SOP, osa 11-12: Ryövärit

Ficcin nimi: Sinulle on postia, osa 11: Ryövärit
Kirjoittaja: HöpöHamsu
Beta: Pahgiz
Genre: Drama, Action & Angst
Ikäraja: K15
Päähenkilöt/Paritukset: Throttle, Modo, Vinnie, Charley & OC ( Jonkin verran viittauksia suhteisiin hahmojen välillä)
Yhteenveto: On joulu ja murtoaalto ravistelee Chicagoa. Jätkät tekevät kaikkensa selvittääkseen syyllisen, mutta välissä on käytävä tervehtimässä ystäviä orpokodilla.
Vastuunvapaus: Prätkähiiret kuuluvat laillisille omistajilleen ja Aisha (Ashani) kuuluu minulle. Rahaa kirjoittelusta en saa, mutta mielihyvää senkin edestä
A/N: Kirjotin tonne isoon otsikkoon jo ton toisenki osan, mutta postaan sen vähän myöhemmin

11. Ryövärit osa. 1

” Kaikki valmiina?” Charley kiljaisi kovaan ääneen, jotta mäen päällä olevat lapset ja marsilaiset kuulivat.
” Valmiina!” Kuului innokas vastaus.
” Yks.. Kaks… Kolme.. HEP!” Ihmisnainen heitti kätensä voimalla alas, lähtölaukauksen merkiksi.
Lapset potkaisivat helposti pulkkiinsa vauhtia ja olivat tuota pikaa liikkeessä. Toisinkuin hiirimiehet, joiden pitkät jalat haittasivat vauhdinottoa.
” Ou mään! Ois pitäny mennä lähemmäs reunaa!” Vinnie nurisi harmissaan.
Miehet hivuttautuivat kantapäillään kuokkien pikkuhiljaa lähemmäs mäen alkua, mutta lapset olivat jo melkein mäen puolessavälissä.
” Äsh, taktiikka tökkii!” Throttle pomppasi pystyyn.
Hän otti pulkan naurun käteensä ja nousi seisomaan sivuttain pulkan päälle.
” Vika alhaalla on plutolainen räkäkiiski!” Kultaturkkinen hiiri naurahti, ennen kuin potkaisi maasta vauhtia ja lähti ”lumilautailemaan” lasten perään.
Modo ja Vinnie loivat toisiinsa nopeat katseet ja vaihtoivat hekin pulkkasurffaukseen. Painonsa ansiosta kolmikko saavutti nopeasti kiitettävän vauhdin ja saivat jopa kiinni lapsia jotka olivat ottaneet heihin kunnon etumatkan.
” AOUUUU!” Valkea hiiri ulvoi onnessaan. ” Väistäkää veikat, valkea vaara on liikkeellä ja se tulee hautaan teijät kaikki!”
Vinnie ohjasi pulkkaansa aluksi lähemmäs Throttlen omaa ja sitten vastaavasti aivan Modon oman viereen. Liike lennätti irtolunta molempien mieshiirten pulkkiin.
” Jaa sabotaasia vai?” Kolmikon johtaja heitti ilkikurisen hymyn, nuoren hiirimiehen yli harmaalle jättiläiselle.
” Kyllä meki osataa!” Modo virnisti takaisin.
Harmaaturkkinen hiiri kurotti nuorempaan veljeensä ja tuuppasi tätä kevyesti olkavarteen.
” Hei!” Vinnie älähti, kun Throttlekin koitti horjuttaa hänen tasapainoaan. Valkea hiiri ehti kuitenkin väistää viime hetkellä, jolloin kultaturkkinen mies huojahti eteenpäin.
Throttle kuitenkin suoristi itsensä käyttämällä Vinnien pulkan reunaa jalansijana.
” Adios!” Hän heilautti kahdella sormellaan hyvästit, hieman ennen kun nuorimman marsilaisen pulkka kääntyi tiukasti oikealle ja kolahti Modon pulkkaa vasten.
Kultainen hiiri liukui vaivattomasti maaliviivan yli, jossa Charley ja suurin osa lapsista jo odotti.
” Likainen temppu.” Punatukkainen mekaanikko totesi viereensä pysähtyneelle miehelle. ” Empä ois susta uskonu...” Hän lisäsi velmusti virnistäen.
” Vincentille ihan tervettä hävitä välillä.” Throttle sanoi ja korjasi lasiensa asentoa.
Nainen tarjosi muhkeiden sormikkaiden peittämää nyrkkiään mieshiirelle, joka muksautti sitä toverillisesti omallaan.
” Niimpä.”
” Ja Modoa ei varmasti haittaa uhrautua yhteisenhyvän tähden.” Mieshiiri jatkoi hymyillen nähdessään aseveljiensä liukuvan pitkälle ohi orpokodin.

” Pois mun hännän päältä!” Modo murahti.
He seisoivat Vinnien kanssa vasemmat jalat toistensa pulkissa, kasvot vastakkain. Hän oli yrittänyt toistuvasti irtautua nuorimmasta veljestään, saatuaan tasapainonsa takaisin, mutta jokin vetäisi hänet aina takaisin.
” Tuu sä eka pois MUN hännän päältä!” Valkea marsilainen ärähti.
” Mä en oo SUN hännän päällä! Sä ite seisot sen päällä!”
” Miten nii?” Vinnie katsoi alas jalkoihinsa juuri kun hiirikaksikon tielle ilmestyi orpolasten rakentama lumiukko
” VARO!” Modo yritti huutaa, mutta oli jo liian myöhäistä.
Marsilaiset päräyttivät suoraan sitä päin.
Ukko hajosi pöllähtäen ja lumikökkäreitä satoi joka puolelle. Heidän vauhtinsa hidastui huomattavasti, muttei tarpeeksi jotta pienen matkan päässä olevat Aisha ja pikku Cindy olisivat ehtineet turvaan.
” Ampu tulee!” Vinnie karjui heittäytyessään päin ukon toveria Cindyn vierellä, ettei törmäisi lapseen.
Modokin valmistautui hyppyyn, mutta yksi kökkäreistä oli päätynyt hänen pulkkansa alle ja pysäytti hänen matkansa välittömästi. Harmaa marsilainen lensi voimalla lyhyttä hiirineitoa kohti. Aishan silmät suurenivat valtaviksi hänen nähdessään lähestyvän miehen.
” IIIKS!”
Aishan huuto ei ollut ehtinyt kestää vielä sekuntiakaan, kun Modo oli jo lukinnut tämän syleilyynsä ja kiepsahtanut ympäri.
Pari paiskautui maahan.
” Ooksä kunnossa Aisha-neiti?!” Mieshiiri kuikuili huolestuneena käsivarsilleen, jossa hopeaturkkinen nainen makasi aivan liikkumatta.
Aisha ei kyennyt heti vastaamaan. Järkytys itsessään sai sydämen laukkaamaan tuhatta ja sataa, mutta harmaaturkkisen miehen pidellessä häntä näin, hänen sydämensä oli pakahtua.
” Ju-juu...” Hän änkytti lopulta, saatuaan aivoissaan jumittaneen vau, tuntuupa tämä kivalta-ajatuksen siirtymään oleellisempien asioiden tieltä.
” Hyvä...” Modo henkäisi tyytyväisenä.
Aisha odotti miehen irrottavan heti otteensa, mutta tämä pitelikin häntä vielä kymmenen sekunnin pituisen ajan, ennen kuin vapautti naisen syleilystään.
Hiirinainen koitti nousta nopeasti pystyyn, pistääkseen heidän välilleen hieman välimatkaa. Maa heidän allaan oli epätasainen ja hieman liukas, joten koittaessaan kammeta mahdollisimman pikaisesti ylös, hän liukastui ja lensi toistamiseen harmaan hiiren odottaville käsivarsille.
” Anteeksi.” Aisha sopersi naama hehkuen, Modon auttaessa hänet pystyyn.
Mieshiiri nauroi hellästi.
” Toi on mun laini. Anteeks, ku jyräsin sut.” Hän hymyili pienikokoiselle naiselle.
” Voi ei se mitään! Sinuun oli pehmeä laskeutua.” Hiirinainen vastasi miehen virneeseen, kunnes hän yhtäkkiä muisti vierellään seisseen pienen tytön.
” CINDY!” Aisha kiepsahti ympäri. Hän etsi katseellaan tytön värikästä tupsupipoa. Naishiiri paikansi tämän nopeasti.
Tyttö piiritti kahden pojan kanssa lumiukon jäänteiden keskellä makaavaa Vinnietä.
Aisha vetäisi helpotuksesta henkeä. Cindy oli kunnossa.
” Vinnie tais valita väärän laskeutumisalustan.” Modo totesi huvittuneena, lasten heittäessä myrkyllisiä katseita lumiseen marsilaiseen.
” Siltä näyttää.” Aisha nyökäytti myötäillen.
” Parasta varmistaa, ettei kellekään jää pahamieli...” Harmaa hiiri sanoi hiljaa naiselle vierellään, ennen kuin nappasi ukon puoliksi tuhoutuneen pään maasta.
Vaaleatukkainen hiirineito kääntyi kiinnostuneena katsomaan, kuinka Modo vei metallisen kätensä sormet suuhunsa ja puhalsi.
Lapset ja Vinnie kääntyivät äänen suuntaan.
” Vive la révolution!” Harmaa hiiri kajautti, viskasi pään korkealle ilmaan ja räjäytti sen tohjoksi robottikätensä tykillä.
Lapset puheksivat innokkaaseen huutoon, satojen pienien lumihiutaleiden sataessa heidän päällensä.
” LUMISOTA!” Joku kajautti.
Innostuneet kiljahdukset raikuivat läpi pihamaan.
Siitä vain muutamaa sekuntia myöhemmin ilma oli sakeana sinne tänne lentävistä lumipalloista.

Sota kesti puolisen tuntia, kunnes orpokodin johtaja, vaaleatukkainen kapeapiirteinen nainen, tuli ilmoittamaan, että päivän leikit oli nyt leikitty.
” Mutta Brooke-neiti, ei ole vielä edes hämärää!” Yksi pojista, Tony, valitti.
Tony sai useita kannatuksia toisten lasten suusta.
Brooke risti kapeat kätensä rinnalleen.
” Mitäs tämä tämmöinen nyt on? Pitääkö mun laittaa pikapostina joulupukille kirje, ettei tänne tarttekaan tulla? Häh?”
Nuorempien lasten, kuten Cindyn silmät suurenivat, kun taas vanhemmat kuten Tony huokasivat vain raskaasti.
” Tosi julmaa, Brooke-neiti...” Tony sanoi mennessään naisen ohi sisään.
” Elämä on.” Brooke hymyili suloisesti pojalle.
” Noniin lapset, kiitetäänpäs nyt Charleytä ja muita vierailusta ja toivotaan että he tulevat pian uudestaan leikkimään!”
Lapset mutisivat aluksi puolivillaiset hyvästit marsilaisille ystävilleen, mutta johtajattaren luotua näihin toruva katse, he kohensivat ryhtiään ja vilkuttivat innokkaammin.
Vaaleatukkainen nainen pudisti huvittuneena päätään, ennen kuin kääntyi Charleyn ja marsilaisten puoleen.
” Ihanaa kun tulitte taas käymään! Lapset niin jumaloivat teitä.”
” Kiitos, kun saatiin taas tulla. Varsinkin sen viime kertaisen jälkeen...” Charley loi sivusilmällään happaman katseen jätkiin, joita kiinnosti yhtäkkiä pilvien lukuisat eri muodot.
Brooke nauroi railakkaasti.
” Voi ei se mitään! Kuten huomasitte, lapset eivät jääneet sinisiksi ja leikkihuonekin saatiin korjattua lähes entiselleen.”
” Entäs se komero?”
” Meillä on nykyään hieno uusi alkovi.” Vaalean naisen ohuet huulet vetivät ylpeään hymyyn.
” Oikeasti, on todella mukavaa kun kehtasitte tulla. Ei täällä kukaan muu käy. Olemme niin kaukana kaupungista, etteivät vapaaehtoistyöläisetkään hakeudu tänne. On siis kiva kun jaksatte aina välillä tulla vierailemaan.” Brooke jatkoi hiukan surumielisesti.
Marsilaiset vilkuilivat toisiaan syyllisen näköisinä. He eivät olleet vierailleet aikoihin orpokodilla. Yleensä he kävivät kerran muutaman viikon sisään, mutta pieleen menneen askartelu-illan jälkeen he olivat yhteistuumin päättäneet, että orpokodin rakenteille oli varmaan parempi jos he pysyisivät hetken aikaa poissa.
” Sori, Brooke-neiti. Yritetään jatkossa tulla useemmin.” Modo hieroi häpeissään niskaansa.
” Älähän nyt, muru. Tiedän kyllä, että teillä on ollu siellä kaupungissa vilskettä.” Nainen loi lohduttavan katseen suurikokoiseen hiireen.
Modo vastasi siihen vaisulla hymyllä.
” Me tästä varmaan sitte mennään… ”
Hiirimiehet kääntyivät ja kävelivät kukin moottoripyöriensä luokse. Aisha ja Charley olivat nousemassa autoon, kun ihmisnainen huomasi matkustajanpuolen jalkatilassa paperikassin.
” Ainii joo!” Punatukkainen mekaanikko poimi sen ja kipaisi äkkiä takaisin orpokodin ovelle, jossa Brooke yhä seisoi.
Hän ojensi kassin vaaleatukkaiselle ihmiselle.
” Tässä. Manuel oli tilannu muutaman ylimääräsen ihan teitä varten.” Charley kertoi hymyillen.
Brooke otti kassin vastaan ja vilkaisi kiinnostuneena sen sisään. Pahvilaatikosta, jossa oli kirkasmuovinen etumus, tuijotti suurisilmäinen karvainen otus.
” Ne on kuulemma jotain tän joulusesongin hittileluja. Manuelin mukaan ne revitään käsistä tyyliin heti.”
” Näyttää ihan neonpinkiltä kookokselta, jolle on liimattu mulkosilmät.” Brooke kihersi huvittuneena.
Charley oli vastaamassa, kun eräs tietty kirkkaanpunainen pyörä murahti kärsimättömästi.
” Menkää vaan!” Hän huitoi mieshiirten suuntaan.
Nämä eivät liikahtaneetkaan, vaikka nainen kuinka huusi ja kehotti heitä viittoen lähtemään.
” Ne on nykyään ihan mahottomia!” Charley puhahti.
Brooke vilkaisi huvittuneena itsepäisesti paikallaan jököttäviä miehiä, ennen kuin kääntyi naisen puoleen.
” Tilanne taitaa olla pahempi ku uutiset väittää vai?”
” Lievästi sanottuna. ” Punatukkainen nainen sanoi kuivasti. ” Jos ne uutisois joka ikisen ryöstön, me ei muusta kuultaiskaa.”
Brooke pudisti päätään, kuin uskomatta kuulemaansa.
” Kuka kehtaa? Ja vieläpä näin joulun alla?” Hän ihmetteli ääneen
” Jaa a.” Charley kohautti harteitaan.
” Kyllä pyöris Jesse haudassaa, ellei ois sieltä noussu.” Brooke virnisti.
” Ei pyöris yhtä paljoa, ku mä nykyään iltasin sängyssä, ku koitan saada noitten kolmen kuorsaukselta unenpäästä kiinni.” Ihmisnainen heitti marsilaisiin ystäviinsä kolean katseen. ” Tajuun kyllä, että ne on huolissaan, varsinki sen Halloween episodin jälkeen, mut… ” Charleyn huulilta pääsi huokaus.
” Kaipaat lepoa ja rauhaa?”
” Just sitä!” Nainen naurahti.
Brooke asetti kätensä häntä hieman lyhemmän naisen olkapäälle.
” Noh, jonain yönä ku niitten silmä välttää, voit tulla tänne. Saat patjan ja alkovin kokonaan ittelles.” Vaalea nainen lupasi.
” Kiitos.” Charley taputti kättä olallaan.
Brooke jäi vielä ulos vilkuttamaan kun moottoripyörät ja auto kaarsivat peräkanaa ulos orpokodin edustalta ja katosivat näkyvistä.

” Dy dy dyy, dy dy dyy, dyddy dyy dy dyyy...” Limburger hyräili onnellisena radiosta kaikuvan joululaulun tahtiin.
Radion vieressä pöydällä oli kuumana höyryävä kaakaomuki ja kaksi kuppia, joista toisessa luikerteli pulleita limamatoja. Vuorotellen kalamiehen uhkeat sormet kävivät matokupissa ja toisessa pienemmässä, joka oli täynnä setelinippujen sitomiseen sopivia kuminauhoja.
” Oi kyllä! Joulu tuli tänä vuonna tosiaan ajoissa. Minulle.” Plutolainen räkätti.
Hän kasasi kouraansa niin monta setelinippua kuin kykeni ja siirsi ne sitten isoon laatikkoon pöytänsä vierellä.
Muutama ei kuitenkaan pysynyt enää suuren setelikasan päällä vaan tipahti lattialle. Se sai plutolaisen virneen levenemään.
Myhäillen Limburger painoi nappia pöydällään.
” Karbunkle, tarvitsen lisää laatikoita.” Hän melkein lauloi.
” Tulee tuota pikaa, tiedän löyhkäisyyteenne!”
Limburger ei edes muistanut aikaa jolloin olisi ollut näin onnellinen. Vihdoinkin, pitkän yrittämisen jälkeen, asiat menivät hyvin.
Väliäkö sen, että ylipäällikkö oli väliaikaisesti lakkauttanut hänen rahoituksensa? Hän oli bisnesmies ja osasi kyllä tehdä itse rahansa.
Vielä viikko tai kaksi ja selviän suoritusarviointini alkuun helposti! Ah, en malta odottaa, että näen sen turvonneen turskanturjakkeen ilmeen, kun hän näkee miten olen menestynyt!
Limburger kuuli ovensa avautuvan. Hän oletti sen olevan tohtori lisälaatikoiden kanssa, mutta se olikin hänen tyhjäpäinen työntekijänsä.
” Pomo, ooks sä nähny Mr.Fluffersonii?” Greasepit kysyi.
” Hmm.. Mitä poikaseni?” Plutolainen huomasi ettei kyennyt edes ärsyyntymään Greasepitin jalkojen jättämille öljytahroille matossaan, kun tämä käveli huoneen poikki hattu kourassaan.
” Mr. Flufferson. Ootko nähny sitä? Se katos. Enkä löydä sitä mistään.” Mies selitti surullisena.
” Mi-MITÄ? KADOTITKO SINÄ SEN? SENKIN IMBESILLI!” Limburger karjui vihaisena.
Plutolainen kiersi nopeasti katseellaan lattian. Kun hän huomasi rahalaatikkonsa hän loikkasi äkkiä sen päälle, suojatakseen seteleitään.
” Haet nyt heti tohtori Karbunklelta kiilukiven ja metsästät sen killinkien kauhun! Joka ikinen sentti, jonka se sillä välin syö, lähtee sinun eläke- Nauratko sinä?!” Limburger katsahti silmät selällään Greasepitiin, jonka keho nytkähteli kummasti miehen hohottaessa kovaan ääneen.
” Sinä SENKIN-!” Kalamies nousi seisomaan, kämmenet puristettuina tiukoiksi nyrkeiksi. Hän aikoi mäjäyttää kunniatonta käskyläistään, kun jokin hyppäsi öljyisen miehen haalareista suoraan hänen naamalleen.
” AAH!”
Lämmin rasva valui sisään hänen kumisen naamarinsa rei’istä, likaantuneen olion hinkatessa itseään plutolaisen kasvoja vasten.
” Mr. Flufferson!” Greasepit hihkaisi ilahtuneena.
” Ota se poissss!” Limburger sihisi. Hän koitti huitaista olion pois kimpustaan, mutta se oli nopea liikkeissään.
Lopulta kuitenkin se loikkasi Greasepitin odottaviin kämmeniin.
” Höhöö, sä haisit siitä tosi hyvältä pomo.” Mies hymyili.
Äkäisesti puhisten plutolainen kiskaisi maskin naamaltaan ja kuivasi kasvonsa takkinsa povitaskusta pilkistävään liinaan.
” Muistuta minua, miksi annoinkaan sinun pitää tuon setelisyöpön.” Limburger murisi.
Hän tuijotti murhaavasti rasvaisen ykkösmiehensä kämmenillä pomppivaa suurta pinkkiä pölypalloa muistuttavaa oliota. Roporyöväri, niin kuin Karbunkle pörröisiä luomuksiaan kutsui, vangitsi kaiken Greasepitin huomion.
Tämä ei huomannutkaan esimiestään, joka mulkoili häntä pahalla silmällä.
” Tänne se!” Limburger sähähti ja nappasi ryövärin kouraansa.
Olion silmät pullistuivat valtaviksi, plutolaisen rutistaessa sen kehoa kuin stressin lievittämiseen tarkoitettua palloa.
” Jos olisin te, teidän juustoisuutenne, en rutistaisi sitä noin.” Laboratoriosta hissillä ylös noussut Karbunkle sanoi. ” Et ole hänen omistajansa, eikä kiilukivi ole lähelläkään, hän siis saattaa hyvinkin -”
” AIJAIJAI!”
” -Purra.” Karbunkle koitti peittää hymynsä, kun ryöväri upotti hirmuisen hammasrivistönsä plutolaisen makkaramaiseen sormeen.
Limburger päästi irti, jolloin myös pieni olio irrotti otteensa ja loikki takaisin Greasepitin käsivarsille.
” Toin pyytämänne laatikot.” Tohtori sanoi.
” Aah, hienoa!” Plutolainen vastasi, varmistuttuaan, ettei sormelle ollut käynyt pahasti.
” Toin myös päivän myyntiluvut. Timeless Toys ja Building blocks ovat jälleen myyneet varastonsa tyhjiksi. Molemmat ovat tehneet lisätilaukset, mutta niitä ei voida kuitenkaan suorittaa, jos jatkamme jakelua pienemmille jälleenmyyjille. Mitä siis teemme?” Puhuessaan Karbunkle asetti tuomansa paperit plutolaisen näytille.
” Tietenkin lisäämme tuotantoa! Mitä enemmän ryöväreitä on, sitä enemmän ja nopeammin keräämme varoja ja saamme rahoituksemme takaisin.” Limburger katseli lukuja tyytyväisenä. Ne olivat melkein tuplaantuneet eilisestä.
Hoopot ihmiset maksoivat hänelle, jotta he voisivat tulla ryöstetyiksi hänen ryöväriensä toimesta.
Miten hekumaisen herkullinen juoni tämä onkaan! Olen nero! Nero!
” Tuota.. Niin, teidän varakkuutenne. Olen tässä miettinyt, mitä teemme kun ihmiset vievät ryövärit pois kiilukiven vaikutusalueelta?”
Limburger katsahti laiskasti hermostuneesti käsiään vääntelehtivään tohtoriin.
” Mitä tarkoitat, proffa?”
” Sitä vain, että ryövärit ryöstelevät niin kauan kun kiilukivi ei kutsu heitä takaisin. He vain ahmivat arvosaalista ja kasvavat kasvamistaan. Jossain vaiheessa joku varmasti huomaa, että ”leluissanne” on jotain vikaa.” Tohtori selitti.
” Yksinkertaista! Sanomme, että leluista löytyi karmiva valmistusvika ja, että ne on välittömästi palautettava.” Plutolainen sanoi hyväntuulisena.
” AAH!”
Molemmat miehet käänsivät katseensa Greasepitiin, jota Mr.Flufferson oli napannut nenästä. Rasvaa tihkuva mies nykäisi olion irti ja asetti tämän haalarinsa etutaskuun, hieroen samalla punehtunutta nenäänsä.
” Varovaiset ja vainoharhaiset vanhemmat pitävät huolen siitä, ettei yksikään ryöväri paljasta juontani jälkikäteen.” Limburger virnisti ja siirsi katseensa takaisin papereihin.
Hän kävi ne nopeasti läpi. Viimeisen kohdalla hänen silmänsä olivat pudota päästä.
” Karbunkle… Mitäs tämä on?” Hän kysyi.
Tohtori siirsi oman katseensa pomonsa ällistyneisiin silmiin.
” Lisää hyviä uutisia, teidän onnekkuutenne. Ilmoitukseemme vastattiin.”
Kalamies kuunteli vain puolittain. Hän oli nimittäin keskittynyt lukemaan vastausta, jonka hän oli työtarjoukseensa marsilaisneidon ”hoitamisesta” saanut.
” … Uskon vakaasti yhteistyömme kannattavan. Valitettavasti olen estynyt lähtemään, planeettani ulkoplanetaariseen matkustamiseen tarvittavan kaluston puuttumisen takia. Mutta mikäli järjestätte minulle kuljetuksen, tulen mielelläni hakemaan pois sen joka teitä ja teidän bisneksiänne häiriköi - Voi kyllä, Karbunkle! Tässä on meidän miehemme!” Limburger nosti paperin ilmaan voittoisasti.
” Siirrin valmiiksi! Tahdon hänet tänne niin pian kuin mahdollista!” Hän huudahti.
” Kuten tahdotte, teidän kärsimättömyytenne!” Professori Karbunkle sanoi myhäillen.
Hän kalasti laboratoriotakkinsa taskusta hissinsä ohjaimen, painoi nappia ja siirtyi sillä sitten alas laboratorioonsa.
” ...Chrismas is here! Merry, merry, merry christmas!” Radio pauhasi, Limburgerin nostaessa volyymiä entisestään.
Tästä joulusta oli tulossa ikimuistoinen.

” Kuumaa kaakaota kaikille!” Charley hihkaisi liioitellun pirteästi.
Vastaukseksi hän sai vain innotonta muminaa.
Mieshiiret olivat huonolla tuulella. He olivat viettäneet jälleen koko päivän ulkona rosvojahdissa. Eikä heille ollut tälläkään kertaa selvinnyt mitään uutta.
Huokaisten, nainen laski tarjottimen pöydälle. Hän katseli hetken surkeannäköisesti sohvilla retkottavia ystäviään, miettien miten lohduttaisi heitä.
Miehet olivat äärimmäisen harvoin allapäin, joten hän ei oikein tiennyt mikä olisi ollut parhain keino heidän piristämisekseen.
” Ootteko käyny Limburgerin luona vähään aikaan? Jos sillä ois juustonkatkuiset näppinsä pelissä?” Charley kysyi lopulta, todettuaan ettei varmaan minkään luokan häirintä saisi heitä unohtamaan ”varjovarasta” (kuten media aavemaisesti ilmestyvää ja katoavaa murtovarasta kutsui).
” Käytiin me pyörähtämässä pari viikkoa sitte.” Modo mutisi.
” Ja?” Nainen nojautui kärsimättömänä lähemmäs, kun harmaa hiiri ei jatkanutkaan.
Suurikokoinen marsilainen ei alakuloltaan huomannut ihmisystävänsä palavaa tiedonjanoa, joten vastasi vain lyhyesti; ” Plutolaisia ei kiinnosta vieras valuutta.”
” Luulis kyllä, että paikallinen valuutta kiinnostas aina...” Punatukkainen nainen sanoi epäuskoisella äänellä.
Plutolaisten koko valloitus-suunnitelma alkoi aina planeetan ostamisella ja koska yksikään telluslainen pankki ei tunnistanut Pluton kultarahoja käypäksi valuutaksi, oli heidän saatava käsiinsä jotenkin paikallisia rahoja.
” Niin uskomattomalta ja ironiselta ku se kuulostaaki – limakaloilla ei oo mitään tarvetta varastaa mitään ’oikeesti arvokasta’.” Throttle piirsi lainausmerkit ilmaan puhuessaan.
” Niillä ku on kultaa yllinkyllin. Joka taas on lähes kaikkialla muualla hyvin arvokasta.”
” Rapalahnoilla on rahaa ku roskaa. ” Vinnie tuhahti kuivasti.
” Kirjaimellisesti.” Modo päätti.
Miehet eivät selvästikään olleet juttelu tuulella, joten Charley ei kysellyt enempää. Mieshiiret kun eivät olleet enää hänen ainoa tiedonlähteensä.
Missäköhän Aisha on?
Hiirinainen löytyi keittiöstä. Hän selasi keittokirjaa keskittyneen näköisenä ja mumisi itsekseen.
” Mitäs puuhailet?” Charley kurkkasi kiinnostuneena ystävänsä olan yli.
Aukea, jota marsilaisneito niin intensiivisesti tutkaili, sisälsi lukuisia kuvia eri ruoka-aineista ja niiden eri valmistustavoista.
” Koitan hieman opiskella. Minusta olisi kiva osata laittaa ruokaa Maan raaka-aineilla.” Aisha selitti pieni hymynkaare suupielissään.
” Yritätkö sä viedä multa ruuanlaitonki?” Charley naurahti istahtaessaan viereiselle tuolille.
Hiirinainen oli pikkuhiljaa ominut kaikki tallin kotityöt itselleen. Aluksi hän oli autellut silloin tällöin, mutta jossain vaiheessa Aisha oli ruvennut tekemään kotityöt mekaanikon selän takana. Puhtaat, silitetyt vaatteet olivat vain ilmestyneet kaappiin, roskat olivat haihtuneet kuin savuna ilmaan, eikä punatukkainen nainen muistanut nähneensä viikkokausiin yhden yhtä pölyhiukkasta tai likatahraa.
” Sinä maksat minun koko elämiseni täällä… Tahdon tehdä vastapalvelukseksi sen minkä voin. ” Aisha vastasi hiljaa.
Charley aikoi protestoida ja marsilaisnainen näki sen, joten hän jatkoi äkkiä; ” Mutta ei se pelkästään siitä johdu. Minusta ruuanlaitto - ja erityisesti leipominen - on mukavaa. Kotona en saanut mennä lähellekään keittiötä, mutta tädin luona sain halutessani autella Armaa.”
” Ai oliko tädilläsi kokki?” Ihmisnainen kohotti kulmiaan yllättyneenä.
Hän ei ollut juuri kuullut pahemmin naisen perheestä. Kuten ei muidenkaan marsilaisten ystäviensä sukulaisista. Charley ei ollut viitsinyt kysellä, koska ei halunnut nostaa mahdollisia traumaattisia muistoja pintaan.
Aisha taitaakin olla varakkaan perheen tytär… Ihmisnainen mittaili katseellaan ystäväänsä, joka oli alkanut vääntelehtiä tuolillaan epämukavan näköisenä.
” Öhm, oli kyllä, mutta… Arma oli enemmänkin minun tätini henkilökohtainen avustaja.” Aisha sanoi nopeasti.
Hermostunein sormin hopeaturkkinen hiiri käänsi sivua. Charley tajusi, että tämä koitti päättää keskustelun tädistään siihen. Hän olisi voinut halutessaan painostaa Aishaa kertomaan lisää, mutta juuri nyt häntä kiinnosti enemmän plutolaisten välinpitämättömyys muita kuin omia valuuttojaan kohtaan.
” Monesti rahalla ei ole materiaalista arvoa juuri lainkaan. Vain se, mikä sille on määritelty. Niin on myös Plutossa. Tai oli, kunnes heille selvisi että heidän yleisin metallinsa oli muilla planeetoilla harvinaisuus. He siis vain muokkaavat plutolaisen kultarahan sellaiseen muotoon, joka on planeetan yleisin tapa esitellä kultaa ja käyttävät sitä maksuvälineenä.” Hiirinainen selitti, ihmisystävänsä esitettyä kysymyksensä. ” Ei ole mitään järkeä haalia paikallista valuuttaa, kun se on arvotonta ja vaihtokyvytöntä muualla.”
”En silti usko, ettei heitä muka kiinnosta. Limburger on nimittäin koittanut ryöstää pankkeja ja kerran jopa rahanpainotehtaan. ” Charley haastoi.
” Ehkä hän tahtoi köyhdyttää kansaa? Tai muuten vain aiheuttaa kaaosta, jotta luonnonvarojen ryöstäminen olisi helpompaa?” Aisha ehdotti.
” Kyllä sen voisi helpomminkin tehdä...” Ihmisnainen mutisi. ” Etkö säkään siis aattele, että Limburger vois olla näiden ryöstöjen takana?”
Hiirinainen risti kätensä pöydän päällä.
” Voisi hyvinkin olla. En minä sitä sano. Se olisi vain hyvin.. epätyypillinen toimintatapa plutolaiselle.” Aisha mutristi suutaan miettiessään. ” Jos tämä murtoaalto on todella hänen aikaansaannoksiaan, hän todella kerjää verta nenästään. Pluton johtajisto – eikä varsinkaan Grana Padano – katso moista mediahuomiota hyvällä.”
” Grana – kuka?” Charley rypisti kulmiaan.
” Padano. Pluton julma johtajatar.”
Ryppy ihmisnaisen otsassa syveni.
” Eikös se ookkaan Lordi Camembert?”
” Muodollisesti, kyllä.” Aisha nyökkäsi. ” Mutta todellisuudessa hän on vain pelinappula Granan hallinnoimassa valtapelissä.”
Charley nojautui tuolin selkänojaan ja pisti kädet puuskaan.
” Ja sä tiedät tän miten?”
Marsilaisneito tunsi kaiken veren pakenevan kasvoiltaan. Muutaman sekunnin ajan hänen aivoissaan huusivat hälytyskellot. Hän oli täysin huomaamatta paljastanut itsestään jotain arkaluontoista. Aisha pakotti itsensä vetämään syvään henkeä.
” Minä kuuntelen.” Hän vastasi värittömällä äänellä.
Nopeasti hiirineito siirsi katseensa pois punatukkaisen ihmisnaisen kasvoilta.
Älä kysy enempää. Älä kysy enempää. Älä -, hän hoki mielessään.
Vihreät iirikset polttivat syyllistävällä katseellaan, mutta marsilainen ei aikonut murtua.
Charley kyllästyisi ennen pitkää kyllä.
Muutaman kymmenen piinaavan sekunnin jälkeen niin kävikin. Tai niin Aisha ajatteli.
” Kuinkas lähellä sitä pitää olla, että tommosta pääsee kuulemaan? Tollasta ei kuitenkaan varmaan kauheen kovaan ääneen viitti huudella. Et kai sä sentään ahvenien agentti oo, vai?” Ihmisnainen koitti peittää epävarmuutensa väkinäisellä naurahduksella.
Aisha nosti hitaasti katseensa. Hänen ystävänsä ilme ei paljastanut juuri mitään, mutta hiirineito saattoi arvata että tyynien kasvojen alla kihisi.
Aisha nojautui lähemmäs naista ja sanoi niin vilpittömällä äänellä, ettei hänen telluslaiselle emännälleen jäisi pienintäkään epäilystä mieleensä;
” Sinä päivänä kun minä myyn itseni plutolaiselle, järsin oman häntäni irti ja hirttäydyn siihen.”
Charley tuijotti mykistyneenä pientä hiirineitoa. Aisha tapitti häntä vastaavasti akvamariinin väriset silmät leiskuen.
” Hyvä on. Uskotaan.” Hän sanoi lopulta.
Punatukkainen mekaanikko oli varma, että jos hän olisi vielä kyseenalaistanut hänen marsilaisen ystävänsä rehellisyyttä, tämä tarjoutuisi antamaan demonstraation äskeisestä lupauksestaan.
Charley nousi ajatusten yhä heitellessä sinne tänne. Hän ajatteli napata jääkaapista soodan ja mennä sitten pohtimaan Aishan ja jätkien sanoja, sekä viimeaikaisia tapahtumia vanhan Chevyn moottorin äärelle, mutta katsahtaessaan sen sisään hän sai ikäväkseen huomata, ettei yhtään tölkkiä ollut enää ylähyllyllä.
Kuten ei mitään muutakaan. Koko jääkaappi oli tyhjä, lukuun ottamatta muutamaa majoneesi-, sinappi- ja ketsuppipulloa ovessa.
Charleyn huulilta karkasi raskas huokaus.
” Hitsi mä en tienny, että meidän ruokapuoli on näin huonossa hapessa. Ois pitäny käydä päivällä kaupassa… Nyt ei tietenkää oo enää mikään lähimarketti auki.” Nainen vilkuili kelloa ranteessaan, miettiessään missä lähin avonainen kauppa sijaitsi.
Aisha vilkaisi ihmisnaisen harmistunutta ilmettä. Tällä oli selvästi ollut toiveissa toisenlainen ilta.
” Jos tahdot, minä voin mennä. Pääsisin tutustumaan näihin ihan luonnossa.” Hopeaturkkinen nainen heilautti hymyillen avonaista kirjaa.
” Siellä voi olla aikamoiset ihmismassat, ku nyt on kuiteski jouluruuhka aika… Ootko varma, että pärjäisit?” Charley kysyi hiukan epäillen.
Aisha epäröi hetken.
” Voisin ottaa vaikka Modon seurakseni.” Hän ehdotti.
Harmaanjättiläisen nimen kuuleminen vaaleatukkaisen hiiren suusta aiheutti kumman reaktion Charleyn kehossa – hänen huulensa vetäytyivät välittömästi leveään virneeseen.
” Modosta puheenollen… Mitä te halailitte siellä hangessa silloin yks päivä?” Hän virnuili.
Aishan naama karahti korvia myöten täyteen kuumaa verta.
” Me mitään.. Halailtu...” Hän änkytti kiusaantuneena. ” Hän vain suojasi minua kehollaan.”
” Aluksi, ehkä. Se puoliminuuttinen sen jälkeen tosin...”
” Lopeta.” Hopeaturkkinen hiiri naurahti hermostuneena.
” Okeiokei.” Charley nosti kämmenensä pystyyn. ” Kuhan vaa sanon mitä nään.”
” Näet olemattomia.” Aisha väitti, mutta käänsi katseensa pois, ettei ihmisnainen näkisi valhetta hänen kasvoiltaan.

Modo kurvasi beigen värisen talon täpötäydelle parkkipaikalle, hiirineito kyydissään. He puikkelehtivat autojen välistä parkkialueen kauimmaiseen nurkkaan ja pysähtyivät sinne.
Hiirimies odotti, että Aisha nousi kyydistä hänen takanaan, ennen kuin teki niin itse.
” Sinun ei tarvitse tulla mukaan, jos et halua.” Aisha sanoi jälleen miehelle. ” Ei minulla mene kauaa.”
” Ja menee vielä vähemmän aikaa, jos mennään yhdessä.” Harmaaturkkinen hiiri vastasi hymyillen.
Modo aktivoi visiiriinsä tummennuksen ja piilotti häntänsä kevyen takin alle, jonka Charley oli pakottanut hänet pukemaan.
” Herätät liikaa huomiota puolialastomana!” Nainen oli sanonut, kun hän oli koittanut protestoida. Ei miehen tulisi kylmä. Marsissa kun astemittari kohosi plussanpuolelle vain harvoissa ja valituissa paikoissa. Chicagon ”pakkaset” eivät siis eronneet normipäivästä Bosporosissa lainkaan.
Aishakin oli saanut takin. Ja valtavan paksun huivin, jonka suojiin hän piilotti antenninsa, korvansa, sekä suurimman osan kuonostaan. Hän ei tietenkään ollut valittanut, vaikka paistui todennäköisesti parhaillaan kaikkien niiden kerrosten alla.
Kaksikko astui sisään kauppaan automaattiovista. Ihmisiä oli neljäkertaa enemmän kuin autoja pihalla.
” Koitetaan olla nopeita.” Aisha mumisi huivinsa takaa.
Hän tarttui muoviseen ostoskoriin. Modo ojensi kätensä sitä kohti, mutta marsilaisnainen ei huomannut tätä ja lähti kori käsivarrellaan vaeltamaan ihmisjoukkoon.
Kapeilla käytävillä oli ahdasta ja meluisaa. Ostoskärryjä lojui hujan hajan ja ihmisiä oli vierivieressä, joten kulkuväylän avautumista sai odotella joskus pidemmänkin aikaa. Useamman kerran Modon oli pakko pysähtyä ja jättäytyä jälkeen Aishasta, kun tämä livahti jostain kärryjen muodostamasta välistä joka oli hänen mahtavalle ruholleen liian kapea. Jokaisen pysähdyksen kohdalla, hän loi ahdistuneen katseen pieneen hiirineitoon, joka puikkelehti sutjakasti eteenpäin ja katosi aina vain kauemmas. Leipäosaston kohdalla, hopeaturkkinen nainen katosikin lopullisesti miehen näköpiiristä. Hän ei kuitenkaan ehtinyt olla ahdistunut Aishan kadottamisesta kovinkaan kauaa, kun näki tämän pysähtyneen pakastealtaan viereen.
” Siinähän sä!” Modo hengähti, tullessaan naisen vierelle.
” Mä jo pelkäsin, että kadotin sut pysyvästi.”
Aishan silmäkulmat kohosivat, hänen suupieliensä vetäessä hymyyn huivin takana.
” Älä nyt höpsi. Sinä olet minun kyytini kotiin. Minne siis menisin?” Hän naurahti ja käänsi katseensa sitten takaisin Charleyn leveällä käsialalla kirjoitettuun kauppalappuun, jota hän oli lukenut, ennen miehen tuloa.
Aishan keskittyessä siihen, Modo käytti tilaisuuden hyväkseen ja poimi pakastealtaan päälle lasketun korin itselleen.
” Tarvitsee enää; siirappia, munia, pakastepitsan ja juu.. jou..”
” Jugurttia.” Harma jättiläinen avusti.
” Kiitos, juuri sitä hainkin. ” Hiirineito kohotti hymyillen katseensa. ” Se tosin taisi olla.. maaaitotuote?” Aisha vilkaisi kysyvänä miehen suuntaan.
Modo nyökkäsi, jolloin naisen huulilta karkasi pieni huokaus.
” Eli menin jo sen ohitse.”
Aisha koitti astua miehen ohi, kun tämä asetti yhtäkkiä kätensä hänen tielleen.
” Sopiiko jos mä jään tähän? ” Harmaahiiri kysyi.
” Tottakai!” Nainen hihkaisi.
Modo seurasi tarkkaavaisesti naishiiren menoa. Vilkuili jokaisesta välistä jonka toppavaatteiset ihmiset väliinsä jättivät. Kirkkaan valkoinen villahuivi hukkui huolestuttavan helposti muiden sekaan.
Hiirimies tiesi huolehtivansa liikaa, muttei voinut mitään tunteelle joka jäyti hänen sisintään aina kun ei tiennyt missä naismarsilainen oli. Se oli alkanut sen katastrofaalisen yön jälkeen kun he olivat haksahtaneet Limburgerin hämäykseen ja jättäneet molemmat naiset metsästäjän armoille – levottomuus, kärsimättömyys, jännitys. Ja kumma kyllä jokaisen yhteisen hetken jälkeen se paheni.
Throttle ja Vinnie olivat molemmat vuorollaan tulleet kysymään mitä ihmettä hänellä oli oikein meneillään. Modo ei ollut osannut vastata. Ainakaan niin, ettei olisi kuulostanut umpihullulta.
” Emmä oikeen tiiä veikka. Ainaku pitäs lähteä pois Aishan luota musta tuntuu, ihan ku käsiin iskettäisii tuhansia pieniä neuloja ja vatsaan työnnettäs köntti jäätä. Joka ikinen sekunti ku ollaan poissa, voin aatella vaan sitä. Enkä maltais oottaa että pääsen näkemään sen taas!”
Hänen veikkansa olisivat nauraneet itsensä kuoliaiksi asti. Eikä Limburger saanut päästä niin vähällä, joten Modo piti kummalliset ajatuksensa itsellään.
Mieluummin yksi järkensä lopullisesti menettänyt hiiri, kuin kaksi kuollutta.
Modo havahtui ajatuksistaan kuullessaan kahden äänen nousevan ylitse muiden. Ympärillä olevien ihmisten lailla, hän nosti katsettaan ja koitti tähyillä muiden päiden ylitse kiivaan keskustelun lähdettä.
” Sinulla ei ole MITÄÄN oikeutta puhua tuolla tavoin kenellekään! ”
” Tämä on MINUN kotini, MINUN maani! Ja minä saan puolustaa sitä tuollaisilta rättipäiltä!”
Modo aavisti pahinta, joten lähti nopeasti liikkumaan äänten suuntaan. Ihmisten välistä oli entistä vaikeampi pujotella, nyt kun moni oli pysähtynyt kuuntelemaan mistä oli oikein kyse.
” Anteeksi… Anteeksi.” Hiirimies hoki taukoamatta aina siihen asti kunnes pääsi kylmäkaappien eteen muodostuneen ringin luokse.
Ihmisten muodostaman ringin toisella puolella oli tummakulmainen pitkänhuiskea nainen, jolla oli päänsuojanaan huivi aivan kuten Aishalla ja toisella, vanhempi miesherra. Marsilaisneito seisoi heidän välissään avuttoman näköisenä.
” ..- Ja Amerikan Yhdysvallat on rakentuneet nimenomaan maahanmuuttajien avulla! Vai onkos sulla paljonkin alkuperäisamerikkalaisten verta, kalpeanaama?” Nainen siristi silmiään haastavasti miehelle.
Jokin miehen sisällä naksahti. Tämä rupesi naamapunaisena huutamaan jotain ylpeästä amerikkalaisesta perimästään, uhrauksista jota hän oli tehnyt suojellakseen ’rakasta isänmaataan’ , sekä työstä jolla oli ansainnut itselleen oikeuden kutsua itseään Yhdysvaltojen kansalaiseksi. Modo ei tosin kuunnellut tarkkaan, koska vähintään joka neljässana oli sellainen jota ei tullut todellakaan käyttää naisten ja lasten läsnä ollessa.
Nyt riittää, harmaa jättiläinen päätti, kun paikalle ilmestynyt, työntekijöiden siniseen liiviin pukeutunut nuori poika koitti sanoa jotain ja mies huusi tätä sulkemaan suunsa.
” Onko täällä joku ongelma?” Hän kysyi ja astui ringin sisäpuolelle.
Mies kiepsahti ympäri selvästi valmiina hiljentämään uuden keskeyttäjän, mutta vaikeni nähdessään Modon pään olevan yli puolimetriä korkeammalla hänen omastaan. Hiuksista harmaantunut mies otti muutaman askeleenpuolikkaan taaksepäin, muttei päässyt kauemmas sillä kookas hiirimies liikkui hänen mukanaan.
” T-tuota noin...” Vanhempi herra änkytti.
Modo nojautui lähemmäs. Miehen kasvot olivat vaihtaneet väriään yllättävän nopeasti punaisesta kalpean valkoiseen. Pieniä hikipisaroita muodostui tämän hiusrajan tuntumaan. Mieshiiri haistoi niistä selvästi pelon, vaikka kypärän visiiri olikin alhaalla.
” Modo?”
Marsilaismies käänsi päänsä Aishan äänen suuntaan.
” Ootko kunnossa?” Hän kysyi hellemmällä äänellä tytöltä, joka nyökkäsi.
” Hyvä. Sitten mennään.”
Modo suoristautui, tarttui hopeaturkkista naista olkavarresta ja siirsi tämän eteensä.
” Suna opettelisin mitä kunnioittava käytös on, ennen ku näyttäisin naamaani ihmistenilmoilla.” Hän tokaisi vielä kylmästi miehelle, ennen kuin luotsasi Aishan pois tämän luota.
” Mitä tapahtu?” Mieshiiri kysyi, kun he olivat päässeet kuulomatkan ulkopuolelle.
” En oikein tiedä.” Aisha vastasi hieman käheällä äänellä. ” Jouduin nousemaan hieman varpailleni, jotta ylsin tähän-” Naishiiri näytti miehelle jugurttipurkkia.”- ja kun laskeuduin törmäsin hänen kärryynsä. Pyysin anteeksi ainakin kymmenen kertaa, mutta hän sanoi ettei kuullut minua tämän huivin takia ja käski minua ottamaan sen pois. En ehtinyt sanoa siihen mitään kun se nainen tuli sanomaan, ettei hän voinut vaatia sellaista, koska ’meidänlaisillemme’ se olisi sama kuin käskisi riisuutumaan ilkosilleen… En oikein ymmärrä miksi hän suuttui niin.”
Modo pudisti kevyesti päätään, hänkin yhtä hämmentyneenä. Ihmiset osasivat olla outoja mitä ihmeellisimmissä tilanteissa.
” Kiitos kun tulit pelastamaan.” Aisha jatkoi hetkenpäästä. Hän loi ujon katseen mieheen, samalla kun tarttui tätä kevyesti kädestä.
” Aina.” Modo vastasi hymyillen ja kietoi sormensa hetkeksi naisen omien ympärille.
Loppu reissu sujui ongelmitta. He löysivät kaiken mitä listalla oli ja Charleyn antamat rahat riittivät täydellisesti. Senttiäkään ei jäänyt yli.
” Charley-neiti on lahjakas budjetoija.” Modo tuumasi Aishalle, kun he astuivat automaattiovista ulos.
” Jos ei olisi, en olisi koskaan tavannutkaan teitä. Olisitte nimittäin kuolleet nälkään jo aikoja sitten.” Nainen vastasi nauraen.
” Lisää syytä siis olla kiitollinen hänelle.” Hiirimies tokaisi kepeästi.
Ahdistus yllätti marsilaisneidon aivan täysin. Se iski kuin moukari ja ravisti koko hänen kehoaan. Polvet olivat pettää alta, mutta viime hetkellä Aisha sai otettua tukea kaupparakennuksen kivisestä seinästä. Hän puristi silmät tiukasti umpeen, veti keuhkot täyteen ilmaa ja puhalsi sitten hitaasti ulos.
Syvät hengenvedot eivät auttaneet mitään. Ahdistuksen täyteiset aallot pyyhkivät hänen ylitseen kerta toisensa jälkeen.
Jotain on todella pahasti pielessä.
Aisha tarvitsi kaiken tahdonvoimansa pakottaakseen läpi puskevan näyn syvimpään mielensä sopukkaan. Sen aika ei ollut nyt.
” Aisha?” Modo kääntyi ihmettelemään mihin marsilaisnainen oli oikein jäänyt. Nähdessään tämän nojaavan seinään tuskaisan näköisänä, hän harppoi nopeasti tämän vierelle.
” Kaikki hyvin?!”
” Juu. Rupesi vain yhtäkkiä heikottamaan.” Aisha vakuutteli.
Sanaakaan sanomatta Modo kalasti kantamastaan kauppakassista yhden limutölkin, avasi sen ja ojensi sitten naiselle. Aisha otti aluksi varovaisen huikan, mutta huomatessaan miehen näyttävän yhä huolestuneelta, hän joi kunnon kulauksen.
” Oota tässä. Mä haen prätkän.” Harmaahiiri sanoi ja lähti puolijuoksua kohti parkkipaikan laitaa.
Aisha jäi nojailemaan seinustaan. Tunnollisesti hän tyhjensi koko tölkin, vaikkei pahemmin limsasta välittänytkään. Hieman ohikulkijat ihmettelivät pienikokoista naista, joka ei suostunut riisumaan huiviaan, vaan joi vaikeannäköisesti huivin kerrosten välistä. Aisha käänsi varmuudenvuoksi heille selkänsä.
Kaupan seinämään oli liimattu kuvia tällä hetkellä tarjouksessa olevista tuotteista. Yksi isoimmista oli värikäs, pehmoisen näköinen lelu.
Fuzzyful- rikollisen hauskaa, Aisha luki koukeroisista kirjaimista lelun ympäriltä. Aika karmea myyntilause…
Hiirinainen oli kääntämässä katsettaan pois, kun hänen silmänsä poimivat kirkkaan keltaisen väriläiskän mainoksen alareunasta.
Ei voi olla!
Aisha hieraisi silmiään, mutta kuva ei muuttunut. Mainoksen alareunassa tosiaan komeili Limburger industriesin logo.
No jo on aikoihin eletty! Plutolainen lelukauppiaana? Kuka olisi osannut arvata! Nainen ajatteli huvittuneena.
Katsellessaan pörröistä otusta ja sen valtavia nappisilmiä Aishalle tuli tunne, että hän oli nähnyt sellaisia aiemminkin jossain.
Mutta missä?
Marsilaisnainen lukitsi katseensa mainoksen leluun. Intensiivinen tuijotuskilpailu ei kuitenkaan auttanut häntä muistamaan ja kun tukahdutettu näky uhkasi jälleen nousta mielen syövereistä, Aishan oli pakko luovuttaa.
” Isi isi, voidaanko ostaa tommonen, jooko? Jooko?”
Hiirinainen kääntyi juuri sopivasti nähdäkseen ohikulkevan perheen. Pieni tyttö toppahaalarissaan ja värikkäässä tupsupipossaan roikkui isänsä takinhelmassa ja osoitti innokkaasti mainosta, jonka edessä hän seisoi.
Ja silloin Aisha muisti.
” MODO!”

Ilma tuntui purevammalta hiirten kaahatessa kahtasataa kohti orpokotia. Yhtäkkiä Aisha oli hyvin iloinen, että Charley oli pakottanut heitä pukemaan takit.
Modo istui jäykkänä hänen edessään. Hän ei ollut sanonut sanaakaan sen jälkeen, kun Aisha oli kertonut tajunneensa, että he olivat vieneet tietämättään Limburgerin valmistamia leluja orpolapsille.
Throttlelle ja Vinnielle oli ilmeisesti laitettu kuitenkin jonkinnäköinen hätäsignaali, sillä parivaljakko ilmestyi heidän vierelleen, vain hieman ennen kuin he ajoivat pois moottoritien liittymästä.
Kumma kyllä heistä ei kumpikaan vaatinut mitään tilannekatsausta tai selvitystä yhtäkkiseen kutsuun. Syyt selvästi selviteltäisiin myöhemmin.
Lähestyessään metsikköä jonka takana orpokoti sijaitsi, mieshiiret vaihtoivat taisteluvaihteen päälle. Throttle siirtyi kärkeen, Vinnien ja Modon jättäytyessä takasivulle.
Se ei kuitenkaan olisi ollut tarpeen. Orpokoti oli pimeä ja hiljainen. Vain yhdestä sivuikkunasta loisti pieni valo, joka loi toivoa, että Brooke olisi vielä hereillä.
Hiirten onneksi, hän olikin.
” Mitä te täällä tähän aikaan teette?” Brooke kuiskasi avatessaan oven. Hän rutisti aamutakin verhoamia käsiään tiukasti rinnalleen.
” Sori Brooke-neiti, mut meillä on syytä uskoa, et te saatatte olla vaarassa.” Modo sanoi, hieman liian lujalla äänellä.
Brooke hyssytteli hänet hiljaiseksi.
” Tulkaa.” Hän sanoi.
Nainen ohjasi hiiret aution aulan läpi, rappukäytävän alta kulkevaan käytävään, jossa oli vain yksi ovi.
” Käykää sisään.”
Huone oli selvästi ollut aikanaan Limburgerin toimisto. Huoneen takaseinällä oleva valtava ikkuna, sivuseinustan yksittäinen ovi ja vanha akvaario, josta Brooke oli tehnyt itselleen vaikuttavan näköisen lasiovisen vaatekaapin, olivat täysin identtiset plutolaisen pahispomon nykyisen työhuoneen kanssa. Ihmisnaisella oli jopa oma työpöytänsä samassa kohtaa kuin kalamiehellä.
” Mitä siis on meneillään?” Brooke kysyi istahtaessaan pöytänsä ääreen.
Throttle ja Vinnie kääntyivät katsomaan Modoa, joka taas siirsi oman katseensa Aishaan.
Nopeasti hiirinainen selitti mitä oli tajunnut kaupan pihassa.
”-Nähdessäni sen tytön hatun, minulle tuli mieleen Cindy ja silloin taas muistin, että Charley oli esitellyt sellaisen minulle aamulla juuri kun olimme lähdössä tänne.”
Brooke ponkaisi pystyyn. Hän käveli nopeasti sivuseinustan ovelle ja katosi viereiseen huoneeseen.
” Uskomatonta.” Vinnie mutisi. ” Nieriä nukketehtailijana.”
” Joulu on taianomasta aikaa, mutta ihmeisii ei mikään magia pysty. Jos juustosepalus tosiaan tehtailee lapsille leikkikaluja, niiden on oltava yhtä viallisia ku valmistajansa. ” Throttle asetti kätensä pohtiessaan leuan alle. ” Nyt kysymys onkin, mitä pehmolelut antaa plutolaiselle?”
Jokainen hiiristä otti miettimisasennon. Vinnie lösähti yhteen kukkakuosisella kankaalla verhoiltuun nojatuoliin Brooken pöydän edessä, Modon tyytyessä vain nojaamaan toisen tuolin selkänojaan.
” Jos ne onki pommeja? Kersoja on ympäri kaupunkia, joten tuhot ois laajat.” Valkea hiiri pohti.
” Voivatko pommit muka olla pehmeitä?” Harmaa marsilainen epäili.
Vinnie nosti olkiaan suuripiirteisesti.
” Sillä tavalla se mätäpaise ois ainaki ensimmäistä kertaa kunnolla niskanpäällä.”
Throttle kohotti kulmiaan yllättyneenä. Vincentin teoriassa oli oikeasti paljonkin järkeä!
Pitämällä jokaista kaupungin lasta panttivankina, Limburger voisi periaatteessa tehdä mitä ikinä halusikaan. He eivät mitenkään voisi olla jokaisen turvana.
Kultaturkkinen hiiri vavahti mielikuvalleen tilanteesta, jossa heidän olisi valittava joko Chicagon lasten henki tai koko kaupungin luonnonvarat. Sotilaana Throttle tiesi kumpi vaihtoehdoista oli ”oikea”, planeetan selviytymisen kannalta, mutta mies ei silti uskonut voivansa tehdä sitä.
” En usko Limburgerin olevan niin fiksu. Se ois muuten yrittäny jotain vastaavaa jo aiemmin.” Hän sanoi lopulta, karkottaakseen kamalan mielikuvan.
” Voisiko olla mitenkään mahdollista… ” Aisha aloitti epävarmalla äänellä. Mieshiiret käänsivät huomionsa käsiään vääntelevään naiseen.
” Että hän tosiaan myy vain leluja?”
Marsilaisneito tunsi kolmen epäuskoisen, sekä hieman pettyneensekaisen, katseen kehossaan.
” T-tiedän, se kuulostaa oudolta-” Hän sanoi nopeasti.
” Ei vaan hullulta.” Vinnie heitti väliin.
” Täysin mahdottomalta.” Throttle komppasi.
” Selvä. Mutta jos-” Aisha yritti vielä.
Valkea hiiri pomppasi tuohtuneena pystyyn.
” Ei ole mitään ’jossia’.” Vinnie katsoi silmät palaen naishiireen.
Modo suoristautui ja astui vaistomaisesti askeleen lähemmäs tyttöä, vaikka tiesi ettei hänen veljensä ollut tälle vaaraksi.
” Minua vain jäi ihmetyttämään yksi asia jonka Charley sanoi, joten mietin jos Limburger olisi toisenlainen kuin ne plutolaiset joihin olemme tottuneet.” Aisha sanoi hiljaa.
Jokaisen hiirimiehen huulilta karkasi jonkinasteinen tyrskähdys.
” Ikävä tuottaa pettymys, beibi, mut kaikki plutolaispomot on valettu samalla muotilla.” Throttle yskäisi tukahduttaakseen viimeisenkin naurunpoikasen.
” Yhtä ennalta-arvattavia ku auringon nousu ja lasku.” Modokin hymyili.
” Miksi hän sitten koitti ryöstää pankin? Tai rahatehtaan?” Aisha haastoi. ” Eivät plutolaiset tee sellaista! Eivät he tee rahalla yhtään mitään!”
Kultaturkkinen mies vilkaisi ihmeissään naishiirtä. Aisha oli harvinaisen tuohtunut.
” Tietenki luodakseen kaaosta! Muistattehan te mitä kävi, ku Argyren keskuspankissa pamahti?” Vinnie heittäytyi uudelleen nojatuoliin. ” Kukaan ei ihmetelly enää minne vesi altaista katos, ku rahahuolet piti kiireisenä.”
Kaikki muistivat kuulleensa kaupungin kaaoksesta, se kun oli vaikuttanut aivan koko planeettaan. Pankin ja etenkin sen rahavarojen katoaminen oli aiheuttanut massiivisen loven – ei pelkästään Marsin - ,vaan myös monen marsilaisperheen talouteen, säästöjen ja käyttövarojen kadottua taivaan tuuliin.
” Niin minäkin aluksi ajattelin, mutta sitten mietin, että mitä jos… Hän on epätoivoinen? Te kolme ette varmasti tule halvaksi, enkä usko että Pluton hallitus tykkää luovuttaa rahaa, jos ei saa mitään vastalahjaksi.”
Se hiljensi vaaleaturkkisenkin hiiren. He olivat todella raastaneet Limburgerin varoja jo vuosia, sekä saattaneet tämän huonoon valoon esimiestensä edessä useamman kerran. Oliko siis ihmekään ettei kalamies ollut kovinkaan suosittu ylempiensä joukossa?
” Ihan mahdollista, että isojuustolta ois pistetty valtionrahahanat toistaseks kiinni.” Throttle myönsi. ” Mut silti, en usko ettei se yrittäis jotenki luikerrella takasi esimiestensä suosioon.”
” Eikä se pääse lähellekään Camembertin hanuria, ellei se lahjota sille jotai nyppylää.” Modo nyökäytti ollakseen samaa mieltä.
Aisha veti syvään henkeä. Eli hän oli väärässä. Lelu ei ollut vaaraton.
Miksi minä sitten en nähnyt tätä? Miksi se rupesi vasta nyt ahdistamaan?
Naisella ei ollut aikaa pohtia kykynsä puutteita, kun Brooke paukkasi takaisin huoneeseen järkyttynyt ilme kasvoillaan.
” Minä en löydä niitä mistään!” Hän parkaisi.

A/N: Tin tin tiiiii! Cliffhanger!

Tää jouluseikkailu vaikuttaa näin ensi alkuun tosi hyvältä . Minkäköhänlainen riiviöt sotku tästä vielä tulee.

Ficcin nimi: Sinulle on postia, osa 12: Ryövärit osa 2
Kirjoittaja: HöpöHamsu
Beta: Pahgiz
Genre: Drama, Action & Angst
Ikäraja: K15
Päähenkilöt/Paritukset: Throttle, Modo, Vinnie, Charley & OC ( Jonkin verran viittauksia suhteisiin hahmojen välillä)
Yhteenveto: Jätkät saavat vihdoin tietää kuka mystisten ryöstöjen takana on. Joulu ei kuitenkaan ole vielä pelastettu, sillä Aisha näkee tulevaisuudessa uusia uhkia.
Vastuunvapaus: Prätkähiiret kuuluvat laillisille omistajilleen ja Aisha (Ashani) kuuluu minulle. Rahaa kirjoittelusta en saa, mutta mielihyvää senkin edestä


12. Ryövärit osa 2

Limburger napitti takkinsa viimeisetkin napit astuessaan ulos kylmään. Oli hyvin myöhä, mutta hänen lelutehtaassaan olivat kaikki valot päällä ja työntekijät paikalla.
Parvelta, jolla hän seisoi, avautui näkymä tehtaan verkkoaidalla suljetulle pihalle. Keskellä lumista aukeaa, seisoi valtava ”joulukuusi”. Todellisuudessa puu ja sen koristeet, tähteä lukuun ottamatta, olivat vain hämäystä.
Kuusen latvassa koreileva tähti oli nimittäin hänen pienten ryöväreidensä jumaloima kiilukivi. Joka kärpäslampun tavoin, veti niitä puoleensa loisteellaan.
Plutolaismies poimi taskustaan aurinkolasikotelon, asetti tummalinssiset lasit naamalleen ja etsi sitten radiopäätteen toisesta takintaskustaan.
” Laita se päälle.” Hän sanoi siihen.
” Selvä.”
Kuului naksahdus, jonka jälkeen tähti aloitti suristen hitaan kirkastumisensa.
Limburger seurasi tyytyväisenä valon voimistumista. Päivän saalis olisi pian täällä.
” Avatkaa portit.”
Radio räsähti ja sekuntia myöhemmin plutolaismies kuuli sähköisten porttien lukon avautuvan.
Vaikka tehdas oli hyvin kaukana kaupungista, kiilukiven voimakas loiste houkutteli ryövärit jopa kahdeksankymmenen mailin päästä. Nokturnaalisina olentoina ne heräsivät vasta yöllä muiden nukkuessa ja söivät kaiken arvokkaan; setelit, kolikot, kullan, hopean, arvokivet, helmet.
Oli siis hyvin tarkkaa milloin kiilukiven pisti päälle. Liian aikaisin ja ryövärit eivät kerenneet syömään laisinkaan, liian myöhään ja ne eivät ehtineet enää takaisin omistajiensa luokse ennen aamua.
Limburger istahti muoviselle kokoontaitettavalle tuolille odottamaan. Ryöväreiden saapuminen oli tätä nykyä hänen päivänsä kohokohta. Ne pomppivat hirmuista vauhtia, kiilukiven vetäminä, ja saapuivat isoina karvaisina ryppäinä osoittamaan ihastustaan. Ryöväreiden ollessa kiven lumoissa, niiden sisuksista saattoi kaivaa saaliin, ilman että ne koittivat purra saalista keräävän sormet irti.
Limburger kuuli oven käyvän takanaan, muttei irrottanut katsettaan horisontista. Märät askeleet lähestyivät tuolia.
”Greasepit.” Plutolainen puhutteli miestä katsomatta tähän.
” Nii, pomo?”
” Meille saapuu vieraita myöhemmin tänään. En todennäköisesti kerkeä itse vastaanottamaan heitä, joten sinun täytyy antaa heille tämä ja pahoitella poissaoloani.” Kalamies kurotti taskuunsa ja poimi sieltä valkean kirjekuoren. Greasepit ojensi kätensä ottaakseen sen. Limburger ei kuitenkaan suostunu luovuttamaan sitä, ennen kuin tämä oli pyyhkinyt öljyiset kätensä oman takkinsa kylkiin.
” Muistakin antaa se.” Hän murahti.
” Totta kai, pomo.” Öljyinen mies vakuutti, piilottaessaan kuoren taskuunsa.
” Mitä tulee vieraisiimme… Anna heidän tehdä mitä ikinä tahtovatkaan. Jos he tarvitsevat kalustoa, tarjoa kaikkea mitä meillä on. Paitsi miehiämme. Niitä sinä et saa heille antaa. Tuliko selväksi?” Limburger vilkaisi aurinkolasien raosta ykkösmiestään.
” Selvä.” Greasepit nyökkäsi.
” Hyvä.” Kalamies käänsi silmänsä takaisin horisonttiin, josta lähestyi pörröinen tornado.
” Ainiin, Greasepit...”
Lähtöä tehnyt mies pysähtyi.
” Mikäli heistä joku lähtee tornin ulkopuolelle, sinä menet perässä.” Limburger kääntyi viimeisen kerran vilkaisemaan tätä varoittavasti, että hänen avuton alaisensa tajusi mitä häneltä odotettiin.
Greasepit poistui paikalta vain sekuntia ennen kuin ryövärit hyökkäsivät pihalla hehkuvan kuusen kimppuun.

” Miten niin et löydä niitä mistään?” Throttle tiukkasi Brookelta, joka haroi toisella kädellään lyhyitä vaaleita hiuksiaan pörröön.
” Siellä ei ollut kuin tämä!” Ihmisnainen näytti hiirille tyhjää paperikassia.
” Charley toi ne tuossa.” Aisha muisti ja Brooke nyökkäsi.
” Piilotin ne vain äkkiä huoneeseeni. En ottanut niitä edes pois kassista!”
Mieshiiret vilkaisivat huolestuneina toisiaan.
” Oisko joku lapsista voinu löytää ne?” Modo ehdotti.
Ajatus ei ollut täysin mahdoton, joten vaikka Brooke piti sitä epätodennäköisenä, he päättivät käydä tarkistamassa makuuhuoneet.
Aisha ja Brooke kiersivät Cindyn, Samanthan, Donnan ja Emelien huoneet sillä välin, kun miehet kurkistivat Tonyn, Elliotin ja Danielin huoneisiin.
” Ei mitään. Entä teillä?” Brooke kysyi, heidän kohdatessa ala-aulassa.
” Vaan yks myöhäisillan peluri.” Throttle naurahti. Hän ojensi hymyillen Tonyltä takavarikoimansa Gameboyn ihmisnaiselle.
Brooke piilotti sen aamutakkinsa taskuun.
” Täytyy varmaan oottaa aamuun ja kysyä lapsilta suoraan.” Nainen tuumi. ” Saatte jäädä yöksi, jos tahdotte.”
” Kiitti, mut meijän on varmaan pakko mennä takasin. Charley-rouva joutuu muuten nukkuun nälkäsenä.” Modo sanoi.
” Me olimme ostoksilla hänelle. Tulimme sieltä suoraan tänne.” Aisha selitti nähdessään Brooken kummastuneen ilmeen.
” Aah, Niinhän sä sanoitkin.” Nainen mutisi vähän hämillään.
Vinnien kasvoille levisi virne. ” Mitä sä luulit?
” En mitään. ” Brooke väitti. Hän vastasi haastavalla tuijotuksella miehen ilkikuriseen virneeseen.
” Juu meidän pitääkin varmaan tästä mennä...” Aisha yritti rikkoa tilanteen, ennen kuin Vinnie avaisi jälleen suunsa ja ajautuisi syvemmälle suohonsa tai Brooke antaisi tälle korvatillikan, kun tämä kehtasi syyttää häntä siveettömistä ajatuksista.
” Sä voit toki jäädä Vincent, jos siltä tuntuu.” Modo virnisti.
” Charley ymmärtää varmasti.” Throttlekin yhtyi puheeseen.
Valkea hiiri ei kuitenkaan tahtonut jäädä. Vaikka Brooke tarjosikin tälle sekä alkovia, että hänen sänkynsä vasenta puolta.
Hiukan huvittuneina ja huolissaan hiiret jättivät hyvästit orpokodin johtajattarelle.
” Öitä, Brooke-neiti!”
” Aamulla nähdään!” Nainen vastasi.
Miehet nyökäyttivät ja kaahasivat sitten ulos pihasta.

Tallilla heitä vastassa oli kärsimättömän näköinen Charley.
” Oliko sulla noin kova ikävä, söpöliini?” Vinnie tiedusteli naiselta, kun tämä hyökkäsi heidän kimppuunsa heti heidän pysähdyttyään.
” Ei vaan nälkä! Missä hemmetissä te oikeen olitte?” Nainen tiedusteli.
Modo poimi ruokakassin pyöränsä säilytystilasta. Hän ei tosin antanut sitä nälkäiselle ystävälleen kuten tämä oli toivonut vaan käveli sen kanssa keittiöön.
” Käytiin pikaseen orpokodilla.” Throttle selitti kävellessään Charleyn perässä keittiöön.
” Näin myöhään? Oltiinko siellä hereillä?”
” Brooke oli.” Aisha kertoi.
Yhdessä harmaan jättiläisen kanssa he rupesivat purkamaan ostoksia pöydälle. Charley nappasi siitä itselleen sipsipussin ja meni sen kanssa pöydän ääreen.
Hän oli juuri ehtinyt istahtaa kun puhelin pirahti tallinpuolella. Raskaasti huokaisten hän nousi.
Aisha katsoi hieman säälien tämän perään.
” Ku saat sen valmiiks, lähetään käymään tornilla.” Throttle sanoi yhtäkkiä harmaaturkkiselle veljelleen.
” Eiks se vois oottaa aamuun?” Vinnie marisi. Vaikka mikään ei saanut häntä nukkumaan öitään paremmin, kuin pieni rähinöinti plutolaisten räkäkiiskien kanssa, häntä ei olisi yhtään huvittanut palata ulos kylmään.
Lumessa ja jäässä ei ollut kiva ajaa. Varsinkaan sydänyön pimeällä, kun eteensä ei nähnyt muutenkaan ilman valoja, joissa jäätynyt vesi loisti aivan samalla tavalla, oli se sitten kiteinä tai tiiviinä kerroksena.
” Jeah, Throttle, tuskin limakala vielä yhen yön etumatkasta hyötyis niin paljoo, ettei me saatais sitä kiinni.” Modo naurahti hermostuneena.
Hänkään ei olisi tahtonut lähteä. Tilanne oli liian samanlainen. Mitä jos talliin hyökättäisiin jälleen?
Kultaturkkinen hiiri katsahti veljiinsä ihmeissään näiden vastaanhangoittelusta, muttei saanut toruttua näitä, kun Charley kutsui heitä tallista.
” Jätkät! Tulkaa tänne!”
Kolmikko asteli nopeasti korjaamonpuolelle.
” Joo he ovat tässä nyt…” Punatukkainen mekaanikko tokaisi puhelimeen. Miehet katsoivat häneen kysyvästi.
” Tahdotko puhua itse vai..? Oletko varma? Koska uskon, että Throttle ymmärtäisi enem- Ahaa, vain niin ymmärrän.”
Vinnie ja Modo vilkaisivat toisiaan. Throttle astui lähemmäs, valmiina tulemaan Charleyn tilalle, mikäli soittaja muuttaisi mielensä.
” Selvä. Minä kerron. Soita jos muutat mielesi… Okei, kuulemiin.” Ihmisnainen laski luurin korvaltaan ja asetti sen hitaasti takaisin paikoilleen.
” Se oli Brooke.” Hän sanoi hiljaa.
Mieshiiret terästäytyivät.
” Onko hän kunnossa?” Throttle kysyi tiukalla äänellä. Hänellä oli vahva tunne, että nainen ei ollut soittanut koska oli löytänytkin lelut jostain toisaalta, eikä heidän tarvinnutkaan tulla aamulla.
Charley pudisti päätään.
” Orpokotiin on murtauduttu.”
” MITÄ?!” Kolmikko henkäisi yhteen ääneen.
” Ihan vähän sen jälkeen kun te lähditte. Brooke oli kuullut pihalta ääntä. Hän ei kuulemma nähnyt mitään, mutta päätti käydä tarkistamassa oven. Se oli ollut apposen avoimena, joten hän tarkisti arvotavarat.
Varas oli vienyt mennessään heidän käteislippaansa, joitain Brooken koruja, sekä hänen isosedältään saaman hopeisen sytkärin.” Punatukkainen nainen selitti.
Charley oli valmistautunut tavaroiden lentämiseen, sekä muutamaan ärräpäähän, joten hämmentyi todella kun sekunnit tikittivät hiljaisina ohitse.
Yksi katse miehiin tosin selitti heidän vaitonaisuutensa. Modon silmä leiskui punaisena ja käsikanuuna oli noussut esille alitajuisesta kutsusta. Throttle puristi leukapieliään tiukasti yhteen ja Vinnie rutisteli sormiaan nyrkkiin, selvästi toivoen että pääsisi pamauttamaan niillä jotakin.
He olivat liian raivoissaan vastatakseen.
Viha ei ollut naiseen kohdistettua, mutta silti Charley huomasi ottavansa vaistomaisesti askeleen taaksepäin.
Lopulta kuitenkin Throttle nieli vihansa ja nyökkäsi molemmille mieshiirille vierellään lähtökäskyn.
” Brooke oli kuulemma soittanut poliisit, niin sinne ei voi nyt hetkeen mennä.” Charley kiirehti sanomaan, miesten lastautuessa prätkilleen.
” Ei me sinne mennäkään.” Throttle töksäytti.
” Vaan?”
” Tornille.” Vinnie vastasi johtajaveljensä puolesta.
” Meijän on tehtävä henkilökohtasesti reklamaatio eräälle niljakkaalle nukkemaakarille, katoavista pehmoleluista.” Modo lisäsi.
Marsilaismiehet painoivat kypärät päähänsä.
” Pehmoleluista? Jätkät, mitä ihmet-?” Charley yritti, mutta miehet huudattivat jo moottoreitaan.
” Kysy Aishalta!” Throttle kehotti vielä, ennen kuin ajoi renkaat vonkuen ulos kylmään yöhön.

Pakkasen nipistely tuntui paljaissa ylävartalossa hieman kipeämmin, jäätävän tuulen painaessa vastaan. Paikoillaan, edes 20 asteen pakkanen ei tuntunut pahalta turkin kanssa, mutta moottoripyörän kyydissä, ilmavirran puskiessa lämpimän karvoituksen tieltään, kylmä tuntui aivan uudella tavalla.
Vinnie asetteli asevöitään paremmin rinnalleen, hiukan kateellisina veljilleen, joiden vaatekerrastoon kuului myös yläruumiin peittäviä vaatekappaleita.
Metropolikaupunki ei hiljentynyt koskaan kokonaan, joten vaikka kello läheni puolta yötä, liikenne oli paikoin vilkasta. Varsinkin isoissa risteyksissä pääsi kohtaamaan paljon kanssa-autoilijoita.
Mieshiiret olivat juuri ohittamassa Fieldin luonnonhistoriallisen museon, kun he liian suuren todistajamäärän pakottamina joutuivat hidastamaan ja pysähtymään muiden kanssa risteyksen valojen vaihtuessa punaiseen.
Vinnie nosti välittömästi kädet rinnalle lämmikkeeksi. Hän ei voinut laskea visiiriään puhaltaakseen sormilleen, joten tunki ne syvälle hauisten ja kylkien väliin. Väreet kulkivat pitkin mieshiiren selkärankaa. Vaivoin hän sai tukahdutettua puistatuksen, joka koitti ravistella hänen kehoaan.
Ois ehkä pitäny napata se takki matkaan siitä… Vinnie ajatteli ja loi katseen vierelleen.
Modokin näytti hieman palelevan. Harmaahiiri mitä todennäköisimmin katui tällä hetkellä sitä, että oli repinyt takin päältään heti heidän saavuttuaan tallille.
Vaaleaturkkinen mies oli täysin oikeassa. Modo katui takin poisjättämistä. Ei tosin kylmän takia.
Charley-neiti ei vitsaillut, Harmaa marsilainen tuumasi, huomatessaan, että ainakin kahdesta autosta ihmeteltiin hänen ja veljiensä kevyttä pukeutumista. Tuijotus sai miehen tuntemaan olonsa erityisen vaivautuneeksi. Hän koitti olla kuin ei olisikaan ja piti katseensa tiukasti yhä punaisena helottavissa valoissa.
Lopulta ne armahtivat hänet ja vaihtuivat vihreiksi. Modo oli huokaista ääneen helpotuksesta, mutta samassa jokin iso, valkea ja karvainen pyyhkäisi vastaantulevat tieltään.
Kaaos ja paniikki valtasivat autoilijat, olion syöksyessä risteyksen keskelle. Jarrut kirskuivat, torvet soivat ja kauhun huudot raikuivat, kun se kierähti muutaman kerran ympäri, ennen kuin lähti juoksemaan hirmuista vauhtia pitkin Roosevelt Roadia.
” Jetillä jääny jouluostokset myöhäseen?” Vinnie tokaisi kepeästi.
” Se tai sit kiduskaulus on lisänny superkoon lelulinjastoonsa.” Modo seurasi ainoalla silmällään punaisten perävalojen rivistöä joka kasvoi sekunti sekunnilta.
Throttle pudisteli päätään paheksuen.
” Oli miten oli. Se aiheuttaa tuhoa ja kaaosta.”
” Ja tässä kaupungissa, meillä on molempiin yksinoikeus!” Valkea marsilainen virnisti.
” Yeah, joten eiköhän laiteta…” Throttle aloitti ja huudatti moottoriaan muutaman kierroksen.
” HANAT AUKI!” Kolmikko kiljaisi yhteen ääneen.
Moottorit räyhäten he sukkuloivat risteykseen pysähtyneiden ajoneuvojen ohi ja kääntyivät Roosevelt Roadille olion perään.

He seurasivat sitä ydinkaupungista, Douglas Parkin ohi, teollisuusalueen, sekä useamman lähiön läpi kunnes vastaan tulivat ensimmäiset aukeat pellot, pusikkoisine reunoineen.
” Pitäiskö yrittää pysäyttää se?” Harmaa hiiri tuumasi ääneen kolmikon johtajalle, kun kyltit hyvästelivät heidät. Chicago oli jäämässä kauas taakse. Jos tämä oli jälleen joku Limburgerin järjestämä hämäys, heillä kestäisi päästä takasin naisten tai orpojen avuksi
Throttle rutisti ohjaustangon kumisia kädensijoja puntaroidessaan riskejä. Liike koski kylmän kohmettamiin sormiin. Hän tunsi sisuskaluissaan, että olio oli johdattamassa heitä arkkivihollisensa uusimman juonen äärelle, mutta mikäli tällä oli jotain ässiä hihassaan, he eivät välttämättä kerkeäisi ajoissa takaisin kaupunkiin tilanteen sitä vaatiessa.
” Viisi mailia.” Throttle sanoi lopulta. ” Jossei me siihen mennessä nähä mitään kalakukon juoniin viittaavaa, otetaan se kiinni ja raahataan tornille.”
Molemmat mieshiiret nyökkäsivät kolmannelle.
Olio jatkoi matkaansa syvemmälle metsään ja kun hiirten johtajan nimeämä raja tuli vastaan miehet siirtyivät taisteluasemiin.
He ampuivat kaikki ketjukudit, lukitakseen olennon tiukasti paikoilleen. Ne eivät kuitenkaan pysäyttäneet sitä, vaan hujahtivat tämän kehon läpi ja iskeytyivät jäiseen maahan räsähtäen.
Miehet eivät olleet uskoa silmiään.
” Mitä helkuttia?!”
” Suunnitelma B!” Throttle huusi hermostuneena ja kohotti pistoolinsa.
Lasersäteet aiheuttivat pienet pöllähdykset olion selässä, mutta jatkoivat nekin vain tämän kehon läpi ja osuivat yhtälailla asfalttiin.
He kokeilivat vielä kiintokoukuilla, mutta turhaan.
” No jo on kumma!” Modo ärähti.
” Äh, antakaa ammattilainen näyttää!” Vinnie murahti, väänsi pyöräänsä lisää vauhtia ja kiri aivan olennon kannoille.
Yhdellä pitkällä loikalla, valkea marsilainen loikkasi sen ”selkään”.
” Saimpas!” Hän huudahti kietoessaan kätensä sen ympärille.
Vinnie tiesi heti koskettaessaan sitä että oli tehnyt virheen. Olio oli kuin pilvi. Pehmeä, kylmä ja höttöinen, eikä lainkaan kiinteä.
Ketjukutien ja laserin lailla hän uhkasi humpsahtaa suoraan sen lävitse, mutta kietoi kätensä ja jalkansa tiukasti lähes olemattoman aineen ympärille. Se kannatteli häntä. Ainakin hetken.
Modo ja Throttle iskivät jarrut pohjaan Vinnien valuessa hitaasti maahan, osa oliota käsissään.
” Se ei ookkaan yksi, vaan monta pientä!” Kultaturkkinen hiiri hämmästyi, nähdessään vaaleat pörröiset pallot veljensä käsivarsilla.
Vinniellä oli täysi työ pitää oliot otteessaan. Ne koittivat kaikin voimin kiemurrella hänen käsivarsiltaan ja palata takaisin toisten seuraan.
” Vähän apuja?” Mieshiiri pyysi toisilta.
Throttle otti niistä yhden tutkittavakseen. Olio oli suurin piirtein hänen kämmenensä kokoinen, soikeahko muodoltaan ja aivan yltä päältä lumessa. Nyppimällä isoimmat kokkareet pois, vaaleanruskea turkkinen hiiri sai paljastettua olion turkin todellisen värin.
” Oltii jälleen oikeessa veikat.” Hän tuhahti ja näytti veljilleen neonpinkkiä ”lelua”.
Modo poimi itselleen myös muutaman.
Hän käänteli ja ravistikin niitä, saadakseen lumen irtoamaan.
” Räjähtääköhän nää myös?” Hän pohti ääneen. Mies koitti löytää olennosta reikää tai sytytyslankaa aluksi vain katsomalla, mutta päätyi tunnustelemaan tämän kehon nopeasti. Modo sai huomata että olennolla oli suu, noin kolmen sentin päässä sen silmien alla. Se nimittäin tarttui hampaillaan hänen sormiinsa tiukasti.
” Jälleen kerran saa olla kiitollinen siitä, ettei tällä tunne mitään.” Hän huokaisi, olion imaistessa hänen robottikätensä etu- ja keskisormensa syvälle sisuksiinsa.
Harmaa jättiläinen pisti toisen pitelemänsä olennon reisiensä väliin puristuksiin siksi aikaa, kun kiskoi kätensä takaisin itselleen.
” Sähä se ootki aikamoinen pirulainen.” Modo ähisi.
Olio olisi selvästi tahtonut miehen sormet omikseen ja pisti kunnolla hanttiin. Vasta kun kookas marsilainen puristi sen suupieliä, se suostui hellittämään sen verran että hän sai vapautensa.
” Voho houu, kattokaas mitä täältä löyty.” Mieshiiri nosti sormensa näytille.
Niiden välissä lepäsi pieni nätti nippu seteleitä, jonkunnäköisen hopeisen soljen piteleminä.
” Rasvaruutana käyttää pumpulin sijasta riihikuivaa?” Vinnie naurahti epäuskoisena.
” Jos se ois keissi, ei näitä sais parilla kymmenellä dollarilla joka lähimarketista.” Throttle tuumasi.
Hän paikansi omasta oliostaan tämän suun, mutta huomatessaan tämän terävät hampaat, päätti olla tekemättä syvempiä tutkimuksia. Mies oli joka tapauksessa varma, että olion sisuksista olisi löytynyt jotain arvokasta.
Vaikuttipa nyt siltä, että sekä Charley että Aisha olivat olleet tahoillaan oikeassa.
” AU! Hei!” Valkea hiiri ulvahti, kun yksi pörröisistä olennoista nappasi häntä hännästä. Vinnie vapautti sylissään vankina olleet oliot saadakseen häntäänsä takertuneen irti. Välittömästi, kuin riivattuina olennot lähtivät pomppimaan hirmuista vauhtia siihen suuntaan, johon niiden ystävät olivat kadonneet.
Throttle seurasi niiden raivoisaa menoa mietteliäs ilme kasvoillaan.
” Taidettiin olla liian hätäsiä. Noilla pölypalloilla on aivan selvästi tarkka määränpää asetettuna. Eiköhän seurata niitä. ” Hän sanoi päästäessään käsissään sätkivän olennon vapaaksi.

Oppaidensa johdattelemana hiiret löysivät itsensä pienen matkan päässä kirkkaasti valaistusta tehtaasta, jonka verkkoaidatulla pihalla parveili suunnaton määrä pinkkejä, sinisiä ja liiloja karvapalloja.
” Mä näin tästä samasta tilanteesta painajaista joskus neljävuotiaana.” Modo sanoi hiljaisella äänellä. ”Sisko kavereineen oli hurahtanu niihin semmosiin keräilyolioihin, jotka räjähti siitä kuulamuodosta just tollasiks karvasiks palloiks, ku ne kosketti vettä. Besalta hukku niitä kaiken aikaa ja yleensä ne löyty just sillee et läikytit vahingos vettä ja pam!” Hän levitti sormensa matkiakseen räjähdystä.
” Kylpypäivät muistutti vaeltamista pohjois-Daedalian miinakentillä - Koskaan ei tienny millo pamahtaa.”
Throttle pudisteli huvittuneena päätään ja kytki sitten kaukonäkötoiminnon päälle kypärästään. Kohdistin siirtyi pupillin liikkeestä, joten marsilaismies sai nopeasti käytyä läpi koko alueen.
Piikkilangalla koristeltu aita kietoi tehtaan turvaansa. Sen ainut ”heikko” kohta vaikutti olevan sähkölukolliset portit, joita vartioivat tuliaseilla varustautuneet Limburgerin karjut. Samoja tuimailmeisiä karjuja parveili pörröisen lauman keskellä. Heillä tosin ei ollut aseita, vaan säkkejä ja laatikoita, joihin he keräsivät olioiden sisuksista löytämäänsä arvotavaraa. Throttle näki miesten napsivan olioita yksitellen käsittelyynsä ja viskaavan ne sitten vain pois.
Olennot eivät hätkähtäneet vaikka niitä kuinka retuutettiin, koittivat vain päästä mahdollisimman lähelle korkeaa kuusta, jonka päällä loisti kirkas tähti.
Mieshiiren katsellessa sen valkoista, sähköistä hehkua, suunnitelma muokkautui hänen päässään.
” Modo, hae sä meille toi tähti tuolta latvasta. Mä ja Vinnie kerätään sillä aikaa noi karvakasat kokoon.”
” Selvän teki, veikka!” Modo kohotti käsikanuunansa.
” Valmiina rokkaamaan!” Vinnie ulvahti.
Miehet huusivat yhdessä perinteeksi muodostuneen sotahuutonsa ja lähtivät sitten kaahaamaan porteille.
Moottoreiden rähjäys sai porttien vartijat hätkähtämään ja hetken ajan heistä jokainen sähelsi aseensa kanssa. Muutama saikin aseen piipun osoittamaan oikeaan suuntaan ja ammuttua mieshiiriä kohti muutaman laukauksen, mutta nämä olivat aivan liian nopeita ja olivat jo periaatteessa porttien sisäpuolella, kun loputkin karjut saivat kerättyä itsensä.
Throttle iski sähkölukon mäsäksi tšernopuikoillaan, mennessään porteista läpi. Ovet heilahtivat valtavalla voimalla avonaisiksi ja pyyhkäisivät marsilaismiehiä kohti rynnivät konnat tieltään.
” Onkos täällä kilttejä lapsia?” Mies toitotti kovaan ääneen pyyhältäessään ohi karvaisen meren, lähelle tehtaan etuseinämää.
Limburger seisoi siellä pienellä parvella, mustalinssiset lasit ja hapan ilme kasvoillaan.
” Hyvin vitsikästä. ” Hän tokaisi kuivasti, Throttlen pysäyttäessä pienen matkan päähän.
” Yeah, noh älä ihan vielä naura.” Hiirimies murahti.
Vinnie ajoi kultaturkkisen veljensä rinnalle. Heitä lähestyi vihainen joukko karjuja käsissään putken- ja ketjunpaloja. Valkea hiiri loikkasi pyörältään ja tyrmäsi jo alas tullessaan niistä kaksi.
Throttle kiirehti nopeasti mukaan tappeluun. Kalju konna koitti huitaista häntä putkella. Mies kuitenkin torjui iskun kevyesti nappaamalla lähestyvästä metallilieriöstä tiukan otteen, riisti sen itselleen, huitaisi sillä aseensa menettäneen konnan kauemmas ja käytti sitä sitten torjumaan toisen karjun ketjun. Ketju kiertyi tiukkaan putken ympäri, joten Throttlen ei tarvinnut kuin hieman nykäistä ja mies ketjun toisessa päässä lensi naamalleen lumiseen maahan.
” Toisaalta… Ehkä sun nyt pitäs ku vielä kerkeet.” Kultaturkkinen hiiri naurahti ja heitti putken menemään.
Vinnie näki sen lähestyvän ja tönäisi nopeasti yhden konnan viereltään sen lentoradalle. Putki kalahti ponnaripäisen miehen päähän kipeännäköisesti. Hän huojui paikallaan hetken, mutta kaatui lopulta eteenpäin, suoraan viimeisen pystyssä olevan virkaveljensä jalkoihin. Valkean hiiren kanssa tapellut mies horjahti marsilaismiehen nyrkkiä vasten.
” Nimittäin siinä vaiheessa ku me ollaan valmiit, sua lähinnä itkettää.” Vinnie virnisti ja pyyhkäisi veren rystysistään farkkuihinsa.
Limburgerin ilme vaihtui happamasta täydelliseen tyytymättömyyteen.
Jotenkin hänen alaisensa olivat entistä helpommin voitettavissa, ilman hänen idioottimaista ykkösmiestään.
Kaiken täällä saa aina tehdä itse… Plutolainen huokasi.
” Voi turhaan huolitte, te banaalit päästäiset. Sillä minä nauran tällä kertaa viimeisenä. Siitä voitte olla varmoja!” Limburger murisi. Hän oli puhuessaan kalastanut takkinsa taskusta radiopäätteen.
” Maksimi kirkkaus!” Hän karjaisi siihen.
” Mutta pomo-”
” Ei mitään muttia! Tee se, nyt!”
Pihalla vallinnut kevyt humina, nosti volyymiään ja kasvoi surinaksi asti, kiilukiven helottaessa aina vain kirkkaampana ja kirkkaampana.
Limburgerin suupielet vetivät voittoisaan virneeseen marsilaismiesten lyyhistyessä maahan, kirkkauden käytyä liian häikäiseväksi.
Takkinsa sisältä kalamies veti pistoolin. Hän osoitti sen piipun ensimmäisenä hiireen, jonka tiesi olevan kolmikon johtaja. Pluton turvallisuuspalvelu luokitteli tämän Alfa ysi-ysi tason uhaksi. Se oli korkein turvallisuusriskiluokista. Hän ei siis saisi vain marsilaismiestä pois kimpustaan lopullisesti, vaan myös kunniamitalin suuren uhan poistamisesta.
Limburger vei sormensa liipaisimelle.
” Ha ha haa.” Hän naurahti tyytyväisenä.
Samassa poksahti. Kerran. Toisen. Kolmannenkin.
Plutolaismies vilkaisi ihmeissään pistooliaan, hän ei ollut vielä vetänyt liipaisimesta?
Pienet poks-äänet lisääntyivät räjähdysmäisesti ja pian kuulosti siltä kuin joku olisi paukutellut papattimattoja roporyövärien seassa.
Pahaa aavistellen Limburger käänsi katseensa pieniin ryöväreihinsä. Kauhukseen hän huomasi näiden räjähtelevän olemattomiin, jättäen jälkeensä vain pienen kasan karvoja. Näemmä nekään eivät tykänneet kiilukivestä kirkkaimmillaan.
Voi ei…
Kalamies tarttui jälleen radiopäätteeseen. Hän oli juuri antamassa käskyä, kun ryöväreiden keskellä räjähti uudemman kerran. Se ei tosin ollut yksikään ryöväri. Vaan hiirikranaatti.
Modo yski ja huitoi kädellään savua pois.
” Tää tosiaan on ihan ku silloin kylpypäivinä.” Hän yskähti.
”Puu” jonka juurella harmaahiiri oli kranaattinsa räjäyttänyt, huojui, muttei näyttänyt kaatuvan. Niimpä Modo otti hiukan vauhtia ja heittäytyi sitä päin koko painollaan.
Kuului metallinen kirskahdus, kun ”puun” varsi antoi periksi ja lähti kaatumaan.
” TIMBEEEER!” Mies karjaisi.
Vaijerit ja sähköjohdot vain napsuivat kuusipuu rakennelman rytkähtäessä kyljelleen. Koristeina olleet valtavat lasipallot särkyivät helisten ja tähti himmeni.
Parinkymmenen sekunnin ajan oli aivan hiljaista, kunnes Limburger puhkesi raivoisaan huutoon.
” Listikää heidät! Mestatkaa heidät! Vauhtia nyt vetelykset!” Hän mesosi pölmistyneille joukoilleen.
Throttle kampesi itsensä pystyyn, vaikka näkökentässä tanssikin yhä hieman valkoisia pisteitä.
Limburgerin joukot keräilivät yhä itseään, mutta olisivat pian taas taistelukunnossa. Ainakin ne ketä he eivät olleet siunanneet nyrkeillään.
” Kerätään noi loput kasaan ja sit liuetaan. Modolla on jo toi tähti.” Throttle sanoi vaaleaturkkiselle hiirelle vierellään.
Vinnie katsoi kuusipuun jäänteiden suuntaan ja näki harmaan jättiläisen repivän tähden irti latvasta, niin että pohjimmaisista sakaroista osa jäi paikoilleen.
Mieshiiret nousivat prätkiensä satulaan. Kahdesta teollisuusroskiksesta tehtiin kuljetuslaatikot jäljellä oleville olennoille. Throttle ja Vinnie paimensivat oliot nopeasti kokoon. Tähden sammuttua, ne olivat huomattavasti yhteistyöhaluisempia ja pomppivat juuri siihen suuntaan mihin heitä ohjasi.
” Se oli vika.” Throttle sanoi heivatessaan yhden pinkeistä otuksista lähes täyteen jäteastiaan.
Vinnie ampui tarkan osuman roskalaatikon kanteen, niin että se kalahti kiinni.
Molemmat hiiret ottivat yhden laatikon hinaukseen ja lähtivät sitten kolmannen luokse joka jo odotteli heitä porteilla, tähden jäänteet kytkettyinä prätkänsä istuimen selkänojaan. Modo piti lähelle yrittävät karjut loitolla käsikanuunallaan.
” Modo! Aletaan painua!” Throttle huusi miehelle.
” Siis mitä? Eikai me nyt pakoon juosta?!” Vinnie huudahti kauhistuneena.
Tehdas oli vielä pystyssä ja Limburgerin konnilla hampaita suussa – heidän työnsä ei siis ollut todellakaan vielä tehty!
Kultaturkkinen hiiri vilkaisi nuoremman veljensä epäuskoista ilmettä.
” Ei me voida tota tehdasta räjäyttää. Siellä voi olla ties mitä kemikaaleja, jotka on ympäristölle haitallisia.” Throttle sanoi vakavana. ” Sitä paitsi, tuolla on yhä monen viattoman kansalaisten omaisuutta. Ei ei kulkaa, jeparit saa hoitaa tehtaan. Me keskitytään perinteisiin.”
Vinnien suusta karkasi alistunut huokaisu. Alakulo muuttui kuitenkin pian hymyksi, kun marsilaismiesten johtaja lupasi, että he voisivat jättää pienen lahjan jälkeensä lyhyelle hiekkatienpätkälle takaa-ajoon lähteviä konnia varten.

Vinnie ulvoi naurusta kuullessaan korvissaan maamiinojen laukeavan jossain kauempana.
” OOOUUUU! Vieläkö ehtii lisätä toivelistalle yhden öljykatastrofin ja betonimurskalla kuorrutetun barrakudan?” Vaaleaturkkinen marsilainen kääntyi toiveikkaasti vanhempien hiirten puoleen.
” Oliks toi retorinen kysymys?” Modo nauroi.
” Ei vaan tyhmä!” Throttle tokaisi huvittuneena. ” Aina on aikaa pallokalan perustusten potkimiseen!”
Hiirimies oli tuskin saanut viimeisen kommenttinsa sanottua, kun hänen radionsa räsähti. Koko kolmikko valpastui.
” Charley?” Kultaturkkinen mies kysyi, säätäessään taajuutta.
” Öhmm, ei vaan minä..” Aishan hento ääni sanoi varovasti.
Vinnie tunsi välittömästi puristusta rinnassaan, kuullessaan väärän naisen äänen.
” Missä Charley on?!” Hän kiekaisi.
Mies ohjasi prätkänsä lähemmäs kuullakseen paremmin. Se ei kuitenkaan sopinut Throttlelle, joka huitoi häntä kauemmas korvansa vierestä.
” Charley? Taitaa olla suihkussa.. Äsken ainakin kuulosti siltä kuin kylpyhuoneen ovi olisi käynyt.”
Vinnie vapautti huojentuneena hiilidioksidin keuhkoistaan.
” Oliko sulla jotain asiaa?” Kultaturkkinen johtaja kääntyi uudemman kerran radion puoleen.
” Tahdoin vain kysyä.. Joko hoiditte Limburgerin?”
” Jäljellä on vaan torni. Kuis?” Throttle kurtisti kulmiaan.
Aisha kuulosti hyvin oudolta. Jotenkin.. ontolta? Aivan kuin hän ei olisi ollut täysin tässä maailmassa.
” En tiedä… Minulla on vain huono tunne. Enkä tahdo että...” Aisha vaikeni.
” Että?”
” Ei mitään. Kunhan vain… Tulkaa pian takaisin.”
Marsilaisnainen katkaisi yhteyden antamatta heille mahdollisuutta vastata.

Aisha laski päätteen kädestään. Hän nosti kätensä kytkimelle josta radion sai sammutettua. Nainen piteli sormeaan siinä muutaman sekunnin ajan, mutta laski sitten kätensä.
Tuskin yhteyden katkaiseminen muuttaisi mitään. Mieshiiret keskittyivät nyt torniin.
Aisha käännähti kannoillaan ja harppoi pitkin askelin tallin asuintiloihin, rappuset ylös yläkertaan kylpyhuoneen oven taakse, jonka läpi saattoi kuulla juoksevan veden.
Hän seisoi sen luona hetken ja ajatteli kertovansa Charleylle, että Greasepit tulisi puolen tunnin päästä käymään.
Mitä mies halusi, sitä Aisha ei tiennyt. Hän ei nimittäin kyennyt näkemään mitä sen jälkeen tapahtuisi, kun he avaisivat tallin oven tälle. Kaikki hänen yritykset päättyivät vain mustaan.
Aisha ei tiennyt mitä sellainen tarkoitti. Hän oli kokenut vastaavaa vain kerran aiemmin, mutta nykytilanne ei sopinut siihen jossa hänen näkynsä olivat vain päättyneet tyhjyyteen. Hänellä ei ollut tällä hetkellä pienintäkään aikomusta päättää omaa elämäänsä.
Saattoiko se tarkoittaa sitä, että se tehtäisiin hänen puolestaan? Oliko Greasepit tulossa tappamaan häntä?
Aisha laski koputukseen nousseen kätensä. Jos tilanne oli todella tämä, hänen oli priorisoitava!
Marsilaisneito hiippaili takaisin alakertaan ja kävi etsimässä itselleen paperia ja kynän. Hän istahti keittiön pöydän ääreen välineineen. Muutaman minuutin ajan hopeaturkkinen hiiri vain tuijotti tyhjää paperiarkkia.
Miten ihmeessä hän saisi tälle pienelle lappuselle mahtumaan kaiken sen jota hän tahtoi ihmisystävälleen kertoa?
Parasta jättää turhat löpinät sikseen! Suoraan asiaan vaan!
Yhdellä raskaalla henkäisyllä naishiiri puhalsi kehostaan pelon, epävarmuuden ja kaiken muun negatiivisen.
Niin kauan kun joku tiesi miten marsilaiset kaupungit sai vapautettua suojistaan, he saattoivat selvitä. Ekosysteemit voisi elvyttää, flooran ja faunan kasvattaa.
Vaikka se tekikin hiukan kipeää Aisha tiesi, että hän oli jo oman osansa tehnyt. Mars ei tarvinnut häntä enää.
Marsilaisnainen kirjoitti kynä sauhuten miten Charley pääsisi sormuksen avulla salaiseen huoneeseen, hänen edesmenneen tätinsä vanhan kotitalon raunioilla. Mistä hän löytäisi avaimen arkkuun, josta löytyisi laite jolla suojakilpiä hallinnoitiin. Kuinka laitetta tuli käyttää – mihin sulkukoodit syötettiin, miten ne sai aktivoitua tarvittaessa takaisin päälle, mihin laite tuli kytkeä että kilven vastaanottimet kykenivät ymmärtämään komennon ja ennen kaikkea miten siihen sai lisää virtaa, mikäli pitkä käyttämättömyys olisi ollut liikaa sen akulle.
Pari naisen silmäkulmasta karannutta kyyneltä valahti poskelta paperille, jolloin kuulakärkikynän muste sotkeentui. Aisha ei kuitenkaan välittänyt sotkusta, teksti oli yhä luettavissa.
Kuullessaan kylpyhuoneen oven käyvän hiirinainen suttasi nopeasti kirjeensä loppuun; Kiitos kaikesta, olen niin pahoillani ~Aisha
Marsilaisnainen otti sormuksen etusormensa tyvestä, kiepautti paperin rullalle ja pujotti sen sitten kirjeen sinetiksi.
Charleyn huoneen ovi meni kiinni. Aisha vilkaisi kelloa keittiön seinällä.
Vartti aikaa.
Hiirineidon vatsaa kouraisi. Kevyt kuvotuksen tunne valtasi naisen kehon. Hän nieli kurkunpäähän muodostuneen palan vaikeasti ja käveli sitten jäykin askelin yläkertaan.
Aisha avasi Charleyn vierashuoneen oven. Hän kiersi katseellaan huoneen oven vieressä olevasta lipastosta, avattuun sänkyyn jossa hänen olisi kuulunut nukkua seuraava yö, kukallisiin verhoihin jotka oli vedetty ikkunan eteen, ettei aamuaurinko pääsisi kiusaamaan häntä liian aikaisin. Tahmeasti Aisha liikkui lähemmäs huoneen keskustaa. Rullattu kirje tuntui raskaalta sormissa.
Hetken pohdinnan jälkeen hän päätyi jättämään viestinsä lipastolla olevan lampun viereen. Siitä se ei pääsisi kierähtämään lattialle.
” Aisha?”
Aisha hypähti kuullessaan Charleyn kutsuvan itseään.
” Niin?” Nopeasti marsilaisnainen astui ulos huoneesta. Punatukkainen ihmisnainen seisoi aivan hänen- siis vierashuoneen- ulkopuolella huonosti istuvassa yöpuvussaan kuivaamassa vettävaluvia suortuviaan pyyhkeeseen.
” Sä voit mennä nyt jos tahdot.” Nainen totesi hyväntuulisesti.
Aisha puraisi kovaa poskeensa, ettei ratkeaisi itkuun. Hän ei voinut puhua, joten tyytyi vain pudistamaan päätään.
” Miten vaan. Tehdäänkö vielä nopeasti iltapalaksi kaakaot?” Charley ehdotti hymyillen.
” Mmhm.” Aisha nyökkäsi. Pienellä vääntämisellä hän onnistui jopa kääntämään suupieliään hieman ylöspäin.
” Mee vaan jo edeltä. Mä heitän tän pyyhkeen kuivumaan.” Ihmisnainen katosi kylpyhuoneeseen.
Huoneesta leyhähti lämpimän kostean ilman virtaus. Se tuntui niin mukavalta, että Aishan oli vielä pakko yrittää.
Jos nyt kerron Charleylle kaiken, muuttuuko mikään?
Aisha sulki silmänsä ja katsoi. Hän näki miten nainen kääntyi heti hänen ilmestyessään ovelle. Tämä näki hänessä jotain, omaa ilmettään Aisha ei tietenkään nähnyt (itseään katsoessa kun oli aina jumissa omassa perspektiivissään), mutta Charleyn kasvoilta pystyi lukemaan tarpeeksi, tietääkseen että hän todennäköisesti itki. Hiirinainen katsoi kuinka hän torjui ystävänsä lohdutusyritykset ja kuinka hän kädet vispaten selitti tilanteen. Punatukkaisen mekaanikon iho valahti kalpeaksi. Charley nappaisi häntä kädestä ja yhdessä he yrittäisivät juosta pois.
Aishan sydän nousi toiveikkaaseen laukkaan, kun hän näki että he pääsisivät ulos ovesta. Toivo kuitenkin särkyi, kun Greasepit ilmestyi ja kaikki hävisi. Jäljelle jäi vain pimeä tyhjyys.
Pelko ja kuvotus kouraisivat entistä syvemmältä. Aisha palasi niiden mukana takaisin nykyhetkeen.
Hitaasti hän kääntyi ja asteli turtana alas keittiöön, odottamaan paikoilleen lukittautunutta kohtaloaan.

Modo kaahasi surutonta vauhtia kohti Last Chancea kannoillaan ärtynyt Throttle ja närkästynyt Vinnie.
” Modo! Hidasta!” Kolmikon johtaja huusi jälleen, kookkaimman veljensä perään.
Harmaa jättiläinen ei ollut kuulevinaankaan, vaan kääntyi punaisista valoista huolimatta viimeiselle suoralle.
Risteyksessä ei ollut kuin yksi auto heidän lisäkseen, mutta se soitti silti heille hyvin äänekkäästi torveaan.
” MODO!” Throttle alkoi todella suuttua. Hän väänsi lisää kierroksia pyöräänsä.
Musta prätkä päästi piipityksen muistuttaakseen miehelle nopeusrajoituksen olevan huomattavasti nykyistä menovauhtia alempana.
” Tiedän, muru. Tämän kerran.” Hiirimies vastasi sille ja taputti rauhoittavasti sen kylkeä.
Vinnie, joka normaalisti ajoi kolmikon kärjessä, nauttien punaisen hirmunsa tehoista, laahusti nyt joukkion viimeisenä.
He olivat koristelleet niin hienosti tornin räjähteillään, nostaneet tähden jäänteetkin radiomastoon sen katolla, mutta kun oli ollut aika räjäyttää se ja laulaa Oi kuusipuu räjähteiden jysähdellessä ketjussa tornin ympärillä kuin koristenauha, Modo oli vain hoputtanut heitä lähtemään.
” Mikä ihme siihen on taas menny.” Valkea hiiri mutisi Throttlelle.
Kultaturkkinen johtaja kohautti olkiaan.
” Jösses.. Ekaks Aisha ja nyt isoveikka. Ihme ettei Charleyki oo nykyää omituinen.” Vinnie puhahti.
” Miten nii?” Throttle katsahti ihmeissään nuorimpaan hiireen, joka oli selvästi kyllästynyt hitaaseen menoon ja ajeli nyt jo hänenkin edellään.
” Noku tuntuu et Aishalla on sellanen vaikutus. Mitä pidempään sen kanssa on kaksin, sitä oudommaks tulee. Mietin nyt vaikka Modoo. Onks se susta ollu yhtää oma ittensä sen jälkee ku toi yks tuli postissa?”
Oli kuin Vinnie olisi sytyttänyt sanoillaan valon kultaturkkisen miehen ajatuksiin. Kaikki oli niin selvää ja kirkasta.
Throttlen suusta karkasi epäuskon ja huojentuneisuuden sekainen naurahdus.
” Tottakai!” Hän puuskahti.
Miten hän oli ollutkin niin sokea?
Mieshiiri pudisti päätään omalle tyhmyydelleen.
” Mitä?” Vinnie kärttäsi. Jokin hänen sanoissaan oli saanut Throttlen suuttumuksen laantumaan.
” Puhutaan siitä myöhemmin. Näyttää nimittäin siltä, et isoveikalla oli oikee vaihde silmässä kokoajan.” Kultaturkkinen mies nyökäytti eteenpäin.
Valkea hiiri käänsi katseensa ja huomasi saman minkä veljensä.
Last Chancen edustalla nökötti vieras pyörä ja aivan sen takana Greasepitin kolmipyöräinen Chopperi.

A/N: Seuraava osa ei kuulu tähän juonen osaa, nii vaikka tää loppuuki tällee kesken seuraava luku jatkaa tän lopusta suoraan

Jukra . Nyt ei näytä hyvältä Aishan suhteen. Täähän alkaa muuttua kiinnostavaksi