Marvel Next Generation (K-12)

Nimi: Marvel Next Generation
Genre: Toimintaseikkailu
Ikä: K-12
Parit: Ei oikeastaan jos ei joitain vanhempia lasketa
Waring: Joitain verisiä kohtauksia saattaa tulla ja tästä tulee sit tosi pitkä.
Disclamer: En omista Marvelia. Vain omat hahmoni joita saattaa tarinan edetessä tulla aika paljon.

A/N: Marvel next Generation on kokoelma Marvel tarinoita joissa esiintyy seuraavan sukupolven sankari ja/tai sankaritar. Toivottavasti tykkäätte supersankareista sillä niitä tulee olemaan ja paljon

Daredevil
Tyttö vailla pelkoa

Nuori nainen istui hotellihuoneessaan ja kirjoitti kirjettä. Sängyllä nukkua tuhisi 3 kuukauden ikäinen tyttövauva lämpimään peittoon kapaloituna. Nainen sai kirjeensä valmiiksi ja käveli sängyn luo. Hän sujautti kirjeen kapalon sisälle ja otti vauvan syliinsä.
- Tulehan pikkuinen, nainen sanoi, avasi ikkunan ja loikkasi ulos ikkunasta vauva mukanaan. Hän laskeutui kissamaisen pehmeästi viereisen talon katolle ja lähti juoksuun. Hetken päästä nainen saapui Hell's kitcheniin. Hell's kitchen oli Daredevilin aluetta. Nainen pysähtyi erään talon katolle ja laski pienokaisen syvennykseen. Hän huomasi, että vauva oli herännyt. Pikkuinen katseli äitiään suurilla sinisillä silmillään. Nainen hymyili hieman surullisesti ja pyyhkäisi kyyneleen poskeltaan.
- Hyvästi Miranda, nainen sanoi hiljaa ja antoi suukon otsalle.
Sitten hän hyppäsi katolta ja pois näkyvistä. Pikkuinen odotti ensin, että äiti tulisi pian takaisin, mutta kun tätä ei näkynyt lapsi alkoi itkeä. Lähellä partioiva Daredevil kuuli itkun ja ilmestyi paikalle. Hän hämmästyi löytäessään vauvan syvennyksestä. Sitten hän huomasi kapaloista pilkistävän kirjeen. Daredevil otti sen käteensä ja alkoi lukea sitä hiljaa itsekseen.
”Rakas Matt. Tässä on tyttäresi Miranda. Jätän hänet sinulle, koska en itse voi huolehtia hänestä ilman, että meidät molemmat surmataan. Jos Käsi saa tietää, että olen saanut lapsen viholliselle, se tietää varmaa tuhoa. Toivottavasti ymmärrät. Rakkaudella Elektra”
Daredevil nosti katseensa ja katsoi Mirandaa, joka oli lopettanut itkun ja katseli nyt häntä kysyvän näköisenä. Daredevil ojensi kätensä Mirandalle, jolloin pikkuinen tarttui hänen sormeensa. Daredevil suli hymyyn. Hän nosti Mirandan syliinsä.
- Hei Miranda, Daredevil sanoi hymyillen.




Miranda havahtui hereille, kun rytmikäs Batman-tunnari alkoi soida. Hän nousi istumaan sängyssään ja painoi 60-luvun Batman herätyskellon pois päältä. Oli kulunut vähän alle 19 vuotta, kun hänen isänsä oli löytänyt hänet katolta peitton kapaloituna. Hänen isänsä oli Daredevil yöllä, mutta päivällä hän oli sokea asianajaja Matt Murdock. Miranda nousi ylös haukotellen ja käveli keittiön puolelle. Hän huomasi lapun jääkaapin ovessa. Hän arvasi jo, mitä viestissä luki. Isä oli tietenkin lähtenyt joko toimistoon tai sitten hänellä oli joku oikeudenistunto. Tällaiset päivät olivat Mirandalle melkein arkipäivää. Hän teki itselleen voileivän ja kaatoi lasillisen maitoa. Syötyään Miranda siirtyi takaisin omaan huoneeseensa. Hän oli tehnyt eräästä kirjahyllynsä hyllystä yhden huoneen nukkekodin suloisilla Sylvanian families-hahmoilla ja niiden tarvikkeilla. Hyllyssä asui dalmatialaisperhe, johon kuului isä, äiti ja neljä lasta. Mirandan vaatekaapin ovessa roikkui valmiina hänen halloween-pukunsa. Se oli pimeässä hohtava ninjapuku. Miranda oli melko varma, että hänen hyvä ystävänsä Ed ilmestyisi hakemaan häntä pimeässä hohtavassa viikatemiehen puvussa. Monet hänen ystävänsä olivat varmoja, että Miranda ja Ed olivat enemmän kuin ystäviä, mutta he olivat vain ja ainoastaan ystäviä. Sängyn vieressä oli iso kasa taistelulaji lehtiä, joita Miranda lueskeli aikansa kuluksi opiskelun lomassa. Seinät olivat täynnä julisteita taistelulajitaitajista, joista isoimpana oli hänen isänsä Daredevilinä. Miranda puki nopeasti ja lähti ulos. Hän lähti kohti keskustassa olevaa taidekoulua. Mirandalla alkaisi pian piirustustunti. Hän ei huomannut takanaan liikkuvaa suurta mustaa autoa. Tunnin jälkeen Miranda lähti kohti isänsä asianajotoimistoa. Hän ajatteli käydä moikkaamassa isäänsä. Samassa hänen viereensä ajoi iso musta auto, josta nousi kaksi mustiin pukeutunutta miestä. He tarttuivat Mirandan käsivarsiin ja vetivät hänet autoon. Samalla hetkellä, kun Miranda oli saatu autoon, se lähti liikkeelle.
- Neiti Murdock, kuului Mirandalle aika tuttu ääni.
Ääni kuului Wilson Fiskille, New Yorkin alamaailmassa tutummin Kingpinille ja isän kanssa vielä tutummin läskille. Mirandan ilme muuttui oitis hyytäväksi.
- Mikähän tän sieppauksen tarkoitus mahtaa olla? Jos sä aiot kiristää isää luopumaan jostain jutusta, niin saanen huomauttaa, että sillä on aika hyvät suhteet Daredeviliin, Miranda sanoi kädet puuskassa.
- Voi en minä nyt sellaista ajatellut. Asianajajan tyttären sieppaaminen ei oikein sovi imagolleni, Kingpin sanoi naurahtaen.
Miranda nosti toista kulmaansa kysyvästi. Kingpin kaivoi povitaskustaan setelinipun ja ojensi sitä Mirandalle.
- Saat nämä, jos puhut isäsi ympäri luopumaan jutusta, hän sanoi.
Miranda katsoi setelinippua halveksivasti.
- Valitan läski. Ei tule kauppoja, hän sanoi.
Kingpin sujautti setelit takaisin takkinsa sisälle tyytymättömän näköisenä.
- Sääli. En olisi halunnut tämän keskustelun päättyvän näin, mutta minkäs teet, hän sanoi ja nyökkäsi Mirandan molemmilla puolilla istuville miehille. He tarttuivat Mirandan käsivarsiin ja pitelivät tätä paikoillaan, kun Kingpin kaivoi takkinsa taskusta pienen koeputken.
- Mitä sä aiot? Miranda kysyi.
Hän tunsi sen ainoan asian, mikä teki hänestä omasta mielestään heiko; pelon.
- Saat kärsiä samasta vaivasta kuin isäsi, Kingpin sanoi ja heitti kemikaalia Mirandan silmille.
Miranda huusi tuskasta. Hän tunsi, kuinka aine poltti hänen silmiään. Adrenaliini laukaisi hänen päähänsä lauseen: ”taistele tai pakene”.
Miranda iski kyynärpäillään häntä piteleviä miehiä vatsaan niin kovaa, että nämä päästivät irti. Sitten hän loikkasi pystyyn ja syöksyi ulos auton ovesta. Miranda kieri hetken ajotiellä ennen kuin pysähtyi. Samassa rytäkässä hän oli lyönyt päänsä ja makasi nyt tajuttomana jalkakäytävällä. Paikalle alkoi pikkuhiljaa kerääntyä väkeä ja joku jopa keksi soittaa ambulanssin.
Myöhemmin Mirand havahtui sairaalahuoneessa. Hänellä meni hetki tajuta, että hän oli havahtunut linnun lauluun, joka kuului ikkunan takaa. Miranda koitti kädellään silmiään ja huomasi niiden ympärillä olevan sidettä. Samassa hän kuuli tutun äänen, joka kuului huoneen oven takaa. Yllätyksekseenhän näki isänsä ja tohtorin, vaikka hänellä oli side silmillään. Miranda kuuli, kun tohtori ehdotti, että hänen isänsä kertoisi hänelle, että hän oli sokeutunut pysyvästi. Lääkärin kertomana se saattaisi olla liian suuri järkytys. Hän näki isänsä nyökkäävän ja astuvan sisälle huoneeseen. Matt istui tuolille Mirandan viereen.
- Miranda. Happo vaikutti silmiisi todella pahasti ja lääkärit ovat todenneet, että..., Matt ei ehtinyt pidemälle, kun Miranda sanoi:
- Pysyvästi sokea. Tiedetään. Kuulin sen.
- Hetkinen. Sinä mitä? Matt kysyi yllättyneenä.
- Näyttää vähän siltä, et mulla on nyt samat supervoimat kuin sulla, Miranda sanoi hymyillen.
Monta päivää myöhemmin Miranda harjoitteli liikkumaan ilmaan näkökenttää ja samalla käyttämään uusia voimiaan isänsä opastuksella.
- Äh. Ei tästä tule mitään, Miranda huokaisi onnistuttuaan putoamaan puomilta taas kerran.
Matt polvistui hänen eteensä ja painoi kätensä hänen olalleen.
- Sinä pelkäät putoamista ja sen takia putoat. Sinun on opittava olemaan pelkäämättä, hän sanoi.
- Helpommin sanottu kuin tehty, Miranda mutisi.
Myöhemmin Miranda istui katselemassa kaupunkia ja kuuntelemassa katutasolta kuuluvaa melua.
- Moikka Miranda, kuului silloin tuttu ääni.
Miranda kääntyi katsomaan taakseen. Ed oli tullut paikalle.
- Hei Ed, Miranda sanoi hiukan väsyneesti.
Ed istui hänen viereensä.
- Mä kuulin, mitä tapahtui. Mä oon pahoillani, hän sanoi.
Miranda huokaisi kyllästyneenä.
- Oon kuullu ton kommentin jo ihan tarpeeks monta kertaa. Mä alan kyllästyä siihen, et ainoot, jotka on jo tottunut siihen tosiasiaan, et olen sokea, on vaan mä ja iskä, hän sanoi.
Ed nyökkäsi. He molemmat istuivat hetken hiljaa.
- Saiks sun isä mitään aikaseks sen oikeusjutun kanssa? Ed kysyi lopulta.
- Yritti, mutta ainoa silminnäkijä eli minä olen sokeutunut, Miranda sanoi.
Samana iltana Miranda löysi isänsä vetämässä Daredevil-pukua ylleen.
- Mikäs on illan suunnitelma. Pahisten jahtaaminen ja Hell's kitchenin suojeleminen vai? hän kysyi.
- Aion etsiä Kingpinin käsiini, Matt sanoi ja veti naamion päähänsä.
- Suojeluspaholainen taisi juuri muuttua koston paholaiseksi, Mirand sanoi hymyillen.
Matt hymyili Mirandalle ja nappasi sauvansa. Sitten hän lähti ulos. Miranda palasi huoneeseensa ja alkoi lukea pistekirjoituksella varustettua Ripleyn Usko tai älä 2013-kirjaa. Hänen lempi uskomatonta mutta totta-juttunsa oli juttu Las Vegasissa asuvasta naisesta, joka oli vuodesta 1993 lähtien voittanut Teksasin loton jo neljästi. Voittosumma oli joka kerta ollut vähintään miljoona dollaria ja yhteensä yli 20 miljoonaa dollaria. Nainen oli ostanut kaksi voittanutta arpaa samasta Bishopin kaupungissa sijaitsevasta kaupasta vieraillessaan isänsä luona. Neljän lottovoiton todennäköisyydeksi on arvoitu 1:200000000. Miranda haaveili omasta jutusta joko Ripleyn Usko tai älässä tai Ennätyskirjassa. Hän sokea kostajatar päihittää gangsteripomon. Miranda heräsi haaveistaan, kun joku tai jotkut ilmestyivät sisälle olohuoneen ikkunasta. Miranda nappasi kävelykeppinsä ja pyöräytti sitä kuin sauvaa. Hän luuli kuulleensa ääntä ja heilautti kävelykeppiään kohti ääntä.
- Vou! Hei! Varo vähän! kuului Edin ääni.
- Ed! Senkin höynä! Ens kerralla tuu ovesta äläkä ikkunasta! Miranda sanoi.
- Tota mä tai oikeastaan me tultiin yhden tärkeän asian takia, Ed sanoi.
Ennen kuin Miranda ehti kysyä, mikä se asia oli, hän kuuli toisen äänen, joka kuulosti oudon tutulta:
- Hei Miranda!
Miranda oli melko varma, että oli kuullut äänen aiemmin jossain, mutta ei saanut päähänsä missä.
- Kuka sä olet? Miranda kysyi.
Ed tuli avuksi:
- Miranda. Usko tai älä, mut mä olen sun veljes ja Elektra on meidän äiti.
- Mitä?! Miranda huudahti.
Tämä on hulluinta, mitä hän oli kuullut sitten kesäkuussa 2010 massachusettsilaisesta koulusta löytyneen siirtomaa-aikaisen asiakirjan huhtikuulta 1792. Ennenkuin kumpikaan ehti selittää tarkemmin ulko-ovi kaatui lattiaan melkoisella ryskeellä.
- Kop kop! Onks ketään kotona? huuteli oviaukossa tummansiniseen trikoopukuun pukeutunut mies.
- Napakymppi, Miranda, Ed ja Elekrta sihahtivat yhteen ääneen.
Ed ja Elektra kävivät hyökkäykseen.
- Et sitten viitsinyt mainita, et sut on koulutettu ninjaks? Miranda kysyi.
Ed ei ehtinyt vastata, kun Napakympin lennättämä shuriken oli iskeytyä hänen naamaansa. Hän onnistui väistämään sen, muttei enää nyrkkiä. Ed lenis lattialle nenäänsä pidellen. Elektra taas sai potkun vatsaansa ja lensi Edin viereen lattialle. Napakymppi nappasi molemmilta pudonneen sai-tikarin ja vilkaisi sitten Mirnadaa.
- Älä huoli typykkä. Hoitelen vain ensin nämä ninjakuninkaaliset ja sitten sinut, hän sanoi virnistäen ja kohotti molemmat tikarit.
- Ed! Äiti! Ei! Miranda huusi.
Samassa Miranda loikkasi suoraan Napakympin kimppuun. Hän pyöritti kävelykeppiään kuin bo-sauvaa. Napakymppi heitti sait suoraan kohti Mirandaa, mutta tyttö onnistui torjumaan molemmat. Sitten Miranda painoi Napakympin seinää vasten kävelykepillään. Napakymppi aukoi suutaan kuin kuivalle maalle joutunut kala.
- Kuka sut lähetti? Kingpinkö? Nyökkää jos vastaus on kyllä, Miranda sähähti.
Napakymppi nyökkäsi ähkäisten. Mirandan kävelykeppi painoi hänen kurkkuaan. Miranda katsoi Napakymppiä hiukan huvittuneena ja iski tätä päin näköä. Sitten hän pyöräytti kävelykeppiään ja väänsi sen pienennettyyn malliin. Ed nousi istumaan.
- Taisit saada pelkosi hallintaan, hän sanoi.
- Sano mua tytöks vailla pelkoa, Miranda sanoi hymyillen.
- Pikemminkin Daredeviliksi, Elektra sanoi.
Miranda hymyili jonkin aikaa, mutta vakavoitui sitten.
- Jos Kingpin todella lähetti Napakympin kimppuuni, isä voi olla pulassa, hän sanoi.
Ed ja Elektra nyökkäsivät. Miranda katsoi ulos ikkunasta miettiväisen näköisenä.
- Hell's kitchen taitaa tarvita toisen Daredevilin, Miranda ajatteli.
Sitten hän säntäsi isänsä varustehuoneeseen. Miranda kaiveli hetken varusteita, kunnes löysi jotain yllättävää. Se oli hänen kokoaan oleva Daredevil-puku. Puvussa oli kiinni pieni lappu. Miranda otti sen irti ja alkoi lukea.
”Jos joskus päätät rientää perääni, niin tämä on sinulle. Nappaa jokin naamioista niin olet valmis. En halunnut pelästyttää sinua kertomalla, että Kingpin tietää minun olevan Daredevil. Sinun henkilöllisyytesi on pysyttävä salassa. T:Isä”
Miranda hymyili luettuaan lapun. Siten hän nappasi yhden naamioista ja keppinsä. Pukeuduttuaan hän käveli Edin ja Elektran luo.
- Cool puku sisko, Ed sanoi.
- Näytät ihan isältäsi, Elektra sanoi hymyillen.
- Kiitti, Miranda sanoi ja punastui hieman.
Myöhemmin kaikki kolme juoksivat katoilla kohti Kingpinin pilvenpiirtäjää.
- Kumpaa reittiä käytetään? Ilmastointia vai rynnitäänkö suoraan ovesta? Ed kysyi.
- Ei kumpaakaan vaan suoraan ikkunan läpi, Miranda sanoi.
- Kannatetaan, Elektra sanoi.
Pian kolmikko loikkasi suoraan Kingpinin toimistoon hajoittaen ikkunan. Kingpin kääntyi katsomaan ällistyneenä. Matt istui tuolissa kädet selän taakse sidottuina ja ilman naamiota.
- Taisit yllättyä. Valitse ens kerralla kätyri, jolta ei lopu shurikenit kesken, Miranda sanoi huvittuneena. Sitten hän kuiskasi Edille ja Elektralle:
- Auttakaa te iskä vapaaksi. Mä hoitelen tän läskin.
Ed ja Elektra nyökkäsivät. Miranda vetäisi esiin sauvansa ja pyöritteli sitä hetken. Sitten hän näytti ”Anna tulla”-käsimerkin. Kingpin syöksyi kohti Mirandaa kuin raivohullu härkä. Miranda onnistui kuitenkin väistämään. Kingpin tarttui Mirandan jalkaan ja paiskasi hänet päin seinää. Miranda putosi lattialle irvistäen tuskasta.
- Eih, Matt voihkaisi.
Ed ja Elektra olivat saaneet hänet vapaaksi, mutta joutuivat tukemaan häntä. Kingpin oli telonut hänet todella pahaan kuntoon. Kingpin käveli Mirandan luo ja kiskaisi naamarin pois tämän kasvoilta. Hän naurahti nähdessään Mirandan kasvot.
- Heh. Sokean hell's kitcheniläisen asianajajan sokea tytär. Tämä taitaa olla kaiken huippu, hän naureskeli.
- Et ole vielä nähnyt kaikkea, läski, Miranda mutisi ja iski tuikan potkun suoraan Kingpinin vatsaan. Gangsteripomon taittuessa kaksinkerroin Miranda ponkaisi pystyyn ja iski tätä selkään kyynärpäällään. Kingpin putosi polvilleen. Miranda nappasi tämän timanttipäisen kävelykepin. Hän pyöräytti keppiä ja valmistautui iskuun. Kingpin sulki silmänsä ja odotti Mirandan täräyttävän, mutta mitään ei kuulunut. Miranda oli nostanut kepin olkapäidensä varaan.
- Mikset tehnyt sitä? Kingpin kysyi.
- En ole roisto. Olen suojeluspaholainen, tyttö vailla pelkoa ja Daredevil, Miranda sanoi hymyillen.
Hän pudotti kävelykepin Kingpinin eteen ja lähti auttamaan isäänsä. Ennenkuin nelikko häipyi Miranda huikkasi vielä:
- Suna mä pysyisin hiljaa. Sun imagolles ei varmaan sovi, et 19-vuotias sokea tyttö päihittää sut.
Ed nauroi Mirandan kommentille.
Monta päivää myöhemmin Miranda seisoi katolla Daredeviliksi pukeutuneena. Kingpin ja Napakymppi olivat joutuneet telkien taakse joksikin aikaa. Matt käveli Mirandan viereen ja laski kätensä hänen olalleen. Elektra ilmestyi Mirandan toiselle puolelle iloisesti hymyillen. Ed virnisti Elektran olan yli. He kaikki lähtivät juoksemaan.
- Perheeni on jälleen koossa. Olen puoliksi kreikkalainen ja Hell's kitchenin kasvatti. Minulla on ninjutsu- ja katutaistelukoulutus. Nyt pitää vain päättää ryhdynkö poliitikoksi vai asianajajaksi, Miranda ajatteli.

Captain America
Sotilaan tytär

Vuosi 1950. New Yorkilaisessa sairaalassa Peggy Carter makasi vuoteessaan pieni tyttövauva sylissään. Peggy katseli hymyillen pikkuista tytärtään ja käänsi sitten katseensa ikkunasta näkyvälle pilvettömälle kesätaivaalle. Hän huokaisi haikeasti.
- Kunpa näkisit tyttäresi, Steve, Peggy ajatteli.
Steve Rogers eli kapteeni Amerikka oli mitä uskottavimmin kuollut Hydran lentokoneen pudottua jonnekin Pohjoisnavalle. Peggyn ajatukset keskeytyivät äkkiä, kun hoitaja avasi oven.
- Teille on vieras, neiti Carter, hoitaja sanoi.
Hoitajan perässä huoneeseen saapui Peggylle tuttu mies.
- Eversti Phillips? Peggy sanoi yllättyneenä.
Eversti nyökkäsi Peggylle ja odotti, kunnes hoitaja oli lähtenyt. Sitten hän käveli Peggyn vuoteen viereen ja laski ostamansa kukat yöpöydälle.
- Tämä siis on pikku Stephanie, eversti sanoi ja ojensi kätensä pikkuiselle.
Hänen yllätyksekseen pienokaisen ote hänen sormestaan oli todella voimakas. Oikeastaan tavallista voimakkaampi. Eversti nosti katseensa Peggyyn.
- Luuletko, että osa Steven voimista siirtyi häneen, hän kysyi.
Peggy nyökkäsi, mutta ei ollut varma oliko se hyvä vai huono juttu.
- Hän taitaa olla tulevaisuuden pikku kapteeni Amerikka, hän sanoi.
Vuosi 1964. Oli kulunut 14 vuotta Stephanie syntymästä ja tästä oli kasvanut oikein pirteä nuori tyttö. Pieniä erikoisuuksia kuitenkin hänestä huomasi ja ne olivat, että hän oli tavallista nopeampi, voimakaampi ja kestävämpi. Niiden lisäksi hän urheili enemmän kuin muut tytöt. Melkein, joka päivä koulun jälkeen Stephanie oli ajanut pyörällään heti kotiin toivoen samalla, että isä olisi palannut. Joka kerta toivomus oli osoittautunut turhaksi. Syntymäpäivänään Stephanie ajoi kotiin kaatosateessa. Pisarat rummuttivat hänen pyöräilykypäräänsä, joka itse asiassa oli siniseksi maalattu sotilaskypärä. Stephaniella oli myös aina mukanaan roskapöntön kannesta tehty kilpi. Hän uskoi sen tuovan jonkinlaista onnea. Kun Stephanie pääsi kotiin, hänen äitinsä oli kuistilla odottamassa.
- Kulta, olet läpimärkä. Käy vaihtamassa vaatteet ja tule sitten alas. Minulla on yllätys, Peggy sanoi.
Stephanien surkea ilme kirkastui.
- Anna sen olla isä. Anna sen olla isä. Anna sen olla isä, hän ajatteli vaihtaessaan vaatteitaan.
Sitten Stephanie riensi alakertaan valmiina loikkaamaan isänsä kaulaan.
- Hyvää syntymäpäivää Stephanie! Peggy huudahti.
Ruokasalin pöydällä oli suklaakakku, jossa oli 14 kynttilää, ja jonkin verran lahjapaketteja. Stephanien into lopahti kuin ilmapallo, josta oli laskettu ilmat pihalle. Hän istui kuitenki pöydän ääreen.
- Puhalla ja toivo jotakin, Peggy sanoi ja työnsi kakkua lähemmäksi.
- Toivon, että tapaan isän, Stephanie huokaisi ja puhalsi kynttilät sammuksiin.
Myöhemmin Peggy soitti eversti Phillipsille.
- Phillips? Peggy tässä. Kuule. Stephanie on ihan onneton. Eikö Stevestä ole vieläkään löytynyt mitään? Peggy kysyi ja vilkaisi samalla ruokasalin puolelle.
Stephanie ronkki edelleen suklaakakun palaansa. Hänellä ei tuntunut olevan yhtään nälkä.
- Olemme onnistuneet löytämään suurimman osan Hydran aluksesta, mutta emme vielä komentokantta. Siihen saattaa mennä vielä vuosia. Eikä ole takeita selvisikö Steve rytäkästä, Phillips sanoi.
- Olet hänen kummisetänsä. Auta Stephaniea, Peggy pyysi.
Phillips huokaisi:
- Hyvä on. Tuo hänet Starkin labraan.
Monta tuntia myöhemmin Stephanie käveli äitinsä kanssa sisälle Starkin laboratorioon. Eversti Phillips ja Howard Stark olivat heitä vastassa.
- Eversti Phillips, Stephanie sanoi ja vei käden kypäränsä lippaan.
- Et edelleenkään ole sotilas, Stephanie. Tässä on Howard Stark, Phillips esitteli.
Howard kätteli Stephanien ja käänsi sitten katseensa Peggyyn.
- Samat vaaleanruskeat hiukset ja siniset silmät. Ihan isänsä näköinen, hän sanoi.
- Asiaan Stark, Phillips huomautti.
- Aivan aivan. Seuratkaa minua, Howard sanoi ja lähti johdattamaan seuruetta eteenpäin puhuen samalla koko ajan.
Stephanie kuunteli vain puolella korvalla ja katseli ihmetellen seinillä olevia vempaimia. Aivan kuin hän olisi astunut sisälle tulevasuutta esittelevään museoon.
- Ja tässä on se laite, joka teki kapteeni Amerikasta kapteeni Amerikan, Howard päätti pälpätyksensä.
Stephanie oli vähällä törmätä äitinsä. Heidän edessään oli iso hiukan pystyyn nostettua sarkofaagia muistuutava laite. Stephanie tuijotti laitetta ymmällään.
- Mitä se tekee? hän kysyi.
Howard hymyili.
- No alkujaan se valjasti seerumin, jolla isästäsi tehtiin kapteeni Amerikka. Seerumin kaava katosi tohtori Erskinen mukana. Nykyään laite toimii lähinnä syväjäädyttimenä, hän sanoi.
- Tämän takia täällä olemmekin. Stephanie saattaa pian tavata isänsä, Phillips sanoi.
Sekä Stephanie että Peggy näyttivät hämmästyneiltä.
- Uskomme, että Steve saattoi selvitä rytäkästä, mutta hän on varmaankin jäissä jossakin Pohjoisnavalla. Stephaniella on samat voimat kuin Stevellä, joten voimme luultavasti saada tyttären tapaamaan isänsä, Howard selitti.
Peggy näytti huolestuneelta, mutta nähdessään Stephanien innostuksen, hän ei voinut olla suostumatta tuumaan. Hetken päästä Stephanie makasi laitteessa kypärä päässään. Howard työskenteli ohjaimien kanssa.
- Valmiina, Stephanie? hän kysyi.
- Valmiina ollaan, Stephanie vastasi.
- Odottakaa! Peggy huusi juosten paikalle.
Hän ojensi Stephanielle tämän kilven.
- Olit unohtaa kilpesi, Peggy sanoi hymyillen.
- Kiitti äiti, Stephanie sanoi.
Peggy antoi suukon Stephanien otsalle ja lähti sitten valvomon puolelle.
- Sehän oli roskapöntön kansi, Howard sanoi hölmistyneenä.
- Ei vaan itse tehty kilpi, Stephanie sanoi ärtyneenä.
Howard kohautti harteitaan ja väänsi nestetypen venttiilin auki.
- Miten sujuu? hän kysyi sitten.
- Vähän kylmä, Stephanie sanoi kuulostaen samalla hiukan väsyneeltä.
Stephanie haukotteli ja katseli ikkunasta näkyvää tilannetta. Hän puristi kilpeä lähemmäs itseään ja sulki silmänsä hymyillen.
- Pian tapaan isän, Stephanie ajatteli ennenkuin nukahti.
Monia monia vuosia myöhemmin kaksi miestä ja 18-vuotias tyttö saapuivat kyseiseen labraan. Toinen oli Stephanien isä Steve eli kapteeni Amerikka. Toinen taas oli agentti Nick Fury. Heidän seurassaan oleva tyttö oli Nickin tytär Nicole.
- Tarkoitatko, ettei Tonykaan tiennyt tästä? Steve kysyi.
- Kyllä vaan. Tyttö on ollut salassa jo vuosisadan. Asiakirjojen mukaan hän on...älä pyörry...tyttäresi, Nick sanoi.
Steve tuijotti Nickiä kuin puulla päähän lyötynä. Nicole naputteli hetken ohjauspaneelia, kunnes laiteetsta alkoi purkautua jäähöyryä ja se aukesi. Sisällä näytti uinuvan 14-vuotias tyttö. Stephanie haukotteli ja avasi silmänsä. Hän hämmästyi nähdessään ohjaimen kimpussa tumma ihoisen tytön, tumma ihoisen miehen ja miehen, joka näytti aika pajon hänen isältään.
- Keitä te kolme olette? Missä Howard on? Stephanie kysyi.
Sen sijaan, että olisi vastannut Nicole kysyikin:
- Minä vuonna bo-murre hävisi täysin?
- Eikös sitä puhuta Intiassa? Mikä tietokilpailu tämä on? Stephanie kysyi entistä ällistyneempänä.
- Jep. Tyttö on 60-luvulta. Oikea vastaus on nimittäin 2010, Nicole sanoi kääntyen Nickiin päin.
Steve auttoi Stephanien alas laitteesta. Sitten hän huomasi Stephanien kypärän.
- Mistä sait tämän? Annoin sen Peggylle sen jälkeen, kun olin pelastanut sotilasosasto 107:n Hydran käsistä, Steve ihmetteli.
- Äiti antoi sen minulle. Hänen nimensä muuten oli Peggy, Stephanie sanoi ja hoksasi sitten, mitä Steve oli sanonut.
Hän nosti katseensa ylös ja kyyneleet täyttivät hänen silmänsä.
- Isä, Stephanie sai sanottua ja loikkasi sitten Steven kaulaan.
Steve halasi iloisena Stephaniea. Hän ei saanut sanaa suustaan. Lopulta hän sai kuitenkin sanottua:
- Stephanie.
Pari viikkoa myöhemmin Stephanie alkoi tottua nykyaikaisen New Yorkin elämän menoon Nicolen avulla. Tytöistä oli tullut todella hyvät ystävät, vaikka heillä oli neljä vuotta ja pari vuosikymmentä ikä eroa. Stephaniea hiukan häiritsi se, ettei hän juurikaan ehtinyt olemaan isänsä kanssa tämän supersankari, -sotilas ja Shieldin agentti homman takia.
- Hei, piristy Stephie. Sähän tykkäät jäätelöstä, mutta nyt sä et koskenu koko annokseen, Nicole sanoi.
Tytöt istuivat eräässä keskustassa olevassa kahvilassa jäätelöllä. Stephanie oli tilannut Tappavat jääpuikot (vanilijaa, persikkaa ja mansikkakastiketta) ja Nicole Valloittamattoman huipun (suklaata ja kermavaahtoa).
- Sori. Aina, kun olen levoton tai onneton niin multa katoaa ruokahalu. Mä haluaisin olla enemmän isän kanssa, Stephanie sanoi.
- Rupee Shieldin agentiksi. Meil on teiniosasto, Nicole ehdotti.
- En mä oikein tiedä... Mitä? Stephanie sanoi huomattuaan omituisen tyypin vähän matkan päässä Nicolen takana.
Nicole katsoi Stephanie kummastuneena.
- Älä katso, mut vähän matkan päässä sun takanas on varmasti Hydran agentti, Stephanie kuiskasi.
Nicole tuijotti Stephaniea ällistyneenä. Kun mies nousi pöydästä ja lähti, Stephanie nousi myös ja lähti perään Nicole kannoillaan.
- Mistä sä hoksasit, et se on Hydra? Nicole kysyi kuiskaten.
- Sen rintamerkki oli pääkallo, jossa oli lonkeroita, Stephanie vastasi.
Tytöt seurasivat miestä jonkin aikaa kunnes tämä sujahti eräälle syrjäkujalle. Tytöt näkivät kuinka mies näppäili tunnussanan ja livahtivat sitten sisälle tiiliseinään auennesta ovesta.
- Mistä sä tiedät koko Hydran? Nicole kysyi, kun he lähestyivät seinää.
- Hei en mä turhaan historiasta 10 saanut, Stephanie hymähti ja avasi näppäimistön luukun.
Tunnussanan kanssa ei tarvinnut kauan pähkäillä, sillä se oli yksinkertaisesti Hydra. Tytöt hiipivät hiljaa eteenpäin ja yrittivät pitää matalaa profiilia. Pian he löysivät komentokeskuksen. Nähdessään kuka seisoi parvella puhumassa joukoilleen Stephanien leuka loksahti auki.
- Onko tuo? Ei voi olla, hän henkäisi.
Parvella nimittäin seisoi Punakallo.
- Tämä suunnitelma ei voi epäonnistua, sillä me olemme..., hän sanoi.
- Hydra! Kun yhden tappaa, kaksi nousee tilalle! joukot huusivat yhteen ääneen.
Tytöt tuijottivat toisiaan kauhistuneina. Hydra aikoi hyökätä Helicarrierille.
- Meidän täytyy varoittaa Shieldiä, Stephanie kuiskasi.
- Mä hoidan, Nicole sanoi ja otti yhteyden Nickiin rannekelloa muistuttavalla kännykällä.
- Ampiaisen pisto kutsuu putoilevaa papukaijaa. Kuuleeko papukaija?
Stephanie ei voinut olla tirskumatta kuullessaan Nickin radiokoodinimen. Putoileva papukaija! Kas kun ei ruokakomero.
Punakallo katseli hymyillen joukkojaan ja huomasi äkkiä valonvälähdyksen erään laatikkopinon takana.
- Meillä on salakuuntelijoita! Napatkaa ne! Punakallo huusi.
Tytöt vilkaisivat toisiaan pelästyneinä.
- Nyt häivyttiin, Nicole sanoi.
Stephanie nyökkäsi. He eivät kuitenkaan ehtineet livahtaa minnekään, kun pari Hydran miestä nappasi heidät. Punakallo laskeutui parvelta ja käveli tyttöjen eteen.
- Mitäs meillä täällä on? Nick Furyn tytär ja kapteeni Amerikka-fani? hän nauroi.
Stephanie katsoi halveksivasti Punakalloa.
- Saanen huomauttaa, että olet toisen maailmansodan aikainen sotahullu sekopää, hän sanoi.
Punakallo hymyili huvittuneena Stephanien uhmakkuudelle.
- Aika hyvä vertaus. Itse kyllä käyttäisin termiä maailman valtiutta havitteleva superroisto, hän sanoi.
- Jonka naama on kuin tomaatti, Nicole mutisi.
Hetken päästä tytöt huomasivat olevansa suljettuina varastokoppiin. Stephanie istui selkä seinää vasten ja huokaisi. Nicole tutki ovea.
- Älä luovuta. Me päästään täältä kyllä. Sä olet kapteeni Amerikan tytär, hän sanoi.
- Mä mikään kapteeni Amerikan tytär o. Ja täkin on vaan roskapöntön kansi, Stephanie puuskahti ja tajusi sitten, mitä oli juuri sanonut.
Hän vilkaisi ylös ja huomasi valvontakameran. Stephanie otti kilpensä ja heitti sen kuin frisbeen päin kameraa.
- Jos tuo ei saa vartijoita liikkeelle niin ei sitten mikään, hän hymähti.
Stephanie oli arvannut oikein. Pari Hydran miestä ryntäsi paikalle ja avasi varaston oven. Stephanie tyrmäsi ensimäisen kaverin kilvellään. Nicole taas täräytti toista nyrkillä. Tytöt säntäsivät ulos ja kohti hangaria. He onnistuivat livahtamaan yhteen hävittäjään, kun se oli nousemassa.
- Seuraava pysäkki Helicarrier, Nicole sanoi.
Kun alukset olivat laskeutuneet tukialukselle, tytöt livahtivat ilmastoinnin kautta sisälle.
- Okei hajaannutaan. Etsi sä Nick. Mä etsin isän, Stephanie sanoi.
Nicole nyökkäsi ja lähti juoksemaan. Stephanie lähti toiseen suuntaan. Hetken päästä hän huomasi 3 Hydran miehen porukan. Heillä oli käsissään kilpi.
- Isän kilpi, Stephanie ajatteli ja heitti oman kilpensä päin miehiä.
Kilpi kolkkasi kolmikon kuin bumerangi ja Stephanie nappasi Steven kilven mukaansa.
- Heippa, luuserit! hän huikkasi juostessaan ohi.
Sitten Stephanie huomasi, että seuraava ovi oli sulkeutumassa ja hän heitti kilpensä väliin. Kilpi oli tavallista metallia ja se alkoi vääntyä. Hänen onnistui juuri ja juuri syöksyä aukosta sisään, kun kilpi petti ja ovi sulkeutui. Stephanie vilkaisi hiukan huolestuneena kilpensä kappaleita, mutta lähti sitten juoksemaan kohti komentokantta. Tässä matsissa ei kyllä kukaan joutuisi jäihin. Hän iski nyrkkinsä tunnistimeen ja ovi aukesi. Punakallo tuijotti ällistyneenä ovella seisovaa Stephaniea. Steveä piteli kaksi Hydran miestä.
- Miten pääsit ulos sieltä? Punakallo ärähti.
- En mä turhaan ole sotilaan tytär, Stephanie hymähti.
Punakallo veti esiin pistoolin ja ampui kohti Stephaniea, mutta tyttöpä vetäisi isänsä kilven suojakseen.
- Isä! Matalaksi! Stephanie huusi ja heitti kilven päin Hydran miehiä lyöden näiltä tajut kankaalle. Samalla hän potkaisi aseen Punakallon kädestä. Steve oli napannut kilpensä ja heitti sen päin Punakalloa tyrmäten hänet. Sitten Stephanie tarttui Punakalloa rinnuksista ja nosti ylös.
- Onneks olkoon. Voitit juuri menolipun Lautalle, Stephanie sanoi hymyillen huvittuneena.
Silloin paikalle tulivat Nicole ja Nick. Nick virnisti huomatessaan, että Stephanie ja Steve olivat onnistuneet nappaamaan Punakallon ilman, että koko alus olisi syöksynyt mereen.
- Aika hyvin. Ja vieläpä ilman uhkatekijöitä, hän sanoi.
Sitten Nicole huomasi jotain.
- Missä sun kilpi on, Stephie? hän kysyi.
Stephanie näytti vaivautuneelta.
- No ööh se tuhoutui, hän sanoi.
- Älä huolestu. Mä pyysin Tonya järkkään toisen ja vähän kestävämmän, Nick sanoi ja heitti Stephanielle aidosta vibraniumista tehdyn kilven.
Stephanie katsoi kilpeä myksityneenä.
Monta päivää myöhemmin Stephanie seisoi uusi kapteeni Amerikka-puku päällään Helicarrierin kannella. Punakallo ja suurin osa Hydrasta oli saatu telkien taakse. Steve käveli hänen viereensä.
- Olisi tehtävä, hän sanoi.
- Kuka on konna? Stephanie kysyi.
- Paroni Zemo, Steve vastasi.
- Okei. Sit mentiin, Stephanie sanoi hymyillen.
Kaksikko lähti juoksuun ja loikkasi yli reunan huutaen:
- Geronimo!
Laskuvarjojen auetessa Stephanie katsoi isäänsä hymyillen.
- Olen kapteeni Amerikan tytär. Olen järjestyksessä toinen kostaja. Olen sotilaan tytär, Stephanie ajatteli.

Fantastic four
Tulen tytär

Oli myöhäinen ilta New Yorkissa. Baxter buildingissa Ihmenelosten tukikohdassa Johnny Storm eli Liekki ja hänen lasta odottava tyttöystävänsä Kristalli katsoivat televisiosta elokuvaa Hamekyttä 3 – Pojasta polvi paranee. Äkkiä Kristalli ähkäisi vatsaansa pidellen.
- Kulta, mikä hätänä? Johnny kysyi.
- Taitaa olla sairaalareissun paikka, Kristalli sanoi tuskaisesti hymyillen.
Johnnylta kesti hetki tajuta, että hänen tyttärensä oli syntymässä. Hän alkoi säntäillä edestakaisin.
- Okei, älä panikoi. Mä hoidan tän. Hetki vaan, Johnny sanoi.
Hän avasi ikkunan ja otti Kristallin syliinsä juuri, kun Reed, Sue ja Ben ilmaantuivat paikalle.
- Älä sano. Mä arvaan. Kristalli on saamassa lapsen, Ben sanoi.
Johnny nyökkäsi. Ennen kuin Reed ennätti ehdottaa ihmeautoa Johnny lensi ulos ikkunasta Kristalli mukanaan.
- Mä soitan sit, kun homma on ohi! Johnny huikkasi mennessään.
Ben kohautti olkiaan, siirtyi istumaan sohvalle ja vaihtoi kanvaa.
- Kuka haluaa katsoa Sherlock Holmesia? hän kysyi.
4 tuntia myöhemmin Suen kännykkä soi. Kun hän vastasi, ensimmäinen asia, mikä kännykästä kuului oli Johnnyn riemunkiljaisu:
- Se on tyttö!
- Ei tarvitse huutaa. Kuulen kyllä vähemmälläkin, Sue sanoi.
Ben vilkaisi Sueen päin ja hymyili huvittuneena.
- Ai, se soitti vihdoinkin. Mä jo hetken luulin, et Johnny pyörty synnytyssalissa, Ben vitsaili.
- Haa haa. Erittäin hauskaa, kivikorsto, kuului kännykästä.
- Miten Kristalli voi? Sue kysyi ennenkuin Johnnyn ja Benin välinen nälvintäsota ehti alkaa.
- Hiukan uuvuksissa, mutta muuten hän voi hyvin samoin kuin pikkuinenkin ja arvaa vielä mitä sisko. Sillä on mun supervoimat! Johnny hihkui.
Reed, Sue ja Ben yllättyivät. Supervoimat niin nuorella. Johtuiko tämä siitä, että Johnny oli altistunut kosmiselle säteilylle ja, että Kristalli oli epäinhimillinen. Reed otti kännykän Suelta.
- Miten voimat ilmenevät? hän kysyi.
- Kuulostaa ehkä hullulta, mut pikkuinen aivasti tulenlieskan, Johnny kertoi.
- Ei sentään tuleen syttynyt, Ben mutisi.
Sue otti kännykän Reediltä ja kysyi:
- Mikä pikkuisen nimi on?
Johnny kuului juttelevan Kristallin kanssa ja sanoi sitten:
- Janet.


20 vuotta myöhemmin Janetista oli kasvanut oikein fiksu nuori nainen. Myös hänen voimansa olivat kehittyneet mukana. Vain yksi kyky tuotti vielä hankaluuksia ja se oli lentäminen.
- Yritä, Janet. Sä kyllä pystyt siihen, Johnny sanoi.
Hän ja Janet seisoivat Reedin rakentamassa harjoitussalissa. Janet oli todella hermostunut.
- Miten niin pystyn? Mä en edes muista, mikä se huuto oli, hän sanoi.
Johnny huokaisi:
- Se oli Tuli ja leimaus.
- Ai niin, joo, sori, Janet sanoi nolona ja vilkaisi sitten kaukana alhaalla näkyvää harjoitussalin lattiaa.
Johnny kyllästyi odottamaan ja tönäisi hiukan Janetia. Janet putosi huutaen kohti lattiaa.
- Huuda se huuto! Johnny huusi.
- Apua! Tuli ja leimaus! Janet huusi ja onnistui syttymään tuleen, mutta vain sen verran, että sai hidastettua putoamistaan.
Päästyään alas hän istui seinää vasten ja yritti saada hengityksensä tasaantumaan. Kun Johnny laskeutui hänen viereensä, Janet sai huohotettua:
- Älä...enää...koskaan...tönäse...mua...alas.
- Sori. Mut toihan meni aika hyvin, Johnny sanoi.
- Joo ja täl hetkel olen vain vara Liekki, koska en osaa lentää, Janet sanoi.
Hän painoi päänsä vasten terässeinää ja sulki silmänsä. Myöhemmin Janet palasi huoneeseensa ja heittäytyi vuoteelleen. Hänen kirjahyllnsä oli ihan täynnä dekkareita. Janet oli juuri aloittanut Kuoleman kapellimestarin. Seuraavana olisi vuorossa Kaidan tien kulkijat. Hänen huoneensa seinät olivat täynnä eläinjulisteista. Janet rakasti eläimiä ja eniten kissoja.
- Mitä mä teen? Mun pitäis olla samanlainen lentoässä kuin isä, mut mä en saa itseäni edes ilmaan, Janet mutisi.
- Sinä tarvitset itseluottamusta, kuului silloin Suen ääni.
Janet nousi istumaan ja katsoi äänen suuntaan. Sue muuttui näkyväksi.
- Oliks sä siinä kauan, Sue-täti? Janet kysyi.
Sue istui Janetin viereen sängylle.
- Tarpeeksi kauan kuullakseni murheesi. Tiedän, että isäsi harjoitukset saattavat olla aika lailla villejä, mutta hän haluaa silti autaa sinua, Sue sanoi.
- Joo, siltä näyttää. Välillä mä toivon, et mulla ois jotkin muut, kuin tulivoimat, Janet mutisi.
Sue laski kätensä Janetin olkapäälle. Hän tiesi, miltä Janetista tuntui. Oli turhauttavaa, kun ei osannut hallita voimiaan kunnolla.
- Mitä, jos harjoittelisit jonkin aikaa itseksesi, Sue ehdotti.
Janet mietti hetken aikaa. Itsekseen harjoittelu ainakin vähentäisi vapaapudotuksia harjoitussalissa. Hän alkoi hymyillä ja halasi Suea.
- Kiitti, Sue-täti, Janet sanoi.
Sitten Janet nappasi pusakkansa ja riensi ulos.
Myöhemmin Janet seisoi katolla ja katseli kaupungin valoloistoa. Tuuli heilutteli hänen hiuksiaan. Janet veti syvään henkeä.
- Okei, nyt sitä mennään, hän ajatteli ja käveli katon reunalle.
Hän katsoi kaukana alhaalla näkyviä autoja. Janet nielaisi.
- Tuli ja leimaus! hän huusi ja sytti tuleen.
Janet loikkasi reunan yli ja huomasi pysyvänsä ilmassa.
- Jes, hän ajatteli ja lähti liitämään.
Johnny vilkaisi ikkunasta juuri, kun Janet lensi ohi.
- Lensikö Janet just ohi tosta? Johnny kysyi ällistyneenä.
- Joo. Ehdotin, että hän harjoittelisi hiukan itsekseen, Sue sanoi.
Johnny katsoi ensin siskoaan pöllämystyneenä, mutta nousi sitten ylös. Hän aikoi lähteä Janetin perään. Hetken päästä Johnny lensi Janetin perässä.
- Janet, odota! hän huusi.
Janet kääntyi katsomaan.
- Isä? Mitä sä täällä teet? hän kysyi yllättyneenä.
Johnny ei ehtinyt vastata, kun häneen osui tainnuttava sähkötälli. Johnny putosi ilmasta tuli sammuneena.
- Isä! Janet huusi ja syöksyi perään.
Ennenkuin Johnny osui kattoon, kaksi taistelurobottia sai napattua hänet. Ne lähtivät viemään Johnnya johonkin. Janet lensi perässä. Robotit laskeutiuvat erään pilvenpiirtäjän katolle. Janet laskeutui ilmastointijärjestelmän taakse ja sammutti tulensa. Katolle ilmestyi myös vihreään huppuviittaan pukeutunut mies. Nähdessään miehen metallisen käden Janet henkäisi:
- Tohtori Doom.
Doom myhäili tyytyväisenä nähdessään Johnnyn.
- Loistavaa. Kun tämän liekehtivän pellen voimat on siirretty tykkiini, voin vihdoinkin vallata New Yorkin ja tuhota Ihmeneloset, hän sanoi.
Janet kuunteli kauhistuneena. Hänen koko perheensä oli vaarassa. Janet aikoi juuri hipsiä pois paikalta, kun hän törmäsi yhteen Doomin taistelubottiin.
- Eh...heippa, Janet sanoi ja pinkaisi pakoon.
Robotti lähti hänen peräänsä. Janet yritti katseellaan etsiä pakopaikkoja, mutta tuli siihen johtopäätökseen, että ainoa mahdollisuus päästä pakoon oli hypätä katolta. Hän lensi vapaapudotuksella suoraan kohti maata.
- Mikä se huuto oli? Tuli ja leimaus! Janet huusi ja onnistui syttymään.
Hän lensi suoraan kohti Baxter buildingia.
- Tyttö pääsi pakoon, robotti ilmoitti Doomille.
Doom näytti ärtyneeltä, mutta ei sanonut mitään. Hän viittasi robotteja raahaamaan Johnnyn sisälle. Janet lensi täyttä vauhtia kohti Baxter buildingia ja syöksyi pakkolaskun omaisesti suoraan Reedin labraan. Ben ja Sue riensivät labraan kuullessaan metelin.
- Janet? Sinä lennät? Missä Johnny on? Reed kysyi auttaessaan niskaansa hierovan Janetin pystyyn.
- Tiedän on autettava isää. Doom nappasi isän ja se aikoo vallata New Yorkin. Mä kuulin Doomin sanovan, et kun voimien siirto on valmis, Baxter building on ensimmäinen kohde, Janet kertoi.
Reed, Sue ja Ben katsoivat toisiaan. Miten he pystyisivät taistelemaan Doomia vastaan kolmisin. Äkkiä Sue näytti keksivän jotain ja katsoi Janetia.
- Me tarvitsemme vara Liekin, hän sanoi.
Janet hämmästyi ensin, mutta alkoi sitten hymyillä itsevarmasti. Hän nousi ylös ja laski kätensä Reedin, Suen ja Benin käsien päälle.
- Tehdään se, Janet sanoi.
Hetken päästä Ihmeneloset kiisivät kohti Doomin tukikohtaa. Tai oikeastaan Reed, Sue ja Ben ajoivat ihmeautolla ja Janet lensi edellä.
- Ootteks te nyt ihan varmoja tästä? Meinaan, et toi tyttöhän vast harjoittelee lentämistä, Ben kysyi.
- Hän selvisi pakkolaskusta ilman luunmurtumia ja tuntee New Yorkin kadut ilmasta käsin kuin omat taskunsa, Reed sanoi.
Ben aikoi sanoa jotain, mutta Sue ehti ensin:
- Anna Janetille mahdoillsuus, Ben. Jos joudumme kohtaamaan Doomin, mikä on todennäköistä, tulivoima tulee olemaan todella tarpeeseen.
- Sen mä vaan sanon, että kyllä siinä selvittäis pelkällä turpiin annollakin, Ben mutisi.
Pian sankarit saapuivat Doomin tukikohtaan. Se oli Von Doom Tower. Ihmeneloset laskeutuivat katolle.
- Okei. Jokainen valitsee yhden reitin ja yrittää löytää Johnnyn. Jos tulee ongelmia, ilmoittakaa radiolla, Reed sanoi.
Sue, Ben ja Janet nyökkäsivät. Reed sujahti ilmastointiin. Sue muuttui näkymättömäksi välttääkseen turvakamerat ja livahti katto-ovesta sisään. Ben ja Janet jäivät katolle.
- Mitäs ajattelit tehdä, iso kaveri? Janet kysyi.
Ben naurahti ja nosti nyrkkinsä.
- Ajattelin näyttää, miks mun tunnushuuto on: Turpiin tulee! Ben huusi ja iski kattoa molemmilla nyrkeillä.
Katon alkaessa halkeilla Janet muuttui nopeasti tuleksi ja jäi ilmaan roikkumaan, kun Ben putosi katon mukana alas.
- Toi selittää kyl aika paljon, Janet ajatteli.
Janet lennähti rakennuksen sivulle ja yritti paikantaa isänsä. Pian hän huomasi Johnnyn erään ylimmän kerroksen ikkunasta.
- Reed. Mä löysin isän. Se on Doomin toimistossa, Janet ilmoitti radiopuhelimella.
Sitten hän huomasi jättimäisen liekinheitintä muistuttavan tykin lasiseinän takana.
- Ja taidan kans tietää, mitä Doom meinasi voimien siirrolla, Janet sanoi.
Sekä Sue että Ben olivat myös kuulleet Janetin sanat.
- Okei, purkka. Mitäs seuraavaks? Ben kysyi.
- Sinä, minä ja Sue yritämme vapauttaa Johnnyn. Janet saa toimia yllätysvalttina, Reed sanoi.
- Heh, kun meillä on tuliprinsessa tiimissä, Doom ei edes älyä mikä siihen iski, Ben naurahti.
- Kiitti vaan kannustuksesta, Ben-setä, Janet sanoi.
Johnny istui tuolissa ranteistaan kahlehdittuna ja hänen käsivarsistaan ja niskastaan lähti putki, joka imi hänen voimiaan superliekinheittimeen. Johnnyn otsalta valui hikipisaroita ja hän irvisti kivusta joka kerta, kun uusi annos tulta imeytyi tykkiin. Samassa hän huomasi ilmastoinnista hivuttautuvan Reedin, näkymättömänä ovesta tulevan Suen ja seinän romuttavan Benin.
- Tyylikäs sisääntulo, kivipää, Johnny sanoi väsyneesti hymyillen.
- Älä nyt alota, tulitikku, Ben sanoi ja alkoi juuri kiskaista putken irti, kun häneen iski kunnon sähkötälli.
- Ben! Reed, Sue ja Johnny huudahtivat, kun tämä lensi lattialle vähän matkan päähän.
Doom astui esiin varjoista.
- Arvelinkin, että ilmestyisitte tänne. Teidän joukkuehenkenne on kuin 3 muskettisoturia. Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta. Ihailtava lausahdus, mutta se tuhoutuu nyt, Doom sanoi, kun häntä itseään päin lensi tulipallo.
- Hei, tinapää! Jos haluat tapella, tuu hakemaan, Janet huusi toinen tulipallo jo laukaisuvalmiina.
Doom tuijotti Janetia ensin hämmästyneenä, mutta alkoi sitten nauraa,
- Tässäkö on suuri vastustajani. Tyttö, joka yrittää hallita tulen suuren voiman, Doom sanoi.
Janet ei sanonut mitään, mutta vilkaisi Reediä. Reed tajusi, mitä Janet aikoi ja nyökkäsi. Kun Janet syöksyi ikkunan läpi, Reed huusi:
- Sue! Muodosta voimakenttä meidän ympärillemme!
Sue teki työtä käskettyä, kun Janet aloitti tulitornadon. Janet lensi ympyrää Doomin ympärillä ja nosti samalla koko ajan lämpötilaansa. Reed ja Ben olivat onnistuneet vapauttamaan Johnnyn.
- Janetin vauhti alkaa hidastua! hän huomasi.
- Multa loppuu patterit, kuului Reedin radiopuhelimesta.
Johnny nappasi radiopuhelimen.
- Sä pystyt siihen. Sä olet Liekki, hän sanoi.
Kuullessaan isänsä ääneen Janet sai siitä uutta puhtia ja hän lensi entistä nopeammin. Lopulta Janet putosi lattialle ja kieri vähän matkan päähän. Hän oli ihan puhki. Sue laski voimakentän ja Johnny riensi Janetin luo.
- Janet. Oletko kunnossa? hän kysyi.
- Joo, olen kyllä. Heh. Taisin grillata Doomin, Janet sanoi uupuneesti hymyillen.
Reed oli mennyt tutkimaan metallipatsasta.
- Oikeastaan et, Reed sanoi.
Janet käänsi kummastuneena katseensa Reediin.
- Tämä on Doombotti, Reed sanoi ja naputti patsasta.
- Doom siis livahti? Sue tarkensi.
Reed nyökkäsi. Ben ja Johnny auttoivat Janetin ylös. Johnny hymyili Janetille.
- Hyvin lennetty. Miten olis kisa kotiin? hän kysyi.
- Kiitti, mut mä taidan ottaa autokyydin, Janet sanoi.
Monta päivää myöhemmin Janet lojui huoneessaan lukemassa Kuoleman kapellimestaria, kun äkkiä yöpöydällä oleva Ihmeneloset-hälytin alkoi soida. Hän loikkasi ylös, vaihtoi ihmenelos-pukuunsa ja säntäsi katolle. Muut olivat odottamassa.
- Mikä on homman nimi? Janet kysyi.
- Molekyylimies, Reed sanoi.
Janet nyökkäsi hymyillen. Hän ja Johnny juoksivat kohti katon reunaa ja loikkasivat yli.
- Tuli ja leimaus! he molemmat huusivat ja syttyivät tuleen.
Lentäessään Janet vilkaisi isäänsä.
- Olen tulen tytär. Olen Liekin tytär, hän ajatteli hymyillen.

X-men
Tyttö vailla historiaa

Oli myöhäinen talvi-ilta New Yorkissa. Nuori mies käveli kadulla omiin ajatuksiinsa vaipuneena. Mies oli Logan, eli X-ryhmän Wolverine. Lumihiutaleet tanssivat hänen ympärillään. Logan mietti huvittuneena, olisikohan Ororolla osuutta asiaan. Äkkiä kujalta kuuluva lapsen itku katkaisi hänen ajatuksensa. Logan pysähtyi ja nuuhki ilmaa. Kyllä vain. Kaikkien pakokaasun ja jätteiden hajun seasta erotti selvästi pienen lapsen tuoksun. Logan käveli kujalle yhä nuuhkien. Hänen oli löydettävä hajun lähde. Kujalla ei oikeastaan ollut paljon mitään. Vain joitakin jätesäkkejä, pari roskapönttöä ja vanhat ruosteiset ostoskärryt. Logan käveli ostoskärryjen luo ja huomasi niiden sisällä pienen liikahtelevan käärön. Hän nosti käärön ylös ja tajusi sen olevan tyttövauva. Pikkuinen oli mitä luultavimmin hyljätty. Logania alkoi kismittää koko ajatus.
- Miten joku on voinut hyljätä lapsensa. Ihan niinku mutanttien vihaaminen ei muka riittäis, hän ajatteli.
Logan nosti vauvan syliinsä ja lähti kävelemään kohti kartanoa. Ehkä Charles osaisi auttaa. Hetken päästä hän huomasi, että pikkuinen oli nukahtanut ja piti kiinni hänen paidastaan. Logan ei voinut olla hymyilemättä.
Päästyään kartanolle hän astui ovesta sisään. Jean, Scott, Ororo, Marie, Bobby ja Kitty huomasivat hänet.
- Moi Logan. Miten lenkki sujui? Scott kysyi.
- Ihan hyvin. Muuten, onks meillä vastiketta? Logan kysyi.
Muut tuijottivat häntä ällistyneinä.
- Hän puhuu lapsesta, jonka löysi, kuului Charlesin ääni.
Kaikki käänsivät katseensa professori Charles Xavieriin, joka liikkui pyörätuolilla. Hän oli käynyt Loganin kanssa telepaattisen keskustelun, kun tämä oli tullut kartanolle. Logan poisti osan huovasta ja paljasti yhä uinuvan pienokaisen pään. Työiltä pääsi syvä huokaus nähdessään pikkuisen. Jean huomasi Loganin hymyilevän kuin onnellinen isä. Myöhemmin yöllä Jean löysi Loganin keittiöstä syöttämästä pienokaista tuttipullolla. Jean ei voinut olla hymyilemättä nähdessään Loganin vauva sylissään.
- Olet aika suloisen näköinen, Jean sanoi.
Logan hätkähti hereille ja käänsi katseensa Jeaniin.
- Kauanks sä olit siinä? Logan kysyi.
- No en kovin kauaa. Mutta oikeasti on aika suloinen näky, kun joukkueen kovis huolehtii jostain noin pienestä, Jean sanoi.
Logan puisteli päätään hymyillen. Sitten hän käänsi katseensa takaisin pikkuiseen.
- En oikeastaan tiedä miksi otin pikkuisen mukaani, Kai se oli jonkinlainen vaisto, sillä huonolla tuurilla se, joka olisi löytänyt hänet olisi varmaankin ollut Morlock, Logan sanoi.
Sitten he olivat hetken hiljaa. Pikkuinen imi ahnaasti maitoa pullosta.
- Minkä nimen ajattelit antaa hänelle? Jean kysyi.
Logan ei ollut vielä edes ajatellut asiaa. Hän katseli ympärilleen ja huomasi keittiön pöydälle joltakin nuorelta jääneen videopelilehden. Kannessa poseerasi isorintainen aarteenmetsästäjä hahmo.
- Lara, Logan sanoi.
Kului monia vuosia ja Larasta kasvoi fiksu 19-vuotias nuori tyttö. Hän piti Logania isänään ja X-ryhmää perheenään. Eräänä iltana Lara katsoi Marien, Bobbyn ja Kittyn kanssa TV:stä kauhufilmiä nimeltä Grizzly.
- Tän leffan idea on suunnilleen sama kuin Tappajahaissa. Ekaks, kun teiniporukka saa surmansa, kukaan ei ota kantaa, mut sit, kun äiti ja lapset joutuu karhun hampaisiin lähtee lynkkausporukka metsälle, Lara hymähti.
- Ei siis pelota vai? Marie kysyi.
Lara pudisti päätään tylsistyneenä, mutta kuitenki kivusta irvistäen.
- Mikä nyt? Bobby kysyi.
- En mä tiedä. Mun rystyset on sattunu koko päivän, Lara sanoi rystysiään hieroen.
- Johtuisko siitä, et sä nyrkkeilet ilman hanskoja, Kitty ehdotti.
Lara kohautti harteitaan.
Myöhemmin yöllä Lara näki unta, että hän tappeli karhun kokoisen miehen kanssa. Lara oli saanut jo pahoja osumia, mutta hän nousi aina ylös. Äkkiä hänen rystysistään työntyi esiin luiset terävät kynnet. Kipu oli niin valtava, että Lara heräsi siihen. Lara nousi istumaan ja hieroi silmiään. Äkkiä hän tunsi kädellään jotain lämmintä ja tahmeaa. Hän laski kätensä alas ja toivoi samalla kaiken olevan unta. Hänen rystysistään törrötti kolme luista terävää kynttä. Lara alkoi huutaa. Hän ei ollut varma johtuiko se kauhusta vai kivusta, mutta kuitenkin hän huusi. Huuto sai koko muun porukan paikalle Logan etunenässä.
- Lara, mikä hätänä? Hän kysyi.
- Ai mikäkö hätänä? Mulla on kynnet! Lara huusi.
Logan ja muut tuijottivat Laran käsiä ällistyneinä. Äkkiä Lara huomasi jotain muutakin. Hän haistoi kaiken eläimellisen tarkasti. Lara vei kätensä otsalleen ällistyneen näköisenä.
- Ensin kynnet. Sitten hajuaisti kehittyy. Mitähän vielä, hän sanoi ja viilsi vahingossa otsaansa haavan.
Lara irvisti kivusta. Logan käveli lähemmäs ja otti yöpöydältä peilin.
- Öh Lara. Katso, hän sanoi ja ojensi peilin Laralle.
Lara tuijotti ällistyneenä, kun hänen otsassaan oleva haava umpeutui miltei hetkessä. Hän nojasi selkänsä vasten sängyn päätyä ja huokaisi. Logan laski kätensä Laran olkapäälle ja aikoi sanoa jotain, mutta Lara ehti ensin:
- Älä sano. Tiedän jo, että olen mutantti.
- Joo, mut erikoisuus on se, et sulla on samat voimat ku mulla, Logan sanoi.
Lara nosti katseensa isäänsä ja Logan työnsi omat adamantium kyntensä esiin. Scott, joka oli jo jonkin aikaa seissyt oven suussa kuin puulla päähän lyötynä tajusi vihdoinkin, että hänenhän tässä piti X-ryhmän kakkosjohtaja olla ja käveli Laran luo.
- Sinun kannattaa jutella professorin kanssa, hän sanoi.
Lara nyökkäsi ymmärtävästi, nousi ylös sängystään ja käveli ulos huoneestaan Loganin kanssa. Hetken päästä Lara istui nojatuolissa vastapäätä professori Xavieria. Logan nojasi Laran tuolin selkänojaan. Lara oli hieman hermostunut sillä tämä oli ensimmäinen kerta, kun telepaatti ujuttautuisi hänen päähänsä. Charles mitä arvatenkin oli lukenut Laran ajatukset ja hymyili rohkaisevasti.
- Älä pelkää Lara. Yritän vain saada selville mikä laukaisi voimasi, hän sanoi.
Lara nyökkäsi ja yritti rentoutua. Charles katsoi Laraa syvälle silmiin ja sai pian kuvan Laran näkemästä unesta. Sitten hän käänsi katseensa Loganiin.
- Mitä Lara teki eilen illalla? Charles kysyi.
- Se katsoi Grizzlyä Marien, Bobbyn ja Kittyn kanssa, Logan vastasi.
- Voisko joku jo selittää, mikä aktivoi mun voimat? Lara kysyi.
Charles oli kahden vaiheilla. Lopulta hän huokaisi.
- Voimasi näyttävät aktivoituneen eräänlaisen itsesuojeluvaiston aiheuttamana. En vain ymmärrä miten Sapelihammas liittyy tähän, Charles ihmetteli.
- Kuka? Mä luulin, et se oli ihmisversio siitä leffan karhusta, Lara hämmästyi.
Monta viikkoa myöhemmin lara hakkasi nyrkkeilysäkkiä koulun treenisalissa. Hän oli huomannut, että parantumiskyky auttoi häntä kestämään paremmin nyrkkeilyn paljain käsin. Lopulta Lara istahti seinän viereen ja pyyhki hikeä otsaltaan.
- Yritäks sä murtaa rystyses vai? kuului Marien ääni.
Lara nosti katseensa ja huomasi Marien ja Kittyn salin ovella.
- No en ihan. Yritän rikkoa nä kynnet, Lara hymähti ja työnsi kyntensä esiin.
Marie ja Kitty vilkaisivat toisaan ja sitten Laraa.
- Kuule, unohda hetkeks voimas ja lähde meidän kans kaupungille shoppaileen, Marie ehdotti.
Lara käänsi katseensa kavereihinsa. Mitä nämä oikein höpisivät. Eihän Lara ollut koskaan erityisemmin innostunut shoppailusta.
- Mitä sä ajat takaa? Lara kysyi.
- Ajatteltiin, et sä voisit hetkeks unohtaa huoles, Kitty selitti.
Lara mietti asiaa hetken, veti sitten kynnet sisään ja nousi ylös.
- Okei, mentiin, hän sanoi hymyillen.
Paljon myöhemmin tyttökolmikko olikin jo shoppailemassa ostarilla. Lara oli onnistunut jo ostamaan New Yorkilaisesta yksityisetsivästä kertovan dekkarin nimeltä Kuoleman kapellimestari, mutta häntä vaivasi outo tunne, että heitä tarkkailtiin.
- Lara onks jokin vialla? Sä oot kumman hiljainen, Marie kysyi.
Tytöt istuivat kahvilassa limsalla. Lara oli tilannut kaidan tien kulkijat (Vischy-vettä, Coca-colaa ja sitruunaa), Marie lemmikin (siniseksi värjättyä Spritea) ja Kitty keltaisen kuristajan (Fantaa ja appelsiinia).
- Mä en o varma, mut musta tuntuu, et meitä tarkkaillaan, Lara sanoi hiljaa.
Marie ja Kitty katsoivat Laraa ällistyneenä.
- Kuka? Kitty kysyi.
Lara ei ehtinyt vastata, kun karhun kokoinen mies loikkasi ikkunan läpi.
- Ei tuo kaveri! Marie huudahti.
- Tää taitaa nyt olla se Sapelihammas, Lara murahti ja työnsi kyntensä esiin, nousten osittain pöydän päälle.
Hänhän ei lähtisi roiston matkaan ilman taistelua. Lara huomasi murisevansa kuin villipeto, mutta se ei häntä häirinnyt.
Jotkut kahvilan asiakkaista olivat jääneet tuijottamaan.
- Toivottavasti kukaan ei keksi soittaa kyttiä paikalle, Marie ajatteli.
Sapelihammas virnisti Laralle.
- Hei veljentyttö. Kelpaaks matsi? hän kysyi.
- Arvaa kaks kertaa, Lara sähähti ja hyökkäsi.
Marie ja Kitty aikoivat rientää Laran avuksi, kun tämä huusi:
- Älkää musta välittäkö! Järkätkää toi töllistelevä väkijoukko äkkiä ulos täältä! Matsi voi vielä äityä pahaks!
Tytöt nyökkäsivät ja lähtivät johdattamaan asiakkaita ulos kahvilasta.
- Siin tais olla kaikki, Marie sanoi kun porukka oli saatu ulos.
- Lara otti osumaa! Kitty huudahti katsottuaan sisään näyteikkunasta.
Lara lensi vasten seinää ja valui siitä lattialle. Sapelihammas heitti tajuttoman Laran olalleen ja pakeni takaoven kautta Lara mukanaan.
- Äkkiä perään! Marie huudahti ja säntäsi sisälle Kitty kannoillaan.
Tytöt ehtivät paikalle juuri, kun helikopteri nousi parkkipaikalta. Marie otti esille kännykkänsä ja soitti Scottille.
- Scott? Marie tässä. Sapelihammas sieppasi Laran, Marie sanoi.
Käänykästä ei kylläkään kuulunut Scottin ääni, kun Logan karjaisi:
- Mitä se teki!?
- Ahma isä tais raivostua vai mitä? Marie kysyi.
- Jep, Scott sanoi.
Myöhemmin Scott, Jean, Ororo, Logan, Marie, Kitty ja Bobby matkasivat Black birdillä kohti Ase-X:n laboratoriota. Professori oli antanut heille koordinaatit vietettyään ainakin tunnin ja 8 minuuttia Cerebrossa.
- Okei. Kaikki pitää suunnitelmasta kiinni. Eikä sitten sooloilua, Scott sanoi osoittaen viimeiset sanansa Loganille.
- Hei, kumman tytär tässä on pulassa? Logan kysäisi.
- Scott ja Logan. Älkää nyt viitsikö aloittaa, Jean sanoi.
Scott ja Logan vaikenivat, mutta Logan mulkoili yhä sivusilmällä Scottia.
Samaan aikaan Lara makasi vesialtaassa käsivarsista, ranteista ja nilkoista sidottuna ja huumattuna. Silmälasipäinen vaaleahiuksinen nainen seisoi altaan vieressä ja nyökkäsi muille tiedemiehille, jotka lähtivät huoneesta. Hetken päästä toisesta ovesta tulivat sisään Sapelihammas ja Toad. Nainen kääntyi heihin päin ja muuttui omaksi itsekseen. Nainen oli Mystique.
- Oletko varma, että tyttö pysyy tainnoksissa koko operaation ajan? Mystique kysyi.
- Hei, mä annoin kunnon tällit, Sapelihammas sanoi.
- Toivottavasti. Tämä tyttönen tulee olemaan osa suunnitelmaa, kuului ääni varjoista.
Varjoista astui esiin magnetismin mestari ja X-ryhmän päävihollinen Magneto. Hänen ei tarvinnut selittää suunnitelmaansa. Mystique, Sapelihammas ja Toad tiesivät sen jo. Se oli mutantit maailman valtaan. Samaan aikaan X-ryhmä oli onnistunut pääsemään Ase-X:n alueelle. Jengi laskeutui lentokoneesta.
- Onks suunitelma nyt selvä. Jean? Scott kysyi.
- Aivopesen vartijat, Jean sanoi.
- Hyvä. Ororo?
- Järjestän sumuverhon, Ororo sanoi hymyillen.
- Jep. Marie?
- Tyrmään porukan, Marie hymähti.
- Just. Bobby?
- Jäädytän turvakamerat, Bobby sanoi.
- Niin. Kitty?
- Hoidan meidät sisälle, Kitty sanoi.
- Oikein. Logan? Logan!?
Logan ei viitsinyt vastata, sillä hän rynnisti jo sisälle.
- Mä sanoin ei sooloilua! Scott huusi hänen peräänsä.
- Mitä jos unohdetaan suunnitelma ja hoidetaan homma? Marie ehdotti.
Scott huokaisi puistellen päätään ja lähti muiden perään, jotka olivat jo lähteneet Loganin perään. Scott, Jean, Ororo, Marie, Kitty ja Bobby eivät kylläkään ehtineet kuin kuuden oven läpi, kun heidän kimppunsa kävivät Magento, Mystique ja Toad. Scott tajusi, että Sapelihammas oli lähtenyt Loganin perään.
Samaan aikaan tiedemiehet valmistautuivat lisäämään Laran kehoon adamantiumin.
- Kehon lukemat ovat tasaiset joten voimme aloittaa operaation, yksi tiedemiehistä sanoi ja väänsi vivusta. Altaan sivuilta tuli pieniä poramaisia neuloja jotka tunkivat Laran kehon sisälle. Ne porautuivat Laran luihin ja ruiskuttivat niihin adamantiumia. Kun operaatio oli ohi kaikki näytti menneen täysin nappiin.
- Se onnistui. Meillä on uusi Ase-X! joku hihkui.
Juuri silloin Lara räväytti silmänsä auki, repi itsensä irti siteistä ja loikkasi ylös muristen kuin ahma. Hän työnsi kyntensä esiin ja huomasi niiden olevan metallia. Se ei kuitenkaan menoa haittaisi. Lara käänsi katseensa tiedemiehiin, jotka näyttivät siltä, etteivät olisi osanneet varautua tällaiseen tilanteeseen. Lara lähestyi tiedemiehiä muristen, kun ovi avautui ja kuului tuttu huuto:
- Lara!
Lara käänsi katseensa ovelle ja näki isänsä. Se laukaisi tilanteen. Lara loikkasi altaasta ja juoksi isänsä luo halaamaan tätä.
- Lara oletko kunnossa? Logan kysyi.
- Kaikki kunnossa pientä päänsärkyä lukuunottamatta ja mulla on metalli kynnet, Lara vastasi ja näytti kynsiään.
Samassa labraan ryntäsi ärjyen Sapelihammas. Tiedemiehet pakenivat paikalta. Lara ja Logan kääntyivät kohtaamaan Sapelihampaan. Sapelihammas virnisti.
- Katsos vaan. Isä ja tytär, Tais tulla sukukokus, hän naurahti.
Lara ja Logan murisivat uhkaavasti. Sitten he vilkaisivat toisiaan.
- Mitä tehdään, isä? Lara kysyi.
Logan virnisti.
- Hoidetaan se, hän sanoi.
Lara hymyili ja syöksyi Sapelihampaan kimppuun. Logan seurasi ihan kannoilla. Tappelu kesti jonkin aikaa, kunnes kaksikko sai iskettyä Sapelihampaan tainnoksiin. Lara ja Logan lähtivät labrasta.
- Etsitään muut ja häivytään, Logan sanoi heidän juostessaan.
- Ei taida tarvita. Ne on tossa, Lara sanoi, kun seuraava ovi aukesi.
Magneto roikotti Scottia ja Ororoa ilmassa, Toad kuristi Jeania kielellään ja Mystique taisteli Marien, Kittyn ja Bobbyn kanssa. Magneto käänsi katseensa Laraan ja hymyili huvittuneena.
- Näemmä olet saanut lisävarustuksesi. Mitä jos liittyisit joukkoihini, hän ehdotti.
- Ei ikinä! Lara ärähti kynnet esillä.
Magneto päästi Scottin putoamaan ja keskitti voimansa Loganiin.
- Isä! Lara huudahti.
- Liity joukkuoihini tai revin adamantiumit ulos hänen kehostaan, Magneto sanoi uhkaavalla äänellä.
- Älä tee sitä, Logan ähkäisi tuskaisesti.
Lara irvisti vihaisesti Magnetolle ja veti kyntensä rystystensä sisälle. Magneto hymyili tyytyväisenä ja nyökkäsi Toadille ja Mystiquelle. Kun kätyrikaksikko lähestyi Laraa, tämä alkoi hymyillä ovelasti. Juuri, kun Toad oli sopivalla etäisyydellä, Lara iski kunnon yläkoukun suoraan Toadin leukaan. Toadin lentäessä kattoon Lara veti hämmästyneeltä Mystiquelta jalat alta. Mystique kaatui lattialle ja Toad putosi hänen niskaansa. Lara lähestyi uhkaavasti Magnetoa.
- Mitä jos tasattais tilit kypäräpää? Lara sanoi.
Sitten hän syöksyi kohti Magnetoa. Magneto kuitenkin pysäytti hänet magnetismilla.
- Huono ajatus neitiseni, Magneto sanoi ja pisti voimillaan Laran työntämään nyrkkinsä leukansa alle. Ensimmäinen kynsi työntyi esille Laran kasvojen oikealla puolella. Toinen työntyi esiin vasemalla puolella.
- Kolmannella sattuu, Lara ajatteli ja sulki silmänsä.
Juuri, kun Magneto aikoi työntää Laran kolmannen kynnen tämän leuan läpi, Marie tarttui hänen niskaansa paljaalla kädellä ja imi hänen voimiaan itseensä. Magneto karjui tuskasta ja rojahti lattialle tajuttomana.
Laraan keskitetty magnetismi lakkasi ja hän laskeutui lattialle pehmeästi kuin kissa.
- Ootko okei? Marie kysyi.
- Kaikki kunnossa. Ainakin luulen niin, Lara sanoi.
Sitten hän kääntyi katsomaan isäänsä. Logan nousi horjuen seisomaan Scottin tukemana. Hän hymyili Laralle.
- Hyvin taisteltu. Itsekin onnistun mokaamaan niin sanotut magneettimatsit, Logan sanoi.
Lara hymyili ja halasi isäänsä.
Viikkoa myöhemmin Lara pakkasi huoneessaan reppuaan.
- Aioks sä lähteä? Kitty kysyi ovelta.
- Joo. Tiedättehän te isän. Se on reissaajaluonne, Lara hymähti ja heitti repun selkäänsä.
Logan ilmaantui Laran huoneen ovelle.
- Ootko valmis? hän kysyi.
- Jep. Kaikki on mukana, Lara sanoi.
Logan ja Lara lähtivät kävelemään kohti kartanon portteja, kun Logan huomasi Scottin moottoripyörän. Hän vilkaisi Laraa.
- Ajatteleks samaa ku mä? Logan kysyi hymyillen ovelasti.
- Joo, Lara sanoi.
He ajoivat kartanon porteista Scottin moottoripyörällä. Lara antoi tuulen hulmuta hiuksissaan ja ajatteli:
- Olen mutantti. En tiedä menneisyydestäni mitään. Olen Wolverinen tytär.

X-men
Musta prinsessa

Oli synkkä syysilta. X-ryhmän opiskelijanuoret yrittivät pähkäillä Amerikan historian läksyjen kanssa. Eräs nuori, jonka kyky oli kloonata itsensä, harjoitteli cheerleader-kuvioita koko joukkueen voimin. Mutta kartanon alla, X-ryhmän varsinaisessa tukikohdassa, professori Charles Xavier teki syväluotausta Cerebron avulla. Hän etsi uusia juuri voimansa huomanneita nuoria mutantteja, jotka tarvitsisivat koulutusta voimiensa käyttöön ja turvapaikan. Äkkiä hänen mieleensä ilmestyi kuva miehestä, joka oli pukeutunut kuin Itä-Intian kauppakomppanian mies merirosvojen ajalta. Kuva katosi melkein samantien kuin se oli ilmestynytkin. Charles otti kypärän päästään ja tuijotti eteensä järkyttyneen näköisenä.
- Sebastian. Ei voi olla, hän ajatteli.
Charles kelasi itsensä ulos Cerebrosta ajatuksiinsa vaipuneena. Hän oli vähällä törmätä Jeaniin.
- Oih, anteeksi professori. Oletteko kunnossa? Jean kysyi.
- Kyllä, ei hätää. Olen kunnossa, Charles sanoi hiukan vaitonaisesti.
Hän ei halunnut säikyttää Jeania kertomalla uskovansa Sebastian Shawn olevan yhä elossa. Samaan aikaan Logan ja Lara olivat palaamassa kartanolle pitkältä Kanadan reissulta. Paluusää ei ollut mikään ihanteellisin. Koko matkan oli nimittäin satanut.
- Mähän sanoin, et olisit soittanut, Lara sanoi hiukan tympääntyneenä.
Hän oli ehdottanut, että Logan olisi soittanut kartanolle heidän tulostaan, mutta ei. He olisivat ainakin säästyneet sateelta. Äkkiä Logan jarrutti niin, että Lara oli lentää hänen ylitseen. Heidän edessään seisoi 13-vuotias tyttö, joka näytti hieman pelästyneeltä. Logan nousi prätkän selästä ja lähestyi tyttöä, joka perääntyi hiukan. Logan pysähtyi.
- En vahingoita sinua. Mikä on nimesi? hän kysyi.
- Se-Selene. Etsin Xavierin koulua, tyttö sanoi arasti.
- Me ollaan just matkalla sinne. Hyppää kyytiin, Logan sanoi.
Selene hymyili kiitollisesti, mutta Lara näki aivan selvästi katalan välähdyksen hänen silmissään.
- Isä. Tossa tytössä on jotain mätää, Lara kuiskasi Loganille.
Logan ei juurikaan kiinnittänyt huomiota Laran kuiskaukseen, vaan lähti ajamaan kohti karatnoa. Hetken päästä he pääsivät kartanolle. Kun kolmikko käveli sisälle pääovista, Laran luo kiiruhti oitis kolme hänen hyvää ystäväänsä. Marie, Bobby ja Kitty. Marie osasi imeä voimia ja elinvoimaa, Bobby taas osasi muuttua jääksi ja hallita sitä ja Kitty osasi kävellä seinien läpi.
- Hei, Lara. Miten reissu meni? Marie kysyi.
- No, aika perus. Käytiin moikkaamassa Alfa-lentuetta, törmättiin Sapelihampaaseen ja isä aiheutti kapakkatappelun, Lara sanoi olkiaan kohauttaen.
Sitten hän huomasi Kittyn käsipuolessa olevan pitkän ja lihaksikkaan kaverin ja ujolta vaikuttavan sinisen pojan, joka kurkki Marien ja Bobbyn välistä.
- Ollaaks me tavattu ennen? Lara kysyi.
- Ai, joo. Tää on Kolossi ja tää Painajainen, Kitty sanoi.
- Pjotr Rasputin, iso kaveri sanoi ja puristi Laran kättä voimakkaasti.
- Aika teräksinen ote, Lara totesi.
- Supervahvuus ja teräskeho, Pjotr sanoi.
Lara hymyili ja katsoi sitten sinistä poikaa, joka näytti hiukan demonilta.
- Kurt Wagner, poika sanoi hiukan arasti.
Lara huomasi Kurtia kätellessään, että tällä oli kädessään vain kolme sormea.
- Mikäs sun kykys on? Lara kysyi.
- Olen teleporttaaja, Kurt sanoi hymyillen ja katsoi savupilveen. Kun savu oli hälvennyt, Laralla meni hetki tajuta, että Kurt roikkui hännällään katosta. Sitten hän huomasi, että Selene oli livahtanut jonnekin.
- Näitteks te minne Selene katos? Lara kysyi.
- Ai, se tyttö, joka oli teidän mukana. Ei hajuukaan, Marie sanoi.
Viisikko katsoi ylös kysyvästi Kurtia.
- Se lähti kohti professorin toimistoa, Kurt sanoi.
Lara näytti pelästyvän ja lähti juoksemaan kohti toimistoa. Marie, Bobby , Kitty, Pjotr ja Kurt säntäsivät hänen peräänsä.
- Mikä sulle tuli? Marie kysyi.
- Pitäkää mua vaan vainoharhasena, mut siinä tytössä oli jotain mätää, Lara sanoi ja syöksyi olkapää edellä vasten toimiston ovea. Toimisto oli tyhjillään. Vain myrskytuuli heilutteli verhoja aukinaisesta ikkunasta.
- Professori on poissa, Bobby huudahti.
- Mutta miten. Ei se mimmi voinut kantaa sitä pyörätuoleineen ulos ikkunasta, Kitty ihmetteli.
Juuri silloin Scott, Logan, Jean ja Ororo tulivat huoneeseen.
- Mitä täällä tapahtuu? Scott kysyi.
- Näyttää vähän siltä, että professori on kaapattu, Pjotr sanoi.
Scott näytti ensin pöllämystyneeltä, mutta otti sitten ohjat käsiinsä. Jengi alkoi etsiä johtolankoja. Logan löysi lattialta pienen ruiskun ja haisteli sitä.
- Nukutusainetta. Eläinten tainnutukseen käytettävä nukutusnuoli, hän sanoi.
- Okei. On kolme vaihtoehtoa siitä ketkä voi olla tän takana. Morlockit, Brotherhood tai Hell's fire club, Scott sanoi.
- Morlockit ovat pitäneet matalaa profiilia viime aikoina ja Hell's fire club loppui, kun Sebastian Shaw tuhottiin, joten luulen, että se on Brotherhood, Jean sanoi.
Juuri silloin ikkunasta lensi sisään tulipallo. Bobby onnistui nopeasti jäädyttämään sen. Hän ja Marie vilkaisivat toisiaan.
- Pyro! he huudahtivat.
- Anteeks kuka? Sori, jos kyselen tyhmiä, mut mä oon tavallaan vielä uusi tässä tiimissä, Lara huomautti.
- Pyro on yksi Brotherhoodin jäseniä. Hän hallitsee tulta, Kurt kertoi.
Lara ei ehtinyt kysymään tarkempia yksityiskohtia, kun aulasta kuului villiä karjuntaa ja kirkumista. Lara vilkaisi isäänsä kysyvästi ja tämä nyökkäsi. Karjunta kuului Sapelihampaalle. Lara ja Logan säntäsivät ulos toimistosta.
- Yrittäkää estää Pyroa sytyttämästä koko paikkaa tuleen ja, jos näette Toadin teilatkaa se. Me hoidetaan iso kaveri, Logan sanoi mennessään.
Kurt säntäsi Laran ja Loganin perään. Aulassa oli melkoinen hälinä. Jotkut nuoret yrittivät taistella Sapelihammasta vastaan, mutta olivat pahasti alakynnessä. Logan loikkasi portaikon kaiteen yli suoraan Sapelihampaan kimppuun.
- Taistelusääntö numero 1. Jättäkää saalistaja ammattilaiselle, hän murahti ja työnsi kynnet esiin.
Lara seurasi perässä ja pian myös Kurt. Samaan aikaan Scott, Ororo, Pjotr ja Kitty lähtivät etsimään Toadia. Sen sammakkoa muistuttavan mutanttipahiksen pitäisi olla jossain sisätiloissa.
- Tää on kuin metsästäis alienia. Paitsi, et nyt ei tule ruumiita, Pjotr sanoi.
- Paitsi, jos se pelle haluaa välttämättä saada salamasta, Ororo sanoi.
Kitty ja Pjotr vilkaisivat toisiaan. Samassa katosta heidän eteensä loikkasi Toad. Toad onnistui kamppaamaan Scottin ja Ororon ja syöksyi kohti Kittyä. Kitty päästi Toadin menemään lävitseen suoraan päin Pjotrin metallista kehoa. Toad putosi pökerryksissä lattialle. Samaan aikaan toimistossa Pyro oli onnistunut pääsemään sisälle ja painoi Bobbyn vasten lattiaa. Sillä välin Logan, Lara ja Kurt onnistuivat iskemään Sapelihampaan vasten seinää.
- Mä kysyn nyt vain kerran. Missä ovat Magneto ja Mystique? Pyro ärähti.
- Mä kysyn nyt vain kerran. Missä on proffa? Logan kivahti.
- Häh? Bobby ja Sapelihammas sanoivat yhtaikaa.
Pyro näytti hämmästyneeltä, jolloin Marie onnistui iskemään häneltä tajut kankaalle. Paljon myöhemmin kolmen Brotherhoodilaisen porukka alkoi palailla tajuihinsa kartanon alla olevalla selliosastolla. Voimakentän takana seisoivat Scott, Jean, Ororo, Logan, Lara, Marie, Bobby, Kitty, Pjotr ja Kurt. Bobby oli kertonut muille mitä oli tapahtunut.
- Jos mä nyt tajusin oikein, myös Magneto ja Mystique ovat kateissa? Scott tarkensi.
Roistokolmikko nyökkäsi synkän näköisenä.
- Mutta kuka sitten voi olla tämän takana? Ororo ihmetteli.
Äkkiä Jean valahti polvilleen päätään pidellen. Scott riensi hänen luokseen.
- Jean, oletko kunnossa? hän kysyi.
- Hell's fire club. Se on palaamassa yhteen, Jean sopersi.
Scott ja Ororo katsoivat toisiaan.
- Sebastian Shaw! he huudahtivat.
- Siis kuka? Logan kysyi.
- Yks todella vaarallinen mutantti. Hän pystyy imemään energiaa itseensä. Luulimme, että professori, Magneto ja Mystique tuhosivat hänet, Scott sanoi.
- Okei. Missä niiden piilopaikka on? Lara kysyi.
- Viimeksi se oli vanha klubi keskuspuiston laidalla, Ororo sanoi.
- No sitten lähdettiin, Marie sanoi ja oli jo lähdössä, muut perässään, kun Toad sanoi:
- Me kyllä tullaan mukaan. Meidän pomohan kans on vaarassa.
Scott vilkaisi Logania.
- Otetaanko mukaan vai jätetään tänne? hän kysyi.
- Sanoisin, et otettaan mukaan, Logan hymähti.
Scott nyökkäsi Bobbylle, joka avasi sellin voimakenttäoven. Roistokolmikko tuli ulos virnistellen. Laran teki mieli hyökätä Sapelihampaan kimppuun, kun tämä virnisti hänelle. He suuntaisvat kohti Black birdiä. Paljon myöhemmin he saapuivat vanhalle klubille. Jengi laskeutui koneesta.
- Eikä sitten mitään temppuja, Scott sanoi osoittaen sanansa Brotherhoodkolmikolle.
- Mitä me nyt yritettäis? Toad kysyi virnistäen.
Samaan aikaan joku tarkkaili heitä valvontakameroista.
- He ovat siis saapuneet. Loistavaa, Selene myhäili.
Ororo avasi ovet voimakkaalla tuulella ja jengi astui sisään. Klubi oli sisäosiltaan karmivan aavemainen. Joka paikasta roikkui hämähäkinseittejä ja huonekalut oli peitetty kankailla.
- Huh, aika karseeta. Viimeksi jännitin näin paljon, kun katsoin Amityvilleä, Pjotr sanoi.
Lara aikoi juuri sanoa oman mielipiteensä asiasta, kun hän kuuli outoa muminaa takaansa. Hän vilkaisi taakseen ja näki Kurtin hipelöivän rukousnauhaa.
- Öh, mitä sä teet? Lara kysyi.
- Rukoilen, Kurt sanoi ja jatkoi litaniaansa.
Lara katsoi Kurtia yhä ällistyneempänä. Sitten hän tajusi.
- Sä pelkäät, et me ei selvitä tästä tehtävästä vai mitä? Lara kysyi.
Ennen kuin Kurt ehti vastata, portaikon yläpäässä syttyivät valot ja esiin astui Selene.
- Sinä! Mitä sä täällä teet?! Logan huudahti.
- Etkö arvaa? Selene sanoi hymyillen ja taputti käsiään.
Kolme spottivaloa syttyi ja paljasti Charlesin, Magneton ja Mystiquen. Kaikki kolme istuivat pyörätuoleissa ranteista sidotuina. Selenellä oli päässään Magenton kypärä. Hän katsoi vastustajiaan huvittuneena.
- Kyllä. Sieppasin johtajanne, että kävisitte toistenne kimppuun ja tuhoaisitte toisenne. Harmi vain, että kukaan noista kolmesta tomppelista ei vain ole tarpeeksi vahva, Selene sanoi.
- Ketä sä sanot tomppeliks, likka! Pyro ärähti ja lähetti Seleneä kohti valtavan tulipallon.
Selene nosti kätensä ja pysäytti tulipallon. Hetken päästä hänen kämmenellään oli vain pieni liekki, jonka hän sammutti sulkemalla kätensä nyrkkiin. Pyro tuijotti Seleneä suu auki. Bobby yritti ampua kunnon jääsuihkun, mutta Selene tyrmäsi sen tulisuihkulla. Scott yritti laseria, mutta Selene imi sen itseensä.
- Sinä olet..., Jean aloitti, mutta ei saanut järkytykseltään sanottua loppuun.
- Aivan. Olen Sebastian Shawn tytär, Selene sanoi kylmästi hymyillen.
- Mein Gott, Kurt mutisi.
- Samat sanat, Lara sanoi.
Scott ei antanut järkyttävän paljastuksen häiritä. Hän astui askeleen eteenpäin, silläkin uhalla, että Selene laukaisisi laserin häntä kohti.
- Miksi sä teet tämän? hän kysyi.
- Ai miksikö?! Nämä kolme tuhosivat isäni. Minulle jäi vain äiti, joka pelkäsi voimiani. Hän ei tiennyt, että isä oli mutantti. Ja nyt voi kostaa niille, jotka veivät minulta ymmärtäjäni! Selene huusi silmät kyynelissä vihasta ja kääntyi kohti Charlesia, Magnetoa ja Mystiquea, aikoen tähdätä näihin lasersäteen. Scott kääntyi Kurtin puoleen.
- Kurt, nappaa Selenen kypärä, hän sanoi.
- Jawohl, Kurt sanoi ja katosi savupilveen.
Hän ilmestyi Selenen taakse ja nappasi kypärän tämän päästä.
- Hei, mitä? Selene huudahti.
- Nyt, Jean! Scott huusi.
Jean iski telepaattisella hyökkäyksellä Selenen päähän. Selene huusi ja piteli päätään. Logan, Lara ja Sapelihammas riensivät vapauttamaan Charlesia, Magnetoa ja Mystiquea.
- Älä edes ajattele, et teen tän vain sen takia, et ollaan tiiminä, Lara murahti Mystiquelle.
Jeanin voimat alkoivat ehtyä.
- En jaksa pidellä häntä enää kauaa, Jean voihkaisi.
Lopulta Selene kaatui tajuttomana lattialle.
- Jes, se onnistui Jean. Jean? Jean! Scott huudahti nähdessään Jeanin makaavan lattialla.
Muut tulivat heidän luokseen. Mystique koitti hänen pulssiaan.
- Onko hän? Kitty kysyi.
- Ei, hän on elossa, Mystique totesi.
Magneto kääntyi X-ryhmään päin.
- Pelastitte henkemme, joten kiitos siitä. Tänään olimme tiimi, mutta ensi kerralla kohtaamme vihollisina, Magneto sanoi, loi ryhmänsä ympärille magneettisen voimakentän ja leijutti sen katon läpi.
- Toi tyyppi säästää lentokuluissa, Lara sanoi Marielle.
Pari viikkoa myöhemmin Jean heräsi kartanon sairaalaosastolla. Scott seisoi hänen vieressään.
- Johan se Ruusunenkin heräsi unestaan, Scott sanoi hymyillen.
- Saimmeko hänet? Jean kysyi.
Scott nyökkäsi.
- Selene on tällä hetkellä matkalla Pentgoniin, hän sanoi.
Jean näytti miettiväiseltä.
- Minusta tuntuu, ettemme kohdanneet häntä viimeistä kertaa, hän sanoi puoliääneen.
Samaan aikaan Pentagoniin oli matkalla tarkkaan vartioitu auto. Selene istui autossa, loi käteensä pieniä tulenlieskoja ja ajatteli:
- Olen Sebastian Shawn tytär. Kostan vielä jotenkin isäni kuoleman. Olen Musta prinsessa.

Kostajat
Koodattu tyttö

Oli myöhäinen ilta New Yorkissa. Jossain kaupungin laidalla hylätyssä tiedelaboratoriossa eräs sankari yritti luoda tietokoneella elämää.
- No niin. Supervoimat on nyt koodattu. Enää pitää vain saada aikaaan teinitytön mieli, Vision mutisi.
- Mitä sinä teet? kuului kylmä robottiääni, mikä sai Visionin melkein pompaamaan kattoon.
Ääni kuului hänen luojalleen vallanhimoiselle superrobotti Ultronille. Ultron käveli tietokoneen ääreen ja näki koodauksen.
- Vision2. Teinityttö. Hmm. Uusi kätyri olisikin tarpeen, Ultorn sanoi.
Vision tuijotti Ultronia järkyttyneenä. Sitten hänen ilmeensä muuttui päättäväiseksi. Hän ei antaisi tuon roiston vallata tyttärensä mieltä. Vision laukaisi otsastaan energiasäteen suoraan päin Ultronia onnistuen kaatamaan hänet. Sitten hän alkoi naputella tietokonetta todella nopeasti. Kun Ultron pääsi ylös, Vision oli onnistunut siirtämään tarvitsemansa tiedot levylle ja nappasi sen koneesta.
- Mitä sinä teet? Ultron ärähti.
- Varmistan, ettet pääse tyttäreeni käsiksi, Vision sanoi.
Ultron syöksyi kohti Visionia, mutta lensi tämän lävitse. Vision nousi ilmaan ja lensi kattoikkunan läpi. Hän suuntasi kohti paikkaa, jonka palomuurien läpi Ultronkaan ei pääsisi nimittäin Helicarrierille. Vision teki pakkolaskua muistuttavan laskeutumisen Helicarrierin kannelle. Steve, Stephanie, Tony, Thor, Bruce, Natasha, Clint, Nick ja Nicole juoksivat hänen luokseen.
- Vision. Kaikki okei kamu? Tony kysyi.
- Kyllä olen kunnossa. Tarvitsen apuanne, Vision sanoi Steven ja Thorin autettua hänet ylös.
- Tarvitset apua mihin? Nick kysyi.
Vision kaivoi viittansa poimuista levyn.
- Koodaamaan ja herättämään tyttäreni henkiin, Vision sanoi.
Steve, Tony, Thor, Bruce, Natasha, Clint ja Nick vilkaisivat toisiaan. Suunnitelma kuulosti aika villiltä. Tony otti levyn Visionilta.
- Mä voin hoitaa tän, hän sanoi virnistäen.
Vision seurasi Tonya labraan. Tony työnsi levyn tietokoneen sisuksiin ja Vision2:sen koodisto tuli esiin näytölle.
- No niin mitä pitäis koodata? Tony kysyi ja naksautti sormiaan.
- Teinitytön mieli, Vision sanoi ja lähti labrasta.
Tony tuijotti eteensä pöllämystyneen näköisenä. Hänen piti koodata mikä? Tony onnstui koodaamaan tytön 16-vuotiaan tasolle, mutta ei päässyt pidemmälle. Stephanie ja Nicole ilmestyivät paikalle.
- Hyvä, että tulitte tytöt. Osaisitteks te sanoa muutamalla sanalla, mitä teinitytön päässä liikkuu, Tony pyysi.
Tytöt vilkaisivat toisiaan.
- Okei, täältä pesee, Nicole sanoi.
- Olen pelkkänä korvana, Tony sanoi.
- Mamy blue, Mies, Lift, Rio ohoi!, Lumileikkejä taas leikitään ja Rakkautta ja romantiikkaa, Stephanie sanoi.
- Vieraamme, Tidum tidii, Everything back but you, Tuuleksi taivaanrantaan, Rottii vaan, Blue suede shoes ja Kulkurikarhut kaupungissa ja läiskimisen jälkeen, Nicole sanoi olkiaan kohauttaen.
Tony katsoi tyttöjä hämmästyneenä.
- Mut noi kaikki on Frederkin biisejä, hän ihmetteli.
- No noi liikkuu meidän päissä, Nicole sanoi ja häipyi Stephanien kanssa labrasta.
Tony mietti hetken. Sitten hän keksi. Hän koodaisi biisien sanoja Vision2:sen mieleen.
- Okei katsotaas. Päivänsäde ja menninkäinen, Joutsenlaulu, Waka waka, Gitchi-Manboo, Pekka Töpöhäntä Amerikassa, Angels. Kaikki Jorma Kääriäistä ja Riku Niemi Orchestraa, Tony mutisi naputellessaan koodeja.
Lopulta hän sai koodiston valmiikisi.
- Selvän teki. Nyt tarvitaan vain androidi keho, Tony ajatteli ääneen.
Kuin kuullen Tonyn sanat Vision ilmestyi labraan seinän läpi mukanaan teinitytön androidikroppa.
- Osaaks sä lukea ajatuksia? Tony kysyi.
- Ajattelet äänen, Vision sanoi ja laski tytön kehon työpöydälle.
Tony kytki tytön ohimoille ja otsaan johdot. Sitten hän naputteli hetken näppäimistöä ja koodisto imuroitui tytön tiedostoihin. Hetkeen ei tapahtunut mitään. Sitten tyttö avasi hitaasti silmänsä. Hän katsoi Visionia.
- I-isä? tyttö sanoi hiljaa.
Vision nyökkäsi hymyillen ja auttoi tytön pystyyn. Hän halasi tyttöä. Nicole ja Stephanie tulivat labraan.
- Näyttää vähän siltä, et teinikostajiin liityi just yks uus jäsen, Nicole sanoi.
Stephanie käveli androiditytön luo ja ojensi kätensä kätelläkseen tätä.
- Stephanie Rogers. Kapteeni Amerikka, hän sanoi.
Tyttö tarttui Stephanien käteen hymyillen.
- Vision2. Vision, hän sanoi.
Kului monta viikkoa. Vision2 oli ystävystynyt Stephanien ja Nicolen kanssa. Tytöt liikkuivat paljon kaupungilla ja eniten aikaa he viettivät eräässä pelihallissa. Vision2 oli ilmiömäinen lasertaistelupelissä.
- Sä oot ihan huippu, Stephanie sanoi ja pyyhki hikeä otsaltaan.
Tytöt istuivat pelihallin kahvilassa juomatauolla. Vision2 oli tilannut ”se ei voi mitään” (vettä, kivennäisvettä ja spritea), Stephanien oli tilannut ”joki juoksee niinkuin aina ennenkin” (kivennäisvettä ja spritea) ja Nicole oli tilannut ”suuren kultalevyröstön” (fantaa ja jaffaa).
- Kiitti. Joko isä ohjelmoi muhun räiskintäpelien taistelutaidot tai sit mä opin nopeasti, Vision2 sanoi hymyillen.
Äkkiä Nicolen rannekelloradiopuhelin hälytti.
- Mitä nyt isä? Mehän sovittiin, et tää on vaan työtilanteisiin ja me tytöt ollaan nyt vapallaa, Nicole sanoi radiopuhelimeen.
- Ette kyllä enää. Loki on liikekannalla, Nick sanoi.
- Kuka? Stephanie kysyi hiukan hämmästyneenä.
- Loki. Viikinkien pahuuden tarujumala. Thorin velipuoli, Vision2 sanoi nopeasti.
Stephanie ja Nicole katsoivat häntä ällistyneinä. Vision2 virnisti nolona.
- Sori. Pääni on kuin Internet, hän sanoi.
Samassa seinä räjähti. Paineaalto lennätti tytöt lattialle. Aukossa seisoi taisteluvarusteinen Loki.
- Ei tartte antaa koordinaatteja. Se on ostarilla, Nicole sanoi.
- Polvistukaa edessäni kuolevaiset. Olen uusi herranne, Loki, Loki sanoi.
Kahvilan asiakkaat ja henkilökunta eivät keksineet järkytykseltään mitään muuta kuin painua polvilleen. Kaikki muut paitsi Vision2, Stephanie ja Nicole. Stephanie oli ottanut esiin kilpensä ja vaihtanut vaatteita Kapteeni Amerikaksi. Vision2 oli muutunut napin painaluksella Visioniksi. Nicole oli napannut housujensa taskusta silmälapun ja pistänyt sen kasvoilleen.
- Hei sarvipää! Kiusaa jotakuta omas tasosta, Stephanie huudahti.
Loki käänsi katseensa tyttöhin ja alkoi nauraa.
- Tässäkö ovat suuret vastustajani. Kolme nuorta neitoa, hän naurahti ja suuntasi sauvansa tyttöihin lähettäen heitä kohti energiapurkauksen.
Stephanie nosti kilven heidän suojakseen, mutta energia hajotti kuitenkin Nicolen radiopuhelimen.
- Nicole? Nicole! Nick yritti turhaan saada yhteyttä.
Hän kääntyi muihin Kostajiin päin.
- Menetimme yhteyden, Nick sanoi vakavana.
- He eivät millään pärjää Lokille. Hän on liian vahva, Thor sanoi.
- Kannattaa silti lähteä avuksi. Tytöt voivat olla vaarassa, Steve sanoi.
Muut nyökkäsivät. Steve, Tony, Thor, Bruce, Natasha, Clint Vision ja Nick juoksivat Helicarrierin kannelle.
Samaan aikaan tytöt olivat onnistuneet saamaan siviilit ulos kahvilasta ja pelihallista.
- Se oli viimeinen. Nyt pitää vain hoidella Loki, Nicole sanoi.
- Joo mut miten? En mä voi torjua sen joka hyökkäystä kilvellä, Stephanie sanoi.
Vision2 katseli ympärilleen ja huomasi lasertaistelupelin oviaukon.
- Miten ois erä lasertaistelupeliä? Me vastaan Loki, hän ehdotti hymyillen ovelasti.
- Jeah, Stephanie ja Nicole sanoivat.
Loki etsiskeli tyttöjä viedopelien tienoilta.
- Tyttöset. Tulkaa esiin niin saatte kenties toimia orjattarinani, Loki huuteli.
Samassa hänen otsaansa lensi soft-pallo. Nicole seisoi vähän matkan päässä nojaten seinään ja heitteli kädessään toista soft-palloa.
- Sori vaan, mut olen mieluummin Xena, hän sanoi virnistäen ja heitti toisen pallon päin Lokia.
Sitten hän säntäsi pakoon. Loki ryntäsi raivoissaan hänen peräänsä. Nicole oli onnistunut saamaan etumatkaa ja pääsi ensimmäisenä perille. Stephanie ja Vision2 odottivat lasertaistelupelin ovella liivit ja aseet valmiina.
- Loki on perässä, Nicole ilmoitti.
- Selvä juttu. Aloitetaan operaatio lasertaistelu, Vision2 sanoi ja heitti Nicolelle liivit ja aseen.
Tytöt säntäsivät sisälle. Loki seurasi pian perässä. Yllätyksekseen hän huomasi seisovansa keskellä pimeää sokkeloa, jota valaisivat vain neonputket ja UV-valot. Loki pyöräytti sauvaansa ja lähti liikkeelle. Tytöt olivat läheisen kulman takana. Vision2 näytti käsimerkillä, että Nicole ja Stephanie voisivat lähteä liikkeelle. Tytöt nyökkäsivät ja lähtivät Lokin perään.
- Järjestäkää mulle hiukan lisäaikaa. Mun pitää tehdä pari kytkentöä, Vision2 kuiskasi.
Nicole näytti peukaloa selvän merkiksi. Loki oli kuulevinaan jotain ja kääntyi ympäri. Tytöt onnistuivat kuitenkin katoamaan näkyvistä.
- Toivotaan, ettei se äkänny meitä, Stephanie kuiskasi.
Juuri silloin energiapurkaus hajoitti seinän heidän takanaan. Loki ilmestyi paikalle.
- Äkkäsin, hän sanoi virnistäen.
Stephanie nosti laseraseensa kohti Lokia.
- Liikkumatta! hän huudahti.
Loki naurahti.
- Luuletko todella, että voit päihittää minut tuolla? hän kysyi ja naputti sauvallaan asetta.
- Kestääks vielä? Nicole sihahti handsfreemikrofooniin.
- Pikku hetki. Tää lataa vielä. Yrittäkää voittaa aikaa, Vision2 sanoi.
Stephanie vilkaisi Nicolea sen näköisenä, että hänellä alkoi olla ideat vähissä.
- Onko sulla vielä soft-palloja? hän kysyi.
Nicole nyökkäsi ja heitti yhden taas päin Lokia. Tytöt lähtivät juoksemaan. Välillä Nicole heitti Lokia soft-pallolla. He kääntyivät seuraavasta kulmasta ja tajusivat juosseensa ansaan.
- Umpukuja, Stephanie sanoi.
- Ja multa loppui pallot, Nicole huokaisi.
Loki ilmestyi paikalle. Hän nauroi voitonriemuisesti.
- Valmistautukaa tulemaan aivopestyiksi, Loki sanoi ja nosti sauvansa.
Juuri silloin ylhäältä kuului Vision2:sen ääni:
- Hastalavista beibi!
Vision2 loikkasi alas laserase käsissään. Hän oli kytkenyt aseen johdolla otsaansa.
- Okei toi on outoa, Nicole kuiskasi.
Loki tuijotti Vision2:sta kummastuneena. Tyttö hymyili ovelasti ja painoi liipasimesta. Aseesta lensi kunnon energiasäde. Loki lensi seinää vasten todella kovalla vomalla. Hänen sauvansa putosi ja siitä laukesi kunnon energiasäde päin Stephanien ja Nicolen takana olevaa seinää. Seinä alkoi sortua. Vision2 lähti juoksemaan kohti tyttöjä, tarttui näitä käsistä ja vei nämä mukanaan seinän läpi. Tytöt katsoivat häntä ihmeissään.
- Sä voit ampua energiaa otsastas, Stephanie sanoi.
- Ja kävellä seinien läpi, Nicole lisäsi.
Vision2 nyökkäsi hymyillen. Hetken päästä Loki palata tajuihinsa. Hän huomasi, että hänen yläpuolellaan seisoi kolme tyttöä.
- Tuota sovitaanko, että saatte olla Xenoja, Loki sanoi virnistäen nolona.
Tytöt vilkaisivat toisiaan.
- Joo ei, he sanoivat yhteen ääneen.
Myöhemmin Kostajat saapuivat paikalle. Tytöt tulivat ulos pelihallista Lokin kanssa.
- Mikäs teillä kesti? Nicole kysyi.
- Loki oli järjestänyt viivytyksiä matkan varrelle, Nick sanoi.
- Näyttää vähän siltä, että päihititte Lokin, Steve sanoi hymyillen.
Loki katsoi Thoria yrmeästi. Oli aika noloa kun Asgardilainen soturijumala häviää kolmelle teini-ikäiselle tytölle. Tony tuijotti tyttöjä ällistyneenä.
- Mut miten? Miten te oikein onnistutte? hän kysyi.
- Oletko kuullut lasertaistelusta? Stephanie sanoi huvittuneena.
Sitten hän huomasi Brucen, joka oli jo muuttunut valmiustilassa olevaksi Hulkiksi.
- Sori iso kaveri. Me romutettiin jo paikkoja, Stephanie sanoi pahoitellen.
Hulk kohautti olkiaan. Vision2 käveli isänsä luo ja sanoi:
- Tehtävä suoritettu.
Vision hymyili.
- Ja ilman siviiliuhreja, hän sanoi ja halasi Vision2:sta.
Pari viikkoa myöhemmin Vision2 seisoi Helicarrierin kannella viitta tuulessa hulmuten. Thor oli vienyt Lokin takaisin Asgardiin. Vision käveli hänen vierelleen.
- Olisi tehtävä, hän sanoi.
- Kuka on konna? Vision2 kysyi.
- Nuoret mestarit, Vision sanoi.
Vision2 nyökkäsi ja huomasi muiden Kostajien ilmestyneen paikalle. Hän hymyili.
- Sitten mentiin, Visio2 sanoi ja juoksi kohti reunaa muut perässään.
He loikkasivat reunan yli ja lensivät kohti maata.
- Sun kykyihis näyttää lukeutuvan myös lentotaito, Nicole sanoi.
- Jep, Vision2 sanoi ja vilkaisi sitten isäänsä.
- Olen androidi. Olen koodattu tyttö. Olen Visionin tytär, hän ajatteli.

Spider-man
Skorpionin poikanen

- Hei, kuulitteks te jo? Hämis kuulemma päihitti Skorpionin viime yönä, Flash hehkutti.
- Joo. Se kuulemma joutu tappeleen jonkin aikaa, et se sai sen Daily buglen pomo vapaaksi, toinen koulun futisjoukkueen tähdistä sanoi.
- Jeah. Ne tappeli aika kauan satamas olevas varastos ennen kuin poliisit tuli paikalle, kolmas tokaisi.
Peter Parker käveli ohi huvittuneesti hymyillen. Kukaan ei tiennyt, että hän oli todellisuudessa Hämähäkkimies. Pari vuotta sitten hän oli saanut mahtavat hämähäkin voimansa, kun radioaktiivinen hämähäkki puri häntä. Sen jälkeen hän oli pelastanut New Yorkin monenmoisilta superroistoilta aika monta kertaa. Viimeksi hän oli joutunut kahnauksiin Skorpionin kanssa, kun tämä oli jälleen kerran yrittänyt saada luojansa J. Jonah Jamesonin pois päiviltä. Jameson oli aikonut saada Skorpionin hoitelemaan Hämiksen, mutta tämäpä onnistui voittamaan Skorpionin. Jameson, joka pelkäsi julkista häpäisyä, kielsi olleensa tekemisissä Skorpionin kanssa. Tämä teko sai Skorpionin jahtaamaan Jamesonia.
- Hei, Peter. Oletko hereillä, kuului silloin Harryn ääni.
Peter havahtui ajatuksistaan ja huomasi hyvät ystävänsä Harry Osbournen ja Mary Jane Watsonin.
- Kuuliks sä jo Hämiksen viimeisimmästä uroteosta? M.J kysyi.
- Joo, kuulin mä. Itse asiassa mä sain aika hyviä kuvia, Peter sanoi hymyillen.
- Niin joo. Sä oot Daily buglen freelanser-kuvaaja, Harry naurahti.
Samassa heidän ohitseen käveli mustahiuksinen tyttö nimeltä Melissa. Melissa oli pukeutunut paksupohjaisiin lenkkitossuihin, rähjäisiin farkkuihin ja mustaan pitkähihaiseen paitaan, jonka päällä oli vihreä t-paita. Farkuista roikkuvasta ketjusta roikkui pieni metallinen skorpioni.
- Hei, Melissa. Kuuliks sä jo jutun? Peter kysyi.
Melissa mulkaisi Peteriä vihaisesti ja käveli eteen päin kiskaisten reppuaan olkapäälle.
- Melissa on aina aika äreä, mutta nyt se on kuin skorpionin pistämä, M.J sanoi ihmetellen.
Peter näytti mietteliäältä. Myöhemmin koulun jälkeen Melissa käveli katua pitkin kohti kotiaan. Hän ei huomannut, että häntä seurattiin. Kun hän pääsi kotiin, Melissa heitti reppunsa huoneensa oven viereen istui sitten sängylle ja painoi leukansa käsiensä väliin.
- Se kirottu Hämähäkkimies. Ja Jamesonin pahus. Ne kaksi järjestivät isäni jälleen linnaan. Jos voisin, tekisin selvää niistä kahdesta. Ensin Hämiksestä ja sitten Jamesonista, Melissa mutisi.
Juuri silloin ikkunasta lennähti sisään pieni kirjelappu. Melissa nappasi lapun ja alkoi lukea:
”Haluatko saada isäsi voimat? Saavu siis viemäreihin niin löydät vanhan laboratorion. Minä voin antaa sinulle voimat. Vihreä menninkäinen”
Melissa nosti kulmaansa yllättyneenä. Kuka pelle edes viitsisi käyttää noin hölmöä tunnusnimeä. Hän kohautti olkiaan ja nousi ylös lappu kädessään. Mitä hän tekisikään saadakseen samanlaiset supervoimat kuin isällään Skorpionilla. Monta tuntia myöhemmin Melissa oli laskeutunut alas viemäreihin ja löytänyt vanhan laboratorion. Hän käveli lähemmäs ja jäi katselemaan koneen lattialle jätettyä pukua.
- Mikset kokeile pukua? Kuului silloin hiukan häijyltä kuulostava ääni.
Melissa kääntyi ympäri ja näki vihreään taisteluhaarniskaan ja omituiseen menninkäisen kasvoja muistuttavaan kypärään pukeutuneen miehen tulevan esiin varjoista.
- Säkö järkkäsit sen viestin? hän kysyi.
- Jep. Minähän se neiti Gargan, Vihreä menninkäinen naurahti.
Melissa katsoi Vihreää menninkäistä ällistyneenä.
- Kyllä konna konnan tuntee, Vihreä menninkäinen virnisti ja kumarsi pilkallisesti.
Melissa katsoi Vihreää menninkäistä ärtyneenä. Oliko tuo kaveri ihan seko.
- Mutta asiaan. Haluat siis isäsi voimat vai? Vihreä menninkäinen varmisti.
Melissa nyökkäsi kädet puuskassa. Vihreä menninkäinen hymyili.
- Siinä tapauksessa. Puepas puku yllesi ja astu laitteeseen. Minä hoidan loput, hän sanoi.
Melissa nyökkäsi ja kääntyi taas puvun puoleen. Pukuun kuului vihreät saappaat ja hanskat, vaaleanvihreät trikoohousut ja lyhyt pitkähihainen paita, vihreä vyö, naamio ja pyrstö. Hetken päästä hän seisoi laitteessa puku päällään.
- Valmiina ollaan, Melissa sanoi.
Vihreä menninkäinen näytti peukkua ja käynnisti laitteen. Melissa ähkäisi kun hänen kehoaan pommitettiin radioaktiivisella säteilyllä, erilaisilla kemikaaleilla ja skorpionin myrkyllä. Hetken päästä Vihreä menninkäinen sammutti laitteen. Laitetta kiersi höyrypilvi.
- Kaikki kunnossa? hän kysyi.
Hetkeen ei kuulunut mitään. Sitten laitteesta loikkasi villisti naurava Melissa. Hän oli muuttunut sen verran, että äsken hänen yllään ollut väljä paita oli nyt tiukka. Hänelle oli tullut lihakset.
- Varo vain Hämähäkkimies. Täältä tulee uusi ja paranneltu Skorpioni, Melissa naurahti ja iski karatelyönnin suoraan Vihreän mennikäisen kiituriin.
- Viitsisitkö iskeä karateiskusi jonnekin muualle, Vihreä menninkäinen sanoi hieman tympääntyneenä.
Hiukan myöhemmin Peter oli saapunut Daily bugleen myymään kuviaan Jamesonille. J. Jonah Jameson oli Daily buglen päätoimittaja ja pomo.
- Aika hyviä kuvia. Joskin toivoin sinun saavan enemmän kuvia Skorpionista eikä siitä vimmatun verkkopäästä, Jameson sanoi ärtyneenä.
Peter pyöräytti silmiään. Hän oli arvannut jo, että Jameson ostaisi kuvat hänen peruspalkallaan. Samassa joku räjäytti seinän Jameson takana. Aukossa seisoi Melissa Skorpioni-pukuunsa pukeutuneena.
- Jameson! hän ärjäisi.
Jameson tuijotti Melissaa ällistyneenä.
- Mitä? Miten? Kuka? Oletko? hän änkytti.
- Kyllä. Minä olen alkuperäisen Skorpionin tytär. Olen uusi Skorpioni, Melissa sähähti ja heilautti pyrstönsä kohti Jamesonia.
Pyrstö kietoutui Jamesonin ympärille. Samassa Peter ilmestyi paikalle Hämähäkkimieheksei pukeutuneena.
- Hei, Skorpionityttö. Mikäs täällä on vialla? Maksut erääntyny vai? Peter kysyi.
Melissa käänsi päänsä Peteriin ja virnisti.
- Arvaa kaks kertaa, seinäkiipijä, hän sanoi ja paiskasi Jamesonin ulos aukosta. Sitten hän loikkasi Peterin kimppuun. Peterin ote seinästä irtosi ja he putosivat Daily buglen kahdennestatoista kerrokseta. Peter onnistui ampumaan seittinsä Jamesonin takin helmaan ja sai tämän pelastettua. Enää hänen pitäisi päihittää Melissa. Tyttö oli tavallista vahvempi ja nopeampi. He lensivät viereisen talon katolle. Peter ja Melissa laskeutuivat pehmeästi. Peter hieroi niskaansa ja katsoi Melissaa hämmästyneenä. Tyttö oli kuin alkuperäinen Skorpioni. Melissa nappasi Peteriä rinnuksista ja sihahti tämän korvaan:
- Terveisiä Vihreältä menninkäiseltä.
Sitten hän lennätti Peterin maahan ja loikkasi katolta alas. Peter tuijotti eteensä kauhistuneen näköisenä. Vihreä menninkäinen oli palannut. Samaan aikaan Melissa oli saapunut Vihreän menninkäisen piilopaikkaan. Laboratorio oli aika perus. Melissa nojasi seinää vasten ja katseli Vihreän menninkäisen puuhia.
- No, miten voimien testaus sujui? Vihreä menninkäinen kysyi katsettaan nostamatta.
- Aika hyvin. Olisin melkein saanut sen Jamesonin, mutta sitten se Hämis ilmestyi paikalle, Melissa hymähti.
Vihreä menninkäinen kääntyi ympäri ja hymyili hiukan huvittuneena. Ihan kuin tyttö ei olisi ennen supersankaria kohdannut.
- Sinun kannattaa pistää suunnitelmat uusiksi, Vihreä menninkäinen naurahti.
Melissa katsoi häntä ärtyneesti. Tuo mies oli välillä todella ärsyttävä. Heillä kummallakin oli kuitenkin yksi ja sama päämäärä. Se oli tuhota Hämähäkkimies.
- Joten mitä tehdään? Melissa sanoi kädet puuskassa ja toinen kulma koholla.
Vihreä menninkäinen naureskeli päätään puistellen.
- Tyttö hyvä. Sinun pitää iskeä heikkoon kohtaan. Ja minä tiedän mikä on Hämähäkkimiehen heikko kohta, hän sanoi virnistäen.
- Ja se on? Melissa kysyi.
Vihreä menninkäinen virnisti.
- Mary Jane Watson, hän sanoi häijysti.
Melissa alkoi hymyillä kylmästi. Samaan aikaan Peter, Harry ja M.J istuivat Osbournien olohuoneessa ja katsoivat salapoliisileffaa nimeltä Liian kaunis tyttö. Leffa kertoi San fransiscolaisesta poliisista, joka tutki italialaisen ravintolan omistajan pojan murhaa. Peter tuijotti telkkaria miettiväisen näköisenä.
- Peter. Oletko hereillä, M.J kysyi.
Peter hätkähti hereille ajatuksistaan ja katsoi M.J:tä ja Harrya.
- Tota, jäin vaan miettimään, että miten Hämis voi päihittää uuden Skorpionin, hän sanoi.
M.J ja Harry vilkaisivat toisiaan. Sitten M.J katsoi Peteriä.
- Jos se hajoittais sen pyrstön, hän sanoi.
Peter aikoi sanoa oman kommentinsa, mutta ei ehtinyt, kun Melissa räjäytti ikkunan hajalle. Hän ei järkytykseltään saanut sanaa suustaan, mutta M.J ja Harry huudahtivat yhteen ääneen ällistyneenä:
- Melissa!?
Melissa virnisti ilkeästi ja syöksyi kohti M.J:tä. Peter onnistui vetämään M.J:n pois alta. Melissa syöksyi suoraan päin Harrya. Hän sähähti ja iski Harrya vatsaan. Sitten hän kääntyi Peteriin ja M.J:hin päin.
- Nyt sä olet mun, hän sihahti ja tarrasi M.J:n käsivarsiin.
Peter yritti hyökätä Melissan kimppuun, mutta Melissa iski häntä pyrstöllään. Melissa loikkasi räjähtännestä ikkunasta M.J mukanaan. Peter nousi päätään pidellen ja riensi sitten Harryn luo. Harry nousi istumaan takaraivoaan hieroen.
- Oletko okei? Peter kysyi.
- Auh. Kyllä kai. Nappasko se M.J:n? Harry sanoi ähkäisten.
Peter huokaisi ja nyökkäsi uupuneesti. Harry voihkaisi pidellen päätään.
Myöhemmin Melissa saapui M.J:n kanssa Vihreän menninkäisen piilopaikkaan. Hän oli varmuuden vuoksi iskenyt M.J:ltä tajut kankaalle.
- Okei. Mitäs seuraavaksi? Melissa kysyi ja roikotti M.J:tä olkapäällään.
Vihreä menninkäinen naurahti. Hänellä oli jo sopiva paikka mielessä. Vähän myöhemmin Peter oli palannut kotiin. May-täti puhui juuri puhelimessa.
- Hetki. Hän tuli juuri. Pyydän puhelimeen. Peter. Ymmärtääkseni koulukaverisi Melissa tahtoo puhua kanssasi, hän sanoi ja ojensi puhelimen Peterille.
Peter otti puhelimen hieman häkeltyneen näköisenä. Miten Melissa tiesi hänen numeronsa. Ei kai hän...ei kai hän tiennyt Peterin olevan Hämähäkkimies.
- Peter, hän sanoi.
- Terve, Parker. Vai pitäiskö sanoa, Hämähäkkimies, kuului ääni puhelimesta.
Peter tuijotti eteensä pöllämystyneenä. Kyllä, Melissa tiesi hänen olevan Hämähäkkimies, mutta miten. Oliko hän yhdistänyt voimansa Vihreän menninkäisen kanssa.
- Tule Ritsmondin sillalle tai tyttö kuolee, Melissa sähähti ja iski puhelimen kiinni.
Peter laski kuulokkeen ja vetäisi takin ylleen.
- Pitää mennä, May-täti. Melissa pyysi auttamaan äidinkielen dekkariarvostelun kanssa, Peter huikkasi mennessään.
Hän suuntasi kohti Ritsmondin siltaa muuttumalla vauhdissa Hämähäkkimieheksi.
Melissa ja Vihreä menninkäinen seisoivat sillan yläpuolella. Melissa roikotti M.J:tä pyrtössään.
- Sen seinäkiipeilevän pellen pitäisi ilmaantua paikalle tuota pikaa. Tyttö vetää sitä puoleensa kuin hehkulamppu koiperhosia, Vihreä menninkäinen sanoi ja vilkaisi rannekelloaan.
- Tuolta se tuleekin, Melissa huomasi kun seuraavan siltakiinnikkeen päälle ilmestyi Peter. Kyllä, Melissa oli yhdistänyt voimansa Vihreän menninkäisen kanssa. Peter laskeutui vaijerille.
- Tässä ollaan. Päästä tyttö menemään, hän sanoi.
- Sopiihan se, Melissa sanoi hymyillen ja päästi M.J:n putoamaan alas sillalta.
Peter loikkasi M.J:n perään ja ampui seitin sillan kaiteeseen. Hän onnistui nappaamaan M.J:n ja heilautti sitten itsensä ja tytön sillalle.
- Oletko kunnossa? Peter kysyi.
- Olen kyllä. Kiitos, M.J sanoi.
Peter ampui seitin takaisin ylös ja lennätti itsensä takaisin kannattimelle. Hän iski potkun päin Vihreän menninkäisen naamaa onnistuen iskemään tämän pois kiiturin päältä. Melissa oli jäänyt tuijottamaan maahan iskettyä Vihreää menninkäistä.
- Mitä sinä siinä vielä seisoskelet. Hoitele tuo hämähäkki, Vihreä menninkäinen ärähti.
Melissa kääntyi kohti Peteriä ja hyökkäsi hänen kimppuunsa.
- Hämä-hämähäkki kiipes langalle. Tuli skorpioni hämähäkin söi, Melissa lauleskeli ja yritti iskeä Peteriä pyrstönsä pistimellä.
Peter onnistui kuitenkin väistämään pistimen ja potkaisi Melissan päin Vihreää menninkäistä. Sitten hän loikkasi pystyyn.
- Lopeta tämä hulluus, Melissa, Peter huudahti.
Melissa nousi ylös irvistäen.
- Ei ole enää Melissaa. ON VAIN SKORPIONI! hän ärjäisi ja loikkasi Peterin kimppuun.
Menninkäinen nousi takaisin kiiturille ja nousi ilmaan.
- Anna mennä. Hoida se, hän naureskeli.
- Hei, kumman matsi tää on. Sun vai mun? Melissa kysyi ärtyneenä.
Peter huomasi tilaisuutensa ja täräytti Melissaa leukaan. Melissa lensi Vihreän menninkäisen alapuolelle.
- Sun vuoro, menninkäinen, Peter sanoi.
Vihreä menninkäinen nousi korkeammelle ilmaan ja nauroi häijysti.
- Sori vaan, Hämis, mutta jätän tämän matsin väliin, hän sanoi ja lensi pois Peterin ja Melissan näkyvistä.
Tajutessaan että Vihreä menninkäinen oli pettänyt hänet Melissa alkoi karjua raivosta.
Myöhemmin poliisit veivät Melissan autoon. Melissa mulkoili Peteriä ja M.J:tä mennessään heidän ohitseen.
- Mitä luulet? Mahtaako Melissa palata, M.J kysyi Peteriltä.
- En tiedä. Mutta Skorpioni ainakin palaa varmasti, Peter sanoi.
Autossa Melissa mulkoili edelleen Peteriä ja ajatteli:
- Olen skorpionin tytär. Olen skorpionin poikanen. Olen Skorpioni.

Spider-man
Korppikotkan poikanen

Oli hiljainen ilta New Yorkissa. Nuori tyttö laskeutui lintumaisen pehmeästi pilvenpiirtäjän kattoikkunalle ja leikkasi siihen ihmisen mentävän aukon saappaan kynsillä. Sitten hän sujahti sisään jalat edellä. Tyttö oli nuori, punahiuksinen ja mahdottoman siro. Hän oli todella lintumainen. Tyttö katseli hetken ympärilleen ja huomasi sitten sen mitä etsi. Egyptiläinen korppikotkajumalatar Nekhbetin kultainen patsas. Hän alkoi hymyillä.
- Helppo nakki, hän naurahti ja otti patsaan jalustaltaan.
Samassa valot syttyivät ja oven kamanaan nojasi Hämähäkkimieheksi pukeutunut Peter.
- Sä oot niin ennalta-arvattava...hei ethän sä ole Korppikotka, Peter hämmästyi.
Tyttö otti ylimielisen asennon.
- Tiedoks sulle verkkopää. Nykiin on pesiytynyt uusi Korppikotka, hän sanoi ja lehahti aukosta ulos.
Peter lähti hänen peräänsä. Hän näki tytön laskeutuneen katon reunalle. Tyttö katsoi Peteriä pilkallisesti hymyillen.
- Heippa Hämis, hän huikkasi ja hyppäsi takaperin voltilla alas katolta.
Peter säntäsi reunalle vain nähdäkseen kuinka tyttö levitti siipensä ja nousi ylös yötaivaalle liitäen pois Peterin näköpiiristä Nekhbetin patsas mukanaan. Myöhemmin tyttö laskeutui erään pilvenpiirtäjäasunnon parvekkeelle ja käveli sisälle. Hän laski patsaan pöydälle ja venytteli.
- Nyt suihkuun ja sitten pehkuihin, tyttö ajatteli ja käveli kylpyhuoneen puolelle.
Juuri kun hän oli päässyt suihkuun, puhelin soi.
- Tosi kiva, hän ajatteli.
Tyttö otti pyyhkeen, kietoi sen ympärilleen ja vastasi puhelimeen.
- Toomes, hän sanoi hieman ärtyneenä.
- Tohtori Mustekala. Saisinko korppikotkan puhelimeen? kuului puhelimesta.
- On puhelimessa, tyttö sanoi entistä ärtyneempänä.
Puhelimeen tuli hetkeksi hiljaista mutta sitten kuului taas ääni:
- Saisko sen vanhemman?
- Sori mut isoisä on vankilassa. Nimi on muuten Amanda. Kelpaako nuorempi Korppikotka, Amanda kysyi hiukan ihmetellen mitä saa hullulla tiedemiehellä oli nuorelle murtovarkaalle. Amanda oli Korppikotkan tyttärentytär ja asui isoisänsä luona koska hänen vanhempansa olivat kuolleet. Tohtori Mustekala ryki hetken ja alkoi sitten puhua.
- Tarvitsen apuasi. Sinun pitäisi saada parit teknologiset osat joita tarvitsen erääseen kokeeseen, hän sanoi.
- Fuusioenergiakokeisiin vai? Viimeksi olit räjäyttää puolet Manhattanista, Amanda ällistyi.
- Otatko homman vai et? tohtori Mustekala kysyi kireästi.
- No hyvä on. Otan homman, Amanda huokaisi.
- Hyvä. Saat listan postissa, tohtori Mustekala sanoi ja lopetti puhelun.
Amanda laski kuulokkeen ja jäi miettimään. Hän katsoi perhevalokuvaa jossa hän istui isoisänsä sylissä pieni korppikotkapehmolelu sylissään.
- Mitä sinä tekisit isoisä? Amanda ajatteli.
Monien mielestä alkuperäisen Korppikotkan kasvot toivat mieleen haaskalinnun mutta Amandasta hänen silmissään oli jonkinlaista pöllömäistä viisautta. Nytkin ne näyttivät kertovan hänelle mitä piti tehdä.
Seuraavana päivänä Peter yritti pähkäillä uuden Korppikotkan arvoitusta. Tyttö oli ollut nopeampi kuin alkuperäinen ja sitäkin ovelampi.
- Parker. Oletko hereillä, kuului äkkiä tohtori Connorsin ääni.
Peter hätkähti hereille ajatuksistaan ja yritti keskittä luentoon. Ei ollut helppoa yhdistää nuoren opiskelijan ja Hämähäkkimiehen elämää. Luennon jälkeen Peter yritti saada ajatuksensa kulkemaan. Mitä Korppikotkatyttö oikein etsi. Hän oli vähällä törmätä M.J:hin ja Harryyn.
- Hei Peter, M.J sanoi.
- Moi Pete. Miten menee, Harry sanoi hymyillen.
- Ihan hyvin. Mitä te kaksi täällä teette? Peter kysyi.
- Etsittiin sua. Harry sai järjesttyä kiertokäynnin Toomes yhtiössä, M.J kertoi.
- Isä sen kyl järjesti, Harry naurahti nolostuneena.
Harryn isä Norman Osbourne oli tunnettu liikemies mutta myös Hämähäkkimiehen päävihollinen Vihreä menninkäinen. Peter näytti yllättyneeltä.
- Eikös Adrian Toomes ole vankilassa? hän ihmetteli.
- Joo mutta sen tyttärentytär on nyt johdossa. Amanda Toomes, M.J sanoi.
Kolmikko lähti kohti yhtiötä. Kun he pääsivät paikalle, nuoret otti vastaan nuori tummatukkainen nainen joka luultavasti oli Amandan sihteeri.
- Tervetuloa. Harryn isä ilmoittikin tulostanne. Nimeni on Paula Watershallow. Odottakaa hetkinen niin soitan pomolle, Paula sanoi käteltyään nuoret ja otti sitten puhelimen.
Pilvenpiirtäjän kattohuoneistossa Amanda oli pukeutumassa Korppikotkaksi kun puhelin soi. Hän pisti kaiuttimen päälle.
- Toomes, hän sanoi ja veti samalla saapasta jalkaansa.
- Paula tässä. Osbournen poika saapui ystäviensä kanssa paikalle, Paula sanoi.
- Ai joo, se tutustumiskierros. Kuule mulla on yks tapaaminen. Sopiiks et sä hoidat oppaana olon. Mun pitää mennä, Amanda sanoi ja sai siivet selkäänsä.
- Okei sopiihan se, Paula sanoi.
Amanda avasi lasioven ja huikkasi sitten puhelimeen päin:
- Kiitti!
Sitten hän loikkasi parvekkeelta ja liisi ilman halki. Amanda lähti etsimään tohtori Mustekalaa. Peter huomasi tytön liitävän taivaalla ja näytti mietteliäältä. Saattoiko Amanda Toomes olla Korppikotka.
Samaan aikaan vanhassa varastorakennuksessa tohtori Mustekala naputteli tietokonetta samalla kun hänen neljä muuta lonkeroaan tutkivat sanomalehtiä.
- On pakko löytää jotain. Tällä kertaa se kirottu Hämähäkkimies ei voi estää minua, Mustekala mutisi samalla kun hän avasi näyttöruudulle ikkunan teknologiamessuista.
- Ihan niin kuin se ei ois uutta, kuului silloin tytön ääni.
Tohtori Mustekala kääntyi ympäri ja käänsi katseensa ylös katon tukipilareihin. Amanda nojasi erääseen pilariin huvituneesti hymyillen. Tohtori Mustekala katsoi häntä yllättyneenä.
- Miten löysit tänne? hän kysyi.
- Ei mua turhaan Korppikotkaksi sanota, Amanda sanoi hymyillen ja lennähti alas pilarilta.
Tohtori Mustekala katsoi häntä ärtyneesti. Tämä ei kuulunut hänen suunnitelmiinsa. Amanda katseli häntä kuin korppikotkan poikanen joka oli juuri saalistanut ensimmäisen mustekalansa.
- Jos luulit et mä aion jäädä tästä kiinni niin osuit kyllä pahasti pieleen, hän sanoi.
Mustekala kietaisi yhden lonkeronsa Amandan ympärille ja nosti hänet ylös.
- Sovitaanko näin että sinä hoidat vain teknologian tänne ja annat asian muuten olla, hän sanoi äreästi.
Amanda ei näyttänyt hätkähtävän pienistä vaan katseli edelleen tohtoria kuin piin kova bisnesnainen. Hän naurahti.
- Kuule doc. Sovitaanko näin että mä olen nyt mukana niin suunnitelmallisesti kuin murtovarkaanakin, Amanda sanoi.
Tohtori Mustekala mietti hetken aikaa ja päästi sitten irti tytöstä. Sitten hän kääntyi takaisin tietokoneen puoleen. Amanda nojasi pilariin katsoen tohtoria kysyvästi.
- Mikä siis on kohde? hän kysyi.
- Nämä, tohtori Mustekala sanoi ja napautti esiin kuvia joissa olivat adamantiumista valmistettu superakku, vibraniumista valmistettua joka muistutti jättiläismäistä kourapelin kouraa ja tritiumkuula.
- Connorsin laboratorio, Toomes yhtiöt ja Oscorp, Amanda sanoi itsekseen nähtyään kuvat.
Sitten hän käänsi katseensa tohtoriin.
- Selvä juttu doc Ock. Saat ne tavarat nopeammin kuin ehdit sanoa ahma, Amanda naurahti, nousi siivilleen ja lennähti ulos hajonneen kattoikkunan kautta.
Myöhemmin Amanda laskeutui Connorsin laboratorion katolle ja sujahti ilmastointiin. Hän laskeutui päälaboratorioon ja etsi katseellaan superakkua. Sitten hän huomasi kenkälaatikon kokoisen esineen pöydällä. Amanda alkoi hymyillä.
- Bingo, hän ajatteli ja otti akun käsiinsä.
Samassa hälyttimet pärähtivät soimaan ja labraan ryntäsi lauma vartijoita. Amanda virnisti nähdesään vartijat ja lennähti akun kanssa kattoikunan läpi. Seuraavana päivänä Daily buglen etusivulla loitsi otsikko jossa luki:
”Korppikotka iski”
- Jos minulta kysytään niin olen melko varma siitä että se tyttö ei suunnitellut sitä murtoa itse. Hämähäkkimiehen täytyy olla tässä mukana, J. Jonah Jameson sanoi toimistossaan.
- No niinpä tietenkin, Peter ajatteli.
Jameson ei ollut mikään Hämisfani. Peter yritti ajatella mitä Korppikotka oikein suunnitteli. Samana iltana Amanda ilmoitti jäävänsä ylitöihin. Heti kun sihteeri häipyi, Amanda vaihtoi vaatteita ja muuttui Korppikotkaksi. Sitten hän lähti labraan ja löysi jättikouran.
- Tää on kuin veis munia harakan pesästä, Amanda naurahti.
Juuri kun hän oli nappaamassa kouran, Peter ilmestyi paikalle.
- Tällä kertaa et onnistu Korppikotka, Peter huudahti.
Amanda kääntyi ympäri. Hänen silmänsä kaventuivat.
- Älä ole niin varma, Amanda sanoi ja lännätti siivistään superteräviä piikkejä kohti Peteriä.
Peter onnistui kuitenkin väistämään piikit. Amanda iski nyrkkinsä hälytysnappin ja lensi kattoikkunan läpi. Peter ei jäänyt odottamaan poliiseja vaan häipyi myös itse paikalta. Myöhemmin kun poliisit saapuivat paikalle, Amanda oli onnistunut pääsemään takaisin, vaihtamaan vaatteita ja makasi nyt labran lattialla näytellen tajutonta. Poliisien herätellessä häntä hän avasi hitaasti silmänsä.
- Korppikotka ja Hämähäkkimies, Amanda sopersi.
Seuraavan päivän lehdessä komeili otsikko:
”Hämähäkkimies ja Korppikotka tiiminä”
- Olisihan se pitänyt arvata et Jameson syyttää Hämistä murrosta Toomes yhtiöihin, Peter mutisi lukiessaan lehteä.
Hän, M.J ja Harry olivat matkalla tiedemessuille.
- No Hämis kuulemma nähtiin paikalla joten on se aika varma juttu, Harry sanoi.
Peter kohautti harteitaan ja vaipui ajatuksiinsa. Korppikotkan varastamat tavarat olivat superteknologiaa ja niistä saisi yhdistettynä laitteen jolla saisi aikaan fuusioenergiaa. Ainoa mikä puuttui oli tritiumkuula. Mihin Korppikotka oikein tarvitsi niitä osia. Oliko hän yhdistänyt voimansa tohtori Mustekalan kanssa. Hetken päästä kolmikko oli päässyt messukeskukseen. Harryn isä oli juuri esttelemässä tritiumia kun Amanda lensi kattoikunan läpi. Väkijoukko alkoi rynniä ulos salista. Amanda lensi kohti Normania ja nappasi tritiumkuulan itselleen, tönäisten hänet pois lavalta. Harry riensi isänsä luo samalla kun M.J huomasi että Peter oli kadonnut.
- Peter? Peter! Missä olet? hän huuteli.
Samassa paikalle säntäsi iso lauma poliiseja.
- Oi kun kiva. Kytät, Amanda ajatteli.
- Te neiti siellä lavalla. Nostakaa kädet pään päälle ja antautukaa, yksi poliiseista ilmoitti.
- Sopiihan se, Amanda sanoi hymyillen ja nousi siivilleen.
Samalla hetkellä Peter ilmestyi paikalle Hämähäkkimiehenä. Amanda huomasi hänet ja irvisti. Sitten hän huomasi paikalle jääneen M.J:n ja sai idean. Sekä poliisit että Hämähäkkimies eivät mahtaisi hänelle mitään jos hänellä olisi panttivanki. Amanda syöksyi ilmasta kohti M.J:tä ja nappasi tämän käsivarsista kiinni saappaidensa kynsillä. M.J kirkaisi tajutessaan nousevansa ilmaan.
- Yksikin liike vielä ja tyttö kuolee, Amanda ärähti ja nousi yhä korkeammalle ilmaan.
Sekä Peter että poliisit eivät tehneet elettäkään. M.J oli tuli linjalla.
- Tsau taukit, Amanda naurahti ja lensi ulos kattoikkunasta tritiumkuula ja M.J mukanaan.
Peter lähti hänen peräänsä. Amanda huomasi sen ja kiihdytti vauhtiaan. Kun hän huomasi Peterin yhä pysyvän hänen kannoillaan, Amanda kääntyi kamikaze-syöksyyn suoraan kohti katua.
- Mitä se oikeen aikoo? Peter ajatteli ja yritti pysyä perässä.
Hänen oli pelastettava M.J. Kun Peter oli vain muutaman sentin päässä Amanda kääntyi takaisin ylös. Peter ei ehtinyt pysäyttää syöksyä ja osui täyttä vauhtia katuun. Amanda vilkaisi taakseen ja hymyili huvittuneena.
- Hämähäkki taisi juuri litistyä, hän naurahti.
Amanda lensi kohti tohtori Mustekalan piilopaikkaa. Samaan aikaan kujalla Peter nousi ylös ja hieroi kipeätä niskaansa.
- Auts. Pistä muistiin. Ei enää vapaapudotuksia, hän mutisi.
Peter kiipesi seinää pitkin viereisen talon katolle ja tutki katseellaan ympäristöään. Amandaa ei näkynyt missään. Peter alkoi miettiä. Amanda oli varastanut tritiumkuulan. Se teki asiasta varman. Korppikotka oli yhdistänyt voimansa tohtori Mustekalan kanssa. Peter lähti juoksemaan. Tohtorin suunnitelma täytyi estää. Koko New York oli vaarassa. Ja jos tohtorin vanhat metodit pitivät paikkansa hän varmasti piilottelisi jossain vanhassa varastorakennuksessa satamassa. Peter suuntasi kohti satamaa. Samaan aikaan satamassa tohtori Mustekalan piilopaikassa Amanda oli juuri saanut sidottua M.J:n ranteet kiinni metallipalkkiin ja kääntyi sitten tohtorin puoleen.
- Kuula on tässä, hän sanoi ja heitti tritiumkuulan Mustekalalle.
Tohtori nappasi kuulan ja kääntyi sitten laitteiston puoleen. Hän asetti kuulan laitteen keskelle ja asteli sitten ohjaimien luokse. Tohtori kääntyi Amandaan päin.
- Valmistaudu pienoisauringon luomiseen, hän naurahti ja veti kahvasta.
Tritiumkuula alkoi kasvaa neljän energiasäteen osuessa siihen. Peter oli livahtanut hajonneen ikkunan kautta sisään ja tarkkaili tilannetta. M.J huomasi hänet mutta ei sanonut mitään. Sen sijaan hän yritti saada Amandan ja tohtorin kiinnostuksen toisaalle.
- Korppikotka on kyl aika osuva nimi sulle mut eiks tohtori Mustekala ole aika ilmeinen? M.J kysyi.
Hämäys olisi onnistunut täydellisesti ellei Amanda olisi huomannut Peteriä. Hän lensi kohti Peteriä ja sai horjutettua hänet tasapainosta.
- Hei doc! Meil on täällä salakuuntelija! hän huusi.
Peter onnistui saamaan otteen seinästä.
- Kiva. Tosi kiva, hän ajatteli kun tohtori Mustekalan lonkerot syöksyivät häntä kohti.
Peter onnistui väistelemään lonkeroita mutta ei enää Amandan saappaiden kynsiä. Tyttö iski hänet lattiaan ja piteli häntä paikallaan painaen hänen käsiään saappaidensa kynsillä kiinni lautalattiassa.
- Tiedetään. Korppikotkat on haaskalintuja mutta kelpaa niin sanottu tuorekin liha, Amanda sanoi ja nosti toisen jalkansa aikoen iskeä saappaansa kynnet Peterin naamaan kun energialataus lennätti hänet Peterin yli päin seinää ja valui siitä lattialle. Peter nousi ylös ja katsoi tohtori Mustekalan suuntaan. Fuusioenergiakoe alkoi pikkuhiljaa karata käsistä. Pienoisaurinko veti puoleensa kaikkea metallista kuin magneetti. Sekä M.J että tajuton Amanda alkoivat kiskoutua kohti aurinkoa. Tohtori Mustekala yritti saada kokeensa hallintaan. Peter katseli ympärilleen, huomasi akkuun menevät johdot ja loikkasi niiden luo. Hän alkoi vetää niitä irti. Johdot olivat todella tiukassa.
- Come on. Pliis. Irtoa nyt, Peter ajatteli ja kiskoi entistä lujemmin.
Lopulta piuhat irtosivat. Pienoisaurinko simahti pienikokoisella räjähdyksellä joka iski tohtori Mustekalalta tajut kankaalle. Hieman myöhemmin poliisit veivät tajutonta tohtori Mustekalaa pakettiautoon ja jo tajuihinsa palannutta Amandaa poliisiautoon. Amanda mulkoili Peteriä ja M.J:tä kun hänet työnnettiin autoon sisälle.
- Mitenköhän Toomes-yhtiöiden käy? M.J ajatteli ääneen.
- En tiedä. Mutta se on varma että Korppikotka palaa, Peter sanoi.
Amanda mulkoili Peteriä ikkunan läpi ja ajatteli:
- Olen Korppikotkan tyttärentytär. Olen korppikotkan poikanen. Olen Korppikotka.

Elektra
Ninjojen prinssi

Nuori nainen juoksi Tokion kaduilla kantaen sylissään kääröä. Aina välillä hän vilkaisi taakseen katoille. Vaikka ketään ei näkynyt, hän oli tietoinen perässään olevista vihollisista. Käärö hänen sylissään äännähti. Nainen katsoi sitä.
- Ei hätää, pikkuinen. Olemme pian perillä, hän sanoi.
Nainen, Elektra, puntaroi mahdollisuuksia paeta Käden ninjoilta. Lentokentälle vei sekä juna että bussi. Kummassakin tapauksessa he olisivat satimessa ja ninjojen hyökkäys voisi pahimmassa tapauksessa aiheuttaa turman. Ei hän ehtinyt kuitenkaan miettiä kovin kauan, sillä hänen eteensä katolta loikkasi lauma ninjoja.
- Anna poika meille ja selviät vähillä tuskilla, ninjojen nokkamies sihahti.
Elektra ei sanonut mitään, mutta ei myöskään hidastanut. Ennen kuin ninjat edes tajusivat, mitä oli tulossa, Elektra teki jo näyttävän lentopotkun päin johtajan naamaa. Hän loikkasi voltilla ninjojen yli ja jatkoi juoksuaan.
- Painukaa perään! johtaja karjui.
Ninjat tottelivat vikkelästi, mutta Elektra oli jo kaukana edellä. Lopulta hän pääsi lentokentälle. Elektra juoksi täyttä vauhtia ja onnistui juuri ja juuri pääsemään New Yorkiin vievään koneeseen. Koneen noustessa Elektra huokaisi helpotuksesta ja katsoi sylissään olevaa kääröä lempeän äidillisesti.
- Olemme nyt turvassa, Ed, hän sanoi ja paljasti pienen mustahiuksisen poikavauvan pään.
Tokion lentokenttäterminaalin katolla ninjat katselivat koneen nousua. Yksi otti esille kännykän ja soitti Käden johtajalle.
- Olen pahoillani, herrani. He pääsivät pakoon, ninja sanoi.
- Loistavaa, kuului ääni puhelimesta.
- Loistavaa? Miten niin loistavaa? ninja ihmetteli.
- Annamme pojan kasvaa tietämättömyydessä. Kun hän on 17-vuotias hyökkäämme. Katsomme onko hänestä ninjojen prinssiksi, ääni sanoi puhelimessa.

- Anna tulla! Älä pidättele, vaik mä olenkin sokea, Miranda sanoi taisteluasennossa sauva käsissään.
- Oikeesti, sisko. Mä en todellakaan halua, et suhun sattuu, Ed sanoi molemmissa käsissään sai-tikarit.
Hän ja Miranda seisoivat Hell’s kitchenissä kerrostalon katolla.
Oli kulunut 17 vuotta siitä kun hän oli paennut äitinsä kanssa Tokiosta. Vasta kuukausi sitten hän oli saanut tietää parhaan kaverinsa olevan itse asiassa hänen siskonsa. Ediä huvitti hieman se, etteivät he muistuttaneet toisiaan. Miranda oli ruskeahiuksinen, urheilullinen, sokea tyttö, jolla oli harvinaisen tarkat muut aistit. Hän itse taas oli hoikka, mustahiuksinen ninjapoika. Miranda huokaisi turhautuneena.
- Monestiko se pitää sanoa? Mä en ole avuton! hän kivahti ja kävi hyökkäykseen.
Ed onnistui väistämään sauvan ja kamppasi Mirandan. Sitten hän painoi sain Mirandan kaulalle. Ed virnisti.
- Alat olla ruosteessa, hän sanoi.
- En kyl ihmettele. Sen jälkeen, kun Kingpin ja Napakymppi joutuivat vankilaan, Hell’s kitchen on ollu hiljanen, Miranda totesi.
Äkkiä Ed valpastui. Hän oli kuullut hiljaista narinaa. Aivan kuin joku jännittäisi jousta.
- Matalaksi! Ed huudahti ja tönäisi Mirandan vasten kattoa.
Aivan heidän päidensä yli lensi nuoli. Se osui varastokopin seinään. Miranda loikkasi pystyyn ja yritti paikantaa nuolen tulosuunnan. Ed taas nousi ylös ja meni nuolen luo. Siihen oli kiinnitetty viesti. Ed irrotti viestin ja alkoi lukea.
”Meillä on äitisi. Jos haluat enää koskaan nähdä häntä elossa, tule Tokioon. Nyt näemme, onko sinusta ninjojen prinssiksi. Käsi”
Ed tuijotti viestiä pelästyneenä. Miranda käveli hänen luokseen.
- Ei se ainakaan Napakymppi ollu. Sillä ei ole niin surkeata sihtiä, hän sanoi.
- Soita Mattille, Ed sanoi.
- Täh? Miranda kysyi ällistyneenä.
- Soita isälles! Kotona on sattunut jotain, Ed huudahti ja kääntyi Mirandaan päin.
Miranda otti kännykän vyöltään ja huomasi Mattin yrittäneen soittaa hänelle pariin otteeseen.
- Isä on näemmä yrittäny soittaa, hän totesi.
- Miks sun täytyy pistää kännykkä äänettömälle treenatessa? Ed huokaisi ja lähti juoksemaan Miranda kannoillaan.
Myöhemmin kaksikko pääsi kotiin ja Ed heittäytyi olkapää edellä ovea vasten. Asunto oli mullin mallin. Matt lojui keskellä lattiaa.
- Isä! Miranda huudahti ja riensi hänen luokseen.
Ed tutki huonetta katseellaan ja huomasi seinällä olevan punaisen kädenjäljen. Matt nousi Mirandan avustamana pystyyn.
- Ne olivat ninjoja. Yhtä nopeita kuin Elektra. En voinut heille mitään, hän sanoi.
- Ne oli Käden miehiä. Ne haluaa mut, Ed sanoi ja meni huoneeseensa.
- Miks ne sut haluaa? Miranda ihmetteli ja seurasi Ediä.
Ed oli ruvennut pakkaamaan rinkkaansa.
- Minne sä olet lähdössä? Miranda kysyi.
- Japaniin. Käsi haluaa mut ja saa myös. Mut ei niin kuin ne olettaa, Ed sanoi ja pyöräytti saita kädessään ennen kuin sujautti sen rinkan sisälle.
- Käsi? Mikä ihmeen Käsi? Miranda hämmästeli.
- Käsi oli aikoinaan myös sinun perässäsi, Miranda, Matt sanoi ovelta.
- Mut mikä se on? Joku superroistotiimikö? Miranda kysyi.
- Siihen suuntaan. Ne on ninjoja, Ed sanoi ja veti farkkuja punaisten trikoidensa päälle.
- Ninjoja? No se selittää sen läheltä menneen nuolen, Miranda totesi.
Ed katsoi Mirandaa ja huokaisi.
- Okei. Äiti toi mut Yhdysvaltoihin 17 vuotta sitten. Se halus mut turvaan Kädeltä, hän kertoi.
- Ja nyt ne on löytäny sut, Miranda tarkensi.
- Siltä vaikuttaa, vaik mä kyl luulen, et ne ties koko ajan missä mä olen, Ed sanoi, puki flanellipaidan päälleen, veti rinkan selkäänsä ja kääntyi Mattiin ja Mirandaan päin.
- Mun on aika kohdata kohtaloni, hän sanoi ja veti lippalakin päähänsä.
Kaksi päivää myöhemmin Ed oli päässyt Tokion kentälle. Hän vilkuili ympäriinsä varmistaen, että häntä ei seurattu. Hän oli jotenkin onnistunut pääsemään turvatarkastuksesta läpi ilman, ettei kukaan ollut huomannut saita. Ketään ei kuitenkaan näkynyt. Ed veti rinkkaa paremmin olkapäilleen ja lähti ulos terminaalista. Kun hän mietti, lähtisikö junalla vai bussilla keskustaan, hänet kiskaistiin kujalle ja pää peitettiin hupulla. Ed oli aika varma, että hänet olivat napanneet Käden ninjat ja häntä oltiin viemässä Käden tukikohtaan. Muutamaa minuuttia myöhemmin Ed huomasi kävelevänsä satamalaiturilla. Jos ninjat luulisivat, että hänet voisi helposti tönäistä laiturilta veteen painojaloissa, ne kyllä erehtyisivät. Ed kuitenkin ohjattiin vanhaan varastorakennukseen. Toinen ninjoista veti hupun pois ja sanoi:
- Tässä on poika, herra.
Edin edessä valtaistuimella istui vanha mies. Hän kyllä tunnisti vanhuksen.
- Roshi, Ed sanoi halveksivasti.
Vanha ninjamestari hymyili huvittuneena. Toinen ninjoista yritti saada Ediä polvistumaan, mutta lensikin pian toverinsa päälle. Eräs nuorukainen ninjarivistössä kävi nopeasti Edin kimppuun ja väänsi hänen kätensä selän taakse.
- Kumarra Käden johtajaa, hän sihisi.
- Anna olla, Kirigi. Poika vain haluaa äitinsä, Roshi sanoi.
Kirigi ei sanonut mitään, mutta päästi irti Edistä. Ed mulkoili Kirigiä vihaisesti. Sitten hän kääntyi Roshin puoleen.
- Missä on äiti? hän kysyi.
Roshi napsautti sormiaan ja kaksi ninjaa raahasi paikalle kädet kahleissa olevan Elektran.
- Äiti! Ed huudahti ja katsoi sitten vihaisesti Roshia.
- Päästä hänet!
- Sinun on ensin näytettävä, mihin pystyt. Oletko ninjojen prinssi vai pelkkä nappula sai-tikareiden kanssa, Roshi sanoi
Ed veti yltään reppureissaajan puvun paljastaen punaisen ninjapukunsa ja veti esiin sait.
- Anna tulla, Ed sanoi taisteluasennossa.
Roshi puisteli päätään naureskellen.
- Ei poikaseni. Ei minua vastaan. Vaan heitä, Roshi sanoi ja heilautti kättään.
Kirigi ja neljä muuta kävi hyökkäykseen. Ed yllättyi ensin, mutta pyöräytti sitten saita ja valmistautui taisteluun. Kinkou hyökkäsi Ediä kohti veitsen kanssa. Ed onnistui loikkaamaan pois alta ja lennättämään hänet kimpustaan potkaisemalla häntä rintaan. Stone oli jo hieman vaikeampi, sillä hän oli vahva kuin härkä. Hän iski Ediä nyrkillä niin kovaa, että hän lensi seinään. Ed irvisti kivusta ja katsoi Stonea, joka rynni häntä kohti kuin raivostunut sonni. Ed kierähti sivulle, jolloin Stone ryntäsi seinästä läpi. Ed ei kuitenkaan ehtinyt vielä huokaista helpotuksesta, kun hänen kimppuunsa kävi kääpiökauris. Ed katsoi ensin kaurista hölmistyneenä, mutta tajusi sitten että täysin tatuoitu kaveri ohjaili sitä. Kun Edin huomio oli kiinnittynyt Tattoohon, Kirigi ja Typhoidi hyökkäsivät. Ed tajusi olevansa aika ahtaalla. Hänen piti väistellä sekä teräviä sorkkia että miekkoja. Sitten Typhoidi levitti kätensä ja Ediä päin lensi jonkinlainen paineaalto. Se iski hänet läpi Stonen tekemästä aukosta. Ed kieri hetken laiturilla, kunnes pysähtyi. Hän yski ja hänen silmissään sumeni. Aivan kuin hän olisi saanut yhtä aikaa hinkuyskän ja keuhkokuumeen. Ed kuuli askeleita ja katsoi ylös. Kirigi oli hänen edessään.
- Mikä se oli? hän kysyi käheästi.
- Kuolema, Kirigi sanoi ja sivalsi Ediä miekallaan.
Ed huusi tuskasta ja piteli käsivarttaan. Kirigi huomasi tilaisuutensa ja potkaisi Ediä vatsaan. Potku oli sen verran voimakas, että hän lensi laiturilta veteen. Muut tulivat paikalle.
- Luuletko, että hän selvisi? Typhoidi kysyi.
- En usko. Varsinkaan sen kuoleman tuulen jälkeen, Kirigi sanoi.
Muiden lähtiessä paikalta Kirigi huomasi laiturilla Edin sai-tikarit. Hän otti ne käteensä ja hymähti.
- Hyvästi, ninjojen prinssi, hän naurahti ja heitti sait veteen.
Ed ei kuitenkaan ollut hukkunut vaan virta vei häntä mukanaan. Lopulta hän kulkeutui erään venelaiturin katveeseen. Laiturilla seisoi vanha mies. Ed katsoi hetken miestä, mutta sitten hänen päässään pimeni. Hieman myöhemmin Ed palasi tajuihinsa vanhassa majassa. Hän tajusi nopeasti makaavansa futon-patjalla siteisiin käärittynä.
- Uuh. Voi päätäni, Ed voihkaisi ja yritti nousta.
- Sinun ei kannata nousta. Typhoidin myrkyt eivät ole täysin poistuneet kehostasi, kuului äkkiä vanhan miehen ääni.
Ed kääntyi katsomaan äänen suuntaan. Paikalle oli tullut vanha mies, jolla oli aurinkolasit ja valkoinen sokeainkeppi.
- Kuka sä olet? Miten sä löysit mut? Ed ihmetteli.
- Löysin sinut ajelehtineena rantaan. Nimeni on Keppi, vanhus sanoi.
Edin silmät laajenivat yllätyksestä.
- Keppi? Se Keppi? Mun äidin opettaja? hän kysyi.
Keppi nyökkäsi.
- Aivan niin, poikaseni. Äitisi on suuri soturi ja sinä voit seurata hänen esimerkkiään, jos haluat olla ninja, hän sanoi.
Ed ei ensin sanonut mitään, mutta nousi sitten kivusta irvistäen ja polvistui Kepin eteen.
- Opasta minua, sensei, hän sanoi.
Muutamaa päivää myöhemmin Ed oli toipunut taistelussa saamistaan vammoista ja harjoitteli nyt ninjutsua Kepin ohjauksessa.
- Hyvin sujuu. Ja nyt iske, Keppi sanoi.
Ed nyökkäsi, pyöräytti saita käsissään ja iski sitten sait olkinuken rintaan. Keppi puisteli päätään.
- Täh? Mä sain iskun suorana vastustajaan. Mikä mättää? Ed ihmetteli.
- Kyllä niin sait, mutta et tunne taistelun kiihkeyttä tai vastustajan tulevaa iskua. Ne sinun on opittava aavistamaan, Keppi sanoi ja nosti sitten katseensa ylös.
Samassa hän heilautti kävelykeppiään kohti Edin päätä. Ed onnistui väistämään, mutta ei Keppi hänen päätään tavoitellut. Sen sijaan hänen keppiinsä osui tantalusmarakatti.
- Tantalusmarakatti? Noitahan esiintyy lähinnä vaan Afrikassa, Ed huudahti.
- Totta. Tattoon tatuointi, Keppi sanoi.
Ed katsoi ensin senseitään ällistyneenä, mutta tajusi sitten jotain.
- Se selittää sen kääpiökauriin, hän mutisi.
- Aivan niin. He ovat seuranneet meitä herkeämättä, Keppi sanoi.
Ed kiskaisi sain olkinukesta ja käveli kohti pientä apinaa. Hän ei kuitenkaan tehnyt apinalle muuta kuin tarttui sen päähän ja huusi sen korvaan:
- Tattoo! Sano Kirigille, et seuraavan kerran kun tavataan se saa kohdata kuoleman!
Ed päästi irti ja apina pinkaisi tiehensä. Keppi pyöräytti kävelykeppiään ja katsoi sitten Ediä. Hän nyökkäsi hyväksyvästi.
- Olet valmis, hän sanoi.
Ed kääntyi katsomaan keppiä hämmästyneenä.
- Oliks tää joku testi+ hän kysyi.
Keppi ei sanonut mitään, mutta hymyili kuitenkin salaperäisesti. Ed työnsi sait vyöhönsä ja kumarsi Kepille.
- Aika päihittää Käsi, Ed mutisi itsekseen.

Paljon myöhemmin Ed oli palannut Tokioon. Hän juoksi katoilla kohti satamaa ja varastorakennuksia. Lopulta hän pääsi varaston katolle. Vahdissa oli vain kaksi miestä. Ed laskeutui räystään varaan ja vetäisi toisen katolle kolkaten hänet samalla. Kun toinen kääntyi katsomaan, minne kaveri oli kadonnut, Ed loikkasi katolta hänen taakseen. Ed taputti vartijaa olkapäälle. Kun vartija kääntyi, hän sai nopeasti nyrkistä naamaan.
- Se oli äidin puolesta, Ed hymähti ja juoksi sisälle varastoon.
Kirigi, Typhoidi, Tattoo, Stone ja Kinkou kääntyivät ympäri.
- Sinä? Typhoidin iskusta ei voi selvitä hengissä. Miten? Kirigi hämmästyi.
- Ketä kiinnostaa. On uusinnan aika, Ed murahti ja veti sait esille.
Roistoviisikko kävi hyökkäykseen. Ed onnistui iskemään Kinkouta naamaan ja kamppaamaan Stonen. Sitten hän huomasi ilmasta syöksyvän lepakkoparven. Ed katsoi Tattoota.
- Jättiläissiippoja? Oikeesti? hän hymähti ja iski Tattoon tyylikkäällä kierrepotkulla tainnoksiin.
Enää olivat jäljellä Kirigi ja Typhoidi. Ed pyöräytti saitaan ja otti taisteluasennon. Typhoidi aikoi jo laukaista kuolettavan paineaallon, kun Kirigi nosti kätensä.
- Jätä poika minulle. Hoitelen hänet helposti, hän sanoi ja veti miekkansa.
Ed katsoi Kirigiä kylmästi. he syöksyivät toisiaan kohti, tekivät parhaat iskunsa ja syöksyivät ohi. Ed vilkaisi alas rintaansa ja huomasi siinä pitkän viiltohaavan. Hän irvisti. Samassa Ed huomasi Typhoidin lähettävän häntä kohti paineaallon. Hän heittäytyi pois alta ja paineaalto osui Edin sijasta Kirigiin.
- Aaargh! Tapa poika! Ei minua, ääliö! Kirigi karjui.
Typhoidi näytti säikähtäneeltä, mutta ei ehtinyt tehdä mitään, kun Ed jo iski hänet lattiaan. Ed seisoi roistoviisikko ympärillään, kun hän kuuli taputusta. Ed kääntyi äänen suuntaan. Roshi seisoi vähän matkan päässä vieressään rannekahlittu Elektra.
- Hyvää työtä, poika. Olet todistanut olevasi ninjojen prinssi, Roshi sanoi.
- Viis minä aatelisnimestä! Vapauta äiti! Ed kivahti.
Roshi nyökkäsi ja napsautti sormiaan. Kaksi ninjaa ilmaantui paikalle ja vapautti Elektran. Ed juoksi äitinsä luo ja halasi häntä.
- Voi Ed olin niin huolissani, Elektra sanoi pojan hiuksia silittäen.
- Ja mä pelkäsin koko ajan, et Käsi tekee sulle jotain, Ed sanoi.
Roshi katsoi Ediä hivenen huvittuneena.
- Annan sinulle hyvän vihjeen, poika. Liity Käteen. Sinussa on ainesta todelliseksi ninjasoturiksi, hän sanoi.
Ed katsoi Roshia inhoten. Hän ei liittyisi Käteen edes 7000 dollarista.
- Unohda koko juttu Roshi. Voit yrittää, vaikka millaisia temppuja, mutta mä en liity Käteen, Ed sanoi.
Lauma ninjoja saartoi Edin ja Elektran. He aikoivat juuri hyökätä, kun Roshi nosti kätensä.
- Annoin sanani. He ovat vapaita menemään, hän sanoi.
Ed ja Elektra olivat aikeissa lähteä, kun Roshi sanoi vielä:
- Muista nämä sanat, Ed Natchios. Me tapaamme vielä.
Monta päivää myöhemmin Ed seisoi Hell’s kitchenissä kerrostalon katolla. Hän ja Elektra olivat palanneet Tokiosta. Miranda käveli hänen viereensä.
- Älä sano. Mä arvaan. Läski on paennu vankilasta, Ed veikkasi.
- Nappiin, Miranda totesi.
Ed katsoi sokeaa siskoaan ja he lähtivät juoksemaan kattoja pitkin. Ed katsoi kattojen yllä hohtavaa kuuta ja ajatteli:
- Olen koulutukseltani ninja. Olen ninjojen prinssi. Olen Elektran poika.

Fantastic four
Näkymättömyyden tie

Oli myöhäinen yö New Yorkissa. Sue Richards eli Näkymätön nainen nukkui hymyillen aviomiehensä Reed Richardsin eli herra Fantastisen vieressä, kunnes hän havahtui inhottavaan kipuun vatsansa seutuvilla. Sue nousi osittain istumaan ja katsoi isoa vauvamahaansa.
- Nytkö jo? hän ajatteli ja tönäisi sitten Reediä.
- Reed. Reed, herää, Sue sanoi.
Reed murisi, mumisi ja käänsi kylkeä. Sue ravisteli häntä.
- Reed, herätys. Luulen, että poikamme on tulossa, hän sanoi.
- Mitä? Mikä hätänä? Reed kysyi unen pöpperössä.
- Vauva. Se on syntymässä, Sue sanoi.
Reed oli hetkessä hereillä. Hän auttoi Suen ylös ja vedettyään farkut kalsareiden päälle alkoi pakata laukkua samalla, kun Sue kiskoi housuja jalkaansa. Kun Reed ja Sue pääsivät ulos makuuhuoneesta, he törmäsivät heti unisilta näyttäviin Beniin ja Johnnyyn.
- Mitä te tyypit oikein kolaatte? Kello on yks aamulla, Ben murisi.
- Anteeksi aikainen herätys, mutta poika on syntymässä, Reed selitti.
Uni karisi kaksikosta miltei heti.
- Okei. Otetaan ihmeauto, Ben sanoi.
Reed, Sue ja Ben olivat jo menossa, mutta Johnny seisoi edelleen paikallaan.
- Johnny? Mitä sä odotat? Ben kysyi.
- Mut-mut entäs Janet? Ei me voida sitä tänne yksin jättää, Johnny kysyi.
- Ota hänet mukaan, Sue ehdotti.
- Täh? Sairaalaanko? Johnny kysyi pöllämystyneenä.
- Emme saa lapsenvahtia mistään tähän hätään, Reed totesi.
- Ja Aliciaa ei herätetä tämän takia yhden aikaan aamulla, Ben sanoi.
- Hyvä on. Hyvä on. Mä haen sen, Johnny huokaisi ja käveli Janetin huoneeseen.
Muut riensivät ihmeautolle. Hieman myöhemmin Johnny tuli autolle kantaen kainalossaan kuusivuotiasta tytärtään, joka nukkui edelleen sikeästi. Janet roikotti kädessään Adventure Time -piirrossarjan tuliprinsessapehmolelua. Johnny loikkasi autoon ja viisikko lähti kohti sairaalaa.

Paljon myöhemmin Johnny, Ben ja Janet istuivat odotushuoneen penkillä odottamassa. Lääkäri oli ensin näyttänyt hämmästyneeltä nähdessään sankarinelikon säntäävän sisälle Sue pyörätuolissa, mutta oli tajunnut sitten missä mentiin, kun Reed oli selittänyt tilanteen. Janet pyöritteli tuliprinsessaa käsissään ja katsoi sitten isäänsä.
- Onks Sue-täti kunnossa? hän kysyi.
Johnny katsoi pikkuista tytärtään hymyillen.
- Älä huolehdi. Kaikki on hyvin, hän sanoi.
- Ai. No mikä siellä sitten kestää? Janet kysyi.
Johnny katsoi hetken Janetia ja käänsi sitten katseensa Beniin kuin apua pyytäen. Ben tajusi nopeasti missä mentiin ja vilkaisi lasten puuhapöytää, jossa oli vino pino sarjakuvia ja kuvakirjoja.
- Hei, Janet. Barbie-kirjoja, hän huikkasi.
Tyttö käänsi katseensa pöytään päin ja hänen ilmeensä kirkastui. Janet rakasti Barbie-kirjoja. Hän nappasi yhden ja alkoi lukea. Hetken päästä Reed tuli heidän luokseen. Hän näytti uupuneelta.
- No mites meni? Ben kysyi.
Reed ei heti vastannut vaan istui penkille huokaisten.
- Se on poika, Reed sanoi hymyillen väsyneesti.
Johnny ja Ben hihkaisivat ja tekivät ylävitosen.
- Onneks olkoon, kamu! Ben naurahti ja läimäytti Reediä selkään aika voimakkaasti.
Sitten paikalle tuli hieman hämmästyneen näköinen hoitaja.
- Herra Richards. Vaimonne haluaisi teidät luokseen nopeasti. Kuulemma tärkeätä asiaa, hoitaja sanoi.
Reed nousi ylös ja lähti kohti Suen huonetta. Ben lähti ystävänsä mukaan Janetin kanssa heti kiskottuaan Johnnyn flirttailemasta hoitajan kanssa. he säntäsivät sisälle ja yllättyivät näystä. Vauvan vuoteessa oli pelkkä keltavalkoraitainen potkupuku.
- Näkymätön vauva? Johnny hämmästyi.
- Poikamme on näköjään perinyt voimasi, Reed sanoi ja katsoi Suea.
Juuri silloin vauva päätti muuttua näkyväksi ja alkoi huutaa.
- No niin. Taitaa olla ruoka-aika, Sue sanoi ja nosti pojan ylös sängystä.
Janet yritti nähdä vauvan kunnolla siinä kuitenkaan onnistumatta. Johnny huomasi Janetin yritykset ja nosti tytön syliinsä.
- Siinä on sun serkkus, hän sanoi hymyillen.
Janet katseli hetken aikaa poikavauvaa ja kysyi sitten:
- Mikä sen nimi on?
Reed ja Sue katsoivat toisiaan hetken. Sitten Sue katsoi Janetia hymyillen.
- Steve, hän sanoi.

- Ääh! Ei taas! Steve voihkaisi vilkaistessaan peiliin aamulla ja huomasi, että hän oli taas kerran muuttunut näkymättömäksi.
Oli kulunut 14 vuotta Steven syntymästä ja hänestä oli kasvanut aika komea vaaleahiuksinen nuori poika. Hänen kasvaessaan hänen kykynsä olivat myös kehittyneet. Oli vain yksi ongelma. Hän ei osannut hallita näkymättömyyttä.
- Sä oot taas kerran kuin päätön kana, Janet huomautti, kun Steve käveli olohuoneeseen pelkät vaatteet näkyvillä.
- Yksikin letkautus näkymättömästä miehestä ja alan kiljua, Steve murahti ja heittäytyi sohvalle serkkunsa viereen.
Vaikka hän ja Janet olivat vain serkuksia, heitä olisi voinut pitää sisaruksina, sillä he molemmat olivat vaaleaverikköjä. Janet katsoi hetken Steveä, joka vähä vähältä alkoi muuttua näkyväksi.
- Mulla oli vaikeuksia lentämisen kanssa. Arvaas mitä mä tein, hän sanoi.
- Hyppäsit varmaan katolta, Steve veikkasi.
- Nappiin, Janet totesi.
Steve oli tullut nyt kokonaan näkyviin. Hän näytti turhautuneelta.
- Mä osaan luoda voimakenttiä, mut näkymättömyys tuottaa ongelmia. Joka aamu mä näytän vampyyriltä, Steve huokaisi.
Janet katsoi häntä.
- Mä sain tän ohjeen aikanaan sun äidiltäs. Sun kantsii harjotella jonkin aikaa itsekses, hän sanoi.
Steve katsoi häntä, nousi sitten ylös ja käveli kohti ovea.
- Sano äidille, et mä lähdin puistoon pelaan korista, hän huikkasi vetäessään pusakkaa päälleen.
Janet nosti peukalon pystyyn selvän merkiksi ja Steve lähti ulos. Heti, kun Steve oli häipynyt Sue tuli paikalle.
- Missä Steve on? hän kysyi.
- Se sano lähtevänsä pelaan korista, Janet sanoi.
Sue näytti huolestuneelta.
- Mikä hätänä? Janet kysyi.
- Reed vain sanoi, että hän on havainnut outoja merkkejä kosmisesta säteilystä, Sue sanoi.
Sitten hän katsoi Janetia.
- Sanoiko Steve lähtevänsä puistoon pelaamaan? Sue kysyi.
Janet nyökkäsi. Sue lähti ulos. Hieman myöhemmin Steve pelasi korista parin muun pojan kanssa.
- Oikeeasti, Steve. Jos en tietäis ketkä on sun porkukat, väittäisin sun olevan mutantti, Jerry totesi.
- Älä viitsi. Mulla on jo muutenkin vaikeuksia, kun perässä roikkuu paparazzeja, Steve huokaisi vilkaisten taakseen.
Hän näki aivan selvästi, kuinka pensaikon lehtien suojiin katosi kameran linssi.
- Joo, mut sun porukat onkin supersankareita. Mun isä on lekuri ja se siinä. Arvaa vaan kuinka moni haluais olla sä, Owen sanoi.
Steve ei ehtinyt sanoa mitään, kun Richard äkkiä huudahti:
- Hei, kattokaa taivaalle!
Kaikki katsoivat ylös ja näkivät ikään kuin hopeisen komeetan lentävän ilman halki. Se syöksyi metsikköön.
- Mikä ihme se oli? Meteoriko? Jerry kysyi.
- Must se näytti ihmiseltä. Mä käyn tsekkaas. Odottakaa tässä, Steve sanoi ja juoksi metsikköön.
Hetken aikaa haeskeltuaan hän onnistui löytämään etsimänsä. Puun alla oli maassa hopeinen surffilauta ja mies. Steve tuijotti miestä suu auki, kunnes kuuli jonkun huutavan:
- Steve!
Hän kääntyi ympäri ja näki Suen juoksevan aukiolle. Sitten Sue näki miehen.
- Mitä tapahtui? hän kysyi.
- En oikeastaan tiedä. Toi kaveri ikään ku putos taivaalta, Steve selitti.
Ennen kuin Sue ehti kysyä enempää aukiolle laskeutui kaksi taistelurobottia. Sue siirtyi Steven eteen ja kuiskasi:
- Muutu näkymättömäksi ja juokse.
Steve tuijotti äitiään pöllämystyneenä.
- En mä osaa muuttua näkymättömäks. Jos muutun niin ihan sattumalta, hän ähkäisi.
- Osaat kyllä, kunhan keskityt. Mene jo Kerro isälle, että tarvitsen apua, Sue sanoi ja laukaisi käsistään voimakenttäpallon päin taistelurobotteja.
Steve lähti juoksemaan. Hän ei ollut varma minne päin, mutta kuitenkin hän juoksi. Äkkiä hän kompastui puun juureen ja kaatui. Juuri silloin Steve huomasi jotain. Hän oli muuttunut näkymättömäksi. Mutta jokin oli kuitenkin erilaista. Steve huomasi nopeasti, mikä se oli. Hän pystyi hallitsemaan sen.
- Jes, Steve hihkaisi.
Sitten hän muisti Suen. Hän ei ikinä ehtisi Baxter Buildingille ajoissa. Steve kaivoi esille kännykän ja soitti Reedille.
- Isä. Mulla on hyviä ja huonoja uutisia, hän sanoi.
- No kerro, Reed sanoi hieman kummastuneena.
- Hyvä uutinen on, et mä hallitsen vihdoinkin näkymättömyyden, Steve sanoi.
- Okei ja sit huonot? Ben kysyi.
- Puistossa on doombotteja. Äiti kaipaa apua ja samaten yks hopeinen heppu ulkoavaruudesta, Steve vastasi.
Reed, Ben ja Johnny katsoivat toisiaan.
- Hopeasurffari, Reed henkäisi.
- Siis mikä? Janet kysyi hämmentyneenä.
- Hopeasurffari on kosminen olento, joka suojelee maata avaruudesta käsin, Johnny selitti.
- Okei, mut mitä Doom siitä haluaa? Janet kysyi.
- Luultavasti laudan, Ben veikkasi.
- Olemme siellä hetkessä. Yritä pitää robotit kiireisinä, Reed sanoi ja lopetti puhelun.
Sitten hän kääntyi muihin päihin.
- Nyt mentiin, hän sanoi.
Muut nyökkäsivät ja juoksivat ihmeautolle.
Puistossa Steve yritti keksiä mitä tehdä. Niistä kävelevistä romukasoista olisi jotenkin päästävä eroon, mutta miten. Sitten hän muisti jotain. Hän ja Janet olivat leikkineet puistossa monesti ninjoja pienenä ja hän tunsi puiston kuin omat taskunsa. Lisäksi hän pystyi muuttumaan näkymättömäksi.
- Niin tietysti. Niin mä sen teen, Steve naurahti.
Doombotit olivat juuri saaneet Suen ja Norrinin ahtaalle, kun aukiolle laskeutui helikopteri. Kopterista laskeutui mies vihreässä kaavussa.
- Doom, Sue sähähti.
Doomin kasvoilla karehti huvittunut hymy, vaikka sitä ei metallisen naamion alta näkynytkään.
- Näyttää siltä, että sain laudan lisäksi houkutuslinnun. Viekää heidät kopteriin ennen kuin loput tiimistä ilmaantuu paikalle, hän sanoi.
- Älä unta nää, Doom! kuului silloin ilmasta ja samassa Doomiin osui voimakenttäpallo.
Doom yritti nähdä hyökkääjän siinä kuitenkaan onnistumatta. Silloin toinen robotti rupesi rätisemään, sitten siitä lensi kipinöitä ja lopulta se romahti maahan. Doom kääntyi katsomaan robottia. Sen sisälle oli luotu voimakenttä ja räjäytetty. Samassa toiselta robotilta räjähti pää ja sekin romahti lattialle. Doom katsoi ympärilleen.
- Näyttäydy! Kuka olet!? hän huusi.
- Ai, kuka olen? kuului huvittunut ääni.
Sitten Steve ilmestyi Doomin taakse.
- Olen Steve Richards. Näkymätön poika, hän sanoi ja lennätti voimakenttäpallon päin Doomia.
Doom lensi maahan ja Steve onnistui luomaan voimakentän hänen ympärilleen. Doom nousi ylös ja laukaisi sähköä päin voimakenttää. Steve ähkäisi ja yritti pitää kentän kasassa. Sue säntäsi avuksi. Yhdessä he saivat aikaan todella vahvan voimakentän. He onnistuivat pitämään Doomin poissa pelistä, kunnes Steve kuuli ilmasta tutun äänen ja katsoi ylös. Ihmeauto laskeutui aukiolle.
- Steve! Sue! Oletteko kunnossa? Reed kysyi noustessaan autosta Johnnyn, Benin ja Janetin seuratessa perässä.
- Jeah, kunnossa ollaan, Steve ilmoitti.
Janet ja Johnny juoksivat Norrinin luokse.
- Tää hopeinen avaruussankarikin vaikuttais olevan ok, Janet sanoi autettuaan Norrinin pystyyn isänsä avustamana.
Ben virnisti Doomille.
- Mitäs tästä sanot, peltipää? Hävisit 14-vuotiaalle pojalle, hän naurahti.
- Tämä ei ole vielä ohi. Voititte ehkä tämän erän, mutta peli on vielä pelaamatta, Doom sanoi ja veti esille jonkinlaisen laukaisimen näköisen laitteen.
Ennen kuin kukaan ehti tehdä mitään Doom painoi laukaisimen nappia ja katosi sokaisevaan valonvälähdykseen.

Muutamaa viikkoa myöhemmin Steve oli jälleen pelaamassa koripalloa kavereidensa kanssa. Äkkiä hänen kännykkänsä soi.
- Sori, kaverit. Pitää vastata, hän sanoi ja siirtyi hieman syrjemmälle.
- Steve tässä. Mikä on homman nimi? hän kysyi.
- Kauhuneloset ovat iskeneet, Sue sanoi.
- Ok. Tulossa ollaan, Steve sanoi ja lopetti puhelun.
Hän lähti juoksemaan kohti Baxter Buildingia. Hetken päästä hän olikin jo perillä. Steve juoksi ihmeautolle puettuaan ensin ihmenelospukunsa päälleen. Sankarit hyppäsivät ihmeautoon ja kiisivät ilman halki. Steve vilkaisi äitiään ja ajatteli:
- Olen Näkymätön poika. Kuljen näkymättömyyden tietä. Olen Näkymättömän naisen poika.

Spiderman
Hopeinen sapeli

Oli sateinen myrsky-yö New Yorkissa. Lautta ajelehti pitkin Hudson-jokea. Pari vartijaa kuljeksi käytävällä.
- Eiks sua pelota, et joku näistä hulluista yrittää ulos? toinen vartija kysyi hermostuneesti ja suuntasi taskulampun valokeilan yhden sellin oveen.
Carnage loikkasi vasten ovea sähisten ja kirkuen. Vartija loikkasi taaksepäin ja oli vähällä pudottaa taskulampun.
- Oot uus eiks niin? Älä huoli. Nää ovet on täyttä titaania. Mikään ei pääse niistä läpi. Tuu niin mä näytän tän vankilan ehkä tylyimmät konnat, toinen vartija sanoi ja viittasi kaveriaan seuraamaan.
He saapuivat teräsvahvisteiselle ovelle. Vanhempi vartija naputteli tunnuskoodin ja ovi avautui hitaasti. Nuorempi kaveri tärisi jännityksestä. Oven takana oli kaksi selliä. Toisessa istui mies ja toisessa oli jonkinlainen symbioottihirvitys.
- Nää kaks on nimiltään Hiekkamies ja Venom, vartija sanoi.
Kaveri vihelsi. Juuri silloin huoneen ulkoseinä räjähti. Vartijat lensivät lattialle. Aukosta lensi kiiturilla sisään mies vihreässä taisteluhaarniskassa ja menninkäisen kasvoja muistuttavassa kypärässä.
- Kuka toi sit on? kaveri kysyi.
- Vihreä menninkäinen! vartija huusi ja veti esiin aseensa.
Ei hän kuitenkaan ehtinyt ampua, kun kiiturista lensi jo lamaannuttava sähkötälli.
- Mark! kaveri huusi, kun hänen toverinsa kaatui lattialle.
Ennen kuin hän kuitenkaan ehti liikkua, nuorukainen sai itse samanlaisen sähköiskun. Vihreä menninkäinen käveli vartijoiden luo ja kiskaisi Markin kaulasta avainkortin. Sitten hän meni tietokoneen luo ja työnsi kortin lukijaan. Kummankin sellin ovet aukesivat ja Hiekkamies ja Venom tulivat ulos.
- Aah. Vihdoin raitista ilmaa, venom naurahti ja veti keuhkonsa täyteen ilmaa.
- Nyt ei ole aikaa puhua. Meidän on häivyttävä ennen kuin tänne tulee lisää vartijoita, Vihreä menninkäinen sanoi.
- No kerros mulle, Zorbas miten me oikeen päästään täältä. Musta ei ainakaan ole uimariks, Hiekkamies totesi.
- Kuka puhui uimisesta? Vihreä menninkäinen kysyi hivenen happamana ja heitti kaksikolle valjaat.
Hiekkamies ja Venom vetivät valjaat ylleen juuri kun huoneeseen ryntäsi lisää vartijoita. Vihreä menninkäinen loikkasi kiiturille ja nousi sen kanssa ilmaan. Hiekkamies ja Venom nousivat myös ilmaan, sillä valjaat oli kiinnitetty kiituriin. Roistot lensivät ulos aukosta ja kohti New Yorkia.
- Hyvästi, luuserit! Venom nauroi.
- Vihreä menninkäinen järjesti Venomin ja Hiekkamiehen ulos vankilasta. Lyön vaikka mistä vetoa, että Hämähäkkimies on kaiken takana, J. Jonah Jameson sanoi toimistossaan myöhemmin seuraavana päivänä.
- Eihän hän ollut lähelläkään vankilaa viime yönä, Robertson sanoi.
- Ei se ötökkä muuta teekään kuin hoitelee lankoja, Jameson murahti.
- Hämähäkki ei varsinaisesti ole ötökkä, kuului silloin ovelta nuoren pojan ääni.
Miehet kääntyivät katsomaan ovelle ja näkivät arviolta 11-vuotiaan pojan, jolla oli hämmästyttävän valkoinen tukka.
- Kukas tämä nulikka on? Jameson kysyi.
- Yksi niitä koululaisia, joiden on tarkoitus seurata viikon ajan jotain ammattia ja kirjoittaa siitä esitelmä, Rodertson selitti ja katsoi sitten poikaa.
- Sinä taidat olla se poika, joka valitsi freelancer-kuvaajan. Sebastian Sablinova? hän kysyi.
Sebastian nyökkäsi. Juuri silloin toimistoon törmäsi hengästynyt Peter. Kamera heilui hänen kaulassaan ja hänellä oli kädessään kirjekuori.
- Sori, kun kesti. Jouduin ruuhkaan ja moponi hajosi, Peter huohotti.
Hän heitti Jamesonin pöydälle nipun kuvia viimeöisestä kamppailusta Hämähäkkimiehen ja Mörön välillä.
- Eivät nuo minua kiinnosta vaan se, että Vihreä menninkäinen järjesti Venomin ja Hiekkamiehen ulos vankilasta viime yönä, Jameson sanoi.
Peter näytti ällistyneeltä. Hänen päävastustajansa oli vapauttanut kaksi muuta konnaa Lautalta. Sebastian seisoi Peterin vieressä ja huomasi jotain. Peterin paidan helman alta näkyi häivähdys sinistä ja punaista. Sebastian nyökkäsi itsekseen ja käänsi sitten katseensa Jamesoniin. Juuri silloin Jamesoniin sihteeri riensi toimistoon.
- Hiekkamies ryöstää pankkia keskustassa, hän ilomitti.
- Siinä sinulle uusi kuvauskeikka, Parker. Kuvien on parasta olla hyviä. ja ota pätkä mukaasi, Jameson sanoi.
- Nimeni on Sebastian, Sebastian hymähti.
Jameson kohautti olkiaan ja viittasi kaksikkoa lähtemään. Peter ja Sebastian lähtivät Daily buglen toimituksesta. Ulkona Peter katsoi Sebastian.
- Sua siis kiinnostaa freelancer-kuvaajan homma? hän kysyi.
- No vähän siihen suuntaan, Sebastian virnisti.
Hieman myöhemmin Peter ja Sebastian pääsivät rikospaikalle. Poliisit olivat saartaneet pankin oven, jolla seisoi vihreäraitaiseen paitaan ja ruskeisiin housuihin pukeutunut mies kummassakin kädessä rahasäkki.
- Te mies siellä ovella! Laskekaa säkit maahan ja nostakaa kätenne ylös, poliisi huusi megafooniin.
Hiekkamies virnisti, pudotti rahasäkit maahan ja ampui käsistään hiekkaa päin poliisiautoja. Poliisit heittäytyivät suojaan.
- Taitaa olla aika hypätä peliin Hämähäkkimiehenä, Peter ajatteli ja sujahti kujalle.
Sebastian katsoi hänen peräänsä ja sujahti itse vastapäiselle kujalle. Juostessaan hän veti takkinsa taskusta hopeisen otsapannan ja veti sen päähänsä. Sitten Sebastian vetäisi paitansa auki paljastaen vaaleansinisen trikoopuvun. Hiekkamies oli jo pistänyt pari poliisiautoa katolleen, kun Peter ilmaantui paikalle Hämähäkkimiehenä.
- Hei, elävä hiekkaveistos! Eikö sun pitäis olla Saharassa vaihtelemassa dyynien paikkoja, hän huikkasi.
- No katos vaan. Kukas se siinä. Ettei vaan ois itse Ötökkämies, Hiekkamies naurahti ja ampui hiekkaa kohti Peteriä.
Peter onnistui onneksi väistämään ja laukoi muutaman verkkopallon. Hiekkamies laukoi edelleen hiekkaa, kun hänen käsivarteensa osui luoti. Sekä Peter että Hiekkamies katsoivat vastapäisen rakennukseen katolle. Sebastian seisoi katon reunalla kädessään pistooli. Peter tuijotti häntä hämmästyneenä. Sebastian loikkasi ketterästi ulos katolta. Hän tähtäsi Hiekkamiestä pistoolilla. Peter laskeutui hänen viereensä.
- Sebastian. Mitä sä teet? Peter kuiskasi.
- Mua sanotaan Hopeasapeliksi, Sebastian sanoi.
Juuri silloin Hiekkamies laukaisi heitä molempia päin hiekka-aallon. Peter ja Sebastian lensivät päin seinää. Sebastian sai kuitenkin kaivettua itsensä hiekkakasasta ja tähtäsi Hiekkamiestä.
- Turha edes ajatella pakoa, hiekkalinna, hän murahti ja laukaisi aseensa.
Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Sebastian ravisteli hieman asettaan ja kallisti sitä sitten alaspäin. Piipusta valui hiekkaa.
- Kiva, Sebastian murahti.
Sitten hän huomasi, että Hiekkamies oli häipynyt. Sebastian ja Peter päättivät häipyä paikalta.
Hieman myöhemmin kaksikko seisoi katolla.
- Siis oikeesti. Sä olet Hopeasapelin poika? Peter hämmästeli.
- Nappiin, Sebastian totesi.
Peter puisteli päätään ja käveli katon reunaa pitkin.
- Uskomatonta. Kaikista mahdollista viitosluokkalaisista minun piti saada se yksi, joka on sukua antisankarille, hän mutisi.
- Et ole itsekään täydellinen, Parker, Sebastian totesi.
Peter katsoi Sebastiania hämmästyneenä.
- Miten sä oikein… hän ei ehtinyt kysyä loppuun, kun Sebastian sanoi:
- Näin pukusi paitasi alta.
Peter painoi kätensä otsaan.
Samaan aikaan toisaalta Hiekkamies oli jo päässyt Vihreä menninkäisen piilopaikkaan. Venom roikkui seitin varassa katosta ja virnisti Hiekkamiehelle.
- Näemmä pääsit takaisin yhtenä kasana, hän sanoi.
Hiekkamies mulkaisi Venomia. Vihreä menninkäinen käveli esiin varjoista.
- No miten meni? hän kysyi.
- Suht koht hyvin. Hämähäkkimies saapui kyllä pistämään kapuloita rattaisiin, mut joku nappula aiheutti hiukan hämmennystä, et mä onnistuin häipymään rahojen kanssa, Hiekkamies sanoi ja heitti rahasäkit Vihreä menninkäisen jalkoihin.
- Hienoa. Mutta jos aioimme tuhota Hämähäkkimiehen, pelkkä pankkiryöstö ei riitä, hän sanoi.
- No mitä sitten ehdotat? Venom kysyi.
Vihreä menninkäinen kääntyi katsomaan kaksikkoa. Hän virnisti vaarallisesti.
- Iskemme hänen heikkoon kohtaansa. Mary Jane Watsoniin, Vihreä menninkäinen nauroi.
Peter ja Sebastian loikkivat kattoja pitkin yrittäen löytää konnakolmikon. He pysähtyivät lopulta erään kulmatalon katolla.
- Tää on naurettavaa. Miten vaikeeta voi olla löytää kolme roistoa joista yksi pukeutuu fantasiaolennoksi, toinen on mustan liman peitossa ja kolmas on puoliksi hiekkaa, Peter tuskitteli.
Sebastian katseli katunäkymää.
- Mä kuulin joskus, et löytääkseen pahiksen pitää ajatella niin ku pahis, hän sanoi.
Peter vilkaisi Sebastiania hieman ihmetellen, mutta sitten hän alkoi miettiä. Mitä Vihreä menninkäinen mahtoi oikein suunnitella? Hän mitä uskottavimmin oli koko porukan aivot. Sen lisäksi Vihreä menninkäinen tiesi hänen oikean henkilöllisyytensä joten… Äkkiä Peter nosti katseensa järkyttyneenä. Sebastian katsoi häntä kysyvästi.
- M.J, Peter kuiskasi.
- Mitä? Sebastian kysyi.
- Se roisto aikoo siepata M.J:n! Nyt mentiin! Peter huudahti ja lähti juoksemaan Sebastian kannoillaan.
Samaan aikaan M.J oli juuri palaamassa asunnolleen. Hän avasi oven ja sytytti valon. Se ei kuitenkaan syttynyt.
- Onks lamppu palanu? M.J ihmetteli ja napsutteli hetken katkaisijaa.
Juuri silloin teräväkyntinen musta käsi peitti hänen suunsa.
-Ssh. Ihan hiljaa, söpökki. En satuta sinua. Ainakaan vielä, Venom sihisi M.J:n korvaan.
Hieman myöhemmin Peter ja Sebastian pääsivät M.J:n kämpille. Asunto oli kuitenkin tyhjillään. Lattialla lojui M.J:N avoin käsilaukku.
- Sun tyttöystäväs on ollu täällä, Sebastian sanoi tutkittuaan laukkua.
- Ne ehti tänne ensin, Peter sanoi.
Hän oli huomannut seinälle mustalla seitillä kirjoitetun viestin. Sebastian nousi ylös.
- Jos haluat nähdä punapää enää koskaan elossa, tule rakennustyömaalle. Tule yksin, hän luki.
Peter kääntyi kohti ikkunaa Sebastian katsoi häntä.
- Mitä mietit? hän kysyi.
Peter kääntyi katsomaan Sebastiania.
- Mun on tehtävä tää yksin. Mä en voi vaarantaa M.J:tä, hän sanoi ja hyppäsi ikkunasta.
Sebastian riensi ikkunalle vain nähdäkseen kuinka Peter jo toiselle seitin varassa.
- Joo. Ihan niin kuin mä päästäisin sut päihittämään pahiksia yksinäs, Sebastian ajatteli ja lähti perään.
Hieman myöhemmin Peter oli päässyt rakennustyömaalle. Hän katseli ympärilleen.
- M.J! hän huusi.
Juuri silloin Peter kuuli tukahtunutta huutoa telineiltä. Peter loikkasi telineille ja alkoi etsiä. Lopulta hän löysi M.J:n. Hänet oli sidottu seitillä teräspalkkiin ja hänen suunsa oli myös tukittu seitillä. Peter riensi hänen luokseen.
- Koita kestää, M.J. Hoidan sut vapaaksi hetkessä, hän sanoi.
M.J yritti epätoivoisesti sanoa jotain, mutta seitti tukahdutti sanat. samassa Peterin hämähäkin vaisto hälytti. Hän onnistui väistämään Venomin hyökkäyksen. Kynnet viilsivät syvät jäljet aivan M.J:n pään yläpuolelle.
- Hyvä yritys, mut hämähäkin vaistoa ei niin vaan ohiteta, Peter totesi.
Venom sihisi ja kävi uuteen hyökkäykseen. he molemmat putosivat vanerialustojen läpi alempaan kerrokseen. Sillä välin Sebastian oli päässyt rakennustyömaalle ja kiivennyt telineille. Hän löysi nopeasti M.J:n. M.J näytti hämmästyneeltä nähdessään hänet. Sebastian nosti sormen huulilleen ja ryhtyi vapauttamaan M.J:tä.
- Kuka sä olet? M.J kysyi, kun Sebastian oli saanut seitti kapulan hänen suultaan.
- Olen Hopeasapeli. Olen Hämähäkkimiehen ystävä, Sebastian sanoi irrottaessaan viimeisiä seittejä.
Sitten hän huomasi jotain. Hänen jalkojensa välistä valui hiekkaa. Sebastian tarttui M.J:tä käsivarresta ja kiskaisi hänet pois alta, kun palkkiin osui valtava hiekkanyrkki. Hiekkamies muotoutui heidän eteensä.
- Oi kun kiva. Elävä hiekkapyörre, Sebastian mutisi ja väisti ajoissa hiekkasuihkun.
Hän katsoi M.J:tä.
- Juokse! Sun on häivyttävä täältä, Sebastian sanoi.
M.J:tä ei tarvinnut kahdesti käskeä. Hän säntäsi juoksuun samalla, kun Sebastian kääntyi kohtaamaan Hiekkamiehen. Ei Sebastian kuitenkaan ehtinyt tehdä juuri mitään, kun häneen ja osui valtava nyrkki. Se lennätti hänet alas telineiltä suoraan roskalavalle.
- Uuh. Toi teki kipeetä, hän mutisi.
Samaan aikaan toisessa kerroksessa Peter taisteli Venomin kanssa. Hän oli onnistunut väistelemään kynsiä ja seittejä, kunnes Venom onnistui iskemään häntä nyrkillä rintaan. Peter lensi vasten teräspalkkia, joka päästi kumean kolahduksen. Venom päästi hirmuisen rääkäisyn ja painui polvilleen korviaan pidellen. Silloin Peter muisti jotain. Venomin symbiootti ei kestänyt melua. Hän ampui seitin läheiseen hyllyyn ja kaatoi sen. Metalliputket kolisivat lattialle. Venom kirkui ja sihisi. Hän alkoi irrota isäntäruumistaan. Peter iski metalliputket kiinni lattiaan, nappasi kaksi putkea ja alkoi hakata niillä loppuja putkia. Venom huusi raivosta ja irtosi lopulta isännästään Eddie Brockista. Sekä kupliva musta mönjä että Eddie vaipuivat tajuttomana lattialle.
Toisaalla Sebastian oli onnistunut vetämään itsensä ylös roskalavalta. Hän katseli ympärilleen. Hiekkamies voisi olla missä vain. Juuri silloin hänen allaan alkoi liukua hiekkaa. Sebastian onnistui juuri ja juuri väistämään kohti tulevan hiekkasuihkun.
- Alatko väsyä? hän kysyi, kun Hiekkamies muotoutui hänen eteensä.
- Älä pelleile kanssani, pentu, Hiekkamies ärähti ja alkoi taas ampua hiekkaa.
Sebastian onnistui väistelemään hiekkasuihkuja, kunnes yksi lennätti maahan. Hiekkamies asteli lähemmäs. Sebastian katseli ympärilleen ja huomasi sitten vesiletkun. Hän nappasi sen juuri kun Hiekkamies tarttui häntä kurkusta.
- Viimeisiä sanoja? hän kysyi.
- Oikeestaan joo. Onks jano? Sebastian kysyi ja avasi vesiletkun.
Vesi suihkusi valtavalla paineella päin Hiekkamiestä. Hiekkamies karjaisi ja päästi irti. Sebatian piti letkun suunnattuna Hiekkamieheen. Hetkistä myöhemmin Hiekkamies oli sortunut maahan. Sebastian sulki letkun ja käveli hänen vierelleen, mutta ei ehtinyt tehdä mitään, kun hän kuuli telineiltä kauhistuneen kirkaisun. Telineillä Vihreä menninkäinen oli napannut pakoon yrittäneen M.J:n ja roikotti nyt häntä ranteesta telineiden ulkopuolella ilmassa.
- Näyttääpä siltä, että Hämähäkkisi on hieman yliarvostettu sankari. Ei pärjää edes omalle varjovastineelleen. Ja se sapelipoju. Ei ole varmaan edes saanut koskaan hiekkalinnaa romahtamaan. Hah! Mikä sääli, että sinusta ei ole enää hyötyä tyttönen, hän naureskeli ja aikoi jo päästää irti, kun hänen takaansa kuului:
- Ei tällä kertaa menninkäinen.
Vihreä menninkäinen kääntyi ympäri ja näki Peterin ja Sebastianin.
- Mitä? Teidän kahdenhan piti jo kasvaa horsmaa! hän ärähti.
- Horsmilta jäi tää ateria väliin, viheriö, Sebastian totesi ja veti aseensa esiin.
Vihreä menninkäinen irvisti ja nosti M.J:n korkeammalle ilmaan.
- Liikkumatta tai pudotan hänet, Vihreä menninkäinen sanoi.
Kumpikaan poika ei liikkunut. Sen sijaan Peter sanoi:
- Luovuta, menninkäinen. Joukkosi ovat jo kaatuneet. Venom on irti kehostaan.
- Ja Hiekkamies on tällä hetkellä kyllä mutamies, Sebastian lisäsi.
Vihreä menninkäinen irvisti ja vilkaisi M.J:tä. Hän alkoi virnistellä pilkallisesti ja katsoi sitten poikia.
- Jos näin on… ottakaa kiinni, Vihreä menninkäinen sanoi ja päästi irti M.J:stä.
- M.J! Peter huusi.
Sebastian katsoi häntä.
- Nappaa tyttö. Mä nappaan vihertäjän, hän sanoi.
Peter nyökkäsi ja syöksyi M.J:n perään. Hän onnistui kaappaamaan tytön syliinsä ja ampui seitin ulkonevaan teräspalkkiin. Peter lennätti heidät työmaan huipulle. Sebastian seisoi odottamassa heitä.
- Missä menninkäinen on? Peter kysyi.
Sebastian näytti ärtyneeltä ja veti esille palan haarniskaa.
- Se hirvisika pääsi pakoon, hän murahti.
Hieman myöhemmin kolmikko seisoskeli läheisellä katolla katsomassa, kun Venomia ja Hiekkamiestä vietiin poliisiautoon. Peter katsoi Sebastiania.
- Sä oot todella samanlainen kun äitis. Peräänantamaton, sitkeä ja ennen kaikkea soturi, hän sanoi.
Sebastian vilkaisi virnistäen Peteriä.
- Kiitti, Pete, hän naurahti.
Sebastian aikoi jo häipyä, kun hän vilkaisi vielä taakseen.
- Ai joo muuten. Tavataan huomenna töissä, hän sanoi silmää iskien ja loikkasi katolta.
Peter ja M.J katselivat hänen menoaan.
- Mistä sä tunnet ton kundin? M.J kysyi.
- Tunnen sen äidin, Peter totesi.
Sebastian juoksi katoilla vilkaisi taakseen ja ajatteli hymyillen:
- Olen Hopeasapeli. Olen saanut uusia ystäviä. Olen Hopeasapelin poika.

X-men
Valon tikari

Oli kaunis kevätpäivä. Lara oli vihdoinkin päässyt eroon väsyttävästä harjoittelijastaan ja piiloutunut kirjaston rauhaan. Ei sillä, että Dennis olisi rasittava, mutta kuka ihmeessä oli päättänyt, että pojasta tulisi piikkisika. Hän oli saanut kiskoa piikkejä ihostaan puolisen tuntia. Lara oli juuri päässyt hyvään asentoon sohvalla ja aloittanut Agatha Christien salapoliisiromaanin Murha maalaiskylässä, kun hänen päässään kuului Professorin ääni:
- Lara, tulisitko toimistooni.
Lara huokaisi, laski kirjan sohvalle, nousi ylös ja lähti kohti Charlesin toimistoa.
- Mitähän mä nyt oon tehny? Lara ajatteli.
Päästyään toimistoon hän huomasi, että siellä olivat myös Scott, Jean, Ororo ja hänen isänsä Logan. Lara katsoi Charlesia.
- Jos tää liittyy siihen, et Scottin hammastahna on jotenkin vaihtunut Kallen mätitahnaan, niin se oli kyllä isän idea, hän sanoi.
- Ai, sinä siis järjestit sen keppossodan, Scott sanoi katsoen Logania, joka kohautti olkiaan ja yritti näyttää tietämättömältä.
- Vai johtuuks tää siitä, et Scottin auto on tällä hetkellä järvessä? Lara kysyi.
- Mitä?! Scott huudahti.
- Vitsi vitsinä Kyklis, Lara naurahti.
Charles puisteli päätään huvittuneena.
- Ei. Tämä ei mitenkään liity teidän nuorten väliseen keppossotaan, hän sanoi.
Lara näytti kysyvältä.
- Olen havainnut cerebrolla uuden nuoren mutantin. Pojan nimi on Tommy Bowen ja hän on kolme vuotta sinua nuorempi. Joten olisi parasta, että sinä lähtisit etsimään häntä, Charles sanoi.
Lara huokaisi.
- Mulla on jo yks treenattava. Se piikkisika, hän ähkäisi.
- Eiks joku muu vois mennä?
- Kaikki muut ovat kiinni omissa jutuissaan. Sen lisäksi Jean ei ole oikein oma itsensä, Charles selitti.
Lara vilkaisi sivusilmällä Jeania, joka hieroi pienesti otsaansa aivan kuin hänellä olisi päänsärky. Toisaalta Jeanilla oli ollut päänsärkykohtauksia sen jälkeen, kun he olivat kohdanneet Mustan prinsessan.
- Okei. Mä etsin sen kundin. Isä, mä lainaan sun prätkääs, Lara sanoi ja lähti ulos toimistosta.
Toisaalla nuori vaaleahiuksinen poika laskeutui alas koulun portaita ja oli lähdössä kotiin. Hän huokaisi.
- Ja jälleen yksi päivä selvitty ilman katastrofia, Tommy ajatteli helpottuneena.
- Hei, sä! Mutskupoju! kuului silloin hänen takaansa.
Tommy huokaisi uudestaan tajutessaan, ettei ollut vielä turvassa katastrofilta. Hän kääntyi katsomaan taakseen. Neljän pojan porukka tuli häntä kohti. Johtaja, joka oli pitkä ja roteva futisjoukkueen kapteeni, käveli Tommyn eteen.
- Me ei haluta friikkejä tänne, joten mitä jos häipyisit, poika sanoi ja tönäisi Tommya olkapäästä taaksepäin.
Tommy katsoi poikaa kyllästyneesti.
- Oikeesti, Len. Hanki elämä, hän sanoi.
Muut pojat kerääntyivät Lenin ja Tommyn ympärille. Tätä Tommy olikin arvellut tapahtuvaksi. Hänen julkinen nöyryytyksensä ja hakkaamisensa. Mutta tällä kertaa Len ei saisi hänestä elävää nyrkkeilysäkkiä. Tommy vei kätensä selkänsä taakse ja loi auringon valosta käteensä tikarin. Ennen kuin kukaan edes tajusi hän jo heitti tikarin maahan niin, että välähti. Kirkas valo sokaisi koko porukan ja Tommy lähti pakoon.
- Napatkaa se mutantti! Len huusi silmiään hieroen.
Kukaan ei kuitenkaan tiennyt minne päin Tommy oli juossut vaan törmäilivät toisiinsa. Len onnistui kuitenkin näkemään kuinka Tommy sujahti koulun takana olevalle kujalle. Tommy juoksi kujaa pitkin, kunnes tajusi juosseensa umpikujaan. Hän aikoi kääntyä takaisin, kun hän huomasi, että Len seisoi kujan suulla. Len käveli hänen luokseen ja tarttui häntä kauluksesta.
- Viimeiset sanas, valopää? hän kysyi
- Jätä se rauhaan, senkin ladonovi, kuului silloin kujan suulta tytön ääni.
Kumpikin poika kääntyi katsomaan taakseen. Kujan suulla seisoi tyttö, jolla oli prätkäbuutsit, farkut, valkoinen hihaton paita, tuntolevyketju ja prätkänahkatakki. Len virnisti ja päästi irti Tommysta.
- Ai rupeeks typy uhitteleen? hän kysyi ja naksutteli rystysiään.
Lara pyyhkäisi sekaiset hiuksensa silmiltään ja katsoi Leniä tympääntyneenä.
- Kuule en halua satuttaa sua, hän sanoi.
- Ai jaa. No mä haluan, Len virnisti ja lähestyi Laraa uhkaavasti.
Sitä ei olisi kannattanut tehdä sillä samalla hetkellä, kun Len tarttui Laraa ranteesta, Lara työnsi kyntensä esille. Len perääntyi pelästyneenä.
- Sä oot mutantti, hän sopersi.
- Niin. Entä sitten, Lara hymähti ja iski nyrkkinsä Lenin vatsaan.
Len lensi seinään vasten ja Lara painoi hänen päänsä seinään. Hän työnsi kyntensä Leini ohimoiden vieritse seinään ja liuutti viimeisen kynnen aivan Lenin silmien väliin. Len näytti pelokkaalta ja hänen alahuulensa vapisi.
- Valitse silmätikuks ens kerralla joku sellanen, joka on sun tasollas tai unohda koko juttu, Lara sähähti.
Len nyökkäili pontevasti. Lara päästi irti ja Len pötki pakoon niin kovaa kuin kymmenen tonnin huippupelaajan nimmarilla varustetuilla pelikengillä pääsi. Tommy nousi seisomaan.
- Kuka sä olet? hän kysyi.
Lara kääntyi katsomaan Tommya.
- Nimi on Lara ja koodinimi Wolverine. Mä kuulun tiimiin nimeltä Ryhmä-X. Mulla ois yks ehdotus, hän sanoi.
Myöhemmin Lara ja Tommy kaahasivat prätkällä kohti kartanoa.
- Sä siit perit isäs voimat eikä sulla ole mitään hajuu äidistäs? Tommy kysyi.
- Siihen suuntaan. Mulla on kyl jotain heikkoja muistikuvia. Labra, japanilainen nainen, saman ikäinen poika, mut se tuntuu siltä kuin se ois vaan unta, Lar sanoi.
- No mun porukat on molemmat mutantteja. Viitta ja Tikari, Tommy totesi.
- Ja sä taisit periä äitis voimat, Lara sanoi ja pysäytti prätkän kartanon pääoven eteen.
- Kotona ollaan! Lara huikkasi avatessaan oven.
Kukaan ei kuitenkaan tuntunut huomaavan heitä. Logan ja Scott kantoivat juuri tajutonta Jeania hissiin. Paikalle oli kerääntynyt jonkin verran porukkaa. Lara meni kavereidensa luo ja Tommy seurasi perässä. Marie kääntyi ympäri.
- Hei, Lara. Onks toi se uus kaveri? hän kysyi.
- Joo. Tää on Tommy, Lara sanoi.
Tommy heilautti kättään.
- Mitä tääl tapahtuu? Lara kysyi.
- Jean sai taas päänsärkykohtauksen, joka oli tällä kertaa tavallista voimakkaampi. Se vei häneltä tajun, kuului matala ääni Laran ja Tommyn takaa.
Tommy kääntyi ympäri katsoakseen kenelle ääni kuului ja peräytyi hätkähtäen. Hänen edessään seisoi mies, joka muistutti sinistä gorillaa. Lara kääntyi myös katsomaan taakseen.
- Oleks sä Peto? Isä taisi mainita sut ennen kun mä lähdin ulos, hän sanoi.
- Kyllä. Minä olen Peto. Oikea nimeni on kylläkin Henry McCoy. Ystävien kesken Hank. Sinä taidat olla Loganin tytär, Hank sanoi hymyillen.
- Joo. Mä oon Lara, Lara sanoi ja kätteli Hankia.
Sitten Hank huomasi Tommyn.
- Sinä taidat olla uusi tulokas, hän sanoi.
- Joo. Tää on Tommy, Lara esitteli.
- H-hauska tutustua, Tommy änkytti häkeltyneenä.
Juuri silloin portaiden kaiteen yli hyppäsi nuori mies, jolla oli vaaleat hiukset ja valkoiset sulkapeitteiset siivet.
- Mistä jäin paitsi? hän kysyi.
- Suurin piirtein kaikesta, Warren, Hank totesi.
Warren huomasi Tommyn, joka oli jäänyt tuijottamaan suu auki.
- Oletko ihan kunnossa? hän kysyi.
Lara huomasi myös Tommyn ilmeen.
- Mun kantsii viedä sut proffan luo ennen kun sä pyörryt siihen paikkaan, hän totesi.
Hieman myöhemmin he olivat päässeet Charlesin toimistoon. Tommy istui tuolissa vastapäätä Charlesia ja Lara seisoi hänen vieressään kädet ristissä rinnalla. Tommy vaikutti vaivautuneelta, hermostuneelta ja äärimmäisen häkeltyneeltä. Charles hymyili rohkaisevasti.
- Sinulla ei ole mitään syytä olla peloissasi, poikaseni, hän sanoi.
- En mä varsinaisesti peloissani ole vaan lähinnä hämmentynyt. Ekaks Lara, joka ei silleen hämmentäny muuten kuin kynsien kanssa, mut sit se sininen gorilla ja se siivekäs tyyppi, Tommy sanoi.
- Peto ja Enkeli, Charles tarkensi.
- Ne just. Niin ne meni yli mun ymmärryksen, Tommy jatkoi.
Charles nyökkäsi ymmärtäväisesti.
- Ymmärrän, miltä sinusta tuntuu. Olet vasta havainnut voimasi etkä osaa hallita niitä kunnolla. Olen jo puhunut vanhempiesi kanssa ja heistä olisi parasta, että opiskelisit täällä loppu ajan, hän sanoi.
- Hetkinen. Mistä sä mun porukat tunnet? Tommy huudahti.
- He ovat entisiä oppilaitani, Charles selitti hymyssä suin.
Tommy näytti ällistyneeltä. Charles katsoi Laraa.
- Mitä jos veisit uuden oppilaamme pienelle kiertokäynnille, Lara, hän ehdotti.
- Ok, proffa, Lara sanoi ja viittasi Tommya seuraamaan.
Hieman myöhemmin Lara ja Tommy olivat päässeet kierroksellaan kellarissa olevaan varsinaiseen tukikohtaan. Lara oli jo ehtinyt esitellä Tommyn Kittylle, Bobbylle, Piotrille ja Kurtille.
- Sun kaveris on aika erikoista porukkaa, Tommy totesi, kun he tulivat Vaarahuoneesta.
- Etkä sä vielä ole edes tavannut isää, Lara naurahti.
Juuri, kun hän pääsi sanomasta äskeisen, sairastuvan ovi lensi heidän edestään seinään. Jean seisoi oviaukossa silmät palaen ja hiukset hulmuten. Lara ja Tommy tuijottivat häntä ällistyneinä.
- Onks toi aina tollanen? Tommy kysyi.
- Usko tai älä, mut tää on mullekin uutta, Lara sanoi.
Jean kääntyi katsomaan heitä. Samassa hän iski Laran telekineettisesti vasten seinää. Lara yritti nousta ylös, kun hänen kaulassaan tuntui ikävä paine ja hän hilautui seinää pitkin ylöspäin. Tommy tuijotti kauhistuneena tilannetta. Lara tarttui kaulansa ympärillä olevaan ilmarenkaaseen ja katsoi ähkien Tommya.
- Tee jotain, hän ähkäisi.
- Mut eiks toi oo meidän puolella? Tommy kysyi hermostuneena.
- Näyttääks tää muka siltä, että toi ois meidän puolella, Lara ärähti käheästi.
Tommy vilkaisi Jeania, loi käteensä valotikarin ja heitti sen kohti Jeania. Valotikari välähti Jeanin silmien edessä kuin salamavalo. Jean rääkäisi kuin vihainen kalastajalepakko ja vapautti ympärilleen paineaallon, joka iski Tommyn lattialle. Sitten hän pakeni paikalta. Lara oli pudonnut lattialle ja kiskoi itsensä ylös.
- Mitä ihmettä on tekeillä? Tommy kysyi auttaessaan Laraa ylös.
Lara ei vastannut vaan riensi sisälle sairastupaan. Logan lojui tajuttomana seinän vieressä.
- Isä! Lara huudahti ja juoksi hänen luokseen.
Scottia ei näkynyt. Tommy riensi myös paikalle. Logan alkoi palata tajuihinsa.
- Isä, mitä tääl tapahtuu? Lara kysyi.
- Jean. Hänestä on tullut Feeniks, Logan ähkäisi takaraivoaan hieroen.
- Siis mikä? Tommy kysyi.
Lara näytti myös kysyvältä, mutta Logan ei ehtinyt selittää, kun Ororo ja Hank riensivät paikalle.
- Mitä tapahtui? Missä Jean on? Hank kysyi.
- Siinäpä se. Mulla ei ole hajuukaan mihin se lähti, Logan sanoi.
Juuri silloin paikalle ryntäsivät Marie, Kitty, Bobby, Kurt ja Piotr.
- En tiedä teistä tyypit, mut Jean on tainnu seota. Se kävi just Scottin kimppuun, Kitty ilmoitti.
Muut katsoivat toisiaan ja riensivät ulos sairastuvasta. Nuoremmat mutantit seurasivat perässä. Kun he pääsivät ensimmäiseen kerrokseen, heitä tervehti tyrmistyttävä näky. Koko käytävän pituudelta seinät olivat hiiltyneet karrelle. Pahimmalta kuitenkin näytti Charlesin toimiston ovi, joka roikkui toisella saranallaan kokonaan mustaksi hiiltyneenä. Laran mieleen hiipi ikävä aavistus. Ei kai… ei kai Feeniks ollut tappanut professoria. Kaikki riensivät sisälle toimistoon. Siellä ei kuitenkaan onneksi ollut ruumista, eikä sen puoleen tyhjää pyörätuoliakaan. Seinässä oli valtava aukko aivan kuin joku tai jokin olisi iskeytynyt siitä läpi. Juuri kun Logan ja Hank olivat ryhtyneet tutkimaan aukkoa, pöydän takaa kuului äänekäs voihkaisu ja Warren nousi ylös päätään pidellen.
- Warren! Mitä tapahtui? Bobby kysyi auttaessaan siivekästä nuorukaista seisaalleen.
- Jean räjäytti oven ja yritti käydä Charlesin kimppuun. Minä kuitenkin taisin saada suurimman osan telepaattisesta hyökkäyksestä. Ja sitten, usko tai älä, Juggernaut rysäytti seinästä läpi, Warren selitti.
Muut katsoivat toisiaan.
- Luuletko samaa kuin mä? Lara kysyi Loganilta.
Logan nyökkäsi synkän näköisenä.
- Magneto, hän murahti.
Hieman myöhemmin koko porukka istui jo Black birdissä lähtövalmiina.
- Hei, venatkaa! Tommy huusi juostessaan hangaariin yllään valkoinen trikoopuku.
Hän syöksyi sisälle ja istui ainoalle vapaalle penkille, joka oli Laran vieressä. Lara katsoi hieman hämmästyneenä Tommya, kun tämä kiinnitti turvavyötä.
- Mikä ihme sulla on silmän ympärillä? hän kysyi.
- Kuunsirppi. Griselda lainasi meikkejä. Sen takia vähän kesti, Tommy selitti.
Lara puisteli päätään. Mesimäyrä ja hänen hunajavalmisteiset meikkinsä.
- Okei, kaverit. Pitäkää kiinni. Seuraava pysäkki: Alctraz, Logan sanoi ja käynnisti moottorit.
Lentokone nousi ilmaan ja suuntasi kohti Sanfransiscoa Paljon myöhemmin Ryhmä-X saapui vankilasaarelle Sanfransiscon lahden pohjukassa. Parisenkymmentä Brotherhoodin mutanttia liikuskeli alueella.
- Magneto ei ole viivytellyt joukkojen haalimisessa. Noitahan on suunnilleen satoja, Hank sanoi.
- Me tarvitaan harhautus. Ororo, Logan sanoi ja katsoi afroamerikkalaista säänoitaa.
Ororo nyökkäsi ja nosti kätensä ilmaan. Kun Ororo kehitti sumua, Logan kääntyi nuorten puoleen.
- Etsikää Scott ja proffa. Lara, sä johdat, hän sanoi.
Lara nyökkäsi ja kääntyi muiden puoleen.
- Okei, seuratkaa mua, hän sanoi ja lähti johdattamaan muita Ororon luoman sumun läpi.
Kun he pääsivät sisälle, Lara jakoi nuoret kahteen tiimiin.
- Marie, Bobby ja Kurt. Etsikää te Scott. Mä, Kitty, Tommy ja Pitor etsitään proffa, hän sanoi.
Muut nyökkäsivät ja lähtivät liikkeelle. Lara, Tommy, Kitty ja Pitor juoksivat käytävässä, kun heidän eteensä osui iso korsto jolla oli yllään ruskea trikoopuku, kypärä ja nyrkkiraudat.
- No katos vaan. Mitäs meillä täällä on. Lauma X-pentuja. Kävipä säkä, Juggernaut naurahti.
Lara työnsi kyntensä ulos, Tommy loi käteensä valotikarin ja Pitor ilo iholleen terässuojauksen. Kitty ei oikeastaan keksinyt muuta kuin heittäytyä vasten Juggernautia ja kiskoa hänet rintaa myöten lattian läpi. Sitten Kitty nousi taas näkyviin. Muut auttoivat hänet ylös. Juggernaut näytti raivoisalta.
- Etteks te tiedä kuka mä olen? hän huusi.
Lara katsoi Juggernautia.
- Suoraan sanoen… ketä kiinnostaa, hän sanoi ja lähti juoksemaan muut kannoillaan.
Kuullessaan sementin murtumisen ääniä Tommy vilkaisi taakseen. Juggernaut oli lähtenyt heidän peräänsä.
- Tuli vähän ongelmia. Korsto on kannoilla, hän sanoi.
Lara vilkaisi taakseen ja katsoi sitten Kittyä.
- Aavevaihde päälle, hän sanoi ja tarttui toisella kädellä Kittyä ja toisella Tommya kädestä.
- Selvä, Kitty sanoi ja otti Piotria kädestä ja juoksi seinän läpi.
Juggernaut ei kuitenkaan luovuttanut vaan seurasi perässä.
- Se tulee perässä! Tommy huusi.
- Sit tarvitaan harhautus, Lara sanoi ja irrotti otteensa Kittyn kädestä.
Risteyksessä Lara ja Tommy säntäsivät oikealle ja Kitty ja Piotr vasemmalle. Juggernaut rynnisti suoraa päätä seinän läpi. Nuoret katsoivat eteenpäin rynnivän korston perään.
- Jos toi muntjakki ei rynni koko vankilan läpi, niin ihmettelen kyl isosti. Menoks, Lara sanoi.
Nuoret lähtivät juoksemaan pitkin käytävää. Hetken päästä he löysivät sellin, jossa istui pyörätuolissaan ranteista kahlittu Charles.
- Proffa. Piotr, murra kalterit, Lara sanoi.
Piotr nyökkäsi, naksautti rystysiään ja tarttui kaltereihin. Nopealla liikkeellä hän repi kalterit paikaltaan. Lara, Kitty ja Tommy juoksivat sisälle.
- Hoidetaan sut vapaaks ennen kuin ehdit sanoa… Juggernaut, Lara sanoi juuri kun Juggernaut rysäytti seinästä läpi.
- Yrititte livahtaa multa vai? hän kysyi virnistäen.
Lara murisi, työnsi kyntensä esiin ja hyökkäsi. Juggernaut kuitenkin lennätti hänet yhdellä huitaisulla vasten seinää.
- Lara! Tommy huusi.
- Nyt tais mennä jotain poikki ja mulla on sentään adamantium-luuranko, Lara mutisi valuessaan seinää pitkin lattialle.
Piotr ja Kitty katsoivat Tommya.
- Onko ideoita? Kitty kysyi.
Tommy näytti huolestuneelta. Sitten hän kuuli Charlesin äänen päässään:
- Voin auttaa teitä. Teidän on vain napattava Juggernautin kypärä.
Tommy katsoi Charlesia ja nyökkäsi. Sitten hän kääntyi Kittyn ja Piotrin puoleen.
- Kuulitte kyllä, mitä professori sanoi. Napataan ton myskihärän kypärä, Tommy sanoi ja loi käteensä valotikarin.
Kolmikko kävi hyökkäykseen. Piotr iski Juggernautin vasten seinää Kittyn ja Tommyn käydessä kypärän kimppuun.
- Irti mun kypärästä! Juggernaut karjui Tommyn yrittäessä kammeta tikaria kypärän ja haarniskan väliin.
- Se onnistuu… Me tehtiin se! Tommy hihkaisi, kun kypärä vihdoin irtosi.
Juggernaut paiskasi nuoret lattialle.
- Viimeisiä sanoja? hän kysyi astuessaan lähemmäs.
- Yks oikeestaan. Päänsärky, kuului Juggernautin takaa Laran ääni.
Hän oli onnistunut vapauttamaan professorin ja tämä keskitti juuri telepaattista hyökkäystä Juggernautin päähän. Juggernaut tarrasi päähänsä tuskasta karjuen.
- Häivy päästäni, Charles! hän karjui.
- Olen pahoillani, Cain, mutta en voi muuta, Charles sanoi.
Lopulta Juggernaut romahti tajuttomana lattialle. Tiimi lähti ulos sellistä. Hieman myöhemmin he törmäsivät toiseen tiimiin. Heillä oli mukanaan Scott.
- Näemmä löysitte pelottoman johtajamme, Lara hymähti.
- Jeah, mut olisit nähny sen vahdin. Olikin melkoinen show. Monikko kloonasi itsensä niin moneen osaan, että sekosi itsekin laskuissa ja päätyi lopulta Kurtin kolkkaamaksi, Marie sanoi.
Lara nyökkäsi ja lähti johdattamaan muita ulos. Tilanne ulkona näytti olevan huonompi kuin kukaan olisi arvannut. Sapelihammas oli Hankin kimpussa, Ororo taisteli Mystquen kanssa, Warren oli saanut vastaansa Toadin ja Pyro yritti grillata Loganin. Taistelua kauempaa seurasi Magneto vieressään ilmeetön Feeniks.
- Jean! Scott huusi ja yritti rientää tyttöystävänsä luo.
- Scott, älä! Lara yritti varoittaa, mutta se oli jo myöhäistä.
Scott lensi maahan Feeniksin aiheuttaman paineaallon asiosta. Magneto katsoi Charlesia julmasti hymyillen.
- Näyttääpä siltä, että olen niskan päällä, hän sanoi.
- Eric, älä tee tätä. Feeniksiä ei voi hallita. Se voi tuhota meidät kaikki, Charles yritti varoittaa.
Magneto vain nauroi.
- Tarkoitat kai tuhota ihmiset. Ihmiset, jotka vihaavat meitä siksi, että olemme erilaisia. Voimakkaampia kuin he. Me olemme seuraava ihmiskunnan taso, Charles. Me hallitsemme pian maailmaa, hän sanoi.
- Onks toi katsonut liikaa sotafilmejä. Kuulosti aika lailla Hitleriltä, Tommy kuiskasi.
- Mun tietääkseni toi on ollu Auswitzin keskitysleirillä, Lara kuiskasi takaisin.
Tommy vaikeni, mutta irvisti kivuliaasti. Se ei kuulostanut hyvältä. Magneto kääntyi Feeniksin puoleen.
- Ja nyt, kultaseni. Tuhoa heidät! hän käski.
Feeniks kävi hyökkäykseen. Paine aalto iski kaikki maahan. Tommy vilkaisi Laraa, joka oli kierähtänyt miltei heti takaisin jaloilleen.
- Miten me saadaan toi pois pelistä? hän kysyi.
- En tiedä. Ainoa mahis taitaa olla tappaminen, Lara sanoi ja kuulosti huolestuneelta.
- Ei. Jean ei hallitse voimiaan. Hänet on pysäytettävä jollain muulla tavalla, Scott sanoi.
Lara katsoi ensin muita ja huomasi sitten, että Tommy oli luonut käteensä valotikarin. Silloin hän muisti jotain. Feeniks oli seonnut, kun Tommy oli sokaissut hänet valotikarilla. Lara katsoi Bobbya.
- Bobby, pakasta toi grilli, hän sanoi tarkoittaen Pyroa.
Kun Bobby lähti hyökkäykseen, Lara kääntyi Tommyn puoleen.
- Tää on nyt susta kiinni. Sun on onnistuttava ekalla yrittämällä. Ok? hän kysyi.
Tommy nyökkäsi vaikka näyttikin huolestuneelta. Lara kääntyi ympäri ja kävi hyökkäykseen kynnet tanassa. Hän syöksyi kohti Feeniksiä, kunnes jokin pysäytti hänet ja nosti ilmaan. Magneto seisoi lähellä käsi ojossa. Hän hymyili voitonriemuisesti.
- Haistan adamantiumin metrien päästä, Magento sanoi.
- Itse asiassa mä odotinkin sun tekevän noin. Nyt Tommy! Lara huusi.
Tommy lennätti valotikarin kohti Feeniksiä kuin baseball-syöttäjä. Valotikari räjähti sokaisevaksi välähdykseksi, mikä sai Feeniksin peräytymään. Hän kompastui maassa olevaan putkeen ja kaatui kohti Charlesia, jonka Kurt oli teleportannut paikalle. Charles painoi kätensä Feeniksin ohimoille saadakseen telepaattisen yhteyden Jeaniin. Jokin kuitenkin taisteli vastaan Jeanin sisällä. Feeniks ei aikonut jäädä taka-alalle Jeanin päässä. Charles tajusi mitä hänen olisi tehtävä. Hänen oli saatava Feeniks ulos Jeanista. Heidän ympärilleen syttyi tuli. Jean ja Feeniks huusivat yhteen ääneen. Myös Charles huusi tuskasta. Kaikki kääntyivät katsomaan.
- Hehän tappavat toisensa! Ororo huudahti.
Tulipyörre Charlesin ja Jeanin ympärillä kasvoi kasvamistaan, kunnes se katosi ilmaan heikosti huutaen. Jean ja Charles olivat kumpikin kaatuneet tajuttomina maahan.
- Jean! Professori! Scott huudahti ja riensi heidän luokseen muut perässä.
Charles alkoi palata tajuihinsa juuri, kun Ororo oli päässyt hänen luokseen.
- Professori, oletteko kunnossa? Ororo kysyi.
- Olen kyllä. Entä Jean? Charles kysyi.
Scott kokeili Jeanin pulssia.
- Hän on kunnossa joskin vielä tajuton, hän sanoi.
Juuri silloin vanhan vankilan ylle ilmaantui poliisihelikoptereita. Feeniks tulipatsas oli herättänyt huomiota.
- Joku tais hokata, et täällä tulitetaan, Lara totesi.
- Kuka kannattaa hatkojen ottoa? Tommy kysyi.
Muut nyökkäsivät ja riensivät Black birdiin. Pari päivää myöhemmin Tommy oli jo alkanut tottua kouluun ja omiin uusiin kykyihinsä. Uutisissa oli kerrottu, että osa Brotherhoodin porukasta oli saatu kiinni. Tommy käveli koulun käytävällä, kun professorin ääni kuului hänen päässään:
- Maggia liikehtii uhkaavasti. Teidän tehtävänne on estää heidän aikeensa. Kaikki vapaana olevat x-miehet hangaariin.
- Keikkaa pukkaa, Tommy naurahti ja lähti kohti kellarin tukikohtaa.
Hän juoksi hangaariin vedettyään supersankarin tamineet päälleen ja maalattuaan kuun sirpin silmänsä ympärille. Tommy loikkasi Laran viereen virnistäen. Black birdin noustessa ilmaan hän ajatteli:
- Olen Tikari. Käsittelen valon tikareita. Olen Tikarin poika.

Thor
Ukkosprinsessa

Oli myrskyinen ilta Asgardissa. Thor, ukkosenjumala ja Asgardin kruununprinssi, seisoi palatsin parvekkeella katsellen kerääntyviä myrskypilviä. Odin, jumalten kuningas ja Thorin isä, tuli paikalle.
- Mietitkö edelleen maassa tapaamaasi naista? hän kysyi.
Thor kääntyi katsomaan isäänsä ja huokaisi.
- Niin mietin. Kaipaan häntä. Ennen kuin palasin Asgardiin annoin Janelle sanani, että palaisin maahan. Jouduin sen sijaan jäämään tänne. Jos voisin, antaisin hänelle jotain, millä hän voisi muistella minua, hän sanoi.
Sitten hän kääntyi taas katselemaan myrskypilviä. Odin laski kätensä poikansa olalle.
- Älä menetä toivoasi, poikani. Saatat vielä joskus nähdä rakastamasi naisen, hän sanoi.
Sitten hän poistui. Thor jäi katselemaan myrskyä. Hänen ajatuksensa hakeutuivat Janeen.
- Jane. Kunpa saisit lapsen, Thor sanoi huokaisten.
Juuri silloin kuin kohtalon sanelemana salama iski aivan hänen eteensä. Pieni haituvainen myrskypilvi laskeutui Thorin käsivarsille muotoutuen lapseksi. Thor tuijotti tyttövauvaa hetken suu auki, mutta kapaloi sitten pienokaisen viittaansa ja juoksi sisälle. Heti ensimmäiseksi hän törmäsi Sifiin ja muihin.
- Hei, minne sinulla on kiire? Sif kysyi pysäyttäessään hänet.
- Ette kyllä uskoisi, vaikka kertoisin, Thor sanoi.
- Koita, Volstagg kehotti.
Thor huokaisi ja paljasti, mitä oli käärinyt viittaansa. Muilta pääsi hämmästynyt henkäys, kun he näkivät pienen tyttövauvan. Hogun katsoi Thoria.
- Miten? hän kysyi.
- Suoraan sanoen en tiedä itsekään. Salama iski ja seuraavaksi huomasin, että sylissäni oli pieni lapsi, Thor sanoi hieman häkeltyneen näköisenä.
- Mitä on tekeillä? kuului silloin Odinin ääni.
Kaikki kääntyivät katseensa jumalten kuninkaaseen, joka oli tullut paikalle. Kaikki katsoivat Thoria, joka katsoi Sifiä kuin apua pyytäen.
- Kyse on lapsesta, majesteetti, Sif sanoi kääntäen katseensa Odiniin.
Odin katsoi hetken Sifiä yllättyneenä, mutta kääntyi sitten Thorin puoleen. Thor näytti edelleen hämmentyneeltä. Suunnilleen samanlaiselta kuin ensikertalainen isä, jonka vaimo alkaa synnyttää ennen aikojaan. Odin siirsi katseensa pojastaan tämän käsivarsilla olevaan kääröön. Osa viitasta oli jo siirretty niin, että pienen tyttövauvan pää näkyi. Thor selitti nopeasti, mitä parvekkeella oli tapahtunut. Odin nyökkäsi miettiväisen näköisenä.
- Näyttää siltä, että luonnonvoimat antoivat sinulle lahjan, hän sanoi.
Thor katsoi pienokaista edelleen hieman häkeltyneenä. Myöhemmin samana iltana olikin jo juhlat pystyssä uuden kuninkaallisen perheenjäsenen kunniaksi. Kuningatar Frigga hymyili nähdessään Thorin tulevan juhlasaliin pienokainen sylissään. Thor hymyili äidilleen ja kääntyi sitten isänsä puoleen.
- Oletko päättänyt nimen? Odin kysyi ottaessaan vauvan syliinsä.
Thor nyökkäsi.
- Hänen nimensä on Thora, hän sanoi.
Odin nyökkäsi ja kääntyi juhlivien soturien puoleen.
- Tervehtikää prinsessa Thoraa, ukkosenjumalatarta, hän sanoi ja nosti Thoran kaikkien nähtäväksi.
Salissa puhkesivat valtavat suosionosoitukset ja riemuhuudot, joista isoimpana kuului Vostaggin ääni. Thorin katse kiersi juhlivissa soturijoukossa. Hän huomasi Sifin, Hogunin, Vostaggin ja Fandralin, mutta yhtä hän ei löytänyt. Hänen veljensä ei ollut paikalla.
- Loki, hän huokaisi.
Myöhemmin Thor löysi Lokin palatsin kirjastosta uppoutuneena taikakirjaan.
- Arvasinhan minä, hän huokaisi.
Sitten hän rykäisi kuuluvasti. Loki nosti katseensa kirjasta ja huomatessaan Thorin hänen ilmeensä muuttui miltei heti ivalliseksi.
- Kas vain. Ukkosprinssi saapuu juhlimasta, hän naurahti.
- En nähnyt sinua Thoran juhlissa, Thor sanoi.
- Oliko se tänään? Oi tämä riipii sydäntäni, Loki voihkaisi katuvan näköisenä, mutta pian hänen kasvoillaan oli taas sama ivallinen hymy.
Thor puisteli päätään. Hän tiesi Lokin olevan katkera sekä hänelle että Odinille. Hänelle siksi, että Thor perisi valtaistuimen ja oli isän lellikki ja Odinille siksi, että hän oli vuosia pimittänyt Lokilta tiedon hänen todellisesta syntyperästään. Loki oli nimittäin puoliksi jääjätti.
- Etkö voisi jo antaa anteeksi isälle? Hän sentään lievensi rangaistustasi sen jälkeen mitä maassa tapahtui. Olet sentään kruunuperintävuorossa minun jälkeeni seuraava, Thor sanoi.
Lokin ilme muuttui äkkiä kovaksi.
- Niin olinkin, kunnes se kakara syntyi, hän sähähti.
Thoria alkoi pikku hiljaa ärsyttää.
- Se ”kakara” on minun tyttäreni ja tuleva kuningattaresi, hän sanoi.
Loki mulkoili Thoria ja käveli hänen ohitseen kohti ovia. Thor kääntyi katsomaan hänen peräänsä.
- Minulle et käännä selkääsi, hän sanoi.
Loki vilkaisi Thoria olkansa yli.
- Ehkä sinun ei kannattaisi kääntää selkääsi minulle, hän sanoi virnistäen.
- Oliko se haaste? Thor kivahti ja veti mjölnirin esille.
- En unissanikaan haastaisi sinua, Loki virnisti ja poistui.

- Vielä tuosta ja valmista tuli. Mitä pidät, isoäiti? neljätoistavuotias Thora kysyi Friggalta palatsin puutarhassa.
Oli kulunut neljätoista vuotta siitä, kun Thora oli muotoutunut myrskypilvestä isänsä syliin. Frigga katsoi hymyillen kirjontatyötä, jonka Thora oli juuri saanut valmiiksi. Kirjontatyössä oli myrskypilviä ja salamoita.
- Se on kovin kaunis, kultaseni, Frigga sanoi ja katsoi nuorta pojantytärtään.
Thora oli siro kuin keijukainen ja pitkät vaaleat hiukset ja sateenharmaat silmät vielä täydensivät vaikutusta. Hänen hiuksensa olivat muuten auki, mutta olkapään yli meni palmikko. Thora punastui heikosti ja sipaisi hiuksiaan kainona. Frigga katsoi häntä hymyillen.
- Mitä jos näyttäisit sen isällesi, hän ehdotti.
Thoran ilme muuttui epävarmaksi.
- En oikein tiedä. Isä ja isoisä vaikuttivat lounaalla jotenkin kireiltä, hän sanoi.
Thor ja Odin olivat miltei heti lounaan jälkeen sulkeutuneet kuninkaalliseen makuuhuoneeseen keskustellakseen rauhassa. Frigga taputti pojantytärtään poskelle.
- No, ehkä he ovat jo valmiita. Mene vain, hän sanoi.
Thora nyökkäsi hymyillen ja lähti sisälle palatsiin. Hän käveli kohti makuuhuonetta ja huomasi oven olevan raollaan. Thor ja Odin kuuluivat väittelevän.
- Ei siitä tytöstä koskaan soturia tule, Odin sanoi.
- Hän on nuori. Hän oppii kyllä. Thora on jo taitava jousen kanssa, Thor sanoi.
- Se ei riitä. Ukkosenjumalattarena hänen on hallittava mjölnir, Odin sanoi.
- Thora ei ole edes kokeillut vasaran käyttöä. Miksi luulet, ettei hän pystyisi käyttämään sitä? Thor kysyi.
Odin ei heti vastannut, mutta sanoi sitten:
- Jos jääjätit pääsevät perille hänestä, hän saattaa olla pulassa.
- Isä, uskon kyllä tuon kaiken, mutta luulen, että jääjättien kohde olet kyllä sinä eikä Thora, Thor huokaisi.
- Viimeksi, kun he pääsivät tänne Laufey oli tappaa sinut.
- Niin oli, mutta ei ehtinyt jääveistä pidemmälle. Loki ehti väliin, Odin sanoi.
- Ja kenenköhän ansiosta jääjätit oikeastaan pääsivät Asgardiin? Thor muistutti.
Kirjontatyö putosi Thoran käsistä lattialle kevyesti kolahtaen. Hän oli aina uskonut isänsä olevan ylpeä hänestä, mutta, että isoisä ei uskoisi häneen. Thoran silmiin kihosi kyyneleitä. Juuri silloin Thor avasi oven ja näki hänet.
- Thora. Mikä hätänä, kultaseni? hän kysyi.
Thora ei vastannut vaan lähti juoksemaan. Hän juoksi ulos puutarhaan ja sujahti vanhaan piilopaikkaansa, jossa hän oli pikku tyttönä leikkinyt. Thora istui suurta kiveä vasten ja painoi päänsä polviin. Hän nyyhkytti hiljaa.
- Noh, noh. Mitä sinä täällä yksinäsi itkeskelet, tyttöseni, kuului silloin Lokin ääni vierestään.
Thora nosti päänsä ja huomasi Lokin seisovan kiveen nojaten hänen vieressään.
- Miten löysit minut? Vai onko sinulla kettukusun kuulo? Thora ihmetteli.
- Olin tässä lähellä, Loki totesi ja istui Thoran viereen.
- Miksi itket, tyttö hyvä? hän kysyi.
Thora huokaisi ja kertoi mitä oli kuullut isänsä ja Odinin puhuvan. Loki puisteli päätään ja taputti lohduttavasti Thoran olkapäätä.
- Älä Odinista välitä. Hän on jo vanhuudenhöperö, hän sanoi.
Thora ei sanonut mitään. Loki virnisti.
- Hei, haluaisitko nähdä sateenkaarisillan, hän sanoi.
Thora näytti yllättyneeltä. Hieman myöhemmin Thora ja Loki olivat saapuneet sateenkaarisillalle. He kävelivät suoraan portaalien vartijan Heimdallin luo.
- Minne olette menossa? ilmeetön portinvartija kysyi.
- Kaikki kunnossa, Heimdall. Aion vain näyttää Thoralle pari maailmaa portaalien kautta. Ei mitään sellaista mikä voisi vaarantaa pikku prinsessaamme, Loki sanoi virnistäen.
- Sinut tuntien, Loki, en usko tuosta sanaakaan, Heimdall totesi, mutta väistyi kuitenkin syrjään.
Thora ja Loki kävelivät sisälle portaalitilaan. Thora silmät laajenivat ihmetyksestä. Loki virnisti kavalasti.
- No, onko sinulla mielessä jotain erityistä, jonka haluaisit nähdä? hän kysyi.
Thora näytti ujolta, kun hän sanoi:
- Haluaisin nähdä maan.
Thor oli kertonut hänelle kuinka hän oli muotoutunut myrskypilvestä, mutta maininnut siinä samalla Janen. Thora oli aina ajatellut Janen olevan jollakin tavalla hänen äitinsä. Loki nyökkäsi ja avasi portaalin. Portaalissa näkyi kaunis aavikkonäkymä ja pieni kaupunki, jonka valot hohtivat kuin kristallit.
- Se on niin kaunis, Thora henkäisi.
Juuri silloin Loki työnsi häntä selästä ja hän kaatui portaaliin. Hädästä huutaen Thora syöksyi kohti Maata Lokin naurun kaikuessa hänen peräänsä. Thora lensi aavikon hiekkaan ja kieri sitä pitkin jonkin matkaa. Lopulta hän pysähtyi. Thora lojui maassa hetken aikaa ja yritti saada päänsä pyörimisen lakkaamaan. Hänen kasvonsa ja kätensä olivat verinaarmuilla. Onneksi vaatteet sentään olivat säästyneet ehjinä rytäkästä.
- Uuh… olipa rysäys. Pistä muistiin: Älä luota Lokiin, Thora voihki noustessaan seisomaan.
Hän piteli päätään ja käveli eteenpäin. Lähellä näytti olevan jonkinlainen vaunu.
- Asutaanko Maassa vankkureissa? Ja minä pidin jääjättejä jälkeen jääneinä, Thora mutisi.
Hän käveli kuitenkin vaunulle ja koputti oveen. Nuori nainen, jolla oli ruskeat hiukset ja silmälasit avasi oven. Hän tuijotti hetken Thoraa ja hukkasi sitten sisälle:
- Jane! Eric! Joko täällä on merkki Asgardista tai sitten joku larppaaja on eksynyt ryhmästään.
Thora näytti hämmästyneeltä. Mistä nainen oikein puhui. Vaunun ovelle tuli vanhahko mies ja toinen nuori nainen. He tuijottivat hetken Thoraa suu auki ja katsoivat sitten toisiaan.
- Onko hän se minkä luulen hänen olevan? Eric kysyi.
- Kyllä. Nuori asgardilainen. Olisin kyllä toivonut tulijan olevan Thor, Jane huokaisi.
- Jos tunnet isäni, niin oletko sinä Jane? Thora kysyi.
Jane kääntyi katsomaan Thoraa.
- Kyllä. Minä olen Jane, hän sanoi.
Thora henkäisi ja vaipui polvilleen.
- Äiti, hän sanoi.
Samaan aikaan Asgardissa Thor tapasi Sifin ja muut palatsin käytävällä. Hän näytti huolestuneelta.
- Oletteko nähneet Thoraa? Haluaisin selittää hänelle mistä minä ja isäni puhuimme, Thor sanoi.
Kukaan nelikosta ei kuitenkaan ollut nähnyt prinsessaa.
- Katsoitko puutarhasta? Sif kysyi.
- Olen tutkinut joka ikisen kolon palatsista ja sen ympäriltä eikä mitään, Thor vastasi.
- Toivottavasti mitään ei ole sattunut.
- Thora on iso tyttö. Hän osaa kyllä pitää huolen itsestään, Volstagg sanoi ja laski kätensä Thorin olalle.
Juuri kun hän pääsi sanomasta tuon, Loki juoksi käytävää pitkin heitä kohti hätääntyneen näköisenä.
- Thor! Thor! hän huohotti.
- Loki? Thor hämmästyi, kun hänen veljensä rysähti häntä vasten.
Lokin vaatteet olivat repaleiset, kasvoissa oli naarmuja ja hiukset olivat sekaisin aivan kuin hän olisi ollut taistelussa.
- Mitä ihmettä sinulle on tapahtunut, veli hyvä? Thor kysyi ihmeissään.
Loki huohotti hengästyneenä ja ei saanut ensin sanaakaan suustaan. Lopulta hän sai hengityksensä tasaantumaan.
- Jääjätit. Ne hyökkäsivät. Ne veivät Thoran, Loki sai sanottua.
- Mitä?! Miten? Kuinka? Thor huudahti.
Loki selitti kuinka oli sateenkaarisillalla avannut vahingossa väärän portaalin, Joutnheimiin vievän portaalin.
- Jääjätit olivat kai odottaneet sopivaa tilaisuutta hyökätä ja rynnistivät läpi ennen kuin ehdin sulkea portaalin. Ne veivät Thoran, mutta jättivät minut henkiin. Kai halusivat jonkun viestinviejäksi, Loki kertoi.
Thor puristi kätensä nyrkkiin. Ne aavikkoilvekset saisivat maksaa. Hän kääntyi muiden puoleen.
- Lähdetään Jotunheimiin. Meidän on vapautettava Thora, Thor sanoi.
Kun muut lähtivät Thorin johtamana kohti sateenkaarisiltaa Loki jäi naureskellen heidän jälkeensä.
- Arvasinhan minä, että hän menisi halpaan, hän sanoi.
- Loki! Oletko tulossa vai et? kuului Thorin ääni.
- Tulossa ollaan, Loki huikkasi ja lähti perään.
Hieman myöhemmin kuusikko saapui sateenkaarisillalle. Heimdall seisoi portaalitilan edessä hyökkäysasentoon jäätyneenä.
- Ne kultasakaalit eivät kyllä ole pihtailleet voimien käytössä. Heimdallhan on aivan jäässä, Fandral ihmetteli.
Sif vilkaisi epäillen Lokia, mutta ei sanonut mitään. Loki avasi portaalin Jotunheimiin ja soturit juoksivat portaalin läpi. Jotunheim oli yhtä kylmä ja kolkko kuin mitä viime käynnillä. Temppelialue oli hiljainen. Epäilyttävän hiljainen.
- Tässä on jotain mätää, ystävät. En pidä tästä, Sif sanoi miekka esillä.
Kenenkään huomaamatta Loki pujahti temppelin pilareiden varjoon. Hän kyllä tiesi mitä oli tulossa. Juuri silloin jääjättilauma hyökkäsi soturien kimppuun. Thor ja muut soturit yrittivät puolustautua, mutta jääjättejä oli monin verroin enemmän.
- Heitä on liikaa! Hogun huusi.
- Koittakaa kestää. Meidän täytyy löytää Thora, Thor sanoi ja kopautti pari jääjättiä maahan mjölnirilla.
Fandral, Sif ja Volstagg yrittivät pitää jääjätit etäällä, mutta lopulta heidät oli saarrettu. Sitten Loki astui esiin varjoista. Hän näytti huvittuneelta.
- Loistavaa työtä. Saitte Thorin joukkoineen satimeen verekseltään, hän sanoi.
- Loki, mitä sinä teet!? Thor huusi.
Loki puisteli päätään naureskellen.
- Olet niin sinisilmäinen, Thor. Sinua on niin helppo viedä kuin vasarapäälepakkoa narussa, hän sanoi.
- Mitä oikein puhut. Sanoit jääjättien vieneen Thoran, Thor äyskähti.
- Ei. Se olin minä. Tönäisin hänet Maahan vievään portaaliin, Loki virnisti.
Thorin ilme jähmettyi. Thora oli Maassa? Thor oli aikeissa käydä Lokiin käsiksi, kun pari jääjättiä tarttui häntä käsivarsista ja veti häntä kauemmas.
- Missä hän on, Loki! Kerro! Senkin kuskus! hän karjui.
- Mitä väliä sillä on? Et näe häntä enää koskaan, Loki nauroi.
Jääjätit lähtivät viemään Thoria ja muita kohti Asgardiin vievää portaalia. Thor laski katseensa ja mutisi hiljaa surullisena itsekseen:
- Kaunis pikku tyttäreni.
Samaan aikaan Thora istui pöydän ääressä vanhalla huoltoasemalla, joka oli muutettu laboratorioksi. Darcy, nainen, joka oli avannut vaunun oven, oli antanut hänelle lasillisen Pepsiä, jota Thora oli varovasti maistanut ja saanut miltei heti hiilihapot nenäänsä.
- Mitä ikinä tämä ruskea juoma onkaan niin hyvältä se maistuu, vaikka onkin turhan hapokasta, Thora sanoi nenän varttaan hieroen.
- Miten oikein päädyit tänne? Jane kysyi.
Thora huokaisi ja laski katseensa.
- Loki tönäisi minut portaaliin. Tiesin, ettei minun olisi pitänyt luottaa siihen puumaan, hän sanoi käsi otsalla.
- Hei, sä olet vielä nuori. Ei sun vielä soturi tarvitse olla, Darcy lohdutti.
Thora katsoi Darcya hämmästyneenä.
- Mutta olen soturi. Se on kohtaloni, hän sanoi.
- Darcy kai tarkoitti, että sinun pitäisi elää kuin tavallinen teini, Jane selitti.
Thora näytti entistä häkeltyneemmältä. Juuri silloin Eric tuli paikalle.
- Otin yhteyttä Shieldiin. He eivät saa isääsi yhteyttä, hän sanoi.
Thoran ilme muuttui oitis huolestuneeksi.
- Lokin täytyy häiritä signaalia tai hän on vienyt isän Kostajat hätäsignaalin, hän yritti järkeillä.
Darcy kuitenkin keskeytti pähkäilyn alkuunsa.
- No niin, jos sä haluat olla kuin normaali teini, sut pitää eka pukea kuin normaali teini. Toi puku ei vaan toimi, hän sanoi.
Thora katsoi kummissaan pukuaan. Hänellä oli yksinkertaiset nahkakengät, likaisen valkoinen pitkähihainen alusmekko, tummansininen päällysmekko, Odinin amuletti kaulanauha ja pronssinen otsapanta, jossa oli kolme hopeista pientä laattaa.
- Mikä on asussani vialla? Thora kysyi.
- Suoraan sanoen olet kävelevä huutomerkki, Darcy totesi.
Thora katsoi Janea kysyvästi. Jane ei kuitenkaan ehtinyt selittämään, kun Darcy nousi seisomaan.
- Niinpä me tytöt lähdetään nyt shoppailemaan, Darcy sanoi.
- Siis tekemään mitä? Thora kysyi häkeltyneenä, kun hän seurasi Janea ja Darcya autoon.
Hieman myöhemmin kolmikko oli päässyt ostarille ja ensimmäiseen vaatekauppaan. Thora näytti hämmästyneeltä, kun Darcy työnsi hänen käteensä farkut.
- Mitkä nämä ovat? hän kysyi.
- Ne on farkut. Housut, Darcy sanoi.
- Kuka edes käyttää tällaisia? Thora kysyi ällistyneenä.
- Kaikki tätä nykyä, Darcy totesi.
Thora katsoi farkkuja sen näköisenä, ettei hän kyllä niitä vetäisi jalkaansa. Jane luki Thoran ilmeen ja kääntyi Darcyn puoleen.
- Luulen, että Thoralle sopisi paremmin pitkä hame, hän sanoi.
Darcy näytti tyrmistyneeltä.
- Eihän kukaan enää sellaisissa kulje! hän huudahti.
- No eihän ne Thorasta mitään mallia olla tekemässäkään, Jane totesi.
Darcy nyökkäsi huokaisten ja lähti etsimään pitkää hametta samalla, kun Jane ohjasi Thoran sovituskoppiin. Hetken päästä Darcy palasi mukanaan hame ja spagettiolkaimellinen toppi. Thora katsoi toppia hämmästyneenä.
- Miksi toit aluspaidan? Eihän täällä ole edes kylmä? hän ihmetteli.
- Ei tää ole aluspaita. Tää on toppi, Darcy selitti.
- Tuo on kyllä aluspaita, Thora totesi.
Jane huokaisi ja katsoi Darcya.
- Hae t-paita. Mieluiten musta ja viikinkeihin viittaava teksti, hän sanoi.
Lopulta Thora saatiin istutettua vaaleanpunaisiin balleriinoihin, valkoiseen pitkään hameeseen ja mustaan t-paitaan, jossa luki God of thunder. Odinin amuletin sentään Thora oli jättänyt kaulaansa, vaikka Darcysta se antoi fantasianörtin leiman.
- Odinin amuletti antaa kantajalleen Odinin siunauksen. Isoisä suojelee minua olin sitten missä tahansa, Thora selitti.
- No, ei se sinua tänne joutumiselta pelastanut, Darcy totesi heidän kävellessään kohti pikaruokapaikkaa.
Pikaruokapaikassa tytöt tilasivat hampurilaiset, Coca-Colat ja jäätelöt. Kun Jane ja Darcy olivat pääsemässä pöytään, heidän takaansa kuului hätääntynyt äännähdys. Jane kääntyi ympäri ja huomasi, että Thoralla oli ongelmia jäätelökoneen kanssa. Thora ei osannut pysäyttää jäätelön tuloa jota vain valui ja valui.
- Apua. Miten tämä vekotin sammutetaan? hän hätäili.
Jane tuli avuksi ja väänsi kahvan off-asentoon. Sitten hän katsoi kassalla seisovaa hämmentyneen näköistä myyjätyttöä.
- Sukulaistyttö maalta. Ei ole ennen käynyt pikaruokapaikassa, Jane selitti ja veti Thoran mukanaan pöytään.
- Et taida olla vieläkään ihan sinut nykyajan kanssa, Darcy totesi.
- No tämä onkin ensimmäinen kerta, kun syön tätä jäädytettyä lehmän maitoa, Thora sanoi.
Vähän matkan päässä istui tummaihoinen tyttö seurassaan vaalea nuori mies. Tyttö vilkaisi Thoraa olkansa yli ja nyökkäsi sitten seuralaiselleen.
- Toi se on, tyttö sanoi ja nousi sitten seisomaan.
Kaksikko käveli tyttöjen pöydän luo.
- Thora? Ukkosenjumala Thorin tytär? tyttö kysyi.
Thora katsoi häntä kysyvästi.
- Kyllä. Nimeni on Thora, hän sanoi.
- Nicole Fury. Shieldistä. Ja tää mun kumppani on Clint Barton, Nicole sanoi ja veti takkinsa taskusta henkilökortin, jossa oli hänen nimensä.
- Haukansilmä, Clint sanoi hieman tympääntyneenä.
Natasha olisi ollut tuplasti kiinnostavampi tiimipari kuin johtaja Furyn tiukkaakin tiukempi tytär. Thora katsoi Nicolea kysyvästi. Sitten hän tajusi.
- Shield? Kostajistako on kyse? hän kysyi.
Nicole nyökkäsi myöntävästi.
- Sen takia tässä ollaan. Kiinnostaisiko liittyminen teini-ikäisiin Kostajiin? hän kysyi.
Thora näytti epävarmalta. Teini Kostajat kuulosti hienolta, mutta Asgard tarvitsi häntä.
- Kiitos, ystäväni, mutta sydämeni halajaa Asgardiin takaisin. Jos siis keksin jonkin keinon miten päästä takaisin, Thora sanoi.
Jane taputti Thoraa olalle.
- Kyllä me vielä jotain keksitään, hän sanoi.
Samaan aikaan Asgardissa Sif, Fandral, Volstagg ja Hogun istuivat palatsin tyrmässä aseettomina.
- Thora on maassa, Odin on poissa pelistä, Loki istuu valtaistuimella, Thor aiotaan mestauttaa, me istumme tyrmässä ja sinä vain ahdat naamaasi tuota surkeaa vankilaruokaa, Fandral sanoi turhautuneena Vostaggille, joka mutusteli leivän palaa, jonka vartija oli heittänyt selliin kaltereiden välistä.
- Mitä? Saatan syödä suruuni, Volstagg sanoi.
- Hyvä on te kaksi. Riittää jo. Meidän on jotenkin keksittävä miten saamme Thoralle apua, Sif sanoi ennen kuin Fandral ja Volstagg olisivat käyneet toistensa kurkkuihin kiinni.
- Mjölnir. Meidän on jotenkin saatava vasara maahan, Hogun keksi.
- Ja mitenhän me sen teemme, jos saan kysyä? Kukaan muu paitsi Thor ei saa vasaraa ylös, Fandral huomautti.
Joku tarkkaili heitä maagisen peilin välityksellä.
- Miten oikeassa olettekaan. Ja ainoa, joka voi nostaa mjölnirin ei voi tällä hetkellä nostaa mitään, Loki naureskeli ja kääntyi katsomaan Thoria.
Thor oli kahden jääjätin välissä polvillaan tiukasti kahlehdittuna. Loki näytti huvittuneelta.
- Olisitko arvannut tämän tapahtuvan? Kruununprinssi kumartaa nuorempaa veljeään, hän naurahti.
Thor katsoi Lokia murhaavasti.
- Älä nuolaise vielä, Loki. Thoraa et ole vielä voittanut, hän sanoi.
Loki nauroi.
- Se sinun avuton pussipirusiko? Tuskinpa. Katsotaanpa saman tien makaako hän jo kylmänä jossain katuojassa, hän naurahti ja vaihtoi peilin kuvajaisen maahan.
Lokin ilme muuttui kuitenkin ällistyneeksi, kun hän näki Thoran kävelevän New Mexicolaisen pikkukaupungin kadulla tavallisen kuolevaisen vaatteissa.
- Tämä ei voi olla totta! hän huudahti.
Thor virnisti.
- Ai, että Thora on muka avuton, hän sanoi.
Loki kääntyi kannoillaan ja lähti mutisten itsekseen kohti aarrekammiota.
- Jos tämä ei sitä tyttöä pysäytä, niin en tiedä mikä auttaisi, hän jupisi.
Loki kutsui esille aarrekammion vartijan, valtavan taistelurobotin Tuhoajan.
- Minulla on sinulle tehtävä. Etsi neljätoistavuotias tyttö, jonka hiukset olat salamoita ja silmät myrskypilveä. Mene ja tuhoa hänet, hän sanoi.
Maassa Thora oli juuri palannut Janen ja Darcyn kanssa autolle, kun taivaalta alkoi kuulua jyrinää. Samassa parkkipaikalle laskeutui valtava taistelurobotti.
- Ei taas tuota romukasaa! Viimeksi se pisti puolet pääkadusta maan tasalle! Darcy huudahti.
Thora näytti kauhistuneelta.
- Tuhoaja. Se on perässäni, hän henkäisi.
Juuri silloin Nicole ja Clint syöksyivät ulos ostarilta. He heittäytyivät vasten Tuhoajaa. Robotti ei kuitenkaan paljoa hetkahtanut vaan paiskasi kaksikon vasten lähintä autoa.
- Nicole! Clint! Thora huusi.
- Juokse! Me kyl hoidetaan tää! Nicole huusi samalla, kun veti aseensa esiin ja alkoi tulittaa robottia.
Darcy oli jo painunut autoon ja Jane veti Thoraa käsivarresta, mutta tyttö ei liikkunut.
- En voi jättää heitä pulaan. Tuhoaja surmaa heidät. Mutta en itse voi tehdä mitään. Voi, isä mitä minä teen, Thora ajatteli hädissään.
Juuri silloin kuin kuullen hänen pyyntönsä jokin syöksyi parkkipaikkaa kohti kuin komeetta. Se iskeytyi maahan aivan Thoran jalkojen juureen saaden aikaan valtavan kraatterin. Jane kääntyi ympäri ja Darcy työnsi päänsä esiin auton ikkunasta.
- Mikä se oli? Meteoriko? hän kysyi.
Thora ei vastannut vaan meni epävarmana kraatterin reunalle. Kraatterin pohjalla oli pystyssä vasara.
- Mjölnir, Thora henkäisi ja laskeutui kraatteriin.
Hän ei tiennyt mitä tehdä. Pitäisikö hänen kokeilla saisiko vasaran maasta. Jos se ei onnistuisi, hänelle nauraisivat korvakoiratkin. Olisiko hän ukkosenjumalatar vai vain arvoton tytönhupakko.
- Vain se joka on Thorin voimien arvoinen voi nostaa mjölnirin, oli isä joskus kertonut.
Thora päätti kokeilla. Hän tarttui vasaraan, puri hammasta ja kiskaisi. Vasara irtosi maasta ja siihen iski salama. Samalla hetkellä Thoran asu muuttui. Hänelle ilmestyi pitkät saapaat, sininen trikoopuku, rintapanssari, rannesuojukset, pitkä punainen viitta ja hopeinen tiara, jossa oli siivet. Thora loikkasi ylös montusta. Jane ja Darcy tuijottivat häntä suu auki.
- Olen Thora. Asgardin prinsessa, Thora sanoi ja kääntyi sitten Tuhoajaan päin.
Hän ei ollut enää pelokas teinityttö. Hänestä oli tullut soturijumalatar. Nicole ja Clint yrittivät edelleen hidastaa Tuhoajaa, mutta turhaan. Luodit ja nuolet eivät tuntuneet hidastavan robottia vähääkään. Juuri silloin robotin päähän jysähti mjölnir. Tuhoaja kääntyi kohti Thoraa, joka pyöritteli vasaraa kädessään.
- Hei, peltipurkki! Kiusaisit kokoisiasi! hän huusi.
Tuhoaja asteli eteenpäin kohti Thoraa, kunnes robotin leukaan osui mjölnir. Robotti kaatui maahan melkoisella ryminällä ja tuhoutui lopullisesti Thoran ammuttua sitä salamalla. Thora kääntyi muiden puoleen. Nicole nousi ylös.
- Hienoa työtä, ukkosprinsessa, hän totesi.
Thora hymyili ja kääntyi sitten Janen ja Darcyn puoleen.
- Tarvitsen kyydin. On aika pelastaa Asgard, hän sanoi.
Darcy virnisti.
- Selvän teki. Vaunut odottaa, teidän korkeutenne, hän naurahti.
Jane, Thora, Nicole ja Clint juoksivat autoon, Darcy käynnisti auton ja painoi lusikan pohjaan. He kaahasivat suoraan kohti aavikkoa. Lopulta he pääsivät perille. Thora loikkasi ulos autosta ja juoksi putoamispaikalleen.
- Heimdall! Avaa portaali! hän huusi.
Mitään ei kuitenkaan tapahtunut.
- Heimball! Kuuletko minua!? Thora huusi.
Muut olivat myös nousseet autosta. Nicole ja Clint kävelivät Thoran luo.
- Me tullaan mukaan, Nicole sanoi.
Thora kääntyi katsomaan häntä.
- Et ole koskaan kohdannut Lokia. Hän on kavala kuin dallinlammas, hän sanoi.
- No, itse asiassa mä olen kohdannu sen sarvipään, Nicole totesi.
Thora nyökkäsi ja kääntyi sitten Janen puoleen.
- Äiti. Vai voinko sanoa äiti, hän sanoi ja pyöritteli hiussuortuvaa sormissaan.
Jane hymyili.
- Tietysti. Vaikka et varsinaisesti ole sukua minulle voisit silti olla tyttäreni, hän sanoi.
Thora hymyili ja halasi Janea.
- Kiitos, hän sanoi.
Juuri silloin portaali aukesi. Thora kääntyi katsomaan portaalia ja käveli Nicolen ja Clintin luo. Hän heilautti kättään ja loikkasi ilmaan. Nicole ja Clint perässään. He päätyivät sateenkaarisillan portaalitilaan. Heimdall oli onnistunut vapautumaan jäästä ja aukaisemaan portaalin. Nyt hän lojui tajuttomana miekkansa vieressä. Thora riensi hänen luokseen.
- Hän elää vielä. Viekää hänet parantajan luokse ja etsikää sitten muut. Minulla on hieman kalavelkoja maksettavana Lokin kanssa, Thora sanoi ja verrytteli rystysiään.
Valtaistuinsalissa Loki oli varma, että Tuhoaja oli murskannut Thoran.
- Asgard on minun! Ja pentusi on yhtä kuin kuollut, Loki nauroi.
Thor mulkoili häntä. Loki kääntyi jääjättien puoleen.
- Tehkää selvää, hän sanoi.
Toinen jääjätti painoi Thorin polvilleen ja toinen kohotti jääkirveen Thorin pään yläpuolella. Juuri silloin kummankin päähän iskeytyi mjölnir. Kirves putosi Thorin eteen. Loki tuijotti ällistyneenä kolkattuja kätyreitä ja katsoi sitten vasaran tulosuuntaan. Thora seisoi valtaistuinsalin ovella mjölniria pyöritellen.
- Ei ihan onnistunut. Ensi kerralla lähetä jääjätit äläkä Tuhoajaa, hän sanoi.
Loki tuijotti Thoraa sen näköisenä kuin haluaisi ampua häntä energiapurkauksella. Hän kuitenkin onnistui pitämään hermonsa kurissa.
- Vasarako henkesi pelasti. No eihän sinusta juuri muuhun ole, Loki sanoi ivallisesti hymyillen.
Thora ei sanonut mitään vaan viskasi vasaran kohti Lokia. Vasara kuitenkin lensi ohi.
- Tuoko oli parasta mihin pystyt? Loki nauroi.
- Varo takanasi, Thora yritti varoittaa.
- Luuletko todella, että menen tuohon halpaan? Loki kysyi juuri kun…
KONG!
Mjölnir osui hänen päähänsä takaa päin. Thora nappasi mjölnirin Lokin kaatuessa tajuttomana lattialle.
- Minähän sanoin, hän sanoi ja riensi sitten isänsä luo.
Kun Thora sai Thorin vapaaksi, muut riensivät sisälle saliin. Nicole ja Clint kannoillaan. Sif jäi tuijottamaan suu auki tyrmättyä Lokia.
- Sinä sait pysäytettyä Lokin, Fandral sanoi yhtä yllättyneenä kuin Sif.
- Pelkkää onnea luulisin, Thora sanoi niskaansa hieroen.
Thor oli noussut seisomaan ja hieroi ranteitaan.
- Ei onnea. Vain teot tekevät sankarin, hän sanoi ja laski kätensä Thoran olalle.
Thora näytti hieman vaivautuneelta ja hieroi niskaansa ujosti hymyillen. Monta päivää myöhemmin Thora käveli soturijoukon läpi kohti valtaistuinta, jolla istui Odin. Hieman syrjemmässä seisoivat Frigga ja Thor. Thor hymyili rohkaisevasti tyttärelleen. Loki istui tällä hetkellä palatsin tyrmässä ja jääjätit oli passitettu takaisin Jotunheimiin. Se kuitenkin mikä teki hänet sillä hetkellä erittäin ylpeäksi isäksi ole, että Thorasta oltiin tekemässä virallisesti jumalatarta. Thora polvistui valtaistuimen eteen. Odin katsoi häntä.
- Thora. Ukkosenjumalan tytär. Oletko valmis astumaan soturien joukkoon? hän kysyi.
Thora ei kuitenkaan ehtinyt vastata, kun Thorin Kostajat signaali hälytti. Thora kääntyi katsomaan isäänsä, joka veti signaalin vyöltään.
- Mistä on kyse? hän kysyi.
- Fafnir. Hän on hyökännyt maahan, Thor kertoi.
Thora huokaisi ja kääntyi Odinin puoleen hieman nolon näköisenä.
- Tuota, voisiko tätä seremoniaa hiukan siirtää? hän kysyi.
Odin puisteli päätään, mutta viittasi sitten isää ja tytärtä lähtemään. Thor heitti Thoralle mjölnirin, joka muutti hänet prinsessasta soturiksi. heidän juostessaan kohti sateenkaarisiltaa Thora katsoi isäänsä hymyillen ja ajatteli:
- Olen Thora. Olen ukkosprinsessa. Olen Thorin tytär.