HöpöHamsu esittää: Sinulle on postia

Ficcin nimi: Sinulle on postia
Kirjoittaja: HöpöHamsu
Beta: Pahgiz
Genre: Drama, Action & Angst
Ikäraja: K15
Päähenkilöt/Paritukset: Throttle, Modo, Vinnie, Charley & OC ( Jonkin verran viittauksia suhteisiin hahmojen välillä)
Yhteenveto: Eräänä päivänä Limburgerin tornille ilmestyy mystinen paketti. Sen sisältä paljastuu nuori hiirineito Aisha, jonka luonnottoman turkoosit silmät ja kummallinen käyttäytyminen ihmetyttävät hiiriä ja Charleytä. Pienten alkuhankaluuksien jälkeen Aisha kokee voivansa luottaa uusiin tuttavuuksiinsa ja rupeaa paljastamaan asioita itsestään.  
Vastuunvapaus: Prätkähiiret kuuluvat laillisille omistajilleen ja Aisha (Ashani) kuuluu minulle. Rahaa kirjoittelusta en saa, mutta mielihyvää senkin edestä
A/N: Tänne siis laitan koko tarinan yhdeksi pötköksi, jos jotakuta ärsyttää pomppia noitten eriosien välillä  



Aluksi

Avaruusaluksen käytävällä kumisi, kun sitä pitkin asteli ylpeä plutolais-sotilas.
Kalamiehellä oli päällään hihaton lilan värinen avaruuspuku ja mustat kumipohjaiset saappaat. Asevyöllä hänellä roikkui laserpistoolin lisäksi avainkortti ja radiopuhelin, joka iskeytyi jokaisella askeleella takamukseen.
" Kuuleeko ylivääpeli Banon?"
Plutolainen pysähtyi vastatakseen radiopuhelimeensa tulleeseen kutsuun.
" Tässä Banon. Kuuntelen."
" Kapteeni tahtoo sinun tarkistavan paketin kunnon. Käy ruumassa ja palaa sitten komentosillalle antamaan raportti. Loppu."
Ylivääpeli huokaisi syvään. " Selvä. Loppu."
Hän oli kävellyt hissin ohi viitisen minuuttia sitten ja nyt hänen olisi palattava koko matka takaisin.
Toisinaan plutolainen sotamies toivoi, että hänen lajinsa valmistaisi käytännöllisiä aluksia, suurten ja mahtailevien sijasta. Heidän planeettansa alukset olivat avaruustaisteluissa harvoin voitokkaita, juuri siitä syystä, että ne olivat tarpeettoman isoja. Pienet alukset olisivat olleet sutjakkaampia ja tehokkaampia vihollisen tuhoamisessa.
Päätään itsekseen pudistellen kalannaamainen olio meni hissille ja sillä alas lastiruumaan, jossa paketti oli. Suurten metallisten konttien keskellä, mikrolaaseri-seinän takana, lojui tiukasti lukittu metallikapseli; Paketti.
Katsotaans sitten… Plutolainen ajatteli kyllästyneenä.
Hän tiesi tarkistamattakin kaiken olevan ennallaan.
Kapteeni Cheddar on aivan liian vainoharhainen. Kukaan ei ole koskaan herännyt Bentsodi-nukutuksesta, saatikka sitten onnistunut ohittamaan mikrolasereita.
Käsky oli kuitenkin käsky, joten Banon sammutti avainkortilla kapselin ympärillä olevat turvalaitteistot.
Ylivääpeli ei edes vaivautunut kunnolla avaamaan kapselin kantta. Hän vain raotti sitä hieman, sulki sen taas ja varmisti sitten lukon.
" Kaikki ennallaan..." Banon puhisi itsekseen. Ihan kuten arvelinkin.

Matka komentosillalle ei onneksi ollut pitkä. Kytkettyään turvalaitteet takaisin päälle, Banonin täytyi vain nousta hissillä muutama kerros ylöspäin.
Komentosilta oli valtava ovaalinmuotoinen huone (tai pikemminkin sali), jossa oli tilaa, vaikka plutolaisten valtiopäivien viettoon. Seinustat koostuivat pääosin riveistä isoja ikkunoita, joiden takana musta avaruus, näytti entistä loputtomammalta ja tyhjemmältä.
Plutolainen värähti. Ei olisi pitänyt lähteä kotiplaneetan sisäisiltä lennoilta…
Hallintalaitteiden välistä, Banon huomasi Kapteenin, joka seisoi huoneen takaseinälle rakennetulla parvella kädet ristittyinä rinnalle.
” Käy sanomassa Serpalle, että lisää pökköä pesään. Tämän aluksen siirrin ei kykene tekemään yli neljänsadantuhannen kilometrin siirtoja ja tällä menolla me ei keretä tarpeeksi lähelle Tresesiä, ennenkuin madonreikä ilmestyy.” Cheddar sanoi vahtiupseerille vierellään. Plutolainen nyökkäsi ja poistui.
Ylivääpeli asteli kapteenin luokse.
" Aaa, Banon! Kuinka pakettimme voi?"
" Oikein hyvin, kapteeni Cheddar.” Banon aloitti. Hän näki, kuinka kapteenin hartiat laskeutuivat hieman, tämän rentoutuessa.
Tiesit sinä itsekin, ettei mitään hätää ollut. Muuten olisit mennyt itse, plutolainen aliupseeri ajatteli hieman katkerasti.
Ehkäpä kapteeni itsekin voisi tehdä pienen lenkin ruumaan.
Innoissaan kierosta suunnitelmastaan ylivääpeli kääntyi poispäin kapteenista peittääkseen hymynsä. ”Pelkäämpä vain, että taisimme antaa hänelle liian ison annoksen rauhoittavia."
" Kuinka niin?" Kapteeni vilkaisi alaistaan huolestuneena.
Jos "paketti" olisi vaurioitunut jo ennen kuin he olivat maassa, hän olisi kalanruokaa.
Banon oli vetävinään henkeä hieman raskaammin." Hän ei ole liikkunut milliäkään lähdön jälkeen. Mitä jos hän ei edes hengitä kunnolla?"
Ylivääpeli kääntyi takaisin kapteenin suuntaan. Hän tiesi viimeisimmän lauseen saavan hänet kuulostamaan hieman liian huolestuneelta. Sillä plutolainen ei toki tahtonut kapteenin ajattelevan, että hän olisi tuntenut sääliä kapselin sisällä olevaa henkilöä kohtaan. Moisesta saisi hirvittävät moitteet ja pahimmassa tapauksessa kovan rangaistuksen.
Kapteeni ei kuitenkaan kiinnittänyt tähän huomiota. Hän oli syventynyt ajatuksiinsa ja mietti, pitäisikö hänen itse mennä varmistamaan asian laita.
" Vai ei hän ole liikkunut lainkaan...”
Banon hymyili mielessään. Kapteenin äänensävy lupaili hänen pienen juonittelunsa onnistumista.
Hän kuitenkin joutui pettymään karvaasti, sillä kapteeni oli tullut toiseen ratkaisuun.
” Lähetän aluksen hoitohenkilökunnan varmistamaan paketin kunnon ja mikäli jokin on vinossa, hoidamme hänet kuntoon ennen toimitusta."
Juuri kun kapteeni Cheddar oli lopettanut lauseensa, kaiuttimista särähti kuulutus.
" Saavumme Maan kiertoradalle. Olkaa hyvä ja valmistautukaa siirtoon menemällä lastauslaiturille."
" Savusilli sentään! No täytyy nyt vain sitten toivoa, että kaikki on kunnossa... Ylivääpeli olkaa hyvä ja hakekaa paketti yhdessä heidän kanssaan." Kapteeni nyökäytti lähellä seisoviin sotamiehiin päin.
Banon tukahdutti halunsa huokaista turhautuneesti. Eikö ollut riittänyt, että hänen pikku juonittelunsa oli epäonnistunut? Nytkö hänen pitäisi vielä palata takaisin alas?
Tasan eivät käy onnenlahjat, Plutolainen ajatteli.
Onneksi paketti oli kohta toimitettu ja loppumatkan saisi sitten viettää komentosillalla.

Yhdessä sotilaiden kanssa Banon nouti kapselin ruumasta ja vei sen Kapteenin luokse lastauslaiturille, jossa siirrin sijaitsi.
Metallinen kapseli pakattiin puiseen pakettiin, jonka jälkeen kapteeni asteli sen luokse kädessään pieni vihkonen, lappu ja kynä.
Plutolainen avasi vihon ja etsi oikean kohdan vetäen paksua sormeaan pitkin sen silkoisia sivuja. Hetken etsiskelyn jälkeen Cheddar löysi etsimänsä.
” Jaahas...” Plutolainen kumartui lapun ylle ja kirjasi siihen löytämänsä tiedot.
Miehistö odotti hiljaa, kun Kapteeni Cheddar kirjoitti ja lopuksi läiskäisi tarralapun kiinni laatikon seinämään.
" Kaikki valmista. Valmistelkaa siirto!" Lause tuli kapteenin suusta terävänä karjaisuna.
Kuullessaan käskyn siirrintä operoiva plutolainen näpytteli laitteeseen oikeat koordinaatit. Kapteenin luvalla Ylivääpeli työnsi paketin siirtimen läpi.
Terve menoa, hän ajatteli tyytyväisenä.
Viimeinen asia, jonka Ylivääpeli Banon näki ennen kuin siirrin nielaisi laatikon sisuksiinsa, oli tarralappu sen sivussa. Siihen oli kirjoitettu kapteeni Cheddarin siistillä käsialalla; Lawrence Limburger, Chicago, Illinois, USA.




1. Paketti

Oli rauhallinen alkukesän päivä ja (omalla tavallaan) paikallinen bisnesmies Lawrence Limburger istui torninsa korkeimmassa kerroksessa toimistossaan.
Ilma oli hiostava. Ilmastointi oli mennyt rikki jo eilen illalla, eikä ketään oltu saatu sitä korjaamaan.
Professori Karbunkle oli ollut aivan liian kiireinen viimeisimmän keksintönsä kanssa, eikä Grease pit osannut edes pidellä ruuvimeisseliä oikeinpäin.
Niimpä plutolainen bisnesmies oli jumissa rikkinäisen ilmastoinnin kanssa. Pöydällä tosin oli kyllä tuuletin, mutta se oli säälittävän pieni, eikä tehnyt oikein muuta kuin puhaltanut huoneen kuumaa ilmaa ympäriinsä.
Heti kun se kelvoton tohtori Karbunkle palaa, hän saa tehdä jotain tälle suomut kuivattavalle kuumuudelle, Lawrence päätti.
Tohtori oli lähtenyt Grease pitin ja hanttapulien kanssa jo tunteja sitten asentamaan Karbunklen uusinta keksintöä. Plutolainen vilkaisi kelloa pöydällään, ties kuinka monetta kertaa sinä päivänä. Viisarit olivat salakavalasti hiipineet taas tunnin eteenpäin.
" Heidän olisi pitänyt jo palata!" Hän ärähti ääneen.
Limburger nousi vaivoin tuolistaan. Hänen hikinen kauluspaitansa oli liimautunut niin tekonahkaiseen tuoliin, kuin tukevaan pelastusrenkaaseen hänen vyötäröllään.
Yh, Limburger irvisti äänelle, jonka hänen tuolinsa päästi kalamiehen noustessa.
Kirottu pallo! On täysin tarpeetonta sijaita näin lähellä aurinkoa! Mies vilkuili vihoissaan taivaalle toimistonsa valtavista, lähes koko seinän kattavista ikkunoista.
Tosiasiassa Limurger tiesi olevansa onnekas, saadessaan pitää Chicagoa tukikohtanaan. Pohjois-Amerikassa esiintyi paljon erilaisia luonnonkatastrofeja maanjäristyksistä hurrikaaneihin, mutta Chicagossa ei tavannut näistä mitään. Satunnaiset lämpöaallot ja kovat myrskyt olivat pientä siihen nähden, mitä esimerkiksi hänen kollegansa Gautama Goudan oli siedettävä Los Angelesissa.
Toisaalta kellään muulla plutolaispomolla Maassa ei ollut jyrsiöitä riesanaan. Vaikka toisin olisi luullut, niitä marsilaisia motoristeja oli vielä vaikeampi hallita kuin yhtäkään katastrofaalista luonnonilmiötä.
Minulla voisi olla tukikohta, vaikka juuri mannerlaattojen risteyskohdassa, enkä silti joutuisi uudelleen pystyttämään torniani niin usein, mitä joudun täällä tekemään.
Lawrence olisi kyllä lähtenyt toisaalle, jos vain olisi voinut. Paikan vaihtoon olisi tarvittu joko; ylipäällikön suostumus, luonnonvaroista tyhjäksi kaivettu kaupunki tai toisen plutolaispomon tahto vaihtaa tukikohtaa. Hänellä ei ollut näistä mitään. Eikä tulisi välttämättä koskaan olemaankaan...
” Voih, vaihtaisin paikkoja, vaikka Babur Paneerin kanssa, jos vain pääsisin niistä riivatun rotista...” Plutolainen puhui itselleen ja lysähti takaisin tuoliinsa.
Läts.
Inhotus muuttui vihaksi, kun kalamiehen silmät osuivat yhä eteenpäin juoksevaan kelloon.
Mikä riivattu siellä nyt oikein kestää?
Vihaisena alaistensa kuhnimisesta Limburger paukautti nappia pöydällä, jolla hän sai puheyhteyden Grease pitiin.  
" Grease pit! Mikä siellä maksaa?" Hän karjaisi mikkiin.
" Äää.. sori pomo. Tuli vähän ongelmia sen aaltoturbaanin...ööh..turpeen..turbon.."
" Turbiinin!"
" Niin niin just sen!" Grease pit hihkaisi.
" Minkälaisia ongelmia?" Limburger kysyi huokaisten.
Ei hänen oikeasti olisi tarvinut edes kysyä. Tietenkin hän tiesi, että ongelmana oli jälleen kerran ne marsilaiset maanvaivat.
Voi miksi, miksi he eivät voineet vain lomailla kuten kaikki muutkin Chicagossa?
Grease pit ei kerennyt vastaamaan, sillä jo seuraavassa hetkessä järistys ravisti tornia.
" Niimpä tietenkin..."
Turhautuneena Limburger lähti juoksemaan kohti toimiston ovea. Ne raivostuttavat rotat olivat kaataneet hänen torninsa tarpeeksi useasti, että Limburger tiesi kuinka evakuoitua mahdollisimman turvallisesti.
Käytävälle päästessään hän kuuli jo korvissaan uhkarohkean vapaustaistelijan riemastuneen huudon.
Nyt oli kiire!
Limburger kiihdytti tahtia.
Laasti rapisi seiniltä sitä mukaa kun sarja uusia räjähdyksiä vapisutti tornin perustuksia. Hiljaisimpina hetkinä saattoi kuulla useiden moottoriajoneuvojen pärinän ja laserammukset, jotka viuhuivat ilman halki.
Taistelun äänet kävivät yhä selvemmäksi, mitä alemmas Limburger pääsi.
Plutolainen toivoi taistelun olevan toisella puolen tornia, ettei hän joutuisi ristituleen. Salaiselle alaovelle päästessään Limburger kurkkasi aluksi varovasti oveen tehdystä silmäreiästä, varmistaakseen, että kamppailua ei käyty hänen pakoreitillään. Nähdessään tien olevan selvä Limburger riuhtaisi oven selälleen ja juoksi taakseen katsomatta pihalla seisovan limusiininsa kyytiin.
"Aja!" Hän karjaisi.
Tummennettujen lasien takaa Lawrence Limburger seurasi kuinka hänen torninsa revittiin jälleen kerran maan tasalle.

" Varovasti nyt Vinnie!" Charlene, Charley, kiljui edessään istuvalle hurjapäälle. " Jos räjäytät kaikki tukipilarit, rakennus sortuu ennen kuin päästään laboratorioon!"
Charley ei tiennyt miksi edes yritti hillitä Vinnietä.
Hiirimiestä oli mahdoton saada kuuntelemaan järjenääntä. Tai mitään ääntä ylipäätänsä. Kaikki varoitukset ja kehotukset kulkivat uhkarohkean marsilaisen valtavista korvista sisään ja samantien ulos.
Vinnie nauroi huvittuneena. Ihan kuin muutama "pikku" pamaus saisi tornin kaatumaan.
" Hei hei, homma hanskassa söpöliini!" Vinnie vakuutti ja puristi kevyesti hännällään naisen vyötäröä.
Punatukkainen mekaanikko tuntui välillä unohtavan, kenen kyydissä istui. Vincent Van Wham, galaksin kruunaamaton motocrosskuningas, selviäisi kyllä vaikeastakin tilanteesta olematta mitenkään varovainen.
Kiiltävän musta, softail mallinen pyörä ilmestyi Vinnien kirkuvan punaisen moottoripyörän rinnalle.
" Charley on oikeassa. Jos aiotaan viedä Karbunklen suunnitelmat on pakko mennä nyt." Pyörän ajaja ja prätkähiiri kolmikon johtaja Throttle sanoi.
Hän kiihdytti hieman päästäkseen veljensä ohi.
Joukon johtajana oli hänen tehtävänsä ottaa ensimmäisenä vastaan kaikki mahdolliset vaarat, vaikka Vinnie ei siitä pitänytkään.
" Minne Modo jäi?" Charley kääntyi katsomaan taakseen, muttei nähnyt kookkainta marsilaista missään.
" Siellä se viihdyttää lipeäkalan valiojoukkoja." Throttle totesi hyväntuulisesti ja pamautti pyöränsä lasertykillä eteensä tulleen hanttapulin ajokin eturenkaat tohjoksi.
Valkoinen marsilainen mutristi harmistuneena suutaan ja pisti yhdellä napin painalluksella oman pyöränsä tykit pois.
" Ou mään! Mä missaan kaiken äksönin!"
Vinnien parahdus huvitti suuresti sekä vihreä silmäistä naista, että kullanruskea turkkista johtajaa.
" Tuskimpa siellä on paljoo tehtävää. Ne luo yhen silmäyksen isoveikkaan ja juoksee sitte nii kovaa, ku pääsee vastakkaiseen suuntaan." Throttle lohdutti vaaleaturkkista aseveljeään.
Vinnie ei kuitenkaan ollut tähän vastaukseen tyytyväinen. Hän olisi halunnut olla aina jokaisen tappelun keskellä. Ensimmäisessä rintamassa niittämässä kunniaa.
” Ensi kerralla sitten.” Charley vakuutti ja taputti miehen olkapäätä sovittelevasti.

Tavalleen tyypillisesti Throttle ja Vinnie päättivät ampua laboratorion seinään reiän, oven käyttämisen sijasta. Sillä mitä hienoa siinä muka olisi ollut?
Prätkähiirillä oli tietty maine ja sitä oli ylläpidettävä. Yhtenä osana sitä vain nyt sattui olemaan ovien käyttämättömyys.
Moottoripyörien renkaat liukuivat kaakelilattialla, kun niiden ajajat iskivät jarrut pohjaan. Heti kun punainen pyörä oli pysähtynyt, Charley hyppäsi pois kyydistä ja ryntäsi Karbunklen työpöytää kohti.
Tohtori Karbunkle, Lawrence Limburgerin palkkalistoilla oleva ilkeä tiedemies, kehitti jatkuvasti erillaisia keksintöjä joista viimeisin, aaltoturbiini, kiehtoi Charleytä suunnattomasti.
Hän tahtoi viedä Karbunklen piirustukset siihen, koska halusi koittaa kehittää siitä oman versionsa poikien pyöriin.
Jostain alempaa kuului tukahdutettuja huutoja ja samassa pieni pala kattoa kolahti laboratorion lattialle, pienen pölypilven saattelemana.
Vinnie ja Throttle vilkaisivat toisiaan.
" Ikävä hoputtaa hani, mut meiltä alkaa loppua aika." Nuorempi marsilainen totesi, väistäessään uutta katosta irronnutta palaa.
Yhtäkkiä jossain päin tornia todella räjähti, ja koko huone tärisi. Molemmat marsilaiset onnistuivat vain juuri ja juuri pitämään itsensä ja prätkänsä pystyssä. Ihmisnainen kaatui pöydän päälle, mutta työnsi itsensä pystyyn välittömästi, tärinän loputtua.
Charley palasi etsintäänsä käyden läpi paperinivakoita niin nopeasti kuin pystyi.
Throttle katseli naisen raivoisaa etsintää jännittyneenä. Jos Modo tai joku muu räjäyttäisi vielä jotain, katto tulisi alas ryminällä, eikä ollut mitään takeita, että he ehtisivät huoneesta pois ennen sitä.
Lopulta hän ei kestänyt enää odottelua vaan nousi pyöränsä päältä ja juoksi auttamaan Charleytä.
" Mitä me etitään?" Hiirimies kysyi punatukkaiselta naiselta, joka otti käteensä jälleen uuden paperipinon.
" Sen viimeisimmän laitteen piirustuksia."
" Aaltoturbiini eikö nii?" Throttle varmisti.
Mekaanikko nyökkäsi ystävälleen hyväksyvästi.
" Se oli ihan samannäköinen kuin sellane perus lentokoneen turbiini, eikö nii?" Marsilaismies ei ollut tällä kertaa kiinnittänyt juuri huomiota hullun professorin keksinnön ulkonäköön. Ranta täynnä siviilejä oli pakottanut Throttlen veljineen toimimaan normaalia tehokkaammin ja tuhoamaan kaiken eteensä sattuvan ilman sen suurempaa ajatusta.  
Charley nyökäytti uudemman kerran.
Huh...Kuinka mielikuvituksetonta Karbunklelta, hiirimies ajatteli.
Yleensä kaikki tämän keksinnöt olivat niin kummallisen näköisiä, että niistä oli paha sanoa mitä ne olivat.
Vinnie tuskastui kaksikon hitaaseen toimintaan ja päätti nopeuttaa asioita menemällä avuksi. " Missä ne ovat?!" Charley parkaisi tuskastuneena.
Hän oli kuvitellut aaltoturbiinin piirustusten olevan aivan päällimmäisenä. Olihan se ollut Karbunklen viimeisin luomus.
" Onko ne piirustukset nyt ihan välttämättömät söpöliini? Mistä me tiedetään, ettei se hullu puoskari ottanu niitä mukaansa?"
Charley mietti Vinnien sanoja. Olisihan se mahdollista, mutta oli vaikea kuvitella, ettei Karbunkle olisi säilyttänyt edes jonkunlaista kopiota piirustuksistaan laboratoriossaan. Käytävältä kuului moottoripyörän ärhäkäs murina ja hetkeä myöhemmin Modo loikkasi pyörineen sisään veljiensä tekemästä reiästä seinässä.
" Vieläkö te ootte täällä?" Isokokoinen marsilainen ihmetteli.
" Kuten näkyy." Vinnie tuhahti ja heilautti turhautuneena kätensä ilmaan tönäisten samalla yhden kasoista maahan.
Huokaisten Charley kumartui keräämään lattialle pudonneita papereita.
Modo, ainainen herrasmies (tai kuten tässä tapauksessa herrashiiri), nousi välittömästi pyörältään huomatessaan naisen ahdingon.
" Tässä Charley-rouva." Hän ojensi Charleylle muutaman kaavion.
" Kiitos Modo." Nainen hymyili kiitollisena lempeälle jättiläiselle.
Ihmisnaisen silmät suurenivat, kun hän huomasi mitä hänen harmaaturkkinen ystävänsä ojensi hänelle.
" Mutta... Modo sinä löysit ne!" Charley riemuitsi.
Kaikki paperit, jotka naisella oli ollut kädessään, levähtivät uudelleen maahan, Charleyn tarttuessa Modon ojentamiin piirustuksiin.
" Nii mitkä?"
" No ne-.."
" Keskustellaa siitä sit paremmalla ajalla! Nyt pitää liueta!" Kultaturkkinen hiiri totesi juostessaan prätkänsä luo.
Throttlen esimerkkiä seuraten Vinnie ja Modo juoksivat pyörilleen. Miehet polkaisivat prätkänsä käyntiin.
" Valmiina? Ja eikun hanat-!"
" Seis, Charley puuttuu!"
Kultaturkkinen johtaja kääntyi katsomaan samaan suuntaan kuin nuorempi motoristi.
" Charley-rouva, mitä sä teet?" Modo huusi moottoreiden pauhun yli punapäiselle naiselle, joka riisui parhaillaan kypäräänsä.
Charley ei edes kuullut nimeään huudettavan. Sillä toisinkuin hänen marsilaiset ystävänsä, hän oli huomannut Karbunklen siirtimen aktivoituneen.
Vinnie ajoi naisen rinnalle nostaakseen tämän hännällään kyytiin. Charley ei kuitenkaan antanut Vinnien tehdä sitä, vaan huitaisi tämän hännän pois.
" Odota! Katso!" Ihmisnainen osoitti siirtimen suuntaan.
Valkoturkkinen marsilainen ja punatukkainen nainen seurasivat kuinka siirrin kipunoi, valaistui ja sylkäisi sitten sisuksistaan valtavan puisen laatikon.
Automaattisesti kaikki huoneessa olijat lähestyivät siirtimestä saapunutta pakettia.
" Hienoa, kampelalla on kotiinkuljetus! Voidaanko mennä?" Vinnie yritti tarttua naiseen uudelleen, mutta hänen häntänsä kahmaisi jälleen vain ilmaa.
Charley oli jo liikkeellä. Parilla harppauksella hän pääsi sivelemään puisen laatikon pintaa.
Laatikko oli melkein kaksi metriä pitkä, mutta vain hieman alle metrin leveä. Se oli suljettu useilla nauloilla ja sen yhteen sivuun oli liimattu jokin paperi.
Punatukkainen mekaanikko kumartui lähemmäs nähdäkseen paremmin mitä siihen oli kirjoitettu.
Modo ja Throttle katselivat Vinnien viereltä, kuinka nainen tutki laatikkoa ja kuinka sekunti sekunnilta nuorimman vapaustaistelijan kärsimättömyys kasvoi.
Vinnie tahtoi päästä räjäyttämään loputkin tornista maan tasalle.
Throttle vilkaisi silmänurkastaan harmaaturkkista Modoa, kun Charleyn henkäisi yhtäkkiä, hälyttäen kolmikon.
" Kundit tulkaa katsomaan!" Ihmisnaisen käsi vispasi hullunlailla, hänen viittoessaan miehiä lähemmäksi.
He menivät kummastellen Charleyn luokse ja kumartuivat naisen tasolle nähdäkseen mikä heidän ihmisystävästään oli niin ihmeellistä. Modo kerkesi lukemaan tekstin ensimmäisenä.
" Eikä..." Harmaahiiri henkäisi.
Laatikon sivuun liimatussa lapussa oli Limburgerin nimi ja osoite, vastaanottajana. Mutta mikä lapussa oli niin ihmeelistä oli se, että sen mukaan se oli tullut heidän kotiplaneetaltaan; Marsista.
Hiirimiehet katsoivat toisiaan hämmentyneinä. Miksi kukaan lähettäisi Marsista mitään maahan Limburgerille? Hänellä ei ollut siellä muita kuin vihollisia.
Ainut plutolaiskuvernööri, joka Marsissa yhä piti tukikohtaa, oli Stilton, mutta hänkin inhosi lajitoveriaan syvästi.
" Meijän on pakko avata tämä!" Charely tarttui päättäväisesti laatikon reunaan.
Modo laski metallisen kämmenensä naisen kädelle. "Anna mä."
Charley ehti tuskin väistää, kun Modo yhdellä vahvalla liikkeellä repäisi puisen kannen irti, niin että naulat jäivät törröttämään suorina piikkeinä.
" Eikä!" Vinnie puhahti nähdessään laatikon sisällä olevan metallikapselin.
" Tämähän on kuin ne sellaset käärepapereissa olevat karkit, joita saa karkkipussissa! Kuinka monta kertaa yksi tavara on pakattava?!"
Kukaan ei kiinnittänyt Vinnien meuhkaamiseen mitään huomiota. Eikä pelkästään siksi, että nuorella marsilaisella oli tapana valittaa milloin mistäkin, vaan koska he olivat liian kiireisiä mittailemaan katseellaan laatikosta paljastunutta kapselia.  
Metallinen kapseli oli sen verran iso, että sen sisään olisi mahtunut suurempikin ase, mikä juuri huoletti Throttlea. Ja koska paketti oli tullut Limburgerille oli oletettavaa, että siellä oli jotain mitä se kalannaamainen ihrakasa suunnitteli käyttävänsä hänen ja hänen vapaustaistelija-veljiensä tuhoamiseen.
Mutta miksi juuri Marsista?
” Mä en pidä tästä veikat. Haisee ansalta.” Throttle puhui huolensa ääneen.
Sanoi kultaturkkinen johtaja plutolaisesta vastustajastaan mitä tahansa, hän ei voinut kiistää sitä tosiasiaa, että tämä oli onnistunut huijaamaan kolmikkoa useampaankin otteeseen.
” Jea, mut… Eikai me voida olla sitä avaamattakaan?” Modo kysyi.
Marsilaiset katselivat toisiaan ja kapselia arvioiden. Avaamisessa oli toki riskinsä, mutta niin oli siinäkin, että he antaisivat paketin vain olla.
” No voi hyvä luoja sentään!” Charley parahti. Hän astui aivan kiinni laatikon reunaan ja rupesi käymään kapselin reunoja läpi.
" Tässä on ilmeisesti jonkinnäköinen lukko...Näkyykö avainta?" Nainen kysyi.
Charley piteli kädellään raskaan näköistä munalukkomaista esinettä, jossa oli pohjassa kummallinen kolmen ympyrän muotoinen reikä.
Marsilaiset ottivat hekin askeleen lähemmäs laatikkoa.
" Tässä." Vinnie sanoi. Hän nosti avaimen laatikon kulmasta, jossa kapselin kaareva reuna jätti tilaa itsensä ja puuboksin väliin.
Valkoisen karvan peitossa olevat sormet ojensivat kummallisen vänkkyrän mekaanikon kämmenelle.
Suurikokoinen marsilainen katsoi sitä huvittuneena. "Ehkä kalapyörykät kadotti avaimen ja pistivät mukaan plutolaisen tiirikan." Modo murjaisi.
Miehen vitsi nauratti kaikkia kolmea marsilaista.
Charley pyöräytti silmiään huonolle vitsille ja työnsin oletettavan avaimen lukkoon. Hetken kääntelyn jälkeen lukon sisältä kuului naksahdus.
Nainen ja hiiret ottivat askeleen taaksepäin.
Lukon sisältä kuului kummallista surinaa, kunnes ykskaks se tippui pois.
Throttle vetäisi odottavasti henkeä.
Vinnie kietoi häntänsä Charleyn ympärille valmiina vetämään tytön pois vaaravyöhykkeeltä.
Modo puristi kämmenet nyrkkiin. Heitä ei niin vaan yllätettäisikään!
Voi kuinka väärässä Modo olikaan. Sillä kun kapseli vihdoin aukesi sihahtaen, heistä kukaan ei ollut valmis näkemään seuraavaa.
Kapselissa makasi aivan liikkumatta nuori, todennäköisesti Vinniestä vielä nuorempi, nainen. Eikä mikä tahansa nainen, vaan marsilainen nainen.
Nelikko vetäisi hämmästyksestä henkeä.
Hiirinaisella oli hopeinen turkki, jäisen blondit hiukset, jotka laskeutuivat kevyinä laineina jonnekkin lantion tasolle, siro kuono ja tuuheat mustat ripset.
Charley oli niin järkyttynyt näkemästään, ettei edes osannut kuvitella miltä Modosta, Vinniestä ja Throttlesta mahtoi tuntua.
” O-Onko hän oikea?” Hän sopersi.
Punatukkainen mekaanikko vilkaisi hiirimiesten suuntaan, mutta sai vastaukseksi vain tyhjiä katseita ja loksahtaneita leukoja. Vinnien leuka oli jopa niin alhaalla, että se melkein hipoi lattiaa.
” Jätkät?” Charley yritti vielä.
Ei mitään reaktiota.
Throttlen lasit olivat valuneet alas hänen kuonollaan, siten että hän katsoi tajutonta naista pelkästään bionisilla silmillään. Miehen silmät kävivät nopeasti läpi naisen kehon, etsien ulkoisia vammoja, jotka olisivat selittäneet naisen tajuttomuuden. Niitä tai kahleita ei näkynyt. Vain rauhallisesti makaava hiirineito, jonka kehoa halasi tiukasti ohuen ohut valkoinen lakana.
Wau...Ompas siinä nätti… Kultaturkkinen hiiri pudisti ajatuksen päästään, ennen kuin se ehti kunnolla muodostuakkaan. Mitä Carbinekin sanoisi?
Modon ajatukset kulkivat samoja latuja Throttlen kanssa. Hänellä ei tosin ollut mielikuvaa suivaantuneesta tyttöystävästä pysäyttämässä hänen ajatuksenjuoksuaan siihen suuntaan. Nainen tosiaan oli puoleensavetävän näköinen. Eikä pelkästään siksi, että tällä oli nätti naama.
Hopeaturkkisen naisen päälläoleva lähes läpikuultava liina kulki tämän käsien alta peittäen kaiken solisluiden alapuolelta ja laskeutui aina naisen nilkkoihin asti, muodostaen pienen raon tämän jalkojen väliin.
Modo punastui ankarasti ja käänsi katseensa pois tajutessaan mitä oli katsellut.
Oi äiti… Mies ajatteli.
Vaikkei nainen ollutkaan hereillä se ei estänyt Modoa häpeämästä käytöstään tätä kohtaan. Oikeastaan hiirimies tunsi olonsa entistä rikollisemmaksi; Marsilaisnaisella ei ollut edes mahdollisuutta peitellä paremmin itseään.
Samassa laboratorion ulkopuolelta alkoi kuulua vihaista mylvintää, sekä Limburgerin konnien ajokkien moottorien ääniä.
” Vieläkö ne aikoo yrittää?” Harmaahiiri kysyi epäuskoisena. Hän oli kuvitellut antaneensa plutolaisen löyhkäpomon konnakaartille sellaisen säkinhivutuksen, ettei heistä kukaan olisi edes uskaltanut harkita tämän leipiin palaamista.
” On tainnu äly jättää pyynnöistä huolimatta.” Vinnie naurahti ja väisti tippuvaa kattopalasta. ” Mistä puheen ollen...Meijän on parasta jättää nää bailut. Vaikuttaa nimittäi siltä, et lahna on jälleen kitsastellu rakennusainekuluissa”
Valkoisen hiiren puhuessa katosta romahti alas lisää isoja palasia ja laboratorion seinän sisällä olleet, räjähdyksessä paljastuneet tukipilarit, päästivät metallisen kirskahduksen vääntyessään halkeilevan katon painon alla.
” Totta puhut, veliseni. Paineet alkaa tosiaan olla liian kovat.” Throttle totesi. ” Turvallisinta taitaa olla pistää potat päähän ja siirtyä naapuriin, nauttimaan esityksestä.”
" Jätkät, hei!" Charley parahti. ” Entäs tyttö?”
" Tyttö lähtee mukaan. Modo?" Kultaturkkinen marsilainen pyysi.
Mies ei huomannut katsetta, jonka yhä häpeissään oleva Modo häneen loi, vaan juoksi pyörälleen olettaen harmaan jättiläisen toimivan juuri niikuin hän oli pyytänytkin.
Throttlen mentyä ja Vinnien kiivetessä pyöränsä kyytiin yhdessä Charleyn kanssa, Modon ei auttanut kuin haudata kiusaantuneet ajatuksensa.
Kevyesti kuin kukkasen, harmaaturkkinen hiiri nosti naisen käsivarsilleen. Valkea lakana naisen säädyllisyyden suojana oli lähteä lentoon pienestäkin liikkeestä. Niimpä, mielessään vuolaasti anteeksipyydellen, Modo kietoi toisen kätensä naisen rintojen ympärille ja häntänsä tämän lantiolle.
Normaalisti mies ei olisi ikinä koskenut tällä tavoin naiseen ilman tämän lupaa, mutta nyt oli kuitenkin kyseessä heidän henkensä.
Ehkä hän siis saisi tällä kertaa anteeksi.
” Modo! Ala tulla jo!”
Harmaa marsilainen kiirehti pyörälleen. Hän istahti satulaan ja asetteli naisen syliinsä.
” Valmiina?”
Hiiret polkaisivat moottoripyöränsä käyntiin.
” Ja eikun, HANAT AUKI!” Throttle karjaisi.

Prätkät ampaisivat liikkeelle. Peräperää miehet syöksyivät käytävälle uudesta reiästä, jonka Throttle (jälleen Vinnien harmiksi) pamautti seinään.
” Okei korvat auki veikat, suunnitelma on tämä! Modo, vie tyttö pois täältä. Vinnie ja Charley, menkää Modon mukaan -”
” Hetkinen hetkinen hetkinen!” Vinnie keskeytti nopealla sanaryöpyllä.” Miten niin mene Modon mukaan? Entäs Limburger ja konnat?” Hän kysyi ärtyneenä.
” Se niljakas nieriä on jo varmaan kilometrien päässä, eikä meillä oo nyt aikaa ruveta jäljittämää sitä. Sitä paitsi on nyt ensisijaisen tärkeää saada tyttö turvaan.” Throttle selitti vaaleaturkkiselle veljelleen.
” Ja? Tuskimpa isoveikka saattajaa tarvii. Tässä nyt muutamaan otteeseen sahattu tää citi, että tuskin se ainakaan eksyy.”
Throttle huokasi. ” Se ei oo nyt se pointti tässä, Vincent.”
” Vaan?”
” Vaan, milläs kädellä mä tyttöä puolustan, ku toine menee ajamiseen ja toine kiinni pitämiseen?” Modo kysyi ivaillen.
” Kuka muka käsiä tarvii, ku on häntä?”
Vinnie ei ollut huomaavinaankaan ison vapaustaistelija veljensä hapanta ilmettä, vaan oikoi häntänsä naismekaanikon vyötäisiltä ja käytti sitä vetääkseen rinnalla ristiin rastiin kulkevista panosvöistään valoammuksen, sytytti sen raapaisemalla sitä lattiaan ja viskasi edessä siintävään seinään.
Seinä mureni vain sekuntia ennen kuin hiiret ajoivat sen lävitse.
” Ja noin ne hommat hoidetaan.” Valkoturkkinen marsilainen väläytti leveän hammashymyn harmaan jättiläisen suuntaan.
” Pitääpä muistaa...” Modo puhisi yhteen puristettujen hampaittensa välistä.
Kultaturkkinen johtaja pyöräytti silmiään kaksikon nahistelulle. ” Haluaisin muistuttaa Vinnie, ettei Modo oo ainoo, jolla on naisseuraa. Charleykin on vietävä turvaan.”
Vasta sillä hetkellä nuori marsilainen muisti, että hänellä oli siviili kyydissä. Yleensä Charley jätettiin matkasta jo kauan ennen tornia. Sitä kun ei ikinä tiennyt kuinka laajaa tuhoa Limburgerin asumus sai aikaan romahtaessaan.
Vinnie huokasi alistuen. ” Hyvä on...”

Kaksikko erosi johtajastaan muutaman kerroksen päässä maanpinnasta. He veivät mukanaan suurimman osan sen seinustan ikkunasta, jolta hyppäsivät.
” WOUUUUH!” Vinnie tuuletti kirkkaan punaisen pyörän renkaiden koskettaessa asfalttia.
Modo loikkasi Vinnien perässä huomattavasti varovaisemmin. Hän käytti jopa hieman rakettimoottoreita tehdäkseen laskeutumisesta hallitumman. Varatoimesta huolimatta naisen pää heitteli holtittomasti pyörän koskettaessa maata. Hiirimies irvisti ja koitti korjata marsilaisnaisen asentoa nostamalla ja puristamalla tätä hiukan tiukemmin itseään vasten.
Naisen suusta pääsi pieni henkäisy.
Onko hän heräämässä?
Modon käsi hellitti kaasulla ja pyörän vauhti hidastui.
Samaan aikaan Charley katsoi taakseen ja näki kookkaan marsilaisen hidastavan.
” Vinnie.” Ihmisnainen kiskaisi tätä panosvyöstä. ” Käänny ympäri. Modo hidastaa. Mennään katsomaan mikä siellä on vialla.”
Vinnie henkäisi syvään. Hän vapautti kätensä kaasulta, jolloin pyörän vauhti rupesi pikkuhiljaa hiljentymään. Valkoturkkinen hiiri ei tosin kääntynyt ympäri kuten Charley oli toivonut, vaan odotti kunnes Modon prätkä saavutti hänen omansa.
” Mikä hätänä, veikka? Väsyttääkö rannetta vai onks Lil’hossista veto lopussa?” Vinnie tiedusteli hyväntuulisesti.
Charley huitaisi kevyesti edessään istuvaa marsilaista.
” Ei nyt Vinnie! Modo, onko kaikki hyvin?” Nainen kysyi huolestuneena harmaaturkkiselta mieheltä, joka vaikutti kiinnittävän paljon enemmän huomiota sylissään makaavaan hiirineitoon, kuin edessä avautuvaan tiehen.
Onneksi Lil’Hoss osaa toimia moitteettomasti liikenteessä, vaikka isäntänsä ajatukset ovatkin kaikkialla muualla kuin ajamisessa.
” Joo. Näytti vaan hetken siltä, että tyttö saattais herätä...” Modo vastasi, katsomatta ylös ihmisystäväänsä.
” Nyt kun ollaan aiheessa...” Vinnie aloitti. ” Minnes tyttö olis tarkotus viedä?”
Toiset katsoivat, vaaleaturkkisen hiiren viittomana, tienviittoja, jotka ilmoittivat, että moottoritie 41:sen liittymä oli tulossa. Mikäli tyttö haluttiin viedä korjaamolle, heidän oli noustava ramppia motarille tai ajaettava pidempi maisemareitti.
” Throttle ei sanonut mitään..”
He katselivat toisiaan pohtien, Minne Throttle haluaisi tytön mieluiten?
Viimeisen kyltin, ennen ramppia, tullessa näkyviin Modo teki päätöksen.
” Viedään tyttö tulostaululle.”
Charley puri huultaan. ” Oletko varma?”
Wrigley Fieldin tulostaulu oli paikka, jossa marsilaissankarit piilottelivat ihmisten (ja plutolaisten) uteliailta katseilta. Kukaan ei ollut osannut vielä koskaan etsiä heitä sieltä, ja jos tyttö paljastuisikin Limburgerin vakoojaksi, hiiriltä menisi heidän ainut salainen tukikohtansa.
” Oon. Se on lähempänä. Ja... Ja jos Throttle tulee toiseen päätökseen myöhemmin, tytön voi aina siirtää.” Modo lopetti.
Hän tiesi kyllä riskin ja senkin, että hänen ystävänsä olisi varmaan vienyt tytön Last Chanceen, mutta harmaasta hiirestä tuntui mysteerisen hiirineidon olevan paremmassa turvassa marsilaisten omassa piilopaikassa.
Vaikka hän ilmestyikin Limburgerin torniin, plutolaisten siirtimestä, ei se tarkoita sitä, että hän olisi automaattisesti vihollinen.
Modo vilkaisi jälleen alas. Nainen lepäsi rauhallisena hänen sylissään. Norsunluun väriset otsahiukset peittivät suurinta osaa naisen otsasta ja pitenivät mitä lähemmäs ne pääsivät tämän poskea. Aivan korvan tyvestä lähti yksi paksumpi kihara, joka oli jossain vaiheessa päätynyt naisen suulle. Modo löyhensi otettaan naisen vyötäröllä, niin että hän pääsi pyyhkäisemään kiharan sivuun häntänsä kärjellä.
Miehen kosketuksen tuntiessaan, naisen silmäluomet värähtivät ja pieni, ynähdyksen ja henkäisyn sekainen, ääni karkasi tämän huulilta.
Ei ole mitään mahdollisuutta, että sä olisit vihollinen, Modo ajatteli vääntäessään kaasun uudelleen pohjaan.

2. Mysteerineito

Tulostaululla Vinnie nosti Charleyn kyydistään hännällään.
” Mä menen katsomaan, että Throttle pääsee yhtenä kappaleena ulos.” Hän ilmoitti, ennen kuin kaasutti lujaa takaisin tulosuuntaan.
” Käännös; Mä menen katsomaan, onko Throttle ehtinyt jo hoidella kaikki Limburgerin konnat.” Charley mutisi itsekseen.
” Sanoitko jotain, Charley-neiti?” Modo kysyi, samalla kun nousi pyöränsä päältä tyttö käsissään.
” En.” Ihmisnainen hymyili vaisusti. ” Tuo tyttö tänne niin pistetään hänet sängylle.”
Punatukkainen mekaanikko nosti Modon tyynyn peiton päälle ja seurasi sitten, kun kookas marsilainen laski mystisen hiirineidon varovaisesti alas.
Valkoinen liina naisen päällä jäi ruttuun tämän alle, niin että toinen hänen rinnoistaan oli paljastua. Modon käsi liikkui automaattisesti korjaamaan lakanan asentoa, mutta hänen sormensa pysähtyivät muutaman sentin päähän sen reunasta. Peittääkseen naisen uudelleen, hänen olisi koskettava tämän rintaa. Ilman naisen suostumusta.
Mieshiiri vetäisi kätensä äkkiä takaisin.
En mä voi… Mut onko sitä soveliasta noinkaan jättää?
Charley katsoi miehen tuskastelua hieman huvittuneena. Vain Modoa saattoi näin ahdistaa tajuttoman naisen kunnian loukkaaminen.
Miten hänen äitinsä oli onnistunut iskostamaan suurikokoiseen marsilaiseen tämän tason käytöstavat, jaksoi aina ihmetyttää ihmisnaista.
Jos edes kymmenesosalla maailman miehistä olisi sellaiset käytöstavat kuin Modolla, maailma olisi älyttömän paljon helpompi paikka elää.
Charley käveli harmaan hiiren vierelle ja laski kätensä tämän olalle.
” Anna mä.” Hän hymyili miehelle.
Nopealla liikkeellä ihmisnaisen sormet nostivat lakanan takaisin hiirineidon poven suojaksi.
Modo henkäisi syvään helpotuksesta. ” Kiitos, Charley-rouva.”
” Eipä kuule mitään. Tiedäthän sä, että muhun voi aina luottaa. Oli kyse sitten prätkien tuunaamisesta, Limburgerin juonien selvittämisestä tai tuntemattomien marsilaisnaisten säädyllisyyden suojelusta.” Charley luetteli virnuillen.
” Tiedänhän mä, Charley.” Modo naurahti ja vakavoitui sitten.
” Mutta oikeasti, kiitos. Eikä pelkästään tästä.” Hiirimies heilautti kättään tajuttoman naisen suuntaan. ” Vaan ihan kaikesta. Tiedän ettei me veikkojen kanssa sanota sitä sulle tarpeeks useesti, mut... Me ei mitenkään pärjättäis ilman sua.” Modo hymyili.
” Aaw...” Punatukkainen nainen katsoi lempeästi kookkaaseen marsilaiseen ja kurottautui rapsuttamaan tätä kevyesti korvan takaa.
Vaikka Charley veti kätensä takaisin melko nopeasti, he jäivät katselemaan toisiaan, ajatukset kuluneessa puolitoista vuotisessa, jonka aikana ihmisnainen ja marsilaiset olivat lähentyneet erottamattomiksi.
Punatukkaisen mekaanikon oli täysin mahdoton kuvitella, että joskus tulisi päivä, jolloin hän ei enää näkisi hiirimiehiä korjaamollaan, kuulisi heidän kustomoitujen moottoripyöriensä atomi-moottoreiden murinaa tai epävireistä, korvia särkevää laulua miesten hoilatessa innokkaasti tuntemiensa laulujen mukana. Nainen oli niin tottunut marsilaisiin ystäviinsä, ettei aina muistanut, että Modolla, Throttlella ja Vinniellä oli oma maailmansa, johon kuuluivat ja kuinka he olivat vain käymässä Charleyn omassa.
Nyt kuitenkin, tuntemattoman marsilaisnaisen maatessa Modon sängyllä, ihmisnainen sai muistutuksen siitä, että hiirimiesten koti oli tosiasiassa toisaalla ja vaikka siinä kestäisi vuosikymmeniä, nämä palaisivat kotiplaneetalleen, kun sen aika olisi.
Charley käänsi katseensa tajuttomaan naiseen, antaakseen itselleen jotain muuta ajateltavaa, kuin hänen ystäviensä välttämättömän kotiinpaluun.
” Mitä pitää tapahtua, että sut päädytään lähettämään nukutettuna toiselle planeetalle rikollispomolle?” Nainen esitti kysymyksen lähinnä hypoteettisessa mielessä, mutta käänsi silti hiukan katsettaan Modon mietteliään ilmeen suuntaan.
Mies kohautti harteitaan. ” En tiiä. Eka ajatus tietenki olis, että tyttö olis lähetetty vangittavaks, mutta hänellähän ei ollut minkäännäkösii kahleita.”
” Jos hänen vangitsijansa kuvittelivat, ettei se olis tarpeen? Että pelkkä nukutus riittäis?” Charley ehdotti.
Hän piti omaa ehdotustaan epätodennäköisenä. Edes plutolaiset eivät olleet niin ylimielisiä vankiensa kanssa. Varsinkaan marsilaisen hiirivangin kanssa.
Ei sillä, että tyttö näyttäisi mitenkään vaaralliselta...
Punatukkainen nainen kallisti hiukan päätään silmäillessään hiirinaisen ulkoista olemusta. Vaalea pitkä tukka loi heti mielikuvan viattomuudesta, jota naisen pehmeät kasvonpiirteet ja solakka vartalo tukivat. Lyhytkin tämä oli. Oikeastaan jopa huomattavan. Ihmisnainen ei ollut sitä aiemmin tajunnut, mutta nyt maatessaan noin, jalat puolen metrin päässä sängyn toisesta päädystä, hiirityttö näytti enemmän isolta nukelta, kuin oikealta marsilaiselta.
Nainen ei ollut mikään taistelija, siitä Charley oli varma.
Mutta riittikö se siihen, että plutolaiset olisivat uskaltaneet jättää hänet kahlitsematta?
” Mun on vaikee kuvitella, et plutolaiset ottais riskin tytön karkaamisesta. Plus, Maassa ei oo yhtäkään plutolaisten vankileiriä.” Ainakaan tietääkseni, Modo päätti lauseensa mielessään.
Oli tietty mahdollista, että sellainen oli Tellukselle perustettu, mutta se olisi ollut kovin rohkea veto Plutolta, jos otti huomioon, ettei sillä ollut planeetalla vielä kunnollista jalansijaa.
Invaasiota ei oltu aloitettu tai uhkauksia esitetty Telluksen johtajistolle. Pluto pyrki yhä toimimaan salassa. Oli siis äärettömän epätodennäköistä, että vehreältä planeetalta löytyisi silakoiden keskitysleiri.
Toinen mahdollisuus oli, että tyttö oli tuotu planeetalle töihin.
Sitä harmaaturkkinen hiiri ei kuitenkaan sanonut ääneen. Hän nimittäin tiesi, että Charley oli jo ajatellut sitä ja jos hän myöntäisi naiselle itsekin ajatelleensa sitä mahdollisuutena, hänen ihmisystävänsä pitäisi sitä mahdollisuuksista todennäköisimpänä ja huolestuisi vain entistä enemmän.

Kului tunti ja toinenkin, eikä hiirineito näyttänyt virkoavan.
Charley oli istunut hetken Modon kanssa ja sanonut sitten menevänsä hakemaan tallilta jotain vaatteita tytölle ja noutavansa paluumatkalla lounasta.
” Tiedäthän miten rasittava herra Mahtavasta tulee, kun hänen verensokerinsa tippuvat.” Ihmisnainen nauroi.
Harmaahiiri olisi tarjoutunut auttamaan, muttei uskaltanut jättää tyttöä yksin. Throttle ja Vinnie eivät olleet vieläkään palanneet ja mikäli nainen heräisi, olisi hyvä, jos joku olisi paikalla selittämässä tilannetta.
Modon ei siis ollut auttanut kuin hyvästellä ystävänsä hieman vastahakoisesti ja palata pohtimaan hiirinaisen mysteeriä.
Suurimpana kysymyksenä oli tietenkin, kuka nainen oli. Ja heti toisena, miksi hänet oltiin lähetetty paketissa Limburgerille.
Syötti, se Modolle tuli ensimmäisenä mieleen.
Mut miks valita joku täysin sattumanvaranen?
Suurikokoinen marsilainen veljineen, ei tietenkään koskaan olisi jättänyt ketään viatonta limaisen plutolaispomon kynsiin, mutta jos Limburger oli tosiaan nähnyt niinkin paljon vaivaa, että hän oli hankkinut syötin Marsista asti, eikö silloin olisi kannattanut hankkia joku, johon hiirillä oli jo ennestään yhteys?
Modo keskitti katseensa rauhallisesti makaavan naisen ilmeettömiin kasvoihin ja yritti etsiä niistä jotain tuttua.
Turkin perusteella hänellä vois olla jotain sukujuuria jonneki pohjoiseen… Pohjoisemmaksi kuin missä mä oon koskaan käyny. Mutta tukka taas viittaa etelään. Äsh! Modo kirosi mielessään.
Turkin sävyt ja värit kertoivat nykyään niin vähän. Niistä saattoi päätellä lähinnä sen mistä päin jonkun esi-isät ja -äidit olivat olleet. Hiiret kyllä viihtyivät usein alueella, jolla syntyivät, eikä suurin osa poistunut kotiseudultaan muualle, kuin lomailemaan. Kaikki vaaleat harmaat, jotka eivät vivahtaneet lainkaan ruskeaan, ja valkoinen olivat sen verran harvaan tavattavia turkinvärejä, että ilman naisen blondia tukkaa Modo olisi jopa voinut uskaltaa sanoa tämän olevan kotoisin jostain sydänpohjoisesta, kuten Arbanista* tai Tempestä.
Ehkä jopa jostain Vinnien kotiseudulta?
Harmaa jättiläinen muisti yhä sen päivän kuin eilisen. Päivän, jona hän oli tavannut suurisuisen aseveljensä ensimmäistä kertaa. Vinnien luokka oli ollut tutustumassa Suerisin muinaiseen kaupunkiin, samaan aikaan Modon ja Throttlen oman kanssa. Vinnie oli pistänyt kaksikon silmään, koska tämä oli ollut ryhmänsä ainoa valkoturkkinen ja, koska tämä oli pidellyt erästä tyttöä kädestä, jonka tuhkanharmaa turkki oli tuonut Vinnien oman vaaleuden entistä paremmin esille. Modon katse oli jatkuvasti harhautunut kyseiseen parivaljakkoon ja, kun hän ei ollut enää yhtäkkiä pystynytkään paikantamaan nuorta hiirtä, hän oli huolestunut.
Myöhemmin hänelle selvisi, että Vinnie oli yrittänyt tehdä vaikutuksen tyttöön, jonka kanssa oli ollut, koittamalla kiivetä luolaston seinämää ja jäänyt jumiin kahden katosta roikkuvan tippukivimäisen laavapuikon väliin.
Vinnie oli siirtynyt heidän kouluunsa puolivuotta myöhemmin ja Modo oli tunnistanut hänet välittömästi pojaksi, jota oravalepakot olivat raapineet, pesärauhansa häiritsemisestä, ennen kuin palokunta oli päässyt paikalle ja saanut irrotettua tämän kivien välistä.
Mieshiiren muistelun keskeytti lähestyvien moottoripyörien ääni.
Siinä paha missä mainitaan, Harmaa hiiri ajatteli ja nousi juuri kun automaattiovet tulostaulun takaseinustalla aukenivat.
Throttle ja Vinnie ajoivat sisään sekuntia myöhemmin. Molempien ilmeet enteilivät myrskyä.
Vanhempi hiiri nousi pyöränsä päältä ja liikkui nopeasti kohti harmaata hiirtä ja sänkyä.
” Modo...” Throttle aloitti varoittavalla äänensävyllä, jolloin harmaa marsilainen tiesi, että hän oli saamassa huutia.
Modo kohotti kätensä puolustukseksi .”Mä tiiän kyllä, veikka. Anna ku selitän!”
Kultaturkkinen johtaja nosti kädet rinnalle puuskaan ja jäi odottamaan.
”Tän on parasta olla hyvä.” Hän mutisi.
Modo laski kätensä huokaisten. ”Tiiän, ettei ollu ehkä fiksuin veto tuoda tyttöä tänne...”
” Ai ei vai?”
Kookas marsilainen loi silmäyksen ystäväänsä.
” Sori. Jatka.”
” Joka tapauksessa... Tiiän siis, etten olis ehkä saanu tuoda tyttöä tänne, mut sunkin on myönnettävä, että täällä on turvallisempaa. Tarkoitan, et jos Limburger lähtis ettimää, se alottais korjaamolta.”
Puhuessaan Modo tarkkaili Throttlen kehonkieltä. Vihreälinssiset lasit kultaisen hiiren naamalla, peittivät tämän silmät, joten oli mahdotonta päätellä, kuinka tuimasti tämä häntä tuijotti. Throttle piti kädet tiukasti rinnallaan, muttei puristanut kämmeniään nyrkkiin ja häntäkin pysyi paikoillaan sen sijaan, että olisi vispannut puolelta toiselle. Hän ei siis ollut läheskään niin vihainen, mitä hänellä olisi ollut oikeus olla.
Mies huokasi raskaasti. ” Sulla on sydän paikallaan veikka, mut tää on meidän salainen tukikohta. Tänne ei siis sais tuoda ketään, johon me ei voida sataprosenttisesti luottaa. Aattele nyt, jos tytössä ois joku lähetin tai jotain? Limburger löytäs tänne ja me jäätäis ilman asuinpaikkaa.”
Sitä Modo ei ollut tullut ajatelleeksi.
Naisen kaikki raajat olivat näkyvillä, eikä niissä ollut minkäännäköistä kahletta tai seurantapantaa, joten mies oli vain olettanut, ettei tytössä olisi sellaista laisinkaan.
” Oon pahoillani… Enhän mä edes tajunnu...” Harmaaturkkinen marsilainen sopersi.
Throttle hieraisi väsyneennäköisesti naamaansa ja kääntyi hieman poispäin.
” Jos ootetaan, et Charley-rouva palaa, hän voi viedä tytön autollaan korjaamolle.” Modo ehdotti.
” Ei sillä nyt enää ole väliä. Jos tytössä on lähetin, Limburger tietää jo.”
Modon korvat painuivat luimuun. Hän ei ollut nyt todellakaan ajatellut tätä loppuun asti.
Vinnie, joka oli seurannut keskustelua sivummalta, astui lähemmäs Throttlea.
” Pitäiskö tässä sit ruveta pakkaamaan?” Hän kysäisi mieheltä, joka tyrskähti.
” Joo hetki vain, nii soitan muuttoauton paikalle. Luuletko, et yks auto riittää kaikille noille tyhjille kotikalja pulloille, vai otetaanks varalta toinen?” Throttle naljaili.
” Hmph. Ihan tiedoksesi, mä omistan paljon korvaamattomia juttuja.” Vinnie tuhahti.
” Kuten?”
” Kuten galaksin suurimman egon.” Harmaa hiiri pyöräytti tervettä silmäänsä.
” Nääh, empä tiedä veikka. Kannattaako tommosta muka vaalia?” Kultaturkkinen marsilainen hieroi leukaansa.
” Joo, sais kyllä mun puolesta kadota muutossa”
” Sama täällä.”
Throttle ja Modo räjähtivät nauramaan, Vinnien katsellessa heitä hapan ilme kasvoillaan.
” Ha ha ha.” Hän nauroi kuivasti. ” Te jätkät ootte vaan kateellisia.”
Valkoturkkinen hiiri käveli sänkyjen viereiselle seinustalle, jossa komeili, hyllyssä kirjojen ja CD-levyjen kanssa, kullanhohtoinen pokaali. Pystin kylkeen oli upotettu kilven muotoinen laatta, johon oli kaiverrettu isoin kirjaimin; GALAKSIN MOTOCROSS KUNINGAS. Vinnie pyyhkäisi irtopölyt sen päältä ja virnisti sitten omahyväisesti veikkojensa suuntaan.
” Eikä kyllä mikään ihme. Voin vaan kuvitella miten raskasta on elää mun varjossa.” Nuori motoristi totesi hyväntuulisesti.
Harmaa- ja kultaturkkinen hiiri loivat toisiinsa merkitsevät katseet.
On se mahoton.
On se Vinnie.
” No ainakin se tietää, että sen kanssa on vaikea asua.” Throttle tuumasi ääneen Modolle, joka nyökytteli.
” Edistystä.” Kookas marsilainen myönsi.
Vincent oli kuin ei olisi kuullutkaan ystäviensä jälleen pilailevan hänen kustannuksellaan. Valkoturkkinen hiiri käveli rauhallisesti hyllyn luota, kohti muita hiiriä, aikomuksenaan loikata heidän kimppuunsa ja painia ylimääräiset adrenaliinit pois (Throttle oli ollut liian nopea, eikä Limburgerin tornista tai konnista ollut enää mitään jäljellä siinä vaiheessa, kun hän oli saapunut sinne). Hän ei kuitenkaan päässyt tarpeeksi lähelle, kun Charley paukkasikin yhtäkkiä paikalle, iso putkikassi olallaan, syli täynnä lämpöisenä höyryäviä hotdogeja.
” Huonepalvelu!” Nainen kiljaisi ja nauroi päälle. ” Tulkaas kundit keventämään kuormahevosenne taakkaa.”
Modo meni ottamaan hodarivadin naisen käsistä ja laski sen eriväristen muovituolien ympäröimälle klaffipöydälle.
Ihmisnainen oli nopeasti huomannut, ettei hänen kannattanut tuhlata vähiä varojaan mieshiirten sisustukseen, kun eivät he siitä muutenkaan välittäneet, vaan ostaa vain mahdollisimman kestäviä (ja halpoja!) huonekaluja, jotka kestivät ”pientä” riepottelua.
Tulostaulun huonekalujen keskimääräinen elinikä oli jotain kahdesta viikosta kahteen tuntiin, riippuen paljon siitä kuinka ikävystyneitä hiiret olivat tai mitkä joukkueet pelasivat vastakkain illan pelissä.
Charley nosti putkikassin hihnan päänsä yli ja kävi laskemassa sen Modon sängyn jalkopäähän. Punatukkaisen mekaanikon huomaamatta, valkoinen marsilainen oli hiippaillut tämän taakse ja kietoi kätensä naisen ympärille.
” Sä olet paljon nätimpi, kuin yksikään toinen koni, söpöliini.” Vinnie sanoi hiljaa naisen korvaan.
Hiirimiehen kuuma hengitys, kutitti Charleyn korvaa ja sai voimakkaan aallon pyyhkimään naisen kehon läpi, jättäen jälkeensä kihelmöivän tunteen. Nainen tunsi lämmön leviävän, punan nousevan kasvoilleen. Hän veti muutaman syvän hengenvedon ennen kuin sanoi; ” Vincent, tiedätkö mitä sanotaan hevosen lähestymisestä takaapäin?”
” Toki, muru.”
Vinnie ei ikinä unohtaisi sitä potkua, jonka oli saanut eräältä hevoselta hiirten ollessa jumissa keskiaikaisessa Englannissa. Hän oli lähestynyt eläintä liian nopeasti ja tämän tiedostamatta. Yksi kosketus ja Vinnie oli lentänyt kaaressa monta metriä.
” Suosittelen siis ottamaan askeleen taaksepäin, ennen kuin minä potkaisen.” Charley sanoi liioitellun rauhallisella äänellä.
Hiukan vastahakoisesti vaaleaturkkinen marsilainen irrotti otteensa naisen vyötäröstä.
Vihreäsilmäinen nainen pujahti hiiren ohi, käveli pöydän luokse ja rojahti yhdelle tuoleista.
” Vielä mä sut kesytän...” Vinnie mutisi itsekseen hymyillen.

Päivä kääntyi iltapäiväksi, hiirten ja naisen ruokaillessa.
Mysteerinen hiirinainen makasi yhä liikkumatta, reagoimatta, vaikka keskustelu hänestä kävi kuumana vain muutaman metrin päässä sängystä, jolla tämä lepäsi.
” Orja” Vincent sanoi kaikkien yllätykseksi. ” Musta tyttö vois olla lähetetty tänne orjaksi.”
” Kuinka niin?” Charley katsoi silmät suurena valkoturkkista hiirtä, joka otti pitkän huikan limutölkistään. Vinnie kohautti olkiaan ja päästi röyhtäyksen.
” Plutolaiset tekee sitä. Käy kauppaa ryöstetyiltä planeetoilta otetuilla vangeilla.” Hän vastasi.
” Jea. Kiinni otetut siviilit joutuvat harvoin lusimaan. Kohtalona on yleensä kirstu tai pakkotyö. Suurin osa menee töihin jollekin vankileirille, jossa kaivetaan, jalostetaan tai valmistetaan jotain. Loput - jotka ei pääse hengestään - päätyy Pluton orjamarkkinoille.” Throttle kertoi.
Ihmisnaisen silmät suurenivat entisestään ja vatsassa rupesi kummasti kiertämään. Hän tönäisi lautasensa kauemmas, jossa olisi ollut vielä vähän ruokaa syötävänä.
Kultaturkkisen johtajan tarina oli vienyt naiselta kokonaan ruokahalun.
Lawrence Limburger oli julma ja säälimätön plutolaispomo, jonka omatunnolla oli jos jonkinlaista rikosta, tuhotyötä ja hävitystä, mutta Charleyn oli silti hankala kuvitella häntä ostamassa itselleen orjia.
Mitä ihmettä hän edes tytöllä tekisi?
” Ei hän minusta kyllä vaikuta pakkotyöläiseltä. Hän on jotenkin liian...siisti. Tai siis, hänessä ei ole mitään kovan työn merkkejä. Kynnet ovat siistit, tukka ja turkki näyttävät hyvinvoivilta, eikä tyttö ole ulkomuodon perusteella nähnyt mitenkään hirveästi nälkää.”
Miehet kääntyivät kaikki katsomaan hiirineitoa sängyllä, ihmisnaisen puhuessa. Kaikki mitä heidän ihmisystävänsä sanoi, oli totta. Marsilaisnainen ei ollut yhtään kärsineen näköinen.
” Orjia on useampaakin kuin yhtä lajia. Enkä usko, et tyttö menisi kaupaksi ihan luurankona. Ainakaan Plutossa.”
Charley loi Vinnieen kummastuneen katseen. ”Mistä ihmeestä sä puhut?”
” Noh tiedäthän...” Valkoturkkinen mies vilkaisi merkitsevästi naisen vyötärön alapuolelle ja keikutti kulmiaan.
” Oou...” Ihmisnainen tajusi. ” Hyi.”
Throttle ja Modo vaihtoivat molemmat kiusaantuneena asentoa.
Ajatus nuoresta tytöstä Limburgerin orjana raivostutti Modoa. Ja ajatus tytöstä paksun plutolaispomon seksiorjana sai miehen niin suunniltaan, että hänen teki mieli lähteä jäljittämään sitä kalannaamaista kuvotusta, tehdäkseen tästä sushia.
Olihan se kissakala aina ollutkin alhaisinta saastaa mitä saattoi olla, mutta tällä tempauksella hän pääsi kyllä ehdottomasti pohjamutiin saakka.
" Suomustan sen laardikasan." Modo mutisi yhteen puristettujen hampaittensa välistä. Throttle laski kätensä rauhoittavasti suurikokoisen aseveljensä olalle.
" Ennenku tehdään mitään, ootetaan, että tyttö herää. Kuunnellaa mitä hänellä on kerrottavanaan ja toimitaan sitte sen mukaa." Hän totesi ja toivoi sanojensa rauhoittavan isoveikkaansa.
He eivät vielä tunteneet tytön tarinaa eikä Throttle voinut piilottaa huoltaan ajatuksesta, että tämä saattoi olla Limburgerin järjestämä ansa. Se löyhkäävä plutolaissaasta tiesi tasan tarkkaan kuinka heikko heidän harmaaturkkinen veljensä oli naisten ja lasten edessä. Oli siis enemmän kuin mahdollista ettei tyttö ollut muuta kuin syötti.

Tunnit kuluivat, mutta marsilaisnainen ei näyttänyt heräämisen merkkejä. Hän ei edes liikkunut paljoakaan. Yhden ainoan kerran vaihtoi kätensä asentoa.
Edistystä, Charley sanoi nähdessään mieshiirten happamat ilmeet.
Ihmisnainen ymmärsi kyllä jätkien palavan halun puhua naispuoliselle lajitoverilleen. Häntä itseäänkin kiinnosti hiirinaisen tarina.
Kuka tämä oli, miten hän oli joutunut vangiksi, miksi hänet oli pistetty laatikkoon ja ennen kaikkea, miksi hänet oli lähetetty kaikista maan plutolaispomoista juuri Limburgerille?
Kaiken tuon lisäksi punatukkaista mekaanikkoa kiehtoi mystisessä marsilaisessa se, että tämä oli nainen. Nimittäin suurin osa marsilaisista, joita Charley oli kohdannut, oli miespuolisia; Stoker, Modon siskonpoika Rimfire ja kaikki sotilaat siinä sotilastukikohdassa, jonka nainen oli päässyt näkemään lyhyen Marsin matkansa aikana. Ainoa naispuolinen henkilö, jonka Charley Marsista tunsi, oli Throttlen tyttöystävä Carbine.
Ollessaan Marsissa hän oli nähnyt Carbinen lisäksi vain yhden tytön. Mikä pisti miettimään; missä olivat kaikki loput tytöt? Koska heitä oli yhä oltava. Jos Carbine olisi ollut lajinsa ainoa naaraspuolinen selviytyjä, hänen ei todellakaan olisi annettu toimia kenraalina tai sotilaana. Eikä minään muunakaan, joka saattaisi vaarantaa luolahiirten lajin ainoan kykenevän suvunjatkajan turvallisuuden.
Tarkkaillessaan Throttlen, Vinnien ja Modon hermostunutta pörräämistä marsilaistytön ympärillä, Charleylle tuli kumma tunne. Modon kanssa moisen käytöksen olisi voinut pistää huolehtivaisen luonteen piikkiin, mutta kun Vinnie rupesi talsimaan edestakaisin kuin kanaemo konsanaan oli jotain todella pielessä.
He vaikuttavat niin ahdistuneilta.
Ja prätkähiiret Marsista eivät olleet koskaan näyttäneet merkkiäkään epätoivosta tai ahdistuneisuudesta. Eivät ainakaan ennen tätä päivää.
Charley oli joutunut kokemaan jätkien kanssa vaikka mitä. Heidät oltiin, jopa meinattu mestauttaa, Carbinen luullessa heitä pettureiksi. Mutta silloinkin kun he olivat seisoneet sen syvän kuilun reunalla, toisiinsa kahlittuina, kuuntelemassa epäoikeudenmukaisesti saatua tuomiotaan, he olivat näyttäneet hieman huolestuneilta mutteivät oikeasti epätoivoisilta tai stressaantuneilta.
Hänen marsilaiset ystävänsä olivat traagisesta taustastaan huolimatta niin iloisia koko ajan, että ne harvat kerrat, kun joku heistä oli oikeasti surullinen tai maassa, oli älyttömän helppo unohtaa.
Tosiasiassa välillä Charley ei muistanut hänen parhaiden ystäviensä kotiplaneetan olevan julman sodan runtelema. Tytön läsnäolo näytti kuitenkin nostaneen pinnalle tukahdutettuja tunteita.
Ehkä hän muistutti heitä kodista. Maailmasta, joka odotti tuolla jossain heidän paluutaan. Elämästä, joka oli jäänyt kesken, kun sota plutolaisia vastaan oli puhjennut.
Tai ehkä tyttö toi mieleen vanhat (ja nykyiset) ihastukset, jotka he olivat joutuneet jättämään Marsiin.
Charley katsoi Vinnietä joka ei malttanut olla hetkeäkään paikoillaan. Aina pysähtyessään tämän häntä nytkähteli kärsimättömästi.
Vinnie puhui aina tytöistä. Tai oikeastaan hän puhui siitä, kuinka kaikki tytöt rakastivat ja ihailivat häntä. Mikä ei tietenkään ollut totta, mutta ihmisnainen ymmärsi, että suuren egon kanssa tulivat myös suuret luulot.
Oli yksi ainoa tyttö, josta Charley oli kuullut Vinnieltä vain kerran.
Äh, mikäs hänen nimensä nyt oli? Nainen naputti kynnellään klaffipöydän muovista pintaa miettiessään.
Se alkoi H:lla… Hannah? Ei.. Haley? Ei, ei se kyllä sekään ollut… Loppu tosin taisi olla sama.
Charley nappasi pöydälle unohtuneen pullonkorkin sormiensa väliin ja pyöritteli sitä pöydän pintaa vasten. Painaessaan sitä hieman liikaa, korkki singahti alas pöydältä ja kieri aina Throttlen prätkän renkaan viereen. Ja silloin Charley muisti.
Harley.
Vinnien traaginen ensirakkaus, joka oli kadonnut kuin tuhka tuuleen.
Ehkä tyttö oli samannäköinen kuin Harley ja Vinnie oli siksi niin hermona. Muisto menneestä rakkaasta, sai kenet tahansa hiukan ahdistuneeksi.

Vinnien bootsit nakuttivat lattiaan samaan tahtiin seinällä raksuttavan kellon kanssa. Throttle olisi normaalisti viimeistään vartin jälkeen käskenyt nuorimmaista hiirtä lopettamaan, mutta tyytyi tällä kertaa vain mulkoilemaan tätä paheksuvasti.
Valkoinen marsilainen oli aina ollut kärsimätön ja juuri nyt hänen kärsimättömyytensä alkoi jokaisen napautuksen myötä tarttua myös vanhempiin hiiriin.
Modon yhteen vetäytyneistä kulmista saattoi päätellä, että hän aikoisi ihan pian ampua varoituslaukauksen Vinnien saappaan viereen, ellei tämä lopettaisi välittömästi.
Tuntien nuoremman aseveljensä Throttle päätteli, että Vinnie käyttäisi tätä uhkausta aloituksena painiottelulle. Viimeinen asia, mitä he nyt tahtoivat, oli että vieras hiirinainen heräisi Vinnien ja Modon tappelun ääniin.
Siispä marsilainen johtaja teki ainoan asian minkä keksi.
" Charley menisitteks Vinnien kans hakemaa lisää kotikaljaa?" Kultaturkkinen hiiri lisäsi ääneensä merkitsevän sävyn veljensä nimen kohdalla toivoen, että punatukkainen ihminen tajuaisi hänen sanattoman pyyntönsä; Vie Vinnie pois täältä!
Miehen ei olisi tarvinnut edes pyytää. Charley oli huomannut Modon ja Throttlen myrskyä enteilevät ilmeet ja aikonut pyytää Vinnien mukaansa jollain tekosyyllä.
" Sopii. Mennäänkö Vinnie?" Charley pongahti seisomaan muoviselta jakkaralta.
Toisin kuin muut, Vinnie ei ollut huomannut toisten ärtyneisyyttä, mutta oli kiitollinen päästessään tekemään jotakin.
" Mennään."
Valkoinen marsilainen vihelsi prätkänsä paikalle.
Molemmat hiiret henkäisivät syvään Vinnien ja Charleyn lähdettyä. He rakastivat veljeään valtavasti, mutta toisinaan hänestä tarvitsi taukoa.
Modo käveli sen tuolin viereen, jossa Charley oli äsken istunut ja rojahti siihen huokaisten. Hän oli huolissaan sängyllään makaavasta hiirinaisesta. Mitä jos hän ei heräisi koskaan? Silloin he eivät välttämättä saisi selville kuka tyttö oli ja miksi hänet oli lähetetty Limburgerille.
Ja jos tyttö ei heräisi mitä heidän pitäisi tehdä tämän ruumiille?
Häntä ei voisi haudata maahan, joku ihminen saattaisi joskus kaivaa tytön jäännökset ylös ja siitäkös syntyisi maailmanlaajuinen kaaos.
Pitäiskö hänet sitten... polttaa? Ajatus käänsi Modon vatsaa.
Throttle vilkaisi lasiensa takaa penkillä tuskaisesti vääntelehtivää marsilaista.
Tämän oli oltava miehelle hirveän vaikeaa. Kolmesta prätkähiirestä Modo oli kaikkein tunteellisin ja empaattisin. Jos tyttö ei heräisi, se koskisi kovin harmaaseen jättiläiseen.
" Mitäs mietit?" Throttle heitti kysymyksen välinpitämättömällä äänellä, mutta seurasi tarkkaavaisesti, kuinka Modo asettui tuoliinsa ja nojasi kyynärpäällään polveen.
Voi pojat.
" Sitä vain että… Mitä jos...?" Modo rykäisi. "Jos… Hän ei tuosta tokene, niin…"
" Niin?"
" Niin, mitäs me sitte?"
Harmaan marsilaisen ääni murtui hiukan lopussa. Siitä Throttle tiesi kuinka peloissaan hänen veljensä oli mysteeritytön kohtalosta. Hänen oli nyt valittava sanansa tarkkaan. Throttle vaihtoi painonsa jalalta toiselle.
" Sitten me mennään fetanaaman luokse ja katsotaan, että hän lähettää tämän takaisin Marsiin. Sinne minne hän kuuluu. Niille keille hän kuuluu." Hän sanoi.
Modo mutristi huolestuneena suutaan. Ahdistunut katse ei poistunut mieshiiren silmistä, mutta hän oikaisi itseään tuolilla.
Throttlen sanat eivät olleet muuttaneet mitään, mutta edes jonkunlaisen suunnitelman kuuleminen rauhoitti.
" Niin kai sitten." Hän huokasi alistuneena.
Nyt heidän täytyi vain odottaa…

3. Hereillä

Kaksi päivää.
Tyttö makasi melkein liikkumatta kaksi kokonaista päivää.
Jokainen ohitse kuluva tunti oli tuskaa. Heille aivan kaikille.
Vinnie oli levottomampi kuin yleensä ja olisi kiipeillyt seinille, ellei Charley olisi käyttänyt häntä säännöllisesti ulkona.
Toiset marsilaiset olivat vain juuri ja juuri kärsivällisempiä kuin valkea marsilainen. Throttle ravasi ympyrää, aina kun tekemistä ei ollut tarjolla ja Modo kiillotti Lil’hossia, niin paljon ettei se oikeastaan ollut enää edes hyväksi tämän maalipinnalle. Ihmisnainen ei kuitenkaan viitsinyt mainita siitä harmaalle hiirelle, sillä se näytti olevan ainoa tekeminen joka auttoi miestä pysymään rauhallisena.
Tornin ollessa tuusan nuuskana, Limburgerkaan ei kyennyt toteuttamaan ilkeitä juoniaan ja näin ollen marsilaiset istuivat vain piilopaikassaan tyhjänpanttina ja keskittivät kaiken aikansa tajuttomasta hiirinaisesta huolehtimiseen.
Tai ainakin Modo keskitti. Throttle ja Vinnie jakoivat huolensa tytön ja harmaan hiiren välillä.
Kolmannen päivän aamun valjetessa, he joutuivat hyväksymään, että oli mahdollista, ettei tyttö välttämättä heräisi koskaan.
” Mitä ihmettä ne suolasillit on tytölle oikee antaneet?” Vinnie ihmetteli.
” Jaa a, Vincent.” Throttle haukotteli. Hän ei ollut nukkunut kunnolla koko yönä. Tai sitä edellisenäkään. Oikeastaan hiirineito oli ainoa kuka olisi voinut sanoa levänneensä.
Jos siis olisi ollut hereillä…
Charley nuokkui kuluneella sohvalla jaloissaan Modolle tuomansa vieraspeitto.
” Ehkä hänellä on vain univelkaa? Ei olis nimittäi ainoa...” Ihmisnaisenkin huulilta pääsi äänekäs haukotus.
” En usko. Kyllä luonto herättää univelkaisimmanki syömää ja… muille tarpeille.” Modo puhui hiljaa. Hänkin väsähtäneenä useamman yön valvomisista.
” Että osaaki olla tylsää!” Vinnie marisi ja viskasi selailemansa autolehden sivuun. Kultaturkkinen hiiri mutristi ärsyyntyneenä suutaan, kun lehti tömähti sivupöydälle ja luisui siitä alas, vetäen mukanaan muutaman toisenkin lehden.
” Mitä jos siivoaisit sotkus? Siinä sulle tekemistä.” Hän murahti valkoturkkiselle veljelleen.
Vinnie katsoi mieheen hämmentyneenä. ” Sotkun? Minkä sotkun?”
” No ensinnäki ton.” Throttle osoitti lattialle tippuneita lehtiä. ” Ja sitten ne pullot, jotka sun on täytyny viedä keräykseen… Niin mistäs lähtien se olikaa? Ainii! Viime tiistaista.”
Vinnie vetäytyi tuoliinsa ja nosti jalkansa pöydälle.
” On ollu kiireitä.” Hän vastasi.
Throttle siristi silmiään ” Kuten mitä?”
” Kaiken näköistä. Oli se matsi… Ja Grease pit ja se turbiini.. Torni ja nyt tämä tyttö.”
” Nuo on kaikki tältä viikolta.”
” Entä sitte?”
” Sun piti viedä ne jo viime tiistaina.”
” Silloin oli kiire. Vien ne kyllä.” Vinnie vakuutteli ja kalasti hännällään uuden lehden, toisesta pinosta sivupöydällä.
” Milloin?” Throttle tivasi.
” Wou, rauhassa nyt, äiti… Ei ne pullot tuosta minnekkään katoa.”
Kultaturkkinen hiiri tunsi, kuinka suoni tykytti hänen ohimollaan. Hän oli väsynyt, kiukkuinen ja saanut tarpeekseen Vinnien tekosyistä. Throttle veti muutaman kerran syvään henkeä ennen kuin sanoi; ” Sullahan oli tylsää, eikö nii?” Mieshiiri kumartui pöydän yli ja nappasi lehden Vinnien käsistä.
” Hei!”
” Voit viedä ne pullot nyt.”
Vaaleaturkkinen hiiri risti kätensä rinnalleen itsepäisesti.” Anna ensin se lehti takasin.”
” Miksi?”
” Koska mä luin sitä.”
” Et sä tarvii sitä, noiden pullojen viemisee.”
Marsilaiset mulkoilivat toisiaan ärtyneinä. Kummallakaan ei ollut aikomustakaan luovuttaa.
Charley tiesi, ettei tämä tulisi päättymään hyvin. Hiiret olivat olleet liian kauan lukittuina sisätiloihin ilman tekemistä ja se tarkoitti sitä, että nyrkit saattaisivat ruveta viuhumaan minähetkenä hyvänsä.
Vinnie ja Throttle pomppasivat pystyyn lähes samaan aikaan. Muovituolit päästivät äänekkäät kolahdukset keikahtaessaan kumoon, hiirten äkkinäisten liikkeiden voimasta.
” Anna tänne se!”
” En.”
Kultaturkkinen marsilainen piilotti lehden selkänsä taakse. Ja silloin valkoinen hiiri sai tarpeekseen. Vinnie loikkasi pöydälle ja siitä edelleen Throttlen kimppuun. Pöytä ja loputkin tuolit lensivät, kun prätkähiiri kolmikon nuorin kaatoi johtajansa lattialle. Vanhempi hiiri tiputti lehden heti kädestään, nähdessään itseensä kohdistuvan hyökkäyksen. Throttle nappasi valkoista marsilaista käsistä ja puski tämän jaloillaan ylitseen, niin että Vinnien ilmalento jatkui. Hiirimies laskeutui ryminällä, puoliksi harmaaturkkisen veljensä päälle. Modo sulki silmänsä ja puristi hampaat yhteen tuntiessaan Vinnien kantapään takaraivossaan.
Se on menoa ny, Charley ajatteli ja samassa valkoinen hiiri olikin jo taas ilmassa. Tällä kertaa Modon hännän kannattelemana. Vinnie kietoi kätensä harmaan marsilaisen säären ympärille ja keinautti kehoaan voimakkaasti taaksepäin. Modon tasapaino petti ja molemmat hiiret lysähtivät maahan. Throttle ponkaisi pystyyn lattialta ja kiirehti kaksikon luokse. Hänen tarkoituksenaan oli ollut erottaa hiirimiehet toisistaan, mutta Vinnien tarratessa häntä nilkasta, kultaturkkinen johtajakin päätyi lattialle.
Punatukkainen nainen katseli hetken sohvalta marsilaisten ystäviensä ähellystä, kun hiirimiehet painivat pois viimepäivien tylsistymistä.
Ei Throttle ollut oikeasti vihainen niistä pulloista tai Vinnietä kiinnostanut se, että häneltä oltiin viety hänen lukemisensa. He olivat vain niin turhautuneita, väsyneitä odottamiseen ja kyllästyneitä elämään epätietoisuudessa tajuttoman hiirinaisen kohtalosta, että pienetkin asiat ärsyttivät ihan tosissaan. Charley ymmärsi sen kyllä ja oli oikeastaan vaikuttunut siitä, kuinka pitkään Modo, Throttle ja Vinnie olivat kestäneet, ennen kuin tunteet olivat saaneet heistä ylivallan.
Tää on varmaan joku ennätys, hän tuumi itsekseen.
Kokemuksesta ihmisnainen tiesi, kuinka vaarallista oli joutua marsilaismyllyn keskelle, mutta huomatessaan jätkien kierivän kohti sänkyä, jolla tyttö makasi, hänen oli pakko puuttua.
” Jätkät! Jätkät, hei! Riittää jo!” Charley yritti huudella sohvalta, mutta miehet eivät joko kuulleet tai halunneet kuulla.
Nainen nousi pystyyn huokaisten. ” Kundit!” Hän huusi ja lähestyi hiiristä kostuvaa kasaa.
Hiiret eivät tappelultaan kuulleet ihmisnaisen lähestyvän ja kun Vinnie vapautti Modon Throttlen niskalenkistä, kiskaisemalla tämän sivuun, kultaturkkisen hiiren olkapää osui Charleytä polviin. Hän menetti välittömästi tasapainonsa ja rupesi kaatumaan eteenpäin.
” IIIH!” Ihmisnainen heitti kuperkeikan suoraan kasan päällimmäiseksi.
Kuullessaan naisen kauhistuneen kirkaisun Vinnie kääntyi, jolloin Charley tumpsahti suoraan, jalat pystyssä, valkoisen hiiren syliin.
” Hoo, söpöliini! Rohkea liike. Täytyy kyllä sanoa, et tää asento toimis vielä paremmin ilman housuja. Kokeillaanko?” Vinnie virnisti viettelevästi.
Charley pyöräytti silmiään.” Lopeta jo.”
” Oi, äiti. Tais mennä turhan villiks... Ootko kunnossa Charley-rouva?” Modo kysyi.
” Luulenpa, että tuo on minun kysymykseni, Modo.” Nainen naurahti.
Hänen lantionsa ja jalkansa olivat kyllä Vinnien sylissä, mutta suurinosa Charleyn yläruumiista oli harmaaturkkisen hiiren selän päällä.
” Voi Charley-neiti, ei sun kaltaises kevyt keijukainen sais tehtyä minkäännäköstä harmia mun keholle, vaikka putoaisit päälle korkeemmaltaki.” Mieshiiri nauroi.
” Noh, toivotaan silti, ettei niin käy.” Ihmisnainen hymyili.
Throttle auttoi naista pystyyn, kun Charleylle tuli yhtäkkiä tunne, että häntä katsottiin. Hitaasti punatukkainen mekaanikko käänsi päätään vasemmalle.
Häntä tosiaan tuijotettiin. Katsoessaan sängylle, jossa hiirineito makasi, Charleyn silmät kohtasivat toiset, oudon kirkkaan sinisen sävyiset, silmät.
Mysteerinen marsilaisnainen oli hereillä ja tuijotti ihmisnaista suurin silmin.

Hiirinaisen katse poukkoili villisti naisen ja tämän ystävien välillä, heidän noustessaan pystyyn lattialta.
Throttle huomasi, kuinka naisen silmät kävivät läpi heidät kaikki, ennen kuin pysähtyivät Modoon ja laajenivat entistä suuremmiksi.
Ja isoveikka tekee näemmä jälleen lähtemättömän vaikutuksen.
Kultaturkkinen hiiri oli avaamassa suutaan, kun Modo astuikin askeleen lähemmäs sänkyä.
” Sä oot hereillä.” Mies henkäisi.
Modo ei voinut edes sanoin kuvailla, kuinka onnellinen hän oli tytön heräämisestä. Hän oli nimittäin jo ehtinyt kuvittelemaan, tuhansia kertoja, ajomatkan takaisin Limburgerin tornille, sylissään tytön veltto, eloton ruumis.
Marsin kiitos, hän on kunnossa!
” Sä ootkin varsinainen Ruusunen. Luultiin jo, että sua saisi lähteä kärräämään luutarhaan.” Vinnie hymyili.
Hän ei tietenkään koskaan myöntäisi sitä, mutta valkoturkkinen hiiri oli todella ollut huolissaan tytön selviytymisestä. Maassa kun ei ollut yhtään lääkäriä, joka olisi osannut hoitaa marsilaista
” Vincent!” Charley sihahti ja sohaisi hiirtä kyynärpäällään.
” Mitä?”
” Onko pakko vitsailla tuolla tavalla? Etkö näe, että häntä pelottaa?”
Nainen tiesi, ettei valkoisen hiiren tilannetaju ollut mitenkään hyvä (rehellisesti sanottuna se oli aivan kamala), mutta tämän olisi luullut olevan niin ilmiselvää, ettei edes nuori marsilainen olisi voinut olla tajuamatta.
Mutta Vinnie ei ollut huomannut. Vasta kun Charley huomautti hiirinaisen olevan kauhuissaan, valkoinen marsilainen tajusi tämän todella olevan hermostuneen oloinen. Tyttömarsilaisen rinta kohoili nopeassa tahdissa, kirkkaan harmaan karvan peitossa olevat sormet puristivat lakanaa hänen ympärillään turhan tiukasti ja kummalliset sinisävyiset iirikset olivat liimautuneet kookkaimpaan marsilaiseen.
Tyttöhän vapisee kuin narkkari vierotusoireissa… Täytyy johtua shokista tai jostain, koska kylmä täällä ei ainakaan ole, Vinnie ajatteli.
Chicagon kaupunki oli kesäisin hiirille, kuin kiehuva horna. Kuuma ilma seisoi kaupungin korkeiden talojen välissä, tehden olon sietämättömän tukalaksi. Turkki oli monessa tapauksessa hyödyksi, mutta lämpötilan kohotessa siitä tuli kirous.
” Mikä nimesi on?” Throttle kysyi tytöltä, jonka silmät siirtyivät salaman nopeasti Modosta häneen.
Tyttö ei vastannut, joten kultaturkkinen hiiri otti askeleen lähemmäs, aivan kiinni sängyn päätyyn, ja toisti kysymyksensä. Hän ei taaskaan saanut vastausta.
Throttle katseli naista lasiensa läpi. Linssit hänen kuonollaan korjasivat hänen bionisten silmiensä kyvyttömyyttä säätää valotusta oikein. Ne antoivat hänelle kyvyn nähdä maailman kaikissa sen väreissä, kirkkauden ja varjojen muodostaman sekasotkun sijaan. Ja vaikka lasit tekivät kaikesta kevyesti vihertävää, hän valitsi sen oikein mieluusti, vaihtoehtoisen sekasotkun sijasta. Joten kun Throttle katsoi marsilaisnaista silmästä silmään, hän ei ollut varma näkikö hän tämän silmien värin oikein, mutta hän näki kyllä selvästi niistä heijastuvan pelon.
Ainoa ongelma oli se, ettei ollut mitään, mikä olisi voinut aiheuttaa sen.
Charley astui prätkähiiri kolmikon johtajan rinnalle.
” Tämä on varmasti sulle tosi hämmentävää, mutta usko kun sanon; Me ei haluta sulle mitään pahaa.” Ihmisnainen pisti kätensä vasemman rintansa päälle puhuessaan.
” Jea, halutan vaa tietää kuka oot, jotta voidaan auttaa sut oikeesee osotteesee.” Modo sanoi ja lähestyi hänkin sänkyään.
Sillä sekunnilla, kun harmaan marsilaisen kantapää kosketti maata, hiirinainen nytkähti. Hän laski päätään ja veti liinaa puristavaa kättään ylemmäs rinnallaan, ikään kuin vetäen itseään pienempään kasaan. Silmänsä hiirineito ummisti tiukasti. Mitä ikinä seuraavaksi tapahtuisikaan, hän ei selvästikään odottanut pitävänsä siitä.
Modo pysähtyi kuin seinään. Hän tunnisti asennon ja tiesi, mitä se tarkoitti.
Hän luulee, että mä aion satuttaa häntä.
Mies oli nähnyt sen miljoona kertaa. Sekä oikeasti, että elokuvissa.
Vihollinen seisoi uhkaavasti uhrinsa yläpuolella. Tämä tiesi, ettei voisi tapella vastaan, joten uhri teki sen ainoan asian minkä tiesi; painoi kasvonsa alas ja toivoi, että selviäisi elävänä tulevasta ryökytyksestä.
Charley pisti merkille saman kuin marsilainen ystävänsä. Nainen piti heitä uhkana.
Punatukkainen mekaanikko mietti hetken ja kääntyi sitten miesten suuntaan; ” Ulos.”
” Mitä?!” Hiirimiehet hämmästyivät.
” Kuulitte kyllä! Jalkaa toisen eteen.” Charley käski ja survaisi vierellään olevaan Throttleen vauhtia.
Vinnie oli aloittamassa jonkun näköistä protestia, heidän ulosheittämisestään omasta tukikohdastaan, mutta Modo lätkäisi metallisen kämmenensä tämän suun ympärille ja kiskaisi tämän mukaansa.
” Ei nyt, veikka.” Hän murahti hiljaisella äänellä.
Hiirimiesten päästyä ulos ovesta, Charley kumartui tytön puoleen.
” He menivät nyt. Voit avata silmät.”
Hitaasti tyttö raotti luomiaan ja käänsi katseensa ihmisnaiseen, joka hymyili tälle rauhoittavasti.
” Toin sulle joitain vaatteita. En tiedä ovatko ne ihan oikean kokoisia. Yritin vähän silmäillä minkä kokoinen olet ja valita niitä sen mukaan, mutta.. En tiiä kuinka hyvin onnistuin.” Charley nauroi. Hän nosti tuomansa putkikassin sängyn päälle. ” Katsele ja kokeile, mikä sopii. Pue päälle, niin mä menen pois siksi aikaa.”
Hiirinaisen silmät seurasivat, kun Charley suoristautui ja poistui sitten samaa kautta kuin miehet.

Charley astui ovesta suoraan rappukäytävään. Hän kuuli huoltoportaiden päässä Vinnien tuohtuneen äänen ja Throttlen rauhoitteluyritykset. Huokaisten ihmisnainen hölkkäsi rappuset alas ystäviensä luokse.
Metallisten rappujen kolina kiinnitti hiirten huomion, joten Charleyn päästessä heidän luokseen, he kaikki katsoivat jo häneen odottavasti.
” Noh miten kävi?”
” Puhuiko hän?”
Nainen nosti kädet pystyyn.” Wouh wouh, yksikerrallaan jätkät!” Hän naurahti. ” Ennen ku edes aloitatte. Ei, en saanut hänen nimeään tai kysynyt mitään muutakaan.”
” Mikset?” Vinnie halusi tietää.
He olivat odottaneet päälle kaksi päivää, että pääsisivät puhumaan tytölle ja nyt kun hän vihdoin ja viimein oli hereillä, Charley vain käveli ulos sieltä. Miksi?
” Noh ensinnäkin, siksi ettei hänellä ollut sen lakanan lisäksi mitään päällä. Enkä mä ole mikään tirkistelijä.” Punatukkainen nainen loi Vinnieen katseen, joka sai tämän punehtuneena kääntämään päätään poispäin. ” Ja toiseksi, koska uskon että kun hänen on mukavampi olla, hän myös vastaa kysymyksiimme mieluusti.”
” Olisi hän silti voinut kertoa kuka oli.” Vinnie mutisi. ” Alkaa tässä tuntua päivä päivältä enemmän siltä, että sankarin homma on todella kiittämätöntä. Siis kukaan ei enää arvosta henkensä pelastamista.” Valkea hiiri tuhahti ja iski selkänsä seinää vasten.
Charley pyöräytti silmiään.
” Ei millään pahalla, beibi, mut täytyy sanoa, ettei tunnu kauheen hyvältä jättää tyttöä yksin. Me ei vieläkään tiedetä hänestä mitään, eikä siis voida luottaa häneen.” Throttle sanoi.
Kultaturkkinen hiiri oli epäröinyt, kun Charley oli käskenyt miehet ulos. He kun eivät vielä tienneet millainen uhka tyttö oli, mutta ajatellut sitten, että ehkä hiirineito puhuisi mieluummin toiselle naiselle.
Nyt kuitenkin tämä oli hiirten salaisessa tukikohdassa vartioimatta. Marsilaisneito voisi siis tehdä kaikennäköistä vahinkoa, joko heidän pyörilleen tai niihin aseisiin, joita heillä oli esillä.
” Ei hätää Throttle. Meen ihan kohta takaisin ja koitan selvittää, kuka hän on ja miten päätyi tänne.” Charley rauhoitteli kultaturkkista marsilaista.
Throttle avasi suunsa sanoakseen vielä jotain muuta, mutta sulki sen melkein samoin tein. Olisihan hän voinut pakottaa ihmisnaisen palaamaan ylös ja vahtimaan, ettei mysteerityttö aiheuttaisi mitään vahinkoa heidän laitteistolleen, mutta se olisi tuskin saanut tätä luottamaan heihin paremmin.
Ei taida olla paljoa vaihtoehtoja…
Johtajana Throttle oli tottunut ikäviin päätöksiin ja suunnitelmiin, mutta se ei tehnyt niistä yhtään sen miellyttävämpiä.
Charley vilkaisi rannekelloaan vasemmassa kädessään, kun hänen silmänsä osuivat Modoon, joka nojasi hiljaa ajatuksissaan rappusten kaiteeseen. Harmaa jättiläinen oli ollut hiljaa koko keskustelun ajan.
” Modo, muru, onko kaikki kunnossa?” Nainen kysyi ja kosketti lempeästi tämän käsivartta.
Mies havahtui ajatuksistaan ystävänsä puhutellessa häntä.
” Joo, Charley-rouva.” Hän hymyili pienesti.
” Ootko varma? Näytät vähän siltä, kuin sulla olisi mielenpäällä jotain.”
Modon hymy syveni ennestään, hänen katsoessaan ihmisnaisen hyväntahtoisiin silmiin. Charley oli miehelle kuin pikkusisko.
” Oon. Vähä vaan väsyttää.” Harmaa marsilainen painoi metallisen kätensä naisen oman päälle ja puristi sitä vakuutellen.
Nainen vastasi miehen hymyyn ja vilkaisi sitten uudestaan kelloaan.
” Tyttö on varmaan jo saanut jotain päällensä. Menen takaisin. Toivottakaa onnea.”
Miehet hymähtivät jotain käsittämätöntä, Charleyn kiivetessä rappusia takaisin hiirten piilopaikkaan.

Mekaanikko koputti oveen varovaisesti ennen sen avaamista.
” Haloo?” Hän huhuili kurkistaessaan sisälle.
Hitaasti nainen työnsi ovea auki, kunnes mahtui pujahtamaan sen raosta.
Mysteerinainen istui sängyllä putkikassi edessään. Kaikki näytti samalta, kuin Charleyn lähtiessä. Ainut ero oli, että hiirinaisella oli lakanan sijaan päällään pitkä pinkki mekko, joka ei istunut tälle juuri lainkaan. Helman, jonka oli tarkoitus ylettyä hieman polvien alapuolelle, osui tyttöä melkein puoleen sääreen ja suurten taskujen mekon sivulla, joiden oli tarkoitus sijaita yläreisien kohdalla, roikkuivat melkein polvissa asti. Vyötäröltäkin kangas jäi hieman pullottamaan, mutta rinnoista mekko näytti istuvan kohtalaisen hyvin.
Charley tunnisti vaatteen isoäitinsä vanhaksi kesämekoksi, jota hän oli käyttänyt kerran, mutta todennut sitten sen värin olevan aivan liian tyttömäinen hänen makuunsa.
” Saako tulla?” Nainen kysyi.
Marsilainen nyökkäsi.
Charley lähestyi sänkyä ja naista, hieman liioitellun hitain askelin. Hän ei tiennyt, miten muuten olisi naiselle osoittanut, ettei aikonut tälle pahaa. Puolen metrin päässä sängystä ihmisnainen pysähtyi.
” Saanko istua?”
Hiirineito nyökkäsi toistamiseen.
Varovasti nainen astui viimeisenkin välimatkan. Hän siirsi putkikassia sivuun ja istahti aivan sängyn reunalle, jättääkseen tilaa itsensä ja marsilaisnaisen välille. Hän oli päässyt jo näin pitkälle, eikä halunnut riskeerata mitään.
Mitä rentoutuneempi hän on, sitä enemmän hän kertoo.
Charley mutristi hiukan huuliaan miettiessään, miten aloittaisi. Parasta varmaan antaa hänelle jotain, ennen kuin rupean vaatimaan häneltä mitään…
” Hei, olen Charlene Davidson, mutta voit kutsua minua Charleyksi. Kaikki tekevät niin.” Nainen hymyili. Hän jopa ajatteli ojentaa kätensä viralliseen kädenpuristukseen, mutta päätti viime hetkellä, ettei tainnut olla viisasta yrittää koskea tyttöön.
” Kuka sinä olet?”
Hiirinainen epäröi. Charley näki sen hänen kasvoiltaan ja pelkäsi hetken, ettei saisi vastausta lainkaan. Lopulta tämä kuitenkin kohotti päätään.
” As-.. Aisha.” Tyttö vastasi hiljaisella, mutta selvällä äänellä.
” Aisha?” Ihmisnainen varmisti. Vaaleatukkainen hiiri nyökäytti.
” Hauska tavata sut, Aisha.” Charley hymyili ja Aisha hymyili takaisin.
Punatukkainen nainen sai tehdä kaikkensa, ettei hänen voitonriemunsa päätynyt näkymään hänen kasvoiltaan.
Yksi askel kerrallaan, Charley, hän muistutti itseään ja rykäisi sitten saadakseen kasvonsa lihakset varmasti kuriin.
” No mutta, mä olen Charley - niikuin jo sanoin- ja minä ja ystäväni löysimme sut tajuttomana sellaisen plutolaispomon luota kuin Lawrence Limburger, sanooko mitään?”
Hopeaturkkinen marsilainen pudisti päätään.
” Joka tapauksessa, sieltä me sinut löysimme. Sut oltiin pistetty sellaseen metallikapseliin, joka oli puulaatikossa. Ja ilmeisesti, se laatikko oltiin lähetetty jostain päin Marsia. Osaatko sanoa siitä mitään?” Charley tarkkaili, kuinka hiirinainen sormeili vatsalle rypyttynyttä kangasta, miettiessään.
” En oikeastaan.” Tämä vastasi.
Vihreäsilmäinen nainen puhalsi ilmaa turhautuneena. Ei mitään! Tästä Throttle ei kyllä innostu… Noh ainakin sain hänen nimensä.
” Muistan vain...” Aisha aloitti. Charley käänsi huomionsa välittömästi hiirinaiseen.
” Niin?” Hän nojautui malttamattomana lähemmäs tätä.
Aisha räpäytti muutaman kerran hermostuneesti ja antoi katseensa pudota. Punatukkainen mekaanikko potkaisi itseään mielessään. Kamoon nyt Charley! Juurikun me alettiin päästä jonnekki, nainen ajatteli masentuneesti, luullen että oli säikäyttänyt marsilaistytön hiljaiseksi.
” Muistan lähteneeni ulos. Aavikolle. Minun piti etsiä hiekkakurttua – se on eräs kasvi, joka elää äärimmäisen kuivissa oloissa-, mutta kimppuuni hyökättiin. Luulen, että ne olivat raiderit. En tosin ole varma. Kuulin vain äänen, joka sanoi, että jos liikkuisin se olisi viimeinen asia mitä koskaan tekisin… Sitten kaikki pimeni.” Aisha kertoi tarinansa omituisen ontolla äänellä. Kuin hän olisi joutunut muistelemaan todella pitkän ajan päähän, eikä ollut oikein varma mistään. Se herätti Charleyssä kysymyksen; Kuinka pitkään Aisha oli ollut tajuttomana, ennen kuin he olivat löytäneet tämän?
Nainen oli avaamassa suutaan, kun marsilainen yhtäkkiä jatkoikin.
” Kun seuraavan kerran tulin tajuihini, en nähnyt mitään. Silmäni oli sidottu, samoten käteni ja jalkani.” Aisha katseli käsiään sen näköisenä, kuin niissä olisi yhä näkymättömät kahleet.
” Olin välillä tajuissani ja välillä en. En tiedä kuinka kauan sitä kesti, ennen kuin… Noh päädyin tähän.” Hiirinainen hymyili vaimeasti ihmiselle edessään.
Charley yritti hymyillä takaisin, mutta epäili että siitä tuli enemmän irvistyksen näköinen. Hän oli nimittäin purrut huultaan juuri sillä hetkellä, kun hopeaturkkinen hiiri oli nostanut katseensa hymyilläkseen.
Charley olisi halunnut Throttlen kuulevan tämän. Hän olisi varmasti saanut tytön kertomuksesta irti enemmän, kuin hän, ja huomannut mahdollisesti jopa sellaisia epäkohtia, joita ihmisnaiselle ei koskaan olisi tullut mieleenkään. Naisen tiedot Marsista olivat niin vähäiset, ettei hän oikein voinut epäillä mitään Aishan sanomaa.
” Pärjäätkö hetken yksin? Mun olis mentävä hieman juttelemaan ystävilleni.” Charley kysyi. Hänen oli kerrottava tietonsa eteenpäin, ennen kuin unohtaisi jotain tärkeää.
Aisha nyökkäsi, joten ihmisnainen saattoi nousta.

Charley harppoi rappuset kaksi kerrallaan ja loikkasi alas neljänneltä askelmalta.
” Kaikki hyvin, söpöliini?” Vinnie tiedusteli jännittyneellä äänellä. Metalliset askelmat olivat pitäneet hirvittävää kolinaa naisen juostessa. Hiiret olivat tienneet ensiaskeleesta lähtien, että tällä oli kiire heidän luokseen.
” Joo joo on. Mun on vain saatava tämä ulos, ennen kuin unohdan jotain elintärkeää.” Charley jakoi kaiken Aishalta kuulemansa (mukaan lukien sen, että mysteerisen neidon nimi oli Aisha) miesten kanssa.
” Ei varmasti ollu raidereiden tekosia.” Throttle sanoi heti. ” Jos kohtaat raiderin, tiedät sen kyllä. Ja jos ne ottaa sut vangiksi, et todellakaan pääse mihinkään selliin virumaan, side silmilläs.”
” Hän sanoi, ettei tiennyt kuka hänet vangitsi. Vain sen, että uskoi niiden olevan raiderit.” Charley puolusti.
Throttle kohotti kulmiaan ihmeissään.
” Mä...” Nainen huokasi raskaasti. ” Mä en tiedä, mitä häneltä pitäisi kysyä! Enkä tiiä suhtautuisko hän hyvin siihen, jos te tulisitte kuulustelemaan häntä.”
” Mä en kyllä kutsuis tota kuulustelemiseksi.” Vinnie sanoi huvittuneena.
” Teen parhaani, kiitos vaan.” Ihmisnainen tokaisi kuivasti. ” Sitä paitsi en usko, että saisimme yhtä hyviä tuloksia pelottelemalla.  Hänhän on jo valmiiksi järkyttynyt.”
” Tuloksia ois saatava, mutta niitä ei voi vaatia. Varsinkaan jos tyttö ei ole yhteistyökykyinen...” Throttle hieroi leukaansa miettiessään.
Hiirimies ei voinut sanoa, ettei olisi ajatellut Aishan olevan yhä potentiaalinen uhka, muttei kyllä nähnyt hänessä mitään välitöntä vaaraa. Charley ei ollut tyhmä ja tajusi kyllä, jos häntä yritettiin vetää nenästä. Joten vaikka kolmikon johtaja ei ollutkaan itse päässyt kyselemään Aishalta, hän luotti ystävänsä kykyyn tunnistaa vaara.
Se miten nopeasti Charley rupesi puolustamaan tyttöä, kertoo siitä, ettei hän pidä Aishaa uhkana. Ja jos hän ei pidä, niin sitten munkaan ei tarvitse huolehtia.
” Musta ois paras, että ottaisit tytön luokses siks aikaa, kun me selvitetää miten hänet saa kotiin.” Throttle sanoi naiselle, joka nyökäytti. ” Ootetaan pimeää ja siirretään Aisha sitten.” Hän päätti.

Kello oli vähän yli puoli yhdeksän, kun aurinko viimein painui mailleen.
” On aika.” Charley sanoi Aishalle, joka istui pienen matkan päässä hänestä sohvalla.
Heti kun hiirimiehet olivat palanneet ystävänsä kanssa ylös, hopeaturkkinen marsilainen oli mennyt hiljaiseksi ja laskenut katseensa. Eikä ollut nostanut sitä, muuten kuin Charleyn puhuessa tälle suoraan. Modo, Throttle ja varsinkin Vinnie olivat yrittäneet saada lajitoveriaan puhumaan useampaakin otteeseen, mutta tämä ei ollut reagoinut heihin juuri lainkaan. Säpsähtänyt vain tai siirtynyt hiukan poispäin, jos nämä olivat tulleet liian lähelle.
Nainen tiesi hiirineidon käytöksen loukkaavan kolmikkoa, muttei oikeastaan tiennyt mitä hän olisi voinut asialle tehdä. Hän ei uskonut olevansa asemassa, jossa voisi vaatia ujolta tytöltä mitään, mutta olisi toki halunnut rohkaista tätä tutustuman toisiin marsilaisiin.
Naiset nousivat ja kulkivat yhdessä ovelle, jota Modo piteli auki. Aisha painoi hartioitaan kasaan, heidän ohittaessaan harmaan jättiläisen.
Mies tunsi sisällään kipeän piston. Häntä harmitti se, miten paljon hiirinainen pelkäsi heitä. Ja erityisesti häntä. Ei siksi, että olisi pitänyt tätä epäkunnioittavana kuten Vinnie oli sitä pitänyt, vaan koska se muistutti häntä siitä miltä hän ulkopuolisten silmiin näytti.
Modo laski katsettaan metallisen kätensä suuntaan. Mekaanisen käden kirkkaalta pinnalta, hän näki heijastuksen hiirestä, jolta puuttui kasvoistaan osa, jos toinenkin. Hän näki itsensä. Puuttuva silmä, käsi, sekä hampaan- ja korvanpala olivat kaikki sodan jättämiä merkkejä, kuten kaikki hänen kehoaan verhoavat tuhannet pienet arvetkin, eikä hän ollut koskaan hävennyt niitä tai sitä, miten oli ne saanut. Saatikka sitten tuntenut, ettei hänen olisi koskaan pitänyt liittyä vapaustaistelijoihin. Päinvastoin. Harmaa hiiri oli ylpeä kokemastaan ja olisi luopunut, vaikka toisestakin silmästään ja kädestään, jos vapaudenaate olisi sitä vaatinut. Hän ei kuitenkaan koskaan palaisi enää normaaliksi. Hän ei voisi koskaan palata vanhaan elämäänsä, vaikka sota päätyisikin marsilaisten voittoon, ja elää normaalia elämää.
Modo oli tiennyt, että saattaisi joutua antamaan elämänsä vastarinnalle, muttei ollut tullut ajatelleeksi sen saattaavan tarkoittaa muutakin kuin kuolemaa.

Joukko liikkui lähes ääneti Wrigley Fieldin stadiumin autioilla käytävillä. Throttle joukon kärjessä, Vinnie hänen takanaan, naiset välissä ja Modo viimeisenä. Kultaturkkisen johtajan korvat liikahtelivat, hänen kuulostellessaan ympäriltä kantautuvia ääniä. Ilmastoinnin huminaa, putkissa solisevaa vettä, loisteputkien sirinää ja poliisisireeniä, joka ujelsi jossain päin kaupunkia. He laskeutuivat huoltorappuset alas ja siirtyivät välioven kautta, yleiseen rappukäytävään, joita laskeutumalla pääsi katutasolle. Vaikka N-portti oli kauimmaisin pääporteista, Throttle päätti silti käyttää talonmiehelle tarkoitettua sisäänkäyntiä.
Jos on olemassa pienikin mahdollisuus, ettei hän vielä tiedä missä on, tilaisuus salaisuutemme säilyttämiseksi kannattaa ottaa, hän ajatteli kävellessään pokkana suoraan ulko-ovien ohitse.
Kukaan ryhmässä ei kyseenalaistanut mieshiiren päätöstä, vaikka muutamat kulmat kurtistuivatkin. He kaikki uskoivat, Throttlen tietävän mitä teki, vaikka se ei heistä järkevältä tuntunutkaan.
Talonmiehen tiloihin vievä ovi oli auki, kuten aina. Vanha-talonmies Steve oli kiitokseksi henkensä pelastamisesta, luvannut jättää oven auki hiiriä varten ja toimittavansa näille avaimen, mikäli hänen oli syystä tai toisesta lukittava se. He ohittivat sähkökaapin, siivouskomeron ja väistivät pinoiksi kasattuja oransseja muovituoleja, ennen kuin tulivat lukitun ulko-oven luokse.
Throttle kalasti yhdestä lanteillaan roikkuvasta, lisää säilytystilaa antavan vyön pussista pienen hopean avaimen ja sujautti sen vaivatta lukkoon. Mies jäi pitämään ovea auki muiden mennessä edeltä.
” Tännepäin.” Charley neuvoi Aishaa ja viittasi kädellään kohti kadun reunaan parkkeerattua avolavallista autoaan. Hän ei vieläkään viitsinyt koskea tyttöön, joten ei voinut vain vetää tätä mukaansa. Ihmisnainen piteli autonovea auki, Aishan kiivetessä sisään ja paiskasi sen sitten kiinni. Hän kiersi auton, kuskinpuolelle, ennenkuin kääntyi katsomaan ystäviensä puuhia.
Modo oli aktivoinut tulostaulun automaattiovet kaukosäätimellä, jotta hiiret saattoivat viheltää pyöränsä paikalle. Kutsun kuullessaan moottoripyörät ajoivat seinää pitkin alas isäntiensä luokse.
” Mä meen edeltä ja varmistan, et kaikki on kuin pitää. Modo ja Vinnie tulee teijän kanssa.” Throttle sanoi.
” Mennäänkö ihan normikautta?” Charley kysyi hiireltä, joka nyökkäsi.
” En usko, et täs kantsii ruveta mitään manööverejä vetelemään. Tyttöä ei tultu hakemaan, joten joko hän on vain uhri tai Limburger ei kerenny reagoimaan. Last Chancestä se ylikypsä lohi tulis joka tapauksessa ettimään. Joten vaikka kierrettäis Morgan Parkin kautta, se ei auttais mitään.” Mieshiiri selitti.
” Selvä.”
” Pitäkää radiot päällä ja linja vapaana. Ilmoitan jos näkyy ongelmia.” Throttle väänsi kaasun pohjaan ja teki tiukan käännöksen Sheffield avenuelle.
Charley kiipesi ratin taakse. Hän odotti hetken, käynnisti sitten moottorinsa ja sukelsi hänkin liikenteen sekaan.

Matka sujui vaitonaisissa merkeissä.
Aisha tuijotti suurimmaksi osaksi hiljaa syliinsä, mutta Charley huomasi, kuinka tämän silmät kävivät välillä taustapeilissä.
Mieshiiret ajoivat heidän takanaan. Vinnie hänen puolellaan ja Modo Aishan. Oli jännittävä huomata, kuinka tyttö tuntui jännittävän miehiä, vaikka nämä olivat auton ulkopuolella, eivätkä mitenkään olisi voineet lähestyä heitä, naisten huomaamatta.
Tiiän jätkien olevan hiukan ronskin näköisiä, mutta hehän olisivat jo tehneet tytölle jotain, jos olisivat niin aikoneet.
” Sun ei tarvitse pelätä heitä. Tiedäthän sen?” Charley ei voinut katsoa hiirinaiseen vierellään, sillä hänen oli keskityttävä vaihtamaan kaistaa, mutta näki syrjäsilmällään tämän jäykistyvän. ” He ovat hyviä kundeja. Pelastavat maailmankin yhtä mittaa.” Hän jatkoi nauraen.
Maapallon kohtalo, tai ainakin Chicagon kohtalo oli ollut vaakalaudalla niin monta kertaa, ettei ihmisnainen edes uskaltanut kuvitella, miten hänen ja kaikkien muiden ihmisten olisi käynyt, elleivät marsilaissankarit olisi silloin aikanaan tehneet pakkolaskua planeetalle.
Mä ainakin olisin ollut vainaa jo kauan sitten…
Hiirten väliintulo oli aikanaan pelastanut punatukkaisen mekaanikon Grease pitin ”suostuttelulta”. Ilman heitä, se kohtaaminen olisi todennäköisesti päätynyt Charleyn kannalta huonosti.
” Tiedätkös, kun mä ekan kerran tapasin jätkät, olin yhtä peloissani kuin sä. Tai siis, jättiläishiiriä? Ja vieläpä Marsista!” Nainen voisi elää, vaikka sata vuotiaaksi, ja hän muistaisi silti sen hetken kuin eilisen. Mieshiiret olivat nostaneet kypäränsä ja Charley oli välittömästi ajatellut näkevänsä unta. Vasta kun miehet olivat seuraavana päivänä ilmestyneet korjaamolle takaisin ja säikyttäneet rokinhuudatuksellaan postimiehen, ihmisnainen tiesi heidän olevan kaikkea muuta, kuin hänen mielikuvituksensa tuotetta.      
” Joten kokemuksesta osaan sanoa; heille kannattaa antaa tilaisuus. Saatat saada elinikäisiä ystäviä.” Charley kääntyi hieman Aishan suuntaan ja vinkkasi silmää. Hiirinainen ei näyttänyt reagoivan sen kummemmin, mutta ihmisnainen näki tämän korvien olevan hiukan koholla. Vaikka olisi ehkä ollut kiva kuulla Aishalta jonkunnäköinen vastaus, pelkkä kuunteleminen riitti Charleylle enemmän kuin hyvin.
Aisha puhuu sitten kun hänestä tuntuu siltä.

4. Lounas

Charley laski kylmät kotikaljapullot pöydälle huokaisten.
Tytössä oli niin paljon selvitettävää.
Paljon enemmän mitä kundeissa koskaan oli, nainen ajatteli tuskastuneena.
Aisha oli asunut Charleyn luona nyt melkein viikon. Ensimmäisestä illasta alkaen marsilaisnainen oli pysytellyt vierashuoneessa, jonka punatukkainen mekaanikko oli antanut tämän käyttöön. Hän ei poistunut syömään tai juomaan (tai edes vessaan!), ellei Charley häntä erikseen hakenut. Ja mikä kummallisinta, aina ihmisnaisen mennessä huoneeseen, Aisha seisoi siinä samassa kohtaa, muutaman metrin päässä ovesta.
Aivan kuin hän ei liikkuisi ollenkaan…
Nainen oli jopa kieltänyt ystäviään kyläilemästä toivoen, että hiirimiesten poissaolo rentouttaisi hopeaturkkista naista. Hänelle oli nimittäin käynyt nopeasti selväksi, ettei jätkien läsnäollessa naismarsilaisesta saanut irti mitään.
He olivat yrittäneet syödä lounasta kaikki yhdessä, seuraavana päivänä Aishan heräämisestä, mutta tämä oli ollut sen koko ajan jäykkä kuin rautakanki, tuijottanut lautasensa reunaa villin silmin ja ollut puhumatta, ellei häntä ollut puhutellut.
Tunnelma oli latistunut nopeasti. Mieshiiret olivat syöneet, kiittäneet Charleytä ruuasta ja poistuneet sitten välittömästi.
Tänään menee paremmin, nainen sanoi kannustavasti itselleen laskiessaan viisi lautasta pöydälle.
Ihmisnainen loi silmäyksen kattaukseen pöydällä, ennen kuin kääntyi kävelemään huoneesta. Hän nousi rappusia toiseen kerrokseen ja koputti varovasti vierashuoneen oveen.
”Aisha?” Charley kurkisti sisälle huoneeseen.
Hiirinainen seisoi jälleen pienen matkan päässä ovesta jalat yhdessä, kämmenet päällekkäin sylissään.
” Jätkät ovat täällä ihan kohta ja sitten syödään. Tahtoisitko tulla alas? ” Hän kysyi tytöltä, jonka silmät harhailivat jossain ihmisnaisen viereisellä seinustalla.
Sitäkin Aisha tuntui tekevän paljon. Katsovan johonkuhun, mutta olevan ikään kuin katsomatta. Hän oli tehnyt sitä aluksi vain mieshiirten kanssa, mutta heidän jäykän lounaansa jälkeen, tapa oli siirtynyt myös ihmisnaiseen.
” Tulen aivan pian.” Aisha vastasi.
” Selvä.” Charley nyökkäsi ja poistui takaisin alakertaan.
Ihmisnainen tiesi, että hänen vakuutteluistaan huolimatta, Aisha jännitti yhä toisia marsilaisia. Mikä oli ihan ymmärrettävää sinänsä. Throttle, Vinnie ja varsinkin Modo, olivat kaikki isokokoisia, äärettömän lihaksikkaita ja kaikin puolin pelottavan näköisiä. Mutta naiselle oli toistuvasti sanottu, etteivät he tahtoneet tai aikoneet hänelle pahaa.
Miksei hän kuitenkaan usko sitä? Charley kurtisti otsaansa.
Hänen oli keksittävä keino, jolla hän voisi todistaa naispuoliselle marsilaiselle jätkien pyyteettömyyden.
Kolmen moottorin pärinä herätti ihmisnaisen ajatuksistaan.
Juuri ajoissa… Tämäpä ihme, hän ajatteli huvittuneena. Hiiret olivat varmasti odottaneet Charleyn kutsua, kuin kuuta nousevaa.
He varmasti toivovat, että olen päässyt Aishan kanssa eteenpäin. Ikävää, ettei mulla ole antaa heille hyviä uutisia.
Nainen saapasteli korjaamonsa asuintiloista tallin puolelle.
Vinnie kaahasi sisään ensimmäisenä, Throttle ja Modo tiukasti hänen perässään.
”Hei Charley!” He tervehtivät.
Charley heilautti kättään. ” Hei! Miten menee?”
” Menis paremmin, jos saisin suukon.” Vinnie nousi pyöränsä päältä ja kumartui hiukan ihmisnaisen puoleen, huulet törröllään.
” Empä muistanut ostaa niitä, mutta ensi kauppareissulla sitten.” Charley työnsi valkean hiiren kuonon pois naamansa läheltä etusormellaan.
Vinnie suoristautui hymyillen.
Punatukkainen nainen käänsi huomionsa toisiin marsilaisiin.” Kävittekö tornilla?”
Miehet nyökkäsivät lähes samaan aikaan.
” Käytiinhä me. Siellä on jo suurin osa perustuksista pystyssä.” Modo kertoi.
” Ne raksaukot osaa jo koota sen tornin, vaikka silmät sidottuina.” Vaaleaturkkinen marsilainen nauroi.
” Joo, ei oo tainnu tarvita ohjeita enää viimeseen… Kahteenkymmenee kertaan?” Harmaa hiiri yhtyi nuorempaan veljeensä virnuillen.
Charley loi katseensa kattoon huvittuneena.” Entä, mitäs feta-naama? Saitteko selville mitään?”
Throttle pudisti päätään. ” Ei yhtikäs mitään. Ilmeisesti Limburgerilla ei oo hajuakaan, että vietiin hänen ”pakettinsa”.” Kultaturkkinen hiiri piirsi lainausmerkit ilmaan sormillaan.
Nainen kurtisti kulmiaan. ”Hän ei siis odottanut tyttöä saapuvaksi...” Hän totesi pohtivasti. Tämä herätti sarjan uusia kysymyksiä. Kuten; Jos Limburger ei ollut ”tilannut” tyttöä, miksi hän oli ilmestynyt hänen tornilleen? Ja vieläpä plutolaismiehen nimen alla?
” Kiduskaula oli yhtä hyödytön kuin yleensäkin. Mites tyttö?” Modo kysyi Charleyltä, joka risti kädet rinnalleen epämukavana.
” Äähm...Sitä samaa. Pysyttelee huoneessaan, ellei häntä hae. Syö ja juo vain käskystä.” Charley luetteli.
Hän kuitenkin jätti lisäämättä yhden asian; Ja itkee kaiket yöt. Punatukkainen mekaanikko oli ollut ensimmäisenä yönä epävarma siitä, oliko hän kuullut oikein, mutta nykyään hän tiesi varmasti naisen itkevän hiljaa itsekseen. Hän kuunteli sitä joka ilta, ristiriitaisin tuntein. Nainen olisi halunnut mennä kysymään mikä Aishalla oli hätänä, mutta toisaalta hän ei tahtonut udella ujolta marsilaiselta tämän ongelmasta.
Charley näki jätkien vaihtavan huolestuneita katseita.
” Tulkaa syömään. Täydellä vatsalla ajattelee paremmin.” Hän hymyili rauhoittavasti marsilaisille ystävilleen, mutta hänen ajatuksensa kulkivat täysin samoja latuja kuin heidän.
Mitä ihmettä he tytön kanssa tekisivät?

” Vihdoin! Kuolen nälkään!” Vinnie parkaisi ja tarttui ensimmäiseen hotdogiinsa. Modo kuitenkin huitaisi sen hänen kädestään.
” Käytöstavat, veikka. Kaikki ei oo viel paikalla.” Suurikokoinen marsilainen muistutti.
Valkoinen hiiri mutisi jotain etikettien naurettavuudesta, muttei yrittänyt tarttua ruokaansa uudestaan. Sen sijaan hän nappasi lautasensa edestä kotikaljan hännällään ja sihautti sen auki, pöydän reunaa vasten. Modo napsautti oman pullonsa korkin pois metallisen kätensä peukalolla. Harmaa hiirimies tyhjensi pullonsa lähes kokonaan, yhdellä huikalla. Hänenkin oli kamala nälkä.
Pitäis varmaan viettää enemmän aikaa ulkona, ettei olis niin kova nälkä.
Lämpötila oli noussut jo pari päivää sitten yli kolmenkymmenen ja laskenut öisinkin vain kahteenkymmeneen neljään asteeseen. Ilman tulostaulunsa ilmastointia, hiiret olisivat olleet lämpöhalvauksen partaalla.
” Miten eilisessä pelissä kävi?” Charley kysyi, täyttääkseen hiljaisuuden.
” STL voitti 3-13. Benes löi kunnarin, joka periaatteessa sinetöi koko pelin.” Throttle sormeili etikettiä pullossaan. ” Vähän vaikuttaa siltä, et se torstain voitto nousi Cubseilla päähän.”
” Noh ehkä he petraavat tänään.”
” Ehkä.”
Hiljaisuus laskeutui nelikon ylle. Modo tyhjensi loputkin pullostaan, Vinnie nojasi kyynärpäällään pöytään, ärtyneesti puhisten ja Throttle naputteli sormillaan puisen pöydän pintaa, minuuttien tikittäessä ohitse. Huomatessaan hotdogeista hohkaavan lämmön hiipuvan ja miesten nälkäiset ilmeet, Charley nousi.
” Alottakaa te, mä käyn kattomassa mikä Aishalla kestää.” Hän sanoi.
Valkoista marsilaista ei tarvinnut kahdesti käskeä. Heti luvan saadessaan, hän tunki kokonaisen nakkisämpylän suuhunsa ja kurottautui sitten ottamaan jo seuraavaa. Modo katsoi nuorempaa aseveljeään nuivasti, mutta huomatessaan toisenkin hiiren aloittavan ruokailun, hän päätti jättää äitinsä opit huomiotta.
Aisha ei välttämättä halua tulla alas syömään ollenkaan, enkä mä voi koko loppuelämääni paastota.
Modon vatsa kurahti äänekkäästi. Selvästi, hänen vatsansakin oli samaa mieltä.
Charley oli päässyt rappusten juurelle asti, kun Aisha tulikin häntä vastaan pitkät hiuksensa ja tunikan helma hulmuten.
” Siinähän sä!” Nainen totesi iloisesti. Hiirineito pysähtyi niille sijoilleen.
” A-anteeksi, mi-minä olin tuolla ja...ja en tajunnut, että aika kuluu niin nopeasti.” Aisha soperteli hermostuneena.
” Rauha, rauha!” Ihmisnainen nosti kädet pystyyn. ” Kaikki hyvin, Aisha. Hengitä syvään.”
Hopeaturkkinen hiiri sulki silmänsä ja veti muutaman syvän hengenvedon.
” Parempi?”
Aisha avasi silmänsä ja nyökkäsi.
” Hyvä! Sitte mennää syömään, kun on vielä jotain mitä syödä.” Charley nauroi. ” Hyvänäki päivänä, jätkät vetää puoli pöytää alle viidessä minuutissa.”
Naiset kävelivät vieretysten takaisin keittiöön, jossa marsilaismiehet puhdistivat tehokkaasti lautasiaan. Aishan silmät suurenivat valtaviksi, nähdessään veljesten kyvyn hävittää ruokaa silmänräpäyksessä.
” Taidettii tulla liian myöhää...” Charley huokasi. ” Teen meille salaattia. Onko jotain mitä et voi syödä?”
” Mi-Mitä?” Marsilaisnainen kysyi hämmentyneenä. Hän oli keskittynyt seuraamaan, kuinka lämpimän okran värisen turkin omistava mies oli nielaissut kokonaisen sämpylän kerralla.
” Salaattia. Mitä haluat siihen?”
” K-kaikki käy...” Aishan ääni hiipui olemattomiin. Suurin marsilaisista oli juuri ahtanut suuhunsa KOLME sämpylää kerralla.
Naismekaanikko seurasi huvittuneena, pienikokoisen hiirineidon ilmeitä, jotka vaihtelivat inhon, hämmennyksen ja vaikuttuneisuuden välillä. Epävarma irvistys, jossa Aishan kasvot olivat pääasiassa jumissa, kuvasi Charleystä täydellisesti sitä tunnetta, joka hänellä usein oli Throttlen, Modon ja Vinnien seurassa.
Täähän alkaa paremmin, kun olis voinu toivoa. Jätkät on täysin omia itsejään, eikä Aisha ole vielä juossut pakoon!
Aivan kuin, ihmisnaisen ajatukset kuulleena, lyhyt marsilainen otti epävarman askeleenpuolikkaan taaksepäin. Charley laski kätensä tämän olkapäälle rauhoittavasti.
” Sen kun meet istumaan. Ei heistä kukaan pure. Edes Vinnie. Ellet sitten sitä erikseen pyydä.” Hän totesi hyväntuulisesti ja taputti kevyesti naista, joka päästi kimakan hymähdyksen kaltaisen äänen.
Punatukkainen ihminen pisti oikean käden peukalon ja etusormen huuliensa väliin ja puhalsi. ”Jätkät! Vieraita!”
Kolmikko lopetti syömisen (jos sitä nyt syömiseksi saattoi kutsua…) ja kääntyi tuijottamaan paikoilleen jähmettynyttä Aishaa. Nopeasti, miesten katseiden alla, tytön jäykkä olomuoto suli levottomaksi nykimiseksi. Sormet puristelivat tunikan leveneviä hihoja ryttyyn, huulet mutristelivat ja oikenivat, hännän vispatessa puolelta toiselle.
Modo nielaisi vaikeasti. Hän pelkää yhä… Harmaa marsilainen oli tiennyt, että hiirineidolla saattaisi olla yhä hieman epävarma olo heistä, mutta Charleyn kutsun myötä, hän oli olettanut tytön päässeen yli suurimmista peloistaan.
” Liity seuraan.” Throttle pyysi ja veti vierellään olevaa tuolia hieman taemmas. Hän oli lähes varma, ettei Aisha reagoisi, joten hämmästys oli suuri, kun tämä käänsikin silmänsä hänen ja hymyili.
” Kiitos.”
Varovaisin askelin hiirineito asteli pöydän luokse ja istuutui. Miehet ja Charley seurasivat naisen jokaista liikettä tarkkaavaisesti, odottaen että tämä jäätyisi jälleen tai rupeaisi vapisemaan. Niin ei kuitenkaan käynyt. Aisha istahti rauhallisesti, risti nilkkansa ja otti jopa vastaan kotikalja pullon, jonka Vinnie hänelle ojensi. Silmänsä hän piti pöydässä, mutta punatukkainen nainen piti tätä silti voittona.
Juuri noin, Aisha! Hän kannusti mielessään ja kääntyi sitten hymyillen tekemään lounasta itselleen ja tytölle.
” Kiitos” Aisha kiitti valkoista hiirtä, kun tämä kurottautui hännällään avaamaan tytön pullon.
” Eipä kestä, söpöliini.”
Hopeaturkkinen nainen räpäytti muutaman kerran hämmentyneenä silmiään, ennen kuin kevyt puna nousi tämän kasvoille. Hän tarttui pulloon ja joi.
Vinnie nojautui kyynärpäihinsä, kallistaen päätään sivulle. Aishan laskiessa pullonsa takaisin pöydälle, hänen silmänsä tapasivat miehen omat. Nainen käänsi katseensa äkkiä pois.
” Saanko kysyä jotain?” Vincent kysyi, lakkaamatta koskaan yrittää tavoittaa pienikokoisen marsilaisen katsetta.
” Senkun.” Aisha puhui pöydälle.
” Mikä sun silmiäsi vaivaa, söpöliini?”
Modo ja Throttle potkaisivat veljeään pöydän alla yhtä aikaa.
” AU! Mitä? Mä sanoin söpöliini!” Vinnie hieroi vasenta nilkkaansa närkästyneenä. Harmaa marsilainen oli potkaissut huomattavasti kolmikon johtajaa kovempaa.
Modo mulkaisi vaaleaa hiirtä paheksuvasti.
” Anna anteeksi, Aisha-neiti. Vincentillä tässä vaan on tapana puhuu, ennen ku sen aivot edes tietää mitä sanoo.” Mies puhui lempeällä äänellä vaaleatukkaiselle naiselle, mutta antoi sävyn pudota pistävään, kun hänen silmänsä vaihtoivat tästä vierellään istuvaan aseveljeensä.
Hiirten ihmeeksi, Aisha naurahti kevyesti. ” Ei se mitään. Kuulen tuota usein. Silmiäni ei vaivaa mikään.. Vincentkö se oli?” Nainen vilkaisi valkoiseen hiireen, joka irvisti ja virnisti yhtä aikaa.
” Ööh.. Joo, mut mieluummin Vinnie.”
” Anteeksi -Vinnie. Silmissäni ei tosiaan ole mitään vikaa. Meillä vain kulkee suvussa eräs mutatoitunut geeni, joka tekee niistä näin kirkkaan siniset.” Aisha nosti katsettaan, jotta hiiret näkisivät kunnolla hänen iiristensä harvinaisen turkoosin vivahteen.
Throttle oli nuorena, vanhempiensa varakkuuden takia, päässyt matkustamaan ympäri Marsia ja nähnyt kaiken karvaisia hiiriä, rottia ja raidereita. Harvinaiset turkin ja hiusten sävyt, herättivät aina mielenkiintoa ja jotkut jopa matkustivat alueille, jossa joku näistä ”harvinaisuuksista” oli normi, vain nähdäkseen sellaisen luonnossa.
Vinnie oli ollut tällainen epätavallinen-normi. Valkea turkki oli täysin arkipäivää hänen kotiseudullaan, mutta Akin kaltaisessa pikkukaupungissa, itäisessä Bosporosissa, Vinnie perheineen oli ollut lähes nähtävyys.
Kaikesta matkusteluistaan huolimatta oli yksi asia, johon hän veljineen törmäsi ensimmäistä kertaa, vasta liittyessään vapaustaistelijoihin. Nimittäin siniset silmät.
Harley - Vinnien ensirakkaus – oli ollut kovassa huudossa, ryhmän miesten keskuudessa monesta syystä. Pääasiassa siksi koska hän oli ollut joukon ainoa nainen, mutta myös siksi, että tämä oli ollut ulkomuodoltaan hyvinkin eksoottinen. Pehmeän oranssin väriseen turkkiin ei törmännyt ihan jokapäivä, mutta niihin syvänsinisiin silmiin törmäsi sitäkin harvemmin. Throttle muisti lukeneensa joskus jostain, sinisen sävyn olevan niinkin ainutlaatuinen, että sitä tapasi vain noin yhdellä kymmenestä miljoonasta hiirestä.
Ja tämä tyttö sanoo, että hänellä se kulkee suvussa…
” Onko useammallakin perheenjäsenelläsi siniset silmät?” Kultainen hiiri ei voinut peittää kiinnostustaan, vaikka tiesi saavansa suurikokoiselta aseveljeltään likaisen katseen siitä hyvästä.
Aisha nyökkäsi. ” Lähes kaikilla. Se on meidän geenissämme dominoiva alleeli.”
” Ah mikäh?” Vinnie kysyi mumisten, suu täynnä viimeistä hotdogiaan.
Modo yritti potkaista miestä uudestaan, mutta tämä arvasi iskun tulevan ja siirsi jalkaansa nopeasti. Valkea hiiri virnisti voittoisasti veljensä suuntaan. Harmaaturkkinen mies vastasi ystävänsä virneeseen, suopealla hymyllä, ennenkuin kiskaisi hännällään napakasti tämän tuolin jalasta. Vincent litistyi pöydän reunan ja tuolin selkämyksen väliin. Nopea isku vatsaan oli nostaa hänen vatsalaukkunsa sisältöä näytille. Mieshiiri tönäisi itseään kauemmas ja nielaisi.
” Kiitti vaan, veikka, mutta mä en oo lehmä. Syön ruokani yhen ainoon kerran.” Vinnie tuhahti.
” Ihanks totta? Empä ois arvannu. Käytöstavat on ainaki samanlaiset.”
” Modo...” Charley varoitti miestä lempeästi.
Heillä meni niin hyvin. Ensimmäistä kertaa Aisha puhui toisten hiirten seurassa vapaaehtoisesti. Olisi sääli, jos he joutuisivat palaamaan entiseen, vain koska harmaan jättiläisen ja valkoisen hiiren käsitykset käytöstapojen tärkeydestä erosivat.
” Sori, Charley-rouva. Sori, veikka.”
” Ei muistella pahalla.” Valkea marsilainen totesi ja röyhtäisi komeasti.
Modo siristi ainutta silmäänsä, mutta päätti ihmisystävänsä mieliksi olla reagoimatta.
Charley tuli joukon luokse käsissään kaksi kukkuroilleen lastattua lautasta. Hän laski niistä toisen Aishan eteen, ennen kuin istuutui itse.
” Käy kiinni.” Nainen ohjeisti.
Hopeaturkkinen hiiri tarttui haarukkaansa ja seivästi sillä kurkunpalan. Mieshiiret seurasivat naisten ruokailua, peitellen ihmetystään kotikalja pullojensa taakse, Aishan pistäessä epäröimättä suuhunsa kaiken, minkä lautaseltaan löysi.
Heidän ihmisystävänsä oli heidän yhteiselonsa aikana tarjonnut miehille, jos jonkinlaisia telluslaisia ruokalajeja. Ja vaikka suurin osa oli ihan syötävää, lajin, jonka intohimona oli peittää lähes kaikki juustolla, ruokiin oli suhtauduttava aina varauksella. Liian monta kertaa, joku hiiristä oli käynyt naisen jääkaapilla, ottanut sieltä itselleen hiukopalan ja puraissut sitä pahaa-aavistamattomana, vain huomatakseen sen sisältäneen juustoa.
Aisha ei tietenkään tiedä sitä, eikä siksi osaa varoa, Throttle ajatteli. Hän päätti varoittaa tyttöä salakavalista ihmisruuista, heti kun tämä uskaltaisi olla heidän seurassaan ilman Charleyn henkistä tukea. Ihmisnainen ei pitäisi siitä, että mies yrittäisi pelotella Aishaa olemaan skeptisempi telluslaisen murkinan suhteen, mutta kultaturkkinen johtaja koki marsilaisena, juustosta varoittamisen olevan lähes kansalaisvelvollisuus.
Mä ainakin olisin arvostanut, jos mua olisi varoitettu. Olisi jäänyt monta inhottavaa kokemusta kokematta.
Modo tarkkaili naisten annoksia hiukan huolestuneesti. Hän oli maistanut punatukkaisen mekaanikon ”kasvissekoituksia” useampaan otteeseen ja todennut, ettei eri vihreän sävyisten lehtien syöminen täyttänyt juuri lainkaan. Ne vain ratisivat pureskellessa ja tarttuivat jokaiseen hampaanväliin. Mies muisti myös kuulleensa salaatin olevan hyvä ateriavaihtoehto laihduttajille. Miksi? Koska ruumis sai siitä käsityksen, että oli syönyt jotain, vaikka tosiasiassa yli puolet jäi jumiin suuhun?
Harmaan hiiren huoli kasvoi, kun Charley työnsi tyhjän lautasensa sivuun kylläisen näköisenä. ” Huhhuh. Kiitokset kokille, eli minulle!” Hän naurahti.
” Siinäkö kaikki?” Modo ihmetteli ääneen.
Nainen katsoi hämmästyneenä kookkaaseen hiirimieheen. ”Kuinka niin? Onko sulla vielä nälkä?”
” Ei, kun… Krhm.. Ei mitään..” Mies vaihtoi asentoa, muiden tuijottaessa häntä ihmeissään.
” Ookeei?” Charley kurtisti otsaansa ja kääntyi sitten pienikokoisen hiiren puoleen. ” Entäs sulla? Haluatko vielä jotain muuta?”
Aisha pudisti päätään työntäessään viimeisen tomaatinlohkon suuhunsa.

Hiirimiehet päättivät jäädä tallille loppupäiväksi hengailemaan, nyt kun Aisha suostui jopa reagoimaan heidän läsnäoloonsa, muulla kuin vapinalla. Hiirineito katseli yhä mieluummin Charleyn huonekaluja ja tapetteja, kuin miehiä (mitä Vinnie ei voinut parhaimmallakaan tahdolla ymmärtää. Sillä kuka muka valitsisi vanhan nuhjuisen sohvan, hänen komeiden kasvojensa sijasta?), mutta osallistui keskusteluun itsenäisesti ja (lähes) pakottamatta.
” Miltä aavikolta sä etsit sitä hiekkakurttua?” Throttle kysyi arkiseen sävyyn. Hän tiesi liian innokkaan tenttaamisen olevan hiukan riskaabelia, Aishan vihdoin osoitettua pieniä merkkejä luottamuksesta. Marsilainen ei kuitenkaan voinut estää itseään. Liika epävarmuus tytön luotettavuudesta (enemmänkin pelko tämän mahdollisesta petoksesta), kun tämä asui Charleyn luona, joka sattui olemaan hiirten ainoa varustaja planeetalla, kaihersi kolmikon johtajan mieltä. Ilman ihmisnaista miehiltä loppuisi ruoka ja vesi lähes välittömästi. Puhumattakaan siitä, kuinka huonoon kuntoon heidän moottoripyöränsä menisivät ilman heidän mekaanikkoystävänsä jatkuvia huoltoja.
” Apolsulcista.” Hiirineito vastasi.
” Apollinarisista?”
Aisha nyökkäsi.
” Missä se on?” Vinnie kysyi.
” Lucusissa.” Hopea ja kultaturkkinen hiiri vastasivat yhtä aikaa, mikä sai tytön punastumaan kevyesti.
” Me ajettiin siitä läpi, sillon ku haettiin Charley takasin niiltä santapiraateilta.” Throttle muistutti, nuorempaa hiirtä.
” Se on aika kaukana Gusevista...” Modo totesi toruvalla äänensävyllä.
Ei ihme, että Aisha oli jäänyt raidereiden haaviin. Turva-alueelta poistuminen ilman kunnollista varustusta, kulkupeliä tai saattajaa oli suorastaan itsetuhoista. Miten tyttö oli edes päästetty lähtemään, oli Modosta ihan käsittämätöntä.
Joku ei nyt kyllä hoida työtään kunnolla.
Aishan suupielet kääntyivät pienesti ylöspäin. ” En minä asunut yhdelläkään Gusevin leireistä. Tai millään muullakaan pakolaisleirillä sen puoleen.”
Miehet loivat toisiinsa kummastuneita katseita. Ei asunut yhdelläkään pakolaisleirillä? Aishan heiveröisen ulkomuodon huomioon ottaen, ei ollut paljoa mitä hänenkaltaisensa tyttönen saattoi sodan jaloissa tehdä.
” Missä sä sitten asuit, Aisha-neiti?” Harmaa hiiri kysyi kiinnostuneena.
Marsilaisnaisen hymy leveni hiukan. ” Vähän siellä täällä.” Hän kohautti olkiaan.
Mieshiiret pysyttelivät hiljaa. He olivat oppineet, Aishan usein jatkavan puhumista, jos ei ihan heti vastannut.
” Olin osa erästä ryhmää, joka pyrki säilömään näytteitä Marsin faunasta ja floorasta. Että olisi edes jotain, josta lähteä rakentamaan ekosysteemejä uudelleen. Tiedättehän?” Aisha puhui hiljaa.
Miehet eivät tienneet mitä vastata. Sotilaina, he olivat aina keskittyneet sodassa plutolaisia vastaan konkreettiseen taisteluun, uhraten hyvin vähän ajatusta jälkimainingeille. Taistelut oli taisteltava yksi kerrallaan ja totta puhuen oli helpompi elää hetkessä, kuin epävarmassa huomisessa. Tulevaisuus, kun ei näyttänyt mitenkään valoisalta, päättyi sota sitten kenen tahansa voittoon.
Mars oli köyhdytetty. Lähes kaikki luonnonvarat revitty, kansat tapettu. Elämälle välttämätöntä vettä, ei juuri missään. Vain kourallinen kasveja ja eläimiä, jotka taistelivat eloonjäämisestään. Marsilaisten voitto olisi yhtä köyhä kuin tappio. Sillä mitä vapaudella tekisi, jos se tarkoittaisi vain erilaista kuolemaa?
” Mitä erikoista on yhessä kasvissa?”
Throttle ja Modo huokasivat syvään. Jätä Vinnien huoleksi avata suunsa ihan väärällä hetkellä ja sanoa sitten vielä jotain yhtä ajattelematonta. Monesti valkoisella hiirellä oli ihan konkreettista sanottavaakin. Hän ei vain osannut muotoilla sitä niin, ettei se olisi kuulostanut tylyltä ja oppimattomalta.
” Mitä erikoista on yhdessä missään? Ei välttämättä mitään. Mutta jos se on olemassa, sillä on oltava tarkoitus.” Aisha loi hellän katseen sen nojatuolin käsinojaan, jossa Vincent istui.  ” Minä halusin löytää hiekkakurtun, koska se on osa sitä Marsia, joka kukoisti ennen plutolaisia. En halunnut sen katoavan, häviävän plutolaisten mukana. Kuolevan lopun Marsin kanssa.”
Aisha kuulosti niin surulliselta, että Modon olisi tehnyt mieli mennä kietomaan kätensä tämän olalle lohduttavasti. Mies kuitenkin arveli, ettei tyttö reagoisi hänen läheisyyteensä toivotulla tavalla.
” MODO! THROTTLE! JOKU!” Kuului Charleyn ääni jostain huoneen ulkopuolelta. ”TARTTISIN VÄHÄN APUJA TÄÄLLÄ!”
Harmaa hiiri oli nousemassa, mutta Vinnie ehti ensin.
” Älä turhaan nouse, veikka. Joku hoitaa tämän.”

Valkea marsilainen astui olohuoneesta käytävälle ja huomasi Charleyn makuuhuoneen oven olevan raollaan. Hempeän vaaleansiniset seinät uivat keinotekoisessa valossa, miehen kävellessä huoneeseen. Lattialla monivärisen maton päällä ja vieressä, oli kamalasti erilaisia laatikoita. Pahvisia, muovisia, läpinäkyviä, umpinaisia, värillisiä, kuvioituja, nelikulmaisia ja pyöreäreunaisia. Ihmisnainen seisoi laatikkomeren toisella puolen vaatehuoneen ovella.
” Saatko tuon alas?” Charley kysyi.
Vinnie koikkelehti laatikoiden välistä naisen luokse ja katsoi tämän osoittamaan suuntaan. Vaatehuoneen ylähyllyllä, tilkkupeiton ja viikattujen liinavaatteiden välissä oli kulunut nahkainen matkalaukku. Miehen oli pakko kurotella varpaillaan yltääkseen siihen, mutta saatuaan laukkua hieman eteenpäin, hänen oli helppo nostaa sitä pohjasta ja lopulta tarttua sivulla olevaan kahvaan.
” Kiesus nainen, mitä sulla on täällä säilössä? Tiiliskiviä?” Vinnie puhisi.
” Ei nyt sentään.” Charley nauroi. Hän yritti tarttua matkalaukun kahvaan, mutta vaaleaturkkinen hiiri ei ollut huomaavinaankaan häntä ja kuljetti laukun laatikoiden ohi, naisen sängylle.
” Täällä on isoäidin vanhoja mekkoja, neljä- ja viisikymmentä luvulta. Hän oli yhtä pienikokoinen kuin Aisha, ennen äitini syntymää.” Nainen napsautti kevyesti tummuneet metallilukot auki. Matkalaukun kansi pompahti auetessaan paljastaen erivärisiä ja -kuvioisia kankaita sisuksistaan.
” Joku näistä siis sopii hänelle aivan varmasti.” Charley nosti yhden mekoista käsivarsilleen ja mittaili sitä katseellaan tyytyväisenä. Hänellä ei ollut enää alushametta, joka olisi kuulunut laittaa niiden alle, sen päädyttyä vahingossa laatikkoon, jonka hän oli luovuttanut mieshiirten käyttöön. Miten hänen marsilaiset ystävänsä olivat saaneet tehtyä siitä niin hienojakoista pulveria, tulisi aina ihmetyttämään häntä.
Maali oli ilmeisesti aina maali, vaikka olisikin jo melkein lakannut olemasta.
” Mitäs tää nyt on? Lahjotat tytölle kokonaisen matkalaukullisen vaatteita, etkä mulle koskaan anna mitään.” Vinnie sanoi muka loukkaantuneena. ” Vähän kyllä nyt koskee, söpöliini.” Valkea hiiri puristi kädellä rintaansa, teeskennellen kipua.
” No anteeks, ettei isoäiti käyny läpi Arnold Schwarzenegger-vaihetta.” Nainen tyrskähti.
” Vaikka olisikin, epäilen silti vahvasti, että olisivatko ne vaatteet menneet mulle. Mun kroppa on kuiteski universumin upein ja ainutlaatuisin.” Vincent nosti oikean hauiksensa näytille. Hän liikutteli kyynärvarttaan siten, että hauislihas pullistui ja laskeutui tasaiseen tahtiin.
” Nojoo, voin vaan kuvitella kuinka mahdotonta sun on löytää mitään, joka menisi ton sun turvonnen pään yli.” Charley tökkäisi Vinnietä kevyesti nenään.
” Hei!”
” Tules nyt.” Nainen sanoi huvittuneena. ” Mennään katsomaan, ettei Throttle kuulustele Aishaa liian rankasti” Vihreäsilmäinen ihminen tarttui valkoista marsilaista kädestä ja veti tämän mukanaan ulos huoneesta.

Illan tullen naiset vilkuttivat hyvästit miehille.
” Nähdään huomenna!” Charley huusi prätkien jyrinän ylitse. Hän seurasi hetken katupölyn kieppumista, kunnes kääntyi tallin oven varjossa seisovan Aishan puoleen.
” Ei ollut paha, eihän?” Nainen hymyili toiselle, heidän astuessaan yhdessä sisään.
” He ovat.. Aikamoisia.” Hopeaturkkinen marsilainen myönsi nyökkien. ” Niin, tuota.. Miehisiä.”
Charley tirskahti. ” Voi sen kai noinkin sanoa.”
Päivä oli mennyt hyvin. Paljon paremmin, kuin ihmisnainen oli edes uskaltanut kuvitella. Kyllä, Aisha oli vielä hieman jäykähkö, eikä katsonut mieshiiriä silmiin, muttei sentään enää sulkenut näitä ulkopuolelle.
Kyllä tää tästä. Kunhan hän tottuu jätkiin, kaikki muuttuu vielä.
Hän kutsuisi jätkät vastedes joka päivä lounaalle tai päivälliselle luokseen, jotta Aisha oppisi tuntemaan hänen ystävänsä ja rentoutumaan heidän seurassaan.
Charley ei ollut kertonut vielä marsilaisille tovereilleen, mutta hänellä oli omat syynsä, miksi hän koitti siedättää tyttöä heihin niin kovasti. Nainen oli nimittäin kutsuttu Dearborniin, The Ford Of Technology-tapahtumaan esittelemään rakentamaansa moottoripyörää. Pyörän harvinaislaatuinen, naisen itse kustomoima moottori oli herättänyt mielenkiintoa monissa hänen kollegoissaan ja moottorimaailman suurnimissä jo Washingtonissa, joten punatukkainen mekaanikko ei ollut lainkaan hämmästynyt, kun Ford oli kutsunut hänet.
Hän joutuisi jättämään Chicagon ainakin neljäksi päiväksi, jolloin Aishan olisi oltava yksin mieshiirten kanssa. Ellei sitten Limburger saanut torniaan ja siirrintään sitä ennen siihen kuntoon, että tytön saattoi lähettää takaisin kotiin Marsiin. Charley todella epäili jälkimmäistä. Osatkoonkin koota sen tornin, vaikka silmät ummessa, oli silti joitain asioita, joita edes parhaimmat rakennusmiehet eivät voineet mitenkään nopeuttaa.
Ihme, ettei se turvonnut turska ole pakottanut Karbunklea keksimään itselleen pika-rakentajaa…
Charley sulki tallin oven ja lukitsi sen, Aishan seuratessa vierestä. Hopea marsilainen ei ollut luikahtanut omaan huoneeseensa piiloon, joten nainen oletti tämän odottavan siihen häneltä lupaa.
Tästäkin me voisimme opetella eroon.
Aisha ei tehnyt mitään, ellei Charley ohjeistanut häntä. Syönyt, juonut tai pitänyt muutenkaan huolta itsestään.
Jos unohtaisin sanoa hänelle hyvää yötä, menisikö hän sitten edes nukkumaan? Hän pohti.
” Menen nyt nukkumaan. Tarvitsetko vielä jotain?” Nainen kysyi hiireltä, joka pudisti päätään.
” Näin on ihan hyvä.” Tämä vakuutti.
He menivät yhdessä yläkertaan.
Nähdessään käytävän päässä huoneensa avonaisen oven ja siellä vallitsevan sekasorron, Charley muisti mekot.
” Odota hetki! Mulla on sulle jotain.” Nainen virnisti salamyhkäisesti. Hän kiiruhti hakemaan täpötäyden matkalaukun sängyltään ja raahasi sen vierashuoneeseen Aishan luo.
” Tässä-” Vihreäsilmäinen ihminen pamautti laukun lattialle. ” On vaatteita, joiden pitäisi olla sun kokoasi. Ne ovat tyyliltään hieman.. vanhahkoja, sekä kevyesti kulahtaneita...” Charley nosti esille vaalean mekon, jonka valkoinen pohjaväri oli ajan kellastama. Punaiset ruusut vihreine köynnöksineen, olivat myös menettäneet väriään. ” Mutta jos ne pesee ja silittää, niistä tulee varmasti käyttökelpoisia.”
Aisha otti askeleen lähemmäs ja silitti varovaisesti naisen pitelemän mekon pintaa.
” Ihana..” Hän henkäisi. ” Ne ovat upeita, Charley! E-en..En mitenkään voi ottaa niitä...”
” Höpsistä! Nämä ovat olleet mulla säästössä kauan aikaa. Olisin varmaan luopunut niistä jo ajat sitten, mutten kehdannut heittää niitä pois silloin kun äiti vielä eli ja sen jälkeen.. Noh ei ole tullut paljoa siivottua.” Charley hymyili hiukan surullisesti.
Hän tai hänen äitinsä eivät kumpikaan olleet välittäneet mekoista tai hameista sen kummemmin. Isoäidin mentyä, mekot olivat menneet hänen äidilleen, mutta tämä oli antanut ne välittömästi tyttärelleen. Nainen oli koittanut käyttää niitä ja pitänyt jopa muutamaa esillä vaatekaapissaan, mutta oli hyvin nopeasti todennut, etteivät ne vain yksinkertaisesti olleet hänen tyyliään.
Charley hätkähti, kun tunsi yhtäkkiä kapeat kädet ympärillään. Aisha oli kietonut hänet yllättävän tiukkaan syleilyynsä. Ihmisnainen seisoi hetken hämillään, mutta kietoi sitten omat kätensä pienikokoisen marsilaisen ympärille. Tytön turkki oli samettinen naisen sormien alla ja tämän vetäytyessä irti, katsomaan häntä valtavilla turkooseilla silmillään, Charley huomasi jälleen ajattelevan hiirineitoa jättiläiskokoiseksi kasvaneena nukkena.
Kuin marsilainen Barbie, hän ajatteli hymyillen.
Ihmisnainen irrotti otteensa, samaan aikaan marsilaisen kanssa.
” Hyvää yötä, Aisha.”
” Hyvää yötä, Charley.”

Kuullessaan Charleyn painavan huoneensa oven kiinni perässään, Aisha huokasi syvään ja heittäytyi sängylle selälleen.
Vihdoinkin!
Hän oli varma, että oli saanut lähes kiinni siitä tapahtumasta, joka sai hänen kätensä kihelmöimään hermostuksesta, ennenkuin Charley oli tullut kertomaan miesten tulosta.
Throttle, Modo ja Vinnie, nainen muistutti itseään. Hänen ihmisemäntänsä parhaat kaverit. Miksi he kuulostavat niin tutuilta?
Aisha oli heti ensimmäisenä päivänä huomannut mieshiirissä jotain tuttua, muttei ollut voinut katsoa näitä tarpeeksi tarkasti, muistaakseen missä oli heihin aiemmin törmännyt. Edes tulevaisuudesta ei ollut hyötyä. Miesten päätökset pysyivät suht samana, joten aikahäiriöitä ei ollut paljoakaan, mutta he olivat jatkuvasti joko liikkeessä tai kumartuneena jonkun asian (yleensä prätkiensä) äärelle, mikä teki kasvojen tarkkailusta lähes mahdotonta.
Hopeaturkkinen hiiri oli yrittänyt niin pitkään, kunnes oli tuntenut kuminauhamaisen paineen päänsä ympärillä. Se oli merkki, joka kertoi, että oli parasta lopettaa, ennen kuin rupeaisi todella koskemaan.
Juuri kun hän oli luopunut hiirimiesten tarkkailusta, kihelmöinti ilmestyi. Aluksi Aisha oli luullut sen johtuvan nimenomaan siitä, että hän oli lopettanut. Mutta nyt kun hän oli tavannut miehet jälleen, eikä se ollut pahentunut, marsilainen tiesi, ettei Modo, Throttle tai Vinnie ollut syy hänen hermostukseensa.
Jokin oli sysännyt liikkeelle tapahtuman, joka tulisi vaikuttamaan häneen negatiivisesti, mutta hän ei tiennyt mikä se jokin oli tai mikä oli se tapahtuma, joka oli saanut alkunsa keskiviikko iltana.
Vielä on liian paljon kesken. Liikaa tekemättömiä päätöksiä, liikaa tapahtumia tapahtumatta ennen sitä onnetonta, joka minua jo itsestään varoittaa.
Aisha inhosi näitä välitiloja. Aikaa nykyisyyden ja tulevan onnettomuuden välillä. Se muistutti häntä aina siitä, kuinka aika ei ollut kenenkään kontrolloitavissa ja vaikka hän, kuinka tarkkaili tulevaisuutta, hän ei voinut estää tapahtumien kulkua. Aisha saattoi seurata aikaa pidemmälle, kuin kukaan toinen ja oli silti jumissa siinä samassa tarkkailijan roolissa, kuten kaikki muutkin.
Hopeaturkkinen nainen sulki väsyneenä silmänsä.
Nukkuako vai etsiäkö katastrofeja tulevaisuudesta?
Vain toinen lupasi lepoa, jota hän todella kaipasi. Mieshiiret eivät ehkä olleet vastuussa tapahtumasta, joka ravisuttaisi hänen tulevaisuuttaan niin, että kädet vapisivat sen takia jo, mutta Aishan hermot olivat silti olleet tänään raastetta.
He eivät tahdo tai aio minulle mitään pahaa. He eivät tahdo tai aio minulle mitään pahaa. Nainen oli toistanut sitä mantrana itselleen koko päivän, sekä Charleyn, että hänen omalla äänellään.
Kaikki eivät ole kuin Pike. Aisha nielaisi vaikeasti. Jopa miehen nimen ajattelu sai hänen kehonsa kangistumaan kauhusta. Hiirineito vetäisi muutaman syvän hengenvedon, puhaltaen uloshengityksellä pidempään, saadakseen kehonsa rauhoittumaan.
Olen ihan turvassa. Pelko on kuviteltua. Se on vain päässäni, eikä ole todellinen. Kaikki on hyvin.
Se vei useamman hetken, mutta lopulta Aisha tunsi paniikin vetäytyvän rinnastaan ja hermostuksen poistuvan jokaisen hengenvedon myötä.
On varmaan paras olla ajattelematta heitä, hän tuumasi. Charley oli sitkeä vakuutteluissaan, eikä marsilaisnaisella ollut syytä epäillä tätä valehtelusta, mutta vieraat miehet saivat hänet aina nykyään suunniltaan. Ehkä jonain päivänä niin ei enää olisi ja ehkäpä Aisha todella voisi ystävystyä kolmikon kanssa.
Tarvitsen vain vähän aikaa tottua, kuten Charley sanoi.
Hopeaturkkinen marsilainen painoi kätensä kiivaasti pamppailevan sydämensä päälle. Oli aika vaihtaa turvallisempiin ajatuksiin. Kuten siihen, mihin ihmeeseen hänen sormuksensa oli kadonnut. Aisha oli satavarma, että oli letittänyt sen kiinni hiuksiinsa, ennen lähtöään, mutta herättyään, sekä letti, että sormus olivat olleet poissa.
Tiedän, ettei keräilijä löytänyt sitä. Tunsin sen takaraivossani vielä silloinkin, kun hän luovutti minut Grana Padanolle.
Aisha hengähti syvään. Olisi joskus ollut niin hyödyllistä nähdä menneisyyteenkin. Hän oli kyllä yrittänyt etsiä sormusta tulevaisuudesta, mutta nähnyt vain kasoittain betonimurskaa.
Ei auta kuin toivoa, että joku löytää sen, minä näen sen ja kerkeän paikalle ennen sitä.
Hiirinainen pohti vielä hetken suunnitelmaa sormuksensa suhteen, mutta lopulta väsymys sai ylivallan ja hän vaipui syvään uneen.

5. Jeff Fest

”Jeff Fest?” Aisha luki esitteestä, jonka Charley oli heittänyt hänen eteensä hetkeä aiemmin.
” Eikö näytäkki mielenkiintoiselta? Oon aina halunnu käydä, mutta viime vuosina on ollu… Esteitä.” Ihmisnainen selitti.
Oikeastaan esteitä oli ollut vain yksi. Nimittäin Limburger. Joka. Pirun. Vuosi.
” Näyttää toki.” Marsilaisneito myönsi.
A4 kokoinen lappunen oli printattu täyteen kuvia, joissa iloiset ihmiset hymyilivät toistensa kaulassa, tanssivat kädet ylhäällä lavan edessä ja istuivat joko nurmikolla tai muovisten pihapöytien ääressä, ruokakojujen vieressä. Kaikkien niiden kuvien keskelle oli lyöty valtavin liloin kirjaimin JEFF FEST, 2.-4.8 ja sen alapuolelle hieman pienemmillä kirjaimilla Jefferson memorial park, 4822 N. Long Ave.
” Haluatko siis mennä?” Charley kysyi toiveikkaasti.
He olivat toistaneet samaa kaavaa nyt viikko tolkulla. Mieshiiret tulivat lounas aikaan, he söivät yhdessä naisten kanssa, viettivät loppupäivän näitten seurana ja lähtivät illansuussa takaisin tulostaululle. Ja vaikka jokainen yhdessä vietetty päivä tuntui parantavan marsilaisten välejä, hän huomasi molempien osapuolien olevan hieman kyllästyneitä samaan rutiiniin.
Pahimmat tappohelteet olivat hellittäneet ja Modo, Throttle ja Vinnie pystyivät vihdoinkin viettämään aikaa ulkona.
Jatkuva sisällä kykkiminen, kun ulkona olisi ollut vaikka mitä tekemistä kävi marsilaismiesten hermoille. Erityisesti Vinnien, joka oli kärttänyt rannalle lähtemistä jo yli viikon. Charley oli sanonut, että he saattoivat mennä sinne keskenäänkin, jos halusivat, mutta valkea hiiri oli todennut siihen, ettei hänen machomaineelleen tehnyt hyvää mennä rannalle pelkästään toisten miesten kanssa.
Nainen oli kumauttanut jakoavaimellaan vaaleaturkkista hiirtä niin lujaa, ettei tämä ollut edes muistanut seuraavana päivänä, mistä oli kuhmun saanut.
” Empä tiedä...” Aisha mutristi suutaan epäröiden. ” Kun.. Etkö luule, että herätän hieman liikaa epätoivottua huomiota tämän näköisenä?” Hiirinainen kiskaisi muutaman kerran itseään korvasta.
” Voi kuule, ei sun siitä kannata huolehtia. Chicagolaiset eivät vähästä hämmästy, suurkaupungeissa kun on porukkaa moneen lähtöön. Ihmisillä on muutenkin tapana keksiä omat selityksensä selittämättömiltä vaikuttaviin asioihin. Sitä paitsi Jeff Fest on iso tapahtuma, jossa on kaikkea perheaktiviteeteista, erilaisii musiikkiesityksiin. Senku esität olevasi jonkun bändin maskotti tai joku lapsia varten tilattu hahmo. Kukaan ei varmasti huomaa mitään.” Charley sanoi vakuutellen. ” Plus, eikö olis kiva tehä jotain korjaamon ulkopuolella?” Hän jatkoi suostutellen.
Hopeaturkkinen nainen katsoi punatukkaisen ihmisen toiveikkaasti välkkyviin silmiin ja sitten takaisin esitteen onnellisiin ihmisiin.
Tuskinpa kukaan kiinnittää minuun sen suurempaa huomiota, jos he keskittyvät pitämään hauskaa, Aisha tuumi.
Ihmiset eivät ilmeisesti pistäneet herkästi merkille hiukan erinäköisiä kanssaeläjiään, jos käyttäytyi samoin kuin he. Tai siis jos, Modo, Throttle ja Vinnie olivat kyenneet asumaan Maassa lähes kaksi vuotta, ilman että heitä oli huomattu, sen oli tarkoitettava sitä, ettei ihmisiä kiinnostanut tai jaksanut kiinnostaa toisten outo ulkomuoto.
Hän nosti katseensa esitteestä ja hymyili innokkaasti odottavalle Charleylle.
” Olisi. Mennään vaan.”

Seuraavana lauantaina Charley ja Aisha lähtivät liikkeelle hieman yhden jälkeen.
He olivat sopineet tapaavansa miehet vasta puistossa, koska Wrigley Fieldin kautta koukkaaminen olisi vienyt turhaa aikaa.
” Tästä tulee kivaa!” Ihmisnainen julisti innoissaan, kiivetessään ratin taakse.
Hän oli pakannut mukaan isomman piknik-viltin, matkagrillin, kaksi isoa kylmälaukkua täynnä kotikaljaa ja nakkeja, sekä eväskorin, jossa oli kaikkea muuta hyvää, hänelle ja Aishalle (Throttle ei ollut onnistunut pelottelemaan naishiirtä ihmisruokien suhteen ja tämä söi yhä huolettomasti kaiken, jota Charley hänelle tarjosi.).
Suurin osa yli neljänkymmenen minuutin matkasta taitettiin I-ysikympillä, mutta Aishaa ei tuntunut juuri häiritsevän moottoritien yksitoikkoiset maisemat, vaan hän tiiraili kiinnostuneesti ikkunoista toisia autoilijoita. Silloin tällöin joku teki sen virheen, että katsoi takaisin, jolloin koko kaista pääsi testaamaan jarrutuskykyjään.
” Joku tekee meistä vielä ilmoituksen liikenneturvallisuuden vaarantamisesta.” Charley nauroi, kun eräs nuori poika oli ajaa ulos kaistaltaan, päin betonista laitaa, nähtyään naisen kyydissä olevan marsilaisen.
” Olikohan tämä sittenkään ihan hyvä idea?” Aisha puraisi alahuultaan. Hän katsoi huolestuneesti taakseen, jossa poika näytti saaneen ajoneuvonsa jälleen hallintaansa, mutta eteni hiukan hitaanpuoleisesti. Pian pojan viininpunainen ajokki jäi piiloon, toisten kaasuttaessa kärsimättömästi hänen ohitseen.
” Älä huoli. En usko, että kykenet aiheuttamaan liikenneonnettomuuksia puistosta käsin. Ja jos jaksamme olla oikein pitkään, takaisintulomatkalla onkin sitten jo ihan pimeää! ” Ihmisnainen vitsaili.
” Niin kai sitten...” Aisha mutisi vaisusti. Hän painautui syvemmälle penkkiinsä ja yritti pitää naamansa pois ikkunoiden läheltä. Katseensa hän laski käsiinsä.
Charley mutristi suutaan harmissaan. Hänen oli ollut tarkoitus piristää tyttöä, ei masentaa.
Samassa ihmisnainen huomasi tuulilasinsa takana jotain, joka sai hymyn välittömästi palaamaan hänen kasvoilleen.
” Katso, tuolla menee jätkät!” Hän tönäisi kevyesti hiirineitoa vierellään.
Aisha katsoi ylös ja huomasi myös pienen Subarun ja ruostuneen Volkswagenin edellä ajavat moottoripyörät. Miehet ajoivat yhdellä kaistalla lomittain, kyljelleen kaatunutta kolmiota muistuttavassa muodostelmassa.
” Otetaan ne kiinni!”
” Mit-ÄH!” Aisha kirkaisi, kun Charley painoi yhtäkkiä kaasun pohjaan. Hän ajoi lähes kiinni Subaruun, vaihtoi kaistaa ohittaakseen ja pakotti takana tulevan kiiltävän mustan Range Roverin hidastamaan. Kuskina oleva mies huudatti ärtyneenä torveaan punatukkaiselle mekaanikolle. Nainen vähät välitti tästä ja painoi vain lisää kaasua päästäkseen Subarun ohi. Kuitenkin Charleyn harmiksi, hänen edellään ajava räikeän punainen avoauto alkoi yhtäkkiä hidastamaan. Aluksi vain vähän, mutta lopulta niin, että se ajoi samaa tahtia viereisellä kaistalla ajavan Subarun kanssa.
” KAMAAN! Opettele ajamaan URPO. Tää on OHITUSKAISTA!”
Aisha katsoi naisen raivoamista hölmistyneenä. Eihän heidän edessään ajava nainen kyennyt mitenkään kuulemaan Charleytä.
” UGH! Hyvä on sitte.” Nainen vaihtoi takaisin alkuperäiselle kaistalleen, odotti, että avoauton kuski hidasti vielä vähän ja rupesi sitten hivuttautumaan takaisin sille kaistalle, jolla oli ollut. Nainen räikeän punaisessa autossaan tajusi pian Charleyn toiveen ohittaa ja hidasti vielä lisää.
” KIITOOS!” Charley huusi jälleen ikkunalle, kaasuttaessaan toisella kaistalla ohi Subarun ja lopulta myös Volkswagenin. Kun he olivat ohittaneet autovanhuksen, Aisha kuvitteli naisen hidastavan ja vaihtavan jälleen kaistaa alkuperäiseen. Vaan ihmisnainen ei ollutkaan saanut vauhdista vielä tarpeekseen.
” Avaa ikkuna.”
” Mitä?”
” Avaa ikkuna ja vilkuta jätkille, kun me mennään niistä ohi.”
Hopeaturkkinen marsilainen puntaroi mielessään, oliko punatukkainen ihminen ihan tosissaan.
Ei me mitenkään voida päästä marsilaisvalmisteisten moottoripyörien ohi tällä autolla!
Aisha vilkaisi naiseen, jonka silmissä kiilteli jotain. Ehkä se oli intoa? Tai sitten vain sulaa hulluutta. Joka tapauksessa marsilaisnainen koki turvallisemmaksi vaihtoehdoksi totella Charleytä. Tämä oli kuitenkin ratissa ja vastuussa heidän kohtalostaan.
” Seelvä...” Tyttö painoi hiukan epävarmana ikkunaa säätelevää nappia, niin pitkään kunnes se oli alhaalla. Voimakas ilmavirtaus syöksyi autoon välittömästi ja sekoitti molempien naisten hiukset. Aisha joutui pitelemään ikkunanpuoleisia suortuviaan, etteivät ne olisi menneet suuhun. Saman käden, jolla piteli kutrejaan, hän painoi oikeaa korvaansa vasten. Virtaus otti siihen sen verran ikävästi.
” PIDÄ KIINNI!” Charley huusi, ilman huminan ylitse, ennenkuin antoi nopeusmittarin kivuta jälleen ylös noin kymmenen mailin verran.
Aisha puristi turvavyötään ja ummisti tiukasti silmänsä.
Tämä ei voi päättyä hyvin!
Vaikkei hän nähnyt mitään, tyttö saattoi kuulemiensa äänten perusteella päätellä mitä tapahtui. He vaihtoivat jälleen kaistaa, kiilasivat jonkun eteen (päätellen siitä, että torvet jälleen soivat ja jarrut kirskahtivat) ja siirtyivät sitten kaistallaan lähemmäs sitä, jolla mieshiiret ajoivat.
” VILKUTA!” Charley käski, vähän ennenkuin painoi äänitorvea.
Aishan silmät rävähtivät auki, hänen pelästyessään yhtäkkistä kovaa ääntä. Naishiiri heilautti rannettaan nopeasti muutaman kerran edestakaisin.
Throttle, Modo ja Vinnie kääntyivät kaikki hämmästyneenä katsomaan autoa, joka soitti heille torveaan. Nähdessään Aishan vilkutuksen, miehet puhkesivat hymyyn. Kolmikon kärjessä ajava Throttle heilautti kahta sormeaan tervehdykseksi, Modon vain nyökätessä kevyesti. Valkealle hiirelle eivät riittäneet pelkät heilutukset tai nyökkäilyt, vaan hän ohjasi pyöränsä kiinni Charleyn avolavaan, voidakseen puhua naisille.
” Heeeei, hyvältä näyttää, muru.” Vinnie kehaisi ja loi arvostavan katseen Aishan mekon avaraan kaula-aukkoon.
Hopean värinen hiiri ei vastannut, mutta tämän kasvoille kohosi komea pinkkiin menevä puna.
Vaaleaturkkinen marsilainen virnisti sille ja kallistui hieman lähemmäs autoa ja naista.
” Tiedätkö-” Hän aloitti, mutta Aisha ei kuullut loppua sillä, juuri sillä hetkellä heidän takanaan joku tööttäsi.
” Mitä?” Nainen kysyi mieheltä, joka oli aikeissa toistaa, kun matala torven ääni kuului uudestaan.
” Mitä nyt?” Charley huokaisi ja vilkaisi taustapeiliinsä. Myös miehet ja Aisha kääntyivät katsomaan. Ihmisnaisen auton takana ajoi se tumma Ranger Roover, jonka eteen hän oli kiilannut aiemmin. Punatukkaiselle mekaanikolle suutahtanut kuski roikkui aivan kiinni tämän puskurissa. Charley siristi hiukan silmiään ja lisäsi vauhtia. Kuski heidän takanaan teki samoin.
Uskomaton tyyppi! Nainen kirosi mielessään, Hänen teki melkein mieli iskeä jarrut pohjaan ja antaa pikkusieluiselle kuskille lasku hänen autonsa peräpään tuhoamisesta.
Silloin kyllä paikalle olisi kutsuttava poliisi, enkä tiedä miten selittäisin heille Aishan…
Charley vilkaisi sivusilmällään vieressä istuvaan marsilaisneitoon, joka vilkuili huolestuneesti taakseen. Nainen sai tästä idean.
” Näetkö kuinka lähellä hän on?” Ihmisnainen kysyi viattoman oloisesti.
” En oikeastaan.” Aisha kuikuili peränpitäjää takaikkunasta.
” Jos nojaat hieman ulos ikkunasta, näet varmaan paremmin.” Charley ehdotti.
Hiirineito tarttui naisen ehdotukseen ja työnsi suurimman osan yläruumiistaan auton ulkopuolelle,
Modo seurasi kauhuissaan Aishan tasapainottelua ikkunan laidalla.
Mitä hän oikein kuvittelee tekevänsä?! Entä jos hän putoaa?
Harmaaturkkinen hiiri katsoi taakseen, ennenkuin hivuttautui hänkin kiinni auton kylkeen.
” Näetkö mitään?”
” Äh, en. Modo tuli tielle. Hetki-IIH!”
Pieni kuoppa tiessä pompautti autoa, niin että Aisha menetti otteensa auton ovesta ja keikahti vaarallisesti eteenpäin.
”AISHA!” Charley huudahti pelästyneenä.
Hiirinainen sulki silmänsä kauhuissaan, ajatellen tekevänsä kuperkeikan ulos autosta, suoraan moottoritielle, kun vahva käsivarsi tarrasi häntä olkavarresta. Kun Aisha nosti päätään, hän huomasi Modon kypärän visiirin, vain muutaman sentin päässä kasvoistaan.
” Jalat, kädet, sekä muut ruumiinosat tulee pitää kulkuneuvon sisäpuolella koko ajon ajan.” Tämä muistutti ja tönäisi lempeästi tytön takaisin penkkiinsä.
” Hyvä luoja, Aisha!” Ihmisnainen parkaisi. ” Sun piti vain katsoa ulos, ei heittäytyä sinne!”
” Tiedän. Anteeksi.” Marsilaisnainen veti muutaman vapisevan hengenvedon.
Kun hän oli varma, että sydän löi yhä ja henki kulki normaalisti, tyttö kääntyi kiittämään henkensä pelastanutta hiirtä. Modo ei, kuten ei kukaan muukaan hiirimiehistä, ollut enää siinä.
” Huh?”
Mihin he hävisivät?
Aisha sai vastauksensa aivan tuota pikaa. Heidän perässään ollutta, kiiltävän mustaa autoa kiskaistiin taaksepäin puskuristaan, niin että kuski antoi yllätyssuukon ratilleen. Hetkeä myöhemmin hiiret ilmestyivät Ranger Rooverin takaa, ohituskaistaa pitkin ja vaihtoivat sitten takaisin samalle kaistalle naisten kanssa. He olivat päättäneet lopettaa ystäväänsä kiusanneen kuskin vaaralliset puuhat ja ottaneet itse paikan naisen peränpitäjinä.
Charley pudisti hymyillen päätään.
Noihin karvapalloihin voi aina luottaa.

Nainen kaarsi North Long Avenuelle, hiiret perässään ja pysäköi tummanpunaisesta tiilestä rakennetun talon seinustan viereen.
” Perillä ollaan!” Charley hihkaisi.
Aisha kiipesi ulos autosta silmät ihmetyksestä ammollaan. Puisto oli huomattavasti isompi, mitä hän oli kuvitellut. Suuren rakennuksen takaa paljastui kookas nurmikenttä, jonne ihmiset olivat pystyttäneet valtavat määrät värikkäitä myyntikojuja, kaksi pesäpallokenttää, lasten leikkipaikka, sekä aidatut tenniskentät ja uima-allas.
Meillä ei tainnut olla Merikartanollakaan näin paljoa pihaa, hän tuumi nähdessään kojujen taakse pystytetyn lavan.
” Mennään etsimään joku kiva paikka, johon leiriytyä.” Charley nosti viltin kainaloonsa ja otti eväskorin toiseen käteen.
” Minäkin voin ottaa jotain.” Marsilaisnainen tarjoutui. Hän käveli ihmisnaisen luo auton perään. Aisha kurottautui yhtä kylmälaukkua kohden ja veti sen lähemmäs itseään. Ennenkuin hän kuitenkaan ehti nostaa sitä, se vietiin hänen nenänsä edestä.
Modo hymyili hopean hiirinaisen hölmistyneelle ilmeelle, deaktivoidun visiirinsä takaa.
” Sori, mut meillä herrashiirillä on koodi; Älä koskaan anna leidin kantaa mitään.” Hän selitti.
Aishan sydän hypähti hermostuksissaan ja hän tunsi, kuinka poskia rupesi kuumottamaan.
Uskomatonta, että pelkäsin heistä häntä kaikkein eniten…
Naisen oli kyllä myönnettävä itselleen, ettei Modon rujo ulkomuoto kertonut mitään tämän sisällä hakkaavasta, valtavasta kultaisesta sydämestä. Elämä oli todella jättänyt hiireen merkit huonosta kohtelustaan.
” Mikäs mä sitten olen?” Charley kysyi muka närkästyneenä, harmaan hiiren mennessä hänen ohitseen.
” Sä-” Vinnie kietoi kätensä naisen hartioiden ympärille. ” Sä oot meijän luotettava luuska. Meidän vanha, uskollinen...” Mies vaikeni mekaanikon vihaiselle ilmeelle.
” Tiedänkin yhden, joka saa hodarinsa tänään ekstra rapeana.” Charley mutisi.
Throttle tuli nauraen parin takaa ja otti eväskorin ystävänsä kädestä.
” Varo karsinogeenejä, veikka. Ne on kuulemma tosi pahaksi.” Hän taputti valkeaa hiirtä kevyesti olalle, ennenkuin kiirehti kookkaan marsilaisen perään.

Ryhmä valitsi paikan hieman syrjemmästä, eräiden puiden alta, pienen matkan päästä leikkikentästä ja pienemmästä pesäpallokentästä.
Charley rupesi heti virittelemään matkagrilliä.
” Menkää te vaan kattomaan mitä kaikkea täällä on tarjolla. Mulla menee tässä kuitenkin jonku aikaa.” Hän sanoi, vetäessään eväskorista grillin käyttöohjekirjan.
Mieshiiret ottivat heti neuvosta vaarin ja hajaantuivat jokainen omaan suuntaansa.
Aisha jäi paikoilleen seisomaan tietämättä oikein mitä tehdä. Hän ei tahtonut olla yksin, mutta Charley kaipasi selvästi lukemisrauhaa.
Kenen perään sitä pitäisi sitten lähteä?
Miehet olivat kerenneet jo kauaksi, pitkillä jaloillaan ja ellei Aisha yrittäisi ottaa heistä jotakuta pian kiinni, hän ei näkisi heistä enää ketään.
Hopeaturkkinen hiiri katsoi jokaisen marsilaisen perään vuorotellen, kunnes päätti seurata kolmikon johtajaa. Throttle vaikutti sellaiselta, jonka kanssa ei tarvinnut turhia hölistä.
Aisha lähti liikkeelle puolijuoksua. Hänellä oli paljon välimatkaa kirittävänään.
Toivottavasti en kadota häntä… Hän on kuitenkin paljon pidempi ja liikkuu hyvin nopeasti.
Hiirineito oli päässyt lähes ohi leikkikentän, kun pieni pinkki pallo pyöri hänen jalkoihinsa. Aisha pysähtyi nostamaan sen ja katsoi sitten ympärilleen nähdäkseen, kuka sen oli hävittänyt. Parin metrin päässä hänestä seisoi pieni tyttö, jonka mansikanvaaleat hiukset oli nostettu kirkkaan värisillä pampuloilla korkeille saparoille. Lapsen ilme oli käsittämätön sekoitus hämmennystä, ihmetystä ja pelkoa.
Vaaleatukkainen hiiri vilkutti tälle hymyillen ja vieritti sitten pallon maatapitkin tytölle takaisin.
Lapsi nosti sen, katsoi Aishaan ja kiiruhti sitten puistonpenkillä istuvan äitinsä luo. Hän selitti aurinkolasipäiselle äidilleen jotain, saparot keikkuen ja osoitti sitten marsilaisen suuntaan. Ihmisnainen käänsi päätään, näki ison hiiren, josta hänen tyttärensä oli kertonut ja Aishan vilkuttaessa hänellekin, hän hymyili ja vilkutti takaisin.
Charley oli ollut oikeassa. Ihmiset eivät vähästä hämmästyneet. Toisaalta oli ihan luonnollista selittää itselleen selittämättömiä asioita. Se toi tietynlaista turvaa.
Ihana tyttö, Aisha ajatteli itsekseen ja kääntyi sitten jatkamaan matkaansa.
Hän ehti ottaa muutaman askeleen, kun tajusi, ettei nähnyt Throttlea enää missään.
Voi itku.
Nainen yritti hetken etsiä tätä katseellaan, mutta luovutti nopeasti. Hän oli aivan liian lyhyt nähdäkseen ihmisten ylitse. Modo ja Vinnie olivat lähteneet täysin eri suuntiin, joten heitäkään oli turha koittaa kuikuilla. Aisha vilkaisi pikaisesti puun alla istuvaa Charleytäkin, joka luki ohjeita keskittynyt ilme naamallaan, ennenkuin kääntyi takaisin.
Lähdin jo tähän suuntaan ja jos vain kuljen eteenpäin törmään Throttleen varmasti!
Päättäväisen ajatuksen voimalla, hän lähti talsimaan kohti ruokakojuja, joiden ympärillä ihmismassa oli suurin, johtuen lavasta, joka oli rakennettu niiden taakse.
Ihmiset lähimpänä lavaa istuivat retkituoleilla ja kauempana olevat taas seisoivat. Lavalla soitti kuuden hengen bändi. Kaikki pitkätukkaisia miehiä, joista puolilla oli päässä bandanat. Bändin laulajalla oli päällään tumma teepaita, farkut ja hapsullinen mokkaliivi, joka heilui miehen rokatessa kohdissa, joissa hänen ei tarvinut laulaa.
Tämäpä outoa.. Olin varma, että hän tuli tähän suuntaan…
Aisha koitti kurotellen nähdä yleisön keskelle, koska ei kehdannut mennä sinne sekaan.
” Jokin hukassa, kaunokainen?”
Marsilaisnainen jäätyi kuullessaan vieraan miehen äänen takanaan. Hän tunsi paniikin nousevan, sydämen rytmin kiihtyvän, hengityksen tihenevän, hapentarpeen tunteen lisääntyessä miljoonakertaiseksi.
Hengitä! Hengitä! Aisha muistutti itseään. Jos nyt pyörryt, ei hyvä heilu!
Hiirineito kääntyi ympäri jäykin jaloin (kauhu oli kangistanut ne suoriksi) ja kohtasi mustatukkaisen ihmismiehen iloiset kasvot. Mies oli vanhemmanpuoleinen, siitä kertoivat naururypyt silmissä ja suupielissä, sekä kevyesti sivuilta harmaantuneet hiukset.
” Etkö ole hieman kaukana lapsista?” Hän kysyi ja paljasti hieman kellastuneet hampaansa.
Aisha nielaisi vaikeasti. Hänen kurkkunsa oli rutikuiva.
” J-joo. Tahdoin, v-vain nähdä tämän kohdan.” Marsilainen änkytti. Hän mutisi anteeksipyynnön ja kiirehti sitten miehen ohi.
Aivan sama missä Throttle oli. Aisha tahtoi nyt vain mahdollisimman kauas kaikista näistä vieraista olennoista, takaisin Charleyn luokse, puiden alle turvaan.
Ei olisi pitänyt lähteä yksin! Ei olisi pitänyt lähteä yksin! Ei olisi- OMPH!
Hiirineito törmäsi kuono edellä vastaan tulleeseen pariskuntaan. Ihmisnaisen kädessä ollut mansikkatuutti läsähti marsilaisen laivastonsinisen pilkkumekon rinnuksille.
” Voi ei, anteeksi kamalasti!” Aisha parahti.
” Ei tässä mitään. Nätti mekkosi tosin otti hiukan osumaa.” Jäätelön menettänyt nainen osoitti vaaleanpunaista sotkua, joka sulaessaan, rupesi valumaan kaula-aukosta Aishan mekon sisään.
” Eikä!” Hiirinainen pyyhkäisi kädellään suuremmat jäätelön rippeet pois, mutta tuloksena oli vain tahmea mekko, sekä käsi.
” Öhm.. Ette sattuisi tietämään, onko täällä jossain vessaa?” Hän kysyi.
Ystävällinen ihmisnainen osoitti Aishalle oikean tien.
Hiirinainen kiiruhti toiseen, pienempään punatiiliseen rakennukseen, jossa oli kuulemma uima-altaan pukeutumistilat ja vessat.
” Tosi hienosti meni taas...” Marsilainen puhisi itsekseen, pyyhkiessään tahraa kostutetulla käsipaperilla. Siihen jäi hiukan tummempi, märkä läntti, eikä tahmeus kadonnut aivan kokonaan, mutta Aisha uskoi, ettei se ollut mitään, jota pesukone ei hoitaisi.
Hän poistui naistenhuoneesta, kummastuneiden ja huvittuneiden katseiden saattelemana.
Ihmiset hyväksyvät olemassaoloni hieman liian hyvin. Joko heiltä puuttuu itseluottamusta tai sitten he todella ovat yhtä alkukantaisia kuin X väitti.
Aishan oli vaikea kuvitella telluslaisia kovinkaan tyhmiksi. Heidän TV ohjelmansa ja elokuvansakin olivat niin kekseliäitä ja innovatiivisia.
”Jos sen voi kuvitella, sen voi myös toteuttaa. Kaikki on vain tahdosta kiinni”, kuten Tauruksella oli tapana sanoa.
Varsinkin Charleyn tapaamisen jälkeen marsilaisnainen oli ollut varma, että GALAXIAlla oli täysin vääristynyt käsitys Telluksesta ja sen asukkaista. Toki ihmiset olivat yhä aika nuori laji ja kovin alkuvaiheessa kehityksessään, mutta olisi luullut, että sitäkin olisi voinut nopeuttaa ulkoplanetaarisella avustuksella.
Plutolaisetkaan eivät pääsisi riehumaan yhtään niin vapaasti universumissa, jos he vain luopuisivat niistä tyhmistä vaatimustasoista.
Kuinka monta galaksia ja planeettaa olisikaan säästynyt, ilman GALAXIAn tahtoa pitää ”alkukantaisia” lajeja pimennossa maailmankaikkeuden menosta.
Merkurius, Venus, Mars. Ne kaikki kukoistaisivat vielä tänäkin päivänä, jos heidän olisi annettu verkostoitua muidenkin planeettojen, kuin Pluton kanssa.
Aisha kulki niin syvällä mietteissään, ettei ollut huomata lapsille tarkoitettua minijunaa. Sen tullessa kohti, kuski soitti hermostuneena junan kelloa, saadakseen hiirinaisen huomion. Tämä kääntyi katsomaan kuitenkin liian myöhään ja olisi jäänyt alle, ellei eräs nuori olisi vetäissyt häntä pois junan tieltä.
” Huh se oli lähellä. Ooko kunnossa neiti?” Aishan sivuun vetänyt poika kysyi.
” Kyllä olen. Kiitos paljon, kun vedit minut sivuun.” Hiirineito hengähti kiitollisena.
” Eipä mitään” Poika huitaisi vaivaantuneena ilmaa.
” Tosi veikeä asu sulla. Miten se on tehty? Näyttää niin aidolta...” Lippalakkipäinen nuori pojan viereltä puuttui puheeseen ja nojautui sivulle nähdäkseen paremmin marsilaisnaisen hameen alta pilkistävän hännän.
” Öööh… Lyhyeksi leikatusta turkista?” Aisha yritti kuulostaa vakuuttavalta, mutta huomasi enemmän kysyvän, kuin toteavan valheensa.
Hopea marsilainen ei koskaan ole ollut hyvä valehtelija ja hätävalehtelijana hän oli suorastaan surkea.
” Ihan rehellisesti sanottuna? Minä en tosiaan tiedä. Tämä vain annettiin minulle pidettäväksi.” Nainen hymyili.
” No siisti se on joka tapauksessa! Saanko ottaa susta kuvan?” Poika lippis päässään kysyi ja kaivoi taskustaan keltamustan kertakäyttökameran.
” Totta kai!”
Aisha otti muutaman askeleen poispäin ja poseerasi poikaa varten. Juuri kun tämä oli ottamassa kuvaansa, vaaleatukkainen hiiri tunsi vahvan tuulenpuuskan, joten hän nappasi mekkonsa helmasta kiinni, ettei se nousisi ihan korviin saakka.
Salaman napsahdettua, pojat kiittivät kuvasta ja poistuivat sitten vilkuttaen.
” Hei hei!” Aisha heilutti heille takaisin.
Marsilaisneito sai poseerata vielä muutaman kerran, sillä nähtyään nuorten poikien juttelevan ja kuvaavan hänen kanssaan, toisetkin ihmiset tahtoivat tulla tapaamaan ja kuvaamaan merkillistä 160 senttistä, antennipäistä hiirtä. Useita kiinnosti Aishan ”asun” alkuperä huomattavasti enemmän kuin se, miksi hän oli siihen pukeutunut. Ihmiset olivat ”päätelleet” syyn itse, eikä heidän ilmeisesti tarvinnut saada edes teorioilleen vahvistusta.
Ei se kyllä itseluottamuksen puutteesta johdu, ihmiset eivät vain halua toisia selittämään heille asioita. Ei ihme, että he ovat niin jäljessä kaikesta!
” Säpä löysit itellesi nopeasti fanijoukon. Tee mulle palvelus ja kerro Vinnielle, kuinka sun tartti vain seistä paikoillaan ja ihailijat kerääntyivät sun ympärille.”
Aisha kääntyi hämmästyneenä ympäri ja näki Modon virnuilevan komeasti. Täysin ajattelematta nainen syöksyi kietomaan kätensä tämän ympärille.
” MODO!” Hän hihkaisi innoissaan.
Marsin kiitos, VIIMEINKIN joku heistä!
Harmaa jättiläinen jäätyi täysin lyhyen hiirineidon painautuessa häntä vasten. Kapeat sormet liukuivat miehen selkälihaksia pitkin, naisen sulkiessa hänet syleilyynsä. Modo ei ollut tuntenut vastaavaa pehmeää kosketusta aikoihin. Hän pelkäsi, mahdollisen reagoinnin johtavan siihen, että jokin muukin hänessä saattaisi reagoida. Niimpä Aishan pidellessä häntä, mieshiiri piti kätensä ilmassa, turvallisen matkan päässä naisellisen sirosta kehosta. Ja pitkistä vaaleista hiuksista, joista lähti vienon kukkainen (Charleyn sampoon) tuoksu...
Keskity, Modo!
Tuntiessaan miehen jäykistyvän otteessaan, Aisha tajusi mitä oli tehnyt. Hän otti niin nopean askeleen taaksepäin, että se oli melkein loikka.
” M-minä… Siis.. Tarkoitan… Tarkoitan, ööh..” Hopea marsilainen haki epätoivoisena sanoja, joilla selittäisi yhtäkkisen hyökkäyksensä suurikokoisen hiiren henkilökohtaiseen tilaan.” Ei ollut tarkoitus, olla niin… Niin haliva?”
” Niin..Krhm. ” Modo rykäisi. ” E-eikai siinä, mitään. Osaanpahan ainakin varoa, ensikerralla.” Hän naurahti ja tajusi sitten, mitä oli sanonut. ” S-siis jos sellainen kerta tulee! Niin osaan varoa. Jos tulee..”
Lakkaa puhumasta pönttö!
Mies hieroi kiusaantuneena niskaansa, metallisella kädellään.
Oi äiti, tää on ihan kuin olis takaisin yläasteella.
” Anteeksi, minä toisinaan innostun hieman liikaa… En tykkää olla yksin ja kun näin sinut, en vain voinut estää itseäni.” Aisha selitti hermostuneesti nauraen.
Hän kohotti katseensa, mutta laski sen nopeasti maahan, posket helottaen, kun huomasi Modon katsovan häntä takasin.
” Tota noin...” Mieshiiri aloitti yskäisten. ” Charley-neidillä alkaa varmaan olla jo selvillä, miten operoida sitä grilliä, joten kannattais varmaan lähteä takas päin.”
Aisha nyökkäsi vastaukseksi. Hän ei luottanut itseensä tarpeeksi, uskaltaakseen avata suunsa. Nainen kiepsahti kannoillaan ja lähti kävelemään.
” Ööh, Aisha?”
Tyttö kääntyi.
” Tuohon suuntaan.” Modo vinkkasi peukalollaan taakseen.
No niimpä tietysti…

Aishan ja Modon päästessä Charleyn luokse, grillissä tirisivät jo makkarat ja pari keltaista muhkuraista pitkulaa, joiden nimeä lyhyt marsilaisnainen ei tiennyt.
” Maissia.” Ihmisnainen sanoi ja ojensi tytölle yhden pahvilautasella.
Hiirineito kokeili maissia sormellaan. Muhkurat tuntuivat pehmeiltä, mutta maissi itsessään vaikutti hyvin kiinteältä.
” Popcornia, ennen öljykastetta.” Throttle valisti. Kultaisen hiiren kasvoilla kävi ilme, joka kertoi, ettei hän kummemmin välittänyt popcornista ilman sitä.
Hiirimiehet ahtoivat itsensä täyteen hotdogeja ja kotikaljaa, Charleyn maistattaessa Aishalla jokaista lempi hedelmäänsä, grillikanaa, pastasalaattia, maissia, sekä dippivihanneksia.
” Oi! Sun on kokeiltava näitä!” Punatukkainen mekaanikko ojensi hiirinaiselle läpinäkyvää muoviastiaa, jossa lepäsi hieman sydäntä muistuttavia, kirkkaanpunaisia keltapisteisiä möykkyjä, joiden päältä lähti sarja teräväkärkisiä lehtiä.
Aisha otti niistä yhden ja puraisi varovasti kapeaa päätä, kauimpana lehdistä.
” Mmm, hyvää. Mikä se on?”
” Mansikka. Parhain marja, jota maa päällään kantaa.” Charley ilmoitti ylpeänä ja otti itselleenkin yhden.
” Ugh. Miten te voitte syödä noita?” Vinnie kysyi. Hän oli yhtä hämmentynyt kuin Throttle, Aishan rohkeudesta syödä ihan kaikkea, jota heidän ihmisystävänsä tälle tuputti.
Mitään itsesuojeluvaistoa, nuori motoristi tuhahti mielessään.
” Mitä? Nämähän ovat tosi hyviä! Maistuvat ihan frulalle.” Hopea hiirineito hymyili onneissaan. Hän nyppäsi lehdet pois kuten Charley näytti ja tunki sitten lopun marjan suuhunsa.
Miehet tyrskähtivät yhtä aikaa.
” No ei tosiaan maistu.” Valkea hiiri sanoi.
” Miten niin?”
” Eikö se nyt oo ilmiselvää? Mansikka on paaaljon happamempi ja pistävämpi.”
” Kuinka eltaantuneita fruloja sinä olet oikein syönyt?” Aisha tirskahti.
” Ikävä olla erimieltä Aisha-neiti, mut Vinnie on tässä oikeassa. Frula on huomattavasti makeampi, kuin mansikka. Enkä nyt menis sanomaan, että ne maistuvat ihan samalta.” Modo puuttui keskusteluun.
” Jea. Ainut juttu mitä mä oon Maassa maistanut, joka maistui vähänkään frulalle, oli se vaaleanpunainen pirtelö, jota sä teit sillo joskus, Charley.” Throttle sanoi, napatessaan itselleen uuden kotikaljan.
” Throttle, se oli mansikkavanilja pirtelö!” Ihmisnainen nauroi.
” Muttei pelkkä mansikka.” Mieshiiri huomautti.
” Se ja sama.” Charley pyöräytti silmiään. ” Joten frula on jokuu..hedelmä?” Nainen katsoi marsilaisiin kysyvästi. Mieshiiret eivät juuri puhuneet Marsista muuta kuin sotajuttuja. Aishan tulo oli avartanut hänelle tietoja punaisesta planeetasta, joita hän ei varmasti olisi saanut tietoonsa ilman tätä.
Modo pudisti päätään. ” Se on kukka.”
” Kukka?” Nainen hämmästyi.
” Mhm. Oikein kirkas pinkki ulkoa ja hieman punaisempi sisältä. Sillä on paksut terälehdet, jotka saattavat painaa jopa lähemmäs kilon.” Aisha kertoi.
” K-kilon?!”
” Pienimmät mitä mä oon nähny, on hieman nyrkkiä suurempia.” Harmaa hiiri puristi vasemman kätensä nyrkkiin. ” Suurimmat taas sellasia päänkokosia. ”
Frula ei ollut järin kaunis kukka (itseasiassa se muistutti miestä hieman siitä vihreästä Maan kasvista, joka napsi suihinsa ötököitä), eikä hän tiennyt millä ihmeen perusteella se oli semmoiseksi luokiteltu.
Siinä olis yks varma tapa karkottaa deitti… Viemällä kimppu fruloja.
Jostain syystä Modo huomasi katsovansa pienikokoista marsilaista ajatellessaan. Aisha oli hirvittävän söpö tyttö. Hän oli jopa sekunnin verran verrannut tätä vaalean hiuspehkonsa takia Primeriin, mutta hiirineidon herättyä ja ennen kaikkea avattua suunsa, kaikki samankaltaisuus oli kadonnut.
Lyhyt marsilainen ei ollut tippaakaan samanlainen, kuin hänen ongelmille altis, sähäkkä siskontyttönsä.
” Ihan mielenkiinnosta...” Aisha aloitti ja pyyhkäisi suupieliään lautasliinalla. ” Syöttekö te koskaan mitään muuta, kuin hodareita?”
” Harvemmin.” Charley vastasi miesten puolesta.
Nainen ei käsittänyt, eikä tulisi koskaan niin tekemäänkään, miten hänen marsilaiset ystävänsä jaksoivat vetää nakkisämpylöitä päivästä toiseen useamman kerran päivässä. Hän itse taisi syödä niitä niinkin vähän kuin yhden tai kaksi, kerran kuukaudessa ja silloinkin lähinnä miesten takia.
” Eikö se yhtään kyllästytä? Syödä koko ajan samaa?” Hopeaturkkinen hiiri mietti ääneen.
” Usko pois, söpöliini, kun on kuukausikaupalla eläny armeijan kuivamuonilla ja säilykkeillä, sitä syö vain parasta aina ku siihen on mahollisuus.” Vinnie pursotti hotdoginsa päälle paksun sinappiraidan ja heitti päälle vielä hiukan sipulirouhetta, ennenkuin söi sen muutamalla isolla haukulla.
” Thästä, mhei mhurkhinath parhaneh!” Valkoinen marsilainen mumisi suu täynnä ja ansaitsi tällä itselleen mojovan läimäytyksen metallisella avokämmenellä takaraivoon.

Päivä muuttui pikkuhiljaa iltapäiväksi ja siitä illaksi.
Throttle, Modo ja Vinnie pelasivat amerikkalaista jalkapalloa tyhjentyneellä nurmikentällä ronskin näköisesti, Charleyn ja Aishan istuskellessa vähän matkan päässä viltillä.
” Auts, onko tuo muka sallittua?” Marsilaisneito irvisti.
” Jätkät pelaa vähän omilla säännöillään...” Charley tokaisi välinpitämättömästi.
Punatukkainen nainen oli päättänyt, että hänen oli aika keskustella Aishan kanssa tämän asumisesta hiirimiesten luona muutaman päivän ajan.
” Kuule Aisha...” Hän aloitti. Hopean hiiren oli vaikea irrottaa katseensa miesten pelistä. Hän oli nimittäin varma, että joku heistä tarvitsisi pian paareja.
” Mulla on yksi juttu. Homma, jota varten mun on lähettävä pariksi päiväksi pois. Enkä mä haluaisi, että sä jäisit yksin. Joten voisitko ehkä, mahdollisesti harkita asuvasi jätkien kanssa nelisin muutaman päivän?” Charley katsoi Aishaan, joka heijasi itseään pienesti edestakaisin.
” Minne sinun pitää mennä?” Marsilaisnainen kysyi hiljaisella äänellä.
” Dearborniin. Se ei oo mitenkään mahottoman kaukana, mutta sen verran pitkällä, että olis hirvittävän raskasta ajaa sinne ja takasin joka päivä.”
Neljä tuntia oli Charleystä ihan kiitettävän pituinen aika ajaa ja vaikka hän ei pitänyt sitä mitenkään pitkänä, hän ei tosiaan jaksanut edes ajatella millaista olisi tulla illalla myöhään, nukkua pari tuntia ja lähteä sitten uudestaan ajamaan sama matka. Puhumattakaan siitä millainen bensa-lasku kaikesta siitä ajamisesta kertyisi!
” Siellä on eräs tekniikka tapahtuma - The Ford Of Technology - ja mut on ihan erityisesti kutsuttu sinne, esittelemään erästä pyörää, jonka väsäsin tässä joku aikaa sitte. Se olis ihan mieletön mahdollisuus saada näköä liiketoiminnalle, sekä ehkä jopa joitain yhteistyökumppaneita. Ja mikä tärkeintä siitä sais rahaa, jota ihan rehellisesti ei noiden kolmen kanssa voi koskaan olla tarpeeks.” Ihmisnainen loi hellän katseen marsilaismiehiin, jotka kierivät valtavassa kasassa nurmikolla.
Sinne taisi mennä sekin pallo, hän ajatteli.
Mieshiiret olivat todella suuri kulu Charleyn lompakolle. Ilman heitä hänen kauppakuittiensa summat olisivat viisikertaa pienempiä, sähkö- ja lämmityslaskuja pitäisi maksaa vain yhden talouden edestä ja korjausmateriaaleja täytyisi ostaa huomattavasti harvemmin. Mutta vaikka punatukkaisella mekaanikolla ei ollut enää koskaan ylimääräistä rahaa, jota pistää säästöön tai jolla tehdä jotain kivaa, ja vaikka hänen täytyi venyttää penniä jokaisessa mahdollisessa asiassa, hän koki olevansa onnekas. Modo, Throttle ja Vinnie olivat hänelle parhaimmat kuviteltavissa olevat ystävät ja koko muun Maan tietämättä, he olivat se ainoa asia, jotka seisoivat ihmiskunnan ja plutolaisinvaasion välissä. Ja jos hän vähillä varoillaan pystyi pitämään plutolaiset kaukana kotiplaneetaltaan, hän teki sen enemmän kuin mielihyvin.
Charley havahtui Aishan laskiessa kätensä hänen omalleen.
” Jos he ottavat minut, menen heidän luokseen asumaan siksi aikaa, kun olet poissa.” Vaaleatukkainen nainen hymyili.
Ihmisnainen tarttui hiirinaisen käteen ja puristi sitä kiitokseksi.
He pärjäisivät kyllä.

6. Lainakengät osa 1

” Tytöt ovat täällä!” Modo ilmoitti eräänä aurinkoisena aamuna. Hän seisoi avonaisten automaattiovien luona ja katseli alas tielle.
Useita metrejä alempana, Aisha nousi Charleyn kyydistä olallaan se samainen putkikassi, jolla ihmisnainen oli tuonut hänelle vaatteita. Hän sulki oven perässään, mutta kumartui vielä juttelemaan mekaanikon kanssa.
” Jaahas veikat. Taitaa olla aika toivottaa Aisha tervetulleeksi Casa de Hiireen.” Throttle nousi sohvalta, jossa hän oli selaillut sanomalehteä.
Limburgerin tornin tuhosta oli nyt jo päälle kuukausi. Oli siis vain ajan kysymys, milloin se juustoklöntti keksisi uuden ilkeän juonen Chicagon luonnonvarojen varastamiseksi. Kultaturkkinen hiiri tykkäsi seurata ihmisten tiedotusvälineitä, saadakseen vihjeitä näiden juonien mahdollisista kohteista.
” Ou mään! Melkein koko viikko lapsenvahtina!” Vinnie parahti.
Tosiasiassa miestä ei harmittanut Aishan vierailu läheskään yhtä paljon kuin Charleyn lähtö matkoille ilman heitä. Tai pikemminkin ilman häntä.
Hänen ei pitäisi lähteä yksin. Varsinkaan Dearborneen. Se on niin lähellä Detroittiakin. Mitä jos Brie saa tietää ja Charley kidnapataan, enkä mä ole siellä?
Punatukkainen mekaanikko ei kuitenkaan ollut ottanut hiirten huolta kovinkaan tosissaan.
” Hei, mä vietän kaikki päiväni kampuksella, satojen ihmisten ympäröimänä ja hotelli, jossa yövyn, on aivan kulman takana. Sitä paitsi, meitä yöpyy siellä useampi. Voin siis aivan varmasti lyöttäytyä mukaan johonkin seurueeseen.”
Miehillä ei ollut loppujen lopuksi juurikaan sanavaltaa asiaan, joten vaikka naisen lähtö ahdisti, heidän oli vain hyväksyttävä se ja elettävä sen mukaan. Jos Charley nyt jostain syystä ei ilmestyisi sunnuntai iltaan mennessä takaisin, ainakin heillä oli osoite tiedossa, josta aloittaa etsinnät.
Throttle meni tyttöä vastaan, Modon ja Vinnien jäädessä odottamaan ylös.
Suurempi marsilainen vaihteli painoaan jalalta toiselle. Hän oli hermostunut hiirineidon väliaikaisesta asumisesta heidän luonaan. Limburger oli ollut hiljaa jo pitkään. Liiankin pitkään. Oli vain ajan kysymys, milloin Chicago tarvitsi heitä jälleen puolustamaan itseään. Eivätkä he voineet vahtia kaupunkia ja Aishaa samaan aikaan. Modo ei myöskään ollut varma viihtyisikö tyttö heidän asumuksessaan.
Tulostaulu oli todella poikamiesboksi, sanan jokaisessa merkityksessä. Kotikaljapulloja, autolehtiä, pikaruokien käärepapereita, työkaluja, aseiden ja moottoripyörien osia lojui siellä täällä. Lattialla oli satunnaisia läikkiä ja värjäytymiä heidän kaadettuaan sille milloin mitäkin, ja ilmassa haisi vahvasti bensiinin, moottoriöljyn ja ruudin sekainen tuoksu. Paikka oli mieshiiristä täydellinen, juuri ideaali prätkähiirelle. Mutta entäpä Aishan kaltaiselle leidille?
” Olisko pitäny siivota?” Harmaa hiiri kysyi nuoremmalta, joka katsahti häneen, kuin tämä olisi menettänyt viimeisenkin järjenhivenensä.
” Siivota?!” Vinnie puhahti. ”Minä kotirouvana sä mua pidät? Ei mun kaltasellani sankarilla oo aikaa mihinkään harjan heilutteluun.”
” Jos sulla on ollu aikaa sotkea, sulla on myös aikaa siivota, kuten vanha rakas harmaaturkkinen äitini tapasi sanoa.” Modo totesi ja nappasi hännällään lattialta rätin, jolla oli aiemmin kiillottanut prätkäänsä. Hän kävi kastelemassa sen ja meni sitten pyyhkimään klaffipöydän, valkoisen marsilaisen seuratessa tätä epäuskoisena.
Uskomatonta! Vai pitäisi sitä ’siivota’? Seuraavaksi täytyy varmaan laittaa ruokaa ja pestä pyykkiäkin, Vinnie ajatteli.
Kuitenkin, katselleessaan vanhemman motoristin touhuamista, miehelle tuli nopeasti typerä olo. Huokaisten vaaleaturkkinen hiiri poimi maasta roskakorin ja rupesi keräämään sinne suurimpia roskia.
Miehet touhusivat sen verran ajatuksissaan, etteivät kuulleet Throttlen ja Aishan saapumista.
” Oi, onko teillä siivouspäivä?” Nainen kysyi. Hän kääntyi kiinnostuneena vierelleen jäätyneen mieshiiren puoleen.
Throttle ei saanut hetkeen sanaakaan suustaan. Mies ei kyennyt uskomaan näkemäänsä todeksi. Vinnie ei koskaan siivonnut. Vapaaehtoisesti tai muutenkaan. Modo teki joitain askareita, Charleyn käskystä, muttei hänkään ikinä oma-aloitteisesti.
Mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu? Mä olin poissa, mitä, ehkä max viis minuuttia?
” Throttle?” Aisha kosketti huolestuneena hiirimiehen kyynärvartta. Throttle pelästyi kosketusta hieman, niin että hänen kehonsa jännittyi. Vaisto halusi miehen huitaisevan koskettajan kauemmas, joten hän puristi sormet nyrkkiin ja veti sen kiinni kehoonsa, ettei hän vahingossakaan koittaisi huitaista lyhyttä marsilaista.
” Ilmeisesti...” Throttle vastasi ontolla äänellä.
Voisiko tämä olla Limburgerin uusin juoni? Siivous-säde? Ei, ei.. Eihän siinä olisi mitään järkeä! Vai olisiko..?
Aisha ei pistänyt miehen hämmästystä merkille vaan liittyi toisten joukkoon, poimimalla maasta tyhjät tölkit. Tummaturkkinen johtaja näki valkoisen hiiren siirtyvän uusien roskien kimppuun ja päätti mennä tiedustelemaan, mistä ihmeestä tässä oli kyse.
” Mitä sä teet?”
Vinnie hätkähti lämpimän rusehtavan värisen hiiren ääntä takanaan, niin että pudotti pitelemänsä käärepaperin takaisin pöydälle.
” Öö, siivoan?” Valkea marsilainen koitti olla kuin ei olisikaan. Hän nappasi pudottamansa roskan ja siirtyi sitten vanhemman motoristin ohi, kohti sohvaa, jonka alus oli täynnä vaikka minkälaisia jätteitä.
Throttle ei antanut miehen näennäisen varman käytöksen hämätä itseään, vaan siirtyi miehen mukana.
” Miksi?” Hän tahtoi tietää.
” Koska rouva Doubtfire halusi.” Vincent loi pistävän katseen kookkaaseen marsilaiseen sohvapöydän luona. Miehen kasvoille levisi virne.
” HA! Mä tiesin, että sä katsoit sen elokuvan!” Modo naurahti.
Valkoturkkinen marsilainen oli viime talvena lentänyt sen verran pahasti prätkänsä päältä, mustan jään esiteltyä itsensä kesken kiihkeän kiihdytyskisan, että oli ollut jumissa Charleyn sohvalla parisen viikkoa, murtuneen jalan, kipeiden kylkiluiden ja kyynärvarren takia.
” Oli pakko! Se oli joko tyttökullat, taikabussi tai se!” Vinnie puolustautui, virnuileville veljilleen.
” Ja ESPN ei näkynyt vai..?” Throttle kysyi muka viattomana.
Vaalea marsilainen vakavoitui ja sanoi sitten hiljaisella äänellä; ” Sieltä tuli golfia.”
Vanhemmat hiiret vilkaisivat toisiaan ja sitten jälleen nuorimmaista.
” Mä olisin katsonut tyttökultia.” Harmaa jättiläinen totesi.
” Sama täällä.” Kolmikon johtaja yhtyi kookkaaseen ystäväänsä, Vinnien tuijottaessa heitä kuin uskomatta kuulemaansa.
” Anteeksi nyt vain, mutta-”
” Onko jokin hätänä?” Aisha keskeytti nuoren marsilaisen astumalla rinkiin.
Modo hymyili naiselle hyväntahtoisesti. ” Ei toki, Aisha-neiti. Me tässä vain keskusteltiin Vinnien lempiohjelmasta – Tyttökullat.”
” Oih, minä rakastan sitä ohjelmaa!” Hopeaturkkinen marsilainen loi innostuneen hymyn Vinnien suuntaan. Mies avasi suunsa kieltääkseen Modon väitteen, kun Throttle yhtäkkiä heitti kätensä hänen olalleen.
” Jea, Vincent tässä kysy, kuka hän meijän mielestä olis niistä hahmoista ja me vähän aateltiin Rosea tai Sophiaa- tiedäthän, koska valkea karvoitus ja suhtkoht sama pituus -” Kultaturkkinen mies siirsi kättään Vinnien olalta ja taputti tätä päähän. ” -Mutta rehellisesti veikka, kokemuksenpuutteesi takia kallistun enemmän Roseen. Mitä tuumaat, Modo?” Throttle käänsi huvittuneen katseensa yhtä huvittuneeseen aseveljeensä.
” No enkä varmasti ole Rose! Jos täällä joku on Rose, se on Modo!” Vinnie ravisti Throttlen käden kauemmaksi. ” Sehän aina kertoo niitä typeriä tarinoitakin.”
Harmaa marsilainen mulkaisi vihaisesti valkeaa ystäväänsä. Häntä hänen veikkansa saivat kutsua miksi tahtoivat, mutta minkäänlaisia negatiivisia kommentteja hänen äidistään tai tämän opetuksista, Modo ei sietänyt.
Vinnie missasi kevyen punaisen hehkun, joka loisti kookkaan miehen ainoasta silmästä ja jatkoi vain puhumista.
” Jos mä olen niistä joku, niin mä olen Blanche.” Hän totesi sävyllä, jonka oli selvästi tarkoitus päättää keskustelu siihen.
Valkoinen hiiri laskeutui polvilleen siivoamaan sohvan alustaa, olettaen toisten marsilaisten palaavan omiin puuhiinsa. Kuitenkin noustessaan takaisin ylös, hän sai huomata toisten tuijottavan häntä yhä. Modo ja Throttle suupielet ja kulmat koholla ja Aisha suu hiukan mutrussa.
” Mitä?” Valkea hiiri levitti kätensä.
” Mmmm...” Hopea hiirinainen puristi huuliaan yhteen.
” Mitä?” Mies toisti.
” Ei mitään, tai siis… Ei teistä kukaan ole juuri niin kuin joku heistä, mutta minusta Throttle ja Modo olivat oikeassa siitä Rosesta.” Aisha levitti suutaan anteeksipyytävään hymyyn, mutta se näytti enemmänkin pahoittelevalta irvistykseltä.
” Kolme-yks, veikka.” Throttle virnisti.
” Kansa on puhunu.” Modo nosti kätensä ja laski päätään, ennen kuin kääntyi ympäri ja nappasi rätin mennessään.
Myös kolmikon johtaja ja Aisha hipsivät omille teilleen, Vinnien jäädessä seisomaan paikoilleen. Mies räpäytti muutaman kerran tajuamatta oikein mitä oli tapahtunut.
Lopulta hän kuitenkin sai itsensä kasaan ja harppasi hiirineidon perään.
” Hetkinen nyt!” Vinnie käveli nopeasti naisen ohi ja pysäytti tämän, astumalla hänen eteensä. ” Miten niin mä olen Rose? Tai ei- hitot siitä- Jos mä en ole Blanche, niin kuka sitten?”
Aisha katsoi ihmeissään nuoren motoristin vaativaa ilmettä. Vinnie todella halusi tietää vastauksen.
” Noh.. Onhan sinussa paljon samaa kuin Blachessa. Olette molemmat hyvin.. ihmisläheisiä ja terve itsetuntokin teillä on kohdallaan, mutta laittaisin häneksi ehkä.. mieluummin… Throttlen.” Valkoinen marsilainen siristi silmiään hiirineidolle, joka koitti tarjota hänelle sovittelevaa hymyä, mutta tätä ei kiinnostanut.
” Throttlen.” Mies toisti epäuskoisena.
Aisha vakavoitui ” Kyllä.”
” Ja miksiköhän näin, jos saan kysyä?” Vinnie risti kädet rinnalleen.
Aisha otti epämukavan askeleen taaksepäin. Hän oli selvästi sohaissut valkean hiiren egoa tietämättään.
” No koska, hän on niin.. Niin.. ” Hopeaturkkinen nainen ei edes tiennyt miten päättäisi lauseensa. Komea? Ei, sitä he olivat kaikki, mutta kultaturkkinen mieshiiri oli enemmän kuin komea. Hän oli ulkonäöllisesti kaikkien tyyppiä. Yksi niistä harvoista, jotka näyttivät hyvältä muillekin kuin omanlajinsa edustajille. Ihmisnaiset kääntyivät katsomaan mieshiiren perään niin usein, että Aisha oli seonnut laskuissa jo kauan sitten.
Hänen on täytynyt olla Marsissa todella- siis TODELLA- suosittu naisten keskuudessa.
Nainen vilkaisi sivulleen. Throttle nosti parhaillaan kaksi moottoripyörän rengasta ja heitti ne ylös rengashyllylle. Miehen pitkät otsahiukset heilahtivat tämän lasien eteen noston aikana ja heti kun tämä sai käden vapaaksi, hän huitaisi niitä sivuun. Aisha suostui myöntämään itselleen, että se näytti hänestä hyvältä. Että Throttle näytti hänestä hyvältä. Ja niin hän varmasti näytti myös suurimmalle osalle maailmasta, eikä siinä ollut mitään ihmeellistä. Mutta miten hän selittäisi Vinnielle, että hänen johtajaveljensä oli oikeastaan se ryhmän ”tipumagneetti” (kuten mies oli kerran sen itse pistänyt)?
” Niin?” Vaalean hiiren kärsimättömyys kasvoi ja sen saattoi hyvin kuulla tämän äänestä.
” E-en tiedä.. Ei olisi pitänyt sanoa mitään. M-minä… Anteeksi.” Nainen luikahti Vinnien ohitse ja pakeni huoneen toiselle laidalle.
Miehen kädet valahtivat alas, hänen tajutessaan, että oli juuri hermostuttanut tytön. Hän pohti hetken menemistä tämän perään, mutta päätti sitten antaa olla. Sillä niin kuin Charley oli useampaan otteeseen sanonut, oli parempi, jos Aisha sai toimia omilla ehdoillaan.

Illan tullen, Aisha istui yhdellä muovisista jakkaroista ja nojasi kyynärpäillään avonaiseen ikkunanpieleen.
Hän tuijotti tyhjällä katseella alas kentälle, toivoen, että tarpeeksi keskittyessään saisi suljettua korvansa mieshiirten meteliltä.
Uuden naurunremakan ravistaessa kolmikkoa, hiirinainen huokasi syvään ja käänsi päätään katsoakseen mitä he puuhasivat.
Kaikki kolme olivat kerääntyneet television ympärille katsomaan jotain toimintaelokuvaa.
” Veikat, veikat! Kyse ei ole taidosta, vaan tyylistä!” Vinnie luennoi.
Hän seisoi television vieressä kotikaljapullo hännässään, jotta kädet jäisivät vapaaksi.
” Sulla ei käsittääkseni oo niistä kumpaakaan.” Modo kiusasi.
” Mä olen kyllä eri mieltä.” Throttle sanoi, hämmentäen harmaaturkkista aseveljeään.
” Taitavampaa suunsoittajaa ei oo koko galaksissa.” Mies virnisti komeasti ja kohotti pullonsa toiselle marsilaiselle.
” Ja se on totuus!” Vanhin motoristi naurahti. Hänkin nosti juomaansa ja kopautti kevyesti rusehtavan hiiren omaa.
Vinnien suu kääntyi mutruun ja vain sekuntia myöhemmin, hän loikkasi veljiensä päälle sohvalle. Vanhan huonekalun jouset narahtivat ilkeästi, painon lisääntyessä ja lähtiessä, kun miehet veivät leikkinsä lattialle.
Elokuva unohtui nopeasti muutaman nyrkiniskun ja niskalenkin jälkeen.
Aisha pyöräytti kevyesti silmiään.
Miehet!
Hän käänsi katseensa takaisin pimeälle kentälle ja yritti nähdä ajan toiselle puolen.
Charley oli vakuuttanut pärjäävänsä yksin, mutta Aisha ei tahtonut ottaa riskiä. Hän katsoisi ihmisnaisen tulevaisuuteen, ihan vain varmistaakseen tämän hyvinvoinnin.
Pieni vilkaisu vain.
Hopeaturkkinen marsilainen valitsi kentältä viivan ja keskitti katseensa siihen. Pikkuhiljaa paine alkoi kerääntymään hänen silmiensä taakse ja juuri ennen ensimmäisen verisuonen poksahtamista, hän räpäytti.
Charley.

Keltamusta taksi kurvasi kivisen merkkipaalun ohi, jonka messinkisessä laatassa luki The Ritz-Carlton, suoraan kultareunaisille pyöröoville. Heti ajokin pysähtyessä valkeaan paitaan ja tummaan liiviin, sekä housuihin varustautunut ovimies riensi paikalle. Charley nousi taksista kankeasti (arvatenkin kaikesta istumisesta) ja loi vaikuttuneen katseen hieman vaaleanpunertavaan kivirakennukseen. Paikalle rientänyt mies poimi ihmisnaisen laukut taksin tavaratilasta ja lähti sitten kävelemään niiden kanssa pyöröoville. Punatukkainen nainen havahtui vasta kun mies oli jo melkein pyöröovilla ja lähti rivakasti kulkemaan laukkujensa perään.

Entä myöhemmin?
Aisha puski eteenpäin ajassa, antaen ympäristön muuttua värikkääksi sotkuksi.

Keskikokoisessa huoneessa oli päällä vain suorakulmion mallinen yöpöydän lamppu. Puhtaan valkeat hotellilakanat loistivat sen kajossa, muun huoneen jäädessä hämärän alle. Charley lekotteli mukavan näköisesti pöyheiden tyynyjen keskellä ja lueskeli jotain paperinivakkaa. Märkä tukka oli tiputtanut vettä naisen topin rinnuksille, ennen kuin nainen oli nostanut hiuksensa päänsä päälle isolla klipsillä. Hetken selailun jälkeen, Charley hieraisi silmiään, laski paperit yöpöydälle ja kurottautui sammuttamaan lampun.
Pimeässä kaikui vihreäsilmäisen mekaanikon tyytyväinen huokaus, hänen käydessään nukkumaan.

Kaikki hyvin.
Aisha palasi todellisuuteen huojentuneena. Charleyllä ei ollut hätää. Ei ainakaan tänä yönä.

Vincent katsoi isoveikkansa suuntaan. Modo oli kesken painiottelun huomannut Aishan tuijottaneen intensiivisesti tyhjyyteen, huolestunut tästä ja ollut siten helposti voitettavissa. Voitto ei tuntunut voitolta, ellei sitä ollut saanut kunnolla taistellen.
Throttle ja Modo molemmat huolehtivat naisen hyvinvoinnista muutenkin, ja nyt hänen ollessaan täällä, kumpikaan ei muuta ajatellutkaan.
Kyllä Vinniekin tytöstä välitti. Olisi vain ollut kiva, jos hänestä olisi ollut jotain seuraakin!
” Otatteko vielä yhdet?” Valkoturkkinen hiiri kysyi ja heilutteli tyhjää pulloaan.
Harmaa marsilainen pudisti päätään.
Throttle ei edes vastannut. Hän seurasi silmä tarkkana televisioruutua, josta illan uutiset tulivat parhaimmillaan.
Vinnie nousi kävelläkseen kohti keittiötä.
Tulostaulun sisällä ei ollut varsinaisia huoneita, niinpä mieshiiret olivat yhdessä Charleyn kanssa tehneet suurista metallilevyistä eräänlaisia ”sermejä”, joilla yhtä suurta tilaa jaettiin. Valkea hiiri oli juuri kääntynyt sermin takaa keittiölle varatulle alueelle, kun hän näki Aishan seisovan siellä.
Mies pysähtyi kuin seinään. He eivät olleet juurikaan jutelleet aamun jälkeen ja vaikka marsilaisneito ei ujostellut miehiä enää yhtään niin paljon kuin aluksi, Aisha oli tänään pitänyt etäisyytensä häneen. Ja koska Vinnie ei ollut tahtonut pahentaa naisen oloa, hän oli suosiolla pysytellyt kauempana. Aisha sai itse päättää kuinka paljon otti kontaktia tai ottiko sitä ylipäätään, ja Vinnie kunnioitti sitä. Nyt kuitenkin vaaleatukkainen nainen seisoi suoraan jääkaapin edessä, niin ettei hän saanut noudettua uutta juomaa.
” Ööh...” Vinnie raaputti mietteliäänä päätään.
Aisha oli selvästi muissa maailmoissa, eikä hän tohtinut lähestyä tyttöä ilman, että tämä jotenkin esittäisi aistivansa miehen läsnäolon.
Valkea hiiri perääntyi hiukan ja katsoi sohvan suuntaan, jolla Throttle ja Modo lekottelivat laiskasti.
Pitäisikö mun kysyä heitä apuun?
Vinnie loi uuden silmäyksen hiirityttöön, joka seisoi jäätyneenä paikoilleen, silmät jossain kaukaisuudessa.
Pyh, mitä mä nyt oikein sekoilen? Senkun menen ja haen uuden kotikaljan.
Vinnie vetäisi rohkaisevan hengenvedon ja otti askeleen naista kohti.
Aishan pää kääntyi salamana katsomaan lähestyjää.
Valkoinen marsilainen jähmettyi naishiiren pelottavan tyhjien silmämunien katsoessa häntä. Kirkas jäänsininen lämpeni turkoosiksi Aishan palatessa ajatuksistaan todellisuuteen.
Vinnie näki sävyn vaihtumisen iiriksissä niin selvästi, ettei hän voinut mitään kauhistuneelle värinälle äänessään. ”O-oletko k-kunnossa... söpöliini..?”
Nainen katsoi miestä kummalla tavalla, lähes arvioivasti, ja sitten noin sekunnin kuluttua tämän silmät suurenivat.
Aisha nytkähti liikkeelle, kulkien rivakasti kohti Vinnietä.
Vaaleaturkkinen mies uskoi hiirineidon vain pyyhältävän hänen ohitseen, joten shokki oli suuri, kun tämä pysähtyikin puolentoista askeleen päähän ja nojautui eteenpäin.
”Saisinko sinulta kyydin?” Aisha kysyi äänellä, joka oli melkein kuiskaus.
Vinnieltä oli mennyt pasmat aivan sekaisin marsilaisnaisen käytöksestä, ettei hän hetkeen tajunnut tämän odottavan häneltä vastausta.
Mistäs nyt tuulee? Hän ajatteli hämmentyneenä. Vielä vartti sitten hän vältteli mua kuin ruttoa ja nyt hän tahtoo mun kanssa prätkän päälle?
Charley taisi olla oikeassa tytön suhteen. Aishan täytyi selvästi antaa itse tajuta, ettei miehillä ollut lainkaan taka-ajatuksia.
” Haloo?”. Heleä naisellinen ääni palautti Vinnien todellisuuteen.
” M-mitä?” Hän räpäytti muutaman kerran hämmentyneenä.
Hieno juttu, Vinnie! Änkytä toki lisää!
Vinnie potkaisi itseään mielessään ja katsahti sitten lyhyeen naiseen, joka seisoi olkapäät hieman lysyssä, kädet ristittyinä rinnalle.
” Niin, että voisinko saada kyydin?” Aisha toisti hölmistyneelle Vincentille.
Mä en kuullut väärin. Kyllä se ihan oikeasti tahtoo jonnekin mun kanssa.
Vinnien toinen suupieli kaartui virneeseen.
”Toki, muru. Minne tahtoisit?” Hän kysyi naiselta, joka vilkuili hieman ympärilleen ennen kuin kumartui lähemmäs miehen puoleen. Hiirimies kumartui itsekin hiukan, ettei marsilaisnaisen tarvitsisi puhua hänen rinnuksilleen.
Mitähän tytöllä on mielessä?
” Tahtoisin...” Aisha katsoi suoraan valkean motoristin silmiin ja huomatessaan tämän katsovan takaisin, hän laski katseensa ja hiljeni epäröivä ilme kasvoillaan.
Vinnien virne levisi toisellekin puolelle suuta, muuttuen tietäväiseksi hymyksi.
Ja taas yksi neito lankeaa mahtavaan Vincent Van Whamiin. Huokaus.
Olisihan miehen pitänyt tajuta, että lopulta Ujo-Aishakin huomaisi, ettei Vincent ollut mikään tavallinen marsilaishiiri, vaan universumin komein ja kovin kundi.
Vinnie katsoi Aishan taistelua itsensä kanssa, huvittuneisuuden ja säälin sekaisella ilmeellä.
Tyttö-parka. Voisinpa vastata hänen ihailuunsa, hän ajatteli.
Olihan mies otettu, että hiirineito näin rohkeasti tuli kertomaan tunteistaan, mutta olisi ollut hyvin julmaa Vincentiltä johdatella Aishaa harhaluuloihin. Hän kuitenkin oli iso osasyyllinen siinä, että hiirineidolle oli moisia ylipäätään kehittynyt. Vinniestä oli vain niin hauskaa, kuinka pienikin flirtti sai marsilaisnaisen aivan hämilleen ja punastelemaan. Ei hän ollut ihan tosissaan yrittänyt millään tavoin vietellä Aishaa.
Kaikkein parasta heille molemmille nyt oli, että Vinnie torjuisi naisen tunteet hellästi.
” Sun ei tarvitse sanoa mitään, kultsi. Tiedän kyllä mitä tahdot.” Vinnie sanoi ja laski kätensä huolettomasti Aishan olkapäälle.
Hopeaturkkinen nainen käänsi hämmästyneet silmänsä vaaleaturkkisen hiiren tietäväisen hymyn suuntaan.
” Tiedätkö?” Hän kysyi silmät levällään.
Vinnie nyökkäsi.
Aisha kurtisti kulmiaan, ennen kuin katsoi nuoreen motoristiin uudestaan, silmät jännityksestä kiiluen.
” Suostutko siis?”
Miehen virne laskeutui sen verran, ettei Aisha luulisi tämän ihastuksen murskaamisen olevan hänestä hauskaa.
” En mä nyt kyllä voi.”
Aishan naama venähti. ”Mutta sinä sanoit-!”
” Niin, niin. Tiedän kyllä, mitä kaikkea mä oon sanonu.” Vinnie keskeytti Aishan painamalla sormensa tämän suulle.
” Mut söpöliini, juttu on vähän niin kun näin, et mä ja Charley...Öhm..En usko, että Charley pitäisi siitä.” Vinnie takelteli hiukan.
Hän ja Charley kiusasivat jatkuvasti toisiaan ja heidän keskusteluistaan jopa yhdeksänkymmentä prosenttia saattoi laskea flirtiksi. Joten mies tiesi, että vaikkei ihmisnainen sitä (hänelle tai edes itselleen) myöntänytkään, tämä välitti hänestä. Enemmän kuin kaverina.
Ja vaikka Vincent ei ollutkaan täysin satavarma omista tunteistaan, hän tiesi, ettei koskaan tahtoisi satuttaa Charleyta, aloittamalla suhdetta jonkun toisen kanssa.
Aisha näytti hiukan pölmistyneeltä. Hän räpäytti muutaman kerran hämmentyneenä, ennen kuin tarrasi valkoista marsilaista käsivarresta ja veti tämän itsensä lähelle.
” Vinnie, minä pyydän! Charleyn ei tarvitse tietää. Kenenkään ei tarvitse tietää! Hiivimme vain ulos ja olemme poissa maksimissaan puoli tuntia. Olet niin nopea, että tiedän sinun pystyvän siihen! Ja minä lupaan, ettei minullakaan mene kauaa, jos vain autat hiukkaisen. Olemme täällä takaisin, ennen kuin Throttle ja Modo edes tajuavat meidän olleen poissa.” Aisha supatti intensiivisesti.
Vinnie oli pikkuhiljaa muuttunut naisen puhuessa, punaisemmaksi ja punaisemmaksi.
Huh, tämä leidi menee suoraan asian ytimeen!
” E-empä tiedä… Ja hei! Mitä sä tarkoitat nopealla?! Koska mä pystyn kyllä-!”
” Ole kiltiiii...” Nainen rukoili.
Marsilaisneito painoi hennon kätensä miehen rinnalle. Kapeiden sormien kosketus sai sähköisen virran kulkemaan alas miehen selkärankaa. Vinnie säpsähti sitä ja otti horjuvan askeleenpuolikkaan taaksepäin.
”E-e-e...” Hän mumisi epävarmana. Mieshiirestä tuntui täysin luonnottomalta kieltäytyä nätin tytön pyynnöstä.
Aishan puheissa oli kuitenkin ideaa. He ehtisivät jonnekin yksityisempään paikkaan ja takaisin ilman, että he herättäisivät epäilyjä hänen aseveljissään. Vinnien nollasta kolmeensataan parissa sekunnissa kiihtyvän pyörän ansiosta, he kerkeäisivät vaikka kaupungin toiselle laidalle, jos vain niin tahtoivat.
Silti Vinnie oli ollut tosissaan tahtoessaan pysyä lojaalina Charleylle.
Jonka kanssa mulla ei ole suhdetta, joten teknisesti ottaen…
Vinnie pysäytti sen ajatuksen alkuunsa. Hän veti kaulallaan olevaa bandanaa löysemmäksi toivoen samalla, että voisi tehdä samoin farkuilleen, jotka eivät ihan vielä – Marsin kiitos- tuntuneet kireiltä, mutta sitä ei tiennyt kuinka kauan siihen menisi. Mies oli kuitenkin joutunut elämään pakkoselibaatissa jo useamman vuoden.
” E-en usko, että se on hyvä idea.” Vinnie rykäisi.
Nainen pääsisi kyllä eroon ihastuksestaan. Ja vaikkei pääsisikään olihan hänellä yhä kaksi aseveljeä, jotka voisivat tarpeen tullen viihdyttää tyttöä.
Tai no, Throttle tuskin suostuu, vain pysyäkseen hengissä– Carbine tulisi tänne nirhaamaan sen, jos sillä kävisi edes mielessä, että Throttle on jonkun toisen kanssa sillä lailla- , mutta Modo…
Vinnie tiesi kookkaimman marsilaisen pitäneen housunsa tiukasti ylhäällä jo pidemmän aikaa. Jopa kauan ennen tämän liittymistä vapaustaistelijoihin.
Harmaa jättiläinen puhui naisille aina kunnioittavasti ja kohteli näitä paremmin, kuin hyvin, mutta hänellä oli vaikeuksia saada heitä sänkyyn kanssaan. Herrashiirenä, Modo odotti aina naisen hyväksyntää, ennen kuin toimi. Valitettavasti monet naiset tahtoivat ensimmäisen liikkeen tulevan häneltä. Niin ei tietenkään koskaan käynyt, harmaan marsilaisen noudattaessa orjallisesti etikettiä. Ja näin oravanpyörä olikin täysin valmis.
” Ooolee kiltiiii...” Aisha yritti vielä. Hän astui aivan Vinnien eteen, niin että hänen jalkansa olivat miehen omien välissä.
Vinnien hengitys tiheni ja sydän jyskytti, kun hän tunsi naisen rintojen kärkien painautuvan hänen rintalihaksiaan vasten.
Housuja uhkasi ruveta kiristämään, joten mieshiiri peruutti kantapäänmitan, kauas kiusoittelevasta kosketuksesta.
” Ole kiltti… Ja vie minut Limburgerin tornille.” Aisha henkäisi siniset silmät suurina. Vinnien aivoissa pimeni.
Siis mitä?!?
Viimeinenkin kihelmöinti hänen farkkujensa sisällä katosi heti Limburgerin nimen lähdettyä tytön huulilta. Paksun plutolaispomon kuvittelu ei pelkästään tappanut Vinnien kiihkoa, vaan murhasi myös kaikki tulevat sellaiset, jos Aisha todella ehdotti, mitä mieshiiri kuvitteli hänen ehdottavan.
Tyttöhän on friikki! Eikä mitenkään hyvällä tavalla...
Vinnie pakitti useamman askeleen. Hän toivoi pääsevänsä pois tilanjakajan suojista, jotta marsilaisnaisen olisi pakko lopettaa piirityksensä.
” Ei käy, nainen! Joitain asioita hiiren ei vain tule tehdä!” Vaaleaturkkinen motoristi totesi ja risti kädet rinnalle puuskaan.
” Mutta tehän käytte siellä kaiken aikaa! Eikä meidän tarvitsisi mennä edes sisään! Olen varma, että sormukseni putosi siihen johonkin pihalle. Ole kiltti, Vinnie. Se sormus on minulle tärkeä!” Aisha rukoili.
Vinnien suupieli nyki, kun hän tajusi ymmärtäneensä naisen aivan väärin. Pieni puna alkoi nousta valkoisen marsilaisen kasvoille. Lyhyt marsilainen ei kuitenkaan näyttänyt huomaavan sitä.
HUH!
” No jos nyt sitten tämän kerran...” Vinnie oli huokaavinaan mahdollisimman uhrautuvasti. Aisha hengähti selvästi helpottuneena.
” Kiitos! Nähdään kohta kadulla. Menen edeltä, niin voit hakea pyöräsi.” Nainen supatti salaliittolaisen elkein.
Vinnie vain nyökkäsi. Hänellä oli käynyt käsittämättömän hyvä tuuri, ettei hopeaturkkinen marsilainen ollut huomannut heidän puhuneen täysin eri asioista.
Veikat eivät olisi ikinä antaneet mun unohtaa sitä!
” Throttle, Modo! Mä lähden kierrokselle.” Valkea hiiri huikkasi, porhaltaessaan kaksikon ohitse pyörälleen.
” Tähän aikaan?” Throttle nosti katsettaan television ruudusta, hämmentyneenä.
Limburgerin torni oli jo pystyssä - he olivat seuranneet sen uudelleenrakennusta tällä kertaa huomattavasti tarkemmin kuin koskaan ennen, mutta tuskin se turpea turska aloittaisi juonimaan näin myöhään illalla. Plutolaiset kuitenkin olivat erittäin mukavuudenhaluisia – plutolaiset multimiljonäärit eritoten.
” Joo. Pitää päästä purkaan paineita. Ciao!”
Kumpikaan hiiristä ei kerennyt enää sanomaan mitään, kun nuorin vapaustaistelija jo polkaisi pyöränsä käyntiin ja loikkasi automaattiovista ulos kadulle.

Aisha odotteli hurjapäisintä marsilaista N-portin tuntumassa, hieman syrjässä ohi ajavien ihmisten katseilta.
Hän oli vihdoin löytänyt sormuksensa tulevaisuudesta. Se löytyisi huomen aamulla, kun rakennusmiehet tulisivat hakemaan viimeisiä tavaroitaan. Tuuheaviiksinen ihmismies tulisi tiputtamaan hanskansa juuri sen päälle. Yksi sormukseen upotetuista kristalleista (se ei ollut timantti, vaikka mies niin luulisi) kimaltaisi kirkkaasti auringossa ja hanskaansa nostamaan kumartunut ihminen huomaisi kiillon. Hän kaivaisi sen esiin ja pistäisi sen sitten taskuunsa, jotta voisi puhdistaa sen kotona.
Mitä mies sormuksella lopulta tekisi, sitä Aisha ei vielä nähnyt. Sen tietäisi vasta huomenna, kun ihmismies saisi sormuksen käsiinsä ja pohtisi vaihtoehtojaan.
Joka tapauksessa mutkattomin tapa varmistaa, että hän saisi korunsa takaisin oli hakea se nyt samoin tein.
Hopeaturkkinen nainen ei osannut päättää kummasta oli onnellisempi; siitä että hän oli löytänyt kadonneen sormuksensa ajoissa vai siitä, että Vinnie oli ollut juuri siinä, kun näky oli loppunut. Valkea hiiri oli nimittäin miehistä ainut, joka suostuisi lähtemään viemään häntä Limburgerin luokse kysymättä miksi. Ja vaikka hänellä olisikin ollut keino selittää, miten hän tiesi korunsa olevan juuri plutolaispomon tontilla, Throttle ja Modo olisivat todennäköisesti silti sanoneet pyynnölle ei.
Vincentin itsesuojeluvaiston puuttuminen kauhistutti Aishaa niin monessa tilanteessa, mutta juuri nyt hän olisi ollut pulassa ilman sitä.
Kuullessaan moottorin ärhäkän murinan yläpuoleltaan, vaaleatukkainen marsilainen hymyili ja astui näkyvämmälle.
” Hyppää kyytiin.” Vinnie pysäytti naisen viereen.
Aisha katsoi vapaata tilaa mieshiiren takana, joka oli yllättäen paljon korkeammalla, kuin hän oli kuvitellut – prätkän perä oli häntä melkein rintoihin- ja vilkaisi sitten alas mekkonsa leveään helmaan.
Mies nosti kulmaansa huvittuneena. ” Tarttetko apuja?”
Hiirineito hymyili. ” Jos siitä ei ole liikaa vaivaa.”
Vinnie kietoi häntänsä naisen kapealle vyötärölle ja nosti tämän taakseen.
” Vielä yks juttu...” Vaaleaturkkinen hiiri painoi Aishan päähän varakypärän, jota kuljetti mukanaan prätkänsä säilytystilassa. Naisen saatua sen päähänsä ja kätensä Vinnien keskivartalon ympärille, he saattoivat lähteä liikkeelle.
”Pidä kiinni, söpöliini!” Mieshiiri hihkaisi ja väänsi kaasun pohjaan.

Nopeammin, kuin Aisha uskalsi edes ajatella, Vinnie sai heidät Limburger Plazaan. Tai oikeastaan kadun mitan päähän siitä.
” Tämän lähemmäs ei pääse, ilman että sillin tutkat huomaa... Missä sä sanoitkaan, että se sun sormus on? ” Mies kääntyi katsomaan taakseen.
Marsilaisneito kuikuili hänen ohitseen pitkälle taivaaseen kohoavaa rakennusta.
” Tuossa pihalla.” Aisha puraisi alahuultaan. ” Oletko varma, ettei tämän lähemmäs pääse?”
Nainen todella tahtoi omaisuutensa takaisin, muttei vaatisi mieshiirtä vaarantamaan henkeään sen vuoksi.
Kuolen joka tapauksessa, kun palaan kotiin. Ei siis kannata uhrata toistakin elämää syyttä suotta…
Vinnie vilkaisi Aishan murheenmurtamaa ilmettä ja sitten uudelleen mädän kalan katkuista rakennusta.
Oliko olemassa jokin keino, jolla he pääsisivät tonnikalan terassille, ilman että tämä koittaisi syöttää heille laseria? Vinnie ei todella tiennyt. Suunnitelmien tekeminen ei ollut koskaan ollut hänen vahvuutensa. Asioiden etukäteen miettiminen oli Throttlen hommaa. Valkea marsilainen mieluummin improvisoi ja katsoi mitä sai sillä aikaan. Ikävä kyllä, siviilin kanssa ei ollut juuri varaa ruveta luovaksi.
” Sun olisi pitänyt pyytä Throttlea. Tää on sen alaa.” Vinnie tokaisi.
” Uskon, että me pärjäämme kyllä. Pitää vain keksiä jotain, jolla ei herätetä huomiota.” Aisha sanoi luottavasti ja loikkasi alas pyörältä, kiskaisten samalla kypärän päästään.
Mies huokasi. Marsilaisneito ei edes tajunnut, kuinka väärälle hiirelle hän puhui. Kaikki mitä Vinnie teki, oli näyttävää! Salamyhkäisyydellä ei saatu suuren sankarin mainetta.
Aisha sulki silmänsä ja antoi mielensä sukeltaa syvälle tulevaan. Hän kävi mahdollisuuksia läpi nopeasti, katsoi vain siihen asti, kunnes asiat alkoivat menemään pieleen. Yksi toisensa jälkeen hiirinainen eliminoi vaihtoehtoja, palasi takaisin nykyhetkeen valitsemaan uuden ajan haaran, seurasi sitä, avasi tapahtumat ja katsoi, päättyikö se katastrofiin vai ei.
Jokainen uusintayritys nosti silmien takana jyskyttävän kivun tasoa. Ja kun jälleen Aisha näki hänet ja Vinnien kaahaavan pakoon, Limburgerin miehet kannoillaan, hän luovutti huokaisten. Mahdollisuuksia oli liikaa, eikä hänellä ollut aikaa tai voimaa käydä niitä kaikkia läpi.
Ja kun tulevaisuus ei antanut luotettavaa vastausta oli b-vaihtoehdon aika. Oli mentävä vaiston varassa.
Aisha silmäili nopeasti tornin ja maat sen ympärillä. Alue oli rakennettu fiksusti, korkein päätorni kolmen muun vaaleankeltaisen rakennuksen väliin, niin että sitä saattoi vahtia joka suunnasta. Päätornin sisäpiha oli avonainen sekin, vain yksi valtava suihkulähde ja muutama pieni puu laatikoissaan pihan nurmikkoisilla reunoilla.
Kamerat ovat kamalan korkealla. Limburger selvästi tahtoo nähdä lähestyvät uhkat mahdollisimman aikaisin, ennen kuin ne pääsevät lähellekään tornia. Ihan fiksua sinänsä, mutta jos vaara tuleekin suoraan alta…
Aisha virnisti suunnitelman muokkautuessa hänen päässään.
” Hei! Mihin sä oikeen kuvittelet meneväsi?” Vinnie huusi hiirinaisen perään tämän lähtiessä kävelemään poispäin tornista.
” Kierrän noiden rakennusten takaa, jotta pääsen kävelemään aivan tornin vierestä. ” Aisha viittoi toisen pienemmän tornin ja sen vieressä seisovien talojen suuntaan.
” Kävelemään?!”
” Juuri niin, kävelemään.”
” Et sä nyt niin voi tehdä!”
” Miksen?”
Vinnie katsoi naista silmät levällään. ” Miten niin- Jos sä- Ethän sä nyt- Et sä tosissasi tota kysy, ethän?”
Aisha ei ollut moksiskaan mieshiiren vauhkosta katseesta ja odotti selvästi, että tämä kertoisi syyn, miksei plutolaispomon päämajan lähestyminen jalan ollut hyvä idea.
” Kuule, mä kannatan kaikenlaisia ideoita – erityisesti vaarallisia-, mutta toi on jo itsetuhoista. Siis ethän sä nyt vain voi mennä ja… ja valssata etuovesta sisään. Ja vieläpä jalkaisin.” Valkea marsilainen sylkäisi viimeisen sanan suustaan inholla, kuin pahanmakuisen ruuan.
Vaaleatukkainen nainen otti askeleen takaisin. ” Se on ainoa tapa päästä tarpeeksi lähelle. Usko pois, hyvin tässä käy.”
Vinnien ilme ei muuttunut lainkaan luottavaiseksi, itseasiassa hän näytti jopa hieman ärtyneeltä. Aisha huokasi.
”Näetkö nuo kamerat?” Hän kysyi ja osoitti kadun ylitse.
Mieshiiri nyökkäsi jäykästi.
” Huomaatko miten korkealla ne ovat? Limburgerilla ei selvästi ole tarvetta vahtia omaa aluettaan, niin paljon kuin muiden omaa. Koska hän hallitsee omalla tontillaan. Hän päättää kaiken mitä hänen tornissaan tapahtuu, hänellä ei ole siellä mitään pelättävää. Mutta täällä ulkopuolella...” Marsilainen levitti kätensä. ” Kaikki ovat vihollisia. Siispä selustaa on vahdittava. Mutta kun keskittyy liikaa yhteen asiaan, toinen pääsee livahtamaan kameroiden alitse.”
Samassa Vincet huomasi sen minkä lyhyt nainenkin. Kamerat olivat korkealla, hyvin korkealla. Ja kaiken lisäksi asennoitu niin, että ne näkivät kaiken liikenteen tiellä. Autotiellä, tarkkaan ottaen. Mutta jalkakäytävä sen sijaan... Sen sisäreunasta jäi iso osa täysin piiloon niiltä.
Miehen suu levisi virneeseen.
Yksinkertaista, huomaamatonta, täysin arkista - jotain mitä se plutolaisenkuvatus ei ikinä osaisi odottaa.
” Pakko myöntää, söpöliini, sä jaksat yllättää.” Vinnie hymyili naiselle ja heitti sitten jalkansa prätkänsä yli.
” Joten… Saanko tämän valssin?” Hän ojensi kätensä kohteliaaseen pyyntöön.

7. Lainakengät osa 2

Vinnie seurasi Aishaa jännittyneenä kadun yli tornin puoleiselle jalkakäytävälle. Nainen hänen edessään kulki rauhallista tahtia. Aivan kuin he olisivat olleet vain iltakävelyllä, eivätkä hiipimässä vihollisen leiriin. Aseitta. Ja mikä tärkeämpää kulkupelittä.
Valkoturkkinen hiiri veti olkapäitään ylöspäin, kun he loikkasivat asfaltilta nurmikolle ja hivuttautuivat kiinni rakennuksen kiviseen seinään. Hän puoliksi odotti hälyttimien pärähtävän soimaan ja kymmenien vihaisten karjujen rynnivän paikalle aseet tanassa, valmiina listimään heidät. Rauhallinen ilta ei kuitenkaan rikkoutunut, vaikka marsilaiset pääsivät aivan kiinni torniin.
Vinnie käänsi selkänsä Aishalle, kun tämä kumartui nurmikon puoleen.
” Toivottavasti sulla on joku suunnitelma, miten aiot löytää sen sormuksen ennen kuin Limburger lähettää tervetuliaiskomitean. ” Mies tokaisi, vilkuillessaan ympärilleen. Liikenne tornin ympärillä oli sen verran vilkasta, että hän tuskin kuulisi, jos joku koittaisi lähestyä heitä, mutta kypärän pimeänäköasetuksella, hän näki täysin vaivattomasti illan hämärässä.
” Mmmh...” Aisha ynähti vastaukseksi.
Naisella ei ollut suunnitelmaa. Jos hänellä olisi ollut, hän olisi tullut ajatelleeksi, kuinka mahdotonta oli löytää yksi pieni metallinpalanen hiljalleen laskeutuvassa pimeässä.
Oikeastaan, marsilaisnainen ei ollut varma, olivatko he edes oikealla paikalla. Aisha oli ollut niin innoissaan nähtyään sormuksensa, että oli unohtanut pistää kunnolliset tuntomerkit sen olinpaikasta muistiin. Hän olisi kyllä voinut, periaatteessa, tehdä päätöksen jättää sormus paikoilleen ja katsoa jälleen tulevaisuuteen, jossa viiksekäs ihmismies löytäisi sen. Tornin luona olo tekisi sen näkemisestä jopa helpompaa, mutta Aisha ei tiennyt osaisiko esittää tarpeeksi hyvin hiirimiehille normaalia. Kipu nimittäin pahenisi ja vaivaisi varmasti vielä huomenaamullakin, vaikka hiirineito menisi samoin tein sänkyyn, kun he palaisivat tulostaululle.
Noniin Aisha, sinä näit sen jo kerran. Nyt vain kertaat mitä näit.
Marsilaisneito puristi päänsä käsiensä väliin miettiessään.
Hän oli jossain rakennuksen sivulla, koska se oli nurmikolla, eikä rakennuksen edustalla ole nurmikkoa. Seinä oli… Ei, ei siinä ei ollut seinää, vaan ikkuna!
” Vinnie, me olemme väärällä puolella! Pitää mennä tornin toiselle sivustalle.” Aisha sihahti ja lähti nopeasti hölkkäämään kohti toista kulmaa.
” Odota!” Vinnie lähti naisen perään puolijuoksua.
Hopeaturkkinen hiiri pysähtyi hetkeksi rakennuksen kulmalla, katsomaan, ettei Limburgerin miehiä näkynyt ja juoksi sitten kulman taakse.
” Aisha!” Mies huusi kuiskaten. Hän oli kääntymässä samasta kulmasta, kun sillä seinustalla oleva ovi avautui. Vinnie painautui välittömästi seinää vasten.
Ovesta astui kaksi leveäharteista miestä, joista toisen pää kiilsi täysin kaljuna ja toisella oli pieni ponnari.
” Vihdoinkin tauko!” Kalju mies murahti. Hän kaivoi mustan nahkaliivinsä sisältä tupakka askin ja sytyttimen.
” Sanos muuta! Toinen hönkäisi. Myös hän kaivoi liivistään tupakan. Miehen kollega sytytti omansa ja ojensi sitten tulta tätä kohti.
” Noh, onneks kohta kaikki on ohi… Kuhan se tohtori saa laitteiston kuntoon, pomo lähtee ja meil alkaa loma!” Ihmismies pukkasi ystäväänsä olkapäähän.
” Jea!”
Miehet röhäyttivät savun täyteisen naurun.
Vinnie ei jaksanut kuunnella enempää, ihmismiesten ruvetessa puhumaan lukuisia laittomuuksia sisältävistä lomasuunnitelmistaan. Hän toivoi miesten joko; palaavan pian sisään tai poistuvan rakennuksen luota kokonaan, jotta hän pääsisi Aishan perään.
Valkea hiiri painoi selkäänsä kiinni seinään ärtyneenä.
Pitikin jättää se laserpistooli prätkälle! Nyt mä – Vincent Van Wham- Marsin machoin ja miehekkäin hiiri joudun kyykkimään piilossa, kuin mikäkin arka aropupu! Marsin kiitos, kukaan ei ainakaan ole näkemässä…
Miehet juttelivat useamman minuutin, mieshiiren nyppiessä ruohoa saappaansa viereltä tylsyyksissään.
Pyhä Phobos, kuinka kauan voi yhen syöpätikun sisään hengittäminen kestää? Valkoturkkinen marsilainen murahti ajatuksissaan.
Hän painoi poskensa kiinni karheapintaiseen seinään ja katsoi ihmismiehiä varovasti kulman reunan yli.
” Jep jep...” Kaljupää nakkasi savukkeensa lopun maahan.
Vihdoinkin!
” Ei siinä mitään… Olishan se tietty ihan mielenkiintosta tavata kaikki Clintonit, Chiracit, Al Nahyanit, Jeltsenit ja Elizabethit.” Mies linttasi tupakantumppinsa saappaallaan, hieraisten sitä maata vasten muutaman kerran aggressiivisesti.
” Noh.. Kun pomo tulee takaisin, voit sanoo tavannees heidät kaikki.” Ponnaripäinen mies läiskäisi toverillisesti kollegansa olkavartta.
” Täähän tarkoittaa perjaattees sitä, et me ollaan hetkellisesti Ellun palkkalistoilla… Mitä luulet, Hayes, voitasko meki saada sellaset karvareuhkat, niiku niillä Buckinghamin pelleillä? Mullaku ottaa kylmä niin ikävästi tähän nuppiin.” Kalju mies murjaisi.
” Älä ny vaan jumankauta sano mitään!” Ponnaripää nauroi ” Sitä ikinä tiiä, mitä me joudutaan pukemaan, ku se yks tampio innostuu...” Toinenkin ihmismies viskasi tupakanloppunsa menemään.
Miehet kääntyivät kannoillaan ja hävisivät takaisin sisään.
Oven sulkeuduttua, Vinnie odotti pari sekuntia, ennen kuin astui kulman takaa. Hän käveli muutaman askeleen ovelle ja kokeili sen kahvaa varovasti.
Se aukeni.
” Mitä sinä teet?” Ääni sihahti.
Vaaleaturkkinen hiiri pelästyi niin, että hänen otteensa kahvasta kirposi. Ovi ei kuitenkaan ehtinyt paukahtaa kiinni, sillä mieshiiri nappasi siitä nopeasti uudestaan.
” Jessus, nainen!” Vinnie suutahti viereensä ilmestyneelle marsilaisneidolle. ” Onko pakko hiipiä tuolla tavalla?”
” Anteeksi, ei ollut tarkoitus säikäyttää...” Aisha väläytti anteeksipyytävän hymyn.
Mies huokasi. ” On se hyvä, että mun turkki on jo valmiiks valkone...” Hän virnisti tytölle, jonka suupielet kääntyivät huvittuneeseen virneeseen.
” Joka tapauksessa… Löysin sormukseni!” Hopeaturkkinen hiiri ilmoitti innoissaan. Aisha työnsi oikean kätensä ylpeänä miehen näytille.
Hiirinaisen etusormentyvessä kiilteli koru, joka ei ihan rehellisesti, Vinnien silmään, näyttänyt kovinkaan arvokkaalta. Tummaan sormusrenkaaseen oli kyllä ristikkomaisten kaiverrusten väliin upotettu pieniä kirkkaita kiviä ja jopa hohtavan mustien renkaiden välille sormuksen päällä, oli pistetty yksi, mutta marsilaisen oli vaikea kuvitella niiden olevan juuri minkään arvoisia.
” Tuon takiako me tultiin tänne?” Valkoturkkinen motoristi kysyi aidon hämmästyneenä.
Ihme, ettei tyttö ollut vain onnellinen päästessään mokomasta… Osaakin olla ruma kapistus.
Vincent ei voinut sanoa tietävänsä koruista juuri mitään, mutta sen hän tiesi, ettei monikaan nainen varmasti olisi huolinut Aishan sormusta.
Vaaleatukkainen hiiri vetäisi kätensä takaisin. ” Se on perhekalleus.” Hän sanoi puolusteleva sävy äänessään.
” Se selittääkin.” Vinnie naurahti ja veti oven auki.
Aisha valpastui. ” Aiotko sinä mennä tuonne sisään? Miksi?”
” Joo, mä käyn vaan.. ööh.. Tarkistamassa yhen jutun. Mee sä jo takaisin prätkälle.” Mieshiiri yritti päättää keskustelun pakenemalla ovesta, mutta hiirineito astui hänen peräänsä.
” Tulen mukaan.”
Vinnie loi Aishaan kyllästyneen katseen. Nainen tuskin luovuttaisi helpolla, jos hän yrittäisi saada tämän jäämään. Arvatenkin sanoisi jotain sellaista kuin; En voi päästää sinua yksin. Se on liian vaarallista!
Joka tapauksessa olisi helpompaa vain myöntyä, kuin ruveta jankkaamaan tytön kanssa.
Osaa se ainakin hiipiä, mies tuhahti mielessään.
” Hyvä on sitte.” Hän myöntyi.
Aisha väläytti helpottuneen hymyn ja pujahti sitten ovesta Vinnien jäljessä.

Hämärällä käytävällä leijaili raskas raa’an kalan haju. Vinnie irvisti sille ja kytki kypäränsä visiirin päälle.
Yyhh, tonnikalan huonekalut tulee näemmä valmiiksi hajustettuina…
Visiiri luki automaattisesti huoneen kirkkauden ja sääti optimaalisen valotuksen. Näin valkoinen hiirimies tuli tietoiseksi kaikista pimeän piilottamista ääriviivoista.
Vincent vilkaisi nopeasti taakseen, varmistaakseen Aishan tulevan yhä mukana.
Siis tuleeko noiden silmien kanssa yönäkö tai jotain? Mieshiiri ajatteli ihmeissään, kun marsilaisneito nosti katseensa häneen lähes samaa naikaan, kun hän kääntyi katsomaan tätä.
” Mitä me ’tarkistetaan’?” Aisha kysyi kuiskaten.
” … Mä en oikeastaan ole varma.” Vinnie kuiskasi takaisin.
Kuunnellessaan ihmismiesten keskustelua valkoturkkiselle miehelle oli käynyt selväksi, että heidän arkkivihollisellaan oli uusia metkuja mielessään. Mikä ei ollut ihmeellistä sinänsä. Tätähän he olivat vapaustaistelija veljiensä kanssa odottaneet – Limburgerin seuraavaa liikettä. Kuitenkin kuultuaan hiuksettoman konnan mainitsevan Clintonin, Vinnien kiinnostus oli herännyt. Muista nimistä, joita mies mainitsi, marsilaishiiri ei ollut koskaan kuullutkaan, mutta edellä mainittuun saattoi törmätä lähes joka kadunkulmassa, sanomalehtien otsikoissa ja uutisissa.
Se johtui siitä, että hän oli Yhdysvaltojen – hiirten väliaikaisen asuinmaan – ylin johtaja. Presidentti, niin kuin Charley miestä kutsui. Ja ilmeisesti hänen aikansa korkeimmalla pallilla oli lopussa, mutta sen sijaan että olisi luovuttanut paikkansa, hän pyrki jatkamaan virassaan, kampanjoimalla ympäri maan – josta kaiken maailman mainokset.
Tällä hetkellä kukaan USA:ssa ei voinut olla tietämättä, kuka Bill Clinton oli. Ei ainakaan kukaan sellainen, joka omisti joko radion, television tai ihan vaan parin terveitä verkkokalvoja.
Jos yksi maailman mahtavimmista ja vaikutusvaltaisimmista miehistä esiintyi Limburgerin suunnitelmissa, oli oletettavissa myös niiden toisten hanttapulin mainitsemien ihmisten olevan muutakin, kuin satunnaisia kansalaisia.
” Tiiän vaan, et tonnityrällä on jotain suurta suunnitteilla.” Vincent mutisi hiljaa.
Aisha mutristi suutaan huolestuneena. Plutolaiset tiesivät aina ongelmia. Oli hyvin vastuutonta heiltä mennä sisälle torniin, varsinkin kun Modolla ja Throttlella ei ollut mitään käsitystä siitä, missä he olivat. Jos tämä tutkimusretki päättyisi huonosti, saattaisi mennä tunteja, ennen kuin hiiret tulostaululla tajuaisivat jonkin olevan hullusti ja lähtisivät etsimään heitä.
Ollaan siis tiedustelemassa… Noh tätä on onneksi tehty ennenkin. Silloin tosin oli kaiken maailman laitteisto ja taustatuki intergalaktisilla yhteyksillä...
Nainen ravisti pessimistisen ajatuksen pois mielestään.
Varusteet eivät tee agenttia.
” Jos me etsitään suunnitelmia, kannattaa varmaan aloittaa toimistosta, komentokeskuksesta, laboratoriosta... Jostain missä operaation aivot majailevat.” Aisha supatti.
Vinnie oli vilkaisemassa taakseen, naiseen, kun samassa taskulampun kellertävä valokeila pomppasi hänen saappaansa viereen. Mieshiiri jäätyi paikoilleen, epävarmana mitä tekisi. Juostako piiloon ja toivoa, ettei taskulampun haltija kuulisi askelia vai käydäkö tyrmäämässä hänet? Valkea marsilainen punnitsi yhä vaihtoehtojaan, kun hän tunsi yhtäkkiä ilmavirran suhahtavan ohitseen. Sekuntia myöhemmin, jossain kilahti.
” Huh?”
Valokeila siirtyi ja lähti liikkumaan heidän edessään avautuvalla toisella käytävällä. Muutaman metrin valon perässä, kulki ihmismies. Hän ohitti marsilaiset rivakoin askelin. Miehen mentyä ohi, Aisha nappasi Vinnietä ranteesta ja veti tämän perässään suuntaan, josta telluslainen oli ilmestynyt.
He liikkuivat nopeilla päkiäaskelilla, koko käytävän loppuun saakka ja tulivat aulan takaosaan. Hissit jäivät heidän vasemmalle puolelleen, takaseinälle, selvästi erotettuna vastaanottotiskistä ja muusta odotusaulasta, valtavalla tyhjällä välillä.
Vinnie loi tutkailevan katseen hissien teräksenharmaisiin oviin.
” Luuletko, että koettelemme onnea liikaa jos-?”
” Kyllä.” Aisha katkaisi miehen toiveikkaan ajatuksen.
Oli ollut älyttömän onnekasta, että vartiossa ollut mies oli lähtenyt tutkimaan naisen heittämän kiven aiheuttamaa vaimeaa ääntä. Vaikka elokuvat ja sarjat muuta väittivät, vartijat poistuivat harvoin paikoiltaan etsimään mysteeriäänien aiheuttajia.
” Onko täällä jossain portaita?” Hän tiedusteli vaaleaturkkiselta marsilaiselta, joka oli siirtynyt katselemaan, jotain huoneen toisella laidalla.
” On.”
Aisha jäi odottamaan jatkoa.
” Mitä?” Vinnie sihahti, huomatessaan hiirineidon tuijotuksen.
” Mitä mitä? Missä ne ovat?”
Marsilaismiehen huulilta pääsi epäuskoinen tyrskähdys ” Mistä mä sen voisin tietää?”
” No, ettekös te ole käyneet täällä jotain ziljoona kertaa?” Vaaleatukkainen marsilainen sipisi.
Yhteisien iltojen aikana, Aisha oli päässyt kuulemaan monta tarinaa hiirikolmikon ja Charleyn yhteenotoista Limburgerin kanssa. Seikkailut itsesään olivat hyvin mielenkiintoisia, mutta miehet kertoivat silti aina kaikkein innokkaimmin tavan, jolla olivat päivän päätteeksi pistäneet plutolaispomon asumuksen matalaksi.
Marsilaisnainen tuskin sanoisi sitä koskaan ääneen, mutta hän oli jokaisen tarinan jälkeen ruvennut arvostamaan kalamiestä enemmän ja enemmän. Se miten Limburger jaksoi kerta toisensa jälkeen pystyttää torninsa ja yrittää uudelleen, vaikka onnistumisen mahdollisuus oli häviävän pieni, oli Aishasta hyvin ihailtavaa.
” Öö, joo. Mutta luuletko sä tosiaan, että joku meistä on päättänyt perehtyä tän paikan pohjapiirustuksiin?”
Hopeaturkkinen hiiri kohautti olkiaan. ” Hätätilanteiden varalle?”
Vinnie tyrskähti. ” Kultsi, jos prätkähiirille tulee ’hätä’-” Hän piirsi lainausmerkit ilmaan. ”- me käytetään ikkunaa.”
Mieshiiri katsoi muutaman kerran oikealle ja vasemmalle, ennen kuin lähti kävelemään huoneen poikki.
Aisha otti muutaman juoksuaskeleen saadakseen miehen kiinni.
He kulkivat aivan toiselle laidalle ja kääntyivät vasempaan.
” Minne me mennään?” Hiirineito kysyi, kun edellä kulkeva marsilainen yhtäkkiä pysähtyi.
” Portaat, prinsessalle.” Vinnie virnisti ja osoitti kylttiä seinällä, jossa esiintyi ukkeli kipuamassa loivasti ylöspäin kaartuvaa siksak viivaa. Rappusia.
Aishan silmät suurenivat. Miten hän-?!
” Aiotko sä jäädä siihen vai häh?” Marsilaismies kysäisi huvittuneena, nähdessään naisen ilmeen. Hän veti rappukäytävään vievän oven auki ja jäi odottamaan, että tyttö menisi edeltä.
Aisha seisoi paikoillaan vielä muutaman sekunnin, mutta astui lopulta hiirimiehen ohi.
” Miten sinä tiesit, miten tänne pääsee?” Hän kysyi ihmeissään, heidän kavuttuaan useamman kymmenen kerrosta portaikkoa. Hiirineito oli yrittänyt pohtia vastausta matkalla, mutta oli lopulta luovuttanut.
” Vaisto, söpöliini. Sankarin tärkein ase.” Vinnie virnuili ja harppasi muutaman askelman nopeammin päästäkseen naisen ohi.
Aisha pysähtyi tuijottamaan valkoturkkista marsilaista toinen kulma koholla.
” Vaisto?” Hän epäili.
” Mmhm.” Mies hymyili ja aukaisi oven, jolla he pääsisivät pois rappukäytävästä.
Se ja opastaulu aulassa.

Ovi Limburgerin toimistoon oli sepposen selällään, joten hiiret saattoivat vain kävellä sisään.
” Onko täällä joku avointen ovien päivä tai jotain? En ole koskaan nähnyt yhtä surkeaa vartiointia plutolaisella.” Aisha ihmetteli.
Nainen jäykistyi hieman tajutessaan, että hänen kommentistaan saattoi päätellä vaikka mitä, mutta Vinnie oli hänen onnekseen keskittänyt ajatuksensa aivan toisiin asioihin.
Oltaisiin me sittenkin voitu käyttää sitä hissiä…
Mieshiiri otti muutaman askeleen pöydän vierelle ja laski sille kätensä. Hiirineito oli aivan oikeassa. Torni oli kummallisen suojaamaton. Yksittäinen yövartija ja kaksi konnaa eivät paljoa turvaa tuoneet. Missä olivat kaikki muut?
Isojuustolla on meneillään varmaan tiukempikin budjettikuuri.
Vinnie siirsi hiukan pöydälle jääneitä papereita. Suurin osa oli jonkin sortin laskuja, joista useammassa oli enemmän numeroita kuin marsilaisella sormia ja varpaita yhteensä.
Huh! Ei ihme, että henkilöstökuluissa on kitsasteltu.
Aisha huomasi valkean hiiren tutkivan ilmeen ja meni kiinnostuneena tämän luokse.
” Tsiigaas tätä.” Mieshiiri levitti paperit pöydälle lomittain, jotta niitä saattoi tarkastella yhtä aikaa.
Aivan kuten Vinnie, myös nainen pisti ensimmäisenä merkille suuret luvut.
” Satayksitoistatuhatta neljäsataa yhdeksänkymmentäkuusi dollaria pelkkään petroliin?!” Aisha mutisi ihmeissään.
Joko lentäminen on täällä hirvittävän kallista tai Limburger on ottamassa torninsa mukaan..
Marsilaisnainen kävi nopeasti läpi muut paperit. Ne olivat varausvahvistuksia eri hotelleihin, kuten Le Bristol Parisiin, Rosewood Londoniin ja Lotte Hotel Moskovaan.
” Luulenpa, että Limburger aikoo vierailla kollegojensa luona maailmalla.” Hän sanoi ja pyyhkäisi varovasti yhden hotellin logoa paperin yläreunassa.
” Mikä saa sut luulemaan niin, söpöliini?”
” Nämä kaupungit... Lontoo, Moskova, Pariisi, Dubai, Washington. Kuulostavat tutuilta eivätkö?” Aisha kysyi ja käänsi päätään miehen suuntaan.
” Niihin on tullut törmättyä useamman kerran.” Vaaleaturkkinen hiiri myönsi.
Hän ei tiennyt kyseisistä kaupungeista juuri muuta kuin nimen, mukaanluettuna sen missä ne tarkalleen ottaen sijaitsivat, mutta Vinnie oli nähnyt monen monta elokuvaa, jossa oli mainittu niistä yksi tai useampi.
Varsinkin niistä Modon pitämistä agenttileffoista – Bondeista – hiirille oli käynyt tutuksi useamman ison telluslaisen kaupungin nimi. Niissä kun hilluttiin milloin missäkin.
” Mitä jos ne ovat ihmisten Cassini, Galle, Vinogra, Aram ja Antoniadi? Isoja, merkittäviä kaupunkeja, joista käsin hoidetaan ehkä jonkinnäköistä aluehallintaa. Eli toisin sanoen täydellisiä -”
” -Kohteita plutolaisille.” Mies lopetti naisen lauseen tämän puolesta.
Aisha nyökkäsi hymyillen.
Vinnie risti kädet rinnalleen. ” Empä tiedä… Miksi Limburger kävisi kiertämässä muut löyhkäpomot? He tuskin ovat kavereita keskenään, eikä plutolaisia juuri tunneta vieraanvaraisuudestaan.”
Hiirinainen kohautti olkiaan.” Noh ehkä hän -”
” SHH!” Valkoturkkinen marsilainen sihahti yllättäen.
” Mitä?”
” Kuuntele.”
Kaksikko jäi hiljaa kuuntelemaan käytävältä kantautuvaa kopinaa. Rytmikäs ääni koveni jokaisen kopauksen myötä.
Joku oli tulossa huonetta kohti!
Aisha keräsi paperit nopeasti takaisin yhteen ja pinkaisi sitten Vinnien perässä, viereisellä seinustalla olevasta ovesta, piiloon.
Pariovet läimähtivät auki.
” Tämän on paras olla kauneusunieni keskeyttämisen arvoista, Karbunkle..” Ääni murahti.
Limburger.
” Uskon, että tulette pitämään tästä kovasti, teidän juustoisuutenne” Toinen, nariseva ääni naurahti.
Aisha ja Vinnie tunkivat molemmat silmänsä ovenrakoon ja seurasivat, kuinka kalannaamainen olio hyllyi sairaalanvihreässä aamutakissa pöydän ääreen ja lysähti tuolille.
” Se on siis valmis?” Limburger tiedusteli innoissaan.
” On.” Karbunkleksi kutsuttu, rimppakinttuinen mies virnisti ja veti laboratoriotakkinsa taskusta esille kaukosäädintä muistuttavan laitteen.
” Saanko esitellä; Mielensiirrin!” Hän nosti keksintönsä ylpeästi pomonsa nähtäville.
” Oo, loistavaa työtä professori!” Plutolainen myhäili tyytyväisenä. Hän nojautui hieman pöydän ylle, napatakseen laitteen alaisensa kädestä. ” Miten se toimii?
” Aivan kuten toivoitte sen toimivan, teidän ylikypsyisyytenne. Te kykenette vaihtamaan sillä kehoja kenen tahansa kanssa vain nappia painamalla, kunhan olette tarpeeksi lähellä.”
” Kuinka lähellä?” Limburger tivasi, mittaillessaan keksintöä katsellaan.
Karbunkle nielaisi. ” Ööh, kantama on nelisen metriä.”
” N-NELJÄ METRIÄ?! Sinä pateettinen pasta-aivo! Miten kuvittelet minun pääsevän niin lähelle maailman suurimpia johtajia? Heidän turvamiehensäkään eivät pääse metriä lähemmäs!” Plutolainen ärisi. Kalamies kohotti nyrkkinsä ja huitoi sillä uhkaavasti ilmaa.
” Mu-mutta teidän suurlöyhkäisyytenne, en voinut tehdä kantamasta pidempää! Muuten riskinä olisi, että se vaihtaisi jonkun toisen samankaltaisemman mielen.” Vihreälasinen tohtori yritti.
” MITÄ… Sinä oikein tarkoitat?” Limburger laski nyrkkinsä
Karbunkle vetäisi huojentuneena henkeä. ” Suunnittelin laitteen niin, että se vaihtaa kenen tahansa mielet, mutta suosii erityisesti samanlaisia mieliä. Vielä tarkemmin sanottuna, mieliä, jotka edustavat samaa lajia.”
” Joten siis.. Jos painan nyt tätä nappia, me vaihdamme kehoja?” Limburger kohotti kulmaansa.
” Öhm, niin.”
” Ja jos täällä olisi vaikka Grease Pit, niin..?”
” Niin, hän vaihtaisi kehoa todennäköisemmin minun kanssani, koska te olette plutolainen.” Karbunkle sanoi varovasti, tarkkaillen koko ajan työnantajansa ilmettä.
Plutolainen pyöräytti mielensiirrintä muutaman kerran käsissään, ennen kuin painoi työpöydällään olevaa nappia.
” Grease Pit?” Hän kysyi muka-viattomasti, samalla kun virnisti ilkeästi professorin suuntaan.

Karbunklen aloittaessa surkeankuuloiset anelunsa, Aisha yritti kiskoa Vinnietä pois ovenraosta.
” Tule nyt! Meidän pitää mennä ennen kuin meidät huomataan!” Hän sihisi ja koitti jälleen riuhtaista miehen kädestä pystyyn.
” Hetki! Tahdon nähä lytistyykö Karbunklen valtava kuuppa, kun sinne pistetään Grease pitin miniaivot.” Valkoinen marsilainen virnisti.
Aishan suusta pääsi huokaus. ” Eivät he vaihda aivoja! Vain olemuksia.”
Mieshiiri käänsi hiukan itseään.” Mistä sä sen voisit muka tietää?”
Hopea hiirineito risti kätensä rinnalleen.” Jos sen vaihdon voi todella tehdä kenen tahansa välillä, sen on pakko toimia niin, koska erilaiset anatomiat tekevät mahdottomaksi eri lajien väliset elinsiirrot.”
Vinnie koitti esittää oman teoriansa, mutta Aisha ei ollut vielä lopettanut.
” Kuvittele nyt, jos vaikka saisit päähäsi plutolaiset aivot. Ne olisivat liian pienet kalloosi – elintärkeät yhteydet jäisivät muodostumatta. Antennisi kuuluvat aivoihisi, joten päähäsi jäisi kaksi reikää, koska plutolainen elinluovuttajasi ei voisi niiden puuttumisen takia omiaan sinulle antaa. Puhumattakaan axaalisuonista*, joitakaan turskaisilla tovereillamme ei ole! Mikä johtaisi siihen, että kaikki se myrkyllinen prasinama* vuotaisi laina-aivojesi kudoksiin, pitäen huolta siitä, että pääsisit hengestäsi, jos ne reijät päässäsi eivät sitä syystä tai toisesta tekisi.”
Vinnie räpäytti hitaasti.
” Okei.. Kai se sitten toimii siten...”
Mieshiiri oli nousemassa, kun hänen ylitseen pyyhkäisi kummallinen tyhjä tunne. Hänen silmissään musteni sekunninpuolikkaaksi ja kun hän sulki silmät, marsilaisen päässä sävähti voimakkaan sähköimpulssin lailla. Hämmentävä sekavuuden tunne hälveni, mutta sen tilalle astui hyvin epämiellyttävä pääkipu. Paine, joka tuntui puristavan aivoja kasaan.
Vinnie kompuroi muutaman askeleen taaksepäin, koittaen löytää tasapainon uudestaan.
” Aaau..” Hän kuuli Aishan vikisevän hiljaa.
” Kaikki ok?” Mies kysyi, vain kuullakseen tytön kysyvän täsmälleen samaa.
” Kaikki hyvin.” He vastasivat jälleen yhtä aikaa.
Tai niin Vinnie ainakin luuli, koska hän kuuli Aishan, muttei itseään.
Mikä mun korvia vaivaa?
Hän vei käden korvalleen, vain tunteakseen jotain pehmeää sormiaan vasten. Marsilaismies tarttui suortuviin kasvojensa vierellä ja veti niitä paremmin näkyville. Vaaleat hiussuortuvat liukuivat kevyesti hänen sormiensa välissä. Sirojen, kapeiden sormien, joita peitti kirkkaan harmaa turkki.
Vinnien hengitys tiheni, kun hän tuli tietoiseksi muista oudoista tuntemuksista kehossaan. Lämmönpuutteesta nilkoissa ja säärissä, jalkojen vapaudesta, kummasta painosta alaselässä, tuesta rintakehän seudulla ja muutenkin yläkroppaa halaavasta tiukkuudesta.
Mieshiiri koitti katsoa jalkojaan, mutta näki vain Aishan sinivalkoruudullisen mekon helman.
Mit-?! Voi ei, voi ei.. Älä vaan sano!
Vinnie kosketti jalkoväliään, vain huomatakseen, ettei siellä ollut mitään.
Miehen (tai oikeastaan naisen) suusta pääsi kimeä vinkaisu.
” Vinnie? ” Hän kuuli itsensä kysyvän kauhistuneella äänellä. Nostaessaan katsettaan, marsilaismies tapasi oman katseensa.
” Aisha? Oletko sä-” Vinnie kysyi ja hänen kehonsa nyökytteli. ” Jo-joten sehän tarkoittaa sitä, että mä olen-”
” KARBUNKLE!!”
Toimiston puolella räsähti. Ensin kerran ja sitten useamman. Limburgerin vihainen mylvintä hukutti allensa lähes kaikki tohtorin yritykset puolustaa itseään.
Aisha päätti sillä sekunnilla, että heidän oli aika vaihtaa maisemaa. Hän koukkasi hiirimiehen kainaloonsa - lainakehonsa voimilla se onnistui ongelmitta - ja lähti juoksemaan.
” Hei?! Mitä sä teet? Laske alas!” Vinnie kiekaisi närkästyneenä.
” Shhhh! Meidän pitää päästä pois täältä!” Aisha murahti.
Se vaati muutaman väärän oven avauksen, mutta lopulta hän löysi käytävän, jolta he olivat tulleet. Rappusetkin Aisha hölkkäsi alas, Vinnie kainalossaan, tämän äänekkäistä protesteista huolimatta.
” Ole nyt jo hiljaa!” Nainen sihahti vihaisesti heidän päästessään ovesta ulos, Chicagon vilkkaaseen yöhön.
” Helppo sun on puhua, kun sua ei heitellä ympäriinsä kuin räsynukkea!” Mies tiuskahti.
Sillä hän sai viimeinkin Aishan huomion. Nainen oli usein haaveillut olevansa iso ja vahva. Sellainen, jota ei potkittaisi ympäriinsä, jolle ei uskallettaisi ryppyillä.
Aisha oli luvannut itselleen, että mikäli hänen mahdoton haaveensa joskus kävisi toteen, hän ei olisi kuten ne, jotka häpeilemättä käyttivät fyysistä ylivoimaa edukseen. Hän olisi parempi. Mutta mitä hän tekikään nyt, kun valta oli todella hänellä?
Aisha laski Vinnien maahan.
” Olet oikeassa. Anteeksi.”
Mieshiiri oikaisi mekkonsa rypyt, nyrpeä ilme kasvoillaan ja katsahti sitten halveksuvasti naiseen, tai oikeastaan itseensä.
Aisha roikutti päätään häpeissään. Korvat luimussa ja häntä koipien välissä, hän näytti surkealta. Vinnien olisi käynyt naista sääliksi, ellei tämä olisi parhaillaan ollut hänen kehossaan, pilaamassa hänen machomainettaan. Jos miehen viholliset näkisivät tämän nyt, hänellä kestäisi pieni ikuisuus saada heidät taas pelkäämään itseään.
” Okeiokei, saat anteeksi, miten vaan! Kuhan lopetat ton nöyristelyn..” Vinnie ei meinannut saada viimeisintä sanaa ulos suustaan. Niin vieraalta ja väärältä se tuntui, varsinkin hänen katsoessaan itseään silmiin samalla.
Pakko saada vaihettua meijän kehot takasi, enneku Aisha tuhoaa viimesetki rippeet mun maineesta galaksin kovimpana prätkäjannuna!
” Pitää mennä takasi.” Vinnie päätti.
Hän yritti tarttua oven kahvaan, mutta Aisha nappasi häntä jämäkällä otteella ranteesta.
Auts..
” Emme me voi. Oho, ups.. Anteeksi.” Nainen pahoitteli, nähdessään tuskaisan ilmeen lainassa olevansa kehonsa kasvoilla.” Olet niin vahva. Yleensä tarvitsen niin paljon enemmän voimaa toisen pysäyttämiseen.”
Normaalisti kehuille persolta marsilaiselta meni Aishan jälkimmäinen kommentti täysin korvien, hänen keskittyessä hieromaan kipeää kättään.
Uh, Charley taitaa olla oikeassa. Ehkä mä toisinaan oon turhan kovakourainen…
” Oot oikeassa. Ehkä meijän kantsii hakea prätkältä pari asetta ensin. Tiiäthän, jos tonnikala kaipaa purkittamista.”
Vinnie lähti kulkemaan rivakasti takaisin reittiä, jonka he olivat tulleet tornille. Aisha harppasi hänen peräänsä, huomaten ilokseen, kuinka helppo hänen oli pysyä itsensä perässä, kun miehen kehossa yksi askel oli kaksi hänen askeltaan.
” Kaikki maailman aseetkaan ei hyödytä meitä nyt… Ei niin kauan kuin Limburgerilla ei ole laitetta, jolla vaihtaa meidät takaisin.”
Vinnie pysähtyi.
” Siis mitä?!” Hän kiepsahti ympäri niin nopeasti, että mekon helma jäi jälkeen ja koteloi tämän jalat. Mies katsoi naiseen turkoosit silmät suurina. ” Miten niin ei ole laitetta, jolla vaihtaa meijät takasin?!”
” Etkö sinä kuunnellut?” Aisha kurtisti kulmiaan. ” Limburger luuli, ettei kone toiminut, joten hän heitti sen menemään.”
” Ei!”
” Hän vaati Karbunklelta uutta, joka sanoi, että saisi rakennettua uuden viikossa.”
” Ei!”
” Mutta Limburger ei suostunut antamaan kuin kolme päivää.”
” Ei, ei, ei, EI!” Vinnie voihki ja peitti silmänsä.
Ei tämä voinut mennä näin. Ei hän voinut olla jumissa alimittaisessa, heiveröisessä, voimattomassa naiskehossa. Oli oltava jokin ratkaisu. Jokin keino, jolla hän saisi kansallisaarteenakin pidettävän, kroppansa takaisin. Jokin... Tai ehkä joku?
” Charley!” Miehen pää nytkähti pystyyn. ” Charley voi rakentaa laitteen, jolla me voidaan palata omiin kehoihin! ”
Vinnie lähti jälleen liikkeelle innostuneena. Aishalle oli melkein ongelma pysytellä tämän perässä, nyt kun tämä oli saanut uutta puhtia.
” Ehkä… Mutta Charley palaa vasta sunnuntaina ja-”
” Kuka sanoo, et meijän ois pakko oottaa siihen saakka?” Mies kysyi ja otti muutaman juoksuaskeleen prätkäänsä kohti, loikatakseen sen päälle. Vinnie ei kuitenkaan tuntenut Aishan kehon rajoja tai ottanut huomioon mekon liehuvaa helmaa, joka supisti käytettävissä olevien liikeratojen määrää. Hän sai kyllä kätensä pyörän satulan päälle, mutta kun hän koitti heittää jalkaansa pyörän toiselle puolelle, helma jäi kiinni satulan korkeaan takaosaan ja Vinnie kaatui pyörän ylitse, jääden roikkumaan pää alaspäin.
” Ngghh!” Marsilainen puhisi. Hän koitti nostaa itsensä pystyyn oikealla kädellään, mutta tasapainon pitäminen oli vaikeaa.
” Au- AU! Mitä sulla on tän mekon sisällä?” Vinnie kysyi, tuntiessaan, jonkin kovan kaivautuvan kipeästi hänen lonkkaansa vasten.
” Kiviä” Aisha vastasi tyynesti.
Hän irroti helman ja nappasi sitten nopeasti otteen Vinniestä, ennen kuin tämä ehti osua maahan. Nainen nosti miehen kevyesti, lainalihaksiensa avulla, istumaan siististi prätkän päälle.
” Miksi ihmeessä?” Vinnie kurotti mekon sivussa olevaan rusettikoristeiseen taskuun ja löysi sieltä todella muutaman peukalonpään kokoisen kivenmurikan.
Aisha kohautti harteitaan. ” Koskaan ei tiedä mitä tapahtuu. Mistä sinä kuvittelit minun vetäisseen sen kiven, jonka heitin tornilla hämätäkseni sitä vartijaa?”
” Säkö sen teit?” Mies hämmästyi.
Nainen virnisti. ” Myönnän syyllisyyteni. Siirrytkö hieman taaksepäin?” Hän pyysi.
” A aa! Kukaan muu ei aja mun prätkällä, ku mä!” Vinnie risti kädet rinnalleen itsepäisesti.
” Takapenkki on vaan misuille ja mammanpojille.”
” Nimenomaan. Siirry siis taaksepäin. Vai joko unohdit, kuka teki Marilynit ja melkein väläytti pikkuhousujaan koko maailmalle? ”
Aisha pidätteli naurua, kun punehtunut Vinnie kiskaisi varakypärän päähänsä ja vihaisesti itsekseen mutisten hivuttautui taemmas satulan päällä, jotta nainen pääsi heittämään miehen pitkän jalan prätkän rungon toiselle puolen.
” Kerro sitten, minne pitää ajaa. ” Nainen pyysi polkaistessaan pyörän käyntiin.
Moottori heräsi henkiin vihaisesti murahtaen, saaden Aishan nielaisemaan pienesti.
Siitä oli todella kauan aikaa, kun hän oli viimeksi ollut moottoripyörän puikoissa.
Hyvin se menee, hän vakuutti itselleen, vapauttaessaan hitaasti kytkimen.

Se vaati useamman, kuin muutaman horjahduksen, kunnes Aisha oppi, ettei Vinnien pyörä katsonut hyvällä ylimääräistä painonsiirtelyä. Moottoripyörän herkkä ja sivistynyt tekoäly reagoi välittömästi, naisen nojatessa millinkään vertaa sivulle, ja lähti kallistamaan pyörää vastakkaiseen suuntaan, jotta hänen olisi tehtävä työtä itse mahdollisimman vähän.
Vinnie mutristeli suutaan tyytymättömänä joka kerta, kun Aisha joutui korjaamaan pyörän asentoa säilyttääkseen suoran ajolinjan, mutta piti suunsa supussa, avaten sen vain, kun hänen oli annettava naiselle ohjeita.
” Tästä oikealle.” Hän sanoi.
Nainen pisti vilkun päälle, voidakseen vaihtaa kaistaa. Hän vilkaisi vihreä taustaisia, valkotekstisiä tienviittoja ja kääntyi sitten kummastuneena katsomaan vastakkaiselle sivulle.
” Mutta eikös me tultu tuolta?” Aisha ihmetteli ääneen.
Hän muisti selvästi kauempana lilluvat purjeveneet, jotka loistivat valkeina tummaa taivasta vasten.
” Joo.” Vinnie vastasi mielenkiinnotta.
Nainen kurtisti kulmiaan ” Miksi me sitten menemme tänne?”
” Siksi, koska me ei mennä tulostaululle.”
Aishan suu vetäytyi tiukaksi viivaksi, hänen napsauttaessaan vilkun pois päältä. Jono lähti liikkeelle ja nainen kaartoi heidän mukanaan vasemmalle.
” Hei!” Mies kääntyi katsomaan taakseen ja sitten taas eteen. ” Mitä sä teet? Mä sanoin, että oikealle!”
” Ja minä sanon, että me ei mennä vaivaamaan Charleyta!” Aisha sanoi. ” Se on vain kaksi päivää, Vinnie. Neljäkymmentäkahdeksan tuntia. Me kestämme sen aikaa kyllä.”
Mies nojautui hieman taaksepäin, saadakseen kädet puuskaan, kun tuuli nappasi mekon helman reunasta ja puski sitä ylöspäin hänen reisillään. Vinnie nappasi siitä äkkiä kiinni.
” Tottakai sä kestät. Sullahan on käytössäsi koko universumin upein kroppa! Mulla taas..” Marsilainen jupisi, survoessaan kangasta tiukemmin jalkovälinsä alle.
Aishan huulilta pääsi huokaus. ” Tiedän, ettei tämä ole ideaalia, mutta ajattelisit Charleyta! Hän on tehnyt hirveästi töitä päästäkseen mukaan siihen tapahtumaan. Haluaisitko todella mennä ja pilata hänen tilaisuutensa, vain koska et kestä elää naisena muutamaa päivää?”
Vinnie ei vastannut. Ja kun nainen vilkaisi taakseen hän huomasi tämän murjottavan.
” Mä haluun ainaki eroon tästä mekosta.” Mies sanoi hetken päästä.
” Me etsitään sinulle housut.” Aisha lupasi hymyillen.

8. Lainakengät osa 3

Charley vihelteli onnellisesti radion mukana, hänen kaartaessaan Wrigley Fieldin viereisen McDonaldsin pihaan. Hän katsahti hymyillen kadun toisella puolella siintävään stadiumiin, ennen kuin harppasi sisään pikaruokalaan.
Ihmisnainen osti yksitoista kerrosateriaa. Yhdet hänelle ja Aishalle, ja kolme kappaletta jokaiselle mieshiirelle.
Toivottavasti ne on käyttäny ruokarahansa säästeliäästi. Ois varmaan pitäny nostaa niille varuilta enemmän käteistä… Hän ajatteli.
Yhteiselonsa aikana Charley oli monesti saanut huomata, etteivät hänen marsilaiset ystävänsä juuri ymmärtäneet rahan päälle. Miten sitä tuli käyttää niin, että se riitti pidemmän päälle, kuinka sitä säästettiin tai paljonko eläminen ylipäätään kustansi.
Vika oli osittain hänen itsensä, sillä nainen ei tohtinut saarnata hiirimiehille rahasta läheskään niin usein kuin olisi ehkä ollut tarve. Nämä tunsivat syyllisyyttä ystävänsä siivellä elämisestä muutenkin. Tai ainakin Throttle ja Modo tunsivat. Vinniestä Charley ei ollut niin varma.
Punatukkainen mekaanikko jätti autonsa Mäkkärin pihalle ja käveli ruskean paperikassin ja neljän ison limun kanssa kadun yli. Sunnuntain peli ei alkaisi vielä tunteihin, joten pääovet eivät olleet auki. Niinpä nainen kiersi rakennuksen ja meni sisään huoltomiehille tarkoitetusta ovesta omalla avaimellaan.
”Kotona ollaan!” Hän huikkasi iloisesti, avatessaan tulostaulun sisään vievän oven.
Naisen säkenöivä hymy vaihtui järkytykseen hänen nähdessään miesten asumuksen tilan. Ikkuna oli auki - sieltä virtasi raikasta ilmaa ja luonnonvaloa tulostaulun joka nurkkaan. Lattia ja muut pinnat kiilsivät tahrattoman puhtaina ja jokainen hiirimiesten omistama tavara oli paikoillaan hyllyssä tai laatikossa. Sohvatyynyn repeämä oli tikattu umpeen ja tyynyt pöyhitty oikein muhkeiksi. Jopa marsilaismiesten sängyt oli virheettömästi pedattu.
Mutta niin shokeeraavaa, kuin kaiken tämän näkeminen Charleystä oli, mikään ei vetänyt vertoja pirtsakan biisin mukana lauleskelevalle ja tanssahtelevalle Vinnielle.
Nainen laski kantamuksensa klaffipöydälle ja jäi sitten virnuillen odottamaan, että valkea marsilainen huomaisi hänet.
” Tout est chaos.. Á côté.. Tous mes idéaux: des mots.. Abimés.. ” Mieshiiri lauloi, eikä Charley ollut uskoa korviaan.
Laulaako hän ranskaksi?!
Keskittyessään stereoista kantautuvaan musiikkiin, punatukkainen mekaanikko huomasi naisäänen nauhalla laulavan myös samalla kielellä.
Vinnie pyörähti taidokkaan näköisesti. ”D'une génération désenchantée… Désenchant- CHARLEY!” Mies hihkaisi.
Hän juoksi naisen luokse ja rutisti tämän valtavaan halaukseen.
” Vin-nie… Mä en saa.. Hengh-eäh!” Charley kiemurteli.
Hiirimies irrotti otteensa välittömästi ja astui hieman kauemmas.
” Oho, anteeksi! Unohdin ihan, kuinka vahva olen tässä.. Tässä..” Vinnie vilkuili hermostuneesti ihmisystäväänsä samalla kun hänen äänensä ajautui olemattomiin.
” MUTTA! Ei siitä sen enempää.. ”Mieshiiri huitaisi ilmaa ja käveli sammuttamaan stereot. ” Miten matka meni?”
Nainen mittaili katseellaan miehen epämääräistä hymyä.
Mitä sä nyt olet tehnyt, Vincent Van Vandaali?
Punatukkainen ihminen siristi hiirelle silmiään, tämän koittaessa tehdä virneestään mahdollisimman vakuuttavan. Noh, jos Vinnie ei itse tunnustaisi – Modo ja Throttle kertoisivat kyllä.
Hyvä on sitten, kovis. Tehdään se sun tavallasi.
” Matka meni oikein hyvin, kiitos kysymästä.” Charley sanoi, leikkien mukana.” Törmäsin jopa vanhoihin tuttuihin.”
” Ai? Keneen?”
” Kerron samalla kun syödään.” Nainen taputti yhden limun muovista kantta. ” Mistä puheenollen...” Hän aloitti ja kääntyi purkamaan paperikassin sisältöä pöydälle. ” Missä Modo, Throttle ja Aisha ovat?”
” HUIJARI!”
Charley ja Vinnie molemmat hätkähtivät kimakkaa rääkäisyä, joka kantautui jostain läheltä. Muutamaa sekuntia myöhemmin ärsyyntyneen näköinen Aisha marssi sisään, kädet puristettuina tiukoiksi nyrkeiksi, perässään marsilaismiehet.
” Aisha-neiti, Throttle ei huijannut. Sä ite halusit heittää niin kaukaa, muistatko?” Modo muistutti sovittelevalla äänellä.
” Enhän!”
” Kyllähän. Me yritettiin sanoa, että sun pitäisi mennä lähemmäs, mut-”
” Ä!” Aisha kiepsahti ympäri sormi pystyssä. ” Mä en halua kuulla. Koska tässä ei nyt ole kyse musta, vaan siitä että tuo- ” Hiirinainen heilautti syyttävän sormensa lämpimänruskea turkkisen hiiren suuntaan. ”- Huijasi.”
Modon suusta pääsi raskas huokaus, Throttlen vain pudistaessa päätään.
Vuodet kipakka luonteisen tyttöystävän kanssa olivat opettaneet, että usein oli parasta olla vain hiljaa ja antaa suuttumuksen laantua. Tunteenvallassa olevat naiset eivät usein argumentoineet loogisesti ja monesti hiirimies huomasi, että itseäkin rupesi ärsyttämään kahta kauheammin, toisen ollessa täysin epäjohdonmukainen.
” Mikäs nyt on ropleeman nimi?” Charley kysyi ja loi hämmästyneen katseen kolmikkoon. Kun hän oli lähtenyt, Aisha oli juuri ja juuri uskaltanut ilmaista mielipiteensä miesten läsnä ollessa ja nyt hän haastoi näiden kanssa avoimesti riitaa?
Mun olisi pitänyt lähteä jo ajat sitten!
” Charley!” Kolmikko hihkaisi. He riensivät kaikki halaamaan ihmisnaista.
” Aww, Mullakin oli ikävä teitä.” Charley hymyili ja rutisti jokaista vuorollaan. ” Mä toin lounasta.”
” Oulrait, safkaa!” Hopeaturkkien nainen löi kädet onnessaan yhteen.
Vihreäsilmäinen mekaanikko katsoi silmät suurina, kuinka hiirineito rojahti muovijakkaralle, kuori yhden hampurilaisen kääreestään ja rupesi mässyttämään sitä, ahtaen aina sopivissa väleissä suuhunsa muutaman ranskalaisen. Vinnie istui naisen viereen ja nappasi yhdet ranskalaiset, sekä limun itselleen.
Charley seurasi hetken, kuinka vaaleaturkkinen mies napsi yksittäisiä tikkuperunoita ja läimäytti kerran Aishaa kevyesti sormille, tämän yrittäessä viedä hänen perunoitaan. Omansa marsilaisnainen oli jo tuhonnut.
” Mitä heille on oikeen käynyt?” Ihmisnainen pohti, tajuamatta puhuvansa ääneen.
” Usko pois, Charley-rouva. Me ollaan Throttlen kanssa mietitty koko viikonloppu ihan samaa...” Modo sanoi hiljaa, ennen kuin otti paikkansa pöydässä.
Charley istahti irrottamatta katsetta kummallisesti käyttäytyvistä marsilaisista.
”Tossa ois sulle kanssa pari purilaista, Vinnie.” Nainen sanoi ja työnsi paperiin käärittyjä sämpylöitä lähemmäs vaaleaa hiirtä. Tämä oli syönyt ranskalaisensa ja keskittyi nyt juomaansa (Tarkemmin sanottuna keskittyi sekoittelemaan pillillään juomassaan lilluvia jääpaloja).
” Kiitos, mutta minulla ei oikeastaan ole nälkä.” Hiirimies hymyili.
Muut hiirimiehet lopettivat syömisen ja katsoivat järkyttyneinä nuorempaa.
” Oletko varma?” Punatukkainen nainen kysyi, äänessään epäuskoa.
” Ole-Au! Mitä?”
Vincent käännähti äkisti Aishan suuntaan. Hiirineidon ilme oli ihmeellisen toruva.
Hän katsoi tuimasti valkeaturkkista hiirtä, niin kauan kunnes tämän olkapäät painuivat hieman kasaan.
” T-toisaalta, on ihan hyvä, ettei päästä verensokereitaan liikaa laskemaan…” Vinnie naurahti ilottomasti ja nappasi yhden kääreen itselleen. ” Kiitos.”
Mies vilkaisi vielä naista vierellään, kuin kysyen oliko tämä nyt tyytyväinen, ennen kuin kuori hampurilaisen esiin.
Mitä. Hemmettiä.
Charley ei tiennyt mitä muuta ajatella. Oli kuin hänen lempihiirensä olisi kokenut täydellisen luonteenmuutoksen. Eikä ihmisnainen ollut lainkaan varma pitikö hän tästä muutoksesta vai ei.
Periaatteessa ihana kerrankin kuulla kiitoksen sana Vinnien suusta, mutta taas toisaalta, hän ei ole yhtään oma itsensä...
” Charley, sinä sanoit, että tapasit jonkun tutun siellä matkalla?” Vincent sanoi yhtäkkiä.
Vihreäsilmäinen nainen räpäytti muutaman kerran hämmentyneenä, kunnes hänen aivonsa rekisteröivät Vinnien sanat.
” Ai niin joo! Ette ikinä arvaa keneen mä törmäsin!” Charley hymyili hiirille innostuneesti.
” No?” Throttle kysyi, samalla kun pyyhkäisi suutaan kädellään.
” Jackiin!”
” Jackiin?!”
” Eikä! ” Modo nauroi. ” Mitäs se siellä?”
” Oli päätyny osaks jotain insinööriryhmää. Kuulemma tavotteena ois saada kyhättyä auto jolla olisi KITTin tasonen tekoäly. Ford oli ollu kiinnostunu niiden prototyypistä, joten törmättiin sitte siellä kampuksella.” Nainen selitti hymyillen.
” Sovittii, et treffattais uudestaan kun se tulee käväsemään Chicagossa tossa muutaman viikon päästä. Pääset säkin sitten tapamaan Jackin.” Charley käänsi hymynsä Aishan suuntaan.
” Voi onnen päivää...” Hiirineito mutisi innottomasti.
Koko pöytä tärähti, kun Vinnie koitti potkaista naista, mutta osuikin vahingossa pöydän jalkaan.
” Anteeksi. Kramppi.” Hän hymyili viattomasti, muiden kääntyessä katsomaan.
” Oookei? ” Charley kurtisti kulmiaan. ” Mitä sanoitkaan Aisha?”
” Etten malta odottaa Mackin tapaamista.”
”Jackin.”
Aisha nosti olkapäitään ” Niinhän mä sanoin?
Modo pukkasi veljeään kevyesti kylkeen.
” Katos katos, Vinnie sä et taidakkaan olla ainoo, jolla menee jotain hampaankoloon aina, ku McCyberin mainitsee.” Hän nauroi.
Valkoturkkinen mies näytti miettivän hetken kookkaan marsilaisen sanoja, ennen kuin nojautui tätä kohden.
” Siis kenet?”
” McCyberin.”
” Kuka se on?”
Modo räpäytti ihmeissään. Hän katsahti huolestuneesti Throttleen, jonka ilme kopioi hänen omaansa.
” Ööh.. Jack?”
Valkean hiiren suu muodosti ison O:n. ” Oouh, siis Jack McCyber. Okei nyt tajusin. ”Hän hymyili vanhemmille aseveljilleen, joiden huoli sen kuin kasvoi.
” Kenestä sä sit luulit, et puhutaan?” Throttlen oli pakko kysyä.
Vinnie kohautti olkiaan. ” En kenestäkään. En vaan heti tunnistanut hänen klaaninimeään.”
” Suku.” Modo korjasi.
” Niin, anteeksi. Sukunimeä.”
Syvä hiljaisuus laskeutui pöydän ylle. He söivät hetken vaitonaisena, kunnes Aisha pomppasi pystyyn.
” Menen nyt käymään.. Tuolla. Tai siis vessassa.” Hän tuijotti tiukasti Vinnien sivuprofiilia puhuessaan. Sitten hän käännähti ja asteli ripein askelin ulos.
Throttle, Modo ja Charley seurasivat naishiiren lähtöä ja kun tämä oli sulkenut oven perässään, käänsivät kummastuneet ilmeensä Vinnieen. Valkoturkkinen hiiri vääntelehti hetken heidän katseidensa alla, mutta lopulta hänkin nousi.
” Minäkin menen. Vessaan, siis.” Hän ilmoitti noustessaan pystyyn.
”Ja otat prätkän mukaan vai?” Charley kysyi huvittuneena, kun mieshiiri vihelsi tämän matkaansa.
”Joo. Tai siis ei!” Vinnie naurahti väkinäisesti. ” Menen vessaan – ilman prätkää – ja lähden sitten kierrokselle.”
” Me ollaan kohta valmiit ja voidaan tulla messiin.” Throttle ilmoitti.
” Ei tarvitse! Ei kun… Tahdon mennä yksin. Kiitos ruuasta, Charley ja nähdään?” Vinnie pinkaisi ulos.
Kun valkea marsilainen oli hänkin kadonnut oven taakse, ihmisnainen kääntyi jäljelle jääneiden marsilaisten joukkoon.
” Okei. Mitä helvettiä täällä on oikeen meneillään?!”
Throttle laski keskeneräisen purilaisen kädestään lautasliinojen päälle huokaisten.
” Se on aika pitkä tarina.”

” Siis hetkinen hetkinen! Alottakaa alusta.” Charley nosti kämmenensä pystyyn. ” Mä- Mä en nyt jotenki saa jutun juonesta kii.”
Throttle päästi raskaan henkäyksen. ”No siis, periaatteessa koko homma alko jo torstaina.”
” Silloin kun mä lähin?” Nainen varmisti.
”Joo. Tai no oikeastaa ei. ”Modo raaputti niskaansa. ” Sillon kun sä toit Aisha-neidin, kaikki oli vielä ihan hyvin.”
Kultaturkkinen hiiri nyökäytti.
” Jea. Homma rupes luisuu alamäkee, vast illemmalla. ”
” Mitä tapahtu?”
Hiirimiehet vilkaisivat toisiaan. Modo korjasi asentoaan ja nojasi taaksepäin sohvan selkänojaan, jonne he olivat siirtyneet pöydän äärestä, nakittaen tarinankerronta vuoron nuoremmalle veljelleen.
Throttle nojautui polviinsa huokaisten.
” Ei me oikeestaan ees tiedetä. Päivällä kaikki oli hyvin, me siivottii-”
” Siivositte?” Charley kohotti kulmiaan.
” Älä takerru, pikkujuttuihin Charley-rouva.” Harmaahiiri sanoi naisen virnistäessä.
” Hei. Te kolme siivoomassa – Ei todellakaan mikään pikkujuttu.” Hän naurahti.
” Joka tapauksessa!” Toinen mieshiiri keskeytti, vaatien ystäviensä huomion. ” Me siivottiin, syötiin, pelattiin korista – Tai no me pelattii ja Aisha katto-, ja illemmalla katottii TV:tä – Tai noh me katottiin, Aisha teki… jotain ” Throttlen ilmeestä päätellen, ihmisnainen arveli, että marsilaisneito oli jälleen pitänyt yhden tuijotuskilpailun seinän kanssa.
” Mut, asiat meni oudoks illalla, ku aluks Vinnie sano tarttevansa happea ja lähti ajelulle ja sit se oli poissa useita tunteja. ”
” Joten? Vinnie meni vähän pitemmälle kaupunkikierrokselle. Ei siinä oo mitää ihmeellistä. Teki teette välillä iha samoin.” Punatukkainen mekaanikko sanoi.
” Ei se ollu se outo juttu.” Throttle hymähti.
” Vaan?”
” Vaan, että Vinnie lähti yksin ja palasi Aisha-neidin kanssa. ”
Charley oli avaamassa suutaan, kun Modo yhtäkkiä jatkoikin puhumista.
” Me juteltiin niille, ku ne tuli ylös. Aisha sano, että se oli lähteny käymää ulkona, koska sitä särki päähän ja et se törmäs alhaalla Vinnieen.”
” No sehän se-”
” Ne valehteli.” Harmaahiiri sanoi kasvoillaan synkkä ilme.
Modo olisi sietänyt valheen jos se olisi tullut yksin Aishan suusta, mutta se, että yksi hänen parhaista ystävistään valehteli hänelle, ärsytti miestä. Hän oli jopa antanut vaaleaturkkiselle veljelleen mahdollisuuden selittää valheensa, mutta tämä oli takertunut tarinaansa ja väittänyt epäuskottavimmalla pokerinaamalla, jonka Modo oli koskaan nähnyt, että oli tosiaan törmännyt hiirineitoon kadulla aivan Wrigley fieldin vieressä.
Charley näki kuinka loukkaantunut suurikokoinen marsilainen oli, joten hän kumartui tämän puoleen ja hieroi tätä hartiasta.
” Ei ne välttämättä valehdelleet.. Ja-ja jos ne niin teki, siihen on varmasti joku oikeen hyvä syy.”
Hän odotti harmaaturkkiselta mieheltä, jonkun näköistä kommenttia siitä, ettei valehtelu ollut missään tapauksessa hyväksyttävää tai lainausta tämän äidin opetuksista, mutta Modo pysyi hiljaa.
” Me tiedetään, ettei se oo totta. Koska me nähtiin niiden tulevan yhessä pohjoisesta, Sheffield avenueta pitkin. ”
Ihmisnainen rypisti kulmiaan. Ihan järjetöntä. Miksi Aisha ja Vinnie valehtelisivat yhdessäolostaan? Sehän on vain hyvä juttu!
Jos valkeamarsilainen oli vihdoin saanut iskostettua tytön päähän, etteivät he aikoneet hiirinaiselle mitään pahaa, sitä olisi pitänyt juhlistaa, ei salailla!
” Okei, Vinnie ja Aisha valehteli. Mitä sitte tapahtu?”
” Vaikka mitä...”
Throttle kertoi kuinka parivaljakko oli jokaisena päivänä hävinnyt useamman kerran jonnekin, aina pariksi kymmeneksi minuutiksi kerrallaan, ja palanneet sitten, esittäen etteivät olleet olleet missään, tai ainakaan yhdessä. Näiden mystisten katoamisten ulkopuolella he kuitenkin viettivät kaiken aikansa yhdessä ja puhuivat lähinnä vain toisilleen.
” Selvä, myönnetään. Tosi outoa.” Charley sanoi.
Vinnie oli kolmikosta helposti lähestyttävin, hän tiesi sen kyllä, mutta valkealla marsilaisella oli tapana liittää veljensä suhteisiinsa. Se, että hän tässä tapauksessa työnsi heitä poispäin, oli äärettömän huolestuttavaa.
” Voisiko Limburgerilla olla likaiset plutolaisnäppinsä tässä mukana? En keksi mitään muuta syytä, miksi Vinnie – tai Aisha - käyttäytyisivät tuolla tavalla...”
” Me ollaan käyty tornilla.” Modo kertoi. ”Ei sieltä selvinny mitään.”
Charley ei pitänyt kuulemastaan.
” Mitään? Vaikka viimeisestä tornin kaadosta on jo reilusti yli kuukausi?”
Miehet kohauttivat olkiaan.
” Limburger juonii varmasti jotain.” Ihmisnainen asetti kätensä pohtivasti kasvoilleen. Mutta mitä?
Kolmikko hypähti hieman, kun Throttlen pyörän radio rupesi piipittämään.
” Siinä paha missä mainitaan.” Mieshiiri naurahti.
Hän kiirehti pyöränsä luokse ja painoi linjan auki.
” Vinnie?”
” Onko Charley yhä siellä?” Hengästynyt ääni kysyi.
” Oon mä täällä.” Charley otti askeleen lähemmäs, aivan Throttlen viereen.
” Hyvä. Mikä on lähin lentokenttä Limburgerin tornia?”
Kolmikko katsahti toisiinsa.
” Miten niin?” Throttle tiukkasi.
” Vastaa nyt vaan!” Toinen kärsimätön ääni vaati.
” Aisha?” Hiirimiehet ja Charley henkäisivät yhteen ääneen.
” Joo ja nyt se vastaus kiitos!”
” Vinnie!” Miesääni kuului toruvan itseään. Radio särisi hetken, jolloin kaksikon käymän keskustelun sanat sulautuivat yhteen käsittämättömäksi surinaksi.
” Charley, tiedätkö mikä on lähin?” Vinnie kysyi uudestaan, kun taajuus viimein rauhoittui.
” Hmmm… Taitaa olla O’Hare. Sinne on sieltä alle puolentunnin matka I-ysikymppiä ja I-sataysikymppiä pitkin.” Nainen pohti ääneen.
” Selvä kiitos. Tavataan siellä!”
Linja sulkeutui ennen kuin kukaan kolmikosta ehti sanoa mitään.
” Kuullostaa siltä, että Limburger taitaa yrittää kansainvälisille vesille.” Throttle hymyili Modolle, joka virnisti takaisin.
” On aika mennä nappaamaan se lentokala, ennen ku se kerkeää liian kaukaks kotijärveltä.”
” Kalaonnea pojat!” Charley nosti peukut pystyyn, kun hiirimiehet aktivoivat tulostaulun automaattiovet ja loikkasivat alas liikenteen sekaan.

Limusiinin syvänliila maalipinta kimmelsi auringossa, sen kaahatessa huoltoajoon tarkoitettuja teitä O’Haren kansainvälisellä lentokentällä.
Lawrence Limburger laski hieman tummennettua ikkunaa ja loi katseen kaukana kahden kiitoradan takana sijaitsevaan ykkösterminaaliin. United Airlinesin kone rullasi parasta aikaa kahden muun identtisen koneen viereen, portilleen. Mikä olisi epäilemättä lähietäisyydeltä ollut korvia huumaavaa jylinää, oli kaukana ajokissaan istuvalle plutolaiselle vain kevyttä taustahuminaa.
Keskinkertaisen kansan saavutuksia… Hän mutristi suutaan inhoten.
Plutolaismiehen ei onneksi tarvinnut alentua lentämään ihmisten kokoon kyhäämillä, etanaakin hitaammilla kulkupeleillä.
” Karbunkle.” Limburger virnisti tyytyväisenä, kun limusiini viimein saapui Unitedille kuuluvaan lentohalliin.
Valtavassa tilassa seisoi virtaviivainen, vaalean liila lentokone Limburger Industriesin keltaisella logolla.
” Mitä pidätte, teidän aerodynaamisuutenne?” Tohtori Karbunkle kysyi.
Plutolaismies silmäili konetta kiusoittelevan hitaasti, mutta tokaisi lopulta; ” Menettelee.”
” Se kykenee lentämään yli kaksituhatta kilometriä tunnissa, kehittämäni yliäänimoottorin ansiosta. Kaksi turbiinia per siipi ja yksi korkeusvakaimen alla-” Limburger seurasi kun rimppakinttuinen tohtori osoitteli sijaintipaikat.
” Huomaa, että saatoin valmistaa vain yhden niistä pluton lasiteräksestä. Kone siis ei ole marsilaismachoilun kestävä.” Karbunkle odotti kovia moitteita esimieheltään, mutta kalamies ei tehnyt muuta kuin mutristi hieman toista suupieltään.
” Oletan, syysi tähän olevan todella hyvä...”
” Ky-kyllä. Lasiteräs on hyvin painavaa materiaalia. Se ei tietenkään olisi ongelma, jos kone kykenisi kantamaan nykyistä enemmän polttoainetta, mutta sen polttoainekapasiteetti on jo pelkästään yliäänimoottorin takia aivan tapissa. Se kun kuluttaa yksinään yli kolmekymmentä litraa vartissa.”
” Noh väliäkö sen.” Limburger heilutteli kättään väheksyvästi. ” Ne raivorotat eivät tiedä suunnitelmistani mitään. Eivätkä siis voi ilmestyä paikalle sotkemaan niitä.”
Plutolaispomo oli toiminut tällä kertaa niin vaivihkaa kuin oli ollut mahdollista. Ironisesti, se oli tarkoittanut hänelle toimimista täysin lainpuitteissa. Hän oli maksanut vuokran lentokonehallin käytöstä, rakennuttanut koneensa siellä ja ostattanut osat, siten että ne oltiin viety suoraan O’Hareen kuljetusfirmojen nimien alla.
Mikään muu kuin vuokrasopimus ei sitonut häntä kyseiseen halliin ja vaikka ne marsilaiset maanvaivat olisivatkin vakoilleet häntä, hän ei ollut puhunut tai tehnyt mitään, joka olisi viitannut hänen suunnitelmiinsa lentoasemalla.
” Mikä on nyt tärkeämpää, on koneesi toimivuus.” Limburger sanoi tiukalla äänellä ja siristi silmiään laihalle miehelle. ” Oletko jo korjannut sen?”
” Tottakai olen.” Karbunkle virnisti ilkeästi ja kurotti kätensä valkoisen labratakkinsa taskuun. ” Tässä teidän sulavasiipisyytenne, uusi ja paranneltu mielensiirrin!”
Hän ojensi hieman puhelimen luuria pienemmän kapulan, jossa oli kapea vihreähehkuinen näyttö toisessa päädyssä. Näytön alla oli kahdessa rivissä kirkkaanvalkoisia nappuloita, joista yhdessä hehkui punertava valo.
” Mikä tuo on?” Limburger kysyi ja osoitti nappulaa valolla.
” Ööh, älkää välittäkö siitä teidän kaukokosketuksenne. Siirsin vanhan laitteen järjestelmän siihen ajan säästämiseksi, ja se väittää, että meneillään olisi siirto. Yritin kaikkeni, mutta se ei vaan suostu katoamaan.” Selittäessään Karbunkle painoi värikästä nappia, jolloin näytölle pomppasi teksti; ei kantaman sis.
Plutolaismiehen kasvot vääntäytyivät hetkeksi irveeseen, mutta silenivät lähes samoin tein. Vika oli pieni, jos otti huomioon, kuinka monta mielensiirtoa hän saattoi siitä huolimatta tehdä.
” Annan tämän olla - tämän kerran-, koska aikaa ei ole.”
Karbunklen suusta pääsi helpotuksen henkäisy. Limburger käännähti välittömästi mulkoilemaan alaistaan murhaavasti.
” Mutta älä kuvittelekkaan, etten suolista sinua, senkin antistabiilinen antilooppi, jos annat tämän toistua!” Hän murahti.
” En tietenkään.”
” Hyvä. GREASEPIT!” Limburger karjaisi.
Lentokoneeseen vievien portaiden päässä oleva Greasepit kääntyi äkisti äänen suuntaan ja liukastui välittömästi ihostaan tihkuneeseen öljylammikkoon portailla.
” Niin pom-ÄÄKS!”
Hän kieri rappuset alas ja laskeutui ryminällä aivan Limburgerin mustien puvunkenkien juureen.
Plutolainen huokasi, muttei jaksanut vaivautua saarnaamaan alaiselleen arvokkaiden kenkiensä pilaamisesta öljyllä.
” Höhöö, sori pomo...” Greasepit naurahti anteeksipyytävästi, kammetessaan itsensä ylös.
” Tiedätkö mitä sinun tulee tehdä?” Limburger kysyi.
” Joo.”
Plutolainen kurtisti kulmaansa, jota kuminen maski myötäili. ” Oikeasti?”
” Juu. Pidän punaplaneetta puput pois sun kannoilta.” Greasepit ilmoitti ylpeästi.
Limburger ei ollut uskoa korviaan. Hänen vähäjärkinen palkollisensa oikeasti muisti mitä hän oli pyytänyt tätä tekemään.
” Yks kyssäri vaan pomo...”
Ja taas sitä mennään…
” Niin?”
” Missä ne kannot on, jonne ne jänöt ei saa mennä?”
Limburger harkitsi huutavansa kurkkunsa käheäksi, viskaavansa miestä keksinnöllä päähän ja siirtävänsä tämän mielen torakan kehoon, jotta voisi polkea tätä maahan uudestaan ja uudestaan, tappamatta tätä, mutta päätti lopulta vain henkäistä raskaasti.
Miten hän voisi lähteä Chicagosta, jos kukaan ei pitänyt niitä marsilaismarsuja aisoissa?
He eivät saa tulla täydellisen suunnitelmani tielle! Greasepit tarvitsee lapsenvahdin vankan käden ohjaamaan, mutten voi jättää Karbunklea tänne…
” Karbunkle?” Limburger vilkaisi tohtoriin.
” Niin, teidän suurlöyhkäisyytenne?”
” Tarvitsen superkonnan. Jonkun jolla on kokemusta keskenkasvuisten komentamisesta, sekä jolla on silmää luovalle tuholle.”
Karbunkle siveli leukaansa sekunnin verran ja virnisti sitten ilkeästi.
” Tiedän juuri kenet tarvitsette.”
” Hienoa! Palaa siis tornille palkkaamaan hänet ja ota sitten yhteys minuun. Tahdon henkilökohtaisesti varmistaa, että hän ymmärtää mitä häneltä vaaditaan ja mikä on rangaistus, mikäli hän erehtyy pettämään luottamukseni.” Plutolaismies murisi ja puristi paksut makkaramaiset sormensa niin tiukasti kädessään olevan keksinnön ympärille, että sen muovinen suojakuori päästi ilkeänkuuloisen naksahduksen.
Professori Karbunkle ei ollut ehtinyt edes antaa äänihuulilleen käskyä vastata myöntävästi, kun jostain tallin ulkopuolelta kuului huolestuttavan tutun kuuloisen moottorin ääni.
Ei voi olla… Ei ole mitenkään mahdollista! Limburgerin itsesäälin täyttämän ajatuksen katkaisi kovaääninen rysäys.
Sinertävänharmaa savu nousi hallin oven kevyesti palaneista jäänteistä. Sekuntia myöhemmin räikeän punainen moottoripyörä lensi sisään, savuverhon takaa. Se luisui sivuluisua kiitettävän matkan, ennen kuin pysähtyi nytkähtäen.
Limburger odotti uusia räjähdyksiä ja ennen kaikkea hän odotti toisia moottoripyöriä, jotka kuuluivat prätkähiirikolmikon muille jäsenille. Ne paholaispäästäiset liikkuivat aina ryhmänä, joten yllätys oli suuri, kun sekunnit tikittivät ohitse ja punainen pyörä seisoi yksin ajajansa kanssa.
Mitäs tämä nyt on? Tuliko tuo hullunrohkea hamsteri todella yksin?! Limburgerin suupielet kääntyivät sadistiseen virneeseen.
” Kas kas, mitäs meillä täällä on? Yksinäinen rengasrotta?” Hän myhäili.
Valkoturkkinen motoristi – Vinnie, Limburger muistutti itseään – nosti sanaakaan sanomatta aseensa piipun osoittamaan häntä kohti.
” A a aaa.” Plutolainen heiristi sormeaan. ” Sinuna en tekisi tuota, nimittäin -” Hän napsautti sormiaan.
Siinä samassa konnajoukkion jäsenet napsauttivat omien pistooleidensa varmistimet pois ja tähtäsivät marsilaiseen.
”- Olet pahasti alakynnessä. Antaudu siis suosiolla rotankuvatus.” Limburger murahti.
” Katso vähän ketä kutsut rotaksi!” Kuului vihainen ääni kalamiehen takaa.
” Mitäh-?!”
Limburger käännähti ja sai välittömästi iskun kapeasta nyrkistä kasvoihin. Siinä ei ollut aivan tarpeeksi voimaa, jotta hän olisi kaatunut, mutta yllätys itsessään oli horjuttanut plutolaisen tasapainoa sen verran pahasti, että hän kompuroi muutaman askeleen taaksepäin. Pienikokoinen hahmo tuli hänen mukanaan ja nappasi hänen pelästyneistä sormistaan mielensiirtimen.
” Sain sen!” Se tuuletti ja heilutteli laitetta ilmassa.
” EIIIH!” Limburger huusi. ” HAKEKAA SE TAKAISIN! OTTAKAA KIINNI!” Hän mylvi vihaisena, pölmistyneille joukoilleen.
” Okei karjut, kuulitte käskyn; napatkaa tyttö!” Greasepit huusi juostessaan ajokilleen.
Tyttö? Limburger katsahti hahmon perään ja huomasi pitkän vaalean letin joka hulmusi kilpaa vaaleanharmaan hännän kanssa, sutjakkavartaloisen hahmon juostessa kohti moottoripyörää.
Hahmo kääntyi kerran vilkaisemaan taakseen, jolloin kalamies näki hänet ryövänneen henkilön kasvot.
MARSILAINEN?! Miten tämä on mahdollista!
” KARBUNKLE!” Limburger karjaisi. Hän nappasi tohtoria labratakin rinnuksesta ja kiskaisi tämän lähelleen.
” Mikä tuo ON?!” Plutolaismies osoitti hampaat irvessä nuoren hiiritytön loittonevan selän suuntaan.
” Marsilainen luolahiiri, teidän kaikkitietävyytenne.”
” Kyllä minä SEN TIEDÄN! Mistä se on tullut?!”
” Marsista varmaan.” Karbunkle arveli.
Limburger tiukensi otettaan professorista.
” Niin, mutta mitä se TÄÄLLÄ tekee?! Vastaa minulle, sinä degeneroitunut debiili! Miten se on löytänyt tiensä juuri minun alueelleni, minun kiusakseni?”
” E-en tiedä.”
” NO SELVITÄ!” Sen sanottuaan, plutolainen tuuppasi Karbunklen menemään.
Limburger kipusi portaat ylös koneeseen, turvaan alkavalta tulitaistelulta.

Aisha huudatti Vinnien pyörän moottoria, valmiina kaasuttamaan karkuun, heti kun mies oli hänen takanaan.
Okei hallista ulos, heti oikealle ja sitten taas oikealle, Aisha kertasi reittiä päässään. Hän ei tuntenut kaupunkia tai Vinnien pyörää tarpeeksi hyvin, että olisi voinut keksiä optimaalisen reitin vain lennosta.
Kunhan pysytään kaukana kiitoradoista, pärjätään varmasti, siihen asti kunnes Modo ja Throttle ehtivät paikalle.
” Hei, mitä sä oikeen haaveilet? Nasta lautaan nyt jo!”
Aisha säpsähti kun hän tunsi kapean käsivarren ottavan hänestä tukea. Vinnie laittoi toisen jalkansa pyörän jalansijalle, jotta sai heitettyä toisen prätkän rungon yli.
Aisha vapautti kytkimen. Pyörä ponkaisi liikkeelle ärhäkästi muristen. Hän nojasi oikealle, jolloin he lähtivät kallistumaan kohti kovia kokenutta oviaukkoa vasemmalla.
” Ööh, Vinnie pieni ongelma… Meidän tie on tukittu!”
Nainen osoitti eteenpäin, jossa konnakaarti jo odotti. Aseet esillä ja sairaalloisen iloiset virneet naamallaan he huudattivat moottoreitaan, selvästi provosoidakseen, sekä pelotellakseen.
Vinnie tyrskähti.
” Mikä ongelma? Yli vaan!” Hän riemuitsi.
” No ei varmasti mennä! Etsitään toinen reitti!” Aisha tokaisi tiukalla äänellä ja ohjasi pyörän toiseen suuntaan.
” Tarkotat kai, että tehdään toinen reitti?” Vincent virnisti.
Hän nojautui aivan kiinni lainassa olevaan kehoonsa ja kurkotti rintakehänsä alle.
” Mitä sinä teet?!” Aisha tiuskaisi tuntiessaan sormien pyyhkivän asevöiden välissä. ” Enkö minä jo kieltänyt tämän? Kosket ehkä itseäsi, mutta sormet joilla sen teet ovat yhä minun!”
” Relaa söpöliini… Lupasin jo, etten haasta sua oikeuteen.” Vinnie nauroi ja veti kätensä takaisin. ” Halusin vaan muutaman tämmösen.” Hän käytti valoammuksia naisen näkökentässä.
” Olisit voinut pyytää.” Aisha sanoi hieman kuivasti.
” Niin olisin, mut sun täytyy nyt kyllä keskittää kaikki keskittyminen meidän pystyssä pitämiseen.” Mies heitti takaisin, kun he väistivät horjuen yhtä hanttapulia. Konna teki tiukan U-käännöksen ja lähti uudestaan parin perään. Toinen tuli vastaan suoraan edestäpäin. Aisha painoi lisää kaasua ja hieman ennen nokkakolaria, hän ohjasi pyörän ohittamaan. Vinnie sujautti kirkkaana palavan valoammuksen konnan syliin, heidän mennessään ohi.
Korvia huumaava pamaus hukutti hetkeksi alleen Vinnien riemuntäyteisen naurun.
Aishaa ei vastavuoroisesti huvittanut yhtään. Hänen sydämensä hakkasi hullunlailla. Vihollisia tuntui tulevan joka suunnasta. He eivät voineet vain väistellä. Oli pakko keksiä jokin suunnitelma ulospääsyyn!
” Meidän pitää päästä pois täältä!” Aisha sanoi ääni kevyesti vapisten.
” Kaikki aikanaan.. Tästä vasemmalle. Ei, ei, ku MUN vasemmalle!” Vinnie heitti koko kehonsa painon vastakkaiseen suuntaan, mihin nainen oli lähtenyt heitä kääntämään.
” Meillä on sama vasen, Vincent!” Aisha puuskahti.
” Miten vaan.” Mieshiiri pyöräytti silmiään. ” Rentoutusit vähän. Älä oo niin jäykkä!” Hän sanoi, kun pyörä kallistui jälleen hieman väärään suuntaan.
” Syytön minä tähän olen. Mitäs menit hiplailemaan!”
Vinnie oli hetken hiljaa, vain koska halusi tytön tajuavan millaisen vitsin oli juuri kertonut.
” Jos mä tunnen yhtään omaa kehoani ja usko – mähän tunnen” Mieshiiri hymyili tuntiessaan Aishan puistatuksen. ”-uskon, että se johtuu lähinnä adrenaliinista. Kyllä se siitä rauhottuu.” Hän virnisti ja ojensi sitten häntänsä jonka kärjessä koreili valoammus.
Vincent antoi sen raapia lattiaa vielä silloinkin kun ammuksen päässä oleva sinetti oli kulunut ja valkohehkuinen suihku sinkoili kipinöitä joka suuntaan. Lopulta kuitenkin vastaan tuli hanttapuli, jolle hiirimies lahjoitti extrakuumana hohkavan ammuksensa.
Ponnaripäinen mies karjaisi komeasti ja loikkasi ulos ajokistaan, sitä pakoon. Plutolaiskonnan kätyrin kärry heittelehti hetken muiden konnien välissä, kunnes se törmäsi seinään ja syttyi palamaan.
Uusi, entistä kovempi räjähdys halkoi ilmaa.
” Vincent, ole kiltti ja vaihda meidät nyt takaisin.” Aisha rukoili.
Hän ei tajunnut, miksei mies ollut tehnyt heti kun oli saanut laitteen käsiinsä. Jos Vinnie olisi ollut kehossaan, he olisivat todennäköisesti olleet jo kaukana täältä.
” Vaihtaisin kyllä, mut homma on nyt sen näkönen, että mä vähän niiku tiputin sen tossa äsken… Jaa jos voisit kääntyä ympäri, nii ois kiva.” Mies tunnusti nolona.
” Voi nyt kaiken pyhän tähden...”
Hiiret vilkaisivat taakseen. Mielensiirrin lojui näennäisen vahingoittumattomana maassa, vain muutaman metrin päässä heitä kohti rynnistävästä Greasepitistä.
” Leikin loppu hiirut!” Mies nauroi.
He eivät ehtineet vastata miehelle, kun lentokonehallin valtavat ikkunat räsähtivät yhtäkkiä säpäleiksi. Liila ja musta prätkä ajajineen lennähtivät sisään sirpalesateen saattelemana.
” Mitä, ei kai nyt vielä?” Modo naurahti ja ampui kiintokoukkunsa kiinni Greasepitin kolmipyöräiseen prätkään.
” Tästähän se vasta alkaa!” Throttlekin nauroi. Hänkin kiinnitti kiintokoukkunsa ajoneuvoon.
Rakettimoottorit apunaan he pidensivät hyppyään sen verran, että pääsivät lentokoneen toiselle puolelle. Greasepit ajokkeineen pääsi lennolle mukaan, mutta sen sijaan, että olisi laskeutunut siististi renkailleen kuten marsilaiset motoristit, hänen pyöränsä heitti ilmassa muutaman voltin ja paiskautui sitten väärinpäin kasaan lentopetrolikanistereita.
Mieshiiret ajoivat punaisen prätkän rinnalle.
” Me jatketaan tästä. Vie sä veikka Aisha kauemmas turvaan.” Throttle sanoi.
” Aika savustaa silli!” Modo virnisti ja aktivoi Lil’Hossin tykin.
” Ennen kun savustellaan yhtään mitään, pitää pelastaa mielensiirrin. Jos se jää jonkun renkaan alle minä ja Vincent vietetään koko loppu elämämme dragissä!”
” Ja ei sillä etten tykkäis näistä.” Modo ja Throttle seurasivat silmät suurena, kun Aisha nappasi omat rintansa kämmeniinsä. ” Mut mielummin kattelen, ku omistan.”
” Vinnie?!” Molemmat mieshiiret katsahtivat hämmentyneenä pienikokoiseen marsilaisneitoon.
” Mitä? Yrittäkääpä ite elää näiden kanssa! Teil ei jätkät kulkaa oo hajuukaan kuinka kivulias painovoima on!”
Throttle pudisti päätään, uskomatta korviaan.
” On se meijän Vincent tosiaan löytäny tiensä naisen sisään.”
” Kai sen oli jotenki tapahduttava.” Modo nosti olkapäitään hymyillen.
” Oli oli, mutten mä arvannu, että näin aikasin! Dääm, mä oon Stokerille kympin pystyssä...”
” Vaan kympin? Mä oon kakskyt.”
” Jätkät?” Aisha-Vinnie pyysi miesten huomiota.
” Sori sori.” Throttle naurahti. ” Eli suunnitelma on seuraava! Haetaan laite, vaihdetaan Aisha ja Vinnie oikeisiin kehoihin, fileeroidaan lohi ja sitten mennään tornille pelaamaan jengaa.”
” Ja eikun- HANAT AUKI!!” Miehet ja Vinnie-Aisha karjaisivat, ennen kuin ampaisivat liikkeelle.
Throttle katsahti lentokoneeseen. Limburger seisoi sen ovella ja huusi jotain kädet vispaten. Ryhmä karjuja pörräsi portaiden juurella, selvästi koittaen kuunnella esimiehensä käskyjä. Lentokoneen moottori oli pistetty päälle. Koko halli upposi sen huminaan. Joku Limburgerin konnista oli saanut mielensiirtimen käsiinsä ja kiikutti sitä nyt hirvittävää vauhtia plutolaismiestä kohti.
” Sori, mäpä lainaan tätä pikkusen.” Modo huikkasi kaljulle konnalle, napatessaan kojeen tämän kädestä.
Limburger vaihtoi huitomisensa suuntaa, jolloin kaikkien katseet kääntyivät harmaaturkkiseen jättiläiseen. Nopeasti hänet piiritettiin viiden hanttapulin toimesta.
” En oo koskaan tykänny olla huomion keskipisteenä. THROTTLE, SUN ON!” Modo viskasi keksinnön eteenpäin.
Throttle nappasi sen kevyesti ilmasta, mutta painoi vahingossa yhtä valkoista napeista.
Mieshiiri ei ollut lainkaan valmistautunut yhtäkkiseen perspektiivin vaihdokseen ja oli päräyttää Lil’Hossilla päin yhtä konnakaartin ajokeista. Viimehetkellä hän sai kuitenkin väistettyä.
Yhtä hämmentynyt Modo katseli ihmeissään laitetta kädessään.
Mitäs tää ny o? Enkös mä justiinsa viskannu tän menemää?
” Throttle, täällä näin!”
” Throttle!”
Hiirimies nosti katseensa ja koitti löytää kultaturkkisen veljensä. Sen sijaan hänen silmänsä osuivat villisti heiluttavaan Vinnieen.
No samapa tuo, Modo ajatteli ja heitti mielensiirtimen jälleen eteenpäin.
Laite lensi komeassa kaaressa, suoraan Vinnien kehon pitkien käsien ylitse.
” Hitsi!” Aisha käänsi pyörän ja kaasutti kovaa vauhtia sen perään.
Se ei ehtinyt aivan osua lattiaan, kun nainen sai siitä otteen hännällään.
JES!
Ilakointi oli kuitenkin liian aikaista sillä napatessaan sen hännästään toinen valkoisista napeista painui pohjaan.
Silmissä sumeni hetkeksi ja kun Aisha kykeni jälleen keskittämään katseensa, hän istui Throttlen pyörän päällä.
” Ei nyt oikeasti!” Hän manasi.
Musta softail mallinen pyörä oli täysin erilainen, kuin Vinnien räiskyvän punainen. Naisella ei kuitenkaan ollut aikaa jäädä pohtimaan, mikä osa teki mitäkin, kun petrolitankkien alta ylös kaivautunut Greasepit vaappui kohti, pistoolin piippu kohdistettuna häneen.
” THROTTLE!” Modo huusi.
Miksei hän liiku?!
” Noh?” Matala ääni kysyi miehen viereltä.
Modo käänsi katseensa ja oli lentää prätkän satulasta. Hänen omat kasvonsa ne siinä tuijottivat häntä takaisin.
” Saitko sä sen? Anna tänne niin vaihdetaan!” Naisen ääni sanoi hänen selkänsä takaa.
Mieshiiri käänsi hieman päätään sen suuntaan.
” Aisha?”
” Ei vaan, Vinnie.” Nainen naurahti. ” Kuinka sä sen nyt unohdit? Vai.. Hetkinen nyt… Aisha?”
” Ei, Modo.”
Kauniit turkoosinsävyiset silmät suurenivat.
” Entä Throttle?”
” Edelleen tässä vieressä.”
Molemmat hiiret vilkaisivat harmaata hiirtä vierellään.
” Mutta sehän tarkoittaa, että...”
Miehet siirsivät kaikki katseensa eteenpäin. Kultaturkkinen hiiri oli hylännyt prätkänsä, kävellyt Greasepitin luo ja napannut otteen asetta pitelevästä kädestä. Hän pakotti tämän kumartumaan, vetämällä tämän kättä alaspäin ja estämällä polvien koukistumisen vasemmalla jalallaan. Sitten hän heilautti oikean jalkansa Greasepitin yli, niin että asekäsi jäi hänen jalkojensa väliin. Sitten ykskaks tönäisi jalallaan tämän takaisin pystyyn ja kietoi sen miehen kaulanympäri. Greasepit taipui vaivalloisesti taaksepäin, kuin huonosti koordinoidussa siltakaadossa. Pistooli valahti hänen kädestään, mutta nainen ei ollut vielä valmis.
Aisha viimeisteli liikkeen kiskaisemalla mieheltä jalat alta hännällään, jolloin Greasepit lätsähti lattialle selälleen.
Sehän kävi sutjakkaan, hän ajatteli tyytyväisenä.
Mieshiirten kehoissa kaikki oli niin vaivatonta. Ainakin kaikki johon tarvitsi fyysistä voimaa.
Aisha heräsi mietteistään lähestyvien moottoripyörien pärinään.
” Whohohou! Nätit liikkeet, muru!” Vinnie kehaisi.
” Vinnie kiltti, ei mun keholle.” Throttle pyysi ja nousi Lil’Hossin selästä.
” Throttle?” Aisha loi kummastuneen katseen harmaaseen hiireen.
” Joo. Ja nyt jos sopii, tahtoisin kroppani takas.”
Hiiret asettuivat rinkiin laitteen ympärille. Pareittain he pitelivät laitetta ja painelivat nappeja, kunnes jokainen oli oikeassa kehossaan.
” Ah oma keho kullan kallis!” Valkea hiiri huokasi tyytyväisenä.
” Sanoppa muuta.” Aisha naurahti, juuri ennen kuin hallissa vallinnut hurina nosti volyymiaan.
” Lahna yrittää pakoon!” Modo osoitti koneeseen, joka hitaasti valui ovia ja mikä tärkeämpää heitä, kohti.
” KAIKKI POIS TURBIINIEN EDESTÄ!” Throttle karjaisi.
Kolmikon johtaja loikkasi Vinnien kyytiin, samalla kun Modo nosti Aishan hännällään taakseen istumaan. Throttlen prätkä vältti vaaran ajamalla itse kauas imuvirrasta.
Lentokone kaarsi hallista ulos ja lähti kohti kiitorataa, neljän hanttapulin suuruisen saattueen seuraamana.
” Vinnie, ota sä Limburgerin jämäjoukot, nii mä ja Modo keskitytään pitämään lentokala maassa, viemällä siltä pari turbiinia.” Throttle sanoi.
” AWHOOO! Marsin kovin prätkäjätkä on täällä taas!” Vinnie huusi ja lähti sitten moottori räyhäten konnajahtiin.
Valkea marsilainen ampui prätkän edessä sijaitsevan kiintokoukkun toiseen vasemman siiven turbiineista, kelasi sitä hieman sisään ja saattoi sitten päästää kaasun. Pyörä kulki täysin turbiinin puhaltaman ilman voimalla. Hän ohjasi hieman lähemmäs yhtä hanttapulia ja ojensi tälle hiirikranaatin.
” Laskeudu johonkin pehmeään.” Vinnie neuvoi hymyillen.
Mies ajokissa sähläsi räjähteen kanssa, mutta sai sen lopulta heitettyä ulos. Konnan harmiksi se räjäytti hänen takanaan tulevan miehen ajokin ja useampi räjähtäneen kulkupelin osista sinkoutui hänen renkaisiinsa.
Vinnie seurasi iloisena, kuinka toinenkin hanttapuli menetti ajokkinsa hallinnan.
” Potilaat kolme ja neljä, lääkäri vastaanottaa nyt.” Hän naureskeli ja vaihtoi sitten koneen toiselle puolen.
Throttle ajoi aivan oikean siiven tuntumassa. Hän pohti hetken suunnitelmaa ja avasi sitten radioyhteyden Modoon.
” Annetaan sen päästä kiitoradan alkuun. Se tarvii kuiteski lähtöluvan kentältä, joten se joutuu odottamaan siellä hetken aikaa.”
” Selvä.”
” Heti kun se hidastaa, painetaan täysillä ohi. Käytetään ohjusten sijasta miinoja, ku ei tiedä mistä materiaalista noi turbiinit on.”
” Sopii.”
” Ja Modo… On varmaan sanomattaki selvää, mut jos vauhti hidastuu yhtään tee tiukka käännös.”
Miehet seurasivat kiltisti koneen vierellä, kunnes se pääsi radalle valkoisella maalilla merkatulle lähtöviivalle. Kun se pysähtyi kokonaan, Throttle ja Modo iskivät kaasut pohjaan. Moottoripyörät kasvattivat välimatkaa koneeseen sekunti sekunnilta, aina siihen asti kunnes Limburgerin kone sai lähtöluvan.
” Se saavuttaa.” Aisha informoi edessään istuvaa hiirimiestä.
” Muttei koskaan saa kiinni.” Modo hymyili.
Hopeaturkkinen nainen kietoi kätensä miehen ruumiin ympärille ja puristi kasvonsa tämän lapaa vasten.
Modo vastasi siihen rutistamalla rauhoittelevasti hiirineidon vyötäisiä hännällään.
He olivat jo lähes ykkösterminaalin ohi, kun harmaahiiri kuuli radionsa räsähtävän.
” Nyt!”
Marsilaismiehet vapauttivat itsestään aktivoituvat hiirimiinat, jotka päätyivät koneen rullatessa hirvittävää vauhtia eteenpäin, turbiinien imuvyöhykeelle. Throttle ja Modo kaarsivat tiukasti pois koneen läheisyydestä ja tulivat jälleen yhteen kiitoradan alkupäässä.
” Voit katsoa nyt Aisha-neiti.” Modo ilmoitti.
Aisha nosti varovasti päätään. Limburgerin kone oli yhä ehjä ja noussut jo kauas kattojen tasolta. Seesteinen näky, muuttui kuitenkin pian painajaiseksi, kun sisemmät turbiinit leimahtivat räjähtäen liekkeihin.
” Hyvä jumala...” Hiirinainen henkäisi.
Vaurioitunut kone ei jaksanut pitää korkeutta kovin kauaa, raskaasti sauhuten se rupesi tekemään pakkolaskua.
” Se putoaa kaupunkiin!” Aisha kiljahti kauhuissaan.
” Ei mitään hätää. Limburgerin torni on yhtä tehokas magneetti sen epäonnistuneiden juonien mahalaskuille, ku tulostaulu on avaruusaluksille.” Throttle varjosti silmiään, seuratessaan lentokoneen putoamista.
” Ou jee! Jälleen kerran prätkäherrat katkasee plutolaisenlöyhkäpomon juonilta siivet.” Vinnie nauroi.
” Ja tehän tiedätte mitä se tarkottaa?”
” Tottakai.”
” Ai, mitä?” Aisha ihmetteli.
” Hodareita ja kotikaljaa!” Miehet hurrasivat, hiirinaisen räpytellessä ihmeissään.
Vastahan me syötiin..?
” LIPPU KORKEELLA, KANSALAISET!” He kailottivat vielä yhteen ääneen, ennen kuin väänsivät prätkiensä kaasut pohjaan.

9. Laguunit

” Tyyyyylsäääää...”
” Lakkaa marisemasta ja anna nyt vain tänne se jakoavain!” Charley murahti.
Huokaisten Vinnie ojensi kädessään pyörittelemänsä jakoavaimen ihmisystävälleen, joka oli parhaillaan hänen pyöränsä kimpussa.
” Kiitos.” Nainen kiitti.
Valkea marsilainen nojasi kyllästyneenä yhteen monista lipastoista tallin seinustalla ja naputti kevyesti jalallaan lattiaa. Viiden minuutin kuluttua naputuksen alusta, Charley heitti häneen murhaavan katseen.
” Tiedätkös, sun ei ole pakko kärkkyä siinä. Mä kerron kyllä sitte, ku on valmista.” Hän huomautti.
Vinnie mutisi jotain käsittämätöntä vastaukseksi, mutta kääntyi kannoillaan. Punatukkainen mekaanikko kumartui työnsä puoleen uudelleen, ajatellen, että mies tajusi lähteä tallista ja antaa hänelle työrauhan.
Mieshiiren viimeisin stuntti oli ollut hieman liian hurja pyörän jousitukselle. Ruuvit, jotka olivat pitäneet niitä kiinni, olivat murtuneet molemmilta puolin takarengasta. Charleyn oli täytynyt purkaa pyörän peräpää lähes runkoon asti, jotta oli saanut kalastettua murtuneiden ruuvien hännät ulos. Yleensä hän olisi vaatinut Vinnietä tekemään itse likaisen työn, mutta pyörän osittainen purkaminen antoi hänelle mahdollisuuden sovittaa siihen muokkaamaansa aaltoturbiinia.
Jos kytken sen ottamaan ensisijaisesti virtaa suoraan renkaiden liikkeestä, ei ole pelkoa, että akku kuormittuisi liikaa. Tosin, se tarkottaa myös sitä, että virran varastoiminen loppuu sillä sekunnilla ku jätkät menee veteen… Hmm…
” Kestääkö vielä kauan?” Vinnie kysyi.
Charley puristi takahampaansa tiukasti yhteen ja sulki silmänsä vihoissaan.
” Kyllä. Kestää ihan tosi kauan! Ja kestää vielä kauemmin, jollet jätä mua rauhaan!” Nainen kiekaisi.
” Älä ny pelihousujas revi! Kuhan kysyin...” Valkea marsilainen puuskahti.
Charley kuuli miehen liikkuvan kauemmas.
Mihin mä jäinkään? Ainiin! Jos virtaa ei keräänny vedessä se tarkottaa, että jätkien on palattava maalle aina välillä keräämään sitä. Mikä taas on huonompi juttu jos lähellä ei oo maata... Ehkä mä sittenkin-
RÄKS!
” VINNIE!” Ihmisnainen kiepsahti raivoissaan ympäri.
Mieshiiri istui lattialla puolet rengashyllystä sylissään. Hän oli ajatellut ajankuluksi kiinnittää hieman seinästä irronneen hyllyn takaisin, mutta oli liukastunut kurottaessaan muttereihin ja yrittänyt säikähdyksissään ottaa siitä tukea. Hylly ei ollut kestänyt extrakiloja vahingoittuneessa päädyssä, jolloin mutterit olivat irronneet lopullisesti ja se puoli oli rysähtänyt hiiren päälle.
” Ei ollu mun vika Charley-typy! Joku oli läikyttäny öljyä tai jotain tohon lattialle, en mä tienny et siinä on niin liukasta.” Vinnie koitti puolustautua.
Charley oli kuitenkin kurkkuaan myöten täynnä valkoista hiirtä.
” Ulos!” Hän komensi.
” Mut söpöliini-”
” NYT!” Nainen ärähti ja heristi uhkaavasti jakoavainta.

Korvat luimussa Vinnie perääntyi korjaamon asuintiloihin. Modo ja Throttle pelasivat shakkilaudalla sohvapöydän ääressä, television pauhatessa taustalla.
” Joko sä sait lähtöpassit?” Throttle kysyi huvittuneena.
Valkea marsilainen lysähti isommalle sohvalle heidän taakseen myrtynyt ilme kasvoillaan.
” Ei kiitos teijän.” Hän nurisi.
” Mitä me nyt taas ollaan muka tehty?” Modo kohotti kulmaansa nuoremmalle hiirelle.
” Jättäny öljyt lattialle.” Vinnie kertoi.
” Ettet vaa ois ite syyllinen?” Ruskeaturkkinen hiiri arveli.
Miehet vilkaisivat nuorempaa, joka oli ristinyt kädet rinnalleen, murjottaessaan. Kun he käänsivät katseensa takaisin peliinsä, Vinnie kurottautui laiskasti kaukosäädintä kohti. Hiirimies selasi kanavat läpi vain huomatakseen, ettei sieltä tullut mitään katsomisen arvoista.
” Tyypillistä...” Hän tuhahti.
Harmissaan, Vinnie viskasi säätimen viereiselle sohvalle. Se pomppasi istuintyynyltä selkänojaan ja kimposi siitä alas lattialle.
” Tää ei tosiaan oo mun päivä.” Hän totesi synkästi.
” Jos otetaan huomioon, ettei kello ole edes puolta päivää, en menisi ihan vielä manaamaan.” Huoneeseen astunut Aisha hymyili.
Hiirineito nosti kaukosäätimen ja istahti sen kanssa toiselle, pienemmälle sohvalle.
” Huomenta, Aisha-neiti.” Modo hymyili Throttlen yli pienikokoiselle naiselle.
” Hyvää huomenta, Modo.” Aisha vastasi harmaan jättiläisen hymyyn säkenöivällä virneellä. ”Olettepas te tänään aikaisessa. Aamupalan toivossa, oletan?”
Kookkain hiirimies nauroi.
” Ei tällä kertaa.”
” Ai, sepä harmi.” Nainen oli huokaavinaan raskaasti. ” Kokeilin tänä aamuna erästä pannukakku-reseptiä ja se oli huomattavasti runsaampi kuin kuvittelin. Tähteitä jäi aikalailla.”
” Pannukakkuja?” Kaikki kolme mieshiirtä henkäisivät yhteen ääneen. He kääntyivät kaikki tuijottamaan hiirineitoa.
” Ni-niin.” Aisha änkytti epävarmana.
Miehillä oli silmissään kummallinen, lähes eläimellinen kiilto. Aivan kuin hän olisi juuri kertonut nälkäisille korppikotkille tuoreen raadon sijainnin.
” Millaisia pannukakkuja?” Vinnie nojautui lähemmäs naista, jonka keho reagoi vaistomaisesti siirtymällä tästä kauemmas.
” Suklaahippu...” Tämä vastasi pienellä äänellä.
” Suklaa.. Hippu...” Miehet toistivat ja vilkaisivat sitten toisiaan.
Shakkilauta nappuloineen lensi komeassa kaaressa, kun pöytä tönäistiin sivuun. Aisha ehti juuri ja juuri maastoutua, ennen kuin muskelihiiri tornado pyyhkäisi hänen ylitseen. Korvissa kohiseva veri ja laukkaava sydän, olivat ainoat asiat joita hän saattoi hetkeen kuunnella.
Muista, älä innosta heitä ellei sinulla ole kypärää tai jos et tiedä onko turvaväli riittävä!
Aisha makasi siinä muutaman minuutin, kunnes hänen oma pulssinsa ei ollut enää hallitsevin ääni talossa.
Hitaasti, hän nousi takaisin istuma asentoon.
Aisha oli jo lähdössä, kun hän huomasi silmäkulmastaan television ruudulla välkkyvän väriloiston. Hiirinainen siirsi kiinnostuneena huomionsa siihen.
Voi miten kauniita kukkia! Hän ajatteli, kun televisio näytti kuvaa isosta puutarhasta.
Aisha poimi pelastamansa kaukosäätimen lisätäkseen volyymiä.
” - Taisto metsäpalasta Cook Countyn luonnonsuojelualueiden toimikunnan ja Glencoen golfklubin välillä jatkuu tänään iltapäivällä, kun osapuolet kokoontuvat jälleen toimikunnan toimitiloihin neuvottelemaan.” Vaaleatukkainen toimittaja kertoi valkeat hampaat välkkyen.
Kuva vaihtui siistiin pukuun pukeutuneeseen mieheen.
” Klubin johtaja Andreas Glamoth, Miten uskotte neuvotteluiden sujuvan?” Toimittaja naisen ääni kysyi hieman ennen kuin mikrofoni ilmestyi miehen lyhyen parransängen ympäröimän suun eteen.
” Uskon, että ne sujuvat hyvin. Vaikka meidän kannaltammehan sillä ei ole juuri väliä, miten ne tulevat menemään. Metsäalue on tällä hetkellä laillisesti meidän hallussamme, joten ellei alueelta tosiaan löydetä uhanalaisia eläin- tai kasvilajeja meillä on täysi oikeus muuttaa se viheriöksi.” Andreas vastasi äänellä joka oli paljon kimeämpi, mitä naishiiri oli odottanut.
” Ettekö pelkää saavanne paikallisten vihoja niskaanne?”
” En. Alueella on niin paljon metsää ja muuta kasvustoa, että epäilen kenenkään edes huomaavan, vaikka pistäisimme paikan matalaksi nyt heti.” Mies naurahti huvittuneena.
Aishan silmät suurenivat. Mieshän puhuu kuin plutolainen!
Ihmiset eivät tuntuneet välillä tajuavan heidän runsaan luontonsa olevan äärimmäinen ihme. Hyvin harva planeetta oli näin monimuotoinen ja ennen kaikkea rikas luonnossaan.
Mutta eiväthän he sitä tiedä… Marsilaisneito ajatteli säälien.
Aisha ajatteli sulkevansa TV:n kun yhtäkkiä ahdistava tunne kouraisi syvältä vatsanpohjasta. Nainen tunnisti tunteen välittömästi.
Jokin on pielessä.
Hopeaturkkinen marsilainen sulki äkkiä silmänsä ja tarkisti miesten ja Charleyn lähitulevaisuudet. Niissä ei näkynyt mitään kummallista, joten seuraavaksi hän tarkasti tulostaulun ja Last Chancen kohtalot.
Ei mitään. Aisha ajatteli ihmeissään. Mikä minua sitten ahdistaa?
Niin kauan kun Aisha jaksoi muistaa, hän oli saanut universumilta viestejä tulevasta, tunteiden muodossa. Ahdistusta ja pelkoa aiheutui asioista, jotka tulisivat vaikuttamaan hänen ympäristöönsä negatiivisella tavalla ja vastaavasti iloa ja onnea asioista jotka vaikuttivat siihen positiivisesti. Ja mitä lähempänä nykyhetkeä tapahtuma sijaitsi, sitä vahvempana tunne esiintyi.
Näin oli ollut aina. Jopa silloin, kun hän ei ollut pystynyt konkreettisesti katsomaan mikä tunteenaiheuttava tapahtuma oli. Aisha oli siis saanut koko elämänsä ajan opetella tunnistamaan tunteiden eri sävyjä ja päättelemään mitä ne tarkoittivat tulevan kannalta
Viimeisimmästä ahdistusaallosta hän oli kyennyt poimimaan seuraavat asiat; Tapahtuma ei ollut kaukana. Se vaikuttaisi vahvasti hänen onnellisuuteensa, sekä todennäköisesti myös muiden. Ja mitä todennäköisimmin hän tunsi paikan ja/tai aiheuttajan, johon tapahtuma keskittyi.
Aisha pohti, kenen tulevaisuuteen hänen kannattaisi keskittää energiansa, ongelman löytämiseksi, kun yhtäkkiä hänellä välähti.
Limburger!
Plutolaismiehellä oli lähes dominoiva asema hiirimiesten tulevaisuudessa esiintyvissä negatiivisissa tapahtumissa. Vilkaisemalla siis Limburgerin tornia, Aisha saisi varmasti selville jotain.
Marsilaisneito veti muutaman syvän hengenvedon, ennen kuin antoi itsensä upota jälleen tulevaan.

Lawrence Limburger seisoi toimistonsa kristallin kirkkaan ikkunan edessä ja katseli alas kaupunkiin. Huoneessa leijaili vielä vieno tuoreenmaalin haju.
Tämä oli plutolaisen ensimmäinen aamu ”uudessa” tornissaan, tai oikeastaan tornissa numero seitsemänkymmentä seitsemän.
Hän oli juuri ollut puhelimessa ylipäällikön kanssa, joka oli syystä tai toisesta ollut huomattavasti kiukkuisempi, kuin yleensä. Kalamies oli jopa vihoissaan unohtanut videopuhelun alusta perinteisen plutolaistervehdyksen, ruvennut vain huutamaan heti linjan avauduttua.
” Osaatko sinä turskanturjake tehdä yhtään mitään oikein?! Pluton hallitus syytää sinuun laarikaupalla rahaa ja vastalahjaksi se saa sinulta vain tyhjiä lupauksia ja pettymyksiä! Vannon, että jos uskallat näyttää naamaasi tämän vuoden valtiopäivillä, ilman tuottoisaa toimitusta, kiskon kidukset irti kaulastasi ja syötän ne sitten sinulle!”
Limburger vavahti ajatellessaan kaikkia niitä uhkauksia joita oli puolentunnin pituisen puhelun aikana saanut.
Ylipäällikkö Camembert ei pihtaillut ruumiillisten uhkauksien käytössä, mutta tänään plutolainen oli saanut niitä useiden epäonnistuneiden suunnitelmien edestä.
Vaarassa ei ole pelkästään rahoitukseni, ylipäällikkö tarkoitti todella mitä sanoi, Limburger ajatteli ja hieroi kaulaansa, kuin varmistaakseen kidustensa olevan yhä tallella.
Tarvitsen uuden suunnitelman. Jotakin jolla lepytän Camembertin. Mutta mikä olisi sopiva kohde?
Limburger meni työpöytänsä laatikolle ja poimi sieltä kaukosäätimen, jolla sai virrat kalatankin viereiseen seinään upotettuun näyttöön.
Ruutu välkähti kerran, ennen kuin siihen ilmestyi satelliittikuva Chicagon kartasta.
” Sen pitää olla jotain isoa. Jotain näyttävää! Jotain... Jotain!” Kalamies mutisi itsekseen. Hänen silmänsä pyyhkivät punaisia ja mustia merkkejä kartalla, jotka merkitsivät toteuttamattomia ja toteutettuja juonia.
Pikemminkin jo epäonnistuneita ja epäonnitumista odottavia, Limburger ajatteli happamasti.
” Pahka! En saa mitään onnistumaan, kun ne pärinäpuput pörräävät kimpussani! Karbunkle!” Plutolainen karjaisi.
Rimppakinttuinen tiedemies nousi erityisellä hissillään lattian pienestä aukosta ja asteli miehen vierelle.
” Korahditte, teidän ylikypsyisyytenne?”
” Ylipäällikölle on keksittävä sopiva lahjus. Ja koska viimeisin suunnitelmasi mielensiirtimen ja lentokoneen kanssa, oli täysi susi, on siis ainoastaan sopivaa, että sinä hankit lahjan, jolla lepyttelen Camembertin.” Limburger vaappui tuoliinsa ja lysähti sille, niin että sen jouset valittivat.
” Minä odotan.” Hän asetti kätensä ristiin pöydälle.
” Noh.. Niin.. Ööh...” Professori änkytti hermostuneena. Hänen silmänsä kiersivät huonetta paniikissa, hakivat ratkaisua plutolaisen pomonsa pulmaan.
Vasta kun jättipäisen miehen silmät välähtivät ikkunasta näkyvään Limburgerin museorakennukseen, Karbunkle tiesi mitä sanoa.
” Kasvitieteellinen museo.” Hän äyskähti.
” Mitä?”
” Chicagon kasvitieteellinen museo on täydellinen kohde. Sillä on yli 156 hehtaaria eläviä kasveja, yhdeksän saaren muodostamalla saarirykelmällä.” Karbunkle poimi kaukosäätimen pöydältä ja näppäili kartan näyttämään paikan josta puhui. ” Siellä on näytteitä lähes jokaisesta ekosysteemistä maapallolla.” Mies kertoi.
Hän näytti esimiehelleen useita kuvia museon kahdestakymmenestä viidestä eri näyttelypuutarhasta ja neljästä luonnollisesta elinympäristöstä, sekä vesistöistä alueiden ympärillä. ” Se on siis vähän niin kuin pieni näytelautanen siitä, mitä Maa voikaan tarjota.”
Limburger mittaili kuvia kiinnostuneena.
Kyllä! Juuri tämä se on!
” Vaikuttaa sopivalta.” Hän virnisti. ” Mutta valitettavasti, ihmiset huomaavat jos vain vien sen.” Limburger jatkoi.
” Ei pelkoa, teidän hortonomisuutenne, Tiedän juuri kenet tarvitsemme jotta saamme ihmiset luopumaan tarhasta.” Ilkeä virne kasvoillaan Karbunkle palasi hissillä alas laboratorioonsa plutolaismiehen kanssa.
Laboratoriossa hän meni suoraan käsin pyöritettävän korttipidikkeen luo, josta hän löytäisi kaipaamansa superkonnan yhteystiedot. Löydettyään oikean lapun hän hilpaisi siirtimen luo.
Karbunkle upotti kontaktikortin sille tarkoitettuun loveen hallintapaneelissa ja käänsi siirtimen aktivoivaa kahvaa.
Laitteeseen syttyivät kirkkaat valot. Se sähisi, räiskyi ja puhisi, ennen kuin lopulta avasi portaalin.
” Saanko esitellä; Toxinia Naturalica!” Tiedemies ilmoitti ylpeänä.
Siirtimen sisältä astui ryppyreunaiseen toppiin ja repaleisista kankaanpalasista koottuun hameeseen pukeutunut vihreäihoinen nainen. Hänellä oli kasvoillaan puinen maski, jonka pintaan oli kaiverrettu viivoja ja kiekuroita kasvonpiirteiksi. Silmien rei’istä pilkistivät vain hehkuvan vihreät, rinkulan muotoiset iirikset. Kaulallaan naisella oli raskaan näköinen kaulakoru, täynnä höyheniä, mustuneita hampaita, kivenpalasia ja puisia helmiä. Samoja esineitä löytyi leveältä nahkavyöltä hänen vyötäröllään, koruista ympäri naisen kehoa ja paksuiksi rastoiksi huovutetuista hiuksista.
Limburger irvisti kevyesti, kun siirtimestä laskeutunut nainen siirtyi hieman ja hänen paljaat jalkansa jättivät välittömästi likaiset jäljet laboratorion puhtaaseen lattiaan.
” Karbunkle, mistä sinä löysit tämän höyhenmuotiin hurahtaneen hupakon?” Hän sihahti.
” Hän ei ole hupakko, teidän arvostelukykyisyytenne, vaan dreogeijalainen dryadi.” Professori sihahti takaisin.
” Vai dryadi...” Limburger hieroi miettiväisenä leukaansa.
Vihreä nainen oli kiinnittänyt huomionsa Karbunklen luomaan Fred mutanttiin. Hän veteli, tökki ja pisteli pienen sekaeliön kehoa ympäriinsä, sen kiherrellessä innoissaan.
” Ou jee beibi, tää tekee gutaa!” Fred ilakoi, kun Toxia kehotti jalkaansa alas laskeutunutta kultasuomuista käärmettä kietoutumaan mutantin ympärille.
” Päätä hänen kärsimyksensä, Vipera.” Hän sanoi käärmeelle.
Vipera sähähti vastaukseksi, ja rupesi puristamaan mutantin luurankoa kasaan.
” Eijeijei!! Mitä sinä teet?!” Karbunkle kiljahti.
Hän kiirehti luomuksensa rinnalle, mutta perääntyi, kun käärme paljasti terävät kulmahampaansa varoitukseksi.
” Lopetan hänen tuskansa. Kuka ikinä hänet herättikään eloon, ei tiennyt laisinkaan mitä teki.” Toxia ilmoitti tohtorille, ennen kuin käänsi katseensa takaisin lemmikkiinsä ja siniseksi muuttuneeseen Frediin. ” Älä pyristele vastaan, pikku kalmoseni. Palautan sinut multaan, tuota pikaa!”
Nainen kurotti yhteen vyöllä roikkuvista pussukoistaan. Hän veti esille pienen mustan pullon, joka päästi ilmoille tummavihreän myrkkypilven, hänen korkatessaan sen.
Vipera päästi tajunsa menettäneen mutantin puristuksestaan ja palasi emäntänsä jalan ympärille.
Toxia otti askeleen lähemmäs, kaataakseen pullon sisällön ruumiin päälle, kun Limburger päätti mennä väliin.
” Krhm, parahin dryadiseni. Vaikka arvostankin ajatustasi hankkiutua eroon tuosta tarpeettomasta toopesta, tohtori Karbunkle käyttää häntä kokeisiinsa ja siksi pyydänkin sinua säästämään mutantin.” Hän sanoi.
” Päästäksemme työtehtävääsi, oletan että luit Karbunklen selvityksen?”
Toxia piilotti pullon takaisin vyöhönsä, ennen kuin kääntyi keskustelemaan raskasruhoisen plutolaisen kanssa.
” Kyllä. Tahdot minun valloittavan joitain puutarhoja. Se onnistuu kyllä.”
” Loistavaa!”
” Mutta.” Nainen nosti vihreän sormensa pystyyn.
Limburgerin suupielet kääntyivät alaspäin.
” Mutta?”
Toxia ei ollut huomaavinaankaan miehen ärtymystä.
” Rikkiruohoni vaativat tietynlaisia oloja.” Hän selitti.
” Kuten?” Kalamies kohotti toista kulmaansa.
” Hämärää, runsaasti sulfarinoitua vettä ja elinvoimaista maaperää. En siis saata aloittaa työskentelyä, ennen kuin aurinko on antanut viimeiset säteensä ja olen saanut käsiini tarpeeksi matalahkon vesialueen, rikkihappoa, elohopeaa, tervaa, sekä oksan Cinnamomum zeylanicumia.” Nainen luetteli.
” Vesialueen löytäminen ei ainakaan ole ongelma.” Toxia ja Limburger käänsivät katseensa Karbunkleen, joka parhaillaan koitti elvyttää mutanttiaan.
”Aivan museon vieressä ovat Skokie laguunit. Voit kasvattaa kasvisi siellä, ennen kun siirryt museon kimppuun.”
Nainen mietti hetken, mutta nyökkäsi sitten niin, että eri vihreiden ja ruskeiden sävyiset rastat pompahtivat.
” Teen siis niin.” Toxia totesi, enemmän itsekseen, kuin muille.
” Greasepit ja hanttapulit, vievät sinut sinne illan hämärtyessä. Tarvitset tukijoukkoja tuholaistorjuntaan.” Kalamies viittasi laboratorion oville, jotka auetessaan paljastivat joukon nahkaliiveihin pukeutuneita miehiä ja valtavan öljyisiin henkselihousuihin ja punaiseen lippalakkiin pukeutuneen miehen.
” Älkää olko huolissanne, herra Limburger. Yksikään rikkiruohojani nakertamaan erehtynyt hiiri ei vikise enää.” Toxia sanoi omahyväisellä äänellä.
Maski peitti hänen kasvonsa, mutta vihreät iirikset kapenivat siihen malliin, että hänen virneensä ulottui varmasti hiusten alla piilossa oleviin korviin saakka.

” Muistakaa sitten; hydrosuojat tulee kytkeä pois, ennen kun aktivoitte sukellustoiminnon.” Charley teroitti malttamattomana odottaville mieshiirille. ” Ja kun tahdotte takasin pintaan-”
” Täytyy eka saada eturengas pinnan yläpuolelle ja sitten vasta kytkeä suojat takasin päälle. Joojoo, tajuttiin jo!” Vinnie huokasi.
” Tää on tärkeetä, Vinnie! Jos aktivoit suojat liian aikasin, turbiini menee oikosulkuun ja sä uppoot ku marsilainen moottoripää. Joka. Ei. Noudattanu. Ohjeita.” Ihmisnainen tökki etusormellaan valkoisen hiiren kypärän visiiriä.
” Sama koskee teitä!” Charley kääntyi osoittelemaan harmaata ja kultaista hiirtä.
” Tiiän, kuinka huonosti te yleensä kuuntelette mun varotuksia tai mua ylipäätään-” Naisen huulilta karkasi huokaus. ” -Mut JOS jotain käy, teidän prätkät saattaa jäädä ikuisesti hengaamaan kalojen kaa. Joten ei hölmöilyä!”
” Vain puhtaisiin vesiin, ei kahtasataa metriä syvemmälle tai vesikasvien lähelle, pintaan heti jos vauhti alkaa hyytyy, maalla tai pinnalla käytävä mieluiten kerran puolessa tunnissa… ” Throttle luetteli. ” Oliks viel jotain muuta?”
” Eikai.” Punatukkainen ihminen naputti leukaansa miettiessään ” Paitsi, että!”
Lähtöön valmistautuneet miehet pysähtyivät niille sijoilleen.
” Saatte tehä mulle yhen vastapalveluksen.” Hän sanoi.
” Toki, Charley-neiti.” Modo sanoi heti.
” Mitä vaan.” Throttle lupasi.
Ihmisnainen virnisti itsekseen. Hän tiesi jo valmiiksi, miten miehet reagoisivat, kun he kuulisivat mitä hän halusi.
” Viekää Aisha käymään kasvitieteellisessä museossa.”
Hiiret vilkaisivat kauhistuneina toisiinsa, jolloin naisen virne syveni.
Mää tiesiiiin.
Mieskolmikon johtaja yskähti.
” Ööh, Charley, kun mä sanoin mitä vaan, nii mä en tarkottanu niiku.. mitä vaan.”
” Ahaa..” Charley risti kätensä rinnalleen huvittuneena.
” Joo ei nyt pahalla, mut horsmien historia ei oikeen säväytä.” Modo sanoi anteeksipyytävä hymy kasvoillan, muiden miesten nyökytellessä mukana.
” Puhumattakaan siitä et tämmösen aurinkosen päivän uhraaminen johonki homeiseen museoon on paitsi hullua, mut myös vastoin prätkähiirien tyyliä.” Vinnie komppasi.
Ei oo mitään miesegoa herkempää, Charley pyöritteli silmiään.
” Relatkaa. En mä koskaan sanonu, et teijänki pitäs mennä. Kuhan viette Aishan sinne, velka on kuitattu.” Hän hymyili miesten helpottuneille ilmeille.
” Siinä vieressä on rykelmä laguuneja ja joki, joissa voitte harjotella sukellustoiminnon käyttöä, ilman hukkumisvaaraa. Viette siis Aishan museoon ja tuotte takasin, ku ootte tarpeeks pulikoinu. Sovittu?”
Hiiret vilkaisivat nopeasti toisiaan, ennen kuin nyökäyttivät.
” Sovittu.”

” Tästä ei siis niin sovittu!” Vinnie tuhahti vihaisena ja kumartui pois matalalla riippuvien puunoksien tieltä.
Hiirikolmikko oli päätynyt samoamaan kasvitieteellisen museon flooraa pursuavia puutarhoja, kun hiirineito ei ollutkaan ilmestynyt sovittuun tapaamispaikkaan. He olivat odottaneet museon parkkipaikan läheisen ison tammen luona lähes tunnin ja kun Aishasta ei ollut näkynyt jälkeäkään, he olivat päättäneet lähteä etsimään.
Ilta alkoi jo hämärtyä. Ihmiset katosivat auringon mukana ja museon sisätilat sulkivat ovensa.
” Ehkä meijän ei ois kannattanu lähtee kohtaamispaikalta. Aisha-neiti kuvittelee vielä, et me ollaan jätetty se tänne.” Modo totesi ja huitaisi hieman kasvustoa tieltään.
” Eikä. Se tietää, et Charley ajelis meiltä karvat, jos hylättäis se!” Valkea hiiri sanoi. ” Musta meidän pitäs hajaantua.”
Harmaa jättiläinen ja valkoinen hurjapää kääntyivät kolmannen hiiren puoleen. Päätös jatkosta oli hänen.
” Mä oon samaa mieltä Modon kanssa. Käännytään takasin ja odotetaan siellä missä sovittiin.” Throttle päätti.
Kolmikko kääntyi kannoillaan ja lähti palaamaan takaisin prätkilleen. He olivat juuri poistuneet vesiputouspuutarhasta, kun he näkivät vaaleatukkaisen hiirineidon vaeltavan kohti pienempää saarta, jolla japanilaistyylinen puutarha sijaitsi.
” AISHA!” Modo huusi saadakseen naisen huomion.
Aisha ei kuitenkaan pysähtynyt, vaan jatkoi onnellisen tietämättömänä matkaa.
Miehet lähtivät hölkkäämään tätä kiinni ja huusivat naista aina silloin tällöin nimeltä, mutta hän ei vaikuttanut kuulevan.
Asfaltoitu tie kaarsi saaren luonnollisen muodon mukana ja hieman japanilaiseen puutarhaan vievän sillan jälkeen Aisha katosi näkyvistä.
” Mihin hän meni?” Modo ihmetteli.
Miehet kiihdyttivät tahtia, jotta pääsisivät kaarrokseen nopeammin. Puut vähenivät ja vaihtuivat matalampaan pensaikkoon, mitä lähemmäs reunaa he pääsivät. Pian edessä ei ollut kuin laakeaa aukeaa ja saarien välistä virtaava joki. Heidän olisi siis pitänyt pystyä paikallistamaan marsilaisnainen, mutta tätä ei näkynyt missään.
” Se teki Houdinit.” Vinnie totesi ihmeissään.
Huoli valtasi harmaan hiiren mielen, kun Throttlekin näytti täysin pölmistyneeltä.
Nyt kyllä joku koittaa peitellä korttejaan… Hiirimies ajatteli epäillen.
Ensin Aisha oli jättänyt tulematta sovittuna aikana paikalle, sitten hän ei muka kuullut heitä, vaikka he olivat olleet korkeintaan parinsadan metrin päässä toisistaan, samalla tiellä ja nyt hän vain katosi savuna ilmaan, juuri kun he olivat alkaneet saavuttaa tätä.
Tässä on nyt jotain mätää. Kaiken järjen mukaan Aishan pitäs olla tossa! Ainut selitys on, että se poikkes polulta ja lähti oikasemaan… Throttle loi katseen viimeisiin puihin tien oikealla laidalla. Jos hiirinainen oli todella päättänyt kulkea omia teitään, hänen oli täytynyt tehdä se viimeistään siinä, jotteivat he olisi nähneet hänen tekevän niin.
Mut jos se lähti tohon suuntaan, se liikkuu vaan kauemmas missä ei sit taaskaan oo mitään järkeä.
” Mitä mietit, veikka?” Vinnie kysyi kiinnostuneena.
” Et mennään takasi vesiputouksille.” Kolmikon johtaja sanoi.
” Mut Aisha-neiti meni tohon suuntaan?” Modo osoitti eteenpäin kummastuneena.
” Ehkä, mut-” Throttle ei saanut lopettaa lausettaan, kun he kuulivat yhtäkkiä viereisen pensaikon kahisevan.
Miehet puristivat kätensä nopeasti tiukoiksi nyrkeiksi, valmiina tappelemaan.
” Aisha?” He hämmästyivät, kun hiirineito astui puskista helmaansa suoristellen.
Naisen koko keho nytkähti järkytyksestä.
” Hui!” Aisha painoi kämmenensä pelästyneen sydämensä päälle. ” Kauheata kun minä pelästyin! Luulin, että meidän piti tavata sen tammen luona.” Hän nauroi yhä hieman järkyttyneenä.
” Niin meki luultiin.” Vinnie tuhahti ja risti kädet puuskaan.
” Älkää vaan sanoko… Olen myöhässä, eikö niin?” Hiirineito parahti.
Miehet kunnioittivat Aishan pyyntöä, eivätkä sanoneet mitään, mutta heidän ilmeensä kertoivat naiselle kaiken oleellisen.
” Voi ei! Anteeksi ihan kamalasti! Olin jo tulossa sinne, mutta sitten luonto kutsui sen verran kovin, että minun oli pakko yrittää etsiä naistenhuone.” Hopeaturkkinen marsilainen selitti kevyesti punastuen.
Hiirimiehet siirsivät katseensa puihin välittömästi kuullessaan syyn naisen myöhästymiselle ja yskäisivät jopa muutaman kerran peittääkseen kiusaantuneisuutensa.
” Krhm, ei se mitään. Pääasia, että kaikki on hyvin.” Throttle sanoi sitten. Hän erehtyi vielä vilkaisemaan Aishaa, ennen kuin käännähti kannoillaan.
” Mennääs sitten.”
Nelikko käveli ruusu- ja perintötarhaksi nimettyjen alueiden läpi sillalle, josta pääsi uloskäynneille.
Moottoripyörien luona, Modo kalasti pyöränsä säilytystilasta varakypärän ja piteli sitä kärsivällisesti sen aikaa kun Aisha solmi korviensa ja antenniensa peittona olleen huivin boleroksi. Nainen ujutti kypärän varovasti päänsä yli ja istui sitten harmaan hiiren avustamana Lil’Hossin kyytiin. Aisha kietoi kätensä varovaisesti miehen vyötärön ympärille.
” Kaikki hyvin, Aisha-neiti?” Marsilaismies kysyi, tuntiessaan kuinka apaattisesti hiirineito piteli hänestä.
” Olisin voinut vaikka vannoa… ” Aisha mutisi hiljaa mietteissään.
” Mitä?” Modo käänsi hieman päätään kuullakseen paremmin.
” Ei mitään.”
Harmaalla hiirellä ei ollut aikaa jatkokysymyksiin, sillä Vinnie ja Throttle jyräyttivät pyöränsä käyntiin ja odottivat hänen tekevän samoin.
Hiiret ajoivat pitkän tien päätyyn ja kaarsivat risteyksestä vasemmalle. He kulkivat jonkun matkaa suoraan, kunnes tuli aika kääntyä risteyksestä Skokie Highwaylle.
Moottoritien vastakkaisella reunalla siinsivät aluksi kasvitieteelliset puutarhat ja sitten laguunit, joiden luona marsilaismiehet olivat testanneet pyöriensä uutta sukellustoimintoa.
Aaltoturbiinin ansiosta, ei ollut enää mitään ympäristöä, jossa he eivät saattaneet ajaa. Maalla, merellä tai ilmassa; heidän prätkänsä selviäisivät missä tahansa. Mikä tarkoitti sitä, että nyt oli enää ajan kysymys, milloin Limburger jäisi viimeinkin heidän haaviinsa.
Ja sitten me päästään kotiin.
Ajatus rakkaasta punaisesta planeetastaan, oli Modolle ja hänen veljilleen äärimäisen katkeransuloinen. Mars oli koti. Siellä olivat heidän ”oikeat” elämänsä. Hiiret, jotka odottivat mieshiirten paluuta.
Elämä Telluksella oli aina tuntunut yhdeltä pitkältä lomamatkalta. Sivujuonelta, jonka oli tarkoitus täyttää muuten tyhjä kohta miesten elämässä.
Pakkolaskun jälkeen, he olivat käyneet läpi avaruusaluksensa jäänteitä yhdessä Charleyn kanssa. He olivat tehneet suunnitelman sen korjaamiseksi, mutta ajan kuluessa hiiret olivat kiintyneet ihmisystäväänsä entisestään ja naisen turvallisuuden varmistamisesta tuli enemmän, kuin pelkkä selviytymisen edellytys. Ja mitä enemmän he rakastuivat Charleyyn, sitä syvemmin heitä säälitti koko ihmiskunnan kohtalo.
Telluksen hallinnolla ei ollut mitään käsitystä planeettansa ulkopuolisesta elämästä. Heidän teknologiansa oli suorastaan alkeellista ja sotilaallinen valmius avaruustaisteluun olematonta.
Minkälaisia sankareita he muka olisivat olleet, jos he olisivat vain jättäneet heitä auttaneen naisen ja tämän kansan ahneen muukalaisrodun tapettavaksi?
Ei, kun Throttle oli (Vinnien ja Modon yllätykseksi) ehdottanut jäämistä, kumpikaan hiirimiehistä ei ollut epäröinyt hetkeäkään. Oli heidän velvollisuutensa huolehtia, ettei heidän ystävänsä koti kokisi samaa katastrofaalista kohtaloa, kuin heidän omansa.
” Modo!”
Mieshiiri hätkähti takaisin todellisuuteen, kun hiirineito kiskaisi häntä rintapanssarista.
” Katso tuonne! Se on Greasepit!” Aisha sanoi äänellä joka kuulosti lähes iloiselta.
Modo tähysti naisen osoittamaan suuntaan.
Ja tosiaan öljyinen mies hännystelijöineen olivat vastaantulevien kaistalla, matkalla ties minne.
Hiirimies ajoi äkkiä veljiensä rinnalle.
” Jou, veikat. Näittekö teki ton?”
” Ei voitu olla näkemättäkää. ” Vinnie naurahti. ” Taitaa pimeä pelottaa pikku-Greasyä. Aika hevit turvajoukot.”
” Turhan monta kädestä pitelijää yhtä mörköä varten.” Throttle pudisti päätään. ” Ei ei, kyllä tässä on jotain isompaa meneillään.”
” Joo. Turhan myöhästä uimakoulullekaan, eli Limburger on varmaan iskenyt limaset kyntensä laguuneihin.” Modo totesi, kun näki konnaryhmän ryhmittyvän moottoritieltä poistuvien kaistalle.
” Parasta mennä ohjaamaan eksynyt lampaamme takasi sänkyyn. Vai mitä tuumitte?” Valkea hiiri virnisti ja veti esille laserpistoolinsa.
Miehet vastasivat kolmannen virneeseen ja heti ensimmäisen tilaisuuden tullessa hyppäsivät prätkineen vastaantulevien puolelle.

Jo kaukaa hiiret näkivät Limburgerin konnien pysähtyneen piknikalueen tuntumaan.
He jäivät itse hieman kauemmas, tarkkailemaan tilannetta.
” Jää sä tähän, Aisha-neiti. Ja koita pysyä poissa näkyvistä.” Modo neuvoi.
Aisha nyökkäsi hymyillen ja sukelsi metsän sekaan. Parissa sekunnissa nainen oli kadonnut kokonaan.
Harmaa hiiri nyökäytti tyytyväisenä ja liittyi sitten aseveljiensä seuraan.
” Mitä näkyy? Hän kysyi kolmikon johtajalta, joka tiiraili konnien puuhia kypärässään olevan kaukonäkötoiminnon avulla.
” Jotain soppaa ne siellä keittelee.” Throttle vastasi. ” Ja aineksista päätellen, ei mitään kovin luonnonmukasta.”
Hiiret seurasivat, kuinka nahkaliiviset miehet kuljettivat pareittain raskaannäköisiä, varoitusmerkein koristeltuja tynnyreitä kohti suurta nuotiota, jonka päällä keikkui epäilyttävästi metallista paljua muistuttava esine.
Konnien työtä valvoi Greasepit, vierellään nainen, joka näytti siltä, kuin olisi juuri kömpinyt maalle laguunien syövereistä.
” Joko Greasepit on vihdoin löytäny rinnalleen naisen, jonka käsitys henkilökohtasesta hygieniasta on sama tai sitte Limburger on palkannu ittelleen pääsiäisnoidan floridalaisen serkun.” Vinnie tokaisi, silmäillessään vihreäihoisen naisen boheemia olemusta.
” Todennäkösesti jälkimmäinen. Ei tää vielä niin hullu maailma oo.” Modo sanoi ja keskitti hänkin katseensa plutolaiskonnan uuteen kätyriin.
Villihiuksinen nainen nousi kivelle nuotion vierellä ja huitoi ohjeita tynnyreitä kantaville miehille. Pian suurimman osan sisältö kiehui paljussa. Siitä nousevat raskaat kellertävät höyryt saivat tynnyreitä tyhjentävät konnat kääntämään kasvonsa poispäin ja yskimään raskaasti.
” Mitä ikinä ne tuolla keittääkään kasaan, ei saa lähteä kattilasta.” Throttle päätti.
” On aika laittaa – HANAT AUKI!” Miehet huudahtivat yhteen äänen, ennen kuin kaasuttivat kohti konnajoukkoa myrkkypadan äärellä.

Toxia heitti valtavan kanelitangon kädestään paksun mustan liejun sekaan. Se hajosi nesteen joukkoon hitaasti sihisten.
” Mmmhm.” Dryadi tuoksutti keitostaan tyytyväisenä.
Rikin katku oli hyvin voimakas ja makukin inhottavan pistävä. Jos sitä ei peittänyt millään, synkkäsiemenet eivät tahtoneet kasvaa rikkiruohoiksi.
” Vipera.” Toxia kutsui lemmikkikäärmettään.
Kultasuomuinen lisko pisti päänsä esiin hameen kerrosten välistä ja luikerteli sihisten naisen keskivartaloa ylös, ennen kuin kietoi itsensä tämän vasemman käden ympärille.
” Ole kiltti ja pidä jyrsijät loitolla vedestä. Rikkiruohoilla on niin heikot juuret ja hiirillä huolestuttavan terävät hampaat.” Hän pyysi.
Vipera työnsi pitkän kaksihaaraisen kielensä ulos ja päästi matalan sihinän.
” Kiitos.”
Toxia astui alas kiveltä. Hän kurkotti yhteen vyönsä pusseista ja ojensi sitten poimimansa kasvinpalasen käärmeelle. Vipera nielaisi sen yhtenä suupalana. Sen jälkeen nainen laski kätensä, jotta ohutrunkoinen matelija pääsi matelemaan veteen.
” Ööh, hei noita-neiti, joko kohta on valmista?” Greasepit kurkotti paljun reunan yli nähdäkseen kunnolla poreilevan liemen.
” Kuinka monta kertaa se pitää sanoa?! Minä. En. Ole. NOITA!” Toxia jyrähti ja jysäytti nyrkillään paljun reunaa. ” Olen dreogeijalainen dryadi, kaiken toksiinisenluonnon hengetär ja biohasardisten kasvien äiti. Ja jollet pian paina sitä rasvaiseen kalloosi, käytän sinun elinvoimasi rikkiruohojeni lannoittamiseen!” Nainen sihisi myrkyllisesti.
” Deokeijolainen tyranni?” Mies raapi päätään vaikeille kirjainyhdistelmille.
Toxia huokasi raskaasti.
Sama se, mikä Limburgerin surkea ykkösmies kuvitteli hänen olevan. Kunhan ei ainakaan noita.
Nainen nappasi pitkän kaulakorunsa käteensä, ja käytti yhtä siinä roikkuvista hampaista viiltääkseen pienen viillon kämmeneensä. Sitten hän puristi kämmenensä nyrkkiin niin lujaa kuin jaksoi, kunnes pieni lilan värinen veripisara tippui liejun sekaan.
Kiehuva aine muodosti pinnalleen valtavan kuplan. Sen puhjetessa, Toxia virnisti.
” Se on valmista!” Hän hihkaisi. ” Vedetään se veteen!”
” Siinäs kuulitte karjut! Töihin siitä!” Greasepit huusi konnajoukolleen.
Paljuun kiinnitettiin koukut pitkillä ketjuhännillä, jonka jälkeen hanttapulit rupesivat ähisten kiskomaan sitä lähemmäs laguunin reunaa.
” Hyvä hyvä, vielä vähän!” Mies kannusti.
Palju liukui ruohikolla vaivattomasti, kunnes se törmäsi reunalla kahteen lohkareeseen ja rupesi kallistumaan. Osa miehistä siirtyi veteen kiskomaan, kun toiset vetivät käteensä paksut hanskat, jotta voisivat työntää paljua sen tulikuumasta pohjasta. Hitaasti se kallistui ja lopulta keikahti.
Musta mönjä oli vasta alkanut valua sihisten laguunin viileään veteen, kun yhtäkkiä kolme kiintokoukkua ilmestyivät kiskaisemaan paljun takaisin pystyasentoon.
” Ai sori, teitä ei muistettukaan informoida – ongelmajätelaitos on nykyään toisaalla.” Vinnie sanoi.
” Mut ei se mitää. Me osotetaa mielellämme oikee osote. Niin teille, ku teijän kyseenalaistettaville kokkauskokeiluille.” Modo jatkoi virnistäen.
Toxia, Greasepit ja hanttapulit kerkesivät juuri loikkaamaan sivuun, kun hiirikolmikko vetäisi paljun sisältöineen mukaansa.
” Kimppuun karjut!” Greasepit mesosi.
Dryadi jäi paikalleen seisomaan, miesten kiiruhtaessa ajokeidensa luokse.
” VIPERA!” Hän kiljaisi.
Veden pinta värähteli varovaisesti ja hajosi sitten pärskähtäen. Useita kymmeniä metrejä kasvanut käärme nousi maalle terävät kulmahampaat uhkaavasti paljastettuina.
” Ruoka-aika.” Toxia sanoi lemmikilleen.
Salamana käärme ampaisi hiirten perään.
Nainen seurasi Viperan menoa hetken ja repäisi sitten hameestaan palan.
Kaikki pitää aina tehdä itse, hän ajatteli kyllästyneenä.

” Noita-ystävämme taitaaki olla Australiasta.” Vinnie sanoi nähdessään jättikokoisen matelijan luikerteleva heitä kohti.
Hiirimiehet väänsivät lisää kaasua, mutta eläin saavutti silti metri metriltä.
” Koukut irti! Pitää hankkiutua tosta lierosta eroon ensin ja hoidella sitten vasta Kirke keitoksineen!”
Throttlen käskystä, hiiret irrottivat koukut. Palju liukui muutaman metrin matkan nurmikolla, ennen kuin törmäsi kovalla voimalla kahteen jykevärunkoiseen mäntyyn.
Hiirimiehet muuttivat äkkiä suuntaa takaisin päin ja painoivat ohi, aivan kultaisen käärmeen vierestä. Eläin yritti kääntyä heti heidän peräänsä, mutta sen iso koko ja metsän pusikkoinen raja estivät sitä tekemästä niin. Käärme sähisi vihaisesti hiirten perään.
Vaara ei kuitenkaan ollut ohi sillä heti käärmeen toisella puolen heitä odottelivat Greasepit konnineen.
” Näitä onki tänään vähän enempi.” Modo totesi väistäessään aluksi oikealta tulevaa lasersädettä ja sitten suoraan kohti tullutta hanttapulia.
” Okei veikat, aika harventaa sillin rivejä. Hajota ja hallitse, kuvio kaheksan!” Throttle kajautti.
Hiirimiehet hajaantuivat jokainen omaan suuntaansa.
Vinnie kiri yhden konnan kiinni. Hän oli aikomuksissaan heittää hiirikranaatin kuskille, kun huomasi sivupeilistään, toisen karjun joka lähestyi heitä kovaa vauhtia. Mies hyrähti innoissaan uudesta ideastaan. Hieman ennen kuin toinen mies oli hänen kohdallaan, valkoinen marsilainen iski jarrut pohjaan. Hanttapuli iskeytyi kovaa ja voimalla, suoraan toisen kylkeen, saaden molemmat ajoneuvot kiepsahtamaan ympäri ja törmäämään toisiinsa uudelleen.
” Ollaan aika kaukana törmäilyradalta, kaiffat.” Vinnie nauroi ja viskasi sitten kranaattinsa kolhiintuneiden ajoneuvojen sekaan. Nahkaliivilliset miehet pakenivat kauhunsekaisin huudoin liekkimeren ääreltä.
Modo oli saanut vihaisen Viperan peräänsä. Käärme luikerteli kokoonsa nähden huimaa vauhtia, pysytelleen kokoajan hännän mitan päässä Lil’hossin takarenkaasta. Aina kun harmaa hiiri koitti kääntyä taaksepäin ja tulittaa kultasuomuista oliota, Limburgerin konna kaahasi hänen eteensä ja hän joutui väistämään.
Kun Modo joutui jälleen päästämään käärmeen tähtäimestään ja kaartamaan harmissaan tiukan oikean, hän huomasi jotain. Viperan massiivinen ruumis ei ollut haitaksi pelkästään käärmeelle itselleen, vaan myös ympärillä pörrääville hanttapuleille. Jokaisen kerran, kun hän joutui kääntymään, käärme pyyhkäisi ruumiillaan häntä kohti tulevat vastustajat pois.
” Aika lähteä kierrokselle!” Harmaa jättiläinen virnisti.
Mieshiiri ohjasi Viperan paimentamaan ryhmän nahkaliivimiehiä lähelle rantaa ja kävi sitten kääntymässä ympäri, jotta käärmeen keskivartalo tönäisi konnat ajokkeineen veteen.
” Liukas veto, veikka.” Throttle kehaisi.
Kultainen hiiri läiskäytti harmaan jättiläisen kanssa ylävitoset mennessään ohi.
Throttle tulitti edessä ajavien konnien renkaiden vierustaa saadakseen nämäkin kääntymään rannan suuntaan. Modo ja jättiläiskäärme hoitaisivat loput.
Kolmikon johtaja kääntyi etsimään Greasepitiä, kun hänen silmänsä osuivat paljun luona hääräilevään naiseen.
” Tuuhan alas sieltä, ennen ku sattuu.” Throttle kehotti, samalla kun kohotti laserpistoolinsa piipun osoittamaan Toxiaa lapaluiden väliin.
Dryadi vilkaisi hieman takaviistoon, mutta käänsi sitten katseensa takaisin puuhiinsa.
” Valitan. Minulla on tässä hieman kiire. Synkkäsiemenet eivät idä aivan pimeässä ja aurinko laskee aivan pian.”
Mieshiiren huulilta pääsi epäuskoinen naurahdus.
” Leidi, sulla taitaa kasvaa horsmaa korvissa jo niin pahasti että näköäki haittaa.”
Hitaasti Toxia kääntyi. Hän piteli toisessa kädessään pientä nyyttiä ja toista hän puristi nyrkkiin.
” Voin vakuuttaa sinulle, että korvani ovat kasvivapaat. Toisinkuin sinun tulevat olemaan.” Nainen sanoi.
Siinä samassa liukas käsipari vangitsi kultaturkkisen hiiren. Throttle ei ehtinyt juuri pyristellä, kun Toxia otti nopean askeleen lähemmäs, painoi nyrkkiin puristetun kätensä etusormella hiiren kypärän visiirin pois päältä ja puhalsi sitten nyrkin sisällä olleen jauheen miehen naamalle.
Throttlen ei tarvinnut edes vetää syvään henkeä saadakseen pöllyävää ainetta kaikkialle hengitysteihinsä. Jauhe tuntui etsivän hänen keuhkoihinsa menevät ilmavirrat ja hakeutuvan niihin itse. Mieshiiri koitti yskiä ärsyttävää pulveria pois, mutta se tarttui kasvojen turkkiin. Siitä lähtevä voimakas haju, poltteli sieraimia ja sai pään pyörälle.
Pikkuhiljaa väkevä löyhkä imi hänen tajuntaansa syvemmälle ja syvemmälle tiedottomuuteen.
Toxia virnisti maskinsa alla, kun näki hiirimiehen kehon menevän veltoksi Greasepitin käsivarsilla.
” Hänestä tulee mahtavaa lannoitetta.” Hän nappasi tyytyväisenä otteen kultaturkkisen hiiren leuasta ja käänteli tämän päätä muutaman kerran puolelta toiselle.
” Niin täynnä elinvoimaa!” Toxia kihersi tyytyväisenä.
Öljyn peittämä mies seurasi kummissaan vihreäihoisen naisen ihaillessa saalistaan.
” Voit laskea hänet nyt. Rikkiruohot löytävät kyllä itse ravintonsa.” Toxia sanoi.
Greasepit päästi otteensa, jolloin Throttlen keho lysähti maahan.

Aisha katseli kauempaa, kuinka räsyiseen hameeseen ja paitaan pukeutunut nainen ja valtava mustaa rasvaa tihkuva mies hylkäsivät avuttomana maassa makaavan mieshiiren ja lähtivät kohti vesirajaa.
” Throttle!” Hän parkaisi hiljaa itsekseen.
Mies ei liikkunut lainkaan, eikä hiirineito kyennyt välimatkan takia näkemään nousiko ja laskiko tämän rintakaan, eli oliko hän edes elossa enää.
En voi jättää häntä noin! Mutten voi mennä tuonnekaan! Aisha jyrsi peukalonsa vartta ahdistuneena.
Hän katsahti kerran valkeaan ja harmaaseen hiireen, jotka olivat täysin uppoutuneita taisteluun. Valtava käärme pakotti Modon maalta veteen, joten loput Limburgerin konnat jäivät yksin Vinnien vastuulle.
Aisha puristi sormillaan puun karheaa kaarnaa, veti syvään henkeä ja lähti sitten juoksemaan okran värisen hiiren luo.
” Throttle! Throttle!” Hän toisti hätääntyneenä, kun viimein pääsi kumartumaan miehen ylle.
Mies ei vastannut, joten naishiiri painoi kämmenensä muutaman sentin päähän tämän kasvoilta.
Hän hengittää! Aisha henkäisi huojentuneena. Varmistaakseen, tämän olevan varmasti elossa, nainen painoi vielä sormensa miehen ranteelle.
Ja pulssikin löytyy. Aishan suupielet vetäytyivät helpottuneeseen hymyyn. Nyt vain pitäisi keksiä miten hänet saa tajuihinsa…
Ajatellessaan, hän pyyhki sormillaan varovaisesti miehen kasvoja. Kosketus poltteli kevyesti sormenpäitä ja kun Aisha nosti kätensä lähemmäs kasvojaan nähdäkseen mikä häneen koski, hän huomasi läpitunkevan hajun.
Aisha tunsi välittömästi keuhkojensa kramppaavan ja maailmalle ilmestyvän utuisen reunan. Marsilaisneito nappasi puhtaalla kädellään boleroksi sitomastaan huivista ja veti sitä kasvojensa suojaksi. Likaantuneen kätensä hän työnsi mahdollisimman kauas itsestään.
Varmaan jotain nukuttavaa jauhetta, Aisha arveli.
Hän katseli ympärilleen ja yritti löytää tavan puhdistaa jauheen. Pienen matkan päässä siintävä laguuni vaikutti ainoalta vaihtoehdolta, mutta tyttö ei mitenkään jaksaisi raahata reilusti yli sataa kiloa painavaa hiirimiestä rantaan.
Hetken tuskailun jälkeen hän teki päätöksen.
” Palaan pian.” Hän kuiskasi tiedottomalle Throttlelle.
Aisha pinkaisi juoksuun. Hän kiersi metsän kautta rantaan, jotta piknik aukealla rähinöivät konnat eivät huomaisi häntä.
Marsilaisneito potkaisi avokkaat jalastaan kiiruhtaessaan veteen. Aisha kahlasi niin syvälle, ettei hänen tarvinnut kuin hieman kumartua, jotta sai kätensä puhtaaksi. Sitten hän avasi nopeasti huivin solmun selästään ja upotti sen myös viileään veteen.
Kun huivi oli vedestä raskas, Aisha sulloi sen mytyksi syliinsä ja juoksi samaa reittiä, takaisin Throttlen luo.
Hiirinainen rutisti kaikki huivista irtoavat vedet miehen kasvoille ja pyyhki sillä sitten tämän suun ja nenän ympärykset.
Aisha kumartui hieman lähemmäs, haistaakseen oliko jauhe kokonaan poissa. Vieno tuoksu nousi yhä Throttlen turkista.
Olisi helpompaa jos saisin hänet jotenkin rantaan, hän ajatteli tuskastuneena.
Samassa hiirinainen huomasi pienen matkan päässä levottomasti pörräävän mustan moottoripyörän. Se oli selvästi ottanut tehtäväkseen suojella tajutonta isäntäänsä ja ajeli pientä ympyrää jonkin matkan päässä.
Aisha vihelsi saadakseen sen huomion.
” Tänne tyttö!” Hän huusi.
Moottoripyörä rullasi hänen viereensä.
” Koitetaanko yhdessä saada isäntäsi tuonne rantaan?” Nainen kysyi. Prätkä päästi sarjan piippauksia, ennen kuin kääntyi ympäri ja ampui ketjun Throttlen saappaan ympärille.
Aisha asetti huivin miehen niskan taakse, jotta voisi nostaa tämän pään irti maasta ja silti kävellä pystyssä.
Matkan teko oli hidasta ja oli todellakin ihme, ettei heihin kiinnitetty juuri huomiota. Yksi hanttapuli yritti kyllä, mutta Throttlen prätkä ampui tältä toisen etupyörän irti, jolloin mies menetti ajokkinsa hallinnan ja ajautui keskemmälle taistelukenttää.
” Hyvin tehty!” Aisha kehui pyörää, joka vastasi iloisella piippauksella.
Kun he pääsivät viimein veden äärelle, Aisha sitoi Throttlen kädet yhteen huivillaan, jotta sai käännettyä tämän niin, että miehen pää oli lähempänä vettä.
Hiirineito kauhoi sitä kultaisen hiiren naamalle aina siihen asti, kunnes tämä yskähti pienesti.
” Throttle?” Aisha kysyi varovaisella äänellä
” Oouh… Mun pää...” Mies koitti painaa kättään päätään vasten, muttei saanut liikutettua sitä.
” Ai joo, anteeksi.” Aisha hymyili anteeksipyytävästi. Nopeasti hän avasi huivin solmut ja vapautti hiirimiehen kädet.
” Mitä tapahtu?” Throttle ihmetteli noustessaan istumaan.
” En ole varma. Näin vain kun Greasepit ja se puumaskikasvoinen nainen jättivät sinut makaamaan tajuttomana.” Hiirineito kertoi.
Utu mieshiiren aivoissa oli jo lähes kokonaan kaikonnut ja pian hän huomasi, että taistelu oli yhä kesken. Modo oli siirtynyt laguuniin Viperan kanssa ja ryhmä hanttapuleja koitti ajaa Vinnietä kohti nuotion hitaasti hiipuvia jäännöksiä.
” Sun ei pitäs olla täällä. Palaa takasi metsään.” Throttle loi Aishaan hieman toruvan katseen.
Hän oli hiirineidolle kiitollinen, muttei silti olisi tahtonut tämän sekaantuvan.
” Tiedän. Anteeksi.” Nainen painoi päätään häpeissään. ” Minä menen nyt.”
Mieshiiri nyökkäsi ja loikkasi sitten pystyyn ja edelleen pyöränsä satulaan. Aisha katsoi miehen perään hetken ja kääntyi sitten ympäri.
Juuri kun hän oli aikeissa ottaa askeleen metsän suojiin, jokin kietoi itsensä hänen nilkkansa ympärille ja veti hänet mukanaan veteen.

Hyytävä kirkaisu raikui läpi laguunin.
Pusikoista lehahti lentoon kauhistunut parvi pikkulintuja. Modo koitti kääntyä katsomaan mistä ääni oli tullut, mutta Vipera oli valppaana ja heti miehen hidastaessa koitti napata tästä palan.
” Oi äiti, sä aina sanoitki ettei vihasten käärmeiden kanssa tulis leikkiä.” Harmaa hiiri toi häntänsä etupuolelleen, tarkastellakseen kohtaa, jota toinen Viperan mahtavista kulmahampaista oli raapaissut.
” Se meni liian läheltä. Taitaapa olla aika sulkea sun hiirenloukkus.” Modo loi pikaisen katseen taakseen.
Käärme seurasi häntä vedessä lähes yhtä vaivattomasti kuin maalla. Harmaa jättiläinen antoi matelijan päästä lähelleen ja kun se puristi leukansa puraisuun, hän laukaisi ketjukudin.
Painot ketjun päässä auttoivat kettinkiä kiertymään Viperan suun ympärille ja lukitsemaan tämän leuat tiukasti yhteen. Eläin koitti ravistella itsensä vapaaksi ja aukoa suutaan, mutta sillä ei riittänyt voima metallin katkaisuun.
Modo nauroi voittoisasti matelijan hämmennykselle. Siitä ei olisi hetkeen mitään harmia. Mies käänsi pyöränsä kohti rantaa, jossa Greasepit yhä taisteli muutaman konnan kanssa hänen veikkojaan vastaan.
” Seuraavaks vuorossa onki yks toinen liukas luikku.” Harmaa hiiri siristi tervettä silmäänsä uudelle kohteelleen.
Modo lähestyi Limburgerin kömpelöä ykkösmiestä kovaa takaapäin, mekaaninen käsi suoraksi ojennettuna. Hieman ennen rantaviivaa, mieshiiri kytki hydrosuojat pois ja sekunttia myöhemmin, hän oli Greasepitin vierellä. Nopeasti, Modo kiskaisi miehen henkseleistä mukaansa ja viskasi tämän päänsä yli, innokkaasti odottavalle Vinnielle.
Valkoinen hiiri oli noussut prätkänsä päälle seisomaan, valmiiksi Limburgerin pääkonnaa varten. Miehen tullessa kohdalle, Vinnie hyppäsi ilmaan ja vaihtoi Greasepitin ilmalennon suuntaa potkaisemalla tätä ylävartaloon.
” Rattoisia uimahetkiä!” Valkea marsilainen tokaisi vielä, kun mies läiskähti rantaveteen naama edellä.
Throttle kaahasi hiirikaksikon väliin.
” Vouh vouh, veikka!” Vinnie nosti kätensä pystyyn. ” En tienny, et vesikampaus on taas muodissa!” Hän virnisti kultaturkkisen hiiren märälle olemukselle.
” Vitsit siksee, onks teistä kumpikaa nähny Aishaa?” Throttle tiedusteli veljiltään.
Molemmat pyörittelivät päätään.
” Se onki sit huonompi juttu.” Mieshiiri huokasi.
” Ja pahenee aina vaan.” Modo osoitti veteen.
Kolmikko katsoi, kun laguunin vesi kupli ja sihisi. Pikkuhiljaa musta väri levisi kuplien mukana, värjäten suuren osan vesialueesta. Kaiken sen keskeltä nousivat lonkeromaiset köynnökset, nekin yhtä mustia kuin vesi niiden ympärillä.
” Joko tahdotte luovuttaa?”
Hiiri kolmikko käänsi huomionsa Toxiaan, joka oli siirtynyt ratsastamaan lemmikkikäärmeellään.
” Luovuttaa?!” Vinnie puhahti.
” Sori vaan, mut prätkähiirten sanakirja ei tunne semmosta sanaa!” Throttle jatkoi.
” Nii, joten parempi olis jos vaan luikertelisit lieros kaa, takasi sinne koloon, josta tulitteki.” Modo komppasi oikea silmä hehkuen.
” Siinä tapauksessa minulla ei taida olla vaihtoehtoja.” Toxia napsautti sormiaan huokaisten.
Rikkiruoho-lonkerot nostivat laguunista vettä valuvan hahmon.
” AISHA!” Miehet henkäisivät.
Kasvi oli kiertänyt itsensä tiukasti naisen ruumiin ympärille. Mekon helma ja häntä olivat lukittuina sen otteeseen, mutta pitkä vaalea letti roikkui vapaana ja valutti vettä jatkuvalla syötöllä.
” Hän ei ole aivan niin elinvoimainen, kuin sinä olisit ollut- ” Toxia huokaisi. ” Mutta kyllä hänestä riittää ravintoa ainakin muutamaksi viikoksi.”
Köynnökset toivat tajuttomana roikkuvan hiiren lähemmäs, jotta nainen saattoi sormeilla paksua norsuunluun väristä suortuvaa, marsilaisneidon poskella.
Modo kiristeli hampaitaan.
” Päästä tyttö.” Hän vaati.
” Voivoi, kun en minä nyt niin voi tehdä. Mitä kasvini sitten söisivät? Vai tarjoatko itsesi tilalle?” Toxia silmäili kiinnostuneena harmaata jättiläistä.
Hänestä riittäisi ravintoa kuukausiksi!
Modo vilkaisi epävarmana kahteen veljeensä, jotka nyökäyttivät pienesti.
” Joo.”
Harmaa hiiri nousi Lil’Hossin päältä. Hän käveli lähemmäs vesirajaa. Muutama köynnöslonkero Toxian ja Viperan viereltä hivuttautuivat lähemmäs ja kietoivat sitten itsensä miehen ympärille. Yhdessä ne nostivat kaksisataa kiloisen hiiren kevyesti ilmaan.
” Nyt. Päästä tyttö.” Modo ähkäisi yhteen puristettujen hampaidensa takaa. Kasvit puristivat jo aika lailla.
Toxia ei vastannut, mutta viittoi käsillään rikkiruohoja laskemaan naisen maalle. Throttle otti Aishan vastaan kasveilta.
Modo katsoi, kuinka hiirineidon ruumis retkotti elottoman näköisenä hänen veljensä sylissä. Throttle tarkisti nopeasti pulssin ja näytti sitten lähes huomaamattomasti peukkua.
Harmaa hiiri huokasi helpottuneena.
” Noniin, saitte tytön. Alkakaa nyt laputtaa tai annan rikkiruohojen rusentaa ystävänne tässä ja nyt.” Toxia sähähti.
Köynnökset tiukensivat otettaan. Modo saattoi enää vetää happea keuhkoihinsa pieninä suullisina kerrallaan.
Mieshiiret polkaisivat pyöränsä käyntiin, tekivät täyskäännöksen rannalla ja ajoivat sitten tietä pitkin jonnekin vihreäihoisen naisen ja harmaan hiiren näkymättömiin.
Toxian silmiin syttyi onnellinen pilke. Hiirimiehet olivat todella lähteneet ja hänellä oli kasveilleen ruokaa viikkokausiksi!
Nyt ei tarvitse kuin istuttaa lisää synkkäsiemeniä ja hakea palkkioni siltä plutolaiselta pallokalalta.
Harmaan marsilaisen tuskaisa ähinä keskeytti dryadin ajatukset. Hieman inhoten Toxia käänsi itsensä miehen puoleen.
” En saata tappaa sinua, sillä elävä ruoka luovuttaa elinvoimaa runsaammin, kuin kuollut. Mutta mikäli tahdot, voin turruttaa aistisi, jottet tunne kuinka rikkiruohot syövyttävät pikkuhiljaa kehosi liejuksi.” Nainen tarjosi.
” Mä...En oo… Mitään teholannotetta.” Modo ähkäisi.
Toxia räkätti huvittuneesti.
” Et vielä, rakas hiirulaiseni. Mutta tulet kyllä olemaan...”
Siinä samassa toinen harmaata hiirtä kannatelleista köynnöksistä päästi otteensa ja paiskautui elottomana veteen. Pian sitä seurasi toinen ja kolmas. Köynnökset kuolivat yksitellen Toxian kirkuessa kauhuissaan.
” EI EI EI! MITÄ TAPAHTUU?”
Nainen koitti tähyillä alas veteen, joku tuhosi rikkiruohojen juuria. Kaksi valopilkkua seikkailivat laguunin mustaksi värjäytyneessä vedessä.
” EIII!”
Throttle virnisti kimeälle rääkäisylle. Kaikkien niiden vesimassojenkin alta hän kuuli Toxian parkaisut selvästi.
” Tuolta vielä!” Hän kuuli Vinnien sanovan kypärien välisen puhesysteemin läpi.
Throttle luovi jo-kuolleiden rikkiruohojen läpi kohti kasvin paksua ydintä.
” Aika kitkee ongelma juurineen päivineen.” Hän virnisti. ” Valmiina?”
” Valmiina.” Vinnie sanoi.
Yhdessä he aktivoivat prätkäkanuunansa ja päräyttivät loputkin kasvista palasiksi.
Modo iskeytyi veteen, muttei ehtinyt upota pitkään, kun Lil’hoss tuli jo häntä vastaan.
” Hei kulta, ehtikö tulla ikävä?” Mieshiiri kysyi ja taputti pyörän kylkeä.
Lila prätkä piippasi innokkasti.
” Jätetään tunteikkaat jälleennäkemiset myöhemmälle! Nyt pitää opettaa tolle liskoleidille miten käy, ku ei noudata yleisiä ympäristösäädöksiä.” Throttle sanoi.
” Prätkähiirten tyyliin!” Vinnie hehkutti.
Miehet lähtivät kiertämään laguunin keskustaa ympäri. Muutaman kierroksen mentyään he kytkivät rakettimoottorit antamaan lisäboostia menoonsa. Miehet pyörivät ja pyörivät keskustan ympärillä, kunnes pyörre alkoi pikkuhiljaa muodostumaan. Se keräsi mukaansa kaiken irtonaisen laguunista. Mukaan lukien uimaan päätyneet konnat, Greasepitin ja Toxian lemmikkeineen.
” M-mitä tapahtuu?! Vi-vipera! Pysähdy! EI EI SINNE!” Toxia huusi.
Mutta käärme ei voinut mitään pyörteen vahvalle imuvoimalle ja lopulta he joutuivat sen käsittelyyn.
Hiiret loikkasivat vedestä suoraan maalle, juuri ajoissa todistamaan, kuinka irtonaiset rikkiruoho köynnökset sitoivat Viperan ja Toxian nättiin pakettin.
” Voilà!” Vinnie suuteli sormiaan.” Nilkit näppärästi paketissa.”
” Hmm, vaikuttaa siltä et postimerkit jäi toisii housuihin. Pahus!” Throttle naksautti kieltään pettyneenä. ” No ei auta itku markkinoilla, pakko lähtee viemää.”
Mies aktivoi kiintokoukkunsa.
” Viemisest puheenollen, mihin te veitte Aishan?” Modo kysyi, eikä voinut piilottaa huolta äänestään.
” Relaa, systeri heräs elvyttämättä. Tuolla se venaa, et mennää poimii se kyytii.” Vinnie osoitti metsän rajaan. Hänkin ampui kiintokoukkunsa konnista ja kasveista koostuvaan sotkuun. Mieshiiret käänsivät katseensa kolmanteen, joka ei ollut vielä ampunut omaa koukkuaan.
” Tiedättekös.. Viekää te Limburgerille palautetta sen tavasta käsitellä ympäristöjätteitä, ni mä vien Aishan tallille. Sil ei voi olla kivaa niis märissä vaatteissa ja Charleyki varmaan jo ihan hermoraunio.” Modo sanoi lopulta.
” Sopii.” Throttle nyökäytti.
Harmaa hiiri jätti kaksikon kiskomaan konnakatraan kaislikosta kuiville ja lähti Vinnien osoittamaan suuntaan.
Modo näki Aishan seisovan pienen lohkarekokoelman vieressä, hieman tien sivussa. Nainen rutisti mekkonsa helmaa rullalle uudestaan ja uudestaan, saadakseen kaiken mahdollisen veden pois. Harmaa hiiri ehti melkein parkkeerata hopeaturkkisen hiiren vierelle, ennen kuin tämä huomasi hänet.
” Mä heitän sut takasin tallille.” Modo sanoi naiselle, joka tuijotti häntä kumman tyhjällä katseella.
” Aisha?” Mies kurtisti kulmiaan.
Heti kun hän sanoi naisen nimen, tämän alahuuli rupesi väpättämään. Modo näki kuinka kyyneleet nousivat marsilaisneidon silmiin. Ennen kuin hän ehti kuitenkaan mennä täysin paniikkiin, Aisha heittäytyi hänen kaulaansa.
” Minä olin ihan varma, että sinä kuolet!” Hän niiskutti miehen olkapäätä vasten.
Yleensä Modo olisi nauranut moiselle olettamukselle. Ja niin hän melkein teki nytkin, mutta tapa jolla nainen häntä rutisti, kertoi, että tämä oli ollut oikeasti todella peloissaan. Eikä miehellä ollut tapana nauraa toisten pelolle.
Modo kietoi mekaanisen kätensä naisen ympärille ja puristi tätä kevyesti lohduttaakseen.
” Ei mitään hätää, Aisha-neiti. Ette te musta niin helpolla pääse.” Hän hymyili.
” Tiedän, tiedän… Mutta silti. Olin ihan varma, että sinä kuolet. Ja että Throttle kuolee.” Vaaleatukkainen nainen kertoi vapisevalla äänellä.
” Ja sä pelkäsit, et jäät kaksin Vinnien kanssa? Ymmärrän.” Modo sanoi tekaistun säälin täyteisellä äänellä.
Aisha tyrskähti ja päästi sitten otteensa. Harmaa jättiläinen antoi kätensä valahtaa alas, kun nainen astui kauemmas
” Sanotaan sitten vaikka niin.” Hiirineito niiskaisi.
Hiukan häveten pienikokoinen marsilainen pyyhkäisi poskensa kuivaksi.
Modo yritti olla kuin ei olisi huomannutkaan naisen kyyneleitä (kun tämä ei selvästikään halunnut niitä huomioitavan) ja ojensi tälle kätensä.
” Mennäänkö?” Hän kysyi.
Aisha nyökki ja laittoi siron kätensä miehen metalliseen. Modo varmisti vielä, että hiirineito istui kunnolla ja, että tällä oli kypärä päässään, ennen kuin painoi kaasun pohjaan.
Ihmeekseen hän huomasi vatsanpohjansa kutisevan kummasti, kun Aisha puristi itseään tiukemmin hänen selkäänsä vasten.
Tunne ei ollut aivan tuntematon, hänellä oli ollut se naisen kanssa ollessaan aiemminkin. Aina kun Aisha tajusi jonkin hänen tai hänen veikkojensa kertomansa vitsin ja nauroi niin, että unohti vetää välissä henkeä. Tai silloin kun jokin purkki oli jumissa tai esine oli liian korkealla naiselle ja hän tuli ujostellen kysymään apua - miehen vatsassa möyrysi jotain.
Ja ah, kuinka säteilevästi Aisha hymyilikään, kun hän – siis me, Modo korjasi nopeasti itseään - kävelivät huoneeseen! Aivan kuin he olisivat parantaneet naisen päivää vain ilmestymällä paikalle.
Viimeisin ajatus lämmitti Modon sisinkuntaa mukavasti. Hänen oli pakko myöntää itselleen, että hänkin piti naisen kanssa olemisesta. Tavasta, jolla hän huolehti heistä. Siitä miten Aisha välitti hänestä.
Kyllä, ajatus hänen kuolemastaan jonkun tyhmän kasvin takia oli täysin absurdi. Suorastaan koominen, jos tiesi mistä kaikesta hän oli veljineen selviytynyt ja ymmärsi mihin kaikkeen he kykenivät. Mutta jollain oudolla tavalla, Modo piti siitä miten huolissaan Aisha oli ollut, VAIKKA olikin tiennyt sen olevan täysin turhaa.
Oi äiti, mitä mä nyt taas ajattelen? Mies ravisti kevyesti päätään. Taisi olla parasta koittaa jättää kummalle tunteelle vatsanpohjassa vähemmän ajatusta.

DISCLAIMER!!!!: Sisältää (pienissä määrin) verta ja murhaa

10. Halloween

Synkeän harmaat pilvet kerääntyivät taivaankannella yhdeksi muuriksi. Ne kävivät yhdessä aurinkoa vastaan. Hävittivät lähes kaiken valon, jota se halusi tuoda maailmalle.
Limburger katseli sään synkkenemistä masentuneena toimistonsa ikkunasta.
Pilvet olivat kuin ne mekastavat marsilaiset – pimentämässä hänen menestyksensä valoa.
Plutolainen kurotti limamato kuppiin pöydällään, mutta hänen sormensa tapasivat tyhjää.
Päivä senkun synkkenee, hän ajatteli surkeana.
Limburger paukautti nappia pöydällään, jolloin kuvayhteys laboratorioon aukesi.
” Karbunkle! Lisää limamatoja!” Hän karjaisi.
” Valitan teidän kulinaarisuutenne, meillä ei ole enää yhtään limamatoja.” Karbunkle sanoi.
” Ei ole? Miten niin ei ole? Vastahan me tilasimme niitä!” Limburger ärähti.
” Niin noh, syy taitaa olla siinä, että te tapaatte syödä stressiinne. Ja viimeaikoina meillä on ollut hieman… tuota... vaikeaa.” Karbunkle koitti vähätellä viimeaikaisia epäonnistumisia, ettei masentaisi esimiestään entisestään.
Tosiasia oli, etteivät he olleet onnistuneet keräämään Plutolle yhtään luonnonvaroja sitten alkukesän ja nyt lähestyttiin jo loppusyksyä.
Syy ei tosin ollut suunnitelmissa tai niiden puutteessa. Päinvastoin Limburger apulaisineen oli työskennellyt kovemmin kuin koskaan, mutta prätkähiiri kolmikko ilmestyi aina paikalle pilaamaan kaiken. Joskus jopa ennen kuin suunnitelmaa oli keretty pistää edes alulle.
Oikeastaan, välillä Limburgerista tuntui, että mieshiirillä oli kameroita hänen tornissaan tai että joku hänen alaisistaan vuoti tietoa näille.
Eivät he ennen ole äkänneet juoniani näin nopeasti. Mikään ei ole onnistunut sen jälkeen, kun se naaraspuolinen marsilainen ilmestyi…
Pienikokoinen hiirineito ei hänen alaistensa mukaan esiintynyt useinkaan mukana taistelussa. Joskus hänet saattoi nähdä piileskelemässä taistelukentän reunoilla, mutta tyttö ei kuulemma ottanut koskaan itse osaa taisteluun.
Oli miten oli, Limburger oli varma, että lyhyt marsilaisnainen oli osasyy hänen viimeaikaiseen epäonneensa.
” Ne hännälliset hanhet ovat valppaampia kuin yleensä. Mikä varmasti johtuu siitä mamsellista, jonka alkuperää sinä et vieläkään ole selvittänyt!” Kalamies siristi syyttävänä silmiään tohtorille.
” Olen yrittänyt kyllä, teidän suurlöyhkäisyytenne! Kävin läpi kaikki Marsin aikaiset arkistot ja rekisterit joita meillä oli hiirikansasta. Enkä löytänyt yhtään profiilia, joka olisi sopinut häneen. Tarkistin jopa Pluton ilmavalvonnalta, oliko Maan läheisyydessä liikkunut avaruusaluksia sinä aikana kun kohtasimme hänet ensimmäisen kerran. Ei ollut. Mistä ikinä hän on tullutkaan, se ei ole Mars.” Karbunkle selitti ja nosti näytölle valvontayksiköltä saamansa raportit.
Limburger silmäili niitä, muttei ollut oikeastaan kiinnostunut professorin säälittävistä selityksistä.
” Väliäkö sillä, mistä hän on tullut, kunhan hän ei jää tänne!” Hän huudahti.
Samassa kalamiehen toimistoon vievät pariovet läimähtivät auki.
Sisään asteli Greasepit kädessään oranssi kurpitsanaamainen sanko ja naamallaan tuuheat tekoviikset.
” Tsau pomo! Tykkääks mun baffista?” Mies asteli ylpeillen pöytänsä ääressä istuvan kalamiehen luo poseeraamaan.
” Greasepit-pojuseni… Mitä pyhän pyrstöevän nimeen, sinulla on naamallasi?” Limburger kysyi.
” Viikset, pomo. Mä oon italialainen putkimies halloum-viiniks!” Greasepit kertoi ja silitti tekoviiksiään arvokkaasti.
Plutolaispomo hieroi ohimoitaan voimakkaasti.” Kysyisin mistä ihmeestä sinä puhut, jos jaksaisin teeskennellä kiinnostunutta, mutta juuri nyt minulla on muuta mietittävää. Kerro siis asiasi ja häivy!” Hän murahti.
” Ööh, tulin vaa kysyy, et voinko mä yhä mennä karkkikierrokselle vai?” Rasvaa tihkuva mies kysyi.
” Aaaaah.” Limburger huokasi syvään. ” Ihan sama. Mene! Kunhan jätät minut rauhaan!”
” Kiitti, pomo!” Greasepit hihkaisi.
Mies ei malttanut pitää intoa sisällään ja hyppeli onnessaan ulos huoneesta.
Tampio… Plutolainen ajatteli.
Oli niin tyypillistä Greasepitiltä hurahtaa johonkin ihmisten keksimään hömppäjuhlaan, jolla haluttiin yleisesti hyväksyä huonoja tapoja, kuten yletöntä karkin syöntiä ja toisten pelottelua.
Limburger pudisti ajatukset vähä-älyiseen ykkösmieheensä liittyen ja kääntyi takaisin ruudun suuntaan.
” Meidän on keksittävä piakkoin jotakin jolla säikäytämme sen hiirulaisen kolostaan ja passitamme hänet takaisin kiertoradalle!” Hän sanoi Karbunklelle, joka raapi miettiväisenä leukaansa.
Edes niillä raivohulluilla rotilla ei voi olla mitään sitä vastaan, että lähetän heidän ystävänsä kotiin…
” Miksi odottaisimme hiiren pakenevan kolostaan, saadaksemme hänet kiinni, kun voimme saalistaa hänet kolossa?” Tihrusilmäinen mies ehdotti ilkeä virne kasvoillaan.
Limburger risti kätensä. ” Kerro toki mitä sinulla on mielessä, proffaseni.”
” On eräs, joka on erityisen lahjakas metsästäjä. Hän toimii hiljaa, eikä koskaan jätä jälkeensä todistajia. Saamme siis tytön ja hengiltä kaikki jotka ovat hänen seurassaan.”
” Uuh kerrassaan loistavaa!” Limburger myhäili. ” Kolme kreatiinilla kyllästettyä kiusankappaletta voi tosin olla liikaa, joten pelatkaamme varmanpäälle...” Mies paukautti toista nappia pöydällään.
” Greasepit! Palaa takaisin. Sinulle on töitä...” Kalamiehen suupielet vetivät ylöspäin julmaan virneeseen.
Yksi toiveikas auringonsäde oli löytänyt tiensä pilvimuurin lävitse ja valaisi suoraan hänen toimistoonsa.
Ehkä tästä tulee sittenkin ihan kelvollinen päivä…

Aisha nyppi oransseja kurpitsan säikeitä pois kynsiensä alta.
He olivat yhdessä Charleyn kanssa kaivertaneet kaksi isoa kurpitsaa ilkeästi irvistäviksi lyhdyiksi.
” Sotkuista puuhaa.” Hän tuumasi ääneen ihmisnaiselle, joka kietoi parhaillaan kelmua kurpitsan sisälmyksiä sisältävän kulhon suojaksi.
” Sanos muuta!” Charley tokaisi. Hän nosti kulhon ja vei sen jääkaappiin, avaten oven työntämällä kahvaa kämmenselällään, ettei tahrisi sitä oranssiin tahmaan.
” Purkitan ton huomenna ja pistän pakkaseen, nii saadaa sitte kiitospäivänä piirakkaa.”
Hiirinainen kurtisti kulmiaan ” Kiitospäivänä?”
” Toinen meidän amerikkalaisten juhla. Sitä juhlitaan sen yhden sadonkorjuun päättäneen illallisen muistoksi, kun eräät uudisasukkaat Plymouthissa, kutsuivat Wampanoag-heimon jäseniä juhlimaan kanssaan ensimmäistä satoaan.” Charley selitti samalla kun huuhtoi kurpitsan jäänteet käsistään. ” Tai niin meille aikanaan koulussa väitettiin, mut mikäli mä olen ymmärtänyt oikein intiaanit juhlivat sitä jo kauan ennen meitä valkonaamoja.” Nainen virnisti huvittuneena.
” Ookei?” Aisha sanoi kummastuneena.
” Nykyään juhlan idea on lähinnä se, että kokoonnutaan perheen kesken ylensyömään ja kattomaan amerikkalaista jalkapalloa.”
Hopeaturkkinen nainen nosti kurpitsan ”hatun” takaisin reiän päälle ja astui hieman taaksepäin nähdäkseen julmakatseisen vihanneksen paremmin.
Jo on perinne… Aisha ajatteli katsellessaan lyhdyn suuta – riviä kurpitsan pintaan koverrettuja teräväkärkisiä kolmioita.
Marsilaisnainen ei ymmärtänyt Halloweenin ideaa lainkaan. Mitä hauskaa oli karmaisevissa koristeissa, ruumiinosilta näyttävissä ruuissa, hirviöasuissa ja veret seisauttavissa elokuvissa?
Mitä hauskaa oli pelossa?
” Minä en tajua. Miksi te juhlitte tätä?” Aisha kysyi, pitäen katseensa tyhjäksi kaiverretussa kasviksessa.
Charley sammutti hanan ja nappasi sitten keittiöpyyhkeen kuivatakseen kätensä. ” Noh, se varmasti riippuu paljon ihmisestä. Lapset juhlii lähinnä ilmaisen karkin takia, jotkut tykkää pukeutua naamiaisasuihin ja joitain taas kiehtoo kauhu ja yliluonnollisuus.” Hän kohautti olkiaan. ” On oikeastaan aika vaikee sanoo, mikä on just se syy minkä takia monet meistä tykkää Halloweenistä niin paljon”
” Miksi sinä juhlit sitä?” Marsilaisneito katsahti ystäväänsä.
” Ai mä? Mä juhlin sitä, koska musta se ajatus Samhain – vanha kelttiläinen juhla, johon Halloween suurimmalta osin perustuu- taustalla on äärettömän mielenkiintoinen. Ajattele -” Ihmisnainen asteli hiirinaisen luo. ” Kaksi erillistä maailmaa, jotka kohtaavat kerran vuodessa. Pienen hetken ajan molemmat on yhtä. On vaan eläviä ja eläviäkuolleita.” Charley nosti virnuilevan juureksen kasvojensa eteen ja keinahti muutaman kerran puolelta toiselle.
” Kuolleet ei mullasta muuksi muutu...” Aisha mutisi hiljaa.
Punatukkainen mekaanikko siirsi kurpitsan pois naamansa edestä. ” Mitä sanoit?”
” Hm? En mitään.” Marsilaisnainen hymyili vaimeasti.
He rupesivat siivoamaan jälkiään pois - pistivät veitset ja lusikat tiskikoneeseen, taittelivat pöydän suojana olleet sanomalehdet roskiin ja keräsivät irtonaiset kurpitsan siemenet biojätteeseen-, eikä Charley voinut olla huomaamatta Aishan alakuloista ilmettä.
Meninkö mä nyt sanomaa jotain väärää? Hän pohti luodessaan lyhyeen naiseen varovaisen katseen.
” Juhlitteko te mitään vastaavaa Marsissa?” Charley kysyi, jääden tarkkailemaan ystävänsä reaktioita.
Aisha lakkasi siivoamasta miettiessään. ” Eipä oikeastaan. Me juhlimme hyvin vähän mitään.”
” Ai? Miksi niin?”
Ihmisnaisen oli vaikea kuvitella, millaista oli olla juhlimatta. Hänestä tuntui, että jokaista vuodenaikaa odotettiin nimenomaan erilaisten juhlien takia. Syksyllä oli Halloween ja kiitospäivä, talvella joulu, uusivuosi ja ystävänpäivä, keväällä pääsiäinen ja kesällä itsenäisyyspäivä, sekä Labor day. Aina oli jotain, mitä odottaa.
” Silloin kun Mars rupesi yhdistymään- tai ei, on ehkä väärin sanoa noin. Silloin kun hiirikansat rupesivat yhdistymään - päättäjät päättivät, että ainut tapa vähentää näkemyseroja klaanien ja heimojen välillä oli kieltää kaikki heitä erottavat tekijät, kuten uskonnot ja perinteet, joista monen monituiset juhlat juonsivat juurensa. Ja niinpä ne vähän jäivät.” Naishiiri kertoi.
” Hetkinen hetkinen!” Charley räpäytti. ” Teiltä siis kiellettiin juhliminen?!”
” Vain sellaisten, jota kaikki eivät voineet tai osanneet juhlia sovussa.” Aisha hymyili punatukkaisen mekaanikon kauhistuneelle ilmeelle.
” Toihan on kamalaa! Tuhota nyt sadat erilaiset kulttuurit vaan, jotta kaikki olisi sulassa sovussa.” Ihmisnainen puhahti.
Hopeaturkkisen naisen hymy syveni. ” Mutta onko se todella? Kamalaa siis? Sillä jos sitä ajattelee hiukkasenkin pidempään huomaa sen olevan itseasiassa aika mahtavaa. Meidän lajimme, joka oli ollut säälimättömän julma vuosituhansien ajan, löysi muutamassa sadassa vuodessa yhteisen sävelen, vain sillä että kaikki suostuivat aloittamaan puhtaalta pöydältä.”
Charley pohti millaista se olisi, että kaikki kulttuurierot kiellettäisiin.
Miten se edes muka toimisi?
Miten kukaan saisi lähes kuuden miljardin henkilön suostumaan luopumaan omista tavoistaan, uskonnoistaan, perinteistään, juhlistaan, asioista, jotka tekivät heistä kansakuntina ainutlaatuisia?
Mä en kyllä suostuisi. Hän ajatteli.
Paljon saatiin hänen puolestaan päättää, mutta kun vaarassa olivat hänen joulu- ja pääsiäissuklaansa, raja tuli vastaan.
” Ootte te kyllä kummallista porukkaa.” Charley naurahti.
” Sanoo tyyppi, jonka laji yrittää pelotella irvistelevillä vihanneslyhdyillä kauan sitten kuolleita lajitovereitaan.” Aisha nälvi.
Naiset puhkesivat kikattamaan.
” Touché. ”

Hämärän tullessa, naiset veivät lyhdyt korjaamon edustalle ja sytyttivät niihin kynttilät.
Mieshiiret saapuivat juuri kun toisenkin kurpitsalyhdyn virne leiskui pahaenteisenä.
” Niin outoa.” Throttle totesi sitä katsellessaan.
” Eikö?” Aisha sanoi silmät suurina.
Charley pyöräytti silmiään avatessaan tallin mekaanisen oven, jotta hiiret saattoivat tuoda prätkänsä suojaan.
” Toitteko te sen?” Hän kysyi miehiltä, jotka nyökkäsivät.
” Oisit voinu kyllä varottaa siitä ihmismäärästä. Kauhee ryysis! Oltiin jonossa ainaki puol tuntia!” Vinnie valitti.
Modo ojensi ihmisystävälleen rapisevan muovikassin, jossa oli sinikeltainen logo.
Blockbuster, Aisha luki.
Charley vilkaisi kassiin. ” Ah loistavaa!” Hän henkäisi tyytyväisenä.
” Mitä siellä on?” Vaaleatukkainen hiiri kysyi uteliaana.
” Yks tärkeimmistä osista oikeanlaista Halloween kokemusta – Kauhuleffoja!” Ihmisnainen hihkaisi.
” Tän paree olla parempi, ku se mikä me katottii viime vuonna!” Valkea hiiri risti kädet rinnalleen.
Aisha seurasi epävarma ilme kasvoillaan, kun Charley ja Vinnie poistuivat huoneesta kiistellen heidän viimeksi katsomansa kauhuelokuvan laadusta.
Throttle vilkaisi nopeasti hiirineidon ilmettä, ennen kuin puhkesi tietävään hymyyn.
” Ei taida olla sun juttu, vai mitä?” Hän arvasi.
Nainen irvisti.” Huomaako sen noin helposti?”
Hän oli kokenut pelkoa elämänsä aikana enemmän kuin tarpeeksi, tietääkseen ettei hän nauttinut siitä missään muotoa.
Tosin, en tahdo loukata Charleyta ja hän selvästi kovasti odottaa, että pääsee näyttämään elokuvan minulle. Aisha puraisi huultaan.
” Ei hätää, Aisha-neiti. Jos tää filmi on yhtää samanlaine ku viimeks, oot varmaan enemmän hämmentyny ku peloissas.” Modo sanoi vakuutellen ja laski kätensä naisen olkapäälle.
Naishiiri katsahti miehen kasvoihin epävarmana, mutta lopulta hänen ilmeensä suli harmaan marsilaisen rauhoittelevalle katseelle.
Throttle seurasi huvittuneena, kuinka Aishan luottavainen hymy vangitsi aluksi hänen kookkaan aseveljensä ja sai tämän sitten hiukan hämilleen.
” Ja jos rupee liikaa jänskättää, nii senkun loikkaat isoveikan syliin.” Kultaturkkinen johtaja naurahti ja taputti mennessään harmaaturkkista hiirtä olalle.
Modo loi murhaavan katseen mieshiiren perään, ennen kuin kääntyi hieman nolostuneena naisen puoleen.
” Älä välitä Throttlesta. Sen aivot ei oo vieläkää kokonaa toipunu siitä taikapulverista.”
Aisha nauroi.
” Oli hän toipilas tai ei, minun on varoitettava sinua, ettei Throttle arvannut ihan väärin. Ja mikäli päädyt istumaan viereeni, kannattaa varautua siihen, että pelästyessäni en juuri välitä henkilökohtaisista tiloista.”
Harmaa marsilainen virnisti. ” Luulempa kestäväni sen...”
” Hei, alkakaa tulla jo!” Kuului Vinnien kärsimätön ääni korjaamon asuintiloista.
Marsilaiset vilkaisivat huvittuneena toisiaan.
” Mee sä jo vaa. Mä suljen vielä oven.” Modo sanoi ja otti muutaman askeleen lähemmäs seinänvierustaa.
” Okei.” Aisha myöntyi.
Hän lähti kävelemään ovea kohti, mutta kääntyi tahtomattaan vilkuilemaan taakseen muutamaan otteeseen. Oli kuin pienet muurahaiset olisivat juoksennelleet hänen poskillaan, aina kun hänen silmänsä tapasivat harmaan jättiläisen.
Modo oli niin ihana.
Kookas hiiri oli aina kolmikosta ensimmäisenä auttamassa ja varmistamassa, että hänellä oli kaikki hyvin. Aisha tiesi sen johtuvan puhtaasti miehen luonteesta, muttei voinut vaientaa pientä naisellista ääntä sisällään, joka toivoi ylenpalttisen huolehtimisen viittaavan Modon pitävän hänestä, enemmän kuin pelkkänä ystävänä.
Naishiiri tunnisti äänen sisällään vaaralliseksi ja tiesi, että hänen olisi pitänyt hiljentää se pikinmiten – ihan oman parhaansa tähden.
Ei ollut tervettä elää haavekuvissa, varsinkin kun todellisuus oli niihin verrattuna musertavan julma.
Aisha henkäisi syvään kävellessään rappusia yläkertaan.
Voi kun hänkin olisi vapaa tutkimaan sydäntään.

” Suljetko verhot, Throttle.” Charley pyysi, tullessaan sisään huoneeseen syli täynnä leffaeväitä.
Mieshiiri nousi nojatuolilta ja käveli huoneen ainoan ikkunan luokse. Sälekaihtimet olivat hieman jumissa, joten Throttle sai kiskaista niiden narusta useamman kerran, ennen kuin ne suostuivat laskeutumaan. Hän käänsi ne vielä ala-asentoon ja veti verhot niin, ettei huoneeseen tuonut valoa enää muu kuin pieni pöytälamppu sohvan viereisellä pöydällä.
Throttle palasi paikalleen.
Modo saapui huoneeseen käsissään kaksi koria kotikaljaa. Hän asetti niistä toisen sohvapöydän juurelle ja toisen pienemmän sohvan viereen, jonka Vinnie oli jo vallannut kokonaan itselleen. Mies suoristautui ja huomasi, että ainoat vapaat paikat olivat Aishan vieressä ja Vinnien jalkojen alla, joilla mies epäilemättä piti paikkaa tietylle punatukkaiselle ihmisnaiselle. Mikäli hän ei tahtonut koetella valkoturkkisen veljensä hermoja, riistämällä tältä tilaisuuden istua Charleyn kanssa, oli parasta mennä istumaan lyhyen naisen viereen toiselle sohvalle.
Aisha hymyili Modolle, tämän istahtaessa.
” Päätit näemmä uhrautua.” Hän naurahti ja korjasi asentoaan, joka oli miehen istuuduttua horjunut.
” Jonkun oli pakko. Plus -” Harmaa jättiläinen nojautui hiirinaisen puoleen. ” Eräs olisi marmattanut lakkaamatta koko loppuvuoden.”
Aisha ja Modo katsahtivat molemmat viereiselle sohvalle.
Vinnie nappasi ohimenevää Charleytä lanteilta ja istutti tämän viereensä. Ihmisnainen loi hiukan äkäisen katseen valkean hiiren suuntaan, mutta jäi kuitenkin paikoilleen.
Marsilaiset katsoivat takaisin toisiinsa ja hymyilivät tietävästi.
Throttle vilkuili molempien parivaljakoiden suuntaan itsekseen virnuillen. Molemmat hänen veikoistaan tulisivat tänään tuskin keskittymään elokuvaan paljoakaan.
Mies tunsi kevyen kateuden piston sisällään.
Olisipa häntäkin häirinnyt naisellisen kehon kevyt kosketus ja vieno tuoksu.
Mitenköhän Carbine voi?
Siitä oli nyt melkein vuosi kun he olivat viimeksi tavanneet tai edes jutelleet. Rimfire oli viime visiitillään Stokerin kanssa kertonut törmänneensä naiseen moneen otteeseen ja tämän vaikuttaneen olevan ihan kunnossa, mitä nyt ruhjetta tai paria lukuun ottamatta.
Sen olisi pitänyt rauhoittaa Throttlea.
Carbine oli hengissä ja vain sillä oli todellisuudessa merkitystä. Mutta silti aina kotia tai tyttöystäväänsä ajatellessaan, kultaturkkinen hiiri koki valtavaa ahdistusta ja syyllisyyttä, ettei ollut naisen apuna tai turvana, kuten ’kunnon’ poikaystävän olisi kuulunut olla.
Hän tiesi senkin, että vaikka hänelle oltaisiin tarjottu mahdollisuutta lähteä, hän ei tekisi niin. Ei, ennen kuin Maa oli vapaa plutolaisista.
Olen pahoillani, Throttle ajatteli ja toivoi, että hänen mentaalinen viestinsä kulkisi satojen miljoonien kilometrien matkan Marsiin ja tavoittaisi hänen rakkaansa.
” Hysss! Se alkaa!”
Marsilaismies havahtui aatteistaan, Charleyn sihahtaessa äkäisesti.
Joku painoi pöytälampun katkaisijaa, jolloin täydellinen pimeys nielaisi huoneen.
He istuivat vaiti pimeässä. Videonauhuri humisi ja TVn ruudun reunoilla välkähti, ennen kuin painostava pianomusiikki, jossa oli taustatahtina kummallinen ääni, pärähti soimaan. Pikkuhiljaa ruudulle alkoi välkähtelemään tekstiä. Kirjaimet ilmestyivät aina kirkkaan oransseina ja hälvenivät räikeän punaisen kautta taustan mustaan.
Aisha huomasi jo muutaman kymmenen sekunnin jälkeen kokevansa olonsa ahdistuneeksi. Ja kun näytön toiseen laitaan ilmestyi kurpitsalyhty, vaikkakin näennäisenharmittoman näköinen semmoinen, naishiiri tajusi, ettei hän mitenkään kestäisi koko elokuvan läpi.
Olisi pitänyt kertoa rehellisesti Charleylle, etten kestä mitään tämmöisiä kauhujuttuja, hän ajatteli katuvasti.
Aisha ummisti silmänsä ja toivoi, että häiritsevä musiikki loppuisi jo. Sen hieman hiljentyessä, hän raotti toiveikkaasti luomiaan, vain huomatakseen kameran kohdistaneen kurpitsaan ja sen lähenevän hetki hetkeltä.
Viaton harvahampainen hymy muuttui mielipuolisemmaksi, mitä lähemmäs kamera pääsi.
Ehkä ihmiset eivät olekaan täysin sekopäisiä kasvilyhtyineen. Oli sitten kuinka kuollut tahansa, on pakko myöntää noiden olevan hyvin häiritsevän näköisiä…
Hiirineito sulki jälleen silmänsä.
*Haye Cad, Haye Raem - antakaa tämän olla pian ohi!
Modo vilkaisi vaivihkaa sivulleen ja huomatessaan naisen pitävän silmiänsä tiukasti ummessa, kääntyi katsomaan tätä.
Elokuva ei ollut vielä edes pääsyt alkutekstien ohitse ja Aisha oli jo kauhuissaan?
Sen kummempia ajattelematta, harmaa hiiri nappasi marsilaisneidon kapean käden omaansa. Aishan kämmen hautautui miehen valtavaan kouraan.
Tuntiessaan kosketuksen, nainen nosti päätään ja kohtasi Modon rauhoittavan hymyn. Hopeaturkkinen hiiri tunsi oudon lämmön läikähtävän sisällään, kunnes kiitollisuus ja helpotus astuivat esiin.
Aisha puristi Modon kättä kiitokseksi, ennen kuin käänsi katseensa takaisin ruutuun.
Nainen elokuvassa valitti surkeasti ja hetken ajan hän oli hämmentynyt, mitä oli meneillään, kunnes kamera kääntyi hieman ja toi näkyviin vaikuttavan kokoisen veitsen, jonka hopeisena välkähtelevää metallipintaa tahri punainen neste.
Veri.
Marsilaisneito kiskaisi hiirimiehen käden syliinsä ja kietoi toisen kätensä Modon lihaksikkaan olkavarren ympärille.
Mies irvisti pienesti, Aishan tarratessa tiukasti kiinni.
Oi äiti, mikä ote!
Harmaahiiri puristi suunsa suppuun salaa toivoen, että voisi pyytää tyttöä siirtymään toiselle puolelleen. Hänen metallinen kätensä kun oli jo muutenkin niin lommoilla, ettei pari uutta jälkeä olisi haitannut mitään.
Modo koitti kiertää kättään asentoon, jossa veri saattaisi ehkä kiertääkin, mutta vaaleatukkaisen naisen rautainen ote ei antanut periksi.
Mies luovutti vaimeasti huokaisten. Hän ei voinut kuin alistua kohtaloonsa. Aisha oli varoittanut häntä millainen oli pelästyessään ja itsepähän mieshiiri oli paikkansa valinnut.

Valkea ajoneuvo paikallisen poliisin tunnuksilla pysähtyi ränsistyneen talon eteen. Autosta nousi mies beigessä trenssitakissaan. Hän otti muutaman askeleen eteenpäin ja pysähtyi sitten sekunniksi katselemaan asuttamattoman talon pimeitä ikkunoita ja tummia varjoja joita hoitamattoman puutarhan puut heittivät haalistuneisiin seinämiin.
Lähes kalju mies odotti, että sheriffi ehti hänen rinnalleen, ennen kuin lähti kävelemään tämän kanssa pihapolkua pitkin.
” Asuuko täällä kukaan?” Sheriffi kysyi.
” Ei sitten vuoden 1963, kun se tapahtui. Jokainen lapsi Haddonfieldissä uskoo tässä paikassa kummittelevan.” Mies kertoi.
” Saattavat olla oikeassa.”
Miehet astelivat taloon sisään muitta mutkitta. Sherifffi valaisi taskulamppunsa kellertävällä valolla ympäristöään, trenssitakkisen miehen liikkuessa suoraan kohti portaita.
” Katso.” Sheriffi kuiskasi.
Aisha käänsi kasvonsa äkkiä pois. Varmana, että näytölle välähtäisi pian jotain karmivaa.
” Voit katsoa.” Modo kuiskasi hetken päästä. ” Ei tässä näy mitään.”
Varovasti hopeaturkkinen marsilainen siirsi katseensa takaisin ruutuun.
” Mies ei tekisi tuollaista jälkeä.” Sheriffi totesi, katsoessaan jonnekin kuvaruudun ulkopuolelle.
” Tämä ei ole mies...” Mies sanoi inhoten, hänenkin silmänsä siellä missä sheriffin.
Hän kääntyi kannoillaan ja palasi takaisin rappusten luo. Mies trenssitakissa kulki ensimmäisenä, vaikka lamppu oli yhä sheriffillä. Tämä kulki päättäväisin askelin, tietäen täsmälleen, mihin tahtoi mennä. Hän johdatti heidät huoneeseen jossa suurin osa valkeasta kukkatapetista oli kuoriutunut kokonaan pois. Toinen huoneen takaseinällä olevista pitkistä ikkunoista oli auki.
” Se tapahtui täällä. Hän istui juuri tässä.” Mies kertoi, ojentaen kättään näkymätöntä tyttöä kohti.
Sheriffi ei vaikuttanut kuuntelevan, vaan meni automaattisesti tarkistamaan viereisen huoneen. Huomattuaan sen olevan tyhjä, hän käännähti kannoillaan ja palasi toisen miehen luo.
” Hän on voinut nähdä meidät ikkunastaan.” Kaljuuntuva mies sanoi toiselle, kävellessään kohti ikkunaa. ” Nurmikolla seistessään, hän on voinut katsoa sisään ja nähdä meidät.”
Ilkeää narahdusta seurasi lasin räsähdys, kun vanha ränni irtosi ja iskeytyi ikkunaan.
Aisha vinkaisi kauhuissaan.
Mieshiiri hänen vierellään oli myös vinkaista. Ei tosin kauhusta, vaan kivusta. Hiirineito oli nimittäin löytänyt kynsillään sen viimeisen hermon hänen puutuneesta käsivarrestaan, joka vielä tunsi jotain.
Pitäis varmaan olla onnellinen, et tunnen tässä vaiheessa ylipäätään mitään, Modo ajatteli vedet silmissään.
” V-voitasko pitää vessatauko?” Harmaaturkkinen hiiri loi tuskaisan katseen viereisellä sohvalla retkottavaan Charleyhyn.
” Hyvä idea!” Ihmisnainen hihkaisi.
Video pistettiin paussille jolloin pitkään samassa asennossa istuneet katsojat saattoivat oikoa puutuneita jäseniään.
Tai osa saattoi.
” Ööh, Aisha-neiti?” Modo kysyi varovasti tytöltä, joka rutisti yhä hänen olkavarttaan, kuin hänen henkensä riippuisi siitä. ” Voisinko saada handuni takasin ihan hetkeks? Ois päästävä käymään isojen poikien huoneessa.”
” Aisha?” Hän yritti uudestaan, kun mitään ei tuntunut tapahtuvan.
Hitaasti pienikokoinen marsilainen oikoi sormensa ja veti kätensä pois, päästäen miehen käden viimein vapaaksi.
Modo ähkäisi onnellisena, päästessään kipristelemään sormiaan. Pikkuhiljaa tunto palautui harmaan jättiläisen sormenpäihin.
” Tiedätkös... Voisit tosissasi harkita uraa ruuvipuristimena.” Hiirimies virnisti leikkisästi naisen suuntaan.
Aisha nousi äkisti pystyyn.
” Anteeksi.” Hän sopersi, luomatta minkäännäköistä katsetta harmaaturkkiseen mieheen ja käveli sitten rivakoin askelin ulos huoneesta.
Modo jäi tuijottamaan hiirinaisen perään hölmistynyt ilme kasvoillaan.

Aisha kulki puolijuoksua rappuset alas, keittiön ohi, vessaan ja lukitsi oven perässään.
Ahdistava tunne väreili rinnassa ja sai sydämen lyömään hirvittävää tahtia.
Jotakin on taas meneillään, Hän ajatteli.
Aluksi Aisha oli kuvitellut sen johtuvan vain epämiellyttävästä elokuvasta, mutta kun inhottava pelon tunne ei ollut hälventynyt lainkaan, Modon tarjottua lohtua käsivarrestaan, nainen oli tiennyt, että kyse oli jostain isommasta.
Voisiko Limburgerilla olla jokin uusi juoni? Aisha pohti.
Kalamies ei ollut ollut aktiivinen taas muutamaan viikkoon, mikä tarkoitti sitä, että plutolaisen tornilla juonittiin varmasti parasta aikaa.
Voi kumpa se ei olisi Limburger! En usko, että voin auttaa jätkiä enää yhdenkään hänen juonensa äärelle, varmistamatta heidän epäilyksiään.
Throttle ei varmasti uskonut valhettani viimeksikään! Aisha suki hermostuneena rinnalle ulottuvaa paksua suortuvaa.
Hiirineito oli saanut viimeisten parin kuukauden aikana käyttää kaiken kekseliäisyytensä juoniakseen mieshiiret Limburgerin uusien ryöstökohteiden luo.
Aluksi, hän oli vain väittänyt Charleylle ottaneensa vastaan puheluja hinausta tarvitsevilta asiakkailta ja neuvonut osoitteen johon mennä. Päästyään paikanpäälle ihmisnainen oli aina sitten hälyttänyt hiiret apuun.
Aishan oli kuitenki pitänyt lopettaa tämän taktiikan käyttö, kun Charley oli puhelinlaskun tullessa ihmetellyt ääneen, miten vähän siinä näkyi puhuttuja minuutteja.
Ei sillä, että se olisi loputtomiin toiminutkaan, mutta vale-asiakkaiden käyttö oli huomattavasti helpompaa, kuin kaiken maailman tarinoiden keksiminen miksi oli ehdottoman tärkeää, että he menisivät jäähallille juuri keskiviikkona ja miksi oli ajettava kolmenkymmenen minuutin päässä sijaitsevalle huoltoasemalle, kun alle seitsemän minuutin päässä oli yksi.
Marsilaisnainen tiesi varmasti, että ainakin Charley tiesi hänen tietävän enemmän kuin kertoi. Nyt olikin vain ajan kysymys, milloin hänen hatarat selityksensä eivät enää riittäisi.
Mitä minä heille muka sanon, ilman että paljastan mihin pystyn? Tai paremminkin, miten vakuutan heille, etten ole vihollinen, vaikka tiedän niin paljon heidän vastustajiensa juonista?
Marsilaisneito käveli pientä ympyrää vessan matolla, miettiessään.
Voisin hoidella Limburgerin, hyödyntämällä paikallisia lainvartijoita… Mikäli heitä siis EI ole lahjottu.
Hän olisi varmasti kauhuissaan. Ulkoplanetaarinen virkamies on kuitenkin plutolaisen bisnesmiehen pahin painajainen.
Tai! Nainen kiepsahti ympäri.
Voisin sabotoida hänen suunnitelmiaan itse. Tosin… Jos varastan laserpistoolin ja katoan, minulla on yhtä paljon selitettävää, kuin silloin jos vain kerron heille mitä Limburger aikoo.
Aisha hautasi kasvonsa käsiinsä, hiljaisesti voihkaisten.
Teki hän miten tahansa, aina hänellä oli jotain selitettävää. Miehet ja Charley olivat sulkeneet silmänsä naismarsilaisen oudolta käytökseltä ja nielleet kiltisti kaiken maailman selitykset siitä, arvatenkin siksi, että he olettivat Aishan vielä joku päivä kertovan heille kaiken.
Nyt kysymys olikin, miten hänen uudet ystävänsä suhtautuisivat, kun hän joutuisi kieltämään näiltä nämä kauan odotetut vastaukset?
Ei taida olla oikea aika miettiä moista. Katson nyt mitä tuleman pitää ja sitten voin pohtia mitä tehdä, Aisha päätti, ennen kuin antoi periksi silmien taakse keräytyneelle paineelle.

Olohuoneessa Modo koukisteli terveen kätensä sormia.
” Kuka ikinä väittääkää, et tyttöjen vieminen kauhuleffaan on hyvä idea… Älä kuuntele sitä. Se ei tiedä mistä puhuu.” Harmaa hiiri irvisti ystävälleen.
Throttle nauroi hyväntuulisesti.
” Riippuu tytöstä. Me käytii Carbinen kanssa jatkuvasti. ” Hän kertoi.
Kultaturkkisen marsilaisen mieleen tulivat muistot viimeisistä elokuvatreffeistä hänen tyttöystävänsä kanssa. Sota plutolaisia vastaan oli jo alkanut, mutta oli vielä niin alkuvaiheessa, ettei koko planeetta ollut hälytystilassa. Hallitus oli kirkkain silmin väittänyt plutolaisjoukkojen määrän planeetalla olevan niin minimaaliset, että armeija saisi hoideltua ne vain viikkojen aikana.
Kukaan ei ollut osannut silloin vielä todella pelätä.
Ja se ei ollut ihme. Kun he olivat Carbinen kanssa sinä kesäisenä iltana ajaneet Oraakkeliin, Akin suosituimpaan elokuvateatteriin, kaikki oli ollut aivan kuten ennenkin ja sota plutolaisia vastaan pelkkä kaukomaiden uutinen.
He olivat odottaneet jonossa ostaakseen aluksi liput ja sitten naposteltavat. He olivat kävelleet käsi kädessä lähes täyteen saliin ja istuneet kahden muun pariskunnan väliin, nauraneet vedet silmissä epäaidoille maskeerauksille ja pudistelleet päätään päähenkilön typerille valinnoille.
He olivat olleet vain yksi pariskunta ja ne olivat olleet aivan tavalliset treffit, muiden joukossa.
Ei Throttle ollut silloin tiennyt, että se olisi viimeinen kerta kun he saisivat olla niin huolettomia. Ei mies ollut silloin arvannut, että viikkoa myöhemmin teatterin paikalla ei olisi enää muuta kuin repaleinen kraatteri.
” Carbine rakasti kauhua. En tiiä muistatko semmosen leffan, ku Verisen helman heilahdus ?” Throttle piti pienen tauon, jonka aikana Modo nyökkäsi.
” Me käytiin kattomassa se viidesti.”
” Viis kertaa?!” Modo henkäisi, kuin uskomatta korviaan. ” Se leffahan oli surkea!”
” Niin oli. Kerta kaikkiaan hirvittävä.” Nuorempi marsilainen myönsi ja virnisti sitten onnelliselle muistolleen Carbinen räkäisestä naurusta.
Harmaa hiiri pudisti huvittuneena päätään.
” Hei hei, äläs ny esitä, et mä oon ainoo joka on joskus uhrautunu naisensa mieltymysten takia.” Throttle laski lasejaan ja katsahti merkitsevästi kookkaaseen aseveljeensä.
Modon silmäkulma nytkähti.
Francisca.
Hänen yhdeksännen luokan aikainen tyttöystävänsä, joka oli ollut kiinnostunut muodin lukuisista eri suuntauksista. Erityisesti tyttöön oli kolahtanut Marsiin ulkoplanetaaristen vieraiden mukana rantautunut extrofuturisistinen tyyli.
Harmaa marsilainen ei tiennyt miten, mutta hänen kultaturkkinen ystävänsä oli ollut aina paikalla todistamassa, kun hänen oli pitänyt pitää jotain naurettavaa kirkkaanvärisestä muovista valmistettua vaatekappaletta, Franciscan mieliksi.
” En kommentoi.” Mies risti kädet rinnalleen.
” Ai mitä?” Huoneeseen kävellyt Vinnie ihmetteli.
Modo heitti äkkiä tikarin terävän katseen Throttleen.
Uskallakin!
Kukaan ei kuitenkaan kerennyt sanomaan mitään kun alakerrasta kuului korvia vihlova piippaus.
” Jaahas, kuulostaa siltä, et on aika ottaa hanskat tiskiltä ja palata sorvin ääreen!” Rusehtava hiiri loikkasi nojatuolilta kevyesti jaloilleen.
” Awoooooh! Yöllistä toimintaa!” Valkea marsilainen tuuletti.
Hiirikolmikko rynni olohuoneesta ulos, rappuset alas ja aina tallin puolelle, jossa hälytyskutsun vastaanottaneet moottoripyörät jo odottivat heitä malttamattomina.
Charley juoksi paikalle, juuri kun marsilaiset käynnistelivät moottoreitaan.
” HEIHEI, MISSÄ PALAA?” Hän huusi, melun yli.
” Nyt ei kerkee söpöliini! Limalahna on taas vauhdissa.” Vinnie sanoi ja painoi kypäränsä visiirin alas.
” Valmiina?” Throttle karjaisi.
Ei sitten, Punatukkainen mekaanikko huokasi alistuneesti. Hän katsahti eteenpäin ja huomasi kauhukseen tallin oven olevan yhä kiinni.
” HEI JÄTKÄT OVI ON YHÄ!- Äh, ihan sama...” Ihmisnainen syöksyi kohti seinää, jolla tallinoven nostokytkin oli.
” Ja eikun… HANAT AUKI!” Miehet huusivat juuri, kun ovi avautui.
Charley nojasi kytkimeen raskaasti puuskuttaen.
HUH! Pakko asentaa tohon joku sensori tai jotain. Mulla ei oo varaa enää yhteenkään uuteen tallinoveen, Hän ajatteli.
Charley seurasi hetken katupölyn kieppumista ja otti sitten muutaman askeleen tallin ulkopuolelle.
Ne selvisivät! Nainen katsoi ihmeissään kurpitsalyhtyjä.
Lämmin kellertävä valo heijasti karmivat naamat synkkään asfalttiin.
Oli jo ihan pimeää.
Taivas oli täysin musta. Ei kuuta, eikä tähtiä missään. Raskaat pilvet leijuivat pahaenteisen näköisinä korkeiden rakennusten yläpuolella.
Toivottavasti jätkät saa hommat hoideltua, ennen ku alkaa satamaan…
Charley vilkuili huolestuneena taivaalle. Hetkenpäästä hän astui takaisin sisään, huomaamatta lainkaan hahmoa, joka väijyi häntä vastapäisen kujan varjoista.

Kaapinovet rymisivät, naamiomiehen koittaessa päästä käsiksi vaatekomeroon piiloutuneeseen tyttöön.
Tyttö vikisi itsekseen ja painoi itseään tiukemmin komeron nurkkaa vasten.
Tämä tiesi kohtalonsa olevan väistämätön, mutta toivoi silti että mies muuttaisi mielensä, kyllästyisi raapimaan oven säleitä ja lähtisi jahtaamaan jotakuta toista.
Sarja ohuita valkoisia lautoja räsähti pirstaleiksi, kun mies pisti nyrkkinsä niistä läpi.
Tytön kauhu kasvoi tuhat kertaiseksi ja hän rupesi hapuilemaan käsillään ympäristöään, hakien yläpuolellaan roikkuvien vaatteiden seasta lisäturvaa.
Naamiomies tunki kätensä tekemäänsä reikään ja huitoi sillä sokeasti.
Komeron lamppu syttyi, jolloin tytön kimeä voihkina voimistui - Mies saisi hänet hetkenä minä hyvänsä.
Henkarit ja puiset säleet sen kun lentelivät, valkomaskisen miehen pistäessä loputkin ovesta säpäleiksi.
Tyttö kurotti hätääntyneenä yläpuolelleen ja kalasti itselleen yhden metallisista henkareista. Hän väänsi siitä äkkiä itsellensä aseen, kun mies raivasi viimeisetkin ovenpalaset tieltään ja astui sisään ahtaaseen komeroon.
Hän kurkotti veitsellään tyttöä kohti, joka vastasi iskemällä tätä silmään suoraksi taivutetulla henkarillaan.
Naamiomies pudotti veitsen ja nosti kätensä kipua kohti, jolloin tyttö huomasi tilaisuutensa tulleen. Hän tarttui veitseen ja-
TSIUM!
Television ruutu meni mustaksi.
Hei! Charley nousi kyynärpäidensä varaan närkästyneenä. Mitä tapahtu?
Samassa ihmisnainen kuuli ulkoa äkäisen jyrähdyksen. Vain muutaman kymmenen sekunnin ajan oli hiljaista, ja sitten ääni kuului taas.
Höristäessään korviaan punatukkainen mekaanikko saattoi kuulla myös pisaroiden rytmikkään ropinan.
Charley koitti sytyttää viereisellä pöydällä olevan lampun.
Sähkökatkos. No niimpä tietysti… Ja näin lähellä loppua! Hän puhisi itsekseen, kun lamppu ei mennyt päälle, vaikka hän kuinka rämpytti katkaisijaa.
Ihmisnainen nousi huokaisten. Oli selvästi aika mennä nukkumaan.
Hieman hoiperrellen Charley suunnisti pimeässä ulos olohuoneesta, huoneensa ovelle. Hän pysähtyi sen eteen ja loi katseen vierashuoneen suuntaan. Tai niin hän ainakin kuvitteli tekevänsä, sillä ei oikeastaan nähnyt edes omaa nenäänsä.
Ehkä Aisha pärjää, hän tuumi.
Hiirinainen oli mennyt nukkumaan jo ajat sitten, tunnustettuaan, ettei kyennyt katsomaan pelottavaa filmiä ilman marsilaismiesten henkistä tukea.
Mitä todennäköisimmin Aisha siis nukkuisi myrskyn läpi, eikä menisi paniikkiin ja tulisi kiljuen vaatimaan häntä pakenemaan kellariin, suojaan VäijyVälähdystä ( voimakkaita sähköpurkauksia lähettävä plutolaisase), kuten mieshiiret olivat tehneet kokiessaan ukkosen ensimmäistä kertaa.
Charley hapuili huoneensa oven auki ja sulki sen varovasti perässään. Huoneessaan hän vaihtoi päälleen hänen isänsä vanhan t-paidan, joka oli ainakin kolme kokoa liian iso ja lyhyet puuvillaiset yöpuvun shortsit.
Ihmisnainen oli jo tarttunut sälekaihtimien säätimeen kääntääkseen ne ala-asentoon, mutta päätti sittenkin jättää ne auki.
Sitä ei ikinä tiiä kuinka kauan tää sähkökatkos kestää ja on ihan kiva nähä mihin kävelee… Hän ajatteli haukotellen.
Charley pujahti peittonsa alle lämpimään. Ukkonen murisi jo hiljempaa. Salamoitakin tuntui olevan vähemmän kuin hetki sitten. Vain raskas sade rummutti yhtä julmasti, kuin aiemmin.
Nainen sulki silmänsä ja koitti keskittyä ääneen, sen yksitoikkoiseen rytmiin.
Jo hetken päästä hän tunsi itsensä lipuvan kohti syvää unta…

Kovaääninen paukahdus sai, Charleyn silmät säpsähtämään takaisi auki.
Hän räpytteli hetken, muttei kuullut ääntä enää uudestaan, joten antoi luomiensa painua takaisin umpeen.
Asento oli kuitenkin nyt pilalla. Ähisten ihmisnainen käänsi kylkeään.
Juuri kun hän oli saanut tyynyn mukavasti päänsä alle, alakerrasta alkoi kuulua kumeaa töminää.
Joku käveli suoraan hänen huoneensa alapuolella.
Jätkät tais tulla, Charley ajatteli.
Ihmisnainen yritti palata takaisin lepäämään, mutta hermostunut tunne kerääntyi hänen vatsansa pohjaan. Inhottava kylmä kutina, joka piti hänen aivonsa toiminnassa. Se antoi virtaa huolen ja epäilyksen täyttämille ajatuksille, joita kauhugenrellä oli tapana tuoda pintaan tajunnan käsiteltäväksi.
Rauha nyt, Charlene. Kuulisit kyllä jos joku yrittäisi hiipiä tänne ja lävistää sinut veitsellä…
Naisen hengitys nopeutui. Hän veti muutaman syvemmän hengenvedon rauhoittaakseen sen.
Ja vaikket kuulisikaan, sulla on tossa yöpöydän lipastossa laserpistooli, joka on taistelussa huomattavasti tehokkaampi, kun joku.. joulukinkun kokoinen veitsi..
Charley nappasi kourallisen peittoaan ja hautasi sen leukansa alle.
Unta kaaliin nyt vaan!
Itsepäisesti hän rutisti silmänsä umpeen.
Pelko oli tyhmää ja turhaa. Hän ei ollut täällä missään vaarassa ja mikä tärkeintä, hän ei ollut yksin. Aisha ja mieshiiret nukkuivat kaikki parhaillaan saman katon alla.
Tai niin hän ainakin toivoi.
Kymmenen minuutin ajan ihmisnainen pyöri pedissään, kunnes sai tarpeekseen.
Hyvä on sitten! Näytän sulle, ettei meillä oo mitään pelättävää! Charley ponkaisi pystyyn ärtyneenä. Hän työnsi jalkansa puputohveleihinsa ja käveli päättäväisenä ovelle.
Varmuus kuitenkin haihtui naisen kehosta jokaisella askeleella jonka hän otti kauemmas sängystään.
Ovelle päästessään, Charley harkitsi jo vakavasti ympäri kääntymistä.
Hän ei kuitenkaan aikonut tehdä niin. Nainen nimittäin tiesi, ettei pääsisi pelosta muuten kuin todistamalla itselleen, ettei syytä siihen ollut.
Aivan kuten silloin kun hän oli ollut pieni tyttö, isoäidin vanhassa maalaistalossa. Charley oli pelännyt kellaria ja sinne vievää portaikkoa niin kauan, kunnes hänen isänsä oli kehottanut häntä menemään katsomaan oliko siellä todella mitään mitä tuli pelätä.
” Kun pelolle ei ole mitään konkreettista syytä, se on silloin vain epävarmuutta todellisuudesta. Siitä ei pääse eroon, kuin pakenemalla tai selvittämällä asioiden todellisen laidan. Ja me Davidsonit ei koskaan juosta pakoon. Eikö niin, enkeli?”
Ei niin, isä. Ihmisnainen vetäisi syvään henkeä ja avasi sitten oven.
Yläkerta oli sysipimeä.
Kokeeksi, Charley etsi seinältä katkaisijan ja koitti sitä.
Mitään ei tapahtunut - Sähköt olivat siis yhä poikki.
Nopeasti, Charley hyppeli päkiöillään portaiden alkuun. Ensimmäiset neljä porrasta ja seinä niiden takana, kylpivät salamoiden kirkkaassa välkkeessä.
” Jätkät?” Hän kutsui ystäviään varovaisella äänellä.
Ääneti, ihmisnainen jäi odottamaan vastausta.
Sekunnit tikittivät ohi hiljaisina. Vain pisaroiden tasainen rummutus ja yksittäisten salamoiden murina kaikuivat pimeydessä.
Huokaisten Charley etsi rappusten kaiteen. Tahmein askelin, hän laskeutui portaat alas.
Vannon, et jos ne karvapallot koittaa pelotella mua, sidon niiden hännät umppariin! Nainen puhisi itsekseen.
” Jätkät?” Hän kysyi kurkistaessaan keittiöön.
Valkea välähdys kirkasti huoneen harmaat sävyt hetkeksi takaisin normaaleiksi. Charley kiersi katseellaan tyhjän huoneen ja siirtyi sitten korjaamon asuintiloista tallin puolelle.
Sielläkin oli yhtä pimeää ja autiota, kuin keittiössä.
Edes mieshiirten prätkät eivät olleet siellä, mikä tarkoitti sitä, etteivät he olleet vielä saapuneetkaan. Sillä he eivät missään tapauksessa olisi suostuneet jättämään pyöriään ulos sateeseen. Edes siksi aikaa, kun olisivat pilailleet ystävänsä kustannuksella.
Varoiksi, Charley kävi kokeilemassa tallin oven. Automaattiovet eivät toimineet ilman sähköä, joten niitä ihmisnaisen ei tarvinnut varmistaa.
Lukossa on, Hän totesi tyytyväisenä. Kuulin siis ihan omiani.
Huojentuneena, sekä tuntien itsensä hieman typeräksi, Charley kiepsahti kannoillaan. Hän otti muutaman askeleen kohti tiloja erottavaa väliovea, kun yhtäkkiä hän tunsi viileän ilmavirtauksen käsivarrellaan.
Hämmentyneenä, nainen vilkaisi ovea.
Se oli kiinni! Mistä ihmeestä sitten..?
Vaimea narahdus sai Charleyn pään kääntymään seinää kohti. Kylmä puhalsi jälleen.
Ihmisnainen käveli ikkunan vierelle.
Täähän on auki! Hän ihmetteli, koittaessaan painaa kätensä sitä vasten se pakeni kauemmas, pois hänen kosketustaan.
Charley veti ikkunan takaisin upotukseen, mutta se ei tahtonut pysyä siinä kiinni.
Missä ihmeessä tästä on se hakanen?
Punatukkainen nainen liu’utti kättään pitkin ikkunan reunaa löytääkseen sen. Hänen kätensä eivät kuitenkaan tavanneet mitään.
Lopulta hän luovutti, haki työkaluseinältään pienet leikkurit ja ruuvimeisselin. Niiden avulla hän askarteli ruuvista ja rautalangasta väliaikaisen hakasen. Charley kieputteli rautalangan haan toisen piikin ympärille.
Noin! Tyytyväisesti hymyillen, hän hieroi kipeytyneitä sormenpäitään.
Taivas valaistui jälleen ja muutamaa sekuntia myöhemmin jyrähti.
Toivottavasti jätkät pääs kuivana tulostaululle. Niilläkään välttämättä sähköä siellä…
Mieshiirten asuinpaikassa oli lukemattomia ongelmia, joita nainen ei parhaimmalla tahdollakaan voinut korjata.
Yksi niistä oli lämpötilansäätely. Tulostaulussa ei ollut eristeitä tai ilmanvaihtoputkia, joilla pitää lämpöä sisällä tai ulkona. Mikä taas tarkoitti sitä, että ulkoilman lämpötila ei juuri eronnut sisäilman lämpötilasta.
Hiiret sietivät turkkinsa takia paremmin kylmää kuin kuumaa, mutta Charley pelkäsi silti näiden vilustuvan, joten kun ensipakkaset olivat tulleet miesten ensimmäisenä asuinvuotena maassa, hän oli hankkinut näille kasan verkkovirtaan kytkettäviä sähköpattereita. Niistäkään ei tosin ollut apua tällaisina aikoina.
Nainen ajatteli ottavansa radioyhteyden tulostaululle ihan varmuuden vuoksi, pattereilla toimivalla kannettavalla radiopäätteellä, kun huomasi katulamput.
Miten voi olla mahdollista-? Charley painoi naamaansa lähemmäs ikkunaa.
Lampuissa loisti valo.
Ja kun hän katsoi kadun yli viereiseen rakennukseen, hän näki sielläkin satunnaisia valoja ikkunoissa.
Ehkä meiltä paloikin sulake?
Nainen etsi pikaisesti taskulampun ja varasulakkeen työpöytänsä laatikosta.
Sähkökeskus oli rakennuksen kellarissa, johon ei päässyt kuin ulkokautta.
Charley heitti keltaisen sadetakin niskaansa ja vaihtoi puputohvelit saappaisiin, ennen kuin astui ulos vesisateeseen.
Hän painoi huppua syvemmälle valaistessaan tien rakennuksen ympäri. Charley kiersi julkisivun puolelta ja käveli takapihan tyhjän tontin läpi, korjaamon toiselle laidalle. Aivan toisen takanurkan tuntumassa oli syvennys, jossa oli kellarin ovelle vievät portaat.
Betoniset rappuset olivat sadeveden liukastamat, joten Charley otti tukea kylmänkarheasta seinästä toisella kädellään. Oven viereiseen seinustaan nojasi vanha rikkinäinen rengas. Sen sisältä nainen poimi avaimen, mutta kääntyessään avaamaan ovea hän huomasi tämän olevan jo auki.
Sähköinen virtaus kulki pitkin punatukkaisen mekaanikon selkärankaa.
Kellarin ovi oli aina lukossa. Ei siksi, että siellä olisi ollut jotain arvokasta, vaan siksi, ettei hän saisi tietämättään uusia alivuokralaisia.
Edes mieshiiret eivät tienneet missä avain oli, joten hekään eivät voineet olla tunkeutumisen takana.
Charley harkitsi sekunnin ajan palaavansa sisään hakemaan laserpistoolia. Lopulta kuitenkin tahto korjata vika mahdollisimman nopeasti voitti pelon.
Kukaan hullu, joka tahtoo satuttaa, ei menisi ekana kellariin. Hän vakuutti itselleen.
Charley työnsi oven varovasti auki. Vanhat saranat päästivät ilkeän narahduksen.
Nainen osoitti lampun valokeilan suoraan eteen ja kävi nopeasti läpi kellarin joka nurkan.
Valo kiersi salamasylinterin rikkinäisten osien väleissä ja valui vaivattomasti tomuisten, valkoisella lakanoilla peitettyjen huonekalujen päältä, laatikkoihin ja vanhoihin polkupyöriin, jotka roikkuivat seiniin upotetuista metalliputkista.
Charley otti muutaman epäröivän askeleen ja kiersi huoneen taskulampulla uudestaan.
Kellarin lämmin ja kuiva ilma tervehti häntä heti oven toisella puolen. Nainen tunsi kuinka se kutitteli kurkunpäätä.
Kauimmassa nurkassa lämmityskattila pöhisi itsekseen ja paksuissa putkissa solisi vesi.
Sähkökaappi oli hieman niiden takana piilossa.
Charley laski hupun päästään, laajentaakseen näkökenttäänsä, ja lähti pujottelemaan tavaroiden välistä takaseinän luo.
Heti kaapin nähdessään ihmisnainen tiesi, että sitä oli sormeiltu.
Johtoja ja kytkimiä suojaava kansi oli painunut sisään lukon kohdalta ja sen harmaa maali halkeillut, paljasten metallipinnan sen alta.
Charleyn sydän pamppaili peloissaan. Hänen ei tarvinnut katsoa kaapin sisään, tietääkseen että sieltä oli varmaan katkaistu johto tai kaksi. Joku oli vienyt heiltä sähköt tarkoituksella.
Samassa kellarin ovi läimähti kiinni.
Charley kiepsahti ympäri.
” K-kuka siellä?” Hän änkytti. Taskulampun kellertävä valo vapisi, yhdessä hänen kätensä kanssa, kun hän kiersi jälleen pimeät nurkat.
” Rauhoitu, tuuli se vain oli… Pelkkä voimakas ilmavirtaus joka… Veti oven kiinni.” Charley puhui ääneen, rauhoitellakseen itseään.
Hänen äänensä tosin värisi niin, ettei se tuonut juuri lohtua.
Tunnen oloni varmemmaksi, jos haen sen pistoolin, hän totesi itsekseen, ennen kuin lähti rynnimään ovea kohti.
Charley löi kumisaappaansa reunan erään pahvilaatikon kulmaan ja kompuroi niin, että kolautti polvensa yhteen salamasylinterin mahtavan kokoisista painovoimanvakauttajista. Lamppu lensi hänen kädestään. Se kieri iloisesti helisten punotun korin vierelle oven tuntumaan.
Charley vakautti nopeasti itsensä ja jatkoi pakoaan ovelle, välittämättä lainkaan ainoasta valonlähteestään tai kipeästä polvestaan.
Hän tarttui kahvaan ja käänsi sitä. Se ei auennut.
Voi ei. Eijei. Tämä ei oikeasti nyt tapahdu! Ihmisnainen kiskoi ja rämpytti ovenkahvaa, mutta ovi ei hievahtanutkaan.
Armottoman yrittämisen päätteeksi, Charley vetäytyi hieman kauemmas vetääkseen henkeä.
Ja juuri silloin hän kuuli rahisevan äänen takanaan. Aivan kuin hienot hiekanjyväset olisivat hieroneet toisiaan.
Jäinen tunne kiipesi ylös hänen selkäpiitään pitkin ja valtasi hänen vatsansa. Charley saattoi tuntea niskavilloissaan tuntemattoman katseen porautuvan takaraivoonsa.
Kuuluvasti nielaisten, hän kääntyi ympäri.
Vaikka taskulamppu makasi lattialla, sen loiste taisteli pimeää vastaan. Aivan sen reunoilla, hämärässä, Charley näki pitkän siluetin. Hahmon vaatetus oli sen verran tumma, ettei hänen ruumiinmuodoistaan saanut täysin selvää kuvaa, mutta kasvojen vaalea iho helotti tummaa taustaa vasten aavemaisena.
Hän kallisteli päätään puolelta toiselle. Aivan kuin arvioiden millainen vastus punatukkainen mekaanikko olisi.
Charley nojautui tiukemmin seinää vasten. Hän tahtoi kysyä hahmolta, kuka tämä oli ja mitä tämä teki hänen kellarissaan, muttei saanut sanoja ulos suustaan. Hänen aivonsa olivat liian keskittyneet miettimään pakosuunnitelmaa, voidakseen nyt murehtia puheentuottamisesta.
Jos vain jotenkin pääsisin lähemmäs tuota laatikkokasaa, hänen vierellään… Siellä on muistaakseni isän vanha pesäpallomaila.
Charley piti tiukan katsekontaktin tummaan hahmoon, samalla kun hivutti itseään irti seinästä, lähemmäs tätä. Hän pääsi melkein laatikkopinon luo, kun hahmo yhtäkkiä hyökkäsi.
Jotain heilahti ilman halki. Nainen loikkasi nopeasti sivuun iskun tieltä, mutta tuli kolauttaneeksi samalla olkapäänsä metallisiin levyihin, toisella puolellaan.
” Aaah!” Charley vinkaisi.
Hänellä ei kuitenkaan ollut aikaa jäädä tuskailemaan, kun hahmo yritti jälleen iskeä häntä. Charley työnsi kipeällä kädellään itsensä nopeasti kauemmaksi metallilevyistä. Hän kaatui vasemmalle kyljelleen ja lähti äkkiä konttaamaan karkuun.
Isku kalahti levyjä vasten. Ne rymisivät hetken, kun hahmo koitti saada jumiin jäänyttä asettaan irti.
Charley nousi pystyyn ja poimi samalla läheisestä avoimesta laatikosta ensimmäisen esineen, joka sattui olemaan uimaleluihin käytettävä käsipumppu. Hän koitti hutkauttaa sillä hahmoa päin näköä, mutta tämä oli valmiina.
Tummiin pukeutunut hahmo kyykistyi ja heilautti toisen kätensä ihmisnaisen suojaamatonta keskivartaloa kohti.
Kylmä terä sivalsi naisen alavatsan yli. Vain sekuntia myöhemmin siitä Charley tunsi helvetillisen poltteen ja lämpimän tahmean nesteen, rupeavan valumaan pitkin hänen reisiään.
Karmea tuskan parahdus karkasi hänen huuliltaan. Kipu sai polvet notkahtamaan ja ennen kuin hän huomasikaan, hän rojahti painovoimanvakauttajaa vasten.
Hahmo siirtyi kauemmas henkeä haukkovasta ihmisnaisesta. Hän palasi metallilevyjen luo ja kiskaisi yhdellä vahvalla liikkeellä aseensa takaisin.
Charley painoi haavaansa vapisevin käsin. Tuore veri pursusi hänen sormiensa väleistä pieneksi lammikoksi hänen allensa. Puuvillaiset shortsit olivat jo aivan läpimärät, kuten alushousutkin, mutta nainen ei tiennyt johtuiko se verestä vai virtsasta.
Charley koitti kääntyä kivusta huolimatta ja nostaa itsensä pystyyn, mutta välittömästi niin tehdessään hänen aivoissaan keinahti.
En voi liikkua tai vuodan aivan kuiviin.
Punatukkainen nainen tukahdutti kivun parkaisun puristamalla hampaat tiukasti yhteen. Hän käänsi katseensa hahmoon, joka vaikutti epäröivän valokeilan reunalla.
Lopulta, Charley näki kuinka tämä viskasi kädestään kummallisen, hieman pientä kirvestä muistuttavan aseen lamppua kohden.
Synkkä pimeys nielaisi heidät välittömästi painavan terän halkaistessa taskulampun muovisen rungon, kuin ohuen tikun.
Pelko lujitti asemaansa naisen kehossa ja jätti hetkeksi jopa viiltohaavan kivun varjoonsa.
Charley oli aivan varma, että hän kuolisi pian. Eikä hän edes kykenisi näkemään milloin.
Samassa hän kuuli oven aukeavan. Charley räpytteli silmiään ulkomaailman kirkkaudelle.
Hahmo astui ulos, kädessään outo pelkistä ääriviivoista rakentuva minikirveensä ja pienempi veitsi, jonka päässä oli rengas.
Hän kääntyi katsomaan ihmisnaista ilmeettömin silmin. Charley näki vihdoin, että kyseessä oli hyvin pitkä mies. Valkea kuin lakana, mustiin vaatteisiin, hansikkaisiin, saappaisiin ja hupulliseen viittaan sonnustautunut metsästäjä oli peittänyt suunsa jollakin ja tehnyt sen kohdalle ison punaisen rastin.
Kulmakarvattomat kulmat kurtistuivat täysin valkoisten silmien päälle.
Hän vaihtoi kirveen toiseen käteensä, jotta sai paremman otteen rengaspäisestä veitsestä.
” Ei… Ole niin kiltti..” Charley rukoili kyyneleet silmissään.
Mies veti kätensä taakse ja heitti veitsen pimeään.
Spläts.
Nainen ei ehtinyt tuntea kuin pienen nipistyksen, kun tikari sujahti vaivattomasti sisään hänen kalloonsa, oikeasta silmästä.
Metsästäjä seurasi tyytyväisenä, kuinka ihmisnaisen pää retkahti velttona rinnalle.
Heikko ja helppo saalis. Mies astui sivuun ja antoi oven paiskautua kiinni perässään.

Oven läimähdys räjäytti tulevan tuhansiksi sirpaleiksi.
Aisha nousi hätkähtäen istumaan. Miljoonat pienet terävät partikkelit kaivautuvat syvälle hänen aivojensa kudoksiin ja poksahtivat sitten vuorotellen kivuliaina impulsseina.
Hiirinainen painoi sormet tiukasti ohimojaan vasten ja veti pään polviin. Sykkivät kivun aallot pyyhkivät hänen ylitseen uudestaan ja uudestaan, kunnes pikkuhiljaa ne vaimenivat satunnaisiksi survaisuiksi ja utuiseksi reunaksi tajunnalle.
Charley!
Aisha hyppäsi pystyyn. Maailma keinui silmissä, mutta se oli marsilaisneidon murheista pienin. Hän ei tiennyt kuinka pitkällä näky jo oli. Vaikka menneisyyttä hän ei kyennytkään näkemään, tulevaisuutta oli jokainen sekunti nykyhetken jälkeen. Charley saattaisi siis olla jo matkalla kellariin. Tai pahempaa.
Niin nopeasti, kuin hän kaatumatta pystyi, Aisha juoksi huoneensa ovelle. Hän riuhtaisi sen auki ja jatkoi sitten ihmisystävänsä makuuhuonetta kohti.
” CHARLEY!” Hän huusi, juostessaan sängyn vierelle.
Marsin kiitos hän on yhä täällä!
Hiirinainen tarrasi punatukkaista mekaanikkoa olkapäästä ja ravisteli tätä rajusti.
” Mmmhh, Aisha… Se on vain ukkonen… Harmiton sääilmiö... Joka syntyy kun kuuropilvissä pisarat, hiukkaset ja rakeet.. Hinkkaavat toisiaan ja - Haukotus - varautuvat sähköisesti... Mene vain takaisin sänkyyn-” Charley mumisi puoliunessa.
” Ei Charley, sinä et nyt ymmärrä! Meidän pitää lähteä. Nyt heti!” Aisha kiskaisi peiton naisen päältä.
” Hei!” Ihmisnainen parahti.
” Tuletule nyt jo!” Hopeaturkkinen hiirinainen hoputti. Hän veti Charleyn sängystä pystyyn ja lähti raahaamaan tätä kohti portaikkoa.
” Mihin me mennään?” Charley ihmetteli, kompastellessaan hiirineidon perässä.
” Ei ole aikaa selittää! Meillä on ehkä muutama minuutti, ennen kuiiiiiIIHHH!” Aisha kirkaisi kauhuissaan nähdessään rappusten juurella seisovan huppupäisen hahmon.
” TAKAISINTAKAISIN!” Hän kiljahti. Marsilaisnainen kiepsautti ystävänsä ympäri ja työnsi tämän äkkiä takaisin huoneeseensa.
Ovessa ei ollut lukkoa joten Aisha siirsi yhden korituoleista nojaamaan siihen, niin ettei kahvaa saanut käännettyä.
” Tuo ei pidättele häntä kauaa.” Hiirineito pyyhkäisi otsahiuksia silmiltään.” Meidän pitää keksiä jokin keino jolla pääsemme pois täältä!”
Charley oli alkanut viimein herätä ja seurasi ihmeissään, kun Aisha juoksi ikkunan luo ja koitti saada sitä auki.
” Pidättele ketä? Kuka täällä on? Mitä tapahtuu? Aisha?” Kysymykset tulvivat ulos naisen suusta aina vain tiuhempaan tahtiin.
” Puhutaan myöhemmin! Nyt on tärkeää, että päästään äkkiä turvaan. Tiedätkö onko tästä pitkäkin pudotus?”
” Jotain kymmenen jalkaa, en oo varma… Mut me ei kyllä hypätä ikkunasta!”
Aisha oli aloittamassa suostuttelunsa, kun jokin tärähti makuuhuoneen oveen. Molemmat naiset kääntyivät oven suuntaan, juuri ajoissa nähdäkseen, kuinka hopean hohtoinen terä vetäytyi tekemästään reiästä sellaisella voimalla, että hämähäkin verkkomaiset murtumat levisivät kauas.
Vain sekunteja myöhemmin terä iskeytyi uudestaan oveen ja sitten taas uudelleen ja uudelleen.
” Mitä helvettiä?!” Charley kiljui kauhuissaan. Yksi kirveenisku kerrallaan hänen viaton ovi-parkansa muuttui kasaksi hampaiden kaiveluun sopivia tikkuja.
” Mitä minä sanoin! Nyt häivytään!” Aisha huusi ja kiskaisi ikkunan auki. Hän heitti toisen jalkansa ikkunan ulkopuolelle ja istahti karmille.
” EI! Tai siis joo – häivytään. Mutta ei ikkunan kautta.”
Häntäkin pelotti aivan kauheasti, mutta nyt oli pidettävä pää kylmänä ja vältettävä liian epätoivoisia ratkaisuja.
Punatukkainen nainen laskeutui nelinkontin lattialle ja heitti maton reunan sivuun. Sen alta paljastui salaluukku.
” Oikotie talliin. Sen saa vaan tältä puolelta auki. Syystä jonka varmaan voin jättää mainitsemattakin.” Charley nosti puhuessaan luukun kahvarenkaan upotuksestaan. Hän veti sen pystyyn, jolloin alta paljastuivat kokoon taittuvat tikkaat ja toinen luukku. Nainen napsautti alempaa luukkua kiinnipitelevät lukot auki, ennen kuin polkaisi tikkaita luukkua vasten.
Luukku aukesi rämähtäen. Tikkaat oikoivat itsensä matkalla alas.
” Mene edeltä!” Charley ohjeisti.
” Mitä sinä sitten muka teet?” Aisha parahti.
Oven yläosassa oleva reikä oli jo sen verran iso, että metsästäjä sai halutessaan työnnettyä kätensä siitä.
” Luota muhun. Mene jo vaan ja avaa etuovi!”
Hopea hiiri loi naiseen vielä yhden anovan katseen, mutta laskeutui sitten pikaisesti tikapuita talliin.
Charley syöksyi yöpöytänsä luo ja kiskaisi ylimmän laatikon auki. Siellä suunnitteluvihon alla ja korurasian takana oli Throttlen antama laserpistooli. Nainen poimi sen ja laskeutui sitten itse myös talliin.
” Se ei aukea!” Aisha valitti, rämpyttäessään ovenkahvaa.
” Väistä.” Charley otti tukevan asennon ja tähtäsi.
Vaaleansininen säde päästi kimakan ujelluksen lähtiessään pistoolin piipusta. Se kulki kuin salama, rätisten ilman halki, ennen kuin se paiskautui oveen ja hajotti kahvan tuhansiksi pieniksi kipinöiksi.
” Mennään! Mulla on auto tossa pihalla.”
Naiset juoksivat ulos peräkanaa, taivaansinisen avopakun luokse.
” Avaimet!” Charley huudahti tajutessaan, että hän tarvitsi niitä auton ovien avaamiseen. Hän vilkaisi laserpistoolia kädessään, mutta ymmärsi pian, auton ikkunan rikkomisen olevan huono idea.
” Minä haen!” Aisha ilmoitti ja kipaisi äkkiä takaisin sisään.
” Aisha ei, odota!” Ihmisnainen yritti, mutta hopeaturkkinen hiiri oli jo kaukana.
Marsilaisneito juoksi naisen työpöydän luo ja etsi sieltä pienen korin, jossa hän tiesi ystävänsä säilyttävän kaikkea pientä ja tärkeää, kuten autonavaimiaan.
Löysin! Hän ilahtui.
Aisha oli palaamassa takaisin ulko-ovelle, kun yhtäkkiä hän tunsi jonkin pyyhkäisevän kivuliaasti hänen olkavarttaan. Nopea vilkaisu sen suuntaan, näytti punaisen viirun hieman olkapään alapuolella.
Metsästäjä loikkasi alas tikkaita käsissään sarja rengastikareita. Kirveensä hän oli laittanut roikkumaan kiinni vyön lenkkiin.
Metsästäjä pyöräytti yhtä terää kädessään, niin että se osoitti kohti hiirinaista.
Aisha säntäsi äkkiä pakoon. Hän juoksi ulos ja heitti avaimet laajassa kaaressa Charleylle.
” Koppi!” Ihmisnainen hihkaisi onnessaan.
Charley kiipesi pikaisesti pakuun ja starttasi moottorin.
Metsästäjä tuli tiukasti hiirineidon kannoilla. Aisha tajusi nopeasti, ettei voisi hidastaa senkään vertaa, että voisi avata pakun oven ja loikata sisälle.
Pitää kai viskata muutama kapula hänen rattaisiinsa. Hiirineito pohti.
Aisha esitti väsyvänsä ja hidasti sen verran, ettei metsästäjä kykenisi jarruttamaan tarpeeksi nopeasti törmäämättä häneen, jos hän yhtäkkiä pysähtyisi. Kun mies oli juuri siinä missä hän halusi tämän olevan, hän kumartui hieman ja pyörähti piruetin metsästäjän kainalon alta, tämän selkäpuolelle. Samalla hän lukitsi toisen tämän nilkoista häntänsä otteeseen.
Aisha odotti kuulevansa miehen tömähtävän maahaan jotta voisi irrottaa häntänsä tietäen, että kampitus oli onnistunut. Sen sijaan hän kuuli sen samaisen kevyen rahinan, jonka epäonninen tulevaisuuden-Charley oli kuullut hänen näyssään.
Hiirinainen kääntyi hämmentyneenä ja huomasi metsästäjän kadonneen. Miehen tilalla märällä asfaltilla kieputteli hieno, savunomainen hiekkapilvi.
Mihin hän meni?
” AISHA!” Marsilaisnaisen ajatukset keskeytti Charleyn huuto. ” Ala tulla!” Punatukkainen mekaanikko viittoi häntä luokseen.
Aisha vilkaisi vielä kerran, nyt jo hälvenneen pilven perään, ennen kuin kääntyi juoksemaan kohti autoa.
” Sähä vuodat verta!” Charley henkäsi, kun hiirineito nousi kyytiin.
” Se on pelkkä naarmu vaan...” Aisha vakuutteli ja kurotti sulkemaan oven. Nainen oli juuri saanut otteen kahvasta, kun rahina palasi. Mustat hiukkaset tanssivat aivan oven alapuolella ja ennen kuin hän ehti räpäyttääkään, ne muodostivat miehen hahmon.
Metsästäjä tarttui kirkuvaa marsilaista ranteesta ja veti tämän ulos autosta.
Charley veti heti laserpistoolin esille, mutta metsästäjä oli ajatellut ihmisnaistakin. Nopealla ranneliikkeellä hän viskasi tikarin auton sisälle.
Aisha kuuli sen uppoavan johonkin, muttei nähnyt mitään miehen takaa.
” Charley! Charley!” Hän kirkui hädissään, mutta ihmisnainen ei vastannut.
Metsästäjä nosti marsilaisen kädestä jaloilleen ja lähti vetämään tätä perässään.
” Mitä teit Charleylle, senkin hirviö?! Vastaa minulle! Mitä teit hänelle?!” Aisha huusi kyyneleet silmissään.
Mies pysyi vaiti. Ei edes vilkuillut taakseen, vaikka joutui pysähtelemään tämän tästä, kun hiirinainen heittäytyi kokopainollaan taaksepäin. Hän vain kiskaisi marsilaista kädestä, kuin huonokäytöksistä koiraa hihnasta, ja muistutti tätä mihin suuntaan nyt käveltiin.
” Päästä irti-Uf!” Aisha törmäsi nenä edellä metsästäjän selkään. Mies oli pysähtynyt aivan yllättäen. Kun marsilaisnainen sai itsensä jälleen pystyyn hän huomasi, heidän seisovan pimeän ja valon välisellä reunalla. Edessä oli katulamppu.
Aisha huomasi metsästäjän pyörittelevän yhtä tikaria sormiensa välissä.
Mitä hän oikein odottaa?
Sitten kuitenkin, yks kaks mies pisti tikarin takaisin piiloon ja veti naisen mukanaan autotielle. Hiirinainen kompuroi inhoten läpi likaisen vesilätäkön, joka oli kerääntynyt katukivetyksen ja viemäriaukon väliin.
Aisha oli saanut vasta varpaiden kärjet ”kuivalle maalle”, kun metsästäjä pysähtyi uudestaan.
Edestäpäin lähestyi kolme kirkasta valopilkkua.
Voisiko olla? Marsilaisneidon toiveikkaat ajatukset, varmistuivat tosiksi, kun tuttujen moottoreiden ärhäkkäät murinat kovenivat mitä lähemmäs valot tulivat.
Uudet lämpimät kyyneleet puskivat ulos naisen silmistä.
He tulivat takaisin!
Metsästäjä saattoi pidellä häntä yhä otteessaan, eikä hänellä ollut mitään tietoa Charleyn voinnista, mutta Aisha oli varma, että nyt asiat kääntyisivät parempaan suuntaan.
Yhtäkkiä mies kääntyi ympäri, nappasi hiirinaisen syliinsä ja lähti juoksemaan takaisin korjaamon suuntaan.
” Hei! Laske alas!” Aisha kiljahti.
Metsästäjä ei ottanut naisen pyyntöä kuuleviin korviinsa, vaan jatkoi hirvittävää vauhtia kohti Last Chancen avonaista ovea.
Salaperäinen rahina palasi. Etsiessään äänen lähdettä, Aisha tuli vilkaisseeksi alas ja huomasi, ettei hänen kantajallaan ollut enää jalkoja, pelkkää mustaa savua vain.
Hän osaa sulautua pimeään! Siksi hän siis katkaisi sähköt ja vältteli valoja!
Pikkuhiljaa metsästäjä hajotti itseään ympäröivään pimeään. Aisha pelkäsi miehen tiputtavan hänet, mutta vaikka käsivarret hänen ympäriltään katosivat, hän ei hievahtanutkaan.
Hän ei siis lakkaa olemasta. Muuttuu vain näkymättömäksi. Vaikuttaakohan valo häneen jollain muullakin tapaa, kun me tällä tavalla pakenemme… Mitenköhän on-?
Aisha kiepautti itsensä kyljelleen ja heitti sitten toisen jalkansa vapauteen. Metsästäjän oli mahdoton pidellä häntä tässä uudessa asennossa juostessaan eteenpäin. Heidän vauhtinsa hidastui dramaattisesti.
Nainen tunsi miehen otteen kirenevän hänen rintakehänsä ympäriltä. Metsästäjä ei aikonut menettää saalistaan.
Moottoripyörien äänet lähenivät. Metsästäjän aika kävi kortille. Viimeisillä sekunneilla, hän koitti sukeltaa korjaamon suojaavaan pimeään, mutta Aisha esti sen tarttumalla oven karmiin. Lopun kehonsa hän jännitti tikkusuoraksi.
Mies törmäsi Aishan kehon muodostamaan barrikadiin. Nainen tunsi miehen työntävän häntä selästä ja kuinka hänen selkärankansa nikamat paukkuivat vastaukseksi, mutta hän ei aikonut luovuttaa. Prätkien ajovalojen heittäessä hänen varjonsa maahan, hiirinainen päästi irti ja tipahti suoraan mustan savun syleilyyn.

” Mitä hemmettiä?!” Miehet hämmästelivät, kun suuri savupilvi pöllähti kuin tyhjästä korjaamon avonaisella ovella.
Savun keskeltä, pinkaisi Aisha likaisessa t-paidassa, hiukset pörrössä. ” Älkää antako hänen päästä pimeään!” Nainen huikkasi hölmistyneelle kolmikolle. Hiirinainen itse kiirehti Charleyn auton luo.
” Ketä?” Vinnie kysyi muilta miehiltä, jotka vain kohauttivat olkiaan.
Hiirimiehet eivät joutuneet kuitenkaan pohtimaan mysteeriä kovinkaan kauaa, sillä kun savu hälveni, se paljasti sisältään toisenkin hahmon.
Mustiin pukeutunut mies painoi käsiään kasvoilleen ja kiemurteli tuskaisen näköisenä, vaikkakin ääneti.
” Jaa täällä se viikonvihulainen oli. Ihmekkös kaasukidus oli tavallista paremmalla tuulella, ku käytiin testaas sen perustukset.” Throttle nousi moottoripyörältään.
” Rasvarontti ja pellet oli vaan hämäystä.” Modo mutisi bioninen silmä hehkuen. Seuraavan kerran, kun Limburgerin torni kaipaisi purkutyötä, harmaahiiri varmistaisi, että kalamies pääsisi paraatipaikalle - kellarikerrokseen.
” Ou mään, perinteet pilalla! Kaadettii torni liian aikasin!” Vinnie manasi, samalla kun Throttle veti miehen kädet tämän silmiltä ja lukitsi ne tämän selän taakse käsiraudoilla.
” On teilläki ongelmat...” Naisääni huokasi.
” Charley!” Hiirimiehet henkäisivät järkyttyneinä. Heidän punatukkaisen ystävänsä oikean puoleisen silmän alle oli muodostumassa hyvää vauhtia kiitettävän kokoinen mustelma ja tämän nenästä valui ohut verivana.
” Mitä kävi?!” Vinnie astui alas pyörältään ja harppoi ihmisnaisen rinnalle.
Hän nosti Charleyn leukaa nähdäkseen haavat paremmin. Hetken jälkeen kevyesti punehtunut nainen työnsi hiirimiehenkäden kauemmas kasvoiltaan.
” Tämä.” Charley kohotti miesten näytille oikean kätensä, jossa lepäsi turmeltunut laserpistooli. Metallinen rengas törrötti sen auki repeytyneestä kyljestä. ” Tää vois olla mun naama, et ehkä parempi näin. ” Hän naurahti ilottomasti.
Valkoisen hiiren näkökenttä värjäytyi välittömästi punaiseksi. Raivoissaan hän kääntyi Throttlen otteessa kiemurtelevan miehen puoleen.
” Vou vou, veikka. Iisisti nyt.” Kultaturkkinen hiiri vetäisi vankiaan kauemmas, kun hänen nuorempi aseveljensä koitti huitaista tätä. ” Älä lyö lyötyä. Jos haluut kostaa, tuut mun messiin palauttaan tän savu-Simon.”
Vinnie kyräili molempia, veljeään ja miestä tämän otteessa, mutta luovutti lopulta ja vihaisesti puhisten perääntyi prätkälleen.
Throttle tönäisi käsiraudoitetun metsästäjän liikkeelle. Hän aktivoi prätkänsä sivuvaunun ja istutti miehen sinne siteisiin.
” Muistakaa, että hänen täytyy olla kokoajan valossa, jos tahdotte nähdä hänet.” Aisha muistutti.
Mieshiiri nyökkäsi. Vinnie asettui hänen taaksensa ja kytki normaaleja valoja kirkkaammat sumuvalot. Metsästäjä painui kasaan penkissään.
” Kamoon, isoveikka.” Throttle nyökäytti päällään, että Modo menisi edeltä.
Harmaa hiiri polkaisi pyöränsä käyntiin.
” Itseasiassa -” Charley siirtyi Aishan viereltä miehen prätkän eteen. ” Toivoisin, että joku teistä jäis ja koska Vinniellä on niin kova hinku saattamaan vieraamme kotiin -”
” Perhana...”
” - Kunnia taitaa jäädä Modolle.” Nainen hymyili harmaalle jättiläiselle.
Throttle loi yhden katseen värisevään marsilaisneitoon, kunnes ymmärsi miksi Charley kaipasi jonkun heistä seurakseen. Ihmisnainen näytteli aina urheaa ja pelotonta – nytkin hän mitä suuremmalla todennäköisyydellä salasi oikeat tunteensa (jotka muistuttivat Aishan omia) ja leikki olevansa täysin kunnossa- , mutta kultainen hiiri tiesi tämän olevan kauhuissaan. Charley ei ikinä myöntäisi sitä, eikä Throttle sitä vaatinutkaan, niin kauan kun nainen tajusi pyytää heiltä apua, eikä yrittänyt vain selvitä itse.
” Selvä sitten.” Hän nyökkäsi naiselle hymyillen.” Mennään, Vinnie!”

Hiirikaksikon palatessa talo oli pimeä ja hiljainen.
” Oliks niitä useempi?” Vinnie kysyi huolissaan, mutta Throttle sihahti tämän välittömästi hiljaiseksi.
Yläkerrasta kuului jotain.
Pistoolit valmiina miehet hiipivät korjaamon toiseen kerrokseen. Vaalea hehku välkkyi vaimean puheen ja kumean korinan saattelemana olohuoneesta.
Throttle tarkisti tilanteen vilkaisemalla nopeasti nurkan takaa.
Leveä virne nousi miehen kasvoille, hänen nähdessään kookkaimman aseveljensä nukkuvan raskaasti kuorsaten isoimman sohvan keskellä, sylissään Charleyn viltillä peitetyt jalat. Kun hän kiersi sohvan etupuolelle hän huomasi myös Aishan uinuvassa joukossa. Hiirineito oli hautautunut tilaan miehen kyljen ja naisen jalkojen välissä, eikä siksi näkynyt sohvan selkäpuolelle.
Vinnie katsoi kateellisena joukkoa, kun Throttle nappasi kaukosäätimen pöydältä ja sulki TV:n, joka pauhasi hiljaa taustalla.
” Jahas, löydettii tän illan leiri. Haluutko nojatuolin, sohvan vai isoveikan jalat?” Throttle nyökäytti hymyillen sohvalla retkottavan kolmikon suuntaan.
” Haa haa.” Vinnie naurahti kuivasti. Hän potkaisi saappaat jalastaan ja veti pitkäkseen pienemälle sohvalle.
Kultaturkkinen hiiri vaappui nojatuolille. Hän rojahti siihen, irrotti kenkänsä ja löysäsi hieman vyötään.
” Öitä, veikka!” Hän haukotteli väsyneenä. Vinnie mumisi jotain vastaukseksi, mutta oli selkeästi jo keskittänyt mielensä nukkumiseen.
Öitä, Carbine… Throttle lähetti mentaalisen viestinsä ja antoi sitten itsensä vaipua uneen.

A/N: *Haye Cad, Haye Raem Tää on nyt yks näistä zendin (Aishan/Ashanin äidinkieli) kielisistä lausahduksista/sanoista joita en osaa silleen järkevästi kääntää. Perjaatteessa kyseessä on semmonen huudahdus/rukous vähäniiku herranjestas tai hyvä luoja.

11. Ryövärit osa. 1

” Kaikki valmiina?” Charley kiljaisi kovaan ääneen, jotta mäen päällä olevat lapset ja marsilaiset kuulivat.
” Valmiina!” Kuului innokas vastaus.
” Yks.. Kaks… Kolme.. HEP!” Ihmisnainen heitti kätensä voimalla alas, lähtölaukauksen merkiksi.
Lapset potkaisivat helposti pulkkiinsa vauhtia ja olivat tuota pikaa liikkeessä. Toisinkuin hiirimiehet, joiden pitkät jalat haittasivat vauhdinottoa.
” Ou mään! Ois pitäny mennä lähemmäs reunaa!” Vinnie nurisi harmissaan.
Miehet hivuttautuivat kantapäillään kuokkien pikkuhiljaa lähemmäs mäen alkua, mutta lapset olivat jo melkein mäen puolessavälissä.
” Äsh, taktiikka tökkii!” Throttle pomppasi pystyyn.
Hän otti pulkan naurun käteensä ja nousi seisomaan sivuttain pulkan päälle.
” Vika alhaalla on plutolainen räkäkiiski!” Kultaturkkinen hiiri naurahti, ennen kuin potkaisi maasta vauhtia ja lähti ”lumilautailemaan” lasten perään.
Modo ja Vinnie loivat toisiinsa nopeat katseet ja vaihtoivat hekin pulkkasurffaukseen. Painonsa ansiosta kolmikko saavutti nopeasti kiitettävän vauhdin ja saivat jopa kiinni lapsia jotka olivat ottaneet heihin kunnon etumatkan.
” AOUUUU!” Valkea hiiri ulvoi onnessaan. ” Väistäkää veikat, valkea vaara on liikkeellä ja se tulee hautaan teijät kaikki!”
Vinnie ohjasi pulkkaansa aluksi lähemmäs Throttlen omaa ja sitten vastaavasti aivan Modon oman viereen. Liike lennätti irtolunta molempien mieshiirten pulkkiin.
” Jaa sabotaasia vai?” Kolmikon johtaja heitti ilkikurisen hymyn, nuoren hiirimiehen yli harmaalle jättiläiselle.
” Kyllä meki osataa!” Modo virnisti takaisin.
Harmaaturkkinen hiiri kurotti nuorempaan veljeensä ja tuuppasi tätä kevyesti olkavarteen.
” Hei!” Vinnie älähti, kun Throttlekin koitti horjuttaa hänen tasapainoaan. Valkea hiiri ehti kuitenkin väistää viime hetkellä, jolloin kultaturkkinen mies huojahti eteenpäin.
Throttle kuitenkin suoristi itsensä käyttämällä Vinnien pulkan reunaa jalansijana.
” Adios!” Hän heilautti kahdella sormellaan hyvästit, hieman ennen kun nuorimman marsilaisen pulkka kääntyi tiukasti oikealle ja kolahti Modon pulkkaa vasten.
Kultainen hiiri liukui vaivattomasti maaliviivan yli, jossa Charley ja suurin osa lapsista jo odotti.
” Likainen temppu.” Punatukkainen mekaanikko totesi viereensä pysähtyneelle miehelle. ” Empä ois susta uskonu...” Hän lisäsi velmusti virnistäen.
” Vincentille ihan tervettä hävitä välillä.” Throttle sanoi ja korjasi lasiensa asentoa.
Nainen tarjosi muhkeiden sormikkaiden peittämää nyrkkiään mieshiirelle, joka muksautti sitä toverillisesti omallaan.
” Niimpä.”
” Ja Modoa ei varmasti haittaa uhrautua yhteisenhyvän tähden.” Mieshiiri jatkoi hymyillen nähdessään aseveljiensä liukuvan pitkälle ohi orpokodin.

” Pois mun hännän päältä!” Modo murahti.
He seisoivat Vinnien kanssa vasemmat jalat toistensa pulkissa, kasvot vastakkain. Hän oli yrittänyt toistuvasti irtautua nuorimmasta veljestään, saatuaan tasapainonsa takaisin, mutta jokin vetäisi hänet aina takaisin.
” Tuu sä eka pois MUN hännän päältä!” Valkea marsilainen ärähti.
” Mä en oo SUN hännän päällä! Sä ite seisot sen päällä!”
” Miten nii?” Vinnie katsoi alas jalkoihinsa juuri kun hiirikaksikon tielle ilmestyi orpolasten rakentama lumiukko
” VARO!” Modo yritti huutaa, mutta oli jo liian myöhäistä.
Marsilaiset päräyttivät suoraan sitä päin.
Ukko hajosi pöllähtäen ja lumikökkäreitä satoi joka puolelle. Heidän vauhtinsa hidastui huomattavasti, muttei tarpeeksi jotta pienen matkan päässä olevat Aisha ja pikku Cindy olisivat ehtineet turvaan.
” Ampu tulee!” Vinnie karjui heittäytyessään päin ukon toveria Cindyn vierellä, ettei törmäisi lapseen.
Modokin valmistautui hyppyyn, mutta yksi kökkäreistä oli päätynyt hänen pulkkansa alle ja pysäytti hänen matkansa välittömästi. Harmaa marsilainen lensi voimalla lyhyttä hiirineitoa kohti. Aishan silmät suurenivat valtaviksi hänen nähdessään lähestyvän miehen.
” IIIKS!”
Aishan huuto ei ollut ehtinyt kestää vielä sekuntiakaan, kun Modo oli jo lukinnut tämän syleilyynsä ja kiepsahtanut ympäri.
Pari paiskautui maahan.
” Ooksä kunnossa Aisha-neiti?!” Mieshiiri kuikuili huolestuneena käsivarsilleen, jossa hopeaturkkinen nainen makasi aivan liikkumatta.
Aisha ei kyennyt heti vastaamaan. Järkytys itsessään sai sydämen laukkaamaan tuhatta ja sataa, mutta harmaaturkkisen miehen pidellessä häntä näin, hänen sydämensä oli pakahtua.
” Ju-juu...” Hän änkytti lopulta, saatuaan aivoissaan jumittaneen vau, tuntuupa tämä kivalta-ajatuksen siirtymään oleellisempien asioiden tieltä.
” Hyvä...” Modo henkäisi tyytyväisenä.
Aisha odotti miehen irrottavan heti otteensa, mutta tämä pitelikin häntä vielä kymmenen sekunnin pituisen ajan, ennen kuin vapautti naisen syleilystään.
Hiirinainen koitti nousta nopeasti pystyyn, pistääkseen heidän välilleen hieman välimatkaa. Maa heidän allaan oli epätasainen ja hieman liukas, joten koittaessaan kammeta mahdollisimman pikaisesti ylös, hän liukastui ja lensi toistamiseen harmaan hiiren odottaville käsivarsille.
” Anteeksi.” Aisha sopersi naama hehkuen, Modon auttaessa hänet pystyyn.
Mieshiiri nauroi hellästi.
” Toi on mun laini. Anteeks, ku jyräsin sut.” Hän hymyili pienikokoiselle naiselle.
” Voi ei se mitään! Sinuun oli pehmeä laskeutua.” Hiirinainen vastasi miehen virneeseen, kunnes hän yhtäkkiä muisti vierellään seisseen pienen tytön.
” CINDY!” Aisha kiepsahti ympäri. Hän etsi katseellaan tytön värikästä tupsupipoa. Naishiiri paikansi tämän nopeasti.
Tyttö piiritti kahden pojan kanssa lumiukon jäänteiden keskellä makaavaa Vinnietä.
Aisha vetäisi helpotuksesta henkeä. Cindy oli kunnossa.
” Vinnie tais valita väärän laskeutumisalustan.” Modo totesi huvittuneena, lasten heittäessä myrkyllisiä katseita lumiseen marsilaiseen.
” Siltä näyttää.” Aisha nyökäytti myötäillen.
” Parasta varmistaa, ettei kellekään jää pahamieli...” Harmaa hiiri sanoi hiljaa naiselle vierellään, ennen kuin nappasi ukon puoliksi tuhoutuneen pään maasta.
Vaaleatukkainen hiirineito kääntyi kiinnostuneena katsomaan, kuinka Modo vei metallisen kätensä sormet suuhunsa ja puhalsi.
Lapset ja Vinnie kääntyivät äänen suuntaan.
” Vive la révolution!” Harmaa hiiri kajautti, viskasi pään korkealle ilmaan ja räjäytti sen tohjoksi robottikätensä tykillä.
Lapset puheksivat innokkaaseen huutoon, satojen pienien lumihiutaleiden sataessa heidän päällensä.
” LUMISOTA!” Joku kajautti.
Innostuneet kiljahdukset raikuivat läpi pihamaan.
Siitä vain muutamaa sekuntia myöhemmin ilma oli sakeana sinne tänne lentävistä lumipalloista.

Sota kesti puolisen tuntia, kunnes orpokodin johtaja, vaaleatukkainen kapeapiirteinen nainen, tuli ilmoittamaan, että päivän leikit oli nyt leikitty.
” Mutta Brooke-neiti, ei ole vielä edes hämärää!” Yksi pojista, Tony, valitti.
Tony sai useita kannatuksia toisten lasten suusta.
Brooke risti kapeat kätensä rinnalleen.
” Mitäs tämä tämmöinen nyt on? Pitääkö mun laittaa pikapostina joulupukille kirje, ettei tänne tarttekaan tulla? Häh?”
Nuorempien lasten, kuten Cindyn silmät suurenivat, kun taas vanhemmat kuten Tony huokasivat vain raskaasti.
” Tosi julmaa, Brooke-neiti...” Tony sanoi mennessään naisen ohi sisään.
” Elämä on.” Brooke hymyili suloisesti pojalle.
” Noniin lapset, kiitetäänpäs nyt Charleytä ja muita vierailusta ja toivotaan että he tulevat pian uudestaan leikkimään!”
Lapset mutisivat aluksi puolivillaiset hyvästit marsilaisille ystävilleen, mutta johtajattaren luotua näihin toruva katse, he kohensivat ryhtiään ja vilkuttivat innokkaammin.
Vaaleatukkainen nainen pudisti huvittuneena päätään, ennen kuin kääntyi Charleyn ja marsilaisten puoleen.
” Ihanaa kun tulitte taas käymään! Lapset niin jumaloivat teitä.”
” Kiitos, kun saatiin taas tulla. Varsinkin sen viime kertaisen jälkeen...” Charley loi sivusilmällään happaman katseen jätkiin, joita kiinnosti yhtäkkiä pilvien lukuisat eri muodot.
Brooke nauroi railakkaasti.
” Voi ei se mitään! Kuten huomasitte, lapset eivät jääneet sinisiksi ja leikkihuonekin saatiin korjattua lähes entiselleen.”
” Entäs se komero?”
” Meillä on nykyään hieno uusi alkovi.” Vaalean naisen ohuet huulet vetivät ylpeään hymyyn.
” Oikeasti, on todella mukavaa kun kehtasitte tulla. Ei täällä kukaan muu käy. Olemme niin kaukana kaupungista, etteivät vapaaehtoistyöläisetkään hakeudu tänne. On siis kiva kun jaksatte aina välillä tulla vierailemaan.” Brooke jatkoi hiukan surumielisesti.
Marsilaiset vilkuilivat toisiaan syyllisen näköisinä. He eivät olleet vierailleet aikoihin orpokodilla. Yleensä he kävivät kerran muutaman viikon sisään, mutta pieleen menneen askartelu-illan jälkeen he olivat yhteistuumin päättäneet, että orpokodin rakenteille oli varmaan parempi jos he pysyisivät hetken aikaa poissa.
” Sori, Brooke-neiti. Yritetään jatkossa tulla useemmin.” Modo hieroi häpeissään niskaansa.
” Älähän nyt, muru. Tiedän kyllä, että teillä on ollu siellä kaupungissa vilskettä.” Nainen loi lohduttavan katseen suurikokoiseen hiireen.
Modo vastasi siihen vaisulla hymyllä.
” Me tästä varmaan sitte mennään… ”
Hiirimiehet kääntyivät ja kävelivät kukin moottoripyöriensä luokse. Aisha ja Charley olivat nousemassa autoon, kun ihmisnainen huomasi matkustajanpuolen jalkatilassa paperikassin.
” Ainii joo!” Punatukkainen mekaanikko poimi sen ja kipaisi äkkiä takaisin orpokodin ovelle, jossa Brooke yhä seisoi.
Hän ojensi kassin vaaleatukkaiselle ihmiselle.
” Tässä. Manuel oli tilannu muutaman ylimääräsen ihan teitä varten.” Charley kertoi hymyillen.
Brooke otti kassin vastaan ja vilkaisi kiinnostuneena sen sisään. Pahvilaatikosta, jossa oli kirkasmuovinen etumus, tuijotti suurisilmäinen karvainen otus.
” Ne on kuulemma jotain tän joulusesongin hittileluja. Manuelin mukaan ne revitään käsistä tyyliin heti.”
” Näyttää ihan neonpinkiltä kookokselta, jolle on liimattu mulkosilmät.” Brooke kihersi huvittuneena.
Charley oli vastaamassa, kun eräs tietty kirkkaanpunainen pyörä murahti kärsimättömästi.
” Menkää vaan!” Hän huitoi mieshiirten suuntaan.
Nämä eivät liikahtaneetkaan, vaikka nainen kuinka huusi ja kehotti heitä viittoen lähtemään.
” Ne on nykyään ihan mahottomia!” Charley puhahti.
Brooke vilkaisi huvittuneena itsepäisesti paikallaan jököttäviä miehiä, ennen kuin kääntyi naisen puoleen.
” Tilanne taitaa olla pahempi ku uutiset väittää vai?”
” Lievästi sanottuna. ” Punatukkainen nainen sanoi kuivasti. ” Jos ne uutisois joka ikisen ryöstön, me ei muusta kuultaiskaa.”
Brooke pudisti päätään, kuin uskomatta kuulemaansa.
” Kuka kehtaa? Ja vieläpä näin joulun alla?” Hän ihmetteli ääneen
” Jaa a.” Charley kohautti harteitaan.
” Kyllä pyöris Jesse haudassaa, ellei ois sieltä noussu.” Brooke virnisti.
” Ei pyöris yhtä paljoa, ku mä nykyään iltasin sängyssä, ku koitan saada noitten kolmen kuorsaukselta unenpäästä kiinni.” Ihmisnainen heitti marsilaisiin ystäviinsä kolean katseen. ” Tajuun kyllä, että ne on huolissaan, varsinki sen Halloween episodin jälkeen, mut… ” Charleyn huulilta pääsi huokaus.
” Kaipaat lepoa ja rauhaa?”
” Just sitä!” Nainen naurahti.
Brooke asetti kätensä häntä hieman lyhemmän naisen olkapäälle.
” Noh, jonain yönä ku niitten silmä välttää, voit tulla tänne. Saat patjan ja alkovin kokonaan ittelles.” Vaalea nainen lupasi.
” Kiitos.” Charley taputti kättä olallaan.
Brooke jäi vielä ulos vilkuttamaan kun moottoripyörät ja auto kaarsivat peräkanaa ulos orpokodin edustalta ja katosivat näkyvistä.

” Dy dy dyy, dy dy dyy, dyddy dyy dy dyyy...” Limburger hyräili onnellisena radiosta kaikuvan joululaulun tahtiin.
Radion vieressä pöydällä oli kuumana höyryävä kaakaomuki ja kaksi kuppia, joista toisessa luikerteli pulleita limamatoja. Vuorotellen kalamiehen uhkeat sormet kävivät matokupissa ja toisessa pienemmässä, joka oli täynnä setelinippujen sitomiseen sopivia kuminauhoja.
” Oi kyllä! Joulu tuli tänä vuonna tosiaan ajoissa. Minulle.” Plutolainen räkätti.
Hän kasasi kouraansa niin monta setelinippua kuin kykeni ja siirsi ne sitten isoon laatikkoon pöytänsä vierellä.
Muutama ei kuitenkaan pysynyt enää suuren setelikasan päällä vaan tipahti lattialle. Se sai plutolaisen virneen levenemään.
Myhäillen Limburger painoi nappia pöydällään.
” Karbunkle, tarvitsen lisää laatikoita.” Hän melkein lauloi.
” Tulee tuota pikaa, tiedän löyhkäisyyteenne!”
Limburger ei edes muistanut aikaa jolloin olisi ollut näin onnellinen. Vihdoinkin, pitkän yrittämisen jälkeen, asiat menivät hyvin.
Väliäkö sen, että ylipäällikkö oli väliaikaisesti lakkauttanut hänen rahoituksensa? Hän oli bisnesmies ja osasi kyllä tehdä itse rahansa.
Vielä viikko tai kaksi ja selviän suoritusarviointini alkuun helposti! Ah, en malta odottaa, että näen sen turvonneen turskanturjakkeen ilmeen, kun hän näkee miten olen menestynyt!
Limburger kuuli ovensa avautuvan. Hän oletti sen olevan tohtori lisälaatikoiden kanssa, mutta se olikin hänen tyhjäpäinen työntekijänsä.
” Pomo, ooks sä nähny Mr.Fluffersonii?” Greasepit kysyi.
” Hmm.. Mitä poikaseni?” Plutolainen huomasi ettei kyennyt edes ärsyyntymään Greasepitin jalkojen jättämille öljytahroille matossaan, kun tämä käveli huoneen poikki hattu kourassaan.
” Mr. Flufferson. Ootko nähny sitä? Se katos. Enkä löydä sitä mistään.” Mies selitti surullisena.
” Mi-MITÄ? KADOTITKO SINÄ SEN? SENKIN IMBESILLI!” Limburger karjui vihaisena.
Plutolainen kiersi nopeasti katseellaan lattian. Kun hän huomasi rahalaatikkonsa hän loikkasi äkkiä sen päälle, suojatakseen seteleitään.
” Haet nyt heti tohtori Karbunklelta kiilukiven ja metsästät sen killinkien kauhun! Joka ikinen sentti, jonka se sillä välin syö, lähtee sinun eläke- Nauratko sinä?!” Limburger katsahti silmät selällään Greasepitiin, jonka keho nytkähteli kummasti miehen hohottaessa kovaan ääneen.
” Sinä SENKIN-!” Kalamies nousi seisomaan, kämmenet puristettuina tiukoiksi nyrkeiksi. Hän aikoi mäjäyttää kunniatonta käskyläistään, kun jokin hyppäsi öljyisen miehen haalareista suoraan hänen naamalleen.
” AAH!”
Lämmin rasva valui sisään hänen kumisen naamarinsa rei’istä, likaantuneen olion hinkatessa itseään plutolaisen kasvoja vasten.
” Mr. Flufferson!” Greasepit hihkaisi ilahtuneena.
” Ota se poissss!” Limburger sihisi. Hän koitti huitaista olion pois kimpustaan, mutta se oli nopea liikkeissään.
Lopulta kuitenkin se loikkasi Greasepitin odottaviin kämmeniin.
” Höhöö, sä haisit siitä tosi hyvältä pomo.” Mies hymyili.
Äkäisesti puhisten plutolainen kiskaisi maskin naamaltaan ja kuivasi kasvonsa takkinsa povitaskusta pilkistävään liinaan.
” Muistuta minua, miksi annoinkaan sinun pitää tuon setelisyöpön.” Limburger murisi.
Hän tuijotti murhaavasti rasvaisen ykkösmiehensä kämmenillä pomppivaa suurta pinkkiä pölypalloa muistuttavaa oliota. Roporyöväri, niin kuin Karbunkle pörröisiä luomuksiaan kutsui, vangitsi kaiken Greasepitin huomion.
Tämä ei huomannutkaan esimiestään, joka mulkoili häntä pahalla silmällä.
” Tänne se!” Limburger sähähti ja nappasi ryövärin kouraansa.
Olion silmät pullistuivat valtaviksi, plutolaisen rutistaessa sen kehoa kuin stressin lievittämiseen tarkoitettua palloa.
” Jos olisin te, teidän juustoisuutenne, en rutistaisi sitä noin.” Laboratoriosta hissillä ylös noussut Karbunkle sanoi. ” Et ole hänen omistajansa, eikä kiilukivi ole lähelläkään, hän siis saattaa hyvinkin -”
” AIJAIJAI!”
” -Purra.” Karbunkle koitti peittää hymynsä, kun ryöväri upotti hirmuisen hammasrivistönsä plutolaisen makkaramaiseen sormeen.
Limburger päästi irti, jolloin myös pieni olio irrotti otteensa ja loikki takaisin Greasepitin käsivarsille.
” Toin pyytämänne laatikot.” Tohtori sanoi.
” Aah, hienoa!” Plutolainen vastasi, varmistuttuaan, ettei sormelle ollut käynyt pahasti.
” Toin myös päivän myyntiluvut. Timeless Toys ja Building blocks ovat jälleen myyneet varastonsa tyhjiksi. Molemmat ovat tehneet lisätilaukset, mutta niitä ei voida kuitenkaan suorittaa, jos jatkamme jakelua pienemmille jälleenmyyjille. Mitä siis teemme?” Puhuessaan Karbunkle asetti tuomansa paperit plutolaisen näytille.
” Tietenkin lisäämme tuotantoa! Mitä enemmän ryöväreitä on, sitä enemmän ja nopeammin keräämme varoja ja saamme rahoituksemme takaisin.” Limburger katseli lukuja tyytyväisenä. Ne olivat melkein tuplaantuneet eilisestä.
Hoopot ihmiset maksoivat hänelle, jotta he voisivat tulla ryöstetyiksi hänen ryöväriensä toimesta.
Miten hekumaisen herkullinen juoni tämä onkaan! Olen nero! Nero!
” Tuota.. Niin, teidän varakkuutenne. Olen tässä miettinyt, mitä teemme kun ihmiset vievät ryövärit pois kiilukiven vaikutusalueelta?”
Limburger katsahti laiskasti hermostuneesti käsiään vääntelehtivään tohtoriin.
” Mitä tarkoitat, proffa?”
” Sitä vain, että ryövärit ryöstelevät niin kauan kun kiilukivi ei kutsu heitä takaisin. He vain ahmivat arvosaalista ja kasvavat kasvamistaan. Jossain vaiheessa joku varmasti huomaa, että ”leluissanne” on jotain vikaa.” Tohtori selitti.
” Yksinkertaista! Sanomme, että leluista löytyi karmiva valmistusvika ja, että ne on välittömästi palautettava.” Plutolainen sanoi hyväntuulisena.
” AAH!”
Molemmat miehet käänsivät katseensa Greasepitiin, jota Mr.Flufferson oli napannut nenästä. Rasvaa tihkuva mies nykäisi olion irti ja asetti tämän haalarinsa etutaskuun, hieroen samalla punehtunutta nenäänsä.
” Varovaiset ja vainoharhaiset vanhemmat pitävät huolen siitä, ettei yksikään ryöväri paljasta juontani jälkikäteen.” Limburger virnisti ja siirsi katseensa takaisin papereihin.
Hän kävi ne nopeasti läpi. Viimeisen kohdalla hänen silmänsä olivat pudota päästä.
” Karbunkle… Mitäs tämä on?” Hän kysyi.
Tohtori siirsi oman katseensa pomonsa ällistyneisiin silmiin.
” Lisää hyviä uutisia, teidän onnekkuutenne. Ilmoitukseemme vastattiin.”
Kalamies kuunteli vain puolittain. Hän oli nimittäin keskittynyt lukemaan vastausta, jonka hän oli työtarjoukseensa marsilaisneidon ”hoitamisesta” saanut.
” … Uskon vakaasti yhteistyömme kannattavan. Valitettavasti olen estynyt lähtemään, planeettani ulkoplanetaariseen matkustamiseen tarvittavan kaluston puuttumisen takia. Mutta mikäli järjestätte minulle kuljetuksen, tulen mielelläni hakemaan pois sen joka teitä ja teidän bisneksiänne häiriköi - Voi kyllä, Karbunkle! Tässä on meidän miehemme!” Limburger nosti paperin ilmaan voittoisasti.
” Siirrin valmiiksi! Tahdon hänet tänne niin pian kuin mahdollista!” Hän huudahti.
” Kuten tahdotte, teidän kärsimättömyytenne!” Professori Karbunkle sanoi myhäillen.
Hän kalasti laboratoriotakkinsa taskusta hissinsä ohjaimen, painoi nappia ja siirtyi sillä sitten alas laboratorioonsa.
” ...Chrismas is here! Merry, merry, merry christmas!” Radio pauhasi, Limburgerin nostaessa volyymiä entisestään.
Tästä joulusta oli tulossa ikimuistoinen.

” Kuumaa kaakaota kaikille!” Charley hihkaisi liioitellun pirteästi.
Vastaukseksi hän sai vain innotonta muminaa.
Mieshiiret olivat huonolla tuulella. He olivat viettäneet jälleen koko päivän ulkona rosvojahdissa. Eikä heille ollut tälläkään kertaa selvinnyt mitään uutta.
Huokaisten, nainen laski tarjottimen pöydälle. Hän katseli hetken surkeannäköisesti sohvilla retkottavia ystäviään, miettien miten lohduttaisi heitä.
Miehet olivat äärimmäisen harvoin allapäin, joten hän ei oikein tiennyt mikä olisi ollut parhain keino heidän piristämisekseen.
” Ootteko käyny Limburgerin luona vähään aikaan? Jos sillä ois juustonkatkuiset näppinsä pelissä?” Charley kysyi lopulta, todettuaan ettei varmaan minkään luokan häirintä saisi heitä unohtamaan ”varjovarasta” (kuten media aavemaisesti ilmestyvää ja katoavaa murtovarasta kutsui).
” Käytiin me pyörähtämässä pari viikkoa sitte.” Modo mutisi.
” Ja?” Nainen nojautui kärsimättömänä lähemmäs, kun harmaa hiiri ei jatkanutkaan.
Suurikokoinen marsilainen ei alakuloltaan huomannut ihmisystävänsä palavaa tiedonjanoa, joten vastasi vain lyhyesti; ” Plutolaisia ei kiinnosta vieras valuutta.”
” Luulis kyllä, että paikallinen valuutta kiinnostas aina...” Punatukkainen nainen sanoi epäuskoisella äänellä.
Plutolaisten koko valloitus-suunnitelma alkoi aina planeetan ostamisella ja koska yksikään telluslainen pankki ei tunnistanut Pluton kultarahoja käypäksi valuutaksi, oli heidän saatava käsiinsä jotenkin paikallisia rahoja.
” Niin uskomattomalta ja ironiselta ku se kuulostaaki – limakaloilla ei oo mitään tarvetta varastaa mitään ’oikeesti arvokasta’.” Throttle piirsi lainausmerkit ilmaan puhuessaan.
” Niillä ku on kultaa yllinkyllin. Joka taas on lähes kaikkialla muualla hyvin arvokasta.”
” Rapalahnoilla on rahaa ku roskaa. ” Vinnie tuhahti kuivasti.
” Kirjaimellisesti.” Modo päätti.
Miehet eivät selvästikään olleet juttelu tuulella, joten Charley ei kysellyt enempää. Mieshiiret kun eivät olleet enää hänen ainoa tiedonlähteensä.
Missäköhän Aisha on?
Hiirinainen löytyi keittiöstä. Hän selasi keittokirjaa keskittyneen näköisenä ja mumisi itsekseen.
” Mitäs puuhailet?” Charley kurkkasi kiinnostuneena ystävänsä olan yli.
Aukea, jota marsilaisneito niin intensiivisesti tutkaili, sisälsi lukuisia kuvia eri ruoka-aineista ja niiden eri valmistustavoista.
” Koitan hieman opiskella. Minusta olisi kiva osata laittaa ruokaa Maan raaka-aineilla.” Aisha selitti pieni hymynkaare suupielissään.
” Yritätkö sä viedä multa ruuanlaitonki?” Charley naurahti istahtaessaan viereiselle tuolille.
Hiirinainen oli pikkuhiljaa ominut kaikki tallin kotityöt itselleen. Aluksi hän oli autellut silloin tällöin, mutta jossain vaiheessa Aisha oli ruvennut tekemään kotityöt mekaanikon selän takana. Puhtaat, silitetyt vaatteet olivat vain ilmestyneet kaappiin, roskat olivat haihtuneet kuin savuna ilmaan, eikä punatukkainen nainen muistanut nähneensä viikkokausiin yhden yhtä pölyhiukkasta tai likatahraa.
” Sinä maksat minun koko elämiseni täällä… Tahdon tehdä vastapalvelukseksi sen minkä voin. ” Aisha vastasi hiljaa.
Charley aikoi protestoida ja marsilaisnainen näki sen, joten hän jatkoi äkkiä; ” Mutta ei se pelkästään siitä johdu. Minusta ruuanlaitto - ja erityisesti leipominen - on mukavaa. Kotona en saanut mennä lähellekään keittiötä, mutta tädin luona sain halutessani autella Armaa.”
” Ai oliko tädilläsi kokki?” Ihmisnainen kohotti kulmiaan yllättyneenä.
Hän ei ollut juuri kuullut pahemmin naisen perheestä. Kuten ei muidenkaan marsilaisten ystäviensä sukulaisista. Charley ei ollut viitsinyt kysellä, koska ei halunnut nostaa mahdollisia traumaattisia muistoja pintaan.
Aisha taitaakin olla varakkaan perheen tytär… Ihmisnainen mittaili katseellaan ystäväänsä, joka oli alkanut vääntelehtiä tuolillaan epämukavan näköisenä.
” Öhm, oli kyllä, mutta… Arma oli enemmänkin minun tätini henkilökohtainen avustaja.” Aisha sanoi nopeasti.
Hermostunein sormin hopeaturkkinen hiiri käänsi sivua. Charley tajusi, että tämä koitti päättää keskustelun tädistään siihen. Hän olisi voinut halutessaan painostaa Aishaa kertomaan lisää, mutta juuri nyt häntä kiinnosti enemmän plutolaisten välinpitämättömyys muita kuin omia valuuttojaan kohtaan.
” Monesti rahalla ei ole materiaalista arvoa juuri lainkaan. Vain se, mikä sille on määritelty. Niin on myös Plutossa. Tai oli, kunnes heille selvisi että heidän yleisin metallinsa oli muilla planeetoilla harvinaisuus. He siis vain muokkaavat plutolaisen kultarahan sellaiseen muotoon, joka on planeetan yleisin tapa esitellä kultaa ja käyttävät sitä maksuvälineenä.” Hiirinainen selitti, ihmisystävänsä esitettyä kysymyksensä. ” Ei ole mitään järkeä haalia paikallista valuuttaa, kun se on arvotonta ja vaihtokyvytöntä muualla.”
”En silti usko, ettei heitä muka kiinnosta. Limburger on nimittäin koittanut ryöstää pankkeja ja kerran jopa rahanpainotehtaan. ” Charley haastoi.
” Ehkä hän tahtoi köyhdyttää kansaa? Tai muuten vain aiheuttaa kaaosta, jotta luonnonvarojen ryöstäminen olisi helpompaa?” Aisha ehdotti.
” Kyllä sen voisi helpomminkin tehdä...” Ihmisnainen mutisi. ” Etkö säkään siis aattele, että Limburger vois olla näiden ryöstöjen takana?”
Hiirinainen risti kätensä pöydän päällä.
” Voisi hyvinkin olla. En minä sitä sano. Se olisi vain hyvin.. epätyypillinen toimintatapa plutolaiselle.” Aisha mutristi suutaan miettiessään. ” Jos tämä murtoaalto on todella hänen aikaansaannoksiaan, hän todella kerjää verta nenästään. Pluton johtajisto – eikä varsinkaan Grana Padano – katso moista mediahuomiota hyvällä.”
” Grana – kuka?” Charley rypisti kulmiaan.
” Padano. Pluton julma johtajatar.”
Ryppy ihmisnaisen otsassa syveni.
” Eikös se ookkaan Lordi Camembert?”
” Muodollisesti, kyllä.” Aisha nyökkäsi. ” Mutta todellisuudessa hän on vain pelinappula Granan hallinnoimassa valtapelissä.”
Charley nojautui tuolin selkänojaan ja pisti kädet puuskaan.
” Ja sä tiedät tän miten?”
Marsilaisneito tunsi kaiken veren pakenevan kasvoiltaan. Muutaman sekunnin ajan hänen aivoissaan huusivat hälytyskellot. Hän oli täysin huomaamatta paljastanut itsestään jotain arkaluontoista. Aisha pakotti itsensä vetämään syvään henkeä.
” Minä kuuntelen.” Hän vastasi värittömällä äänellä.
Nopeasti hiirineito siirsi katseensa pois punatukkaisen ihmisnaisen kasvoilta.
Älä kysy enempää. Älä kysy enempää. Älä -, hän hoki mielessään.
Vihreät iirikset polttivat syyllistävällä katseellaan, mutta marsilainen ei aikonut murtua.
Charley kyllästyisi ennen pitkää kyllä.
Muutaman kymmenen piinaavan sekunnin jälkeen niin kävikin. Tai niin Aisha ajatteli.
” Kuinkas lähellä sitä pitää olla, että tommosta pääsee kuulemaan? Tollasta ei kuitenkaan varmaan kauheen kovaan ääneen viitti huudella. Et kai sä sentään ahvenien agentti oo, vai?” Ihmisnainen koitti peittää epävarmuutensa väkinäisellä naurahduksella.
Aisha nosti hitaasti katseensa. Hänen ystävänsä ilme ei paljastanut juuri mitään, mutta hiirineito saattoi arvata että tyynien kasvojen alla kihisi.
Aisha nojautui lähemmäs naista ja sanoi niin vilpittömällä äänellä, ettei hänen telluslaiselle emännälleen jäisi pienintäkään epäilystä mieleensä;
” Sinä päivänä kun minä myyn itseni plutolaiselle, järsin oman häntäni irti ja hirttäydyn siihen.”
Charley tuijotti mykistyneenä pientä hiirineitoa. Aisha tapitti häntä vastaavasti akvamariinin väriset silmät leiskuen.
” Hyvä on. Uskotaan.” Hän sanoi lopulta.
Punatukkainen mekaanikko oli varma, että jos hän olisi vielä kyseenalaistanut hänen marsilaisen ystävänsä rehellisyyttä, tämä tarjoutuisi antamaan demonstraation äskeisestä lupauksestaan.
Charley nousi ajatusten yhä heitellessä sinne tänne. Hän ajatteli napata jääkaapista soodan ja mennä sitten pohtimaan Aishan ja jätkien sanoja, sekä viimeaikaisia tapahtumia vanhan Chevyn moottorin äärelle, mutta katsahtaessaan sen sisään hän sai ikäväkseen huomata, ettei yhtään tölkkiä ollut enää ylähyllyllä.
Kuten ei mitään muutakaan. Koko jääkaappi oli tyhjä, lukuun ottamatta muutamaa majoneesi-, sinappi- ja ketsuppipulloa ovessa.
Charleyn huulilta karkasi raskas huokaus.
” Hitsi mä en tienny, että meidän ruokapuoli on näin huonossa hapessa. Ois pitäny käydä päivällä kaupassa… Nyt ei tietenkää oo enää mikään lähimarketti auki.” Nainen vilkuili kelloa ranteessaan, miettiessään missä lähin avonainen kauppa sijaitsi.
Aisha vilkaisi ihmisnaisen harmistunutta ilmettä. Tällä oli selvästi ollut toiveissa toisenlainen ilta.
” Jos tahdot, minä voin mennä. Pääsisin tutustumaan näihin ihan luonnossa.” Hopeaturkkinen nainen heilautti hymyillen avonaista kirjaa.
” Siellä voi olla aikamoiset ihmismassat, ku nyt on kuiteski jouluruuhka aika… Ootko varma, että pärjäisit?” Charley kysyi hiukan epäillen.
Aisha epäröi hetken.
” Voisin ottaa vaikka Modon seurakseni.” Hän ehdotti.
Harmaanjättiläisen nimen kuuleminen vaaleatukkaisen hiiren suusta aiheutti kumman reaktion Charleyn kehossa – hänen huulensa vetäytyivät välittömästi leveään virneeseen.
” Modosta puheenollen… Mitä te halailitte siellä hangessa silloin yks päivä?” Hän virnuili.
Aishan naama karahti korvia myöten täyteen kuumaa verta.
” Me mitään.. Halailtu...” Hän änkytti kiusaantuneena. ” Hän vain suojasi minua kehollaan.”
” Aluksi, ehkä. Se puoliminuuttinen sen jälkeen tosin...”
” Lopeta.” Hopeaturkkinen hiiri naurahti hermostuneena.
” Okeiokei.” Charley nosti kämmenensä pystyyn. ” Kuhan vaa sanon mitä nään.”
” Näet olemattomia.” Aisha väitti, mutta käänsi katseensa pois, ettei ihmisnainen näkisi valhetta hänen kasvoiltaan.

Modo kurvasi beigen värisen talon täpötäydelle parkkipaikalle, hiirineito kyydissään. He puikkelehtivat autojen välistä parkkialueen kauimmaiseen nurkkaan ja pysähtyivät sinne.
Hiirimies odotti, että Aisha nousi kyydistä hänen takanaan, ennen kuin teki niin itse.
” Sinun ei tarvitse tulla mukaan, jos et halua.” Aisha sanoi jälleen miehelle. ” Ei minulla mene kauaa.”
” Ja menee vielä vähemmän aikaa, jos mennään yhdessä.” Harmaaturkkinen hiiri vastasi hymyillen.
Modo aktivoi visiiriinsä tummennuksen ja piilotti häntänsä kevyen takin alle, jonka Charley oli pakottanut hänet pukemaan.
” Herätät liikaa huomiota puolialastomana!” Nainen oli sanonut, kun hän oli koittanut protestoida. Ei miehen tulisi kylmä. Marsissa kun astemittari kohosi plussanpuolelle vain harvoissa ja valituissa paikoissa. Chicagon ”pakkaset” eivät siis eronneet normipäivästä Bosporosissa lainkaan.
Aishakin oli saanut takin. Ja valtavan paksun huivin, jonka suojiin hän piilotti antenninsa, korvansa, sekä suurimman osan kuonostaan. Hän ei tietenkään ollut valittanut, vaikka paistui todennäköisesti parhaillaan kaikkien niiden kerrosten alla.
Kaksikko astui sisään kauppaan automaattiovista. Ihmisiä oli neljäkertaa enemmän kuin autoja pihalla.
” Koitetaan olla nopeita.” Aisha mumisi huivinsa takaa.
Hän tarttui muoviseen ostoskoriin. Modo ojensi kätensä sitä kohti, mutta marsilaisnainen ei huomannut tätä ja lähti kori käsivarrellaan vaeltamaan ihmisjoukkoon.
Kapeilla käytävillä oli ahdasta ja meluisaa. Ostoskärryjä lojui hujan hajan ja ihmisiä oli vierivieressä, joten kulkuväylän avautumista sai odotella joskus pidemmänkin aikaa. Useamman kerran Modon oli pakko pysähtyä ja jättäytyä jälkeen Aishasta, kun tämä livahti jostain kärryjen muodostamasta välistä joka oli hänen mahtavalle ruholleen liian kapea. Jokaisen pysähdyksen kohdalla, hän loi ahdistuneen katseen pieneen hiirineitoon, joka puikkelehti sutjakasti eteenpäin ja katosi aina vain kauemmas. Leipäosaston kohdalla, hopeaturkkinen nainen katosikin lopullisesti miehen näköpiiristä. Hän ei kuitenkaan ehtinyt olla ahdistunut Aishan kadottamisesta kovinkaan kauaa, kun näki tämän pysähtyneen pakastealtaan viereen.
” Siinähän sä!” Modo hengähti, tullessaan naisen vierelle.
” Mä jo pelkäsin, että kadotin sut pysyvästi.”
Aishan silmäkulmat kohosivat, hänen suupieliensä vetäessä hymyyn huivin takana.
” Älä nyt höpsi. Sinä olet minun kyytini kotiin. Minne siis menisin?” Hän naurahti ja käänsi katseensa sitten takaisin Charleyn leveällä käsialalla kirjoitettuun kauppalappuun, jota hän oli lukenut, ennen miehen tuloa.
Aishan keskittyessä siihen, Modo käytti tilaisuuden hyväkseen ja poimi pakastealtaan päälle lasketun korin itselleen.
” Tarvitsee enää; siirappia, munia, pakastepitsan ja juu.. jou..”
” Jugurttia.” Harma jättiläinen avusti.
” Kiitos, juuri sitä hainkin. ” Hiirineito kohotti hymyillen katseensa. ” Se tosin taisi olla.. maaaitotuote?” Aisha vilkaisi kysyvänä miehen suuntaan.
Modo nyökkäsi, jolloin naisen huulilta karkasi pieni huokaus.
” Eli menin jo sen ohitse.”
Aisha koitti astua miehen ohi, kun tämä asetti yhtäkkiä kätensä hänen tielleen.
” Sopiiko jos mä jään tähän? ” Harmaahiiri kysyi.
” Tottakai!” Nainen hihkaisi.
Modo seurasi tarkkaavaisesti naishiiren menoa. Vilkuili jokaisesta välistä jonka toppavaatteiset ihmiset väliinsä jättivät. Kirkkaan valkoinen villahuivi hukkui huolestuttavan helposti muiden sekaan.
Hiirimies tiesi huolehtivansa liikaa, muttei voinut mitään tunteelle joka jäyti hänen sisintään aina kun ei tiennyt missä naismarsilainen oli. Se oli alkanut sen katastrofaalisen yön jälkeen kun he olivat haksahtaneet Limburgerin hämäykseen ja jättäneet molemmat naiset metsästäjän armoille – levottomuus, kärsimättömyys, jännitys. Ja kumma kyllä jokaisen yhteisen hetken jälkeen se paheni.
Throttle ja Vinnie olivat molemmat vuorollaan tulleet kysymään mitä ihmettä hänellä oli oikein meneillään. Modo ei ollut osannut vastata. Ainakaan niin, ettei olisi kuulostanut umpihullulta.
” Emmä oikeen tiiä veikka. Ainaku pitäs lähteä pois Aishan luota musta tuntuu, ihan ku käsiin iskettäisii tuhansia pieniä neuloja ja vatsaan työnnettäs köntti jäätä. Joka ikinen sekunti ku ollaan poissa, voin aatella vaan sitä. Enkä maltais oottaa että pääsen näkemään sen taas!”
Hänen veikkansa olisivat nauraneet itsensä kuoliaiksi asti. Eikä Limburger saanut päästä niin vähällä, joten Modo piti kummalliset ajatuksensa itsellään.
Mieluummin yksi järkensä lopullisesti menettänyt hiiri, kuin kaksi kuollutta.
Modo havahtui ajatuksistaan kuullessaan kahden äänen nousevan ylitse muiden. Ympärillä olevien ihmisten lailla, hän nosti katsettaan ja koitti tähyillä muiden päiden ylitse kiivaan keskustelun lähdettä.
” Sinulla ei ole MITÄÄN oikeutta puhua tuolla tavoin kenellekään! ”
” Tämä on MINUN kotini, MINUN maani! Ja minä saan puolustaa sitä tuollaisilta rättipäiltä!”
Modo aavisti pahinta, joten lähti nopeasti liikkumaan äänten suuntaan. Ihmisten välistä oli entistä vaikeampi pujotella, nyt kun moni oli pysähtynyt kuuntelemaan mistä oli oikein kyse.
” Anteeksi… Anteeksi.” Hiirimies hoki taukoamatta aina siihen asti kunnes pääsi kylmäkaappien eteen muodostuneen ringin luokse.
Ihmisten muodostaman ringin toisella puolella oli tummakulmainen pitkänhuiskea nainen, jolla oli päänsuojanaan huivi aivan kuten Aishalla ja toisella, vanhempi miesherra. Marsilaisneito seisoi heidän välissään avuttoman näköisenä.
” ..- Ja Amerikan Yhdysvallat on rakentuneet nimenomaan maahanmuuttajien avulla! Vai onkos sulla paljonkin alkuperäisamerikkalaisten verta, kalpeanaama?” Nainen siristi silmiään haastavasti miehelle.
Jokin miehen sisällä naksahti. Tämä rupesi naamapunaisena huutamaan jotain ylpeästä amerikkalaisesta perimästään, uhrauksista jota hän oli tehnyt suojellakseen ’rakasta isänmaataan’ , sekä työstä jolla oli ansainnut itselleen oikeuden kutsua itseään Yhdysvaltojen kansalaiseksi. Modo ei tosin kuunnellut tarkkaan, koska vähintään joka neljässana oli sellainen jota ei tullut todellakaan käyttää naisten ja lasten läsnä ollessa.
Nyt riittää, harmaa jättiläinen päätti, kun paikalle ilmestynyt, työntekijöiden siniseen liiviin pukeutunut nuori poika koitti sanoa jotain ja mies huusi tätä sulkemaan suunsa.
” Onko täällä joku ongelma?” Hän kysyi ja astui ringin sisäpuolelle.
Mies kiepsahti ympäri selvästi valmiina hiljentämään uuden keskeyttäjän, mutta vaikeni nähdessään Modon pään olevan yli puolimetriä korkeammalla hänen omastaan. Hiuksista harmaantunut mies otti muutaman askeleenpuolikkaan taaksepäin, muttei päässyt kauemmas sillä kookas hiirimies liikkui hänen mukanaan.
” T-tuota noin...” Vanhempi herra änkytti.
Modo nojautui lähemmäs. Miehen kasvot olivat vaihtaneet väriään yllättävän nopeasti punaisesta kalpean valkoiseen. Pieniä hikipisaroita muodostui tämän hiusrajan tuntumaan. Mieshiiri haistoi niistä selvästi pelon, vaikka kypärän visiiri olikin alhaalla.
” Modo?”
Marsilaismies käänsi päänsä Aishan äänen suuntaan.
” Ootko kunnossa?” Hän kysyi hellemmällä äänellä tytöltä, joka nyökkäsi.
” Hyvä. Sitten mennään.”
Modo suoristautui, tarttui hopeaturkkista naista olkavarresta ja siirsi tämän eteensä.
” Suna opettelisin mitä kunnioittava käytös on, ennen ku näyttäisin naamaani ihmistenilmoilla.” Hän tokaisi vielä kylmästi miehelle, ennen kuin luotsasi Aishan pois tämän luota.
” Mitä tapahtu?” Mieshiiri kysyi, kun he olivat päässeet kuulomatkan ulkopuolelle.
” En oikein tiedä.” Aisha vastasi hieman käheällä äänellä. ” Jouduin nousemaan hieman varpailleni, jotta ylsin tähän-” Naishiiri näytti miehelle jugurttipurkkia.”- ja kun laskeuduin törmäsin hänen kärryynsä. Pyysin anteeksi ainakin kymmenen kertaa, mutta hän sanoi ettei kuullut minua tämän huivin takia ja käski minua ottamaan sen pois. En ehtinyt sanoa siihen mitään kun se nainen tuli sanomaan, ettei hän voinut vaatia sellaista, koska ’meidänlaisillemme’ se olisi sama kuin käskisi riisuutumaan ilkosilleen… En oikein ymmärrä miksi hän suuttui niin.”
Modo pudisti kevyesti päätään, hänkin yhtä hämmentyneenä. Ihmiset osasivat olla outoja mitä ihmeellisimmissä tilanteissa.
” Kiitos kun tulit pelastamaan.” Aisha jatkoi hetkenpäästä. Hän loi ujon katseen mieheen, samalla kun tarttui tätä kevyesti kädestä.
” Aina.” Modo vastasi hymyillen ja kietoi sormensa hetkeksi naisen omien ympärille.
Loppu reissu sujui ongelmitta. He löysivät kaiken mitä listalla oli ja Charleyn antamat rahat riittivät täydellisesti. Senttiäkään ei jäänyt yli.
” Charley-neiti on lahjakas budjetoija.” Modo tuumasi Aishalle, kun he astuivat automaattiovista ulos.
” Jos ei olisi, en olisi koskaan tavannutkaan teitä. Olisitte nimittäin kuolleet nälkään jo aikoja sitten.” Nainen vastasi nauraen.
” Lisää syytä siis olla kiitollinen hänelle.” Hiirimies tokaisi kepeästi.
Ahdistus yllätti marsilaisneidon aivan täysin. Se iski kuin moukari ja ravisti koko hänen kehoaan. Polvet olivat pettää alta, mutta viime hetkellä Aisha sai otettua tukea kaupparakennuksen kivisestä seinästä. Hän puristi silmät tiukasti umpeen, veti keuhkot täyteen ilmaa ja puhalsi sitten hitaasti ulos.
Syvät hengenvedot eivät auttaneet mitään. Ahdistuksen täyteiset aallot pyyhkivät hänen ylitseen kerta toisensa jälkeen.
Jotain on todella pahasti pielessä.
Aisha tarvitsi kaiken tahdonvoimansa pakottaakseen läpi puskevan näyn syvimpään mielensä sopukkaan. Sen aika ei ollut nyt.
” Aisha?” Modo kääntyi ihmettelemään mihin marsilaisnainen oli oikein jäänyt. Nähdessään tämän nojaavan seinään tuskaisan näköisänä, hän harppoi nopeasti tämän vierelle.
” Kaikki hyvin?!”
” Juu. Rupesi vain yhtäkkiä heikottamaan.” Aisha vakuutteli.
Sanaakaan sanomatta Modo kalasti kantamastaan kauppakassista yhden limutölkin, avasi sen ja ojensi sitten naiselle. Aisha otti aluksi varovaisen huikan, mutta huomatessaan miehen näyttävän yhä huolestuneelta, hän joi kunnon kulauksen.
” Oota tässä. Mä haen prätkän.” Harmaahiiri sanoi ja lähti puolijuoksua kohti parkkipaikan laitaa.
Aisha jäi nojailemaan seinustaan. Tunnollisesti hän tyhjensi koko tölkin, vaikkei pahemmin limsasta välittänytkään. Hieman ohikulkijat ihmettelivät pienikokoista naista, joka ei suostunut riisumaan huiviaan, vaan joi vaikeannäköisesti huivin kerrosten välistä. Aisha käänsi varmuudenvuoksi heille selkänsä.
Kaupan seinämään oli liimattu kuvia tällä hetkellä tarjouksessa olevista tuotteista. Yksi isoimmista oli värikäs, pehmoisen näköinen lelu.
Fuzzyful- rikollisen hauskaa, Aisha luki koukeroisista kirjaimista lelun ympäriltä. Aika karmea myyntilause…
Hiirinainen oli kääntämässä katsettaan pois, kun hänen silmänsä poimivat kirkkaan keltaisen väriläiskän mainoksen alareunasta.
Ei voi olla!
Aisha hieraisi silmiään, mutta kuva ei muuttunut. Mainoksen alareunassa tosiaan komeili Limburger industriesin logo.
No jo on aikoihin eletty! Plutolainen lelukauppiaana? Kuka olisi osannut arvata! Nainen ajatteli huvittuneena.
Katsellessaan pörröistä otusta ja sen valtavia nappisilmiä Aishalle tuli tunne, että hän oli nähnyt sellaisia aiemminkin jossain.
Mutta missä?
Marsilaisnainen lukitsi katseensa mainoksen leluun. Intensiivinen tuijotuskilpailu ei kuitenkaan auttanut häntä muistamaan ja kun tukahdutettu näky uhkasi jälleen nousta mielen syövereistä, Aishan oli pakko luovuttaa.
” Isi isi, voidaanko ostaa tommonen, jooko? Jooko?”
Hiirinainen kääntyi juuri sopivasti nähdäkseen ohikulkevan perheen. Pieni tyttö toppahaalarissaan ja värikkäässä tupsupipossaan roikkui isänsä takinhelmassa ja osoitti innokkaasti mainosta, jonka edessä hän seisoi.
Ja silloin Aisha muisti.
” MODO!”

Ilma tuntui purevammalta hiirten kaahatessa kahtasataa kohti orpokotia. Yhtäkkiä Aisha oli hyvin iloinen, että Charley oli pakottanut heitä pukemaan takit.
Modo istui jäykkänä hänen edessään. Hän ei ollut sanonut sanaakaan sen jälkeen, kun Aisha oli kertonut tajunneensa, että he olivat vieneet tietämättään Limburgerin valmistamia leluja orpolapsille.
Throttlelle ja Vinnielle oli ilmeisesti laitettu kuitenkin jonkinnäköinen hätäsignaali, sillä parivaljakko ilmestyi heidän vierelleen, vain hieman ennen kuin he ajoivat pois moottoritien liittymästä.
Kumma kyllä heistä ei kumpikaan vaatinut mitään tilannekatsausta tai selvitystä yhtäkkiseen kutsuun. Syyt selvästi selviteltäisiin myöhemmin.
Lähestyessään metsikköä jonka takana orpokoti sijaitsi, mieshiiret vaihtoivat taisteluvaihteen päälle. Throttle siirtyi kärkeen, Vinnien ja Modon jättäytyessä takasivulle.
Se ei kuitenkaan olisi ollut tarpeen. Orpokoti oli pimeä ja hiljainen. Vain yhdestä sivuikkunasta loisti pieni valo, joka loi toivoa, että Brooke olisi vielä hereillä.
Hiirten onneksi, hän olikin.
” Mitä te täällä tähän aikaan teette?” Brooke kuiskasi avatessaan oven. Hän rutisti aamutakin verhoamia käsiään tiukasti rinnalleen.
” Sori Brooke-neiti, mut meillä on syytä uskoa, et te saatatte olla vaarassa.” Modo sanoi, hieman liian lujalla äänellä.
Brooke hyssytteli hänet hiljaiseksi.
” Tulkaa.” Hän sanoi.
Nainen ohjasi hiiret aution aulan läpi, rappukäytävän alta kulkevaan käytävään, jossa oli vain yksi ovi.
” Käykää sisään.”
Huone oli selvästi ollut aikanaan Limburgerin toimisto. Huoneen takaseinällä oleva valtava ikkuna, sivuseinustan yksittäinen ovi ja vanha akvaario, josta Brooke oli tehnyt itselleen vaikuttavan näköisen lasiovisen vaatekaapin, olivat täysin identtiset plutolaisen pahispomon nykyisen työhuoneen kanssa. Ihmisnaisella oli jopa oma työpöytänsä samassa kohtaa kuin kalamiehellä.
” Mitä siis on meneillään?” Brooke kysyi istahtaessaan pöytänsä ääreen.
Throttle ja Vinnie kääntyivät katsomaan Modoa, joka taas siirsi oman katseensa Aishaan.
Nopeasti hiirinainen selitti mitä oli tajunnut kaupan pihassa.
”-Nähdessäni sen tytön hatun, minulle tuli mieleen Cindy ja silloin taas muistin, että Charley oli esitellyt sellaisen minulle aamulla juuri kun olimme lähdössä tänne.”
Brooke ponkaisi pystyyn. Hän käveli nopeasti sivuseinustan ovelle ja katosi viereiseen huoneeseen.
” Uskomatonta.” Vinnie mutisi. ” Nieriä nukketehtailijana.”
” Joulu on taianomasta aikaa, mutta ihmeisii ei mikään magia pysty. Jos juustosepalus tosiaan tehtailee lapsille leikkikaluja, niiden on oltava yhtä viallisia ku valmistajansa. ” Throttle asetti kätensä pohtiessaan leuan alle. ” Nyt kysymys onkin, mitä pehmolelut antaa plutolaiselle?”
Jokainen hiiristä otti miettimisasennon. Vinnie lösähti yhteen kukkakuosisella kankaalla verhoiltuun nojatuoliin Brooken pöydän edessä, Modon tyytyessä vain nojaamaan toisen tuolin selkänojaan.
” Jos ne onki pommeja? Kersoja on ympäri kaupunkia, joten tuhot ois laajat.” Valkea hiiri pohti.
” Voivatko pommit muka olla pehmeitä?” Harmaa marsilainen epäili.
Vinnie nosti olkiaan suuripiirteisesti.
” Sillä tavalla se mätäpaise ois ainaki ensimmäistä kertaa kunnolla niskanpäällä.”
Throttle kohotti kulmiaan yllättyneenä. Vincentin teoriassa oli oikeasti paljonkin järkeä!
Pitämällä jokaista kaupungin lasta panttivankina, Limburger voisi periaatteessa tehdä mitä ikinä halusikaan. He eivät mitenkään voisi olla jokaisen turvana.
Kultaturkkinen hiiri vavahti mielikuvalleen tilanteesta, jossa heidän olisi valittava joko Chicagon lasten henki tai koko kaupungin luonnonvarat. Sotilaana Throttle tiesi kumpi vaihtoehdoista oli ”oikea”, planeetan selviytymisen kannalta, mutta mies ei silti uskonut voivansa tehdä sitä.
” En usko Limburgerin olevan niin fiksu. Se ois muuten yrittäny jotain vastaavaa jo aiemmin.” Hän sanoi lopulta, karkottaakseen kamalan mielikuvan.
” Voisiko olla mitenkään mahdollista… ” Aisha aloitti epävarmalla äänellä. Mieshiiret käänsivät huomionsa käsiään vääntelevään naiseen.
” Että hän tosiaan myy vain leluja?”
Marsilaisneito tunsi kolmen epäuskoisen, sekä hieman pettyneensekaisen, katseen kehossaan.
” T-tiedän, se kuulostaa oudolta-” Hän sanoi nopeasti.
” Ei vaan hullulta.” Vinnie heitti väliin.
” Täysin mahdottomalta.” Throttle komppasi.
” Selvä. Mutta jos-” Aisha yritti vielä.
Valkea hiiri pomppasi tuohtuneena pystyyn.
” Ei ole mitään ’jossia’.” Vinnie katsoi silmät palaen naishiireen.
Modo suoristautui ja astui vaistomaisesti askeleen lähemmäs tyttöä, vaikka tiesi ettei hänen veljensä ollut tälle vaaraksi.
” Minua vain jäi ihmetyttämään yksi asia jonka Charley sanoi, joten mietin jos Limburger olisi toisenlainen kuin ne plutolaiset joihin olemme tottuneet.” Aisha sanoi hiljaa.
Jokaisen hiirimiehen huulilta karkasi jonkinasteinen tyrskähdys.
” Ikävä tuottaa pettymys, beibi, mut kaikki plutolaispomot on valettu samalla muotilla.” Throttle yskäisi tukahduttaakseen viimeisenkin naurunpoikasen.
” Yhtä ennalta-arvattavia ku auringon nousu ja lasku.” Modokin hymyili.
” Miksi hän sitten koitti ryöstää pankin? Tai rahatehtaan?” Aisha haastoi. ” Eivät plutolaiset tee sellaista! Eivät he tee rahalla yhtään mitään!”
Kultaturkkinen mies vilkaisi ihmeissään naishiirtä. Aisha oli harvinaisen tuohtunut.
” Tietenki luodakseen kaaosta! Muistattehan te mitä kävi, ku Argyren keskuspankissa pamahti?” Vinnie heittäytyi uudelleen nojatuoliin. ” Kukaan ei ihmetelly enää minne vesi altaista katos, ku rahahuolet piti kiireisenä.”
Kaikki muistivat kuulleensa kaupungin kaaoksesta, se kun oli vaikuttanut aivan koko planeettaan. Pankin ja etenkin sen rahavarojen katoaminen oli aiheuttanut massiivisen loven – ei pelkästään Marsin - ,vaan myös monen marsilaisperheen talouteen, säästöjen ja käyttövarojen kadottua taivaan tuuliin.
” Niin minäkin aluksi ajattelin, mutta sitten mietin, että mitä jos… Hän on epätoivoinen? Te kolme ette varmasti tule halvaksi, enkä usko että Pluton hallitus tykkää luovuttaa rahaa, jos ei saa mitään vastalahjaksi.”
Se hiljensi vaaleaturkkisenkin hiiren. He olivat todella raastaneet Limburgerin varoja jo vuosia, sekä saattaneet tämän huonoon valoon esimiestensä edessä useamman kerran. Oliko siis ihmekään ettei kalamies ollut kovinkaan suosittu ylempiensä joukossa?
” Ihan mahdollista, että isojuustolta ois pistetty valtionrahahanat toistaseks kiinni.” Throttle myönsi. ” Mut silti, en usko ettei se yrittäis jotenki luikerrella takasi esimiestensä suosioon.”
” Eikä se pääse lähellekään Camembertin hanuria, ellei se lahjota sille jotai nyppylää.” Modo nyökäytti ollakseen samaa mieltä.
Aisha veti syvään henkeä. Eli hän oli väärässä. Lelu ei ollut vaaraton.
Miksi minä sitten en nähnyt tätä? Miksi se rupesi vasta nyt ahdistamaan?
Naisella ei ollut aikaa pohtia kykynsä puutteita, kun Brooke paukkasi takaisin huoneeseen järkyttynyt ilme kasvoillaan.
” Minä en löydä niitä mistään!” Hän parkaisi.

12. Ryövärit osa 2

Limburger napitti takkinsa viimeisetkin napit astuessaan ulos kylmään. Oli hyvin myöhä, mutta hänen lelutehtaassaan olivat kaikki valot päällä ja työntekijät paikalla.
Parvelta, jolla hän seisoi, avautui näkymä tehtaan verkkoaidalla suljetulle pihalle. Keskellä lumista aukeaa, seisoi valtava ”joulukuusi”. Todellisuudessa puu ja sen koristeet, tähteä lukuun ottamatta, olivat vain hämäystä.
Kuusen latvassa koreileva tähti oli nimittäin hänen pienten ryöväreidensä jumaloima kiilukivi. Joka kärpäslampun tavoin, veti niitä puoleensa loisteellaan.
Plutolaismies poimi taskustaan aurinkolasikotelon, asetti tummalinssiset lasit naamalleen ja etsi sitten radiopäätteen toisesta takintaskustaan.
” Laita se päälle.” Hän sanoi siihen.
” Selvä.”
Kuului naksahdus, jonka jälkeen tähti aloitti suristen hitaan kirkastumisensa.
Limburger seurasi tyytyväisenä valon voimistumista. Päivän saalis olisi pian täällä.
” Avatkaa portit.”
Radio räsähti ja sekuntia myöhemmin plutolaismies kuuli sähköisten porttien lukon avautuvan.
Vaikka tehdas oli hyvin kaukana kaupungista, kiilukiven voimakas loiste houkutteli ryövärit jopa kahdeksankymmenen mailin päästä. Nokturnaalisina olentoina ne heräsivät vasta yöllä muiden nukkuessa ja söivät kaiken arvokkaan; setelit, kolikot, kullan, hopean, arvokivet, helmet.
Oli siis hyvin tarkkaa milloin kiilukiven pisti päälle. Liian aikaisin ja ryövärit eivät kerenneet syömään laisinkaan, liian myöhään ja ne eivät ehtineet enää takaisin omistajiensa luokse ennen aamua.
Limburger istahti muoviselle kokoontaitettavalle tuolille odottamaan. Ryöväreiden saapuminen oli tätä nykyä hänen päivänsä kohokohta. Ne pomppivat hirmuista vauhtia, kiilukiven vetäminä, ja saapuivat isoina karvaisina ryppäinä osoittamaan ihastustaan. Ryöväreiden ollessa kiven lumoissa, niiden sisuksista saattoi kaivaa saaliin, ilman että ne koittivat purra saalista keräävän sormet irti.
Limburger kuuli oven käyvän takanaan, muttei irrottanut katsettaan horisontista. Märät askeleet lähestyivät tuolia.
”Greasepit.” Plutolainen puhutteli miestä katsomatta tähän.
” Nii, pomo?”
” Meille saapuu vieraita myöhemmin tänään. En todennäköisesti kerkeä itse vastaanottamaan heitä, joten sinun täytyy antaa heille tämä ja pahoitella poissaoloani.” Kalamies kurotti taskuunsa ja poimi sieltä valkean kirjekuoren. Greasepit ojensi kätensä ottaakseen sen. Limburger ei kuitenkaan suostunu luovuttamaan sitä, ennen kuin tämä oli pyyhkinyt öljyiset kätensä oman takkinsa kylkiin.
” Muistakin antaa se.” Hän murahti.
” Totta kai, pomo.” Öljyinen mies vakuutti, piilottaessaan kuoren taskuunsa.
” Mitä tulee vieraisiimme… Anna heidän tehdä mitä ikinä tahtovatkaan. Jos he tarvitsevat kalustoa, tarjoa kaikkea mitä meillä on. Paitsi miehiämme. Niitä sinä et saa heille antaa. Tuliko selväksi?” Limburger vilkaisi aurinkolasien raosta ykkösmiestään.
” Selvä.” Greasepit nyökkäsi.
” Hyvä.” Kalamies käänsi silmänsä takaisin horisonttiin, josta lähestyi pörröinen tornado.
” Ainiin, Greasepit...”
Lähtöä tehnyt mies pysähtyi.
” Mikäli heistä joku lähtee tornin ulkopuolelle, sinä menet perässä.” Limburger kääntyi viimeisen kerran vilkaisemaan tätä varoittavasti, että hänen avuton alaisensa tajusi mitä häneltä odotettiin.
Greasepit poistui paikalta vain sekuntia ennen kuin ryövärit hyökkäsivät pihalla hehkuvan kuusen kimppuun.

” Miten niin et löydä niitä mistään?” Throttle tiukkasi Brookelta, joka haroi toisella kädellään lyhyitä vaaleita hiuksiaan pörröön.
” Siellä ei ollut kuin tämä!” Ihmisnainen näytti hiirille tyhjää paperikassia.
” Charley toi ne tuossa.” Aisha muisti ja Brooke nyökkäsi.
” Piilotin ne vain äkkiä huoneeseeni. En ottanut niitä edes pois kassista!”
Mieshiiret vilkaisivat huolestuneina toisiaan.
” Oisko joku lapsista voinu löytää ne?” Modo ehdotti.
Ajatus ei ollut täysin mahdoton, joten vaikka Brooke piti sitä epätodennäköisenä, he päättivät käydä tarkistamassa makuuhuoneet.
Aisha ja Brooke kiersivät Cindyn, Samanthan, Donnan ja Emelien huoneet sillä välin, kun miehet kurkistivat Tonyn, Elliotin ja Danielin huoneisiin.
” Ei mitään. Entä teillä?” Brooke kysyi, heidän kohdatessa ala-aulassa.
” Vaan yks myöhäisillan peluri.” Throttle naurahti. Hän ojensi hymyillen Tonyltä takavarikoimansa Gameboyn ihmisnaiselle.
Brooke piilotti sen aamutakkinsa taskuun.
” Täytyy varmaan oottaa aamuun ja kysyä lapsilta suoraan.” Nainen tuumi. ” Saatte jäädä yöksi, jos tahdotte.”
” Kiitti, mut meijän on varmaan pakko mennä takasin. Charley-rouva joutuu muuten nukkuun nälkäsenä.” Modo sanoi.
” Me olimme ostoksilla hänelle. Tulimme sieltä suoraan tänne.” Aisha selitti nähdessään Brooken kummastuneen ilmeen.
” Aah, Niinhän sä sanoitkin.” Nainen mutisi vähän hämillään.
Vinnien kasvoille levisi virne. ” Mitä sä luulit?
” En mitään. ” Brooke väitti. Hän vastasi haastavalla tuijotuksella miehen ilkikuriseen virneeseen.
” Juu meidän pitääkin varmaan tästä mennä...” Aisha yritti rikkoa tilanteen, ennen kuin Vinnie avaisi jälleen suunsa ja ajautuisi syvemmälle suohonsa tai Brooke antaisi tälle korvatillikan, kun tämä kehtasi syyttää häntä siveettömistä ajatuksista.
” Sä voit toki jäädä Vincent, jos siltä tuntuu.” Modo virnisti.
” Charley ymmärtää varmasti.” Throttlekin yhtyi puheeseen.
Valkea hiiri ei kuitenkaan tahtonut jäädä. Vaikka Brooke tarjosikin tälle sekä alkovia, että hänen sänkynsä vasenta puolta.
Hiukan huvittuneina ja huolissaan hiiret jättivät hyvästit orpokodin johtajattarelle.
” Öitä, Brooke-neiti!”
” Aamulla nähdään!” Nainen vastasi.
Miehet nyökäyttivät ja kaahasivat sitten ulos pihasta.

Tallilla heitä vastassa oli kärsimättömän näköinen Charley.
” Oliko sulla noin kova ikävä, söpöliini?” Vinnie tiedusteli naiselta, kun tämä hyökkäsi heidän kimppuunsa heti heidän pysähdyttyään.
” Ei vaan nälkä! Missä hemmetissä te oikeen olitte?” Nainen tiedusteli.
Modo poimi ruokakassin pyöränsä säilytystilasta. Hän ei tosin antanut sitä nälkäiselle ystävälleen kuten tämä oli toivonut vaan käveli sen kanssa keittiöön.
” Käytiin pikaseen orpokodilla.” Throttle selitti kävellessään Charleyn perässä keittiöön.
” Näin myöhään? Oltiinko siellä hereillä?”
” Brooke oli.” Aisha kertoi.
Yhdessä harmaan jättiläisen kanssa he rupesivat purkamaan ostoksia pöydälle. Charley nappasi siitä itselleen sipsipussin ja meni sen kanssa pöydän ääreen.
Hän oli juuri ehtinyt istahtaa kun puhelin pirahti tallinpuolella. Raskaasti huokaisten hän nousi.
Aisha katsoi hieman säälien tämän perään.
” Ku saat sen valmiiks, lähetään käymään tornilla.” Throttle sanoi yhtäkkiä harmaaturkkiselle veljelleen.
” Eiks se vois oottaa aamuun?” Vinnie marisi. Vaikka mikään ei saanut häntä nukkumaan öitään paremmin, kuin pieni rähinöinti plutolaisten räkäkiiskien kanssa, häntä ei olisi yhtään huvittanut palata ulos kylmään.
Lumessa ja jäässä ei ollut kiva ajaa. Varsinkaan sydänyön pimeällä, kun eteensä ei nähnyt muutenkaan ilman valoja, joissa jäätynyt vesi loisti aivan samalla tavalla, oli se sitten kiteinä tai tiiviinä kerroksena.
” Jeah, Throttle, tuskin limakala vielä yhen yön etumatkasta hyötyis niin paljoo, ettei me saatais sitä kiinni.” Modo naurahti hermostuneena.
Hänkään ei olisi tahtonut lähteä. Tilanne oli liian samanlainen. Mitä jos talliin hyökättäisiin jälleen?
Kultaturkkinen hiiri katsahti veljiinsä ihmeissään näiden vastaanhangoittelusta, muttei saanut toruttua näitä, kun Charley kutsui heitä tallista.
” Jätkät! Tulkaa tänne!”
Kolmikko asteli nopeasti korjaamonpuolelle.
” Joo he ovat tässä nyt…” Punatukkainen mekaanikko tokaisi puhelimeen. Miehet katsoivat häneen kysyvästi.
” Tahdotko puhua itse vai..? Oletko varma? Koska uskon, että Throttle ymmärtäisi enem- Ahaa, vain niin ymmärrän.”
Vinnie ja Modo vilkaisivat toisiaan. Throttle astui lähemmäs, valmiina tulemaan Charleyn tilalle, mikäli soittaja muuttaisi mielensä.
” Selvä. Minä kerron. Soita jos muutat mielesi… Okei, kuulemiin.” Ihmisnainen laski luurin korvaltaan ja asetti sen hitaasti takaisin paikoilleen.
” Se oli Brooke.” Hän sanoi hiljaa.
Mieshiiret terästäytyivät.
” Onko hän kunnossa?” Throttle kysyi tiukalla äänellä. Hänellä oli vahva tunne, että nainen ei ollut soittanut koska oli löytänytkin lelut jostain toisaalta, eikä heidän tarvinnutkaan tulla aamulla.
Charley pudisti päätään.
” Orpokotiin on murtauduttu.”
” MITÄ?!” Kolmikko henkäisi yhteen ääneen.
” Ihan vähän sen jälkeen kun te lähditte. Brooke oli kuullut pihalta ääntä. Hän ei kuulemma nähnyt mitään, mutta päätti käydä tarkistamassa oven. Se oli ollut apposen avoimena, joten hän tarkisti arvotavarat.
Varas oli vienyt mennessään heidän käteislippaansa, joitain Brooken koruja, sekä hänen isosedältään saaman hopeisen sytkärin.” Punatukkainen nainen selitti.
Charley oli valmistautunut tavaroiden lentämiseen, sekä muutamaan ärräpäähän, joten hämmentyi todella kun sekunnit tikittivät hiljaisina ohitse.
Yksi katse miehiin tosin selitti heidän vaitonaisuutensa. Modon silmä leiskui punaisena ja käsikanuuna oli noussut esille alitajuisesta kutsusta. Throttle puristi leukapieliään tiukasti yhteen ja Vinnie rutisteli sormiaan nyrkkiin, selvästi toivoen että pääsisi pamauttamaan niillä jotakin.
He olivat liian raivoissaan vastatakseen.
Viha ei ollut naiseen kohdistettua, mutta silti Charley huomasi ottavansa vaistomaisesti askeleen taaksepäin.
Lopulta kuitenkin Throttle nieli vihansa ja nyökkäsi molemmille mieshiirille vierellään lähtökäskyn.
” Brooke oli kuulemma soittanut poliisit, niin sinne ei voi nyt hetkeen mennä.” Charley kiirehti sanomaan, miesten lastautuessa prätkilleen.
” Ei me sinne mennäkään.” Throttle töksäytti.
” Vaan?”
” Tornille.” Vinnie vastasi johtajaveljensä puolesta.
” Meijän on tehtävä henkilökohtasesti reklamaatio eräälle niljakkaalle nukkemaakarille, katoavista pehmoleluista.” Modo lisäsi.
Marsilaismiehet painoivat kypärät päähänsä.
” Pehmoleluista? Jätkät, mitä ihmet-?” Charley yritti, mutta miehet huudattivat jo moottoreitaan.
” Kysy Aishalta!” Throttle kehotti vielä, ennen kuin ajoi renkaat vonkuen ulos kylmään yöhön.

Pakkasen nipistely tuntui paljaissa ylävartalossa hieman kipeämmin, jäätävän tuulen painaessa vastaan. Paikoillaan, edes 20 asteen pakkanen ei tuntunut pahalta turkin kanssa, mutta moottoripyörän kyydissä, ilmavirran puskiessa lämpimän karvoituksen tieltään, kylmä tuntui aivan uudella tavalla.
Vinnie asetteli asevöitään paremmin rinnalleen, hiukan kateellisina veljilleen, joiden vaatekerrastoon kuului myös yläruumiin peittäviä vaatekappaleita.
Metropolikaupunki ei hiljentynyt koskaan kokonaan, joten vaikka kello läheni puolta yötä, liikenne oli paikoin vilkasta. Varsinkin isoissa risteyksissä pääsi kohtaamaan paljon kanssa-autoilijoita.
Mieshiiret olivat juuri ohittamassa Fieldin luonnonhistoriallisen museon, kun he liian suuren todistajamäärän pakottamina joutuivat hidastamaan ja pysähtymään muiden kanssa risteyksen valojen vaihtuessa punaiseen.
Vinnie nosti välittömästi kädet rinnalle lämmikkeeksi. Hän ei voinut laskea visiiriään puhaltaakseen sormilleen, joten tunki ne syvälle hauisten ja kylkien väliin. Väreet kulkivat pitkin mieshiiren selkärankaa. Vaivoin hän sai tukahdutettua puistatuksen, joka koitti ravistella hänen kehoaan.
Ois ehkä pitäny napata se takki matkaan siitä… Vinnie ajatteli ja loi katseen vierelleen.
Modokin näytti hieman palelevan. Harmaahiiri mitä todennäköisimmin katui tällä hetkellä sitä, että oli repinyt takin päältään heti heidän saavuttuaan tallille.
Vaaleaturkkinen mies oli täysin oikeassa. Modo katui takin poisjättämistä. Ei tosin kylmän takia.
Charley-neiti ei vitsaillut, Harmaa marsilainen tuumasi, huomatessaan, että ainakin kahdesta autosta ihmeteltiin hänen ja veljiensä kevyttä pukeutumista. Tuijotus sai miehen tuntemaan olonsa erityisen vaivautuneeksi. Hän koitti olla kuin ei olisikaan ja piti katseensa tiukasti yhä punaisena helottavissa valoissa.
Lopulta ne armahtivat hänet ja vaihtuivat vihreiksi. Modo oli huokaista ääneen helpotuksesta, mutta samassa jokin iso, valkea ja karvainen pyyhkäisi vastaantulevat tieltään.
Kaaos ja paniikki valtasivat autoilijat, olion syöksyessä risteyksen keskelle. Jarrut kirskuivat, torvet soivat ja kauhun huudot raikuivat, kun se kierähti muutaman kerran ympäri, ennen kuin lähti juoksemaan hirmuista vauhtia pitkin Roosevelt Roadia.
” Jetillä jääny jouluostokset myöhäseen?” Vinnie tokaisi kepeästi.
” Se tai sit kiduskaulus on lisänny superkoon lelulinjastoonsa.” Modo seurasi ainoalla silmällään punaisten perävalojen rivistöä joka kasvoi sekunti sekunnilta.
Throttle pudisteli päätään paheksuen.
” Oli miten oli. Se aiheuttaa tuhoa ja kaaosta.”
” Ja tässä kaupungissa, meillä on molempiin yksinoikeus!” Valkea marsilainen virnisti.
” Yeah, joten eiköhän laiteta…” Throttle aloitti ja huudatti moottoriaan muutaman kierroksen.
” HANAT AUKI!” Kolmikko kiljaisi yhteen ääneen.
Moottorit räyhäten he sukkuloivat risteykseen pysähtyneiden ajoneuvojen ohi ja kääntyivät Roosevelt Roadille olion perään.

He seurasivat sitä ydinkaupungista, Douglas Parkin ohi, teollisuusalueen, sekä useamman lähiön läpi kunnes vastaan tulivat ensimmäiset aukeat pellot, pusikkoisine reunoineen.
” Pitäiskö yrittää pysäyttää se?” Harmaa hiiri tuumasi ääneen kolmikon johtajalle, kun kyltit hyvästelivät heidät. Chicago oli jäämässä kauas taakse. Jos tämä oli jälleen joku Limburgerin järjestämä hämäys, heillä kestäisi päästä takasin naisten tai orpojen avuksi
Throttle rutisti ohjaustangon kumisia kädensijoja puntaroidessaan riskejä. Liike koski kylmän kohmettamiin sormiin. Hän tunsi sisuskaluissaan, että olio oli johdattamassa heitä arkkivihollisensa uusimman juonen äärelle, mutta mikäli tällä oli jotain ässiä hihassaan, he eivät välttämättä kerkeäisi ajoissa takaisin kaupunkiin tilanteen sitä vaatiessa.
” Viisi mailia.” Throttle sanoi lopulta. ” Jossei me siihen mennessä nähä mitään kalakukon juoniin viittaavaa, otetaan se kiinni ja raahataan tornille.”
Molemmat mieshiiret nyökkäsivät kolmannelle.
Olio jatkoi matkaansa syvemmälle metsään ja kun hiirten johtajan nimeämä raja tuli vastaan miehet siirtyivät taisteluasemiin.
He ampuivat kaikki ketjukudit, lukitakseen olennon tiukasti paikoilleen. Ne eivät kuitenkaan pysäyttäneet sitä, vaan hujahtivat tämän kehon läpi ja iskeytyivät jäiseen maahan räsähtäen.
Miehet eivät olleet uskoa silmiään.
” Mitä helkuttia?!”
” Suunnitelma B!” Throttle huusi hermostuneena ja kohotti pistoolinsa.
Lasersäteet aiheuttivat pienet pöllähdykset olion selässä, mutta jatkoivat nekin vain tämän kehon läpi ja osuivat yhtälailla asfalttiin.
He kokeilivat vielä kiintokoukuilla, mutta turhaan.
” No jo on kumma!” Modo ärähti.
” Äh, antakaa ammattilainen näyttää!” Vinnie murahti, väänsi pyöräänsä lisää vauhtia ja kiri aivan olennon kannoille.
Yhdellä pitkällä loikalla, valkea marsilainen loikkasi sen ”selkään”.
” Saimpas!” Hän huudahti kietoessaan kätensä sen ympärille.
Vinnie tiesi heti koskettaessaan sitä että oli tehnyt virheen. Olio oli kuin pilvi. Pehmeä, kylmä ja höttöinen, eikä lainkaan kiinteä.
Ketjukutien ja laserin lailla hän uhkasi humpsahtaa suoraan sen lävitse, mutta kietoi kätensä ja jalkansa tiukasti lähes olemattoman aineen ympärille. Se kannatteli häntä. Ainakin hetken.
Modo ja Throttle iskivät jarrut pohjaan Vinnien valuessa hitaasti maahan, osa oliota käsissään.
” Se ei ookkaan yksi, vaan monta pientä!” Kultaturkkinen hiiri hämmästyi, nähdessään vaaleat pörröiset pallot veljensä käsivarsilla.
Vinniellä oli täysi työ pitää oliot otteessaan. Ne koittivat kaikin voimin kiemurrella hänen käsivarsiltaan ja palata takaisin toisten seuraan.
” Vähän apuja?” Mieshiiri pyysi toisilta.
Throttle otti niistä yhden tutkittavakseen. Olio oli suurin piirtein hänen kämmenensä kokoinen, soikeahko muodoltaan ja aivan yltä päältä lumessa. Nyppimällä isoimmat kokkareet pois, vaaleanruskea turkkinen hiiri sai paljastettua olion turkin todellisen värin.
” Oltii jälleen oikeessa veikat.” Hän tuhahti ja näytti veljilleen neonpinkkiä ”lelua”.
Modo poimi itselleen myös muutaman.
Hän käänteli ja ravistikin niitä, saadakseen lumen irtoamaan.
” Räjähtääköhän nää myös?” Hän pohti ääneen. Mies koitti löytää olennosta reikää tai sytytyslankaa aluksi vain katsomalla, mutta päätyi tunnustelemaan tämän kehon nopeasti. Modo sai huomata että olennolla oli suu, noin kolmen sentin päässä sen silmien alla. Se nimittäin tarttui hampaillaan hänen sormiinsa tiukasti.
” Jälleen kerran saa olla kiitollinen siitä, ettei tällä tunne mitään.” Hän huokaisi, olion imaistessa hänen robottikätensä etu- ja keskisormensa syvälle sisuksiinsa.
Harmaa jättiläinen pisti toisen pitelemänsä olennon reisiensä väliin puristuksiin siksi aikaa, kun kiskoi kätensä takaisin itselleen.
” Sähä se ootki aikamoinen pirulainen.” Modo ähisi.
Olio olisi selvästi tahtonut miehen sormet omikseen ja pisti kunnolla hanttiin. Vasta kun kookas marsilainen puristi sen suupieliä, se suostui hellittämään sen verran että hän sai vapautensa.
” Voho houu, kattokaas mitä täältä löyty.” Mieshiiri nosti sormensa näytille.
Niiden välissä lepäsi pieni nätti nippu seteleitä, jonkunnäköisen hopeisen soljen piteleminä.
” Rasvaruutana käyttää pumpulin sijasta riihikuivaa?” Vinnie naurahti epäuskoisena.
” Jos se ois keissi, ei näitä sais parilla kymmenellä dollarilla joka lähimarketista.” Throttle tuumasi.
Hän paikansi omasta oliostaan tämän suun, mutta huomatessaan tämän terävät hampaat, päätti olla tekemättä syvempiä tutkimuksia. Mies oli joka tapauksessa varma, että olion sisuksista olisi löytynyt jotain arvokasta.
Vaikuttipa nyt siltä, että sekä Charley että Aisha olivat olleet tahoillaan oikeassa.
” AU! Hei!” Valkea hiiri ulvahti, kun yksi pörröisistä olennoista nappasi häntä hännästä. Vinnie vapautti sylissään vankina olleet oliot saadakseen häntäänsä takertuneen irti. Välittömästi, kuin riivattuina olennot lähtivät pomppimaan hirmuista vauhtia siihen suuntaan, johon niiden ystävät olivat kadonneet.
Throttle seurasi niiden raivoisaa menoa mietteliäs ilme kasvoillaan.
” Taidettiin olla liian hätäsiä. Noilla pölypalloilla on aivan selvästi tarkka määränpää asetettuna. Eiköhän seurata niitä. ” Hän sanoi päästäessään käsissään sätkivän olennon vapaaksi.

Oppaidensa johdattelemana hiiret löysivät itsensä pienen matkan päässä kirkkaasti valaistusta tehtaasta, jonka verkkoaidatulla pihalla parveili suunnaton määrä pinkkejä, sinisiä ja liiloja karvapalloja.
” Mä näin tästä samasta tilanteesta painajaista joskus neljävuotiaana.” Modo sanoi hiljaisella äänellä. ”Sisko kavereineen oli hurahtanu niihin semmosiin keräilyolioihin, jotka räjähti siitä kuulamuodosta just tollasiks karvasiks palloiks, ku ne kosketti vettä. Besalta hukku niitä kaiken aikaa ja yleensä ne löyty just sillee et läikytit vahingos vettä ja pam!” Hän levitti sormensa matkiakseen räjähdystä.
” Kylpypäivät muistutti vaeltamista pohjois-Daedalian miinakentillä - Koskaan ei tienny millo pamahtaa.”
Throttle pudisteli huvittuneena päätään ja kytki sitten kaukonäkötoiminnon päälle kypärästään. Kohdistin siirtyi pupillin liikkeestä, joten marsilaismies sai nopeasti käytyä läpi koko alueen.
Piikkilangalla koristeltu aita kietoi tehtaan turvaansa. Sen ainut ”heikko” kohta vaikutti olevan sähkölukolliset portit, joita vartioivat tuliaseilla varustautuneet Limburgerin karjut. Samoja tuimailmeisiä karjuja parveili pörröisen lauman keskellä. Heillä tosin ei ollut aseita, vaan säkkejä ja laatikoita, joihin he keräsivät olioiden sisuksista löytämäänsä arvotavaraa. Throttle näki miesten napsivan olioita yksitellen käsittelyynsä ja viskaavan ne sitten vain pois.
Olennot eivät hätkähtäneet vaikka niitä kuinka retuutettiin, koittivat vain päästä mahdollisimman lähelle korkeaa kuusta, jonka päällä loisti kirkas tähti.
Mieshiiren katsellessa sen valkoista, sähköistä hehkua, suunnitelma muokkautui hänen päässään.
” Modo, hae sä meille toi tähti tuolta latvasta. Mä ja Vinnie kerätään sillä aikaa noi karvakasat kokoon.”
” Selvän teki, veikka!” Modo kohotti käsikanuunansa.
” Valmiina rokkaamaan!” Vinnie ulvahti.
Miehet huusivat yhdessä perinteeksi muodostuneen sotahuutonsa ja lähtivät sitten kaahaamaan porteille.
Moottoreiden rähjäys sai porttien vartijat hätkähtämään ja hetken ajan heistä jokainen sähelsi aseensa kanssa. Muutama saikin aseen piipun osoittamaan oikeaan suuntaan ja ammuttua mieshiiriä kohti muutaman laukauksen, mutta nämä olivat aivan liian nopeita ja olivat jo periaatteessa porttien sisäpuolella, kun loputkin karjut saivat kerättyä itsensä.
Throttle iski sähkölukon mäsäksi tšernopuikoillaan, mennessään porteista läpi. Ovet heilahtivat valtavalla voimalla avonaisiksi ja pyyhkäisivät marsilaismiehiä kohti rynnivät konnat tieltään.
” Onkos täällä kilttejä lapsia?” Mies toitotti kovaan ääneen pyyhältäessään ohi karvaisen meren, lähelle tehtaan etuseinämää.
Limburger seisoi siellä pienellä parvella, mustalinssiset lasit ja hapan ilme kasvoillaan.
” Hyvin vitsikästä. ” Hän tokaisi kuivasti, Throttlen pysäyttäessä pienen matkan päähän.
” Yeah, noh älä ihan vielä naura.” Hiirimies murahti.
Vinnie ajoi kultaturkkisen veljensä rinnalle. Heitä lähestyi vihainen joukko karjuja käsissään putken- ja ketjunpaloja. Valkea hiiri loikkasi pyörältään ja tyrmäsi jo alas tullessaan niistä kaksi.
Throttle kiirehti nopeasti mukaan tappeluun. Kalju konna koitti huitaista häntä putkella. Mies kuitenkin torjui iskun kevyesti nappaamalla lähestyvästä metallilieriöstä tiukan otteen, riisti sen itselleen, huitaisi sillä aseensa menettäneen konnan kauemmas ja käytti sitä sitten torjumaan toisen karjun ketjun. Ketju kiertyi tiukkaan putken ympäri, joten Throttlen ei tarvinnut kuin hieman nykäistä ja mies ketjun toisessa päässä lensi naamalleen lumiseen maahan.
” Toisaalta… Ehkä sun nyt pitäs ku vielä kerkeet.” Kultaturkkinen hiiri naurahti ja heitti putken menemään.
Vinnie näki sen lähestyvän ja tönäisi nopeasti yhden konnan viereltään sen lentoradalle. Putki kalahti ponnaripäisen miehen päähän kipeännäköisesti. Hän huojui paikallaan hetken, mutta kaatui lopulta eteenpäin, suoraan viimeisen pystyssä olevan virkaveljensä jalkoihin. Valkean hiiren kanssa tapellut mies horjahti marsilaismiehen nyrkkiä vasten.
” Nimittäin siinä vaiheessa ku me ollaan valmiit, sua lähinnä itkettää.” Vinnie virnisti ja pyyhkäisi veren rystysistään farkkuihinsa.
Limburgerin ilme vaihtui happamasta täydelliseen tyytymättömyyteen.
Jotenkin hänen alaisensa olivat entistä helpommin voitettavissa, ilman hänen idioottimaista ykkösmiestään.
Kaiken täällä saa aina tehdä itse… Plutolainen huokasi.
” Voi turhaan huolitte, te banaalit päästäiset. Sillä minä nauran tällä kertaa viimeisenä. Siitä voitte olla varmoja!” Limburger murisi. Hän oli puhuessaan kalastanut takkinsa taskusta radiopäätteen.
” Maksimi kirkkaus!” Hän karjaisi siihen.
” Mutta pomo-”
” Ei mitään muttia! Tee se, nyt!”
Pihalla vallinnut kevyt humina, nosti volyymiään ja kasvoi surinaksi asti, kiilukiven helottaessa aina vain kirkkaampana ja kirkkaampana.
Limburgerin suupielet vetivät voittoisaan virneeseen marsilaismiesten lyyhistyessä maahan, kirkkauden käytyä liian häikäiseväksi.
Takkinsa sisältä kalamies veti pistoolin. Hän osoitti sen piipun ensimmäisenä hiireen, jonka tiesi olevan kolmikon johtaja. Pluton turvallisuuspalvelu luokitteli tämän Alfa ysi-ysi tason uhaksi. Se oli korkein turvallisuusriskiluokista. Hän ei siis saisi vain marsilaismiestä pois kimpustaan lopullisesti, vaan myös kunniamitalin suuren uhan poistamisesta.
Limburger vei sormensa liipaisimelle.
” Ha ha haa.” Hän naurahti tyytyväisenä.
Samassa poksahti. Kerran. Toisen. Kolmannenkin.
Plutolaismies vilkaisi ihmeissään pistooliaan, hän ei ollut vielä vetänyt liipaisimesta?
Pienet poks-äänet lisääntyivät räjähdysmäisesti ja pian kuulosti siltä kuin joku olisi paukutellut papattimattoja roporyövärien seassa.
Pahaa aavistellen Limburger käänsi katseensa pieniin ryöväreihinsä. Kauhukseen hän huomasi näiden räjähtelevän olemattomiin, jättäen jälkeensä vain pienen kasan karvoja. Näemmä nekään eivät tykänneet kiilukivestä kirkkaimmillaan.
Voi ei…
Kalamies tarttui jälleen radiopäätteeseen. Hän oli juuri antamassa käskyä, kun ryöväreiden keskellä räjähti uudemman kerran. Se ei tosin ollut yksikään ryöväri. Vaan hiirikranaatti.
Modo yski ja huitoi kädellään savua pois.
” Tää tosiaan on ihan ku silloin kylpypäivinä.” Hän yskähti.
”Puu” jonka juurella harmaahiiri oli kranaattinsa räjäyttänyt, huojui, muttei näyttänyt kaatuvan. Niimpä Modo otti hiukan vauhtia ja heittäytyi sitä päin koko painollaan.
Kuului metallinen kirskahdus, kun ”puun” varsi antoi periksi ja lähti kaatumaan.
” TIMBEEEER!” Mies karjaisi.
Vaijerit ja sähköjohdot vain napsuivat kuusipuu rakennelman rytkähtäessä kyljelleen. Koristeina olleet valtavat lasipallot särkyivät helisten ja tähti himmeni.
Parinkymmenen sekunnin ajan oli aivan hiljaista, kunnes Limburger puhkesi raivoisaan huutoon.
” Listikää heidät! Mestatkaa heidät! Vauhtia nyt vetelykset!” Hän mesosi pölmistyneille joukoilleen.
Throttle kampesi itsensä pystyyn, vaikka näkökentässä tanssikin yhä hieman valkoisia pisteitä.
Limburgerin joukot keräilivät yhä itseään, mutta olisivat pian taas taistelukunnossa. Ainakin ne ketä he eivät olleet siunanneet nyrkeillään.
” Kerätään noi loput kasaan ja sit liuetaan. Modolla on jo toi tähti.” Throttle sanoi vaaleaturkkiselle hiirelle vierellään.
Vinnie katsoi kuusipuun jäänteiden suuntaan ja näki harmaan jättiläisen repivän tähden irti latvasta, niin että pohjimmaisista sakaroista osa jäi paikoilleen.
Mieshiiret nousivat prätkiensä satulaan. Kahdesta teollisuusroskiksesta tehtiin kuljetuslaatikot jäljellä oleville olennoille. Throttle ja Vinnie paimensivat oliot nopeasti kokoon. Tähden sammuttua, ne olivat huomattavasti yhteistyöhaluisempia ja pomppivat juuri siihen suuntaan mihin heitä ohjasi.
” Se oli vika.” Throttle sanoi heivatessaan yhden pinkeistä otuksista lähes täyteen jäteastiaan.
Vinnie ampui tarkan osuman roskalaatikon kanteen, niin että se kalahti kiinni.
Molemmat hiiret ottivat yhden laatikon hinaukseen ja lähtivät sitten kolmannen luokse joka jo odotteli heitä porteilla, tähden jäänteet kytkettyinä prätkänsä istuimen selkänojaan. Modo piti lähelle yrittävät karjut loitolla käsikanuunallaan.
” Modo! Aletaan painua!” Throttle huusi miehelle.
” Siis mitä? Eikai me nyt pakoon juosta?!” Vinnie huudahti kauhistuneena.
Tehdas oli vielä pystyssä ja Limburgerin konnilla hampaita suussa – heidän työnsä ei siis ollut todellakaan vielä tehty!
Kultaturkkinen hiiri vilkaisi nuoremman veljensä epäuskoista ilmettä.
” Ei me voida tota tehdasta räjäyttää. Siellä voi olla ties mitä kemikaaleja, jotka on ympäristölle haitallisia.” Throttle sanoi vakavana. ” Sitä paitsi, tuolla on yhä monen viattoman kansalaisten omaisuutta. Ei ei kulkaa, jeparit saa hoitaa tehtaan. Me keskitytään perinteisiin.”
Vinnien suusta karkasi alistunut huokaisu. Alakulo muuttui kuitenkin pian hymyksi, kun marsilaismiesten johtaja lupasi, että he voisivat jättää pienen lahjan jälkeensä lyhyelle hiekkatienpätkälle takaa-ajoon lähteviä konnia varten.

Vinnie ulvoi naurusta kuullessaan korvissaan maamiinojen laukeavan jossain kauempana.
” OOOUUUU! Vieläkö ehtii lisätä toivelistalle yhden öljykatastrofin ja betonimurskalla kuorrutetun barrakudan?” Vaaleaturkkinen marsilainen kääntyi toiveikkaasti vanhempien hiirten puoleen.
” Oliks toi retorinen kysymys?” Modo nauroi.
” Ei vaan tyhmä!” Throttle tokaisi huvittuneena. ” Aina on aikaa pallokalan perustusten potkimiseen!”
Hiirimies oli tuskin saanut viimeisen kommenttinsa sanottua, kun hänen radionsa räsähti. Koko kolmikko valpastui.
” Charley?” Kultaturkkinen mies kysyi, säätäessään taajuutta.
” Öhmm, ei vaan minä..” Aishan hento ääni sanoi varovasti.
Vinnie tunsi välittömästi puristusta rinnassaan, kuullessaan väärän naisen äänen.
” Missä Charley on?!” Hän kiekaisi.
Mies ohjasi prätkänsä lähemmäs kuullakseen paremmin. Se ei kuitenkaan sopinut Throttlelle, joka huitoi häntä kauemmas korvansa vierestä.
” Charley? Taitaa olla suihkussa.. Äsken ainakin kuulosti siltä kuin kylpyhuoneen ovi olisi käynyt.”
Vinnie vapautti huojentuneena hiilidioksidin keuhkoistaan.
” Oliko sulla jotain asiaa?” Kultaturkkinen johtaja kääntyi uudemman kerran radion puoleen.
” Tahdoin vain kysyä.. Joko hoiditte Limburgerin?”
” Jäljellä on vaan torni. Kuis?” Throttle kurtisti kulmiaan.
Aisha kuulosti hyvin oudolta. Jotenkin.. ontolta? Aivan kuin hän ei olisi ollut täysin tässä maailmassa.
” En tiedä… Minulla on vain huono tunne. Enkä tahdo että...” Aisha vaikeni.
” Että?”
” Ei mitään. Kunhan vain… Tulkaa pian takaisin.”
Marsilaisnainen katkaisi yhteyden antamatta heille mahdollisuutta vastata.

Aisha laski päätteen kädestään. Hän nosti kätensä kytkimelle josta radion sai sammutettua. Nainen piteli sormeaan siinä muutaman sekunnin ajan, mutta laski sitten kätensä.
Tuskin yhteyden katkaiseminen muuttaisi mitään. Mieshiiret keskittyivät nyt torniin.
Aisha käännähti kannoillaan ja harppoi pitkin askelin tallin asuintiloihin, rappuset ylös yläkertaan kylpyhuoneen oven taakse, jonka läpi saattoi kuulla juoksevan veden.
Hän seisoi sen luona hetken ja ajatteli kertovansa Charleylle, että Greasepit tulisi puolen tunnin päästä käymään.
Mitä mies halusi, sitä Aisha ei tiennyt. Hän ei nimittäin kyennyt näkemään mitä sen jälkeen tapahtuisi, kun he avaisivat tallin oven tälle. Kaikki hänen yritykset päättyivät vain mustaan.
Aisha ei tiennyt mitä sellainen tarkoitti. Hän oli kokenut vastaavaa vain kerran aiemmin, mutta nykytilanne ei sopinut siihen jossa hänen näkynsä olivat vain päättyneet tyhjyyteen. Hänellä ei ollut tällä hetkellä pienintäkään aikomusta päättää omaa elämäänsä.
Saattoiko se tarkoittaa sitä, että se tehtäisiin hänen puolestaan? Oliko Greasepit tulossa tappamaan häntä?
Aisha laski koputukseen nousseen kätensä. Jos tilanne oli todella tämä, hänen oli priorisoitava!
Marsilaisneito hiippaili takaisin alakertaan ja kävi etsimässä itselleen paperia ja kynän. Hän istahti keittiön pöydän ääreen välineineen. Muutaman minuutin ajan hopeaturkkinen hiiri vain tuijotti tyhjää paperiarkkia.
Miten ihmeessä hän saisi tälle pienelle lappuselle mahtumaan kaiken sen jota hän tahtoi ihmisystävälleen kertoa?
Parasta jättää turhat löpinät sikseen! Suoraan asiaan vaan!
Yhdellä raskaalla henkäisyllä naishiiri puhalsi kehostaan pelon, epävarmuuden ja kaiken muun negatiivisen.
Niin kauan kun joku tiesi miten marsilaiset kaupungit sai vapautettua suojistaan, he saattoivat selvitä. Ekosysteemit voisi elvyttää, flooran ja faunan kasvattaa.
Vaikka se tekikin hiukan kipeää Aisha tiesi, että hän oli jo oman osansa tehnyt. Mars ei tarvinnut häntä enää.
Marsilaisnainen kirjoitti kynä sauhuten miten Charley pääsisi sormuksen avulla salaiseen huoneeseen, hänen edesmenneen tätinsä vanhan kotitalon raunioilla. Mistä hän löytäisi avaimen arkkuun, josta löytyisi laite jolla suojakilpiä hallinnoitiin. Kuinka laitetta tuli käyttää – mihin sulkukoodit syötettiin, miten ne sai aktivoitua tarvittaessa takaisin päälle, mihin laite tuli kytkeä että kilven vastaanottimet kykenivät ymmärtämään komennon ja ennen kaikkea miten siihen sai lisää virtaa, mikäli pitkä käyttämättömyys olisi ollut liikaa sen akulle.
Pari naisen silmäkulmasta karannutta kyyneltä valahti poskelta paperille, jolloin kuulakärkikynän muste sotkeentui. Aisha ei kuitenkaan välittänyt sotkusta, teksti oli yhä luettavissa.
Kuullessaan kylpyhuoneen oven käyvän hiirinainen suttasi nopeasti kirjeensä loppuun; Kiitos kaikesta, olen niin pahoillani ~Aisha
Marsilaisnainen otti sormuksen etusormensa tyvestä, kiepautti paperin rullalle ja pujotti sen sitten kirjeen sinetiksi.
Charleyn huoneen ovi meni kiinni. Aisha vilkaisi kelloa keittiön seinällä.
Vartti aikaa.
Hiirineidon vatsaa kouraisi. Kevyt kuvotuksen tunne valtasi naisen kehon. Hän nieli kurkunpäähän muodostuneen palan vaikeasti ja käveli sitten jäykin askelin yläkertaan.
Aisha avasi Charleyn vierashuoneen oven. Hän kiersi katseellaan huoneen oven vieressä olevasta lipastosta, avattuun sänkyyn jossa hänen olisi kuulunut nukkua seuraava yö, kukallisiin verhoihin jotka oli vedetty ikkunan eteen, ettei aamuaurinko pääsisi kiusaamaan häntä liian aikaisin. Tahmeasti Aisha liikkui lähemmäs huoneen keskustaa. Rullattu kirje tuntui raskaalta sormissa.
Hetken pohdinnan jälkeen hän päätyi jättämään viestinsä lipastolla olevan lampun viereen. Siitä se ei pääsisi kierähtämään lattialle.
” Aisha?”
Aisha hypähti kuullessaan Charleyn kutsuvan itseään.
” Niin?” Nopeasti marsilaisnainen astui ulos huoneesta. Punatukkainen ihmisnainen seisoi aivan hänen- siis vierashuoneen- ulkopuolella huonosti istuvassa yöpuvussaan kuivaamassa vettävaluvia suortuviaan pyyhkeeseen.
” Sä voit mennä nyt jos tahdot.” Nainen totesi hyväntuulisesti.
Aisha puraisi kovaa poskeensa, ettei ratkeaisi itkuun. Hän ei voinut puhua, joten tyytyi vain pudistamaan päätään.
” Miten vaan. Tehdäänkö vielä nopeasti iltapalaksi kaakaot?” Charley ehdotti hymyillen.
” Mmhm.” Aisha nyökkäsi. Pienellä vääntämisellä hän onnistui jopa kääntämään suupieliään hieman ylöspäin.
” Mee vaan jo edeltä. Mä heitän tän pyyhkeen kuivumaan.” Ihmisnainen katosi kylpyhuoneeseen.
Huoneesta leyhähti lämpimän kostean ilman virtaus. Se tuntui niin mukavalta, että Aishan oli vielä pakko yrittää.
Jos nyt kerron Charleylle kaiken, muuttuuko mikään?
Aisha sulki silmänsä ja katsoi. Hän näki miten nainen kääntyi heti hänen ilmestyessään ovelle. Tämä näki hänessä jotain, omaa ilmettään Aisha ei tietenkään nähnyt (itseään katsoessa kun oli aina jumissa omassa perspektiivissään), mutta Charleyn kasvoilta pystyi lukemaan tarpeeksi, tietääkseen että hän todennäköisesti itki. Hiirinainen katsoi kuinka hän torjui ystävänsä lohdutusyritykset ja kuinka hän kädet vispaten selitti tilanteen. Punatukkaisen mekaanikon iho valahti kalpeaksi. Charley nappaisi häntä kädestä ja yhdessä he yrittäisivät juosta pois.
Aishan sydän nousi toiveikkaaseen laukkaan, kun hän näki että he pääsisivät ulos ovesta. Toivo kuitenkin särkyi, kun Greasepit ilmestyi ja kaikki hävisi. Jäljelle jäi vain pimeä tyhjyys.
Pelko ja kuvotus kouraisivat entistä syvemmältä. Aisha palasi niiden mukana takaisin nykyhetkeen.
Hitaasti hän kääntyi ja asteli turtana alas keittiöön, odottamaan paikoilleen lukittautunutta kohtaloaan.

Modo kaahasi surutonta vauhtia kohti Last Chancea kannoillaan ärtynyt Throttle ja närkästynyt Vinnie.
” Modo! Hidasta!” Kolmikon johtaja huusi jälleen, kookkaimman veljensä perään.
Harmaa jättiläinen ei ollut kuulevinaankaan, vaan kääntyi punaisista valoista huolimatta viimeiselle suoralle.
Risteyksessä ei ollut kuin yksi auto heidän lisäkseen, mutta se soitti silti heille hyvin äänekkäästi torveaan.
” MODO!” Throttle alkoi todella suuttua. Hän väänsi lisää kierroksia pyöräänsä.
Musta prätkä päästi piipityksen muistuttaakseen miehelle nopeusrajoituksen olevan huomattavasti nykyistä menovauhtia alempana.
” Tiedän, muru. Tämän kerran.” Hiirimies vastasi sille ja taputti rauhoittavasti sen kylkeä.
Vinnie, joka normaalisti ajoi kolmikon kärjessä, nauttien punaisen hirmunsa tehoista, laahusti nyt joukkion viimeisenä.
He olivat koristelleet niin hienosti tornin räjähteillään, nostaneet tähden jäänteetkin radiomastoon sen katolla, mutta kun oli ollut aika räjäyttää se ja laulaa Oi kuusipuu räjähteiden jysähdellessä ketjussa tornin ympärillä kuin koristenauha, Modo oli vain hoputtanut heitä lähtemään.
” Mikä ihme siihen on taas menny.” Valkea hiiri mutisi Throttlelle.
Kultaturkkinen johtaja kohautti olkiaan.
” Jösses.. Ekaks Aisha ja nyt isoveikka. Ihme ettei Charleyki oo nykyää omituinen.” Vinnie puhahti.
” Miten nii?” Throttle katsahti ihmeissään nuorimpaan hiireen, joka oli selvästi kyllästynyt hitaaseen menoon ja ajeli nyt jo hänenkin edellään.
” Noku tuntuu et Aishalla on sellanen vaikutus. Mitä pidempään sen kanssa on kaksin, sitä oudommaks tulee. Mietin nyt vaikka Modoo. Onks se susta ollu yhtää oma ittensä sen jälkee ku toi yks tuli postissa?”
Oli kuin Vinnie olisi sytyttänyt sanoillaan valon kultaturkkisen miehen ajatuksiin. Kaikki oli niin selvää ja kirkasta.
Throttlen suusta karkasi epäuskon ja huojentuneisuuden sekainen naurahdus.
” Tottakai!” Hän puuskahti.
Miten hän oli ollutkin niin sokea?
Mieshiiri pudisti päätään omalle tyhmyydelleen.
” Mitä?” Vinnie kärttäsi. Jokin hänen sanoissaan oli saanut Throttlen suuttumuksen laantumaan.
” Puhutaan siitä myöhemmin. Näyttää nimittäin siltä, et isoveikalla oli oikee vaihde silmässä kokoajan.” Kultaturkkinen mies nyökäytti eteenpäin.
Valkea hiiri käänsi katseensa ja huomasi saman minkä veljensä.
Last Chancen edustalla nökötti vieras pyörä ja aivan sen takana Greasepitin kolmipyöräinen Chopperi.

DISCLAIMER!: Sisältää entistä väkivaltaisempaa väkivaltaa. Mielipahan kokemiseen hyvin suuri todennäköisyys

13. Menneisyyden haamu

Koko rakennus tärähti, kun Modo potkaisi ulko-oven sisään.
” Modo!” Naisellinen ääni torui.
” Charley-neiti? Kaikki hyvin?!” Harmaa hiiri tiukkasi. Hän asteli nopeasti naisen luokse.
Punatukkainen mekaanikko nojasi työpöytäänsä, kädet puuskassa.
” Määrittele hyvä...” Hän mutisi ja katsahti huoneen toiselle laidalle.
Ihmeissään Modo kääntyi. Välittömästi hänen silmänsä suureni.
Mitä helvettiä?!
Greasepit seisoi täysin muina miehinä työkaluseinän luona ihastelemassa mekaanikon kokoelmaa.
” On sulla traanitapiiri otsaa!” Modo ärisi.
Hän marssi raivoissaan rasvaa tihkuvan miehen luo. Greasepit kääntyi juuri ajoissa nähdäkseen lähestyvän jättiläisen.
” Heipä hei, hiiru.” Hän virnisti ilkikurisesti.
Modo nosti miehen ilmaan henkseleistään ja pamautti työkaluseinää vasten, niin että muutama jakoavain kilahti maahan.
” Sulla paree olla todella hyvä syy, Charley-neidin kotiin tunkeutumiseen tähän aikaan yöstä!”
Greasepit yritti vastata, mutta mieshiiri rusensi häntä aina vain tiukemmin seinää vasten. Työkaluille tarkoitetut hakaset kaivautuivat syvälle miehen selkään.
” Noh??!”
Maailma värjäytyi punaiseksi Modon silmän syttyessä. Hän ei sen tähden kyennyt huomaamaan, että Greasepitin naama alkoi olla saman sävyinen. Charley kuitenkin näki hiirimiehen takaa, kuinka öljyinen karju yritti epätoivoisesti kiemurrella itseään vapaaksi, saadakseen henkeä.
” Okei, nyt riittää!” Nainen suoristautui ja käveli miesten luokse.” Modo? Modo, kulta. Päästä irti.” Naismekaanikko hieroi rauhoittavasti tämän olkapäätä.
Harmaa hiiri siirsi palavan katseensa ihmisystäväänsä.
” Tapat hänet tuolla menolla vielä. Päästä irti.” Charley sanoi.
Modo tuijotti hetken naisen ilmettä. Hampaitaan yhteen kirskutellen, hän päästi otteensa.
Greasepit valahti lattialle yskänpuuskan saattelemana. Miehen kakoessa, Charley ohjasi harmaaturkkista miestä kauemmas.
” Kaikki hyvin. Mä päästin hänet sisään.” Ihmisnainen vakuutteli.
” CHARLEY!”
Vinnie ja Throttle juoksivat paikalle. Nähdessään Greaspitin, valkea hiiri oli tehdä saman kuin kookkaampi veljensä, mutta nainen ei antanut hänen mennä ohitseen.
” Charley-typy!” Vinnie protestoi.
” Nyt kaikki rauhottuu! Mä en haluu ruumiita, mun vastapestyille lattioille!” Charley kiersi katsellaan kaikki kolme hiirtä. ” Hän ei tullut tänne satuttamaan mua.”
” Nii, senki kuristuskengut.” Greasepit yski.
Hiiret mulkoilivat pahalla silmällä miestä öljylammikossaan.
” Joo niin varmaan.” Throttle naurahti ilottomasti.
” Oikeesti! Tultiin hakemaan sitä toista.”
Samassa Modo muisti toisenkin pyörän korjaamon edustalla. Sydän hypähti miehen kurkkuun.
” Missä Aisha-neiti on?!” Hän tiukkasi mieheltä. ” Jos sä, tai kukaan muukaan, on taittanu hiuskarvanki siltä ni mä lupaan, et-!”
Charley kiskaisi marsilaismiehen rintapanssarista takaisin ja muistutti jälleen ”ei-ruumiita ” säännöstä.
” Vedä henkeä! Aisha on yläkerrassa.” Nainen rauhoitteli. ” Sitä rupes hieman heikottamaan, joten Pike kantoi sen sinne.”
” Pike?” Throttle ja Vinnie kysyivät yhteen ääneen.
Charley kääntyi selittämään heille tilannetta, kun Modo repäisi itsensä irti ja lähti kohti tallin asuintiloja.
” Modo!” Punatukkainen nainen kiljaisi ja kiiruhti miehen perään.
Kultaturkkinen ja vaaleahiiri vilkaisivat nopeasti toisiinsa, ennen kuin lähtivät hekin joukon jatkoksi.
Harmaa hiiri tömisteli rappuset ylös ja suoraa päätä hiirineidon huoneen ovelle. Juuri kun hän oli tarttumassa kahvaan avatakseen sen, Charley luiskahti hänen kainalonsa alta tielle.
” Et voi mennä sinne!” Hän sanoi.
” Miksen?” Mies haastoi.
” Koska!… Ööhm.” Ihmisnainen mietti päänsä puhki, muttei keksinyt mitään.
” Sitähän mäkin.” Modo sanoi ilmeettömästi.
Kevyesti, kuin kukkasen hän nosti naisen sivuun tieltään ja avasi oven.
Aisha makasi peitteiden päällä rauhallisen näköisenä. Olisi voinut uskoa että hän oli vain käynyt pitkäkseen ja nukahtanut sitten siihen.
Naisen näkeminen täysin kunnossa sai valtavan painon nousemaan miehen rinnasta. Modo henkäisi syvään. Hän oli niin keskittynyt hiirineidon tyyneen ilmeeseen, ettei huomannut hahmoa, joka istui nojatuolissa lipaston vieressä ja tarkkaili häntä.
” Uskomaton näky. Eikö?”
Harmaa jättiläinen hätkähti vieraan miehen ääntä. Hän kääntyi nopeasti suuntaan, josta vahvalla aksentilla varustettu ääni kantautui.
Hämärästä nurkasta nousi valtava hahmo. Karvareunaiseen takkiin, mustiin housuihin ja saappaisiin pukeutunut mies oli aivan liian iso ja karvainen ollakseen ihminen.
Miehen astuessa lähemmäs lipastoa, ja sillä lepäävää lamppua Modo sai huomata olevansa oikeassa.
Hahmo kuului marsilaiselle, tarkemmin sanottuna marsilaiselle rotalle.
Hiirimiehen näkökenttä muuttui jälleen punaiseksi. Sen kummempia ajattelematta hän hyökkäsi virnuilevan rotan kimppuun.
Tummaturkkinen mies oli kuitenkin valmiina, hän loikkasi sillä samalla hetkellä pystyyn, kun Modo ponkaisi häntä kohti. Marsilaiset iskivät kämmenensä yhteen ja mittailivat hetken puhisten voimiaan. Lopulta kuitenkin Modo pääsi metallisella kädellään hieman niskanpäälle ja tönäisi miesrottaa kaikin voimin. Rotta horjahti takaisin istumaan. Hiirimies koitti jälleen päälle, mutta rotta oli taas kerran valmiina. Nopeasti tämä nosti jalkansa ja potkaisi harmaan jättiläisen kauemmas. Modo kompuroi taaksepäin ja rysähti sänkyä vasten.
” LOPETTAKAA!” Charley huusi juostessaan toisten hiirten kanssa sisään. Vinnie auttoi veikkansa ylös ja veti tätä taaksepäin, Throttlen asettuessa suojelevasti rotan ja muiden välille.
Yön musta rotta ja Modo kyräilivät toisiaan vielä hetken, mutta eivät yrittäneet käydä enää toisiinsa käsiksi.
” Juuri tän takia en tahtonu sun tulevan tänne!” Charley mulkaisi harmaata hiirtä.
Modo ei vastannut tai katsonutkaan ihmisystäväänsä. Hän oli liian keskittynyt tarkkailemaan synkkä turkkisen rotan kasvoja. Tällä oli kasvoissaan muutama isompi, sekä useita pienempiä naarmuja. Hiilen mustat karvat jättivät niiden kohdalla väliinsä eräänlaisen railon, josta vaalea iho paistoi läpi. Vasemmassa kulmassa ja oikeassa suupielessä olevat isommat naarmut olivat epätasaisempia ja rujompia, selvästi eläimen tekemiä. Pienemmissä taas terä näytti olleen syypää. Miesten mittaillessa toisiaan, Modo huomasi ettei erottanut rotan silmästä lainkaan pupillia. Tämän silmät olivat yhtä mustat kuin turkkinsa.
Ne näyttivät oudoilta, luonnottomilta.
Älä kuvittelekaan, et annan sun viedä Aisha-neidin, Harmaa hiiri siristi miehelle ainutta silmäänsä.
Jostain syystä se sai rotan hymyilemään.
Modon sisällä kuohahti. Hän puristi nyrkkiin vetäytyneitä kämmeniään lähemmäs kehoaan, ettei himo mäiskiä virne rotan naamalta muuttuisi täysin vastustamattomaksi.
Charley-neidin vuoksi… Modo muistutti itseään, samalla kun pakotti itsensä vetämään syviä hengenvetoja.
” Jos kaikki on nyt rauhottuneita, tahtoisin esitellä teille Piken.” Charley viittasi tumman miesrotan suuntaan.
” Pike, jätkät. Jätkät, Pike.”
Miehet nyökäyttivät vastahakoisesti toisilleen.
” Mitä sä tahdot, rotankuvatus?” Modo töksäytti.
Se sai viimein hymyn hyytymään marsilaisen kasvoilta.
” Tulin hakemaan sen mikä minulle kuuluu.” Pike sanoi kylmällä äänellä, harmaalle hiirelle, ennen kuin kääntyi katsomaan Throttlen ohi sängyllä makaavaa marsilaisnaista.
Vinnie arvasi, kookkaan hiiren reagoivan, joten astui hieman tämän tielle.
” Modo.” Charley painoi kätensä miehen rinnalle, jotta mies kiinnittäisi huomionsa häneen. ” En usko, että Aisha tahtoisi sun haastavan riitaa sulhasensa kanssa.”
Modo käänsi järkyttyneen katseensa ihmisnaiseen.
” Mitäh?!”
” Sulhasen?”
” Charley-typy, sä et voi olla tosissas?” Valkea hiiri ähkäisi.
” Yeah, rotat on valehtelijoita. Ei niihin voi luottaa! Tää on varmasti joku Limburgerin juoni!” Modo änkytti.
Ei voinut olla. Ei ollut mitenkään mahdollista, että aina niin suloinen ja viaton Aisha olisi lupautunut rotalle morsiameksi!
Pike tuhahti.
” Tyypillistä.”
Vihaisesti itsekseen mutisten miesrotta kaivoi taskustaan jotain ja antoi sen yhä edessään seisovalle kultaturkkiselle hiirelle.
Throttle vilkaisi saamaansa kuvaa nopeasti. Se oli yksinkertainen kuva, koruttomalla taustalla. Pike ja Aisha istuivat siinä vieretysten. Molempien ilmeet olivat neutraalit, mutta hiirineito piteli miehen kämmentä molemmin käsin sylissään.
” Se on totta.” Kolmikon johtaja kuuli itsensä sanovan epäuskoisella äänellä.
Hän ojensi kuvaa taaksepäin. Vinnie omi sen seuraavaksi itselleen.
Hänkin silmäili kuvaa, kunnes tuli samaan lopputulokseen, kuin vanhempi hiiri. Valkea marsilainen oli ojentamassa sitä eteenpäin, kun yhtäkkiä sängyltä kuului vaimea voihkaisu.
He kaikki kääntyivät Aishan suuntaan, joka vääntelehti ynisten heräillessään.
” Aisha!” Charley henkäisi helpottuneena.
Punatukkainen mekaanikko kiirehti äkkiä marsilaisneidon vierelle.
” Voi Charley! Minä näin aivan kauheaa unta!” Aisha nousi istumaan ihmisnaisen avustamana. Pystyssä ollessaan hän huomasi muutkin ylimääräiset henkilöt huoneessaan. Erityisesti silmään hyppäsi valtava musta läiskä Throttlen takana.
Verta hyytävä kirkaisu karkasi hiirinaisen huulilta. Hän pysäytti sen lähes välittömästi painamalla molemmat kämmenet suunsa eteen.
Silmäripsikään värähtämättä Aisha tuijotti miesrottaa. Miljoona paniikintäyteistä ajatusta törmäili toisiinsa hänen päässään. Nainen yritti epätoivoisesti saada edes yhdestä kiinni, selvittääkseen oliko niistä yksikään tilanteen tasalla.
” Yllätinkö sinut, kultaseni?” Pike kysyi huvittuneena ja astui askeleen lähemmäs sänkyä.
Aisha ei saanut sanaa suustaan. Hän ei ollut koskaan kuullut Piken puhuvan englantia. Hän ei edes tiennyt että mies osasi sitä!
Hankalasta ääntämisestä päätellen (yllatankö shinyy, kyltasheni?) vaikutti siltä, ettei kieli ainakaan ollut tämän vahvuuksia.
” Pike..?” Aisha kuiskasi silmät suurina.
” Pitkästä aikaa.” Piken suupielet kohosivat niin, että tämän hampaat paljastuivat.
Hiirinaisen vatsassa muljahti ikävästi. Hän painoi kätensä entistä tiukemmin suunsa eteen. Aishahan EI oksentaisi, Charleyn puhtaille lakanoille.
Punatukkainen mekaanikko luki naisen sairaan ilmeen aivan väärin ja kysyi tahtoiko tämä mennä uudestaan pitkäkseen.
Hiirineito pudisti päätään.
” Mitä… Mitä sinä teet täällä?” Aisha sai lopulta kysyttyä.
” Tulin hakemaan sinua, hassu.” Pike naurahti onnellisena.
Miehen omahyväinen hymy oli nostaa kaakaon uudestaan marsilaisnaisen ruokatorveen. Piken onnellisuus ei koskaan tiennyt hyvää muille. Varsinkaan Aishalle itselleen.
” Ai, että minun oli sinua niin ikävä!” Miesrotta hihkaisi, puskiessaan Throttlen ohitse. Hän nappasi naisen luut murskaavaan syleilyyn.
Mies haisi täysin siltä miltä Aisha muisti - Kylmän pakkasilman ja kirpeiden choka-lehtien sekoitukselta. Ja kuten niin monesti aiemmin se realisoi tilanteen naiselle. Hän oli jälleen kerran miesrotan armoilla.
Uskomatonta, että vasta äsken pelkäsin niin kauheasti kuolemaa.
Aishan tuntiessa Piken terävät kynnet niskassaan, varoituksena, hän huomasi olevansa surullinen, ettei Greasepit ollutkaan tullut tappamaan häntä.
Aisha olisi niin paljon mieluummin kuollut öljyisen miehen käsivarsille, kuin palannut Piken omille.

” Ootko varma, että haluat mennä?” Charley kysyi kolmatta kertaa Aishalta.
He olivat jääneet kaksin huoneeseen. Jätkien oli täytynyt palata alakertaan vahtimaan Greasepitiä, mutta eivät olleet halunneet jättää Pikeä yksin naisten kanssa, joten tämä oli myös pakotettu lähtemään.
Aisha nyökkäsi aluksi epävarmasti, mutta korjasi sitten asentoaan ja nyökkäsi varmemmin.
” Olen.” Hän vastasi. ” Minun on aika palata kotiin.”
Ihmisnaisen suusta karkasi pieni huokaus.
Jos Aisha tosiaan haluaa, mun on pakko päästää hänet menemään…
Hiirinainen rupesi riisuutumaan vaihtaakseen päälleen Piken tuoman prätkäilyyn sopivan haalarin, kun Charley pysäytti hänet.
” Älä turhaan. Saat mekon omaksi. Saat ne kaikki jos haluat.” Punatukkainen mekaanikko heilautti kättään kaapiston suuntaan, jossa kaikki hänen isoäitinsä mekot roikkuivat siististi henkareissaan. ” En mä niitä kumminkaan käytä.”
” En vie sinulta mitään.” Aisha sanoi jämäkästi. Hän kiskoi mekon päältään, viikkasi sen siististi ja laittoi päälleen yksinkertaisen vetoketjullisen haalarin.
Naiset menivät alakertaan. Charley melkein odotti siellä olevan täysi painimatsi päällä, mutta yllättäen miehet olivat vetäytyneet omille puolilleen tallia heittelemään synkeitä silmäyksiä toisiinsa. Naisten ilmestyessä tallin ovelle, he käänsivät katseensa näihin.
” Noh.. Hei nyt sitten.” Aisha kääntyi halaamaan Charleyä.
Naiset rutistivat toisiaan oikein tiukasti.
” Kirjoittelethan joskus? Tai itseasiassa tule käymään. Koska tahansa.” Punatukkainen mekaanikko vannotti.
Marsilaisneito vetäytyi vaikeasti irti ystävästään. Kyyneleet polttivat silmien takana. Jos Pike ei olisi seisonut alle viiden metrin päässä, hän olisi ehkä uskaltanutkin antaa niiden valua.
Aisha ei muistanut varmasti puoliakaan kaikista niistä säännöistä joita miesrotta oli hänelle aikanaan asettanut, mutta hän ei ikinä unohtaisi mitä itkemisestä seurasi.
Naishiiri tarrasi Charleyn kyynärvarsiin, toivoen että tämä ymmärtäisi viestin sen takana.
Älä anna hänen viedä minua! En tahdo mennä! En Piken matkaan!
Ihmisnainen kuitenkin vain hymyili hänelle ja Piken kutsuessa häntä, Aisha tiesi että toive oli turha.
Takertumalla ihmisnaiseen hän vain asetti tämän suurempaan vaaraan.
Hopeaturkkinen hiiri irrotti otteensa ja astui kauemmas, kääntyen hieman veljesten puoleen.
Throttlen kasvot olivat, kuten lähes aina, täydellisen tyynet. Ne eivät paljastaneet mitään, mitä tämä ajatteli.
Vinnie hänen vieressään näytti lähinnä ärtyneeltä. Häntä selvästi harmitti, ettei ollut saanut haastaa riitaa vihollistensa kanssa.
Aisha jätti pahimman -tai parhaimman, miten sen nyt ikinä tahtoikaan ottaa – viimeiseksi. Modo ei edes katsonut häneen. Tuijotti vain tallin betonista lattiaa, tyhjä ilme kasvoillaan.
Hiirinainen nielaisi kurkkuunsa nousseen palan pois. Hänestä oli hirveää nähdä harmaa jättiläinen sellaisena. Ja vielä hirveämmältä hänestä tuntui tietää, että hän oli syypää miehen alakuloon.
Aisha tahtoi kävellä hänen luokseen, rutistaa tämän oikein tiukkaan syleilyyn ja pyytää anteeksi, että oli hakeutunut jatkuvasti tämän seuraan ja pitänyt hänestä niin paljon, vaikka ei olisikaan saanut.
Modo ei kuitenkaan varmaan halunnut kuulla häneltä mitään juuri nyt.
” Näkyillään! ” Aisha vilkutti veljeksille seuratessaan kihlattuaan ulos kylmään yöhön.
” Lippu korkeella!” Miehet heilauttivat käsiään hyvästiksi.
Vaaleatukkainen hiiri katsoi pitkään Last Chancen valaistun kyltin perään, kun se katosi kauemmas horisonttiin. Sen kadotessa lopullisesti näkyvistä Aisha antoi itsensä kuulla vielä kerran uudelleen Modon vaimean äänen; Lippu korkeella, Aisha-neiti.

Vasta marsilaisten ja Greasepitin tullessa tuttuun risteykseen, Aisha huomasi, että he olivat saapuneet Limburger Plazaan, tai pikemminkin sen jäännöksille.
Korkein päätorni oli murentunut isoksi kasaksi betonimurskaa ja teräspalkkeja, mutta loput kolme rakennusta sen ympärillä vaikuttivat selvinneen vain parilla rikkinäisellä ikkunalla. Greasepit vei heidät jostain sivuovesta yhteen jäljellejääneistä rakennuksista.
Hiirinainen ajatteli, että he menisivät kaikki tapaamaan paksua plutolaispomoa, mutta yhtäkkiä Pike ohjasikin häntä sivukäytävälle, vaikka Greasepit jatkoi suoraan.
” Emmekö?-”
” Šuk.” Pike murahti.
Aisha hämmentyi hiukan kuullessaan yhtäkkiä anagaa. Miesrotan suhisevaa ja rahisevaa äidinkieltä, jonka opiskelua varten hän oli kuunnellut paljon ranskankielistä musiikkia. Kyseinen telluslainen kieli kun jakoi kiitettävän määrän samankaltaisia äänteitä pohjoisten rottakansojen oman kanssa.
Pelon jäiset kourat tarttuivat tiukasti naisen vatsaan. Mies kuulosti kauhistuttavasti enemmän itseltään ilman sitä naurettavaa aksenttia.
Aisha teki kuitenkin, kuten Pike toivoi ja pysyi hiljaa.
He päätyivät pieneen huoneeseen. Sammaleen vihreässä kokolattiamatossa olivat jäljet huonekaluista, mutta niitä siellä ei ollut yhtäkään. Yksi ainut ikkuna huoneen takaseinällä oli teipattu umpeen jätesäkillä ja ilmastointiteipillä.
Pike sohaisi hiirinaista keskemmälle huonetta.
” Vaatteet.” Hän sanoi ja heilautti vaativasti sormiaan.
Aisha nykäisi haalarin kaulusta vaivaantuneena.
” Pike… En minä karkaa...” Hän aloitti.
Marsilaisneidolla oli lauseeseen jotain jatkoa, mutta ei tällä hetkellä muistanut tarpeeksi sanastoa kihlattunsa monimutkaisesta kielestä.
Ei sillä tosin olisi ollut väliäkään, sillä heti nähdessään naisen avaavan suunsa, miesrotan suupielet vääntyivät jyrkästi alaspäin.
Pike otti nopean askeleen eteenpäin ja huitaisi Aishaa kasvoille.
” En pyydä uudestaan.” Hän ärähti.
Itkua pidätellen, hopeaturkkinen nainen avasi vetoketjun ja riisuutui alusvaatteilleen.
Hän ansaitsi sillä uuden läimäisyn.
” Ne kaikki!”
Aisha hivutti pikkuhousunsa pois. Pike keräsi vaatteet siistiin kasaan kädelleen, ennen kuin katsahti uudestaan ilkosillaan seisovaan hiirineitoon edessään.
Naista hävetti ja mies näki sen. Hän näki myös, kuinka Aisha puristi käsiään yhteen vatsallaan, ettei vahingossa erehtyisi peittelemään itseään häneltä.
Hyvä. Näemmä hän ei ole unohtanut aivan kaikkea.
Pike koitti saada hiirinaisen kiemurtelemaan, tuijottamalla suoraan tämän paljaisiin rintoihin. Vaaleanpunaiset nännit helottivat vaalean harmaan karvan keskeltä.
” Sinun rintasi ovat isommat.” Mies totesi.
Aishan ilme ei värähtänytkään, joten Pike astui lähemmäksi ja puristi toisen niistä kämmenensä sisään.
” Sinua taidettiin ruokkia täällä hyvin, vai?” Hän tokaisi huvittuneena.
Naishiiri ei vastannut vieläkään. Miesrotta astui aivan kiinni Aishaan, pyyhkäisi peukalollaan sen rinnan nänniä jota piteli ja sanoi sitten;
” Älä toki erehdy kuvittelemaan sen tekevän sinusta viehättävän. Et ehkä ole aivan lapsi enää, mutta ei sinua naiseksikaan voi laskea.”
Aisha yritti pitää hengityksensä tasaisena. Hän ei tahtonut antaa Pikelle mitään vihjeitä sisäisistä tuntemuksistaan.
Mustaturkkinen rotta kallisteli päätään tarkkaillessaan alastoman morsiamensa kasvoja. Ne olivat ilmeettömät. Aivan kuin häntä ei olisi kiinnostanut lainkaan.
Ja sehän ei käynyt laatuun!
Pike siirsi kätensä hopeaturkkisen naisen leualle ja pakotti tämän katsomaan itseensä.
” Sinulla ei ole mitään hajua, millaisen sotkun jätit jälkeesi! Menetin melkein pääni takiasi!” Miesrotta kiskaisi takkiaan sivuun ja painoi sitten naisen kasvoja lähemmäs kaulaansa, jotta tämä näkisi suoran pitkän viillon. ” Isä ajatteli, lähtösi olevan minun vikani. Sain elää sillä ehdolla, että toisin sinut takaisin… ”
Pike siirsi naisen kasvot jälleen omiaan vasten.
Kirpeän hajuinen hengitys teki pahaa, mutta Aisha ei pystynyt hengittämään suunkautta, miehen puristaessa tiukasti hänen leukaansa.
” Saatoit viedä veljeni hengen, mutta minun omaani sinä et saa. ” Pike vannoi silmät palaen. ” Ja nyt palaamme rangaistukseesi… Koska sinä karkasit, on enemmän kuin oikeutettua, että pidennämme tuomiotasi, eikö?”
Aisha ei voinut liikuttaa päätään, joten räpäytti vain.
” Hienoa! Ajattelin -koska kävin niin lähellä kuolemaa -, että pidentäisimme sitä…. Ikuisuudella? Kuulostaako reilulta sinusta? Koska jos tahdot voin aina myös raadella sinut kappaleiksi, kuten se Xylra repi veljeni pelastaessaan sinua ja leikata sitten pääsi irti, kuten minulle meinattiin tehdä.” Pike piirsi haaveilevasti kynnellään poikkiviivan naisen kaulalle.
” Noh mitä sanot?” Hän siirtyi katsomaan morsiamensa luonnottoman sinisiä silmiä.
Ne kiilsivät vuodattamattomista kyynelistä.
Piken suupielet nousivat virneeseen.
” Vooooi kultaseni, älä näytä tuollaista naamaa! Et kai oikeasti luullut, että olin tosissani?” Hän nauroi. ” En ikinä! Koskaan! Päästäisi sinua niin helpolla.”
Mies päästi irti, muttei löysentänyt juuri sormiensa otetta, jotta hänen kyntensä raapisivat naishiiren kasvoja.
Pike perääntyi ovelle.
” Paikka.” Hän määräsi, kuin koiralle. Sitten tumma rotta avasi oven ja astui ulkopuolelle. Ennen lähtöään hän tosin sammutti valot katkaisijasta.
Kuten niin monesti aiemmin, Aisha jäi yksin pimeään.

Limburger seisoi valtavien ikkunoiden edessä, katselemassa alas kaupunkiin. Yöllä oli satanut taas runsaasti lunta. Korkeiden talojen katot hohtivat valkoisina. Näky olisi ollut oikein seesteinen ja mieltä rauhoittava, ellei aivan hänen nenänsä alapuolella olisi maanneet jälleen yhden hänen torninsa jäännökset.
” Jonain päivänä… Nappaan ne riivatun rusakot ja pistän heidät maksamaan… Vannon sen!” Limburger murisi.
Plutolaismies kiepsahti ympäri ja lysähti tuolilleen.
” Onko tosiaan niin, etten voi tarjota sinulle mitään joka saisi sinut muuttamaan mieltäsi?” Hän sanoi tummaturkkiselle miesrotalle pöydän toisella puolella.
Pike kaiveli hampaidensa välejä vaikuttavan näköisesti pienen kirveen kokoisella veitsellä.
” Valitan. Välitän vain yhden hiiren kiduttamisesta.” Rotta maiskautti. ” Mistä puheen ollen.. Koska se tohtorisi saa siirtimen kuntoon?”
” Oh, Aivan piakkoin. Varmasti pääsette parin päivän päästä matkaan.” Limburger vakuutti, parhain luotettava-poliitikko hymy kasvoillaan.
” Parempi niin. En nimittäin voi luvata, etten viillä kurkkuasi auki, ellen pääse täältä pian pois.” Pike tuijotti yön mustilla silmillään syvälle plutolaisen omiin.
Kalamies tunsi otsansa hikoavan kumisen maskin alla.
” Katson, että se on huomisiltaan mennessä valmis!” Hän sanoi vieläkään päästämättä pelkoa ääneensä.
” Hyvä. Lähdenkin tästä katsomaan että rakkaalla morsiamellani on kaikki hyvin.” Miesrotta nousi ja asteli ulos huoneesta.
Heti kun tämä oli kuulomatkan ulkopuolella, Limburger otti puheyhteyden Karbunkleen.
” En usko, että suunnitelma toimii. Meidän täytyy varmaan auttaa tyttö pakoon.” Hän sanoi.
” Luulempa, teidän kieroutenne, ettei sekään toimi. En usko, että tyttö lähtee vaikka tilaisuus tarjoutuisikin. Oletteko nähneet turvakameran tallenteita?”
Limburger huokasi. Hän ei ollut itse juuri katsellut nauhoja, mutta oli kuullut miestensä puhuvan niistä, tietääkseen, että ne eivät olleet kaunista katsottavaa. Plutolaismies olisi ehkä voinutkin nauttia hiirinaisen kärsimyksestä, mutta koska tämä Piken vaatimuksesta oli 24/7 vaatteitta, hänen oli hankala vältellä näkemästä kohtia tämän kehosta joita ei olisi halunnut nähdä.
” Sitten me nappaamme hänet ja lavastamme paon! Joka tapauksessa, emme voi enää pitkitellä. Marsilainen ystävämme muuttuu kärttyisämmäksi päivä päivältä, enkä tiedä enää miten lahjon joukkoni jäämään, jos hän tappaa heistä vielä yhdenkin!” Plutolainen heitti kätensä ilmaan turhautuneena.
” Voisit vain kieltää heitä sparraamasta hänen kanssaan...” Karbunkle mutisi.
Häneltäkin alkoivat olla keinot vähissä miten hävittää miesrotalle hävinneiden hanttapulien ruumiita. Happoseokseen liuottaminen vei kuitenkin aikaa, eikä Limburgerin museorakennuksessa ollut kuin neljä kylpyammetta. Tilasta oli jo nyt puutetta!
Kalamies mietti hetken aikaa suunnitelmaa.
” Käske Greasepitiä ja muutamaa hanttapulia siirtämään tyttö, sillä aikaa kun minä viihdytän vieraitamme illallisella!” Hän sanoi lopulta.
” Kuten tahdotte, teidän salakavaluutenne.” Tohtori nyökäytti.
Limburger napsautti yhteyden poikki ja käänsi sitten tuolinsa ikkunaan päin.
Se marsilaisrotta tulisi hankkiutumaan eroon hänen puolestaan niistä kirotun prätkähiiristä, halusi tämä tai sitten ei!

Aishan korva nytkähti, oven kahvan kilistessä. Niin nopeasti, kuin hän vain huimaukseltaan ja kylkeä vihlovalta kivultaan saattoi, hän kampesi itsensä pystyyn. Jos tulija olisi Pike, hän saisi satikutia lattialla vetelehtimisestä. Eikä marsilaisnainen uskonut, että hänen kylkiluunsa kestäisivät enää yhtään miehen iskua antamatta lopullisesti periksi.
Naisella ei ollut mitään hajua, paljonko kello oli tai kuinka kauan hän oli tällä kertaa ollut yksin säkkipimeässä huoneessa. Aika oli muuttunut täysin merkityksettömäksi.
Oli vain kipua, pimeyttä ja kouristuksia.
Ovi avattiin. Kapeahko valon juova osui heti Aishan silmiin. Se sai päässä sykkivän kivun hakkaamaan entistä kipeämmin.
Nainen tiesi heti ettei se ollut hänen kovakourainen kihlattunsa. Pike olisi pamauttanut oven täysin avoimeksi.
” Pue tämä.” Joku sanoi ja heitti sitten jotain huoneeseen. Kangas osui pehmeästi kahahtaen lattiaan. Aisha pudottautui polvilleen ja etsi nopeasti käsikopelolla sen. Kädet tärisivät nälästä ja kivusta niin ettei hän meinannut saada niitä hihansuista sisään. Lopulta kuitenkin hän ymmärsi kyseessä olevan jonkunnäköinen takki, jolloin vaatteen väliin sujahtaminen helpottui.
” Oletko pukeissa?” Ääni kysyi.
” Olen.” Aisha vastasi samalla, kun puristi valtavan ison takin kiinni käsillään.
” Hyvä. Sitten mennään.”
Kaksi hahmoa astui huoneeseen. Ne tarttuivat naishiirtä tämän olkavarsista ja lähtivät taluttamaan eteenpäin.
Huoneen ulkopuolella oli sietämättömän kirkasta. Aisha rutisti silmänsä tiukasti umpeen, mutta valo tuntui sattuvan niihin silti.
Hiirinainen notkahti. Jalat tuntuivat pettävän alta. Miehet hänen vierellään kuitenkin puristivat lujasti ja estivät häntä kaatumasta.
” Eteenpäin!” Ääni murahti vihaisesti.
Aisha ei vastannut tai edes nyökännyt, koska kyseessä ei ollut kysymys.
Pike ei ehkä ollut kumpikaan taluttajista, mutta se ei tarkoittanut sitä, ettei hän saattanut olla lähistöllä valvomassa, että nainen tosiaan noudatti sääntöjä.
Vahvat kädet ohjasivat häntä pitkän matkan. Monta käytävää ja kahta portaikkoa myöhemmin hänet tönäistiin uuteen huoneeseen. Siellä oli hämärämpää kuin käytävässä, muttei silti pimeää.
Aisha riisui takin automaattisesti. Hän odotti että se vietäisiin häneltä, mutta ovi paiskattiinkin kiinni hänen selkänsä takana.
Okei, nyt on täysin varmaa, ettei Pike ollut tämän siirron takana. Hän ei, missään nimessä olisi antanut, minun pitää takkia!
Aisha raotti varovasti silmiään. Valo kirveli, mutta mitä pidempään hän jaksoi sietää kipua, sitä nopeammin hän tottui siihen.
Huone oli aikalailla saman kokoinen kuin edeltäjänsä. Ikkuna oli yhtälailla teipattu ja lattia oli samaa vihreää mattoa. Tässä huoneessa tosin oli kaksi kerrossänkyä vastakkaisilla seinustoilla.
Nainen katsoi sänkyjä haaveillen, muttei uskaltanut istua kummankaan päälle. Rypistyneet peitteet paljastaisivat välittömästi hänen maanneen niissä.
Marsilaisneidon väsynyt keho tosin vaati vaakatasoa, joten Aisha käveli hieman keskemmälle huonetta ja pisti pitkäkseen lattialle. Kylkeä vihlaisi, kun hän nosti jalat koukkuun, etteivät nälänkouraisut ottaisi niin syvältä.
Valoisassa huoneessa oli huomattavasti vaikeampi vain imeytyä tyhjyyteen, eikä Aishalla ollut yhtään energiaa jäljellä ylimääräiselle kyvylleen, katsellakseen mitä toiset puuhasivat. Niinpä, pitääkseen itsensä ajattelemasta kipua, hän keskittyi pohtimaan, miten ihmeessä Pike oli päässyt karkaamaan suojakilven alta.
Eivätkö ne toimineetkaan kuten piti? Oliko hän tehnyt täysin turhaa työtä juostessaan ympäri Marsia suojaamassa kaupunkeja?
Ei se voi niin olla. Kilpiä varmasti testattiin, ennen kuin ne ostettiin.
Jos hänen äitinsä ei ollut sitä vaatinut, niin Tera oli ainakin. Mies oli tappavan tarkka pienistäkin yksityiskohdista Panzadin - ja erityisesti hänen perheensä- turvallisuuteen liittyen.
Mutta jos kilvet toimivat, kuten niiden piti. Se tarkoitti sitä että joko niiden toimintaa oli mahdollista häiritä tai sitten niissä oli aukkoja.
Aisha muisti kuulleensa kilven olevan kuin kupoli. Korkein kohta oli suoraan keskusyksikön yläpuolella ja siitä se laskeutui pikkuhiljaa, kunnes kohtasi maahan upotetut energianjakajat.
Koskaan ei ollut ollut puhetta, mitä kävisi jos joku yrittäisi tulla kilven alitse.
Olihan se harvinaista, että vihollinen yrittäisi hyökätä suoraan altapäin, mutta luulisi huippuluokan turvallisuuseksperttien osaavaan ottaa huomioon myös epätodennäköisemmät skenaariot.
Tai mistä sitä tietää. Minäkin osaan ennustaa tulevaa, mutten silti nähnyt tämän tulevan -Au.
Aisha siirsi kättään vähemmän kivuliaaseen asentoon.
Toinen asia, mikä hiirinaista ihmetytti todenteolla, oli se, ettei hän ollut nähnyt Piken tuloa. Jos hänen kykynsä olisi toiminut, kuten piti, ahdistus olisi löytänyt hänet välittömästi, kun mies pääsi karkaamaan.
Mitä jos niin kävikin ja minä en vain ymmärtänyt katsoa silloin oikeaa asiaa?
Yhtäkkinen tajuaminen sai naisen lyömään itseään otsaan (Se sattui sekä käteen, että päähän).
Totta kai! Silloin ensimmäisenä iltana! Luulin, että se johtui jätkistä, mutta se olikin Pike!
Aisha tunsi itsensä suoranaiseksi idiootiksi. Hän ei ollut vahtinut miesrotan liikkeitä kertaakaan tultuaan Tellukselle. Eli kuten tavallista, nainen ei voinut syyttää kohtalostaan ketään muuta kuin itseään.
Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis, Aisha ajatteli hieman katkerana.
Nyt tosin oli myöhäistä itsesäälille. Ainoa asia jota hiirineito saattoi karhealla lattiamatolla maatessaan toivoa, oli että Pike hänet löytäessään menettäisi malttinsa niin pahasti, ettei muistaisi hillitä voimankäyttöään.

Tummaturkkinen rotta pamautti suuret pariovet voimalla auki.
” Missä hän on?!” Pike karjui.
” Kuka?” Limburger kysyi viattomasti.
” Älä leiki tyhmää!” Mies ärähti.
Pike harppoi huoneen poikki heilutellen uhkaavan näköisesti puukkoaan plutolaismiehen suuntaan. ” Jos et kerro minulle tällä sekunnilla, missä Ašani on, naulaan sinut siihen tuoliisi ja talutan niiden ruipelohäntien luokse!” Miesrotta uhkasi.
” Öhm, mitä jos tarkistaisimme turvakamerat?” Limburger ehdotti hermostuneena, veitsen terä vain muutaman sentin päässä hänen maskinsa lateksisesta nenästä.
Pike siristi silmiään, mutta heitti lopulta veitsensä sojottamaan pöytään.
Kalamies henkäisi pienesti helpotuksesta, ennen kuin kaivoi turvakameran nauhat esille. Hetken päästä sivuseinälle upotetulle näytölle välähti kuva kahdesta marsilaishiirestä. Valkea mieshiiri roikotti kainalossaan hopeaturkkista, vaaleatukkaista naista, joka rimpuili aika lailla, miehen juostessa rappusia alas ja lopulta ulko-ovesta ulos.
Pike kirota päräytti, nappasi veitsensä pöydästä ja viskasi sen sitten näyttöä kohti.
Lasin sirpaleet tipahtelivat lattialle rytmikkäästi kilisten.
” Tapan tuon sekaantuvan siimahännän! Jericho!” Mustaturkkinen rotta kääntyi karjumaan oven suuntaan.
Ovelle ilmestyi yksi miehen mukana tulleista rotista. Pike keskusteli lyhyesti tämän kanssa, kielellä jota Limburger ei ymmärtänyt. Kun Jericho oli saanut ohjeensa, tumma rotta siirsi huomionsa takaisin plutolaiseen.
” Tahdon tietää mistä löydän sen julkean hiiren, joka kehtasi varastaa minulta.”
Kalamies sai taistella kaikin voimin, ettei voitonriemuinen hymy päässyt näkymään hänen kasvoiltaan.
” Voi heitä on kovin vaikea löytää. He kun ovat liikkeessä kaiken aikaa. Levottomat luonteet tiedäthän?”
Pike tuijotti liilaan liituraitapukuun pukeutunutta plutolaista murhaavasti.
” M-mutta, onneksesi, heidät on oikein helppo houkutella näkyville. Oikealla syötillä siis.” Limburger lisäsi nopeasti.
” Ja mikähän tämä syötti mahtaa olla?”
” Voi vaihtoehtoja on, mutta jos saan suositella, valitsisin erään tietyn punapäisen ihmisnaisen. Hirveä riesa, mutta ne mekastavat marakatit ovat jostain syystä kovin kiintyneitä häneen. Vie hänet ja he seuraavat sinua vaikka kuuhun. Erityisesti hän.” Limburger osoitti hajonneeseen monitoriin, jossa staattisten häiriöiden takana näkyi vielä himmeä kuva valkeasta hiirestä.
Pike siirsi katseensa monitoriin. Hän tutkaili kuvaa hetken, kunnes vetäisi näytöstä törröttävän veitsensä irti, niin että lisää sirpaleita lenteli sinne tänne.
” Tarvitsen kulkupelin.”
” Totta kai. Koen tosin velvollisuudekseni varoittaa, etteivät he liiku juuri yksikseen. Saat siis todennäköisesti kimppuusi kaikki kolme.” Limburger sanoi.
” Mikäli he tahtovat kuolla veljensä virheen takia, olkoon niin. Minä tahdon vain rangaista syyllistä ja Ašanin takaisin.” Pike sylkäisi.
” Kuten tahdot.” Plutolainen nyökäytti.
Irvikissan arvoinen virne kasvoillaan Limburger seurasi, kuinka miesrotta lähti hiirijahtiin.

DISCLAIMER!! Mielensäpahoittamisen riski jälleen kerran huomattavan suuri!!

14. Musta joulu

” Okei okei, tää on helppo! Se on iso, musta ja karvainen..”
” Mörkö!” Cindy hihkaisi.
Tony huokasi.
” Tää on oikeasti olemassa… Sillä on isot hampaat ja terävät kynnet.” Hän jatkoi.
” Throttlen anoppi!”
Kultaturkkinen hiiri sohaisi kyynärpäällä kylkeen vierellään istuvaa vaalea turkkista miestä.
” Mitä?” Vinnie närkästyi.
Throttle pudisti päätään varoitukseksi.
” Petoeläin. Saalistaa öisin!” Tony jatkoi.
” Batman!” Donna kimitti.
” Mitä? No ei! Eihän Batmanilla ole karvoja?” Poika ihmetteli.
” Ompas. Ne on vaan siellä maskin alla!” Tyttö väitti.
” Ei sillä lailla karvainen.” Tony pyöritti silmiään.” Tarkoitin että tällä on turkki!”
” Mustakarhu?” Daniel ehdotti.
” Ei se nyt se voi olla! Muuten Tony ei olisi saanut sanoa sen olevan musta.” Donna muistutti.
” Keskittykää! Enää kymmenen sekuntia jäljellä!” Tony ärähti hermostuneena.
Lapset miettivät kuumeisesti.
” Nyt mä tiedän! Rotta!” Vinnie hihkaisi ja parkaisi heti perään, sekä Charleyn, että Throttlen upottaessa kyynärpäänsä hänen kylkiluidensa väliin.
” Ei. Aika. ” Poika huokasi alistuneena ja laskin kortin kädestään käytöstä poistuneiden korttien kasaan.
” Mikä se oli?” Daniel tahtoi tietää.
” Pantteri.”
” Mitäh? Eivät pantterit ole mustia, vaan vaaleanpunaisia! Sun vikasi, että hävittiin taas piste!” Donna suutahti pojalle.
” Ootko koskaan kääntäny Cartoon networkiltä Animal Planetille? Et näköjään, koska muuten tietäsit et ne todellakin on mustia!” Tony siristi silmiään lattialla tyynynpäällä istuvalle tytölle.
” Joo no mut, tunnetko ketään, joka tietäis mustan pantterin?” Donna haastoi.
Tonyn suupielet vääntyivät alaspäin.
” Lapset lapset!” Charley koitti toppuutella, ennen kuin riita yltyisi.
” Meijä huki.” Throttlekin sanoi, yrittäen siirtää lasten huomion toisaalle.
Elliot nappasi korttipakan itselleen ja valmistautui selittämään tiimilleen.
” Ouh… Enskerralla ku tuntuu siltä et käsi kramppaa, varota mua nii väistän.” Vinnie murahti hiljaisella äänellä aseveljelleen.
” Sä koitat ärsyttää sitä ihan tahallas!” Kultaturkkinen hiiri suhahti takaisin.
Valkea hiiri tiesi kysymättäkin kenestä Throttle puhui. Molemmat vilkaisivat vaivihkaa taakseen. Modo istui pitkän pirttipöydän ääressä käkkärätukkaisen tytön kanssa värittämässä. Harmaa jättiläinen pyöritteli sormiensa välissä lapsen käteen tarkoitettua vahaliitua. Hänen kädessään se näytti lähinnä värikkäältä hammastikulta.
” Joten? ” Vinnie kääntyi takaisin. ” Molemmat tiietään, et sen pitäs vaan saada purkaa toi aggressio ja sit se ois iha ok.”
” En usko et se on tällä kertaa noin yksinkertasta...” Throttle mumisi ajatuksissaan. Hän katsahti vielä nopeasti kookkaaseen vapaustaistelija veljeensä, ennen kuin keskittyi kuuntelemaan pojan selitystä.

” Mitä sä piirrät?”
Modo hätkähti ääntä, niin että ote pienestä väriliidusta kirposi. Se tipahti paperille ja uhkasi vieriä pöydältä alas, mutta mieshiiri sai napattua sen viimehetkellä.
Harmaa jättiläinen vilkaisi tyhjää paperia täysin samaan aikaan, kuin hänen vierellään istuva tyttö kurkotti katsomaan.
” Taitaa olla luova suoni tukossa.” Modo naurahti ilottomasti lapselle, joka katsoi häneen suu tyytymättömässä mutrussa.
” Mitäs sä oot saanu aikaan?” Harmaa hiiri kääntyi vastaavasti tytön teosten ääreen.
Lapsen ilme muuttui kuin taikaiskusta. Ylpeä hymy huulillaan hän esitteli jokaisen piirroksistaan. Suurin osa oli jouluaiheisia, veikeästi koristeltuja pipariukkoja, joulupukki poroineen, sekä muutama erilainen lahjapaketti ja kuusi. Joukossa oli myös yksi isompi teos, jonka kimpussa tyttö yhä työskenteli.
” Tossa on Brooke ja siinä sen kanssa on Emelie ja Daniel, Ja toi tuolla lumikasassa on Vinnie. ” Samantha osoitteli innoissaan kaikki mainitsemansa henkilöt kuvasta. ” Ja tossa olet sä.”
Modo siirsi katsettaan tytön sormen suuntaan. Miehen sydän sykähti raskaasti hänen nähdessään, että Sam oli piirtänyt hänet yhdessä hopeaturkkisen hiirineidon kanssa.
” Kiipeät Aishan lettiä pitkin lumilinnan huipulle, koska kukaan ei jaksanut enää linnan rakentamisen jälkeen tehdä rappusia. Oikeasti, en vain jaksanut piirtää niitä.” Tyttö niiskautti nenäänsä.
Modo ei saanut sanaa suustaan. Kuva sai hänen sisuskalunsa myllertämään oudosti. Muisto, johon piirros eittämättä pohjautui, oli iloinen, mutta taas toisaalta mieshiiri ei enää tiennyt mitä ajatteli vaaleatukkaisesta marsilaisesta. Hän tahtoi pitää naista ystävänä, muttei voinut sietää ajatusta, että joku jota kutsui ystäväkseen, olisi naimisissa rotan kanssa.
Se tuntui liian petolliselta.
Modo pohti oliko se hänen oma virheensä. Antaa heidän suhteeseensa vaikuttamattoman asian kiusata itseään niin, että se jätti kaiken muun hyvän, mistä piti naisessa, varjoonsa.
Aisha ei kuitenkaan ollut muuttunut siitä mitä oli. Pike oli ollut hänen sulhasensa jo silloin kun he olivat ensimmäistä kertaa tavanneet. Modo oli siis aina tuntenut naisen, joka oli rotan morsian.
Se sai kookkaan marsilaisen pohtimaan, tarkoittiko se sitä että hänen rottavihansa oli pelkkää luonteenheikkoutta. Tekikö hänestä ahdasmielisen ajatella rotista kuten hän ajatteli vain koska kaikki hänen henkilökohtaiset kokemuksensa olivat huonoja? Voisiko olla, että oli olemassa ryhmä toisenlaisiakin rottia ja hän ei vain oman kapeakatseisuutensa takia kyennyt näkemään heitä?
Hardrockin oli muuttunut tavattuaan Darlan. Ehkä Pikekin oli muuttunut Aishan vuoksi?
Harmaa jättiläinen yritti kuvitella millaista olisi ajatella Marsin kookkaimmasta lajista toisin. Se tuntui täysin mahdottomalta. Hänen täytyisi antaa liian paljon henkilökohtaisia kaunoja anteeksi.
Ärtymys kohosi miehen rinnassa. Modo ei oikein tiennyt keneen tai mihin se olisi tullut suunnata, jotta siitä olisi päässyt eroon. Hän halusi olla vihainen niin Pikelle, Aishalle, kuin itselleenkin, muttei osannut päättää kuka heistä oli eniten väärässä. Kuka olisi ansainnut syyn niskoilleen.
Pike oli pilannut kaiken vain ilmestymällä paikalle, ja tietty olemalla rotta. Sillä jos tämä olisi ollut hiiri, Modolla ei olisi ollut mitään syytä olla tälle vihainen.
Eihän?
Harmaa marsilainen kuvitteli tilanteen, jossa Aishaa hakemaan tullut mies olisikin ollut kuten hän.
Miksei se tuntunut juuri paremmalta kuin nykyinen tilanne?
Syyttävä sormi nousi ehkä tässä skenaariossa Piken päältä, mutta pysyi yhä Aishan yllä.
Modosta tuntui, että hän olisi tässäkin tapauksessa loukkaantunut naishiirelle, ettei tämä ollut kertonut olevansa kihloissa. Mutta miksi?
Ei se olisi muuttanut mitään.
Eihän?
Tuijottaessaan pienen orpotytön piirrosta, Modosta alkoi tuntua siltä, että hän oli itse syy ärtymykseensä.
” Pidätkö siitä?” Samantha kysyi.
” Pidän.” Modo hymyili. ” Pidän oikein kovasti.”
Jokainen punainen kihara hius tytön päässä väreili omahyväisyyttä.
” Sitten se on sun.” Hän ilmoitti silmät säteillen.
Harmaaturkkinen hiiri kiitti tyttöä lahjasta. Samanthan juostua näyttämään muita teoksiaan keittiössä huhkivalle Brookelle, hän taitteli kuvan kolme kertaa, niin että he jäivät Aishan kanssa päällimmäisiksi.
Modo katsoi sitä vielä nopeasti hymyillen, kunnes laittoi sen talteen rintapanssarinsa väliin.
Hän ei ehkä ollut aivan varma, mitä ajatteli naishiirestä nyt, mutta tiesi mitä oli ajatellut tästä aikanaan ja kuten hänen vanha rakas harmaaturkkinen äitinsä tapasi sanoa; Ei ole mitään syytä tahrata hyviä muistoja nykyhetkellä.

Aatto hujahti orpokodin lasten seurassa. Leikkien ja ilon täyteisen päivän päätteeksi mieshiiret kävivät heittämässä Charleyn takaisin tallille.
” Kattokaaki, että ootte täällä ennen puolta päivää! Jos teitä ei kuulu, mä lähen viettää jouluani johonki kuppilaa ja te saatte olla keskenänne siellä kylmässä tulostaulussa ja syödä kuivia nakkisämpylöitä!”
” Sir, yes sir!” Miehet tekivät ”vapisten” kunniaa ihmisnaiselle.
” Oikeesti. Herätyskellot soittamaan.” Hän katsoi merkitsevästi marsilaismiehiin, jotka nauroivat vain ja lupasivat olla sovittuna aikana paikalla.
Charley paiskasi oven kiinni takanaan. Avaimet hän heitti pieneen koriin työpöydällään ja laukun naulaan.
Joulu oli taas jotenkin tullut ihan yllättäen. Hän oli aloittanut valmistelut kyllä, mutta Aishan äkillinen lähtö oli sekoittanut kaiken, jolloin ne olivat jääneet kesken.
Ensimmäiset päivät ihmisnainen oli vain tehnyt töitä kellonympäri, koska hiirinaista ei ollut enää keskeyttämässä, eikä hän meinannut sitä muistaa. Neljäntenä päivänä miehet olivat – luojankiitos – tulleet häiritsemään ja punatukkainen mekaanikko oli huomannut kuinka väsynyt oli. Siitä seuraavat kaksi päivää olivatkin sitten menneet toipuessa työrupeamasta.
Vasta aatonaattona Charley oli huomannut, ettei ollut muistanut hakea edes kuusta.
Onneksi mieshiirillä ei ollut juuri odotuksia joulun suhteen (he kun olivat juhlineet sitä vain kerran aiemmin), joten naisella ei ollut ollut kauheaa stressiä koittaa tehdä päivästä mitenkään erityinen. Nämä saivat koristella kuusen, sillä aikaa kun hän kokkasi, sitten he söisivät paahtopaistia (miehet tietenkin hotdog-sämpylän välissä, sinappiraidan kera) ja vaihtaisivat lahjoja. Loppuillan he sitten varmaan viettäisivät tv:n edessä.
Huhhuh! Vielä ne pari lahjaa pakettiin ja sitte suihkuun! Nainen ajatteli tyytyväisenä.
Hän avasi tallia ja asuintiloja erottavan oven, hakeakseen paketointitarvikkeet, kun yhtäkkiä joku nappasi hänet otteeseensa ja painoi imelän tuoksuisen rätin hänen kasvoilleen.
Charley rimpuili hyökkääjän otteessa, ehkä sekunnin kaksi, kunnes tainnuttava tuoksu teki temppunsa.
Ihmisnainen vaipui syvään mustaan tiedottomuuteen.

PIIIP PIIP PIIIP!
” Sulkekaa se!” Vinnie karjui. Valkeaturkkinen hiiri viskasi tyynynsä siihen suuntaan, josta ajatteli äänen kantautuvan.
Throttle nappasi sen ilmasta ja palautti takaisin omistajalleen.
” Ylös, ulos ja lenkille!” Hän nauroi. ” Charley, sitoo meijän hännät rusetille, jos ei olla ajoissa.”
Vihaisesti mumisten valkea hiiri nousi riippumatossaan parempaan asentoon. Peiton ulkopuolella oli inhottavan viileää.
Onneksi ensiyönä sai nukkua Charleyn luona.
Ajatus yhteisestä illasta veljien ja naisen kanssa sai vaaleaturkkisen marsilaisen mielen välittömästi kohentumaan.
Miehet keräsivät mukaan otettavat tavarat nopeasti kasaan ja katsoivat että tulostaulu jäisi sellaiseen kuntoon, että se pärjäisi yksin, päivän tai pari.
He saapuivat Last Chancen eteen hyvissä ajoin.
Koska nainen odotti heitä, he saattoivat käyttää tallin automaattiovia hallinnoivaa kaukosäädintään ja päästää itsensä sisään.
” Chaarleey!”
Naismekaanikko ei vastannut.
Outoa, Throttle ajatteli.
Miehet taluttivat pyöränsä sisään ja sulkivat ovet perässään. Talli oli pimeänä, mutta asuintiloista kajasti kutsuva valo.
” Charley-typy?” Vinnie kutsui naista jälleen.
Käytävässä he huomasivat valon tulevan keittiöstä. Valkean hiiren nenään kantautui makean suklainen tuoksu.
Ihmisnainen oli varmaankin tehnyt heille aamupalaa! Innoissaan mies harppasi nopeasti kaakaon tuoksun perässä keittiöön.
Siellä odottava henkilö ei kuitenkaan ollut heidän ihmeellinen ihmisystävänsä.
Suurikokoinen miesrotta istui Charleyn pyöreän muotoisen pöydän ääressä edessään yksi naisen kahvikupeista.
” Viimeinkin.” Pike sanoi kyllästyneen kuuloisella äänellä.
Musta rotta tyhjensi kädessään olevan mukin, Vinnien tuijottaessa häntä silmät suurina.
Kuullessaan miehen äänen ja varsinkin siinä olevan korostuksen ( viimäikän ) Modo kiiruhti veljensä rinnalle.
” Mitä sä täällä yhä teet?” Joukkoon kolmanneksi ilmestynyt Throttle ihmetteli.
Eikö mies ollutkaan lähtenyt Aishan kanssa jo yli viikko sitten?
” Kysyin tuota samaa itseltäni koko viimeviikon.” Pike katsahti mukinsa tyhjää pohjaa tyytymätön ilme kasvoillaan. ” En olisi halunnut viettää tällä surkealla mutapallolla yhtään enempää aikaa, mutta te- ” Pike loi happaman silmäyksen kolmikkoon. ”- rikoitte ainoan kulkupelin jolla tästä alkueliöiden kansoittamasta vankilasta voi paeta.”
Hiirimiehet terästäytyivät miehen noustessa. Rotta oli valtava. Pidempi ja isompi, kuin kukaan heistä. Heille kaikille yhdessä tästä ei tietenkään olisi vastusta. Kaksikin heistä voisi vielä saada voiton suhteellisen pikaisesti, mutta yksin Pikessä olisi haastetta jopa Modolle, joka oli veljeksistä fyysisesti lahjakkain.
” Nyt, jos sallinette...” Rotta kävi laskemassa likaisen kuppinsa tiskialtaaseen, kuin parhainkin vieras.
Modo tuhahti.
” Tahtoisin keskustella vaihtokaupasta.” Pike levitti kätensä.
” Mikä saa sut kuvittelemaan, et oltais kiinnostuttu mistään, mitä sulla on?” Vinnie risti kätensä rinnalleen.
Tummaturkkinen rotta siirsi synkeät silmänsä pienimpään marsilaishiiristä. Valkoturkkinen mies arvasi, että tämä yritti saada hänet tuntemaan alemmuutta tuijotuksellaan, niinpä hän kohensi ryhtiään.
Se sai Piken hymyilemään.
” Itseasiassa, sinä röyhkeä hiirenrääpäle, uskon että minulla on jotain jonka sinä palavasti haluat takaisin.”
Hitaasti mies kurotti takkinsa taskuun. Miehet valmistautuivat maastoutumaan. Vetäessään kätensä takaisin näytille, ei kuitenkaan näyttänyt siltä että siinä olisi ollut ase.
Varovasti Pike sirotteli jotain ilmaan. Hiuksen hienot partikkelit leijuivat kevyesti ilmassa, melkein silmälle näkymättöminä, kunnes osuivat keittiön valkoiseen kaakelilattiaan ja paljastivat punaruskean värinsä.
Aivan miesrotan saappaan eteen nousi keko Charleyn suortuvista.
Throttlella oli sekunti aikaa päättää, kumpi hänen vapaustaistelija veljistään oli Pikelle suurempi uhka. Modo oli puoliksi laseraseistettu robotti, mutta kun oli kyse Charleystä, ei voinut tietää kuinka pitkälle Vinnie menisi.
Kolmikon johtaja nappasi otteen vaaleaturkkisesta hiirestä ja puski tämän portaikkoa vasten, tämän karjuessa kurkku suorana lukemattomia eri tapoja joilla aiheuttaisi tuskaa rotalle.
” Modo! Pikkasen jelppiä?” Throttle ähisi.
Vinnie koitti vääntää mieshiiren kättä pois rinnaltaan.
” PÄÄSTÄ IRTI!” Hän vaati.
” Modo?” Kolmikon johtaja vilkaisi nopeasti sivusilmällä taakseen.
Modolla oli Piken pää laserkanuunansa tähtäimessä.
” MODO! EI!”
Throttle ponkaisi harmaan hiiren selkään. Sininen lasersäde väisti miesrotan juuri ja juuri. Se iskeytyi keittiönyläkaapistoon, poltti reiän yhteen oveen ja rikkoi kaikki astiat hyllyillä.
Heti vapauduttuaan, Vinnie hyökkäsi eteenpäin. Hän otti muutaman juoksuaskeleen, veti nyrkkinsä taakse ja valmistautui pieksemään rotan henkihieveriin. Pike väisti iskun kokoonsa nähden ketterästi, siirtymällä vain yksinkertaisesti sivuun.
Vinnie koitti uudemman kerran, mutta jälleen mustaturkkinen mies väisti.
” Taistele niinku mies!” Valkea hiiri suuttui.
” Myöhemmin. Ensin kaupat.” Pike tönäisi mieshiiren tyhjäksi jättämäänsä tuoliin.
Tämä ei tietenkään jäänyt vain istuskelemaan, vaan nousi uudelleen pystyyn.
Marsilaisrotta huokasi syvään, muutaman iskun väistettyään.
Seuraavalla hyökkäyksellä, Pike työnsi kätensä suoraksi. Hän nappasi valkean hiiren kuonosta otteen.
” Voin murskata naamasi tässä ja nyt-” Pike puristi sormillaan Vinnien kuonoa kasaan. ”- Jolloin sekä sinä, että se karvaton naisolento kuolette. Tai suostut vaihtamaan Ašanin siihen...” Miesrotta pudisti päätään miettiessään sanaa joka kuvaisi parhaiten sitä säälittävää olentoa, johon nämä hiiret olivat niin kiintyneet. Lopulta hän löysi sellaisen omasta äidinkielestään.
” Ghuleh’hi. Raoui ghuleh’hi.”
Vinnie lakkasi pyristelemästä. Tummanrotan puheesta oli muutenkin hirveän vaikea saada mitään selvää. Viimeisimmät sanat olivat täysin hänen tulkintakykynsä ulkopuolella.
” Mmmthä?” Hän kysyi ihmeissään.
Pike nojautui lähemmäs.
”Ašani. Jos tahdot sen surkean ihmisolennon takaisin, annat minulle hänet.”
Vinnie katsoi rottaa ja sitten veikkojaan, jotka makasivat yhä lattialla kasassa.
Kenet? Valkea hiiri kysyi näiltä silmillään. Molemmat kohauttivat suureleisesti olkiaan, joten Vinnie käänsi katseensa takaisin Pikeen ja kohotti kulmiaan.
Marsilaisrotan otsa meni ryttyyn. Lumen valkea hiiri vaikutti olevan aidosti hämmentynyt.
” Näin sinun lähtevän hänen kanssaan Limburgerin luota.” Rotta yritti, mutta marsilaismiehelle ei valjennut kenestä oli puhe. ”Kannoit häntä kainalossasi tähän tapaan. ” Irrottamatta otettaan tämän kuonosta, Pike kiskaisi mieshiiren lähelleen ja nosti tämän toisella kädellään kainaloonsa.
Throttlen suusta karkasi tahaton tyrskähdys. Vinnie näytti aivan lapselta tumman rotan vierellä muutenkin, nykyinen asento vain vahvisti sitä mielikuvaa.
Vaaleaturkkinen mies itse oli kuolla häpeään.
Ei taas! Hän tuskaili mielessään.
Pintaan pulpahtanut muisto nöyryyttävästä ajasta naishiiren kehossa tosin auttoi häntä ymmärtämään asiayhteyden.
” Mharkothathko msä Aishaa?” Vinnie koitti puhua miehen käden läpi.
” Kyllä. Ašani. Minun morsiameni.”
Modon sisällä roihahti ärtymys uudemman kerran. Jos Throttle ei olisi painanut häntä maahan, hän olisi varmasti lisännyt muutaman arven miesrotan kokoelmaan.
” Mhei she ooh thäällä.”
” Mitä?”
” Niin, että ei se täällä oo.” Throttle sanoi noustessaan. Hän auttoi kumoon tuuppaamansa veljensä pystyyn, ennen kuin katsoi jälleen Pikea.
Rotta päästi otteensa valkeasta hiirestä. Vinnie tuuskahti lattialle vatsalleen.
” Hyvä yritys.” Mies hymyili astuessaan lähemmäs kultaturkkista marsilaista. Modo veti jälleen laserkanuunansa esille, mutta Throttle viittoi tätä laittamaan sen pois.
” Se on totuus.” Hän sanoi ja astui itsekin lähemmäs. ” Aisha lähti silloin sun matkaan, eikä me olla sitä sen koommin nähty.”
Marsilaismiehet tuijottivat toisiaan, molemmat yrittäen lukea ilmeettömiltä kasvoilta toistensa mielenliikkeitä.
” Eli päästähän Charley menemään, niin painetaan asia villasella?” Throttle ehdotti kuiva sävy äänessään. Hän tarjosi miesrotalle kättään joviaalina eleenä.
Pike vilkaisi sitä nopeasti, mutta kohotti taas katseensa vihreillä linsseillä peitettyihin silmiin.
” Minulla on parempi ehdotus. Päästän tytön, kun te tuotte minulle Ašanin.”
” Aishan.” Modo korjasi vihaisesti mutisten.
Pike ei reagoinut kommenttiin, vaan kumartui hieman Throttlen puoleen ja sanoi; ” Teillä on iltaan asti aikaa. Muuten- ” Mustaturkkinen marsilainen iski kultaturkkisen miehen yhä ojennettuun käteen kasan Charleyn tukkaa.
Throttle puristi suortuvat nyrkkiinsä, Piken astuessa hänen ohitseen.
” Nähdään Limburger Plazassa!”

Kirpeä aamupakkanen nipisteli sormia ja olkapäitä. Mieshiiret seisoivat erään tornitalon katolla pienen matkan päässä heidän arkkivihollisensa tukikohdasta, tai paremminkin sen perustuksista.
Pike oli lähtenyt korjaamolta noin puolituntia sitten ja he vain kymmenen minuuttia tämän jälkeen.
” Charleytä pidetään varmasti jossain noista kahdesta.” Throttle osoitteli päätornin jäännösten laidoilla lepääviä vaaleankeltaisia rakennuksia. ” Todennäköisemmin tossa- ” Hän heilautti sormeaan vasemmanpuoleiseen torniin. ” Se on ottanu vähemmän itteensä.”
” Sinne siis!” Vinnie huudatti pyöränsä moottoria.
” Veikat hei!”
Kultainen ja valkea marsilainen käänsivät huomionsa harmaaseen hiireen, joka näytti kaikkea muuta kuin varmalta suunnitelmasta rynnäköidä torniin, siivuttaa lohi, pelastaa Charley ja siinä samalla joulu.
” Entäs Aisha?” Modo kysyi.
” Ääh, sillä mitään hätää oo! Tuttu kaupunki! Jos se tosiaan lähti- hyvät sille.”
” Vinnie on oikeessa. Se pärjää kyllä.” Throttle taputti lohduttavasti aseveljeään olalle. ” Charley tarttee meitä nyt paljon enemmän.” Hän jatkoi vielä hetkenpäästä.
Modo nyökäytti osoittaakseen ymmärtäneensä, muttei saanut sisällään vellovaa huolta rauhoittumaan.
Ensin Charley-neiti, sitten Aisha, mies lupasi itselleen. Hän saisi vielä molemmat ystävistään takaisin.
” Ja eikun – HANAT AUKI!” Hiirimiehet ulvoivat yhteen ääneen.
He kävivät kääntymässä katon toisella laidalla saadakseen lisää vauhtia hyppyihinsä ja loikkasivat sitten pyörineen ilmaan.
Ikkunalasin palaset vain lentelivät, kun marsilaismiehet rysäyttivät lasisesta julkisivusta sisälle tornitaloon.
” Sori tosta. Ei löydetty savupiippua.” Vinnie vitsaili hölmistyneille hanttapuleille.
” Tässä!” Modo viskasi näille yhden hiirikranaatin ilman sokkaa. ” Nii, saatte seinätki matchää!” Hän nauroi.
Miehet maastoutuivat vain sekuntia ennen kuin se räjähti.

Huone tärähti. Se irrotti katosta hieman kivipölyä. Pike pyyhkäisi valkean jauheen olkapäältään.
” Sehän kävi nopeasti.” Hän tokaisi vilkaistessaan katonrajaa. ” Menkää asemiin.”
Kaksi harmaata rottaa ja yksi valkeanharmaa asettautuivat paikoilleen.
Katto tärähteli. Mieshiiret olivat lähellä…
Ryskeen siirtyessä käytävälle oven takana, Pike kumartui tuoliin sidotun naisen puoleen.
” Muista näyttää oikein surkealta.” Hän virnisti.
Charley tuijotti häntä uhmakkaasti takaisin. Punaruskea tukka oli sotkussa. Osa epätasaisista suortuvista oli jumissa suukapulaksi sidotun liinan alla, loput kehystivät pörröisenä kruununa naisen päätä tai valuivat naamalle. Vihreäsilmäisen ihmisen suupieli oli aivan veressä ja toinen puoli kasvoista oli turvonnut.
Lyöminen ei ollut opettanut tälle mitään, lisännyt vain tulta hänen katseessaan.
” Josset olisi kalju tai lattanaamainen, saattaisin pitää sinusta.” Pike oli todennut naiselle, kun tämä oli taistelut vastaan hänen sitoessaan tätä penkkiin.
” Vaikka sä oisit - En silti pitäis susta!” Charley oli murissut ja koittanut purra miehen sormea.
Oli todellakin suuri sääli, ettei nainen ollut lainkaan hyvännäköinen. Muuten mies olisi voinut harkitakin tämän eloon jättämistä.
Ašaniinkin saataisi varmaan hieman eloa… Pike pohti.
Hiirinainen oli ollut aina iso pettymys, mutta viimeaikoina tämä oli ollut entistä raivostuttavampi sellainen. Ei kyyneleitä, ei huutoa, anelua, mitään. Tämä vain oli ja otti kaiken mitä Pike hänelle antoi.
Ei sellainen ollut yhtään kivaa.
Miesrotasta tuntui, että naishiiri tiesi välinpitämättömyyden ärsyttävän häntä ja esitti sitä aivan tarkoituksella.
Erityinen julmuuskaan ei tehonnut tähän. Jos sen siis kohdisti naiseen itseensä.
Pike raapi leukaansa miettiessään.
Valkoista hiirtä oli rangaistava ja hän oli ajatellut tehdä sen viemällä ihmisnaisen hengen, mutta ehkä hänen olikin vaihdettava uhrinsa jompaankumpaan hiirimiehistä.
Ystävänsä puolesta Ašani saattaisi nimittäin parkuakin.
Pike oli täysin uuden suunnitelmansa lumoissa, kun ovi lensi sisään.
Kirjaimellisesti. Se irtosi saranoistaan ja lennähti useamman metrin, ennen kuin paiskautui lattiaan.
Kolme moottoripyörää ajajineen pyyhälsivät palavien karmien keskeltä.
” Nyt!”
Toinen harmaista rotista laukaisi teräsvaijerilla varustetun harppuunan. Se suhahti salamanlailla, kevyesti läpi moottoripyörän renkaiden pinnojen ja rengasti ne.
Äkkipysähdys tuli yllätyksenä koko kolmikolle.
” AAAA!” Marsilaisten suusta kuului komea huuto, kun he lennähtivät ilmaan satuloistaan.
Alas tullessaan heitä odotti jo kaksi muuta rottaa aseet tanassa.
” Uuh, tää ei nyt taida mennä niinku oppikirjoissa...” Modo sanoi tuijottaessaan suoraan laseraseen piippuun.
” Hyvät herrat. Tervetuloa!” Pike astui esiin, toisten rottien takaa. ” En odottanut näkeväni teitä näin pian uudestaan! Morsiameni ei näemmä kerennyt matkaan mukaan...” Musta rotta silmäili pikaisesti joukkion. ” Oletan siis, että tulitte tarkastamaan ystävänne olevan yhä vaihtokelvollisessa kunnossa? Noh, suotta huolitte! Olen kohdellut häntä kuin omaani.”
Kaikki kolme rottaa siirtyivät hieman, jotta hiiret näkisivät tuoliin köytetyn ystävänsä. Tämän ruhjottu ulkomuoto sai heistä jokaisen sydämen hyppäämään voltin.
” CHARLEY!”
Vinnie koitti nousta ja juosta naisen avuksi, mutta toinen asetta pitelevistä rotista siirtyi äkkiä hänen tielleen ja tönäisi takaisin maahan. Valkea hiiri käännähti nopeasti hieman kyljelleen, jotta saisi toisella kädellään hyvin kiinni lattiasta ja potkaisi häntä tönäisseeltä valkeanharmaalta rotalta jalat alta. Tämän vielä huojuessa, Vinnie työnsi itsensä pystyyn ja potkaisi aseen tämän kädestä. Pike koitti loikata aseen perään, mutta Modo taklasi tämän, Throttlen keskittyessä toiseen aseistetuista rotista. Kultainen hiiri tarttui molemmin käsin pistoolia pitelevään käteen ja pakotti sen ylös. Harmaa rotta nosti jalkansa potkaistakseen, jolloin Throttle joutui siirtymään sivulle ja päästämään otteensa.
Sen sekunnin aikana, kun rotta laski kättään, mieshiiri kytki virrat päälle hanskansa tšernopuikkoihin. Ja kun tämä kääntyi, valmiina ampumaan, Throttle pamautti pistoolin tämän kädestä.
Modo kiskoi itseään ylöspäin tummaturkkisen rotan ruumista pitkin, kun Pike yhtäkkiä kiepsahti kyljelleen, Miesrotan kyynärpää osui kovaa kolahtaen hänen kypäräänsä. Isku sai harmaa jättiläisen putoamaan liikaa vastustajansa selänpuolelle, joten hän kierähti nopeasti pois tämän jaloista.
Marsilaismiehet ovat pystyssä tuota pikaa ja kyräilivät toisiaan.
” Luovuta, jos tahdot elää.” Pike levitti kätensä rauhanomaiseen eleeseen.
” Luovuta?” Modo naurahti epäuskoisena. ” Sulla on aika suuret luulot ittestäs.”
” Ei luuloja, vaan koodi – Lopeta aina taistelu. Jos haastat minut, taistelu loppuu vasta kun jompikumpi meistä kuolee. En toki tahtoisi sinun katuvan elämäsi menettämistä jonkun mitättömän olennon tähden.” Musta rotta sanoi virnistäen viattomasti.
” Murehdi sä vaan omasta elämästäs. Nimittäi ku mä oon valmis, joudut käymään aika monen lääkärin veitsen alla ennen ku kukaan taas tunnistaa sua!” Harmaahiiri uhosi.
Pike nauroi lämpimästi.
” Hyvä on sitten. Mutta älä sano, etten varoittanut.” Tummaturkkinen rotta murahti hieman huvittuneeseen sävyyn.
Modo nosti nyrkkinsä rintakehänsä korkeudelle valmiiksi. Pike lukitsi katseensa häneen ja lähti sitten juoksemaan miestä kohti.

” OOOUU! Näitkö tuon, Karbunkle?!” Limburger iloitsi. Plutolainen oli asettunut mukavasti väliaikaisen työhuoneensa pöydän ääreen ja katseli alakerrassa meneillään olevaa tappelua turvakameroista.
” Hän lensi ainakin kolme metriä!” Kalamies selosti. Hän kurotti limamatokuppiin pöydällä ja kahmaisi sieltä runsaan kourallisen.
” En nähnyt, teidän voitokkuutenne. Otattehan sen nauhalle?” Tohtori sanoi ja kurkkasi keksintönsä takaa.
Siirrin oli selvinnyt yllättävän hyvin päätornin tuhosta. Vain ulkokuori oli vahingoittunut. Mies oli siis voinut siirtää melkein kaikki edellisen sisällä olleet johdot, piuhat ja prosessorit uuteen runkoon.
” Totta kai otan! Tahdon muistaa tämän päivän, tämän hetken - ” Limburger piteli pöydällään olevaa näyttöä hellästi käsiensä välissä.” Ikuisesti. Oih, voittoni hetki on viimein koittanut! Ja tiedätkö mikä siinä on parasta?” Hän nosti katseensa valkotakkiseen mieheen.
” En.” Karbunkle mumisi ruuvimeisseli hampaittensa välissä.
” Minun ei itse tarvinnut tehdä mitään! Saan vain istua ja nauttia esityksestä!” Plutolainen lysähti syvemmälle tuoliinsa ja heitti kätensä tyytyväisenä niskansa taakse.

Vinnie kiskoi suukapulaa Charleyltä, kun tämän silmät yhtäkkiä suurenivat.
” HMMMM!” Nainen päästi hätäisen äännähdyksen.
Valkea hiiri käänsi kasvojaan juuri ajoissa nähdäkseen häntä lähestyvän nyrkin. Hänellä ei ollut aikaa väistää sitä kokonaan, mutta se ei päässyt kuin hipaisemaan maskin alla piilossa olevaa poskiluuta.
” Kannattaa valita vastustajansa tarkasti.” Vinnie nauroi, kun harmaa rotta hieroi äristen nyrkkiään. Karaistu kilpi oli yhtä pehmeä kuin betoniseinä, ei ihme jos mieheen koski.
Vinnie huitaisi rotan kauemmas, mutta tämä kietoi häntänsä hänen jalkansa ympäri ja veti hänet mukanaan.
” Hetki pieni, söpöliini!” Vaalea marsilainen ilmoitti. ” Nuijin tän nuijan ensin.”
Charley ynisi jotain, mutta Vinniellä ei ollut nyt aikaa keskittyä häneen. Harmaa rotta nimittäin nousi lattialta toinen jalka pystyssä. Hiirimies torjui potkun ja väisti toisen, mutta kolmannella mies yllätti hänet täysin, potkaisemallakin häntä sääreen. Vinnie putosi toisen polvensa varaan ja sai melkein heti perään oikeasta alakoukusta.
Isku oli sen verran voimakas, että maahan osuessaan hän näki pienten valopilkkujen tanssivan katonrajassa.
” Uuuuh...”
Miehen korvissa humisi. Vinnie sulki silmänsä räpäyttääkseen. Yllättäen niiden auki saaminen osoittautuikin vaikeaksi. Valkea marsilainen päätti olla yrittämättä hetkeen ja keskittyi kuuntelemaan ympäristön ääniä.
Töminää ja ähinää oli paljon. Silloin tällöin joku huusi jotain ja sitten yleensä kolahti. Hänen vierestään juostiin. Joku haukahti jotain, joka kuulosti käskyltä. Vinnie ei tosin tiennyt mitä, koska ei saanut sanoista mitään selvää. Ei iskun takia, vaan koska ne olivat jotain ihme kieltä.
Mies huokasi. Luomet tuntuivat onneksi jo kevyemmiltä.
Samassa joku tarttui hänen käsiinsä ja nosti ne hänen päänsä päälle.
Vinnie onnistui vääntämään silmänsä auki, mutta siinä vaiheessa hänen kätensä olivat jo tiukasti magneettiraudoissa.
” Ou mään!” Hän vaikersi.
Harmaa rotta kiskoi hänet pystyyn ja vei seinän luo. Aivan seinän tuntumassa hänen kätensä nousivat kattoon eivätkä suostuneet hievahtamaankaan suuntaan tai toiseen.
” Kaikki ok?”
Vinnie käänsi päätään ja näki vieressään Throttlen, hän myös kädet katossa.
” Mitä nyt vähän kunnian päälle ottaa.” Valkea hiiri virnisti huolettomasti veljensä suuntaan. ” Entä sä?” Mies vakavoitui.
Kultaturkkisella hiirellä ei ollut lasejaan ja toiseen kulmaan oli ilmestynyt pieni viilto, mutta muuten tämä vaikutti olevan kunnossa.
” Sano sä ku kerran näät.” Throttle hymähti. Hän levitti hieman jalkojaan ja laski painoaan enemmän toiselle, poseeratakseen.
Vinnie silmäili ystäväänsä arvioiden.
” Näytät hyvältä!” Hän tokaisi leikkimieliseen sävyyn. ” Sinuksi siis...” Mieshiiri jatkoi.
” En siis saa kiittää onneani, että mun lasit meni mäsäks? Sepä harmi.” Throttle pyöritti silmiään. ” Näkemisest puheenollen… Miltä isoveikan tilanne näyttää?”
Vinnie käänsi katseensa harmaaseen jättiläiseen.
” En tahtois sanoo näin mut… Ei hyvältä.”

Modo sähähti kivusta, Piken polven kohdatessa hänen munuaisensa. Miehen tasapaino horjui, joten hän teki nopean päätöksen kaatua miesrottaa päin. He kaatuivat kasaksi lattialle, harmaajättiläinen päällimmäiseksi. Pike nappasi nopeasti hänestä kuristusotteen molemmin käsin. Modo koitti hakata tätä kyynärpäillään kylkiin ja hivuttaa käsiään mustan rotan omien alle, mutta turhaan. Kookkaan hiiren keuhkot kramppasivat jo ja näkökenttä oli täynnä pilkkuja, kun hän sai idean.
Modo pamautti päällään Pikea suoraan kuonoon.
Rotta päästi ulahtaen otteensa. Harmaahiiri kierähti äkkiä pois tämän päältä ja konttasi limaa ja verta yskien kauemmas. Turvallisen matkan päässä hän nousi pystyyn.
Pikekin oli päässyt jaloilleen, mutta piteli kuonoaan toisella kädellään. Kun hän siirsi hieman kättään sylkäistäkseen, Modo näki veritulvan, joka näytti olevan lähtöisin yhtälailla nenästä kuin suusta.
” Tuosta sinä vielä maksat. Talttahammas.” Pike murisi ja sylkäisi uudemman kerran.
Jotain kilahti lattiaan.
” Anna tulla vaan – HEI!” Hiirimiehen molemmille puolille oli ilmestynyt kaksi rottaa. Ne nappasivat häntä käsistä, vetivät ne taakse ja pakottivat sitten hänet polvilleen.
Pike asteli lähemmäs kepein askelin.
” Itsehän pyysit.” Hän virnisti.
Modon pää nytkähteli avuttomana puolelta toiselle, kun musta rotta paukutteli sitä vuoronperään vasemmalla ja oikealla nyrkillään.
Kypärä lennähti hänen päästään jo ensimmäisellä lyönnillä, mutta onneksi jo muutaman iskun jälkeen, harmaa jättiläinen ei tuntenut poskillaan enää mitään. Tajuntakin alkoi pikkuhiljaa mustua.
Oi äiti, olenko mä tässä tosiaan häviämässä rotalle?
” ALER!”
Modo tunsi käsiensä vapautuvan.
Pike nosti jalkansa mieshiiren rinnalle. Hänen ei tarvinnut kuin hieman töytäistä ja tämä kaatui kumoon.
” Minä varoitin sinua.” Rotta sanoi, vetäessään saappaastaan näyttävän kokoisen veitsen.

Aishan silmät rävähtivät auki. Hän nousi istumaan aivan liian nopeasti. Muutaman sekunnin verran hiirinainen huojui puolelta toiselle kuin hermomyrkkyjä nauttinut.
Ennen kuin hänen silmänsäkään kohdistivat vielä oikein, Aisha kääntyi kontalleen ja etsi käsikopelolla lattialle jättämänsä takin.
Hopea marsilainen kampesi itsensä vaivoin pystyyn, kaatoi saamansa vesilasin ja astui omenan kannan päälle kiirehtiessään ovesta ulos (joka ei jostain kumman syystä ollut lukossa?).
Aisha kiskoi takkia päälleen juostessaan tyhjien käytävien ja portaikkojen läpi kohti huonetta, jossa hänen kihlattunsa oli viimeistelemässä tappoaan.
Naisen keuhkoja poltti niin, että veri maistui suussa. Jokaista taivetta kiristi ja veti. Kylkiluut, oikea nilkka ja ranne protestoivat kaikki tätä äkillistä pyrähdystä vastaan. Niillä oli vielä liian tuoreessa muistissa Piken rystyset. Mutta Aisha ei antanut itsensä pysähtyä.
Hän ei antaisi ikinä anteeksi jos Modo kuolisi, itselleen tai kellekään muullekaan.
Hiirinainen pääsi palaneiden ovenjäänteiden luokse juuri, kun Pike käski miehiään irrottamaan.
” ALER!”
Kevyesti jalallaan tönäisten, hän sai harmaan jättiläisen leviämään lattialle.
” SEIS!!” Aisha kiljui.
Pike oli juuri saanut vedettyä veitsen tupestaan. Kuin uskomatta korviaan hän kääntyi naisäänen suuntaan.
Marsilaisnainen juoksi täyttä vauhtia harmaan hiiren luo ja heittäytyi suojelevasti tämän päälle.
” Et saa tappaa häntä! Et saa!”
Piken suupieli nytkähti. Sekunnin ajan, Aisha oli näkevinään iloa tämän kasvoilla, mutta räpäytettyään, se oli jo poissa. Marsilaisnainen oli valmistautunut mustan rotan silmittömään raivoon ja hetken ajan näyttikin siltä, että tämä kamppaili vihaa vastaan. Lopulta kuitenkin, tämän arpien täyttämille kasvoille levisi rauhallinen ilme.
” Katsos katsos, kuka tulikaan takaisin.” Pike nojautui hänen puoleensa ja pyyhkäisi tämän poskea varovasti hurmeen tahrimalla peukalollaan. ” Vaikka ikävöinkin sinua, minun on nyt pyydettävä sinua siirtymään pois tieltä.”
Aisha kietoi käsiään tiukemmin hiirimiehen keskivartalon ympärille.
” Ei käy!”
” Aisha...” Vaimea ääni yskäisi.
Hopeaturkkinen hiiri käänsi välittömästi katseensa Modoon.
” Ei mitään hätää. Hoidan tämän kyllä!” Aisha vakuutti hieman tukahtuneesti.
Hän koitti olla katsomatta liian tarkkaan mieshiiren kasvoja, joiden harmaa karva oli värjäytynyt nenän ja suun alta synkeän punaiseksi. Ohuet punaiset verivanat laskeutuivat kaulaa pitkin ja noruivat niskaan.
” Mene pois tieltä.” Harmaa marsilainen sanoi heikolla äänellä.
” En!”
Aisha heilautti päänsä sivulle, katsoakseen taas sulhastaan. ” Hän ei maksa minun virheestäni!” Hän sanoi tälle tiukkaan sävyyn.
” Ei niin. Hän maksaa.” Pike vinkkasi taakseen, jossa Charley istui yhä siteissä ja suukapuloituna. Aisha iski kämmenensä suunsa päälle. ” Tämä tässä- ” Tumma rotta viittasi harmaaseen jättiläiseen naisen alla.” - haastoi minut ihan omasta tahdostaan ja hävisi.”
” Vaan koska sä huijasit!” Modo protestoi.
” Kunhan varmistin oman voittoni.” Pike levitti kätensä samalla kun kohautti olkiaan.
” Eli siirry sivuun! Tämä ei kuulu sinulle.” Hän murahti naiselle.
Aisha katsahti ahdistuneena harmaaturkkiseen mieheen. Tämä näytti toipuneen jo sen verran, että kykenisi jälleen puolustamaan itseään.
Mutta hän ei ollut ansainnut Piken raivoa. Miesrotta oli oikeasti vihainen hänelle ja käytti kookasta marsilaista vain purkaakseen turhautumistaan.
” Anteeksi.” Aisha kuiskasi lähes äänettömästi. Hän pyyhkäisi varovasti aivan liian ison takkinsa valtavalla hihalla muutaman isomman veriklimpin harmaan hiiren leualta ja nousi sitten pystyyn.
Modo meinasi kiskaista naishiiren takaisin syliinsä, kertoakseen tälle että oli yhtälailla pahoillaan. Enää Aishan suhde miesrottaan ei häirinnyt häntä. Harmaa marsilainen tahtoi vain olla naisen ystävä. Vaikka se sitten olisikin tarkoittanut yhden rotan hyväksymistä samanarvoiseksi kanssaan.
Aisha astui aivan Piken nenän eteen ja puhui tälle nopein lyhyin sanoin, kookkaalle marsilaiselle tuntemattomalla kielellä. Alkuun, mustaturkkinen rotta katseli naista hyvin tyytymättömän näköisenä, mutta sai jossain vaiheessa tarpeekseen ja rupesi puhumaan tämän päälle. Aisha ei tästä häiriintynyt, vaan jatkoi kunnes mies rupesi hokemaan jotain.
” Vi’mora… Ler bilgher’ni!” Vaaleatukkainen nainen päätti puheensa.
Marsilaisneito tiesi kyllä, että hyvin todennäköisesti hänen rukouksensa ystäviensä säästämiseksi kaikuivat kuuroille korville, mutta kaiken sen jälkeen mitä näistä jokainen oli hänen eteensä tehnyt, hänen oli pakko yrittää.
Pike tuijotti häntä hetken aivan paikoillaan. Aisha yritti pitää silmänsä miehen omissa ja samalla estää kehoaan vapisemasta sisällään mylläävästä pelosta.
Yhtäkkiä Pike pudotti katseensa, veitsensä ja kääntyi hieman sivuttain, kuin lähteäkseen. Nainen ei ollut uskoa silmiään.
Oliko hän todella voittanut?
Toivo läikähti lämpimänä rinnassa. Se kuitenkin katosi nopeasti, kun Pike kiepsahti takaisin ja huitaisi häntä kasvoihin.
Isku oli tarkka, salamannopea, avokämmenellä suoraan poskelle. Aishan pää kääntyi rajusti oikealle sen voimasta ja kun ensijärkytys hälveni, poskea rupesi polttelemaan.
Hän ei lyönyt edes kovaa! Naishiiri ihmetteli. Kaiken sen jälkeen mitä sanoin… Pelkkä litsari?
Aisha käänsi hämmentyneenä päätään, jolloin toinen poski sai saman käsittelyn.
Koko huone (Limburgerin toimistoa myöten) oli aivan vaiti, kun Pike läpsi lyhyttä marsilaista molemmille puolille kasvoja, useita kertoja. Jokainen heistä oli kuin lumottu, kykenemätön liikkumaan tai reagoimaan. Vasta kun mustan rotan aggressio kasvoi ja hän erehtyi pistämään hieman liikaa voimaa lyöntiinsä, niin että nainen lensi sen mukana lattialle, he pystyivät jälleen liikkumaan.
” Älä nouse.” Pike sylkäisi.
Modo katsoi kuinka Aishan hartiat värisivät vaimeiden nyyhkäysten tahdissa. Mies oli hyvin tietoinen, että rotta poimi veitsensä lattialta ja tuli häntä kohti, muttei voinut repiä irti katsettaan lattialla itkevästä naishiirestä.
Modolla ei ollut sanoja kuvata sisällään kiehuvaa tunnetta, jonka näky aiheutti. Se poltti, kuin raivo, muttei sumentanut samallatavalla kykyä ajatella. Itseasiassa, marsilaismies ei uskonut mielensä olleen koskaan aijemmin yhtä kirkas. Hän tiesi tasan tarkkaan mitä halusi ja kuinka sen saavuttaisi.
Pike heilautti veitsen iskuun, mutta harmaa hiiri pysäytti sen robottikädellään. Terä murskautui metallisen paperitollon näköiseksi.
Modo käänsi katseensa viimein rottaan, jonka silmät olivat suurenivat entistä isommiksi hänen nähdessään miehen liekehtivän silmän.
” Mä tapan sut.”
Hän riuhtaisi veitsen jäänteet Piken kädestä ja pamautti tätä metallisella nyrkillään suoraan kuonoon. Rotta kompuroi taaksepäin, kun Modo siirsi kättään parempaan asentoon ja ampui käsikanuunallaan yhden ainoan säteen.
Pike kaatui selälleen ja jäi lattialle makaamaan liikkumattomana. Pienen hetken ajan tämän kasvoista nousi hieno savupilvi. Ilman täytti kärventyneen lihan kuvottava haju.
Modo kääntyi käsi kohotettuna, mikäli toiset rotat päättäisivät aiheuttaa hänelle lisää harmeja. Ihmeellisesti, nämä olivat kadonneet jonnekin. Tarkasti tähtäämällä, Modo ampui magneettiraudat veljiensä ranteista.
Vinnie kiiruhti heti vapauttamaan Charleytä.
” Ooks sä kunnossa, söpöliini?!” Valkea marsilainen tiedusteli repiessään köysiä naisen ympäriltä.
Punatukkainen mekaanikko nyökki vain.
” Hyvä.”
Kun Vinnie oli saanut vasta ihmisnaisen kädet vapaaksi, tämä nappasi vaaleaturkkisen hiiren tiukkaan syleilyyn. Charley hengitti raskaasti, imi pitkin hengenvedoin keuhkoihinsa miehen tuoksua. Hän oli hetken ajan uskonut, ettei haistaisi sitä enää koskaan.
Vinnie piteli naista niin kauan, kunnes tunsi tämän sykkeen rauhoittuvan ja irrotti sitten vasta loput köydet.
Modo kävi poimimassa Throttlen kypärän lattialta ja vei sen sokeasti harhailevalle veljelleen.
” Kiitti.” Kultaturkkinen hiiri huokasi tyytyväisenä, kun sai kypärän päähänsä ja kykeni taas erottamaan ympäristönsä.
” Eipä mitään.” Harmaaturkkinen mies hymyili väsyneesti.
Throttle kiersi nopeasti huoneen katseellaan. Heidän prätkänsä roikkuivat yhä teräsvaijerin lävistäminä ja yhdessä kohdassa lattiaa oli isompi verilammikko, mutta muuten oli täysin hiljaista ja autiota.” Miten kävi? Missä kaikki on?”
” Miten niin?” Modo ihmetteli.
Hän kääntyi katsomaan ja huomasi, että Pike ja Aisha olivat myöskin kadonneet.
Ejeijei ei!
Harmaa hiiri harppasi lähemmäs kohtaa jossa marsilaisneito oli vain muutamaa minuuttia sitten maannut. Lattian pinnalla näkyi pieni sarja kirkkaita pisaroita.
Sitten hän kierähti ympäri katsomaan verilammikkoa. Se alkoi jo kuivua reunoilta ruskeaksi töhnäksi.
Throttle siirtyi harmaaturkkisen aseveljensä vierelle.
” Katso, tuosta lähtee vana ovelle!” Mies piirsi ilmaan sormellaan punaisten jälkien reitin.
Hiirimiehet katsoivat toisiaan ja nyökkäsivät.
” Vinnie!” Throttle vilkaisi sivulleen.
Valkea hiiri kohotti katsettaan. ” Kaikki hallinnassa. Menkää vaa.” Hän ilmoitti.
Ilmaa halkoi teräksinen vaikerrus, kun Modo irrotti vaijerin seinään jämähtäneestä harppuunasta.
Kolmikon johtaja nyökäytti tällekin. Vinnie huolehtisi kyllä Charleyn turvaan.
Yhdessä Modon kanssa he vapauttivat pyöränsä ja lähtivät seuraamaan veripisaroita.

” Sano tuolle, että pistää vauhtia!” Jericho, Piken ykkösmies ja toinen harmaista rotista, huusi naiselle otteessaan.
Aisha tulkkasi käskyn Karbunklelle joka yritti kieli keskellä suuta ja pistooli takaraivollaan saada siirtimen viimeisiä asetuksia oikein.
” Teen niin nopeasti kuin pystyn!” Tohtori ähisi.
” Hän työskentelee niin nopeasti kuin voi.” Hiirineito käänsi jälleen.
” Se ei riitä! Pitää toimia nopeammin! Negev?” Rotta kääntyi vaaleamman kollegansa puoleen.
” Pulssi tuntuu yhä. Jos päästään äkkiä tukikohdalle, hän selviää kyllä.” Tämä vakuutti.
Aisha koitti olla katsomatta sulhastaan, joka makasi tajuttomana valkeanharmaan rotan käsivarsilla. Negev painoi tiukasti plutolaismiehen puvuntakista revittyä kangaspalaa tämän kasvoja vasten tyrehdyttääkseen verenvuodon. Ilmassa leijuva suolaisen ruosteinen veren haju, sekoittui kitkerän savun ja kärventyneen kudoksen omaan.
Naisen vatsaa käänsi.
” Paikoillasi!” Jericho ärähti.
Aisha siirsi katseensa plutolaiseen, joka tarkkaili heidän seuruettaan kauempaa. Piken miehet olivat sisään tullessaan pakottaneet tämän aseella uhaten nurkkaan, mutta jättäneet tämän sitten täysin vartiotta.
Plutolaiset olivat uhkeiden keskivartaloidensa takia helppo kuvitella heikoiksi vastustajiksi. Jericho ja muut olivat varmasti haksahtaneet tähän samaan harhaluuloon, kuin niin moni muukin. Aisha oli kuitenkin varma, että Limburger olisi halutessaan saanut heidät kaikki hengiltä helposti.
Heidän katseidensa kohdatessa, kalamies rytisti kevyesti kasvojaan. Selvästi inhosta, mutta nainen näki tämän silmissä jotain muutakin. Ehkä uteliaisuutta? Jos hän oli koskaan viettänyt aikaa Marsissa tai osallistunut sen valloitukseen, tämän oli tiedettävä, etteivät marsilaiset hiiret ja rotat tulleet juuri toimeen.
Aishan olisi tehnyt mieli mennä juttelemaan tälle, mutta liikahtaessaan sentinkin Jericho veti hänet heti takaisin.
” Noin!” Karbunkle huudahti.
” Se on valmis.” Aisha tulkkasi miesrotalle vierellään.
Sanaakaan sanomatta toinen harmaa rotta, joka oli pidellyt asetta rimppakinttuisen miehen takaraivolla, siirtyi Piken jalkopäähään ja nosti tämän ilmaan yhdessä Negevin kanssa.
Karbunkle käynnisti laitteen, asetti oikeat koodit ja kun siirrin aktivoitui, miehet kantoivat loukkaantuneen johtajansa läpi sen toiselle puolen.
Jericho rupesi raahaamaan Aishaa myös siirtimen sinistä hehkua kohti, kun yhtäkkiä ovet heilahtivat auki.
Modo ajoi täyttä vauhtia parivaljakkoa kohti. Tullessaan näiden kohdalle, hän tarttui hiirinaista vyötäröltä ja tempaisi tämän mukaansa. Aisha tukahdutti vaivoin kivun parahduksen, harmaan jättiläisen kouraistessa hänet ilmaan kipeistä kylkiluistaan.
” Terveisiä kotiväelle!” Throttle hihkaisi, työntäessään hölmistyneen miesrotan hehkuun.
Marsilaismiehet jatkoivat pysähtymättä matkaansa ja väläyttivät vielä Limburgerille ohi mennessään voittoisat käsimerkit.
” LIPPU KORKEELLA, SUOMUSILSA!”

Vinnie ja Charley virnistivät leveästi, kun hiirimiehet ilmestyivät naisen kanssa sille samalle katolle, josta he olivat alun perin lähteneet.
Ihmisnainen rutisti heistä jokaista vuorollaan.
” Mennään äkkiä tallille, nii saadaan sulle kunnon vaatteet!” Charley sanoi halatessaan hiirineitoa aamutakissa.
” Öhm, niin siitä pitikin sanomani...” Aisha irrottautui naisen otteesta vaivaantuneena. ” M-Minusta sinun pitäisi viedä minut takaisin.” Hän kääntyi harmaan hiiren puoleen.
Marsilaisnainen ei katsonut miestä silmiin, mutta tunsi tämän tuijotuksen kasvoissaan.
” Miks ihmeessä?” Throttle tahtoi tietää.
” Jos sä tornin purkutyöstä oot huolissas, nii se hoituu kyllä. Me vaan ei tehä töitä pyhäpäivinä.” Vinnie naurahti.
” En minä sitä… Minun vain pitää olla siellä.. Hänen kanssaan.” Aisha sanoi hiljaa.
Miehet ja Charley katsoivat hopeaturkkista hiirtä, joka hoipui hieman vasemman jalkansa varassa ja piteli kylkeään. Tämä ei ollut voinut mitenkään saada kaikkia niitä vammoja kaatuessaan lattialle, mikä tarkoitti sitä, ettei Piken väkivaltainen purkaus ollut ollut ensimmäinen lajiaan.
” Rakastatko sä sitä?” Modo kysyi yhtäkkiä.
Odottava hiljaisuus laskeutui uudemman kerran viisikon ylle.
” M-minä… Siis.. Tarkoitan, että...- Tässä ei nyt ole kyse mistään rakkaudesta!” Aisha änkytti hermostuneena.
” Aijaa? Eikö kihloissa aina ole?”
” Ei.”
Nainen vastasi niin nopeasti, että Charley tiesi heti, ettei tämä ollut itse valinnut liittoaan miesrotan kanssa.
” Mistä sitten? Yhteisestä hautapaikasta?” Vinnie ivaili.
Hopeaturkkinen hiiri loi nopean katseen tähän.
” Hän tarvitsee minua.” Hän sanoi.
” Mihin? Harjoitusnukeksiko?” Modo töksäytti kuivasti.
” Ja minä tarvitsen häntä.” Aisha jatkoi, kuin ei olisi kuullutkaan harmaan hiiren kommenttia.
” On sitä helpompiakin tapoja listiä itsensä...” Valkea marsilainen tokaisi.
” Tiedän!” Nainen kiekaisi.
Miehet hätkähtivät hiirineidon rääkäisyä. Kuumat kyyneleet puskivat ulos naisen silmistä valtavana tulvana.
” Luuletteko, että tykkään olla hakattavana? Että jotenkin nautin siitä, kuinka hän murtaa ranteeni neljättä kertaa vain koska ei jaksanut kuunnella itkuani, viruttuani siinä SAAMARIN kellarissa päiväkausia ilman ruokaa?! Tai siitä, kuinka hän muuttaa sääntöjä useamman kerran päivässä, jotta joutuisin joka kerta arvaamaan kuinka hän haluaa tulla kohdelluksi? Luuletteko te, että minä tykkään olla peloissani?!” Aishan ääni nousi hysteerisen kimeäksi ja murtui loppua kohden. Hän pyyhki vimmatusti poskiaan kuivaksi, mutta uudet kyyneleet kastelivat ne saman tien.
” Jos niin on. Voin kertoa, että luulitte väärin.” Naishiiri sanoi hieman rauhallisemmin.
Aisha käänsi selkänsä heille.
Luoja, miten häntä hävetti. Parkua ja huutaa nyt tuolla lailla! Eivät mieshiiret tai Charley tienneet mitään hänen hankalasta tilanteestaan, eikä hänellä ollut mitään oikeutta valittaa siitä kun ei kerran aikonut tehdä asialle mitään.
Hiljaiset sekunnit muuttuivat hiljaisiksi minuuteiksi. Kukaan ei tiennyt mitä sanoa. Tuntui väärältä lähettää Aisha jonnekin jossa häntä kohdeltiin huonommin kuin kamalasti, mutta toisaalta eivät he voineet tätä estääkään jos tämä itse tahtoi mennä.
” Mentäistkö kumminki sinne tallille? Saisit ees puhtaat vaatteet päälle ja päästäs kaikki pois täältä kylmästä.” Charley uskaltautui lopulta avaamaan suunsa. ” Voidaan päättää jatkosta myöhemmin.”
Aisha ei äskeisen kohtauksen jälkeen kehdannut väittää vastaan, joten käveli takaisin Modon luokse ja nousi tämän pyörän kyytiin.

Paluumatka tallille oli vaitonainen. Eikä tunnelma parantunut juurikaan heidän päästessään korjaamon sisätiloihin. Ensitöikseen Charley käski Aishan suihkuun ja mieshiiret kuusen kimppuun.
” Joulu on tänään, haluttiin me sitä tai ei.” Ihmisnainen sanoi nähdessään jätkien epäuskoiset ilmeet.
Nainen meni itse vierashuoneeseen. Hän laittoi sänkyyn puhtaat lakanat, sulki verhot, sytytti pöytälampun, valitsi kaapista muutaman jouluisen mekon ja asetti ne roikkumaan vaatekaapin nupeista.
Sitten hän kipaisi keittiöön valmistelemaan ruuat iltaa varten. Kun paisti oli uunissa, perunat kiehuttamista ja leivät nopeaa paahtamista vaille, Charley meni itse pesulle.
Ihmisnainen katsoi peilikuvaansa kylpyhuoneen peilistä. Nenän päällä oli pieni nirhauma, huuli oli vasemmasta suupielestä auki, mutta ne olivat onneksi pieniä vammoja. Päivän suurin uhri oli hänen tukkansa. Pike oli ryövännyt häneltä puoli päätä.
Noh mielummin puolet siitä, ku sormista.
Huokaisten nainen tarttui saksiin ja leikkasi toisen puolen samaan pituuteen lyhemmän puolen kanssa.
Kun Charley oli valmis pisimmät suortuvat osuivat juuri ja juuri leukaan.
Onneksi se kasvaa takaisin, hän ajatteli. Vaikkei lyhyessä mitään vikaa ollutkaan, nainen tykkäsi mahdollisuudesta vetää hiussuortuvat pois tieltä ponnarin avulla.
Pikaisen suihkun jälkeen Charley meni etsimään jätkät.
Nämä loikoilivat olohuoneessa kumman vaitonaisina.
” Aamupala jäi väliin.” Vinnie selitti, naisen kysyessä mistä moinen murjotus.
” Vai niin. ” Charley nauroi. ” Noh, kohta syödään. Juttelen vaan nopeesti Aishan kanssa. Ette sattuis tietää missä se on?” Hän tiedusteli miehiltä, jotka tiesivät kertoa tämän menneen suoraan kylpyhuoneesta huoneeseensa.
Sieltä Charley tämän löysikin.
Aisha istui sängyllä, yhä pyyhkeeseen kietoutuneena ja tuijotti tyhjällä katsella eteensä.
” Saako tulla?” Hän kysyi kurkatessaan oven raosta sisään.
Marsilaisnainen ei vastannut, mutta nyökkäsi.
Punatukkainen ihminen sulki oven perässään ja asteli varovaisin askelin sängyn vierelle.
” Saako istua?” Hän virnisti.
Aisha siirtyi parikymmentä senttiä sivuun. Charleyn takapuoli oli tuskin koskettanut peittoa, kun hopeaturkkinen hiiri rupesi yhtäkkiä puhumaan.
” Olen niin pahoillani. En tiennyt hänen etsivän minua. Jos olisin, minä..” Aisha huokasi. ” Olisin tehnyt asialle jotain.”
” Kuten?”
” En tiedä.” Hiirinainen nosti hieman olkapäitään. ” Jotain. Palannut aikoja sitten takaisin.. Matkustanut toiseen kaupunkiin.. Jotain..”
” Et voi juosta häntä pakoon koko loppuelämääs.” Charley huomautti.
” Tiedän kyllä. En aiokaan. ” Aisha nielaisi.
Ihmisnainen risti nilkkansa.
” Luulin, ettet tykänny pelosta? Miks tahdot palata jos pelkäät häntä niin kovin?” Hän tutkaili silmillään naishiiren sivuprofiilia.
” Koska… ” Marsilaisneito kuiskasi.
” Koska?”
” En tahdo jäädä yksin.” Muutama kyynel puski silmän reunan yli. Aisha pyyhki ne äkkiä pois.
” Jos sä kuolet… Etkö sä silloinkin jää yksin?” Charley kysyi varovasti. Nainen ei ollut juuri puhunut hiirimiesten kanssa siitä mihin nämä uskoivat joutuvansa kuoleman jälkeen, mutta muisti Vinnien joskus tyrmänneen jonkun hänen maalaamansa kauhuskenaarion sanoilla; En voi välittää mistään, jos oon jo kuollu!
Ja nyt kun hän oikein mietti, Aisha oli tainnut mainita joskus jotain samansuuntaista tuonpuoleisenelämän olemattomuudesta.
” En samalla lailla. ” Hiirineito niiskaisi. ” Minulla on perhe, jolle on tärkeää, että nain Piken. Jos en tee sitä, minut potkitaan suvusta!” Aisha hautasi kasvonsa käsiinsä.
Charley laski kätensä ystävänsä olalle lohduttavasti.
” Mä vähän luulen, et ne pitää sut paljon mieluummin hengissä, ku naittaa sut jollekki joka muksii sut sairaalakuntoon.” Hän sanoi.
” Niin minäkin luulin…” Marsilaisnainen mumisi käsiensä takaa.
Punatukkaisen ihmisen silmät suurenivat. Tuohonkin kommenttiin liittyi varmasti joku vähemmän iloinen tarina, mutta miehet odottivat nälkäisinä ja päivän surukiintiö alkoi muutenkin olla täynnä.
” Noh, en tiedä siitä perheestä, mutta tää perhe tahtois tosiaan sut joulupöytään kanssaan. Joten...” Aisha kohotti katseensa, Charleyn noustessa pystyyn. Hän kaivoi taskustaan jotain ja ojensi sen sitten hiirineidolle.
Hopeiden sormien väliin tipahti musta sormus. Aisha katsoi siihen kaiverrettua sukutunnustaan.
” Jos siis vaan tahdot olla osa meidänki perhettä - Pue joku noista ja tuu alas.” Ihmisnainen väläytti vielä rohkaisevan hymyn pienikokoiselle marsilaiselle, ennen kuin poistui tämän huoneesta.

Mieshiiret ja Charley olivat kaikki kerääntyneet ruokaa notkuvan pöydän ääreen, Aishan astuessa varovasti keittiön ovesta sisään. Hitain askelin hän lähestyi heitä. Throttle kiskaisi hänelle tuolin valmiiksi, itsensä ja Modon välistä. Aisha istui siihen ja kiersi katseellaan heidät.
Throttle, uusien lasiensa kanssa, oli armeliaalla päällä ja suostui jopa toisen suupielen kohottamisella paljastamaan olevansa tavallista onnellisempi.
Charley, okran värisen hiiren vieressä, vinkkasi hänelle silmää ja käänsi sitten huomionsa valkea turkkiseen mieheen.
Vinnie oli tavallensa tyypillisesti aivan pihalla siitä, että meneillään oli herkkä hetki ja keskittyi lapioimaan ruokaa lautaselleen. Ihmisnainen mulkaisi tätä hieman paheksuvasti, mutta antoi ilmeensä sulaa kun tämä tarjosi lihavatia hänenkin suuntaan.
Viimeisimpänä Aisha siirsi katseensa oikealle puolelleen.
Modo virnisti komeasti heidän silmiensä kohdatessa. Hiirinainen tunsi veren nousevan punaksi kasvoille, muttei suostunut irrottamaan katsettaan miehen ainoasta silmästä.
” Kiitos, kun tulit pelastamaan.” Aisha hymyili ujosti tälle.
Modo nojautui hieman lähemmäs naista, napsautti tämän lautasen edessä olevan kotikaljapullon korkin pois ja odotti sitten, että tämä nappasi sen käteensä.
” Aina.” Hän sanoi matalalla huvittuneella äänellä.
Pari kilautti pullojensa kauloja vastakkain.