SOP, osa 9: Laguunit (K-15)

Ficcin nimi: Sinulle on postia, osa 9: Laguunit
Kirjoittaja: HöpöHamsu
Beta: Pahgiz
Genre: Drama, Action & Angst
Ikäraja: K15
Päähenkilöt/Paritukset: Throttle, Modo, Vinnie, Charley & OC ( Jonkin verran viittauksia suhteisiin hahmojen välillä)
Yhteenveto: Hiiret yrittävät estää Limburgerin uusinta superkonnaa aiheuttamasta ympäristökatastrofia Skokie Laguuneilla.
Vastuunvapaus: Prätkähiiret kuuluvat laillisille omistajilleen ja Aisha (Ashani), sekä Toxia kuuluu minulle. Rahaa kirjoittelusta en saa, mutta mielihyvää senkin edestä

9. Laguunit

” Tyyyyylsäääää...”
” Lakkaa marisemasta ja anna nyt vain tänne se jakoavain!” Charley murahti.
Huokaisten Vinnie ojensi kädessään pyörittelemänsä jakoavaimen ihmisystävälleen, joka oli parhaillaan hänen pyöränsä kimpussa.
” Kiitos.” Nainen kiitti.
Valkea marsilainen nojasi kyllästyneenä yhteen monista lipastoista tallin seinustalla ja naputti kevyesti jalallaan lattiaa. Viiden minuutin kuluttua naputuksen alusta, Charley heitti häneen murhaavan katseen.
” Tiedätkös, sun ei ole pakko kärkkyä siinä. Mä kerron kyllä sitte, ku on valmista.” Hän huomautti.
Vinnie mutisi jotain käsittämätöntä vastaukseksi, mutta kääntyi kannoillaan. Punatukkainen mekaanikko kumartui työnsä puoleen uudelleen, ajatellen, että mies tajusi lähteä tallista ja antaa hänelle työrauhan.
Mieshiiren viimeisin stuntti oli ollut hieman liian hurja pyörän jousitukselle. Ruuvit, jotka olivat pitäneet niitä kiinni, olivat murtuneet molemmilta puolin takarengasta. Charleyn oli täytynyt purkaa pyörän peräpää lähes runkoon asti, jotta oli saanut kalastettua murtuneiden ruuvien hännät ulos. Yleensä hän olisi vaatinut Vinnietä tekemään itse likaisen työn, mutta pyörän osittainen purkaminen antoi hänelle mahdollisuuden sovittaa siihen muokkaamaansa aaltoturbiinia.
Jos kytken sen ottamaan ensisijaisesti virtaa suoraan renkaiden liikkeestä, ei ole pelkoa, että akku kuormittuisi liikaa. Tosin, se tarkottaa myös sitä, että virran varastoiminen loppuu sillä sekunnilla ku jätkät menee veteen… Hmm…
” Kestääkö vielä kauan?” Vinnie kysyi.
Charley puristi takahampaansa tiukasti yhteen ja sulki silmänsä vihoissaan.
” Kyllä. Kestää ihan tosi kauan! Ja kestää vielä kauemmin, jollet jätä mua rauhaan!” Nainen kiekaisi.
” Älä ny pelihousujas revi! Kuhan kysyin...” Valkea marsilainen puuskahti.
Charley kuuli miehen liikkuvan kauemmas.
Mihin mä jäinkään? Ainiin! Jos virtaa ei keräänny vedessä se tarkottaa, että jätkien on palattava maalle aina välillä keräämään sitä. Mikä taas on huonompi juttu jos lähellä ei oo maata... Ehkä mä sittenkin-
RÄKS!
” VINNIE!” Ihmisnainen kiepsahti raivoissaan ympäri.
Mieshiiri istui lattialla puolet rengashyllystä sylissään. Hän oli ajatellut ajankuluksi kiinnittää hieman seinästä irronneen hyllyn takaisin, mutta oli liukastunut kurottaessaan muttereihin ja yrittänyt säikähdyksissään ottaa siitä tukea. Hylly ei ollut kestänyt extrakiloja vahingoittuneessa päädyssä, jolloin mutterit olivat irronneet lopullisesti ja se puoli oli rysähtänyt hiiren päälle.
” Ei ollu mun vika Charley-typy! Joku oli läikyttäny öljyä tai jotain tohon lattialle, en mä tienny et siinä on niin liukasta.” Vinnie koitti puolustautua.
Charley oli kuitenkin kurkkuaan myöten täynnä valkoista hiirtä.
” Ulos!” Hän komensi.
” Mut söpöliini-”
” NYT!” Nainen ärähti ja heristi uhkaavasti jakoavainta.

Korvat luimussa Vinnie perääntyi korjaamon asuintiloihin. Modo ja Throttle pelasivat shakkilaudalla sohvapöydän ääressä, television pauhatessa taustalla.
” Joko sä sait lähtöpassit?” Throttle kysyi huvittuneena.
Valkea marsilainen lysähti isommalle sohvalle heidän taakseen myrtynyt ilme kasvoillaan.
” Ei kiitos teijän.” Hän nurisi.
” Mitä me nyt taas ollaan muka tehty?” Modo kohotti kulmaansa nuoremmalle hiirelle.
” Jättäny öljyt lattialle.” Vinnie kertoi.
” Ettet vaa ois ite syyllinen?” Ruskeaturkkinen hiiri arveli.
Miehet vilkaisivat nuorempaa, joka oli ristinyt kädet rinnalleen, murjottaessaan. Kun he käänsivät katseensa takaisin peliinsä, Vinnie kurottautui laiskasti kaukosäädintä kohti. Hiirimies selasi kanavat läpi vain huomatakseen, ettei sieltä tullut mitään katsomisen arvoista.
” Tyypillistä...” Hän tuhahti.
Harmissaan, Vinnie viskasi säätimen viereiselle sohvalle. Se pomppasi istuintyynyltä selkänojaan ja kimposi siitä alas lattialle.
” Tää ei tosiaan oo mun päivä.” Hän totesi synkästi.
” Jos otetaan huomioon, ettei kello ole edes puolta päivää, en menisi ihan vielä manaamaan.” Huoneeseen astunut Aisha hymyili.
Hiirineito nosti kaukosäätimen ja istahti sen kanssa toiselle, pienemmälle sohvalle.
” Huomenta, Aisha-neiti.” Modo hymyili Throttlen yli pienikokoiselle naiselle.
” Hyvää huomenta, Modo.” Aisha vastasi harmaan jättiläisen hymyyn säkenöivällä virneellä. ”Olettepas te tänään aikaisessa. Aamupalan toivossa, oletan?”
Kookkain hiirimies nauroi.
” Ei tällä kertaa.”
” Ai, sepä harmi.” Nainen oli huokaavinaan raskaasti. ” Kokeilin tänä aamuna erästä pannukakku-reseptiä ja se oli huomattavasti runsaampi kuin kuvittelin. Tähteitä jäi aikalailla.”
” Pannukakkuja?” Kaikki kolme mieshiirtä henkäisivät yhteen ääneen. He kääntyivät kaikki tuijottamaan hiirineitoa.
” Ni-niin.” Aisha änkytti epävarmana.
Miehillä oli silmissään kummallinen, lähes eläimellinen kiilto. Aivan kuin hän olisi juuri kertonut nälkäisille korppikotkille tuoreen raadon sijainnin.
” Millaisia pannukakkuja?” Vinnie nojautui lähemmäs naista, jonka keho reagoi vaistomaisesti siirtymällä tästä kauemmas.
” Suklaahippu...” Tämä vastasi pienellä äänellä.
” Suklaa.. Hippu...” Miehet toistivat ja vilkaisivat sitten toisiaan.
Shakkilauta nappuloineen lensi komeassa kaaressa, kun pöytä tönäistiin sivuun. Aisha ehti juuri ja juuri maastoutua, ennen kuin muskelihiiri tornado pyyhkäisi hänen ylitseen. Korvissa kohiseva veri ja laukkaava sydän, olivat ainoat asiat joita hän saattoi hetkeen kuunnella.
Muista, älä innosta heitä ellei sinulla ole kypärää tai jos et tiedä onko turvaväli riittävä!
Aisha makasi siinä muutaman minuutin, kunnes hänen oma pulssinsa ei ollut enää hallitsevin ääni talossa.
Hitaasti, hän nousi takaisin istuma asentoon.
Aisha oli jo lähdössä, kun hän huomasi silmäkulmastaan television ruudulla välkkyvän väriloiston. Hiirinainen siirsi kiinnostuneena huomionsa siihen.
Voi miten kauniita kukkia! Hän ajatteli, kun televisio näytti kuvaa isosta puutarhasta.
Aisha poimi pelastamansa kaukosäätimen lisätäkseen volyymiä.
” - Taisto metsäpalasta Cook Countyn luonnonsuojelualueiden toimikunnan ja Glencoen golfklubin välillä jatkuu tänään iltapäivällä, kun osapuolet kokoontuvat jälleen toimikunnan toimitiloihin neuvottelemaan.” Vaaleatukkainen toimittaja kertoi valkeat hampaat välkkyen.
Kuva vaihtui siistiin pukuun pukeutuneeseen mieheen.
” Klubin johtaja Andreas Glamoth, Miten uskotte neuvotteluiden sujuvan?” Toimittaja naisen ääni kysyi hieman ennen kuin mikrofoni ilmestyi miehen lyhyen parransängen ympäröimän suun eteen.
” Uskon, että ne sujuvat hyvin. Vaikka meidän kannaltammehan sillä ei ole juuri väliä, miten ne tulevat menemään. Metsäalue on tällä hetkellä laillisesti meidän hallussamme, joten ellei alueelta tosiaan löydetä uhanalaisia eläin- tai kasvilajeja meillä on täysi oikeus muuttaa se viheriöksi.” Andreas vastasi äänellä joka oli paljon kimeämpi, mitä naishiiri oli odottanut.
” Ettekö pelkää saavanne paikallisten vihoja niskaanne?”
” En. Alueella on niin paljon metsää ja muuta kasvustoa, että epäilen kenenkään edes huomaavan, vaikka pistäisimme paikan matalaksi nyt heti.” Mies naurahti huvittuneena.
Aishan silmät suurenivat. Mieshän puhuu kuin plutolainen!
Ihmiset eivät tuntuneet välillä tajuavan heidän runsaan luontonsa olevan äärimmäinen ihme. Hyvin harva planeetta oli näin monimuotoinen ja ennen kaikkea rikas luonnossaan.
Mutta eiväthän he sitä tiedä… Marsilaisneito ajatteli säälien.
Aisha ajatteli sulkevansa TV:n kun yhtäkkiä ahdistava tunne kouraisi syvältä vatsanpohjasta. Nainen tunnisti tunteen välittömästi.
Jokin on pielessä.
Hopeaturkkinen marsilainen sulki äkkiä silmänsä ja tarkisti miesten ja Charleyn lähitulevaisuudet. Niissä ei näkynyt mitään kummallista, joten seuraavaksi hän tarkasti tulostaulun ja Last Chancen kohtalot.
Ei mitään. Aisha ajatteli ihmeissään. Mikä minua sitten ahdistaa?
Niin kauan kun Aisha jaksoi muistaa, hän oli saanut universumilta viestejä tulevasta, tunteiden muodossa. Ahdistusta ja pelkoa aiheutui asioista, jotka tulisivat vaikuttamaan hänen ympäristöönsä negatiivisella tavalla ja vastaavasti iloa ja onnea asioista jotka vaikuttivat siihen positiivisesti. Ja mitä lähempänä nykyhetkeä tapahtuma sijaitsi, sitä vahvempana tunne esiintyi.
Näin oli ollut aina. Jopa silloin, kun hän ei ollut pystynyt konkreettisesti katsomaan mikä tunteenaiheuttava tapahtuma oli. Aisha oli siis saanut koko elämänsä ajan opetella tunnistamaan tunteiden eri sävyjä ja päättelemään mitä ne tarkoittivat tulevan kannalta
Viimeisimmästä ahdistusaallosta hän oli kyennyt poimimaan seuraavat asiat; Tapahtuma ei ollut kaukana. Se vaikuttaisi vahvasti hänen onnellisuuteensa, sekä todennäköisesti myös muiden. Ja mitä todennäköisimmin hän tunsi paikan ja/tai aiheuttajan, johon tapahtuma keskittyi.
Aisha pohti, kenen tulevaisuuteen hänen kannattaisi keskittää energiansa, ongelman löytämiseksi, kun yhtäkkiä hänellä välähti.
Limburger!
Plutolaismiehellä oli lähes dominoiva asema hiirimiesten tulevaisuudessa esiintyvissä negatiivisissa tapahtumissa. Vilkaisemalla siis Limburgerin tornia, Aisha saisi varmasti selville jotain.
Marsilaisneito veti muutaman syvän hengenvedon, ennen kuin antoi itsensä upota jälleen tulevaan.

Lawrence Limburger seisoi toimistonsa kristallin kirkkaan ikkunan edessä ja katseli alas kaupunkiin. Huoneessa leijaili vielä vieno tuoreenmaalin haju.
Tämä oli plutolaisen ensimmäinen aamu ”uudessa” tornissaan, tai oikeastaan tornissa numero seitsemänkymmentä seitsemän.
Hän oli juuri ollut puhelimessa ylipäällikön kanssa, joka oli syystä tai toisesta ollut huomattavasti kiukkuisempi, kuin yleensä. Kalamies oli jopa vihoissaan unohtanut videopuhelun alusta perinteisen plutolaistervehdyksen, ruvennut vain huutamaan heti linjan avauduttua.
” Osaatko sinä turskanturjake tehdä yhtään mitään oikein?! Pluton hallitus syytää sinuun laarikaupalla rahaa ja vastalahjaksi se saa sinulta vain tyhjiä lupauksia ja pettymyksiä! Vannon, että jos uskallat näyttää naamaasi tämän vuoden valtiopäivillä, ilman tuottoisaa toimitusta, kiskon kidukset irti kaulastasi ja syötän ne sitten sinulle!”
Limburger vavahti ajatellessaan kaikkia niitä uhkauksia joita oli puolentunnin pituisen puhelun aikana saanut.
Ylipäällikkö Camembert ei pihtaillut ruumiillisten uhkauksien käytössä, mutta tänään plutolainen oli saanut niitä useiden epäonnistuneiden suunnitelmien edestä.
Vaarassa ei ole pelkästään rahoitukseni, ylipäällikkö tarkoitti todella mitä sanoi, Limburger ajatteli ja hieroi kaulaansa, kuin varmistaakseen kidustensa olevan yhä tallella.
Tarvitsen uuden suunnitelman. Jotakin jolla lepytän Camembertin. Mutta mikä olisi sopiva kohde?
Limburger meni työpöytänsä laatikolle ja poimi sieltä kaukosäätimen, jolla sai virrat kalatankin viereiseen seinään upotettuun näyttöön.
Ruutu välkähti kerran, ennen kuin siihen ilmestyi satelliittikuva Chicagon kartasta.
” Sen pitää olla jotain isoa. Jotain näyttävää! Jotain... Jotain!” Kalamies mutisi itsekseen. Hänen silmänsä pyyhkivät punaisia ja mustia merkkejä kartalla, jotka merkitsivät toteuttamattomia ja toteutettuja juonia.
Pikemminkin jo epäonnistuneita ja epäonnitumista odottavia, Limburger ajatteli happamasti.
” Pahka! En saa mitään onnistumaan, kun ne pärinäpuput pörräävät kimpussani! Karbunkle!” Plutolainen karjaisi.
Rimppakinttuinen tiedemies nousi erityisellä hissillään lattian pienestä aukosta ja asteli miehen vierelle.
” Korahditte, teidän ylikypsyisyytenne?”
” Ylipäällikölle on keksittävä sopiva lahjus. Ja koska viimeisin suunnitelmasi mielensiirtimen ja lentokoneen kanssa, oli täysi susi, on siis ainoastaan sopivaa, että sinä hankit lahjan, jolla lepyttelen Camembertin.” Limburger vaappui tuoliinsa ja lysähti sille, niin että sen jouset valittivat.
” Minä odotan.” Hän asetti kätensä ristiin pöydälle.
” Noh.. Niin.. Ööh...” Professori änkytti hermostuneena. Hänen silmänsä kiersivät huonetta paniikissa, hakivat ratkaisua plutolaisen pomonsa pulmaan.
Vasta kun jättipäisen miehen silmät välähtivät ikkunasta näkyvään Limburgerin museorakennukseen, Karbunkle tiesi mitä sanoa.
” Kasvitieteellinen museo.” Hän äyskähti.
” Mitä?”
” Chicagon kasvitieteellinen museo on täydellinen kohde. Sillä on yli 156 hehtaaria eläviä kasveja, yhdeksän saaren muodostamalla saarirykelmällä.” Karbunkle poimi kaukosäätimen pöydältä ja näppäili kartan näyttämään paikan josta puhui. ” Siellä on näytteitä lähes jokaisesta ekosysteemistä maapallolla.” Mies kertoi.
Hän näytti esimiehelleen useita kuvia museon kahdestakymmenestä viidestä eri näyttelypuutarhasta ja neljästä luonnollisesta elinympäristöstä, sekä vesistöistä alueiden ympärillä. ” Se on siis vähän niin kuin pieni näytelautanen siitä, mitä Maa voikaan tarjota.”
Limburger mittaili kuvia kiinnostuneena.
Kyllä! Juuri tämä se on!
” Vaikuttaa sopivalta.” Hän virnisti. ” Mutta valitettavasti, ihmiset huomaavat jos vain vien sen.” Limburger jatkoi.
” Ei pelkoa, teidän hortonomisuutenne, Tiedän juuri kenet tarvitsemme jotta saamme ihmiset luopumaan tarhasta.” Ilkeä virne kasvoillaan Karbunkle palasi hissillä alas laboratorioonsa plutolaismiehen kanssa.
Laboratoriossa hän meni suoraan käsin pyöritettävän korttipidikkeen luo, josta hän löytäisi kaipaamansa superkonnan yhteystiedot. Löydettyään oikean lapun hän hilpaisi siirtimen luo.
Karbunkle upotti kontaktikortin sille tarkoitettuun loveen hallintapaneelissa ja käänsi siirtimen aktivoivaa kahvaa.
Laitteeseen syttyivät kirkkaat valot. Se sähisi, räiskyi ja puhisi, ennen kuin lopulta avasi portaalin.
” Saanko esitellä; Toxinia Naturalica!” Tiedemies ilmoitti ylpeänä.
Siirtimen sisältä astui ryppyreunaiseen toppiin ja repaleisista kankaanpalasista koottuun hameeseen pukeutunut vihreäihoinen nainen. Hänellä oli kasvoillaan puinen maski, jonka pintaan oli kaiverrettu viivoja ja kiekuroita kasvonpiirteiksi. Silmien rei’istä pilkistivät vain hehkuvan vihreät, rinkulan muotoiset iirikset. Kaulallaan naisella oli raskaan näköinen kaulakoru, täynnä höyheniä, mustuneita hampaita, kivenpalasia ja puisia helmiä. Samoja esineitä löytyi leveältä nahkavyöltä hänen vyötäröllään, koruista ympäri naisen kehoa ja paksuiksi rastoiksi huovutetuista hiuksista.
Limburger irvisti kevyesti, kun siirtimestä laskeutunut nainen siirtyi hieman ja hänen paljaat jalkansa jättivät välittömästi likaiset jäljet laboratorion puhtaaseen lattiaan.
” Karbunkle, mistä sinä löysit tämän höyhenmuotiin hurahtaneen hupakon?” Hän sihahti.
” Hän ei ole hupakko, teidän arvostelukykyisyytenne, vaan dreogeijalainen dryadi.” Professori sihahti takaisin.
” Vai dryadi...” Limburger hieroi miettiväisenä leukaansa.
Vihreä nainen oli kiinnittänyt huomionsa Karbunklen luomaan Fred mutanttiin. Hän veteli, tökki ja pisteli pienen sekaeliön kehoa ympäriinsä, sen kiherrellessä innoissaan.
” Ou jee beibi, tää tekee gutaa!” Fred ilakoi, kun Toxia kehotti jalkaansa alas laskeutunutta kultasuomuista käärmettä kietoutumaan mutantin ympärille.
” Päätä hänen kärsimyksensä, Vipera.” Hän sanoi käärmeelle.
Vipera sähähti vastaukseksi, ja rupesi puristamaan mutantin luurankoa kasaan.
” Eijeijei!! Mitä sinä teet?!” Karbunkle kiljahti.
Hän kiirehti luomuksensa rinnalle, mutta perääntyi, kun käärme paljasti terävät kulmahampaansa varoitukseksi.
” Lopetan hänen tuskansa. Kuka ikinä hänet herättikään eloon, ei tiennyt laisinkaan mitä teki.” Toxia ilmoitti tohtorille, ennen kuin käänsi katseensa takaisin lemmikkiinsä ja siniseksi muuttuneeseen Frediin. ” Älä pyristele vastaan, pikku kalmoseni. Palautan sinut multaan, tuota pikaa!”
Nainen kurotti yhteen vyöllä roikkuvista pussukoistaan. Hän veti esille pienen mustan pullon, joka päästi ilmoille tummavihreän myrkkypilven, hänen korkatessaan sen.
Vipera päästi tajunsa menettäneen mutantin puristuksestaan ja palasi emäntänsä jalan ympärille.
Toxia otti askeleen lähemmäs, kaataakseen pullon sisällön ruumiin päälle, kun Limburger päätti mennä väliin.
” Krhm, parahin dryadiseni. Vaikka arvostankin ajatustasi hankkiutua eroon tuosta tarpeettomasta toopesta, tohtori Karbunkle käyttää häntä kokeisiinsa ja siksi pyydänkin sinua säästämään mutantin.” Hän sanoi.
” Päästäksemme työtehtävääsi, oletan että luit Karbunklen selvityksen?”
Toxia piilotti pullon takaisin vyöhönsä, ennen kuin kääntyi keskustelemaan raskasruhoisen plutolaisen kanssa.
” Kyllä. Tahdot minun valloittavan joitain puutarhoja. Se onnistuu kyllä.”
” Loistavaa!”
” Mutta.” Nainen nosti vihreän sormensa pystyyn.
Limburgerin suupielet kääntyivät alaspäin.
” Mutta?”
Toxia ei ollut huomaavinaankaan miehen ärtymystä.
” Rikkiruohoni vaativat tietynlaisia oloja.” Hän selitti.
” Kuten?” Kalamies kohotti toista kulmaansa.
” Hämärää, runsaasti sulfarinoitua vettä ja elinvoimaista maaperää. En siis saata aloittaa työskentelyä, ennen kuin aurinko on antanut viimeiset säteensä ja olen saanut käsiini tarpeeksi matalahkon vesialueen, rikkihappoa, elohopeaa, tervaa, sekä oksan Cinnamomum zeylanicumia.” Nainen luetteli.
” Vesialueen löytäminen ei ainakaan ole ongelma.” Toxia ja Limburger käänsivät katseensa Karbunkleen, joka parhaillaan koitti elvyttää mutanttiaan.
”Aivan museon vieressä ovat Skokie laguunit. Voit kasvattaa kasvisi siellä, ennen kun siirryt museon kimppuun.”
Nainen mietti hetken, mutta nyökkäsi sitten niin, että eri vihreiden ja ruskeiden sävyiset rastat pompahtivat.
” Teen siis niin.” Toxia totesi, enemmän itsekseen, kuin muille.
” Greasepit ja hanttapulit, vievät sinut sinne illan hämärtyessä. Tarvitset tukijoukkoja tuholaistorjuntaan.” Kalamies viittasi laboratorion oville, jotka auetessaan paljastivat joukon nahkaliiveihin pukeutuneita miehiä ja valtavan öljyisiin henkselihousuihin ja punaiseen lippalakkiin pukeutuneen miehen.
” Älkää olko huolissanne, herra Limburger. Yksikään rikkiruohojani nakertamaan erehtynyt hiiri ei vikise enää.” Toxia sanoi omahyväisellä äänellä.
Maski peitti hänen kasvonsa, mutta vihreät iirikset kapenivat siihen malliin, että hänen virneensä ulottui varmasti hiusten alla piilossa oleviin korviin saakka.

” Muistakaa sitten; hydrosuojat tulee kytkeä pois, ennen kun aktivoitte sukellustoiminnon.” Charley teroitti malttamattomana odottaville mieshiirille. ” Ja kun tahdotte takasin pintaan-”
” Täytyy eka saada eturengas pinnan yläpuolelle ja sitten vasta kytkeä suojat takasin päälle. Joojoo, tajuttiin jo!” Vinnie huokasi.
” Tää on tärkeetä, Vinnie! Jos aktivoit suojat liian aikasin, turbiini menee oikosulkuun ja sä uppoot ku marsilainen moottoripää. Joka. Ei. Noudattanu. Ohjeita.” Ihmisnainen tökki etusormellaan valkoisen hiiren kypärän visiiriä.
” Sama koskee teitä!” Charley kääntyi osoittelemaan harmaata ja kultaista hiirtä.
” Tiiän, kuinka huonosti te yleensä kuuntelette mun varotuksia tai mua ylipäätään-” Naisen huulilta karkasi huokaus. ” -Mut JOS jotain käy, teidän prätkät saattaa jäädä ikuisesti hengaamaan kalojen kaa. Joten ei hölmöilyä!”
” Vain puhtaisiin vesiin, ei kahtasataa metriä syvemmälle tai vesikasvien lähelle, pintaan heti jos vauhti alkaa hyytyy, maalla tai pinnalla käytävä mieluiten kerran puolessa tunnissa… ” Throttle luetteli. ” Oliks viel jotain muuta?”
” Eikai.” Punatukkainen ihminen naputti leukaansa miettiessään ” Paitsi, että!”
Lähtöön valmistautuneet miehet pysähtyivät niille sijoilleen.
” Saatte tehä mulle yhen vastapalveluksen.” Hän sanoi.
” Toki, Charley-neiti.” Modo sanoi heti.
” Mitä vaan.” Throttle lupasi.
Ihmisnainen virnisti itsekseen. Hän tiesi jo valmiiksi, miten miehet reagoisivat, kun he kuulisivat mitä hän halusi.
” Viekää Aisha käymään kasvitieteellisessä museossa.”
Hiiret vilkaisivat kauhistuneina toisiinsa, jolloin naisen virne syveni.
Mää tiesiiiin.
Mieskolmikon johtaja yskähti.
” Ööh, Charley, kun mä sanoin mitä vaan, nii mä en tarkottanu niiku.. mitä vaan.”
” Ahaa..” Charley risti kätensä rinnalleen huvittuneena.
” Joo ei nyt pahalla, mut horsmien historia ei oikeen säväytä.” Modo sanoi anteeksipyytävä hymy kasvoillan, muiden miesten nyökytellessä mukana.
” Puhumattakaan siitä et tämmösen aurinkosen päivän uhraaminen johonki homeiseen museoon on paitsi hullua, mut myös vastoin prätkähiirien tyyliä.” Vinnie komppasi.
Ei oo mitään miesegoa herkempää, Charley pyöritteli silmiään.
” Relatkaa. En mä koskaan sanonu, et teijänki pitäs mennä. Kuhan viette Aishan sinne, velka on kuitattu.” Hän hymyili miesten helpottuneille ilmeille.
” Siinä vieressä on rykelmä laguuneja ja joki, joissa voitte harjotella sukellustoiminnon käyttöä, ilman hukkumisvaaraa. Viette siis Aishan museoon ja tuotte takasin, ku ootte tarpeeks pulikoinu. Sovittu?”
Hiiret vilkaisivat nopeasti toisiaan, ennen kuin nyökäyttivät.
” Sovittu.”

” Tästä ei siis niin sovittu!” Vinnie tuhahti vihaisena ja kumartui pois matalalla riippuvien puunoksien tieltä.
Hiirikolmikko oli päätynyt samoamaan kasvitieteellisen museon flooraa pursuavia puutarhoja, kun hiirineito ei ollutkaan ilmestynyt sovittuun tapaamispaikkaan. He olivat odottaneet museon parkkipaikan läheisen ison tammen luona lähes tunnin ja kun Aishasta ei ollut näkynyt jälkeäkään, he olivat päättäneet lähteä etsimään.
Ilta alkoi jo hämärtyä. Ihmiset katosivat auringon mukana ja museon sisätilat sulkivat ovensa.
” Ehkä meijän ei ois kannattanu lähtee kohtaamispaikalta. Aisha-neiti kuvittelee vielä, et me ollaan jätetty se tänne.” Modo totesi ja huitaisi hieman kasvustoa tieltään.
” Eikä. Se tietää, et Charley ajelis meiltä karvat, jos hylättäis se!” Valkea hiiri sanoi. ” Musta meidän pitäs hajaantua.”
Harmaa jättiläinen ja valkoinen hurjapää kääntyivät kolmannen hiiren puoleen. Päätös jatkosta oli hänen.
” Mä oon samaa mieltä Modon kanssa. Käännytään takasin ja odotetaan siellä missä sovittiin.” Throttle päätti.
Kolmikko kääntyi kannoillaan ja lähti palaamaan takaisin prätkilleen. He olivat juuri poistuneet vesiputouspuutarhasta, kun he näkivät vaaleatukkaisen hiirineidon vaeltavan kohti pienempää saarta, jolla japanilaistyylinen puutarha sijaitsi.
” AISHA!” Modo huusi saadakseen naisen huomion.
Aisha ei kuitenkaan pysähtynyt, vaan jatkoi onnellisen tietämättömänä matkaa.
Miehet lähtivät hölkkäämään tätä kiinni ja huusivat naista aina silloin tällöin nimeltä, mutta hän ei vaikuttanut kuulevan.
Asfaltoitu tie kaarsi saaren luonnollisen muodon mukana ja hieman japanilaiseen puutarhaan vievän sillan jälkeen Aisha katosi näkyvistä.
” Mihin hän meni?” Modo ihmetteli.
Miehet kiihdyttivät tahtia, jotta pääsisivät kaarrokseen nopeammin. Puut vähenivät ja vaihtuivat matalampaan pensaikkoon, mitä lähemmäs reunaa he pääsivät. Pian edessä ei ollut kuin laakeaa aukeaa ja saarien välistä virtaava joki. Heidän olisi siis pitänyt pystyä paikallistamaan marsilaisnainen, mutta tätä ei näkynyt missään.
” Se teki Houdinit.” Vinnie totesi ihmeissään.
Huoli valtasi harmaan hiiren mielen, kun Throttlekin näytti täysin pölmistyneeltä.
Nyt kyllä joku koittaa peitellä korttejaan… Hiirimies ajatteli epäillen.
Ensin Aisha oli jättänyt tulematta sovittuna aikana paikalle, sitten hän ei muka kuullut heitä, vaikka he olivat olleet korkeintaan parinsadan metrin päässä toisistaan, samalla tiellä ja nyt hän vain katosi savuna ilmaan, juuri kun he olivat alkaneet saavuttaa tätä.
Tässä on nyt jotain mätää. Kaiken järjen mukaan Aishan pitäs olla tossa! Ainut selitys on, että se poikkes polulta ja lähti oikasemaan… Throttle loi katseen viimeisiin puihin tien oikealla laidalla. Jos hiirinainen oli todella päättänyt kulkea omia teitään, hänen oli täytynyt tehdä se viimeistään siinä, jotteivat he olisi nähneet hänen tekevän niin.
Mut jos se lähti tohon suuntaan, se liikkuu vaan kauemmas missä ei sit taaskaan oo mitään järkeä.
” Mitä mietit, veikka?” Vinnie kysyi kiinnostuneena.
” Et mennään takasi vesiputouksille.” Kolmikon johtaja sanoi.
” Mut Aisha-neiti meni tohon suuntaan?” Modo osoitti eteenpäin kummastuneena.
” Ehkä, mut-” Throttle ei saanut lopettaa lausettaan, kun he kuulivat yhtäkkiä viereisen pensaikon kahisevan.
Miehet puristivat kätensä nopeasti tiukoiksi nyrkeiksi, valmiina tappelemaan.
” Aisha?” He hämmästyivät, kun hiirineito astui puskista helmaansa suoristellen.
Naisen koko keho nytkähti järkytyksestä.
” Hui!” Aisha painoi kämmenensä pelästyneen sydämensä päälle. ” Kauheata kun minä pelästyin! Luulin, että meidän piti tavata sen tammen luona.” Hän nauroi yhä hieman järkyttyneenä.
” Niin meki luultiin.” Vinnie tuhahti ja risti kädet puuskaan.
” Älkää vaan sanoko… Olen myöhässä, eikö niin?” Hiirineito parahti.
Miehet kunnioittivat Aishan pyyntöä, eivätkä sanoneet mitään, mutta heidän ilmeensä kertoivat naiselle kaiken oleellisen.
” Voi ei! Anteeksi ihan kamalasti! Olin jo tulossa sinne, mutta sitten luonto kutsui sen verran kovin, että minun oli pakko yrittää etsiä naistenhuone.” Hopeaturkkinen marsilainen selitti kevyesti punastuen.
Hiirimiehet siirsivät katseensa puihin välittömästi kuullessaan syyn naisen myöhästymiselle ja yskäisivät jopa muutaman kerran peittääkseen kiusaantuneisuutensa.
” Krhm, ei se mitään. Pääasia, että kaikki on hyvin.” Throttle sanoi sitten. Hän erehtyi vielä vilkaisemaan Aishaa, ennen kuin käännähti kannoillaan.
” Mennääs sitten.”
Nelikko käveli ruusu- ja perintötarhaksi nimettyjen alueiden läpi sillalle, josta pääsi uloskäynneille.
Moottoripyörien luona, Modo kalasti pyöränsä säilytystilasta varakypärän ja piteli sitä kärsivällisesti sen aikaa kun Aisha solmi korviensa ja antenniensa peittona olleen huivin boleroksi. Nainen ujutti kypärän varovasti päänsä yli ja istui sitten harmaan hiiren avustamana Lil’Hossin kyytiin. Aisha kietoi kätensä varovaisesti miehen vyötärön ympärille.
” Kaikki hyvin, Aisha-neiti?” Marsilaismies kysyi, tuntiessaan kuinka apaattisesti hiirineito piteli hänestä.
” Olisin voinut vaikka vannoa… ” Aisha mutisi hiljaa mietteissään.
” Mitä?” Modo käänsi hieman päätään kuullakseen paremmin.
” Ei mitään.”
Harmaalla hiirellä ei ollut aikaa jatkokysymyksiin, sillä Vinnie ja Throttle jyräyttivät pyöränsä käyntiin ja odottivat hänen tekevän samoin.
Hiiret ajoivat pitkän tien päätyyn ja kaarsivat risteyksestä vasemmalle. He kulkivat jonkun matkaa suoraan, kunnes tuli aika kääntyä risteyksestä Skokie Highwaylle.
Moottoritien vastakkaisella reunalla siinsivät aluksi kasvitieteelliset puutarhat ja sitten laguunit, joiden luona marsilaismiehet olivat testanneet pyöriensä uutta sukellustoimintoa.
Aaltoturbiinin ansiosta, ei ollut enää mitään ympäristöä, jossa he eivät saattaneet ajaa. Maalla, merellä tai ilmassa; heidän prätkänsä selviäisivät missä tahansa. Mikä tarkoitti sitä, että nyt oli enää ajan kysymys, milloin Limburger jäisi viimeinkin heidän haaviinsa.
Ja sitten me päästään kotiin.
Ajatus rakkaasta punaisesta planeetastaan, oli Modolle ja hänen veljilleen äärimäisen katkeransuloinen. Mars oli koti. Siellä olivat heidän ”oikeat” elämänsä. Hiiret, jotka odottivat mieshiirten paluuta.
Elämä Telluksella oli aina tuntunut yhdeltä pitkältä lomamatkalta. Sivujuonelta, jonka oli tarkoitus täyttää muuten tyhjä kohta miesten elämässä.
Pakkolaskun jälkeen, he olivat käyneet läpi avaruusaluksensa jäänteitä yhdessä Charleyn kanssa. He olivat tehneet suunnitelman sen korjaamiseksi, mutta ajan kuluessa hiiret olivat kiintyneet ihmisystäväänsä entisestään ja naisen turvallisuuden varmistamisesta tuli enemmän, kuin pelkkä selviytymisen edellytys. Ja mitä enemmän he rakastuivat Charleyyn, sitä syvemmin heitä säälitti koko ihmiskunnan kohtalo.
Telluksen hallinnolla ei ollut mitään käsitystä planeettansa ulkopuolisesta elämästä. Heidän teknologiansa oli suorastaan alkeellista ja sotilaallinen valmius avaruustaisteluun olematonta.
Minkälaisia sankareita he muka olisivat olleet, jos he olisivat vain jättäneet heitä auttaneen naisen ja tämän kansan ahneen muukalaisrodun tapettavaksi?
Ei, kun Throttle oli (Vinnien ja Modon yllätykseksi) ehdottanut jäämistä, kumpikaan hiirimiehistä ei ollut epäröinyt hetkeäkään. Oli heidän velvollisuutensa huolehtia, ettei heidän ystävänsä koti kokisi samaa katastrofaalista kohtaloa, kuin heidän omansa.
” Modo!”
Mieshiiri hätkähti takaisin todellisuuteen, kun hiirineito kiskaisi häntä rintapanssarista.
” Katso tuonne! Se on Greasepit!” Aisha sanoi äänellä joka kuulosti lähes iloiselta.
Modo tähysti naisen osoittamaan suuntaan.
Ja tosiaan öljyinen mies hännystelijöineen olivat vastaantulevien kaistalla, matkalla ties minne.
Hiirimies ajoi äkkiä veljiensä rinnalle.
” Jou, veikat. Näittekö teki ton?”
” Ei voitu olla näkemättäkää. ” Vinnie naurahti. ” Taitaa pimeä pelottaa pikku-Greasyä. Aika hevit turvajoukot.”
” Turhan monta kädestä pitelijää yhtä mörköä varten.” Throttle pudisti päätään. ” Ei ei, kyllä tässä on jotain isompaa meneillään.”
” Joo. Turhan myöhästä uimakoulullekaan, eli Limburger on varmaan iskenyt limaset kyntensä laguuneihin.” Modo totesi, kun näki konnaryhmän ryhmittyvän moottoritieltä poistuvien kaistalle.
” Parasta mennä ohjaamaan eksynyt lampaamme takasi sänkyyn. Vai mitä tuumitte?” Valkea hiiri virnisti ja veti esille laserpistoolinsa.
Miehet vastasivat kolmannen virneeseen ja heti ensimmäisen tilaisuuden tullessa hyppäsivät prätkineen vastaantulevien puolelle.

Jo kaukaa hiiret näkivät Limburgerin konnien pysähtyneen piknikalueen tuntumaan.
He jäivät itse hieman kauemmas, tarkkailemaan tilannetta.
” Jää sä tähän, Aisha-neiti. Ja koita pysyä poissa näkyvistä.” Modo neuvoi.
Aisha nyökkäsi hymyillen ja sukelsi metsän sekaan. Parissa sekunnissa nainen oli kadonnut kokonaan.
Harmaa hiiri nyökäytti tyytyväisenä ja liittyi sitten aseveljiensä seuraan.
” Mitä näkyy? Hän kysyi kolmikon johtajalta, joka tiiraili konnien puuhia kypärässään olevan kaukonäkötoiminnon avulla.
” Jotain soppaa ne siellä keittelee.” Throttle vastasi. ” Ja aineksista päätellen, ei mitään kovin luonnonmukasta.”
Hiiret seurasivat, kuinka nahkaliiviset miehet kuljettivat pareittain raskaannäköisiä, varoitusmerkein koristeltuja tynnyreitä kohti suurta nuotiota, jonka päällä keikkui epäilyttävästi metallista paljua muistuttava esine.
Konnien työtä valvoi Greasepit, vierellään nainen, joka näytti siltä, kuin olisi juuri kömpinyt maalle laguunien syövereistä.
” Joko Greasepit on vihdoin löytäny rinnalleen naisen, jonka käsitys henkilökohtasesta hygieniasta on sama tai sitte Limburger on palkannu ittelleen pääsiäisnoidan floridalaisen serkun.” Vinnie tokaisi, silmäillessään vihreäihoisen naisen boheemia olemusta.
” Todennäkösesti jälkimmäinen. Ei tää vielä niin hullu maailma oo.” Modo sanoi ja keskitti hänkin katseensa plutolaiskonnan uuteen kätyriin.
Villihiuksinen nainen nousi kivelle nuotion vierellä ja huitoi ohjeita tynnyreitä kantaville miehille. Pian suurimman osan sisältö kiehui paljussa. Siitä nousevat raskaat kellertävät höyryt saivat tynnyreitä tyhjentävät konnat kääntämään kasvonsa poispäin ja yskimään raskaasti.
” Mitä ikinä ne tuolla keittääkään kasaan, ei saa lähteä kattilasta.” Throttle päätti.
” On aika laittaa – HANAT AUKI!” Miehet huudahtivat yhteen äänen, ennen kuin kaasuttivat kohti konnajoukkoa myrkkypadan äärellä.

Toxia heitti valtavan kanelitangon kädestään paksun mustan liejun sekaan. Se hajosi nesteen joukkoon hitaasti sihisten.
” Mmmhm.” Dryadi tuoksutti keitostaan tyytyväisenä.
Rikin katku oli hyvin voimakas ja makukin inhottavan pistävä. Jos sitä ei peittänyt millään, synkkäsiemenet eivät tahtoneet kasvaa rikkiruohoiksi.
” Vipera.” Toxia kutsui lemmikkikäärmettään.
Kultasuomuinen lisko pisti päänsä esiin hameen kerrosten välistä ja luikerteli sihisten naisen keskivartaloa ylös, ennen kuin kietoi itsensä tämän vasemman käden ympärille.
” Ole kiltti ja pidä jyrsijät loitolla vedestä. Rikkiruohoilla on niin heikot juuret ja hiirillä huolestuttavan terävät hampaat.” Hän pyysi.
Vipera työnsi pitkän kaksihaaraisen kielensä ulos ja päästi matalan sihinän.
” Kiitos.”
Toxia astui alas kiveltä. Hän kurkotti yhteen vyönsä pusseista ja ojensi sitten poimimansa kasvinpalasen käärmeelle. Vipera nielaisi sen yhtenä suupalana. Sen jälkeen nainen laski kätensä, jotta ohutrunkoinen matelija pääsi matelemaan veteen.
” Ööh, hei noita-neiti, joko kohta on valmista?” Greasepit kurkotti paljun reunan yli nähdäkseen kunnolla poreilevan liemen.
” Kuinka monta kertaa se pitää sanoa?! Minä. En. Ole. NOITA!” Toxia jyrähti ja jysäytti nyrkillään paljun reunaa. ” Olen dreogeijalainen dryadi, kaiken toksiinisenluonnon hengetär ja biohasardisten kasvien äiti. Ja jollet pian paina sitä rasvaiseen kalloosi, käytän sinun elinvoimasi rikkiruohojeni lannoittamiseen!” Nainen sihisi myrkyllisesti.
” Deokeijolainen tyranni?” Mies raapi päätään vaikeille kirjainyhdistelmille.
Toxia huokasi raskaasti.
Sama se, mikä Limburgerin surkea ykkösmies kuvitteli hänen olevan. Kunhan ei ainakaan noita.
Nainen nappasi pitkän kaulakorunsa käteensä, ja käytti yhtä siinä roikkuvista hampaista viiltääkseen pienen viillon kämmeneensä. Sitten hän puristi kämmenensä nyrkkiin niin lujaa kuin jaksoi, kunnes pieni lilan värinen veripisara tippui liejun sekaan.
Kiehuva aine muodosti pinnalleen valtavan kuplan. Sen puhjetessa, Toxia virnisti.
” Se on valmista!” Hän hihkaisi. ” Vedetään se veteen!”
” Siinäs kuulitte karjut! Töihin siitä!” Greasepit huusi konnajoukolleen.
Paljuun kiinnitettiin koukut pitkillä ketjuhännillä, jonka jälkeen hanttapulit rupesivat ähisten kiskomaan sitä lähemmäs laguunin reunaa.
” Hyvä hyvä, vielä vähän!” Mies kannusti.
Palju liukui ruohikolla vaivattomasti, kunnes se törmäsi reunalla kahteen lohkareeseen ja rupesi kallistumaan. Osa miehistä siirtyi veteen kiskomaan, kun toiset vetivät käteensä paksut hanskat, jotta voisivat työntää paljua sen tulikuumasta pohjasta. Hitaasti se kallistui ja lopulta keikahti.
Musta mönjä oli vasta alkanut valua sihisten laguunin viileään veteen, kun yhtäkkiä kolme kiintokoukkua ilmestyivät kiskaisemaan paljun takaisin pystyasentoon.
” Ai sori, teitä ei muistettukaan informoida – ongelmajätelaitos on nykyään toisaalla.” Vinnie sanoi.
” Mut ei se mitää. Me osotetaa mielellämme oikee osote. Niin teille, ku teijän kyseenalaistettaville kokkauskokeiluille.” Modo jatkoi virnistäen.
Toxia, Greasepit ja hanttapulit kerkesivät juuri loikkaamaan sivuun, kun hiirikolmikko vetäisi paljun sisältöineen mukaansa.
” Kimppuun karjut!” Greasepit mesosi.
Dryadi jäi paikalleen seisomaan, miesten kiiruhtaessa ajokeidensa luokse.
” VIPERA!” Hän kiljaisi.
Veden pinta värähteli varovaisesti ja hajosi sitten pärskähtäen. Useita kymmeniä metrejä kasvanut käärme nousi maalle terävät kulmahampaat uhkaavasti paljastettuina.
” Ruoka-aika.” Toxia sanoi lemmikilleen.
Salamana käärme ampaisi hiirten perään.
Nainen seurasi Viperan menoa hetken ja repäisi sitten hameestaan palan.
Kaikki pitää aina tehdä itse, hän ajatteli kyllästyneenä.

” Noita-ystävämme taitaaki olla Australiasta.” Vinnie sanoi nähdessään jättikokoisen matelijan luikerteleva heitä kohti.
Hiirimiehet väänsivät lisää kaasua, mutta eläin saavutti silti metri metriltä.
” Koukut irti! Pitää hankkiutua tosta lierosta eroon ensin ja hoidella sitten vasta Kirke keitoksineen!”
Throttlen käskystä, hiiret irrottivat koukut. Palju liukui muutaman metrin matkan nurmikolla, ennen kuin törmäsi kovalla voimalla kahteen jykevärunkoiseen mäntyyn.
Hiirimiehet muuttivat äkkiä suuntaa takaisin päin ja painoivat ohi, aivan kultaisen käärmeen vierestä. Eläin yritti kääntyä heti heidän peräänsä, mutta sen iso koko ja metsän pusikkoinen raja estivät sitä tekemästä niin. Käärme sähisi vihaisesti hiirten perään.
Vaara ei kuitenkaan ollut ohi sillä heti käärmeen toisella puolen heitä odottelivat Greasepit konnineen.
” Näitä onki tänään vähän enempi.” Modo totesi väistäessään aluksi oikealta tulevaa lasersädettä ja sitten suoraan kohti tullutta hanttapulia.
” Okei veikat, aika harventaa sillin rivejä. Hajota ja hallitse, kuvio kaheksan!” Throttle kajautti.
Hiirimiehet hajaantuivat jokainen omaan suuntaansa.
Vinnie kiri yhden konnan kiinni. Hän oli aikomuksissaan heittää hiirikranaatin kuskille, kun huomasi sivupeilistään, toisen karjun joka lähestyi heitä kovaa vauhtia. Mies hyrähti innoissaan uudesta ideastaan. Hieman ennen kuin toinen mies oli hänen kohdallaan, valkoinen marsilainen iski jarrut pohjaan. Hanttapuli iskeytyi kovaa ja voimalla, suoraan toisen kylkeen, saaden molemmat ajoneuvot kiepsahtamaan ympäri ja törmäämään toisiinsa uudelleen.
” Ollaan aika kaukana törmäilyradalta, kaiffat.” Vinnie nauroi ja viskasi sitten kranaattinsa kolhiintuneiden ajoneuvojen sekaan. Nahkaliivilliset miehet pakenivat kauhunsekaisin huudoin liekkimeren ääreltä.
Modo oli saanut vihaisen Viperan peräänsä. Käärme luikerteli kokoonsa nähden huimaa vauhtia, pysytelleen kokoajan hännän mitan päässä Lil’hossin takarenkaasta. Aina kun harmaa hiiri koitti kääntyä taaksepäin ja tulittaa kultasuomuista oliota, Limburgerin konna kaahasi hänen eteensä ja hän joutui väistämään.
Kun Modo joutui jälleen päästämään käärmeen tähtäimestään ja kaartamaan harmissaan tiukan oikean, hän huomasi jotain. Viperan massiivinen ruumis ei ollut haitaksi pelkästään käärmeelle itselleen, vaan myös ympärillä pörrääville hanttapuleille. Jokaisen kerran, kun hän joutui kääntymään, käärme pyyhkäisi ruumiillaan häntä kohti tulevat vastustajat pois.
” Aika lähteä kierrokselle!” Harmaa jättiläinen virnisti.
Mieshiiri ohjasi Viperan paimentamaan ryhmän nahkaliivimiehiä lähelle rantaa ja kävi sitten kääntymässä ympäri, jotta käärmeen keskivartalo tönäisi konnat ajokkeineen veteen.
” Liukas veto, veikka.” Throttle kehaisi.
Kultainen hiiri läiskäytti harmaan jättiläisen kanssa ylävitoset mennessään ohi.
Throttle tulitti edessä ajavien konnien renkaiden vierustaa saadakseen nämäkin kääntymään rannan suuntaan. Modo ja jättiläiskäärme hoitaisivat loput.
Kolmikon johtaja kääntyi etsimään Greasepitiä, kun hänen silmänsä osuivat paljun luona hääräilevään naiseen.
” Tuuhan alas sieltä, ennen ku sattuu.” Throttle kehotti, samalla kun kohotti laserpistoolinsa piipun osoittamaan Toxiaa lapaluiden väliin.
Dryadi vilkaisi hieman takaviistoon, mutta käänsi sitten katseensa takaisin puuhiinsa.
” Valitan. Minulla on tässä hieman kiire. Synkkäsiemenet eivät idä aivan pimeässä ja aurinko laskee aivan pian.”
Mieshiiren huulilta pääsi epäuskoinen naurahdus.
” Leidi, sulla taitaa kasvaa horsmaa korvissa jo niin pahasti että näköäki haittaa.”
Hitaasti Toxia kääntyi. Hän piteli toisessa kädessään pientä nyyttiä ja toista hän puristi nyrkkiin.
” Voin vakuuttaa sinulle, että korvani ovat kasvivapaat. Toisinkuin sinun tulevat olemaan.” Nainen sanoi.
Siinä samassa liukas käsipari vangitsi kultaturkkisen hiiren. Throttle ei ehtinyt juuri pyristellä, kun Toxia otti nopean askeleen lähemmäs, painoi nyrkkiin puristetun kätensä etusormella hiiren kypärän visiirin pois päältä ja puhalsi sitten nyrkin sisällä olleen jauheen miehen naamalle.
Throttlen ei tarvinnut edes vetää syvään henkeä saadakseen pöllyävää ainetta kaikkialle hengitysteihinsä. Jauhe tuntui etsivän hänen keuhkoihinsa menevät ilmavirrat ja hakeutuvan niihin itse. Mieshiiri koitti yskiä ärsyttävää pulveria pois, mutta se tarttui kasvojen turkkiin. Siitä lähtevä voimakas haju, poltteli sieraimia ja sai pään pyörälle.
Pikkuhiljaa väkevä löyhkä imi hänen tajuntaansa syvemmälle ja syvemmälle tiedottomuuteen.
Toxia virnisti maskinsa alla, kun näki hiirimiehen kehon menevän veltoksi Greasepitin käsivarsilla.
” Hänestä tulee mahtavaa lannoitetta.” Hän nappasi tyytyväisenä otteen kultaturkkisen hiiren leuasta ja käänteli tämän päätä muutaman kerran puolelta toiselle.
” Niin täynnä elinvoimaa!” Toxia kihersi tyytyväisenä.
Öljyn peittämä mies seurasi kummissaan vihreäihoisen naisen ihaillessa saalistaan.
” Voit laskea hänet nyt. Rikkiruohot löytävät kyllä itse ravintonsa.” Toxia sanoi.
Greasepit päästi otteensa, jolloin Throttlen keho lysähti maahan.

Aisha katseli kauempaa, kuinka räsyiseen hameeseen ja paitaan pukeutunut nainen ja valtava mustaa rasvaa tihkuva mies hylkäsivät avuttomana maassa makaavan mieshiiren ja lähtivät kohti vesirajaa.
” Throttle!” Hän parkaisi hiljaa itsekseen.
Mies ei liikkunut lainkaan, eikä hiirineito kyennyt välimatkan takia näkemään nousiko ja laskiko tämän rintakaan, eli oliko hän edes elossa enää.
En voi jättää häntä noin! Mutten voi mennä tuonnekaan! Aisha jyrsi peukalonsa vartta ahdistuneena.
Hän katsahti kerran valkeaan ja harmaaseen hiireen, jotka olivat täysin uppoutuneita taisteluun. Valtava käärme pakotti Modon maalta veteen, joten loput Limburgerin konnat jäivät yksin Vinnien vastuulle.
Aisha puristi sormillaan puun karheaa kaarnaa, veti syvään henkeä ja lähti sitten juoksemaan okran värisen hiiren luo.
” Throttle! Throttle!” Hän toisti hätääntyneenä, kun viimein pääsi kumartumaan miehen ylle.
Mies ei vastannut, joten naishiiri painoi kämmenensä muutaman sentin päähän tämän kasvoilta.
Hän hengittää! Aisha henkäisi huojentuneena. Varmistaakseen, tämän olevan varmasti elossa, nainen painoi vielä sormensa miehen ranteelle.
Ja pulssikin löytyy. Aishan suupielet vetäytyivät helpottuneeseen hymyyn. Nyt vain pitäisi keksiä miten hänet saa tajuihinsa…
Ajatellessaan, hän pyyhki sormillaan varovaisesti miehen kasvoja. Kosketus poltteli kevyesti sormenpäitä ja kun Aisha nosti kätensä lähemmäs kasvojaan nähdäkseen mikä häneen koski, hän huomasi läpitunkevan hajun.
Aisha tunsi välittömästi keuhkojensa kramppaavan ja maailmalle ilmestyvän utuisen reunan. Marsilaisneito nappasi puhtaalla kädellään boleroksi sitomastaan huivista ja veti sitä kasvojensa suojaksi. Likaantuneen kätensä hän työnsi mahdollisimman kauas itsestään.
Varmaan jotain nukuttavaa jauhetta, Aisha arveli.
Hän katseli ympärilleen ja yritti löytää tavan puhdistaa jauheen. Pienen matkan päässä siintävä laguuni vaikutti ainoalta vaihtoehdolta, mutta tyttö ei mitenkään jaksaisi raahata reilusti yli sataa kiloa painavaa hiirimiestä rantaan.
Hetken tuskailun jälkeen hän teki päätöksen.
” Palaan pian.” Hän kuiskasi tiedottomalle Throttlelle.
Aisha pinkaisi juoksuun. Hän kiersi metsän kautta rantaan, jotta piknik aukealla rähinöivät konnat eivät huomaisi häntä.
Marsilaisneito potkaisi avokkaat jalastaan kiiruhtaessaan veteen. Aisha kahlasi niin syvälle, ettei hänen tarvinnut kuin hieman kumartua, jotta sai kätensä puhtaaksi. Sitten hän avasi nopeasti huivin solmun selästään ja upotti sen myös viileään veteen.
Kun huivi oli vedestä raskas, Aisha sulloi sen mytyksi syliinsä ja juoksi samaa reittiä, takaisin Throttlen luo.
Hiirinainen rutisti kaikki huivista irtoavat vedet miehen kasvoille ja pyyhki sillä sitten tämän suun ja nenän ympärykset.
Aisha kumartui hieman lähemmäs, haistaakseen oliko jauhe kokonaan poissa. Vieno tuoksu nousi yhä Throttlen turkista.
Olisi helpompaa jos saisin hänet jotenkin rantaan, hän ajatteli tuskastuneena.
Samassa hiirinainen huomasi pienen matkan päässä levottomasti pörräävän mustan moottoripyörän. Se oli selvästi ottanut tehtäväkseen suojella tajutonta isäntäänsä ja ajeli pientä ympyrää jonkin matkan päässä.
Aisha vihelsi saadakseen sen huomion.
” Tänne tyttö!” Hän huusi.
Moottoripyörä rullasi hänen viereensä.
” Koitetaanko yhdessä saada isäntäsi tuonne rantaan?” Nainen kysyi. Prätkä päästi sarjan piippauksia, ennen kuin kääntyi ympäri ja ampui ketjun Throttlen saappaan ympärille.
Aisha asetti huivin miehen niskan taakse, jotta voisi nostaa tämän pään irti maasta ja silti kävellä pystyssä.
Matkan teko oli hidasta ja oli todellakin ihme, ettei heihin kiinnitetty juuri huomiota. Yksi hanttapuli yritti kyllä, mutta Throttlen prätkä ampui tältä toisen etupyörän irti, jolloin mies menetti ajokkinsa hallinnan ja ajautui keskemmälle taistelukenttää.
” Hyvin tehty!” Aisha kehui pyörää, joka vastasi iloisella piippauksella.
Kun he pääsivät viimein veden äärelle, Aisha sitoi Throttlen kädet yhteen huivillaan, jotta sai käännettyä tämän niin, että miehen pää oli lähempänä vettä.
Hiirineito kauhoi sitä kultaisen hiiren naamalle aina siihen asti, kunnes tämä yskähti pienesti.
” Throttle?” Aisha kysyi varovaisella äänellä
” Oouh… Mun pää...” Mies koitti painaa kättään päätään vasten, muttei saanut liikutettua sitä.
” Ai joo, anteeksi.” Aisha hymyili anteeksipyytävästi. Nopeasti hän avasi huivin solmut ja vapautti hiirimiehen kädet.
” Mitä tapahtu?” Throttle ihmetteli noustessaan istumaan.
” En ole varma. Näin vain kun Greasepit ja se puumaskikasvoinen nainen jättivät sinut makaamaan tajuttomana.” Hiirineito kertoi.
Utu mieshiiren aivoissa oli jo lähes kokonaan kaikonnut ja pian hän huomasi, että taistelu oli yhä kesken. Modo oli siirtynyt laguuniin Viperan kanssa ja ryhmä hanttapuleja koitti ajaa Vinnietä kohti nuotion hitaasti hiipuvia jäännöksiä.
” Sun ei pitäs olla täällä. Palaa takasi metsään.” Throttle loi Aishaan hieman toruvan katseen.
Hän oli hiirineidolle kiitollinen, muttei silti olisi tahtonut tämän sekaantuvan.
” Tiedän. Anteeksi.” Nainen painoi päätään häpeissään. ” Minä menen nyt.”
Mieshiiri nyökkäsi ja loikkasi sitten pystyyn ja edelleen pyöränsä satulaan. Aisha katsoi miehen perään hetken ja kääntyi sitten ympäri.
Juuri kun hän oli aikeissa ottaa askeleen metsän suojiin, jokin kietoi itsensä hänen nilkkansa ympärille ja veti hänet mukanaan veteen.

Hyytävä kirkaisu raikui läpi laguunin.
Pusikoista lehahti lentoon kauhistunut parvi pikkulintuja. Modo koitti kääntyä katsomaan mistä ääni oli tullut, mutta Vipera oli valppaana ja heti miehen hidastaessa koitti napata tästä palan.
” Oi äiti, sä aina sanoitki ettei vihasten käärmeiden kanssa tulis leikkiä.” Harmaa hiiri toi häntänsä etupuolelleen, tarkastellakseen kohtaa, jota toinen Viperan mahtavista kulmahampaista oli raapaissut.
” Se meni liian läheltä. Taitaapa olla aika sulkea sun hiirenloukkus.” Modo loi pikaisen katseen taakseen.
Käärme seurasi häntä vedessä lähes yhtä vaivattomasti kuin maalla. Harmaa jättiläinen antoi matelijan päästä lähelleen ja kun se puristi leukansa puraisuun, hän laukaisi ketjukudin.
Painot ketjun päässä auttoivat kettinkiä kiertymään Viperan suun ympärille ja lukitsemaan tämän leuat tiukasti yhteen. Eläin koitti ravistella itsensä vapaaksi ja aukoa suutaan, mutta sillä ei riittänyt voima metallin katkaisuun.
Modo nauroi voittoisasti matelijan hämmennykselle. Siitä ei olisi hetkeen mitään harmia. Mies käänsi pyöränsä kohti rantaa, jossa Greasepit yhä taisteli muutaman konnan kanssa hänen veikkojaan vastaan.
” Seuraavaks vuorossa onki yks toinen liukas luikku.” Harmaa hiiri siristi tervettä silmäänsä uudelle kohteelleen.
Modo lähestyi Limburgerin kömpelöä ykkösmiestä kovaa takaapäin, mekaaninen käsi suoraksi ojennettuna. Hieman ennen rantaviivaa, mieshiiri kytki hydrosuojat pois ja sekunttia myöhemmin, hän oli Greasepitin vierellä. Nopeasti, Modo kiskaisi miehen henkseleistä mukaansa ja viskasi tämän päänsä yli, innokkaasti odottavalle Vinnielle.
Valkoinen hiiri oli noussut prätkänsä päälle seisomaan, valmiiksi Limburgerin pääkonnaa varten. Miehen tullessa kohdalle, Vinnie hyppäsi ilmaan ja vaihtoi Greasepitin ilmalennon suuntaa potkaisemalla tätä ylävartaloon.
” Rattoisia uimahetkiä!” Valkea marsilainen tokaisi vielä, kun mies läiskähti rantaveteen naama edellä.
Throttle kaahasi hiirikaksikon väliin.
” Vouh vouh, veikka!” Vinnie nosti kätensä pystyyn. ” En tienny, et vesikampaus on taas muodissa!” Hän virnisti kultaturkkisen hiiren märälle olemukselle.
” Vitsit siksee, onks teistä kumpikaa nähny Aishaa?” Throttle tiedusteli veljiltään.
Molemmat pyörittelivät päätään.
” Se onki sit huonompi juttu.” Mieshiiri huokasi.
” Ja pahenee aina vaan.” Modo osoitti veteen.
Kolmikko katsoi, kun laguunin vesi kupli ja sihisi. Pikkuhiljaa musta väri levisi kuplien mukana, värjäten suuren osan vesialueesta. Kaiken sen keskeltä nousivat lonkeromaiset köynnökset, nekin yhtä mustia kuin vesi niiden ympärillä.
” Joko tahdotte luovuttaa?”
Hiiri kolmikko käänsi huomionsa Toxiaan, joka oli siirtynyt ratsastamaan lemmikkikäärmeellään.
” Luovuttaa?!” Vinnie puhahti.
” Sori vaan, mut prätkähiirten sanakirja ei tunne semmosta sanaa!” Throttle jatkoi.
” Nii, joten parempi olis jos vaan luikertelisit lieros kaa, takasi sinne koloon, josta tulitteki.” Modo komppasi oikea silmä hehkuen.
” Siinä tapauksessa minulla ei taida olla vaihtoehtoja.” Toxia napsautti sormiaan huokaisten.
Rikkiruoho-lonkerot nostivat laguunista vettä valuvan hahmon.
” AISHA!” Miehet henkäisivät.
Kasvi oli kiertänyt itsensä tiukasti naisen ruumiin ympärille. Mekon helma ja häntä olivat lukittuina sen otteeseen, mutta pitkä vaalea letti roikkui vapaana ja valutti vettä jatkuvalla syötöllä.
” Hän ei ole aivan niin elinvoimainen, kuin sinä olisit ollut- ” Toxia huokaisi. ” Mutta kyllä hänestä riittää ravintoa ainakin muutamaksi viikoksi.”
Köynnökset toivat tajuttomana roikkuvan hiiren lähemmäs, jotta nainen saattoi sormeilla paksua norsuunluun väristä suortuvaa, marsilaisneidon poskella.
Modo kiristeli hampaitaan.
” Päästä tyttö.” Hän vaati.
” Voivoi, kun en minä nyt niin voi tehdä. Mitä kasvini sitten söisivät? Vai tarjoatko itsesi tilalle?” Toxia silmäili kiinnostuneena harmaata jättiläistä.
Hänestä riittäisi ravintoa kuukausiksi!
Modo vilkaisi epävarmana kahteen veljeensä, jotka nyökäyttivät pienesti.
” Joo.”
Harmaa hiiri nousi Lil’Hossin päältä. Hän käveli lähemmäs vesirajaa. Muutama köynnöslonkero Toxian ja Viperan viereltä hivuttautuivat lähemmäs ja kietoivat sitten itsensä miehen ympärille. Yhdessä ne nostivat kaksisataa kiloisen hiiren kevyesti ilmaan.
” Nyt. Päästä tyttö.” Modo ähkäisi yhteen puristettujen hampaidensa takaa. Kasvit puristivat jo aika lailla.
Toxia ei vastannut, mutta viittoi käsillään rikkiruohoja laskemaan naisen maalle. Throttle otti Aishan vastaan kasveilta.
Modo katsoi, kuinka hiirineidon ruumis retkotti elottoman näköisenä hänen veljensä sylissä. Throttle tarkisti nopeasti pulssin ja näytti sitten lähes huomaamattomasti peukkua.
Harmaa hiiri huokasi helpottuneena.
” Noniin, saitte tytön. Alkakaa nyt laputtaa tai annan rikkiruohojen rusentaa ystävänne tässä ja nyt.” Toxia sähähti.
Köynnökset tiukensivat otettaan. Modo saattoi enää vetää happea keuhkoihinsa pieninä suullisina kerrallaan.
Mieshiiret polkaisivat pyöränsä käyntiin, tekivät täyskäännöksen rannalla ja ajoivat sitten tietä pitkin jonnekin vihreäihoisen naisen ja harmaan hiiren näkymättömiin.
Toxian silmiin syttyi onnellinen pilke. Hiirimiehet olivat todella lähteneet ja hänellä oli kasveilleen ruokaa viikkokausiksi!
Nyt ei tarvitse kuin istuttaa lisää synkkäsiemeniä ja hakea palkkioni siltä plutolaiselta pallokalalta.
Harmaan marsilaisen tuskaisa ähinä keskeytti dryadin ajatukset. Hieman inhoten Toxia käänsi itsensä miehen puoleen.
” En saata tappaa sinua, sillä elävä ruoka luovuttaa elinvoimaa runsaammin, kuin kuollut. Mutta mikäli tahdot, voin turruttaa aistisi, jottet tunne kuinka rikkiruohot syövyttävät pikkuhiljaa kehosi liejuksi.” Nainen tarjosi.
” Mä...En oo… Mitään teholannotetta.” Modo ähkäisi.
Toxia räkätti huvittuneesti.
” Et vielä, rakas hiirulaiseni. Mutta tulet kyllä olemaan...”
Siinä samassa toinen harmaata hiirtä kannatelleista köynnöksistä päästi otteensa ja paiskautui elottomana veteen. Pian sitä seurasi toinen ja kolmas. Köynnökset kuolivat yksitellen Toxian kirkuessa kauhuissaan.
” EI EI EI! MITÄ TAPAHTUU?”
Nainen koitti tähyillä alas veteen, joku tuhosi rikkiruohojen juuria. Kaksi valopilkkua seikkailivat laguunin mustaksi värjäytyneessä vedessä.
” EIII!”
Throttle virnisti kimeälle rääkäisylle. Kaikkien niiden vesimassojenkin alta hän kuuli Toxian parkaisut selvästi.
” Tuolta vielä!” Hän kuuli Vinnien sanovan kypärien välisen puhesysteemin läpi.
Throttle luovi jo-kuolleiden rikkiruohojen läpi kohti kasvin paksua ydintä.
” Aika kitkee ongelma juurineen päivineen.” Hän virnisti. ” Valmiina?”
” Valmiina.” Vinnie sanoi.
Yhdessä he aktivoivat prätkäkanuunansa ja päräyttivät loputkin kasvista palasiksi.
Modo iskeytyi veteen, muttei ehtinyt upota pitkään, kun Lil’hoss tuli jo häntä vastaan.
” Hei kulta, ehtikö tulla ikävä?” Mieshiiri kysyi ja taputti pyörän kylkeä.
Lila prätkä piippasi innokkasti.
” Jätetään tunteikkaat jälleennäkemiset myöhemmälle! Nyt pitää opettaa tolle liskoleidille miten käy, ku ei noudata yleisiä ympäristösäädöksiä.” Throttle sanoi.
” Prätkähiirten tyyliin!” Vinnie hehkutti.
Miehet lähtivät kiertämään laguunin keskustaa ympäri. Muutaman kierroksen mentyään he kytkivät rakettimoottorit antamaan lisäboostia menoonsa. Miehet pyörivät ja pyörivät keskustan ympärillä, kunnes pyörre alkoi pikkuhiljaa muodostumaan. Se keräsi mukaansa kaiken irtonaisen laguunista. Mukaan lukien uimaan päätyneet konnat, Greasepitin ja Toxian  lemmikkeineen.
” M-mitä tapahtuu?! Vi-vipera! Pysähdy! EI EI SINNE!” Toxia huusi.
Mutta käärme ei voinut mitään pyörteen vahvalle imuvoimalle ja lopulta he joutuivat sen käsittelyyn.
Hiiret loikkasivat vedestä suoraan maalle, juuri ajoissa todistamaan, kuinka irtonaiset rikkiruoho köynnökset sitoivat Viperan ja Toxian nättiin pakettin.
” Voilà!” Vinnie suuteli sormiaan.” Nilkit näppärästi paketissa.”
” Hmm, vaikuttaa siltä et postimerkit jäi toisii housuihin. Pahus!” Throttle naksautti kieltään pettyneenä. ” No ei auta itku markkinoilla, pakko lähtee viemää.”
Mies aktivoi kiintokoukkunsa.
” Viemisest puheenollen, mihin te veitte Aishan?” Modo kysyi, eikä voinut piilottaa huolta äänestään.
” Relaa, systeri heräs elvyttämättä. Tuolla se venaa, et mennää poimii se kyytii.” Vinnie osoitti metsän rajaan. Hänkin ampui kiintokoukkunsa konnista ja kasveista koostuvaan sotkuun. Mieshiiret käänsivät katseensa kolmanteen, joka ei ollut vielä ampunut omaa koukkuaan.
” Tiedättekös.. Viekää te Limburgerille palautetta sen tavasta käsitellä ympäristöjätteitä, ni mä vien Aishan tallille. Sil ei voi olla kivaa niis märissä vaatteissa ja Charleyki varmaan jo ihan hermoraunio.” Modo sanoi lopulta.
” Sopii.” Throttle nyökäytti.
Harmaa hiiri jätti kaksikon kiskomaan konnakatraan kaislikosta kuiville ja lähti Vinnien osoittamaan suuntaan.
Modo näki Aishan seisovan pienen lohkarekokoelman vieressä, hieman tien sivussa. Nainen rutisti mekkonsa helmaa rullalle uudestaan ja uudestaan, saadakseen kaiken mahdollisen veden pois. Harmaa hiiri ehti melkein parkkeerata hopeaturkkisen hiiren vierelle, ennen kuin tämä huomasi hänet.
” Mä heitän sut takasin tallille.” Modo sanoi naiselle, joka tuijotti häntä kumman tyhjällä katseella.
”  Aisha?” Mies kurtisti kulmiaan.
Heti kun hän sanoi naisen nimen, tämän alahuuli rupesi väpättämään. Modo näki kuinka kyyneleet nousivat marsilaisneidon silmiin. Ennen kuin hän ehti kuitenkaan mennä täysin paniikkiin, Aisha heittäytyi hänen kaulaansa.
” Minä olin ihan varma, että sinä kuolet!” Hän niiskutti miehen olkapäätä vasten.
Yleensä Modo olisi nauranut moiselle olettamukselle. Ja niin hän melkein teki nytkin, mutta tapa jolla nainen häntä rutisti, kertoi, että tämä oli ollut oikeasti todella peloissaan. Eikä miehellä ollut tapana nauraa toisten pelolle.
Modo kietoi mekaanisen kätensä naisen ympärille ja puristi tätä kevyesti lohduttaakseen.
” Ei mitään hätää, Aisha-neiti. Ette te musta niin helpolla pääse.” Hän hymyili.
” Tiedän, tiedän… Mutta silti. Olin ihan varma, että sinä kuolet. Ja että Throttle kuolee.” Vaaleatukkainen nainen kertoi vapisevalla äänellä.
” Ja sä pelkäsit, et jäät kaksin Vinnien kanssa? Ymmärrän.” Modo sanoi tekaistun säälin täyteisellä äänellä.
Aisha tyrskähti ja päästi sitten otteensa. Harmaa jättiläinen antoi kätensä valahtaa alas, kun nainen astui kauemmas
” Sanotaan sitten vaikka niin.” Hiirineito niiskaisi.
Hiukan häveten pienikokoinen marsilainen pyyhkäisi poskensa kuivaksi.
Modo yritti olla kuin ei olisi huomannutkaan naisen kyyneleitä (kun tämä ei selvästikään halunnut niitä huomioitavan) ja ojensi tälle kätensä.
” Mennäänkö?” Hän kysyi.
Aisha nyökki ja laittoi siron kätensä miehen metalliseen. Modo varmisti vielä, että hiirineito istui kunnolla ja, että tällä oli kypärä päässään, ennen kuin painoi kaasun pohjaan.
Ihmeekseen hän huomasi vatsanpohjansa kutisevan kummasti, kun Aisha puristi itseään tiukemmin hänen selkäänsä vasten.
Tunne ei ollut aivan tuntematon, hänellä oli ollut se naisen kanssa ollessaan aiemminkin. Aina kun Aisha tajusi jonkin hänen tai hänen veikkojensa kertomansa vitsin ja nauroi niin, että unohti vetää välissä henkeä. Tai silloin kun jokin purkki oli jumissa tai esine oli liian korkealla naiselle ja hän tuli ujostellen kysymään apua - miehen vatsassa möyrysi jotain.
Ja ah, kuinka säteilevästi Aisha hymyilikään, kun hän – siis me, Modo korjasi nopeasti itseään - kävelivät huoneeseen! Aivan kuin he olisivat parantaneet naisen päivää vain ilmestymällä paikalle.
Viimeisin ajatus lämmitti Modon sisinkuntaa mukavasti. Hänen oli pakko myöntää itselleen, että hänkin piti naisen kanssa olemisesta. Tavasta, jolla hän huolehti heistä. Siitä miten Aisha välitti hänestä.
Kyllä, ajatus hänen kuolemastaan jonkun tyhmän kasvin takia oli täysin absurdi. Suorastaan koominen, jos tiesi mistä kaikesta hän oli veljineen selviytynyt ja ymmärsi mihin kaikkeen he kykenivät. Mutta jollain oudolla tavalla, Modo piti siitä miten huolissaan Aisha oli ollut, VAIKKA olikin tiennyt sen olevan täysin turhaa.
Oi äiti, mitä mä nyt taas ajattelen? Mies ravisti kevyesti päätään. Taisi olla parasta koittaa jättää kummalle tunteelle vatsanpohjassa vähemmän ajatusta.

Tää tarina on aivan loistava . En tiedä miksi mutta Toxiasta tuli hiukan mieleen Myrkkymuratti ja Tia Dalma. Mä olin kans ihan varma et joku jätkistä joutuu vaikeuksiin niiden köynnösten kanssa mut en kyl arvannu et Moto oli valmis uhrautuun. Toisaalta se sopii kyl sen harmaan körilään tyyliin. Tykkään

Voi kiitos ) Tia Dalmasta en oo koskaan kuullukkaan, mut myrkkymuratin tiiän ja hieman häntä ammensinkin Toxiaa kehitellessä
Ja vaikka Moto oli musta(kin) luonnollinen valinta "uhraamaan" (kyllähän se kokoajan ties, ettei hänen mitenkään käy) ittensä, nii syytä oli myös siinä et hän oli vähäniiku ainoo jätkistä joka ei ollu joutunu vielä ns. kärsimään XD

Hamsun motto: "Tasapuolisesti kärsimystä kaikille."

Nimenomaa

HöpöHamsu kirjoitti:Voi kiitos ) Tia Dalmasta en oo koskaan kuullukkaan

Ootko nähnyt Pirates of the Caribbeanit ? Se on se rämenoita kakkosessa ja kolmosessa.

Sittenhän meitä on kaksi koska mäkin oon huomannu et Moto on jääny panttivankitilanteissa ja muutenkin pulassa olemisissa vähemmälle.

En ole nähnyt (alusta loppuun) yhtäkään Pirates of the Caribbean nii Mut nytku kerroit kuka hän on, luulen tietäväni ketä tarkotat

Ja siis tarkotin kyllä tässä mun ficcissä, mut tottahan tuoki on, et Moto on pulassa jätkistä melkee vähite Ehkä seki selittyy sit sillä, et sarjan luojat aatteli, et sille kuiteski käyny jo veljeksistä kaikkein kurjiten, ni sen ei tarvii nii kovasti kärsiä XD
Tosin musta Moto tais olla ainoo, jonka "kärsimyksille" omistettii jaksoja. Esim.Hiiri ja hänen prätkänsä ja Verraton vesseli/itseluottamus kateissa, Moto?, oli molemmat niitä semmosia hänen jaksojaan, joita kummallakaa Vinskillä tai Turbolla ei ollu.

Aivan joo toi on kyl totta et hiiri ja hänen prätkänsä ja Verraton vesseli on sellasii mis Moto otetaan kohteeksi

HöpöHamsu kirjoitti:Ja siis tarkotin kyllä tässä mun ficcissä, mut tottahan tuoki on, et Moto on pulassa jätkistä melkee vähite Ehkä seki selittyy sit sillä, et sarjan luojat aatteli, et sille kuiteski käyny jo veljeksistä kaikkein kurjiten, ni sen ei tarvii nii kovasti kärsiä XD
Tosin musta Moto tais olla ainoo, jonka "kärsimyksille" omistettii jaksoja. Esim.Hiiri ja hänen prätkänsä ja Verraton vesseli/itseluottamus kateissa, Moto?, oli molemmat niitä semmosia hänen jaksojaan, joita kummallakaa Vinskillä tai Turbolla ei ollu.

Mitenkäs Verminaattori?

DeadRat21 kirjoitti:

HöpöHamsu kirjoitti:Ja siis tarkotin kyllä tässä mun ficcissä, mut tottahan tuoki on, et Moto on pulassa jätkistä melkee vähite Ehkä seki selittyy sit sillä, et sarjan luojat aatteli, et sille kuiteski käyny jo veljeksistä kaikkein kurjiten, ni sen ei tarvii nii kovasti kärsiä XD
Tosin musta Moto tais olla ainoo, jonka "kärsimyksille" omistettii jaksoja. Esim.Hiiri ja hänen prätkänsä ja Verraton vesseli/itseluottamus kateissa, Moto?, oli molemmat niitä semmosia hänen jaksojaan, joita kummallakaa Vinskillä tai Turbolla ei ollu.

Mitenkäs Verminaattori?

Ai joo sekin on siihen suuntaan

DeadRat21 kirjoitti:

HöpöHamsu kirjoitti:Ja siis tarkotin kyllä tässä mun ficcissä, mut tottahan tuoki on, et Moto on pulassa jätkistä melkee vähite Ehkä seki selittyy sit sillä, et sarjan luojat aatteli, et sille kuiteski käyny jo veljeksistä kaikkein kurjiten, ni sen ei tarvii nii kovasti kärsiä XD
Tosin musta Moto tais olla ainoo, jonka "kärsimyksille" omistettii jaksoja. Esim.Hiiri ja hänen prätkänsä ja Verraton vesseli/itseluottamus kateissa, Moto?, oli molemmat niitä semmosia hänen jaksojaan, joita kummallakaa Vinskillä tai Turbolla ei ollu.

Mitenkäs Verminaattori?

Niin seki oli kyllä yks

Ja se onkin varmaan se jännin