SOP, osa 2: Mysteerineito (K15)

Ficcin nimi: Sinulle on postia, osa 2: Mysteerineito
Kirjoittaja: HöpöHamsu
Beta: Pahgiz
Genre: Drama, Action & Angst
Ikäraja: K15
Päähenkilöt/Paritukset: Throttle, Modo, Vinnie, Charley & OC ( Jonkin verran viittauksia suhteisiin hahmojen välillä)
Yhteenveto: Tyttö on turvassa, mutta tajuton. Hiiret ja Charley pohtivat naisen mysteeriä.
Vastuunvapaus: Prätkähiiret kuuluvat laillisille omistajilleen ja Aisha (Ashani) kuuluu minulle. Rahaa kirjoittelusta en saa, mutta mielihyvää senkin edestä
A/N: Tässä osassa (kuten monissa muissakin) mainitaan muutama paikka Marsissa. Jos kiinnostaa tietää missäpäin sitä planeettaa ne on, voitte käydä chekkaamassa mun hahmoista osion Hamsun Mars


2. Mysteerineito

Tulostaululla Vinnie nosti Charleyn kyydistään hännällään.
” Mä menen katsomaan, että Throttle pääsee yhtenä kappaleena ulos.” Hän ilmoitti, ennen kuin kaasutti lujaa takaisin tulosuuntaan.
” Käännös; Mä menen katsomaan, onko Throttle ehtinyt jo hoidella kaikki Limburgerin konnat.” Charley mutisi itsekseen.
” Sanoitko jotain, Charley-neiti?” Modo kysyi, samalla kun nousi pyöränsä päältä tyttö käsissään.
” En.” Ihmisnainen hymyili vaisusti. ” Tuo tyttö tänne niin pistetään hänet sängylle.”
Punatukkainen mekaanikko nosti Modon tyynyn peiton päälle ja seurasi sitten, kun kookas marsilainen laski mystisen hiirineidon varovaisesti alas.
Valkoinen liina naisen päällä jäi ruttuun tämän alle, niin että toinen hänen rinnoistaan oli paljastua. Modon käsi liikkui automaattisesti korjaamaan lakanan asentoa, mutta hänen sormensa pysähtyivät muutaman sentin päähän sen reunasta. Peittääkseen naisen uudelleen, hänen olisi koskettava tämän rintaa. Ilman naisen suostumusta.
Mieshiiri vetäisi kätensä äkkiä takaisin.
En mä voi… Mut onko sitä soveliasta noinkaan jättää?
Charley katsoi miehen tuskastelua hieman huvittuneena. Vain Modoa saattoi näin ahdistaa tajuttoman naisen kunnian loukkaaminen.
Miten hänen äitinsä oli onnistunut iskostamaan suurikokoiseen marsilaiseen tämän tason käytöstavat, jaksoi aina ihmetyttää ihmisnaista.
Jos edes kymmenesosalla maailman miehistä olisi sellaiset käytöstavat kuin Modolla, maailma olisi älyttömän paljon helpompi paikka elää.
Charley käveli harmaan hiiren vierelle ja laski kätensä tämän olalle.
” Anna mä.” Hän hymyili miehelle.
Nopealla liikkeellä ihmisnaisen sormet nostivat lakanan takaisin hiirineidon poven suojaksi.
Modo henkäisi syvään helpotuksesta. ” Kiitos, Charley-rouva.”
” Eipä kuule mitään. Tiedäthän sä, että muhun voi aina luottaa. Oli kyse sitten prätkien tuunaamisesta, Limburgerin juonien selvittämisestä tai tuntemattomien marsilaisnaisten säädyllisyyden suojelusta.” Charley luetteli virnuillen.
” Tiedänhän mä, Charley.” Modo naurahti ja vakavoitui sitten.
” Mutta oikeasti, kiitos. Eikä pelkästään tästä.” Hiirimies heilautti kättään tajuttoman naisen suuntaan. ” Vaan ihan kaikesta. Tiedän ettei me veikkojen kanssa sanota sitä sulle tarpeeks useesti, mut... Me ei mitenkään pärjättäis ilman sua.” Modo hymyili.
” Aaw...” Punatukkainen nainen katsoi lempeästi kookkaaseen marsilaiseen ja kurottautui rapsuttamaan tätä kevyesti korvan takaa.
Vaikka Charley veti kätensä takaisin melko nopeasti, he jäivät katselemaan toisiaan, ajatukset kuluneessa puolitoista vuotisessa, jonka aikana ihmisnainen ja marsilaiset olivat lähentyneet erottamattomiksi.
Punatukkaisen mekaanikon oli täysin mahdoton kuvitella, että joskus tulisi päivä, jolloin hän ei enää näkisi hiirimiehiä korjaamollaan, kuulisi heidän kustomoitujen moottoripyöriensä atomi-moottoreiden murinaa tai epävireistä, korvia särkevää laulua miesten hoilatessa innokkaasti tuntemiensa laulujen mukana. Nainen oli niin tottunut marsilaisiin ystäviinsä, ettei aina muistanut, että Modolla, Throttlella ja Vinniellä oli oma maailmansa, johon kuuluivat ja kuinka he olivat vain käymässä Charleyn omassa.
Nyt kuitenkin, tuntemattoman marsilaisnaisen maatessa Modon sängyllä, ihmisnainen sai muistutuksen siitä, että hiirimiesten koti oli tosiasiassa toisaalla ja vaikka siinä kestäisi vuosikymmeniä, nämä palaisivat kotiplaneetalleen, kun sen aika olisi.
Charley käänsi katseensa tajuttomaan naiseen, antaakseen itselleen jotain muuta ajateltavaa, kuin hänen ystäviensä välttämättömän kotiinpaluun.
” Mitä pitää tapahtua, että sut päädytään lähettämään nukutettuna toiselle planeetalle rikollispomolle?” Nainen esitti kysymyksen lähinnä hypoteettisessa mielessä, mutta käänsi silti hiukan katsettaan Modon mietteliään ilmeen suuntaan.
Mies kohautti harteitaan. ” En tiiä. Eka ajatus tietenki olis, että tyttö olis lähetetty vangittavaks, mutta hänellähän ei ollut minkäännäkösii kahleita.”
” Jos hänen vangitsijansa kuvittelivat, ettei se olis tarpeen? Että pelkkä nukutus riittäis?” Charley ehdotti.
Hän piti omaa ehdotustaan epätodennäköisenä. Edes plutolaiset eivät olleet niin ylimielisiä vankiensa kanssa. Varsinkaan marsilaisen hiirivangin kanssa.
Ei sillä, että tyttö näyttäisi mitenkään vaaralliselta...
Punatukkainen nainen kallisti hiukan päätään silmäillessään hiirinaisen ulkoista olemusta. Vaalea pitkä tukka loi heti mielikuvan viattomuudesta, jota naisen pehmeät kasvonpiirteet ja solakka vartalo tukivat. Lyhytkin tämä oli. Oikeastaan jopa huomattavan. Ihmisnainen ei ollut sitä aiemmin tajunnut, mutta nyt maatessaan noin, jalat puolen metrin päässä sängyn toisesta päädystä, hiirityttö näytti enemmän isolta nukelta, kuin oikealta marsilaiselta.
Nainen ei ollut mikään taistelija, siitä Charley oli varma.
Mutta riittikö se siihen, että plutolaiset olisivat uskaltaneet jättää hänet kahlitsematta?
” Mun on vaikee kuvitella, et plutolaiset ottais riskin tytön karkaamisesta. Plus, Maassa ei oo yhtäkään plutolaisten vankileiriä.” Ainakaan tietääkseni, Modo päätti lauseensa mielessään.
Oli tietty mahdollista, että sellainen oli Tellukselle perustettu, mutta se olisi ollut kovin rohkea veto Plutolta, jos otti huomioon, ettei sillä ollut planeetalla vielä kunnollista jalansijaa.
Invaasiota ei oltu aloitettu tai uhkauksia esitetty Telluksen johtajistolle. Pluto pyrki yhä toimimaan salassa. Oli siis äärettömän epätodennäköistä, että vehreältä planeetalta löytyisi silakoiden keskitysleiri.
Toinen mahdollisuus oli, että tyttö oli tuotu planeetalle töihin.
Sitä harmaaturkkinen hiiri ei kuitenkaan sanonut ääneen. Hän nimittäin tiesi, että Charley oli jo ajatellut sitä ja jos hän myöntäisi naiselle itsekin ajatelleensa sitä mahdollisuutena, hänen ihmisystävänsä pitäisi sitä mahdollisuuksista todennäköisimpänä ja huolestuisi vain entistä enemmän.

Kului tunti ja toinenkin, eikä hiirineito näyttänyt virkoavan.
Charley oli istunut hetken Modon kanssa ja sanonut sitten menevänsä hakemaan tallilta jotain vaatteita tytölle ja noutavansa paluumatkalla lounasta.
” Tiedäthän miten rasittava herra Mahtavasta tulee, kun hänen verensokerinsa tippuvat.” Ihmisnainen nauroi.
Harmaahiiri olisi tarjoutunut auttamaan, muttei uskaltanut jättää tyttöä yksin. Throttle ja Vinnie eivät olleet vieläkään palanneet ja mikäli nainen heräisi, olisi hyvä, jos joku olisi paikalla selittämässä tilannetta.
Modon ei siis ollut auttanut kuin hyvästellä ystävänsä hieman vastahakoisesti ja palata pohtimaan hiirinaisen mysteeriä.
Suurimpana kysymyksenä oli tietenkin, kuka nainen oli. Ja heti toisena, miksi hänet oltiin lähetetty paketissa Limburgerille.
Syötti, se Modolle tuli ensimmäisenä mieleen.
Mut miks valita joku täysin sattumanvaranen?
Suurikokoinen marsilainen veljineen, ei tietenkään koskaan olisi jättänyt ketään viatonta limaisen plutolaispomon kynsiin, mutta jos Limburger oli tosiaan nähnyt niinkin paljon vaivaa, että hän oli hankkinut syötin Marsista asti, eikö silloin olisi kannattanut hankkia joku, johon hiirillä oli jo ennestään yhteys?
Modo keskitti katseensa rauhallisesti makaavan naisen ilmeettömiin kasvoihin ja yritti etsiä niistä jotain tuttua.
Turkin perusteella hänellä vois olla jotain sukujuuria jonneki pohjoiseen… Pohjoisemmaksi kuin missä mä oon koskaan käyny. Mutta tukka taas viittaa etelään. Äsh! Modo kirosi mielessään.
Turkin sävyt ja värit kertoivat nykyään niin vähän. Niistä saattoi päätellä lähinnä sen mistä päin jonkun esi-isät ja -äidit olivat olleet. Hiiret kyllä viihtyivät usein alueella, jolla syntyivät, eikä suurin osa poistunut kotiseudultaan muualle, kuin lomailemaan. Kaikki vaaleat harmaat, jotka eivät vivahtaneet lainkaan ruskeaan, ja valkoinen olivat sen verran harvaan tavattavia turkinvärejä, että ilman naisen blondia tukkaa Modo olisi jopa voinut uskaltaa sanoa tämän olevan kotoisin jostain sydänpohjoisesta, kuten Arbanista* tai Tempestä.
Ehkä jopa jostain Vinnien kotiseudulta?
Harmaa jättiläinen muisti yhä sen päivän kuin eilisen. Päivän, jona hän oli tavannut suurisuisen aseveljensä ensimmäistä kertaa. Vinnien luokka oli ollut tutustumassa Suerisin muinaiseen kaupunkiin, samaan aikaan Modon ja Throttlen oman kanssa. Vinnie oli pistänyt kaksikon silmään, koska tämä oli ollut ryhmänsä ainoa valkoturkkinen ja, koska tämä oli pidellyt erästä tyttöä kädestä, jonka tuhkanharmaa turkki oli tuonut Vinnien oman vaaleuden entistä paremmin esille. Modon katse oli jatkuvasti harhautunut kyseiseen parivaljakkoon ja, kun hän ei ollut enää yhtäkkiä pystynytkään paikantamaan nuorta hiirtä, hän oli huolestunut.
Myöhemmin hänelle selvisi, että Vinnie oli yrittänyt tehdä vaikutuksen tyttöön, jonka kanssa oli ollut, koittamalla kiivetä luolaston seinämää ja jäänyt jumiin kahden katosta roikkuvan tippukivimäisen laavapuikon väliin.
Vinnie oli siirtynyt heidän kouluunsa puolivuotta myöhemmin ja Modo oli tunnistanut hänet välittömästi pojaksi, jota oravalepakot olivat raapineet, pesärauhansa häiritsemisestä, ennen kuin palokunta oli päässyt paikalle ja saanut irrotettua tämän kivien välistä.
Mieshiiren muistelun keskeytti lähestyvien moottoripyörien ääni.
Siinä paha missä mainitaan, Harmaa hiiri ajatteli ja nousi juuri kun automaattiovet tulostaulun takaseinustalla aukenivat.
Throttle ja Vinnie ajoivat sisään sekuntia myöhemmin. Molempien ilmeet enteilivät myrskyä.
Vanhempi hiiri nousi pyöränsä päältä ja liikkui nopeasti kohti harmaata hiirtä ja sänkyä.
” Modo...” Throttle aloitti varoittavalla äänensävyllä, jolloin harmaa marsilainen tiesi, että hän oli saamassa huutia.
Modo kohotti kätensä puolustukseksi .”Mä tiiän kyllä, veikka. Anna ku selitän!”
Kultaturkkinen johtaja nosti kädet rinnalle puuskaan ja jäi odottamaan.
”Tän on parasta olla hyvä.” Hän mutisi.
Modo laski kätensä huokaisten. ”Tiiän, ettei ollu ehkä fiksuin veto tuoda tyttöä tänne...”
” Ai ei vai?”
Kookas marsilainen loi silmäyksen ystäväänsä.
” Sori. Jatka.”
” Joka tapauksessa... Tiiän siis, etten olis ehkä saanu tuoda tyttöä tänne, mut sunkin on myönnettävä, että täällä on turvallisempaa. Tarkoitan, et jos Limburger lähtis ettimää, se alottais korjaamolta.”
Puhuessaan Modo tarkkaili Throttlen kehonkieltä. Vihreälinssiset lasit kultaisen hiiren naamalla, peittivät tämän silmät, joten oli mahdotonta päätellä, kuinka tuimasti tämä häntä tuijotti. Throttle piti kädet tiukasti rinnallaan, muttei puristanut kämmeniään nyrkkiin ja häntäkin pysyi paikoillaan sen sijaan, että olisi vispannut puolelta toiselle. Hän ei siis ollut läheskään niin vihainen, mitä hänellä olisi ollut oikeus olla.
Mies huokasi raskaasti. ” Sulla on sydän paikallaan veikka, mut tää on meidän salainen tukikohta. Tänne ei siis sais tuoda ketään, johon me ei voida sataprosenttisesti luottaa. Aattele nyt, jos tytössä ois joku lähetin tai jotain? Limburger löytäs tänne ja me jäätäis ilman asuinpaikkaa.”
Sitä Modo ei ollut tullut ajatelleeksi.
Naisen kaikki raajat olivat näkyvillä, eikä niissä ollut minkäännäköistä kahletta tai seurantapantaa, joten mies oli vain olettanut, ettei tytössä olisi sellaista laisinkaan.
” Oon pahoillani… Enhän mä edes tajunnu...” Harmaaturkkinen marsilainen sopersi.
Throttle hieraisi väsyneennäköisesti naamaansa ja kääntyi hieman poispäin.
” Jos ootetaan, et Charley-rouva palaa, hän voi viedä tytön autollaan korjaamolle.” Modo ehdotti.
” Ei sillä nyt enää ole väliä. Jos tytössä on lähetin, Limburger tietää jo.”
Modon korvat painuivat luimuun.  Hän ei ollut nyt todellakaan ajatellut tätä loppuun asti.
Vinnie, joka oli seurannut keskustelua sivummalta, astui lähemmäs Throttlea.
” Pitäiskö tässä sit ruveta pakkaamaan?” Hän kysäisi mieheltä, joka tyrskähti.
” Joo hetki vain, nii soitan muuttoauton paikalle. Luuletko, et yks auto riittää kaikille noille tyhjille kotikalja pulloille, vai otetaanks varalta toinen?” Throttle naljaili.
” Hmph. Ihan tiedoksesi, mä omistan paljon korvaamattomia juttuja.” Vinnie tuhahti.
” Kuten?”
” Kuten galaksin suurimman egon.” Harmaa hiiri pyöräytti tervettä silmäänsä.
” Nääh, empä tiedä veikka. Kannattaako tommosta muka vaalia?” Kultaturkkinen marsilainen hieroi leukaansa.
” Joo, sais kyllä mun puolesta kadota muutossa”
” Sama täällä.”
Throttle ja Modo räjähtivät nauramaan, Vinnien katsellessa heitä hapan ilme kasvoillaan.
” Ha ha ha.” Hän nauroi kuivasti. ” Te jätkät ootte vaan kateellisia.”
Valkoturkkinen hiiri käveli sänkyjen viereiselle seinustalle, jossa komeili, hyllyssä kirjojen ja CD-levyjen kanssa, kullanhohtoinen pokaali. Pystin kylkeen oli upotettu kilven muotoinen laatta, johon oli kaiverrettu isoin kirjaimin; GALAKSIN MOTOCROSS KUNINGAS. Vinnie pyyhkäisi irtopölyt sen päältä ja virnisti sitten omahyväisesti veikkojensa suuntaan.
” Eikä kyllä mikään ihme. Voin vaan kuvitella miten raskasta on elää mun varjossa.” Nuori motoristi totesi hyväntuulisesti.
Harmaa- ja kultaturkkinen hiiri loivat toisiinsa merkitsevät katseet.
On se mahoton.
On se Vinnie.
” No ainakin se tietää, että sen kanssa on vaikea asua.” Throttle tuumasi ääneen Modolle, joka nyökytteli.
” Edistystä.” Kookas marsilainen myönsi.
Vincent oli kuin ei olisi kuullutkaan ystäviensä jälleen pilailevan hänen kustannuksellaan. Valkoturkkinen hiiri käveli rauhallisesti hyllyn luota, kohti muita hiiriä, aikomuksenaan loikata heidän kimppuunsa ja painia ylimääräiset adrenaliinit pois (Throttle oli ollut liian nopea, eikä Limburgerin tornista tai konnista ollut enää mitään jäljellä siinä vaiheessa, kun hän oli saapunut sinne). Hän ei kuitenkaan päässyt tarpeeksi lähelle, kun Charley paukkasikin yhtäkkiä paikalle, iso putkikassi olallaan, syli täynnä lämpöisenä höyryäviä hotdogeja.
” Huonepalvelu!” Nainen kiljaisi ja nauroi päälle. ” Tulkaas kundit keventämään kuormahevosenne taakkaa.”
Modo meni ottamaan hodarivadin naisen käsistä ja laski sen eriväristen muovituolien ympäröimälle klaffipöydälle.
Ihmisnainen oli nopeasti huomannut, ettei hänen kannattanut tuhlata vähiä varojaan mieshiirten sisustukseen, kun eivät he siitä muutenkaan välittäneet, vaan ostaa vain mahdollisimman kestäviä (ja halpoja!) huonekaluja, jotka kestivät ”pientä” riepottelua.
Tulostaulun huonekalujen keskimääräinen elinikä oli jotain kahdesta viikosta kahteen tuntiin, riippuen paljon siitä kuinka ikävystyneitä hiiret olivat tai mitkä joukkueet pelasivat vastakkain illan pelissä.
Charley nosti putkikassin hihnan päänsä yli ja kävi laskemassa sen Modon sängyn jalkopäähän. Punatukkaisen mekaanikon huomaamatta, valkoinen marsilainen oli hiippaillut tämän taakse ja kietoi kätensä naisen ympärille.
” Sä olet paljon nätimpi, kuin yksikään toinen koni, söpöliini.” Vinnie sanoi hiljaa naisen korvaan.
Hiirimiehen kuuma hengitys, kutitti Charleyn korvaa ja sai voimakkaan aallon pyyhkimään naisen kehon läpi, jättäen jälkeensä kihelmöivän tunteen. Nainen tunsi lämmön leviävän, punan nousevan kasvoilleen. Hän veti muutaman syvän hengenvedon ennen kuin sanoi; ” Vincent, tiedätkö mitä sanotaan hevosen lähestymisestä takaapäin?”
” Toki, muru.”
Vinnie ei ikinä unohtaisi sitä potkua, jonka oli saanut eräältä hevoselta hiirten ollessa jumissa keskiaikaisessa Englannissa. Hän oli lähestynyt eläintä liian nopeasti ja tämän tiedostamatta. Yksi kosketus ja Vinnie oli lentänyt kaaressa monta metriä.
” Suosittelen siis ottamaan askeleen taaksepäin, ennen kuin minä potkaisen.” Charley sanoi liioitellun rauhallisella äänellä.
Hiukan vastahakoisesti vaaleaturkkinen marsilainen irrotti otteensa naisen vyötäröstä.
Vihreäsilmäinen nainen pujahti hiiren ohi, käveli pöydän luokse ja rojahti yhdelle tuoleista.
” Vielä mä sut kesytän...” Vinnie mutisi itsekseen hymyillen.

Päivä kääntyi iltapäiväksi, hiirten ja naisen ruokaillessa.
Mysteerinen hiirinainen makasi yhä liikkumatta, reagoimatta, vaikka keskustelu hänestä kävi kuumana vain muutaman metrin päässä sängystä, jolla tämä lepäsi.
” Orja” Vincent sanoi kaikkien yllätykseksi. ” Musta tyttö vois olla lähetetty tänne orjaksi.”
” Kuinka niin?” Charley katsoi silmät suurena valkoturkkista hiirtä, joka otti pitkän huikan limutölkistään. Vinnie kohautti olkiaan ja päästi röyhtäyksen.
” Plutolaiset tekee sitä. Käy kauppaa ryöstetyiltä planeetoilta otetuilla vangeilla.” Hän vastasi.
” Jea. Kiinni otetut siviilit joutuvat harvoin lusimaan. Kohtalona on yleensä kirstu tai pakkotyö. Suurin osa menee töihin jollekin vankileirille, jossa kaivetaan, jalostetaan tai valmistetaan jotain. Loput - jotka ei pääse hengestään - päätyy Pluton orjamarkkinoille.” Throttle kertoi.
Ihmisnaisen silmät suurenivat entisestään ja vatsassa rupesi kummasti kiertämään. Hän tönäisi lautasensa kauemmas, jossa olisi ollut vielä vähän ruokaa syötävänä.
Kultaturkkisen johtajan tarina oli vienyt naiselta kokonaan ruokahalun.
Lawrence Limburger oli julma ja säälimätön plutolaispomo, jonka omatunnolla oli jos jonkinlaista rikosta, tuhotyötä ja hävitystä, mutta Charleyn oli silti hankala kuvitella häntä ostamassa itselleen orjia.
Mitä ihmettä hän edes tytöllä tekisi?
” Ei hän minusta kyllä vaikuta pakkotyöläiseltä. Hän on jotenkin liian...siisti. Tai siis, hänessä ei ole mitään kovan työn merkkejä. Kynnet ovat siistit, tukka ja turkki näyttävät hyvinvoivilta, eikä tyttö ole ulkomuodon perusteella nähnyt mitenkään hirveästi nälkää.”
Miehet kääntyivät kaikki katsomaan hiirineitoa sängyllä, ihmisnaisen puhuessa. Kaikki mitä heidän ihmisystävänsä sanoi, oli totta. Marsilaisnainen ei ollut yhtään kärsineen näköinen.
” Orjia on useampaakin kuin yhtä lajia. Enkä usko, et tyttö menisi kaupaksi ihan luurankona. Ainakaan Plutossa.”
Charley loi Vinnieen kummastuneen katseen. ”Mistä ihmeestä sä puhut?”
” Noh tiedäthän...” Valkoturkkinen mies vilkaisi merkitsevästi naisen vyötärön alapuolelle ja keikutti kulmiaan.
” Oou...” Ihmisnainen tajusi. ” Hyi.”
Throttle ja Modo vaihtoivat molemmat kiusaantuneena asentoa.
Ajatus nuoresta tytöstä Limburgerin orjana raivostutti Modoa. Ja ajatus tytöstä paksun plutolaispomon seksiorjana sai miehen niin suunniltaan, että hänen teki mieli lähteä jäljittämään sitä kalannaamaista kuvotusta, tehdäkseen tästä sushia.
Olihan se kissakala aina ollutkin alhaisinta saastaa mitä saattoi olla, mutta tällä tempauksella hän pääsi kyllä ehdottomasti pohjamutiin saakka.
" Suomustan sen laardikasan." Modo mutisi yhteen puristettujen hampaittensa välistä. Throttle laski kätensä rauhoittavasti suurikokoisen aseveljensä olalle.
" Ennenku tehdään mitään, ootetaan, että tyttö herää. Kuunnellaa mitä hänellä on kerrottavanaan ja toimitaan sitte sen mukaa." Hän totesi ja toivoi sanojensa rauhoittavan isoveikkaansa.
He eivät vielä tunteneet tytön tarinaa eikä Throttle voinut piilottaa huoltaan ajatuksesta, että tämä saattoi olla Limburgerin järjestämä ansa. Se löyhkäävä plutolaissaasta tiesi tasan tarkkaan kuinka heikko heidän harmaaturkkinen veljensä oli naisten ja lasten edessä. Oli siis enemmän kuin mahdollista ettei tyttö ollut muuta kuin syötti.

Tunnit kuluivat, mutta marsilaisnainen ei näyttänyt heräämisen merkkejä. Hän ei edes liikkunut paljoakaan. Yhden ainoan kerran vaihtoi kätensä asentoa.
Edistystä, Charley sanoi nähdessään mieshiirten happamat ilmeet.
Ihmisnainen ymmärsi kyllä jätkien palavan halun puhua naispuoliselle lajitoverilleen. Häntä itseäänkin kiinnosti hiirinaisen tarina.
Kuka tämä oli, miten hän oli joutunut vangiksi, miksi hänet oli pistetty laatikkoon ja ennen kaikkea, miksi hänet oli lähetetty kaikista maan plutolaispomoista juuri Limburgerille?
Kaiken tuon lisäksi punatukkaista mekaanikkoa kiehtoi mystisessä marsilaisessa se, että tämä oli nainen. Nimittäin suurin osa marsilaisista, joita Charley oli kohdannut, oli miespuolisia; Stoker, Modon siskonpoika Rimfire ja kaikki sotilaat siinä sotilastukikohdassa, jonka nainen oli päässyt näkemään lyhyen Marsin matkansa aikana. Ainoa naispuolinen henkilö, jonka Charley Marsista tunsi, oli Throttlen tyttöystävä Carbine.
Ollessaan Marsissa hän oli nähnyt Carbinen lisäksi vain yhden tytön. Mikä pisti miettimään; missä olivat kaikki loput tytöt? Koska heitä oli yhä oltava. Jos Carbine olisi ollut lajinsa ainoa naaraspuolinen selviytyjä, hänen ei todellakaan olisi annettu toimia kenraalina tai sotilaana. Eikä minään muunakaan, joka saattaisi vaarantaa luolahiirten lajin ainoan kykenevän suvunjatkajan turvallisuuden.
Tarkkaillessaan Throttlen, Vinnien ja Modon hermostunutta pörräämistä marsilaistytön ympärillä, Charleylle tuli kumma tunne. Modon kanssa moisen käytöksen olisi voinut pistää huolehtivaisen luonteen piikkiin, mutta kun Vinnie rupesi talsimaan edestakaisin kuin kanaemo konsanaan oli jotain todella pielessä.
He vaikuttavat niin ahdistuneilta.
Ja prätkähiiret Marsista eivät olleet koskaan näyttäneet merkkiäkään epätoivosta tai ahdistuneisuudesta. Eivät ainakaan ennen tätä päivää.
Charley oli joutunut kokemaan jätkien kanssa vaikka mitä. Heidät oltiin, jopa meinattu mestauttaa, Carbinen luullessa heitä pettureiksi. Mutta silloinkin kun he olivat seisoneet sen syvän kuilun reunalla, toisiinsa kahlittuina, kuuntelemassa epäoikeudenmukaisesti saatua tuomiotaan, he olivat näyttäneet hieman huolestuneilta mutteivät oikeasti epätoivoisilta tai stressaantuneilta.
Hänen marsilaiset ystävänsä olivat traagisesta taustastaan huolimatta niin iloisia koko ajan, että ne harvat kerrat, kun joku heistä oli oikeasti surullinen tai maassa, oli älyttömän helppo unohtaa.
Tosiasiassa välillä Charley ei muistanut hänen parhaiden ystäviensä kotiplaneetan olevan julman sodan runtelema. Tytön läsnäolo näytti kuitenkin nostaneen pinnalle tukahdutettuja tunteita.
Ehkä hän muistutti heitä kodista. Maailmasta, joka odotti tuolla jossain heidän paluutaan. Elämästä, joka oli jäänyt kesken, kun sota plutolaisia vastaan oli puhjennut.
Tai ehkä tyttö toi mieleen vanhat (ja nykyiset) ihastukset, jotka he olivat joutuneet jättämään Marsiin.
Charley katsoi Vinnietä joka ei malttanut olla hetkeäkään paikoillaan. Aina pysähtyessään tämän häntä nytkähteli kärsimättömästi.
Vinnie puhui aina tytöistä. Tai oikeastaan hän puhui siitä, kuinka kaikki tytöt rakastivat ja ihailivat häntä. Mikä ei tietenkään ollut totta, mutta ihmisnainen ymmärsi, että suuren egon kanssa tulivat myös suuret luulot.
Oli yksi ainoa tyttö, josta Charley oli kuullut Vinnieltä vain kerran.
Äh, mikäs hänen nimensä nyt oli? Nainen naputti kynnellään klaffipöydän muovista pintaa miettiessään.
Se alkoi H:lla… Hannah? Ei.. Haley? Ei, ei se kyllä sekään ollut… Loppu tosin taisi olla sama.
Charley nappasi pöydälle unohtuneen pullonkorkin sormiensa väliin ja pyöritteli sitä pöydän pintaa vasten. Painaessaan sitä hieman liikaa, korkki singahti alas pöydältä ja kieri aina Throttlen prätkän renkaan viereen. Ja silloin Charley muisti.
Harley.
Vinnien traaginen ensirakkaus, joka oli kadonnut kuin tuhka tuuleen.
Ehkä tyttö oli samannäköinen kuin Harley ja Vinnie oli siksi niin hermona. Muisto menneestä rakkaasta, sai kenet tahansa hiukan ahdistuneeksi.

Vinnien bootsit nakuttivat lattiaan samaan tahtiin seinällä raksuttavan kellon kanssa. Throttle olisi normaalisti viimeistään vartin jälkeen käskenyt nuorimmaista hiirtä lopettamaan, mutta tyytyi tällä kertaa vain mulkoilemaan tätä paheksuvasti.
Valkoinen marsilainen oli aina ollut kärsimätön ja juuri nyt hänen kärsimättömyytensä alkoi jokaisen napautuksen myötä tarttua myös vanhempiin hiiriin.
Modon yhteen vetäytyneistä kulmista saattoi päätellä, että hän aikoisi ihan pian ampua varoituslaukauksen Vinnien saappaan viereen, ellei tämä lopettaisi välittömästi.
Tuntien nuoremman aseveljensä Throttle päätteli, että Vinnie käyttäisi tätä uhkausta aloituksena painiottelulle. Viimeinen asia, mitä he nyt tahtoivat, oli että vieras hiirinainen heräisi Vinnien ja Modon tappelun ääniin.
Siispä marsilainen johtaja teki ainoan asian minkä keksi.
" Charley menisitteks Vinnien kans hakemaa lisää kotikaljaa?" Kultaturkkinen hiiri lisäsi ääneensä merkitsevän sävyn veljensä nimen kohdalla toivoen, että punatukkainen ihminen tajuaisi hänen sanattoman pyyntönsä; Vie Vinnie pois täältä!
Miehen ei olisi tarvinnut edes pyytää. Charley oli huomannut Modon ja Throttlen myrskyä enteilevät ilmeet ja aikonut pyytää Vinnien mukaansa jollain tekosyyllä.
" Sopii. Mennäänkö Vinnie?" Charley pongahti seisomaan muoviselta jakkaralta.
Toisin kuin muut, Vinnie ei ollut huomannut toisten ärtyneisyyttä, mutta oli kiitollinen päästessään tekemään jotakin.
" Mennään."
Valkoinen marsilainen vihelsi prätkänsä paikalle.
Molemmat hiiret henkäisivät syvään Vinnien ja Charleyn lähdettyä. He rakastivat veljeään valtavasti, mutta toisinaan hänestä tarvitsi taukoa.
Modo käveli sen tuolin viereen, jossa Charley oli äsken istunut ja rojahti siihen huokaisten. Hän oli huolissaan sängyllään makaavasta hiirinaisesta. Mitä jos hän ei heräisi koskaan? Silloin he eivät välttämättä saisi selville kuka tyttö oli ja miksi hänet oli lähetetty Limburgerille.
Ja jos tyttö ei heräisi mitä heidän pitäisi tehdä tämän ruumiille?
Häntä ei voisi haudata maahan, joku ihminen saattaisi joskus kaivaa tytön jäännökset ylös ja siitäkös syntyisi maailmanlaajuinen kaaos.
Pitäiskö hänet sitten... polttaa? Ajatus käänsi Modon vatsaa.
Throttle vilkaisi lasiensa takaa penkillä tuskaisesti vääntelehtivää marsilaista.
Tämän oli oltava miehelle hirveän vaikeaa. Kolmesta prätkähiirestä Modo oli kaikkein tunteellisin ja empaattisin. Jos tyttö ei heräisi, se koskisi kovin harmaaseen jättiläiseen.
" Mitäs mietit?" Throttle heitti kysymyksen välinpitämättömällä äänellä, mutta seurasi tarkkaavaisesti, kuinka Modo asettui tuoliinsa ja nojasi kyynärpäällään polveen.
Voi pojat.
" Sitä vain että… Mitä jos...?" Modo rykäisi. "Jos… Hän ei tuosta tokene, niin…"
" Niin?"
" Niin, mitäs me sitte?"
Harmaan marsilaisen ääni murtui hiukan lopussa. Siitä Throttle tiesi kuinka peloissaan hänen veljensä oli mysteeritytön kohtalosta. Hänen oli nyt valittava sanansa tarkkaan. Throttle vaihtoi painonsa jalalta toiselle.
" Sitten me mennään fetanaaman luokse ja katsotaan, että hän lähettää tämän takaisin Marsiin. Sinne minne hän kuuluu. Niille keille hän kuuluu." Hän sanoi.
Modo mutristi huolestuneena suutaan. Ahdistunut katse ei poistunut mieshiiren silmistä, mutta hän oikaisi itseään tuolilla.
Throttlen sanat eivät olleet muuttaneet mitään, mutta edes jonkunlaisen suunnitelman kuuleminen rauhoitti.
" Niin kai sitten." Hän huokasi alistuneena.
Nyt heidän täytyi vain odottaa…

A/N: *Arban on mun antama nimi Arabia Terralle.

Tää tarina on aivan loistava . Muakin kyl ällöttäis ajatus hiiritytöstä Leipiksen orjatyttönä varsinkin kun sen läskiys vetää vertoja Jabballe Star Warsissa. Onneks jätkät ehti löytää Aishan ennen kalanaamaa. Tykkään.