen kuin hiljaisuus ehti venyä liian kiusalliseksi Kalalenana ryhtyi puhumaan.
” Vinnie, tässä ovat Linuakehoa, Nahenikani ja Kakaluloa. He vastaavat kisan järjestelyistä ja pitivät kovasti siitä mitä näkivät sinun tekevän radalla.”
Vanhukset nyökyttelivät kiivaasti.
” Sinulla on hyvin suuri lahja!”
” Olet syntynyt kisaamaan!”
” Olet syntynyt voittamaan! Sinulta varmasti löytyy pysti tai kaksi?”
Vinni tyrskähti.
” Lisää pari nollaa perää, nii sit oot oikeilla jäljillä.” Hän maiskautti häveliäs hymy suupielissään.
” Loistavaa, loistavaa!” Yksi vanhuksista iloitsi, toisten näyttäessä yhtä lailla tyytyväisiltä.
” Juuri sinunlaisesi korkean statuksen motoristin me tarvitsemme edustamaan planeettaamme!”
” Edustamaan missä?” Marsilaismies tiedusteli, hiukan varuillen.
” Galaksien välisissä tietty!” Vanhus naurahti.
” Ga-” Vinnie yritti, muttei saanut enempää ulos. Hänen aivoissaan pyöri.
Ei voinut olla. Ei ollut mitenkään mahdollista, että tuo lyhyt käppänä oli juuri tarjonnut hänelle tilaisuutta saavuttaa hänen ikiaikaisesti suurimman unelmansa.
” Siis anteeks, mut puhutko sä nyt niistä, joissa ajaa säännöllisesti Italo Nossi, Bill Bomber ja Kami ’ketjupolttaja’ Stone – pahimmat prätkäjannut heti mun ja veikkojen jälkeen? Joissa ajetaan universumin äärimmäisissä oloissa ja jotka voittamalla saa neljännes sykliks haltuunsa maailman eeppisimmän ja arvokkaimman pystin, joka on koskaan taottu?” Hiirimies puhui niin nopeasti, että häneltä oli loppua happi jo hyvän aikaa ennen hänen viimeisen lauseensa loppua. Viimeiset sanat olivatkin lähinnä pihinää.
” Kyllä.” Vanhukset totesivat yhteen ääneen.
Vinnien aivotoiminta lakkasi kokonaan viideksi sekunniksi, kunnes se lopulta pystyi käsittelemään tiedon ja hän viimeinkin ymmärsi kuulemansa.
” Sopii!” Hän sanoi välittömästi.
Kaikkien kolmen neinei vanhuksen kasvoille levisivät säteilevät virneet.
” Kerrassaan mainiota! Ilmoitamme sinut heti illan kisaan!” Yksi tokaisi ja napsautti sormiaan. Jostain hiirimiehen takaa käveli paikalle henkilökunnan kirkkaankeltaiseen paitaan pukeutunut neinei. Tämä ojensi tablettitietokoneen kyseiselle vanhukselle.
” Siis hetkinen nyt! Enkö mä vaan saakkaa sitä paikkaa?” Vinnie katsoi hämmentyneenä kahteen muuhun neineihin.
” Valitettavasti sinun on - muodollisuuden vuoksi -, voitettava paikkasi.”
” Nykyiset säännöt vaativat edustuskarsinnat. Sillä tahdotaan varmistaa, että edustajat valitaan taidon, eikä esimerkiksi suhteiden perusteella.” Nämä selittivät.
” Mutta ottaen huomioon taitosi, näiden kisojen voittaminen on tuskin sinulle kovin vaikeaa.” Kalalenanakin kommentoi ja muut vanhukset myötäilivät.
Totta! Mitä ihmettä mä siis tässä oikeen huolehdin? Vinnie ajatteli ja hymyili sitten. Näkispä veikat mut nyt! Ajatus oli täysin tahaton, mutta se rysäytti marsilaismiehen jälleen maan pinnalle ja muistutti häntä todellisuudesta.
” Öhm, jos mä voitan ja rupeen edustaan teitä, nii voisinks mä pyytää yhtä palvelusta?” Vinnie kysyi.
” Katsotaan ensin, miten sijoitut alkulohkossa ja puhutaan sitten!” Tablettitietokonetta operoinut vanhus vitsaili.
Hiirimies pakotti itsensä naurahtamaan muiden mukana.
” No jos mä sijotun hyvin, nii voisinks mä saada sit kyydin kotiin?” Valkean hiiren ei ollut tarkoitus kuulostaa niin haikealta, mutta tunteet hiipivät hänen sanoihinsa ja laskivat huoneen tunnelman välittömästi.
Häntä lähimpänä seissyt neinei vanhus astui askeleen lähemmäksi ja painoi kurttuisen kämmenensä hänen oikean polvisuojansa päälle.
” Eiköhän se onnistu.” Tämä lupasi.

Vinnie ajoi pyörällään merkitylle paikalleen lähtöviivan takana. Pysähdyttyään, hän suoristautui. Marsilainen pyöritteli muutaman kerran lapojaan ja taivutteli niskaansa puolelta toiselle.
” Päätitte sittekki vaihtaa osia?”
Vinnie kiersi kaulaansa nähdäkseen puhujan. Hänen kanssaan aiemmin herjaa heittänyt kuski oli merkattu hänen viereiselleen paikalle.
” Ei me vaihettu, Linlin on ihan tos-” Valkea hiiri käänsi katseensa toiselle puolelleen. Sitten taakseen, eteensä ja vielä kuskeihin hänen vierustoverinsa takana, mutta ei nähnyt Linliniä missään.
Missä..? Vinnie kiersi lähes koko areenan katseellaan, ennen kuin hän bongasi miehen seisovan heidän tallinsa edessä varikolla.
Kisan alkuun oli vielä muutama minuutti, joten hän käänsi keulansa ja ajoi äkkiä tämän luokse.
” Mitä sä teet? Ja mis sun pyörä on? Tää alkaa iha justiinsa!” Valkea hiirimies heilautti taakseen lähtöviivalle.
” Nii… Siks sun pitäski olla tuolla.” Linlin hymyili heikosti.
” Entäs sä? Eksä haluukkaa kisaa?” Vinnie kummasteli.
Neinei mies ei ollut kisoja edeltävinä päivinä muusta puhunutkaan ja treenannut kylän viereisellä radalla entistäkin kovemmin, aina siihen aamuun asti, kun he olivat lähteneet. Mikä ihme siis olisi voinut saada tämän muuttamaan mielensä?
Linlin laski katseensa käsiinsä.
” Ei mulla oo enää paikkaa.”
” Mitä? Miksei oo?” Hiirimies tivasi.
Jos yksinään niistä miestä pilkanneista kuskeista oli saanut potkittua tämän pihalle, Vinnie pitäisi huolen siitä, etteivät nämä kävelisi kisasta ulos ilman ruhjetta, jos toistakin.
” Tässä kisassa on vain yksi edustaja per alue. Kun järjestäjät antoivat meidän alueen paikkamme sinulle, sinä korvasit Kalinlinoen.” Kalalenana selitti rauhalliseen sävyyn.
Kauhea syyllisyyden tunne sävähti valkean hiiren lävitse. Hän oli syy siihen miksi Linlin ei saanut ajaa?
” Ööh, hei mä.. Mä- mä en yhtää tienny...” Vinnie hieroi niskaansa vaivaantuneena.
” Ei se mitään.” Linlin yritti vakuutella, muttei onnistunut juuri piilottamaan pettymystään. ” Ainaki meillä on kerranki mahollisuus saada sinne joku, joka vois voittaakki. ” Hän lisäsi vielä tekopirteästi.
Hiirimies polkaisi moottorinsa käyntiin. Hän ajoi hetken matkaa takaisin päin, mutta pysähtyi sitten. Hiirimies vilkaisi olkansa yli ja näki Linlinin roikottavan surkeana päätään.
Emmä… Emmä voi tehä tätä! Vinnie rutisti ohjaussarvia tiukemmin hetkisen ja päästi sitten otteensa, samalla henkäisten syvään.
Hän palasi takaisin tiiminsä luokse.
” Vaihetaan takasi.” Marsilaismies sanoi ja loikkasi pois pyörältään.
” Mi-mitä? Eihä me nyt enää voida..!” Linlin vastusteli.
” Noh sit teitä ei edusta kukaa. Mikä ois kyl hirveen suuri sääli.. Se Skylar on niin nätti pysti.” Vinnien ei edes tarvinnut teeskennellä pettymystä huokaukseensa. Hän talutti pyöränsä Linlinin vieressä seisovan Nai’hin toiselle puolen ja jäi siihen nojailemaan.
Neinei mies katseli marsilaisen välinpitämätöntä olemusta, lähtöviivaa ja tallissa lepäävää pyöräänsä vuoron perään.
” Mene.” Nai’hi sanoi yhtäkkiä kaikkien yllätykseksi.
” Mitä?” Linlin kääntyi täysin korviaan uskomatta ystävänsä puoleen.
” Sä haluut tätä. Ja sä oot tarpeeks hyvä pärjätäkseks.. Eli mene. Muuten sua kaduttaa jälkikäteen.”
Linlin tuijotti tätä sanattomana muutaman sekunnin ja heittäytyi sitten tämän kaulaan.
Pieni hymy ilmestyi kääntämään hiirimiehen toista suupieltä ylöspäin.
” Pistä häntä heilumaan!” Vinnie näytti Linlinille peukkua tämän vilkaistessa vielä häneenkin.

He pitivät hurjaa meteliä, kun Linlin kaahasi tallista pyörällään lähtöviivan luokse Vinnien paikalle.
Ajajat huudattelivat jo moottoreitaan toisiaan pelotellakseen.
Lähtöviiva vaihtoi väriään koko mustasta punaiseen. Se välkähti useamman kerran, areenan kaiuttimista kaikuvan kumean musiikin tahdissa ja jäi lopulta hehkumaan kirkkaan sinisenä, lähtölaukauksen kajahtaessa.
Kisailijat vapauttivat kytkimensä ja ampaisivat jokainen hieman eri aikaan liikkeelle.
Vinnie pohti mahtoiko Linlin pärjätä läheskään yhtä hyvin, kun ympärillä oli muita ja paineet voitosta painoivat. Tämä onnistui kuitenkin sukkuloimaan hyvin lähtökaaoksessa, eikä ollut läheskään viimeisten joukossa ensimmäiselle esteelle saapuessaan.
Rytmialue oli miehelle hyvin tuttu, joten sen selvittämisestä marsilaismiehellä ei ollut lainkaan epäilyksiä.
Hyppyrit ja dropit olivat niitä mistä Vinnie oli epävarma. Linlin oli kyllä sanonut hypänneensä moisista aikanaan, mutta koska Keluloamaloan radalla ei ollut ollut niistä kumpaakaan, he eivät olleet voineet harjoitella niitä. Muutama teoriassa annettu vinkki ei kumminkaan koskaan vastannut hyödyllisyydellään käytännön harjoittelua.
Jokin outo pieni huolenpoikanen pisteli valkean hiiren vatsaa, kun Linlin lähestyi ensimmäistä hyppyriä. Hän seurasi silmä kovana tämän menoa aina siihen asti, kunnes joku ajoi tämän viereen ja peitti Linlinin.
Mies tuli jälleen näkyviin pudotessaan. Tämän pyörän keula oli aivan liian korkealla ja yhden sydämenlyönnin ajan Vinnie oli varma, että mies laskeutuisi huonosti ja kaatuisi. Sitten tämä kuitenkin väänsi lisää kaasua, kierähtäen kaksi kertaa ympäri.
Valkea hiiri läiskäisi käsiään yhteen ja nauroi railakkaasti.
” Tiesiksä et se osaa tommosta?” Hänen oli pakko kysyä, Nai’hilta, joka tuijotti silmät levällään ystävänsä temppuilua.
” No en todellakaan! Säkö et opettanu sille tota?” Tämä kääntyi hämmentyneenä mieshiiren puoleen, joka pudisteli päätään.
Linlin suoriutui esteistä toisensa perään suhteellisen mallikkaasti. Bermit olivat miehen akilleen kantapää ja tämä menetti aina hiukan etumatkaansa perässä tuleviin niissä, mutta ei kuitenkaan päästänyt juuri ketään ohitseen.
Linlinin kyky käsitellä pyöräänsä suruttomassa vauhdissa auttoi häntä saavuttamaan ja pitämään paikan kärki viisikossa, aina radan viimeiselle drop-esteelle asti.
Dropit olivat esteistä pelottavimpia. Kokenutkin ajaja epäröi yleensä yhden sekunnin, ennen kuin uskalsi loikata reunan ylitse. Kaatumisriski oli valtava, joten oikeanlaisen tekniikan hallitseminen oli tärkeämpää kuin koskaan.
Linlin hidasti nousun alussa ja tippui siten kolmannelta sijalta viidennelle.
” Mitä hän tekee?” Nai’hi mutisi.
Vinnie mutristi hieman suutaan. Edellinen droppi ei ollut onnistunut Linliniltä mitenkään oppikirjatyyliin, mutta hän oli pysynyt pystyssä ja saanut pyörän hallintaansa, vaikka hetken ajan olikin näyttänyt siltä, että hänen eturenkaansa oli liian alhaalla. Kaatumisenpelko saattoi siis hyvin olla syy miehen hidastamiseen.
Kuitenkin muiden lähestyessä reunaa, Linlin väänsi tiukasti kaasun pohjaan. Pelottomasti hän syöksyi suoraan reunaa kohti ja viimeisellä hetkellä siirsi painoaan taemmas, niin, että sai eturengasta hieman ilmaan.
Linlin lensi pitkän matkan ja laskeutui kärkipaikoista taistelevien keskelle sellaisella rysäyksellä, että näiden oli pakko ohjata tiukasti sivulle, etteivät he olisi jääneet alle.
Vinnie heitti molemmat kätensä ilmaan ja karjui yhdessä Nai’hin, Kalalenanan ja yleisön kanssa, kun Linlin ohitti maaliviivan selkeästi ennen muita.
Nai’hi lähti juoksemaan tämän luokse, kun mieshiiri yhtäkkiä koukkasikin hänet kyytiinsä ja paahtoi varikkoalueen lävitse, voittoaan juhlivan miehen luo.
Nai’hi loikkasi alas prätkältä ja rutisti ystävänsä tiukkaan halaukseen.
” Sä olit uskomaton!” Hän henkäisi päästäessä otteensa.
” Pakko myöntää, kaiffa. Pääsit yllättään. ” Vinnie virnisti ja tarjosi nyrkkiään lyhyelle miehelle. Linlin muksautti sitä omallaan.
Marsilaismies astui yhdessä muiden kanssa hieman kauemmas, kun kamerat ja kisan järjestäjät tulivat yhtä lailla onnittelemaan voittajaa.
” Teit hyvin suuren uhrauksen tänään.” Kalalenana sanoi marsilaisen takaa.
Vinnie vilkaisi pikaisesti taakseen, mutta palasi sitten katselemaan Linlinin ylpeää poseerausta.
” Nii..Noh.. Se oli oikein.” Hän rykäisi.
” Siitä huolimatta. Monet eivät olisi luopuneet tilaisuudesta. Sinäkään tuskin saat välttämättä enää koskaan uutta.”
Käännä nyt veistä haavassa… Hiirimies ajatteli ja huokaisi syvään.
Kalalenana laskeutui varovaisesti alas marsilaisen moottoripyörän päältä. Hän otti muutaman askeleen pois päin, mutta pysähtyi ja kääntyi sitten takaisin Vinnien suuntaan.
” Mitä tulee kotiinpaluuseesi... En usko että minun on kovinkaan vaikea vakuutella Linuakehoa, Nahenikania ja Kakaluloa sinun hyödyllisyydestäsi Linlinin varikkotiimin jäsenenä.”
Kaikki se vähäinenkin ärtymys ja pettymys vaikeasta päätöksestä, kaikkosi sillä hetkellä valkean marsilaisen mielestä, kun hän ymmärsi, mitä vanha neinei koitti hänelle sanoa.
Hän voisi päästä pois planeetalta!
Galaksin välisiä ajettiin vaikka missä! Muutama alkusarjan kisoista oli ajettu joskus jopa Marsissa!
”Tehtävä ei ole pakollinen ja voit jättää tiimin koska tahansa. Matkaltanne voisit ehkä löytää tiesi lähemmäs kotia, jos et aivan sinne saakka.” Kalalenanan puhui ääneen sen mitä Vinnie oli juuri ajatellut.
Tumman visiirin takana hiirimiehen suupielet kiskoutuivat korkealle.

Tää tarina on ihan mahdottoman siisti

Osa 7: Vihje ( Modo & Aisha)
Kirjoittaja: HöpöHamsu
Beta: Pahgiz
Päähenkilöt/Paritukset: Modo ja Aisha
Yhteenveto: Modo ja Aisha vierailevat uhkapelisalilla rahankeräys suunnitelmansa mukaisesti.
A/N: Taas kesti vähäsen tässä, mut hyvää kannattaa odottaa eiks je?  [You must be registered and logged in to see this image.]

Aisha heräsi, kun koko huone välähti valkeaksi, kattolampun kytkeytyessä päälle. Hän hieroi väsyneenä silmiään ja oikoi jäykkiä raajojaan, ennen kuin nousi istumaan leveällä sängyllä.
Hiirinainen ei tuntenut itseään kovin levänneeksi, mutta päänsärky oli poissa ja se oli tärkeintä.
Aisha kierähti polvilleen ja konttasi hyytelömäisesti hyllyvän patjan lävitse sängyn reunalle, minne oli jättänyt toisen vaatekertansa.
Hiukan vastahakoisesti hän riisui mukavan tunikansa ja Charleyltä lainatut legginssit ja vaihtoi ne tiukkaan leveälahkeiseen ja -hihaiseen housupukuun.
Aisha ei pitänyt puvusta yhtään. Sen siniharmaa, viininpuna, vaaleankulta, musta väritys oli kaamea, raita kuviointi sitäkin hirveämpi, eikä sitä selkeästikään oltu tehty naiskeholle, sillä siinä ei ollut juurikaan tilaa rinnoille.
Ainoa syy miksi hän oli koko vaatteen ostanut oli se, että kaikista vaatteista, joita Calcoepean kaupat tarjosivat, se oli ainoa, joka oli edes jotenkin hänen kokoaan.
Ahtauduttuaan epämukavaan pukuunsa, Aisha kiskaisi lettinsä hiuslenkin irti ja haroi hiussäikeet peilin edessä auki yksittäisiksi laineiksi.
Yleensä hiirinainen ei tykännyt pitää kutrejaan täysin vapaana (hänelle kun oltiin aikanaan opetettu, että hiustenlaitto oli osa kunnioittavaa pukeutumista), mutta ainoa kampaus joka hänestä olisi hänen hirvittävään asuunsa sopinut (ja jonka hän osasi itse tehdä) oli siisti poninhäntä. Tietäen, kuinka paljon hänen päänsä sellaisesta kipeytyi, naishiiri oli päättänyt unohtaa oppinsa pukeutumisetiketistä ja mennä lettikiharoilla.
Aisha ei tällä hetkellä kaivannut mitään toista päänsärkyä aiheuttavaa. Jatkuva tulevaisuuden tarkkailu toi sitä yksinään aivan tarpeeksi.
Saatuaan viimeisetkin kutrit ojennukseen, nainen astui makuuhuoneen oven eteen. Sensori luki hänen läsnäolonsa, jolloin ovi sujahti sivuun.
Päähuoneesta kantautui television ääni, mikä tarkoitti sitä, ettei Modokaan enää nukkunut. Siispä Aisha asteli sinne huolettomasti. Harmaata jättiläistä ei kuitenkaan näkynyt missään.
” Modo?” Hiirinainen kysyi, lähes samaan aikaan, kun sohva yhtäkkiä nousi melkein puoli metriä korkeammalle.
” Täällä!” Tukahtunut, sekä jokseenkin hengästynyt ääni vastasi.
Hämmentyneenä, Aisha astui keittiötiskin ohi ja huomasi mieshiiren ruumiin törröttävän sohvan alta.
” Mitä ihmettä sinä teet?” Hän tirskahti.
Harmaaturkkinen mies työnsi robottikädellään sohvan rungon reunaa, päästäkseen sujahtamaan sen alta pois ja laski sen sitten takaisin jaloilleen.
” Kuhan treenailen. Tääl ei ollu mitään kauheen painavaa, nii piti ruveta luovaks.” Modo selitti.
” Vai niin..” Aisha hymyili huvittuneena, katsellessaan huoneen keskelle kasattuja kalusteita, joita mieshiiri oli ilmeisesti käyttänyt tilapäispainoina.
” Tää -” Harmaa jättiläinen viittasi käsillään paljaaseen keskivartaloonsa, naisen viimein palatessa katsomaan häntä. ” Ei vaan tapahdu.”
Naishiiri pisti merkille miehen täydellisen yläosattomuuden vasta tämän itse viittoessa sinne ja käänsi katseensa nopeasti punehtuneena aaltoraita tapetteihin. Hän päätyi seuraamaan silmillään yhtä punaisista raidoista koko huoneen ympäri Modon siirtyessä sohvan luota keittiösarakkeen toiselle puolelle.
Aisha kuuli tämän laskevan vettä itselleen ja sitten tyhjentävän lasin.
” Saitko levättyä tarpeeks?” Hiirimies kysyi yhtäkkiä.
” Hm?” Marsilaisneito kiersi hieman kaulaansa harmaan hiiren suuntaan, mutta antoi jälleen silmiensä pudota luotuaan pikaisen katsekontaktin tämän rintalihaksiin.
” Sä et nimittäi nukkunu pitkää.” Modo tokaisi. Hän silmäili hiukan toruvasti hiirinaista, joka poimi vanhan lasinsa keittiösarakkeelta ja pyöritteli sitä sormissaan.
” Sain kyllä.”
” Varmasti?”
Marsilaisnainen oli hetken hiljaa.
” Haluan mennä vielä takaisin.” Aisha sanoi sitten. Hän kieräytti viimeiset nesteet lasin pohjalta liikkeelle ja joi siitä puolet.
” Eikö me susta otettu jo iha tarpeeks takkiin?” Hiirimies tuhahti huvittuneen kuuloisesti, mutta kumminkin paljon enemmän tosissaan, kuin koskaan aiemmin.
Luottoni lienee vähenemässä, Hiirineito puri huultaan.
Hänen oli ollut pakko hävitä. Heidän satumainen onnensa oli lopultakin herättänyt huomiota pelijärjestäjissä. Tai olisi, jos Aisha olisi antanut sen tulevaisuuden tapahtua.
Nainen oli nähnyt, että he voisivat vielä pelastautua, häviämällä oikein kunnolla. Mikä oli tässä tapauksessa tarkoittanut yli puolta heidän elämiskustannuksiinsa tarkoitetuista varoistaan ja aiemmista voitoista.
” Haluan ainakin voittaa takaisin sen, mitä tänään hävisimme.” Marsilaisnainen yritti valaa uskoa harmaan jättiläisen mieleen kuulostamalla niin itsevarmalta, kuin vain uskalsi.
Modo nojautui kyynärvarsillaan keittiösarakkeeseen.
” Valitettavasti siinä on se riski, et hävitää kaikki loputki.” Hän huomautti.
Desimaalinen.
Mutta sitähän hiirineito ei voinut sanoa.
” Empä tiedä.. Oloni on aika onnekas.” Aisha hymyili.
Hiirimies hieraisi naamaansa huokaisten.
Modo oli alusta alkaen suhtautunut nihkeästi naishiiren ideaan kerätä varoja uhkapeleillä. Hän lähti tämän mukaan radalle lyömään vetoa, muttei ikinä tahtonut asettaa omia panoksiaan ja katseli aina muualle, kun Aisha antoi rahat vedonvälittäjälle.
Naishiiri oli aika varma, että syvällä sisimmässään harmaa jättiläinen paheksui koko konseptia ja siten hieman häntäkin.
Sama kylmäävä häpeän tunne, jonka tämä ajatus aina aiheutti, sävähti naisen rinnassa ja asettui sitten makaamaan raskaaksi möykyksi hänen vatsansa pohjalle.
En minäkään tästä pidä. Teen tämän vain hänen hyväkseen, Aisha muistutti itseään. Tunne ei aivan hälvennyt sillä, mutta muuttui huomattavasti siedettävämmäksi.
” Voin ihan hyvin ottaa vaikka yhden kolmanneksen – tai neljänneksen!” Hiirinainen korjasi äkkiä, huomatessaan kookkaan miehen epäuskoisen katseen.
” Eikä sinun tarvitse tulla mukaan! Tahdon vain korvata tämänpäiväisen...”
Modo katseli pöydänpinnan päällä yhteen ristimiä sormiaan miettiessään.
Hiljaisuus tuntui venyvän minuuttien pituiseksi, jolloin marsilaisnainen alkoi todella pelätä, että mies aikoisi ilmoittaa saaneensa tarpeeksi.
Jos niin kävisi, hän ei pelkästään menettäisi tilaisuutta hoitaa heidät pois täältä, vaan olisi myös kaivanut heidän kuopastaan syvemmän.
Lopulta Aisha ei kestänyt enää jännitystä ja kurottautui koskettamaan varovasti tämän metallisen käden kämmenselkää.
Hiirimies katsahti sitä nopeasti, ennen kuin nosti silmänsä marsilaisnaisen omiin.
” Ole kiltti...”  Luotathan minuun vielä vähän, Aisha lopetti lauseen mielessään.
Modo makusteli hänen sanojaan yhden hiljaisen hetken, mutta nyökäytti sitten päätään hyväksyvästi.
” Mennään sit.” Hän sanoi ja suoristautui.
Aisha päästi pitelemänsä hengityksen.
Harmaa jättiläinen otti mustan poolopaitansa nojatuolin selkämykseltä ja kiskoi sen päälleen.
Hiirimiehelle ei ollut ollut yhtään niin vaikeaa löytää oikean kokoista vaatetta, kuin naishiirelle, sillä picgoalaiset itse olivat aika lailla samaa koko luokaa (vaikkakin eivät yleensä yhtä leveitä).
Modo olikin ensimmäisen rinnan yli sopivan vaatekappaleen tullessa vastaan ilmoittanut ottavansa sen ja hoitelevansa ylimääräiset hihat.
Aishan suureksi hämmästykseksi, hiirimies oli onnistunut poistamaan ne ja vielä parsimaan sivusaumat kiinni niin uskomattoman taidokkaasti, että lopullinen paita näytti kuin mittatilaustyönä tehdyltä.
” O-oletko varma, että tahdot tulla? Niin kuin sanoin – voin mennä aivan hyvin itsekseni.” Hiirinainen varmisti vielä, kun he siirtyivät eteiseen pukemaan päällysvaatteita.
Ca ei jäisestä pinnastaan huolimatta ollut hiirille vielä aivan niin kylmä paikka, että he olisivat tarvinneet ulkovaatteet lämmön takia, mutta he olivat huomanneet, että heitä tuijotettiin (sekä heidän varallisuuttaan kyseenalaistettiin) huomattavasti vähemmän, kun he pukeutuivat useampaan kerrokseen.
” Mä oon stressannu sun puolesta tän matkan aikana jo ihan tarpeeks, päästääkseni sut yksin  yöllä vaeltaan kaupungille. Et kiitos vaan tarjouksesta, mut jätän väliin. ” Modo naurahti muka huolettomasti, mutta hiirinainen oli poimivinaan tämän äänestä myös jotakin kireää.
Se sai jonkin pienen läikähtämään lämpimästi naisen rinnassa.
” Kaiken sen jälkeen, mistä olen nähnyt sinun selviävän näyttämättä lainkaan huolestuneelta – olen yllättynyt, että sinä edes kykenet stressaamaan.” Aisha tokaisi, suurimmalta osin vitsaillen, mutta hiukan tosissaankin.
Paine, jonka alla harmaa jättiläinen jatkuvasti oli puolustaessaan Chicagoa heidän plutolaiselta arkkiviholliseltaan, olisi murtanut hiirinaisen jo useita juonia sitten. Miten tämä siis saattoi kävellä (tai tässä tapauksessa ajaa) niin huolettomasti taisteluun, jossa olisi potentiaalisesti voinut kuolla tai vaikka vain loukkaantua vakavasti oli Aishalle täysin käsittämätöntä.
Toisinkuin esimerkiksi Vinnie, Modo oli kuitenkin esittänyt erinäisissä tilanteissa omaavansa - ainakin jonkinnäköisen – itsesuojeluvaiston. Missä se siis oli silloin, kun laserit viuhuivat pään ylitse, räjähdykset vapisuttivat maata jalkojen alla ja kymmenkunta vihollista tulivat aseet tanassa suoraan kohti?
” Tottumuskysymys.” Hiirimies kohautti olkiaan huolettomasti. ” Sunnuntai-sillissä ja sen tusinatolloissa ei oo mitää stressattavaa.”
Naishiiri pudisteli päätään epäuskoisesti, marsilaismiehen vain virnuillessa.
Modo painoi oven auki ja jäi seisomaan sen vierelle kunnon herrasmiehen tyyliin odottaessaan, että Aisha menisi hänen edeltään ulos.

Calcoepea paljasti todelliset värinsä vain öisin.
Pimeän laskeutuessa, kaupunki valaistui. Suuret kyltit syttyivät hehkumaan kaikissa neonsävyissä. Katulamppuina toimivat mustavalolamput saivat lumisen maan, sekä kaupunkikuvaan fosforipohjaisella maalilla maalatut yksityiskohdat hohtamaan kirkkaina. Valon määrä oli lähes sokaisevaa, sillä metasuojan alla yö oli normaalia synkeämpi, tähtien ja sisarkuiden loisteen hävitessä suojan kerrosten alle.
Kirkkaudessa ja suuressa väriloistossa oli tietynlaista vetovoimaa, joka sai kaupungin asukkaat, sekä sen vierailijat lähtemään liikkeelle joukoilla vasta hämärän saapuessa.
Tungos oli siis aivan mieletön, kun marsilaiskaksikko käveli asunnoltaan sisemmäs kaupunkiin.
Modo rutisti Aishan kämmentä käsikynkässään hieman aiempaa tiukemmin, kun he sukelsivat omalta kulkuväylältään vastaantulijoiden oman lävitse, päästäkseen Mega-areenan oville.
Kuitenkin heti päästyään kävelykadun virrasta, hän päästi otteensa ja jättäytyi muutaman askeleen päähän hiirinaisesta, ottaakseen osansa tämän ’henkivartijana’.
Rooli ei olisi ollut välttämätön, mutta he olivat huomanneet, että he pistivät vähemmän silmään, kun käyttäytyivät siten, miten muutkin. Ja koska areenalla lyötiin vetoa tavallisemmin isoista summista, siellä pyöri rikkaampaa väkeä, joista hyvin monella oli Modon kokoisia henkivartijoita. Tämä siis oletettiin automaattisesti Aishan turvamieheksi, eikä seuralaiseksi.
Karskinnäköinen portsari ovella loi heihin uteliaat katseet - kuten aina -, muttei jälleenkään sanonut muuta kuin kohteliaan tervehdyksen marsilaisnaiselle, tämän tehdessä myös niin. Modokin oli tehnyt niin ennen, mutta huomattuaan tämän aiheuttavan tässä ihmetystä (ilmeisesti henkivartioiden kuului olla pelkkiä varjoja asiakkailleen...), hän oli ruvennut vain kävelemään portsarin ohi sanomatta sanaakaan.
Ovien takaa avautui pieni, lähes valoton sisääntuloaula. Sen toiselta puolelta nousivat jyrkästi ylöspäin, LED-valoilla koristellut rappuset.
Harmaa jättiläinen siirtyi niiden kohdalla takaisin naishiiren vierelle, toimiakseen tukena, mutta jättäytyi jälleen tämän taakse huipulla.
He kävelivät peräkanaa suoraan katsomon ohitse, jonoon tiskin takana, jossa vedot asetettiin.
Aisha vilkaisi vaivihkaa harmaaturkkiseen mieheen.
” Minun on pitänyt kysyä tätä jo aiemmin, mutta miksi sinä et tahdo pelata?” Hän uteli.
” Betsaaminen on paheista pahin, niin kuin -”
” -  vanha rakas harmaaturkkinen äitisi tapasi sanoa.” Hiirineito nyökytteli marsilaismiehen mukana.
Hän oli saanut kuulla hiirimiehen lausuvan tuon saman lausahduksen useita kertoja viimeisten viikkojen aikana ja toisti sen nykyään aina päässään, kun kuuli tämän kertaavan äitinsä oppeja.
Modo virnisti.
” Äitisi kuullostaa hyvin viisaalta.” Aisha hymyili lempeästi hiirimiehelle. ” Hölmöähän se on pistää tuurin päälle rahaa. ” Marsilaisnainen sanoi, ironisesti samalla kaivellen takkinsa taskusta kirjekuorta, jossa olivat heidän viimeiset varansa. Saadessaan sen käteensä, hän laski silmäillen pikaisesti poletit.
” Mutta nyt minua kyllä kiinnostaa.. Miten sinä mahdoit saada tämän opin tietoosi?” Nainen nosti uteliaat silmänsä rahoista Modoon. Tämän ilme värähti ja sitten kevyt puna kohosi tämän kasvoille.
” Mä.. Ööh -” Hiirimies takelteli, etsiessään tahdikkaita sanoja kyseiselle tarinalle. ” Mä kutsuin kerran yhen tyttökaverin hengailemaa ja me päädyttii sit pelaamaan yhtä korttipeliä -” Modo yskäisi kiusaantuneena. ” - vaatteista.. Ja äiti sattu kävelee sisään.”
” Oi voi..” Aisha painoi kätensä suunsa eteen, mutta pieni hihitys onnistui silti karkaamaan hänen huultensa välistä.
” Anteeksi. Jatka, ole hyvä.” Nainen pyysi.
Harmaa hiiri veti kerran syvään henkeä, ennen kuin alkoi puhumaan.
”  Mä en muista, et äiti ois koskaa aiemmin korottanu ääntää. Sillonkaan ku se oli vihanen. Ja kuha se oli saanu sen saarnan päätökseensä se näyttiki aika järkyttyneeltä itteensä ja pyys anteekski.” Modo muisteli. ”Äiti sit kerto, et sen omalla äidillä oli paha peliongelma. Niin paha, et äiti oli joutunu asumaan jonku aikaa isovanhempiensa luona piilossa, koska joku isoäidin velkojista oli uhannu vievänsä äidin maksuks, jossei se saa rahoja kasaan.” Kookkaan marsilaismiehen bioninen silmä välkähteli vihasta punaisena.
Hiirinainen jäätyi paikoilleen prosessoidessaan tätä uutta tietoa.
Eipä ollut ihme, että Modon äiti oli jyrkästi kieltänyt poikaansa pelaamasta koskaan panoksilla, jos häntä itseään oli joskus lapsena sen takia uhkailtu.
Eikä tosiaan ollut ihme, miksi hiirimies oli painanut tämän opin sydämeensä.
” Jos tämä tuntuu sinusta väärältä..” Aisha aloitti varovaisesti.
Harmaa jättiläinen nieleskeli ärtymystään ja vasta kun hänen silmänsä sammui, katsoi alaspäin hiirineitoon.
” Voit palata asunnolle. Minä pärjään kyllä. Ihan oikeasti.” Marsilaisnainen vakuutteli.
Modo katseli Aishan harvinaisen itsevarmaa ilmettä hetkisen ja hymyili tälle sitten.
” Enhän se oo mä joka pelaa.”
” Mutta sinun rahojasi käytetään.” Naishiiri huomautti.
” No jos nyt sit sovitaa, että sä et kerro, nii mäkää en kerro. ” Kookas hiiri ehdotti.
” Oletko varma? En tahdo, että joudut ottamaan mitään ylimääräistä omalletunnollesi.” Aisha yritti vielä.
Modo tuhahti hieman huvittuneena, mutta oli oikeastaan aika otettu siitä, miten hiirineito koitti varmistaa, ettei hän vahingossakaan ’pettäisi’ äitinsä oppeja.
” Jos mä jätän sut tänne ja sä et selviäkkää takasi kämpille, mun omatunto on loppuelämäks mustattu. Enkä sit varmasti kehtaa näyttää naamaani äidille enää. Etiäpäin siis vaa.” Hiirimies heilautti kättään jonon päätä kohti, joka oli heidän väittelynsä aikana kerennyt kulkea muutaman metrin verran eteenpäin.
He harppasivat nämä kiinni.
” No jos olet varma...” Aisha hymähti vielä, mutta tämän lasittunut katse kertoi Modolle, ettei tämä oikeastaan keskittynyt enää häneen.
Kärsivällisesti harmaa jättiläinen jäi odottamaan naishiiren räpäyttävän, merkiksi paluustaan tähän todellisuuteen.
Aisha viipyi sillä kertaa yllättävän pitkään. Niinpä, jonon liikkuessa, hiirimies ohjasi tätä lempeästi lapojenvälistä työntämällä eteenpäin.
Yhtäkkiä marsilaisnaisen otsa painui syvään kurttuun.
” Jokin vialla?” Modo kysyi matalalla äänellä, jotteivat ympärillä olevat kuulisi.
Aishan huulet tapailivat sanoja, mutta ääntäkään ei tullut ulos. Harmaa jättiläinen ehti jo huolestua naisesta, kunnes tämä yhtäkkiä sulki ja avasi luomensa.
Modo toisti kysymyksensä.
” Ei, ei. Piti vain.. miettiä hieman.” Aisha vastasi hiukan vältellen.
Hiirineito tuijotti tiukasti eteenpäin, jolloin mieshiiri arveli, että ongelma oli sellainen mistä tämä ei voinut puhua, koska se liittyi tietoon, jota tällä ei pitänyt olla.
Niinpä hän myös siirsi katseensa eteenpäin ja jätti asian sikseen.

Aisha jyrsi alahuulensa reunaa, koko matkan tiskille asti, mutta oman vuoronsa tullessa ilmoitti vakaalla äänellä numeronsa ja ojensi summan, jonka tahtoi tälle pistää. Hän otti vetolipukkeen, kiittäen ja siirtyi sitten yhdessä harmaan jättiläisen kanssa rakennuksen toisella laidalla sijaitsevaan baariin.
” Ei vieläkään kisat kiinnosta, vai?” Tiskin takana seisova baarimikko naurahti, kun kaksikko istahti tutuille paikoilleen hänen tiskinsä eteen.
” Minähän sanoin jo Trixan. Se tietää huonoa onnea, jos katsoo!” Aisha hymyili genessiläiselle, joka väläytti piikkimäisiä hampaitaan vastahymyksi.
” Tavalliset?” Hän kysyi sitten marsilaisnaiselta, joka nyökäytti.
” Minulle ainakin. Entä sinulle?” Aisha katsahti kysyvästi hiirimieheen vierellään.
” Parhaasta on paha parantaa – laita sama.” Modo totesi yksinkertaisesti.
Trixan poimi jo pulloja takaa hyllyltä kahdella lonkerollaan, mutta keskittyi työhönsä todella vasta saatuaan varmistuksen tilauksesta. Genessiläinen baarimikko pyöritteli laseja ja pulloja hypnoottisesti lonkeroissaan, viskaten niistä jonkun aina välillä ilmaan ja napaten sen sitten käteensä kaataakseen tai ravistaakseen.
Marsilaiset eivät voineet kuin ihmetellä useamman ruumiinosan täydellistä yhteistyötä. Trixanin huomio vaikutti olevan täysin hänen käsissään, mutta silti hän onnistui olemaan pudottamatta tai rikkomatta mitään lonkeroissaan pitelemää.
” Yksi Neiti violetti -” Baarimikko laski naishiiren eteen korkeajalkaisen, mutta leveän lasin, jossa ametistin värinen neste uiskenteli pienenpienen jäämurskan seassa. ” - Ja yksi Jupiterin Auroora.” Harmaan jättiläisen eteen kopautettiin pitkä, kapea lasi täynnä kimaltelevaa kirkkaan sinistä juomaa.
” Thänks.” Modo otti tottuneesti varovaisen ensihuikan. Jupiterin Auroora oli jäätävää ja poltti kylmyydellään armotta jokaisen, joka yritti selviytyä siitä liian nopeasti.
Hiirimies puhalsi pitkän kylmän henkäyksen, laskiessaan lasin takasin tiskille.
” Ei oo kotikaljan voittanutta, mut tää tulee kyllä kovana kakkosena.” Hän totesi.
” Otan tuon kohteliaisuutena.” Trixan hymyili. ” Jokin pielessä teidän juomassanne, Aisha-neiti?”
Modo ehti juuri kiertää kaulaansa, nähdäkseen naishiiren kasvojen kurtistuneen ilmeeseen, joka näytti juurikin siltä, kuin tämä maistaisi parhaillaan jotakin vastenmielistä, ennen kuin ne silenivät.
” Voi ei ei! ” Aisha sanoi nopeasti. ” Mietiskelin tässä vain...” Hiirinainen kierrätti katseensa baarin ympäri, aivan kuin olisi hakenut jotain katseellaan.
Sekä marsilaismies, että baarimikko kiersivät ympäristön silmillään, koittaessaan löytää sitä mitä nainen. Mitään erikoista ei kuitenkaan näkynyt.
He olivat ainoat koko baarissa.
Lopulta Modo luovutti, päätellen että tämä oli taas yksi niistä vain Aishan itsensä tietoon jäävistä asioista.
Mieshiiri nojautui baaritiskiin kyynärvarsillaan ja napautti sitten sormillaan kevyesti aluetta käsiensä väliin jäävässä tilassa. Tiskin tietokone reagoi hänen kosketukseensa ja avasi hänelle siihen pienen näyttöikkunan. Tarttumalla sen reunoihin sormenpäillään, hän sai vedettyä siitä juuri niin ison kuin toivoi. Näytön sivun kuvakkeista marsilaismies valitsi itselleen ohjelmasoittimen ja sieltä urheilun alta moottoripyörät.
” Galaksien väliset ovat jälleen alkaneet.” Trixan kommentoi.
” Näemmä...” Modo mumisi.
Harmaa jättiläinen piteli sormeaan hetken sen ikonin päällä, ennen kuin napautti sitä.
Näyttöikkuna välähti mustaksi ja valkeni sitten taas kisojen logon lävähtäessä näytölle, tunnusmusiikin saattelemana.
Aisha nojautui kiinnostuneena lähemmäs miestä, kuullessaan sähkökitaran ulinan. Harmaa jättiläinen siirsi ikkunaa keskemmälle pöydällä, jotta tämäkin voisi katsoa.
Logon viimein väistyessä aukeni kuva hiljalleen täyttyvästä areenasta. Xen kielinen juonto puhui videon päälle, kun kamera näytti ajettavan radan ja sitten taas pikkuhiljaa täyttyvät katsomot.
” E- lohkon finaali on viimein ajettu ja jatkosarjaan nousevat selvillä. ” Ruudulle välähti lista ajajien nimistä ja planeettojen tunnistenumeroista, joita he edustivat.
Aisha silmäili Xen aakkosille käännettyjä nimiä ja numerosarjoja tiukasti. Oli todella harmillista, ettei Kääntäjä osannut kääntää silmillä nähtyäkin. Xe oli marsilaisnaiselle tuttua lähinnä puhuttuna, sillä hänen ei ollut täytynyt olla tekemisessä niin paljoa ulkoplanetaaristen asioiden kanssa, että hänen olisi ollut välttämätöntä todella oppia sitä.
” Mikä tarkoittaa sitä, että G-lohkon ajot päästään viimein aloittamaan. Tämän kertainen Galaktinen mestaruus ei olekaan vielä vienyt meitä Sattarin vyön toiselle puolen.”
” Näin on, Chiefal. Perinteiseen tyyliin matkamme suuntaa suoraan K2selle. Planeetaksi valikoitui kaksiyksikolmekuusi tai mikäli olet paikallisia -  Freinon.”
Trixan päästi matalan vihellyksen, Modon hymistessä myötäillen.
” Jonku ois kannattanu jättää tällä kertaa nää kisat väliin.”
” No oppivat nyt ainaki, ettei oo mitään mihin politiikka ei kykene haisevilla kynsillää vaikuttaan.” Genessiläinen pyöritteli päätään.
Uusi lista ajajista ja planeettojen tunnusnumeroista tuli näkyviin. Tällä kertaa tosin juontajat kävivät listan lävitse, näyttäen aina klipin planeetan omista edustuskarsinnoista, kunkin ajajan kohdalla.
Aisha sammutti kääntäjänsä harjoittaakseen kielipäätään.
” Minusta on ihmeellistä, miten paljon täällä on tarjolla Xetä, kun Picgoalaiset itse eivät tunnu taitavan sitä.” Naishiiri kommentoi.
He olivat yrittäneet kommunikoida paikallisten kanssa sillä useampaan otteeseen, sillä se oli yksi universumin puhutuimmista yleiskielistä, mutta ilmeisesti planeetta oli liikaa Andromedan toisella puolen, sillä kukaan heistä ei ollut osannut vastata.
Kääntäjiä oli kuitenkin onneksi laajasti saatavilla ja jokainen asiakaspalvelualalla toimiva piti sellaista päässään, joten marsilaiskaksikko oli kyennyt saamaan palvelua kaikkialla.
Trixan purskahti nauruun.
” Toivottavasti, ette ole kovin kovaan ääneen moittineet heitä. ” Hän hohotti ja marsilaisten katsahtaessa häneen ihmeissään, jatkoi selitystään. ” Picgoalaiset todellakin osaavat Xetä. Heillä on vain kovin vahva aksentti… Noh noh turhaan nolostut neiti, kyllä minultakin kesti hävyttömän pitkään oppia kuuntelemaan heitä.” Trixan hymyili myötätuntoisesti punehtuneelle Aishalle.
” Ah… Vai niin.” Naishiiri mumisi, painaessaan katseensa jälleen ikkunaan tiskillä.
Siinä samassa valtava onnen purskahdus ilmestyi lämmittämään hänen rintaansa. Innostunut kihelmöinti sävähteli suonia pitkin, hiirineidon raajoihin.
Aisha hämmentyi tunteesta niin, ettei kerennyt keskittyä katsomaan, mistä se saattaisi johtua, kun se jo katosi.
Mitä? Eijeijei! Miten se saattoi jo mennä?! Hiirinainen jähmettyi paniikissaan. Hän pyöritti silmiään isoissa ympyröissä, pälyillessään ympärilleen.
Mieti, mieti nyt! Mitä se voisi olla…
Tunne oli poissa, joten vastausta ei löytyisi enää tulevaisuudesta. Mikä taas tarkoitti sitä, että se tuskin liittyi heihin suoraan…
Aisha skannasi intensiivisesti ympäristöään, etsiessään muuttujaa. Lopulta hänen silmänsä pysähtyivät tiskin pinnalta näkyvään ohjelmaan.
” Voisitko kelata hieman taaksepäin?” Heti puhuessaan kysymyksensä ääneen, jokin ilmestyi kutittelemaan marsilaisneidon vatsanpohjaa.
Hän oli oikeilla jäljillä.
Jännityksestä kihisten, Aisha odotti, että harmaa hiirimies siirsi kohdistinta taaksepäin.
Yksitellen ajajat tulivat esittelyyn. Jokainen käytiin nopeasti läpi, vain parinkymmenen sekunnin aikana. Heidän oman urahistoriansa lisäksi, muisteltiin lajin edustajia entisissä kisoissa ja ratoja, jotka sijaitsivat näiden kotiplaneetalla tai jollakin sitä muistuttavalla.
Innostus naishiiressä kasvoi sekunti sekunnilta. Hän pelkäsi liikaa menettävänsä hetken reaaliajassa, jos hakisi sitä tulevaisuudesta, joten tyytyi vain seuraamaan ohjelmaa tiukasti.
Pettymys oli siis sanoin kuvailematon, kun tunne sitten kuitenkin lopulta jälleen katosi.
Aisha mietti jo saisiko Modoa kelaamaan videota takaisinpäin vielä kerran, mutta hänen suureksi yllätyksekseen tämä tekikin niin itse.
Sanaakaan sanomatta kookas hiiri päästi kohdistimen, antoi ohjelman pyöriä hetken ja pysäytti sen sitten äkisti.
Pysähtyneestä kuvasta, sitä ei ollut edes vaikea poimia.
Marsilaiset nostivat hitaasti silmänsä pöydästä toisiinsa.
” Jos minä soitan muukalaisvirastoon, katsotko sinä koneelta, miten tuonne pääsee?” Aisha ehdotti hiljaisella äänellä.
Modo ei sanonut mitään, ojensi vain kätensä.
Hiirinainen kaivoi lasilevyn näköisen tietokoneen laukustaan ja laski sen hiirimiehen ojennettuun käteen. Sitten hän palasi etsimään kommunikaattoria.
Marsilaisten huomion ollessa toisaalla, Trixan nojautui uteliaana katsomaan, mikä oli saanut nämä niin vakavaksi.
Hän ei kuitenkaan löytänyt kuvasta mitään tavallisesta poikkeavaa. Se oli ihan normaali voittoposeeraus, jossa pienikokoinen olento näytti ylpeänä kunniakirjaansa. Tämän taustalla oli paljon iloisen näköistä varikkohenkilökuntaa ja joitakin ajoneuvoja. Baarimikon silmät pysähtyivät hetkeksi kaikkein isoimpaan ajokkiin. Se oli huomattavasti massiivisempi kuin yksikään muista sen ympärillä olevista, mutta niin oli sen ajajakin.
Varmaan jotain henkilökohtasta.. Trixan arveli, siirtäessään silmänsä pois kirkuvan punaisesta moottoripyörästä.

Awesome . Tää on ihan huippu