Sisko ja sen veli K11

Ficin nimi: Sisko ja sen veli
Kirjoittaja: Prätkisfan2
Tyylilaji/Genre: Huumori, draama, pienesti Angs., söpöily, toiminta
Ikäraja: K11
Paritus/Päähenkilö(t): Minni/Turbo, Oc/Oc/useampi paritus. Päähenkilöinä: Minni ja Marcus
Yhteenveto/Tiivistelmä: Minni on lepuuttamassa mieltään Chicagossa. Nainen huomaa ajattelevansa kauan kadoksissa ollutta veljeänsä hyvin usein. Mieshiirestä ei ole vuosiin kuulunut mitään ja nainen pohtiikin onko tämä edes hengissä enää? Naishiiren mieli vaeltaa kauas aina heidän lapsuuteensa ja pohtii veljeänsä lämmöllä. Lopulta ajatukset käyvät liian raskaiksi ja rentouttavasta lomasta on tullut naiselle vain painajainen. Hiiret päättävätkin lähteä käymään pikavisiitillä Marsin maan pinnalla rauhoittaakseen Minnin mieltä ja etsimään vastauksia tämän mielen päällä oleviin kysymyksiin. Santtu ei pääse hiirten mukaan töidensä vuoksi ja lupaa pitää heidät ajan tasalla Leipäjuuston varalta. Eräänä rankkasateisena iltana Last Chance-korjaamolle saapuu kuitenkin loukkaantunut mies. Kuka hän on ja miksi hän vaelsi juuri Last Chanceen?
Varoitukset: Prätkähiirimäistä taistelua. Ei suurempia varoituksia. Hieman veristä loukkaantumista, viittaus kuolemaan
Vastuunvapaus: En omista Prätkähiiriä Marsista. Ne kuuluvat alkuperäisille tekijöilleen. En myöskään saa ficistä rahaa, enkä tee ficcejä myyntitarkoitukseen. Ainoat hahmot, jotka pidän on omat OC-hahmot ja tarinan juonen.
 
A/N: Aika nostaa näitä omia OC hahmoja enemmän esille. Minnin veli pyörii useammassa tarinassani ja harvassa saa edes perehtyä millaisen kuvaelman mieshiirestä olen rakentanut. Nyt on aika pohjustaa hänenkin lapsuuttaan ja aikuisuuttaan. :blush:
 
“Varovasti sitten,” joku sanoi hennolla äänellä. Se oli muisto jostain vuosien takaa. Pieni vastasyntynyt nostettiin hennoille käsivarsille. Kosketus nuoren hiiripojan olkapäällä sai hänet kenties vain ylpistymään. Hän sai ensimmäistä kertaa pitää pientä hiirivauvaa sylissään ja silitti varovaisesti tämän poskea toisella kädellään. Pojan isä tuki pienokaisen päätä, pojan äidin istuessa sohvan käsinojalla pyyhkien ohimennen onnen kyyneliään. 9 kuukauden odotus oli ollut yhtä taistelua. Kuusivuotias poika oli hanakasti laittanut vastaan uudelle perheenjäsenelle. Hän oli tottunut, ettei perheeseen tule uutta lasta hänen kanssaan. Tai niin hän kuvitteli. Vanhemmat olivat vuosia yrittäneet saada toista pienokaista täydentämään perhettään ja vihdoin unelma olisi totta. Hiiripoika oli vain ajatellut, että on hän ja hänen vanhempansa. Isä ja äiti, koko hänen maailmansa siinä kohtaan. Kuitenkin yllätys, jonka vanhemmat olivat pojalle aikoinaan järjestäneet, ei ollutkaan niin mieluinen kuin hiirivanhemmat oli toivonut. Poika oli jopa käynyt Meriluodon sairaalan arvioinnissakin useamman kerran, kun oli sytytellyt takapihan nuotiolla pieniä vauvan vaatteita tuleen tai yrittänyt hukuttaa serkkunsa nukkea juottoaltaaseen. Hiiripoika oli karkaillut vähän väliä kotoaan, osoittanut mielellään ja käytöksellään ettei hyväksy uutta perheenjäsentä kotiinsa. Hiirilapsen vanhemmat olivat käyttäneet iltojaan miettien miten mahtaa käydä, jos he tuovat pienen vauvan kotiinsa, kun poika reagoi jo noin voimakkaasti. Satuttaisiko poika vastasyntynyttä? Joutuisivatko vanhemmat kasvattamaan lapset erillään toisistaan? Tänään, kun vanhemmat kuitenkin saapuivat uuden pikkusiskon kanssa laitokselta kotiin, oli pojan kiinnostus ja isovelitaidot heränneet kertaheitolla.
”Olet todella taitava isoveli Marcus,” pojan isä kehui ja silitti tämän takaraivoa. Poika oli vaalean harmaa väriltään, mustilla piikkimäisillä pystyhiuksillaan, ihan kuin isänsä. Pojan häntä oli puolillaan suklaanruskeaa väriä. Tämä oli periytynyt pojan äidiltä, joka oli kauniin vaalean ruskea väriltään. Naisen tumman suklaanruskeat hiukset olivat pitkällä letillä. Mieshiiri vilkaisi puolisoaan, jonka kasvoista paistoi onni.
”Ei meillä taidakaan olla hädän päivää?” mies naurahti. Nainen hymyili vienosti miehelleen. Pariskunta oli tuntenut toisensa varhaisesta aikuisuudesta saakka, tavattuaan naisen pikkuveljen kautta armeijan sotilaskoulun oppilaiden viettäessä viikonloppuansa Meriluodon keskustassa railakkaissa tunnelmissa.
”Mitä mieltä olet Marcus? Saako tyttö jäädä?” nainen kysyi ja silitteli tätä sormellaan korvanjuuresta. Poika naputti mietteliäänä leukaansa, saaden vanhempansa virnuilemaan.
”Jooo…” poika vastasi ja suukotti pienen hiiritytön otsaa.
”Mikä sai sinut muuttamaan mielesi?” pojan isä kysyi.
”Koska… se on saman värinen, kuin me,” poika vastasi vilkaisten nopeasti isäänsä.
”Pitääkö minunkin värjätä hiukseni ja turkkini, että kuuluisin kanssa tähän perheeseen?” naishiiri älähti hyväntuulisena ja risti kädet eteensä.
”O-ouu Marcus… nyt olisi äidin lepyttelyn paikka,” mieshiiri virnuili.
”Mää haen!” poika ilmoitti nopeasti saaden hiirinaisen koppaamaan äkisti pienen tyttärensä syliinsä pojan pinkaistaessa ylös sohvalta. Nainen henkäisi helpottuneena, kuin pienokainen vain ynähti naisen sylissä äkkinäistä liikettä. Ruskeaturkkinen hiirinainen istui kotinsa sohvalle miehensä kainaloon, parantaen tyttärensä asentoa käsivarrellaan.
 
”Sitkeä uninen kaveri,” mieshiiri helli naista kainalossaan. Nainen suoristi tyttöhiiren yllä olevaa bodya.
”Onneksi… heillä kahdella tulee olemaan ihan varmasti vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Vähintään siinä kohtaan, kun tyttö alkaa hahmottamaan enemmän maailmaa ympärillään,” nainen vastasi ja kuunteli poikansa rymistelyä jossain isomman huoneen nurkassa. Pariskunta asui isossa Marsin harmaasta hirsipuusta tehdyssä talossa. Talon oli aikoinaan rakentanut naishiiren isä omalle perheelleen. Kun tästä oli aika jättänyt varhaisessa vaiheessa, oli perheen esikoinen perinyt kotitalon. Tämä oli Marsissa hyvin yleinen käytäntö. Naishiiren toinen veli oli perinyt talon perheen päältä. Tämä ei kuitenkaan halunnut taloa ja oli muuttanut toisaalle oman vaimonsa kanssa. Isoveli oli perheeseen hyvin etäinen ja ei tullut sitäkään vähään pikkuveljensä kanssa toimeen. Naisen pikkuveli ja äiti asuivat kuitenkin talossa edelleen tuolloin. Tämä varmisteli useasti äidiltään, ettei heitä haitannut, että muuttivat kihlattunsa kanssa perheen kotitaloon. Naisen pikkuveli oli kuitenkin muuttanut melko pian Tulikivikaupunkiin toiselle puolelle Marsia saadessaan vakituisen viran toisen kaupungin armeijalta. Naisen äiti kuului seurakunnan luostarin vihkipappeihin, joten perheen normit ja käytänteet olivat hyvin uskonnollisella vakaumuksella. Perheen lapset oli kasvatettu hyvin tiukassa ja ruumiillisessa kurissa. Tätä naishiiri ei halunnut omille lapsilleen tarjota. Vanhetessaan naisen äiti oli muuttanut luostarin ylläpitämään sisartaloon. Aviomiehensä vanhemmat olivat edelleen hengissä ja asuivat omassa kotitalossaan kaupungin toisella laidalla. Tämän vuoksi he eivät päässeet muuttamaan miehen kotitaloon kihlauduttuaan.
”Täytyykin pitää antennit ja korvat teräksisessä kunnossa sitten,” mieshiiri naurahti ja suukotti vaimonsa ohimoa hellästi.
”Tai sitten sinusta opetetaan armeijan mahtavin sotilas!” mies jatkoi hellien tytärtään.
”HANS!” nainen älähti.
”Kerro… Marie Elisabeth Elanor Milanius omaa sukuaan Van Glowel,” Hans virnuili vaimolleen, joka kurtisti tälle muka tuimasti kulmiansa. Marie ei pitänyt siitä, että Hans kutsui tätä koko nimellään.
”Tyttäremme pysyy kaukana armeijasta. Ja tiedät kyllä miksi,” nainen helli vastasyntynyttään.
”Niin pysyy… Marcus ja tyttäremme ovat kalleimmat aarteeni, jotka haluan pitää kaukana pois sodankulusta kertovasta koulutuksesta,” Hans vastasi ja silitti tytön päälakea.
”Ja tietysti aina sinä rakkaani… olet kallein aarteeni,” mieshiiri helli myös naista vuorostaan ja suukotti tämän otsaa.
”Tässä äiti…” Marcus totesi hengästyneenä ja ojensi naishiirelle hieman sulanutta suklaapatukkaa.
”Voi kiitos kultaseni…” nainen hymyili hellästi ja silitti pojan poskea.
”Mikä hänen nimensä on?” poika kysyi tyttövauvan nimeä, roikkuen samalla sohvan käsinojalla. Hans ja Marie vilkaisi hieman yllättyneinä toisiaan. Marien kasvoille nousi lempeä hymy, kun puolestaan Hans ohjasi Marcuksen istumaan syliinsä. Marcus kietoi kätensä tiukasti isänsä kaulalle, painaen poskensa isänsä poskea vasten. Pariskunta oli varma, että kertoisivat pojalle, kuka heidän uusi perheenjäsenensä olisi.
”Hän on Marsin virallisen protokollan mukaan; Carbine Elisabeth Lilian Milanius, mutta perheemme voi kutsua häntä Minniksi,” Hans kertoi. Marcus kurottautui pienen pikkusiskonsa yläpuolelle.
”Minni… se on okei!” poika totesi nyökytellen ja sai vanhempansa naurahtamaan.
 
”Minni!” Marie huudahti nähtyään tyttärensä kiipeilemässä keittiön saarekkeella. Vuosia oli kulunut. Pieni tyttöhiiri oli kasvanut silmissä hurjaa vauhtia ja tilannetta ei auttanut yhtään, että Marcus ja Hans kannustivat tyttöä kaikkeen sellaiseen mukaan minkä Marie oli pitänyt vain poikien välisenä hölmöilynä. Nyt naishiiri löysi tyttärensä keittiön tiskialtaasta seisoskelemassa. Viisivuotiaan Minnin mustat hiukset olivat letitettyinä, kun tämä tutki kotipihaansa nenä kiinni ikkunalasissa. Marie nappasi tytön syliinsä.
”Mitä olen sanonut tasoilla kiipeilystä?”
”Isi opetti!” tyttö totesi puolustuskannalla ja velttosi kroppansa, jotta pääsi äitinsä sylistä alas. Marie hieroi otsaansa sormen päillään.
”Miten ei yllätä yhtään!” Marie huokaisi. Minni iski ulko-oven auki ja juoksi pihaan. Marie pyöritteli pienesti päätään, kun tyttö alkoi innokkaana leikkimään ulkoleluillaan perheen koirien kanssa. Kotitalo, jossa he asuivat oli yksi Meriluodon isoimmista maatiloista. Perheellä oli kolmivarvas siipipässejä noin 15 yksilöä ja 12 heidän vasaansa. Siipipässien sulkavasta villasta tehtiin erinäisiä tekstiilejä. Perheellä oli noin 20 torahammaskanaa viidessä eri aitauksessa. Kanojen pitkät nokat muistuttivat Maapallon tukaanin kaarevaa nokkaa, jonka alta paistoi terävät torahampaat. Lisäksi kanat olivat kookkaita hieman nilkkaa korkeampia ja äkäisiä yksilöitä, joidenka hoitaminen vaati erillisiä suojavarusteita. Toisin kuin luultiin, niin torahammaskanat olivat lihan syöjiä. Tällöin niiden munat pysyivät hyvänmakuisina ja kanat pystyivät tuottamaan suuria määriä munia myös myyntiin. Torahammaskanaa peittosi karvainen violetinsininen turkki. Niiden kaulaa peittosi pieni valkea sulkakerros. Uros torahammaskukko pidettiin omassa erillisessä aitauksessaan yksinään. Sen aggressiivisuus oli omaa luokkaansa niin hoitajaansa, kuin omaa laumaansa kohden. Kukko päästettiin laumansa luokse ainoastaan siinä tilanteessa, kun lintujen oli tarkoitus lisääntyä. Lisäksi perhe omisti kolme Andralosaa. Tosin kuin torahammaskanat ja -kukko, niin nämä olivat yli rasittavia halutessaan omistajansa huomion lemmenkipeytensä vuoksi. Ne olivat lempeitä kookkaita lintuja, joidenka avulla pystyi ratsastamaan. Marie käytti isoja Maapallon strutsia muistuttavaa lintua paimennus reissuillaan, kun siipipässit viettivät aikaansa vuoristoisessa maastossa. Andraloksella oli kaunis puna-valkea sulkakerros. Linnun päätä koristi kaksi pientä keltaista sarvea. Linnun vankkaa kaulaa ja jalkoja peittosi musta nahkakerros. Perheen kolme paimensukuista kuusijalkaiset vuoristonoutajat olivat työlinjaisia yksilöitä perheessä. Niiden kaunis harmaankeltainen graniitin värinen karvoitus oli ilmavaa ja kovassa vauhdissa juosten antoi hyvin myöden nopeuttaen noutajien vauhtia entuudestaan. Niiden paksu, tuuhea karvainen ja kaksijakoinen häntä auttoi koiraa tasapainottelemaan kivikkoisessa maastossa. Niiden anturat olivat paksua nahkaa ja tassut olivat leveät, kuin lapiot, mikä helpotti niin juoksemista, kuin kiipeämistä. Päälakea koristi samanlaiset antennit, kuin hiirillä. Marie oli aikoinaan kilpaillut vanhojen koiriensa kanssa vuoristoagilityssä, mutta harrastus oli jäänyt saadessaan perheen maatilan haltuunsa. Kolmesta koirasta vanhin usein vahti muita pihalla liikkujia kuistilla maaten. Kaksi nuorempaa taas ”paimensivat” Minniä ja katsoivat ettei tämä poistunut pihamaalta. Koulubussin kellonkilahdus sai Marien nostamaan katseensa ikkunasta kotitaloa ympäröivälle tumman väriselle metalliselle portille. Marie astui kuistille ja avasi koulubussille korkeat portit auki. Hans oli loistava teknologiassa ja käytti sitä hyväksi joka tilanteessa helpottaakseen perheensä elämää.
”Sivuun!” Marie komensi koiriansa, jotka istuivat talon eteen naisen vierelle. Minni nojasi toiseen koiraan katsellen, kun isoveli saapui keskikaupungissa sijaitsevasta koulusta kotiin.
”Nähdään huomenna,” 11-vuotias Marcus tervehti reippaana koulubussin kuljettajan astuessaan bussista ulos, joka kilkautti uudelleen bussin kelloa ennen poistumistaan isosta pihasta. Minni juoksi Marcuksen luokse ja halasi tätä tiukasti.
”Minniii!” Marcus marisi naureskellen, tyttöhiiren kikattaessa hänen vyötärössään kiinni.
 
Marie nauroi kaksikon väliselle suhteelle. Minni tosiaan oli sulattanut pojan sydämen.
”Oliko kiva koulupäivä?” Marie kysyi ja polvistui toiselle polvelleen pojan tasolle. Naishiiri irrotti pojan koulupuvusta kaulan ympärillä olevan kravatin.
”Melkein,” Marcus vastasi alakuloisena.
”Mikä on kulta?” Marie huolestui pojastaan. Marcus vilkaisi Minniä, joka naurahti ivallisesti tälle.
”En halua puhua siitä Minnin kuullen,” Marcus totesi.
”Miksi ET?!” Minni suutahti ja mulkaisi veljeänsä. Marcus laski reppunsa maahan edelleen alakuloisena. Marie aisti, että koulussa oli taas tapahtunut jotain ja antoi pojalle tilaa hengähtää.
”Ei Marcuksen ole pakko kertoa sitä nyt! Tuliko läksyjä?” naishiiri helli poikaansa vaihtaen samalla aihetta epävakaasti menneestä koulupäivästä.
”Alkuperäiskielestä ja matikasta,” poika vastasi.
”Okei… katsotaan niitä ennen päivällistä yhdessä. Käyhän vaihtamassa vaatteesi niin päästään välipalalle,” Marie vastasi ja nousi seisomaan.
”Voidaanko syödä takapihalla?” Minni kysyi innokkaana.
”Vain jos saan kaksi erittäin ahkeraa hiirilasta avukseni!” nainen heristeli sormeansa.
”ME OLLAAN!” kaksikko ilmoitti innokkaana. Marcus nappasi koulureppunsa ja juoksi sisälle Minni perässään.
”Odota Marcus minua!” tyttö huusi vielä ja sai Marien nauramaan. Marie komensi koirat kanssa takapihalle, jossa niiden iso aitaus sijaitsi.
 
Illemmalla Marie auttoi ruokahuoneessa Marcusta läksyjensä parissa, kun Minni katseli vanhalla televisiolla lastenohjelmia vatsallaan maaten keskellä olohuoneen lattiaa. Tämä esti sen ettei hiirityttö häirinnyt pojan keskittymistä. Marcus tavutti vaikeampaa sanaa ja äitinsä avulla kirjoitti sen kotitehtäväänsä ylös.
”Erittäin hyvä Marcus… sinusta tulee vielä alkuperäiskielen taituri,” Marie kehui poikaansa, nojaten samalla ruokapöydän kanteen kummallakin kädellään.
”Tämä on tosi vaikeaa!” Marcus tuskasteli nojaten toiseen käteensä. Kattilan kannen kolina kantautui keittiöstä. Marie kiiruhti keittiöön ja sääti kuparihellan päällä olevasta piipusta ilma-aukkoa suuremmaksi, jotta kuuma paine joka levyltä hohkasi kattilan pohjaa vasten, laskisi matamalle lämmölle. Marie vilkaisi pesään, jossa hiilloksen päällä kypsyi pataruoka. Kun paine laski ja kattila ei enää kolissut, palasi Marie auttamaan poikaansa. Ohimennen naishiiri silitti pojan selkää.
”Tiedän kulta… mutta harjoittelemalla ne vain oppivat. Niin, kuin kaiken muunkin,” Marie hymyili pojalleen. Marcus nosti vaisun hymynsä äitiinsä. Tämä oli aina niin kannustava ja auttoi häntä hädässä kuin hädässä. Pojan äiti oli tosin kaiken touhuamisen keskellä unohtanut pojan koulupäivän kulun ja Marcus ei edes nähnyt sitä tarpeelliseksi nostaa esillekään.
”Oliko vielä muuta?” Marie kysyi ja selasi pojan koulukirjaa.
”Ei… kaikki oli siinä,” Marcus ilmoitti.
”Hyvä… katso lukujärjestystäsi ja pakkaa huominen reppusi valmiiksi. Kohta syödään,” Marie vastasi nousten pöydän äärestä.
”Koska iskä tulee kotiin?” Marcus kysyi ja katsoi äitiänsä. Marie hieroi korvanjuurtansa surullisena. Hans oli saanut vähän väliä pitkiä työkeikkoja pitkin Marsia. Mitä ylemmäksi mies pääsi arvomaailmassa, sitä enemmän hänen tehtävänsä lisääntyivät. Marie oli ylpeä miehestään, mutta samalla haikeus kaihersi naishiiren sisimpää, sillä työt veivät miestä kauemmaksi aina vain perheestään. Marsin yhtenä parhaimpana kenraalina, oli hänen työnsä viisinkertaistunut. Nytkin hiirimies oli Tulikivikaupungissa auttamassa naisen pikkuveljeä. Planeetalle oli hyökännyt toiselta planeetalta etäisesti kalaa muistuttavia yksilöitä. He olivat hyökänneet jo pitkin Marsia. Tulikivikaupungissa yritettiin isoimpien kalapomojen kanssa päästä diplomaattisesti yhteisymmärrykseen ilman sotaista kulkua, mutta tuloksetta. Vieras planeetta oli aloittanut hyökkäykset jo muualla Marsissa ja mahdollisesti lähestyisivät kuin vuorovesi myös Meriluotoa. Tämä jos mikä totta kai huolestutti Marieta. Hän oli vastuussa perheestään niin kauan, kuin Hans oli poissa ja turvapaikkojen sijaintia ei toistaiseksi ollut tiedossa tarkemmin.  
”En osaa sanoa kultaseni… toivotaan, että pian,” Marie kohautti harteitaan. Marcus laski korviansa.
”Okeiii…” poika vastasi alakuloisena.
”Hei… isällä ei ole hätää. Kyllä hän työkeikaltaan pian palaa,” nainen kannusti ja laski hellästi kätensä pojan olalle.
 
”Mmmmmm… tää on tosi hyvää,” Minni kehui mätäten lusikallisen äitinsä tekemää ruokaa suuhunsa.
”Hyvä, että kelpaa… mutta yritäpä syödä vähän siivommin,” nainen patisti hellästi tytärtään. Marcus pilkkoi ruokaansa pienemmäksi, kun jyrinä sai perheen lasten huomion. Mariekin nosti kysyvän katseensa ikkunaruutuihin. Kumpikin lapsista vilkuili ruokahuoneen ikkunasta ulos ja näki juuri ja juuri sateen kastelemista laseista, kun mustanvihreä moottoripyörä ajoi avonaisista porteista sisään. Sateen vuoksi Marie oli laskenut koirat sisälle. Niiden turkki ei ollut parhaat mahdolliset sateella ja koirien aitaus oli korjauksen alla, joten suojaisaa paikkaa heille ei ollut tiedossa muuta, kuin kotitalon sisällä. Ääni ulkoa sai heidät myös reagoimaan matalasti ulvomalla. Marie nousi seisomaan ja käveli ulko-oven luokse, hiljentäen ohimennen koirat samalla.
”Herran jumala!” naishiiri pelästyi saadessaan ulko-oven auki.
”Et ole aikaisemmin pelästynyt minua rakkaani?” mieshiiri naureskeli ja nosti sateen kasteleman kypärän päästään.
”ISKÄ TULI!” perheen lapset ilakoivat tunnistaessaan hiirimiehen äänen ja juoksivat eteisaulaan.
”HEIIIII!” Hans tervehti kaksikon polvistuen lattialle ja kaapaten lapsensa kaipuusta pitkään halaukseensa. Miehen tummanruskea nahkatakki oli sateen kastelema, mutta siinä ikävässä joka lapsilla oli ei heitä paljon painanut.
”Miksi sää olit näin kauan pois?” Marcus kysyi alakuloisena.
”Anteeksi siitä… työni vain pakottavat minut olemaan kauan erossa teistä, vaikka en haluaisi… mutta nyt olen taas teidän kanssanne,” Hans vastasi pahoittelevasti.
”Toitko tuliaisia?” Minni kysyi. Hans kurtisti kulmiansa tyttärelleen.
”Toitko tuliaisia? Toin itseni rinsessa,” mies vastasi hieroen kuonoansa tyttärensä kaulaa vasten, joka kikatteli isänsä otteessa lempeästi.
”Okeii lapset… antakaa isän hengähtää ja menkää syömään,” Marie patisteli lapsia, ohjaten heitä kevyesti takaisin ruokahuoneeseen. Kumpikin halasi isäänsä vielä tiukasti, hakien tunnetta tämän olevan varmasti kotona. Hans riisui yltään nahkatakkinsa ja suoristi tummanvihreitä armeijan housuja jalassaan. Hän virnuili vaimollensa, nostaen nahkatakin naulakkoon ja kaappasi paikan päältä pakenevan naisen käsivarsilleen, taivuttaen tätä lattiaa kohden. Marie tarrasi tiukasti miehen hauiksesta kiinni.
”Hans!” Marie punasteli, kun mies painoi pitkän suudelman hiirinaisen kuonolle.
”Väitätkö ettei sinulla ollut ikävä?” mies vinkkasi silmäänsä päättäen suudelman.
”En sanonut niin?” Marie naurahti, kun hiirimies suoristi heidät takaisin pystyyn.
”Koirillakin oli ikävä…” nainen henkäisi kostonhimoisesti.
”Ai oli vain?” Hans kysyi hölmistyneenä kohauttaen toista kulmaansa. Palatessaan takaisin ruokasaliin, hiirinainen nippasi virnuillen hännällään koirien ja Hansin välisen portin auki. Koirat hyökkäsivät innokkaana miehen kimppuun.
”Ugh!” mies urahti, kun löysi itsensä märäksi nuoltuna lattiatasolta selällään.
”Okei… okei, myönnän olin kauan pois,” Hans naureskeli ja pyyhki kuolantäyteisiä kasvojaan.
”Kiitos riittää,” mies jatkoi tönien koirat yltään, kun nousi seisomaan.
 
Hiirimies ohjasi koirat takaisin omaan erilliseen huoneensa ja sulki portin heidän välistään. Hans lampsi keittiön puolelle napaten itselleen lautasen ja ruokailuvälineet.
”Isi istuu mun viereen!” Minni komensi osoittaen vapaana olevaa tuolia vieressään.
”Ei, kun mun!” Marcus murahti vihaisena.
”MUN!” Minni kiljaisi.
”Hei!” Hans komensi kaksikkoa tuimasti. Minnin kimeä ääni otti korviin ja pitkän ajomatkan jälkeen mies ei jaksanut kuunnella kaksikon kinaamista.
”Isä istuu ruokapöydän päähän niin, kuin aina,” Marie vastasi kaksikolle pöydän toisesta päästä. Kumpikin hiirilapsi painoi katseensa maahan.
”Okeiii…” he myöntyivät.
”Miten Tulikivikaupungissa meni?” Marie kysyi mieheltään.
”Siinähän se. Rontti-enolta terveisiä,” Hans vastasi keräten samalla ruokaa lautaselleen. Lapset muikistelivat vain toisilleen vastaukseksi.
”Pystytkö tarkentamaan yhtään?” Marie huolestui.
”Sanotaan niinkin suoraan, että koko reissu oli turha. Ihan kuin koko neuvotteluiden ajan olisi puhunut seinille,” hiirimies murahti.
”Olen pahoillani kultaseni…”
”Eihän se sinun syysi ole armaani. Eikä marsilaisten…”
”Onko tietoa tullut mistään enemmän?” Marie kysyi surkeana. Hans vilkaisi lapsiaan.
”Ymmärrän… puhutaan myöhemmin,” Marie totesi, kun ymmärsi miehen vihjailevan katseen.
”Mites tänne? Marcuksen koulu?” Hans kysyi vaihtaen aihettaan.
”Ihan hyvin…” Marcus vastasi.
”Ai niin Marcus. Me ei puhuttu siitä mitä koulussa oli tapahtunut,” Marie vilkaisi poikaansa.
”Ei se mitään! Oli vain huonopäivä.”
”Sinulla vai jollain kaverillasi?” Hans jatkoi pojan tenttaamista. Marcus painoi katseensa ruokapöytään ja laski korviaan. Hans vilkaisi Marieta, joka huolestui entisestään.
”Mottasin yhtä poikaa…”
”Mitä?” pojan vanhemmat älähtivät.
”Marcus…” pojan äiti totesi järkyttyneenä.
”Tiedät, että olemme kieltäneet väkivallan toisia kohtaan!” Hans komensi tuimasti. Minni seurasi keskustelua ihmeissään.
”Anteeksi… mutta se poika haukkui perhettämme!” Marcus yritti puolustautua.
”Sanottiin meistä mitä vain… niin ketään ei lyödä!” Hans totesi vihaisena.
”Anteeksi isä,” Marcus kohotti olkiaan nöyrtyäkseen lisää. Hans hieroi kasvojansa.
”Tämä on Marcus viimeinen kerta, kun teet mitään tuollaista… onko selvä?” Marie kysyi. Poika nyökkäsi monta kertaa hyväksyvästi.
”Olemme kuitenkin onnellisia isäsi kanssa siitä, että olit rehellinen,” nainen heltyi, vilkaisten samalla miestään. Marcus vilkaisi nopeasti kumpaakin vanhempaansa. Hans oli edelleen pettynyt poikansa toiminnasta, mutta antoi asian olla siltä illalta. Ilmapiiri oli jäänyt vaivalloiseksi kolmen marsilaisen välillä. Minni oli liian pieni vielä ymmärtämään tilanteen vakavuutta.
”Jääkö iskä jälkkärille?” tyttöhiiri kysyi rikkoen hiljaisuuden. Kaksikon vanhemmat naurahtivat ja vilkaisivat toisiaan.
”Jos syötte hyvin… niin saatte jälkkäriä ja iskältä vielä iltasadunkin illalla,” Marie vinkkasi silmäänsä.
”Ai jaa!” Hans huudahti yllättyneenä, kun lasten nukutus olikin langetettu hänelle yks-kaks.
”JEEE!” kaksikko huusi…
 
Auton pitkä äänitorven törähdys jostain päin kaupunkia sai naishiiren palaamaan todellisuuteen. Hän oli saapunut Maapallolle kaksi päivää sitten. Aavikkoinen maisema oli vaihtunut kertaheitolla, johonkin kauniiseen ja elävään. Ilmakin oli paljon raikkaampaa, kuin kotipuolessa. Nainen oli hermolomalla Marsista ja tuulettamassa ajatuksiaan. Kuitenkin paikalle pysähtyminen ja omissa oloissaan oleminen sai hänet vain ajattelemaan perhettään. Etenkin isoveljeänsä. Eikä Minni oikeastaan tiennyt edes miksi oli niin kiinnyttänyt ajatuksensa isoveljeensä? Isoveljeään hän ei ollut kuitenkaan nähnyt vuosiin. Tämä oli kadonnut jälkiä jättämättä 16-vuoden iässä. Minni siirsi pitkiä mustia hiuksiaan takaisin selkänsä puolelle ja antoi viileän ilman puhaltaa suoraan kasvoihinsa. Hiiritytöstä oli kasvanut nainen, joka sai nauttia olostaan istuessaan stadionin katolla. Hän kietoi hellästi kätensä koukussa olevan polvensa ympärille. Toisen jalan roikkuessa stadionin reunalta tuntien vain painovoiman jalan alla. Minni painoi leukansa vasten polveansa. Naishiiri oli vaihtanut armeijan vihreänsä vaaleansinisiin farkkuihin ja valkeaan t-paitaan. Maassa hän sai olla ainoastaan Minni, ei kenraali tai kenraali-Minni. Vain Minni. Maapallon viileä ilma ja Marsissa tottunut ohut turkki sai naisen palelemaan, jonka vuoksi hän oli pukenut vanhan farkkutakin vielä ylleen.
”Mitä mietit?” mieshiiri kysyi hyväntuulisena ja istui naishiiren viereen ihan kylki-kylkeä vasten.
”Kaikkea,” Minni vastasi epämääräisesti.
”Ei tuo ole mikään vastaus,” kullanruskea hiirimies vastasi naljaillen naiselle. Minni vilkaisi hymyillen miestä. Hän oli rakastunut tähän palavasti 15-vuotiaana ja edelleen 27-vuotiaana sai miehen rinnalla olla. Samoin mies oli hänen kanssaan. Vaikka mieshiiri oli joutunut veikkojensa kanssa vieraalle planeetalle viisi vuotta sitten, oli suhde kantanut kaikki vastoinkäymiset pariskunnan väliltä.
 
”Ei niin… halusin vain katsoa reaktiosi,” nainen kohautti naureskellen kulmaansa ja poisti miehen mustasankaisten lasien juuresta miehen yhden irtohiuksen. Turbo hymyili tyttöystävälleen hellästi. Turbo kurtisti hieman kulmiansa, Minnin yrittäessä päästä eroon miehen hiuksesta sormistaan.
”Onko tämä minun vanha farkkutakkini?” mieshiiri älähti hyväntuulisena ja siveli takin kangasta sormiensa välissä.  
”On… nytkö sen huomasit?” Minni vilkaisi takkia ja sitten mieshiirtä.
”Ihmettelinkin mihin se hävisi vuosia sitten. Luulin heittäneeni sen nimittäin pois, mutta syyllinen taisi löytyä lähempää, kuin luulinkaan?”
”Miksi itket vanhan takin perään? Et mahtuisi siihen enää kuitenkaan?”
”En niin… mutta oisin kaivannut sitä vuosia sitten… ja itse hukut melkein siihen,” Turbo lähenteli naista kuonollaan.
”Onpahan ainakin lämmin,” Minni hempeili miehelle, joka suukotti tätä rakastavasti. Turbo kietoi kätensä hiirinaisen ympärille.
”Mää voin lämmittää sua,” mies murahteli naisen korvan juuressa suukottaen kevyesti hänen poskeansa.
”En epäile yhtään,” Minni vastasi ja hieraisi kuonoaan miehen kuonoa vasten. Turbo kuitenkin vaistosi naisen alakuloisen mielen.
”Oikeasti… mitä mietit äsken niin ajatuksissasi? Vai otatko ajatusten tuulettamisen kirjaimmellisesti?” Turbo huolehti naisesta. Minni painoi vaisusti hymyilemän katseensa miehen syliin.
”Muistelin lapsuuttani…” nainen vastasi siirtäen katseensa taivaanrantaa.
”Lapsuuttasi? Mitä siitä?”
”Pohdin sitä, kun olin juuri saapunut vanhempieni kanssa kotiin ja kuinka Marcus oli ottanut minut vastaan…”
”Marcus?” Turbo kysyi hölmistyneenä. Minni vilkaisi hymyillen miestä.
”Isoveljeni…” nainen vihjaisi.
”Tiedän… mutta ei tuollaista voi muistaa?” Turbo kohautti hölmistyneenä kulmaansa.
 
Minni vilkaisi nopeasti miestä edelleen pieni hymy kasvoillaan.
”Käytännössä ei… mutta äitini on jakanut muistojaan minulle,” Minni vastasi hieroen miehen reittä.
”Miksi ihmeessä? Eikö vanhempien väliset muistot yleensä pysy heidän välisinään?”
”Kyllä ja vanhempani ovat todella tarkkoja omista muistoistaan… tai äitini on… Kuitenkin sodan edetessä… äitini tiesi ettei voi estää minun osallistumistani sotaan… hän halusi jakaa minulle tiettyjä muistoja lapsuudestani… jotta muistaisin minkä vuoksi taistelen,” Minni selitti.
”Isäsi?” Turbo kysyi varovaisesti. Hän tiesi, että naishiiren isästä puhuminen oli naiselle vaikeaa tai saati edes maininta tästä. Minni pyöritteli vaisusti päätään ja laski toisenkin jalkansa stadionin katon reunalta alas roikkumaan.
”Tai tavallaan. Haluan viedä loppuun sen minkä isäni aloitti, mutta ennen kaikkea ajatukseni on pyörinyt viimeisten vuorokausien aikana Marcuksessa,” Minni hieroi jalkojansa.
”Marcuksessa?” Turbo kysyi.
”Niin… en ole kuullut tai nähnyt häntä vuosiin… ja nyt kun mietin lapsuuttani, niin olen pohtinut… Voisiko sillä olla yhteys minkä vuoksi Marcus on niin omillaan nytkin?” Minni pohti ja siirsi katseensa taivaalle. Turbo vaikutti hämmentyneeltä.
”En ymmärrä…”
”Ennen syntymääni. Marcus ei halunnut minua edes perheeseen…”
”Ja nyt epäilet, että Marcuksen itsenäisyys olisi merkki siitä vai?” Turbo keskeytti naisen.
”Niin…” Minni vastasi haikeasti. Turbo kietoi naisen tiukemmin itseensä kiinni.
”Minni rakas… en usko Marcuksen ajattelevan niin. Olet hänelle varmasti hyvin tärkeä ja kamala pikkusisko, joka varmasti on raastanut hänen mieltään ja hermojaan…”
”TURBO!” naishiiri murahti ja tönäisi miestä kauemmaksi kevyesti. Turbo naureskeli lempeästi ja kaappasi naisen uudelleen kainaloonsa.
”Sori… yritän vain sanoa, että omat ajatukset ei aina kohtaa todellisuuden kanssa,” mieshiiri vastasi hellemmin.
”Mmmm… ja olen aika hyvä spekuloimaan asioita päässäni,” Minni haroi hiuksiansa.
”Oman itsensä pahin vihollinen voi olla vain sinä itse,” Turbo vastasi.
”Olet kai oikeassa muskelihiiri…” Minni painoi päänsä miehen olalle.
”Marcus on ihan varmasti kunnossa… ja kaipaa sinua. Se, että hän ei halunnut sinua ennen syntymääsi… ei tarkoita, etteikö hän haluaisi sinua nyt…” Turbo silitteli naista pitäen katseensa horisontissa.
”Tiedät kyllä aina, miten piristät minua,” Minni huokaisi kietoen kätensä tiukasti miehen lanteiden ympärille.
”Aina sinua varten rakkaani,” Turbo suukotti naisen otsaa hellästi, saaden naisen hymyilemään rakastuneena.
 
Illalla Turbo ja hänen veikkansa saattoivat hiirinaisen ystävänsä korjaamolle. Kuitenkin pitkän kiusoittelevan väännön jälkeen, jätkät tekivät päätöksen jäädä myös yöksi Santun tallille. Viisikko piti peli-iltaa ja nautti toistensa seurasta.
”Onpa oudon hiljaista?” Vinski pohti.
”Ole hiljaa pahanilman lintu!” Minni komensi ja iski vuorostaan kortin neliskanttisen sohvapöydän päälle.
”HEI SÄÄ HUIJAAT!” valkea marsilainen huudahti hiirikenraalille. Minnin suu lävähti hämmennyksestä auki ja hyökkäsi sohvapöydän yli Vinskin kimppuun ennen kuin Turbo tai Moto ehti estellä naisen toimintaa. Minni puristi sormiensa välissä Vinskin violettia huivia, kun tämä yritti kiemurrella hiirinaisen alta pakoon. Santtu nojasi toiseen käteensä ja huvittuneena seurasi hiirten painia.
”Mää luulin, että nämä paini asiat koskivat vain miespuolisia marsilaisyksiköitä?” ihmisnainen naureskeli. Turbo ja Moto vilkaisivat toisiaan.
”Tietäisitpä vaan…” Moto hieroi niskaansa virnuillen.
”Ai mitä?” Santtu hämmentyi. Hiirimiesten nauru sai naisen hämmentymään entisestään.
”Epäreilua tuollainen vihjailu! Kertokaa!” nainen älähti.
”Marsilaiset hiirinaiset ovat vielä pahempia,” Turbo totesi ja osoitti kaksikkoa, jotka olivat edelleen toistensa kurkuissa kiinni. Tai siis Minni oli. Minni retuutti Vinskiä, joka naureskellen yritti saada hiirinaisen terävät kynnet irti onnen huivistaan.
”Miten kehtaat väittää minua huijariksi?” naishiiri tivasi.
”A-armoa… pliiiiis!” Vinski marisi hiirinaisen alla naureskellen.
”Huonoille häviäjille pitäisi olla aina omat rangaistuksensa!” Minni tivasi ja pyöräytti valkean hiiren huivia sormiensa välissä. Samalla nainen tökkäisi miestä vapaalla kädellään kylkiluiden väliin, saaden Vinskin hypähtämään naisen alla.
”Tämä on kaiketi se jo!” Vinski jatkoi kiemurteluaan yrittäessään kenraalin otteesta pakoon.
 
Turbo ja Moto nousivat auttamaan ystäväänsä, jotta peli-ilta saisi jatkoa. Turbo nosti Minnin ystävänsä yltä, joka pudisteli vaatteitaan. Vinski nousi Moton tukemana ylös ja vilkuili Minniä hieman hengästyneenä. Turbo kurtisti virne kasvoillaan kulmiaan hiirinaiselle.
”Mitä? Tuo aloitti!” nainen henkäisi ja osoitti Vinskiä, joka pyöritteli violetin huivin löysemmin kaulalleen.
”Pakkohan se on, että saadaan huijarit kiinni!” Vinski naureskeli hengästyneenä. Minnin ilme kuitenkin kertoi, että tämän pitäisi kenties pitää suunsa visusti kiinni.
”Kai muistat, että naiset ottavat nämä pelit todemmin?” Moto kohautti kulmaansa.
”Muistan… ainakin taas tämän retuuttamisen jälkeen,” valkea hiirimies nauroi. Turbo helli Minniä, jotta tämä rauhoittuisi hieman. Vinskin virnuileva ilme, kuitenkin sai hänet jatkamaan kenraalittarelle vitsailuaan.
”Mutta ajattele positiivisesti Minni… oletpahan saanut maata ainakin kahden hiirimiehen päällä elämäsi aikana,” Vinski virnisteli ja sai Minnin yrittää uudemman kerran hyökätä miehen kimppuun tajutessaan miehen vihjailun. Vinski piiloutui Moton taakse, Turbon napatessa tyttöystävänsä lanteista kiinni.
”Varo sanojasi!” Minni osoitti miestä sormellaan. Vinski oli sanomassa juuri jotain musta hiuksiselle naiselle vastaukseksi, mutta Turbo ehti murahtaa pikkuveikalleen vastaukseksi ensin.
”Ole hiljaa!” mieshiiri puri hampaitaan yhteen, pitäen edelleen hiirinaisen otteessaan. Santtu nousi kanssa lattiatasolta seisomaan.
”Mitä jos menemme tekemään Minni jotain pientä purtavaa sillä aikaa, kun jätkät valitsevat toisen pelin,” nainen tarrasi hellästi vaalean harmaan hiirinaisen olkapäistä kiinni.
”Sopii enemmän kuin hyvin…” Minni huokaisi ja siirsi hiuksiaan takaisin selkänsä puolelle.
 
Keittiön puolella Minni asetteli juomalaseja pienen tarjottimen päälle. Santtu kaivoi jääkaapista kotikaljapulloja, ojentaen niitä vuorottain Minnille. Kylmä huurteinen pullo tuntui jotenkin oudolle naisen sormien välissä. Minni vain siveli pullonkylkeä sormiensa alla. Hän oli ajatuksissaan ja piakkoin naishiiri huomasi pohtivansa jälleen veljeänsä. Kuin salama kirkkaalta taivaalta Minnin silmissä välähti ja kotikaljapullossa olevan miehen kuva vaihtui nopeasti naisen silmissä Marcuksen siluetiksi. Pullo tippui naisen käsistä lattialle särkyen sataan pieneen palaseen. Santtu pelästyi Minnin reaktiota, joka oli oikeastaan olematon pullon särkymiseen. Hiirinainen oli poissaolevan oloinen ja ihmisnainen tarttui Minnin olkapäistä kiinni.
”Hei onks kaikki hyvin?” nainen totesi. Minni siirsi hieman jopa surkean katseensa naiseen. Kuitenkin katse oli lasittunut ja Minni ei pystynyt liikkumaan suuntaan tai toiseen.
”Joo olen… sori,” Minni pahoitteli hieman empien ja kyykistyi lattiatasolle keräämään pullon sirpaleita.
”Hei älä! Ettet saa haavaa,” Santtu kyykistyi kanssa naisen tasolle. Minni sihahti pienesti ja katsoi sormiansa. Lasinsirut oli aiheuttanut pienet haavat naisen käsiin ja pienemmät sirut olivat edelleen naisen sormissa kiinni.
”Ei hätää… mää hoidan tämän siivoamisen kyllä. Turbo!” Santtu huudahti miehelle, jotta sai tämän heidän avuksi. Kullanruskea hiirimies käveli keittiön puolelle Vinski ja Moto aivan perässään. Kolmikko ihmetteli naisten toimintaa.
”Voisitko paikata Minnin?” Santtu kysyi ja auttoi edelleen poissaolevan naisen seisomaan. Ihan kuin Minni olisi järkyttynyt shokkitilan kaltaiseen tilaan yhden lasipullon hajotessa vahingossa.
”Mitä tapahtui?” Turbo huolestui ja auttoi Minnin varovaisesti Moton kanssa märän lattian ja lasinsirujen täyttämän keittiön yli korjaamon puolelle.
”Lasipullo tippui vahingossa Minnin kädestä. Palaset vain tekivät hänen sormiinsa vekit,” Santtu selitti.
”Oletko kunnossa?” Turbo kysyi Minniltä, joka katsoi mieshiirtä yhtä tyhjästi kuin Santtua. Hiljalleen hiirinainen palasi todellisuuteen ja käsissään oleviin haavoihin.
”Olen… tuntuu sille, kuin lasia olisi edelleen sormissani,” nainen totesi alakuloisena.
”Tule niin katsotaan…” mies ohjasi naisen korjaamon puolelle.
 
Turbo oli istuttanut hiirinaisen pienelle nojatuolille. Hän tutki naisen käsiä kyykistyneenä tämän edessä. Varovasti mies putsasi naisen käsiä, joka väänteli kasvojansa ilmettä puhdistusaineen kirvellessä avonaisissa haavoissa.
”Tuossa on lasia vielä,” Turbo totesi ja varovasti pinseteillä keräsi sirpaleita naisen sormista.
”En ymmärrä mitä tapahtui… pullo vain lipesi sormistani,” Minni huokaisi alakuloisena.
”Hei kaunokainen… vahinkoja sattuu,” Turbo lohdutti naista ja pyyhki pinsettejä pieneen paperipyyhkeeseen irrottaakseen lasinsirun pinseteistä.
”Ja lasi joutui sormiisi, kun aloit keräämään niitä lattialta,” Moto lohdutti viereiseltä sohvalta.
”Tiedän sen…” Minni vastasi korvat luimussa. Turbo vilkaisi Minniä nopeasti.
”Oletko varmasti kunnossa? Olet jotenkin poissaoleva edelleen?” Turbo huolestui naisen voinnista.
”Olen kunnossa, vaikka olo tuntuukin hieman huteralle,” Minni totesi.
”Millä lailla?” Vinski heilautti kättään nojaten ovenkarmiin.
”En tiedä… kai kertoisin, jos tietäisin,” nainen nyrpisti kuonoansa miehelle.
”Totta kai kertoisit… Jos et meille niin ainakin Santulle,” Turbo puuttui kaksikon riidanpoikasen alkuun.
”Tiedät etten salaa sinulta mitään,” Minni hymyili miehelle. Turbo nosti katseensa naiseen ja kääri tämän käsiin sideharsot.
”Taisi sun pelit olla tässä tänä iltana?” Turbo totesi vilkaisten sidontataitojaan, jotka olivat päässeet kenties ruostumaan vuosien aikana. Minni naurahti lempeästi.
”Tai sitten pelaamme parina, ettei minun tarvitse jäädä pois mistään,” Minni nojautui hieman eteenpäin. Turbo nyrpisti kuonoansa ja suukotti nopeasti naista.
”Mulle sopii…” hiirimies totesi nousten seisomaan.
 
Seurue oli pelannut myöhään yöhön. Turbon sidokset naisen käsissä oli hieman epämääräiset, joten Santtu oli auttanut ne uudemman kerran Minnin käsiin kiinni. Yö meni pyöriessä hiirinaisen osalta. Pienessä sängyssä oli vähän tilaa hänelle ja Turbolle, joten kaksikko oli päättänyt pedata nukkumapaikan itselleen lattialle. Sängyn kaksiosainen patja mahdollisti sen, ettei heidän tarvinnut nukkua kovalla lattiapinnalla. Turbo heräsi vähän väliä siihen, että Minni moukaroi häntä aina jollain raajallaan. Muistot veivät unessa taas lapsuuteen…
          Minni muistaa vain itkeneensä. Vanhemmat olivat jättäneet hiiritytön tädeilleen hoitoon maaseudun toiselle laidalle. Hän muistaa hatarasti, vain sen että vanhemmat olivat saaneet puhelun koulusta, jonka jälkeen paniikki oli vallannut heidän mielensä. Minni oli palannut iltapäiväkerhosta juuri parahiksi ja saman tien joutunut tätiensä huostaan. Vanhempien hysteerisyys oli tarttunut myös Minniin. Hiirinaiset yrittivät lohduttaa tyttöä parhaansa mukaan, mutta tuloksetta. Valkea vanhempi hiirimies mustilla hiuksilla käveli suureen keittiöön, jossa Minni itki edelleen voimakkaasti. Miehen hiukset olivat kiedottu löyhälle ponnarille hänen niskaansa. Miehen yllä oli tumman sininen musta ruudullinen ja hieman nukkaantunut flanellipaita, jonka hihat oli revitty irti ja tummat farkut koristivat miehen jalkoja. Miehen jaloissa oli ikää nähneet ruskeat buutsit ja auringon punastuttama valkea stetsoni roikkui naruistaan hänen selkänsä puolella. Miehen hintelät kädet tarrautuivat Minnin kainaloiden alta ja tyttöhiiri tunsi painovoiman katoavan jalkojensa alta. Salamana tytön itku myös laantui.
”Mitä se rinsessa täällä itkeskelee?” mieshiiri kysyi matalalla viskimäisellä äänellä tytöltä, kun sai aseteltua tämän syliinsä. Minni hieroi kuonon pieltään kyynelistä ja katsoi mieshiiren kasvoihin. Miehen vasemman silmän ympärystää koristi epäsymmetrinen musta syntymämerkki. Miehen oranssit silmät olivat ikääntyneet, mutta niissä paistoi edelleen lempeys, ilo ja iän tuoma tietty päättäväisyys. Minni ei vastannut hiirimiehelle mitään.
 
”Hans ja Marie joutuivat jättämään tytön tänne nopeasti. Ilmeisesti Marcukselle oli sattunut jotain koulussa,” toinen hiirinaisista selitti. Kummallakin naisista oli yllään punamustat mekot. Keskeltä lanteita oli kiinnitetty valkeat essut. Hiirinaisten hiukset olivat nutturalla takaraivolla. Vapaat suortuvat oli letitetty ja kiedottu nutturan juurelle kiinni. Nuoremmalla hiirinaisista oli rikottu otsatukka. Kummallakin naisella oli pikimustat hiukset, valkealla suortuvalla.
”Sofia ja Lilian… käykäähän hakemassa pienelle Carbinelle vanhoja leluja vintiltä,” mies komensi hellästi.
”Isä… kaikella kunnioituksella. Hans haluaa, että Carbinea kutsutaan Minniksi,” toinen hiirinaisista totesi. Hän oli Sofia, Hansin pikkusisko. Tosin niin oli Liliankin. Lilian oli nuorin perheen sisaruksista, vaalean harmaa väriltään. Sofia oli puolestaan perinyt isänsä valkean turkin.
”Ja Sofian tyttärien leluja on varmasti yläkerran puolella,” Lilian uskaltautui avaamaan kanssa suunsa.
”Minä olen tässä talossa perheen pää ja minä päätän, että jokaista tässä perheessä kutsutaan hänen omalla Marsin protokollaisella syntymänimellään,” mies komensi jämäkästi kotona asuvia tyttäriään. Naiset painoivat katseensa lattia tasoon.
”Kyllä isä…” naiset vastasivat.
”Hyvä… ne lelut. Pidän sillä aikaa pienelle pojantyttärelleni seuraa,” mies hymyili Minnille. Naiset nyökkäsivät hyväksyvästi ja poistuivat vintille. Sofia oli naimisissa marsilaisen toisen tilan miehen kanssa. He asuivat perheen kotitalossa ja huolehtivat vanhemmistaan. Hiirimiehen vanhemmat olivat kanssa asettuneet Hansin perheen kotitaloon asumaan. He olivat hyviä naapureita keskenään ja päässeet sopimukseen yhdistää heidän tilansa yhdeksi isoksi tilaksi, jos nuoret päätyisivät menemään naimisiin keskenään. Ja näin oli käynyt. Heille oli syntynyt hurmaavat kaksostytöt, jotka olivat Marcuksen ikäisiä. Lilian oli puolestaan naimaton. Hän oli hyvin ujo ja ei edes isänsä ohjauksella uskaltautunut ottamaan ketään miestä rinnalleen. Lilian auttoi useasti äitiänsä tai Sofian miehen äitiä erinäisissä kotitöissä ja perääntyi nopeasti, jos ovelle asteli vieraita miehiä. Jos Minnin äidin perhe kunnioitti uskonnollista vakaumusta, niin hänen isänsä perhe kunnioitti vanhoja maatalous vakaumuksia. Nainen kasvatettiin kunnioittamaan vanhempaansa, nainen teki kotityöt ja hoiti lapset. Miespuoleiset hoitivat maatalon kunnostuksen ja raskaammat työt. Hans oli monesti sanonut olevansa perheen mustalammas, koska oli hakeutunut aikoinaan sotakouluun, joka oli perheessä ankarasti kiellettyä. Hans oli muutenkin tehnyt aina mitä mieli lystäsi, eikä tämän isä jaksanut vääntää enää esikoisensa kanssa asiasta. Naisten poistuttua mieshiiri käveli lähemmäs saareketta ja asetti Minnin istumaan sille. Jos jostain valkea hiirimies oli ylpeä pojastaan, oli se, että tämä oli antanut vanhemmilleen kaksi upeaa lapsenlasta.
”Mitäs me kaksi keksisimme tänään?” mieshiiri kysyi nojaten polviinsa. Minni vilkuili isoisäänsä kulmiensa alta. Vanhan hiirimiehen leukaa koristi pidemmät valkeat hapsuiset karvat.
”Onko Marcus kunnossa?” Minni uskaltautui kysymään. Mieshiiri hämmentyi hieman. Jostain kummasta tyttö oli osannut yhdistää, että puhelu oli koskenut hänen veljeänsä.
 
”Kuule… Marcuksella ei ole hätiä mitään. Hän on vain yhtä tapaturma altis, kuin isänne…” mies vastasi hymyillen tytölle.
”Mutta miksi äiti ja isä sitten kiirehti?” kuusivuotias Minni pohti.
”Koska he välittävät teistä. Ja koulu suurentelee asioita isoimmiksi mitä ne oikeasti ovat.”
”Eli Marcus tulee kotiin?”
”Marcus tulee kotiin… kenties muutamaa isompaa haaveria rikkaampana, mutta oppiihan olemaan!” tytön ukki selitti. Hiljalleen Minnin suulle nousi pieni hymy.
”Marcus tarvitsisi kypärän!” Minni naureskeli ja sai ukkinsa hörähtämään.
”Olet ihan oikeassa rinsessa… kuten isäsikin siinä iässä.”
”Ollaan koko perhe aika vaarallisia!”
”Hahahah… ukin fiksu peikkotyttö,” mies nauroi lempeästi ja suukotti tyttöhiiren poskea.
”Mennäänkö ratsastamaan?” Minni kysyi pitkin mielin. Valkea hiirimies suoristi itsensä ja kohautti kysyvästi kulmaansa hiirineidolle.
”Saako se sinut antamaan ukille kauniin hymyn jälleen?” mies kysyi ja laski tytön lattialle. Minni hymyili veikeästi isoisälleen, joka silitti tytön päätä.
”Menehän käymään vessassa ja vaihda lämpöisempää vaatetta päälle niin lähdetään sitten…” mies patisti hiirityttöä, joka juoksi jo edeltä.
”TYTÖT! ANTAKAA NIIDEN LELUJEN OLLA SITTENKIN!” mies huusi tyttärilleen. Syvä huokaisu kantautui mieshiiren korviin saaden hänet nauramaan.
”Oletteko menossa johonkin Antonio?” vanhempi hiirinainen kysyi ja asteli miehen luokse. Naisella oli yllään tumman vihreä mekko, pitkillä valkoisilla juovilla. Lanteille olevaa essua hän oli juuri kiinnittämässä. Se oli samantyylinen, kuin tyttärilläänkin, mutta nähnyt selkeästi ikää enemmän.
”Otan pienen Carbinen mukaani… lähdemme hieman ulkoilemaan,” Antonioksi kutsuttu mies kertoi. Tumman harmaa naishiiri hymyili miehelle lempeästi. Naisen valkoiset hiukset olivat hiusklipsillä kiinni takaraivolla.
”Sopii hyvin… ruoaksi kotiin!” nainen komensi ja iski miestään sormille.
”Voih… mummin kaunokainen,” nainen helli musta hiuksista hiirityttöä, kun tämä puki pitkähihaistaan päällensä. Minni halasi isoäitiäänkin lempeästi. Minnin hiukset olivat pitkähihaisen takia sähköistyneet ja tytön isoäiti haroi sormillaan ne tytön takaraivolle kiinni.
”Älä huoli Imelda… palaamme ruoka-aikaan mennessä,” Antonio hymyili vaimollensa ja tarrasi Minnin kädestä kiinni. Antonio oli ollut oikeassa. Nuori Marcus oli, vain kaatunut koulussa murtaen oikean ranteensa. Vanhemmat olivat tilannetta vain ylireagoineet…

Uni muuttui jälleen utuiseksi. Minni erotti siitä kauaksi jäävät isovanhempansa, tätinsä ja reissun isoisän kanssa olevaan metsikköön. Minni mottasi nyrkillään Turboa jälleen, joka päätti herättää hiirinaisen.
”Minni…” mies yritti kuiskia, mutta nainen vain mutisi jotain hänen vieressään.
”Minni!” Turbo kuiskasi kovempaa ja tuuppasi tätä kevyesti. Tämä sai Minnin havahtumaan hereille. Minni hieroi otsaansa ja vilkaisi vieressään olevaa Turboa, joka oli puoli-istuvassa asennossa. Mieshiiri hieroi kevyesti leukaansa. Minni nousi kanssa itse istumaan ja vilkuili hikisenä ympärilleen.
”Oliko painajainen?” Turbo kysyi.
”Ei… ei oikeastaan… tai aluksi joo… mutta sitten… tai ei se oikeastaan ollut painajainen,” Minni empi.
”Herätinkö sinut?” nainen jatkoi surkeana.
”Pikemminkin moukaroit,” mieshiiri hieroi leukaansa.
”Oi kulta! Olen pahoillani…” nainen helli miestä ja suukotti tämän leukaa.
”Kaikki hyvin kaunokainen… Näitkö taas unta Marcuksesta?”
”Aluksi siinä oli Marcus sivuutettu, mutta sitten oikeastaan olinkin turvassa isovanhempieni luona,” Minni selitti ja kietoi kätensä jalkojensa ympärille.
”Turvassa?” Turbon mielenkiinto heräsi. Minni hymähti pienesti ja nosti suupieltään.
"Niin. Oikeasti minulla ei ollut mitään hätää. Äiti ja isä vain jättivät minut silloin heidän hoidettavakseen, kun Marcus oli murtanut koulussa kätensä,” Minni selitti.
”Eli ihan täysi muisto kuitenkin lapsuudestasi?”
”Joo… kaikki oli hyvin silloin ennen sotaa. Ja ymmärsin tästä unesta yhden asian,” Minni pohti.
”Mikä se on?”
”Nyt ymmärrän… miksi Moton äiti on niin tärkeä jotenkin minulle!”
”Ja se on?” Turbo kysyi hölmistyneenä.
”Koska isoäitini… Imelda… muistuttaa paljon Moton äitiä. Ei vain ulkonäöllisesti, vaan myös luonteeltaan,” Minni hymyili lempeästi miehelleen. Turbon suulle nousi kanssa lempeä hymy.
 
”Onko isovanhempasi elossa vielä?” Turbo kysyi yhtäkkiä, mutta sai Minnin ilmeen jälleen pohtivaksi.
”Hyvä kysymys… luostarissa asuva isoäitini kenties saattaakin olla… koska mikä pahan tappaisi,” Minni kohautti olkiaan.
”Et voi olla tosissasi?”
”Usko… edes minä en halua, että tapaat hänet. Koska en halua tavata häntä edes itse,” Minni hieroi ohimoaan.
”Aaaaaaww… yritätkö suojella minua isoäitisi vaaralta?” Turbo lähentyi naista, joka naurahti pienesti. Minni nosti kätensä miehen toiselle poskelle, kun tämä lepuutti päätään naisen olkaa vasten.
”Yritän… varsinkin häneltä. Mutta jos isän puolelta olevat isovanhempani ovat elossa, niin teidät esittelen mielelläni toisillenne,” Minni vastasi ja sai Turbon nostamaan päänsä naisen olalta.
”Hienoa olla edes, jonnekin tervetullut,” Turbo raaputti kuononpieltään. Minni suukotti miestä hellästi.
”Tiedän ettei perheeni ole ollut kaikkein suvaitsevin, mutta olet minulle kaikkein tärkein hiiri koko universumissa. Uskotko sen?” Minni helli miestä. Turbon ilme muuttui entistä rakastuneemmaksi.
”Uskon… ja samoin kulta…” mies kuiskasi ja suuteli uudemman kerran hiirinaista.
”Uskallanko nukkua vielä? Vai saanko monotusta loppuyön?”
”Älä viitsi. Voit vaikka löytää uusia lihaksia!” Minni naljaili ja sai Turbon suun loksahtamaan auki.
”Eikö näissä näkyvissä olevissa ole tarpeeksi silmäniloa vielä?” Turbo totesi pullistellen hauistaan naisen kasvojen edessä.
”Hyvää yötä Turbo!” Minni vastasi välinpitämättömästi ja kietoutui peittoonsa kyljelleen. Turbo mulkoili kulmiensa alta hiirinaista ja kietoutui tähän aivan kiinni. Turbo suukotti muutaman kerran naisen korvan juurta ja poskea.
”Hyvää yötä rakas,” Turbo vastasi.
 
Aamulla Santtu hääräsi keittiössä, kun Minni pesi vessan puolella hampaitaan. Turbo tökkäsi naista kylkiluiden väliin ja ilmaa huiskien hätisti miehen kauemmaksi itsestään.
”Huomenta,” Santtu toivotti myös hiirimiehelle.
”Huomenta,” Turbo haukotteli pitkään.
”Olet jotenkin väsyneen näköinen. Saitko yöllä unta?” Santtu huolehti miehestä ja istui ruokapöydän ääreen.
”Melkein… ellei paria moukarin iskua lasketa,” mies mulkaisi olkansa yli, kun parahiksi Minni ohimennen silitti miehen selkää.
”Olitko levoton nukkuja?” Santtu kysyi naishiireltä, joka istui kanssa pöydän ääreen.
”Kuuleman mukaan,” Minni vastasi naureskellen.
”Jos minussa on uusia mustelmia, niin ne ei ole sitten Leipäjuuston aiheuttamia,” Turbo totesi salaa osoitellen samalla Minniä. Minni huitaisi miehen kättä.
”En tiennytkään, että olet ihan noin levoton nukkuja,” Santtu virnuili Minnille.
”No en normaalisti olekaan…” Minni hieroi korvaansa vaivaantuneena ja vilkaisi Turboa.
”Mmm… ei ole pakko kertoa, jos et halua,” Santtu totesi, kun oli juuri hörpännyt kahvistaan.
”Ei se salaisuus ole… Tänne tultuani olen pohtinut paljon perhettäni. Ja ennen kaikkea isoveljeäni… Marcusta. Viime yö meni taas unia nähdessä,” Minni selitti.
”Onko sulla veli?” Santtu hämmentyi. Minni naurahti lempeästi. Naishiiri nyökytteli lempeästi.
”Joo… on mulla,” Minni vastasi.
”Meistä neljästä marsilaisesta. Minnillä taitaa olla isoin perhe,” Turbo selitti Santulle. Santtu hämmentyi lisää, mutta palasi kuitenkin hiirinaisen muisteluihin.
”Mikä sut on saanut pohtimaan nyt veljeäsi?” Santtu hieroi leukaansa mietteliäänä.
”En mää tiedä itse asiassa. Sitä olen myös pohtinut… Turbonkin kanssa,” Minni kurtisti kulmiansa ja nojasi pöydänkantta vasten käsillään.
”Hmmmm… ja se häiritsee sinua?” Santtu pohti.
”Ilmeisesti niin paljon, että satutan miestäni unissani,” nainen vilkaisi nopeasti Turboa.
”Niinkö?” Turbo kysyi muka yllättyneenä hiirinaiselta.
 
”Haluatko siis tietää mitä veljellesi on käynyt?” Santtu kysyi.
”No ilmeisesti, kun ajattelen häntä jatkuvasti… tai sitten se pirulainen tulee jo uniinkin!”
”Voisiko jostain saada vastauksia sitten etsimääsi?” Santtu hieroi leukaansa.
”Ainoa paikka, josta saisin vastauksia, on Mars,” Minni vastasi venytellen niskaansa.
”Eikö sinne kannattaisi sitten lähteä?” Santtu kysyi.
”Ei! Tulin hermolomalle nimenomaan Marsista ja en kolmen päivän olemisen jälkeen palaa takaisin,” Minni murahti.
”Mutta entä, jos palaisimme Marsiin niin, että emme menisi tukikohdalle?” Turbo pohti.
”Miten voimme palata Marsiin, palaamatta Marsiin tukikohdalle?” Minni kysyi hämmentyneenä.
”Kyllä sää taidat tietää mitä mää tarkoitan,” Turbo puristi kädet eteensä. Minni hetken aikaa tuijotteli tuimasti hiirimiestä, kunnes naisen ilme kirkastui.
”EI!” nainen komensi etusormi pystyssä miestään.
”Mitä ei?” Vinski haukotteli Moton kanssa, kun astelivat paikalle.
”En palaa Meriluotoon!” Minni vastasi miehelleen.
”Meriluoto?” Santtu kysyi.
”Kaupunki josta Minni on kotoisin,” Moto totesi edelleen unisena. Minnin fokus oli keskittynyt Turboon, joka ehdotti tälle omaan lapsuudenkotiin menemistä.
”Meriluoto on yksi paikka mistä voisimme mahdollisesti löytää veljesi!”
”En palaa kotiin!”
”Ei sinun kotiisi tarvitsekaan palata. Menisimme vain kiertelemään,” Turbo ehdotti.
”Me?” Vinski kysyi.
”Minä ja Minni,” Turbo heilautti kättään.
”Ymmärrätkö, että jos joku tunnistaa minut Meriluodossa… se infotaan saman tien äidilleni!” Minni sihahti hampaat irvessä miehelleen.
”Onko parempia vaihtoehtoja? Sitä paitsi… äitisi on voinut kuullakin veljestäsi enemmän, kuin sinä,” Turbo nojautui naista kohden. Minni pyöräytti silmiään.
”Mmmm… mitä kultapoika ei äidilleen tekisikään?” Minni murahti ja puristi kädet eteensä vetäytyäkseen kauemmaksi hiirimiehestä. Turbo hieroi kasvojansa.
”Emme pääse tästä hani yli tai ympäri nyt.”
”Pääsemme… kun lopetat tuollaiset älyttömät ehdottelut,” Minni vastasi ja nousi pöydän äärestä. Turbo huokaisi syvään.
”Onko Minnillä kaikki hyvin?” Santtu kysyi.
”Minni ei oikein tule toimeensa äitinsä kanssa,” Turbo selitti nopeasti ohimennen.
”Saanko kysyä miksi?” Santtu hieroi käsivarsiaan.
”Minnin armeijataustan vuoksi… Meriluoto ilmeisesti kieltää naisia osallistumasta armeijaan…” Turbo selitti ohimennen.
”Menetkö hänen peräänsä?” Moto kysyi.
”Kai se pitäisi… mutta annan hänen rauhoittua ensin,” Turbo vastasi.
 
Minni käveli pitkin Chicagon syrjäisempiä katuja. Naishiiri oli pukeutunut farkkutakkiinsa jälleen ja painanut kädet syvälle sen taskuihin. Ajatukset painoivat naisen mieltä. Hän pysähtyi yhden talon kulmalle. Muutama isompi pilvi oli lähes peitonnut auringon. Naisen silmiin iskeytyi jälleen kuvajainen Marcuksesta. Miten hän voisi edes tietää miltä Marcus näytti nykyisin? Hän oli isoveljensä nähnyt viimeksi, kun Marcus oli täyttänyt 16-vuotta. Marcus oli samana päivänä liittynyt armeijaan. Hän muistaa itkeneensä kotitalon portailla, kun teini-ikäinen isoveli oli valtuutettu liittymään Marsin joukkoihin sodan vuoksi. Muutama kuukausi myöhemmin Minni itse oli paennut armeijaan, kun ei kestänyt ajatusta siitä, että veli ja isä olivat hänet jättäneet äidin luokse. Isän piti myös suojella heitä ettei heidän tarvinneet liittyä armeijaan. Minnin kohdalla tämä onnistui, mutta ei Marcuksen. Hallitus oli määrännyt kaikki 16-vuotta täyttäneet riveihinsä taistelemaan Marsin vapauden puolesta. Minni pyöräytti päätään. Miten hullu voi olla, että liittyy 10-vuotiaana armeijaan? Saati kuka hullu aikuinen antoi hänelle luvan jäädä? Minni huokaisi syvään. Marcus olisi kuitenkin 33-vuotias aikuinen mies, eikä Minni ollut edes varma tunnistaisiko tätä, jos sattuisi kadulla kävelemään häntä vastaan. Erinäisten ajoneuvojen ääni sai hiirinaisen heräämään ajatuksestaan. Hän piiloutui kujan syövereihin. Rasvanahka joukkoinen pysähtyi juuri parahiksi lähelle hiirinaista. Minni yritti olla mahdollisimman hiljaa. Jos öljyinen yksilö, puupäälaumoineen huomaisivat hänet, olisi hän pahassa pulassa. Minni ihmetteli heidän outoa käytöstään. Ihan kuin he etsisivät jotain. Rasvanahkakin, joka usein oli äänekäs yksilö, kuiskutteli hanttapuleilleen vain jotain. Hän osoitti katuja eri suuntiin ja käski lihaskimppulaumansa hajaantumaan eri suuntiin. Minni tarkisti tulosuuntansa ja lähti takaisin Santun tallia kohden.
”Uskomatonta, että Minni vain poistui paikalta?” Vinski älähti, kun kolmikko etsi naista tallin ulkopuolelta.
”Mutta toisaalta… Minni pärjääkin, etten siinä mielessä olisi huolissani hänestä,” Turbo huokaisi nostaessaan kätensä lanteilleen.
”Enkä yhtään ihmettele miksi Minni lähti!” Santtu murahti kullanruskealle hiirimiehelle.
”Ei se minun syyni ole, jos yritän hänen univaikeuksiinsa ja ajatuksiinsa keksiä ratkaisun…”
”Mutta ehdottelemalla Minnille selkeästi epämieluisia paikkoja, ette pääse eteen ettekä taakse päin!”
”Jos menemme vain Vapaustaistelijoille, niin se ei auttaisi Minniä löytämään veljeänsä,” Turbo huokaisi.
”Siis yrittääkö Minni löytää veljensä?” Moto kysyi.
”Ja onko Minnillä veli?” Vinski tirskahti. Turbo huokaisi, kun tunsi käden lanteillaan. Mies kääntyi pienesti, kun musta hiuksinen hiirinainen vilkuili huolissaan tulosuuntaansa.
”Mihin oikein katosit?” Turbo huolestui ja kääntyi hiirinaisen tulosuuntaan. Minni hymyili miehelle lempeästi.
”Kaikki hyvin… halusin, vain tilaa ajatella,” Minni selitti nopeasti.
”Onko kaikki muuten hyvin? Vaikutat epäilevältä?” Moto kysyi.
”Rasvanahalla on jotain suunnitteilla joukkojensa kanssa,” Minni kertoi.
”Mitä suunnitelmia?” Vinski kysyi.
”En tiedä. Ihan kuin olisivat etsineet jotain,” Minni hieroi niskaansa.
 
Turbo vilkaisi veikkojansa. Vinski oli silminnähden jo innostunut ja kaipasi toimintaa ympärilleen.
”Mitä teemme?” Turbo kohautti harteitaan ja puristi kädet eteensä. Hän osoitti kysymyksen Minnille.
”Älä minua katso… sinähän se komentaja täällä olet,” Minni vastasi kohauttaen käsiään ja poistui Santun kanssa sisälle. Turbo kurtisti kulmiaan ja asteli päättäväisesti kanssa tallin sisälle.
”Mutta sinä olet kenraali!” Turbo osoitteli naista.
”Niin?” naishiiri kysyi kohauttaen kulmaansa. Turbo meni naisen kysymyksestä hieman sekaisin ja sai naiset tyrskähtämään.
”Tyhmä kortti!” Turbo puristi kädet eteensä.
”Kyllä sinäkin osaat ja tiedät paremmin mikä Leipäjuuston tunareihin toimii… et tarvitse minun mielipidettä siihen!” Minni kannusti miestä ja kietoi kätensä tämän kaulalle.
”Ensin suutut minulle… sitten lähdet kävelylle… törmäät Rasvanahkaan ja palaat kertomaan siitä meille… unohditko jo, että suutuit välissä minulle?” Turbo totesi. Minni roikkui edelleen hänen kaulassaan.
”Okei… myönnän, suutuin… ja nyt en ole vihainen enää, koska tiedän että yritit vain auttaa. Ja minulla on suunnitelma,” Minni irrottautui miehestä.  
”Suunnitelma? Rasvanahalle?” Vinski kysyi. Minni pyöräytti päätään.
”Kerron sitten, kun tulette takaisin. Mikäli tämä teidän komentajanne kykenee ohjeistamaan teitä… ellen sitten sekoita hänen pasmojaan yhtään enempää,” Minni virnuili kullanruskealle hiirimiehelle. Turbo mulkoili naisen perään, kun tämä siveli miehen leukaa hännällään. Turbo röhähti punastumistaan pois kasvoiltaan, Vinskin ja Moton ilkkuessa tälle. Turbo töni kaksikon korjaamon puolelle ja kolmikko käynnisti moottoripyöränsä. Minni ja Santtu vilkuttelivat näille hyvästiksi.
”Tyttöystäväsi pistää sinut koville!” Moto naurahti vauhdin huumassa Turbon vieressä.
”Ja varmasti monella tapaa, vai mitä isoveikka?” Vinski iski silmäänsä. Moto pyöräytti silmäänsä ja huokaisi valkean egoistin mauttomalle vitsille.
”Mikähän Minnin suunnitelma on?” Turbo keskeytti kaksikon.
”Pelkäätkö, että Minnin idea on huono?” Vinski pohti.
”En pelkää… mietityttää vain. Hänen mielensä hyppii ihan autuaaksi ja en osaa oikein tulkita enää hänen tunnetilojaan,” Turbo huokaisi.
”Ole armollinen veikka itsellesi… olette Minnin kanssa kuitenkin olleet pitkään etäsuhteessa ja nyt yhteen hiileen puhaltaminen voi siksi tuntua haastavalta,” Moto kannusti.
”Sitä yritänkin… tai kenties olen enemmän kuuntelijan roolissa tällä hetkellä,” Turbo jatkoi.
”Ja Minni on siitä varmasti kiitollinen,” Moto vastasi. Turbo vilkaisi nopeasti harmaata jättiä pieni hymy kasvoillaan. Turbo näki horisontissa hyppivän Rasvanahan.
”Jaaha! Laitetaan öljykanisteri pikapostina sinne mistä on tullutkin!” Turbo herätti kaksikon ja sai heidät innostumaan.
”EIKUN HANAT!”
”AUKIII!”
 
Minni ja Santtu kuuntelivat räjähdyksien ääniä lähellä Leipäjuuston tornia. Naiset nauttivat kylmistä kotikaljoista sillä aikaa, kun jätkät pistivät ranttaliksi. Santtu vilkaisi sivusilmällä Minniä, joka naureskeli jokaiselle räjähdyksen äänelle. Santtua vaivasi Turbon kertoma naishiiren suhteesta omaan äitiinsä.
”Minni?” Santtu aloitti varovaisesti. Minni siirsi katseensa vaisuun ihmisnaiseen ja odotti tämän jatkamista.
”Saanko kysyä jotain… henkilökohtaista?
”Totta kai…” Minni vastasi epäilevästi naisen kysymykseen.
”Turbo mainitsi ohimennen suhdettasi äitiisi… millainen se on? Onko se oikeasti niin paha ettette tule toimeen?” Santtu kysyi. Minni hieroi otsaansa.
”Ei meidän suhde mikään tavanomaisen lämminkään ole… äiti ei oikein pitänyt siitä, että lähdin salaa armeijaan!” Minni vastasi naiselle.
”Mitä tapahtui?” Santtu kysyi mielenkiinnosta. Minni laski kotikaljapullon kädestään ja istui Santun viereen.
”Tule lähemmäksi…” Minni komensi viitoten samalla sormellaan Santulle.
”Tämä ei tiedä mitään hyvää,” Santtu naureskeli ja laski oman kotikaljansa sohvapöydälle.
”Rentoudu… ja avaa vain mielesi,” Minni kannusti ja asettui todella lähelle Santun kasvoja. Santtu aavisti jo mitä oli tapahtumassa. Turbo oli aikoinaan tehnyt ihmisnaiselle samaa ja näyttänyt tälle antennien kautta muistojaan.
”Tämä ei ole sitten kaikkein kivoin näkymä välttämättä…” Minni naurahti. Santtu sulki silmänsä, kun tunsi päätään vasten pienen sähkövirran. Minnin antennin hohkasivat punaisena avaten ihmisnaiselle muiston lapsuudestaan…
          Minni oli parin vuoden aikana tutustunut paikallisiin nuoriin ja vietti heidän kanssaan aikaa Tulikivikaupungissa sijaitsevassa armeijan tukikohdalla. Nuoria sotilaskoulun oppilaita ei päästetty sotarintamalle, mutta saivat arvokasta opetusta sodan julmuudesta ja siitä mikä heitä odottaisi, kun täyttäisivät 16-vuotta. Minnin epäonneksi Marcusta ei ollut näkynyt, kun hän oli paria vuotta sitten aikaisemmin armeijalle saapunut. Tyttö oli käyttänyt äitinsä kiireitä hyväkseen ja saanut tämän allekirjoittamaan suostumuksensa armeijan papereihin tietämättään. Minni oli myös huolissaan isästään. Hän ei ollut siellä missä Minni luuli hänen olevan. Sotilaskoulun portit avautuivat ja armeijan vihreä katumaasturi ajoi lujaa vauhtia porteista sisään. Nuoret seurasivat mielenkiinnolla, kun kaksi Minnille hyvinkin tuttua marsilaista astui maasturin kyydistä. Marie vilkuili vihaisena ympärilleen Minnin yrittäessä piiloutua käsiensä taakse. Hans vaikutti yhtä vihaiselta, mutta ohjasi vaimonsa nopeasti armeijan tukikohdan sisätiloihin.
 
”Mitä ylijohtaja tekee täällä?” yksi nuorista kysyi. Minni vilkaisi surkeana sivulleen. Hän olisi todella pahassa pulassa. Hänen isänsä vähintään saisi selville, että tyttö oli paennut Tulikivikaupunkiin.
”En tiedä… kiireiseltä näytti,” toinen nuori spekuloi.
”Minun pitäisi mennä varmasti harjoitussaliin,” Minni huokaisi ja heitti ponihännällä olevat hiuksensa selkänsä puolelle.
”Mikä kiire? Treenit alkavat vasta tunnin perästä?” hänen yksi ystävistään pohti.
”Menen nyt vain!” Minni huokaisi. Kuitenkin kaiuttimien tuttu ilmoitusääni sai Minnin nielaisemaan voimakkaasti.
”Tulisiko oppilas Milanius kenraalin toimistoon? Toistan oppilas Milanius…” kenraali murahti keskusradioon. Epämääräinen ulina koko tukikohdalla sai Minnin painamaan päänsä painuksiin.
”Oi voi sitä poika parkaa, joka on pulassa…” Minnin ystävät naureskelivat. Minni huokaisi syvään. Hän ei ollut esitellyt aikoinaan itseään omalla etu- tai sukunimellään. Nyt hänen piti keksiä keino paeta paikalta.
”Käyn vessassa. Pidättekö paikkaa?” Minni kysyi.
”Eikö sinun pitänyt mennä harjoitussaliin?”
”Kyllä sinne kerkiää sittenkin… Karpaasi pitää siitä vähintään huolen,” Minni huokaisi tympeänä ja poistui paikalta. Hän kiirehti kohti kenraalin toimistoa ja huokaisi syvään saavutettuaan sen ulko-oven. Minni koputti voimakkaasti oveen, jonka sen aikainen kenraali avasi.
”Neiti Milanius… tervetuloa,” kenraali ohjasi tytön huoneen sisään. Vanhemmat kiirehtivät tyttärensä luokse, joka oli kadonnut sanaakaan sanomatta kolme vuotta takaperin.
”Mitä oikein ajattelit?!” Marie ärähti tytölle tarraten tiukasti tämän olkapäistä kiinni.
”Ole kiitollinen, että saimme sinut täältä kiinni!” Hans komensi kanssa tytärtään.
”Eikö sinulla ole mitään sanottavaa?!” Marie tivasi. Minni ei edes uskaltautunut vastata vanhemmilleen. Mikä pettymys. Hän ei ikimaailmassa olisi toivonut tätä vanhemmilleen. Marie murahti ja irrotti kyntensä tyttärensä olkapäistä.
”Anteeksi…” Minni kuiskasi.
”Miten kehtasit? Armeija ei ole naisen paikka… vielä vähemmän pienen tytön!”
”Mutta olen kehittynyt!”
”Niin ruumiillisesti kenties! Pää taitaa olla tyhjä, kuin lintulauta!”
”Marie-rakas… vaikka olet huolissasi tyttärestämme, niin ihan tuollaiselle linjalle ei meidän tarvitse lähteä,” Hans puolusti tytärtään.
”Pakkohan tytön päähän on jotain järkeä takoa! Kenties lapset olisi aikoinaan pitänyt kasvattaa samalla tavalla mitä vanhempani tekivät minulle… olisivat ainakin kuuliaisia!” Marie puristi kädet eteensä. Hans huokaisi syvään.
”Istuhan alas nuori neiti!” Hans komensi. Ilman erinäisiä mutinoita Minni istui vanhempiaan vastapäätä.
”Saanko puoltaa ylijohtaja?” kenraali kysyi varovaisesti. Hans oli painanut kuononsa mietteliäänä toiseen kämmeneensä, mutta nyökkäsi hyväksyvästi.
 
Ylijohtajat Marsissa oli enää harvassa. Kuitenkin parhaimmat kenraalit saivat osoittaa taitonsa Marsin hyväksi. Parhain heistä ylennettiin viiden tähden kenraaliksi. Hans oli osoittanut jo vuosia kiinnostuksensa Marsin hyvinvoinnin tukemiseksi sodan aikaan. Hänen oli katsottu olevan tasapainoinen johtaja, joka saisi varmasti rautaisella ammattitaidollaan Marsin kursin jonkinlaiseen nousuun. Ylijohtajan tehtävät poikkesivat kenraalien omista tehtävistä. Hänellä oli valtuuksia enemmän, yksi niistä oli, että hän pystyi osallistumaan hallituksen istuimissa pidettäviin kokouksiin. Hän myös johti Marsin isointa armeijaa, jonka pelkkään etujoukkoon kuului 200 miestä. Minni ei hävennyt isänsä ammattia, mutta myönsi kyllä, että paljon isää ei ollut hänen lapsuudessaan kotona näkynyt. Hans oli pitkälle laittanut uransa etusijalle ja lopulta kävi kotona vain harvoin. Minnin välit alkoivat hiljalleen tulehtua äitiin ja Marcuksen lähtö oli ollut Minnille viimeinen tikki. Äiti oli muuttunut kylmäksi ja etäiseksi etenkin Minniä kohtaan. Se välittävä lämpö, joka hänessä oli ollut, oli kadonnut. Minni ei tiennyt oikein mistä se johtui. Minni tunsi syyllisyyttä siitä, että oli vain äitinsä riesana kotona. Siksi Minni oli päättänyt huijata äitinsä allekirjoittamaan paperit armeijaan.  
”Neiti Milanius teki kenties väärin valehdellessaan teille… mutta hän on nuoresta iästään jo osoittanut mihin kykenee,” kenraali aloitti.
”Mitä tarkoitat?” Hans kysyi, kun ei oikein päässyt jyvälle hiirimiehen vihjailusta.
”Olen sitä mieltä, että tästä neidissä voi armeijan riveissä tulla vielä jotain suurta!” kenraali kehui tyttöä, joka ei uskaltautunut vaisua hymyään nostaa vanhempiinsa. Marie murahti vihaisena ja iski kädet eteensä. Hansin ilme hieman kirkastui, mutta muisti perheen säännöt, vaikka oli ylpeä salaa tyttärestään.
”Kiitos, että olette pitänyt tyttärestäni huolen… mutta,” Hans empi ja vilkaisi vaimoansa.
”Mutta me lähdemme kotiin ja otamme tyttäremme mukaamme!” Hans vastasi ja sai Minnin viimein nostamaan surkean katseensa isäänsä.
”Ylijohtaja… allekirjoitus on sitova! Tiedätte sen!”
”Tiedän… mutta ei niin kauan, kuin siitä puuttuu minun hyväksyntäni!” Hans vastasi ja risti kanssa kätensä eteensä. Minnin ilme muuttui vielä surkeammaksi. Isä oli löytänyt porsaanreiän, jonka tuli tytölle nyt kertomaan. Kenraali rutisti kulmiansa ja lähti kaivamaan arkistojaan. Nuoren hiiritytön kansio sattui hänen käteensä, josta löytyi sopimuspaperit.
”Olette oikeassa… no en voi kieltäkään teitä enää viemästä tyttöä kotiin takaisin,” kenraali hieroi niskaansa.
 
Hans nousi seisomaan ja katsoi vihaisena tytärtään. Samoin Marie, joka pyöritteli tälle kieltävästi päätään.
”Nousehan Carbine! Lähdemme kotiin!” Hans komensi. Minni hämmentyi. Hänen isänsä ei ollut koskaan hänen elämänsä aikana käyttänyt hänen virallista nimeään. Vaisuin elein hiirityttö nousi seisomaan ja katsoi kenraaliaan.
”Olen pahoillani kaikesta aiheuttamastani hämmennyksestä…” Minni vastasi kenraalille, joka vain nyökkäsi mennessään. Hans tarrasi hellästi tytön olkapäästä kiinni ja ohjasi tämän ulos kenraalin toimistosta.
”Saanko hakea huoneesta tavarani?” Minni kysyi.
”Saat… sinulla on viisi minuuttia aikaa,” Hans komensi matalalla äänellä. Minni nyökkäsi pelokkaana ja juoksi hakemaan tavaransa.
”Mitä teemme tuon tytön kanssa? Tänne tuleminen oli ajantuhlausta…” Marie murahteli tarratessaan miehensä käsipuolesta kiinni.
”Mutta se kannatti. Olemme etsineet monilta tukikohdilta tytärtämme tuloksetta,” Hans huokaisi. Mieshiiri ohjasi vaimonsa tukikohdan ulkopuolelle. Nuoret hiirioppilaat ja sotilaat olivat kuin idolinsa nähneet. Ylijohtajaa kunnioitettiin Marsin joka kolkassa ja erityisesti tukikohdilla. Minni nosti olalleen mustan armeijakassin.
”Minni!” joku huusi hiiritytön takaa. Minni pysähtyi ja kääntyi ympäri.
”Mihin olet menossa?” nuori hiiripoika kysyi ja astui tytön eteen.
”Minä… tai… siis…” Minni empi.
”CARBINE!” tytön isä huusi.
”Wouuu ylijohtaja… ja kuka on Carbine?” poika kysyi. Minni huokaisi syvään ja pyysi katseellaan anteeksi.
”Minä olen…” tyttö vastasi ja poistui vanhempiensa suuntaan.
”Mitä?” poika kysyi. Minni heitti kassinsa maasturin kyytiin. Hän ei edes vilkaissut kavereitaan. Nämä jäivät supattelemaan keskenään, kun Minni poistui vanhempiensa kanssa tukikohdalta.
 
Seuraavana iltana alus laskeutui tutun lapsuudenkodin kotipihaan. Minni katsoi suurta kotitaloaan haikeana.
”Liikettä Minni…” Hans totesi tyttärelleen, joka seisoi lastaussillalla tukkien tien. Minni tunsi ärtymiskynnyksensä kasvavan. Isä oli selkeästi rauhoittunut, mutta kireä ilmapiiri tuntui epämielekkäältä edelleen. Minni kapusi omaan huoneeseensa ja katsoi ympärilleen.
”MINNI! ALAKERTAAN!” Marie huudahti. Minni iski laukkunsa sängylleen. Vanhemmat istuivat pöydän ääressä ja eleellään pyysi tytärtäänkin istuutumaan alas.
”Onko tämä jokin viiden tähden kuulustelu?” Minni naljaili viitaten isänsä arvokkuuteen samalla.
”Suuta soukemmalle nuori neiti!” Marie komensi. Minni puristi kädet eteensä vihoissaan.
”Mikä ihmeen päähänpisto tämä oli?” Marie tenttasi tyttöä.
”Ei tämä ollut mikään päähän pisto! Halusin auttaa vain siinä missä kaikki muutkin!” Minni totesi nyrpeänä.
”Armeija ei ole 10-vuotiaan tytön paikka! Ja tiedät sukumme perinteet. Naiset pysyvät kotona!” Marie tiuskaisi.
”Olen 13. Ja lisäksi tuo on ihan vanhoillinen käsite! Miksi nainen ei voisi yhtä lailla taistella armeijassa plutolaisia vastaan?” Minni tiuskaisi.
”Montako naista näit armeijassa?” Marie kysyi.
”En yhtään…” Minni myöntyi.
”Siinäs näet… naiset pysyvät kotona!”
”Mmmm tai hoitavat loukkaantuneita sotilaita sairaalassa,” Minni murahti.
”MINNI!” Marie komensi.
”Koska sinusta on tullut noin koppava!?”
”Milloinkohan? Tai pitäisikö ennemmin kysyä, että keltä olisin mahtanut oppia?” Minni murahti ja mulkaisi äitiään vihaisena.
”NYT RIITTÄÄ! Menet omaan huoneeseesi ja pysyt siellä! Olet nimittäin arestissa ja pitkään!” Marie komensi ja osoitti yläkertaa. Minni paiskasi käsillään ruokapöydän kantta ja juoksi lähestulkoon yläkertaan. Hans hieroi otsaansa voimakkaasti. Hän oli vaimonsa kanssa samoilla linjoilla. Nyt heidän piti vanhempina, vain pohtia miten saisivat teini-iässä olevan tyttärensä pysymään kotona. Minni oli selkeästi heidän lapsistaan temperamenttisempi ja jääräpäisempi. Meni vain puolitoista vuotta eteenpäin, kun perhe sai suru-uutisen. Ylijohtaja oli kuollut Marsin pahimmassa sodassa aavikolla ja suruvalittelijat toivat miehen tavarat Minnin kotitaloon. Tämä sai Minnin äidin romahtamaan kokonaan. Nainen sulkeutui ja hoiti maatilaa, kuin robotti. Minni vieraili paljon isovanhemmillaan. Kirjeet kuitenkin Hansin kuoleman jälkeen sai tytön pohtimaan uudemman kerran armeijaan lähtöä…
 
Santtu tunsi miten palasi todellisuuteen. Minnin tarina oli katkennut oudosti ja ihmisnainen avasi varovaisesti silmiään. Minni oli vetäytynyt naisesta kauemmaksi ja oli selkeästi omissa oloissaan. Santtu laski lohduttavasti kätensä hiirinaisen olalle.
”Riitelimme yhtenä iltana äidin kanssa voimakkaasti… hän sanoi minulle asioita, joita äidin ei pitäisi sanoa lapselleen. Mainittakoon, että hän myös sanoi minulle, jos nyt lähden ei minulla ole kotiin enää mitään asiaa,” Minni selitti alakuloisena.
”Olen niin pahoillani.”
”Kaikki meni pahemmin vain pieleen ja umpisolmuun, kun isäni kuoli,” Minni jatkoi.
”Miksi äitisi käytös muuttui jo siis ennen, kuin vanhempasi haki sinut armeijasta?” Santtu pohti.
”En tiedä… olen vain spekuloinut mielessäni kaikkia vaihtoehtoja. Ja veikkaan, että tässäkin syyllinen on vain yksi marsilainen,” Minni murahti.
”Kuka?” Santtu hämmästyi.
”Marcus…” Minni huokaisi ja sai Santun nyökkäämään.
”Epäilen, että Marcuksen lähtö otti äidillä niin koville… että purki sen turhautumisen ja pelon vain minuun,” Minni huokaisi.
”Ja lähdit armeijaan sen vuoksi?”
”No vaihtoehdot oli jäädä asumaan riitaa aiheuttavan äidin luokse tai armeijaan,” Minni kohautti hartioitaan.
”Koska sitten tapasit Turbon?” Santtu tenttasi hiirinaista, joka naurahti ihmisnaisen uteliaisuudelle.
”Puoli vuotta sen jälkeen, kun olin lähtenyt kotoa,” Minni vastasi edelleen ihastuneena.
”Oletko nähnyt äitiäsi sen jälkeen, kun lähdit kotoa?”
”En… mutta kuullut kyllä senkin edestä. Rontti meni möläyttämään missä olen ja kertomaan seurustelustani äidilleni…”
”Miten Rontti liittyy tähän asiaan?” Santtu älähti hämmennyksestä. Minni nauroi lempeästi.
”Sillä, että hän on äitini pikkuveli…” Minni totesi ja sai Santun ilmeen hämmentymään enemmän.
”Onko Rontti sun eno?” Santtu kysyi suoraan.
”On… vaikka ei uskoisi,” Minni naurahti.
”Joka tapauksessa. Äitini on kyllä hyvinkin lahjakkaasti yrittänyt saada minua ja Turboa eroamaan,” vaalean harmaa hiirinainen jatkoi.
”Miksi?”
”En tiedä… jos antaisi edes ensin minulle kunnon syyn asialle,” Minni vilkaisi Santtua.
 
Naiset käänsivät katseensa ulos, kun kuulivat jätkien lähestyvän tallia. Minni hieroi käsiään nopeasti. Hän ei ollut varma toimisiko hänen suunnitelmansa, mutta ainakaan yrittänyttä ei lasketa. Jätkät pudistelivat hieman itseään. Katupöly oli tarrautunut vaatteisiin hyvinkin jämäkästi.
”No miten meni?” Santtu kysyi. Vinski nosti sormensa ja kuuntelivat hetken aikaa hiljaisuutta. Piakkoin kuitenkin ulkoa kantautui tuttu tornin sortumisen äänet. Jätkät ilakoivat ja iskivät kätensä yhteen.
”Mites tänne?” Turbo kysyi ja istui Minnin viereen käsinojalle.
”Ei mitään ihmeellisempiä… teitä odotellen,” Minni vastasi ja hieroi miehen reittä.
”Mikä se sinun suunnitelmasi muuten oli?” Moto kysyi ja istui kanssa alas. Minni vilkaisi Santtua nopeasti. Hän oli kertonut palan ihmisnaiselle menneisyydestään.
”Taisin aikaisemmin reagoida hivenen voimakkaasti Turbon ehdotukseen, että etsisimme veljestäni merkkejä Meriluodosta,” naishiiri aloitti ja hieroi niskaansa vaivaantuneena.
”No sellaista sattuu… olisin voinut itsekin ilmaista asian ehkä hieman rakentavammin,” Turbo hieroi niskaansa.
”Suoraan on kaikkein paras… mutta mietittyäni hetken. Niin ei se Meriluoto kuulosta hullummalle. Emme vain menisi äitini luokse,” Minni selitti.
”Vaan minne?” Turbo kysyi.
”Isäni lapsuuden kotiin… tätini pitäisi olla siellä ainakin,” Minni ehdotti ja sai Turbon hämmentymään.
”Mikä ettei…” Turbo myöntyi hetken pohdittuaan.
”Mutta haluan teidät kaikki mukaani…” Minni ehdotti ja katsoi ystäviänsä. Jokainen vilkuili toisiaan.
”Minun on kieltäydyttävä. Olen saanut niin paljon töitä, että kalenterissani vapaapäivät ovat harvassa,” Santtu huokaisi.
”Entä jätkät?” Minni kysyi.
”Mää lähden sun kanssasi!” Turbo hieroi naisen selkää.
”Mekin… mutta entä Leipäjuusto?” Vinski hieroi niskaansa.
”Mää voin pitää häntä silmällä. Tuskin olette jäämässä asumaan Meriluotoon?” Santtu naureskeli.
”Muutama yö korkeintaan, jotta saisimme selville, onko Marcusta näkynyt tai kuulunut,” Minni vastasi.
”Ja jos nyt romutimme tornin, niin se kalapuikko kasaa itseään tovin aikaa,” Moto naureskeli.
”Ja saisimme mielellesi rauhan,” Turbo muistutti hiirinaista.
 
Minni hymyili lempeästi miehelle. Hän patisti jätkiä keräämään välttämättömät tavarat ja valmistautumaan lähtöön. Jätkät ajoivat tulostaululle. Santtu lähti saattamaan hiiriä. Hän katsoi, että naisen alus oli lentokunnossa. Minni heitti kassinsa pieneen lokeroon ja huokaisi syvään. Vaikka hän oli vahvasti sitä mieltä ettei hermolomaltaan olisi palannut näin nopeasti Marsiin, oli hän varma kuitenkin siitä että halusi löytää veljensä keinolla millä hyvänsä. Turbo hieroi naisen hartioita, kun tämä asetti Meriluodon koordinaatit aluksen tietokantaan.
”Olemme valmiita lähtöön,” Minni ilmoitti pienesti hymyillen.
”Hyvä… minä lennän,” mieshiiri vastasi nopeasti ja suukotti Minnin poskea.
”Anna palaa muskelihiiri,” Minni totesi. Hiiret tervehtivät Santun, joka aukaisi tulostaulun suuret ikkunat hiirille. Santtu veti kätensä lippaan, jotta näki auringon kirkastaman aluksen katoavan näköpiiristään. Aluksessa Minni istui Turbon vieressä ja huokaisi syvään.
”Mikä mietityttää?” Moto ehti kysyä kenraalittarelta.
”Se, että suunnitelmani voi joko onnistua tai epäonnistua pahanpäiväisesti,” Minni huokaisi ristien kädet eteensä.
”Mihin olemme menossa?” Vinski tiedusteli. Minni vilkaisi nopeasti valkeaa marsilaista, jonka jälkeen Turboa. Miehen lempeä katse sai Minnin rentoutumaan hieman.
”Menemme isäni lapsuuden kotiin,” nainen huokaisi ja siirsi katseensa horisonttiin. Vinskin ilme muuttui yllättyneeksi.
”Isäsi lapsuuden kotiin?”
”Niin… tätini asuvat toivon mukaan vielä siellä. Isovanhemmistani en ole niinkään varma,” Minni vastasi apeana.
”Miten niin et ole varma?” Vinski älähti. Moto kurtisti kulmiansa ja iski valkean marsilaisen alas istuimeltaan.
”Pahoittelut suupaltin puolesta neiti-Minni,” Moto pahoitteli. Minni sulki silmänsä hymyillen.
”Ei se mitään. Tarkoitan vain sitä, että en tiedä onko isovanhempani vielä hengissä. Jos ovat niin he ovat luultavasti virkeitä 80-vuotiaita,” Minni naurahti.
”No se selviää meille määränpäässämme,” Turbo hymyili hiirinaiselle.
 
Päästyään Marsin ilmatilaan Minniä alkoi todella jännittää. Maisema oli muuttunut karuksi ja punaista aavikkoa oli silmänkantamattomiin. Kuitenkin lähemmäksi Meriluotoon päästyään, ei maisema ollut enää ihan niin karu.
”Wouuuu… ihan kuin Marsissa oli kaksi eri ulottuvuutta,” Vinski henkäisi. Vaikka maisema oli kuivaa, oli asutusta enemmän kuin Tulikivessä. Talot näyttivät olosuhteisiin nähden hyvin voivaisilta ja kaduilla oli eri lailla elämää, kuin muualla Marsissa.
”Miten voi olla, että Meriluoto on näin hyvässä hapessa?” Moto pohti kanssa hämmentyneenä.
”Meriluotoon ei koskaan hyökätty samalla voimalla, kuin muihin kaupunkeihin. Kaiken lisäksi Meriluoto on niin vuoristoista seutua ja suojassa niiden juuressa, ettei plutolaiset nähneet tarpeelliseksi tulla tänne saakka,” Minni selitti.
”Huomaa… todella paljon pitää nousta ja laskea ettei törmää mihinkään,” Turbo vastasi naisen vieressä.
”Maasto tasaantuu kohta, kun pääsemme näiden vuorten välistä keskikaupunkiin,” Minni selitti.
”Onko ehdotuksia laskeutumispaikasta?” Turbo kysyi.
”Meriluodon sairaalan lähettyvillä on isompi pelto, jonne alukset ovat aikoinaan laskeutuneet. Katsotaan, jos se on vielä laskeutumiskunnossa,” Minni osoitti miehelle suunnan. Turbo käänsi alusta, jonka tasainen jyrinä sai Meriluodon asukkaat kohottamaan katseensa taivaalle.
”Entä isovanhempiesi talo?” Moto kysyi.
”Keskikaupungista sinne ajaa reilu tunnin…”
”Miksi emme mene aluksella?” Vinski pohti.
”Muuten kyllä… mutta isoisäni on hyvin armeijavastainen… hänet on helpompi kohdata, jos moottoripyörillä ajaa hänen tilalleen.”
”Mutta etkö sanonut ettet tiedä onko isovanhempasi hengissä?” Vinski jatkoi.
”En tiedäkään. Mutta jos isoisäni on armeijan vastainen… niin mitä luulette tätieni olevan?” Minni kysyi jo aavistuksen hermostuneena.
”Sori…” Vinski luimisteli korviansa. Hän ymmärsi, että Minniä hermostutti tavata sukulaisensa vuosien jälkeen. Turbo laskeutui tasaisesti Minnin ohjeistamaan paikkaan. Alus sai vääjäämättä huomionsa ja Meriluodon asukkaat kerääntyivät aluksen lähettyville. Minni nosti hiuksensa pienelle nutturalla ja iski kypärän päähänsä.
”Onko kaikki hyvin?” Turbo kysyi.
”Edelleen… en halua, että kukaan tunnistaa minua. En halua tavata äitiäni, jos joku kansalainen menee ilmiantamaan minut,” Minni huokaisi ja sulki kypärän visiirin peitotakseen kasvonsa. Turbo nyökkäsi hiirinaiselle hyväksyvästi.
 
Kolmikko talutti pyöränsä ulos aluksesta. Kuhina väkijoukossa sai kolmikon vilkaisemaan toisiaan. Turbo nosti kypärää päästään hetkeksi ja vilkaisi alukseen, josta hiirinainen kanssa asteli ulos.
”Onko kaupunkimme vaarassa?” joku uskaltautui kysymään.
”Ei hätää… kaupunkinne ei ole vaarassa. Tulimme vain tapaamaan sukulaisiamme,” Turbo rauhoitteli.
”Ai meidän?” Vinski kysyi kulma koholla. Turbo mulkaisi valkeaa marsilaista, käskien tämän olla hiljaa. Minni istui Turbon taakse ja kolmikko lähti varovaisesti kurvaamaan väkijoukon läpi oikeaan suuntaan.
”Oliko kukaan aikaisemmin nähnyt heitä?” väkijoukossa kuiskailtiin. Päänpyöräytykset sai Minnin vilkuilemaan olkansa takaa. Minni kietoi kätensä tiukemmin kullanruskean hiirimiehen lanteiden ympärille.
”Ei hätää kulta… kaikki järjestyy kyllä,” Turbo kannusti naista takanaan.
”Mitä tekisinkään ilman sinua?”
”Masentuisit luultavasti… elämäsi olisi paikalla puurtamista, kun emme olisi piristämässä sinua!”
”Olipa kannustava näkökulma!”
”Hei ajattelen vain realistisesti muru!”
”Että sinunko mielestä elämäni olisi ihan kelvotonta ilman, että olisin tavannut teitä?”
”Hahhahahah… saan selkäsaunan vielä illemmalla!”
”Suottaapi olla mahdollista!” Minni naurahti kanssa ivallisesti. Maaston noustessa Minnin huomio kiinnittyi lapsuuden maisemiin. Hänen oli tapana käydä isoisänsä kanssa ratsastamassa lähimaastossa ja kallionkielekkeellä oli tasanne, joka avasi silloisen Marsin kauniin maiseman. Kahden isomman kallioseinämän välistä laskeutui pitkä hiekkainen tie kohti suurta punahirsistä omakotitaloa. Loppusuora tietä oli suoraa, jonka horisontissa oleva kotitalo komeili. Aikoinaan tien kumpaankin laitaa oli koristanut kuparikultaisen värinen öljykauran pellot. Nyt pelto oli kuollut pystyyn ja muutama tuulen mukana kuiva heinä vain heilui mennessään.
”Tuo on ihan valtava!” Vinski huudahti, kun kolmikko ajoi vanhoista kuluneista porteista sisään. Minni nousi vähin äänin moottoripyörän selästä ja tuki itseään vielä kyydissä istuvan Turbon selkää vasten. Kaksi heidän ikäistään hiirinaista katsoivat kulmat rutussa saapuvia marsilaisia. Kumpikin oli tumman ruskeita väriltään, mustilla hiuksilla. Naiset vilkaisivat toisiaan ja kävelivät tulokkaiden luokse. Minni tunsi kanssa naisten läsnäolon ja vilkaisi sivulle. Naisen syvä ja jopa pettynyt huokaisu kertoi jätkille, ettei tämä ollut tyytyväinen nähdessään naiset.
 
Hyvin samannäköiset ja ikäiset naiset pistivät jätkien silmään.
”Keitä he ovat?” Vinski kysyi innokkaana. Hiirinaisten mustat hiukset olivat perheessä vallitsevien sääntöjen mukaan kiinni. Toisella hiirinaisista oli hiussoljella nostettu hiukset takaraivolle, kun puolestaan toisella oli tiukka nuttura niskassaan. Hän oli myös jämäkämmän oloinen ja naishiiri puristikin kädet torjuvasti eteensä. Tuimalla hiirinaisella oli samanlainen epäsymmetrinen musta kuvio oikean silmänsä päällä, ihan kuin Minnin ukillakin. Kumpikin hiirinainen oli pukeutunut vaaleisiin hihallisiin kesämekkoihin. Lanteita peitti tumman siniset pitsiset essut.
”Ketkä uskaltautuvat tunkeutua Milaniusten sukutilalle kutsumatta?” naishiiri murahti. Minni naurahti pienesti.
”Mikä naurattaa?” edelleen sama hiirinainen jatkoi.
”Se, että Milaniusten sukutilalle on kaikki tervetulleita silloin, kun portit ovat auki,” Minni osoitti sepposen selällään olevia portteja takanaan peukalollaan. Naiset katsoivat toisiaan hämmentyneenä.
”Kuka olet? Ja mistä tiedät tuon?” toinen hiirinainen uskaltautui kysymään. Hän oli selkeästi rauhallisempi, kuin vieressään seisova nainen. Minni riisui kypäränsä antaen pitkien hiuksiensa laskeutua pitkin selkäänsä. Minni vilkaisi happamasti naisia, jotka järkyttyivät kenties näystään edessään.
”MINNI?!” naiset älähtivät yhteen ääneen.
”Ei ole todellista!” tiukempi hiirinainen pyöräytti silmiään halveksuvasti.
”Minni-neiti… tunnetko heidät?” Moto kysyi varovaisesti. Minni vilkaisi kookasta ystäväänsä.
”Kyllä Moto… he ovat sukulaisiani… tarkemmin ottaen kaksoset ja serkkuni… Kiara ja Neera,” Minni tuhahti.
”Kiara ja Neera…” Vinski ihasteli ja sai Minnin pyöräyttämään päätään. Kiara oli kaksikosta tuimempi ja Minnin mielestä töykeämpi. Neera oli puolestaan kiltti, jopa ujonpuoleinen. Hyvin erilaisia kaksosiksi.
”Mitä taivaan varjelua täällä möykätään?” vanha miehen ääni kantautui talon sivulta. Naishiiret tunnistivat saman tien äänen. Myös Minni. Nuoret hiirinaiset nöyrtyivät, kun valkea hiirimies asteli talon etupihalle. Miehen valkea turkki oli juuresta hieman tummentunut ja oli aavistuksen takkuinen. Mies oli pukeutunut kellertävään kauluspaitaan, tummiin housuihin. Miehen vanhat buutsit korostivat edelleen tämän jalkaa. Hiukset olivat hieman hapsuiset, mutta edelleen löyhällä ponnarilla miehen niskaan sidottuina. Stetsoni suojasi miehen päätä.
”Eikö teidän kahden pitänyt tiskata? On se kumma, kun koko ajan saisi olla katsomassa silmästä silmään, että hommat hoituisivat… ja sitten vielä, joku aiheuttaa metelöintiä koko kaupungissa…” mies ärisi kaksosille kävellessään ja pysähtyi, kuin naulittu Minnin eteen. Hiirimiehen tuima katse sai Minnin hieman luimistelemaan korviansa. Hiirimies oli edelleen häntä päänpidempi ja oranssit silmät olivat melkein samaa sävyä Minnin omien kanssa. Hiirimies tutkaili naista edessään. Kuono nuuhkaisi Minnin hajuveden mietoa tuoksua. Miehen matala ärinä sai jätkät hieman varautuneiksi. Miehen katse pysähtyi kuitenkin hiirinaisen oransseihin silmiin. Katse laajeni ja sydän alkoi tykyttämään miehen rinnassa.
”Voi mahoton Marsin tupla kuut ja pyhät jumalat… Carbine?” mies kysyi hämmentyneenä. Minni painoi katseensa nopeasti maahan, jonka jälkeen hyvinvoivan oloiseen ukkiinsa.
 
Samaan aikaan maassa Santtu avasi vanhalle asiakkaalleen ovia. Rankkasade oli vallannut Chicagon kadut. Kaupunki oli antanut tulvavaroituksen ja paikallinen pelastuslaitos teki yötä päivää töitä, jottei vesi kerääntyisi talojen sisäpuolelle aiheuttaen vaurioita.
”Heii…” Santtu henkäisi tummalle ihmismiehelle.
”Tule sisään…” Santtu ohjeisti miestä. Mies oli Roope, johon Santtu jätkien kanssa oli tutustunut muutamaa vuotta aikaisemmin. Roope asui nykyisin Chicagon laidalla olevassa montussa pitämässä paikalliset rikolliskonnat kurissa. Nyt Roope oli tarvinnut mekaanikon taitoja avukseen, jotta hänen uskollinen ajokki saisi parasta mahdollista huoltoa. Miehen auto oli juuri ja juuri mahtunut Santun tallin sisälle. Tästä Santtu oli kiitollinen. Muuten hän olisi joutunut kaatosateessa korjaamaan miehen autoa. Auton konepelti otti kattoon kiinni, mutta Santtu pienen kokonsa vuoksi mahtui onneksi autoa korjaamaan hyvin, ilman että maalipinta otti suurempia osumia.
”No joko monttu tulvii?” Santtu naurahti ja ojensi miehelle tämän auton avaimia.
”Melkein… oppiihan konnat ainakin uimaan, jos ei muuta,” Roope naureskeli.
”Sain perushuollon tehtyä. Jakopää olisi hyvä vaihtaa kanssa jossain vaiheessa…” Santtu selitti.
”Ajattelin, että vaihtaisin sen ketjulliseen… alkaa tuo hihna kiertää joka jutussa kiinni,” Roope kohautti harteitaan.
”Vaihdatko koko moottorin sitten?” Santtu kysyi.
”Jossain kohtaa. Odotan, että hihna lyö itsensä niin sanotusti eka kiinni,” Roope nauroi lempeästi.
”Eli tuhoat moottorisi tarkoituksella, jotta voit hommata uuden ketjullisella hihnalla?” Santtu kohautti kulmaansa.
”Niinkin voisi sanoa…” Roope totesi. Santtu pyöräytti huvittuneena silmiänsä.
”No toivottavasti pelittää rankkasateiden yli sitten moitteettomasti,” ihmisnainen naureskeli ja avasi isot tallin ovensa.
”Kiitos sinulle Santtu… luotettavampaa mekaanikkoa saa tästä kaupungista hakea,” Roope kiitteli noustessaan autonsa kyytiin.
”Ole hyvä ja aja varovasti…”
”Yhtä varovaisesti, kun se räjähtävä kolmikko?”
”No sitä kolmikkoa ei voi edes verrata mihinkään…”
”Olet kaiketi oikeassa. Missä he muuten ovat?” Roope kysyi, kun ei ollut kuullut kolmikosta toviin mitään.
”He ovat Marsissa auttamassa ystäväänsä. Tulet viimeistään kolmen päivän päästä takaisin,” Santtu kohautti harteitaan. Roope nyökkäsi hyväksyvästi.
”No siihen asti sitten…” Roope totesi tervehtien naisen.
”Nähdään…” Santtu heilutti miehelle, kun tämä kaasutti pois tallista. Santtu siisti tallin puolen vielä ja havahtui lasioven kolahdukseen. Nainen kurtisti hieman kulmiansa ja asteli tallin toiselle puolelle.
”Onko siellä joku?” Santtu kysyi. Oven takaa ei kuulunut hetkeen mitään, kunnes vaimea koputus ja tumma siluetti paistoi lasisen ikkunan läpi. Santtu pelästyi hieman. Hän nappasi isomman jakoavaimen käteensä, valmiina iskemään tunkeutujan. Santtu avasi oven ja kiljahti pienesti. Huppupäässä seisova hahmo hengitti oveen nojaten raskaasti. Santtu jähmettyi pelosta. Hahmo yritti sanoa sanoja suustaan, mutta ne takertuivat saaden tämän haukkomaan vain henkeään.
”A-a-auta…” hahmo sai kakaistua, kunnes lyyhistyi Santun eteen lattialle. Ihmisnainen tunnisti äänen mieheksi ja pystyi nopealla vilkaisulla huomaamaan tämän olevan pahasti loukkaantunut…

Tää tarina on ihan mahdottoman huikee .

Minni tunsi tärisevän käden poskellaan. Toinenkin käsi tarrautui naisen kasvoihin, kun valkea marsilainen katsoi kyyneleet silmissään kimmeltäen rakasta pojantytärtään edessään, joka oli kanssa vuosia takaperin kadonnut. Kyyneleet kerääntyivät myös hiirinaisen silmille. Hänellä oli ollut ikävä perhettään ja etenkin heitä, jotka hyväksyisivät hänet sellaisina kuin olisi.
”En olisi uskonut, että palaat…” hiirimies sopersi. Minni ei saanut juuri sanaa suustaan.
”Luulimme pitkään, että menetimme sinut…”
”Anteeksi… mutta minun oli aikoinaan pakko lähteä,” Minni huokaisi korvat luimussa.
”Voi tyttökulta… pääasia, että olet siinä! Isäsi menetys oli jo liian raskasta perheellemme… puhumattakaan siitä, kun kuulimme kansalta, että olit kanssa kadonnut… Mutta missä olet ollut nämä vuodet? Vaikutat kuitenkin hyvin voivaiselta,” mieshiiri tenttasi samalla ihmetellen. Minni vilkaisi sivulleen.
”Eikö äiti ole kertonut?”
”Emme ole tavanneet äitiäsi sen koommin, kun Hansin hautajaiset pidettiin teidän kotitalossanne. Kävin hänen luonaan, kun kuulin katoamisestasi… mutta äitisi ei ollut oikein vastaanottavaisella tuulella…”
”Ai…” Minni huokaisi hämmentyneenä.
”Mutta nyt olet täällä! Vanha sydämeni saa viimein rauhan, kun oletkin kunnossa…” mieshiiri vastasi hennosti ja nosti kätensä rinnalleen. Minni naurahti lämpimästi. Kiara puristi kädet tiukemmin eteensä ja tuhahti tyytymättömänä. Naishiirten ukki nosti seuraavaksi katseensa moottoripyörien vieressä seisoviin jätkiin.
”Ja sait ilmeisesti saattueenkin kotipuoleen mukaan?” hiirimies naurahti.
”No itse asiassa… he ovat vähän enemmän, kuin saattajia,” Minni vastasi osoittaen jätkiä nopeasti kädellään.
”Mahtavaa!” mieshiiri huudahti ja asteli jätkien luokse Minnin kanssa.
”Jätkät tässä on ukkini eli isänisäni…” Minni aloitti.
”Antonio Milanius…” mieshiiri esittäytyi ja ojensi kätensä ensimmäisenä Vinskille. Turbo ja Moto naurahti, kun nuorella marsilaisella meni pasmat kenties hieman sekaisin.
”Vinski… tai Vinnie Wham,” valkea marsilainen kätteli Minnin isoisän. Antonio kätteli rohkeasti myös Turbon ja Moton.
”Throttle Thremes!”
”Modo Rewilton!”
”Mainioita nuoria miehiä… tervetuloa Milaniusten sukutilalle. Kotimme on avoinna kaikille sukulaistemme ystävillekin,” Antonio esitteli talon hiirimiehille.
 
Turbo astui Minnin viereen ja hymyili tälle rakastuneena. Minni tunsi punansa kasvavan poskillaan, kun hiirimies tapaisi ensimmäisen kerran tämän muitakin sukulaisia.
”Aaaaa… nyt ymmärrän,” Antonio naurahti, kun huomasi kaksikon välisen lämmön.
”Mitä?” Minni naurahti hermostuneena.
”Sulho vai?” Antonio kysyi virnuillen.
”Niinkin voisi sanoa,” Minni nöyrtyi hieman.
”Poikaystävä?” mies kysyi suoraan.
”Se juuri…” Minni vastasi hymyillen kullanruskealle mieshiirelle.
”Aaaa… ovela likka. Ei ole oman kylän poikia,” Antonio osoitteli heristellen sormeaan kaksikolle.
”Ei… mutta sitäkin parempi,” Minni henkäisi ihastuneena ja astui hiirimiehen kainaloon.
”Aaaah. Nuori lempi… mutta astukeehan nyt sisään niin pääsemme tutustumaan paremmin. Kiara ja Neera voisitteko auttaa kattauksessa?” Antonio kysyi kaksosilta. Kiara käänsi kateellisena katseensa toisaalle.
”Totta kai ukki,” Neera vastasi reippaana. Hiirimies antoi kaksosten astua ensin kotitaloon sisälle. Turbo huokaisi syvään. Hän tunsi kuinka Minni tarrasi hänen kädestään hellästi kiinni.
”Onko kaikki hyvin?” Minni kysyi varovaisesti.
”Tässä menee ihan hämilleen, kun joku onkin iloinen siitä, että olen poikaystäväsi,” Turbo huokaisi ja vilkaisi musta hiuksista hiirinaista vieressään.
”Tai melkein sulho?” Minni naurahti.
”Ehkä joku päivä…”
”Oliko tuo lupaus?”
”En sanonut niinkään…” Turbo tokaisi ja lähti kulkemaan kohti naisen lapsuuden tärkeintä taloa. Minni vilkuili ihastuneena ympärilleen. Isänsä lapsuuden kotitalo ei ollut vuosien mittaan juurikaan muuttunut. Kaunis Marsin punahirrestä tehty talo oli kaksikerroksinen. Sisäpuolen puupinnat oli sahattu pitkiksi lankuiksi ja olivat kauniisti päällekkäin. Puun oma väri paljasti jokaisen juovan ja mutkan sahatussa pinnassa. Tämä elävöitti seinän pintaa ja erillisiä maaleja ei tarvittu. Marsin punahirsi oli myös luonnon valkeaa väriltään. Sen kaarna oli ainoastaan punaruskean väristä, joka hieman kuulsi kolojen välistä. Eteisaula aukesi isoon olohuoneeseen, joka oli avara ja ennen kaikkea korkea. Ovesta astuttuna oikealla aukesi iso laakea keittiö perinteisellä kuparihellalla ja -uunilla. Iso ruokatila oli rakennettu keittiön perälle. Olohuoneen takaosasta pääsi kapuamaan yläkertaan. Olohuoneen perältä pääsi terassin puolelle ja sitä kautta takapihalle.
”Rohkeasti peremmälle vain… Ei tarvitse lupia kysellä,” Antonio höösäsi ja ohjasi nuorukaisia istumaan vanhoille, mutta hyvä kuntoisille nojatuoleille ja sohvalle.
”Voimmeko auttaa Kiaraa tai Neeraa jotenkin?” Minni kysyi.
”Tytöt pärjäävät ei huolta…” Antonio heilautti kättään.
 
Minni käveli talon seinämän sisään rakennetun punatiilisen takan eteen, joka sijaitsi olohuoneen yhdellä seinämällä. Hän nappasi sen reunukselta nuoren hiiripojan kuvan. Turbo kurkkasi naisen olan yli.
”Marcus…” Minni huokaisi ennen, kuin hiirimies ehti mitään sanomaan. Turbo laski lohduttavasti kätensä hiirinaisen olalle ja suukotti tämän päälakea.
”Marcus on kuin miespuolinen versio sinusta,” Turbo jatkoi. Minni iski miestä kevyesti kyynärpäällään tämän vatsan seudulle. Turbo nauroi ivallisesti ja keräsi itsensä kaksin kerroin hetkeksi.
”Se oli kohteliaisuus!” Turbo naureskeli ja istui pidemmälle sohvalle.
”Sinä ja sinun kohteliaisuutesi!” Minni nyrpisti hiirimiehille kuonoansa ja laski kuvan takaisin takan reunalle. Minni istui Turbon viereen, joka nosti kätensä hiirinaisen olan yli vetäen hänet hellästi kainaloonsa. Minni tunsi olonsa rentoutuneeksi. Tuttu tuoksu isovanhempien kodista kantautui hänen nenäänsä. Ihan kuin lapsuus olisi palannut hetkeksi hänen ympärilleen. Naisen tätejä ei kuitenkaan näkynyt missään. Eikä sen puolen isoäitiäkään.
”Ukki!” Minni huudahti, kun tajusi jonkin olevan vialla. Minni kuunteli tovin aikaan ja vilkaisi jätkiä, kun ei saanut huudolleen vastinetta.
”Ei tainnut kuulla…” Moto vastasi.
”Ei varmasti! Ikä alkaa painamaan,” Minni naureskeli.
”Kenen ikä alkaa painaa?” Antonio kysyi ja istui vanhalle nojatuolille. Minni naurahti lempeästi ja siirsi pitkiä hiuksiaan kasvoiltaan toisen korvansa taakse.
”Olet perinyt Milaniusten upeat mustat hiukset rakas lapsi,” Antonio ihasteli.
”Niistä on välillä aikamoinen riesa,” Minni hymähti pienesti. Antonio naurahti ja haroi pienesti omia irtohiuksiaan, jotka eivät yltäneet ponihännälle. Minni vilkuili surkeana ympärilleen.
”Onko kaikki hyvin?” Antonio kysyi.
”Missä mummi on? Tai Lilian ja Sofia?”
”Mummisi on ikäneitojen kutomakerhossa keskikaupungissa. Sofia ja Lilian ovat yhdessä Sofian miehen Kenin kanssa auttamassa ostoksissa sillä aikaa,” Antonio selitti. Minni tunsi olonsa helpottuvan.
”Eli mummikin on hengissä?” Minni kysyi ilahtuneena.
”Voi kyllä ja hyvässä hapessa onkin. Antaa selkäsaunaa edelleenkin minulle, kuin millekin nulikalle…” Antonio huokaisi saaden nuorukaiset olohuoneessaan tirskumaan.
”Valitettavasti Kenin vanhemmat kuolivat muutama vuosi sitten antennitulehdukseen melkein peräkkäin,” Antonio jatkoi pyöritellen päätään.
”Otan osaa…” Minni vastasi ukilleen surkeana.
”Älä suotta lapsi rakas! He ovat paremmassa paikassa… antennitulehdus pitkittyneenä on kivulias tauti ja tarpeeksi pitkään edenneenä mitään ei ole tehtävissä, kun tulehdus leviää aivoihin,” Antonio selitti. Ystävykset nyrpistelivät toisilleen kuonoa.
 
”Mutta se meistä… kerro missä olet ollut nämä vuodet? Tai miten tapasit tämän kolmikon?” Antonio innostui ja sai Minnin vilkaisemaan jätkiä hieman hätääntyneenä. Hän ei tiennyt minkälaisen hätävalheen keksisi. Isoisä voisi heittää heidät pihalle, jos tämä saisi tietää hiirinaisen palvelevan armeijan ja vapaustaistelijoiden leivissä.
”Jätkät kuuluvat vapaustaistelijoihin,” Minni aloitti kertomalla jätkistä enemmän. Antonion ilme muuttui tuimemmaksi.
”Sotilaita vai?” mieshiiri kysyi tuhahtaen ja sai jopa jätkät miettimään sanojansa.
”He taistelevat Marsin vapauden puolesta Rontin perustamassa Vastarintaliikkeessä,” Minni jatkoi.
”Stokerin? Äitisi veljen?” Antonio hämmentyi. Minni nyökkäsi muutaman kerran vaisusti.
”Luulin hänen palvelevan armeijan pellejä!” Antonio ärähti.
”Mmmm Rontti ei kauaa ilmeisesti viihtynyt armeijassa heidän pompottelevan ja epäkorrektin taistelutekniikoidensa vuoksi… hän perusti vastarintaliikkeen, jotta sotilaat eivät olisi sidonnaisia hallituksen tekemiin päätöksiin sodan kulusta,” Turbo uskaltautui vastaamaan hiirimiehelle. Antonio nojasi syvemmälle nojatuoliinsa. Ilme ei ollut tyytyväinen, mutta kuitenkin hiirimies murahti huokaisten syvään.
”Vastarintaliike vai? No sotilaita Marsissa tätä nykyä vain on… mutta onneksi sinä tyttökulta et kuulu heihin,” Antonio osoitti Minniä. Vinski vilkaisi jopa yllättyneenä Motoa. Moto pyöritteli valkealle marsilaiselle päätään. Möläytys voisi saada Minnin perheensä edessä häpeään ja heidän äkillisen poistumisensa talosta, ennen kuin Minni olisi ehtinyt kysyä Marcuksesta.
”Carbine?” Antonio painotti ja sai hiirinaisen heräämään ajatuksistaan.
”Mitä teit Tulikivikaupungissa? Se on kaiken lisäksi ihan Marsin vastakkaisella puoliskolla,” Antonio pohti.
”Toimin tietokoneohjelman koordinaattorina,” Minni heitti nopeasti ja sai Vinskin ilmeen enemmän ihmetteleväksi. Turboa ja Motoa suretti kanssa. Heistä oli ihana nähdä Minnistä uusi puoli, kun tämä oli perheensä kanssa, mutta samalla Minni ei perheensä edessä saanut olla se kuka todellisuudessa oli, vaan joutui heille valehtelemaan.
”Siis mikä?” Antonio kysyi hämmentyneenä, kun tippui ensimmäisen sanan kohdalta jo kärryiltä.
”Hakkeroin tietokoneohjelmia. Yritän sitä kautta estää plutolaisten pääsyn Marsin tietokantaan ja hallituksen tietoihin,” Minni selitti.
”Armeijan leivissä?!” Antonio hermostui hieman.
”En… hallituksen,” Minni panikoi hieman.
”Hyvä! Armeija ei nimittäin ole naisen paikka!” Antonio huokaisi syvään.
”Niin… tuon tarinan olen kuullut aika monesti,” Minni vastasi surkeana. Epämiellyttävän ilmapiirin katkaisi, kun Kiara ja Neera tarjoili päiväkahvit olohuoneen pikku pöydälle. Minni huokaisi syvään. Hänen isänsäkään ei ollut ilmeisesti kertonut vanhemmilleen, hänen karanneen 10-vuotiaana ensimmäisen kerran armeijan leiviin.
”Nämä kaksi nuorta neitoa ovat kyllä kanssa ilo silmälle ja sydämelle. Ihannoin sitä, että perheen sääntöjä ja normeja kunnioitetaan,” Antonio kehui lapsenlapsiaan.
 
Kiara ylpistyi isoisänsä kommentista ja näytti Minnille salakavalasti pitkää kuonoa ennen poistumistaan paikalta. Minni pyöräytti silmiänsä. Hän ei voinut sietää Kiaraa. Lapsenakin heillä oli ollut kylmät välit ja nyt nainen ei edes epäillyt näyttää todellista luontoaan Minniä kohtaan. Neera puolestaan oli puun ja kuoren välissä. Hän halusi olla kummankin kanssa tekemisissä, mutta kaksoissisarensa painostus sai hänet usein valitsemaan Kiaran puolen Minnin sijaan.
”Onko teillä jokin syy tulla muuten Meriluotoon?” Antonio pohti, kun kolmikko oli kasannut pientä purtavaa lautasilleen.
”Itse asiassa… on!” Minni vastasi ja vilkaisi isosisäänsä. Auton oven kolahdus sai kuitenkin Antonion virnuilemaan ihastuneena. Mies painoi etusormensa suulleen pyytäen seuruetta olemaan näin hiljaa. Vinski nojautui miehen lähdettyä hieman lähemmäksi Minniä ja Turboa, kun istui heitä vastapäätä.
”Miksi et kertonut totuutta ukillesi?”
”Jos kertoisin totuuden, lentäisimme kuin leppäkeihäät täältä pellolle!” Minni murahti kuiskaten ja suoristi itsensä.
”Antonio kiltti…” joku valitti hieman eteisaulassa. Minni tunsi mumminsa äänen ja vilkaisi hennosti Turboa, joka rohkaisevasti hieroi tämän toista hartiaa.
”Tule nyt vain… lupaan, että tämä on ihastuttava yllätys,” Antonion ääni kantoi eteisestä.
”Odota nyt hetkinen…” vanha naishiiri toppuutteli miestään.
”Sofia ja Lilian… menkää tarkistamaan mitä isänne juonii,” tiukan oloinen hiirinainen komensi. Askeleet sai Minnin vetämään happea syvään. Kaksi noin 50-vuotiasta hiirinaista pysähtyi olohuoneen suulle, kuin naulittu. Minni nosti varovaisesti katseensa hiirinaisiin ja hymyili vaisusti. Naishiiri vilkaisi nopeasti Turboa, ennen kuin nousi seisomaan.
”Hei…” Minni tervehti huokaisten kaksikkoa. Sofialla oli yllään vaalean keltainen hihallinen mekko, kun puolestaan Lilianilla oli poikkeuksellisesti laventelin violetti olkaimellinen mekko yllään. Ajan saatossa naishiirten valkeat suortuvat hiuksissa olivat harmaantuneet ja ikääntyminen paistoi heidän kasvoissaan. Myös tummanruskea hiirimies asteli naisten perässä ja oli yhtä hämillään Minnin nähdessään. Miehellä oli vehnän vaaleat hieman kihartavat hiukset. Sofia asteli varovaisesti Minnin luokse ja katsoi tätä yläviistoon. Sofia ja Lilian eivät olleet mitään pisintä sorttia ja Minni oli kasvanut aikoja sitten heidän ohitseen. Hans puolestaan oli ollut perheen pisimpiä yli kahden metrin mitallaan. Antoniokaan ei ollut niin pitkä vaan vastasi pituudeltaan Turbon ja Vinskin välimaastoa.
 
Sofia hengitti hieman raskaammin.
”Äiti… sinun olisi kenties hyvä nähdä tämä itse,” nainen huikkasi eteisen suuntaan irrottamatta kuitenkaan katsettaan Minnistä.
”Oletko se tosiaan sinä?” Liliankin kysyi varovaisesti ja sai Minnin painamaan katseensa vaisusti maahan.
”No mitä nyt? Isänne yllätykset eivät ole koskaan tienneet mitään hyvää…” vanha hiirinainen totesi ja vilkaisi Sofian miestä Keniä. Sofia ja Lilian väistivät äitinsä tieltä, jonka katse laajeni ja käsissä ollut maljakko tippui lattialle. Minni muisti oman vahinkonsa Maassa tiputtaessaan kotikaljapullon maahan.
”Imelda!” Antonio hätääntyi saavutettuaan hiirinaisen. Tummanharmaa hiirinainen klenkkasi kävelykeppinsä kanssa Minnin luokse. Keppi kolisi maahan pitkin pituuttaan naishiiren tarratessa Minnin käsistä kiinni. Minni tunsi, kuinka mumminsa tärisi ja näki kyyneleiden kerääntyen tämän silmille.
”Rakas Carbine?” Imelda kysyi. Minnin perheen kohtaaminen sai myös jätkät hieman herkistymään, vaikka eivät suostuneet tunteitaan oikeasti edes näyttämään. Minni ei oikein saanut sanaa suustaan ja hymyili lämpimästi vain mummilleen.
”Voih! Se olet sinä… kaunis lapsenlapseni!” hiirinainen parahti onnellisena ja kiersi hennot käsivartensa hiirinaisen kaulaympärille halatakseen tätä pitkään. Minni kuuli mumminsa vaimean itkun olkaansa vasten.
”Olet hengissä… olet hengissä rakas lapsi!” nainen toisteli hiirinaisen korvaan. Imelda vetäytyi Minnistä hieman kauemmaksi. Lilian oli nostanut äitinsä kävelykepin tälle.
”Oih… katsokaa nyt…” Imelda ihasteli.
”Olet niin kaunis nuori nainen,” hän jatkoi saaden Minnin hieman punastumaan.
”Kiitos… ihana nähdä teitäkin,” Minni vastasi.
”Et tiedäkään kuinka huolissamme olimme, kun kuulimme sinun kadonneen,” Sofia henkäisi.
”Missä olet ollut nämä vuodet?” Lilian kysyi. Minni tunsi kysymystulvan hieman ahdistavana. Juuri hän oli valehdellut suut ja silmät täyteen ukilleen ja nyt sama tapahtuisi muulle perheelleen.
”Kävitkö jo tapaamassa äitiäsi?” Ken kysyi ja sai Minnin nostamaan tuiman katseensa hiirimieheen.
”Asun nykyisin Tulikivikaupungissa… ja en. Äiti saa viihtyä omissa nurkissaan,” Minni vastasi rehellisesti.
”Olet hänen tyttärensä? Kai häntäkin kiinnostaa kuulumisesi?” Sofia parahti huolestuneena.
”Äidin vuoksi aikoinaan lähdinkin! Mutta ei siitä sen enempää. Emme ole täällä sen takia,” Minni vaihtoi aihetta nopeasti. Sofia vilkaisi miestään huolestuneena, kun puolestaan Lilian isäänsä. Imelda piti katseensa pojantyttäressään. Hän aavisti Minnin pahanolon ja sen ettei tämä selkeästi halunnut puhua äidistään.
”Kaikki hyvin kultaseni! Ehdimme vaihtamaan varmasti kuulumisiamme myöhemminkin,” Imelda rauhoitteli Minniä ja tarrasi tämän kädestä kiinni. Minni nyökkäsi hellästi.
”Tässä ovat ystäväni Tulikivestä… Turbo, Vinski ja Moto,” hiirinainen esitteli miehet.
”Jätkät… tässä on isoäitini Imelda, tätini Sofia ja Lilian sekä Sofian mies Ken.”
”Hauska tavata. Ja pahoittelut, että tunkeilemme teille näin,” Turbo nousi seisomaan kätelläkseen Imeldan.
”Voih ei se mitään poikakulta! Mukavaa, että saamme pitkästä aikaa vieraita kotitaloomme,” naishiiri heilautti kättään.
”Tarvitsetteko apua maljakon siivoamisessa?” Moto kysyi kohteliaasti.
”Kaikki hyvin… me autamme äitiä,” Sofia henkäisi hymyillen.
”Kohteliaita nuoria miehiä…” Imelda ihasteli. Samaan aikaan rappusten yläpäässä Kiara istui hiljaa paikoillaan. Nainen kihisi raivosta ja puristeli essuaan sormiensa välissä.
”Typerä Minni!” nainen murahti itsekseen ja nousi seisomaan.
 
Maassa Santtu vilkuili talojen välistä, kuinka Leipäjuuston torni oli jälleen rakentumaisillaan. Santtu arvioi, että kalapuikko rakentaisi torniaan vielä parin viikon verran. Rankkasateet oli laantuneet parin päivän aikana, mutta ärsyttävä tihkusade sataisi vielä meteorologin mukaan useamman päivän ajan. Ihmisnainen heitti lava-autonsa etupenkille muutaman apteekki pussin. Santtu hieroi selkäänsä tuskaisena. Tajuton mieshahmo oli hyvin painava ja vetäessään miehen peremmälle talliinsa ja nostaessaan Minnin huoneena toimineen sängyn päälle, Santtu oli ilmeisemmin niksauttanut selkänsä. Mies oli pahoin loukkaantunut ja Santtu oli hakemassa lisää sidetarpeita tälle. Samoin linimenttiä selälleen. Onneksi tallille oli lyhyt matka. Santun selkä ei nimittäin kestänyt töyssyistä tietä nähtävästi yhtään. Santtu huokaisi kivuliaana noustessaan autonsa kyydistä. Hän nappasi kassinsa ja käveli tallin sisäpuolelle. Sängyllä makaava mies huokaisi syvään. Hän oli väsynyt ja nukkunut oikeastaan siitä saakka, kun tämä oli saapunut punaruskea hiuksisen naisen tallille. Santtu ei osannut arvioida paljon miehen levosta oli myös tajuttomuutta. Santtu asteli peremmälle huoneeseen. Miehen otsa tuntui hieman kuumalle ja hikiselle. Santtu käänsi päätään pienesti oikealle. ”Minkähän vuoksi marsilaiset saapuvat aina tallilleni?” Santtu pohti mielessään. ”Tai no mitenköhän?” Santtua huvitti, kun muisti jätkien räjähtävän saapumisen aikoinaan tallilleen. Santtu siirsi miehen mustaa suortuvaa varovaisesti tämän kasvoilta. Oikean silmän ja ohimon päältä leukaan saakka laskeutui neljä hieman erimittaista arpea. ”Mitähän olet joutunut kokemaan?” Santtu huokaisi surkeana. Vaaleanharmaa hiirimies huokaisi unissaan syvään. Miehen vasenta korvaa koristi useammat korvakoru rivistö. Tunnuslaatan kokoinen nuolen kärjenmallinen ja tumman puhuva hopeinen koru roikkui hiirimiehen kaulassa. Santtu vilkaisi sitä nopeasti sormiensa välissä. Syvät kiemuraiset uurteet oli maalautettu mustalla mattavärillä. Hänen valkea t-paitansa oli riekaleina ja oikeastaan parhaat päivänsä nähnyt, joten Santtu oli heittänyt sen roskiin löytäessään hiirimiehelle uuden samankokoisen. Miehen yllä olleen tummanruskean nahkatakin Santtu oli katsonut läpi kotaisin, todeten sen olleen ainakin ehjä. Ihmisnainen oli nostanut takin läheiseen naulakkoon kuivumaan. Takki oli ollut katupölyn, hiekan ja veren peitossa, mutta materiaalinsa ansiosta se oli helppo pestä käsin puhtaaksi. Takin oikean hihan yläosassa oli ommeltu tiuhalla tikkauksella valkea vaakuna, jonka keskelle oli painettu punaisella värillä siluetti taistelevasta hiirestä. Santtu vilkaisi olkansa yli ja astui jälleen hiirimiehen vierelle. Hän putsasi miehen vartalossa olleet haavat ja kiinnitti niihin uudet sidokset. Hiirimies oli lihaksikas rakenteeltaan, aivan kuten jätkätkin. Vanhoja, pitkiä ja aika syviäkin arpia oli pitkin hiirimiehen kroppaa. Miehen häntä sai Santun mielenkiinnon. Ihmisnainen kyykistyi sängyn viereen ja pyöritteli häntää sormiensa välissä. Puoliksi ruskea häntä kertoi ihmisnaiselle taas jotain uutta marsilaisesta lisääntymisestä. ”Saisit herätä pikkuhiljaa niin tietäisin, kuka olet?” Santtu pohti ja nosti peiton puoliksi hiirimiehen kropan päälle. Kuumeen vuoksi nainen ei halunnut pedata miestä täyteen lämpöön, vaan kropan piti saada jäähtyä myös. Santtu veti verhoja hieman suojaksi ja sammutti kattovalon. Santun silmiin pisti ensimmäisenä se, että hiirimiehen kroppa rentoutui valaistuksen ollessa mahdollisimman pimeä.
 
Jätkät tunsivat olonsa täysiksi. Minnin isovanhemmat olivat syöttäneet illallisella heidät ihan ähkyyn ja nyt kolmikko keräili itseään hetken ruokapöydän ääressä.
”Carbine… lisää?” Ilmelda kysyi. Minni iski kämmenensä lautasen päälle.
”Ei kiitos. Olen ihan täynnä,” naishiiri kieltäytyi.
”Noin hoikka tyttö ja muka täynnä?” vanhempi hiirinainen ihmetteli. Minni vilkaisi hymyillen Turboa.
”Pärjään vähällä,” Minni vakuutteli.
”Kuinka kauan meinasitte viipyä Meriluodossa?” Sofia kysyi kasaten samalla likaisia lautasia pinoon.
”Jos mahdollista niin olisimme muutaman päivän täällä… jos se sopii siis teille?” Minni kysyi vilkuillen isovanhempiaan.
”Voi kulta!” Imelda huudahti ja iski kätensä yhteen.
”Totta kai olette tervetulleita tänne ja viipymään niin kauan, kuin suinkin haluatte,” naishiiri jatkoi. Neera auttoi äitiänsä, kun puolestaan Kiara pyöritteli lasiaan sormiensa alla ruokapöydän kantta vasten. Imelda vilkaisi toista lapsenlastaan ja kaatoi Kiaran lasiin lisää juotavaa. Naishiiri pelästyi hieman, isoäitinsä yhtäkkistä toimintaa.
”Onko Kiaralla kaikki hyvin?” isoäiti helli naista.
”On kyllä… hieman raskas päivä vain,” Kiara totesi ja mulkaisi Minniä, joka kurtisti naiselle kulmiansa.
”Me katsotaan teille pedit yläkertaan jos sopii?” Lilian kysyi nelikolta.
”Osattaisiin me itsekin pedata petimme,” Minni henkäisi.
”Eikä mitään? Kolme makuuhuonetta?” Lilian heilautti kättään. Minni vilkaisi sivusilmällä Turboa saaden reaktiollaan Antonion naureskelemaan.
”Minä vähän luulen, että kaksi makuuhuonetta riittänee,” Antonio vastasi. Imelda tyttärineen vilkaisi toisiaan.
"Siis… oletteko te pari?” Sofia kysyi osoitellen kaksikkoa. Minnin muikisteleva ilme sai Imeldan huudahtamaan riemukkaana ja ilman kävely keppiään kipitti nuorukaisten taakse.
”Äiti!” Sofia henkäisi, kun naishiiri toiminnallaan aiheutti jokaisessa pienen kauhun reaktion. Tummanharmaa hiirinainen halasi Minniä ja Turboa takaapäin painaen kaksikon päitä omia poskiaan vasten.
”Kuinka ihanaa!” naishiiri henkäisi. Turbo naureskeli pienesti, kun hiirinainen irrotti otteensa tästä.
”Onko häitä tiedossa lähiaikoina?” Sofia kysyi kulma aavistuksen koholla.
”EI!”
”Paniikin omainen ei!” Turbo naurahti Minnin nopealle kommentille.
”Anteeksi rakas… tarkoitan, vain ettemme ole edes kihloissa,” Minni selitti punakkana ja painoi kätensä miehen kädelle.
”Nuorukaiset… kyllä te kerkiätte. Tosin jos perheen perinteet olisivat säilyneen niin olisitte olleet jo 20-vuotiaista asti kihloissa,” Antonio heilautti kättään.
”No ajat muuttuvat,” Minni huokaisi ja vilkaisi Turboa.
”Vielä, kun nämä meidän toiset prinsessat löytäisivät kanssa elämänkumppaninsa,” Antonio silitti ohimennen Neeran kättä.
”Aikoinaan ukki-kulta,” naishiiri vastasi ja suukotti tämän poskea.
 
Illasta Minni istui isovanhempiensa kotiterassin portailla ja katsoi vuorien taakse laskeutuvaa aurinkoa. Phobos ja Deimos valaisivat hiljalleen Marsin pimenevää taivasta. Kevyt tuulenvire leijutteli hiirinaisen vapaina soljuvia hiuksia. Ajatukset pyörivät väkisin Marcuksessa. Isovanhempien lämmin ote jätkiä kohtaan oli vienyt heidän keskustelunsa aina sivuttaisille raiteille ja Minni ei päässyt kertomaan heidän matkan todellista tarkoitusta. Ajatukset vaelsivat jälleen 17-vuoden päähän…
Oli kuulas syyspäivä ja Minni oli auttamassa isovanhempiansa heidän yhteisellä tilallansa. 10-vuotiaan Minnin hiukset soljuivat vapaina tämän juostessa edellä mihin ikinä hänen mumminsa hänet pyysikään. Isoäiti Imelda oli nostanut tyttöhiiren pidempiä suortuvia takaraivolle pienellä hiussoljella kiinni. Minni ja isoäiti olivat läheisiä, mutta Minni oli selkeästi enemmän ukkinsa tyttö. Isä oli jälleen komennuksella toisella laidalla Marsia. Marcus ja äiti hoitivat perheen omaa tilaa vuorten toisella laidalla. Marcus oli saapunut koulusta kotiin apeana ja halunnut keskustella perheen äidin kanssa kahdestaan ennen, kuin puhuisi Minnille tai isovanhemmilleen mitään. Isovanhempien tilalla ei ollut eläimiä. Isompia peltoja ja jokia hoidettiin yhteisvoimin Sofian aviomiehen vanhempien kanssa. Lilian oli kantamassa juuri isompaa saavillista perattuja öljykauran siemeniä. Kuparin väriset siemenet kimmelsivät korissa, kuin hienoinen kultahippu. Lilian pelästyi hieman Minniä, joka juoksi hänen jaloistaan.
”Carbine!”
”Anteeksi…” Minni huudahti. Lilian laski saavin käsistään alas naureskellen. Minni teki uukkarin ja juoksi tätinsä luokse.
”Wauuuuu… ne ovat kauniita!” tyttöhiiri ihasteli ja siveli siemeniä käsissään.
”Minulla olisi toinen erä vielä. Tosin ne ovat pellolle ukille ja Johanssonin herralle. Ne pitäisi mennä huuhtomaan joelle ja istuttaa maahan!” Lilian selitti.
”Saanko auttaa?”
”Odotinkin, että pääsisit auttamaan minua. Kiara ja Neerakin tulee. Ukki ja Johanssonin herra tarvitsevat paljon siemeniä, jotta sato kannattaa talven yli,” Lilian siisti mekkoansa käsillään noustessaan seisomaan. Minni näytti pohtivalta.
”Onko kaikki hyvin?”
”On…” Minni vastasi epämääräisesti ja vilkuili toisaalle. Lilian hymyili veljentytölleen hellästi. Minni katseli mumminsa toimintaa toisaalla. Vanha hiirinainen punoi öljykauran varsista pitkiä lettejä. Letit kuivatettiin kallion kylkeen tehdyssä luolassa. Aurinko lämmitti Marsin punaista hiekkaa ja kiveä, jolloin kivi sitoi itseensä lämpöä. Riittävän kuumana kallio muodosti pieneen luolaan höyryä, joka kuivatti punotut kaurat. Luolan suu peitettiin usein nahalla, jottei lämpö karannut. Kuivatuista kauroista pystyi uuttamaan hajuvesiä tai käyttämään veneiden pohjamateriaaliin tarvittavaa liimaa. Tuoksultaan kaura oli hieman karamellimainen ja aavistuksen sitruunan pistävä. Siemeniä käytettiin uudelleen istuttamiseen ja ruoan valmistukseen tarkoitettuna mausteena. Öljykaura oli hieman tulinen ja potkua antava maultaan, joten se piti hienoa hyvin tasaiseksi jauheeksi, jotta ikäviltä yllätyksiltä selvittiin.
”Menen auttamaan mummia sittenkin!” Minni ilmoitti ja juoksi isoäitinsä luokse.
”Jaa… no mene sitten” Lilian naurahti. Naishiiri tervehti aikuisuuden kynnyksellä olevat siskontyttönsä ja ohjeisti heidät pesemään uusia siemeniä joenrantaan.
 
”Voinko auttaa?” Minni kysyi, kun saavutti isoäitinsä. Tumman harmaa hiirinainen vain hymyili pojantyttärelleen.
”Katsos Carbine… miten vahva punos. Se kertoo, että sato on silloin parhaimmillaan!” Imelda esitteli käsissään olevaa pitkää kaurapunosta. Minni siveli pintaa hellästi sormiensa alla.
”Se tuoksuu hyvälle,” Minni tuoksutti köynnöstä kuononsa alla.
”Niin tuoksuu… ja sekin voimistuu, kun köynnös kuivuu,” Imelda silitti tytön poskea hellästi. Minnin ilme kuitenkin sai mumminsa laskemaan hieman korviansa.
”Onko kaikki hyvin kultaseni?” naishiiri kysyi ja yritti tavoitella Minnin katsekontaktia.
”Miksi Marcus halusi olla äidin kanssa kahden eikä minun kanssani?” hiirityttö pohti.
”Voi kulta… Se, että Marcus on pienen hetken äitisi kanssa ei tarkoita, etteikö hän haluaisi olla kanssasi myöhemmin,” Imelda pyöritteli kevyesti päätään.
”Mutta miksi? Marcus puhuu minulle aina kaikesta?” Minni hieroi leukaansa.
”Olet fiksu tyttö Carbine rakas. Mutta on asioita, jotka jutellaan ensin vanhempien kanssa ja sitten vasta muiden tärkeiden hiirien kesken.”
”Onko Marcuksella kaikki hyvin?”
”On! Ihan varmasti on.”
”Entä isällä? Hän on ollut taas todella kauan pois. Minulla on ikävä…” tyttö luimisti surkeana korviansa.
”Voi rakas prinsessani…” Imelda henkäisi ja veti tytön halaukseensa.
”Kaikki perheestämme voi ihan varmasti hyvin. Hans mukaan lukien,” naishiiri rauhoitteli hiirityttöä.
”Miksi minulla on sitten tunne, että kaikki hylkäisivät minut?” Minni niiskautti kuonoansa. Imelda hämmentyi hieman Minnin kysymykset.
”Kukaan ei hylkää sinua… olen varma siitä,” Imelda toitotti. Auton renkaiden alta ropiseva soraääni sai heidän huomionsa.
”Tuo on armeijan maasturi!” Imelda ihmetteli ja nousi seisomaan. Maasturi pysähtyi talon eteen ja tutun oloinen hiirimies hyppäsi ulos maasturista. Mieshiiri nosti päästään kypärää ja hymyili virnuillen kaksikolle.
”Heissan!”
”ISI!” Minni huudahti ja juoksi vaalean harmaan hiirimiehen luokse. Mies heitti kypärän maasturin istuimelle ja koppasi kikattavan tyttärensä syliinsä.
”Voi kulta pieni… olet niin kaunis kuin muistinkin!” Hans helli tytärtään sylissään ja katsoi hellästi äitiään.
”Olet yksi yllätysten mies poikaseni!” naishiiri naureskeli ja iski poikaansa kepillään kevyesti päähän.
”Au!” Hans nauroi lempeästi ja hieroi päätään. Minni halasi isäänsä tiukasti ennen, kuin Hans laski hänet maahan. Hans vilkaisi lapsuuden kotiaan hellästi hymyillen.
”Mikä sai sinut tänne tulemaan?” Imelda kysyi herättäen miehen ajatuksistaan.
”Marie ja Marcus pyysivät minut tänne,” Hans kohautti kulmaansa.
”Marie ja Marcus? Heistä ei ole kuulunut sen jälkeen, kun toivat pienen Carbinen tänne,” Imelda ihmetteli.
”Äiti… olen pyytänyt, että tytärtäni kutsuttaisiin Minniksi,” Hans aneli.
”Tiedät isäsi kannan protokollaiseen nimeen,” Imelda vastasi.
”Minni on ainoa, jota kutsutaan virallisen nimen sijaan toisella nimellä!”
”Ehkä sen vuoksi isäsi on niin jyrkkä tässä asiassa! Hän ei halua, että Carbine jää ulkopuoliseksi vain nimensä vuoksi.”
”Rakastuin aikoinaan kumpaankin nimeen… mutta Carbine hyväksyttiin ainoastaan Marsin rekisteriin, toisin kuin Minni. Mutta sen vuoksi haluan kutsua tytärtäni myös Minniksi… ja se ei ole Marsin laissa edes kiellettyä,” Hans selitti äidilleen.
”Ymmärrän kantasi. Minni on kaunis nimi siinä missä Carbinekin… mutta ole isällesi armollinen tässä! Turhaan lietsotte riitaa toistenne kesken, kun tärkeintä on se että Carbine saa onnellisen lapsuuden…”
 
”Mhhmm… vai onnellinen lapsuus?” Minni hymähti mielessään palatessaan todellisuuteen. Naisen kasvoissa paistoi tuimuus, mutta samalla nainen tunsi olonsa surulliseksi. Oven narahdus ja askeleet hiirinaisen takana sai Minnin huokaisemaan, jotta peittoisi edes tulijalta hieman omia tunteitaan. Kullanruskea hiirimies istui naisen viereen. Hiljaisuuden keskellä Minni painoi päänsä vain hiirimiehen olalle.
”Mietitkö taas Marcusta?” Turbo kysyi varovaisesti. Minni kietoi kätensä Turbon vahvan käsivarren ympärille ja nosti päänsä miehen olalta.
”Se ajatus jäi kesken… mietin lapsuuttani ja sitä, kun olin täällä paljon. Muistan isän ja mummin jutelleen tulevaisuudestani… kunnes kaikki ympärilläni sortui,” nainen selitti miehelle epämääräisesti.
”Haluatko tarkentaa?” Turbo kysyi varovaisesti. Minni vilkaisi Turboa ja hymyili pienesti.
”Ehkä huomenna… tai sanotaan, että muistot palasivat siihen, kun Marcus joutui kertomaan joutuvansa armeijan palvelukseen,” Minni vastasi.
”Ei kaikkea ole pakko nyt kertoa,” Turbo kannusti hellästi ja kietoi kätensä Minnin ympärille.
”On ihan ymmärrettävää, että rakkaat paikat laukaisevat myös ne ikävämmät muistot!”
”Niin… ja kuitenkin muistan siitä päivästä vain, kuinka aikuiset riitelivät keskenään. Isäni oli innoissaan siitä, että Marcus oli ottamassa paikkaa armeijasta… Ukki puolestaan taas ei puoltanut asiaa ja oli sen vuoksi isän kanssa napit vastakkain. Mummi, äiti ja tädit olivat kenties shokissa siitä mihin Marsin tilanne oli oikeasti mennyt, kun lapsetkin vaadittiin jo armeijan leiviin. Marcus pakeni paikalta ja itse en tiennyt ketä seuraisin tilanteessa. Myöhemmin anelin Marcukselta, ettei hän hylkäisi minua, mutta hän vannotti ettei hylkäisi tai koskaan unohtaisi minua. Kun ymmärrettävästi ei voinut muutakaan luvata,” Minni selitti. Turbo hymyili pienesti.
”Et jaksanut kertoa, mutta kuitenkin kerroit!”
”Pintaraapaisu vain muistoista… haluan kertoa sinulle kyllä enemmänkin lapsuudestani ja varhaisnuoruudestani, mutta matka tänne on jo henkisesti raskas. Ajatusten ja pään saaminen kasaan kestää varmasti tovin,” Minni hieroi otsaansa. Turbo suukotti hiirinaisen otsaa hellästi.
”Kaikki aikanaan kultaseni,” Turbo hieroi naisen käsivartta hellästi.
”Kaikkein huvittavinta tässä muistossa oli se, että minulle haluttiin onnellinen lapsuus… no lapsuuteni kaiken kokemani ja omien valintojeni takia oli kaikkea muuta, kuin onnellinen,” Minni jatkoi.
”Mmmm… monellakin tapaa,” Turbo vastasi.
”Mutta sitten tapahtui yksi onnentekijä, josta olen enemmän kuin kiitollinen,” Minni huokaisi rakastuneena ja hieroi hiirimiehen reittä.
”Et kai vain tarkoita minua?” Turbo kysyi muka hämmentyneenä. Minni painoi leveän hymyn saattamana hiirimiehen kuonolle pitkän suudelman.
 
”Anteeksi, että häiritsen,” Imelda henkäisi hellästi kaksikon takaa, saaden heidät pelästyen päättämään suudelmansa. Minni ja Turbo nolostelivat hieman, vaikka käytännössä heillä ei ollut mitään hävettävää. Turbo kuitenkin muisti Minnin äidin ja kuinka jyrkkä tämä oli heidän rakkauttaan kohtaan. Marie ei hyväksynyt Turboa edes omalla pihamaallaan, joten miten tämä voisi hyväksyä heidän rakkauden osoituksensa. Hän ei voinut siis olla täysin varma, ketkä hyväksyisivät heidät ja ketkä ei.
”Et häiritse ollenkaan,” Minni vastasi nopeasti isoäidilleen ja kääntyi hieman nähdäkseen tämän. Vanha hiirinainen hymyili kaksikolle lämpimästi, nojaten käsillään hieman kumarassa asennossa keppiään vasten.
”Throttle… saisinko puhua pojantyttäreni kanssa tovin kahdestaan?” Imelda kysyi.
”Totta kai… menen huoneeseemme odottamaan,” Turbo henkäisi ja nousi seisomaan Minnin kanssa. Minni nyökkäsi hiirimiehelle vastaukseksi. Imelda veti toisella kädellään penkkiä lähemmäksi itseään.
”Anna kun autan,” Turbo henkäisi ja ojensi hiirinaiselle kättään. Imelda tuki itseään Turbon toista kättä vasten, hiirimiehen auttaessa terassituolin naisen alle.
”Kiitos kultaseni!” Imelda taputteli miehen kämmentä omiensa välissä päästessään istumaan. Turbo nyökkäsi hellästi ja poistui sisälle. Minni huokaisi ihastuneena. Imeldalla oli alaselän rankavika ja jo nuoresta asti naishiiri oli joutunut turvautumaan kävellessään keppiinsä. Sairaus heikensi selän nikamia muuttamalla ne hiljalleen tomuksi. Minnillä oli huoli, että vika isoäidin selässä oli vuosien mittaan pahentunut ja pelkäsi ettei tämä välttämättä kävelisi enää kauaa.
”Istu Carbine,” Imelda ohjasi hiirinaista, osoittaen kämmenellään terassitasannetta. Minni huokaisi ja istui isoäitinsä eteen. Imelda otti hiirinaisen hiukset syliinsä ja hellästi alkoi haromaan niitä sormillaan. Minni nautti siitä, kun mumminsa hiveli hänen hiuksiansa.
”Kerrohan nyt lapsi rakas… Mikä mieltäsi oikein painaa?”
”Sinäkö huomasit?” Minni kysyi hämmentyneenä.
”Vaikka käytimmekin paljon aikaa tutustumalla aikuiseen sinuun ja ystäviisi… niin ei se tarkoita ettenkö olisi huomannut todellisia tunteitasi,” Imelda selitti. Minni painoi surkean katseensa maahan.
”Minua on vaivannut viimeiset päivät yksi asia,” Minni aloitti.
”Sen huomaa… olet samanlainen murehtija ja pohtija kuin isäsi aikoinaan!”
”Olenko?”
”Kyllä vain. Hans pohti monestikin aina asioita ja hautoi niitä sisällään.”
”Ja äitinä huomasit tietysti asiat nopeasti?”
”Ja sama pätee sinuun, sinun isoäitinäsi,” Imelda kuiskasi hiirinaisen korvaan. Minni hymyili pienesti.

Naishiiri hieroi käsiään hermostuneena. Miten paljon hän uskaltautui kertoa isoäidilleen?
”Kaikki johtuu Marcuksesta,” Minni huokaisi alakuloisena. Imelda kohautti kulmaansa.
”Marcuksesta? Miten hän liittyy tähän asiaan?”
”Viimeiset päiväni olen vain pohtinut Marcusta. Muistot ja kaikki ajatusmaailmat ovat vieneet aina kauas lapsuuteemme… aina siihen hetkeen, kun Marcus tuli tänne kertomaan 17-vuotta sitten joutuvansa armeijan palvelukseen,” Minni selitti.
”Minkä vuoksi vaivaat päätäsi moisilla ajatuksilla?”
”Koska sen jälkeen en ole nähnyt veljeäni… Haluan tietää, että hän on kunnossa. Siksi tulimme Meriluotoon jätkien kanssa… jos jollain olisi enemmän tietoa Marcuksesta,” Minni parahti niin, että sai ensimmäisen kerran kyyneleen valahtamaan poskelleen.
”Voi kulta rakas…” Imelda henkäisi ja halasi Minniä tiukasti takaapäin.
”En kestäisi ajatusta siitä, että saisin suruvalittelijat jälleen ovelle kertomaan, että olen mahdollisesti menettänyt jo toisenkin tärkeän marsilaisen ympäriltäni… jo isän kuolema aiheutti sortumisen tukipilareissani ja kukaan ei voi sitä korvata!” Minni itki käsiään vasten. Imelda siveli Minnin mustia hiuksia ja rauhoitteli tätä hyssyttelemällä sekä keinuttelemalla edestakaisin kevyesti.
”Marcus löytyy ihan varmasti kunnossa. Ja olet tullut tänne saakka etsimään häntä. Yhdessä autamme kyllä sinua,” Imelda kannatteli naista ja pyyhki tämän kasvoja kämmensyrjällään.
”Tietääkö ystäväsi matkanne tarkoitusta?”
”Tietävät. Pyysin Turbon seurakseni, koska hän on mieheni… jätkät lähtivät turvaamaan. Mars ei ole turvallinen paikka ja toinen laita on tälläkin hetkellä hyvin epävakaassa tilassa. Siksi en uskaltanut lähteä yksin matkaan,” Minni huokaisi ja pyyhki jo itse kasvojansa.
”Ihan ymmärrettävää… Senkö vuoksi muuten muutit Tulikivikaupunkiin?”
”Marcuksen vuoksi?”
”Niin?”
”Kyllä. Halusin löytää hänet. Ja viimein, kuin saavutin Tulikivikaupungin… en löytänyt Marcusta enää mistään. Aikuisuuden kynnyksellä vasta tajusinkin, ettei Marcusta välttämättä lähetetty Tulikivikaupunkiin niin, kuin oli sanottu,” Minni huokaisi.
”Olet niin kunnollinen tyttö Carbine… moni voisi ottaa hyvästä sydämestäsi mallia,” Imelda henkäisi ja letitti naisen hiukset loppuun.
”Hyvä sydämeni ei ole kuitenkaan auttanut pitämään veljeäni lähelläni!”
”Älä ole turhan ankara itsellesi kultaseni! Olit itsekin vasta lapsi, kun Marcus joutui komennukselle. Et olisi voinut mitenkään hoksata silloin kaikkea,” Imelda vastasi.
”Mmmm… niin kai,” Minni huokaisi.
 
”Onko olosi yhtään parempi?” Imelda kysyi ja sai viimein nähdä Minnin kasvot. Imeldan kasvoille nousi rakastava hymy, nähdessään Minnin hymyilevän tälle.
”On. Paljon parempi,” Minni nyökkäsi. Imelda siveli kädellään pitkää ranskalaista lettiä, jonka oli naishiirelle tehnyt keskustelun lomassa.
”Se on tärkeintä. Raskain sydämin on vaikein mennä nukkumaan,” Imelda totesi.
”Se on totta kanssa…” Minni venytteli pienesti ja nousi seisomaan.
”Ja onneksi minulla on Turbo rinnallani,” Minni vastasi hellästi hymyillen.
”Hän vaikuttaakin erittäin mukavalle nuorelle miehelle… ja kohteliaalle. Olet kouluttanut hänet hyvin,” Imelda viskaisi kädellään ilmaa saaden Minnin nauramaan.
”Kieltämättä…” Minni nyökytteli ja asteli terassille auttaakseen mumminsa seisomaan.
”Kiitos kultaseni. Typerä sairaus… no onneksi ei virta lopu ihan heti!” nainen tiuskaisi ja sai Minnin nauramaan entuudestaan.
”Siltä vaikuttaa!” Minni pyöritteli päätään. Vaalean harmaa hiirinainen auttoi isoäitinsä olohuoneeseen vielä istumaan ja suukotti tämän poskea.
”Kiitos juttutuokiosta,” Minni kiitti.
”Ole hyvä kultaseni… sitä varten me isovanhemmatkin vielä olemme,” Imelda henkäisi ennen, kuin Minni kapusi yläkertaan. Turbo makasi jo sängyllä puoli unisena. Miehen korva liikahti, kun naishiiri sulki oven perässään.
”Onko kaikki hyvin?” Turbo mutisi tyynyä vasten. Minni nosti farkkutakkinsa yltään naulaan ja rupesi vaihtamaan yö vaatteitaan päälleen.
”On… mummi oli huomannut, että kaikki ei ollut hyvin ja halusi jutella nopeasti asiasta,” Minni vastasi miehen kysymykseen.
”Puhuitteko Marcuksesta?” Turbo kysyi nostaen päänsä tyynystä.
”Nopeasti ohimennen. Mutta mummi lupasi auttaa ainakin… ja kai hänkin haluaa tietää mitä hänen pojanpojalleen kuuluu,” Minni selitti ja nosti peiton ylleen.
”Sanoin, että kaikki järjestyy,” Turbo hieroi hiirinaisen syliä hellästi. Minni laski itsensä makuuasentoon kullanruskean hiirimiehen viereen.
”Niin sanoit… ja kiitos siitä. Mumminikin arvostaa panostasi ja tukeasi minua kohtaan,” Minni henkäisi silitellen hiirimiehen poskea.
”Niin, kuin jo sanoin… kiva olla jossain haluttu vävykokelas.”
”Jos ukkini saisi päättää hän varmasti kouluttaisi sinusta tämän sukutilan jatkajaa,” Minni naureskeli ja painoi itsensä tiukemmin hiirimieheen kiinni.
”Ai ihan väkisinkö haluaisit nähdä minut heinähanko kädessä ja olki suussa samaan aikaan, kun riiaan naapuritalon tyttöä?” Turbo mutisi naisen kaulaa vasten, saaden tämän kikattamaan kovemmin.
”Se olisi näky, jos seisoisit muskeleinesi jonkin koneen ääressä kuumana kesäpäivänä ja mmmm…” Minni selitti, kunnes Turbo keskeytti hänet suutelemalla naista pitkään.
 
Turbo vaihtoi naisen kanssa muutaman suudelman, joidenka päätteeksi suukotti muutaman kerran hiirinaisen poskea ja korvanjuurta.
”Katsotaan mihin elämä meidät kuljettaa,” Turbo vastasi pitäen naisen lähellään.
”Katson mieluusti sen kortin kanssasi,” Minni huokaisi.
”Letittikö mummisi hiuksesi?”
”Joo… kivaa vaihtelua ja varsinkin, kun mummi on niin taitava.”
”Olet todella kaunis!”
”Aaaawww… kiitos rakas,” Minni henkäisi.
”Olet aikamoinen pakkaus muutenkin kenraali!” Turbo totesi ja sai naishiiren painamaan kämmenensä miehen suulle. Naishiiri vilkaisi nopeasti huoneen ovelle.
”Muistatko mitä puhuimme?”
”Muistan…” mies mutisi naisen kättä vasten.
”Niin kauan kuin olemme täällä, en ole kenraali, en sotilas, enkä armeijan leivissä oleva tietokonenörtti!”
”Niin olet pelkkä tietokonenörtti hallituksen leivissä!”
”Turbo!”
”Sori… tämä on vain todella vaikeaa,” mies kuiskasi naiselle. Minni sammutti hännällään yöpöydän valon ja suukotti kuutamon valossa miehen otsaa.
”Tiedän rakas… mutta perheeni kunnian säilyttämiseksi teen mitä vain,” Minni huokaisi laskeutuen hiirimiehen ylle.
”Vaikka valehtelet?”
”En pidä valehtelusta… mutta jos se on ainoa keino saada yösija ja apua Marcuksen löytymisen kanssa… niin silloin teen sen oman moraalini ylitse,” Minni vastasi silitellen miehen rintalihasta sormiensa alla. Turbo hieroi omilla sormenpäillään Minnin selkää.
”Tuo on kyllä hirmu söpöä, että et halua loukata ketään… muuta kuin itseäsi.”
”No itsetuntoni on niin kovaan koulittu, että tämä ei tunnu enää missään.”
”En halua kuitenkaan, että kaiken tämän jälkeen rupeat stressaamaan omasta voinnistasi ja pohtimaan sitä, että olisiko sittenkin pitänyt olla rehellinen?”
”Turbo rakas…”
”Tiedän… yliajattelen itse nyt tätä asiaa!”
”Ja se mikä tekee sinusta vielä suloisemman,” Minni helli miestä ja suukotti tämän leukaa.
”Hirveän kiva… Kovan luokan ja sodan koulima prätkähiiri, niin tyttöystäväni mielestä olen vain suloinen,” Turbo pyöritteli silmiänsä. Minni naureskeli hellästi ja yritti suukottaa miestä. Kuitenkin kiusoittelevasti tämä käänsi aina kasvonsa toisaalle. Minni nappasi miehen poskista kiinni ja suuteli tätä pitkään. Minni hymähti miehen suuta vasten, kun tämä vaihtoikin heidän roolinsa toisinpäin. Turbo irrottautui naisesta, joka makasi selällään sängyllä.
”Pitäisikö nukkua? Minulla on paha aavistus siitä, että isovanhempasi herättävät meidät aikaisin aamusta,” Turbo pohti. Minni suukotti miestään nopeasti.
”Olen ainakin ihan poikki tästä päivästä, kunhan en joudu nukkumaan allasi,” Minni ähisi ja työnsi mieshiiren pois yltään.
”Sopii… hyvää yötä rakas,” Turbo vastasi ja kaappasi naisen halaukseensa.
”Hyvää yötä muskelihiiri!” Minni henkäisi ja painoi kätensä hiirimiehen käsille, kun oli selkä miehen rintaa vasten.
 
Aamulla Minnin sukulaiset olivat aloittaneet koko talon siivouksen. Minni hautautui peittonsa alle vihaisena, kun joku ihan tarkoituksen mukaisesti hakkasi jollain kättä pidemmällä heidän makuuhuoneensa ovea. Minni murahti ja nousi vihoissaan sängyllä istumaan. Turbo oli kadonnut hänen vierestään jo jonnekin. Joku jatkoi edelleen oven kolistelua ja sai Minnin riuhtaisemaan oven auki. Kiara katsoi alentavasti serkkuaan edessään.
”Mikä sua vaivaa?” Minni murahti.
”Mikä sua vaivaa? Tulet tänne kuin mikäkin kuningatar ja et kestä pientä metelöintiä ympärilläsi,” Kiara vastasi.
”Pientä metelöintiä? Luudan varrellako aioit hakata koko oven irti saranoiltaan?”
”Tämä on moppi!”
”Ihan sama. Kyllähän noita oman työvälineensä aina tarvitsee!”
”Mikä sua vaivaa!?” Kiara ärähti uudemman kerran ja työnsi hiirinaiset makuuhuoneen puolelle.
”Minua? Sinähän mun kimpussa olet ollut heti kun olemme tänne astuneet! Tai jos ihan rehellisiä ollaan. Olet ollut kimpussani jo siitä asti, kun synnyin!”
”Vähemmästäkin… itse olet kuin piikki lihassa… Ukin täydellinen pikku rinsessa!” Kiara heristeli käsiään. Minnin ilme kirkastui ja naurahti pienesti.
”Sää olet mustasukkainen…”
”Mhmpphmm… enkä ole,” Kiara tuhahti.
”Kyllä olet. Olitte Neeran kanssa kuitenkin ainoat tytöt ennen minun syntymääni. Miksi et ole mustasukkainen sitten Neerasta?”
”Koska Neera viihtyy mummin kanssa!”
”Aivan… eli ei ollut ketään kenenkä kanssa kilpailla!” Minni puristi kädet eteensä. Kiara katsoi myrkyllisesti serkkuansa.
”Veikö kissa kielen? Vai etkö keksi muuta sanottavaa typerälle mustasukkaisuudellesi?” Minni kysyi.
”Ai typerälle? Olet pilannut kaiken… tai oikeastaan. Et ihan kaikkea… vielä,” Kiara vastasi ivallisesti ja puristi kädet eteensä. Koputus oveen sai naiskaksikon huomion.
”Onko kaikki hyvin?” Neera kysyi varovaisesti.
”Kohta on… voit jäädä kuuntelemaan,” Kiara tuhahti. Minni puristi kulmiansa tiukemmin alas. Hän ei ymmärtänyt mitä hiirinainen tarkoitti.
”Kiara mitä oikein aiot?” Neera kysyi hieman ääni väristen.
”Voisin kertoa tämän koko perheelle, mutta tämä on ensin paljon hauskempaa!”
”Mikä?” Minni ärähti.
”Etkö haluakaan kertoa totuutta itse?”
”Totuutta? Mitä oikein selität?”
”Ukin pieni rinsessa ei olekaan niin täydellinen, kuin voisi kuvitella…”
”En ole koskaan sanonut olevani täydellinen!”
”Etkä olekaan… varsinkaan kun kaikki saavat tietää millainen valehtelija olet.”
”Kiara! Älä…” Neera kuiskasi.
”Voisiko nyt jompikumpi kertoa mitä oikein selitätte?” Minni kysyi vihoissaan myös toiselta serkultaan.
”Ukki heittää sinut kuin leppäkeihäs pihalle, jos tämä pieni juliste sattuisi hänen käsiinsä huomatakseen… että armas pojantytär onkin sepittänyt ummet ja lammet kaikkea muuta, kuin itse totuuden. Olisiko valehtelija vai Minni hyvä nimitys sinulle…” Kiara aloitti ja tutki essunsa etuosassa olevaa pientä taskua. Naishiiri avasi taitteilla olevan A4-kokoisen paperin auki ja osoitti sen kuvan Minnille.
”Vai pitäisikö sanoa jopa… Kenraali Carbine… armeijan ja vapaustaistelijoiden palkkasotilas?” Kiara kysyi.
 
Minni tunsi miten muutama hengenveto jäi välistä. Naishiiri katsoi paperia, jossa oli painettu hänen virallinen armeijakuvansa titteleineen päivineen. Kiaran voitonriemuinen hymy paloi myös Minnin verkkokalvoille.
”Mistä sait tuon?”
”Sekö on murheistasi ensimmäinen? Olisin kenties huolissani ennemmin siitä, ettei tämä paperi päädy ukin syliin,” Kiara tuhahti.
”Kiristätkö sää mua?” Minni kysyi vihoissaan.
”Monellakin tapaan! Tämä on ehkä päivistäni paras… joten katsokin ettet suututa minua!” Kiara totesi ja taitteli paperin takaisin essunsa taskuun. Naishiiri poistui paikalta, ohjaten napakasti sormellaan myös siskoaan poistumaan Minnin huoneesta.
”Anteeksi…” Neera kuiskasi ja korvat luimussa käveli sisarensa perään. Minni hengitti raskaammin. Naishiiri painoi kätensä otsalleen ja käveli huonetta ympäri hermostuneena. Pienikin väärä sana voisi saada Kiaran paljastamaan totuuden koko muulle perheelleen. Minni etsi vaatteitaan nopeasti ja vaihtoi yö vaatteet nopeasti päivä vaatteisiin. Naishiiri avasi yön jäljiltä olevan lettinsä. Paksut hiukset kiharsivat kauniisti. Minni joutui hiuksiaan vielä haromaan sormillaan, kiirehtiessään alakertaan.
”Huomenta!” Sofia toivotti.
”Huomenta… tuota…” Minni empi vilkuillen ympärilleen.
”Niin?”
”Onko Turbosta tietoa?” Minni kysyi.
”Aaa… on. Ulkona ystävienne kanssa. Katsovat moottoripyöriensä kuntoa, kun ajattelivat lähteä tutustumaan Meriluotoon paremmin,” Sofia selitti osoittaen ulko-ovea.
”Kiitos…” Minni henkäisi hermostuneena. Matkalla Minni yritti rauhoittaa mieltään, ettei enempää aiheuttaisi hämmennystä omalla kehonkielellään. Moto nosti katseensa saapuvaan hiirinaiseen.
”Huomenta!” mieshiiri totesi.
”Huomenta!” Minni vastasi hermostuneena ja vilkuili ympärilleen.
”Onko kaikki hyvin?” Vinski kysyi kulma aavistuksen koholla. Turbokin nousi oman moottoripyöränsä takaa seisomaan ja silitti naisen lanteita.
 
Minni vilkaisi nopeasti olkansa yli ja veti jätkät syrjemmälle keskustelemaan kanssaan.
”Mikä hätänä?” Turbo kysyi.
”Meillä… tai siis mulla… On ongelma!” Minni aloitti.
”Ja se on?” Moto kysyi hämmentyneenä.
”Kiaralla… on kuva musta,” Minni aloitti edelleen hermostuneena. Naisen kädet heiluivat epämääräisesti naisen edessä selittäessään asiaansa hermostuneena.
”Niin? Ettekö ole serkuksia?” Vinski kysyi.
”Olemme… mutta kyse ei ole mistä tahansa kuvasta,” Minni jatkoi purren hampaitaan yhteen.
”Vaan?” Turbo kysyi vuorostaan.
”Kiaralla on hallussaan mun virallinen armeija kuvani, jonka alareunaan on kauniisti painettu myös mun tittelini! Okei… kuva on muutaman vuoden vanha ja siinä on mun väärä tittelini, mutta silti…” Minni vastasi.
”Mitä?” jätkät huudahtivat yhteen ääneen. Minni yritti eleillään hiljentää hiirimiehet tai etteivät he aiheuttaneet mesoamisellaan enempää huomiota.
”Kyllä ja nyt se ämmä kiristää mua sillä…” Minni huokaisi.
”Missä se kuva on nyt?” Turbo kysyi.
”Kiaran esiliinan taskussa!” Minni hermoili ja pyöri pientä ympyrää. Nainen potki punaista hiekkaa kengän kärjellään.
”Mitä mää teen? Jos ukki saa tietää tästä niin voimme sanoa hyvästi tälle paikalle,” Minni murehti. Turbo hieroi niskaansa ja vilkaisi jätkiä.
”Tai ei oikeastaan tälle paikalle. Voin sanoa seuraavaksi hyvästit rakkaille hiirilleni,” naishiiri jatkoi. Turbo otti askeleen, jos toisenkin lähemmäs naista. Hellästi mieshiiri tarttui Minnin olkapäistä kiinni.
”Rauhoitu rakas… Mitä Kiara sanoi siitä kuvasta?”
”Että olen valehtelija ja minun pitäisi olla ärsyttämättä häntä. Miten hän luulee, että onnistun siinä, kun olen kuulemma piikki hänen lihassaan?” Minni tokaisi hieman ärsyyntyneenä.
”Minni… Minni kuutele!” Motokin rauhoitteli hiirinaista. Minni puuskahti suunkautta syvään ja nosti katseensa kookkaaseen ystäväänsä.
”Juuri noin. Olet raudankova ammattilainen pitämään mielesi kovana ja päästämättä ketään ihosi alle… tiedän Kiaralla on kotikenttä etu, mutta Kiaralta puuttuu sinunlaisesi luonne! Olet kova, mutta rakastava… sinulla on sydäntä Minni!” Moto kannusti naista ja sai tämän hieman hämilleen.
”Wau… kiitos Moto. Arvostan!” Minni henkäisi ilahtuneena.
”Ja mikä parasta! Kiaralla ei pelkästään ole kotikenttä etua!” Vinski nosti sormensa osoittaakseen ystäväänsä.
"Miten niin? Kiara on asunut täällä koko ikänsä?”
”Kenties… mutta niin olet sinäkin! Olet viettänyt lapsuuttasi täällä… Kiara ei ole ihan voittamaton!” Vinski ilakoi pienesti.
”Kenties… mutta se ei poista silti sitä tosi asiaa, että Kiara kiristää mua,” Minni huokaisi.
 
”Mitä jos…” Turbo aloitti. Hän tiesi, että ehdotus voisi sotkea heidän suunnitelmiaan.
”Mitä pohdit?” Vinski kysyi.
”Mitä jos kertoisit ukillesi totuuden?” Turbo kysyi ja sai Minnin katseen laajenemaan pelosta.
”Oletko sekaisin?” Minni kysyi tarraten miehen mustasta nahkaliivistä tiukasti kiinni.
”Rakas… silloin Kiara ei pääsisi enää niskasi päälle, jos kertoisit totuuden,” Turbo rauhoitteli naista ja irrotti tämän otteen itsestään.
”Mutta menettäisin kenties perheeni!” Minni tuhahti.
”En usko… mieti mitä puhuit eilen,” Turbo huokaisi ja nosti kädet lanteilleen.
”Puhuin paljonkin eilen…”
”Isäsi kävi kanssa aikoinaan täällä… vaikka kuului armeijaan. En usko, että sinunkaan sotilaallisuutesi rikkoisi välejäsi perheeseesi.”
”Se on totta… mutta en halua silti ottaa sitä riskiä. Olen kuitenkin nainen ja armeijassa eli totaalisen eri asia, kuin olla mies ja sotia armeijassa,” Minni puristi kädet eteensä. Turbo tarrasi hellästi naisen takaraivosta kiinni ja veti hiirinaisen halaukseensa.
”Pohditaan sitten yhdessä parempi ratkaisu,” Turbo vastasi ja suukotti hiirinaisen päälakea. Minni irrottautui miehestä ja puristi kädet eteensä.
”Mutta älä jää yksin puntaroimaan päätöstäsi,” Turbo kannusti naista, joka nyökkäsi hyväksyvästi.
 
Santtu korjasi tallinsa puolella vanhaa vintage-mallista moottoripyörää. Ajopeli ei ollut enää tieliikenne kuntoinen ja oli lähdössä museoon näyttelyitä kiertämään. Omistaja halusi taata pyörän alkuperäisen kunnon ja oli palkannut mekaanikon katsomaan, että kaikki osat ja mutterit olivat paikoillaan. Tarvittaessa ja esittely mielessä omistaja oli myös toivonut, että pyörä käynnistyisi vedoten museovieraisiin. Kolahdus toisesta huoneesta sai kuitenkin nopeasti ihmisnaisen huomion. Hän laski työkalun kädestään ja kiirehti tallin toiselle puolelle. Santtu pysähtyi makuhuoneen oven suuhun kuin naulittu, jossa tuntematon marsilainen oli levännyt muutaman päivän. Nyt hiirimies oli jalkeilla ja seisoi selkä Santtuun päin. Jotenkin, vaikka oudolle se tuntuikin, niin Santtu ihastui näkyyn edessään. Lihaksikkaan marsilaisen selkä oli kuin veistos. Kuitenkin koko selän kokoinen oleva iso X:n-muotoinen arpi kertoi jälleen Santulle miehen luultavasti aika karusta menneisyydestä. Mieshiiri tutki paitaa käsissään kummastellen. Hiljalleen mies alkoi kääntymään ympäri ja tunsi jonkun läsnäolon oven suussa. Santun katse laajeni, kun miehen tuima, mutta komea katse vangitsi Santun vielä voimakkaammin. Miehen tumman oranssit silmät olivat vangitsevat. Kuitenkin etäisesti miehen koko olemus muistutti Santtua jostakin.
”Terve…” mieshiiri tervehti ihmisnaista ja sai Santun nielaisemaan voimakkaasti. Hymy nousi miehen suupieleen ja kohotti paitaa kädessään.
”Tämä ei ole minun…” mies totesi edelleen hymyillen. Santtu huokaisi.
”Ei niin… tai siis nyt on…” Santtu vastasi ja kietoi kätensä eteensä.
”Hankit tuntemattomalle kaksi metriselle miehelle uuden paidan tuosta noin vaan?” mies kysyi kiusoitellen selkeästi ihmisnaista. Santtu asteli huoneeseen ja nappasi paidan käteensä. Ihmisnainen tarkisti, ettei häneltä kaikessa hiljaisuudessa ollut jäänyt paitaan kiinni hintalappua.
”Tiedän… mutta sillä verukkeella uskaltauduin heittämään vanhan paitasi menemään… joka muuten oli ihan tuhannen palasina,” Santtu totesi ja iski paidan takaisin hiirimiehen syliin.
”Kiitos…” mies kiitti ja puki paidan päällensä. Vaalean ruskeat reisitaskuhousut mies oli jo ehtinyt ennen Santun tuloa pukea ylleen.
”Mikä vointi? Olit heikossa hapessa kolme päivää sitten, kun saavuit tänne,” Santtu selitti.
”Ihan hyvä. Ja kiitos avusta… nyt minun on kuitenkin jatkettava matkaani,” mies totesi ja nappasi nahkatakkinsa naulasta. Santtu oli kuin puulla päähän lyöty.
”Siis meinaatko lähteä? Tuosta noin vaan… sinulla oli eilen vielä kuumetta!” Santtu jatkoi.
 
”Saanko kysyä?” mieshiiri kysyi vaihtaen sujuvasti aihetta. Mieshiiri etsi koruaan niskansa puolelta ja käänsi sen oikein päin.
”Saat…” Santtu totesi puristaen kädet eteensä.
”Minkä vuoksi autat vieraan planeetan asukasta? Etkö pelkää minua?”
”Pitäisikö?” Santtu kysyi vastakysymyksen ja sai miehen nauramaan. Miehen hymy oli myös yksi mikä sai Santun huokaisemaan syvään ihastuksesta. Edes Vinski ei ollut aiheuttanut hänessä samanlaista reaktiota. Miehen matala viskimäinen ääni sai Santun olemaan, kuin sulaa vahaa hiirimiehen edessä.
”Ei ilmeisesti…” mieshiiri totesi.
”Olen tavannut teitä aikaisemminkin… siksi en kavahda marsilaista tai plutolaista olohuoneessani,” Santtu kohautti harteitaan.
”Olet tavannut meikäläisiä?” mies kohautti kulmaansa kysyvästi.
”Muutaman… kuusi omien laskujen mukaan. Kolme heistä asuu plutolaisongelman vuoksi täällä.”
”Ei huono saldo siis. Kolmessakin marsilaisessa on kestämistä… selittää osittain reaktiosi. Vai aiheuttaako muu ulkomuotoni sinussa pakokauhu reaktion?”
”En ole pakokauhussa! Pohdin vain sitä, että olet kalpea kuin kalkkilaivan kapteeni ja olet lähdössä jo toisaalle!” Santtu yritti selittää, kun mieshiiri oli astumassa ulos huoneen ovesta olohuoneen puolelle.
”Vointini on ihan hyvä… Kiitos… vaan,” mies tuskaisi ja nojasi kaksin kerroin oven karmia vasten. Santtu pyöräytti silmiänsä.
”Joopa joo sankari… tuon olen kuullut joskus aikaisemminkin,” Santtu vastasi ja auttoi hiirimiehen istumaan sängylle. Naishiiri riisui tuskaisen miehen yltä tämän tummanruskean nahkatakin ja auttoi hänet makuulleen.
”En ilmeisesti pysty huijaamaan sinua,” mies naureskeli. Santtu kokeili miehen otsaa ja kohautti kulmiansa.
”Olet kuuma kuin hellanlevy! Ja oikeasti muka toimintakuntoinen?”
”Olet suulas nainen… ja okei myönnän… yritin päästä täältä mahdollisimman nopeasti pois,” mies heilautti kättään.
”Miksi?” Santtu kysyi. Mieshiiri käänsi katseensa toisaalle jättäen vastaamatta Santun kysymykseen. Santtu painoi katseensa alas ja istui varovaisesti sängynlaidalle.
”Ymmärrän… sinulla on omat asiasi. Mutta en antaisi itselleni anteeksi, jos satuttaisit itsesi vain sen vuoksi, että päästäisin sinut toipilaana menemään,” Santtu naurahti ja oli nousemassa, kunnes tunsi vahvan puristuksen ranteessaan.
 
Santtu yritti peitota pelkonsa, koska ei voinut tietää miten hiirimies toimisi.
”Pyydän yhtä asiaa,” mies tuskaisi, kun kipu otti hänen kehonsa valtaansa uudemman kerran.
”Kerro… kunhan et runno rannettani…” Santtu vastasi. Hiirimies pelästyi hieman voimiaan ja irrotti otteensa naisesta.
”Anteeksi…”
”Kaikki hyvin,” Santtu vastasi hieroen kättään.
”Pyytäisin ettet kertoisi minusta ystävillesi! Vai tietävätkö he minusta jo?”
”Sanotaan ennemmin niin, että jos he tietäisivät… niin olisit kuullut sen jo! Mutta miksi haluat olla piilossa?”
”Minulla on omat syyni… toivon voivani luottaa sinuun,” mies painotti. Santtu mietti surkeana hetken ja nyökkäsi hyväsyvästi hiirimiehelle.
”Sopii. Ja älä huoli… ystäväni ovat toisaalla vielä tovin, joten saat levätä rauhassa,” Santtu vannotti ja sai mieshiiren pienesti hymyilemään.
”Yritähän levätä. Ja huuda jos tarvitset jotain… herra?” Santtu kysyi vihjailevasti, kun marsilaismies ei ollut esitellyt itseään.
”Haluan pitää itseni nimettömänä… oman turvallisuuteni vuoksi,” mies vastasi.
”Okei… no minä olen joka tapauksessa Santtu, jos tarvitset jotain,” nainen esittäytyi.
”Sopii… Santtu,” mies huokaisi unisena. Santtu punastui hieman, kun miehen äänenpainossa oli pientä flirttiä ilmassa. Santtu sammutti kattovalon ja jätti hiirimiehen lepäämään huoneeseensa. ”Onko kaikki marsilaiset samanlaisia flirttailijoita!” Santtu pohti mielessään palatessaan moottoripyörän kimppuun.
 
Jätkät kurvailivat pitkin Meriluodon pitkiä hiekkateitä. Meriluodon kansa oli hieman epäileviä prätkähiiriä kohtaan, mutta kuitenkin epäilykset laantuivat nopeasti ja kansa tervehti ohi ajavia hiiriä vilkutellen. Kolmikko pysähtyi aivan keskustan alueelle, jossa oli käynnissä markkinat.
”Ihan kuin mitään sotaa ei olisikaan?” Moto henkäisi ja ihasteli marsilaisia käsitöitä.
”Paitsi ihan ääretön kuivuus koko planeetalla,” Vinski murahti ja sai Moton mulkaisemaan valkeaa marsilaista vihaisena. Turbo ei kuunnellut oikeastaan ystäviensä nahistelua, vaan ihasteli kanssa, kuinka hyvinvoivalta kansa vaikutti. Suurin osa planeetasta oli kuitenkin vielä sotaisella jalalla. Minni oli kertonut jätkille Meriluodon toimivan turva-alueena ja kaupunki oli kasvattanut kokoansa sen vuoksi. Turbo vilkuili ympärilleen. Missään ei ollut korkeita kerrostaloja. Kaupungin keskusta oli täynnä erilaista pienempää omakotitaloja. Kaupungintalo ja nunnien pyhäkkö oli rakennettu keskelle torin läheisyyttä aikoinaan. Kadun kulmalta tullut hiirinainen sai Turbon katseen laajenemaan. Hiirinainen hymyili lempeästi ja teki kauppaa yhden kojun suussa. Mieshiiri etsi nopeasti veikkansa ja työnsi nämä yhden talon nurkan taakse piiloon.
”Mitä?”
”Turbo?” kaksikko tivasivat.
”Shh…” mies esteli ja vilkuili nurkan ylitse. Hiirinainen heitti ponnarilla olevat hiuksensa selkänsä puolelle ja sai Turbon ihon kananlihalle.
”Mikä sulle tuli? Näkyikö plutolaisia?” Vinski vitsaili.
”Voin vannoa jätkät, että tämä on paljon pahempaa,” Turbo huokaisi. Moto vilkaisi yllättyneenä Vinskiä.
”Mikä voi olla plutolaista pahempi?” Moto tiedusteli ja puristi kädet eteensä.
”Minua vihaava anoppi?” Turbo vilkaisi veikkojansa ja sai heidän katseensa laajenemaan.
”Tarkoitatko?” Vinski aloitti.
”Tarkoitan. Minnin äiti on tuolla,” Turbo huokaisi. Kaksikko töni komentajansa pois edestään ja vilkuilivat nurkan taakse takaisin torille. Turbo levitteli käsiään ja kääntyi jätkien suuntaan hämmentynyt ilme kasvoillaan.
 
Vinski kurtisti kulmiansa.
”Tuota… ei näy Minnin äitiä…” mies totesi ja suoristi itsensä. Turbo huokaisi syvään ja nojasi talon seinää vasten.
”Tulee aika hölmö olo…” Moto kurtisti kulmiansa ja suoristi kanssa itsensä.
”Mitä tarkoitat?” Vinski pohti. Moto vilkaisi nuorempaa veikkaansa edelleen kulmat kurtussa ja heristeli sormeaan tälle aivan, kuin olisi sanomassa jotain.
”Mehän emme tiedä miltä Minnin äiti näyttää!” Moto osoitteli vuorollaan sormellaan itseään ja Vinskiä. Vinski pohti asiaa tovin.
”Totta! Mille Minnin äiti näyttää?” valkea marsilainen kysyi. Turbo pyöräytti silmiänsä lasiensa alla.
”Etsitte Minnin näköistä marsilaista eikö niin?” Turbo kysyi. Kaksikko vilkaisi toisiaan.
”Kenties…” Vinski kohautti harteitaan.
”Minni ei näytä äidiltään… Marie on kuin naisversio Rontista…” Turbo naurahti ja iski veikkansa syrjään. Kullanruskea hiirimies kurkkasi uudemman kerran kulman takaa näkisikö vielä Marieta.
”Ai niin… kun Marie on Rontin sisko,” Vinski heristeli sormeansa.
”On vissiin ollut vanhuksen kanssa joskus puhetta!” Moto naureskeli.
”Ja kyllä Minni on sen kertonut!” Turbo tuhahti. Mieshiiri etsi katseellaan naista ja nielaisi pienesti, kun näki Marien.
”Tuo on Marie… pahus… moottoripyöriemme luona,” Turbo kertoi ja osoitti naishiirtä ennen, kuin miehen veikat tönivät hänet jälleen kauemmaksi. Vaaleanruskea hiirinainen tutki ihmeissään moottoripyöriä ja vilkuili ympärilleen. Tummanruskeat hiukset nainen heitti uudelleen selkänsä puolelle. Naishiiri oli pukeutunut perinteisesti valkeaan mustaruudulliseen flanellipaitaan ja tumman sinisiin farkkuihin.
 
”Minnin äiti on aika timmi pakkaus! Ja hänkö muka naisversio Rontista?” Vinski ihasteli. Moto iski nyrkillään valkean marsilaisen päähän niin, että tämä vetäytyi kipunsa kanssa harmaasta jätistä kauemmaksi.
”Mutta sielu on myrkyllinen kuin sapelikalmarilla!” Turbo murahti.
”Miksi hän näyttää sille, kuin etsisi jotain?” Moto kysyi ja sai Turbon huomion. Mieshiiri huokaisi syvään.
”Marie luultavasti tunnistaa moottoripyöräni. Olettaa varmasti, että olen kaupungissa,” Turbo vastasi.
”Oletko käynyt Marien luona?” Moto kysyi.
”Joskus aikoinaan Minnin kanssa… olimme ehkä 18 tai 19,” Turbo selitti. Marie vilkuili hämmentyneenä ympärilleen, mutta ei nähnyt kuitenkaan ketään. Naishiiri jatkoi matkaansa ja jätkät uskaltautuivat talon takaa takaisin torille.
”Marie tappaa mut jos näkee, että olen täällä!”
”Tai pahempaa! On Minnin kurkussa kiinni!” Vinski irvaili.
”Ei Marie sitä uskalla tehdä!”
”Miten niin?” Moto kysyi kävellessään Turbon vierellä, kun kolmikko palasi moottoripyöriensä luokse.
”Ette ole nähnyt Minnin ottamassa yhteen äitinsä kanssa!” Turbo vastasi kaksikolle, jotka nielaisivat kevyesti.
”Luulin, että pilailit heidän väliensä kireydestä!” Moto totesi ja iski kypärän päähänsä.
”Olisinkin!” Turbo vastasi ja polkaisi moottoripyöränsä käyntiin. Kolmikko lähti ajamaan kohti kaupungin toista laitaa. Hiirinainen käveli kojun takaa takaisin torille ja puristi kädet vihoissaan eteensä.
”Hei Sammy!” Marie vinkkasi nuorelle hiiripojalle.
”Niin rouva Milanius?” nuorukainen vastasi.
”Tunnetko heitä?” naishiiri kysyi nyökäten jätkien suuntaan. Sammy ehti juuri parahiksi nähdä jätkien kaartavan kunnantalon taakse lähtevälle tielle.
”He saapuivat eilen sairaalan viereen olevalle laskeutumisalustalle aluksellaan… tulivat tapaamaan kuuleman mukaan sukulaisiaan. Hauskaa sinänsä, kun kukaan ei tunne heitä… tosin,” nuorukainen epäili, kun näki Marien odottavan tuiman ilmeen.
”Niin?”
”Tosin vielä eilen heitä oli neljä…” Sammy vastasi pääpainuksissa.
”Vai niin…” Marie huokaisi myrkyllisesti ja piti tiukan katseensa jätkien loittonevissa selissä.
 
Minni auttoi keittiössä tätiänsä tekemään päivällistä pilkkomalla erilaisia vihanneksia. Jätkät olivat olleet useamman tunnin jo pois ja sai naishiiren hieman huolestumaan. Kiara asteli keittiöön ja puristi kädet eteensä.
”Carbine!” nainen tiuskaisi ja sai Minnin kolauttamaan keittiöveitsen leikkuulautaa vasten pelästyessään hiirinaisen yllättävää saapumista.
”Kiara!” Lilian komensi nuorukaista. Kiara mulkaisi tätiään, jonka jälkeen Minniä. Naishiiri nojasi kaksin käsin pöytätasoa vasten yrittäessään kerätä mielensä, ettei räjähtänyt tälle raivosta.
”Mitä?” Minni kysyi pahantuulisena ja sai Kiaran kohauttamaan kulmiaan ivallisesti hymyillen. Minni huokaisi ja kääntyi ympäri katsoen serkkuansa.
”Voisitko hakea kylmä kuilusta muutaman rukiinan?” Kiara kysyi.
”Etkö olisi itse voinut tuoda niitä, kun tulit ulkoa?” Minni kysyi heilauttaen kättään. Lilian seurasi serkusten viileitä välejä ihmeissään. Neera käveli kanssa keittiöön ja painoi saman tien pään painuksiin astuessaan sisarensa viereen. Minni tuhahti kylmästi. Kiara oli omalla toiminnallaan painanut jopa sisarensa alakynteen, niin ettei tämä kyennyt sanomaan mihinkään vastaan.
”Unohdin… Voisitko?” Kiara kysyi ja painoi kätensä essunsa taskuun. Minni murahti ja iski oman lainaksi saadun esiliinansa sivupöydälle marssiessaan Kiaran ja Neeran ohi ulkosalle. Matkalla Minni osui olkapäällänsä Kiaran olkapäähän. Voitonriemuinen hymy oli jälleen vallannut hiirinaisen kasvot. Minni kihisi kiukusta, kun nosti puista kantta kylmäkellarin aukon suulta. Marsilainen maakellari oli nimensä veroinen. Noin neljän metrin syvyyteen oli porattu kuilu ja maanpinnan alle koverrettu kellaritaso, jossa vihannekset ja muut kylmää vaativat elintarvikkeet pysyivät hyvinä. Minnin isä oli aikoinaan vetänyt kuilun pohjalle valojen sähköjohdot, jottei pohjalle tarvinnut suunnistaa pelkässä kynttilän valossa. Minni kapusi varovasti metallisia portaita kohti kuilun pohjaa. Perille päästyään nainen sytytti valot ja etsi Kiaran vaatimat vihannekset käsiinsä. Jätkät kävelivät kuilun reunalle ja näkivät kylmävarastosta kantautuvan kajon. Minnin kihinä sai jätkät vilkaisemaan toisiaan.
”Hani!” Turbo huudahti ja kyykistyi kuilun reunalle.
”MISSÄ OLETTE OLLEET?” nainen huusi kolmikolle.
”Ajelulla ja kävimme keskustan torilla…” Turbo selitti ja vilkaisi jätkiä, jotka nyökkäsivät hyväksyvästi.
 
Turbo näki naisen kuilun pohjalla, kun tämä sammutti valot perässään. Minni vilkaisi ylös ja hymyili nähdessään tutun marsilaisen vastassa. Päästyään tarpeeksi ylös, Turbo veti hänet kädestä loppumatkan takaisin maanpinnalle. Naishiiri kiljahti ilahtuneena ja ojensi vihannekset miehelleen.
”Syökö joku vielä näitä?” Turbo nyrpisti kuonoansa.
”Ilmeisesti Kiara. Ihme, kun on niin hapan,” Minni vastasi ja nosti kylmävaraston kannen käsiinsä.
”Meillä olisi sinulle uutisia,” Moto aloitti ja sai Turbon katseen laajenemaan.
”Ai mitä?”
”No et ehkä tykkää tästä, mutta…” Vinski empi kanssa. Minni katsoi ihmeissään hiirimiehiä.
”Kakaiskaa ulos!” Minni käskytti. Moto ja Vinski empivät hieman sanomisiaan, kun puolestaan Turbo huokaisi syvään.
”Näimme äitisi!” Turbo kakaisi ja sai Minnin pudottamaan kuilun kannen käsistään suoraan Vinskin ja Moton varpaille. Kaksikko ähisi kivusta, siinä missä Minni tunsi olevansa järkyttynyt ja kenties jopa vihoissaan. Vinski siirsi kannen omalle paikoilleen sillä aikaa.
”Äitini?”
”Kyllä!” Turbo nyökkäsi.
”Näkikö hän teitä?” Minni kysyi ja katsoi kolmikkoa.
”Ei onneksi!” Turbo vastasi ja sai naisen huokaisemaan.
”Hyvä… se on tärkeintä!” Minni vastasi napaten vihannekset Turbon käsistä ja käveli takaisin talon sisälle.
”Sellainen lämmin äiti-tytär suhde,” Vinski virnuili kullanruskealle veikalleen. Turbo pyöräytti silmiänsä ja lähti hiirinaisen perään kohti sisätiloja.
 
Päivällisen jälkeen Minni oli linnoittautunut jätkien kanssa pariskunnan makuuhuoneeseen. Minni huokaisi sängyllä syvään. Koko päivä oli mennyt miellyttäessä Kiaraa ja jälleen Marcuksen etsiminen oli jäänyt toisaalle. Naisen ukki oli ollut koko päivän ulkohommissa Kenin kanssa ja oli nähnyt tämän ensimmäisen kerran päivällisellä. Naisen isoisä oli väsynyt ruokailun jälkeen ja oli ottamassa ansaittujaan päiväuniaan olohuoneen sohvalla.
”Miten aiomme löytää Marcuksen, jos emme saa edes mahdollisuutta kertoa perheellesi, että etsimme häntä?” Vinski pohti.
”Hyvä kysymys… helkkarin Kiara!” Minni kihisi ja hieroi sormillaan ohimoansa.
”Taitaa ennemmin Kiara olla piikki lihassa, kuin toisin päin,” Moto naureskeli nojaillessaan seinää. Minni naurahti ivallisesti harmaan hiirimiehen heitolle. Auton ääni pihassa sai sankarit kuuntelemaan, mutta eivät sen koommin kiinnittäneet tulijaan huomiota.
”En oikeasti tiedä mitä teen? Haluan löytää veljeni, mutta en saa suun vuoroa, kun Kiara ohjaa sinne, tänne, tuonne,” Minni hermoili.
”Kieltämättä kimurantti tilanne… vielä, kun Kiaralla sattuu edelleen olemaan kuvasi, jolla kiristää sinua,” Vinski osoitti naista.
”Kiitos muistutuksesta suupaltti!” Minni murahti ja kietoi kätensä jalkojensa ympärille.
”CARBINE! KULTA! VOISITKO TULLA ALAKERTAAN?” naisen isoäiti huusi alakerrasta. Minni huokaisi ja iski jalkansa suoriksi.
”Kaikista maailman hiiristä, vaikka rakastankin isoäitiäni… toivoisin välillä rauhaa myös häneltä!” Minni totesi ja lähti alakertaa kohden jätkät perässään. Imelda istui nojatuolissa nojaten keppiinsä. Hiirinainen nosti katseensa nähdessään lapsenlapsensa. Kiara, Neera, Sofia, Lilian ja Kenkin olivat saapuneet alakertaan. Minni oli hieman hämillään kaikkien läsnäolosta.
”Onkooo… kaikki hyvin?” Minni kysyi kulmat aavistuksen kurtussa.
”Täh? Häh? Mitä tapahtuu?” Antonio korahti hereille sohvalta ja sätki yrittäessään ylös. Minni vilkaisi jätkiä huolestuneena, jotka auttoivat hiirimiehen istumaan sohvalle. Mies kiitti nuorukaisia pienellä päänliikkeellä.
”Carbine… Onko totta ettei äitisi tiedä, että olet täällä?” Imelda kysyi varovaisesti. Minni tuhahti hermostuneena naureskellen samalla pienesti. Naishiiri puristi kädet eteensä.
”Mistä olette tuollaista saaneet päähänne? Ja enkö jo aikaisemmin vihjaissut siihen suuntaan?” Minni kysyi, kun sai ajatuksensa kasaan.
”Jospa kertoisit ihan itse!” Marien ääni sai Minnin jähmettymään paikoilleen. Jätkien suut loksahtivat kanssa auki, kun Marie seisoi tyttärensä selän takana kädet tiukassa puuskassa. Minni kääntyi hitaasti ympäri ja katsoi äitiään silmästä silmään.
”Äiti!”
”Tervehdys… Minni!” nainen tiuskaisi.
 
Minni tunsi hengittävänsä raskaammin. Kasvava kiukku yritti myös vallata hänen mielensä.
”Olenko todellakin niin julma, ettet edes sinä voi kertoa tulostasi?” Marie kysyi vihaisena.
”Kuka sinulle kertoi?” Minni kysyi.
”Talon ulkopuoli, vaikka toive tietysti aina olisi oma tytär… ei vaatinut myöskään suurta matemaattista päättelyä, kun näen tämän sankarin moottoripyörän keskellä Meriluodon toria!” Marie nyökkäsi Turbon suuntaan. Minni katsahti jätkiä hämillään.
”Sanoitte ettei äiti nähnyt teitä!”
”Luulimme niin!”
”Emme arvanneet, että hän tunnistaa pyörämme!” jätkät puolustautuivat ja saivat Minnin huokaisemaan todella syvään. Ärtymiskynnys alkoi olemaan katkeamispisteessä. Kiara naurahti pienesti ääneen ja peittosi suunsa.
”Mikä sinua naurattaa?” Minni kysyi tummanruskealta hiirinaiselta. Kiara vain kikatteli yksinään ja halasi itseään kevyesti.
”Kiara!” Sofia komensi tytärtään hellästi. Minni asteli serkkunsa luokse, joka puri kevyesti alahuultaan.
”Annanko nyt vai heti pataan? Vai lasketko tuon ärsyttävän virneesi?” Minni murahti hiirinaiselle.
”Kai muistat meidän sopimuksemme?” Kiara kysyi. Vanhemmat hiiret katsoivat toisiaan hämillään. Turbo ja jätkät olivat puolestaan huolissaan. Heillä oli paha pelko siitä, että koko tilanne eskaloituisi. Minni astui lähemmäksi Kiaraa, joka alkoi kenties jo pelätä Minnin uhkaavaa olemusta. Naishiiri nielaisi vaikeana ja laski virneensä kasvoiltaan.
”Sinä… et… kiristä… minua!” Minni komensi vihaisena tavuttaen.
”Sinäkö sen päätät?” Kiara kysyi ja työnsi kasvonsa lähemmäksi Minnin kasvoja. Minni mulkoili Kiaran silmiin vihaisena.
”Minä päätän! Hanki oma elämä, jonka voit pilata!”
”Miksi? Kun on elämä, jolle voin antaa uudet siivet!” Kiara totesi ja sai Minnin viimein raivostumaan. Naishiiri tönäisi serkkunsa kauemmaksi itsestään.
”CARBINE!” naisen tädit pelästyivät. Turbo kiirehti nappaamaan Minnistä kiinni ja veti tämän kauemmaksi Kiarasta.
”Sää olet ihan sekaisin!” Kiara parahti.
”Paraskin puhuja… senkin ämmä!”
”MINNI!” Marie komensi tytärtään tuloksetta.
”Olet kiristänyt minua siitä saakka, kun olemme täällä olleet!” Minni huusi naiselle, kun oli edelleen Turbon otteessa. Marie katsoi tytärtään surkeana. Sofia katsahti kysyvästi kanssa tytärtään. Minnin perhe ei oikein tiennyt miten reagoisivat. Imelda oli ainakin pelästynyt Minnin käytöstä ja istui hiljaa nojatuolissaan. Kiara kaivoi essunsa taskua puolestaan vihoissaan.
”Hyvä on! Kun kerran haluat tätä… Ukki… ja oikeastaan kaikki muutkin… Carbine ei ole se kuka sanoo olevansa!” naishiiri aloitti ja yritti vihoissaan saada taitellun julisteen auki. Paperi repesi naisen otteessa muutamasta kohtaan.
”Carbine… ei ole se kuka on sanonut olevansa! Hän ei työskentele tietokonenörttinä hallituksella…” Kiara murisi ja yritti saada julisteen auki.
”Carbine… on…”
”Marsin armeijan ja vapaustaistelijoiden kenraali; Tulikivikaupungin yksiköstä!” Minni myönsi itse ja sai Kiaran vihaisen katseen laajenemaan. Marie huokaisi surkeana ja syvään tyttärensä tunnustukselle. Turbo hellitti otettaan naisen ympäriltä, kun Imelda vilkaisi järkytyksestä nopeasti miestään, joka oli sanaton kuulemastaan. Vaaleanharmaa hiirinainen oli saanut sukulaisensa hiljenemään kertaheitolla, jättäen samalla koko taloon kylmäävän hiljaisuuden…

Sori neiti Queen Bee mut sä et saa sitä tilaisuutta nolata sankaritarta

Antonio nousi vihoissaan ylös. Pienen unisuuden vuoksi miehen askellus oli aluksi hieman epätasapainoista, mutta sai kuitenkin korjattua kurssinsa kohti Minniä. Kiara iloitsi siitä, että pian tämän serkku saattaisi olla hyvinkin suuressa pulassa.
”Rakas…” Imelda kuiskasi hiljaa ja yritti tarttua miehen kädestä kiinni, kävellessään vaimonsa ohitse. Minni vilkaisi nopeasti ukkiansa, jonka jälkeen painoi jälleen katseensa lattiarajaan. Turbo irrottautui Minnistä hieman kauemmaksi. Minni näki katseessaan isoisänsä jalkaterät.
”Mitä sinä sanoit?” Antonio kysyi vihoissaan ja sai Minnin nostamaan katseensa ukkiinsa. Toisin kuin aikaisemmin, Minni ei tuntenut pelkoa tai ei ollut edes pahoillaan siitä, että oli kertonut perheelleen totuuden omasta ammatistaan. Kuitenkin sanat jäivät hetkeksi naisen kurkkuun hiirimiehen vaatiessa vastausta lapsenlapseltaan. Minni huokaisi ja kokosi ajatuksensa nopeasti.
”Olen Tulikivikaupungin armeijan sekä vapaustaistelijoiden kenraali… neljän tähden, jos sillä on mitään merkitystä…” Minni vastasi ukilleen. Antonion katse laajeni hieman. Hän ei voinut uskoa sitä mitä Minni oli juuri sanonut hänelle. Valkeaturkkinen hiirimies kääntyi hitaasti ympäri ja iski katseensa ruskeaturkkiseen naishiireen.
”Tiesitkö tästä?” Antonio osoitti kysymyksensä Minnin äidille. Marie katsoi kulmiensa alta hiirimiestä. Naishiiri oli puristanut kätensä eteensä ja hieroi otsaansa, hän myös nyökkäsi muutaman kerran.
”Kyllä… kyllä tiesin.”
”Miten olet päästänyt tyttäresi armeijaan?”
”Minä! Minni itse…”
”Minä karkasin!” Minni keskeytti kaksikon riidan poikasen. Antonio kääntyi uudelleen Minnin suuntaan. 
”Äiti ja isä tekivät aikoinaan kaikkensa etten kuuluisi armeijaan… tässä sitä kuitenkin ollaan!” Minni selitti nopeasti. Marien ilme heltyi hieman. Hän ei uskonut tyttärensä puolustelevan tätä. Antonio ei saanut sanaa suustaan. Hän oli pettynyt ja vihainen samaan aikaan.
”Isä? Onko kaikki hyvin?” Lilian rikkoi hiljaisuuden.
”Olen pahoillani etten…”
”Ä-ää… kaikki hiljaa… ei… Tämä on…” Antonio heilutteli epämääräisesti käsiään vaientaakseen perheensä. Mies harppoi olohuoneesta pois jättäen kiusallisen hiljaisuuden kaiken keskelle.
 
Minni huokaisi syvään ja katsoi vuorostaan isoäitiään. Imeldan ilme oli pahoitteleva, surkea ja Minnin oli vaikea tulkita oliko tämäkin pettynyt häneen.
”Voit kertoa ukille, että pakkaamme tavaramme ja poistumme aamuun mennessä,” Minni ilmoitti ja lähti yläkertaa kohden.
”Minni!” Turbo huikkasi naisen perään ja ottivat ripeämmät askeleet järkien kanssa naishiiren perään. Marie huokaisi syvään.
”Minä poistun kanssa.”
”Jäisit kahville tai teelle. Sinuakaan ei ole näkynyt vuosiin ja olisi ihanaa vaihtaa kuulumisia kanssasi,” Imelda aneli ja nousi vaivoin seisomaan.
”Kiitos kohteliaisuudestanne… mutta tilani tarvitsee minua,” Marie vastasi anopilleen ja poistui nopeasti kotitalon sisältä. Kiara naureskeli ja heilautti hiuksiaan voitonriemuisena. Naishiiri otti nopeita askelia poistuakseen paikalta.
”Mihinkäs sinä olet menossa nuori neiti?” Kiara kuuli äitinsä tuhahtavan.
”Tekemään askareitani…” Kiara ilmaisi niin ettei äskeistä välikohtausta olisi koskaan tapahtunutkaan.
”Askareitasi! Sinulla on anteeksipyynnön paikka nuori neiti!” Kenkin antoi tyttärensä kuulla kunniansa.
”Mikä anteeksipyyntö?” Kiara älähti.
”Serkultasi!” Sofia tiuskaisi.
”Minä en Carbinelta anteeksi pyydä! Carbine valehteli tälle perheelle!”
”Ja sinä nöyryytit häntä julkisesti!” Sofia murahti kädet ristissä.
”Onko totuuden kertominen nykyisin muka julkista nöyryyttämistä?”
”Siihen sinä pyrit paljastaessasi serkkusi aseman! Tiedät varsin hyvin, että julkinen nöyryytys on Marsissa iso asia ja sitä ei tehdä kuin julkisessa oikeiden istunnossa… silloin se ei kuulu perheen sisälle!” Ken tiuskaisi.
”Carbine valehteli! Carbine ei kertonut kuka todellisuudessa oli! Ansaitsetteko hänen valehtelunsa?” Kiara huusi vanhemmilleen.
”Emme! Mutta Carbine rakastaa tätä perhettä niin paljon ettei kertonut totuutta, koska tiesi ukkinne reaktion! Ja niin tiesit sinäkin ja sen vuoksi yritit saada hänet nalkkiin!” Sofia osoitti tytärtään. Neera oli istunut kotisohvalle ja painoi katsettaan tiukasti maahan. Kaksoissiskon osoitettu saarna kuulosti sille, kun hänkin saisi siitä osansa. Olihan hänkin tietoinen Minnin asemasta.  
”Todella epäreilua! Puhutte asiasta niin, että tämä olisi pelkästään minun vikani!” Kiara huusi vanhemmilleen ja poistui tilasta. Sofia vilkaisi miestään, joka pyöritteli vain päätään.
 
Minni oli pyytänyt Turbolta, että Vinski ja Moto menisivät omaan huoneeseensa. Minni ei halunnut tavata ketään ja ainoa marsilainen, jonka nainen päästi lähelleen oli kullanruskea hiirimies. Minni istui sängyllä kietoneena kätensä tiukasti jalkojensa ympärille. Turbo sulki makuuhuoneen oven ja katsoi surkeana hiirinaista huoneen sängyllä.
”Rakas…” Turbo huokaisi ja istui naisen viereen. Minni painautui tiukasti vain mieheensä kiinni ja irrotti otteensa jaloistaan. Turbo kietoi tiukasti kätensä hiirinaisen ympärille ja lohdutti tätä parhaansa mukaan. Hiljaisuus huoneessa vallitsi jonkin aikaan. Minni huokaisi ja suoristi itsensä. Turbo hieroi kevyesti edelleen naisen selkää ja antoi tämän avautua, jos vain halusi. Kuitenkin Minnin ajatukset pyörivät vain kaikessa. Nainen oli tuottanut pettymyksen perheelleen, kuin itselleenkin ja edelleenkään nainen ei päässyt päämäärässään eteenpäin. Löytää Marcusta. Minni hieroi otsaansa voimakkaasti.
”Olenko pettänyt kaikki?” Minni kysyi viimein.
”Miten kaikki?”
”No selkeästi ainakin perheeni!”
”En tiedä oletko pettänyt heitä… kenties ehkä yllättänyt heidät!”
”Yllättänyt? Tarkoitat varmaan järkyttänyt?” Minni kohautti kulmaansa hiirimiehelle.
”Yritin olla hienotunteinen…” Turbo hieroi niskaansa.
”Tiedän muskelihiiri,” Minni huokaisi ja silitti miehen reittä.
”Kiara veti todellisen paskanalkin sinulle!”
”Älä muistuta! Yritän unohtaa koko ämmän!”
”Mikä meidän seuraava suunnitelmamme on?”
”En tiedä… kai meidän pitäisi poistua. Teidän sotilaallisen taustanne ukki vielä hyväksyy, mutta minun oli jo liikaa hänelle,” Minni vastasi surkeana. Turbo hieroi lohduttavasti naisen selkää.
”Eli jääkö Marcuksen sijainti kenties kadotuksiin?”
”Marcuksen etsimisestä on tullut stressaavampaa, kuin pelkissä menneisyyksissä purjehtiminen,” Minni sulki silmänsä.
”Pitäisikö… tai tämä on hullu idea, mutta…”
”Niin?” Minni kysyi hämmentyneenä.
”Nyt kun ollaan näin syvällä jo suossa, niin pitäisikö sinun yrittää puhua vielä ukkisi kanssa?” Turbo kysyi. Minni jäi pohtimaan asiaa. Miehen ehdotuksessa oli kyllä perää, mutta Minni ei tiennyt miten ukki voisi hänet ottaa vastaan.
”Kenties… mutta kaikkein parasta olisi antaa hänelle hetki itse ajatella asiaa. Tämä ei ole hänelle nimittäin mikään pieni juttu,” Minni pyöritteli päätään.
”Emmekö luvanneet poistua aamuun mennessä?”
”Niin minä sanoin…” Minni hieroi käsivarsiansa. Turbo suukotti naisen ohimoa. Syvä hiljaisuus vallitsi jälleen huoneen.
 
Myöhään illalla vanhempi hiirimies pyöritteli viskilasia kädessään ja tuijotti vihreisiin liekkeihin. Mies istui kodin takkahuoneessa ajatuksissaan painaen etusormeansa kuonoaan vasten. Koputus oven karmiin ei saanut miestä edes nostamaan katsettaan tulijaan. Kävelykepin kolahdus matalaan sohvapöytään ja kevyt kosketus miehen olkavarteen sai miehen vain kääntämään silmiänsä. Imelda pyyhkäisi muutaman kerran miehen olkavartta.
”Kultaseni… olet oudon hiljainen. Voisitko edes minulle puhua?” Imelda pyysi anovasti.
”Mitä olen tehnyt väärin?” mies vastasi katsomatta vaimoansa ja laski käden kuonoltaan.
”Miten niin?”
”Ensin poikamme ja nyt pojantyttäremme…”
”Entä Marcus? Hänkin…”
”Hän on väkisin värvätty! Se poika olisi pysynyt kotona, jos olisi saanut sen vaihtoehdokseen!”
”Antonio-rakas! Et ole tehnyt mitään väärää. Mutta sinun on keskusteltava asiasta Carbinen kanssa…”
”Minkä vuoksi? Minulla ei ole hänelle mitään asiaa!”
”Mutta pojantyttärelläsi on ihan varmasti sinulle!” Imelda totesi surkeana. Antonio murahti vain vihoissaan.
”Tämä on… epämiellyttävä tilanne! Ja tiedän ettet hyväksy tätä… mutta Carbine on osa meidän perhettämme! Sinulle tärkeintä koko Marsissa… niin kuin kaikki lapsenlapsesi!”
”Mutta…”
”Ja hän palasi vapaaehtoisesti vuosien jälkeen luoksemme. Meidän luoksemme, koska välit Marieen on ilmeisesti niin tulehtuneet ettei se tyttö voi palata edes kotiinsa! Huomasit itsekin Marien asenteen Carbinea kohtaan!” Imelda keskeytti miehensä ja vastaukseksi sai vain hiljaisuuden.
”Muistelisit vaikka sitä, kuinka onnellinen olit kuullessasi, kun Hans ja Marie kertoi Carbinen tulosta… Vaikka välisi poikaasikin olivat mitkä olivat… mitä olette yhdessä tytön kanssa kokeneet ja ymmärtämään kuinka tärkeä osa olet sen tytön elämää!” Imelda jatkoi. Hiirinainen silitti miehen käsivartta nopeasti ennen, kuin poistui takkahuoneesta. Antonio huikkasi juomastaan ja jäi miettimään Imeldan sanoja…
 
Lämmin kesäsää oli vallannut Marsin ilman. 27-vuotta nuorempi Antonio oli peltotöissä Kenin isän Johanssonin herran kanssa. Mustan värinen hiirimies naureskeli, kun Antonio heitti isoja heinäpaaluja koneensa perään. Miehen askellus horjui ja tämä kaatui yhden isomman paalun sekaan.
”Tarvitsetko apua ystäväiseni?” mustaturkkinen hiirimies kysyi naurahtaen. Miehellä oli valkea hihaton paita yllään ja siniset farkut. Antonio tarrasi miehen kädestä kiinni ja nousi tämän avustuksella seisomaan. Mustaturkkisen hiirimiehen valkeat hiukset olivat sliipattuina takaraivoa kohden, mutta aktiivisen työn vuoksi muutama suortuvainen valahti aina tämän kasvoille. Miehen ystävälliset siniset silmät loistivat oikein tämän kasvoista.
”Pitäisikö pitää pienimuotoinen tauko?” Antonio kysyi ristien kädet eteensä. Valkean hiirimiehen turkki oli hieman punaisen hiekan peitossa kaksikon ajellessa edestakaista matkaa maatilan ja pellon väliä.
”Onko pojastasi kuulunut mitään?” mustaturkkinen hiirimies kysyi. Antonio kurtisti hieman kulmiansa ja tuhahti tympeänä.
”Miten niin?”
”No kun ajattelin voisiko hänestä saada joku päivä hiukan apua? On mennyt useampi kuukausi, kun hän kävi viimeksi Marcuksen kanssa täällä.”
”Sovitaanko ettemme puhu pojastani?”
”Et voi olla tosissasi? Tai tiedän, että olet armeija vastainen… mutta ei kai yksi ammatti muiden joukossa voi olla noin paha asia?”
”Philip! Pyydän! Ei sanaakaan Hansista!”
”Okeii… itsehän päätät poikasi asioista! Mutta entä lapsenlapsesi?” Philip nosti kätensä antautumisen merkiksi.
”Marcuksella on kuulemma ollut haasteita olemisensa kanssa… poika on käynyt vierailulla täällä, kun emme ole olleet Imeldan kanssa paikalla. Lilian kertoi, että se poika on yrittänyt hukuttaa Neeran nukkea juottokaukaloon,” Antonio selitti ja sai Philipin hämmentymään.
”Siis mitä?”
”Mmmm… jotain outoa tässä on… enkä tiedä mitä. Lilian ja Sofia tietävät, mutta eivät kerro minulle siitä,” Antonio osoitti nopeasti etusormellaan itseensä.
”Ja välien parantaminen poikaasi ei auttaisi asiaan yhtään?” Philip risti kädet eteensä. Antonio vilkaisi ystäväänsä, jonka kasvoilla oli ärsyttävä virne. Miehen teki mieli möyhentää mustaturkkinen hiirimies heinäpaalujen seassa.
”Ja taas puhumme pojastani!”
”Jos haluat syyn Hansin salailuun ja Marcuksen outoon käyttäytymiseen niin paranna… suhteesi… poikaasi!”
”Jos keskittyisit ihan omiin lapsiisi!”
”Ken on naimisissa tyttäresi kanssa ja nuorempi poikani asuu Meriluodon vastakkaisella laidalla! Eli heillä menee hyvin… kiitos huolenpidosta!” Philip taputti ystäväänsä muutaman kerran olkapäälle ja nousi traktorin kyytiin.
”Tuletko vai jäätkö tänne murjottamaan?” Philip huusi ja sai Antonion pyöräyttämään silmiänsä ja nousemaan ystävänsä kaveriksi koneen sisälle.
 
Meni kaksi päivää eteenpäin. Marsin oli vallannut rankat rankkasateet. Sääennustaja oli antanut varoituksen mahdollisista tulvista. Philip, Antonio ja Ken olivat käyneet vesisateen keskellä vetämässä joen reunoilla tulvalaidat. Kiara ja Neera piirsivät yhdessä isoäitiensä kanssa pöydän ääressä sillä aikaa, kun Sofia ja Lilian hoiti perheen muita askareita. Mieshiiret rymistelivät kotitalon sisään, saaden naiset hieman pelästymään.
”Ukki näyttää ihan märältä torahammaskanalta,” Neera naureskeli roikkuen pöydän yllä.
”Kiitos rakas… arvostan!” Antonio pyyhki otsaansa.
”Vaari näyttää taas märältä kilpiankalta!” Kiara jatkoi ja sai Philipin hieman yllättymään.
”HEI!” mies huudahti saaden kaksoset kikattelemaan.
”Tässä! Kuivatkaa itsenne kunnolla ettette vilustu!” Philipin vaimo totesi ja ojensi hiirimiehelle pyyhkeitä. Tummanruskea hiirinainen kauniin pitkillä valkeilla hiuksilla oli pukeutunut perinteisesti yli polvien mittaiseen kirsikanpunaiseen mekkoon, hiusten ollessa isolla tuuhealla nutturalla naisen takaraivolla. Hiirinaisen nimi oli Karla.
”Kiitos kultaseni!” Philip vastasi hiirinaiselle.
”Voisi olla myös suotavaa, että käytte vaihtamassa vaatteitanne!” Imelda naurahti pöydän äärestä. Mieshiiri kolmikko asteli olohuoneen poikki yläkertaan vaihtamaan vaatteita. Muutama terävä ukkosen isku sai Kiaran ja Neeran pelästymään. He juoksivat äitinsä jalkoihin pelokkaana.
”Voi tytöt… ei mitään hätää!” Sofia helli kaksikkoa. Tytöt rauhoittuivat äitinsä sanoista ja huokaisivat helpottuneena. Kuitenkin lankapuhelimen kova ääninen pirinä sai tytöt uudemman kerran hyökkäämään pelokkaina äitinsä helmoihin. Sofian huokaisi syvään naurahtaen ja vilkaisi sisartaan.
”Mitä sanoit?” Imelda henkäisi puhelimeen. Mieshiiret astelivat kanssa keittiön puolelle ja ihmettelivät Imeldan outoa käytöstä. Naishiiri piti rintaansa ja katsoi miestään. Antonio kohautti kulmaansa naiselle kysyvästi.
”Kerron terveiset… Marielle paljon voimia… tulemme niin pian kuin pääsemme!” Imelda huokaisi ja laski puhelimen takaisin paikoilleen. Antonio oli entistä hämmentyneempi. Hän ei osannut tulkita vaimonsa pientä järkytystä ja hämmennystä. Ja minkä vuoksi tummanharmaa hiirinainen oli toivottanut Marielle voimia?
”Mikä nyt?” Antonio kysyi. Imelda ei saanut oikein sanaa suustaan.
”Se… se oli Hans…” nainen aloitti.
”Onko jotain sattunut?”
”Tavallaan…” Imelda ihmetteli ääneen.
”Niin?”
”Marie synnyttää…” Imelda tokaisi, kun pääsi pahimmasta järkytyksestään yli.
”Mitä?” Antonio huudahti.
”Siis onko teidän miniänne raskaana teidän tietämättänne?” Philip kysyi pienesti naureskellen. Antonio iski miestä kyynärpäällään suoraan alavatsaan hiljentääkseen tämän. Sofia ja Lilian vilkaisivat nopeasti toisiaan, jonka heidän isänsä näki. Antonio nosti sormensa tyttäriänsä kohden ja asteli heitä kohden.
”Te tiesitte!”
”Niin tiesimme…”
”Hans vannotti meitä olla kertomatta, kun et ollut kiinnostunut hänen asioistaan!” Sofia ja Lilian kertoivat paniikin omaisesti.
 
Antonio huokaisi ja yritti sisäistää sen, että hänestä oli jälleen tulossa isoisä.
”Antonio… Hans pyysi meitä kotiinsa vahtimaan Marcusta, jotta hän pääsee vaimonsa luokse!” Imelda henkäisi ja tarrautui klenkaten miehensä käsipuoleen kiinni.
”Rakas… keppisi!” Antonio huolehti ja ojensi kepin naishiirelle.
”Älä minusta huoli… meidän on mentävä Marcuksen luokse,” naishiiri toitotti.
”Mitä jos?” Sofia aloitti ja sai vanhempiensa huomion.
”Mitä jos me menisimme Marcuksen luokse ja te Hansin tueksi sairaalaan? Mieshiiriä ei päästetä synnytykseen mukaan, joten Hans tarvitsee teidän tukeanne odotuksessa,” Sofia ehdotti.
”Miksi niin tekisimme?” Antonio kysyi.
”Koska teidän välinne eivät ole häneen mitkään parhaat! Jos tukisitte Hansia edes vanhemmuudessa, niin hän tulisi varmasti kotonakin lasten kanssa enemmän käymään. Lapsenlapsenne tutustuisivat paremmin teihin!” Sofia ilmaisi mielipiteensä. Antonio vilkaisi Imeldaa.
”Emme tienneet tästä lapsesta rakas vain sen vuoksi, että välimme poikaamme on huonot hänen ammattinsa takia!” Imelda huokaisi. Hänen katseensa oli anova ja sai Antonion hyväksyvästi huokaisemaan. Miehen kasvoille nousi lempeä katse.
”Hyvä on rakas!” mies myöntyi ja sai Imeldan hyökkäämään miehensä kaulaan.
”Lähdetään sitten! Hansin pitää päästä sairaalaan ennen poikansa syntymää!” Antonio innostui ja asteli naisten ohi.
”Ööö… isä?”
”Niin?”
”Kuka sanoi, että se olisi poika?” Lilian kysyi pieni kiusaantunut hymy kasvoillaan.
”Onko se tyttö?” Antonio kysyi. Sofia ja Lilian kohauttivat harteitaan.
”Kukaan ei tiedä kumpi se on,” Sofia vastasi ja antoi tyttärilleen sadetakit.
”Hmm… no se selvinnee vielä,” Antonio naurahti ja puki oman tummanruskean nahkatakkinsa ylleen. Mieshiiret ohjasivat Kiaran ja Neeran juoksemaan auton kyytiin.
”Oletko varma että jäät tänne?” Sofia kysyi mieheltään.
”Jään äidin ja isän seuraksi… Pärjäättekö te kolmen kuusivuotiaan kanssa?” Ken naurahti.
”Eiköhän!” Sofia naurahti takaisin ja suukotti miestään nopeasti ennen lähtöään.
 
Sateen vuoksi matka Marien perheen kotitilalle oli tuntunut pitkältä ikuisuudelta. Antonion oli vaikea nähdä tietä edessään ja ei voinut Sofiakaan näkevänsä yhtään sen enempää ajaessaan isänsä perässä omalla autollaan. Perheen koirat huusivat oman aitauksensa kopissa kuulleessaan autojen ajavan pihaan. Hans astui terassille ja näki siskontyttönsä juoksevan hiirimiehen jaloista sisälle.
”Mitä tämä nyt on?” Hans kysyi levitellen käsiään.
”Tulimme vahtimaan Marcusta,” Lilian ilmoitti, kun oli kanssa juossut talon sisälle.
”Pyysin äitiä ja isää!”
”Kyytiin poika! Ei se vaimosi kauaa jaksa sinua odottaa!” Antonio huudahti raollaan olevasta ikkunasta. Hans meni entistä hämmentyneemmäksi nähdessään vanhempansa.
”Mitä?” Hans kysyi sisariltaan.
”Mene nyt. He kertovat matkalla!” Sofia patisti. Hans vilkaisi taivasta. Mustan harmaat pilvet alkoivat rakoilla, mutta rankkasateen vuoksi mies joutui juoksemaan silti vanhempiensa kyytiin.
”Marcus on ollut sitten todella ailahteleva! Joten olkaa varovaisia!”
”Juu hei hei ja ONNEA!” Sofia vilkutti loittonevalle autolle. Hans kiinnitti turvavyön ja raapi takaraivoansa.
”Miksi haluatte tähän mukaan?” Hans kysyi vanhemmiltaan.
”Koska kuulimme ensimmäisen kerran tänään, että saatte perheenlisäystä!” Antonio ärähti etupenkiltä. Imelda rauhoitteli miestään.
”No ettepähän ole antanut syytä olla enempää yhteyksissä!” Hans puristi kädet eteensä.
”Koska haluat kapinoida meitä vastaan?”
”En minä kapinoi! Teen tätä työtä sydämelläni!” Hans murahti ja sai isänsä tuhahtamaan.
”Tiesin ettet voisi koskaan hyväksyä tätä! Miksi edes tulit, jos asiani ei edes kiinnosta sinua oikeasti?”
”Hans!” Imelda älähti etupenkiltä.
”Voimme pysähtyäkin ja kävelet sairaalaan!”
”Antonio!” Imelda jatkoi.
”Kuule ihan…”
”Siellähän huudat, mutta tot…”
”NYT HILJAA KUMPIKIN!” Imelda huudahti ja sai miehet istumaan paikoillaan tuppisuina. Hans painoi katseensa jalkatilaan, kun Antonio yritti keskittyä ajamiseen.
”Tulimme, koska haluamme osoittaa tukenne sinua kohtaan! Olemme olleet etäisiä, mutta ammatin valinta ei voi rikkoa PERHETTÄMME!” Imelda painotti kyyneleet silmissään.
”Anteeksi äiti…”
”Anteeksi kultaseni!” mieshiiret pahoittelivat.
”Alatte rakentamaan suhdettanne uudelleen ja se alkaa tästä hetkestä! Piste!” Imelda antoi miesten kuulla kunniansa. Miehet nyökyttelivät vaisusti ja eivät oikeastaan koko matkana uskaltaneet sanoa enää sanaakaan.
 
Sairaalaan päästyään, odotti pitkät odottelevat tunnit. Marsin taivas oli kirkastunut ja sade loppunut kuin seinään. Ilma tuntui raikkaalle ja ajatusvirta tuntui selkeämmälle vaaleanharmaan hiirimiehen seistessa osaston parvekkeella. Mies ei ollut Marien tilanteesta saanut väliaikatietoja, joten odottaminen itsessään tuntui hyvin raskaalle. Liukuoven kolahdus miehen takaa sai hänet varovaisesti vilkaisemaan ovesta tulijaa. Antonio hymyili vaisusti ja astui poikansa viereen.
”Onko kaikki hyvin?” Antonio aloitti varovaisesti.
”Tuntuu niin turhalta…”
”Mitä tarkoitat?”
”Sitä etten edes tällaisessa tilanteessa saa olla vaimoni tukena! Hän synnyttää kuitenkin meidän yhteistä lastamme!”
”Valitettavan ikävä tosiasia, että isän osallistuminen synnytykseen Marsissa on kiellettyä.”
”Vaikka lapsi on yhdessä laitettu aluilleen?”
”Siisti suusi nuori mies!” Antonio komensi ja sai Hansin suupieliin nousemaan kerrankin hymyn. Antonio vilkaisi poikaansa. Kyllä hän sen myönsi. Hän oli ylpeä esikoisestaan. Ei armeijataustan vuoksi, vaan siitä että mies oli onnistunut löytämään rakkauden rinnalleen, jonka kanssa jakaa elämää eteenpäin uusille elämille.
”Kuule Hans! Siitä aikaisemmasta…” Antonio vaikeroi. Hans heilautti kättään vähät välittäen aikaisemmat riidasta isänsä kanssa.
”Antaa olla! Olin vain hämilläni nähdessäni sinut ja äidin hakemassa minua sairaalaan!”
”Haluatko, että olemme elämässänne?”
”Mikä kysymys tuo oli? Totta kai haluan… en ole ollut vain varma haluatteko te?”
”Olet poikani! Esikoiseni! Kaikesta huolimatta välitän sinusta… lapsenlapsistani ja Mariesta!”
”Wauu isä… en uskonut sinun koskaan olevan tuota mieltä?”
”Olen ollut ankara sinulle… en hyväksy edelleenkään sitä mitä teet, mutta hyväksyn sinut isänä, miehenä ja… poikanani!” Antonio henkäisi pitkään. Hans käänsi jälleen katseensa horisonttiin.
”Miten Marcus voi? Hän on kuulemma ollut ailahteleva?”
”No rehellisesti sanottuna. Marcus ei ole oikein hyväksynyt vauvan tuloa… kuten olet varmaan kuullut, että hän on yrittänyt hukuttaa nukkea juottoaltaaseen ja kaikkea muuta,” Hans huokaisi ja nojasi kaiteeseen.
”Mikä saa Marcuksen toimimaan niin?”
”Emme tiedä… olemme olleet täällä useamman kerran, kun pojan käytös on ollut ihan brutaalia. Kiaran ja Neeran hän hyväksyy, mutta ei tätä. Pelottaa viedä pienokainen kotiin, jos poika karkailee ja sytyttelee vauvanvaatteita tuleen,” Hans kertoi ja sai Antonion katseen pelästymään.
”Oikeasti?” Antonio kysyi ja sai Hansin nyökkäilemään.
”Ehkä… ehkä Marcus reagoi näin, koska ei tiedä millainen vauva on? Miten hänen kanssaan tulisi toimia?” Antonio jatkoi.
”Kenties!”
”Tai sitten hän luulee, että hylkäätte hänet vauvan vuoksi?”
”Emme ikinä hylkäisi omaa lastamme!” Hans älähti. Antonio rauhoitteli poikaansa.
”Ette tietenkään. Marcus ei vain tiedä sitä tai vaikka tietäisi niin ei ymmärrä sitä!” Antonio selitti. Hans huokaisi syvään.
”Meillä taitaa olla aika paljon töitä, kun pääsemme kotiin!” Hans hieroi niskaansa. Antonio ei mitään muuta, kuin sanattomasti rohkaisi poikaansa taputtamalla tätä hartioihin. Valkea hiirimies mietti pienen tovin ja riisui yltään nahkatakkinsa.
”Tässä!” Antonio ojensi takin pojalleen.
”Isä?”
”Olkoon se aikainen lahja isyydestäsi… sain sen aikoinaan omalta isältäni, kun Sofia oli syntynyt. Nyt haluan antaa sen sinulle…” Antonio selitti. Hans otti takin varovaisesti käsiinsä. Takki oli kulkenut heidän suvussaan niin kauan, kuin Hans itse sen vain muisti.
”Muista huoltaa sitä! Sillä se pysyy hyvässä kunnossa!”
”Kiitos… tämä merkitsee tosi paljon,” Hans vaikeroi hieman. Antonio hymyili lempeästi pojalleen, kunnes kuulivat takaansa liukuovien kolahduksen.
”Tulkaa! Pian!” Imelda tokaisi hengästyneenä kaksikolle.
 
Antonio ja Hans vilkaisivat toisiaan nopeasti. Kolmikko kiirehti takaisin osaston käytävälle, jossa hoitaja jo odotti heitä.
”Te olette varmasti herra Milanius?”
”Kyllä! Miten vaimoni voi?” Hans kysyi. Hoitaja hymyili miehelle lempeästi.
”Erittäin hyvin ja samoin uusin tulokkaanne!” hoitaja tokaisi. Imelda ja Antoniokin henkäisi ihastuneena.
"Kumpi se on?" Imelda kysyi.
"Haluaako isäkin tietää?" hoitaja kysyi. Hans oli sanaton ja nyökkäili.
”Haluan!” mies henkäisi.
”Onneksi olkoon. Teillä on pieni tytär!” naishiiri onnitteli. Imelda kiljahti pienesti ja tarrautui miehensä kaulaan.
”Saammeko mennä Marien luokse?” Hans kysyi.
”Toki…” hoitaja nyökkäsi ihastuneena ja laski kolmikon huoneeseen sisälle.
          Seuraavat hetket menivät vain ihastellessa pienokaista. Marie oli uninen rankan koettelemuksen jälkeen, mutta jaksoi silti ilahtua, kun aviomiehensä vanhemmat olivat kanssa saapuneet paikalle tapaamaan uusinta marsilaista.
”Voi pieni… niin hentoinen ja kaunis,” Imelda ihasteli pientä kääröä poikansa käsivarsilla. Hans hymyili äidilleen ylpeänä.
”Hän on kyllä niin sievä…” Antoniokin kommentoi Hansin toiselta puolelta. Hans vilkaisi isäänsä nopeasti ja kääntyi ympäri nähdäkseen vanhempansa.
”Haluatko?” Hans kysyi ja ojensi tytärtään isäänsä kohden.
”Oikeasti?”
”Hän on pojantyttäresi! Totta kai haluan… ensimmäinen muisto muodostuu isovanhempien kanssa… sitten omien vanhempien!” Hans vilkaisi Marieta, joka hymyili hennosti.
”Haluat minun luovan ensimmäisen kontaktin häneen?”
”Enkö niin sanonut… ja teit niin myös Marcuksen kanssa aikoinaan,” Hans naureskeli ja nosti tytön isänsä syliin.
”Varovasti rakas…” Imelda lähes kuiskasi ihastuneena.
”Voi ei mitään hätää…” Antonio hyssytteli, kun pienokainen ynähti hiirimiehen sylissä ja tämä sai kevyesti tuudittamaan häntä. Hans siirtyi Marien tueksi ja nosti kätensä tämän yli.
”Voi pieni rinsessa… kunpa olisimme tienneet sinusta aiemmin!” Antonio helli pienokaista. Mies nosti hieman tyttöä ylemmäksi ja laski omaa päätään niin, että sai antennien avulla luotua kontaktinsa hiirityttöön. Imelda tarrautui kanssa miehensä rinnalle ja laski omaa päätään. Näin tyttö sai ensi kuvan isovanhemmistaan muistoihinsa. Vanhemmat avaisivat muut portit tytön mieleen.
”Hän on täydellinen…” Imelda ihasteli miehensä käsipuolessa.
”Niin on…” Antonio vastasi ja suukotti tytön päälakea hellästi…
 
Minni hiipi alakertaan, kun huomasi kellarikerroksessa vielä vihreän kajon. Minni vilkaisi olkansa yli. Koko talo oli vetäytynyt jo nukkumaan ja naishiiri oli herännyt, vain juomaan. Minni asteli varovaisesti pohjakerrokseen ja näki ukkinsa istumassa edelleen nojatuolissa ajatuksiinsa painautuneena. Minni oli poistumassa, mutta keräsi rohkeutensa ja koputti oveen. Antonio heräsi ajatuksistaan ja vilkaisi ovelle. Minni oli painanut surkean katseensa haahuilemaan johonkin nojatuolien juurelle.
”Saanko liittyä seuraan?” hiirinainen kysyi. Antonio suoristi istuma-asentoaan ja laski tyhjän viskilasinsa pöydälle. Minni astui peremmälle takkahuoneeseen ja istui ukkiansa vastapäätä. Antonio tunsi olonsa hieman levottomaksi ja epämukavaksi. Hän oli aikaisemmin päivällä hyvin tyly pojantyttärelleen ja kuitenkin samaisena iltana muistanut, kuinka oli luonut hiirityttöön ensimmäisen kontaktin saadessaan tämän ensikertaa syliinsä.
”Haluatko keskustella vai kuunnella?” Minni kysyi. Antonio vilkaisi hiirinaista nopeasti.
”Sanoitko tosissasi olevasi kenraali asemassa armeijassa?” Antonio kysyi. Minni nyökkäsi.
”Tuoko on keskustelua? Vastaa minulle Carbine!”
”Olin tosissani. Taitojani on arvostettu siitä saakka, kun olen armeijaan liittynyt. Rontin aivopesun jälkeen…”
”Onko Stoker aivopesty?!” Antonio keskeytti pelokkaana Minnin.
”On… kun hän viimein palasi todellisuuteen sen jälkeen… olen toiminut enoni tukena siitä asti,” Minni kertoi surkeana. Nainen risti jalkansa ja hermostuneena räpelsi sormiansa. Antonio vilkuili Minnin olemusta päästä varpaisiin.
”Tuit enoasi?”
”Totta kai tuin häntä… hän perhettäni! Ihan niin, kuin te!”
”Miksi et kertonut totuutta heti alkumetreillä?”
”Koska en halunnut loukata ketään. Tiesin suhtautumisesi armeijaan ja sotilaisiin. Siksi olin kenties vastahakoinen kertomaan jätkienkään sotilaallista taustaa sinulle aluksi…” Minni murehti. Antonio näki kuinka Minni pyyhkäisi vierähtäneen kyyneleen kasvoiltaan. Antonio huokaisi pitkään.
 
”Kenties…” mies aloitti hieroen niskaansa. Minni vilkaisi ukkiansa surullisena.
”Kenties olen ollut sinulle… tai isällesi liian ankara. Koulutus meni omalla kohdalla perille omalta isältäni, joka oli vielä vastarintaisempi, kuin minä. Annoin isällesikin aikoinaan periksi, koska en halunnut menettää häntä.”
”Ei sinun ole pakko hyväksyä minua sellaisena, kuin olen. Halusin vain auttaa kansaani ja saada Marsin vapaaksi. Palauttaa jokiin veden ja saada sadot kukkimaan… Siksi olen taistellut itseni johtoon saakka, koska minusta on aina luultu, etten kykene sotaisaan toimintaan vain sen vuoksi, että olen nainen! Mutta kenties olin liian kunnianhimoinen, kun maksan siitä kovalla hinnalla,” Minni selitti.
”Miten kovalla hinnalla?” Antonio ihmetteli.
”Menettämällä perheeni ympäriltäni!” Minni vastasi ja nousi seisomaan. Naishiiri heilautti hiuksensa selkänsä puolelle ja suoristi paidan yllään.
”Joten… hyvää yötä! Minuun saa olla armeijaan yhteydessä. Jos en ole paikalla niin voin jättää vapaustaistelijoiden yhteystiedot…” Minni jatkoi ja oli poistumassa tilasta, kunnes Antonio nousi ylös nojatuolistaan.
”Carbine odota…” mies huikkasi ja käveli naishiiren luokse. Minni katsoi ukkinsa silmiin suoraan.
”Haluan antaa sinulle yhden muiston… ja haluan että teet päätöksen… haluatko jäädä tänne vai et!” Antonio totesi ja astui ihan Minniin kiinni. Minni kohautti hämmennyksestä kumpaakin kulmaansa. Mies laski hieman päätään ja antoi muistojensa laskeutua Minnin mieleen. Minni näki aluksi pelkän kirkkaan valon, jonka jälkeen nuorien isovanhempiensa kasvot ylpuolellaan. Hiirikaksikko ihaili pienokaista sylissään. Minni tunsi selkeästi olevansa vauvan roolissa ja näkökenttä oli sumean sekainen. ”Hän on täydellinen,” Minni kuuli isoäitinsä ihailevan. ”Niin on… Olet toiminut loistavasti poikani… mistään en voisi olla ylpeämpi!” Antonio ihaili ja laski katseensa takaisin Minniin. Ihan kuin ukki olisi puhunut vastasyntyneelle Minnille koko ajan. Muisto palasi takaisin todellisuuteen ja sai Minnin hämmentyneenä pohtimaan mitä isoisä oli juuri näyttänyt.
”Mistään en voisi olla ylpeämpi!” Antonio huokaisi toistaen ennen, kuin käänsi oven vieressä olevaa nuppia, joka sammutti vihreät lieskat takasta. Antonio hymyili vienosti Minnille, ennen kuin poistui ensimmäisenä tilasta. Minni huokaisi surullisena ja tunsi raskaat kyyneleet silmillään. Naishiiri kasasi itseään hetken puhallellen ja pitäen katseensa katossa. Minnin kesti hetki tajuta mitä ukki oli sanoillaan tarkoittanut. Edes palatessaan takaisin makuuhuoneeseensa hän ei ollut ihan täysin sisäistänyt miehen sanoja.
 
Aamulla Minni istui sängyllä täysin ajatuksissaan. Hän ei ollut kunnolla nukkunut yön aikana ja pohti oliko ukin sanat lupa jäädä heidän kotitaloonsa. Mariekin tiesi tyttärensä olinpaikan, mutta Minni ei olisi millään halunnut mennä anelemaan äidiltään majapaikkaa Meriluodon vierailun ajaksi. Naishiirestä alkoi tuntumaan, että paras vaihtoehto olisi palata vain takaisin Maahan. Turbo käänsi kylkeänsä ja havahtui johonkin hereille. Katse porautui hiirinaiseen, jonka siluetin valaisi ulkona paistava aurinko. Mieshiiri hymyili tyynyään vasten rakastuneena.
”Huomenta kaunokainen.”
”Huomenta,” Minni vastasi vaisusti tuijottaen edelleen eteensä. Turbo kurtisti kulmiansa ja nappasi lasinsa hännällään yöpöydältä. Mies nousi Minnin viereen istumaan ja silitti tämä olkapäätä hellästi.
”Mikä hätänä?” Turbo kysyi huolestuneena.
”Mää en ole enää varma haluaako ukki meidät pois täältä vai ei!” Minni huokaisi surkeana.
”Miten niin?”
”Juttelin ukin kanssa… Tosin juttelumme oli aika yksi puolista, mutta viimeiseksi lauseeksi hän vain totesi minulle; Mistään en voisi olla ylpeämpi! … sitten hän vain poistui hymyillen takkahuoneesta,” Minni selitti levitellen käsiään.
”Milloin olet takkahuoneessa ollut?” Turbo kurtisti kulmiansa.
”Yöllä… Silloin, kun sinä kuorsasit ja itseäni janotti!” Minni virnuili hiirimiehelle, joka kurtisti naisen heitolle kulmiansa.
”Jaahas!” mieshiiri totesi.
”Älä suutu!”
”Sinulle tässä tilanteessa en todellakaan!” Turbo vastasi ja suukotti naisen poskea.
”Mutta… ukkisi ei antanut sinulle häätökäskyä?”
”No ei… kai…” Minni hieroi päätään mietteliäänä.
”Kenties olisi parasta varmistaa asia ennen, kuin poistumme,” Turbo totesi ja nousi seisomaan.
”Haluatko aamusuihku seuraa?” Minni kysyi vaihtaen aihetta nopeasti.
”Sinä olet kuin siveyden sipuli täällä! Sori… tarkoitan ettet koskaan voisi tehdä täällä mitään, kun seinilläkin on korvat!” Turbo naljaili naiselle, joka kostoksi heitti hiirimiestä tyynyllään. Naureskellen mies siirtyi vessan puolelle.
 
Alakerrassa Kiara kiinnitti essuansa vyötäisilleen. Sofia vilkaisi miestään, kun tämä murahteli itsekseen. Kiara ei ollut tehnyt elettäkään saadakseen aikaa pyytää serkultansa anteeksi. Tyttö oli isänsä mielestä myös ärsyttävän ylimielinen. Antonio astui reippaana tilaan ja sai paikalla olevien hiirien huomion.
”Huomenta isä! Onko kaikki hyvin?”
”On… Kiara!” mies komensi ja sai hiirineidon pelästymään hieman.
”Mitä?”
”Minulla on sinulle asiaa! Tule!” mies viittoi tummanruskean hiirinaisen mukaansa. Kiara vilkaisi huolestuneena vanhempiaan, jotka käänsivät katseensa aivan toisaalle. Sofia hieroi samalla korvanlehteänsä. Juuri parahiksi olohuoneeseen laskeutuva Minnikin sai osansa ukkinsa oudosta käyttäytymisestä.
”Sinä myös! Ala tulla!” Antonio komensi. Minni vilkaisi Turboa nopeasti ja lähti nöyränä ukkinsa perään kohti takapihaa. Minni otti muutaman ripeämmän askeleen ja törmäsi Kiaran olkapäähän.
”AU! Varoisit hieman!”
”En minä sille voi mitään, että sinulla on pelinrakentajan kokoiset olkapäät!” Minni kohautti käsiään välipitämättömästi. Kiara jäi loukkaantuneena katsomaan suu montullaan auki hiirinaisen perään. Hiirinainen oli loukannut Minniä niin, ettei tätä kiinnostanut enää miten kohtelisi Kiaraa jatkossa. Antonio ohjasi tytöt takapihan isompaan vajaan, jossa aikoinaan uskollisesti palvellut peltokone oli parkkeerattu. Minni risti kädet eteensä ja katsoi suurta konetta edessään.
”Meinaatko laittaa meidät peltotöihin?” Kiara kysyi ja sai ukkinsa naurahtaen tuhahtamaan. Minni vilkaisi kulma kohollaan ukkiansa.
”Voisitko kertoa mitä teemme täällä? Meidän pitäisi päästä jätkien kanssa lähtemään.”
”Hyvä! Kukaan ei tarvitse häpäisijää perheeseensä!” Kiara tuhahti ilkeästi ja sai Minnin pyöräyttämään silmiänsä. Antonio nojasi vanhaan aitaan vajan sisällä ja antoi lastenlastensa käydä pieni muotoisen keskustelun keskenään.
”Vaikka häpäisen perheeni kuulumalla armeijaan ja kapuamalla sen yhdelle korkeimmalle huipulle… en kuitenkaan kadu mitään! Tein sen kansamme puolesta!”
”Oman perheesi yli? Kuinka jaloa!”
”Joskus isommat asiat vaativat myös oman perheen rajojen ylittämistä!”
”Olet USKOMATON! Ihan kun et katuisi!”
”Olet oikeassa! En kadukaan! Niin kuin jo äsken sanoin! En kadu sitä, että haluan auttaa Marsia… Ja sinä hemmoteltu prinsessa et edes tiedä missä kunnossa Mars on sen toisella laidalla! Voin nimittäin kertoa, että minä, sotilaani ja jätkät on tehnyt helvetinmoisen työn, että sinä ja sinun napasi olisi edes turvassa!” Minni ärähti ja tökki naista rinnasta kauemmaksi itsestään. Kiara peittosi rintaansa hieman ja katsoi järkyttyneenä serkkuaan. Minni tunsi pulssinsa kiihtyvän. Hän yritti parhaansa mukaan estää itseänsä satuttamasta serkkuansa. Turbo ei olisi nimittäin estämässä häntä ja ukki tuskin tekisi elettäkään, että pysäyttäisi Minnin.
”Ja jos tämä hirvittää sinua… niin et halua edes tietää mitä olen nähnyt, kokenut tai joutunut asemani puolesta päättämään!” Minni puri hampaitaan yhteen.
”Sekin vielä, että saan jatkuvasti kuunnella sinun alentavaa käytöstä minua kohtaan, kuinka halveksit minua ja tekemiäni valintoja… pöyhennät omaa egoasi näyttääksesi paremmalla kaikkien silmissä. Todellisuus on kuitenkin se, että olet sisimmiltäsi paha kiillottaessasi omaa kruunuasi muiden tuskan edessä!” Minni murahti saaden Kiaran viimein romahtamaan. Naishiiri iskeytyi polvilleen itkien vuolaasti käsiään vasten.
 
Minni hengitti raskaasti. Kaikki menneisyydessä varjostaneet asiat saivat hänet viimein purkautumaan kuin tulivuoren. Minni siirsi pettyneen katseensa kattoon ja vetämään happeaan hieman kauemmaksi Kiarasta. Kiara tärisi hieman itkun ja pelon vuoksi. Hän yritti tasata mieltään ja saada Minnin sanoja mielestään.
”Miten voit olla noin ilkeä?” Kiara kysyi Minniltä. Minni kääntyi serkkuaan kohden ja katsoi tätä vihaisena.
”Minäkö ilkeä? Mieti omaa käytöstäsi edes hetken… olen vuosia joutunut alentumaan sinun tahtosi mukaan, koska kuvittelet olevasi parempi kuin muut. Oikeasti saisit olla kiitollinen…”
”Mitä tarkoitat?”
”Mieti keitä sinulla on ympärilläsi, tukenasi ja rinnallasi! Koko ajan! Miten saat kokea heidän lämmön ja rakkauden… Ja mieti minua… isäni on kuollut, veljeni kadonnut… ja äiti joka ei halua minua kotiinsa, koska tein teini-iässä huonoja valintoja, otin miehekseni sellaisen josta äiti on tehnyt omat johtokuvitelmansa… ainoat hiiret koko universumissa joihin uskallan turvautua tällä hetkellä on Turbo ja… ukki!” Minni huokaisi ja osoitti haavoittuvaisuutensa kanssa Kiaralle. Naishiiren poskille valahti lämpimät kyyneleet. Antoniokin oli mennyt Minnin sanoista hieman sanattomaksi ja mietti missä kohtaan asettuisi naishiirten väliin. Minni pyyhki nopeasti kasvojansa.
”Että kiitos! Kiitos, että olet tehnyt elämästäni lapsena sietämätöntä… väänsit kunnolla puukkoa haavassani isäni kuoleman jälkeen, kun hain lohtua edes yhdeltä marsilaiselta, jota en sinun mielestäsi olisi saanut edes hakea! Vain sen vuoksi, että olit mustasukkainen!” Minni osoitti ukkiansa. Kiara nielaisi vaikeana. Hän ei koskaan ollut ajatellutkaan mitä oli omalla käytöksellään saanut aikaan. Kiara nousi ylös pyyhkien käsillään mekostaan ja essustaan punaista hiekkaa. Minni oli kääntänyt kylkeänsä tälle ja puristanut kädet eteensä. Kyyneleet Minnin kasvoilla oli kuivuneet ja tuima ilme oli vain vallannut kasvojen ilmeen. Jälleen niin, kuin aina ennenkin Minni kivetti itsensä sisältäpäin. Ilmapiiri oli muutenkin epämiellyttävän kireä.
”Kenties en ole malli tytär tai lapsenlapsi niin, kuin sinä ja sisaresi. Mutta teen kaikkeni kotimme eteen, että saamme vapautemme takaisin,” Minni huokaisi rauhallisesti. Kiara pyyhki edelleen kasvojansa ja vilkaisi ukkiansa.
 
Antonio röhähti pienesti ja astui naishiirten väliin. Mieshiiri pohti hieman sanojaan ja asetti kädet lanteilleen.
”Ymmärrättekö nyt miksi pyysin teidät tänne?”
”Muistelemaan Carbinen elämänkertaa ja tekemään minusta syyllisen?” Kiara kysyi loukkaantuneena. Minni katsoi tympeänä serkkuansa. Jopa Antonio raaputti sormellaan ohimoaan ja vilkaisi Kiaraa.
”Se, että koet itsesi syyllistetyksi, on varmasti pohjaa jollekin,” Antonio vastasi.
”Puolustelet Carbine?”  
”En… mutta uskon hänen kokemuksensa olevan myös totta. Halusin teidät tytöt tänne, jotta välinne saataisiin selvitettyä. Carbine sai selkeästi avattua tunteensa, niin kuin sinäkin… mutta itku ei kerro kuitenkaan sitä mitä oikeasti tunnet!” Antonio selitti.
”Mulla ei ole mitään kerrottavaa!” Kiara tuhahti puristaen kädet eteensä.
”Kiara rakas… olet tärkeä osa elämääni, ihan kuin Carbine, Neera ja Marcus. Carbine kenties on tehnyt asioita, joista en ole ylpeä… mutta minun on kuitenkin myönnettävä, että olen ylpeä hänestä! Millainen aikuinen hänestä on kasvanut… niin kuin sinusta ja kaikista lapsenlapsistani!”
”Ja olen pettynyt! Niin Carbinen toimintaan…” Antonio jatkoi ja sai Kiaran ylpistymään. Hänen omahyväinen hymynsä porautui Minnin katseeseen. Antonio seisoi naisten välissä ja Minnin ei tehnyt mielikään yrittää ukkinsa läpi.
”Kuin sinuunkin!” Antonio jatkoi tuhahtaen ja sai Kiaran hämmentymään.
”Olet pettynyt minuun? Mitä olen tehnyt?” naishiiri parahti.
”Julkinen nöyryyttäminen ei kuulu perheemme arvoihin… asian Carbinen sotilaallisesta arvosta olisit voinut osoittaa hienotunteisemmin ja rakentavammin. En voi ymmärtää vihaasi serkkuasi kohtaan, minkä vuoksi toimit noin!” Antonio pyöritteli päätään.
”Eihän minua tarvitsekaan ymmärtää!”
”Mutta järjestin tämän kaiken sen vuoksi, että haluamme ymmärtää sinua… okei Carbine ei tiennyt ennen heräämistään, että ajaisin teidät tällaiseen tilanteeseen. Haluan ainakin itse tietää miksi käyttäydyt noin?”
”Ihan kuin et tietäisi… jo Carbinen syntymästä lähtien olet ollut niiiiiin ylpeä hänestä, että kaikki muut jäivät taaksesi! Carbine saa aina asioita kanssasi periksi siinä missä minun ja Neeran pitäisi kunnioittaa perheen sääntöjä ja arvoja. Miksi ei Carbinen?” Kiara kysyi osoittaen naishiirtä ukkinsa ohitse kädellään.
”Se… se on yksinkertainen syy,” Antonio empi ja hieroi niskaansa.
”Ja mikä se on?”
”Carbine ei asunut lapsuuttaan täällä, vaikka vietti aikaansa paljon kanssamme… en voi talon isäntänä hyppiä toisen talon isännän varpaille lasten kasvatuksen kanssa!” Antonio selitti rauhallisesti.
”Toisen isännän yli? Hän oli poikasi!”
”Ei sillä ole merkitystä. Marie peri epävirallisesti isänsä omistaman sukutilan, jolloin hänestä ja Hansista tulivat Van Gloweleiden sukutilan omistajat. Carbine on silloin Van Glowelien arvojen ja sääntöjen mukaan kasvatettu. Minun sanani ei paljon ole silloin painanut siihen!” Antonio pyöritteli päätään.
 
Kiara näytti pettyneeltä. Hänen olonsa oli kuin nurkkaan ajettu. Minni seurasi kauempana ukkinsa ja serkkunsa välistä keskustelua. Kyllä vaalean harmaa hiirinainen oli aina tiennyt, että Kiara on mustasukkainen. Ja kaikki perustui vain siihen, miten heidät oli kasvatettu yllätti naisen totaalisesti. Minnikään ei tiennyt, että sukutilojen säännöt ja arvot poikkesivat toisistaan, eikä sukulaisuudella ollut painoarvoa sanomaan lasten hoitamiseen mitenkään.
”Olet minulle rakas! Hyvin rakas! Eikä tarkoitukseni ole ollut missään tapauksessa saada oloasi vähemmän arvokkaaksi. Ette ole arvojärjestyksessä elämässäni… kukaan teistä! Olette kaikki yhtä arvokkaita ja ylpeyden aiheitani,” Antonio tarttui Kiaran olkapäistä kiinni.
”Kunpa voisin ostaa tuon selityksen… anteeksi,” Kiara huokaisi ja poistui nopeasti vajasta. Antonio huokaisi syvään ja luimisteli korviansa. Minni tarttui isoisänsä olkapäistä kiinni.
”Jos minä puhun hänelle vielä…” Minni kuiskasi ja lähti hiirinaisen perään. Terassilla olevat hiiret jäivät seuraamaan hiirinaisten toimintaa. Minni otti muutaman ripeämmän askeleen serkkunsa perään ja tarrasi tämän hännästä kiinni. Kiara ärähti vihaisena ja kääntyi katsomaan Minniä tuimasti.
”Miten sinä kehtaat? Ukki puhuu sydämensä rehellisesti puhtaaksi sinulle ja käyttäydyt edelleenkin kuin mikäkin nirppanokkainen prinsessa!”
”Se mitä minulle syötetään… ei minun ole mikään pakko ottaa asiaa vastaan!”
”Ja minä olen uskomaton sinun mielestäsi?”
”Niin!”
”Jos olisin ukki, tietäisin ensimmäisenä… kenet karkottaisin tästä perheestä!” Minni puristi kädet eteensä. Kiara repäisi essunsa lanteiltaan irti ja viskasi sen isona myttynä maahan.
”Annatko pataan? Siltä vaikutat!”
”ÄRSYTÄT MINUA IHAN TARKOITUKSELLA!” Kiara kihisi raivosta. Minni kohautti toista kulmaansa. Hän tiesi toisaalta mitä teki.
”Minni!” Turbo huikkasi naiselle. Minni nosti etusormensa hiirimiehelle.
”Mitä täällä tapahtuu?” Imelda tiedusteli ja asteli kanssa terassille. Antonio käveli kanssa hiirinaisten luokse.
”MIKSI ET TEE MITÄÄN?”
”Miksi pitäisi? Sinähän minulle huudat?” Minni kohautti kulmaansa. Kiara otti ensimmäisen asennon ja vetäisi litsarin Minnin kasvoille.
”KIARA!” Sofia huudahti terassilta. Vaalean harmaa hiirinainen kasasi itseään hieman ja nosti pettyneen katseensa Kiaraan.
 
Kiara huusi raivosta ja lähti Minniä kohden raivokkaana. Minni huokaisi, kun hänen serkkunsa oli valmis kuristamaan hänet hengiltä. Juuri kohdalla Minni otti askeleen sivuun niin, että Kiara lensi kaaressa vanhaan juottoaltaaseen. Kiara kiljaisi turhautumistaan ja pyyhki kasvojaan voimakkaasti.
”VIHAAN TÄTÄ PERHETTÄ!” Kiara huusi ja itki samaan aikaan. Sofia ja Ken kiirehtivät tyttärensä luokse. Ken nosti tämän käsivarsilleen, joka turvautui isäänsä tiukasti kiinni.
”Kiara rakas… miksi olet tuollainen?” Sofia pyyhki tyttärensä kasvoja. Kiara vaati päästä alas isänsä otteesta ja yritti kursia vaatteensa hieman siedettävämpään kuntoon.
”KOSKA PELKÄÄN! KYLLÄ TEKIN OLETTE NÄHNEET TELEVISIOSTA JA KUULLEET RADIOT SIITÄ MITÄ MARSISSA TAPAHTUU! Ja nyt meillä on täällä neiti täydellinen, joka yrittää saada sen pelon katoamaan! Tiedättekö kuinka turhaksi tunnen itseni?!” Kiara purki viimein turhautumistaan. Sofia ja Ken luimisti hieman korviansa.
”Sitten vielä selviää, että Carbine työskentelee armeijassa, hänellä on seikkailua elämässään, täydellinen sulhasehdokas ja kaikki josta jokainen voi olla ylpeä!”
”Seikkailua? Ja jokainen voisi olla ylpeä?” Minni kysyi hämmentyneenä. Kiara hengitti raskaasti edelleen.
”Sitä en sanonut äsken… mutta taisteleminen vapautemme puolesta ei ole mitään seikkailua! Se on äärimmäistä pelkoa ja turhautumista, josta yrittää selvitä päivästä toiseen. Istua hiekkakuopassa viikkoja, yrittäen selvitä ilman ruokaa tai juomaa… jatkuvaa murehtimista onko rakkaimmat edes hengissä tai missä he ovat nyt. Kenen perheelle saa viedä suruvalittelut ja järjestää tukikohdalla hautajaisia… Ja viimeisen vuorokauden aikana en ole ollut perheelleni ylpeyden aihe! Se, että vapaudesta taistelun vuoksi tuottaa perheelleen pettymyksen on jotain kamalaa… se rikkoo sisältäpäin,” Minni selitti ja asteli Kiaran luokse.
”Ja kyllä… yksi ainoa täydellinen asia, jonka elämässäni olen onnistunut pitämään rinnallani, on Turbo…” Minni myönsi.
”Miksi sitten tulit takaisin, jos tiesit olevasi perheellesi häpeän aihe?” Kiara kysyi vaativana. Minni siirsi katseensa maahan ja hieroi niskaansa.
”Koska haluan löytää veljeni,” Minni huokaisi ja katsoi Kiaran kirkkaan punaisiin silmiin. Kiara kohautti kulmaansa.
”Mitä sanoit?” Antonio kysyi hämmentyneenä ja laski ison kämmenensä Minnin olalle.
”Tarkoituksemme oli alun perin tulla teiltä kyselemään Marcuksesta. Hän on ollut kadoksissa siitä saakka, kun joutui armeijan palvelukseen,” Minni selitti ukilleen.
”Miksi et aikaisemmin ottanut asiaa puheeksi?”
”Ohimennen mummille asiasta puhuin, mutta nämä pari päivää ovat menneet joko kuulumisten vaihdossa tai riidellessä. Ja tänään lähdemme jätkien kanssa täältä!” Minni ilmoitti ja asteli terassille.
”Minkä vuoksi?” Imelda kysyi.
”Armeijataustani vuoksi ja… Kiaran mielen rauhoittamiseksi. En halua olla kenellekään vaivaksi,” Minni huokaisi, vilkaisi ohimennen Kiaraa ja poistui sisälle. Jätkät keräsivät astiansa ja lähtivät Minnin perään.
”Antonio rakas… tee jotain!” Imelda pyysi anovasti. Mies vain hieroi niskaansa. Nyt hän itse tiesi miltä tuntui olla puun ja kuoren välissä. Hän joutuisi tekemään päätöksensä oman vakaumuksensa ja rakkaan perheenjäsenensä väliltä.

Yläkerrassa Minni oli saanut pakattua kassinsa. Turbo tarttui siihen hellästi ja sai Minnin katsomaan mieshiirtä surkeana. Turbo laski aavistuksen korviansa huolestuneena.
”Tarvitsetko jäitä?” mieshiiri kysyi, kun Minnin poski punoitti Kiaran iskusta hieman.
”En!”
”Olen pahoillani rakas, että tämä meni näin…” Turbo kuiskasi ja sai Minnin pudistelemaan päätään.
”Ei sinun tarvitse pahoillasi olla. Olisi pitänyt kertoa isoisälle totuus heti, kun saavuimme tänne. Niin, kuin kehotitte,” Minni vastasi.
”Eihän me muistaakseni sanottu mitään siihen suuntaan.”
”Kyllä te sitä ihmettelitte. Ja itse vielä ehdotit, että kertoisin itse totuuden… mutta ei sillä ole merkitystä. He eivät ole selkeästi tiedä mitään Marcuksesta tai hänen olinpaikastaan, joten täällä olo on ihan turhaa yhtään pidempää,” Minni huokaisi. Turbo veti hiirinaisen halaukseensa ja suukotti naisen päälakea.
”Okei…” Turbo myöntyi.
”Menetkö edellä? Tulen ihan juuri…” Minni ohjasi miestä. Turbo nyökkäsi ja poistui huoneesta. Minni risti kädet eteensä. Koko hänen lapsuutensa oli siinä huoneessa, itse asiassa koko talossa. Kaikki tuoksut ja muistot valtasivat hiirinaisen mielen. Muutama kyynel vierähti naisen poskelle, jotka hän huitaisi ohimennen pois. Hento koputus oveen sai Minnin kääntymään.
”Hei!” Lilian tervehti hiirinaisen.
”Hei…” Minni lähes kuiskasi, kun sanat tarttuivat kurkkuun kiinni. Lilian kiersi kätensä veljentyttönsä ympärille ja suukotti tämän poskea.
”Olen niin pahoillani, että asiat menivät näin!” Lilian henkäisi. Minni irrottautui hiirinaisen otteesta ja katsoi kyyneleet silmissä kimmeltäen tätä.
”Ei sinun tarvitse olla! Itse pilasin omat mahdollisuuteni,” Minni vastasi ja istui sängynreunalle.
”Oletko varma ettet ole kuullut Marcuksesta sanaakaan?” Lilian kysyi istuen Minnin viereen. Minni pudisti päätään. Minni vilkaisi samanväristä hiirinaista, joka helli tätä sivelemällä tämän hiuksia.
”Marcuksen katoaminen on saanut minut oikeasti huolestumaan. Tällä hetkellä pääsen tarkistamaan sotilastukikohtia, mutta Marcuksen tiedot ovat kuin maannielleet…”
”Eli kadonneet?” Lilian varmisti ja sai Minnin nyökkäämään.
”Kaiken lisäksi se niin sanottu isoveli on syöpynyt jo uniini. Näen hänen kuvajaistaankin lasipullojen kyljissä tai auringon sokaistaessa näkökenttäni,” Minni huokaisi pienesti murahtaen.
 
Hiirinainen nojasi jalkoihinsa. Nainen retkautti myös päänsä, joka roikkui omalla painollaan kohti lattiaa. Lilian hieroi Minnin selkää.
”Voisinpa auttaa paremmin?” Lilian murehti. Minni suoristi itsensä ja hymyili tädilleen.
”Minulle tärkeintä on, että haluatte silti kuulla minua…”
”Totta kai kulta… ja jäin miettimään sanojasi!”
”Minkä suhteen?”
”Siitä, että olisit meille häpeän aihe,” Lilian hieroi niskaansa. Minnin vilkaisi nopeasti ohimennen tätiään. Hän tunsi Lilianin lämpöisen käden vasten selkäänsä.
”Et ole koskaan meille häpeän aihe… olet rakas veljentyttäreni… sain sinusta kauan sitten sellaisen, jota en ole koskaan saanut…” Lilian henkäisi. Minni tunsi tätinsä äänen värisevän. Naishiiri oli sanomassa jotain kaunista, mitä Minnikään ei välttämättä voisi olla näyttämättä.
”Olet minulle, kuin oma tytär… meinasin pudota polvilleni ristiäisissä, kun vanhempasi olivat antaneet kolmanneksi nimeksesi omani… Hans ja Marie olivat mahtava pari… antoi minun olla rinnallasi kaikessa… kun opit kääntymään, kun opit ryömimään ja konttaamaan, tunkemaan sormia pistorasioihin,” naisen hymy hieman hyytyi ja sai Minnin nauramaan. Minni pyyhki silmäkulmiansa. Minni vilkaisi tätiään. Vaaleanharmaa hiirinaisen nosti naisen suortuvaa tämän korvan taakse.
”Muista tulla käymään useammin! Et ole perheemme häpeän aihe,” Lilian pyöritteli päätään uudemman kerran. Kyyneleet olivat nousseet kummankin hiirinaisen silmille. Minni nyökkäsi vaisusti. Lilian veti naisen pitkään halaukseen.
”Te saatte minut ihan pehmoksi täällä!” Minni henkäisi itkuisena naisen korvaan, joka naurahti pienesti ääneen.
”Olet sisimmiltäsi herkkä… nyt olet kunnianhimoinen, jääräpäinen, mutta sydämeltäsi puhdas marsilainen,” Lilian kehui ja suukotti Minnin otsaa.
”Kiitos!” Minni kiitti ja nousi huokaisten seisomaan.
”Onko sinun pakko mennä?”
”Periaatteessa… kyllä. Matkamme ei ollut tarkoitus kestääkään kolmea päivää enempää,” Minni selitti olkiaan kohautellen. Lilian nyökkäsi ja painoi päänsä painuksiin.
”Tulen vielä takaisin… sitten, kun tilanne on kaikin puolin rauhoittunut,” Minni kannusti tätiään.
”Hyvä kuulla ettet hylkää meitä ihan kokonaan,” Lilian naurahti. Minni silitti tätinsä käsivartta ja ohjasit hänet huoneesta pois.
 
Jätkät olivat pakanneet moottoripyöränsä valmiiksi lähtöä varten ja istuivat nyt talon olohuoneessa odottamassa Minniä. Kiara asteli kanssa olohuoneeseen. Naishiiri oli käynyt vaihtamassa kuivaa vaatetta ylleen ja kuivaamassa muutenkin olemustaan. Naishiirellä oli pitkät mustat hiukset, joita hiirinainen pöyhensi kävellessään jätkien ohitse. Naishiiri etsi sisartaan pyytääkseen tältä apua hiusten kiinni laittamiseksi. Vinskin mielenkiinto heräsi heti hiirinaista kohden ja vilkuili tämän perään. Isku vasten kasvoja sai hänet heräämään transsistaan.
”Phyw… hei!” valkea hiirimies tuhahti.
”Kunnioitusta Vinski!” Moto murisi vastakkaisella sohvalla.
”Katsominen ei ole rikos!”
”Minni höyhentää sut, jos Kiaraan haksahdat,” Turbo puristi kädet eteensä.
”Ehkä… mutta mitään ei ole vielä tapahtunut!” Vinski heilautti käsiään. Turbo ja Moto vilkaisivat toisiaan pyöritellen päitään.
”Vai niin gigolo!” Turbo huokaisi ja sai Moton nauramaan. Vinski tuhahti tyytymättömyyttään ja iski kätensä ristiin eteensä. Kävelykepin kolina olohuoneen aulasta sai kolmikon huomion.
”Throttle! Sallitko?” Imelda kysyi hiirimieheltä. Turbo vilkaisi huolissaan veikkojansa.
”Minkä?” kullanruskea hiirimies kysyi.
”Minulla olisi sinulle asiaa! Onko sinulla kiire vai sallitko pienen juttelu tuokion?” Imelda kysyi.
”Ei minulla kiire ole…” Turbo vastasi epäilevästi.
”Hyvä… tulehan poikaseni,” Imelda viittoi Turboa seuraamaan. Moto ja Vinski vilkuili toisiaan virnuillen.
”Ei ole enää anopin saarna!” Vinski naureskeli. Uudestaan Vinski tunsi iskun vasten kasvojaan. Hän heitti tyynyn vihaisena viereensä ja ehti näkemään Turbon virnuilevan ilmeen, kun tämä poistui terassille Imeldan kanssa.
”Saa ihan varmasti huutia jostain!” Vinski irvaili kuiskaten Motolle.
”Tai antaa hyviä neuvoja pitämään oma lapsenlapsensa turvassa!” Moto pyöräytti silmiään.
 
Terassin puolella Turbo auttoi Imeldan istumaan. Naishiiri tunsi selkänsä olevan todella juminen ja aiheutti liikkeissä pientä kankeutta.
”Kiitos poikaseni,” Imelda heltyi ja silitti Turbon käsipuolta, kun tämä nappasi itselleen oman tuolin. Turbo katseli hermostuneena ympärilleen.
”Mistä halusitte jutella?” Turbo kysyi varovaisesti.
”Throttle hyvä… ei minua tarvitse teititellä. Olet perhettämme,” Imelda naurahti ja taputti Turbon polvea muutaman kerran. Turbo punaistui hieman. Hiirinaisen lämmin vastaanotto sai hänet hieman hermostuneeksi ja sanojen asettaminen komentajalle tuntui aavistuksen vaikealle.
”Kiitos…”
”Miksi noin ujona? En minä sinulle saarnaa!”
”En sitä uskokaan… olen vain hämmentynyt, että Minnin sukulaiset voivat kohdella minuakin hyvin.”
”Onko joku saarnannut sinulle?”
”No sanotaan… ettei minun ja Marien välit ole kaikkein parhaimmat. Olen näiden vuosien ajan saanut kuulla erinäisistä asioista ja…”
”Ja mitä?”
”En haluaisi puhua Marien selän takana…”
”Kerro poikakulta! Selkeästi mieltäsi painaa jokin asia.”
”Olen saanut osaksi Marien haukkumistakin… kuinka huono mies olen hänen tyttärelleen tai… ettei Minni ansaitse minua,” Turbo huokaisi ja nojasi polviinsa. Imelda henkäisi syvään. Marie oli aina heidän kanssaan ollut niin kohtelias ja ystävällinen, ettei voinut kuvitellakaan naisen haukkuvan jotakuta.
”Et sinä ole huono mies meidän Carbinelle. Tietysti emme tunne sinua vielä kunnolla, mutta se rakkaus mikä teistä paistaa, kun vain katsottekin toisianne… se saa minut muistelemaan minun Antonion nuoruutta. En voisi siis ikinä kuvitellakaan, että sinä kohtelisit huonosti meidän tyttöämme.”
”En ikinä voisi satuttaa Minniä. Tietysti riitelemme välillä, mutta kai se kuuluu parisuhteeseen?” Turbo kohautti harteitaan.
”Riidat kuuluvat parisuhteeseen. Usko pois… tietäisit montako kertaa olen saanut jääräpäistä Antoniota komentaa ja antaa korville ennen, kuin on oppinut olemaan!” Imelda heilutteli kättään ja sai Turbon naureskelemaan.
”On mahtanut olla näky!” Turbo pohti ja sai Imeldankin nauramaan.
”Mutta… Se miten Minni minut kouluttaisi hyväksi miehekseen, ei tainnut olla ainoa asia mistä halusit jutella kanssani?”
”Ei!” Imelda huokaisi ja pyöritteli vihkisormustaan sormessaan. Imelda nosti katseensa Turboon.
”Haluan antaa sinulle jotain… tai oikeastaan Carbinelle, mutta en pysty siihen nyt!
”Miksi ei?”
”Carbinen lähtö tuntuu liian raskaalle. Pelkään Throttle… pelkään lapsenlapseni puolesta todella paljon.”
”En epäile sitä,” Turbo pyöritteli päätään.
”Mutta voin vakuuttaa… että Minni on taitavin kenraali mitä Marsissa olen koskaan tavannut… ylijohtajan lisäksi,” Turbo pohti hieman ja muistikin, että ainoa ylijohtaja, jonka mies oli aikoinaan tavannut, oli Minnin isä.
 
”Kummatkin meidän sukumme jäseniä…” Imelda ihasteli kaihoisasti muistellen edes mennyttä poikaansa.
”Olen pahoillani, että muistutin!”
”Ei se mitään! Hans oli hyvä mies, poika ja isä. Carbine on selkeästi hänen tyttärensä!”
”Minni ei anna kenenkään määrittää millainen hän on sotilaana… moni on aliarvioinut hänet vain sen vuoksi, että on…”
”Nainen?”
”Niin…”
”Ymmärrettävää. Kukapa haluaisi olla aliarvioitavana jatkuvasti…” Imelda totesi. Turbo suoristi itsensä ja painoi kätensä hiirinaisen omia käsiä vasten.
”Mutta mitä tulee Minnin pärjäämiseen ja turvallisuuteen. Voin vakuuttaa kummatkin. Minni pärjää yksin, minun seurassani ja lupaan turvata hänen selustaansa niin paljon, kuin vain kykenen!” Turbo vakuutteli. Imelda hymyili hiirimiehelle.
”Tiedän sen,” Imelda naurahti puristaen Turbon käsiään omiaan vasten. Imelda päästi otteensa kullanruskeasta hiirimiehestä ja kaivoi essunsa taskua. Hän otti matalan punasamettisella kannella olevan rasian käteensä. Turbo ei ollut huolissaan. Rasia oli matala ja isompi, kuin sormusrasia. Joten isovanhempien painostavaa kihlausta hiirimiehen ei tarvitsisi tehdä.
”Tämä kuului aikoinaan äidinäidilleni… se on tehty marsilaisesta hakatusta kultakivestä ja hiotusta punakristallista,” Imelda kertoi ja ojensi rasian Turbolle. Mies katsoi sormiensa välissä olevaa rasiaa hieman vaivaantuneena.
”Avaa se… haluan tietää pitäisikö Carbine lahjastani… jotta hän pitäisi meidät jatkossakin lähellään,” Imelda huokaisi jännittyneenä.
 
Turbo avasi varovasti ja ihastui kultaiseen kaulakoruun sen sisällä. Ohuessa punotun näköisessä ketjussa roikkui todellakin kultakivestä taottu kuusi sakarainen pisaranmuotoisilla lehdillä varustettu kukka. Kukan terälehdet oli hieman taivutettu kaarevaan muotoon ja lehden pinnat oli koristeltu syvemmillä uurteilla. Punakristallista oli tehty kahdeksan kukan emiä muistuttavat koristeet.
”Tämä… tämä on todella kaunis,” Turbo henkäisi ihastuneena.
”Carbine muistaa varmasti korun lapsuudestaan… sen antaminen hänelle on vain hyvin vaikeaa. Voisitko toimittaa sen hänelle, kun pääsette takaisin tukikohdallenne?” Imelda kysyi anovasti. Turbo sulki rasian.
”Minni hyväksyy korun varmasti ja… tämän antaminen hänelle nostaa varmasti hyvät muistot mieleen hänen lapsuudestaan,” Turbo vastasi hiirinaiselle.
”Kuinka helpottava kuulla… pelkkien hyvästien sanomiseen pitää kerätä omat voimansa,” Imelda piti sydäntään.
”Uskon sen… tämä on varmasti Minnillekin vaikea paikka. Koskaan aikaisemmin hän ei ole puhunut isänsä puoleisesta suvusta,” Turbo myönsi.
”Minkä vuoksi?”
”Luulisin, että Minnin isän vuoksi. Kaikki mitkä muistuttivat Minniä Hansista sai hänet sulkeutuneeksi, surulliseksi ja kiviseksi… Minni ei halunnut useinkaan puhua asiasta ja muuttui sulkeutuneeksi,” Turbo selitti.
”Voi sitä tyttö rukkaa! Mitä kaikkea hän on joutunut kestämään!”
”Tietäisittepä vain… mutta ehkä ensi kerralla ja toivottavasti iloisimpien merkkien lomassa,” Turbo hymähti ja nousi seisomaan.
”Toivottavasti… viimeistään teidän kahden häissänne!” Imelda korahti noustessaan seisomaan Turbon avustuksella.
”Eihän mennä asioiden edelle… emme edelleenkään ole kihloissa!”
”Syytä olisi… noin mukavaa miestä meidän Carbine ei saa päästää käsistään,” Imelda iski Turbon käsivartta.
”Ai Minni ei saa päästää käsistään?”
”Höyhennän sen likan itse, jos niin tekee!” Imelda nyökkäsi napakasti ja lähti sisätiloja kohden. Turbo naureskeli hiirinaisen päättäväisyydelle ja pohti hetken aikaa mihin piilottaisi korurasian. Mieshiiret olivat vierailunsa ajaksi pukeutuneet farkkuihin ja t-paitoihin. Heidän normi vaatetuksensa olisi saattanut aiheuttaa pientä pahennusta vanhemmissa marsilaisissa. Mies piilotti rasian käteensä ja kiirehti talon ulkopuolelta etupihan puolelle laittamaan rasian laukkuunsa.
 
Minni oli saapunut Lilianin kanssa alakertaan. Hiirinainen oli tarrautunut veljentyttärensä käsipuoleen kiinni. Imelda ja Lilian saattoivat Minnin käsipuolesta ulkosalle. Terassiportaissa vastaan tullut Turbo pelästyi hieman, että hänen kumppaninsa ja veikat olivat ennättäneet jo ulos saakka. Minni hymyili hellästi miehelleen. Myös Sofia, Ken, Neera ja Kiara saapuivat ulkosalle jättämään terveiset hiirinaiselle. Kiara ei tosin ottanut kontaktia serkkuunsa ollenkaan ja seurasi tilannetta kauempaa. Imelda halasi tiukasti Minniä pitkään.
”Muista, että olet aina tervetullut takaisin,” Imelda henkäisi hiirinaisen korvaan. Naiset irrottautuivat toisistaan ja katsoivat toisiaan silmiin. Ikävä kalvoi Minnin sisintä ja se varmasti paistoi hiirinaisesta myös ulkoisesti.
”Oletko varma? Kuten huomaat niin ukki ei ole täällä,” Minni kohautti harteitaan.
”Antonio tarvitsee aikaa… kai sen ymmärrät?”
”Ymmärrän… vaikka aamuisen episodin jälkeen hän vain katosi,” Minni huokaisi. Imelda silitti kummallakin kädellä vaaleanharmaan hiirinaisen kasvoja.
”Tyypillinen ukkisi. Muka hirveän kovanaama selvittämään ensin asioita ja todellisuuden iskiessä onkin hyvin herkkä sekä… pelkäävä marsilainen.”
”Luulin ettei ukki pelkää mitään,” Minni pyöritteli päätään.
”Hän pelkää… hän pelkää tällä hetkellä, että menettää sinutkin, niin kuin…”
”Isänkin,” Minni päätti isoäitinsä lauseen.
”Niin… voih Carbine… Olen pahoillani, että vierailunne päättyi tällä tavoin. Olisimme mielellämme pitäneet sinut kauemminkin,” Imelda pyyhkäisi kasvoiltaan vierähtäneen kyyneleen. Jätkät luimistelivat Minnin takana korviaan. Mikään ei ollut heistäkään sydäntä murskaavampaa, kuin jäähyväiset.
”Niin, kuin Lilialle sanoin, niin tulen vielä takaisin. Ensin autamme jätkien ja muiden sotilaiden kanssa Marsin vapaaksi,” Minni henkäisi. Imelda henkäisi uudemman kerran itkunsekaisena ja veti Minnin tiukkaan halaukseensa.
”Ole varovainen… ja tule elossa kotiin!” nainen aneli. Minnikin tunsin, kuinka kyyneleet alkoivat jälleen kerääntyä hänen silmilleen.
”Aivan varmasti,” Minni lupasi ja irrottautui isoäitinsä otteesta. Sofia ja Liliankin hymyilivät vaisusti hiirinaiselle ja halasivat tätä pitkään.
”Pidä itsestäsi huoli.”
”Ja ole yhteyksissä,” naishiiret totesivat vuorottain.
”Aivan varmasti,” Minni henkäisi. Ken ja Neerakin halasivat nopeasti Minnin, ennen kuin hiirinainen asteli Turbon luokse. Kullanruskea hiirimies ojensi naiselle tämän kypärää. Minni vilkaisi olkansa yli sukulaisiaan. Lilian piti itkevää Imeldaa käsiensä suojassa, kun puolestaan Sofia turvautui Kenin kainaloon.
 
Minni ei muuta osannut siinä hetkessä, kuin hymyillä sukulaisilleen. Turbo hieroi naisen käsivartta saaden hiirinaisen havahtumaan.
”Mennäänkö?” Minni kysyi.
”Me olemme heti valmiita, kun sinäkin,” hiirimies vastasi epämääräisesti. Turbo halusi olla varma, että kyse oli varmasti Minnin omasta päätöksestä. Minni nosti katseensa Turbon ohi ja näki aitaa vasten nojaavan ukkinsa.
”Anteeksi… pieni hetki,” Minni vastasi tyrkäten kypärän Turbon käsiin ja kävellen ukkinsa luokse. Jätkät vilkaisivat toisiaan, siirtäen tämän jälkeen katseensa Minnin poistumaan suuntaan. Antonio vilkaisi maahan, jonka jälkeen pojantyttöään. Hän suoristi olemuksensa pitäen käsiään edelleen tiukasti puristettuina eteensä. Minni siirsi hiuksiaan selkänsä puolelle.
”Etkö aio sanoa mitään?” Minni kysyi. Antonio huokaisi syvään.
”En tiedä mitä sanoisin… sanoja kaiken tapahtuman jälkeen ei kauheasti ole,” Antonio empi ja purki käsiensä tiukan asennon. Valkea hiirimies hieroi niskaansa luoden hänen ja Minnin välille epämiellyttävän ilmapiirin. Tilanne oli ahdistava ja Minnikin risti jo kätensä eteensä. Antonio vilkaisi naishiirtä, josta etäisesti pystyi tunnistamaan poikansa. Pieni murahdus karkasi hiirimiehen suusta ja Minni tunsi ison kämmenen takaraivollaan. Valkea hiirimies veti vaaleanharmaan hiirinaisen pitkään halaukseensa. Antonio oli puristanut silmänsä tiukasti kiinni halatessaan Minniä. Minni oli tilanteesta hieman hämillään ja tunsi miten hänen omat kätensä oli kuin sidottuina. Ne eivät totelleet naisen käskyä kietoa niitä ukkinsa vartalon ympärille.
”Sinun olisi parasta olla todella varuillasi! Tai saat selkääsi, jos teet isäsi!” mies murisi naisen korvaan. Minni vilkaisi taivaalle. Kai ukin brutaali tapa sanoa asiansa oli kertoa, vain että hän välitti hiirinaisesta. Viimein Minni tunsi miten kädet vapautuivat ja kiristyivät ukin vartalon ympärille.
”Lupaan tehdä kaikkeni, että pidän itseni hengissä… ja lupaa kantaa Marsin voittoon omasta vapaudestaan!” Minni henkäisi takaisin ukilleen. Minni irrottautui hieman ukistaan nähden tämän kasvot. Niistä paistoi edelleen pettymys, mutta mitä syvemmälle Minni porautti oman katseensa, sitä paremmin hän pystyi näkemään vain huolen huokuvan hiirimiehen mielestä.
”Pyytäisin yhtä asiaa,” Minni huokaisi ja otti muutaman askeleen ukistaan taakse päin. Antonio nosti kysyvästi kulmaansa.
”Anna tulla!”
”Jos kuulette tai näette Marcusta… voisitteko ilmoittaa? Edes sen, että hän on hengissä!” Minni pyysi anovasti. Antonio painoi katseensa Marsin punaiseen hiekkaan ja nyökkäsi hyväksyvästi.
”Mikäli se saa mielesi rauhoittumaan,” Antonio vastasi.
”Kyllä se saa… yhtälailla, kuin teitäkin helpotti se että minä olen hengissä!”
”Ja olet jatkossakin!” Antonio nosti etusormensa hiirinaiselle. Minni nyökkäsi ukilleen.
”Niinhän minä lupasin!” Minni vastasi ja käveli Turbon luokse. Hiirinainen istui miehen taakse ja painoi kypäränsä päähänsä.
”Te myös! Ja sinä pidät huolen Carbinesta tai olet seuraavana selkäsauna listalla!” Antonio osoitti Turboa, joka puuskahti syvään.
”Mää lupaan,” Turbo vastasi.
”Hyvä… Turvallista matkaa!” hiirimies toivotti ja avasi kauko-ohjaimella pihan korkeat portit. Antonio siirtyi vaimonsa viereen, joka tukeutui aviomieheensä. Jätkät polkaisivat pyöränsä käyntiin ja hiljalleen ajoivat porteista ulos. Muuten punainen hiekka olisi pöllynnyt Minnin perheen ylle. Minni katsoi haikeana taakseen, kun perhe vilkutti heille hyvästiksi. Hyvästit olivat tottuneellekin kenraalille liikaa. Lohdutukseksi Minni painautui hetkeksi tiukasti Turboon kiinni. Turbo vilkaisi nopeasti sivusilmällään Minniä ja hymyili vaisusti.
 
”Perheesi oli oikein mukava Minni-neiti,” Moto tokaisi hetken kestäneeseen hiljaisuuteen.
”He ovat… ja suvaitsevaisia… kaikesta huolimatta…” Minni huokaisi ja silmäili vain Turbon olkapäätä.
”Oliko tänne tuleminen virhe?” Moto kysyi varovaisesti. Minni hymähti pienesti. Vaaleanharmaan hiirinaisen suulle nousi pieni hymy.
”Ei… sain mielenrauhan siitä, että isovanhempani eivät olleet tietoisia Marcuksen olinpaikasta,” Minni hymähti.
”Ja äitisi tapaaminen! Huuuuh se nainen oli kuuma,” Vinski ilakoi pienesti löyhytellen kasvojaan. Minni kurtisti kulmiansa ja katsoi tuimasti valkeaa marsilaista.
”Pidätkö äitiäni kuumana?”
”No mieti nyt itsekin… sellainen hyvin säilynyt leskirouva… oijoi. Jossa oli vielä luonnetta… täytyy myöntää kessu, että teissä on aika paljon samaa!” Vinski heilutti sormeansa.
”WOOHOOUUU!” Vinski äännähti kovaäänisesti, kun isku moottoripyörän keulaan sai pyörän heittelehtimään ja Vinskin etsiä uudelleen kurssia pyörälleen. Valkea hiirimies jarrutti hieman jääden veikkojensa taakse.
”KURJA TEMPPU!” mies huudahti ja kaasutti uudemman kerran Turbon oikealle puolelle.
”Sanakin vielä niin varmistan, että olet ojassa pyöräsi kanssa!” Minni murahti vihaisena egoistille. Naishiiri oli potkaissut kantapäällään Vinskin pyörän keulaa, jotta tämä lopettaisi naisen äidistä ihannoimisen.
”Pidä naisesi kurissa paremmin Turbo!” Vinski murahti ja sai Minniltä niin myrkyllisen katseen, että otti automaattisesti hieman etäisyyttä Turboon.
”Pidä sinä se suusi kiinni paremmin! Nimittäin ensi kerralla en aio varmistaa, etteikö hän hyppää kimppuusi!” kullanruskea hiirimies naurahti ja kietoi häntäänsä hieman tiukemmin Minnin vartalon ympärille, niin että Vinskikin näki sen.
”Hännän solmiminen tapahtuu neljän seinän sisällä!” Vinski osoitti pariskuntaa sormellaan.
”Tai toisen aisoissa pitämiseen!” Motokin kommentoi saaden Minnin ja Turbon nauramaan.
”Mukava nähdä sinut paremmalla tuulella rakas,” Turbo hymyili taustapeilistään hiirinaiselle.
”Kiitos… se on ihan teidän kolmen ansiota! Vaikka yksi raastaakin hermojani välillä huonolla flirtillään,” Minni vinkkasi silmäänsä valkealle hiirimiehelle. Vinski murahti pienesti ja risti kädet eteensä.
”Ollaanko me valmiina lähtöön takaisin Maahan?” Turbo kysyi, kun horisontissa näkyi keskikaupunki.
 
Minni mietti hetken sanomisiaan. Seuraava ehdotus ei tulisi olemaan kullanruskean hiirimiehen mieleen.
”Olisi vielä yksi paikka, jossa haluisin käydä ennen lähtöämme,” Minni huokaisi ja silitti toisella kädellään Turbon olkapäätä.
”Ai mikä paikka?” Moto innostui hieman.
”Minulla on paha aavistus,” Turbo tokaisi ilmeettömänä.
”Pliiiiiiis rakas!” Minni anoi ja kietoi kätensä hiirimiehen kaulan ympärille. Kypärät kolisivat toisiaan vasten möykkyisen tien vuoksi.
”Mitä? Mitä? Kertokaa nyt meillekin!” Vinski vaati.
”Jea ikävää pitää tuollaista salaisuutta keskenään,” Motokin marisi pienesti. Minni irrottautui Turbosta.
”Haluisin käydä äitini luona,” Minni huokaisi ja katsoi miehensä veikkoja vuorottain. Vinskin ja Moton katseet laajenivat.
”Sinä pidät housusi jalassa!” Moto osoitti saman tien Vinskiä, jonka suun revähti auki.
”Mistä tuo muka tuli?” Vinski älähti.
”Mitä sanoisit rakas? Vai menisinkö yksin?” Minni ehdotti, kun Turbo ei vastannut naisen ehdotukseen mitään.
”Millä menisit? Olet meidän kyytimme varassa?” Turbo huolestui ja vilkaisi Minniä nopeasti. Minni hymyili miehelle hennosti.
”Olen tästä kaupungista kotoisin Turbo…”
”Mikä on jo sinänsä ihmeellistä!” Turbo totesi sarkastisesti ja tunsi kolahduksen päänupissaan.
”Varo sanojasi Thremes!” Minni tuhahti miehelle. Turbo hieroi kypäräänsä hieman, kun hiirinainen oli iskenyt miestä nyrkillään keskelle päätä. Moto nauroi makeasti, kun hänen veikkansa olivat kenraalin kanssa pienessä pulassa koko ajan.
”Sinä olet iso kaveri seuraava!” Minni osoitti Motoa sormellaan, joka nielaisi voimakkaasti.
”Anteeksi rakas… mutta en anna jonkun, heinähatun viedä sinua yhtään mihinkään… varsinkaan, kun sinulla on ihan privaatti ja ensiluokkainen kuljetus palveluksessasi!” Turbo jatkoi. Minni kietoi kätensä hiirimiehen lanteiden ympärille. Jos olisi ollut vain mahdollista niin naishiiri olisi kiittänyt vielä suukottamalla miestä.
”Ja ennen kaikkea… komeat ja sankarilliset saattajat! Harvalla on sellaista,” Vinski puristeli hauiksiaan.
”Voi minua onnen tyttöä!” Minni jatkoi sarkastisella linjalla.
”Ei auta muuta, kuin suunnata sitten lapsuudenkotiisi,” Turbo huokaisi.
”Kaikki menee hyvin… haluan varmistaa äidiltäkin onko hän kuullut Marcuksesta.”
”Vielä pari päivää sitten olit sitä mieltä, ettet halua edes törmätä äitiisi!” Turbo heilautti kättään.
”Se oli sitä ennen, kun te kolme jäitte torilta hänelle kiinni!” Minni muistutti. Jätkät vilkuilivat kulmiensa alta toisiaan.
”Sitä paitsi… tulin toisiin aatoksiin. Marcus on lapsesta asti ollut äidin silmäterä siinä, missä minä olin isäntyttö. Jos kultapoika on ollut johonkin yhteydessä niin varmasti äitiin,” Minni selitti. Jätkät nyökyttelivät naisen vastaukselle ja alkoivat ottamaan ohjeita vastaan, missä Minnin äiti asuisi.
 
Tuntia myöhemmin jätkät pysähtyivät pitkän hiekkatien varteen. Minni pörhensi hieman hiuksiaan ja antoi viileän ilman kuivattaa niitä. Koko päivän oli paistanut polttavan kuuma aurinko ja ensimmäisen kerran jätkät löysivät vanhasta kiskobussipysäkiltä levähdyspaikan.
”Kuuma,” Vinski löyhytteli t-paitaansa rintansa kohdilta, kun tuntui että paita liimautui hänen kehoonsa kiinni.
”Täällä on… kohta alkaa viilenemään, kun uusi vuoristo alkaa,” Minni selitti kanssa vetäen t-paitansa kaulusta, kun tuntui kuristuvan siihen. Farkkutakki joka naisella oli ollut yllä lepäsi Turbon pyörän selässä.
”Onko äidillesi vielä matkaa?” Moto kysyi.
”Noin 45-minuuttia,” Minni vastasi ja sai jätkät huokaisemaan syvään.
”Siis luulin oikeasti Meriluotoa pienemmäksi mestaksi,” Vinski totesi noustessaan pyöränsä satulaan uudemman kerran.
”Se on… asukasluvultaan, mutta maatilat täällä on ihan valtavia ja kaukana toisistaan…” Minni puristi kädet eteensä.
”Ja sinä olet täältä kotoisin?” Motokin kehtasi epäillä. Minni läppäsi hiirimiehen käteen ohimennen. Nainen pakkasi takkinsa laukkuunsa ja istui Turbon taakse.
”Vielä kun toivotaan äidin olevan kotona,” Minni naurahti hermostuneena. Jätkät heilauttivat epäuskoisena käsiään.
”Et sitten voinut kysyä häneltä?” Turbo älähti.
”Hankin teille menovedet! Älä huoli!” nainen silitti miehen leveää olkapäätä.
”Parasta olisi… muuten kahden tunnin ajomatkasta, tulee ikävä kävelymatka takaisin!” Turbo totesi käynnistäessään moottoripyöränsä uudemman kerran. Jätkät jatkoivat matkaansa Minnin osoittamaan suuntaan.
”Mutta miten hommaat meille menovedet? Eihän täällä ole näkynyt tankkausaseman asemaakaan?” Vinski epäili hiirinaista.
”Ei niin… mutta tiedän mistä sitä saa,” Minni vinkkasi silmäänsä.
 
45-minuuttia myöhemmin Vinskin silmät laajenivat lähes ruokalautasen kokoisiksi. Hän oli luullut Minnin isovanhempien kotitaloa isoksi, kun pihamaalle oli yhdistetty kaksi maatilaa. Nähdessään kuitenkin naisen lapsuuden kotitalon hän jäi jopa sanattomaksi. Keskellä pihaa kohosi kaksikerroksinen siniharmaan sävyinen omakotitalo. Talon ulkoiset listat ja ikkunakarmit hohtivat valkoisuuttaan. Oikealla puolella pihaa kohosi kanojen aitaukset ja vasemmalla takaviistossa, oikeastaan Päätalon takana oli isommat karsinat ja talli työkoneille. Vasemmalla puolella oli myös Andraloksien piha-aitaus, jossa ne saivat temmeltää vapaina ja jossa Marie harjoitti niiden ratsastustaitoja. Minni puristi käsiään tiukemmin Turbon ympärille. Hermostuminen otti naisesta vallan. Suuret metalliset portit maatilan ympärillä olivat auki. Se kertoi naiselle, että äiti olisi kotona. Jätkät pysähtyivät pihaan vilkuillen ympärilleen. Marien iso lava-auto oli parkkeerattu varjoisempaan paikkaan. Pyykkejä oli kuivumassa telineessä ja piakkoin Minni kuuli tutun vaimean ulvonnan talon takaa. Naishiiri ei ollut varma oliko kyse enää lapsuuden koirista, mutta sai hänet silti hymyilemään. Marsilaiset koirarodut olivat tuplasti pitkäikäisempiä, kuin Maapallon koirat. Siksi ne olivat harvinainen näky isoimmissa kaupungeissa. Marsilaiset koirarodut olivat suurimmaksi osaksi työlinjaisia ja kotikoiria hiiret eivät kotonaan pitäneet.
”Onko äidilläsi koiria?” Moto kysyi hämmentyneenä. Mies pohti oliko koskaan edes nähnyt elävää marsilaista koiraa.
”Joo… meillä on aina ollut työlinjaisia vuoristonoutajia kotona. Äiti on nuoruudessaan kisannutkin vuoristossa vanhojen koiriensa kanssa,” Minni selitti nopeasti.
”Missä ne ovat nyt? Vai tarvitseeko pelätä tulevansa syödyksi?” Vinski kysyi varovaisesti. Minni naurahti pienesti. Jätkät olivat tosiaan ihan ummikkoja maaseudulla.
”Vuoristonoutajat eivät syö marsilaisia, vaikka ovatkin kookkaita!” matala ääninen hiirinainen totesi jostain heidän lähistöltään. Minni ja jätkät siirsivät katseensa kotitalon avonaiselle etuterassille, jossa Marie seisoi puristaen käsiään tiukasti edessään. Minni nielaisi vaikeana nähdessään äitinsä. Ruskeaturkkisen hiirinaisen hiukset soljuivat vapaina auki.
”Tuhlaaja tytön paluu!” Marie hymähti astellessaan lähemmäksi nelikkoa ja sai Minnin pyöräyttämään silmiään.
”Pientä kunnioitusta Minni!” Marie tuhahti jatkaen.
”Anteeksi… äidillinen vieraanvaraisuutesi saattoi aiheuttaa pienen iskun silmiini!” Minni naljaili äidilleen takaisin. Marie pyöritteli päätään.
”Mikä sai teidät tänne tulemaan? Luulin ettet palaa kotiin?”
”Sehän oli sinun toiveesi,” Minni vastasi äidilleen. Jätkät nielaisivat vaikeina. Äidin ja tyttären välit olivat, kuin kylmimmältä jäätiköltä.
 
Marie huokaisi syvään. Kenties hän oli aikoinaan sanonut asioita vihaisena, joita ei olisi toivonut tyttärelleen sanovan.
”Sen voimme selvittää myöhemmin… Miksi tulitte?” Marie varmisti uudemman kerran. Minni vilkaisi nopeasti jätkiä. Vinski oli nojautunut pyöränsä koelautaa vasten, typerä ilme kasvoillaan. Mies oli jossain transsin ja todellisuuden välissä. Hiirimies ei todellakaan ajatellut, että Marie oli Rontin sisko. Turbo mulkaisi Motoa toinen kulma aavistuksen koholla. Samalla kullanruskea marsilainen yritti pitää ahdistuksensa näkymättömissä.
”Haluan löytää Marcuksen!” Minni totesi saaden Marien kavahtamaan ja purkaan käsiensä ristiasennon.
”Onko Marcus kadonnut?”
”On… kauan sitten! Sen jälkeen, kun joutui armeijaan!”
”Miten niin jo silloin?” Marie ihmetteli.
”Onko meidän pakko kailottaa se tässä pihamaalla?”
”Niin… ihan kuin täällä olisi naapureita riesana kuulemassa!” Marie tuhahti.
”Ajattelin, että olisiko sinulla Marcukselta saatuja kirjeitä tai jotain… missä selviäisi onko hän hengissä?” Minni kysyi rauhallisemmin.
”En minä sitä ulkoa muista mitä kaikkea olen vuosien mittaan saanut… Tulkaahan!” Marie komensi ja lähti talon sisätiloja kohden. Minni katsoi hämmentyneenä äitiään. Musta hiuksinen hiirinainen oli ollut varma, että äiti olisi potkinut hänet pois. Vinski ja Moto nousivat varovaisina seisomaan, kun puolestaan Turbo oli puristanut kädet eteensä istuessaan edelleen moottoripyöränsä selässä.
”Äitisi on aikamoinen nainen,” Moto kuiskasi.
”Ja teistä Rontti on paha suuttuessaan?” Minni kohautti huvittuneena kulmaansa.
”Mää seuraan sun äitiä mihin vaan!” Vinski ilakoi ja sai Minnin sekä Moton mulkaisemaan tätä vihaisesti.
”Oliko teillä täällä juottokaukaloa?” Moto kysyi.
”Vaikka kuinka monta!” Minni naurahti.
”Virallista kutsuako odotatte?! Sisälle sieltä!” Marie komensi jo talon sisältä. Turbo huokaisi syvään ja nousi kanssa seisomaan.
”Onko kaikki hyvin veikka?” Moto kysyi. Turbon kasvojen ilme oli nyrpeä ja Minni aavisti miksi mies käyttäytyi omituisesti. Kaksikko ei ollut käynyt Minnin kotitalossa sen jälkeen, kun olivat 18 täyttäneet. Silloinkin Marie oli Minnin, että Turbon haukkunut pystyyn. Marie oli jatkanut Turbon mustamaalaamista pitkälle myös aikuisuuteen, kunnes Minni oli päättänyt hetkeksi katkaista välit äitiinsä. Vaaleanharmaan hiirinaisen mielestä Turbo ei ansainnut äitinsä kohtelua. Naishiiri asteli lihaksikkaan miehensä luokse.
”Rakas… tiedän, että tämä on sinulle epämiellyttävää. Rehellisesti en itsekään nauti tästä… mutta teen tämän Marcuksen takia,” Minni hieroi miehen käsivarsia. Turbo katse haahuili laseista huolimatta ympäri pihamaata. Turbo huokaisi ja painoi viimein katseensa Minnin oranssipuhuviin silmiin.
”Ja mää teen tän sun takiasi,” Turbo vastasi Minnille, joka heltyi hieman. Minni muistaa miehen kauniista lauseista aina, miksi hän aikoinaan rakastui hiirimieheen.
”Tarvitseeko Turbokin erillisen kutsun?” Marie huudahti keittiön ikkunasta.
”Me ei olla yötä täällä!” Turbo totesi jämäkästi Minnille, joka puolustukseksi hieroi kullanruskean hiirimiehen selkää.
 
Vinski oli eteisaulassa kuin päähän lyöty. Minnikin katsoi hämmentyneenä lapsuuden kotiaan. Se ei ollut yhtään sellainen, kuin nainen oli muistanut. Marie oli vuosien ajan tehnyt sisäremonttia kotiinsa. Oikealla puolella aikoinaan oli ollut ruokasali, joka nyt loisti upeudessaan takkahuoneena. Naishiiri oli myös vaihtanut portaikon sijaintia. Takkahuoneen oviaukon suusta nousi kauniit Marsin kaaripuusta tehdyt portaat kohti yläkertaa. Kaaripuusta oli tehty portaikon kaiteet. Kuin kaksi köynnöstä kiertyneinä toisiinsa. Portaiden astumapinta oli kaunista marsilaista valkeapunaista vesihiottua maakiveä. Muutenkin vaaleat pinnat saivat kodin näyttämään raikkaalle ja siistille. Siinä missä nyt oli portaiden lähtöpiste, oli aikoinaan ollut koirien oma huone. Huone oli poistettu ja vaihdettu tilalle uusi portaikko. Vasemmalla puolella eteisestä aukeni vaalealla puulla varustettu keittiösaarekkeet. Marie oli hankkinut pienemmän ruokapöydän, joka koristi nyt keittiötä omalla paikallaan. Vanha kupari hella loisti komeudessaan. Avokeittiö aukeni suoraan olohuoneeseen. Nelikko riisui hiljaa hiipien kenkänsä. Marie oli tarkka siisteydestään, joten hiirinainen ei sietäisi sotkua kodissaan.
”Mihin nyt katosit?” Minni huudahti, kun naishiirtä ei näkynyt alakerrassa.
”Ylhäällä tulen aivan juuri!” Marie vastasi. Yläkerran aulassa oli pieni vuodesohva. Käytävää pitkin pääsi muihin makuuhuoneisiin, jotka sijoittuivat talon mittakaavassa vasemmalle puolelle. Päämakuuhuone oli talon etu osassa, jonka parvekkeelta näki suoraan pihaan tulijat. Jätkät vilkuilivat isoja tauluja, jotka korostivat perheen olohuonetta. Vinski ja Moto hämmentyivät hieman. Minni tosiaan oli ylijohtajan tytär. Mieshiiri vaikutti niin onnelliselle tuoreen vaimonsa kanssa kuvassa. Vinski peittosi kasvonsa ja tirskui pienesti.
”Mikä sua vaivaa?” Moto kysyi.
”Katso!” Vinski osoitti Minnin lapsuuden kuvaa. Kuvassa hiirinainen oli noin 5-vanha. Hänellä oli yllään vaaleanpunainen villapaita, mustat hiukset oli nostettu kahdelle korkealle saparolle. Nainen poseerasi kuvassa pienen vuoristonoutajan pennun kanssa. Hiiritytön harva hammasrivistö sai Vinskin tirskumaan, kuin pikkutytön.
”Mikäs naurattaa?” Minni kysyi vakavampana ja astui valkean marsilaisen viereen tiukasti kiinni. Vinski peittosi hymynsä ja selasi katseellaan muita naisen lapsuuden kuvia.
”Hei äidilläsi on susta teinikuvakin!” Vinski vaihtoi aihetta nopeasti. Minni vilkaisi nuoruuden kuvaansa hämmentyneenä. Nuoren hiirinaisen kasvoilla oli tummanpuhuva meikki ja tämä näytti muutenkin vakavalta.
”Miksi noin tuima ilme?” Motokin pohti.
”Kapina vaihe…” Minni hieroi päätään.
”Ai mää luulin Halloweeniksi!” Vinski käänsi aavistuksen päätään, kunnes tunsi nyrkin alavatsallaan.
”JOHAN NYT TAAS PAHOINPIDELLÄÄN!” Vinski valitti.
 
Minni oli sillä aikaa ennättänyt pihan takapihalle. Naishiiri naurahti innostuneena, kun kolme isoa koiraa hyppi omassa aitauksessaan. Matala murina ja ulvonnan sekainen haukunta kantautui hyvin pitkälle. Jätkät seurasivat kanssa hiirinaista, koska olivat uteliaita näkemään, millainen marsilainen koirarotu oli elävänä.
”Siis onko nuo teidän koirat?” Moto nielaisi vaikeana. Kuusijalkaisilla vuoristonoutajilla tosiaan oli kuusi jalkaa ja häntä oli kaksi jakoinen. Kahta koiraa Minni ei tunnistanut. Ne olivat punaruskeita väriltään, mutta harmaankeltainen koira vaikutti innokkaalta.
”Voi luoja! Balooo!” Minni henkäisi ja kiirehti aitauksen luokse.
”Baloo?” jätkät naureskelivat pienesti. Noutajan kuullessa oman nimensä, sai se kirjaimmellisen hepulin. Se ei tiennyt miten päin olisi ja yritti aitauksen läpi. Kaksi punaruskeaturkkista piti pientä etäisyyttä hiirinaiseen. Minni avasi aitauksen, josta harmaankeltainen koira juoksi pihamaalle ”haukkuen” hiirinaisen pystyyn.
”Mitä sää komennat?” nainen kysyi ja tökki koiraa hetken, joka pyöri pihalla ympyrää. Koiran koon vuoksi sen yksi harppauskin näytti jätkistä hyvin epäilyttävälle. Ihan kuin koira leijuisi juoksujensa välissä ilmassa. Koira kävi nopeasti pyörähtämässä myös jätkien edessä, mutta syöksyi Minnin kimppuun kaataen hiirinaisen maahan.
”Minni!” Turbo henkäisi.
”Oletko kunnossa?” Moto kysyi. Miehet kuitenkin rentoutuivat, kun kuulivat naishiiren nauravan koiran alla. Koiran karhea kieli lipoi naisen kasvoja ja innostuneena kuola tahri hieman Minnin vaatetusta.
”BALOO! Lopeta!” Minni komensi naureskellen. Koiran innostuksen hieman laantuessa Minni sai koiran työnnettyä yltään.
”Iyyy… senkin kuolapallo!” Minni pyyhki olemustaan hiukan. Koira puski Minniä kevyesti päällään läähättäen voimakkaasti ja sai hiirinaisen rapsuttelemaan koiraa.
”Ilmeisesti Baloo on ihan kiltti?” Moto kysyi huvittuneena.
”Hän on… Baloo oli 4vko, kun saapui meille minun ollessani 6-vuotias. Se on ollut elämässäni aina,” Minni selitti hiirimiehille. Naishiiri puuskahti hieman, kun kookas koira heittikin yhtäkkiä hänen syliinsä selälleen. Koira nautti Minnin pitkistä kynsistä, kun tämä hieroi koiran rintaa ja alavatsaa, pään roikkuessa jossain Minnin selänpuolella.
”Ei paljon tarvitse erinäistä lämmikettä,” Turbo naureskeli.
”Juu ei…” Minni pyöritteli päätään.
”Onko vuoristonoutajat puolustavia rotuja?” Vinski kysyi arkuuttaan.
”Ei käytännössä. Nuo kaksi ovat itsellekin vieraita niin en uskalla heitä laskea pois aitauksesta,” Minni nyökkäsi punaruskeiden koirien suuntaan, jotka olivat ottaneet makuupaikkansa omasta aitauksestaan.
”Ylös!” Minni komensi ja sai koiran nousemaan jaloilleen naisen yltä.
”Onko erityistä keinoa tutustua marsilaiseen koirarotuun?” Moto kysyi.
”Aaaaww… teitä jännittää, koska luulitte vuoristonoutajia pienemmiksi!” Minni osoitti jätkiä sormellaan, jotka puhisivat vain ilmaan.
”Eikä jännitä!” Vinski puhisi. Minni ohjasi koiran viereensä ja käveli jätkien luokse.
”Sivuun!” Minni komensi ja koira pyörähti naisen ja jätkien välistä ottaen paikkansa Minnin oikealta puolelta.
”Baloo ei puolusta minua… niitä ei ole koulutettu sitä varten,” Minni kertoi silittäen koiran kookasta päätä.
”Se on komea olento!” Turbo ihasteli ja tervehti koiraa ensimmäisenä. Mieshiiri kyykistyi koiran tasolle, joka vetäisi pitkän lipaisun miehen kasvoja pitkin.
”Kiitti!” mies naurahti ja pyyhki kasvojansa.
 
Löysin tällaisia…” Marie huokaisi muutama kulahtanut kirjekuori kädessään. Naishiiri nosti katseensa Minniin ja Baloohun, joka näytti niin onnelliselta saadessaan olla Minnin vieressä.
”Mitäs sinä siinä teet?” Marie helli koiraansa.
”Halusin tervehtiä sitä pitkästä aikaa,” Minni silitti koiraa hellästi. Marie pyöritteli päätään pienesti ja ojensi kirjekuoret tyttärelleen.
”Marcus kirjoitti minulle juuri, kun oli saapunut tukikohdalle. Toinen viikkoa myöhemmin, kuinka se poika halusi kotiin… muuta en ole kuullut,” Marie selitti.
”Oletko varma?” Minni kysyi hämmentyneenä. Marie komensi Baloon mukaansa ja laski sen takaisin aitaukseensa.
”Olen… Marcuksesta tai sinusta ei ole kuulunut vuosiin mitään. Kieltämättä haluisin itsekin tietää mitä pojalleni on tapahtunut,” Marie haikaili poikansa perään. Minni kohautti kulmaansa jätkille.
”Sanoinhan…” Minni huokaisi hiljaa.
”Luulen, että sinä olet syyllinen siihen, ettei minusta ole kuulunut mitään!”
”Tulitko tänne vain haukkumaan minua?”
”En hauku sinua… haluan, että olet osa elämääni… mutta se on mahdotonta tiettyjen sanojen ja tekojen vuoksi,” Minni huokaisi ja puristi kädet eteensä.  Marie vilkaisi Minnin ohi Turboa.
”Miten ihmeessä kuvittelit, että Marcus olisi tänne eksynyt?”
”No Marcukselle olet hyvin tärkeä marsilainen… jos hän kerran ei halunnut edes olla armeijassa niin oletin hänen olleen sitten sinuun yhteyksissä…” Minni selitti. Hänen äitinsä oli sujuvasti vaihtanut puheenaihetta ja nyt vaaleanharmaa hiirinainen halusi vain nopeasti pois äitinsä luota.
”No ikävä tuottaa pettymys… ei ole Marcusta näkynyt,” Marie vastasi.
”Tuo riittää meille…” Minni vastasi ja oli poistui takapihalta takaisin etupihalle.
”HEI!” Marie huudahti nelikon perään ja kiiruhti heidän luokseen.
”Oletteko lähdössä jo?” Marie kysyi.
”Anteeksi äiti… meillä on vielä paljon tekemistä. Marcuksesta saadut vihjeet hupenevat todella nopeasti ja haluan päästä katsomaan, onko minulta jäänyt joku johtolanka huomaamatta,” Minni pyöritteli päätään, kun Marie oli tarrannut tämän käsivarsista kiinni. Naishiiri painoi katseensa syvälle tyttärensä silmiin.
”Tarvitsetteko jotain takaisin matkallenne?” Marie kysyi. Majapaikan tarjoaminen oli liian iso kynnys naiselle, mutta salaa toivoi että Minni olisi viettänyt kotona pidemmän tovin.
”Menovettä… muuten pärjäämme,” Minni nyökytteli. Marie nielaisi pienesti.
”Hyvä on… odottakaa täällä sen aikaa,” Marie nyökkäsi hyväksyvästi.
 
Minni puuskahti syvään ja painoi kypärän osittain päähänsä. Hän vilkuili loppuun lapsuuden maisemiaan. Kotitalon takaa aukeni korkeat vuoret, joissa hän muistaa käyneensä äitinsä ja Marcuksen kanssa.
”Olisiko äitisi toivonut, että jäämme?” Moto kysyi varovaisesti.
”Ehkä… mutta niin kauan, kuin anteeksipyyntöä ei kuulu ja osoitettuna tarkoituksen mukaisesti Turbolle, niin turha odottaa!” Minni nyökkäsi miestään kohden.
”Kai odotat itsekin jonkinlaista anteeksipyyntöä itsellesi?” Turbo kysyi.
”Joo… kai… Tärkeintä minulle olisi se, että hän kohtelisi sinua, kuin ansaitsitkin!” Minni selitti ja silitti Turbon olkapäätä.
”No katsotaan, jos Marcuksen löytyminen löystyttäisi hänen hermojaan,” Minni vastasi. Pidemmän tovin nelikko joutui odottamaan. Marie ojensi kanisteria mieshiirille, jotka täyttivät pyöriensä tankin.
”Tässä… ei se ole paljon, mutta eipä pääse nälkä yllättämään,” Marie totesi ja ojensi Minnille eväsleipiä muistuttavat kääreet käteensä.
”Kiitos… en olisi tätä uskonut,” Minni henkäisi ja sai vastaukseksi äitinsä vienon hymyn.
”Turvallista kotimatkaa,” Marie toivotti, kun Minni painoi kypärän loppuun saakka päähänsä.
”Kiitos… ja jos löydän Marcuksen, höyhennän hänet ja lähetän tänne!” Minni naurahti ja sai äitinsäkin nauramaan.
”Ole varovainen… Marcuksella on herkät korvat!”
”Sitä suuremmalla syyllä!” Minni tuhahti hymyillen ja istui Turbon taakse. Marie silitti nopeasti Minnin olkavartta ennen vetäytymistään kotinsa portaille. Jätkät lähtivät tulosuuntaansa. Äiti oli Minnille sellainen hiiri, jonka vuoksi ei edes halunnut katsoa taakseen. Marie puristi kädet eteensä. Hän myönsi sen. Hän kadehti tyttärensä onnea. Syy miksi oli ollut Turbolle aikoinaan ehdoton, oli kysymys vain väärinkäsityksestä. Myöhemmin hän vain tajusi, että Minni oli saanut sen minkä hän oli menettänyt. Onnen rakkauteen. Hans oli ollut Marielle koko maailma ja Turbo käytöstavoiltaan, huumorillaan ja älyllisillä taidoillaan muistutti paljon naisen edesmennyttä aviomiestä. Toisinaan hän oli valmis puhumaan asiasta Minnin kanssa, mutta tämäkin hetki osoitti sen, ettei nainen vain kyennyt. Kylmä ulkokuori otti hänestä vallan, joka rakoili edes pienillä välittämisen rippeillä. Ehkä joku päivä Minni saa hänet murtumaan ja saisi kakaistua totuuden törkeään käyttäytymiseensä. Lisäksi nainen oli menettänyt lapsensa. Ensin poikansa, sitten tyttärensä. Minnin karkaaminen oli ollut raskas prosessi ja Marie purki aikoinaan turhautumisensa tyttäreensä. Hän sanoi asioita, joita katui päivittäin. Ja nyt hiirinaiset olivat jatkuvassa ilmiriidassa keskenään. Rontti oli aikoinaan suostunut Minnin selän takana kertomaan Marielle, miten tällä armeijassa meni. Mihin hän oli kyennyt ja mikä hänestä oli kasvanut. Rontti oli jopa lähettänyt Minnin ylentämisestä tehtyjä artikkeleita Marielle. Näitä Marie säilytti omien tavaroidensa keskellä, jossa hänen kaikki rakkaansa olivat yhdessä hänen kanssaan. Marie nosti katseensa taivaalle ja suukotti kaulakoruaan.
”Suojele häntä rakas…” nainen toivoi hartaasti. Ruskea turkkinen hiirinainen poistui kotinsa sisälle, kun ei nähnyt tai kuullut enää kolmea moottoripyörää.
 
Kului kaksi päivää. Santtu istui tallinsa olohuoneessa ja kuunteli suihkuhuoneesta kantautuvaa kohinaa. Samalla ihmisnainen luki lempi kirjaansa. Hiirimies joka oli saapunut naisen tallille loukkaantuneena alkoi olemaan hiljalleen voimissaan. Kuumeisia päiviä oli kestänyt melkein neljä päivää ja Santtuun oli iskenyt pieni epätoivo, että mitä jos miehen kuume ei alakaan laskea ja hänellä ei olisi asiantuntevaa apua auttaa hiirimiestä. Jätkät ja Minnikään eivät olleet ilmoittaneet itsestään mitään. Tosin Santtu oli luvannut tuntemattomalle miehelle pitää tämän salaisuuden ja osittain toivoikin, että nelikko ilmoittaisi itsestään edes jotain, ennen saapumistaan. Onneksi miehen kuume alkoi laskemaan ja tämä pääsi tolpilleen. Tosin aina, kun niin kävi yritti hiirimies karata. Santtu oli tilanteen vuoksi pitänyt miehelle useamman saarnan sen vuoksi. Santtu oli ihan täysin uppoutunut kirjaansa ja pyöritteli hiussuortuvaansa sormiensa välissä.
”Onko hyvä kirja?” hiirimies kysyi ja sai Santun räjähtämään punaiseksi. Miehen hyvin treenattu vartalo pelkässä pyyhkeessä sai Santun pakenemaan kirjansa kansien taakse piiloon.
”On… kiitos kysymästä!” nainen vastasi ja sai miehen virnuilemaan. Santtu laski kirjaansa aavistuksen kauemmaksi, että pystyi jatkamaan lukemista.
”Ai… ettei vain olisi ollut kuuma kohta?” mies totesi flirttaillen ja nojasi kummallakin kädellään sohvan käsinojaan. Santtu ei vilkaissutkaan miestä, vaan yritti keskittyä kirjaansa.
”Maassa on tapana pukeutua suihkun jälkeen… ne ovat ihan yleisiä käytöstapoja niin ihmisille, kuin hiirillekin,” Santtu totesi muka välittämättä miehen alastomasta kropasta.
”Ai? Mää luulin, että jäit katsomaan tätä,” mies virnuili ja laski pyyhettään aavistuksen paljasten Santulle selkänsä ja takapuolensa rajan. Santun epäonneksi hän meni vielä katsomaan ja paloauton punainen ihonväri otti naisesta jälleen vallan.
”MENE!” Santtu komensi osoittaen sormellaan huoneen ovea ja katsomalla poispäin hiirimiehestä. Hiirimies naureskeli pienesti ja sulkeutui makuuhuoneen oven taakse. Santtu iski kirjansa kiinni ja heitti punaruskeita hiuksiaan selkänsä puolelle. Ihmisnainen nousi seisomaan ja iski kirjan omalle paikalleen hyllyynsä.
 
Santtu asteli tallin puolelle ja alkoi kuuntelemaan, miten tutunoloinen jyrinä kantautui jostain kauempaa. Santtu nielaisi pienesti.
”Ei voi olla,” nainen henkäisi. Hän vilkaisi myös suuntaan josta oli tullut hetki sitten. Pettäisikö hän hiirimiehen luottamuksen, jos naisen muut hiiriystävät saapuisivat yllättäen paikalle. Mieshän voisi kuvitella, että ihmisnainen on vain juonitellut tämän päänmenoksi. Santtu kuuli pienen piippauksen selkänsä takaa ja sulki silmänsä. Nelikko ajoi tallin sisälle ja tervehti ihmisnaisen.
”Haniii kotona ollaan!” Vinski tervehti ihmisnaisen.
”Heiiii… tervetuloa takaisin,” Santtu tervehti kolmikon epäilevästi.
”Onko täällä kuuma?” Vinski kysyi kaapaten Santun kainaloonsa.
”Miten niin?” Santtu kysyi.
”Tervehdin sinua kanssa kohta Santtu!” Minni huikkasi ja kiiruhti vessan puolelle.
”Olet hiukan punainen… onko sinulla kuuma?” Moto osoitti naisen punakoita poskia.
”Aaa… ilmeisesti hieman…” Santtu hieroi poskiansa.
”Miten teidän matkanne meni?” Santtu kysyi vaihtaen aihetta.
”Hyvin… Minnin isovanhemmat olivat todella suvaitsevaisia ja kohteliaita,” Moto kertoi. Santtu hämmentyi hieman.
”Onko Minnin sukulaiset selvinneet sodasta?”
”Meriluodossa koskaan mitään sotaa ole ollutkaan… se on niin vuoristoista maastoa ettei plutolaiset nähneet tarpeelliseksi tykittää sitä maan tasalle…” Turbo selitti.
”Ai selittää sitten,” Santtu kurtisti kulmiansa.
”Saitteko vinkkejä Marcuksesta?” nainen jatkoi.
”Ei… saivat kyllä yhden sukuriidan aikaiseksi!” Vinski pyöräytti silmiänsä.
”Mitä?” Santtu älähti.
”Serkkuni halusi paljastaa minut sukulaisilleni, koska ukkini on armeija vastainen. Jouduin sen loppupeleissä tekemään itse,” Minni heilutteli käsiään astellessaan takaisin tilaan.
”Oi Minni olen pahoillani… Oletko kunnossa?” Santtu henkäisi.
”Joo… enköhän selviä,” Minni hymyili naiselle.
”Mentäisiinkö tulostaululle syömään? Haluan kuulla enemmänkin matkastanne?” Santtu yritti kiirehtiä ja tuuppi Minniä lähemmäksi Turboa. Minni katsoi hämmentyneenä Turboa.
”Emmekö voisi olla täällä?” Turbo kysyi.
”Emme!” Santtu panikoi hieman ja sai nelikon kohauttamaan kulmiansa. Santtu huokaisi syvään, kun tajusi aiheuttamansa reaktion.
”Söpöliini… salaatko jotain meiltä?” Vinski kiusoitteli naista.
 
Santtu oli juuri sanomassa jotain, kun kuulivat hiirten kanssa makuuhuoneen oven käyvän.
”Hei Santtu oliko sinulla kampaa lainaksi?” miesääni kysyi ja sai Santun sulkemaan silmänsä. Vinski irrotti nopeasti otteensa naisesta ja katsoi tätä hämmentyneenä. Minnin, Turbon ja Motonkin suut loksahtivat hämmennyksestä auki. Minni naurahti hermostuneena hieman.
”Santtu! Emme tienneet sinulla olevan miesseuraa!”
”Ei minulla olekaan!” nainen panikoi hieman.
”Santtu! Kuulitko?” mieshiiri huuteli ja astui tallin puolelle.
”Perhana…” mies tokaisi shokissaan. Jätkät vilkaisivat hämillään toisiaan, jonka jälkeen Minniä. Minni katsoi järkyttyneenä eteensä ja sai vaalean harmaan hiirimiehen nielaisemaan syvään. Mies oli pukeutunut valkeaan paitaansa ja ruskeisiin housuihinsa.
”Olen pahoillani… ystäväni vain ilmestyivät yhtäkkiä tänne,” Santtu puolusteli.
”Nämäkö ovat ystäväsi?” mies kysyi.
”Kyllä miten niin?” Santtu ehti kysyä, ennen kuin Minni marssi vihaisena miehen luokse ja iski tätä päin näköä avokämmenellään.
”MINNI!” Santtu kauhistui. Naishiiren silmille oli nousseet kyyneleet.
”Okei… ansaitsin kenties tuon!” mies hieroi kipeää poskeansa.
”Mitä sää teet? Hän on muutenkin loukkaantunut!” Santtu esteli hieman naista.
”Miten sinä kehtaat?” Minni ärähti miehelle.
”No asioilla on monta muuttuvaa tekijää!” mieshiiri kohautti harteitaan.  
”Minni kiltti. Hän on kulkuri, joka eksyi vain korjaamolleni! Anna hänelle edes vähän armoa.”
”Ai armoa! Isoveljelle jota olen metsästänyt ympäri MARSIA!” Minni huudahti ja katsoi vihaisena musta hiuksista hiirimiestä. Santtukin järkyttyi kuulemastaan ja katsoi miestä vieressään.
”Oletko sinä…”
”Marcus Milanius… hauska tavata!” mies nyökkäsi esitellen itsensä viimein…

Pakko kyl sanoo et Kiaran ois parasta alkaa vierailla psykiatrilla jos ei suostu myöntämään olevansa itsekeskeinen hemmoteltu nirppanokka . Ja toi lopetus et Marcus pölähti korjaamolle jo ekassa luvussa oli jo loistavaa

Minni siirtyi sivummalle vetämään hieman happea veljestään, antaen samalla jätkille tilaa siirtyä esittäytymään mieshiirelle. Minni painoi kämmenillään ohimoaan. Koko matka turhan takia? Vinski oli puristanut torjuvasti kätensä eteensä. Hän ei hyväksynyt sitä, että ihmisnainen oli hoivannut toista marsilaista heidän poissa ollessaan. Varsinkaan hänen tietämättään.
”Eli… sinä olet Minnin… veli?” Moto kysyi epäilevästi ja hieman kautta rantain varovasti. Marcus huokaisi ja nosti kätensä lanteilleen. Hiirimies pyöräytti silmiänsä ja vilkaisi Minniä.
”Joo…” Marcus vastasi pitkään miettien.
”Miksi yritit salata sen kuka olet?” Santtu kysyi surkeana. Mieshiiri oli esittänyt niin salamyhkäistä koko vierailunsa ajan, että oli peitonnut sen flirttailulla tai aiheen kääntämisellä. Santtu kunnioitti kyllä toisten yksityisyyttä tarkasti, mutta oliko nyt musta hiuksinen hiirimies ajettuna vain nurkkaan, kun uskaltautui kertomaan kuka todellisuudessa oli. Tosin Minnin räiskyvä reaktio hiirimiehen tapaamiseenkin antoi tuulta purjeisiin, kertoen väistämättäkin totuuden.
”Silloin, kun toimii yksin ja tekee kaiken yksin, niin en myöskään kerro itsestäni silloin enempää,” Marcus selitti olkiaan kohautellen.
”Mmmm muun muassa piilottelee vuosia perheeltään,” Minni hymähti hieroen edelleen sormenpäillä otsaansa.
”Ikävää, kun olet tuollaisella asenteella!” Marcus tuhahti ja sai Minnin kääntymään. Naishiiren myrkyllinen mulkaisu sai Marcuksen nielaisemaan voimakkaasti. Hiirimies heristeli pelokkaana sormeansa sisarelleen.
”Olet pahempi, kuin penskana!” mies totesi.
”Niinkö?” Minni kysyi vihaisena ja asteli veljensä luokse. Tämä yritti perääntyä takaisin olohuoneen puolelle, mutta pikkusiskonsa nappasikin tämän korvanlehdestä hyvin kivuliaasti kiinni. Jätkät tirskuivat, kuin koulutytöt mieshiiren saadessaan kuulla varmasti kunniansa asiasta.
”Mi-Mi-Minni… kun mun… oikeasti…” mies empi tuskaisena, kun naishiiri raahaamalla raahasi hänet olohuoneen puolelle istumaan. Minni irrotti otteensa ja katsoi vihaisena veljeänsä.
”Älä!” Minni osoitti vuorostaan veljeänsä. Marcus kohautti kysyvänä kulmaansa.
”Mitä?” Marcus kysyi, kun Minni vain hengitteli raskaasti.
”17-vuotta Marcus! 17-vuotta! Ja ei mitään! Ei viestiä! Ei tietoja rekisterissä! Ei yksinkertaisesti mitään!” Minni ärähti veljellensä.
 
Marcus siirsi katseensa toisaalle. Minni iski Marcuksen toisen jalan kanssa lattialle, joka oli levännyt tämän toisen polven päällä. Hiirinainen istui tämän viereen ja hamuili katsekontaktia. Hän aavisti vahvasti, että Marcus salasi jotain, mutta se ei ollut päällimmäinen asia, jonka Minni halusi selvittää. Santtu vilkaisi nopeasti hiirikaksikkoa, jonka jälkeen jätkiä. Santtu tunsi kireän ilmapiirin tallissaan ja sisarusten välinen jäätikkö tarvitsisi varmasti tilaa murtuakseen.
”Jos antaisimme heille tilaa olla keskenään…” Santtu ohjasi kolmikkoa poispäin olohuoneesta.
”Mitä? Emmekö jää erotuomariksi!?” Vinski huudahti, kun ihmisnainen puski tähän vauhtia. Moto koppasi Vinskiä takaraivoon kädellään, kun Turbo jäi hetkeksi oven suuhun.
”Mene nyt!” Santtu patisti työntäen mieheen vauhtia.
”Pärjäätkö?” Turbo varmisti hiirinaiselta.
”Älä ole minusta huolissani. Tästä pässistä en voisi sanoa samaa!” Minni nyökkäsi veljensä suuntaan, joka puristi tympeänä kätensä eteensä siskonsa kommentille. Turbo nyökkäsi ja poistui vähin äänin tallista. Minni kuuli, kuinka tallin ovet jysähtivät kiinni ja heillä oli viimein tilaa olla veljensä kanssa hetki kahdestaan.
”Poikaystävä?” Marcus virnuili sisarelleen. Kylmä mulkaisu naiselta uudelleen sai Marcuksen pohtimaan, ettei nyt ollut kenties sopiva aika keventää hieman tunnelmaa.
”Kuule… Minni!” Marcus aloitti ja istui lähemmäksi sohvan reunaa. Hiirimies tarttui hellästi Minnin käsistä kiinni ja puristi niitä kevyesti jännityksestä. Mieshiiren kädet hieman hikosivat ja tärisivät.
”Voisitko katsoa edes minua päin?” Marcus kohotti kulmaansa kysyvästi. Minni huokaisi ja siirsi vihaisen katseensa veljeensä.
”Olen pahoillani… kaikesta. Minun olisi pitänyt olla enemmän yhteyksissä… ainakin sinuun!”
”Ihanko tosi?”
”Kyllä… mutta olosuhteiden pakosta en tehnyt niin… Isän kuoleman jälkeen minusta tuntui, että en saa henkeä ja minulla ei ole virkaa armeijassa… tosin en koskaan edes halunnut armeijaan!”
”Tuon ukkikin sanoi,” Minni henkäisi ja irrotti otteensa veljestään.
”Onko ukki elossa?”
”On… ja mummi… sekä Sofia ja Lilian. Kenin vanhemmat olivat kuolleet,” Minni selitti nopeasti.
”Millä energialla?”
”Täh?”
”Että millä energialla he porskuttavat vielä eteenpäin?” Marcus ihmetteli ja raapi takaraivoaan.
 
Minni kohautti veljelleen vastaukseksi vain olkapäitään.
”Mutta oikeasti Minni… armeija ei ollut suunnitelmissani. Saati miten minua kohdeltiin.”
”Koitko jotenkin epätasa-arvoa?”
”En!”
”Syrjintää?”
”Lievää!”
”Savustamista ulos, vain sen vuoksi että satut edustamaan vastakkaista sukupuolta?”
”Hä?” Marcus hämmentyi. Minni kohautti tympeänä kulmaansa veljelleen.
”Eihän sulla sitten mitään hätää armeijassa ollut…” Minni vastasi.
”Sää et ymmärrä! Tai en edes tiedä haluatko ymmärtää…”
”Marcus, kun en voi ymmärtää!! … Varsinkaan jos et kerro minulle mitään! Olisin voinut vuosia sitten jo auttaa sinua, mutta katosit!”
”Niin…” Marcus huokaisi ja iski itsensä nojaamaan sohvan selkänojaan.
”Miksi et kerro minulle nyt? Miksi sinulla on kiire taas karata pois elämästäni? Ja loukkaantuneena! Kuka sinua on satuttanut?”
”Ei sillä ole merkitystä!”
”Kyllä on. Sinä olet veljeni! Isoveljeni, jos sillä on mitään merkitystä! En olisi vuosia käyttänyt aikaani etsiäkseni sinua… liittymällä itse armeijaan kaikkien perheidemme periaatteiden ylitse!” Minni luetteli ja sai Marcuksen katsomaan kysyvän hämmentyneenä sisartaan.
”Siis… kuulutko sinä armeijaan?” Marcus osoitti musta hiuksista hiirinaista. Minni heilautti pitkät hiuksensa selkänsä puolelle ja istui kanssa syvemmälle sohvalle.
”Kuulun… karkasin ensimmäisen kerran jo 10-vuotiaana.”
”10-VUOTIAANA!” Marcus älähti.
”Niin… voit vain kuvitella kuka tuli hakemaan minut lähes niskavilloista 13-vuotiaana kotiin!”
”Äiti?”
”Ja isä! Kunnon saarna vain siitä, että olin todennut haluavani kanssa auttaa…”
”Auttaa Marsia?”
”Niin… saattaa sen tehtävän loppuun minkä isä aloitti… siinä pienenä sivubisneksenä etsiä veljeäni,” Minni nojautui polviinsa. Marcus seurasi sisarensa esimerkkiä.
”Tuosta eroamme keskenämme,” mieshiiri huokaisi.
”Miten niin?”
”No haluan auttaa Marsia siinä missä sinäkin, mutta… Muutaman vuoden ajan… minusta yritettiin muovata isäni kaltaista… vain, koska olin kuuluisan ylijohtajan poika! Niin… vain minä olisin voinut hypätä hänen saappaisiinsa… Isän kuoleman jälkeen tajusin, ettei minusta tule koskaan niin, kuin hän. Minulla ei ollut omaa tahtoani… kaikki vietiin minulta. Muutin pakosta ylijohtajien koulutuskaupunkiin…”
”Tulikrokanttiin!” Minni päätti Marcuksen lauseen. Tulikrokantin kaupunki oli lähellä Tulikivikaupunkia. Se oli melkein neljä kertaa isompi, kuin Tulikivikaupunki, pommitettuna lähes kanssa maan tasalle. Itse asiassa koko Tulikivi oli vain siirtokaupunki Tulikrokantista.
”Kun viimein hallitus oli nähnyt minut… he arvioivat minua jatkuvasti, paheksuvilla katseillaan ja totesivat, että olivat kuvitelleet ylijohtajan pojan erilaiseksi… oloni oli päivästä toiseen ahdistunut ja mieli jatkuvasti maassa. Silti minusta yritettiin muovata ”vahva” johtaja… Olin ylpeä isästä ja hänen saavutuksistaan, mutta… en ole hän! Joten kaiken tämän seurauksena karkasin… sitten kuulin isästä…” mieshiiri laski korviansa.
 
Minni laski kanssa korviansa. Marcus ei ollut mukana heidän isänsä muistotilaisuudessa. Tieto oli vain saavuttanut vaaleanharmaan hiirimiehen toiselle puolelle Marsiin. Naishiiri ei halunnut edes ajatella mitä kaikkea Marcus oli saanut yksin kärsiä, kestää yksin surun ja murheet. Marcus kohotti hieman katsettaan ja huokaisi syvään.
”Mitä mieltä hallitus on muuten siitä, että ylijohtajan tytär taistelee rintamalla?” Marcus kysyi pienesti naurahtaen. Minni hieroi käsiänsä.
”Itse asiassa… kukaan ei tiedä, että olen ylijohtajan tytär,” Minni vilkaisi veljeänsä nopeasti.
”Kukaan?”
”Lukuun ottamatta Turboa tai jätkiä… sanotaan, että sukulaiset tietää… Muut eivät,” Minni kierteli.
”Ei vaikka kaikki tietävät sukunimesi?” Marcus epäili sisarensa vastausta.
”Hallitus ei tiedä sukunimeäni. Minut on aina esitelty kenraali Carbinena… tai mikä nyt titteli on sattunutkaan olemaan… lisäksi hallitus ei ole katsonut hyvällä, että olen nainen ja armeijassa,” Minni kohautti uudelleen harteitaan, Marcuksen ponkaistaessa pystyyn hänen vieressään. Minni katsoi veljeänsä kysyvästi. Koko tilanne oli hyvin absurdi, he pomppivat toistensa aiheissa ja tilanne oli kaikin puolin hyvin hämmentävä. He riitelivät, naureskelivat ja muistelivat yhtä aikaan kaikkia aiheitaan.
”Mitä nyt?” Minni kysyi. Marcuksen olemus oli hyvin epäuskoinen. Hän mietti kokonaisuudessa sitä mitä Minni oli juuri hänelle puhunut.
”Olet kenraali?” Marcus osoitti siskoansa. Minni vilkaisi nopeasti sivulle ja kohautti kulmaansa.
”Niin?” Minni kysyi ja sai Marcuksen ilakoiden huokailemaan. Mies naurahti muutaman kerran myös kunnolla ja pyöri epäuskoisena ihmisnaisen tallissa.
”Tämä on mahtavaa!” mieshiiri hypähti pienesti.
”Mikä?” Minni murahti ja nousi seisomaan.
”Minusta ei saatu värvättyä uutta ylijohtajaa! Mutta sinusta voi saada!” Marcus tarttui sisarensa olkapäistä kiinni. Minni puristi kädet eteensä, laski korviansa ja pudotti kasvojensa ilmeen apeaksi. Marcus irrotti otteensa ja yritti saada edelleen sisarestaan jotain irti.
”Ei siitä tulisi mitään…”
”Miksi ei?”
”Koska kukaan ei ylennä naista ylijohtajaksi!” Minni tiuskaisi.
”Et voi olla varma tuosta…”
”Kuule se näkymätön laki Marsissa missä sanotaan, että naisen paikka on kotona hellan edessä! Miesten työn voi jättää tekemättä ja esittää kilttiä kotirouvaa,” Minni murisi ja nojautui sohvan selkänojaa vasten. Marcus ei voinut oikein asiaan sanoa mitään. Hiirimies otti sanattomasti paikkansa, vain musta hiuksisen naishiiren vierestä. Minni oli oikeassa. Naisia pidettiin ala-arvostetussa asemassa Marsissa ja se osoitettiin hyvin kylmästi sekä kyynisellä suhtautumisella naisten kykyyn hoitaa asioita niin sanotuilla ”miesten alueilla”. Vielä enemmän hallitus sorsi naispuolisia rottayksilöitä. Ainoa asema missä sodassa arvostettiin naisia, että oli nainen ja sairaanhoitaja. Muussa tapauksessa halveksinta oli taattua.
 
Vaikka Marsin laki oli selkeä ja hyvin naista alentava oli siinä paljon hyvääkin. Marsilainen mieshiiri osasi arvostaa kumppaniaan. Hiirimiehet tekevät lähes mitä vain kumppaninsa eteen ja palvovat lähes maata näiden jalkojen alla. Sen vuoksi Marsissa esimerkiksi erojen osuus pariskuntien välillä oli minimaalista tai pientä. Kaikella oli selkeä paikkansa. Naisosapuolten ei tarvinnut pelätä kotonaan, väkivaltaisista puolisoista tai häiriköivistä miesosapuolista rangaistiin tuntuvasti. Ajoittain Minnistä tuntui, että rikkoi näitä periaatteita hyvin voimakkaasti. Hän oli edelleen kiitollinen, että tällä oli Turbo. Mieshiiri arvosti naista, oli hän sitten kenraali tai ihan tavallinen nainen, joka ei ollut Maassa ollessaan velvoitettu tehtäviinsä. Silloin hän sai olla se rakastava puoliso kumppanilleen. Varsinkin tilanteissa, kun naishiiri asteli ensimmäisenä naiskenraalina, kenraalien yhteiseen kokoukseen. Taistellen tuolloin omista näkökulmistaan ja osoittaen asemansa kerta toisensa jälkeen mihin oli itsensä johdossa taistellut. Ne ketkä tunsivat hiirinaisen nykyisin jo paremmin, olivat laskeneet omia ennakkoluulojaan ja harhakuvitelmaansa ettei nainen pysty tai kykene samaan, kuin miehet. Hänen aikakautensa naiset olivat valmiita sodan voittamiseksi laittamaan vastarintaa yhdessä miesten kanssa plutolaisia vastaan. Joku kenraali oli kerran todennut Minnin olleen avaintekijä sille, että naisetkin uskaltautuivat uhmaamaan Marsin lakia ja liittymään armeijaan sotilaina. Minni itse ei allekirjoittanut tätä, vaan uskoi sodan tehneen muutoksia siihen kuka halusi taistella oman planeettansa puolesta ja kuka ei. Marcus… ei puolestaan ollut niin halukas. Minni vilkaisi veljeänsä nopeasti. Oliko heidän roolinsa vaihtuneet tosiaan, niin kuin tämä mainitsi? Minni pyöräytti nopeasti päätään. Ei hänestä koskaan voisi tulla ylijohtajaa. Eikä hän tiennyt halusiko sitä edes. Naisen päämäärä oli kuitenkin voittaa sota ja olla yhtä perheensä kanssa. Tosin Minni tunsi pulssinsa jälleen kohoavan. Marcus oli erittäin onnistuneesti osannut kääntää keskustelun pois hänestä. Naishiiri aavistikin, että tämä oli Marcukselle hyvin tyypillistä. Mieshiiren saama kohtelu menneisyydessään oli varmasti kosahtanut korkealta ja kovaa miehen psyykkiseen vointiin, jota tämä osasi hyvin paeta. Minni ei vain niellyt syöttiä niin helposti ja laittoi mielellään veljelleen kova, kovaa vasten. Hän oli ihan varma, että jossain kohtaa vaaleanharmaa hiirimies alkaisi laulaa elämästään tarkemmin. Tämä tarvitsisi aikaa ja jollakin tavalla eston siihen, ettei pääsisi karkaamaan hiirinaisen silmien alta. Minni siirsi pidempää suortuvaansa kasvoiltaan.
”Kerro minulle yksi asia…” Minni aloitti.
”No?”
”Miksi käännät sujuvasti aiheen minuun ja uraani, vaikka sinun taikatemppuasi kadota maannielemänä tässä käsiteltiin?” Minni mulkaisi veljensä. Marcus heilautti käsiään ja lähti levottomasti vaeltamaan olohuoneessa. Minni luki miehen kehonkieltä tarkasti. Mieshiiri heilutteli häntäänsä napakasti takanaan, keho oli muutenkin kankea ja jännittynyt.
”Mitä pelkäät?” Minni kysyi suoraan. Marcuksen tuima ilme ei saanut tätä kuitenkaan kavahtamaan. Mies otti ripeitä askelia sisartaan kohden.
”En mitään!” Marcus murahti hampaat irvessä hyvin lähellä Minnin kasvoja.
”Rakastan sinua! Mutta kunpa voisin sanoa luottavani sinuun…” Minni murahti takaisin. Kaksikon kuonojen väliin olisi mahtunut aikakausilehti. Minni tunsi Marcuksen lämpimän hengityksen vasten kuonoansa. Se oli kiihtynyt ja hermostunut.
”Kerro minulle…” Minni vaihtoi puhetyyliään anovammaksi.
 
Hän luimisti myös korviansa hiukan. Hän ei halunnut olla ilkeä ja murahtelemalla saisi veljensä enemmän, vain ahdistuneeksi ja kauemmaksi itsestään. Marcus oli edelleen surkean ja tuohtuneen oloinen. Kai sekin oli puolustusmekanismi peilata todellisia tunteitaan piiloon. Marcus irrottautui Minnistä kauemmaksi. Mieshiiri lysähti nojatuoliin painaen käsillään päätään.
”En pysty… tai en voi…” Marcus sopersi.
”Minkä vuoksi?” Minni kysyi kyykistyen veljensä tasolle. Nainen lepuutti toista kättään tämän reidenpäällä rauhoittaakseen tilanteen.
”KOSKA EN VAIN VOI!” Marcus korotti ääntään naishiirelle. Minni kohotti Marcuksen kasvoja hiukan.
”Olet ihan kalpea…” Minni huolestui.
”Minulla ei ole hyvä olo… kehoani särkee… kaikkia niitä haavoja mitä Santtu oli paikannut minulta,” mies sopersi rauhattomasti osoitellen kehoansa.
”Hei… hei… Ihan rauhassa!” Minni rauhoitteli veljeänsä ja istui tämän eteen ristien jalkansa. Naishiiri veti pitkiä ja voimakkaasti puristavia vetoja miehen reisiä vasten rauhoittaakseen tätä. Minni oli lapsuudessaan nähnyt aikoinaan äitinsä tekevän samaa Marcukselle ja kokeili, jos siitä olisi nytkin hyötyä.
”Olet toipilas vielä… mutta haluan sinun ymmärtävän, ettet ole yksin… sillä huomaan sinusta, että haluat tällä hetkellä toimia niin… silmistäsi näkee, että haluat paeta ja kovaa… En tiedä mitä armeijaan lähettämisesi ja tämän hetken välillä on tapahtunut… mutta meillä on aikaa! Eikö niin?”
”Minni mulla ei ole aikaa…” Marcus vastasi pyöritellen päätään.
”En tenttaa sinua enempää mitä on tapahtunut… mutta haluan auttaa! Joten kerro minulle… paljon sinulla on aikaa? Selvitetään tämä asia yhdessä, vaikka se olisi kuinka vaikeaa!”
”Tuskin paria päivää kauempaa… en voi venyttää enää. Jo täällä oloni aikana olen tuhlannut aikaani melkein viikon verran…” Marcus pyöritteli päätään.
”Millä vannot minulle, että varmasti pysyt täällä? Ettet karkaa?” Minni kysyi.
”Mihin mää täältä karkaisin? Johan sulla on uskollinen haukkuva hälytysjärjestelmä vahtimassa mua!” Marcus tuhahti ja viittasi kädellään tallin puolelle, missä jätkät olivat hetki sitten olleet. Minni naurahti pienesti. Kieltämättä jätkissä oli kenties koirakoulun käyneitäkin piirteitä, vaikka omissa mielissään olivat vapaina kasvaneita tuulispäitä.
”Marcus… tiedät etten tarkoittanut jätkiä,” Minni aloitti ja nousi seisomaan. Hän ojensi käsiään veljelleen ja veti tämän jaloilleen. Naisen tiukka puristava voima käsissä antoi hiirimiehelle hieman luottoa omaan sisareensa.
”Haluan luottaa sinuun… mutta se on kokenut säröjä… nyt haluan sinulta vastauksen, että millä minä pystyn varmasti luottamaan sanaasi ja siihen, ettet varmasti karkaa täältä yön aikana,” Minni selitti. Marcus nielaisi voimakkaasti. Hän oli hermostunut ja Minni tunsi sen. Marcus irrotti otteensa ja pyyhki hiostuneita käsiään housujensa lahkeisiin. Hiirimies röhähti kevyesti ja hieroi niskaansa.
”Yhdellä asialla saan kenties luottamuksesi…” mies aloitti.
”Millä?” Minni kysyi levittäen nopeasti kätensä. Marcuksen suulle nousi tuttu virne. Minni tiesi, ettei kyseinen ilme tiennyt koskaan mitään hyvää, mutta päätti kuunnella kuitenkin tämän ehdotuksen.
”Salainen vala?” mieshiiri kysyi. Minnin katse laajeni.
”Siis mitä?”
”Salainen vala? Se mikä tehtiin aina lapsina!”
”Tiedän mikä meidän salainen valamme on… mutta miksi juuri se?”
”Koska silloin olemme luottaneet toisiimme kaikista eniten!” Marcus painoi otsansa hiirinaisen otsaa vasten. Minni pohti hieman. Heidän salainen valansa ei ollut pelkkä käden puristus. Pelottavimmilla hetkillä tai silloin, kun kumpikin on vaatinut toistensa tukea asiassa, kuin asiassa olivat he luoneet kontaktin antenniensa välisen yhteyden kautta. Marcus nosti päätään aavistuksen ja ojensi pikkurilliänsä naiselle.
”Itse kysyit…” mies muistutti ja sai Minninkin nostamaan pikkurillinsä veljelleen. Kaksikko nosti häntänsä vielä eteensä ja kietoi ne yhteen. Solmitut hännät jäivät toisiaan vasten puristavien pikkurillien väliin. Minni otti askeleen lähemmäksi Marcusta sulkien samalla silmänsä. Marcus avasi antenneillaan luottamusyhteyden sisareensa.
”Lupaatko minulle, ettet karkaa yön aikana ja annat mahdollisuuden minulle, että voin auttaa sinua?” Minni kysyi. Hän näki veljensä mielen olevan mustaa. Tämä mietti päätöstään. Hiljalleen kuitenkin naisen mieleen avautui kirkastuva piste.
”Lupaan!” Marcus vannotti ja sokaisi Minnin mielen hetkellisesti. Kun yhteys alkoi hiipumaan ja kirkas valo hiipui hiipumistaan, mielen palatessa normaaliksi Minni uskaltautui avaamaan silmänsä.
”Riittääkö?” Marcus kysyi. Minni nyökkäsi ja irrottautui tämän otteesta.
”Kiitos… mutta edelleen mistä tiedän, että vain lupaat ja sitten häviät?” naishiiri epäröi, johon puolestaan Marcus kohautti toista kulmaansa.
”Etkö muista?”
”Heikosti… siitä on niin kauan, kun olen viimeksi tehnyt kanssasi tällaisen lupauksen.”
”Ja juuri sen lupauksen vuoksi saan sähköiskun aivoihini, jos petän sen!” Marcus osoitti päätään.
”Ai onko sinulla aivotkin?” Minni vinoili ja nauroi päälle Marcuksen loukkaannuttua sisarensa kommentille.
”Tiedät mitä tarkoitin?” mies pahastui ja käänsi tälle selkänsä.
”Tiedän sen… en edes ymmärrä miten voimme keksiäkin lapsina jotain noin typerää?”
”En minäkään. Kuka järkevä marsilainen keksii lupaussuhteen ja rangaistukseksi saa siitä vielä sähköiskun, jos sen pettää!” Marcus heilautti käsiään.
”Vain me ollaan niin hulluja!” Minni kuiskasi veljensä korvaan, joka oli tätä yli pään pidempi. Marcus hörähti pienesti ja katsoi siskonsa oransseihin silmiin.
”Tule… mennään tekemään jotain illallista. Se kolmikko ainakin kieriskelee omissa nälän tuskissaan, jos eivät saa mitään murua rintansa alle,” Minni nyökkäsi päällään keittiötä kohden.
 
Marcus naurahti jo huomattavasti rentoutuneempana. Kenties pikkusiskon tapaaminen ei ollutkaan niin paha asia. Vaikka tämä oli tiputtanut hänet maanpinnalle keskustelun aikana parikin kertaa, niin että mieshiiren itsetunto oli ottanut kolahduksen. Mutta hän arvosti sisartaan. Hyvin paljon. Ei kenties aina ollut osoittanut sitä, mutta nyt Marcus oli nähnyt, millainen naishiiri tästä oli kasvanut. Millaiseksi heidän vanhempansa oli hänet kasvattanut. Tai niin Marcus ajatteli. Marcuksella ei tosin ollut hajuakaan, että Minnin ja Marien välit olivat tulehtuneet niin pahasti, etteivät olleet melkein puheväleissä. Minni ojensi pienestä keittiöstä veljelleen lautasia, joka kasasi ne ruokapöydän keskelle. Naishiiri tutki kaappeja ja pohti mitä voisi maanantimista kokata. Moottoripyörien saapuminen talliin sai kuitenkin sisarusten huomion. Minni asteli keittiöstä, kun nelikko saapui ruokapussien kanssa.
”Saako tulla vai onko täällä tulipalo, joka täytyy sammuttaa?” Santtu kysyi varovaisesti oven suusta. Vaaleanharmaat hiirisisarukset naurahtivat päitään pudistellen.
”Kaikki hyvin Santtu!” Minni henkäisi ja ihmisnainen uskaltautui astumaan peremmälle huoneeseen.
”Onko nälkä? Toimme ruokaa, jos se auttaisi rakentamaan rauhaa paremmin,” Santtu henkäisi.
”Voisin syödä sinut!” Marcus vinkkasi silmäänsä ihmisnaiselle, joka punastui hieman. Hiirimies oli istahtanut pöydän ääreen ja pyöritteli lasin reunaa sormensa alla, saaden ihmisnaisen entisestään punastumaan.
”Sanopa uudelleen!” Vinski murahti ja astui kädet puuskassa kanssa olohuoneen puolelle.
”Sanonko? Suoraan vai epäsuoraan?” Marcus härnäsi. Minni koppasi ohimennen miestä hännällään, joka sihahti sisarelleen.
”Haahaa oletpa hauska!” Vinski naljaili takaisin. Santtukin mulkaisi Vinskiä, joka levitteli käsiään.
”Yksi riita yhdelle illalle on kenties riittävä…” Minni kommentoi ja asteli veljensä taakse painaen kätensä tämän olkapäille. Moto ja Turbo saapuivat kanssa olohuoneen puolelle ja laskivat kotikaljalaatikon sekä ruokapussit keittiön pöydälle.
”Onko teillä… sopu vai väliaikainen rauha menossa?” Turbo epäili saaden Minnin nauramaan.
”Varmaan väliaikainen rauha ennemmin! Minni vastasi.
”Kiristetty ja uhattu rauha ennemmin,” Marcus vastasi. Minni puristi kipeästi veljensä olkapäistä kynsillään saaden miehen kavahtamaan.
”Aaahh! LOPETA!” mies huudahti, nousten kiemurrellen seisomaan. Minni vain virnuili hiirimiehelle, joka tuhahti vihaisena.
”Jos söisimme nyt! Tuolla rämäpää kolmikolla on ainakin verensokerit alhaalla!” Santtu osoitti peukalollaan jätkiä.
”Voisinpa olla erimieltä tuostakaan!” Minni nyökkäsi veljensä suuntaan.
”Onko mikään ihme, kun viikkoon ei ole syönyt kun pienen määrän keittoa, joka on kuumeen takia varmaan hikoillut hänen kehostaan ulos!”
”Oletko maistanut?” hiirimies kysyi puristaen kädet eteensä.
”Kuulehan gigolo! Pidä näppis erossa Santussa!” Vinski tuhahti astellen päättäväisesti hiirimiestä kohden ja tökkäisi Marcusta rintaan.
”Teen mitä haluan!” Marcus tuhahti valkealle marsilaiselle ja asteli ruokapöydän luokse vähät välittämättä siitä, että Vinski yritti uhitella tälle.
”Vinski taisi saada haastajan!” Santtu kuiskasi Minnille.
”Mmmm… kanakeittoa hikoilevan marsilaisen isoveljeni!” Minni tokaisi saaden Santun tyrskähtämään. Piakkoin kummatkin naiset nauroivat asialle.
”Mikä on noin hauskaa?” Turbo kysyi.
”Ei mikään…” Minni silitti hihitellen miehen poskea. Turbo kohautti kulmaansa ja vilkaisi nopeasti Motoa huvittuneena.
”No… kai teillä saa olla tyttöjenkin välisiä salaisuuksia,” Turbo suukotti hiirinaisen poskea.
 
Santtu istui Marcuksen viereen. Vinski tuhahti ja tönäisi kevyesti Motoa, jotta pääsi istumaan ihmisnaisen toiselle puolelle. Moto murahti valkealle marsilaiselle vihoissaan. Marcus puolestaan virnuili valkean hiirimiehen epätoivoiselle yritykselle saada Santun huomio. Minni iski veljeänsä käsivarteen ojentaessa tälle ruokaboksia.
”Mites tuo nukkumisjärjestys? Marcus on sinun huoneessasi?” Santtu kysyi ruokailun ohessa. Puolestaan Marcus virnuili pikkusiskolleen. Marcus ei vain osannut varautua siihen mitä sisarensa päästäisi suustaan.
”Ei se mitään! Voimme nukkua samassa huoneessa!”
”Mitä?!” Marcus älähti ja sai Minnin virnuilemaan puolestaan tälle.
”Olemme jakaneet huoneen ennenkin,” Minni jatkoi.
”JOOO-O… mutta sinä olit viisi ja minä 11, kun oma huoneeni oli remontissa!” Marcus puolustautui.
”Niin? Nyt olet 33 ja minä 27…” Minni naurahti. Marcus puuskahti syvään ja nojasi kyynärpäillään pöydän kantta vasten. Hiirimies painoi kämmenensä päätään vasten, Minnin silittäessä tätä rohkaisevasti selkään.
”Voinko nukkua kanssasi?” Marcus kysyi tuskaisena Santulta.
”Et voi vaihtaa minua Santtuun!” Minni huudahti.
”Ilmeisesti teki jo…” Turbo kommentoi väliin saaden pahaenteisen katseen itseensä.
”No Vinski mistä moinen paha katse?” Moto kannusti vinoillen. Vinski iski harmaan hiirimiehen käden olkapäältään.
”Vinski taitaa olla aika mustasukkaista sorttia?” Marcus pyyhki kuonoansa ja nojasi takaisin tuolin selkänojaa vasten.
”Ja sinä taidat olla yksi pelle!”
”Hei!” Minni puuttui kaksikon riidan poikaseen.
”Mietin vain millainen omistushaluinen ääliö olet, kun haluat selkeästi omistaa Santun tunteet vain itsellesi,” Marcus kyseenalaisti. Edes pikkusiskonsa paheksuva katse ei saanut miehen naljailua loppumaan.
”Ääliö?” Vinski älähti pienesti. Santtu painautui nolona kaksikon välissä häpeäänsä. Hän halusi peitota myötähäpeänsä kaksikon nahistelun vuoksi.
”Oletko kuurokin?” Marcus kohautti kulmaansa.
”Annan Santun olla kenen kanssa tahtoo!”
”Niinkö? Ei sille vaikuta… ilmeesi kireys ei korosta oikein huoliteltuja kasvojasi!”
”Kateellinen?”
”En… miksi olisin?” Marcus puuskahti alentavasti.
”Nyt riittää Marcus!” Minni komensi ja nappasi veljensä t-paidasta kiinni, niin että tämä lähti kuin ohjus pöydän äärestä. Turbo puristi kädet eteensä ja katsoi veikkaansa tuimasti. Vinski luimisteli korviansa ja vilkaisi nopeasti Santtua, joka hieroi otsaansa sormenpäillään.
 
Minni repi veljensä ulos tallin taakse vetämään happea hetkeksi. Marcus painautui lähelle tallin seinää, yrittäen olla kiinnittämättä siskonsa huomiota omituiseen käytökseensä. Kehossa tuntuvat haavat ottivat hieman osumaa ja mies hieroi kehonansa Minnin irrottaessa otteensa veljestään.
”Mitä tuo oikein oli?”
”Mikä?”
”Älä viitsi! Ihan kun en tosiaan saanut sinun kanssasi tapella jo riittämiin! Nyt sinun piti mennä haastamaan riitaa vielä Vinskinkin kanssa!”
”Me ei varsinaisesti edes tapeltu… puhdistimme sisaruksellisesti vain ilmaa,” Marcus puolustautui.
”MARCUS!” Minni puri hampaitaan.
”Syytön minä siihen olen, jos valkea karvapallo ei kestä pientä kuittailua!” Marcus puolustautui.
”Marcus kiltti!” Minni anoi.
”Lupasin jäädä tänne sinun vuoksesi! En miellyttämään kavereitasi… paitsi… ehkä… Turboa. Hän on ihan okei…” mies takerteli loppuosan. Minnin kasvoille nousi rakastava ilme.
”Vinskillä on…” Minni pohti sanojaan.
”Naistenmiehen maine?” Marcus töksäytti.
”Sinä sanoit tuon,” Minni hieroi niskaansa.
”Mutta en ajattele tässä sinua tai Vinskiä! Vaan Santtua! Hän joutuu typerän vääntönne takia välikäteen!”
”Ei pienessä flirtissä ole mitään vakavaa!”
”Ei olekaan… mutta tuollaisesta väännöstä ei ole kuin haittaa!” Minni selitti.
”Lopetan heti, jos nukut jossain eri paikassa,” Marcus ehdotti saaden Minnin tuhahtamaan.
”Missä minä nukkuisin? Veit sänkyni!” Minni heilautti kättään. Marcus virnuili voitonriemuisena.
”Niin ja kelaa sitä, kun olen kanakeitto hiessäni pyörinyt siinä,” mieshiiri kuiskutteli muka kiusoittelevasti hiirinaisen korvaan. Minni yökkäili veljensä heitolle ja nyrpisti kuonoansa.
”Hei! Oma vitsisi!” Marcus älähti hyväntuulisena.
”Käsken Santun polttaa sen sängyn patjoineen,” Minni puristi kädet eteensä edelleen nyrpistellen kuonoansa. Marcus nauroi makeasti. Hän oli kaivannut sisarensa kanssa heitettyä läppää suunnattomasti ja nyt varsinkin se tuntui kaksin kerroin hauskemmalta, kun Minni oli oppinut hyvin suulaaksi naiseksi.
”Mutta siitä nukkumapaikasta… mene Turbon viereen,” Marcus ehdotti.
”Aaaa-aaa hyvä yritys!”
”Mikä?”
”Turbo ja jätkät nukkuvat tulostaululla… en mene sinne asti, vain sen vuoksi että pääsen nukkumaan,” Minni osoitti veljeänsä. Marcus risti vahvat käsivartensa eteensä puristaen hauisten rajan selkeästi esille. Jälleen miehen kasvoilla oli huvittunut virne.
”NO? Mistä olisin voinut tuon tietää? Sitä paitsi… Et mene tulostaululle sen vuoksi, että minä jään tänne ilman sinun valvontaasi!” Marcus painotti puheitaan. Minni käänsi katseensa toisaalle, jota Marcus intensiivisesti haki. Naishiiri tuhahti muutaman kerran yrittäen keksiä veljellensä jonkun nasevan vastauksen.
”Ei taida kenraalin asemasi kestää sitä, ettet pysty pomottamaan minua niin kuin haluaisit?” Marcus kysyi vinoillen saaden Minnin tönäisemään tämän edestään ennen siirtymistään takaisin sisälle. Marcus puolestaan virnuili hetken, jonka jälkeen siirsi huolestuneena katseensa taivaalle.
 
Sisarukset eivät olleet juurikaan päässeet mihinkään yhteisymmärrykseen nukkumapaikkojensa kanssa. Pitkin hampain Minni oli siirtynyt levitettävälle sohvalle nukkumaan. Kun Minni oppisi jälleen luottamaan veljeensä voisi hän kenties nukkuakin toisaalla. Nyt nainen pöyhensi tyynyänsä katsoen, kun Marcus avonaisen vessan sisällä irrotti turkistaan sidostaitosta. Miehen ilme kertoi sen, että Maan tarralliset sidostarvikkeet eivät olleet ihan marsilaisia varten. Minni nojasi sohvan selkänojaan ja puristi kädet eteensä. Toisinaan hän antoi Marcuksen olla oman arvonsa kanssa keskenään, mutta miehen sihahtelut vessan puolelta sai Minnin nousemaan auttamaan veljeänsä.
”Autanko?” Minni kysyi ja sai Marcuksen kylmän mulkaisun peilin kautta.
”Selvä… ole yksinäsi… olisin vain tiennyt miten Maan tarrat irtoaa turkista parhaiten, mutta kun kerran haluat olla yksin… niin ole sitten,” Minni nosti kätensä poistuakseen. Marcuksen yritys saada teippejä irti rinnastaan sai hänet huokaisemaan syvään.
”Mää vihasin tuota piirrettä äidissä ja vihaan sinussakin…” Marcus aloitti ja sai Minnin pysähtymään.
”Vihaan sitä, että olette aina oikeassa,” Marcus jatkoi. Minni kääntyi ympäri auttamaan uudemman kerran veljeänsä. Minni otti pienen rasvatuubin ja siveli vetisen oloista liuosta sidostaitosten päälle.
”Ensinnäkään… en ole aina oikeassa… mutta…” Minni henkäisi ja irrotti lapun miehen rinnasta, joka ei tehnytkään kipeää.
”Suurimmaksi osaksi kuitenkin olen,” Minni naurahti ja piti lappua kädessään.
”Tai… sitten vain tiedät asioita enemmän, kuin minä… joka ei tee sinusta yhtään enempää -olen neiti aina oikeassa- naista!” Marcus naljaili Minnille, joka puristi kädet eteensä. Kuitenkin veljen kehossa olevat vanhat ja uudet vammat saivat Minnin huokaisemaan. Marcus hieroi puolestaan kehoansa hermostuneena ja yritti peitota käsillään haavojansa. Aikaisemminkin Minnin huomioon oli kiinnittynyt Marcuksen arvet kasvoissa, mutta mikä hän oli ne tuomitsemaan oman arpensa kanssa nenänpielessä.
”Voisitko? Pääsisin kanssa nukkumaan hiljalleen,” Marcus pyysi vaisusti. Minnillä oli niin monta kysymystä mielessään koskien veljensä arpia. Hiljaa myöntyen naishiiri nyökkäsi.
”Hyvä on…” Minni lähes kuiskasi ja poistui vessasta.

Turbo koppasi ajatuksissaan olevan hiirinaisen halaukseensa ja painoi suudelman tämän otsalle. Vaisu hymy nousi Minnin kasvoille ja vilkaisi hiirimiestä.
”Onko kaikki hyvin?” Turbo kysyi.
”Luulin, että olitte lähtenyt jo,” Minni kohautti harteitaan.
”En kai lähtisi sanomatta sinulle hyviä öitä,” Turbo silitti kulma koholla naisen käsivarsia. Minni otti askeleen lähemmäksi hiirimiestä kietoen kätensä tämän kaulan ympärille. Naishiiri nyrpisti virnuillen hieman kuonoansa ottaen vastaan kullanruskealta hiirimieheltä lempeän suudelman.
”Iyyy… voitteko tehdä tuon jossain muualla?” Marcus kommentoi nenä nyrpeänä kaksikon hellyyden osoitusta.
”Tekisimme… mutta joku vei huoneeni!” Minni kommentoi takaisin saaden vaaleanharmaan hiirimiehen naurahtamaan. Turbo painoi kätensä naisen takaraivolle ja suukotti tätä ohimoon uudemman kerran.
”Pärjäätkö vai tuletko tulostaululle?”
”Emme olisi sielläkään kaksin… tuossa huoneessa meillä oli sentään jonkinlainen illuusio olla kaksin,” Minni nyökkäsi ovea kohden, jonka Marcus painoi kiinni.
”Tiedän kaunokainen… yritän järjestää myös meille aikaa olla kaksin. Okei?” Turbo kysyi.
”Enpä tiedä… Marcus on aika ailahteleva ja pelkään tosissani, että hän karkaa…”
”Jos et ole vahtimassa häntä?”
”Ei se pelkästään sitäkään ole… mutta…”
”Minni! Hän on aikuinen hiiri. Hän varmasti osaa pitää huolen itsestään.”
”Osaako? Oletko nähnyt hänen kehonsa? Hän on kärsinyt varmasti niin paljon… ja joku, joka on satuttanut häntä enemmän mitä suostuu kertomaan. Ja julmasti!” Minni murahti itkuisena. Turbo luimisti hiukan korviansa ja veti naisen pitkään halaukseensa.
”Siksi Marcus ansaitseekin tuollaisen pikkusiskon itselleen…” Turbo lohdutti naista.
”Ai minkälaista?”
”Tuollaisen joka välittää… Marcus ei ole kohdannut ketään perheestänne vuosiin ja tunteet varmasti suurimmaksi osaksi heittelee myös hänellä. Erakkona on varmasti vaikea ottaa apua vastaan tietyllä tavalla.”
”Olet oikeassa. Marcus on ollut niin pitkään yksin… hän ei ole sellainen. Lapsenakin hän oli sosiaalinen ja iloinen… nyt hän on vain kuori omasta itsestään.”
”Ja se kuori murtuu, kun huomaa sinun antamasi tuen ilman liiallista hoputtamista,” Turbo kannusti hennosti naista. Minni hymyili miehelle ja suuteli tätä pitkään kiitokseksi.
 
Marcus puolestaan makasi sängyllään. Puheensolina ja etenkin sisarensa sekä tämän miehen ääni kantautui selkeästi hiirimiehen korviin. Marcus nosti kätensä lepäämään päänsä alle. Minni oli oikeassa. Hänen historiassaan oli tapahtunut kamalia asioita ja yksi niistä seurasi hiirimiestä, jopa maahan saakka. Hän katsoi pienestä ikkunasta sirpillään olevaa kuuta. Marcus kurtisti kulmiansa. Hänellä ei olisi paljon enää aikaa. Se mitä hän oli tekemässä, sai hänet kahden tulen väliin. Hän ei halunnut loukata sisartaan, mutta ei halunnut omaa häntäänsä enempää pulaan mitä oli juuri sillä hetkellä. Marcus haukotteli hieman. Hän yritti keskittyä niihin hyviin asioihin, joihin oli tottunut. Ne ajatukset veivät hänet aina Tulikrokantin kaupunkiin saakka reilu vuoden taakse…
          Kiljaisut ja laukaukset kaupunkialueelta saivat Tulikrokantin kansalaisten huomion. Kolme kommandopipoihin varustautunutta marsilaista juoksi kovaa vauhtia väkijoukon keskellä. Heidän perässään viisi rottaklaanin jäsentä, jotka yrittivät tulittaa marsilaiset maan tasalle. Kuitenkin rottien huono sihtaus aiheutti ulkopuolisia loukkaantumisia.
”Ne saavuttavat meitä!” yksi marsilaisesta kolmikosta huudahti.
”Hajaannutaan… tavataan tukipisteessä!” ensimmäinen marsilainen huudahti ja kolmikko hajaantui. Ensimmäisenä ollut liukui vanhaan viemärikaivoon muutama rotta perässään. Pamaukset ja iskujen kaikuva ääni kaivossa sai kadulla olleet marsilaiset katsomaan toisiaan kauhistuneina. Taistelu kävi kiivaana kaivossa. Tumman ruskeaan nahkatakkiin pukeutunut hiirimies nappasi poikittain toisen rotan aseen käsiensä suojaan painaen tämän kaivon seinää vasten. Toinen rotista yritti omalla aseellaan kuristaa vastustajaan hyökkäämällä takaa päin. Marsilainen murahti vihoissaan pitäen omassa otteessaan toista rottaa. Nopeasti ujuttaen marsilainen kietoi häntänsä rotan jalkojen ympärille saaden iskettyä tätä muutaman kerran kyynärpäällään sekä nyrkillään keskelle rotan naamataulua ja viimeisenä lyötyä tämän tajuttomaksi koko käsivartensa mitalla. Toisen käden otteessa ollut rotta oli päässyt vääntämään itsensä pakoon ja yritti laukaista luodin marsilaista kohden. Tämä kuitenkin kimposi yläpuolella olevan putken kautta iskien marsilaisen kaulaan vekin. Hiiri sihahti hieman kivusta ja sai raivon nousemaan tämän silmissä. Rotta pelästyi tämän uhkaavaa murinaa ja heitti aseensa maahan. Marsilainen nappasi aseen maasta ja heitti sen rottaa kohden suoraan takaraivoon, saaden tämän menettämään tajuntansa. Hän käänsi kengän kärjellään toisen rotan ympäri varmistaen tämän tajuttomuuden myös. Varmuudeksi marsilainen nappasi rotan aseen mukaansa, kiinnitti kaksikon kaivon putkistoihin kiinni ja lähti viemärikanavaa pitkin juoksemaan kohti tukikohtaansa. Loppumatka sujui hyvin ja seuraavasta mahdollisesta ylös pääsystä marsilainen nousi takaisin kadun pinnalle. Hän katsoi kaupunkia, josta oli ajettu alas jo suurin osa. Kuitenkaan sen kansalaisille ei oltu järjestetty turvapaikkaa toisaalta Marsista, mikä sai marsilaisen veren kiehumaan. Korkeimmat virkamiehet ja hallituksen jäsenet olivat kuitenkin saaneet siirron muualle. Peruskansa oli jätetty oman onnensa nojaan. Osa jotka kykenivät olivat paenneet. Plutolaiset ja heidän palkkaamansa rotat eivät säälineet kaupungissa ketään. Vihollinen oli tarkka vihollisestaan, joten kasvot jäivät mieleen. Sen vuoksi marsilainen hiirimies oli peitonnut ystäviensä kanssa kasvonsa kommandopipojen avulla. Osa marsilaisista käytti huiveja tai muita keinoja peittääkseen kasvonsa. Armeijassa oli tyypillistä peitota kasvonsa kypärällä. Päästyään yhden kerrostalon ovesta sisään, marsilainen ei noussut portaita ylös kohti asuntoja, vaan lähti maakellarin kautta kohti tukikohtaansa. Matkalla hän veti kommandopiponsa pois päästään ja pörhensi hiuksiaan. Hiirimieheksi paljastunut marsilainen oli pitkä ja kookas rakenteeltaan. Miehen hyvin treenattu vartalo ei juurikaan erottunut hänen vaatteidensa alta. Miehellä oli jalassaan ruskeat housut, valkeat panosvyöt koristivat reisiä. Miehen yllä oli valkea t-paita ja tummanruskea nahkatakki. Miehen hiusten sivut olivat ajeltu muutaman millin siiliksi ja yleensä päälaelle asetellut pidemmät hiukset olivat siististi aseteltuna. Nyt ne olivat hikiset ja lässähtäneet, roikkuen vain miehen pään vasemmalla puolella. Vaaleanharmaa hiirimies kurkkasi olkansa yli ja työnsi yhtäkkiä vasemmalla kädellään yhden oven auki. Matka jatkui kuitenkin entuudestaan hänen avatessa pienen lattialuukun jalkojensa juuresta. Jostain raikasi jo musiikki. Mies huokaisi ja työnsi yhden kulahtaneen oven auki.
 
”He-heeeeiii… ryhmänjohtaja,” kookas hiirimies huusi kulahtaneesta ja osittain rikkonaisesta nojatuolistaan.
”Pääsivätkö kaikki turvaan?” mieshiiri kysyi ja hiljentäen aavistuksen musiikkia.
”Sää olet vika,” hiirimies kohautti harteitaan. Valkeaturkkinen hiirimies nousi seisomaan. Tämä oli reippaasti yli 2-metriä pitkä. Miehen yllä oli usein tummanvihreä toppi ja musta nahkaliivi. Liivi oli koristeltu useimmilla niittikoristeilla. Valkean hiirimiehen jalkoja koristi mustat farkut. Punaruskea tuuhea irokeesi koristi miehen päätä. Korvakorut olivat sekaisin keskenään. Muutama eri mittainen kettingillinen kaulakoru koristi hiirimiehen kaulaa ja musta linssiset pilottilasit roikkuivat miehen paidan kauluksessa kiinni.
”Hyvä… oliko ongelmia?” vaaleanharmaa hiirimies kysyi. Valkea hiirimies pudisteli päätään.
”Edes niistä kolmesta rotasta, jotka lähtivät teidän peräänne?”
”Sain kaksi kimppuuni. Tosin ne liiskaantuivat, kuin kärpäset pienellä tönäisyllä raunioita vasten,” valkea hiirimies naureskeli.
”Minäkin sain kaksi kimppuuni… meinasi käydä viemärissä kalpaten,” musta hiuksinen hiirimies hieroi vaikeana niskaansa.
”Älä siitä välitä enää Marcus… olet paras taistelija meistä… pienet takaiskut sinne tänne,” valkea marsilainen totesi ja rysähti takaisin nojatuolilleen.
”Onko Jaca täällä?” mieshiiri kysyi.
”Tekemässä tyttöjen juttujansa… tai se mitä naisellista hänestä on vielä jäljellä,” valkea hiirimies naureskeli.
”HEMI!” Marcus komensi.
”Mitä? Hän on isosiskoni! Voin sanoa hänestä mitä vain,” Hemi heilautti käsiään.
”Mitä kaikkea?” tiukan oloinen hiirinainen kysyi miehen vierestä. Nainen oli kaunis norsunluunvalkoinen hiirinainen, jonka pitkät tummat viinipunaiset hiukset olivat usein kiinni tai letitettyinä, niin kuin nyt. Naisen kasvoilla oli tumman puhuva huoliteltu meikki. Naisen kauniit rubiinin punaiset silmät saivat kenet tahansa pauloihinsa. Nainen oli pukeutunut valkeaan t-paitaan, sinisiin farkkuihin ja beigeen pitkään villakangastakkiin. Naisen nenää koristi siro kultainen nenäkoru ja veljensä tavoin useammat korvakorut korvissaan. Torjuvasti naishiiri puristi kädet eteensä ja odotti veljeltään vastausta.
”Marcuksella oli sulle asiaa,” Hemi hieroi niskaansa vaihtaen aihetta ja poistui nopeasti paikalta.
”HEMI!” kaksikko huusi tämän perään tuloksetta.
”Missä Galkin on?” Marcus pohti. Jacaksi nimetty hiirinainen katsoi kaihoisasti Marcusta.
”Mitä?” hiirimies virnuili ja sai naisen ottamaan muutaman harppauksen tämän luokse.
 
Jaca tai oikealta nimeltään Janica halasi tiukasti Marcusta lanteiden ympärillä. Marcus tuhahti naureskellen naiselle ja kietoi kätensä tämän ympärille. Hieman kavahtaen nainen nosti kämmenensä rintojensa ylle irtaantuen samalla Marcuksesta.
”Sattuiko suhun?” Marcus kysyi huolestuneena.
”Ei… Arat kenties enemmän… tämä raskaus ei ole tuonut mitään hyvää oloa ainakaan vielä,” Jaca vastasi surkeana. Marcus hymyili vaisusti. Jaca oli kaksi vuotta häntä nuorempi, mutta tavattuaan ensimmäisen kerran aavikolla kolmikon kanssa, oli Marcus rakastanut tähän ensisilmäyksellä. Hiirinainen osasi taistella siinä, missä pitää kolmea marsilaista hiirimiestä kurissa. Muutama kuukausi takaperin taistelukentillä oli ollut hiljaisempaa ja kaksikko oli viettänyt aikaansa enemmän kahdestaan. Hemi oli antanut täyden siunauksensa siskonsa ja uuden ystävänsä rakkaudelle. Hiirimies oli tosin hieman järkyttynyt suhteen nopeasta etenemisestä siihen, että kaksikolle oli tulossa jälkikasvua. Alkutilanteesta myös Marcus oli järkyttynyt. Hän oli viettänyt tavallista enemmän aikaa kentällä ja piilotellen Jacalta. Hän ei koskaan ollut tiennyt haluavansa edes lapsia, saati edes seurustella. Hän oli ajatellut Jacan kanssa vietetyn ajan vain hauskanpitona. Vaikka Hemi ei ollut aina välkyimmästä päästä, oli tämä saanut Marcuksen tulemaan takaisin turvaamaan puolisonsa ja tulevan lapsensa turvallisuutta. Pienin askelin Marcus oli tajunnut ettei voi olla ilman Jacaa.
”Kaikki odotus palkitaan,” Marcus vastasi hellästi ja laski kätensä hiirinaisen pienesti pyöristyneelle alavatsalle.
”Niin kai…” Jaca huokaisi ja laski katseensa Marcuksen kaulalle. Varovasti sivellen hiirinainen veti miehen takin kaulusta pois näköyhteydeltään.
”Olet loukkaantunut?”
”Pieni ruhje vain… toinen perään lähteneistä rotista yritti kuristaa minua takaa päin ja toisen luoti ilmeisesti hieman pääsi raapaisemaan,” Marcus selitti.
”Vaatii kenties pientä puhdistamista. Odotahan täällä,” Jaca helli hiirimiestä.
”Mitä olen tehnyt ansaitakseni sinut?” Marcus kysyi.
”Antamalla minulle odottamatonta jälkikasvua,” Jaca kohautti kulmaansa. Marcus loksautti leukansa auki ja lähti hyväntuulisesti jahtaamaan hiirinaista piilopaikkansa tilassa. Kuitenkin Marcus antoi Jacan juosta tilan perälle huoneeseensa.
”Oliko hellä hetki?” toinenkin hiirimies kysyi. Mies oli hieman Marcusta lyhyempi ruskeaturkkinen väriltään. Miehen tummat hiukset sojottivat hieman pystyssä, joita tämä ajoittain eksyi haromaan sormillaan pitkin päälakeaan. Miehen silmien ympärillä oli tumma kajaalilinja, joka sai miehen näyttämään uhkaavammalta. Ystäviensä tapaan myös hänellä oli paljon korvakoruja. Tosin roikkuvia enemmän ja sen vuoksi solmussa keskenään. Miehellä oli jalassaan rikkonaiset farkut ja muutenkin miehen tyyli korosti enemmän punkhenkisyyttä. Miehen nahkatakki oli entinen. Siitä oli hihat revitty irti ja miehellä oli nuhjuuntunut harmaa t-paita yllään. Hän oli Gal.
”Joo… Jaca jakoi oikein rakkauden osoitustaan sillä, että muistutti kenties aikaisesta raskautumisestaan,” Marcus vastasi ja istui pidemmälle sohvalle.
”Eikö Jaca olekaan iloinen tulevasta pienokaisesta?” Gal kysyi.
”Kai… luulisin… aamupahoinvointeja ja rintojen arkuutta lukuun ottamatta,” Marcus vastasi hieroen ohimoaan. Gal lysähti Hemin aikaisemmin istuneelle nojatuolille. Heidän piilopaikkansa oli hieman pimeä ja tunkkainen, mutta Marcuksen lahjakkaista sähkötaidoista oli ollut hyötyä. Mieshiiri yhdessä ystäviensä kanssa oli saanut asennettua maanalle muutaman loisteputki valaisimen. Huoneissa hiiret käyttivät led-valon kaltaisia loisteputkia, jotka eivät vaatineet sähköpistoketta.
”Rintojen arkuutta?” Gal pohti ja sai iskun vasten kasvojaan.
”HEI!”
”Älä edes pohdi asiaa,” Marcus osoitti miestä sormellaan.
”Hei! Jaca on sun naisesi… ja naisilla on rinnat… joten,” Gal takerteli saaden Marcuksen naureskelemaan.
”Tuntuuko?” Jaca kysyi painaen kostean pyyhkeen yhtäkkiä miehen kaulaa vasten. Aine pyyhkeessä sai Marcuksen kimpoamaan ylös salamana.
”Ai TUNTUUKO?” Marcus kavahti ja sai naishiiren nauramaan.
”Tule…”
”En jos pahoinpitelet minua?”
”MARCUS! ISTU!” Jaca komensi. Varovaisesti hiirimies asettui naisen viereen, joka painoi pyyhkeen hiirimiehen kaulaa vasten varoen tällä kertaa. Puhdistusaine tuntui hieman inhottavalle, mutta Marcus tunsi kuinka viilentävääkin aine oli.
”Ei luultavammin tarvitse sidosta,” Jaca totesi.
”Pelkkä ruhje…” Marcus vähätteli.
”Olisi siitä voinut olla suurempikin haitta,” Jaca nojautui miestä vasten.
 
Hemi rymisteli kanssa tilaan saaden ystävänsä huomion. Gal nojasi käteensä ja vilkaisi kookasta marsilaista.
”Olet paikallani!” Hemi raaputti nenän pieltään. 
”Ei tässä lukenut tietääkseni nimeäsi!” Gal vastasi välinpitämättömästi.
”Sori! Taisin olla epäselvä!” Hemi pahoitteli ja asteli nojatuolin taakse. Gal tunsi kuinka nousi ilmaan ja rymisi pitkin laakeaa tilaa ilman nojatuolta.
”Sanoinko, että tämä on paikkani?” Hemi napsautti diivamaisesti sormiaan, Galin kerätessään itseen lattiatasolta.
”Vannon, että tapan sinut!” Gal murahti ja oli juoksemassa ystäväänsä kohden. Marcus nappasi Galin hännästä kiinni ja istutti hiirimiehen toiselle puolelleen istumaan.
”Olet onnekas, että Marcus on erotuomarimme!” Gal murahteli. Hemi irvisti vinoilevasti kieltään.
”Teidän kahden pitää oikeasti rauhoituttua ennen vauvan tuloa,” Jaca heitti jalkansa Marcuksen syliin.
”Hei olemme mitä olemme… te tässä päätitte lisääntyä tähän hulluun kaartiin mukaan!” Hemi osoitti sisartaan sormellaan, joka kurtisti hieman kulmiansa.
”Oliko sinulla muuten ongelmia rottien kanssa?” Marcus vaihtoi aihetta.
”Yhdelle pärjää hieman häntää heilauttamalla,” Gal kohautti harteitaan.
”Ja silti huusit apua…” Hemi naureskeli ja sai napakan keskisormen osoituksen Galilta.
”Älä välitä Hemistä… viime viikolla hän huusi pikkulikan tavoin apua, kun sai pysäytysvieterin jalkaansa,” Marcus puolusti ystäväänsä.
”HEI! Ensinnäkin… se vieteri oli helkkarin terävä ja erittäin vaikea saada yksin irti… ja toiseksi,” Hemi aloitti saaden kaksikon naureskelemaan pilkkaavasti tälle.
”Mää en edes tiedä miksi puhun teille kahdelle…” Hemi risti kätensä muka loukkaantuneena eteensä.
”Älä nyt Hemi… Marcus ja Gal yrittävät vain pitää sinutkin turvassa,” Jaca kommentoi.
”Ai niin, kuin sinäkin?”
”Olen isosiskosi… tiedän mistä puhun!” Jaca tuhahti miehelle.
”Marcus ja Gal nähtävästi eivät!”
”Mitä tuo tarkoitti?” Gal älähti.
”Ei teillä kahdella ääliöllä ole sisaruksia… ette tiedä millaista tuskaa on välillä elää siskon kanssa!” Hemi vastasi ja sai Jacan kohauttamaan kulmiansa tuimasti. Tajuttuaan vastauksensa vetäytyi Hemi omaan häpeäänsä syvemmälle nojatuolissa.
 
Marcus luimisti hieman korviansa. Hemi, Gal tai edes Jaca ei tiennyt hänen historiaansa tai hänen perheestään mitään. Marcus ikävöi pikkusiskoansa hyvin paljon. Minni oli ollut aina hänelle tärkeintä koko Marsissa. Hän oli joutunut kertomaan itkevälle sisarelleen, että tulisi aina muistamaan tämän, vaikka hänet ajettiin toiselle puolelle Marsia taistelemaan planeetan turvallisuuden puolesta. Nyt hiirimies ei edes tiennyt miten tämän sisar pärjäsi. Hän ei tiennyt oliko tämä edes hengissä? Oliko heidän äitinsä tai muu perheensä hengissä? Hiirimies oli saanut kuulla isänsä kuolemasta oikeastaan vaivihkaa ja yritti yksinään pärjätä sen kanssa. Kolmikko ei edes tiennyt Marcuksen kantavan ylijohtajan pojan titteliä. Marcus tunsi hennon kosketuksensa poskellaan ja katsoi Jacaa, joka hymyili hänelle ovelasti.
”Mitä?” Marcus naurahti hermostuneena.
”Teit sitä taas…”
”Ai mitä?”
”Painauduit ajatuksiisi, korvasi olivat luimussa… kasvojesi ilmeet värähtelivät eri tunteiden läpi,” Jaca selitti. Marcus vilkaisi Hemiä ja Galiakin.
”Systeri on oikeassa. Elät salaa jossain haavemaailmassasi… Kenties sinulla on joku salainen perhe jo jossain mistä et kerro meille,” Hemi haukkoi henkeänsä nostaessaan sormensa hiirimiestä kohden.
”Minulla ei ole ketään… tiedätte sen hyvin,” Marcus valehteli. Tosin sujuvasti, mutta valehteli kumminkin.
”Niin tiedämme rakas,” Jaca painoi kuononsa hiirimiehen kaulaa vasten lohduttavasti.
”Onko meillä ruokaa? Vai eikö Jaca ole taas jaksanut kokkailla?” Hemi kysyi astellessaan keittiöön.
”Minunko täällä pitäisikö aikuisille marsilaisille kokkailla?” Jaca tuhahti lähtien kuin ohjus veljensä perään.
”Olet nainen!”
”TUKI SUUSI!”
”Pakko varmaan mennä katsomaan, etteivät he kurista toisiaan…” Gal huokaisi.
”Tarkoitat varmaan, että Hemi jää sisarensa kostosta henkiin,” Marcus komppasi ja nousi ruskeaturkkisen hiirimiehen kanssa pienen keittiön puolelle. Liesiä ei ollut, joten nelikko sai valmistaa ruokansa muutamalla trangialla.
”Kaasut on taas lopussa,” Jaca huolestui.
”Täytyy hakea lisää joku päivä,” Marcus hieroi naisen selkää lohduttavasti. Jaca suukotti hiirimiehen leukaa rakastavasti. Vaikka nelikolla ei ollut paljoa, oli he kiitollisia toisistaan. Nelistään he selvisivät tilanteesta, kuin tilanteesta. Ilta meni pitkälti rauhoittumisessa. Pulssit olivat edelleen koholla rottien hyökkäysten takia. Hemi oli oma ärsyttävä itsensä, saaden Jacan kiehahtamaan muutamaankin otteeseen tälle. Lopulta Gal oli vetänyt Hemin omaan huoneeseensa rauhoittumaan. Samoin Marcus ja Jaca. Vaaleanharmaa hiirimies makasi pienellä retkipatjalla selällään pitäen käsiään päänsä alla. Hiirinainen nousi varovaisesti miehen ylle ja hieroi tämän leukaa sormenpäällään.
”Onko kaikki hyvin?” nainen kysyi varovaisesti.
”On… miten niin?”
”Olet ollut jotenkin entistä vaisumpi tänään…”
”Ai! Kai olen väsynyt. Rotat ovat olleet taas aktiivisempia hankkiutumaan marsilaisista eroon.”
”Eikö mitään ole tehtävissä?”
”Pelkään pahoin, että tämä jatkuu niin kauan kuin sotakin,” Marcus huokaisi hieroen silmiänsä.
”Ja olen huolissani,” hiirimies jatkoi.
”Huolissasi?”
”Huolissasi sinusta, teistä… vauvasta,” Marcus luetteli.
”Meillä ei ole vauvan kanssa hätää niin kauan, kuin minulla on teidät,” Jaca hieroi toisella kädellä vatsaansa.
”Entä jos epäonnistun?”
”Marcus,” Jaca henkäisi ja nousi istumaan miehen viereen.
”Sinusta tulee loistava isä… pidät ihan varmasti meidät todella hyvässä turvassa,” Jaca kannusti.
”Mitä jos pahin tapahtuu?” Marcus huolestui. Jaca laskeutui miehen ylle ja suuteli tätä pitkään sekä rakastavasti.
”Meidän on elettävä hetkessä ja edettevä sen mukaan… emme voi murehtia asioita ennakkoon,” Jaca kannusti miestä. Vieno hymy nousi Marcuksen suulle. Varovaisesti tunnustellen tämä siirsi naisen kasvoilta hiussuortuvaa.
”Rakastan sinua niin valtavasti…” Marcus tunsi kuiskaavansa. Sanat tarrautuivat hänen kurkkuunsa miettien, vain sitä jos menettäisikin naishiirenkin, aivan kuten biologisen perheensäkin.
”Niin minäkin sinua…” Jaca henkäisi ja suuteli uudemman kerran vaaleanharmaata hiirimiestä…
 
Marcus oli puoliunessa palattuaan todellisuuteen muistelmistaan. Mies nappasi korustaan kiinni, joka osittain roikkui hänen kainalossaan.
”Jaca…” mies kuiskasi kaihoisasti ja unisena. Varovaisesti mieshiiri suuteli koruaan ja vilkaisi taivaalle.
”Anteeksi rakas… teen tämän perheemme takia,” Marcus pahoitteli ja kääntyi kyljelleen sukeltaen enemmän peittonsa alle. Muutama kyynel vierähti hiirimiehen poskelle. Hän oli joutunut tekemään sellaisia asioita perheensä turvallisuuden eteen, ettei sen vuoksi edes Minnille voinut niistä kertoa. Hiljalleen uni painoi hiirimiehen luomia kiinni ja tämä nukahti omaan itkuunsa, niin kuin aina ennenkin. Aamuaurinko oli sokaista Marcuksen. Yö oli tuntunut pitkäveteiseltä ja hänellä oli ollut vaikeuksia nukahtamisen kanssa. Hän nukkui, mutta uni tuntui valveunelta enimmäkseen. Syvässä unessa mies havahtui ainoastaan painajaisiinsa ja kunnon yöunet jäivät sen osalta kesken. Marcus nousi sängynreunalle istumaan ja hieroi otsaansa. Päätä särki. Eikä mikään ihme. Hiirimies heristeli hiukan korviansa. Tallin puolelta ei kuulunut vielä ääniä. Nukkuivatko kaikki muka vielä? Marcus nousi seisomaan ja avasi varovaisesti huoneen ovensa. Minni nukkui vielä täydessä unessa kyljellään sohvalla. Marcus hymyili pienesti ja asetti peiton sisarensa päälle hieman paremmin, joka oli roikkunut puoliksi lattialla. ”Samanlainen nukkuja kuin lapsenakin,” Marcus mietti itsekseen naureskellen. Marcus siirtyi vessan puolelle ja näki lavuaarin alla olevan pinkin ämpärin. Hiirimies mietti hetken, kunnes tämän kasvoille nousi ilkikurinen virne. ”No miksei?” Marcus naurahti ja rupesi täyttämään ämpäriä lämpimällä vedelle. Ovi rymistettiin auki ja ihmisnainen kiljaisi pienesti säikähdettyään. Marcus suhahti ja veti naisen kanssaan pieneen vessaan. Marcus kurkkasi oven raosta ja näki kuinka Minni vain ynähti unissaan kääntäen kylkeään. Hiirimies sulki oven hiljaa kiinni. Hän suoristi itsensä ja katsoi Santtua hieman alaviistoon, joka punasteli kevyesti, kun hiirimies seisoi hyvin lähellä tämän vartaloa.
”Olen tottunut käymään ihan itsenäisesti jo vessassa,” Santtu osoitti pönttöä.
”Ai? Mää ajattelin varmistaa ettet vain huku pönttöön,” Marcus vinkkasi silmäänsä ja heilautti oikeaa korvaansa vesihanan suuntaan. Santtu helahti kokonaan punaiseksi, kun hiirimies kaikesta huolimatta jatkoi hänelle flirttailua. Marcus sammutti hanan ja nosti ämpärin kantoonsa.
”Miksi minusta tuntuu sille, ettei sinulla ole hyvät mielessäsi?” Santtu pohti osoitellen sen jälkeen ämpäriä.
”Ai miten niin?” Marcus kysyi muka tietämättään asiasta.
”Virneesi kertoo paljon… ja tuskin olet pesemässä lattioitakaan kiitokseksi,” Santtu puristi kädet eteensä.
”Mistä sen voit tietää?” Marcus naurahti ja nosti ämpärin kantoonsa.
”Mua on sitten turha vetää pelastusoperaatioon mukaan, kun anot turvapaikkaa kuolemantuomiollesi,” Santtu pyöräytti silmiänsä ja oli sulkemassa vessan ovea heidän välistään.
”Oletko varma ettet halua, että varmistan turvallisuuttasi?” Marcus kysyi oven raosta. Santtu tarrasi hiirimiehen poskista kiinni ja työnsi tämän pois oven välistä.
”Siinä vastaukseni gigolo!” Santtu huikkasi vessanoven toiselta puolelta.
”Vai gigolo?” Marcus naureskeli.
 
Jätkät olivat kanssa heränneet upeaan päivään. Tosin Leipäjuuston säestämänä. Plutolainen oli muistanut kolmikon paluuta iloisella yllätyksellä kaupungin toisella laidalla. Tosin plutolaisen löyhkäpomon suunnitelmat olivat edelleen keskeneräiset, joten tämä ei ollut laskenut räjähtävää ilmalentoa prätkähiirten estäessä hänen suunnitelmansa. Kolmikko viheltelivät voitonriemuisasti, herätti lähes koko kaupungin hevimusiikillaan ja hakivat aamiaisensa juuri sulkeutumisillaan olevasta Antin kioskista. Kolmikko pysähtyi Santun tallin ovien taakse. Kolahdus, kiljahdus, kiroilu ja mieshiiren rymistely tallin pienestä sivuovesta sai prätkähiirten katsomaan tilannetta hämmentyneenä.
”MARCUS MÄÄ TAPAN SUT!” Minni karjui ja juoksi ulos tallista. Läpimäräksi kasteltu hiirinainen vilkaisi vihaisena kolmikkoa, jotka sanomatta sanaakaan osoittivat tärisevillä sormillaan hiirimiehen poistumaan suuntaan, jonne Minni lähti ilman erillistä kysymistä juoksemaan.
”OLEN PAHOILLANI!” Marcus huusi jostain kulman takaa.
”Silla lailla,” Vinski kommentoi kulma aavistuksen koholla kaksikon juoksukilpailulle.
”Mää luulen, että he ovat päässeet yhteisymmärrykseen tuon sisarussuhteensa kanssa,” Moto pohti riisuen kypärän päästään.
”Musta taas tuntuu sille, että Marcus haluaa väkisin pois tästä ulottuvuudesta ennenaikaisesti,” Turbo kohautti kulmiansa.
”Ai niin, kuin väkisin kuolla?” Vinski kysyi.
”Wau… olet todella välkky tänä aamuna Vinsentti,” Turbo ivalsi ja nousi moottoripyöränsä selästä.
”HEI!” valkea marsilainen huudahti. Kolmikko käveli tallin sisälle tervehtien ihmisnaisen. Puoli olohuonetta lainehti vedessä, kun Santtu käveli korjaamon puolelle.
”Tuota… voisiko tähän liittyä?” Turbo aloitti osoittamalla olohuoneen lattiaa.
”Kyllä,” Santtu vastasi puhallellen kuumana höyryävää kahviansa.
”Marcus halusi Minnille lempeän herätyksen,” naisihminen jatkoi laskien kahvikuppinsa kädestään.
”Kastelemalla Minnin ämpärillisellä vettä?” Moto kysyi kulma koholla.
”Noissa sisaruksissa on enemmän lapsellisuuden virkaa mitä antavat ymmärtää,” Santtu naureskeli.
”Etkö aio siivota tuota?” Vinski kysyi.
”MINÄ?” Santtu osoitti itseään. Vinski perääntyi pelokkaana hieman.
”Marcus siivotkoon omat sotkunsa,” Minni murahti ihmisnaisen takaa sliipaten märkiä hiuksiaan pitkin päälakeaan.
”Saitko kostettua Marcukselle?” Turbo pidätteli nauruaan.
”Kohta näet…” Minni risti kädet eteensä.
 
Marcus klenkkasi takaisin tallin sisälle pidellen hieman jalkoväliänsä.
”Mitä tapahtui?” Moto pelästyi.
”Nopea sisko ja hännät eivät ole hyvä yhdistelmä!” Marcus nosti sormensa tuskaisena.
”Marcus… tulepa tänne,” Minni vinkkasi uudemman kerran sormellaan.
”Mieluummin pysyttelen täällä,” Marcus nyrpisti kuonoansa, kun tunsi siskonsa äänenpainosta, ettei kaikki ollut vielä hyvin.
”Tänne nyt!” Minni komensi. Marcus tuskastui selkeästi Minnin pomottavasta asenteesta ja klenkkasi sisarensa läheisyyteen. Turbo pidätteli edelleen nauruansa. Kuitenkin kun salamana mieshiiri löysi päänuppinsa lähellä Marcuksen omaa. Kumpikin anoi apua, kun hiirinainen puristi kivuliaasti kummankin korvasta kiinni.
”Antakaa olla viimeinen kerta, kun kumpikaan epäilee minua jollakin tasolla! Sinä alat käyttäytymään, kuin aikuinen ja sinä saat luvan kunnioittaa minua enemmän!” Minni murahteli kaksikolle. Ote korvissa oli niin kova, että hiirimiehet menettivät jalkojensa hallinnan ja lysähtivät polvilleen lattiatasolle.
”Enhän minä sinua epäile!” Turbo tuskasteli.
”Enkä minä voi aina käyttäytyä aikuismaisesti!”
”Tuoko oli puolustuksesi? Yritämme päästä irti…” Turbo murahti hiirimiehelle.
”Mitä muutakaan voisin sanoa!”
”OLISI YKSI SANA!” Turbo puri hammastaan yhteen.
”AAAAaa… aaa… anteeksi!” Marcus pahoitteli ja paine laski kerrasta kummankin miehen korvasta. Moto ja Vinski nauroivat äänekkäästi kaksikon kärsimälle kohtalolle. Minni putsasi hieman käsiään, kunnes käveli Marcuksen asettumaan huoneeseen vaihtamaan vaatteita ylleen. Turbo ja Marcus olivat edelleen lattiatasolla polvillaan. Marcus hieroi kipeää korvaansa, kun Turbo puolestaan nojasi polviinsa.
”Kerran vielä, kun saan sinun takiasi selkääni… niin vannon, että teilaan sinut itse!” mieshiiri murisi Marcukselle.
”En minä sinua tähän komboon suunnitellut!” Marcus hengitti raskaasti ja pelästyi hieman, kun moppi kolisi pitkin tallin lattiaa hiirimiehen eteen.
”Mutta suunnittelit kuitenkin siivoavasi jälkesi?” Santtu naureskeli miehelle.
”Etkö itse vinkannut minulle, että voisin moppaamalla maksaa kiitokseni?” Marcus vinkkasi silmäänsä saaden Vinskin murisemaan. Santtu pyöräytti silmiänsä ja siirtyi jätkien moottoripyörien kimppuun.
 
Minni käveli kanssa tallin puolelle, yllään tummansiniset farkut ja keltainen t-paita. Hiukset olivat edelleen kosteat, mutta ne kuivuisivat itsestään.
”Voisitko auttaa minua?” Santtu kysyi naishiireltä.
”Toki… jätkät karttavat minua jostain syystä,” Minni naureskeli, kun käveli Turbon ohitse, joka läimäisi hännällään hiirinaista suoraan takapuolelle. Minni kavahti miehen rakkaudenosoitusta ja peittosi käsillään takapuolensa. Turbo nousi seisomaan virnuillen ilkikurisesti naiselle.
”Anna olla…” Minni komensi hellästi miestä.
”Miksi? Minun omaisuuttani!” Turbo nyökkäsi naisen suuntaan saaden Minnin leuan tippumaan lattiaan. Turbo ja jätkät seurasivat Marcusta olohuoneen puolelle aloittelemaan aamiaistaan.
”Tuo mies rakastaa todella sinua,” Santtu kuiskasi hiirinaisen korvaan, joka punastui kevyesti. Minni yritti keskittyä auttamaan Santtua huoltamaan jätkien moottoripyörät. Olohuoneen puolella Marcus moppasi jälkiänsä, kun jätkät nauttivat aamiaisestaan.
”Syöttekö oikeasti tuota roskaa päivästä toiseen?” Marcus kysyi nyrpistellen kuonoansa.
”Mikä vika?” Moto heilautti käsiään ja suhautti yhden kotikaljapullon auki. Avattua pulloa hän ojensi hiirimiehelle. Marcus laski hieman korviansa ja laski mopin kädestään.
”Kiitos,” mies vastasi haikeana.
”Onko kaikki hyvin?” Turbo kysyi, kun aavisti miehen olotilan.
”Vai sattuuko itsetuntoon, kun saitkin sisareltasi pataan?” Vinski ilkkui. Marcus sivuutti Vinskin kääntämällä tälle selkänsä kylmästi. Vaaleanharmaa hiirimies keskittyi mielellään keskustelemaan vain Moton ja Turbon kanssa.
”Kaikki on hyvin… nukuin hieman huonosti viime yönä,” Marcus hieroi päätänsä.
”Miksi?” Moto kysyi. Marcus kohautti hartioitaan.
”Jos tietäisin.”
”Olisitko alitajuisesti miettinyt kuitenkin vielä sinun ja Minnin keskustelua eiliseltä? Ette kuitenkaan ole nähnyt vuosiin,” Turbo pohti. Marcus istui kunnolla pöydän ääreen laskien kätensä ruokapöydän kantta vasten.
”Ehkä…” Marcus vastasi apeana.
”Rehellisesti sanottuna… en uskonut törmääväni ainoaan sisareeni täällä. Vieraalla planeetalla, jossa kuvittelin olevani ihan yksin,” Marcus luimisteli entisestään korviaan.
 
Vinski muikisteli ilmettään. Hän ei uskonut sanaakaan mitä Marcus syötti. Myös vaaleanharmaa hiirimies huomasi Vinskin ilkkuvan naurun.
”Mikä naurattaa?” Marcus kysyi vihaisena.
”Ei mikään…” Vinski hieroi kuonoansa. Moto tönäisi kevyesti Turboa. Kullanruskea hiirimies nyökkäsi kevyesti ja nousi seisomaan. Kaksikko oli aavistanut kiristyvän ilmapiirin ja Vinskin tuntien, hän tekisi mitä vain ärsyttääkseen Marcuksen viimeiseen niittiin saakka. Hiirimies oli kuitenkin kolmikolle vielä tuntematon ja Minnikään ei tietäisi miten tämän veli reagoisi kunnon ärsykkeisiin, joten varuiksi Turbo päätti estää kaksikkoa ainakaan heti käymästä toistensa kurkkuihin kiinni. Turbo työnsi jopa kevyesti Vinskin painamaa puuta kauemmaksi Marcuksesta ja siirsi oman tuolinsa heidän väliinsä. Vinski katsoi kummastellen veikkansa toimintaa ja yritti keskittyä aamiaishodariinsa. Marcuskin mietti miksi Turbo toimi tietyllä tavalla ja osittain ymmärsi tämän ansaitseman asemankin. Hetkeksi ilmapiiri muuttui hieman siedettävämmäksi. Vinski ei kuitenkaan voinut painaa villaisella edelleenkään sitä, että tuntematon hiirimies flirttaili hänen ihastukselleen.
”No Marcus… kerrohan. Kauan olet ollut sitten Maassa, jos kuvittelit olevasi kenties ainoa?” Vinski kysyi nasevasti.
”Mitä se tarkkaan ottaen edes kuuluu sinulle?” Marcus kysyi vastakysymyksen.
”Onko sillä edes merkitystä kauan kukakin on ollut missäkin? Chicago on iso kaupunki… kuka täällä törmäisi toisiinsa?” Turbo yritti toimia rauhanturvaajana kaksikon välillä.
”Kuka sanoi, että olen ollut koko aikaa Chicagossa?” Marcus tokaisi huikaten juomastaan.
”Sekin vielä…” Turbo osoitti kämmenellään vaaleanharmaata hiirimiestä ja yritti saada Vinskin tajuamaan, että riidan alun voisi lopettaa. Kuitenkaan tuloksetta.
”Hän antaa ymmärtää, että on ollut täällä vuosia. En usko siihen,” Vinski puristi kädet eteensä.
”Joskus vuosikin voi tuntua viideltä vuodelta,” Marcus vastasi nasevana takaisin.
”Aaaawww… oletko ollut vuoden erossa vain omistasi?”
”Turha minun on sinulle puhua mitään. Tyhjä pääsi ei kuitenkaan ymmärtäisi sitä,” Marcus murahti vinoilevasti hymyillen.
”Kuule! Tule sanomaan minulle tuo uudemman kerran, kun olet itse viettänyt kolme vuotta taistellen plutolaispomoa vastaan!” Vinski osoitti sormellaan hiirimiestä. Marcus pyöräytti silmiänsä. Pelkkä pomo sanan kuuleminen sai hiirimiehen karvat pystyyn.
”Mikä tuli? Etkö olekaan niin hyvä taistelija, kun annat ymmärtää?”
”Riittää jo Vinski!” Moto komensi veikkaansa.
”Jea… anna olla!” Turbokin puuttui.
”Miksi? Haluan vastauksia! Saan niitä ilmeisesti vain ärsyttämällä!”
”Nimenomaan ärsyttämällä!” Marcus murahti.
 
Jätkät huomasivat mieshiiren silmissä muutoksen. Iiriksen väri vaihtui oranssista tumman keltaiseen. Marcus hengitti raskaammin ja iski pöydän voimakkaasti niin, että sai Vinskin kaatumaan penkillään.
”Mitä helkkaria!” Vinski murahti ja nousi seisomaan. Samoin Marcus. Tällä kertaa yrittäen heittää tuolillaan valkeaa marsilaista. Tämä sai kuitenkin väistettyä ja tuoli hajosi tuhannen palasiksi osuttuaan seinään.
”Mitä täällä tapahtuu?” Santtu kysyi, kun saapui Minnin kanssa olohuoneen puolelle.
”Sun veljes on ihan sekaisin!” Vinski vastasi, kun Marcuksen lihasten suonet hieman pullistuivat. Vaaleanharmaa hiirimies oli hyökätä Vinskin kimppuun, kuitenkin Moton estäessä tätä.
”Rauhoitu Marcus! Vinski osaa olla raivostuttava, mutta ei nyt nyrkkitappelun arvoinen!” Moto rauhoitteli hiirimiestä. Marcus ei ollut häntä juurikaan lyhyempi, mutta jostain mystisestä voimasta, jopa Motolla oli hankaluuksia pidätellä Marcusta. Joko tämä oli niin syvällä raivon voimassaan tai sitten hänen historiansa kulmakivet liittyivät jotenkin hänen voimakkaaseen käyttäytymiseensä. Minnikin katsoi veljeänsä huolestuneena. Hän ei koskaan ollut nähnyt veljeään noin raivokkaana. Ei edes niin, että tämän silmät olivat vaihtaneet väriä. Minni kiirehti veljensä luokse.
”Marcus! Tämä liittyy historiaasi! Sinun on kerrottava siitä NYT minulle!” Minni komensi tarraten veljensä kasvoista kiinni. Marcus hengitti raskaasti ja tunsi olevansa todellisuuden rajamailla.
”EI!” Marcus puri hammastaan.
”Kyllä! Olet veljeni! Sinulle on tehty jotain minkä haluat jostain älyttömästä syystä pitää sisälläsi!” Minni komensi kyyneleet silmissään.
”EI!” Marcus tönäisi Motoa ja Minniä edestään, juostessaan ulos. Turbo koppasi hiirinaisen käsivarsilleen, joka nopeasti toipui veljensä rynnimisestä.
”MARCUS!” Minni huusi ja juoksi veljensä perään ystäviensä kanssa.
”PYSYKÄÄ KAUKANA! EN HALUA SINULLE SAMAA KOHTALOA, KUIN HÄNELLE!” Marcus komensi täristen ja saaden nelikon pysähtymään tallin oville. Keho oli ottamassa hänestä vallan.
”Kenelle?” Minni kysyi huolestuneena. Ilkeä nauru kantautui jostain kauempaa. Moottoriajoneuvot kiihdyttivät jostain talojen välistä ja pysähtyivät hiirten eteen aseillaan osoitellen.
”Tahkon rantajoukot!” jätkät tunnistivat punapartaisen kuskin etujoukoissa. Minni katsoi huolestuneena veljeänsä, jonka keho alkoi palaamaan takaisin omaksi itsekseen.
”Marcus…” Minni kuiskasi.
”Olen niin pahoillani…” Marcus pahoitteli.
”Hahhahahha… olette onnekkaita rotat!” Tahko pyöriskeli paikalle.
”TAHKO!” jätkät huudahtivat vihoissaan.
”Kyllä se olen minä… ja arvon neiti Teuvo Tahko on nimi… kalapomo suoraan Detroitista!” kalapomo esitteli itsensä.
”Marcus… pitkästä aikaa! Luulitko löytäväsi viimeisenkin piilopaikan itsellesi?” Tahko kysyi vihaisena. Jätkät, Santtu ja etenkin Minni vilkaisi huolestuneena hiirimiestä. He eivät tienneet mistä kalapomo ja marsilainen hiirimies tunsi toisensa.
”Olisinkin löytänyt,” Marcus mutisi. Tuska hiki oli vallannut miehen otsan.
”Älähän nyt. En voisi hylätä luotto sotilastani niin helpolla!” Tahko naureskeli putsaten teräviä hampaanvälejään.
”SOTILASTA!” jätkät älähtivät. Minni käveli veljensä luokse välittämättä siitä, että häntä osoitettiin aseilla.
”Mitä sinä salaat?” Minni kysyi veljeltänsä suoraan. Marcus nosti katseensa sisareensa. Jätkien karjaisut sai Minnin huomion. Naisen tajuttomat ystävät kaatuivat maahan, Minnin kääntäessä huolestuneen katseensa uudelleen veljeensä.
”Anteeksi Minni!” Marcus pahoitteli ja lamautti sisarensa jalkojensa juureen kanssa tajuttomaksi. Marcuksen kylmä olemus sai Tahkon vain ilkeästi nauramaan.
”Palkkasotilaan pitää vain tehdä mitä pitää…” Marcus totesi entistä kylmemmin…

Oh boy! Olisihan se pitänyt arvata et tässä on jokin sotku plutolaisten kanssa. Jos se ei ole kalakukko (Leipäjuusto) niin se on pätkä (Tahko)

Marcus puki tumman ruskean nahkatakkinsa ylleen ja antoi sen soljua vapaasti auki. Hiirimies katsoi tuimasti, kun Tahkon rantarosvot nostivat tämän sisaruksen ystävineen pakettiauton näköiseen maasturiin kyytiin. Punapartainen ihmismies etsi Santun tallista kaiken hyödyllisen mukaansa, muiden napatessa jätkien prätkät lavalle kyytiin. Kun mitään varastettavaa ei ihmisnaisen tallista löytynytkään, päättivät rantarosvot pistää vierailunsa merkille ihmisnaiselle sotkemalla koko tallin lattiasta kattoon. Marcus pyöräytti silmiänsä kunnes tunsi pistoolin päätään vasten.
”Löysinpäs sinut viimein hiiru,” matala ääninen mies sanoi hiirimiehen takaa. Marcus mulkaisi pahaenteisesti, vain rasvaista yksilöä. Marcus nyrpisti kuonoansa öljyltä käryävälle miehelle, jonka honottava puhetyyli sai mieshiiren jo ärsyyntymään.
”Annapa olla imbesilli!” Tahko komensi, kun rantajoukot osoittivat Rasvanahkaa kätyreineen omilla pistooleillaan.
”Voi Tahko! Sinä, et ole pelkästään idiootti, vaan myös hullu!” Leipäjuusto pyöritteli päätään. Marcuksen silmät laajenivat. Kyllä hän tiesi, että varsinkin kalapomot olivat lihavia ja suurikokoisia sotilaisiin verrattuna, mutta Leipäjuusto veti vertansa kyllä Tahkoon. Muutamia kertoja Marcus oli ohimennen nähnyt Tahkon keskustelevan Pluton ylipäällikön kanssa ja ei halunnut edes tietää, kuinka suuri kaikkein pahin olisi.
”HULLU!” Tahko karjaisi. Marcus odotti kylmänrauhallisesti Tahkon merkkiä.
”Tiedätkö mitä mieltä Lordi Camembert on hiirten ja plutolaisten välisestä ystävyydestä?” Leipäjuusto pyyhki sormenpäitänsä violettiin pukuunsa. Marcus tunsi tiukan sekä hieman pistävän otteen leuassaan ja katsoi vihaisesti hieman alaviistoon. Leipäjuuston uskollinen tiedemies puristi miehen kasvoja luihujen sormiensa välissä.
”Aaaa… erittäin terve yksilö!” Nuikki henkäisi. Marcus iski tiedemiehen kimpustaan nopeasti nyrkillään ja väänsi Rasvanahan laserilla osoittavan käden kipeästi öljyisen yksilön selän taakse, saaden hännällään napattua laserin omaan käteensä. Hiirimies perääntyi Leipäjuuston joukkojen luota osoittaen heitä edelleen pienellä käsiaseella.
”Ohhoh Tahko! Enpä olisi sinusta uskonut,” Leipäjuusto naureskeli, kun Marcus otti paikkansa Tahkon vasemmalta puolelta.
”Ja sinä väitit hulluksi! Katsos armas kalakollegani… Numero 33 on palkkasotilaani… ylipäällikön mieleen juuri sopiva. Hänen avullaan voimme alkaa laskemaan marsilaisia omiin riveihimme hiljalleen ja sitä kautta tuhota viimein koko Mars pois GALAKSIEN KARTALTA!” Tahko nauroi hulluuden partaalla ja iski oman laseraseensa hampaillaan palasiksi.
 
”NYT! Seuraava pysähdys DETROIT!” Tahko huusi hypätessään pienen sivuvaunun kyytiin.
”Älähän hoppuile Tahko! Meillä on juttu kesken!” Leipäjuusto murahti ja nosti sätkivän pienen plutolaisen sivuvaunun kyydistä. Numero 1 ojensi Marcukselle tämän tutun haulikon, jota usein piti lepäämässä selkänsä puolella. Hiirimies tarkisti aseenkunnon ja yhden käden taktiikalla nosti sen lepäämään Leipäjuuston hartialle osoittaen tätä suoraan päänuppia vasten.
”HEI! Tuo on minun pomo!” Rasvanahka mankui ja etsi haalareistaan lisää jotain osoiteltavaa.
”Anna olla öljykanisteri!” Marcus murahti ja osoitti Rasvanahan omalla pilipali pistoolilla tätä.
”A-armoa,” Rasvanahka iskeytyi polvilleen rukoillen. Marcus kurtisti kulmiansa. Minkälaisia tunareita toisen kalapomon rinnalla oikeasti oli.
”Ja sinä! Laske pomoni!” Marcus murahti Leipäjuustolle, joka pitkin mielin laski Tahkon käsistään.
”Annahan olla ystäväiseni… emme tarvitse tätä!” Leipäjuusto tokaisi ja pyyhkäisi aseen piipun hartialtaan.
”Anna olla 33. Minä hoitelen tämän limapunkeron!” Tahko tokaisi suoristaen takkiansa. Marcus murahti ja asteli oman ajokkinsa ylle istumaan. Hiirimies, rantarosvoineen joutuivat odottamaan pidemmän tovin. Kalapomot taistelivat keskenään sanallisesti. Leipäjuusto yritti Tahkon siivellä päästä kanssa Detroitiin. Marcus vilkuili ajoittain vihaisesti Leipäjuustoa. Tämä yritti selkeästi Tahkon pyrstöllä päästä ylipäällikön suosioon, koska itse oli epäonnistunut tuhoamaan prätkähiiret. Leipäjuusto kehuskeli sillä, kuinka voivat yhdistää omat kapinallisensa ja aiheuttaa koko Amerikalle pahuutta sen jälkeen, kun Maallinen kuvernööri olisi tittelöity. Tahko raapi leukaansa ja hyväksyi viimein Leipäjuuston ehdotukseen. Kalapomot tekivät asiasta vielä kirjallisen sopimuksen. Marcus tunsi, että joku kiskaisi häntä hännästä. Punapartaisen mies siisti kädellään partaansa.
”Oliko jotain asiaa?” Marcus tuhahti.
”Sotilaiden kesken meuhkataan… Onko totta, että teilasit oman sisaresi?” ykkönen naureskeli.
”Kuka on sanonut, että joku olisi sisareni?” Marcus kysyi.
”Kuka muukaan olisi kanssasi niin samannäköinen… tiedät itsekin, että kenraalin nappaaminen on iso saavutus! Hän on ollut jahtimme suurin saalis tähän saakka!”
”Tiedän sen… mutta kuka uuno on edelleen väittänyt häntä sisarekseni? Kai te ääliöt tajuatte, että marsilaisten turkin värit ovat yksipuolisia. Sävyeroja ei juurikaan ole,” Marcus murahti niin, että iirikset vaihtoivat jälleen väriä oransseista tumman keltaiseen.
”Älähän suutu 33… Annetaan pässien juoruta! Tärkein tehtävämme oli kuitenkin saada kenraalitar napattua, ennen tuota Chicagon pellepomoa,” punapartainen mies kuiskasi Marcukselle saaden tämän rauhoittumaan. Marcus puuskahti syvään ja silmien väri palasi takaisin normaaliksi. Marcus iski kypärän päähänsä, jonka musta visiiri peittosi hänen kasvonsa. Marcuksesta tuntui pahalle. Hänen ei ollut tarkoitus saada Minniä napattua. Hän oli kuullut ennen pakenemistaan, että Marsin kenraali oli saapumassa Maahan minä päivänä hyvänsä ja vielä Amerikan maaperälle, Tahkon tehdessä kaikkensa saadakseen kenraalin napattua. Marcus pohti asiaa mielessään. Hän kantoi syyllisyyttä. Ilman hänen pakoaan, Tahko ei olisi lähtenyt hiirimiehen perään. Ilman pakoa hän ei olisi koskaan törmännyt pikkusiskoonsa, jonka oli joutunut tehtävän ylläpitämiseksi lamauttamaan suoraan jalkojensa juureen. Marcus piti yllään niin monta peitetarinaa ja paostaan saisi varmaan vakuutella plutolaispomoa. Ajatukset kimpoilivat edes takaisin. Ennen Detroitia hänellä pitäisi olla paolleen hyvä selitys. Kuitenkin hiirimies oli Chicagoon saapuessaan loukkaantunut ja pahasti. Miten hän senkin selittäisi Tahkolle?
”Sitten mennään! Kohti Detroitia!” Tahko osoitti eteenpäin. Vaikka Marcus oli Tahkon vasenkäsi eli numero 1 alapuolella seuraava, oli hiirimies kuitenkin kärkijoukon johtaja. Tahko ja numero yksi tulivat suojassa vasta hiirimiehen rynnäkön välissä.
 
Minni tunsi kuinka hänen kehonsa värähteli. Ei häntä heräteltiin. Naishiiri iski kätensä kasvoilleen ja kuuli vaimeaa puhetta.
”Minni… Minni… Rakas oletko kunnossa?” Turbon kaikuva ääni kysyi kyykistyneenä hiirinaisen vieressä. Minni siirtyi selältä kyljelleen ja siirsi hiuksiaan kasvojensa edestä. Minni piteli edelleen päätään. Naishiiren käsivarsi tuntui aralle ja sai Minnin nousemaan ähkäisten istumaan. Hän vilkuili ympärilleen. Viisikko oli lasista tehdyn kuution sisällä. Kuution ulkopuolella meni pieni kapea käytävä, jonka kummassakin päässä oli ovi.
”Oletko kunnossa?” Turbo kysyi huolestuneena. Minni vilkaisi kullanruskean väristä hiirimiestä nopeasti.
”Olen kai… käsivartta jomottaa… Entä kaulasi?” naishiiri kavahti, kun näki miehen kaulassa punaisen huivin juuressa tumman mustelman.
”Kaikki ok! Lamautin jätti jälkensä,” Turbo vastasi ja auttoi naisen seisomaan.
”Onko kaikki kunnossa?” Minni kysyi, kun näki hiirimiehen takana seisovat ystävänsä.
”Kaikki hyvin,” Vinski heilautti kättään. Valkean hiirimiehen kyljessä komeili kanssa laaja mustelma.
”Hieman otti pumpun päälle tuollainen tälli!” Moto vastasi hieroen rintakehäänsä. Santtu vilkaisi isoa miestä vieressään, jonka jälkeen katsoi surkeana Minniä.
”Oletko varmasti kunnossa Minni?” ihmisnainen varmisti.
”Enkö juuri niin sanonut?” Minni tuhahti puristaen kädet eteensä.
”Niin fyysisesti… mutta tiedät kyllä mitä tarkoitin,” Santtu huokaisi varovaisesti. Minni huokaisi ja veti kädellään hiuksiaan päälakea pitkin selkänsä puolelle.
”En olisi ikinä uskonut Marcuksesta,” Moto hieroi vaikeana niskaansa.
”Minä uskoin!” Vinski tuhahti. Moto nappasi Vinskin käsivarren pienestä karvatuposta kiinni ja väänsi sitä sormiensa välissä saaden Vinskin huudahtamaan kivusta.
”AUUUUH LOPETA! TUO SATTUU!” Vinski huusi, kun harmaa jättiläinen päästi irti Vinskin käsivarresta.
”Ei se mitään Moto!” Minni parahti puristaen kädet eteensä. Naishiiri halasi itseään tiukasti pääpainuksissa, antaen mustien hiusten peitota kasvojensa sivuprofiilin. Kyyneleet tippuivat betoniselle lattialle hiirinaisen silmistä, samalla kun Minni puri hampaitaan tiukasti yhteen. Vinski luimisti hieman korviansa ja vilkaisi Motoa ja Santtua. Turbo laski kanssa korviansa, kun käveli hiirinaisen luokse. Hiirimies veti rakkaansa tiukkaan halaukseensa sanomatta sanaakaan. Hän ei voinut edes vannoa naiselle, että kaikki järjestyisi. Hän ihmetteli kanssa Marcuksen toimintaa ja sitä, miksi hiirimies työskenteli Plutolle.
 
Hetken rauhoituttuaan ja tasattuaan mieltään, Minni irrottautui Turbon otteesta. Hiirinainen käänsi heidän takanaan seisovalle kolmikolle selkänsä pyyhkiäkseen kyyneleensä. Ei sen vuoksi, että olisi hävennyt. Vaan sen vuoksi, että pystyi rauhoittumaan. Heidän alakuloiset ilmeensä olisi saaneet naisen pian uudelleen itkemään. Turbo lohdutti naista vielä hieromalla kevyesti tämän selkää.
”Kaikki hyvin…” Turbo kysyi varovaisesti.
”Hiljalleen… en tiedä olisinko surullinen vai äärettömän vihainen?” Minni tokaisi vilkaisten miestään.
”Sinun tunteistasi en tiedä… itse olen vihainen,” Turbo murahti pienesti. Minni pyöritti hieman päätään.
”En ymmärrä… en ymmärrä mitään! Miksi Marcus on plutolaisilla töissä?”
”Kukaan meistä ei! Niin kauan, kun mekin olemme plutolaisia vastaan taistelleet niin emme ole koskaan kohdanneet hiirtä, joka voisi olla vastustajan puolella,” Moto tuhahti silmä hohtaen. Minni vilkaisi surkeana kolmikkoa.
”Tässä on jotain isompaa! En haluaisi uskoa Marcuksen liittoutuneen… mutta…” Minni aloitti, kunnes tunsi askeleet sellin ulkopuolella. Naishiiri vilkaisi toiselle puolelleen ja kurtisti vihaisena kulmiansa.
”Miten sinä kehtaat?” Vinski ärähti ja tunki pariskunnan läpi iskemään nyrkillään lasilevyyn. Marcus ei puhunut sanaakaan ja vilkaisi valkean marsilaisen ohitse sisartaan.
”Oletko kunnossa?” Marcus kysyi varovaisesti, osoittaen kysymyksensä selkeästi siskolleen.
”Mitähän veikkaat?” Minni ärähti.
”Tarkoitin ennemmin käsivarttasi!” Marcus painoi katseensa alas. Minni kiskaisi Vinskin hännästään pois lasin edestä päästäkseen itse kohtaamaan veljensä kasvotusten.
”Käsivartta? Sekö on suurin huolenaiheesi! MITEN VOIT TYÖSKENNELLÄ PLUTOLAISILLE?” Minni huusi vihaisena vaaleanharmaalle hiirimiehelle. Marcus ummisti silmänsä sisarensa vihaiselle äänensävylle.
”Luulin tosissani, että olit vain vankina jossain!”
”Olen vankina! Täällä!”
”Älä puhu paskaa! Tuolla tavoin yrität saada minut vain vakuuttuneeksi siitä, että antaisin sinulle anteeksi!” Minni ärisi hiirimiehelle.
”Sinä et tiedä!”
”En niin! Koska et kerro mitään! Nytkin seisot siinä tuppisuuna, antaen minulle vain mahdollisuuden arvuutella mikä sinun hommasi nimi mahtaa olla!” Minni rähjäsi.
”Jos pysyt mukanani, niin lupaan kertoa sinulle kaiken! Teidän avullanne voin päästä viimein vapaaksi!”
”Kuka haluaisi auttaa enää sinua? Varsinkin kun palvelet plutolaispomoa!” Minni puri hammastaan tiukasti yhteen.
 
Marcus laski hieman korviansa. Ei hän voisi olettaakaan, että pikkusisko auttaisi häntä vielä kaiken sen jälkeen mitä tämä sai tietää.
”Sanoit auttavasi minua!”
”Se oli ennen, kuin tiesin totuuden…” Minni huokaisi ja käänsi veljellensä selkänsä.
”Ymmärrän, että olet vihainen… mutta täällä on seinilläkin korvat. Kaikkea en voi kertoa sinulle… pyydän vain, että luotat minuun viimeisen kerran,” Marcus aneli.
”Jos epäonnistumme tässä… voin sanoa, että muidenkin kuin vain teidän häntänne on vaarassa!” hiirimies jatkoi. Minni mulkaisi vihoissaan vaaleanharmaata hiirimiestä.
”Isä ja ukki ei ikinä uskoisi toimintaasi todeksi,” Minni murahti.
”Mistä tuon kortin nyt repäisit?” Marcus ärähti ja iski puolestaan jo lasia nyrkeillään.
”Isä ja ukki eivät antaneet takkiansa sinulle sen vuoksi, että voisit pilata sukumme maineen vihollisen leivissä!” Minni vastasi. Marcus katsoi kuontaloansa ja puristi kädet tiukasti nyrkkiin.
”En edes tiedä mistä olet takin saanut! Isä ei sitä sinulle antanut!” Minni jatkoi ja sai Marcuksen ärtymään. Niin paljon, että hiirimiehen iirikset vaihtoivat jälleen väriä.  
”Onneksi sinun ei tarvitse kaikkea tietää sitten! Tiedät kuitenkin sen, että pidän sinut turvassa keinolla millä hyvänsä,” Marcus taisteli selkeästi tunteitaan vastaan.
”Osaan huolehtia itsestänikin!” Minni vastasi lähes välinpitämättömästi veljelleen.
”Saanko kysyä yhden asian?” Turbo hieroi leukaansa. Marcuksen olemuksessa oli jotain mikä pisti hiirimiehen silmään.
”Saat…” Marcus vastasi rauhoitellen mieltään, kun tunsi suuren auran vetävän taas kehonsa läpi ja iiristen värin palatessa oransseiksi.
”Miksi sinulla on musta silmä?” Turbo osoitti Marcuksen silmäkulmaa, jossa komeili mustelma.
”Sanotaan niin, että pomo antoi palkankorotuksen,” Marcus vastasi vihoissaan ja poistui paikalta. Minni katsoi veljensä perään niin kauan, kuin näki tämän.
”Oliko tuo siis teidän joku perintö takki vai miksi otit sen puheeksi?” Vinski kysyi.
”Onko sillä mitään merkitystä?” Moto ärähti Vinskille.
”No siistiä toisaalta!” Vinski älähti.
”Meidän pitää keskittyä nyt pääsemään pois täältä. Marcus saa vastata teoistaan Marsissa sitten myöhemmin,” Minni ärähti ja heilautti hiuksiaan. Minni puristi kädet eteensä ja katsoi suuntaan johon Marcus oli jo kadonnut.
 
Marcus haahuili pitkin Tahkon linnoitusta. Joka paikassa döfäsi kalapomojen ominaisaromi. Se ei kuitenkaan ollut Marcuksen suurimpia murheita. Hän suuntasi itsensä ihan kellarikerrokseen, jossa ilmanraikkaus tuntui jopa siedettävämmälle. Muutama Maan rotta juoksentelivat hiirimiehen jaloissa, kun hän saapui metallisen panssarioven juurelle. Hiirimies painoi kämmenensä oveen, joka tuntui kylmälle tämän sormien alla. Hän huokaisi syvään ja painoi otsansa ovea vasten.
”Kuuletko minua?” Marcus kysyi varovaisesti ja hiljaa.
”Marcus? Missä olet ollut?” pelästynyt naishiiri tuskaisi oven toiselta puolelta. Marcus tunsi kuinka kyyneleet kastelivat hänen kasvonsa.
”Anteeksi Jaca… en vieläkään voi pelastaa teitä täältä!” Marcus romahti ovea vasten. Naishiiri oven toiselta puolelta hengitti kanssa raskaasti. Hän ei nähnyt Marcuksen reaktiota tai ei tiennyt sitä missä hiirimies oli ollut.
”Luulin oikeasti jo hetken, että Tahko on tehnyt sinulle jotain!” Jaca henkäisi pidellen käsiä rintansa päällä. Marcus puri hammastaan ja yritti kasata itsensä.
”Missä olet ollut?” naishiiri jatkoi, jopa hieman näreissään. Marcus oli ollut pitkään kadoksissa. Tahko oli muutamia kertoja, jopa epäillyt Jacan auttaneen mieshiirtä pakenemaan. Tosin hiirinainen oli saanut kalapomon puhuttua siihen uskoon, ettei hän mitenkään olisi voinut auttaa Marcusta pakenemaan yksityisestä sellistä käsin.
”Missä Olivia on?” Marcus kysyi noustessaan takaisin seisomaan.
”Mistä minä tietäisin? Arvaa olenko huolesta sekaisin sinun ja tyttäremme takia? Tiedät hyvin, että meidät erotettiin ennen joutumistamme TÄNNE!” Jaca ärähti hiirimiehelle.
”Olen niin pahoillani… ilman minua olisitte kaikki turvassa… sinä ja Olivia… Hemi ja Gal… jopa Minni,” Marcus huokaisi ajattelematta sanomisiaan. Jaca kohautti kulmaansa, kun kuuli vieraan naisen nimen kantautuvan korviinsa.
”Anteeksi kuka?” Jaca kysyi. Äänensävyssä oli havaittavissa mustasukkaisuutta. Marcus haroi mustia hiuksiaan virne kasvoillaan.
”Rakas… et kai ole mustasukkainen?” Marcus kysyi vinoillen, samalla yrityksenään lepyttää hiirinainen. Miehen kasvoilla oli ilkikurinen hymy. Jaca tuhahti vain miehelle vastaukseksi. Marcus naurahti ihastuneena ja oli lepyttelemässä juuri naista lisää, kunnes portaista kantautui jyrinä. Kuin isompi sota arsenaali olisi saapunut.
”Siinähän sinä olet! Pomo kaipaa apuasi pikin miten!” Punapartainen mies ärähti.
”Mitä on tekeillä?”
”Se Leipäjuuston ketale varasti pomon Magnesium sauvan!” Ykkönen ärähti ja hyppäsi ajokkinsa kyytiin. Marcuksen selkäpiitä nousi kauhistus. Se sauva olisi apu hänen pelastumiselleen ja nyt se oli joutunut vääriin käsiin. Marcus vilkaisi olkansa yli.
”Nyt 33!” Ykkönen huusi ja osoitti yläkertaa.
”Mennään, mennään… älä revi peliverkkareitasi!” Marcus murahti jo takaisin lähtien juoksemaan yläkertaa kohden, kun rantarosvot ajoivat kuin ohjukset ulos kellarikerroksesta.
”Marcus?” Jaca huudahti, mutta sai vastaukseksi vain kylmäävän hiljaisuuden.
”Tosi hyvä suunnitelma senkin ääliö! Uhrautumisesi on vain haitaksi meille muille!” Jaca murahti puristaen kädet eteensä.
 
Marcus saapui nopeasti Tahkon oven taakse ja kuunteli oven takaa kantautuvaa meteliä. Mieshiiren katse laajeni, kun selkeästi lasit ja mitä ilmeisemmin pomosta tehdyt näköispatsaat hajosivat tuhansiin palasiin. Marcus avasi nopeasti oven, koputtamattakaan siihen ensin. Yllätykseksi mieshiiri sai kyykistyä nopeasti, jottei olisi saanut lentävästä objektiivista suoraa osumaa. Marcus vilkaisi pikaisesti lentänyttä esinettä ja asteli huoneeseen.
”Kirottu LEIPÄJUUSTO!” Tahko murahti ja oli heittämässä yhtä arvokkainta esinettään menemään. Marcus sai esineestä kuitenkin nopeasti kopin ja sai limaisen kalapomon hämilleen.
”Aaaaahh… numero 33. Missä olet ollut?” Tahko rauhoittui hieman, kun Marcus laski arvoesineen omalle paikalleen.
”Kiertelemässä… tai vetämässä happea! Päätä itse,” Marcus kohautti hartioitaan. Tahko puri hammastaan yhteen ja kiskaisi Marcuksen nopeasti lattiatasolle.
”Kuulehan 33! En pidä siitä, että annat minulle vaihtoehtoja mitä olet ollut tekemässä! Sinä olet täällä tekemässä niin, kuin minä sanon! Vai pitääkö muistuttaa sopimuksemme kulmakivistä, jotka saattavat ilkeästi olla vaarassa niskuroimisesi vuoksi!?” Tahko ärisi lähellä miehen kasvoja.
”Puhumattakaan silmäterästäsi!” Tahko muistutti ja sai Marcuksen karvat nousemaan pystyyn. Hiirimies hengitti raskaasti, hänen iiriksensä vaihtoivat väriä ja keho tuntui, kuin olisi palamassa ilmiliekeissä. Tahkon muistuttelu pienestä hiiritytöstä sai hänet raivon valtaan.
”Pidä tuo raivo ja hae sauvani takaisin!” Tahko kiskoi tiukasti Marcuksen kaulaa kiertävästä korusta. Kuitenkaan Marcus ei saanut tarvittavaa raivoa kasaan, jolloin Tahko ärsytti häntä entuudestaan.
”Mars on myös tuhottu, jos suunnitelmani epäonnistuu! Sitä kautta menetät kotisi, ystäväsi, rakastamasi naisen, lapsesi ja… siskosi!” Tahko murisi hiiren korvaan ja sai tämän viimein heittämään plutolaisen seinään. Kynnet tuntuivat terävimmiltä ja turkki karheammalta. Mies ei juurikaan muuttunut. Hänen ulkoinen habituksensa, vain jännittyi entuudestaan. Mies paloi raivoa sisältä päin.
”Nyt! Hae Magnesium sauvani!” Tahko osoitti johonkin päin ikkunaa ilkeästi nauraen. Marcuksen suorituskyky juoksemiseen ja voimaan oli kasvanut huimasti. Hiirimies heitti kevyesti puisen oven edestään, kiirehtien samalla Leipäjuuston ja tämän konnien perään.
”Ja nyt! Pistetään vähän pakkaa sekaisin, kun tuo rotta on hoitamassa ikävämpiä hommia!” Tahko nauroi ilkeästi.
”RANTAROSVOT!” Tahko huusi radioonsa. Paikalle kiiruhti kasa plutolaispomon sotilaita.
”Minulla on teille yksi tehtävä, jonka saatte toteuttaa!” plutolainen lysähti tuoliinsa.
 
Minni, Santtu ja jätkät istuivat läpinäkyvän kuutionsa lattialla yrittäen miettiä ulospääsyä. Kuitenkin Tahkon kehittelemä kuutiossa ei ollut selkeää avaimen reikää tai kortinlukijaa, joten viisikko eivät tosiaankaan löytäneet pakokeinoa Tahkon linnoituksesta. Viimekertaisestakin vierailusta Tahko oli oppinut laittamaan sähköpaneelin kuution ulkopuolelle, jotta tekniikan hallitseva Santtu ei päässyt räpeltämään. Toisen käytävän ovi rysähti auki ja sankarit ehtivät nähdä nopean vilahduksen ohi kiitävästä hahmosta, joka suoraan sanottuna syöksyi toisen oven lävitse. Minni katsoi huolestuneena hahmon perään, kun etäisesti tunnisti kulkijan.
”Mikä tuo oli?” Vinski kysyi nousten seisomaan.
”Ihan kuin jokin mutaatio!” Moto vilkaisi valkeaa marsilaista, joka oli yhtä hämillään kuin Vinski itsekin.
”Ei se ollut mikä tahansa mutaatio!” Minni huokaisi ja nousi seisomaan.
”Minni? Oliko tuo?” Turbo aloitti ja sai Minnin nyökkäilemään.
”Se oli Marcus…” naishiiri huokaisi riipaisevasti, niin että kyyneleet kerääntyivät jälleen hänen silmilleen. Turbo nousi kanssa seisomaan ja tarrasi hellästi hiirinaisen olkapäistä kiinni, suukottaen tämän päälakea. Minni nosti oikean kätensä lepäämään Turbon vasemmalle kädelle. Se oli kiitos siitä, että mieshiiri seisoi hänen rinnallaan asiassa, kuin asiassa.
”Miten Marcus on päässyt tuohon tilaan?” Santtu pohti. Hiirimies oli ollut hyvin sharmaattinen ja melkein hyväkäytöksinen marsilainen saapuessaan ihmisnaisen talliin.
”Tahko on tehnyt hänelle jotain… jotain mitä hän ei suostu kertomaan,” Minni vastasi äreänä ja kääntyi katsomaan ystäviänsä.
”Olet oikeassa rotta!” Tahkon ääni heidän takaansa sai viisikon hieman säpsähtämään.
”Suosittelisin tutustamaan biologian kirjaan! Hiirillä ja rotilla on nimittäin selkeä anatominen ero!” Moto murahti silmä hohtaen. Minni pyöritti päätään ja kääntyi katsomaan kääpiö plutolaista.
”Mitä tahdot Tahko?” Minni kysyi heilauttaen kättään.
”Teidän kurjien vapaustaistelijoiden on aika hajaantua,” Tahko naureskeli.
”Ja mitenköhän mahdat siinäkin onnistua? Jos et sattumoisin huomaa, niin sinun pilipali sotilaasi eivät voi meitä estää,” Turbo pyöritteli päätään.
”Jea! Se on meinaan adjöö teille ja tälle mestalle, kun tuon oven avaatte!” Vinski täydensi vetäen sormensa lipasta.
”Kuka sanoi, että avaisimme jotakin?” Tahko nauroi ilkeästi, kun kuutio alkoi täyttymään miedon tuoksuisesta kaasusta.
”Uuuuu… mun päätä särkee!” Santtu urahti, kun kaasu tunkeutui hänen nenänsä kautta aivoihin. Minni ja muutkin hiiret hengittivät raskaasti, kunnes viisikko kaatui vuorottain maahan tajuttomina.
 
Samaan aikaan omassa tyrmässään Jaca oli kietonut pitkät viininpunaiset hiuksensa korkealle ponnarille. Naisen yllä olleen tumman farkkutakin hän oli kietonut lanteilleen. Nainen silmäili tarkasti, joka nurkkaa ja koloa. Hän oli varma, että jostain hän pääsisi yrittämään vapautta. Kuitenkin ovenkolina sai hiirinaisen huomion. Hän astui muutamalla askelluksella yhteen nurkkaan seisomaan.
”Mitäs neito tekee?” yksi rantarosvoista irvisti haluavasti naista.
”Päiväkävelyllä,” Jaca vinoili miesoletetulle. Rantarosvo laski kasvojensa ilmeen jälleen vakavaksi.
”Mitäs te? Tuliaisiako toitte?” Jaca kysyi puristaen kädet eteensä.
”Tavallaan! Pidä hyvänäsi!” toinen rantarosvo murahti ja heitti Minnin velton ruumiin Jacan jalkojen juurelle. Naishiiri katsoi kauhistuneena eteensä. Minnin tajuton ja eloton olemus sai naishiiren kenties katsomaan omaa kohtaloansa silmästä silmään. Toinen mikä naista järkytti oli se, että hän ei osannut laskea marsilaisia olevan Maassa enemmänkin.
”Tsadaaa! Nähdään taas,” rantarosvot lirkuttelivat ja iskivät sellin oven kiinni. Lukittuaan oven varmasti kiinni perässään, uskaltautui Jaca syöksymään tarkistamaan Minnin kunnon. Hiirinainen käänsi vaaleanharmaa turkkisen Minnin kyljelleen ja siirsi tämän pikimustia hiuksia pois kasvoilta. Naishiiri tarkisti Minnin ulkoisesti näkyvät elintoiminnot. Jaca henkäisi helpottuneena, kun Minni hengitti normaalisti. Polvillaan istuen, Jaca katsoi Minnin kasvoja sekä kehoa ettei tässä ollut ulkoisesti muuta vammaa. Hiirinainen pysähtyi lähelle Minnin kasvoja. Hän tunsi niissä jotain tuttua, mutta norsunluunvalkea nainen ei tiennyt mitä. Jaca alkoi varovasti ravistelemaan Minniä hereille.
”Oletko kunnossa?” Jaca kysyi, kun Minni alkoi hiljalleen virota.
”Kuuletko? Oletko kunnossa?” Jaca kysyi uudemman kerran, kunnes Minni kääntyi selälleen.
”Helkkarin Tahko!” Minni marisi ja piti kämmeniä tiukasti silmillään. Hän muistaa Santun sanat kaasusta, kuinka päätä alkoi särkemään. Samalle tuntui Minnistä itsestäänkin. Kuin, joku iskisi häntä tuhannella vasaralla suoraan kallon läpi aivoihin.
”Käyttikö Tahko sinuunkin unikaasua?” Jaca kysyi asettuen lattialle istumaan polviensa päältä. Hellästi norsunluunvalkea hiirinainen kietoi kätensä jalkojensa ympärille. Minni nosti kätensä kasvoiltaan ja katsoi tuimasti kattoa. Hän ei tunnistanut naisääntä tutukseen. Minni nousi varovaisesti istumaan pitäen uudelleen päätään, kun päässä tuntui humahdus. Kun huono-olo meni ohitse, uskaltautui Minni vilkaisemaan tuimasti vieressään istuvaa hiirinaista. Jaca puolestaan nielaisi voimakkaasti. Tuo vahva katse ja kaikki muukin naisen olemuksesta muistutti Marcusta. Mutta miten? Marcus oli omien kertomustensa mukaan ainoa perheen lapsi ja hänellä ei ollut ketään sukulaista elossa. Hän oli yksin Marsissa tavattuaan naishiiren ja tämän veljen sekä ystävän. Minni puolestaan ei tunnistanut Jacaa. Pientä järkytystä kenties aiheutti kuitenkin se, että Tahkolla oli ilmeisesti enemmänkin marsilaisia vankeinaan.
 
”Kuka olet?” Minni kysyi naishiireltä. Jaca kurtisti hieman kulmiansa. Hän ei pitänyt siitä, ettei häntä tervehditä kauniisti. Kuitenkin Jaca päätti niellä ylpeytensä ja esitellä itsensä. Naishiiri ojensi kätensä kohti Minniä.
”Olen Janica… Jaca kavereiden kesken.”
”Hauska tavata Jaca…” Minni tervehti esittelemättä itseään, joka kohautti kysyvästi kulmaansa. Minni ymmärsi naisen mulkaisun ja puristi edelleen tiukasti Jacan kättä.
”Minni…” naishiiri esittäytyi ja sai Jacan katseen laajenemaan. Jaca repäisi kätensä Minnin otteesta nopeasti. Minni kohautti kulmaansa kysyvästi, mutta antoi asian sen enempää utelematta olla. Jaca yritti rauhoitella mieltään. Kenties Marcuksella ei ollut juuri tämän Minnin kanssa mitään sutinaa. Minni vilkuili ympärilleen, kun ei ollutkaan enää viimeisimmässä vankilassaan vankina. Naishiiri nousi vähin äänin seisomaan.
”Missä olemme?” Minni kysyi herättäen Jacan ajatuksistaan.
”Ööö… itse asiassa en tiedä…” Jaca kohautti harteitaan nousten kanssa itse seisomaan.
”Et tiedä? Kuinka kauan oikein olet ollut täällä?” Minni kysyi hämmentyneenä.
”Puoli vuotta,” Jaca vastasi tovin mietittyään.
”PUOLI VUOTTA JA ET TIEDÄ MISSÄ OLET!” Minni älähti. Jaca hymyili naiselle vaisusti ja kohautti harteitaan.
”Ehkä pidempäänkin, en ole viime aikoina pysynyt oikein enää laskuissa. Ainoa asuin ympäristöni on ollut tämä koko tämän ajan, mitä olen täällä ollut,” nainen naurahti hermostuneena.
”Ei luoja… Onko Tahkolla enemmänkin marsilaisia täällä vankinaan?”
”Kolme minun lisäkseni!”
”Eli meitä on jo kahdeksan Tahkon hampaissa,” Minni puristi kädet eteensä.
”Onko sinulla ystäviä mukana?” Jaca kysyi.
”Jätkät ovat joutuneet asumaan jo vuosia Chicagossa plutolaisongelman vuoksi,” Minni selitti nopeasti.
”Entä sinä?”
”Sinähän utelias olet!” Minni kommentoi naureskellen kulma aavistuksen koholla.
”Kuuluu luonteen piirteeseen,” Jaca kohautti harteitaan ja sai Minnin virnuilemaan.
”Selvä…” Minni huokaisi nauravasti syvään. Minni vilkuili ovelle kädet puuskassa. Hän yritti miettiä mahdollista ulospääsyä mahdollisimman nopeasti. Jaca vilkuili hiirinaista päästä varpaisiin. Naisen jähmeä ulosanti, kertoi norsunluunvalkealle naiselle, ettei Minni ainakaan pelännyt. Tai sitten vaaleanharmaa hiirinainen osasi hyvin peittää todelliset tunteensa.
”Onko täällä ulospääsyä?” Minni kysyi vilkaisten Jacaa.
”Ainoa ulospääsy on tuo ovi… muuten tämä koko kivikammio on niin umpinaista ettei tänne pääse muuta reittiä,” Jaca selitti vilkuillen ympärilleen.
”No ei auta muu, kuin sitten odottaa että joku pönttö avaa oven jotta voi rynniä ulos,” Minni murahti ja iski selkänsä kiviseinää vasten istuttaen itsensä lattia tasolle. Pää tuntui edelleen unikaasun vuoksi huteralle. Jaca huokaisi ja istui kanssa alas.
”Toivottavasti ystäväsi on kunnossa,” naishiiri huokaisi.
”No heistä en olisi huolissaan… vaan siitä miten taulapää Tahko luulee pärjäävänsä, kun he suuttuvat,” Minni naurahti unisena. Jacan suupieliin nousi pieni hymy. Kenties heidän päivänsä ei olisi ihan täysin luetut.
 
Kova pauke kaikui käytävillä. Kuitenkaan ovi, jota selkeästi vihoissaan potkittiin ei tuottanut vihollisessa minkään valtakunnan reaktiota tai oven narisemista saranoiltaan edes irti. Vinski iski metallista ovea vielä voimakkaasti nyrkeillään ja jäi sen taakse huohottamaan hengästyneenä. Ruskeaturkkinen hiirimies, joka hänen kanssaan sellin jakoi katsoi tätä kädet puuskassa, kulma aavistuksen koholla. Miehen tummanruskeat hiukset olivat kasvaneet pituutta ja tämä sliippasi niitä herkästi päälakeaan pitkin. Miehen kajaaliraja ei juurikaan enää erottunut. Eihän hiirimies päässyt korostamaan uhkaavaa ulkomuotoaan millään keinoin vankina käsin. Punk-henkisesti pukeutunut hiirimies ei oikein tiennyt mitä ajatella Vinskin erikoisesta käyttäytymisestä. Luuliko tämä ettei hiirimies ollut jo yrittänyt kaikkensa päästäkseen pois Tahkon piinan alta?
”Riittikö?” hiirimies kysyi.
”Ehkä… toistaiseksi! Tahko saa selkäänsä heti, kun vapaudun täältä!” Vinski uhosi ja istui lattialle nojaten samalla seinään.
”Usko pois vain, kuinka kauan olen hautonut samaa,” mies ähkäisi ja istui kanssa lattialle. Vinski vilkaisi tuntematonta hiirimiestä nopeasti.
”Me ei taidettu esittäytyy?” ruskeaturkkinen hiirimies haroi uudemman kerran hiuksiaan.
”Ei kai…”
”Tai no miten oltaisiin keretty, kun purkasit suurimmat energiasi tuohon metalliseen yksilöön…”
”Hei! Kaikkea on yritettävä!” Vinski osoitti hiirimiestä sormellaan naureskellen samalla. Ruskeaturkkinen hiirimies naurahti kanssa.
”Gal…” mies nyökkäsi.
”Vinski!” valkeaturkkinen hiirimies esittäytyi. Gal hieroi nopeasti kuonoansa.
”Kerrohan… Vinski… tai jos haluat. Miten jouduit Tahkon vangiksi?” Gal kysyi saaden Vinskin murisemaan.
”Sanotaan niin… että yksi meistä petti meidät, työskentelemällä plutolaisille,” Vinski rutisti rystysiään.
”Siis… nyt en ymmärrä!” Gal kurtisti kulmiansa.
”Yksi meistä… eli marsilainen… työskentelee… plutolaisille!”
”Juu, juu… ymmärsin tuon, mutta etkö aikaisemmin ole ollut Tahkon vankina?”
”Hä? Tai siis joo… Kerran, mutta ei jääty hengailemaan muutamaa tuntia kauemmaksi aikaa,” Vinski kohautti harteitaan.
”Te?”
”Niin… minä ja veikkani,” Vinski jatkoi. Gal näytti hämmentyneeltä. Vinskillä oli hyvin epäjohdonmukainen tarinankerronta ja hänen oli vaikea pysyä perässä mitä valkea hiirimies oikein tarkoitti.
”Siis… montako teitä oikein on?” Gal heilautti käsiään.
”Minä ja kaksi veikkaani. Meidät lauottiin Marsista vuosia sitten tälle planeetalle… laskeuduimme Chicagoon, jossa törmäsimme ikäväksemme Lalli Leipäjuustoon, toiseen plutolaispomoon. Näiden vuosien aikana olemme tehneet myös tuttavuuden Tahkon kanssa, mutta Detroit sijaitsee kuitenkin sen verta kaukana ettei ihan päivittäisiä kirjevaihtoja käydä,” Vinski selitti. Gal nyökkäsi yrittääkseen sisäistää edelleen Vinskin kertoman.
”Ja nyt jouduitte tänne vangiksi, koska yksi marsilaisista palvelee Plutoa?” Gal kysyi.
”Kyllä…”
”Onko tämä marsilainen jompikumpi veikoistasi!”
”EI HELKKARISSA! Turbo ja Moto ei koskaan alentuisi moiseen roskaan!” Vinski ärähti vihoissaan.
”Wouuh! Älä suutu!”
”Se petturi, jota kutsutaan Marcukseksi on pulassa, kun seuraavan kerran tapaan hänet!” Vinski osoitti Galia sormellaan. Ruskeaturkkinen hiirimies nielaisi vaikeana.
”Marcus?” Gal kysyi varovaisesti.
”Kyllä… ja en ole ainoa, joka antaa hänen kuulla kunniansa!” Vinski puri hammastaan.
”Antaako veikkasikin selkään hälle?”
”Kenties… mutta ennen kaikkea hänen oma siskonsa!” Vinski mulkaisi.
”SISKO!” Gal ponkaisi pystyyn kauhistuneena.
 
Vinski ihmetteli hänelle tuntemattoman hiirimiehen käytöstä. Gal pyöri epäuskoisena selliä ympäri. Hänen ajatuksensa kulki Marcuksessa, josta hiirimies luuli tietävänsä kaiken. Hänen ystävästään. Galista tuntui, että matto olisi vedetty hänen jalkojensa alta.
”Onko kaikki hyvin?” Vinski kysyi hämmentyneenä ja nousi kanssa seisomaan. Gal piteli toisen käden muutamaa sormea kuonollaan yrittäen ajatella asioita selkeämmiksi.
”Joo… nyt ei olisi kenties huono hetki kertoa yhtä asiaa,” Gal vilkaisi surkeana Vinskiä, jonka lamppu syttyi yllättävän nopeasti.
”Tunnet Marcuksen eikö niin?” Vinski kysyi raukeana. Gal nyökkäsi muutaman kerran.
”Olen tuntenut hänet jo vuosia… tiimimme henget on vaarassa, jos Marcus ei tee niin kuin Tahko haluaa… lisäksi Marcuksen oma henki on myös vaarassa!” Gal selitti lyhykäisyydessään.
”Mitä?”
”Muutama vuosi sitten Marcus sai äkillisen sairaskohtauksen. Luulimme menettävämme ystävämme ja liittolaisemme… sairaala sai pelastettua hänet kuitenkin Magnesium hydrofelixillä…”
”Millä?”
”Magnesium hydrofelixillä… se on ikään, kuin titaanista lääkeainetta jota saadaan uutettua marsilaisesta kultagraniitista. No tiedät itsekin, kuinka vaikeaa Marsista on saada tiettyjä lääkkeitä… osa on ihan kiven alla. Marcuksen sairaskohtaukselle ei löydetty selkeää tekijää, mutta lääkärit epäilivät hänen saaneen raiderien myrkytysnuolesta osuman… no joka tapauksessa. Lääkärit eivät kertoneet Magnesium hydrofelixin saatua alkuperää, mutta sen avulla ystävämme sai säilytettyä henkensä… Magnesiumin ydin sijaitsee Marcuksen hännässä…” Gal jatkoi selittämistään ja huokaisi pitkään lauseen päätteeksi.
”Yritän pysyä itse nyt perässä… joten anna tulla! Laula koko laulu, nyt kun kerran aloitit,” Vinski patisti.
”Vajaa vuosi kävi ikävä tosi asia ilmi…”
”Mikä?”
”Tahko… hän oli Magnesium hydrofelixin lahjoittaja ja tunnetusti se lahja ei ollut ilmainen…” Gal selitti ja sai Vinskin katseen järkkymään.
”Siis?”
”Tahko kiristää Marcusta… hänellä on hallussaan Magnesium sauva, joka hajottaisi ytimen ystäväni hännästä. Ilman sitä, Marcus saa lähes yliluonnolliset voimat suuttuessaan ja on hengenvaarallinen ulkopuolisille. Osittain Tahko asettaa myös meidät Marcuksen ystävinä vaaraan.”
”Mitä Tahko oikein haluaa Marcuksesta, jos kerran elämän pelastaminen ei ollut ilmainen?”
”Tahko haluaa Maan johtoaseman itselleen… ja hän käyttää Marcusta apurinaan saavuttaakseen sen.”
”TÄH?”
”Tiedätkö kuinka hyvälle se näyttäytyy plutolaisen ylipäällikön silmissä, kun marsilainen tanssii hänen riveissään tuhoamalla kaiken tieltään?”
”Mutta Marcus puhui jostain omasta tehtävästään? Mitä hän sillä nyt sitten hakee?”
”Marcus luultavasti haluaa pelastaa meidät… hän ajattelee aina meidät etusijalle, työntämällä itsensä sivuun vaikka hänen oma henkensä olisi vaarassa tai se veisi hänen henkensä,” Gal luimisteli korviansa ja ummistaen silmänsä.
”Minnin pitää saada tietää! Marcushan on tapattamassa itsensä vapauttaakseen teidät... tai siis meidät!” Vinski älähti hermostuneena.
”Minni?”
”Minni… Minni on... *huoh... hän on Marcuksen pikkusisko!” Vinski möläytti.
”Marcus ei ole koskaan puhunut sisarestaan… hän on aina puhunut itsestään ainoana lapsena ja siitä ettei hänellä ole perheestä ketään hengissä,” Gal rapsutti korvanjuurtaan.
”Vale… Marcuksen äitikin on hengissä,” Vinski puristi kädet eteensä. Gal puri huultaan hermostuneena. Heillä oli Marcuksesta ihan erilaiset lähtökohdat ja ruskeaturkkinen hiirimies alkoi jopa jo epäilemään itseään sekä tarinaansa, jonka Marcukselta oli aikoinaan kuullut.
”Sitten tämä ei ole kaiketi sopivin paikka kertoa, että Marcus on myös isä…” Gal huokaisi.
”ISÄ? MARCUS!?” Vinski huusi.
”Miksi sanoin tuon ääneen?” Gal piteli korviansa.
”Siis… nyt olen entistä enemmän hämilläni…” Vinski hieroi päätään.
”Älä huoli uusi ystäväni… niin olemme me kaikki muutkin!” Gal nyökytteli.

Siis ymmärsinks mä nyt oikein? Kun Marcus kilahtaa siit tulee sellanen samanlainen mutanttirotta kuin Rontista tuli 2006 sarjassa? No johan on Hulk veto

Bikerbabe kirjoitti:Siis ymmärsinks mä nyt oikein? Kun Marcus kilahtaa siit tulee sellanen samanlainen mutanttirotta kuin Rontista tuli 2006 sarjassa? No johan on Hulk veto

No tavallaan. Marcus ei käytännössä muutu ulkoapäin. Kynnet, ulkoinen habitus ja voima vain kasvavat mutta oma ulkomuoto säilyy. ei tapahdu niin kuin Rontille.

Aikast coolia silti

Toisaalla ja aivan perimmäisessä sekä kaikkein parhaiten vartioidussa sellissä kaksi kookasta marsilaista nojasivat seiniin. Moto nojasi kädet eteensä puristettuina kylki edellä seinään, kun puolestaan hänen kanssaan oleva valkea marsilainen nojasi selkä vasten seinää. Hänkin oli puristanut vahvat käsivartensa ristiin. Kumpikin marsilainen mulkoilivat ovelle. Varovasti ajoittain Tahkon rantarosvot vilkaisivat pienestä luukusta sellin puolelle. Kumpikin hiiriuros oli ketjuttu seinään kiinni, ihan kaikkien muiden turvallisuuksien vuoksi. Kummankin hiirimiehen suulla oli ivallinen hymy. Oven toisella puolella oleva rantarosvo murahti ja iski luukun kiinni.
”KENEN ÄÄLIÖN IDEA OLI LAITTAA KAKSI SUURINTA MARSILAISTA SAMAAN SELLIIN!?” oven ulkopuolelta kuuluva karjunta sai Moton ja hänen uuden ystävänsä nauramaan.
”Niin… siinähän mietitte ääliöt!” tuntematon marsilainen tuhahti naureskellen. Moto nauroi makeasti hiirimiehelle pyyhkien silmäkulmaansa. Valkean marsilaisen punaruskea irokeesi koristi tämän päätä. Se oli päästä hieman taipunut pituuttaan ja puuttuvia hiustenhoitotuotteiden takia ei jaksanut pysyä ojennuksessa. Miehen yllä oli samantyylinen nahkaliivi kuin Turbolla. Tosin se oli rujommassa kunnossa, täynnä erilaisia niittejä ja yhden bändin kangasmerkkinen logo oli kiinnitetty hakaneuloilla selän puolelle. Valkea t-paita ei ollut enää valkoinen ja miehen pilottilasit oli hieman naarmuttuneet, mutta koristivat hiirimiestä paidan kauluksessa roikkuen. Hiiriuroon korvia koristi myös erinäiset korvakorut, jotka olivat sotkussa keskenään. Hiirimies oli hyvin treenatussa kunnossa, vitsit olivat yhtä huonoja melkein kuin Vinskillä ja jopa Moto sai katsoa tätä hieman yläviistoon. Valkea marsilainen oli reippaasti yli kaksimetrinen, siinä missä Moto oli juuri ja juuri hieman yli kaksi metrinen.
”Ei ole Tahkon rantarosvoja ainakaan aivoilla pilattu,” Moto ärähti hieman istuessaan vaivalloisesti lattiatasolle.
”Onko kaikki hyvin?” nuorempi hiirimies kysyi ja istui kanssa lattialle. Moto painoi kätensä kyljelleen. Hän ei tiedä mitä unikaasun jälkeen oli tapahtunut, mutta sen jälkeen oikea kylki oli tuntunut kipeälle ja hyvin aralle.
”Kylki ottanut ilmeisesti osumaa jostain,” Moto vilkaisi tuskastuneena ja piteli kylkeään vasemmalla kädellään.
”Onko tuo mikään ihme, kun katsoi miten rantarosvot ruhjoivat sinut sisään,” valkea marsilainen raaputti nenän pielustaansa.
”Eli ei aivoja tai voimaa?” Moto mulkaisi hiirimiestä.
”Jep… silti he laittavat vahvimmat samaan selliin.”
”Mistä tiedät kuinka vahva olen?” Moto kohautti kulmaansa. Valkea marsilainen meni selkeästi vaikeaksi tilanteesta.
”Arvasin… kun puhuivat isoimmista!” mieshiiri takerteli.
 
Moto hymähti tyytyväisen oloisena. Tarkoituksen mukaisesti hän kiusasi valkeaa yksilöä, kokeillen missä tämän rajat menisivät. Moto huokaisi syvään.
”Me ei taidettu esittäytyä,” Moto puuskahti ja sai valkean marsilaisen haromaan kevyesti irokeesiaan.
”Hemi!” mies ojensi kätensä.
”Moto!”
”No Moto… mikäs sinut tänne tuo?”
”Tahko!”
”Ha ha… hauska vitsi. Tarkoitin Maapalloa!”
”Nooooooh… Vuosia sitten jouduimme veikkojemme kanssa ammutuksi avaruuteen Marsista… päädyimme pitkän lennon jälkeen tänne, kun Mars oli ihan motissa,” Moto selitti. Hän ihmetteli miten pystyi niin nopeasti luottamaan tuntemattomaan. Mutta kai lajitoveruus veti puoleensa hetkessä jossa he elivät.
”Miksi ette palanneet takaisin, jos teillä oli kerran avaruusalus valmiina?”
”No sanotaan niinkin marsilaisesti, että se… vähän niin kuin saattoi ottaa pientä osumaa…” Moto heitteli kevyesti käsiään ilmaan, jotka kuitenkin käsivarren mitalla lepäsi hiirimiehen polvien päällä.
”Hieman osumaa? Eli marsilaisittain te tuhositte sen!” Hemi naureskeli.
”Se iskeytyi Chicagon keskustan liepeillä olevan tulostaulun kylkeen, sen jälkeen kun plutolaisalus oli koputellut avaruudessa ovelle… aavistuksen saattoi räjähtää ja aiheuttaen myös kevyen ilotulituksen… myöhemmin aluksen painon vuoksi se rymisi lopuiksi paloiksi tulostaulun lattialle,” Moto selitti ja sai Hemin nauramaan.
”Ai vitsi se olis näky!” nuorukainen naureskeli.
”Silloin se ei paljon naurattanut… se oli ainoa kyyti päästä takaisin kotiin,” Moto luimisti hieman korviansa.
”Sori…”
”Noh… ei siitä alusta olisi enää saatu ja Chicagon plutolaisongelman vuoksi, emme voineet ihan heti lähteäkään,” Moto murahti.
”Sitten plutolaisongelmaa on kaksin kappalein.”
”Tahko on pienempi murhe Leipäjuustoon.”
”Mistä tiedät? Tahko on ihan hullu… ja hullummaksi vain menee…” Hemi puristi kädet eteensä.
”En tiedäkään… sori… Kauan olet ollut täällä?” Moto kysyi kurtistaen kulmaansa. Hemi kohautti harteitaan.
”Menin sekaisin jo ensimmäisen viikon jälkeen,” Hemi pyöritteli päätään.
”Pitkään siis?”
”Niin… menetän kaiken täällä… voimani, hauskuuteni. Olisi edes Jaca jota voisin ärsyttää!” Hemi tuhahti turhamaisesti ja iski itsensä selälleen. Pää kolahti hieman seinään ja sai Hemin ähkäisemään kivusta. Valkea hiirimies hieroi nuppiansa ja hivuttautui hiukan kauemmaksi seinästä päästääkseen pitkälleen.
”Jacaa? Onko mielitietty?”
”Mitä? Hyi ei! Jaca on mun ärsyttävä isosiskoni,” Hemi nyrpisti kuonoansa.
”Jaaaa… sullakin on isosisko?”
”Onks sullakin?”
”On… mutta emme ole nähneet vuosiin… ja hän ei ole ärsyttävä,” Moto huokaisi apeana.
”Mää näen Jacaa ihan liian usein… saat lainata, jos haluat…” Hemi tokaisi ja sai Moton naurahtamaan.
 
Lämmin auringonpaiste lämmitti huonetta lähes helle lukemiin. Turbo nojasi toisen käden varassa pienen ikkunan edessä katsellen ulos.
”Mikähän idea on iskeä selli lähelle ikkunaa?” Turbo pohti ja suoristi itsensä.
”Kai Tahko olettaa, että emme mahdu tuosta ikkunasta,” Santtu osoitti sormellaan hiirimiehen ohi ikkunaa.
”Sinä mahdut… minä jään korkeintaan ensimmäisestä haukkarista jo kiinni!” Turbo naureskeli ja sai Santun pyöräyttämään silmiänsä.
”Kaskun et päästäsi!”
”Voi siitäkin,” Turbo kohautti harteitaan. Turbo käveli hetken ympyrää ja yritti löytää mahdollista ulospääsyä. Santtu seurasi hiirimiehen olemusta pienesti naureskellen. Hän aavisti miehen epävarmuuden. Vaikka kolmikko oli muutaman kerran taistellut Tahkoa vastaan, oli tämän linnoitus täysin tuntematon myös heille.
”No… jännittääkö meidän komentajaa?” Santtu naureskeli.
”Älä sinäkin vedä tuota komentajakorttia. Kaikki käyttävät sitä…”
”Minnikin?” Santtu kohautti huvittuneena kulmaansa.
”Minnikin… tosin komentajan merkitys hänen suustaan… on kenties hieman toinen,” Turbo röhähti virnuillen takaisin ihmisnaiselle.
”EI! Älä kerro enempää!” Santtu peittosi korvansa, saaden hiirimiehen nauramaan äänekkäästi.
”Miten pääsemme pois täältä? Tai siis tarkoitan, että Tahkolla on varmasti jokin suunnitelma, kun siirsi meidät kaikki eri selleihin,” Santtu pohti ja kääri vaalean sinisen kauluspaitansa hihoja. Hiuksetkin liimautuivat ihmisnaisen niskaan.
”Tuhotakseen meidät eri aikaan?” Turbo pohti.
”Kenties,” Santtu katsoi hieman surkeana Turboa.
”Onneksi minulla on suunnitelma tähänkin…” Turbo kohautti sormeansa.
”Ja se on?” Santtu puristi kädet eteensä. Äänensävy ei ollut vakuuttunut.
”Me emme jää tähän selliin. Heti kun Tahkon rantarosvot astuvat tuosta ovesta sisään, niin me häippäsemme.”
”Tuo oli nerokas suunnitelmasi?” Santtu kohautti kulmaansa.
”Älä irvaile siinä!”
”Saanko kerrankin auttaa antamaan pataan rosvolaumalle?”
”Jos toimit takanani!” Turbo kohautti harteitaan. Santtu iski miestä käsivarteen.
”Se olisi sama asia, kuin kulkisin vain tekemättä mitään perässäsi!”
”Oman turvallisuutesi vuoksi!” Turbo heilautti käsiään ja sai Santun hiukan loukkaantumaan. Aina hän oli jäänyt kolmikon varjoon. Tilannetta ei myöskään auttanut se, että Minni… Marsin armeijan neljän tähden kenraali oli auttamassa, koska se teki Santun auttamisenhalusta vielä arvottomampaa. Mutta kuuntelisiko hän Turboa? Ei jos se ihmisnaisesta riippuisi.
”Nyt pitää vain odottaa… he liikkuvat kahden tai kolmen hengen ryhmissä, joten heidän kukistamisensa sairaalatasolle on helppoa,” Turbo hieroi leukaansa.
”Täytyy myös huomioida etteivät he pääse ilmoittamaan muille rantarosvoille. Muuten häkki heilahtaa uudemman kerran,” Santtu muistutti.
”Samalla meidän pitää löytää Minni, Vinski ja Moto. Ja tämä tönö on jotenkin todella eriskummallinen.”
”Eriskummallinen?”
”Tarkoitan, että täällä on todella paljon ilmeisesti huoneita, monessa eri kerroksessa. Muiden löytäminen voi olla yksi työmaa ilman prätkää.”
”Prätkällä tai ei… niin tämä on yksi Bermudan kolmio!”
”Olet oikeassa… jaloin pääsee luultavasti nopeammin, heti kun joku vain ilmestyy taas seuraavan kerran tänne…” Turbo vastasi nostaen kätensä lanteilleen.
 
Minni ja Jaca puolestaan istuivat vastakkaisilla seinillä. Minni lepuutti päätään niin, että kasvot osoittivat kohti kattoa. Jaca puolestaan ei voinut edelleenkään hyväksyä Minniä. Miten Marcus oli edes kehdannut vehdata toisen naisen kanssa, vaikka miehelle oli hänet ja heidän pieni tyttärensä? Minni huokaisi syvään.
”Osaatko sanoa kuinka usein Tahkon apinalauma käy täällä?” Minni tuhahti.
”No ainoastaan siinä kohtaan, kun iskevät lattiatason luukusta ruoat tai sitten, jos tuo tänne uuden vangin,” Jaca haroi hiuksiaan, jotka oli aukaissut hetkeksi ponnariltaan. Viininpunaiset hiukset roikkuivat hetken ajan hiirinaisen kasvoilla, kunnes tämä nosti ne jälleen ponnarille kiinni.
”Eli ulospääsy on hyvin mahdoton toteuttaa…” Minni murahti ja iski päänsä seinään.
”Toivon niin, että pääsisimme pian pois… haluan oman tyttäreni luokse,” Jaca huokaisi apeana ja kietoi kätensä jalkojensa ympärille.
”Minkä ikäinen lapsesi on?”
”Ei ole kauaa, kun täytti vuoden…”
”Niin pieni… ja olette erossa toisistanne!” Minni älähti surkeana.
”Jep…” Jaca pidätteli kyyneliään.
”Onko sinulla miestä? Vai eikö hän ole kuvioissa?” Minni kysyi yllättävänkin suoraan. Jaca katsoi kyynelten koristamilla silmillään harmaata hiirinaista. Hän nielaisi vaikeana.
”Mieheni on vaikean asian äärellä. Hän on siinä tilassa ettei pysty huolehtimaan edes itsestään… minusta ja tyttärestämme puhumattakaan.”
”Olen pahoillani… en tiennyt…” Minni huokaisi nolostellen.
”Ei se mitään. Haluaisin auttaa häntä… mutta en pysty täältä käsin…” Jaca huokaisi nostaen katseensa teräksiseen oveen. Minni vilkaisi nopeasti valkeaturkkista hiirinaista. Hän olisi menettänyt itse varmasti järkensä kauan sitten, jos olisivat Turbon kanssa samanlaisessa tilanteessa.
”Saanko kysyä miten tapasitte?” harmaaturkkinen hiirinainen uteli. Aikaisemmin oli asiasta maininnut Jacalle, joka oli hänestä kysellyt erinäisiä kysymyksiä. Jaca sivusilmällä vilkaisi vain Minniä. Miten hän kertoisi Marcuksesta paljastamatta, kuitenkaan että kyseessä on Marcus? Naishiiren piti keksiä miehelle mahdollinen valenimi, jotta hän voisi saada vihiä siitä, onko Minni Marcuksen uusi daami.
”Siitä on jo reilu pari vuotta… olemme olleet todella vähän aikaan vasta yhdessä… mutta on siinä hermojakin kiristelty ja venytelty, kun kolme marsilaista entistä hiirimiessotilasta asuu kanssasi saman katon alla,” Jaca aloitti naureskellen.
”Entisten sotilaiden?” Minni hämmentyi.
”Usko tai älä niin minäkin olen… siksi se oli kai luonteista pitää se kolmikko kurissa,” Jaca pohti katsellen katon rajaa mietiskellen.
”Mikä sai teidät eroamaan?”
”No siitä se tarina alkaakin…” Jaca kohautti kevyesti pieni hymy kasvoillaan olkiaan…
 
Marsin kuiva ja kuuma ilma porautui turkkiin. Kolmen hiiren joukko vaelsi pitkin Tulikrokantin ja Tulikivikaupungin välistä aavikkoa. Kolmikon määränpää oli nimenomaan Tulikrokantin kaupunki. Kolmikko oli muutama kuukausi takaperin eronneet pienemmän kylän armeijasta ja taistelivat yhteistä vihollista vastaan nyt kolmistaan. He olivat vaeltaneet pitkin Tulikivikaupunkia jonkin aikaa, mutta päättäneet haluavansa isoon kaupunkiin. Norsunluunvalkea hiirinainen heitti kypärän päästään ja antoi pienen, pienen tuulenvirtauksen haroa aukinaisia tummia viinipunaisia hiuksiaan. Vaalean beigen nahkatakin nainen nosti harteiltaan kuumuuden vuoksi ja yritti survoa sitä jo valmiiksi täyteen olevaan rinkkaan. Naisesta tuntui, että huoliteltu meikki olisi pian sulaa vahaa hänen kasvoillaan. Yöt olivat puolestaan lähes pakkasen puolella. Lämpötilojen jatkuva vaihtelu, hiekkamyrskyt ja vihollisten hyökkäykset eivät auttaneet pukeutumiskoodin valitsemisessa yhtään päiväsaikaan.
”Mene nyt perhana!” naishiiri ärisi.
”Jos viikkaisit vaatteesi huolellisemmin, niin ne mahtuisivat…” valkea turkkinen hiirimies kommentoi vieressä. Mies oli aikoja sitten luopunut moottoripyöräkypärästään, kun ei saanut omatekoisella kypärällä ajaa pitkin aavikkoa. Muutenkaan hiirimiehen päätä koristavaa irokeesia ei hyväksytty armeijan perusstandartissa säännöissä, saati kypärää, joka olisi jättänyt irokeesin komeuteensa painautumatta kypärän alla kasaan. Naishiiri mulkaisi tuota pitkää kaksi metristä marsilaista ja sulki laukkunsa. Ohimennen ja aika voimakkaastikin naishiiri iski miestä suoraan kylkeen kassillaan.
”AU! Haluatko hiekkapesun!?” Mieshiiri huusi.
”SINÄKÖ ANNAT!?” naishiiri huudahti saaden koko aavikon raikumaan.
”Joo hiljaa ja huomiota herättävää vaeltamista vain… eihän tässä ole kuin 45 kilometriä enää Tulikrokanttiin,” kolmas hiiri tokaisi ärtyisenä. Hän oli hieman naishiirtä pidempi, mutta huomattavasti lyhyempi kuin valkea hiirimies. Hän oli ruskeaturkkinen tummanruskeilla hiuksilla, jotka olivat hieman sekaisin. Tummanpuhuvalla silmämeikillä ja tummalla vaatetuksella hiirimies yritti näyttää uhkaavammalta.
”Miksi sinun pitää aina olla määräilemässä meitä?”
”Määräilemässä! Kuule jonkunhan täällä on otettava johto, kun oma pikkuveli on tuollainen pönttö!”
”HAAAAAaaaa… Tuo oli loukkaus,” hiirimies mukamas kavahti nostaen sormenpäänsä rinnalleen. Ruskeaturkkinen hiirimies istui isommalle kivelle heittäen oman rinkkansa maahan.
”Tämä on viimeinen kerta, kun suostun vaeltamaan sisarusten kanssa,” hiirimies hieroi sormenpäillä kasvojansa. Hiirimies painoi leukansa kämmeneensä miettiäkseen toimintasuunnitelmaa. Sisarukset ja hän selkeästi tarvitsisivat jonkun, joka pitäisi heidät aisoissa. Tai kenties helpottamaan Jacan taakkaa. Jos valkeaturkkinen hiirimies ei ollut sisarensa kimpussa, oli hän ärsyttämässä toista hiirimiestä.
 
Armeijassa ollessaan hiirinainen oli palkittu omasta ketteryydestään, asetaidoistaan ja tavastaan huoltaa sekä ajaa moottoripyörää. Koskaan naista ei ollut kiinnostunut erikoistua mihinkään suurempaan, mutta haki arvostuksen kuitenkin muuta kautta. Hän oli selkeä johtajatyyppi versus veljeensä, joka oli valmis räjäyttämään, vaikka useamman moottoripyörän tai melkeinpä jopa itsensä voittaakseen taistelun. Ruskeaturkkinen hiirimies puolestaan oli taas taitava purkamaan erinäisiä pommeja tai saamaan ajokit sekaisin yhdistelemällä piuhoja oman makunsa mukaan. Kuitenkin pienen kylän päälliköt olivat pakottamassa armeijaa yhdistymään yhteen isomman kaupungin armeijaan. Se olisi teettänyt entistä ahtaampia tiloja, sääntöjen tiukentumista, arvostuksen kadotusta ja ennen kaikkea jättämään peruskansan oman onnensa nojaan. Pienessä kylässä kuitenkin oli tiivis kyläyhteisö ja armeija piti huolta niistä, jotka eivät olleet kykeneväisiä taistelemaan. Tieto yhdistymisestä sai pienen kylän armeijan tekemään lähes yhtäaikaisesti joukkosurman aavikolla taistelussa. Kolmikko joka vaelsi nyt oman onnensa nojassa aavikolla, eivät voineet uskovan perheensä, ystäviensä tai liittolaisiensa vaipuessa niin alhaiseen tekoon. Hiljaa poistuen kolmikko oli jättänyt armeija elämän taakseen. He halusivat auttaa vaivihkaa muita marsilaisia, joten kolmikko oli päätellyt, että ainoa paikka missä he voivat ilman armeijan velvollisuuksia auttaa, tapahtuisi Tulikrokantin kaupungissa. Ruskeaturkkinen hiirimies kuunteli tovin kaksikon tappelua, kunnes epämääräinen vaikerointi kuului hiirimiehen selän takaa. Hän hyppäsi istumaltaan kiveltä maahan ja tutki kiven takapuolta. Kuitenkaan mitään ei näkynyt ja hiirimies käveli hamuillen hetken kivenlohkareiden välissä. Pienemmän alamäen juurella hiekan seassa oli jotain hyvin epämääräistä.
”JACA JA HEMI!” hiirimies huusi ja laskeutui hiekan mukana pienen alamäen alas. Vaaleanharmaa hiirimies makasi selällään hiekan seassa ja piteli toista käsivarttaan. Kipu oli voimakas ja sai miehen hieman sihahtelemaan tuskaansa. Jacaksi ja Hemiksi kutsuttu kaksikko saapui ylämäen reunalle.
”Voi luoja…” Jaca henkäisi ja laskeutui kanssa alamäen juurelle Hemi aivan perässään.
”Kuka hän on Gal?” Hemi kysyi käsiään levitellen. Gal vilkaisi ystäväänsä tuimasti ja hieman kysyvästi.
”Niin, kuin minä tietäisin?” hiirimies ärähti kyykistyneenä toisen hiirimiehen vierelle. Hän putsasi tämän yltä Marsin punaista hiekkaa.
”Oletko kunnossa?” Gal kysyi.
”Paremmassakin olen ollut,” vaaleanharmaa hiirimies ärähti hampaat irvessä ja piteli kättään, joka vuosi verta.
”Kaikki järjestyy kyllä…” Jaca henkäisi miehen toiselta puolelta ja sai tämän katsahtamaan hiirinaista. Kuin salama olisi vetänyt kaksikon läpi. Mieshiiren kasvoissa oli jotain mikä sai Jacan kevyesti punastumaan ja kääntämään katseensa toisaalle. Ei pelkästään miehen ulkonäön vuoksi. Miehessä oli muutakin. Kuin suuri magneetti mikä veti naisia varmasti puoleensa. Hiirimies hymyili vaisusti hiirinaiselle, kun tunsi miten poskia kuumotti.
”Pääsetkö istumaan?” Gal kysyi ja auttoi miestä selänpuolelta.
”AAAARHHGG!” mies karjaisi tuntiessaan selässään vihlaisut. Gal vilkaisi Jacaa ja ojensi mieshiiren nojaamaan hiirinaista vasten, jotta pääsi itse katsomaan mille tämä oli huudahtanut.
”Emme voi paikata häntä tässä…” Gal antoi tyhjentävän vastauksen.
”Ei minua tarvitse paikata… menkää… ennen kuin olette vaarassa,” mies ärisi tuskaisena.
”Emme jätä omiamme!” Jaca vastasi miehelle.
 
Hälytyskellojen rimputtelu, erinäiset ulvonnat ja moottorien epätasainen ääni kantautui pidempää aavikolta.
”Aavikko raiderit!” Hemi ärähti ja valmisteli aseensa.
”Meidän pitää mennä… Gal hae laukkumme… Hemi ota sinä hänet kantoon ja valmistautukaa mahdolliseen taisteluun,” Jaca ohjeisti nopeasti ja sai Galin nopeasti juoksuaskelin nousemaan hiekan liukastamaa ylämäkeä pitkin ylös.
”E… ei…” hiirimies tuskasi, ennen kuin huomasi olevansa Hemin reppuselässä.
”Jos rimpuilet, niin kannan sinut kuin likan…” Hemi ärähti, mutta huomasikin toisen menettäneen tajuntansa.
”PERHANA!” Hemi kirosi ja nappasi hännällään aseensa otteeseensa.
”Mitä nyt?” Jaca kysyi, kun koppasi Galilta oman rinkkansa. Samalla valkeahiirinainen näki kuinka palomiesottein Hemi heitti hiirimiehen harteilleen roikkumaan, kuin jonkin turkiseläimen.
”Hän menetti tajuntansa!”
”Meidän pitää perääntyä… Gal pystytkö havainnoimaan mitään piilopaikkaa?”
”Tutka on sökönä hiekan vuoksi… mutta jos kurssi ei hirveästi valehtele vajaan 400 metrin päässä on jonkin sortin luola…” Gal iski pientä tietokonetta kädessään nyrkillään. Kellojen ja ajokkien ääni vain lähestyi hiirinelikkoa.
”MENNÄÄN!” Jaca komensi ja lähti ensimmäisenä juoksemaan kohti Galin opastamaa suuntaa.
”Emme pärjää heille pelkillä aseilla!” Hemi huudahti.
”Pommitetaan sitten ne jäämään meidän taka-alalle!” Gal kommentoi ja irtaantui hiukan ryhmästään. Jaca ja Hemi jatkoi matkaansa, kun Gal asensi suuremman rinteen juurelle muutaman pommin.
”Osaatko varmasti käyttää noita vehkeitä!?” Hemi naureskeli, kun Gal sai heidät pian uudelleen kiinni.
”Pidä huoli omasta vehkeestäsi!” Gal kommentoi ja painoi tietokoneensa nappia. Kuitenkaan mitään ei tapahtunut ja raiderijoukot tekivät ensimmäisen havainnoinnin nelikosta. Myös ensimmäiset tulitukset osuivat kivenlohkareihin.
”SAAAKELI NÄITÄ ARMEIJAN PILIPALI LELUJA!” Gal karjahti ja asetti pienen käsitietokoneen käsisingon päähän, joka oli aseteltu miehen selän puolelle roikkumaan. Gal pysähtyi äkisti ja sinkautti tietokoneen kohti raidereita. Hiirimies latasi sinkonsa uudelleen ja tykitti yhden raiderin maan tasalle, joka puolestaan horjutti toista vieden koirien keskittymisen tasapainon löytymiseen.
”Tuollainen epämääräinen sohlailu, vain pahentaa tilannettamme…” Hemi ärähti.
”Ole hiljaa ja luota kerrankin siihen mitä teen!” Gal murahti juostessaan jälleen kaksikon kiinni. Hiirimies vilkaisi olkansa taakse ja näki miten tietokone iskeytyi pommien juurelle, jotka oli juuri asettanut raiderien peltipurkkien kulkeman reitin yläpuolelle. Tietokone hajosi tuhannen palasiin laukaisten samalla pommit, joidenka voimasta isommat kivilohkareet hajosivat ja vyöryivät kohti raidereita. Karjunnat ja kirosanat varjostivat hiirten matkaa, kun koiraoletettujen uskolliset ajokit hajosivat tuhannen palasiksi.
”Ei huono!” Hemi venytteli kasvojaan muka yllättyneenä Galin taidoille, kun olivat pysähtyneet katsahtamaan mieshiiren aiheuttamaa tuhoa. Gal puolestaan pyöräytti ärtyneenä silmiään ja tönäisi valkean marsilaisen edestään jatkaen matkaansa.
 
Viileä ilmavirta sai vaaleanharmaa turkkisen hiirimiehen havahtumaan hereille. Hän tunsi hellän ja hieman märän kosketuksen otsallaan. Jaca hymyili hänelle hellästi, kun taputteli tämän otsaa varovaisesti kostealla liinalla.
”Mmmm… hei…” mies vastasi käheästi ja unisena. Hän ei ollutkaan nähnyt unta kuvan kauniista hiirinaisesta niin, kuin oli aluksi luullut.
”Hei vaan!” Jaca henkäisi ja sai hiirimiehen olevan sulaa vahaa naisen äänestä. Luola josta Gal oli puhunut, olikin huomattavasti kauempana kuin oli aluiltaan arvioitu. Se ei kuitenkaan kolmikkoa haitannut. Gal puuhasteli omassa nurkassaan uuden ehkä enemmän tabletin näköisen laitteen kanssa. Hemi puolestaan härkki tämän keskittymistä ja ei ollut kaukana, etteikö kaksikko saanut välilleen tappelua aikaiseksi.
”Voitko käyttäytyä ikäisesi mukaan?” Gal hermostui.
”Miten minun pitäisi käyttäytyä?” Hemi virnuili ja sörkki Galia minkä kerkesi. Jaca katsoi surkeana kaksikkoa, kun puolestaan selällään makaava hiirimies silmäili tätä sen minkä kerkesi. Kolahdus ja sitä seurannut karjaisu täytti luolan äänillä. Hemi oli onnistunut ärsyttämään Galin viimeiseen niittiin saakka ja nyt hiirimies puhalteli ja silitteli häntäänsä lohduttavasti. Hiirimiehen vieressä komeili iso kivenmurikka.
”Ovatko he aina tuollaisia?” hiirimies kysyi Jacalta saaden tämän huomion. Hiirinaisen rubiininpunaiset silmät kiiluivat hieman. Niissä paistoi selkeä huoli ja väsymys. Kuitenkin myös helpottuneisuus. Naishiiri naurahti hieman.
”Tietäisitpä vain! Taidamme olla kaikki aika väkevä sanainen kolmikko!”
”Kuulostaa ihan sille…”
”Saanko kysyä… miten päädyit aavikolle? Selässäsi olevat arvet ja uudet haavat eivät myöskään olleet ihan pienet… käsivartesikin paranee varmasti,” Jaca huokaisi. He olivat nostaneet hiirimiehen haavoittuneen käden kolmioliinansuojiin ja paikanneet vuotavat haavat niin hyvin, kuin pystyivät. Hiirimies käänsi katseensa toisaalle.
”Se on pitkä tarina… mutta sanotaan lyhyesti, että päätökseni eivät miellyttäneet kaikkia ja rangaistus oli kanssa sen mukainen… en myöskään ollut sellainen miksi minut luultiin,” mieshiiri huokaisi vaikeana.
”Siis hakattiinko sinut, koska halusit toimia toisin?”
”Niinkin voisi asian kaiketi ilmaista… päätökseni oli päästä vain pois, koska en täyttänyt hallituksen odotuksia! Seurauksena; elävä teurastus!”
”Miten pääsit pakoon?”
”En tiedä… kuljin hämäryyden rajamailla jatkuvasti ja lopulta voimani vain loppuivat… kaaduin aavikon pehmeään hiekkaan ja jäin odottamaan loppuani,” mies selitti ja sai Jacan turkin vetämään kananlihalle. Miten puistattava tarina, että oma hallitus pystyi olemaan noin julma.
”Entä te? Tuskin turistimatkallakaan olette?” mieshiiri kysyi puolestaan ja sai Jacan naurahtamaan.
”No emme tosiaan. Erosimme omasta armeijastamme ja lähdimme puolustamaan tätä planeettaa kolmistaan omalla tavallamme…”
”Eli hallituksen omistama tulitikkusotilasjoukot ei napannut?” hiirimies virnuili.
”Osittain… meidän oma yksikkömme oltiin yhdistämässä isomman kaupungin armeijan kanssa. Asiat olisivat vain huonontuneet. Sen vuoksi suurin osa oman armeijamme jäsen heitti henkensä turhaan aavikolla… me taas päätimme lähteä auttamaan omalla pienjoukollamme,” Jaca luimisteli surkeana korviansa.
”Todellakin pienjoukolla! Mihin teillä on matka?”
”Kiinnostaako? Haluatko osallistua tähän ryhmään hulluun?”
”Riippuen siitä mihin noin vetävän näköinen ryhmänjohtaja on menossa…” mieshiiri kuiskasi ja sai Jacan helahtamaan punaiseksi.
 
Hiirinainen siirtyi miehen jalkopään puolelle ja nojasi seinää vasten. Kieltämättä hiirimiehellä oli tapoja ja suuri flirtti niin, kuin kaikilla marsilaisilla miehillä. Jaca tunsi tökkäisyn mustia housujaan vasten ja vilkaisi miestä.
”Lopeta…” Jaca naurahti.
”Naurusi kertoo muuta!”
”Olemme matkalla Tulikrokanttiin. Tai ainakin toistaiseksi…” Jaca yritti keskittyä siihen mistä olivat aikaisemmin miehen kanssa puhuneet. Mieshiiri puuskahti syvään.
”Sitten passaan tämän reissun!” hän vastasi.
”Älä sano, että saavut Tulikrokantista?”
”Sieltäpä… eikä ole hirveää hinkua heti takaisin,” mieshiiri totesi.
”Harmi… olisit ollut loistava meidän ryhmän jäsen,” Jaca huokaisi ihastuneena. Hän ei tiennyt miksi, mutta oli ihastunut tuntemattomaan hiirimieheen korviaan myöden. Hän ei edes tiennyt miehen nimeä.
”Saanko…” kumpikin aloitti ja naurahtivat hermostuneena, kun aloittivat samalla kysymyksellä yhtä aikaa lauseensa.
”Kysy sinä ensin,” mies vastasi kohteliaasti. Jaca siirsi suortuvaansa ihastuneena, kunnes kaksikon keskeytti jälleen Hemin ja Galin painiminen. Tällä kertaa kaksikko juoksi suuaukosta aavikon puolelle. Hemin ilme kertoi, että oli vienyt jotain Galilta ja hiirimies totta kai halusi omaisuutensa takaisin.
”Anteeksi. Välillä noitakin pitää paimentaa, kuin pieniä lapsia,” Jaca pahoitteli ja nousi nopeasti hiirimiesten perään. Vaaleanharmaa hiirimies yritti nähdä naisen perään niin kauan, kuin pystyi. Jacakin tunsi tämän katseen porautuvan itseensä, mutta Galin antaessa hiekkapesua Hemille ei nainen kauaa jäänyt sitä miettimään.
”Lopettakaa!” Jaca komensi ja riuhtaisi Galin irti Hemistä.
”Anna se!” Jaca komensi hiekassa makaavaa veljeänsä ojentamalla kättään.
”Mikä? Luulin, että sinulla on parempaa tekemistä?” Hemi vinkkasi luolan suuntaan. Hän oli tiiraillut sisartaan ja tuntematonta hiirimiestä, joidenka välinen kipinöinti olisi voinut sytyttää nuotionkin.
”Älä ole pentu! Anna se!” Jaca ärähti vihaisemmin. Valkea turkkinen hiirimies tuhahti ja ojensi kädessään olevan pienen tabletin kappaleen sisarelleen, joka ojensi sen Galille.
”Kiitos…” Gal murahti. Hemi nousi seisomaan ja pyyhki kuontaloansa hieman. Osa valkeasta turkista oli tahriintunut punaisen hiekan vuoksi.
”Mikä hänen kohtalonsa on?” Gal kysyi ja osoitti kanssa luolan suunta asentaessaan osan takaisin tablettiinsa.
”Hän olisi loistava ryhmämme jäsen… mutta hän on paennut Tulikrokantista juuri ja passaa sen vuoksi liittymästä seuraamme,” Jaca selitti nopeasti.
”Miksi hän pakenee?” Gal kohautti kulmaansa ja nosti katseensa sisaruksiin. Jaca vilkaisi Hemiä, jonka kasvoilla oli lähes yhtä hämmentynyt ilme.
”En haluaisi puhua toisen selän takana…”
”Mutta olisi meidänkin hyvä kuulla se, jos hän meinaa remmiin lyöttäytyä!” Hemi ojensi kättään sisarensa ohi.
”Hallituksen iskujoukko on piessyt hänet, koska hänen oma valintansa oli toinen kuin hallituksen,” Jaca selitti lyhykäisyydessään.
”Siis nuo haavat?” Gal kuiskasi ja asteli naista lähemmäksi. Jaca nyökkäsi muutaman kerran apeana. Mieskaksikko puuskahti syvään ja yrittivät Jacaa saamaan miehestä vielä enemmän irti asioita niin kauan, kuin luolassa viettäisivät aikaansa.

Muutamaa päivää myöhemmin vaaleanharmaa turkkinen hiirimies katsoi horisontissa näkyvää kaupunginrauniota. Miehen tummat hiukset hulmusivat tuulen mukana, vaikka olivat hyvin aseteltuina päälaelle. Sivuhiukset oli ajettu lyhyeksi. Käsi oli edelleen kantoliinassa, mutta se ei ollut estänyt vaeltamista. Jaca vilkuili miestä päästä varpaisiin. Tuon parin päivän aikana heidän suhteensa oli vain syventynyt. Olihan mieshiiri komea, hyvärakenteinen ja ilmeisesti myös hyvä taistelemaan. Jaca astui hiljaa hiirimiehen viereen, joka vilkaisi naista hennosti hymyillen. Kumpikaan ei osannut siinä kohtaa aavistaa mihin hiirimiehen kunto vielä heidät veisi.
”Siellä se nyt on…” mieshiiri totesi.
”En uskonut, että olisimme päässeet tänne saakka…”  
”Enkä uskonut sinun tulleen tänne saakka!” Hemi kommentoi miehen toiselta puolelta.
”Pakkohan jonkun kokeneemman oli opastaa teidät perille,” mies virnuili kaksi metriselle marsilaiselle. Hemi tyrskähti pienesti. Mieshiiri oli päässyt hyvin heidän tiimiinsä sisälle ja olisi hyvin sääli, jos mies ei jatkaisi heidän kanssaan matkaansa. Lisäksi tämä osasi johtajataidot, joten Jacakin sai hivenen hengähtää.
”Väitätkö, että muuten olisimme eksyneet?”
”Kenties… varsinkin ilman moottoripyöriä,” mieshiiri virnuili.
”Tule mukaamme… oikeasti… emme kuitenkaan ota kontaktia hallitukseen. Olemme auttamassa kansaa,” Hemi kannusti.
”Jea! Sinusta olisi iso apu… ja hyville ystäville on aina tilaa jengissä!” Galkin komppasi.
”Kiitos tarjouksesta… mutta tuo kaupunki aiheutti ikuiset helvetin lieskat selkääni… joten passaan!” mies vastasi ja sai kaksikon nyökkäämään.
”No hyvää jatkoa sitten!” Hemi iski nyrkkinsä hiirimiehen nyrkkiin. Galkin tervehti miehen ja lähtivät edeltä kohti Tulikrokantin kaupunkia. Hento kosketus hiirimiehen käsivarresta sai tämän luimistelemaan hieman korviansa.
”Mää olen pahoillani etten voi tulla kanssanne…”
”Ei sun tarvitse pahoitella. Sulla on tietty syy olla tulematta Tulikrokanttiin ja ymmärrän sen hyvin…” Jaca pyöritteli päätään.
”Harmi sinänsä… kerrankin, kun sain uusia ystäviä,” mies totesi ja nosti Jacan leukaa hieman sormellaan. Jaca hymyili miehelle vaisusti ja käänsi katseensa toisaalle.
”Tai…” mies vaikeroi hieman.
”Tai mitä?”
”Tai oikeastaan… löysin sinut, kenties ainoan naisen jonka haluan elämääni,” mies vastasi hieman punastellen. Jaca punastui kanssa miehen sanoista. Tunnustiko mies tälle kenties tunteensa?
”Ai… mutta en voi silti pakottaakaan sinua…” Jaca nosti irtosuortuvaisen korvansa taakse. Hiirimies huokaisi syvään ja katsoi Jacan ohitse Tulikrokanttia.
”Minun pitää mennä,” Jaca herätti miehen ajatuksistaan. Mies nielaisi äänekkäästi, kun naishiiri otti muutaman askeleen miehestä jo poispäin. Yhtäkkiä Jaca tunsi paineen kädessään ja kääntyvänsä nopeasti ympäri. Hämmennykseksi hiirinaisen katse vain laajeni, kun vaaleanharmaa hiirimies painoi riipaisevan suudelman tämän suulle…
 
”Suuteliko hän sinua parin päivän tuntemisen jälkeen?!” Minni älähti innokkaana. Jaca henkäisi edelleen ihastuneena ja punastui kevyesti ajatellen ensisuudelmaansa mieshiiren kanssa.
”Kyllä… ja eikä se jäänyt viimeiseksi. Tai hän on hieman huono osoittamaan kiintymystään kehenkään, mutta ne pienetkin hetket hänen kanssaan ovat ihan korvaamattomia. Ja sen suudelman myötä hän päättikin kokeilla onneansa uudelleen Tulikrokantissa,” Jaca ihasteli.
”Teillä tosiaan on ollut salamarakastuminen,” Minni hieroi käsivarsiaan.
”Mmmm… niin oli. Salamaraskaus oli kenties pahempi yllätys, kuin rakastuminen,” Jaca naureskeli.
”Niin totta, jos olette olleet muutaman kuukauden yhdessä ennen kuin huomasit olevasi raskaana,” Minni pohti.
”Mutta tiedätkö… kaikki on tuntunut silti niin oikealta ja luontevalta. Ihan kuin olisimme aina olleet yhdessä. Tyttömme vain täydensi elämäämme. Hän on kyllä niin isin tyttö kuin vaan voi olla!” Jaca naureskeli. Hän muisti ne lukuisat kerrat, kun oli jäänyt tytön synnyttyä kakkoseksi hiirimiehelle, kun pieni hiirityttö oli vaatinut isältään kaiken huomion. Mutta ei se Jacaa haitannut. Hän ihaili miten isällinen ja rakastava Marcus oli heidän pienelle tyttärelleen. Ja Jaca sai seurata sitä päivästä toiseen. Jopa sairaalassa olonsa aikana Marcus ei jättänyt tytärtään huomiotta, vaikka oli heikko ja väsynyt jatkuvasti.
”Joskus sen vain tuntee… oman mieheni kanssa olemme olleet 13-vuotta yhdessä ja edelleen se kipinä on olemassa,” Minni ihasteli hänen ja kullanruskean hiirimiehen suhdetta. Jaca heilautti korvaansa. Hänen kasvoillaan oli kysyvä ilme. Oliko Minnillä mies? Vai oliko Marcus pettänyt häntä 13-vuotta?
”Sellaista se rakkaus on…” nainen huokaisi ja yritti hetkeksi unohtaa naishiiren sekä miehensä. Kolina ja epämääräinen vaikerointi oven toiselta puolelta sai naiset nopeasti pinkaisemaan seisomaan.  
”Jos joku avaa tuon oven… niin me lähdemme täältä,” Minni osoitti ovea ja sai Jacan nyökkäämään. Olisikin aika jo päästä pois siitä akvaariosta. Kuitenkaan ovi ei auennut ja Minni pystyi kuulemaan miten Leipäjuuston ääni vaikeroi armoa.
”Älähän nyt rakas ystäväni… enhän tosiaan tahtonut Tahkolta viedä mitään…” limainen kalapomo totesi. Vaaleanharmaaturkkinen hiirimies iski hänet voimalla seinään.
”Ole hiljaa! Kaikki mitä viet pomoltani, näkyy minun naamassani! Joten hilaa se ruhjeinen kalanpyrstösi eteenpäin niin nopeasti, kuin vain kintuistasi pääset!” Marcus karjahti ja heitti plutolaispomon naamatusten yläkertaan johtavien portaiden juureen.
”Mitenkähän lordi Camembert oikeasti hyväksyy apusi?” plutolaispomo pyöritteli silmiään ja lähti kohti yläkertaa Marcus ja numero 1 perässään. Minni tunnisti sellinoven toiselta puolelta olleen veljensä. Jacakin tunnisti Marcuksen.
”Taisivat ohi mennä…” Jaca huokaisi ja iski itsensä seinää vasten. Minni hieroi ohimoaan. Poispääsy oli huomattavan vaikeaa.
 
”Oletko varma tästä suunnitelmasta?” Santtu hieroi otsaansa. Käytävältä oli kuulunut paljon meteliä ja rantarosvot olivat selkeästi juosseet edestakaisin.
”Olen! Seuraat vain perässä! Prätkähiirten on aika poistua tästä tönöstä!” Turbo nyökkäsi. Samaan aikaan avain kävi oven lukkoon. Hiirimies nyökkäsi naiselle, joka vetäytyi miehen viereen lähelle oven pielustaa. Rantarosvot iskivät oven auki.
”Mitä ihm…” toinen rosvoista ehti kysyä ennen, kuin Turbo iski tämän niskaan kyynärpäällään. Rantarosvo lysähti maahan, toisen yrittäessä sohia Turboa aseellaan. Turbo nappasi aseen poikittain heidän väliinsä. Nopealla liikkeellä hiirimies veti selälleen ja potkaisi rantarosvon irti aseen otteesta. Kuitenkaan tämä ei menettänyt tajuntaansa. Pitkän metalliosan isku suoraan kasvoihin sai miehen tipahtamaan. Turbo katsoi ihmeissään Santtua, joka oli vienyt toisen rantarosvon aseen ja iskenyt Turbon kimpussa ollutta rosvoa kasvoihin.
”Sitten mennään!” Turbo komensi ja kaksikko lähti tutustumaan Tahkon majan labyrinttiin. Nurkan taakse päästyään kaksikko pysähtyi nopeasti.
”Mitä?” toinen kopla rantarosvoja totesi.
”Eri suunta!” Turbo naurahti ja veti Santun nopeasti mukaansa.
”JOUKKOPAKO!” rantarosvot huusivat radiopuhelimiinsa. Tahkon koko imperiumissa kävi kuhina.
”JOUKKOPAKO!” kuului myös sellin puolelle, jossa Moto ja Hemi viettivät aikaansa.
”Joukkopako?” Hemi kohautti kulmaansa.
”Kutsu ilmeisesti hukkui postissa,” Moto hieroi metallista kättään ja avasi käsikanuunansa.
”Älä sano… Tiesitkö, että sait tuon koko ajan auki?” Hemi osoitti harmaata hiirimiestä.
”Tiesin… mutta eihän sitä voi kuokkavieraana osallistua, jos kaikki yllätyksensä paljastaa heti…” Moto virnuili.
”Totta tuokin!”
”Oletko valmis?”
”Mää olen aina valmis aiheuttamaan pahennusta!” Hemi rusautti rystysiään. Samalla Moto posautti kaksikon kahleet auki. Omansa Moto sai kimmotettua laserin teräksisen oven kautta. Vaurioitunut ovi oli Hemille merkki potkaista ovi sisään käytävän puolelle. Rantarosvot yrittivät hyökätä kookkaiden marsilaisten kimppuun, mutta olivat ennemmin kuin hyttyset heidän turkeissaan. Hemi nosti oven ja runttasi sen kiinni jättäen ovea paukuttavat rantarosvot puolestaan sellin puolelle.
”Sitten etsitään ne muut joukkopakoa harrastavat kollegamme!” Moto naurahti ja Hemi iski tätä jo hyvinkin tuttavallisesti olkapäähän.
”Näytä tietä!” Hemi naureskeli.
 
”OOoouuuu maaaaan! Jollain on pippalot ilman meitä!” Vinski marisi. Galkin heristeli korviansa kantautuvalle metelille.
”No on kai aika tehdä osamme ja lähteä jatkamaan bileitä!” ruskeaturkkinen hiirimies naureskeli.
”Täytyy vain olla varovainen… jos kerran Marcuksen tytärkin on täällä…” Vinski luimisti korviansa.
”Väännän niskat nurit itse siltä, joka vetää Olivian tähän!” Gal ärähti.
”Mää autan sua vaikka! Kukaan ei sotke tähän matsiin pientä lasta!” Vinski pyöritteli päätään. Gal nyökkäsi päättäväisenä. Gal oli heidän vankinsa olon aikana kertonut Vinskille enemmänkin Marcuksesta ja heidän tiimistään. Nyt Vinski ymmärsi paremmin Marcuksen käytöstä ja siitä mikä mieshiiren niin tärkeä tehtävä oli. Hän halusi perheensä vapaaksi, mutta ennen kaikkea ilmeisemmin myös itsensä pois Tahkon kynsistä. Tosin tapansa mukaan Marcus yritti pärjätä vain yksin. Galin mukaan Marcus oli hyvin pyyteetön ja pyysi oikeasti harvoin apua. Muutaman vuoden aikana Galkin oli oppinut lukemaan Marcusta ja tarjoamaan tälle apuaan ilman, että mieshiiri pyysi sitä. Vinski puolestaan seilasi oven lähettyvillä.
”Niiiiiiiiin… mikäs meidän suunnitelmamme oli päästä pois täältä?” Vinski kysyi ja pelästyi hiukan, kun ovi räjäytettiin auki. Gal juoksi huoneen toiselle laidalle iskien häntänsä oven karmin yläpuolelle ja iski jaloillaan aseilla osoittavat rantarosvot sinne mistä olivat tullutkin. Mieshiiri laskeutui maahan ja kohautti harteitaan.
”Vaikka noin!” mies totesi ja sai Vinskin vislaamaan ilakoiden. Kaksikko nappasi rantarosvojen aseet matkaansa poistuessaan sellistään.
”Ei ole Tahkon konnia ainakaan aivoilla pilattu, jos posauttavat vankien ovet auki,” Vinski totesi Galin perässä.
”Tahkolla on varmasti mennyt pasmat sekaisin, kun joku aloitti kapinan hänen paratiisissaan!”
”Tunnetko yhtään Tahkon linnoitusta?”
”En… mutta jos löydämme lähimmän tietokoneen voin yrittää hakkeroida pohjakartan…” Gal vinkkasi ja sai Vinskin nyökkäämään. Huuto ja askeleet kantautuivat heidän edestään. Kaksikko pysähtyi nopeasti. He puntaroivat suunnitelmaansa. Lähestyvä joukko sai Galin työntämään Vinskin yhteen huoneeseen ja sulkemaan oven kiinni perässään.
”Hei! Olen legendaarinen sotilas! En pakene tällä tavalla!”
”No legendaarinen sotilas… ole hyvä ja hyökkää heidän kimppuunsa sitten vaan!” Gal osoitti ovea ja innostui hieman nähdessään pienen tietokoneen yhdellä pöydällä. Hän työnsi Vinskin nopeasti edestään ja asettui koneen yläpuolelle.
 
Naurahdus ja pienen lapsen äänet sai kuitenkin miehen keskittymisen herpaantumaan.
”Jäädyitkö?” Vinski kysyi.
”Shhh…” Gal suhahti.
”Shhhh? Anteeksi! Sinä et komentele minua!” Vinski murahti.
”Ole hiljaa nyt hetki…” Gal komensi ja tutki tilaa varovaisesti. Pienessä lasten leikkiaitauksessa istuva hiirilapsi sai miehen melkein romahtamaan helpotuksesta polvilleen. Tyttö nosti katseensa hiirimieheen ja esitteli muikealla ilmeellä lelua kädessään.
”Olivia!” Gal huokaisi ja hyppäsi aidan yli kaapatakseen tytön syleilyynsä. Vinskikin keskittyi tällä kertaa Galin tekemään huomioon ja asteli kanssa huoneen perälle. Ruskeaturkkinen hiirimies oli parahiksi noussut seisomaan pidellen tyttöhiirtä sylissään. Mies siirsi tämän yön mustia hiuksia pois tytön kasvoilta ja kääntyi Vinskiä kohden. Vinski ei voinut uskoa silmiään.
”Jep ihan on Marcuksen tytär…”
”Mitä tarkoitat?” Gal kysyi leveästi hymyillen mieheltä ja katsoi tyttöä, joka tutki lelua kädessään ja iski sen esitelläkseen päin Galin kasvoja. Mies laski lelua hieman alemmas ja helli tyttöä minkä kerkesi.
”No jos tietäisit kuka Minni on… niin tietäisit mitä tarkoitan,” Vinski selitti hymyillen, kun tyttö oli ojentamassa tällekin lelua kädessään. Tyttö oli kaunis vaaleanharmaa väriltään, jonka osittain oleva norsunluunvalkea häntä kietoutui Galin käden ympärille. Myös tytön toista kämmenselkää peittosi norsunluunvalkea turkki kohta.
”Olivia muistuttaa sinua Minnistä?” Gal kysyi ja sai Vinskin nyökkäämään.
”Ihan, kuin taaperoversio Minnistä…”
”Mää olen aina ajatellut hänen olevan tyttöversio Marcuksesta… mutta kai hänen pikkusiskonsakin ajaa asian. Ovathan he sukulaisia…” Gal vastasi ja nousi leikkikehästä Olivian kanssa.
”Ääähhmmm… bu…”
”Mitä?” Gal helli tyttö, joka osoitti tämän olan yli lattialle.
”Bu…” tyttö ynisi.
”Aaa… sun pupu!” mies naurahti ja laski Olivian hetkeksi lattialle käydäkseen hakemassa tytön oman enkelin siivillä varustetun pupun kehästä. Tyttö heitti kädessään olleen lelun menemään ja halasi omaa vauvavuosien aarrettaan.
”Nyt se kone! Ota sinä Olivia hetkeksi!” Gal ohjeisti ja nosti Olivian hämmentyneen Vinskin käsiin.
 
Valkea marsilainen piti pientä marsilaista mahdollisimman kaukana itsestään käsivarret suorina. Tytön yllä oleva vaaleankirjava tunikamainen mekko oli hieman navan yläpuolella, vaaleanpunaisten sukkahousujen koristaessa tytön jalkoja. Gal hääri koneen ympärillä, kun Olivia ilmeili Vinskille yrittäen saada tämän rentoutumaan. Galkin nosti katseensa kuullessaan Olivian kikattelun ja virnuili Vinskin jäykälle otteelle.
”Pidätkö ensi kertaa lasta sylissäsi?”
”Rehellisesti… kyllä!”
”Rentoudu ja ota Olivia rohkeasti lähemmäksi itseäsi. Hän ei ujostele…” Gal heilautti kättään rohkaisevasti. Vinski paransi tytön asentoa käsillään ja veti tämän itseensä kiinni. Tyttö hymyili lempeästi marsilaismiehelle saaden Vinskin tuntemaan edelleen hieman jännitystä kehossaan. Vinski siirtyi Galin lähettyville, joka yritti saada koneen toimimaan. Rymistely kuitenkin käytävältä sai kaksikon huomion. Vinski laski Olivian kädestään Galin seisoman pöydän taakse ja osoitti sormellaan, että tytön pitäisi olla hiljaa. Tyttö yritti ottaa valkean hiirimiehen esimerkistä mallia, mutta hienomotoriikka ei vielä riittänyt ja tyttö painoi koko kämmenensä suulleen.
”Mikä söpis! En kestä!” Vinski ihasteli, kun tyttöhiiri oli saanut hänen sydämensä sulamaan hetkessä. Vinski nappasi vyöltään aseen, jonka oli vienyt rantarosvolta. Oven läpi rynnättiin ja Vinski tunnisti heti toisen kaksikosta. Harmaa ja valkea hiirimies nojasivat hieman hengästyneinä ovea vasten, kiinnittämättä huomiota muihin huoneessa oleviin. Oven takaa juoksi selkeästi rynnäkköjoukko.
”MOTO!” Vinski ärähti ja sai kaksikon kääntymään.
”Suupaltti!” mieshiiri naureskeli.
”No toit toisen mukanasi!” Gal kommentoi nyökäten Moton suuntaan, joka vilkaisi Hemiä vieressään.
”Ihanaa kun olet rakas kaivannut minua niin suunnattomasti!” Hemi hempeili ja iski itsensä toiselle puolelle pöytää vasten lähellä Galin kasvoja.
”Juu… kaipuu olikin niiiiiiin valtava!” mies hymähti pyöräyttäen silmiään.
”Missä muut ovat?” Moto kysyi Vinskiltä.
”En minä tiedä! Ja tunnetteko te toisenne?” Vinski heilautti käsiään.
”Vinski, Hemi, Hemi, Vinski… se yksi yksilö, joka on kiinni kanssamme, kuin takiainen!” Gal esitteli nopeasti hiirimiehet toisilleen.
”Just…” Vinski henkäisi, mutta kätteli reippaasti suurikokoisen Hemin.
”Mun isoveikka… Moto!” Vinski esitteli myös Moton Galille.
”Näin päättelin… Gal hauska tavata!” mieshiiri esittäytyi ja kätteli todella nopeasti Moton.
 
Pieni lapsimainen hyräily ja tömistely kantautui hiirikaksikon takaa. Vinski ja Gal vilkaisivat taaksensa, kun Olivia omaa tylsyyttään pupu toisessa kädessään roikkuen pyöri vain ympyrää, lauleskellessaan omaa kappalettaan. Hemi kurtisti kulmiansa, kun Gal nosti Olivian tietokoneen toiselle puolelle Hemiä vasten.
”OLIVIA RAKAS!” mieshiiri innostui ja kaappasi hiiritytön syleilynsä pyörteisiin. Mies halasi lempeästi hiirityttöä, suukottaen tätä satoja kertoja saaden tytön kikattelemaan. Muutaman kerran hiirimies myös heitteli tyttöä ilmaan saaden tämän kiljahtamaan nauraen.
”Oih… enon rakas…” Hemi helli tyttöä painaen poskensa hiiritytön päätä vasten. Tyttö tutkaili Hemin kauluksissa roikkuvia pilottilaseja. Moto oli tilanteesta hieman ihmeissään ja vilkaisi Vinskiä.
”Tuota tässä on yksi pieni juttu…” Vinski aloitti hieroen niskaansa, kun ovi rysäytettiin uudemman kerran auki ja kaikki neljä huoneessa olevaa marsilaismiestä osoittivat aseillaan ovesta tulijoille.
”WOU… wou… ystävä!” Turbo nosti kätensä antautumisensa merkiksi.
”Onko? Vai halpa kopio?” Vinski kuiskasi Motolle ja tunsi jonkin kovan iskeytyvän päätään vasten.
”Au!”
”Olisitte ampuneet sitten…” Turbo murahti, kun Santtu sulki oven perässään.
”Älä puhu tuollaisia!” Moto torui isovelimäisesti.
”Jep… olisimme komentajaa köyhempi sen jälkeen!” Vinski kohautti harteitaan. Turbo tervehti veikkansa ja katsoi tuntemattomia marsilaisia peremmällä huoneessaan.
”Aaaa… uusia ystäviä… Gal, Hemi… tässä on Turbo, oma komentajamme sekä Santtu ystävämme täältä maasta,” Vinski esitteli nopeasti nelikon.
”Hei!” Turbo nyökkäsi.
”Ai oikein komentaja?” Hemi epäili.
”Siitä ei tarvitse mainita… en käytä titteliäni täällä,” Turbo naurahti ja katsoi hiirimiehen sylissä olevaa hiirilasta ja sai myös kullanruskean hiirimiehen kohauttamaan kysyvästi toista kulmaansa.
”Niin… ja Olivia,” Vinski lirkutteli pikkutytölle. Turbo, Moto ja Santtu mulkoilivat toisilleen valkean marsilaisen oudolle tunteen osoitukselle hiirityttöä kohtaan.
”Olivia?” Santtu kysyi ja asteli kanssa esitelläkseen itsensä hiiritytölle. Tyttö vain hymyili ja muikisteli kaikille.
”Kissako kielen vei höpöpäästäinen…” Hemi pusutteli tytön päälakea.
”Mulla jäi selitys kesken… mutta Olivia on…” Vinski hieroi niskaansa.
”Kerro vain!” Turbo patisti, kun sanat tuntuivat takertuvan egoistin kurkkuun kiinni.
”Olivia on Marcuksen tytär!” mies parahti jännityksestä ja iski kätensä kasvoilleen.
”MITÄ?” miehen ystävät huudahtivat yllättyneinä. Turbo nosti kämmenensä päänsä taakse ja pyöri tovin ympyrää.
”Nyt ymmärrän omat epäilyni äsken, että miksi tuo tyttö toi mieleeni Minnin!”
”EIKÖ? Sanoin Galille ihan samaa, kun hän kertoi asiasta…” Vinski henkäisi innostuneena, kun ei arvaus ollutkaan mennyt päin metsää.
”Minä taas olen ajatellut, että Olivia on Marcuksen naisversio…” Gal tokaisi. Hemi seurasi keskustelua hämmentyneenä.
”Voisiko joku kertoa minullekin mitä täällä tapahtuu? Ja kuka Minni?”
”Eiiiiii… kun sää et osaa pitää salaisuutta rakas köntys,” Gal hempeili kookkaalle marsilaiselle lääppien tämän kättä.
 
Hemi tuhahti vihaisena mieshiirelle, yleensä se oli hän, joka ärsytti muita.
”Tekö ette tiedä?” Moto kohautti kulmaansa.
”Minä tiedän… kiitos Vinskin. Hemi ei…” Gal vastasi osoittaen hiirimiestä.
”Aaaaaaa…” Turbo ja Moto ulvahtivat yhteen ääneen.
”Tuota… Marcus ja Minni on sisaruksia keskenään,” Santtu puuttui miesten väliseen keskusteluun ja katsoi pahoittelevasti kookasta marsilaista.
”Mitä?” Hemi älähti itsekin.
”Ei Marcuksella ole sisaruksia!”
”Usko pois! Kyllä on ja se on ilmeisesti tämä… Minni. Marcus ei ole vain koskaan meille kertonut asiasta tarkemmin,” Gal nyökytteli. Hemi tunsi tiedon olevan jotenkin raskas ja istui Olivian kanssa hetkeksi läheiselle tuolille. Tyttö katsoi enoansa kaihoisasti ja yritti hamuta tämän katsekontaktia. Saavutettuaan sen tyttöä rupesi naurattamaan, saaden Heminkin naureskelemaan.
”Eli Minni on Olivian täti?” Hemi kysyi ja sai viisikon nyökkäilemään.
”Minnikään ei tiedä Oliviasta… joten varautukaa pieni muotoiseen räjähdykseen,” Vinski tokaisi.
”Pieneen?” Moto kysyi ihmeissään.
”Eikä Minni meille räjähdä… hän antaa vaikka mutanttiveljelleen siinä kohtaan pataa, kun saa tietää asiasta!” Turbo puristi kädet eteensä.
”Siitäkin puheenollen…” Vinski hymyili veikoilleen.
”Älä sano, että tiedät siitäkin jo enemmän, kuin me?” Turbo kysyi.
”Saatan tietääkin, mutta sen voi kertoa myöhemmin. Tärkein asia on kenties vielä löytää Minni ja saada ainakin Olivia pois täältä!” Vinski osoitti hiirityttöä.
”Ja parempi kai, että Minnikin kuulee asian laidan samalla, kuin mekin!” Santtu huokaisi.
”Älkää unohtako Jacaa! Hänkin on jossain täällä!” Hemi muistutti.
”Kuka Jaca? Montako meitä täällä oikein on?” Turbo älähti levitellen käsiään.
”Jaca on mun isosiskoni…”
”Ja Marcuksen morsian…” Gal tarkensi ja sai Turbon nyökyttelemään.
”Aijai mikä soppa… ja noin pieni lapsikin sekoitetaan tähän…” Turbo hieroi silmiänsä vihreiden lasiensa alta.
”Se on raivostuttavaa… Olivian ja Jacan olisi voinut jättää tästä pois! Mutta eiii… aikoinaan, kun jouduimme tänne niin seurasimme umpimähkään vain Marcusta…” Hemi huokaisi päätään pudistellen.
”Halusitte olla ystävänne tukena… ei se väärin ole, vaikka jälkiviisaana asiat ajatteleekin toisin,” Moto lohdutti nopeasti valkeaa marsilaista.
”JES! Pohjakerroksen kautta pääsemme haneen täältä!” Gal innostui.
”Portaat vai hissi siis?” Vinski irvaili.
”Portaat ääliö!” Gal murahti ja asteli Vinskin ohitse. Hän osoitti käsillään tämän perään, katsoen hölmistynyt katse kasvoillaan veikkojansa.
”Kuunnelkaa nyt miten se puhuu mulle!”
”Mmmm… ethän yhtään haekaan sitä!” Turbo hymähti ja asteli Galin perään.
”Hemi… turvaa sinä Olivia Moton kanssa… minä ja Turbo otamme johdon edessä. Santtu ja Vinski turvatkaa keskikohta…” Gal ohjeisti. Turbo raotti ovea hieman.
”Onko ideoita komentaja?” Gal virnuili ja sai Turbon kylmäävän mulkaisun.
”Kyllä… ruskea marsilainen on oiva syötti rosvojoukolle!” Turbo tokaisi ja sai Galin naurahtamaan. Turbo latasi aseensa ja lähti johdattamaan joukkoa kohti kellarikerrosta Galin ohjeiden mukaan.
 
”Onkohan prätkämme piilotettu tänne?” kaikuva ääni kysyi portaikossa, kun marsilaiset ja Santtu pääsi kellarikerrokseen. Muutaman kerran he olivat joutuneet antamaan pataa rantarosvoille. Jokainen käveli hieman varpaillaan. He eivät olleet törmänneet mutaatiossa olevaan Marcukseen, mutta olisi kenties ajankysymys koska mieshiiri näyttäytyisi jonkin nurkan takaa heidän eteensä.
”Tahkolla voi olla useampi piilo majapaikassaan,” Gal totesi.
”Tai sitten ei…” Moto naurahti ja osoitti sormellaan pimeään nurkkaan. Kolmikon moottoripyörät pärähtivät käyntiin sokaisten jokaisen kirkkailla valoillaan.
”Hmmmm… minä olisin piilottanut ne paremmin,” Gal mutristi suutaan.
”Uuuuuu!” Olivia innostui ja tiputtautui Hemin sylistä tutkimaan moottoripyöriä.
”Hhahaahha tyypillinen marsilainen!” Turbo naureskeli.
”Jep! Oliviaa on aina kiinnostanut kaikki kauniin kiiltävät pyörät!” Gal naureskeli. Moottorien jyrisevä ääni sai Minnin ja Jacan vilkuilemaan katon rajaa.
”Mikä tuo on?” Jaca kysyi.
”Vain yksi asia pitää tuollaista ääntä…” Minni henkäisi helpottuneena. Naishiiri tunnisti jyrinän aiheuttajan.
”TURBO!” naishiiri huusi, mutta naisen ääni ei kantanut moottoriajoneuvojen jyrinän yli.
”Sammutetaan ne ennen, kuin saamme enemmän seuraa tänne,” Vinski ehdotti.
”Yllättävän älykästä jopa sinulta,” Santtu kohautti huvittuneena kulmaansa.
”TURBO!” jostain kantautui huuto hiirten korviin.
”Kuulitteko?” Moto kysyi heristellen uudemman kerran korviansa.
”Ei voinut olla kuulemattakaan!” Vinski totesi.
”MINNI?” Turbo huudahti ja seilasi tilaa edestakaisin tunnistaessaan huudon.
”Ovatko nuo ystäväsi?” Jaca kysyi.
”On,” Minni henkäisi.
”TURBO! SELLI!” nainen huusi. Gal huitaisi kullanruskean hiirimiehen käsivartta ja osoitti metallista ovea nurkassa. Mieshiiret juoksivat ovelle.
”Minni?” Turbo kysyi tunnustellen ovea sormiensa alla.
”Oletteko kunnossa?”
”Mekö? Entä sinä?”
”Olemme kunnossa!” Minni huokaisi.
”Olette?” Turbo kysyi ja vilkaisi kysyvästi Galia.
”Jaca?” Gal kysyi ja sai norsunluunvalkean hiirinaisen helpottumaan.
”GAL!” nainen innostui hieman.
”Odottakaa hetki… päästämme teidät pois,” Turbo tokaisi.
”Ei kiirettä…” Minni naurahti.
 
Turbo vilkuili vaihtoehtojaan. Hän siirsi katseensa Motoon.
”Ole hyvä isoveikka!” hän osoitti ovea vieressään.
”Väistäkäähän arvon neidit!” Moto komensi ja Minni veti Jacan sellin seinää vasten. Kuitenkin laser vain kimposi ovesta tekemättä siihen naarmuakaan.
”Pluton lasiterästä…” Moto murisi vihaisena.
”Tuota… nyt pitää ottaa järeämmät aseet käyttöön. Peitotkaa päänne!” Turbo ohjeisti ja veti Galin kauemmaksi. Vinski painoi moottoripyörien nappuloita Olivian kanssa ja nappasi tämän syliinsä prätkien laukaistessa ohjukset matkaan. Hän suojasi tytön korvat räjähdykseltä, kun kivenmurikat ja oven palaset sinkosivat eri suuntiin.
”Olipa loistava idea!” Minni murahti astellessaan kivipölyn keskeltä ystäviensä luokse. Turbo halasi naishiiren nopeasti ja katsoi tämän yleiskunnon. Galin ja Hemin silmät laajenivat hämmennyksestä. Minni oli kuin Marcus. Jacakin kiipesi kivien yli ja mulkaisi ystäviään.
”JACA!” kaksikko huusi ja halasi hiirinaista tiukasti.
”Irti musta!” nainen murisi ja pudisteli vielä itseään.
”Onneksi olet kunnossa!” Hemi hieroi naishiiren selkää. Minni pyyhki kanssa olemustaan ja katsoi Vinskin sylissä olevaa pientä marsilaislasta.
”Kuka tuo on?” Minni kysyi.
”Ai näyttääkö tutulle?”
”Mitä tarkoitat? Minni murahti ja vilkaisi oudokseltaan käyttäytyvää Vinskiä.
”Koska olet viimeksi katsonut peiliin! Katso nyt häntä!” mies ojensi tyttöhiirtä lähemmäksi hiirinaisen kasvoja.
”OLIVIA!” Jaca henkäisi ja juoksi valkean marsilaisen luokse napaten tytön käsiinsä.
”Äidin rakas!” nainen helli kyynelten valahtaessa onnesta tämän poskille.
”Voisitteko nyt kertoa minullekin miksi olette noin outoja?” Minni heilautti käsiään ja vilkaisi tuntemattomia hiirimiehiä.
”Laskekaa hänet!” kuului matala murahdus heidän takaansa. Kaikki kääntyivät kohti portaikkoa. Marcuksen iirikset hohtivat pimeässä, kun mies katsoi alaviistoon aiemmin vankeina olleita hiiriä ja osoitti heitä aseellaan.
”MARCUS!” jokainen älähti…

O-ou! Mulla on tunne ettei Marcus taida olla oikeen selvillä tilanteesta. Tulee vähän mieleen Wolverine bersekkitilassa

Hiirimies laskeutui hitaasti portaikosta muiden seuraan. Jaca katsoi happamasti hiirimiestä, pidellen tytärtään käsiensä suojassa. Marcus pysähtyi kaikkien eteen ja laski aseensa.
”Kuulit kyllä! Laske hänet!” Marcus komensi kaikkien ohi Jacaa. Hiirinainen tunsi hengittävänsä raskaammin.
”Ei!” nainen murahti ja ojensi tytön veljensä syliin. Marcus kurtisti kulmiansa, kun norsunluunvalkea hiirinainen asteli hänen luokseen vihaisena.
”Mää otan Olivian mukaani!” Marcus murahti. Nainen otti hieman vauhtia ja tuuppasi miestään taemmas muista.
”Ei!” nainen ärisi ja tönäisi uudemmankin kerran miestä.
”Jaca…” Marcus tokaisi eikä yrittänyt edes estää naisen toimintaa ja tunsi taas uuden tönäisyn itseään vasten.
”Sinä et vie häntä! Olet monta kuukautta pois!” nainen jatkoi miehen tönimistä.
”Jaca!” Gal huudahti.
”Lukitset meidät vangeiksi kuukausiksi!” naishiiri parahti, kun kyyneleet valahtivat hänen silmilleen.
”Anna minä…” Marcus yritti selittää, mutta hiirinainen tuuppasi hänet jälleen kauemmaksi itsestään.
”Ei! Erotat minut tyttärestäni, erotat minut tiimistäni, erotat meidät toisistamme… MILLAINEN ISÄ OIKEIN OLET?!” Jaca huudahti pyyhkäisten kuonoansa ja käänsi miehelle selän palatakseen takaisin.
”Isä?” Minni kysyi hämmentyneenä ja katsoi Marcusta. Kylmästi hiirimies kuitenkin vain ohitti sisarensa. Jaca nosti Olivian takaisin syliinsä. Kaipuusta hiirinainen halasi tiukasti hiirityttöä, koska ei voinut olla varma veisikö Marcus tämän väkisin häneltä. Jaca ei halunnut edes nähdä Marcusta. Hän piti selkänsä tiukasti Marcukseen päin ja katsoi itkuisena tytärtään, joka silitteli pehmeästi äitinsä kasvoja.
”Jaca… kaikki mitä on tapahtunut, on tapahtunut vain sen vuoksi että halusin pitää teidät turvassa… en sen vuoksi, että voisin kiusata teitä. Vangitseminen ei ollut minun ideani, saati teidän erottamisenne toisistanne… Päämääräni on, että haluan pitää Olivian turvassa,” Marcus selitti. Jaca kääntyi katsomaan vaalean harmaata hiirimiestä.
”Olivian turvassa?”
”Niin… koska tiedän, että sinä, Hemi ja Gal pärjäätte.”
”Jos haluaisit pitää meidät turvassa… päästäisit meidät menemään…” Jaca henkäisi. Marcus katsoi kaihoisasti tytärtään hiirinaisen sylissä, joka oli hämmentynyt vanhempiensa toiminnasta.
 
Viereinen seinä jyrähti auki ja kasa Tahkon sotilaita seisoi numero 1 kanssa aseet ojossa valmiina niittaamaan hiiret. Marcus perääntyi hiljaa Jacan luota rantarosvojen sekaan.
”Hienoa numero 33… et olekaan ihan turhanpantin sotilas!” numero 1 kehui hiirimiestä ja iski tätä olkavarteen.
”Laskekaahan ne, ennen kuin jotain sattuu,” ihmismies naureskeli käheällä äänellään. Hiiret vilkaisivat toisiaan. Turbo puristi kovemmin asetta kädessään ja heitti sen vihollisen jalkojen juurelle vihoissaan. Heillä ei ollut mitään mahdollisuutta voittaa Tahkon joukkoja, vaikka määrä oli tuplaantunut. Moto ja Vinskikin heitti aseensa maahan. Gal vilkaisi Hemiä, joka murahti vihaisena ja heitti aseensa niin, että se osui Marcuksen kylkeen. Marcus vain rusautti niskansa. Hän ymmärsi kyllä miksi hänen ystävänsä käyttäytyivät niin, kuin käyttäytyivät.
”Sinä… luovuta lapsi!” numero 1 komensi. Jaca ei kuitenkaan totellut hiirimiestä, vaan yritti turvata tytärtään. Numero 1 lähestyessä prätkähiiret Minnin johdolla suojasivat hiirinaisen, jostain automaattisesta syystä myös Gal ja Hemi asettuivat Jacan eteen turvaksi. Marcuksen ilme laajeni hiukan. Minni oli vihainen hänelle ja olisi varmasti pitkään. Mutta kuitenkin tässä tilanteessa Minni oli valmis puolustamaan hänen perhettään.
”Alhaista vetää lapsi mukaan aikuisten taisteluun!” Minni murahti. Numero 1 nosti haulikkonsa kohti naishiirtä.
”Lapsi tänne!” mies komensi, kunnes tunsi aseen kääntyvän kädessään niin paljon, että tämä joutui vapauttamaan otteensa siitä.
”MITÄ SINÄ TEET?” numero 1 huusi Marcukselle.
”Anna lapsen olla!”
”Sinä et määrää täällä!”
”Kenties en! Mutta sinä… annat… lapsen… olla!” Marcus murisi vihaisena niin, että ulkoinen habitus alkoi jälleen kasvamaan. Numero 1 katsoi lasiensa alta hieman pelokkaana hiirimiestä, jonka iirikset hohtivat tumman keltaisuuttaan.
”Viekää vangit!” numero 1 komensi ja rantarosvot lähtivät johdattamaan hiiriä ja Santtua toisaalle. Jätkät, Hemi ja Gal ottivat Jacan ja Olivian kehojensa suojaan. Naishiiri katsoi surkeana miestään. Kai hänen pitäisi olla kiitollinen, että Marcus antoi hänen pitää heidän tyttärensä. Marcus perääntyi hieman, kun viimeisenä kävelevän pikkusiskon pahaenteinen katse, kertoi hiirimiehelle että tämä olisi vainaja kun pääsisivät pois. Tosin ilman Magnesium sauvaa, olisi hänen päivänsä nopeastikin luetut. Ydin kasvaa koko ajan Marcuksen hännässä pituuttaan ja valtaa jokaista hermoa, minkä vain edestään löytää. Liiallinen määrä magnesium hydroflexiä ja se olisi tervemenoa.
 
Numero 1 johdatti vankinsa suureen halliin. Jokainen katsoi ympärilleen, kun ympäristössä ei näkynyt isoja koneita tai laitteita. Millähän Tahko yritti saada Maan herruuden itselleen? Numero 1 avasi suuren kuution oven.
”Sisään!”
”Tämähän tuo muistoja mieleen,” Vinski nosti kätensä päänsä taakse astellessaan kuution sisään.
”Tahkolla ei ilmeisesti riitä mielikuvitus enää, kun samanlaiseen laatikkoon meidät tunkee!” Moto naurahti ja tökki Vinskiä kyynärpäällään kevyesti. Minni pyöräytti silmiänsä punapartaiselle miehelle, joka työnsi hiirinaisen kuution sisään.
”Imelä ämmä!” mies murahti ja painoi paneelista olevaa nappulaa mikä nosti kuution lähelle katon rajaa.
”Oletko kunnossa?” Turbo kysyi, kun hiirinainen hieman hieroi takaraivoaan mistä numero 1 oli napannut kiinni, työntääkseen naisen voimalla sisään.
”Olen… onneksi on paksu päänahka,” Minni vastasi vienolla hymyllä. Pienen hiiren sydäntä riipaiseva lasin hakkaus sai pariskunnan kääntymään.
”Ishiiii…” tyttöhiiri tihrusti itkuaan nähdessään Marcuksen. Hiirimies seisoi tyttäreensä selin, koska tämän huuto sai väistämättäkin tässä tunteet heräämään.
”ISHIIIIII!!” tyttö parahti kovaan ääneen, ennen kunnon itkua. Jaca nosti Olivian rauhoittelevasti syliinsä ja lohdutti tätä parhaansa mukaan. Marcus saisi tytön sekunneissa rauhoittumaan, mutta niin kauan kuin tämä taisteli Tahkon rinnalla, ei hiirimiehellä ollut asiaakaan tyttärensä luokse.
”Isi ei ole nyt tulossa luoksemme…”
”Ishiii…” tyttö jatkoi vain itkemistä ja osoitti hiirimiestä pienellä kädellään. Jaca vilkaisi kanssa lattiatasolla seisovaa hiirimiestä, joka parahiksi siirtyi tehtävissään toiseen paikkaan. Minni luimisti hieman korviansa. Hän oli täti, eikä edes tiennyt sitä. Miksi Marcus ei ollut kertonut aikaisemmin perheestään? Hän ei tiennyt hiirimiehen koskaan edes haluavan perhettä. Marcus oli perinyt heidän sukunsa tietynlaisen erakkoluonteen ja kavahtanut naisia enimmäkseen. Jaca kääntyi ympäri ja mulkoili Minniä päästä varpaisiin. Hän vilkaisi myös Turboa naisen vieressä. Tytön kuitenkin huutaessa itkien hiirinaisen korvaan, alkoi Jacankin hermoja hiljalleen kiristämään.
”Olivia!” nainen komensi ja katsoi kyynelehtivää tytärtään, jonka huuto oli hetkeksi tauonnut pieneen nyyhkytykseen.
”Ei se ole Olivian vika, että Marcus tekee typeriä päätöksiä!” Hemi murahti ja nappasi tytön syliinsä.
”Marcus ei tee typeriä päätöksiä… hän on pakotuksen uhri!” Gal puolusti ystäväänsä.
”Vai pakotuksen uhri…” Minni murahti ja risti kädet eteensä.
 
Gal vilkaisi kookasta Hemiä, jonka jälkeen Vinskiä ja Motoa. Hän ei tuntenut Minniä tai Minni heitä. Jacaan naishiiri oli jonkin verran ehtinyt tutustua. Kuitenkin tämän ystävät olivat epäilleet pienimuotoista räjähdystä hiirinaiselta, mutta ruskeaturkkisen Galin silmiin naishiiri vaikutti enemmän tikittävältä aikapommilta. Musta hiuksinen nainen oli nimittäin kireä, kuin viulunkieli ja varmasti tällä olisi sana hallussaan.
”Miksi epäilet? Ethän edes tiedä mitä Marcus käy lävitse?” Jaca avasi suunsa ja kääntyi hiirinaista kohden. Minni vilkaisi vihoissaan naista.
”Olet oikeassa… en tiedäkään! Koska kukaan ei kerro minulle mitään!” Minni ärähti.
”Luulisi nimenomaan sinun tietävän… varsinkin kun Marcus niin kaihoisasti kaipasi sinua rinnalleen…” Jaca murahti puristaen kädet eteensä.
”Milloin? Viimeksi, kun juttelin hänen kanssaan hän pyysi vain luottamaan itseensä? Sitä aikaisemmin lamautti minut jalkojensa juurelle…” Minni levitteli käsiään.
”Minni tässä on yksi asia mitä et tiedä…” Vinski hieroi niskaansa.
”Samoin Jaca…” Hemi luimisteli korviansa ja sai hiirinaisen kääntämään nopeasti vain päätään. Kuitenkin vihainen katse porautui Minniin.
”Miksi sitten et luota Marcukseen? Luulisi hänen rakastajallaan olevan isompikin luotto tähän!” Jaca murisi edelleen.
”Anteeksi?” Minni älähti.
”Tuota… tässä on varmasti jokin väärinkäsitys,” Turbokin hieroi niskaansa.
”Ai on vai? Vai osuiko isku sydämeen, kun kumppanista paljastuukin se likaisempi puoli…” Jaca vilkaisi vihaisena myös Turboa. Turbo kietoi varuiksi häntänsä vaaleanharmaan hiirinaisen lanteiden ympärille. Minni vilkaisi vihoissaan Turboa. Hän ihmetteli hiirimiehen toimintaa, kunnes mielenkiinto kääntyi uudelleen Jacaan ja tämän sanoihin.
”Minä… en koskisi Marcukseen pitkällä tikullakaan. Enkä katso häntä sillä tavalla!”
”Ai et vai?”
”Jaca, kun tässä on oikeasti yksi asia mikä sinun pitäisi tietää…” Galkin puolustautui ja yritti saada valkeaturkkisen hiirinaisen huomion.
”Pidä sormesi irti Marcuksesta…” nainen murahti lähellä Minnin kasvoja.
”Sekö oli ainut asiasi! Kas kun et teilannut minua jo aiemmin samaisen asian takia!”
”Olisi kuule tehnyt mieli! Mutta en tiennyt mikä nainen oikein olit!”
”Kuule minussa on paljonkin vielä sellaista mitä et tiedä…”
”Ai jaa!”
”Kyllä… ja sinun pikku uhkailusi ei saa minua perääntymään.”
”Pikku uhkailun? Kuule Marcus voi sitten kaiketi…”
”Marcus ja Minni on sisaruksia keskenään!” Hemi keskeytti naishiirten riidan vaaleanharmaasta hiirimiehestä.
 
Jacan katse laajeni kuullessaan veljensä sanat. Kuitenkin katse pysyi Minnissä, jonka vihainen katse porautui johonkin naisen takaraivoon saakka. Norsunluun valkea nainen tunsi kroppansa tärisevän. Ilme alkoi höllenemään. Kyyneleet kerääntyivät jälleen naisen rubiininpunaisille silmille. Hän ei tiennyt olisiko helpottunut uutisesta vai loukkaantunut, kun hiirimies oli valehdellut suut-silmät täyteen menneisyydestään.
”O-o-olet… Marcuksen sisar?” naisen ääni värisi ja sai Minnin tässä vaiheessa laskemaan kanssa kierroksiaan. Hiirinainen henkäisi huokaisten vihaansa taivaantuuleen.
”Kyllä… olen Marcuksen pikkusisko… en rakastaja, tyttöystävä tai mikään siltä väliltäkään,” Minni vastasi ja katsoi hiirinaista, joka järkyttyi enemmän kuulemastaan. Jaca kääntyi katsomaan omia liittolaisiaan. Olivia oli hieman rauhoittunut enonsa sylissä. Tosin isä-ikävänkin oli vienyt hieman toisaalle hiirinaisten riitely.
”Marcuksella ei ole sisarta… hänellä ei ole edes perhettä!” nainen älähti. Mieskaksikko vilkaisi toisiaan surkeina. Jacan ilme oli epäuskoinen.
”Kyllä on… nimittäin minä ja meillä on Marsissa isokin perhe odottamassa…” Minni avasi suunsa. Turbo vapautti naishiiren otteestaan, kun tunnelma alkoi hiipumaan riidanpoikasesta.
”Marcus ei ole koskaan kertonut…” Jaca pyöritteli epäuskoisena päätään.
”Aijaa! Yhtä pihalla minä olen siitä, että Marcuksella on perhe!” Minni osoitti Oliviaa Hemin sylissä.
”Etkö tiennyt?”
”Marcus ei ole kertonut minulle mitään menneisyydestään… tapasin hänet ensimmäistä kertaa 17-vuoteen pari päivää sitten. Ja sitten kuulen tarinan puoli tuntemattomalta, jonka näin jälkikäteen osaan yhdistää veljeeni,” Minni puristi kädet eteensä.
”No samassa veneessä olemme… Marcus ei ole kertonut minulle mitään sinustakaan. Paitsi kerran ohimennen täällä olon aikana, jonka vuoksi luulin että olet Marcuksen… noh tiedät kyllä,” Jaca huokaisi.
 
Minni katsoi surkeana Tahkon joukkojen asettelua lattiatasolla. Kiusallinen ilmapiiri oli vallannut kuution. Gal röhähti pienesti ja sai kaikkien huomion.
”Saanko kysyä Minni? Paljon teillä on Marcuksen kanssa ikäeroa?”
”Ja miten tuollainen namu on voi olla edes Marcuksen sisar?” Hemi innosteli Galin vieressä. Turbo puristi omat kätensä eteensä kurtistaen kulmiansa. Kyllä, hän myönsi sen ettei Hemi tai Gal tiennyt Minnin seurustelevan juuri hänen kanssaan.
”Jos Olivia ei olisi sylissäsi teilaisin sinut saman tien!” Gal puri hammastaan yhteen. Minnin suulle nousi pieni hymy.
”No sitten minulla ei ole mitään hätää!” Hemi ärsytti omalla ärsyttävällä tavallaan ruskeaturkkista hiirimiestä ja oli pääsemässä vauhtiin. Ruskeaturkkinen hiirimies nosti kätensä lanteilleen lepäämään. Gal katseli kattoa hetken aikaan ja laskeskeli mielessään ainakin kahteentuhanteen.
”Saanko vastata?” Minni kysyi saaden kaksikon huomion.
”Saat! Kerrot sitten vain mistä asioista sytyt!” Hemi hymyili rohkeasti Minnille, joka puolestaan vilkaisi Turboa. Tämä ei usein tuntenut katkeruutta tai mustasukkaisuutta, mutta nyt hiirimies oli kummankin rajamailla. Hemi oli nuorempi, rujompi, pidempi ja rakenteellisesti isompi, kuin Turbo itse. Voisiko Minni siis iskeä silmänsä hiirimieheen?
”Ensinnäkin sinulle…” Minni aloitti ja osoitti Hemiä.
”Kerro vaan kultsi…”
”Tuo on virheellistä…” Moto kommentoi ohimennen. Hemi kurtisti hiukan kulmiaan tälle.
”Olen onnellisesti parisuhteesta eli kiitos kysymästä!”
”Uurghh! Mää tiesin ettei tuollainen kaunotar voi olla vapailla markkinoilla,” Hemi tuskasteli. Olivia naurahti ivallisesti sormi suussaan tämän sylissä.
”HEI! SINUN PITÄISI OLLA MINUN PUOLELLANI!” Hemi ojensi tytön käsillään eteensä. Tilanne sai kuitenkin Olivian entisestään kikattamaan. Minnin suulle nousi heltynyt hymy. Olivia oli kieltämättä suloinen hiirilapsi, vaikka ei heti uskonut tätä Marcuksen tyttäreksi.
 
”Anteeksi taunon puolesta!” Gal pahoitteli.
”Ei se mitään. Noita naistenmies taunoja on usein enemmänkin liikenteessä!” Minni vinkkasi Vinskin suuntaan päällään.
”Anteeksi vain!” valkea hiirimies murahti loukkaantuneena.
”Marcus on minua kuusi vuotta vanhempi… olin vasta 10, kun Marcus sai komennuksen armeijaan… sen jälkeen hän katosi,” Minni selitti.
”Katosi niin hyvin, että löysi meidät,” Hemi tokaisi ja laski Olivian käsistään.
”Tai me löysimme hänet…” Gal muistutti kookasta marsilaista.
”Kuulin… Marcus oli kuuleman mukaan pahastikin loukkaantunut,” Minni luimisteli korviansa.
”Onneksi hänellä oli hyvä hoitaja matkassaan,” Gal osoitti Jacaa, joka hymyillen vain nosti olkiaan hitaasti kohti korviaan.
”Joo niin hyvä, että opetti tuon lisääntymisen salat,” Hemi pelleili Olivia sylissään.
”AU!” mieshiiri huudahti yhtäkkiä ja laski pienen hiiritytön käsistään. Hemi nappasi häntänsä käteensä ja silitteli sitä hellästi. Vuosien mittaan häntä oli kärsinyt enemmänkin, joko Jacan tai Galin toimesta. Marcus oli sen verran pelottava johtaja, ettei Hemi uskaltanut tälle hirveästi vinoilla. Minni istui kuution lattialle. Ei kaiketi heillä muutakaan tekemistä ole kuin vain yrittää kuluttaa aikaa. Turbo istui hiirinaisen viereen, Jacan ottaessa paikkansa Minnin toiselta puolelta. Hemi nojaili kylki edellä lasiin ja yritti pohtia mahdollista poispääsyn ratkaisua. Gal, Vinski, Moto ja Santtu istuivat kanssa lattiatasolle. Olivia istui äitinsä jalkojen väliin, joka siveli tytön hieman pystyssä olevia hiuksia ojennukseen. Minni vilkuili Oliviaa vaivihkaan jatkuvasti. Turbo lepuutti käsivarsiaan polviensa päällä ja vilkaisi Vinskiä. Mieshiiri kurtisti kulmiansa muistaessaan Vinskin vihjailun.
”Vinski…” Turbo totesi ja sai valkean marsilaisen huomion.
”Niin?”
”Muistatko, kun yhdessä huoneessa vihjasit tietäväsi enemmänkin Marcuksen voinnista…” Turbo aloitti.
”Joo…” Vinski myönsi ja sai Minninkin huomion itseensä.
”Voisitko nyt kertoa siitä tarkemmin, kun olemme kaikki läsnä…” Turbo osoitti kädellään kaikkia.
”Öööömmm… tiedän tästä sen mitä Gal kertoi minulle,” Vinski osoitti ruskeaturkkista hiirimiestä.
”No just joo, sysätään kaverille vain tämäkin asia!” Gal kohautti kulmiansa.
”No sinä tiedät enemmän Marcuksen sairaskohtauksesta…” Vinski puri hammastaan.
”Sairaskohtauksesta?” Minni pelästyi hiukan. Jaca laski kanssa korviansa, Hemi vilkaisi surkeana lattiatasoa ja Galkin hieroi niskaansa vaivalloisena.
”Mikä sairaskohtaus?” Minni kysyi uudemman kerran ärtyisempänä.
”Onko siitä puoltoista vuotta?” Gal kysyi Jacalta.
”Ei siitä niin kauaa ole… Olivia oli juuri syntynyt, kun Marcus alkoi saamaan ensimmäisiä oireita… Olisiko kymmenen kuukautta sitten,” Jaca pohti muistellen.
”Varmaan… koska ei mennyt kauaa siitä, kun jouduimme tänne,” Hemi murahti vilkuillen jälleen ulos.
”Voisiko joku kertoa minullekin tästä…” Minni aneli. Kaikki käänsivät katseensa Galiin, joka huokaisi syvään.
”Hyvä on…” mies vastasi…
 
Musiikki pauhasi kova äänisesti salaisessa piilopaikassa, johon kolmikko oli löytänyt. Heidän edellinen paikkansa oli pommitettu kerrostalon mukana maan tasalle ja näin rotat sekä raiderit saaneet vihiä piilottelevista marsilaisista. Vanha hylätyn omakotitalon kellari keskikaupungin ulkopuolella ajoi asiansa paremmin, kuin kerrostalon alla ollut piilopaikka keskikaupungissa. Lisäksi omakotitalosta nelikko oli saanut kannettua kaiken tarpeellisen kellarikerrokseen. Mieshiiret olivat asetelleet näköesteitä pitkin tilaa, tehden näin ”omat huoneet” jokaiselle. Onneksi kellarikerros oli laakea ja suuri, joten tilaa riitti hyvin kaikille. Viereisessä huoneessa oli keittiön tynkää, jossa pystyi valmistelemaan ruokia. Gal raapi mietteliäänä päätänsä kootessaan pientä pinnasänkyä yhdessä Hemin kanssa. Tosin Hemistä oli enemmän haittaa, kuin hyötyä. Hemi vain ärsytti Galia sen minkä kerkesi ja tulevan pienokaisen tarpeet eivät valmistuneet odotetusti.
”Voisitko auttaa?” mieshiiri murahti.
”Toki… sano vain mitä teen,” Hemi naureskeli pyöritellen käsissään jakoavainta. Kuitenkin hyvän kertosäkeen kohdilla mies käytti jakoavainta ennemmin plektrana kuin työvälineenä. Gal nousi lattiatasolta ja nappasi jakoavaimen miehen kädestä.
”Voisitko koota vaikka musiikkimobiilin, jos et mitään muuta keksi?”
”Toki… tosin tuo musiikki on pilattu lastenlauluilla eikä äänitetty kunnon musiikilla,” Hemi osoitti laatikkoa huoneen nurkassa.
”Se on vauvalle…”
”Tiedän! Mutta kai oppitunnin kunnon musiikkiin voi aloittaa jo varhaisessa vaiheessa?”
”Olet uskomaton ääliö!”
”Voih minäkin rakastan sinua niin paljon!”
”Voisinpa sanoa samaa!”
”Mistä edes pöllit tämän?” Hemi kysyi ähkäisten, kun nosti kantoonsa neliskanttisen matalan laatikon.
”En minä sitä hakenut!” Gal kurtisti kulmiansa.
”Kuka sitten?”
”Marcus löysi sen jostain…” Gal murahti ja yritti jatkaa pinnasängyn kokoamista.
”No saa kertoa kyllä meillekin piilonsa. Näitä tavaroita näkee meinaan enää harvakseltaan Marsissa,” Hemi nyökytteli erisuuntiin. Joka puolelle oli kasattu erilaisia lastentarvikkeita.
”On sekin jotain… ei tarvitse pienokaisen ainakaan heti kärsiä tästä kurjuudesta,” Gal huokaisi ja laski kätensä polviensa päälle.
”Eipä… tämänhän kurjemmaksi ei voi asiat mennäkään!”
”Tuki suusi sorsa!” Gal ärsyyntyi Hemin yrityksestä piristää häntä. Hemi naurahti vain makeasti ja sai ensimmäisen osan mobiilista kasattua, jolla yritti härkkiä ruskeaturkkista ystäväänsä.
 
”Lopeta!”
”Heti kun annat minulle hymyn!” Hemi jatkoi ja sörkkäsi mobiililla suoraan Galin korvakäytävään.
”Lopeta ääliö tai saat pataasi!” Gal ärähti ja nousi seisomaan. Hemi pomppasi kanssa pystyyn kulahtaneelta sohvalta ivallinen hymy kasvoillaan. Vaikka Hemi oli huomattavasti pidempi kuin Gal, oli hiirimies tottunut antamaan kookkaalle ystävälleen pataansa usean kerran jättäen tämän usein alakynteen allensa.
”Noh? Kuinka kauan meinasit vielä tikittää?” Hemi kysyi, kun Gal seisoi vain paikoillaan miehen edessä.
”Jacankin pitäisi olla vetämässä sinua pataan.”
”Hei pliis! Jaca antaa minulle jo muutenkin pataan ja useasti.”
”No syystäkin! Sinua ei nimittäin ole pilattu aivoilla!”
”Anteeksi nyt… puhut kuitenkin lapsen tulevasta enosta.”
”Miten se tähän liittyy, että olet edelleen ääliö?”
”Voi rakaaaaas… anna kun annan sinulle suukon!” Hemi alkoi lähestymään hiirimiestä, joka tavarameren keskellä yritti väistää kookasta ystäväänsä.
”Lopeta idiootti!”
”Rakaaaaass…” Hemi naureskeli, kunnes kaksikko oikeasti tavarameren keskellä kaatui päällekkäin lattialle. Hemi nousi polvilleen ja katsoi selällään makaavaa ystäväänsä. Gal puristi katseensa entistä tuimemmaksi ja oli iskemässä miestä kasvoihin. Kuitenkin Hemi sai napattua ystävänsä käsistä kiinni ja painoi ne lattiaa vasten.
”Jos teet jotain sopimatonta voin vannoa tappavani sinut!”
”Aina olet tappamassa minut, mutta et kuitenkaan toteuta ukaasiasi… HA… voisiko olla?” Hemi henkäisi yllättyneenä.
”Mitä?”
”Välität minusta oikeasti… voi rakaaas…” Hemi oli laskeutumassa lähemmäksi Galin kasvoja.
”LOPETA!” Gal huusi ja yritti kiemurrella miehen alta pakoon. Oven avaus ei saanut kaksikon huomiota. Tai miten olisi, kun musiikki pauhasi korvia humauttavalla volyymilla. Vaaleanharmaa hiirimies nippasi hännällään radion sammuksiin ja katsoi kaksikkoa hämillään naishiiren kanssa. Hemin pususuu oli lähellä Galin kasvoja, kun he käänsivät katseensa ovelle. Vaaleanharmaan hiirimiehen sylissä nukkui tyytyväisen oloinen marsilaislapsi. Hemi pomppasi Galin kanssa nopeasti pystyyn ja kiirehtivät rymistellen pienen perheen luokse.
”Aaawwww mikä suloisuus…” Hemi ihasteli ja heristeli sormensa pienokaisen yläpuolella.
”Älä sitten koske häneen likanäpeilläsi!” Gal murahti.
”Enon pikkunen… olet suloisin ilmestys minkä tiedän!” mies vain jatkoi, vähät välittämättä Galin kommentista. Marcus vilkaisi Jacaa vieressään, joka naurahti lempeästi.
”Pääsitte jo näin pian?” Gal ihmetteli ja katsoi pienokaisen vanhempia.
”Vastasyntyneitäkään ei haluta pitää liiaksi sairaalassa… varsinkin, kun tilan puute on taattu!” Marcus pyöritteli päätään.
”Mutta? Olette ensikertalaisia tässä!”
”Voi Gal… ei meillä ole hätää. Tyttö on katsottu terveeksi, joten pääsimme pois,” Jaca naurahti.
”Tyttö?” kaksikko älähti. Hiirivauva heräsi Marcuksen sylissä ja pelästynyt itku sai kaksikon hieman panikoimaan.
”Anteeksi rakas! Ei meidän ollut tarkoitus!”
”Älähän nyt!” kaksikko panikoi.
 
Marcus käänsi tyttöä hieman sylissään ja nosti olalleen rauhoittumaan. Hiirimies varovasti silitteli tytön selkää ja sai tämän kuin taikaiskusta nopeastikin rauhoittumaan. Jaca silitti ohimennen Marcuksen selkää ja astui peremmälle huoneeseen.
”Jaaa… te olette ihan näinkin paljon saanut aikaiseksi. Mitä? Olimmehan kaksi päivää pois,” naishiiri ilkkui nostaen kätensä lanteilleen.
”Mikä huima edistysaskel jätkät!” Marcuskin pilkkasi kaksikkoa.
”Yritä tässä nyt tehdä pyydetyt asiat, kun kaksisataa kiloinen ääliö ei anna sinulle työrauhaa,” Gal murahti puristaen kädet eteensä.
”En paina niin paljon!” Hemi puristi kanssa kädet eteensä.
”Voisit… tai sitten se oli tonni!” mieshiiri totesi ja istui nojatuolille.
”Kokeillaanko uudestaan? Tällä kertaa voin antaa hieman lannetunnelmaa mukaan!” mies tokaisi nostaen toisen jalkansa käsinojalle ja keikisteli lanteitaan. Gal iski miestä nyrkillään suoraan haaroväliin saaden Hemin tipahtamaan polvilleen lattialle.
”Kurja temppu!” mies ähisi kivusta pidellen käsiään jalkovälissään.
”Tokaise nyt, että tarvitset niitä vielä, niin voin ehkä antaa säälipisteet sinulle,” Gal huokaisi.
”Oma kotikullan kallis!” Marcus pyöritteli päätään ja katsoi Jacaa, joka naurahti hiirimiehen heitolle. Marcus ojensi tytön äitinsä syliin jatkamaan uniaan. Marcus suukotti nopeasti Jacan otsaa ja rupesi katsomaan työmaakasaa mihin Gal ja Hemi olivat jääneet. Marcus nappasi yhden mobiilin osan ja osoitti kysyvästi kaksikkoa sillä. Vihlaisu hiirimiehen alaselässä sai hänet hetkeksi kasaamaan itseänsä. Hän yritti pitää ilmeensä mahdollisimman neutraalina, vaikka vihlaisu sattui kovin. Selkä oli aikaisemminkin oireillut ja mieshiiri oli luullut vain vanhojen haavojensa muistuttelevan olemassa olostaan.
”Hemin aikaansaannoksia!” Gal tokaisi ja sai Marcuksen nauramaan unohtaen edes hetkeksi kipunsa.
”Vai niin… tulkaas auttamaan ettei vauvan tarvitse lattialla nukkua,” mies komensi hellästi ja ojensi mobiilin osan takaisin kookkaalle Hemille. Gal yhdessä Marcuksen kanssa kasasivat pienokaisen sängyn missä Hemi sai mobiilin valmiiksi sängynpäähän. Homma sujui jouhevammin Marcuksen ollessa kaksikon erotuomarina.
”Katso nyt! Mikä saavutus!” Hemi ylpeili valmiille tekeleelle.
”Waaauuuu… te kolme olette kyllä niin taitavia…” Jaca kiusoitteli kolmikkoa.
”Ilonpilaaja,” Hemi kurtisti kulmiansa. Marcus avasi pakkausmuovista pienen patjan ja asetteli sen soikionmallisen pinnasängyn sisään. Pedattuaan pienokaisen pedin, Jaca suukotti tämän pientä kuononpäätä ja laski unille sänkyyn. Aluksi tyttövauva ei tiennyt mihin suuntaan vartaloansa kääntäisi ja asento tuntui epämukavalta, mikä näkyi selkeästi tytön kasvoista. Jaca avasi pienen viltin ja kääri tytön sen suojiin. Tämä rauhoitti pienen hiiritytön nopeasti. Marcus ihasteli sängyn toisella puolella täydellistä pienokaistaan. Gal ja Hemikin oli ihan täysin lumoutuneita hiiritytöstä. Gal nojasi kyynärpäillään pinnasängyn reunaan pidellen päätään käsiensä välissä.
”Mikä hänen nimensä on?” Gal kysyi ihastuneena.
”Niin tuskin tyttöä vain tytöksi tai pikkuiseksi kutsumme,” Hemi vilkaisi siskoaan.
”Kerrotko sinä vai minä?” Jaca kysyi.
”Kuinka vaan…”
”No kertokaa nyt jompikumpi!” Gal patisti ja pariskunta katsoi hymyillen toisiaan.
”Hän on Olivia…”
”Aaawwww Olivia… enon pieni käärö!” Hemi keskeytti sisarensa. Gal iski miestä keskelle päätä ja sai tämän vetäytymään nopeasti sängyn luota. Jaca nappasi pikkuveljensä päästä kiinni ja silitti tätä hellästi sekoittaen miehen punaruskeaa irokeesiä samalla.
”Hän on Olivia Carbine Elisabeth marsilaisen protokollan mukaan,” Marcus ihasteli…
 
”WOHOOOUUUU! Kuulitko tuon?!” Vinski keskeytti tarinan ja vilkaisi innostuneena Minniä, joka huokaisi surkeana. Naishiiri vilkaisi Jacan sylissä nukkuvaa hiirilasta. Turbo hieroi naisen polvea ja sai täten Minnin huomion itseensä.
”Onko kaikki kunnossa?” mies kysyi hellästi hiirinaiselta ja sai Hemin henkäisemään. Mies nosti sormensa kaksikkoa kohden.
”SINÄ!” mies puri hammastaan ja sai Turbon kohauttamaan kulmaansa huvittuneena kysyvästi.
”Mitä minusta?”
”Sinä olet se, joka on saanut tuon namun itselleen!” Hemi tokaisi. Gal pyöräytti silmiänsä ja kuuli kuution toiselta laidalta Turbon vain naurahtavan. Moto ja Vinskikin virnuili toisilleen.
”Ei ilkkuvaa sanaakaan jätkät sitten!” Santtu komensi kaksikkoa kuiskaten.
”Edes pieni?” Vinski kuiskasi ihmisnaiselle, joka vastaukseksi puristeli valkean marsilaisen poskia.
”Jos tuo on kohteliaisuus sinun kielelläsi niin kiitos. Ja jos saan pyytää toista, niin jätä tyttöystäväni kutsuminen namuksi, kullaksi tai mitä nyt ikinä keksitkään niin omalle mielitietyllesi!” Turbo pyysi ja hymyili Minnille.
”Minulla ei ole mielitiettyä…”
”No sitä suuremmalla syyllä jätä ne sellaiselle, jota tulet arvostamaan koko universumissa,” Jaca komppasi kullanruskeaa hiirimiestä.
”Ai niin kuin sun ja Marcuksen lässynlää kommentit toisistanne?” Hemi pyöräytti silmiänsä. Minni vilkaisi Jacaa, joka oli hieman punastunut. Yleensä hän ja Marcus jakoi rakkauden osoituksiaan vain kahdestaan, joten hiirinainen ei halunnut edes tietää mistä Hemi oli kuullut heidän puheensa.
”Mutta meillä jäi asia kesken… taas!” Gal hieroi päätään.
”Totu siihen…” Turbo henkäisi.
”Se on nimittäin yleistä,” Minnikin kommentoi ruskeaturkkiselle miehelle. Gal nauroi lempeästi.
”Niin… mutta onko Olivian nimessä jokin mikä häiritsee sinua?” Gal kysyi Minniltä, joka vilkaisi Jacaa. Naisen huolestunut katse kertoi kanssa palavasta halusta tietää, että oliko hänen tyttäressään jotain mitä tytön yllätykseksi saapunut täti muuttaisi.
”Olivia on kaunis nimi… kuten ne kaksi muutakin. Tuntuu vain oudolle…” Minni hieroi vaikeana niskaansa.
”Miten oudolle? Carbine Elisabeth on jokin mitä Marcus halusi kunnioittaa!” Hemi kohautti hartioitaan ja istui Moton viereen.
”Tiedän…” Minni huokaisi.
”Kerro meille…” Jaca vastasi apeana, mutta samalla yritti olla rohkaiseva.
”Minut on aikoinaan nimetty marsilaisen protokollan mukaan Carbine Elisabethiksi…” Minni vastasi ja sai jälleen Jacan katseen laajenemaan. Galin ja Heminkin suu loksahti auki.
”Olet Carbine Elisabeth?” Hemi kysyi. Minni nyökkäsi miehelle vastaukseksi. Hemi katsoi hämmentyneenä sisartaan.
”Kolmas nimeni on Lilian, mutta sillä ei tässä kohtaa ole suurempaa merkitystä,” Minni painoi katseensa syliinsä.
”Marcus kunnioitti omaa sisartaan antaessaan tyttärellenne melkein saman nimen!” Hemi henkäisi.
”Luuletko etten tajunnut tuota!” Jaca ärähti. Minni vilkaisi Turboa nopeasti ja sitten Jacaa.
”Mikä nyt taas pinnaa kiristää?” Hemi murahti siskolleen.
”Ei mikään…” Jaca tuhahti.
”Taidan tietää…” Minni vastasi ja katsoi norsunluunvalkeaa hiirinaista.
”Hyvä, että joku tajuaa ilman pidempiä sepustuksia,” Jaca huokaisi.
”Marcuksen salailu?” Minni kysyi ja sai Jacan nyökkäämään.
”En edes tiedä mitä tehdä, kun pääsemme pois täältä. Vetäiskö Marcusta vain kunnolla pataan, pitäisikö mykkäkoulua vai riitelisikö niin, että seinät helisisi?”
”Mää vedän pataan… se on varma!” Minni puristi kädet eteensä.
”No ei helpottanut mun päätöstäni yhtään,” Jaca komppasi ja sai Minnin nauramaan.
”Olisiko kenties parempi, että huolehtisitte siitä jääkö Marcus edes henkiin tämän rupeaman jälkeen,” Gal huokaisi. Minnin hymy laantui nopeasti.
”Se osa tarinastasi jäi kesken… mikä veljeäni oikein vaivaa?” Minni kysyi.
”Haluatko varmasti kuulla?”
”… Haluan… vaikka se ei tule olemaan mielekästä kuultavaa,” Minni nyökytteli.
”Selvä sitten…” Gal nyökkäsi hiirinaiselle…

Kaksi kuukautta oli sujahtanut vauhdikkaasti. Oliviasta oli kasvanut utelias hiirityttö, joka viihtyi selällään lattialla tai isänsä sylissä hymyillen ja jutustellen rakastavasti tälle. Marcus myös rakasti tyttärensä kanssa jaettuja hellyyden hetkiä. Nyt vaaleanharmaa hiirimies pyyhki tumman ruskeaa nahkatakkiaan kävellessään Hemin ja Galin kanssa Marsin räjähtänyttä katua pitkin. Kolmikko oli jälleen ollut aiheuttamassa pahennusta keskikaupungissa ja onnistuneet viemään rotilta aseita omaan tukikohtaansa. Hemi nosti pilottilasit kasvoiltaan ja asetteli ne jälleen rinnuksilleen paidan kaulukseen roikkumaan.
”Onkohan kotona sapuskaa tarjolla…” Gal pohti ja iski yhden panosnipun takaisin panosvyölleen.
”Toivottavasti… mikäli neiti pienoinen ei ole pitänyt Jacaa kiireisenä,” Hemi tokaisi. Marcus pysähtyi pyyhkiäkseen jalkojansa kumarassa ja tunsi hännän sekä selän juuressa viiltävän kivun.
”Aaaarghh!” mies ärähti ja kyykistyi nopeasti.
”MARCUS!” kaksikko älähti ja kiirehtivät tämän luokse.
”Oletko kunnossa?”
”Saitko osuman?” miehet kyselivät.
”En… selkä otti itseensä vain,” Marcus hengitti raskaammin ja nousi vaivoin seisomaan.
”Oletko varmasti kunnossa?” Gal kysyi huolestuneena.
”Ei hätää. Taisin kaupungilla astua vain huonosti,” mies keksi nopeasti hätävalheita toisensa perään. Todellisuudessa miehen selkä oli vetänyt huonompaan kuntoon parin kuukauden sisään ja kipu laskeutui aina häntään saakka. Hän ei tiennyt mikä häntä vaivasi, mutta särkylääkkeillä selkä oli antanut hieman armoa. Kuitenkin suurempi rasitus sai miehen puremaan hammasta, kun selkä ja sitä kautta jalat olivat vetää alta.
”Mennään… ennen kuin meidät nähdään,” hiirimies komensi kaksikkoa, jotka vain kohauttivat harteitaan toisilleen. Piilopaikassaan Jaca silitteli kantoliinassa nukkuvaa pienokaistaan. Ruoan nainen oli juuri saanut valmiiksi ja olisi vain enää ajankysymys, koska Marcus, Hemi ja Gal palaisi reissultaan. Oven kolahdus sai naisen hymyilemään. Nainen asteli kolmikon luokse.
”Hei! Mitäs mun tytöt?” Marcus kysyi suukottaen nopeasti Jacaa ja silitti kantoliinassa hyvillään nukkuvaa hiirityttöä.
”Mitäs me? Siivoamista ja ruoanlaittoa. Ai niin… tyttö on alkanut viihtymään vihdoin vatsallaan,” Jaca innostui.
”Mahtavaa… uusi maailma aukenee, kun näkee muuallekin kuin yläpuolelleen,” Marcus tokaisi ja sai Jacan työntämään miehen keittiöön.
 
Ilta meni tytön kanssa touhutessa. Mieskolmikko oli kaikki viihtynyt lattiatasolla hiiritytön kanssa, lässytelleet tälle vuorottain kuinka ihana ja kaunis tämä on sekä kaikkea muutakin siltä väliltä. Riitti että tyttö aivasti tai haukotteli, niin mieshiiret olivat kuin sulaa vahaa tämän edessä. Jacasta oli huvittava seurata kolmikkoa sivusta. Tyttö olisi niin hemmoteltu, kun vain kasvaisi enemmän. Jaca oli illasta vielä syöttänyt tytön ja laskenut omaan sänkyynsä yöunille. Marcus ihasteli pientä tuhisijaa omassa pinnasängyssään nojaten sen laitoihin. Jaca oli nukahtanut nopeasti, vaikka naista oli kiinnostanut kolmikon reissu kaupungissa.
”Olet elämäni suurin aarre… tiesitkö sen?” Marcus huokaisi silitellen tytön kättä, jonka hennot sormet tarttuivat miehen sormesta kiinni. Marcus hymyili lämpimästi. Tyttö oli hänelle kaikki kaikessa ja ei halunnut, että tälle koskaan sattuisi mitään. Marcus suoristi itsensä, jonka vuoksi selässä tuntui jälleen kylmä vihlaisu. Marcus irrotti tytön otteen sormestaan ja nousi vaivoin seisomaan. Hän joutui tukeutumaan pinnasängynlaitaan. Hengitys ja pienikin rasitus tuntui raskaalle. Marcus sai tosissaan kasata itsensä, jotta pääsi hakemaan särkylääkettä itselleen. Hän käveli yhteiseen tilaan ja asetti toisen kätensä tukemaan selkää. Hän pelästyi hieman, kun alaselkä tuntui oudon kuumalle. Heillä ei ollut isoa peiliä, josta Marcus olisi voinut itseään katsahtaa. Heikotus, kylmän hikinen otsa sai Marcuksen kaksin kerroin. Silmät tuntuivat kääntyvän ympäri päässä, kun Marcus menetti tajuntansa lattialle rikkoen samalla olohuoneen pienen sohvapöydän mennessään. Jokainen muukin heräsin rymähdykseen olohuoneessa ja kiirehti paikan päälle. Myös Olivia oli pelästynyt hereille ja itki pinnasängyssään. Jaca oli kuitenkin nopeasti juossut yhteiseen tilaan ja järkyttyi näystä edessään.
”MARCUS!” nainen parahti. Gal ja Hemikin saapui yhteiseen tilaan ystävänsä luokse. Gal tarkisti miehen hengityksen, joka oli hyvin pinnallista, antennit tuntuivat kuumalle. Hemi kurtisti kulmiansa, kun miehen kyljessä paistoi jotain poikkeavaa. Hiirimies käänsi Marcusta varovasti.
”Marcus rakas?” Jaca panikoi hieman, mutta ei saanut miestä hereille.
”Jaca ja Gal…” Hemi kuiskasi ja sai kaksikon huomion.
”Katsokaa!” Hemi osoitti miehen alaselkää, jossa valtava verenpurkauma oli levinnyt koko alaselkään ja hiljalleen valtaamassa myös kylkeä.
”Meidän pitää saada Marcus sairaalaan nyt!” Gal komensi.
         
Odotusaika oli riipaiseva. Matkalla sairaalaan Marcus oli mennyt elottomaksi ja elvytystä oli sairaankuljetuksessa jo jouduttu tekemään. Kuitenkin miehen pulssi oltiin saatu takaisin kuuluvaksi ja tämä kiidätettiin suoraan toisaalle. Jaca, Hemi tai Gal eivät tienneet minne. Onneksi Olivia oli hätääntyneestä äidistään huolimatta pysynyt rauhallisena ja jatkoi uniaan kantokopassaan. Kukaan ei sanonut sanaakaan, ei edes Hemi. Hiljaisuus vain valtasi käytävän. Jaca huokaisi surkeana. Hän ei tiennyt Marcuksen voinnista ja tämän sairaskohtaus oli saanut naishiiren tosissaan pelästymään. Gal nojasi seinään ja nosti katseensa Jacaan. Ohimennen hiirimies vilkaisi hiljaa myös Hemiä. Hemi luimisti korviansa ja avasi suunsa.
”Mistä selkään aiheutunut verenpurkaus voi johtua?”
”En tiedä… vaikka osaankin ensiavun niin en tunne sairauksia paremmin, kuin tekään,” Gal vastasi.
”Oletteko varmoja, että kyse on sairaudesta? Vai saiko Marcus osuman selkäänsä taistelussanne ja sitä kautta saaden mustelman selkäänsä?” Jaca kysyi.
”Emme Jaca epäilleet sairautta… pohdimme vain, voiko jokin aiheuttaa yhtäkkisen mustelman,” Gal pyöritteli päätään.
”Ja minun tietääkseni Marcus ei saanut osumaa taistelukentällä,” Hemi vastasi sisarensa kysymykseen. Jaca puhalsi keuhkonsa tyhjiksi. Hän oli yhtä huolissaan, kuin miehetkin.
”Marcus on kyllä helvetin notkea ja nopea saadakseen iskua osakseen,” Gal pyöritteli päätään.
”No sanopa muuta! Jätkä on helkkarin kookas, mutta liikkuu kuin mikäkin sapelikalmari!”
”Sapelikalmari? Oikeasti Hemi?” Gal kohautti kulmaansa.
”Keksi yhtä notkea ja nopea eläin Marsin maanpinnalta!” Hemi tokaisi levitellen käsiään. Gal hymyillen pyöritti miehelle vain päätänsä vastaukseksi.
 
Lääkäri asteli kolmikon luokse. Jaca ja Hemi ponkaisivat pystyyn.
”Onko Marcus kunnossa?”
”Selässä oli valtava verenpurkauma… tai niin aluksi luulimme… toiseksi luulimme, että Marcus on mahdollisesti saanut raiderien myrkytysnuolesta. Kuitenkaan piikinjälkeä ei löytynyt mistään,”
”Luulitte? Mitä muuta se voi olla?” Jaca kohautti kulmaansa.
”Marcuksen hännän tyven ja viimeisen häntäluunikaman välissä oli paha tulehdus… joka laukaisee sen, että hännän suurin valtimo purkaa tihkuttaen verta suonen päältä selkänikamien päälle, itse suonikanavien sijasta,” lääkäri selitti.
”Onko tila vaarallinen?” Gal kysyi.
”Erittäin… veren ensisijainen kulkusuunta on kuitenkin suonien läpi… ei niiden päältä. Marcuksen selästä on jouduttu poistamaan litroittain verta, mikä johti siihen, että nyt hän tarvitsee verensiirtoa koneellisella avustuksella, koska normaali verenkierto on estynyt tulehduksen vuoksi, riskinä tietysti se että virheellisen kanavan vuoksi veri pakkaantuu uudemman kerran selkään. Lisäksi viimeinen häntäluunnikama oli tuhoutunut. Jouduimme poistamaan sen, koska veri haperoitti sen luuydintä tehden nikamasta pelkkää tomua. Poistatuksessakin nikama mureni käsiin,” lääkäri kertoi ja sai Jacan parahtaen nostamaan kätensä kuonolleen.
”Selviääkö Marcus?” Hemi kysyi surkeana.
”Aika näyttää. Uuden nikaman voi korvata marsilaisella lasikuitutitaanilla, mutta tulehduksen estämiseksi Marcus tarvitsisi erittäin kalliin hoitomenetelmän,” lääkäri huokaisi.
”Miksi? Eikö riitä, että tulehdus hoidetaan kipulääkkeillä ja uusi nikama titaanilla?” Gal kysyi ja sai lääkärin päänpudistuksen.
”Marcuksen tulehdus on perinnöllistä. Tunnetteko Marcuksen lähisukua, jolta voisimme varmistaa asian?” lääkäri katsoi kolmikkoa. He pyörittelivät päätään surkeina.
”No, jos saatte selville Marcuksen historiaa niin kertokaa siitä heti… tulehduksen juurisyy on kuitenkin Marcuksen hännässä. Hännän juuressa valtimon ympärillä on rauhasia, jotka tuottavat libroves-kemikaalia.”
”Libro… mitä?” Gal kysyi hämmentyneenä.
”Libroves-kemikaalia. Kaikilla marsilaisilla on sitä kehossaan. Kiitos näiden rauhasten. Libroves-kemikaali auttaa muun muassa antenneja muodostamaan sähköpurkauksia toiselle marsilaiselle, pitämään tulehdukset aisoissa ja taistelemaan ylimääräisiä bakteereja vastaan esimerkiksi kun sairastutte,” lääkäri selitti.
”Mutta ennen kaikkea Libroves-kemikaalin tulisi kuitenkin pitää selännikamat ehjinä, hyvinä sekä elastisina. Tämän puuttuessa niin, kuin Marcuksen tapauksessa… nikamat tuhoutuvat yksi kerrallaan ja sitä kautta sairaus etenee myös luihin pahentaen tulehdusta, joka viimeisenä leviää antennien kautta aivoihin,” lääkäri jatkoi selitystään.
”Eli tämä puutos aiheuttaa Marcuksen hitaan kuoleman?” Jaca kysyi, kun kyyneleet valahtivat naishiiren poskille. Hemi kaappasi sisarensa kainaloonsa.
”Valitettavasti…” lääkäri myöntyi.
 
”Mikä se kallis hoitomuoto on?” Gal kysyi.
”Marcus tarvitsee magnesium hydrofelexiä. Se on toisenlaista titaanista lääkeainetta, joka uutetaan marsilaisesta kultagraniitista. Siitä rakennettu ydin muotoillaan hännän valtimon ympärille uupuvien rauhasten kohdalle. Lääkeaine purkautuu hitaasti toimien tällöin rauhasten korvikkeena. Itse titaaninen ydin hajotetaan erillisellä Magnesium sauvalla. Tämän hoidon jälkeen Marcus voi jatkaa elämäänsä ihan normaalisti,” lääkäri selitti.
”Kauan lääkeaine kestää elimistössä?” Hemi kysyi.
”Hyvällä tuurilla niin kauan, kuin Marcus vain astelee tällä maan kamaralla. Vanhuuden puolilla voi olla, että Marcus ei selviä enää kotihoidon puitteissa, joten sairaalahoito on silloin väistämätön. Valitettavasti vain magnesium hydrofelexiä ei ole saatavilla ja sen saamisessa voi mennä kauan!” lääkäri huokaisi pudistellen päätään.
”Koska pääsemme tapaamaan Marcusta?” Jaca kysyi, kun ei halunnut kuulla enää sanottavankaan kalliista hoitomenetelmästä. Ei heillä olisi siihen varaa, saati heillä ei ollut mahdollisuutta saadakaan lääkettä Marcuksen luokse. Jaca vilkaisi sivummalle. Hän pelkäsi. Hän pelkäsi menettävänsä rakkautensa. Isän tyttärelleen.
”Heti, kun hän toipuu heräämöstä. Tila on kriittinen, muttei kuitenkaan tehohoitoa vaativaa,” lääkäri nyökkäsi. Ystävykset kiittivät lääkäriä tiedosta ja jäivät odottamaan Marcuksen heräämistä.
          Marcus tunsi kosketuksen kasvoillaan havahtuessaan hereille. Helpottuneet kasvot saivat mieshiiren vain hymyilemään lempeästi. Pieni hiirityttö hymyili kanssa isälleen ollessaan hiirinaisen sylissä.
”Hei rakas…” mies tokaisi käheästi ja nosti kättään tytärtään kohden.
”Pelästytit meidät totaalisesti ystävä…” Gal huokaisi helpottuneena sängynpäädystä. Marcus puri hieman hammastaan yhteen. Alaselässä tuntuva paine sai hänet yrittämään parantaa asentoaan.
”Sattuuko suhun?” Jaca kysyi ja ojensi Olivian hetkeksi Hemin syliin.
”Selkää painaa jokin,” mies vastasi. Jaca auttoi hieman ja suoristi miehen alaselkään asennettua letkua suorempaan.
”Auttoiko?” nainen kysyi.
”Kiitos rakas…” mieshiiri tokaisi ja vilkaisi naishiirtä. Jaca nojautui miehen yläpuolelle ja silitteli tämän päätä hellästi. Marcus hymyili väsyneenä vain hiirinaiselle.
”Pelästytit meidät oikeasti kunnolla Marcus…” Jaca kyynelehti.
”Mitä tarkoitat?” mies kysyi.
”Etkö tiedä?” Gal kysyi kohauttaen kulmaansa. Marcus katsoi kaikkia vuorottain.
”Tiedä mitä? Mitä on edes tapahtunut?” mies kysyi ja sai Jacan istuuntumaan.
 
Kyyneleet valahtivat jälleen naisen silmistä ja tämä peittosi kasvonsa. Marcus oli entistä hämmentyneempi naisen tunnereaktiosta. Gal huokaisi ja kertoi Marcukselle kaikki mitä lääkäri oli heille kertonut. Marcus nielaisi vaikeana.
”Ja jos emme tiedä perinnöllistä tekijää… Olivialla voi olla sama kohtalo edessä, kuin sinullakin,” Gal osoitti pientä tyttöä Hemin sylissä. Marcus nielaisi vaikeana.
”Kertoisin heti, jos muuta perhettäni olisi hengissä… mutta kun ei ole. En edes tiedä ketään, jolla olisi voinut olla samanlainen sairaus,” Marcus huokaisi. Hän halasi tytärtään syliin ja Hemi laski tämän varovaisesti miehen rinnan päälle. Mieshiiri suukotti tyttären päälakea, joka tutki pienillä sormillaan miehen happiviiksiä.
”Älä revi kultaseni…” mies henkäisi ja tarrasi tytön kädestä kiinni. Tyttö opetteli pitämään päätänsä mahdollisimman paljon ylhäällä, joten sen vuoksi pää vaikutti hataran jousen varassa olevalta kuulalta. Marcus tuki tytön niskaa ja katsoi tätä surkeasti.
”Ei minun ollut tarkoitus pilata sinun elämääsi heti alkumetreillä,” mies pahoitteli ja sai Jacan nousemaan seisomaan.
”Et ole pilannut hänen elämäänsä. Olivia voi saada ajoissa apua mikäli sairaus periytyy… mutta sen saa tietää vasta aikuisuuden kynnyksellä, kun rauhanen on kehittynyt loppuun,” Jaca kannusti miestä.
”Tuntuu silti pahalle… Olivia on kaikkeni,” mies henkäisi ja nosti tyttöä ylemmäksi, jotta sai tuoksutella tätä kuononsa alla. Jaca suukotti miehen päälakea rakastavasti. Marcus nosti katseensa Jacaan, joka vain hymyili miehelle. Jaca painoi päänsä miehen päätä vasten, joka nopeasti suukotti hiirinaisen nenänpäätä.
”Marcus…” Jaca henkäisi ja vilkaisi kaksikkoa huoneessa.
”Hei kyllä me ymmärrämme vähemmästäkin vihjailusta, että haluatte olla kaksin!” Hemi nöyrtyi.
”Ei meidän tarvitse… olen kiitollinen siitä, että te kaikki olette siinä,” Marcus henkäisi.
”Älä rupea tunteelliseksi kapu! Tässähän herkistyy pian itsekin,” Gal puristi kätensä sängynpäädyssä eteensä.
”Voi meidän herkkistä!” Hemi siveli tämän poskea, joka huitaisi miehen käden kauemmaksi itsestään.
”Älä edes aloita!” mies komensi ja sai Marcuksen ja Jacan nauramaan. Marcus siveli naisen kättä hellästi, joka punastui kevyesti. Hän tunsi itsensä hieman vanhoilliseksi, koska ei halunnut osoittaa rakkauttaan julkisesti. Kai sekin oli kotona opittua. Hemi ei totellut niinkään perinteitä, mutta Jaca oli oppinut vanhemmiltaan sen, että rakkaus oli kahden hiiren välistä ja se osoitettiin neljänseinän sisällä. Pikkuhiljaa kuitenkin Marcus rikkoi sitäkin normia ja Jaca tunsi itsensä vapaammaksi.
 
Viikot kuluivat. Marcuksen vointi oli vaihdellut laidasta toiseen. Suurimmaksi osaksi mies tunsi olonsa väsyneeksi ja huonovointiseksi. Hyviäkin päiviä oli. Miehen ystävät kävivät häntä joka päivä tervehtimässä. Hemi ja Gal olivat aiheuttamassa jälleen pahennusta, kun puolestaan Jaca ja Olivia viihtyivät sairaalassa. Se mikä piti Marcuksen järjissään, oli Olivia ja Jaca. Mies joutui nimittäin pysymään sairaalassa pidemmän tovin eikä tiennyt koska seuraavaksi näkisi ulkoilman päivänvaloa. Tyttö piristi Marcuksen päivää ja joka kerta mieshiiri huomasi miten tämä oli oppinut uusia taitoja. Jacaa puolestaan mieshiiri härnäsi rakkaudentäyteisellä tavallaan, joka pienimmistäkin asioista punastui herkästi. Onneksi Marcuksen pää toimi, muuten naishiiri olisi saattanut menettääkin oman järkensä flirttailevan ja sängynvankina olevan hiirimiehen kanssa. Olivia nukahti oma tehtyyn pesäänsä viereiselle tuolille. Jaca tunsi hennon kosketuksen kädellään. Hän kääntyi katsomaan hiirimiestä, jonka virne kertoi enemmän kuin tuhat sanaa.
”En aio langeta pauloihisi…”
”Miten niin? Johan olen saanut sinut omakseni.”
”Et aivan…” Jaca vinkkasi ja istui sängynlaidalle. Marcus hymyili vienosti naiselle.
”Mitä? Pitäisikö minun naida sinut?” mieshiiri kysyi. Jaca nousi seisomaan ja avasi ponihännällään olevat hiukset ja löyhytteli niitä käsillään. Samalla nainen asteli ympäri huonetta.
”Äiti sanoi aikoinaan, että vain silloin parisuhde on kokonainen. Ja vain silloin voit kutsua minua omaksesi…” Jaca henkäisi ja katsoi mieshiirtä sairaalasängyllä. Marcus katsoi lumoutuneena naishiirtä, jonka kasvojenpiirteet korostuivat auringonsäteistä, jotka läpäisivät ikkunaruudun.
”Mutta…”
”Mutta mitä?” Marcus heräsi transsistaan.
”Se on vanhanaikaista… me elämme kuitenkin nykyhetkessä,” Jaca henkäisi ja istui sängynlaidalle uudemman kerran.
”Ai… minusta oli vain suloista, että haluat kunnioittaa tuollaisia perinteitä,” Marcus ihasteli ja sai naishiiren naurahtamaan.
”Haluan kuitenkin, että kutsut minua omaksesi… vaikka emme olisi naimisissa,” Jaca henkäisi lähellä hiirimiehen kasvoja.
”Olet omani… vihkivalasta huolimatta,” mies huokaisi ja otti naiselta vastaan suudelman. Kaksikon kuitenkin keskeytti se, että sairaalahuoneen ovi rymisteltiin auki.
”Ette ikinä arvaa?” Hemi huudahti innokkaana ja sai Olivian heräämään.
”Kiitos vain Hemi!” Jaca ärähti nostaakseen tyttärensä syliinsä.
”Ei mitään hätää rakas… enosi on vain ääliö!” nainen hyssytteli.
”Et voi opettaa tytölle tuollaisia!” Hemi murahti ja sai Jacan kylmäävän mulkaisun.
”Mikä on ryntäyksesi syy Hemi?” Marcus kysyi. Valkean hiirimiehen perässä asteli myös Gal, joka vihaisena mulkaisi Hemiä. Kaksikon takaa käveli lääkäri myös huoneeseen.
”Onko jotain sattunut?” Marcus kysyi. Lääkärin suulle nousi hymy.
”Parempaa…” lääkäri totesi salamyhkäisesti. Marcus vilkaisi nopeasti Jacaa vierellään.
”Ja se on?” Jaca kysyi yhtä hämmentyneenä.
”Sinua valmistellaan leikkaukseen… Olemme saaneet magnesium hydrofelexiä,” lääkäri kertoi. Jaca henkäisi ilahtuneena ja yritti saada Marcuksenkin heräämään ajatuksistaan. Hän ei voinut uskoa korviansa, että hän saisi elämänsä takaisin…
 
”Marcus tosiaan uskoi saavansa elämänsä takaisin… lääkärit eivät vain kertoneet magnesiumin alkuperää. Joten…”
”Joten Marcus maksaa alkuperäiselle omistajalle siitä nyt kalliisti!” Minni huokaisi ja nousi seisomaan.
”Hei hetkinen! Sanoit ettei lääkärit tienneet aluksi tarkemmin Marcuksen voinnista!” Vinski osoitti vihaisena Galia.
”En tuntenut sinua kunnolla… enkä vieläkään…” Gal kurtisti kulmiansa.
”Ymmärsikö tuo nainen kaiken tuosta vihjailusta?” Hemi kysyi kuiskaten hämmentyneenä ruskeaturkkiselta marsilaiselta. Gal mulkaisi ystäväänsä tuimasti ja nousi kanssa seisomaan. Minni katsoi alas, jossa Tahkon rantajoukot olivat kerääntyneet suureen halliin.
”Tahko on Magnesium hydrofelexin lahjoittaja… Eikö niin?” Minni käänsi hiukan päätään Galin suuntaan ja näki miehen nyökkäisyn.
”Ja Tahkolla on hallussaan myös Magnesium sauva… se joka tuhoaisi ytimen hänen hännästään,” Vinski tarkensi ja nousi kanssa seisomaan. Hiirimies sai puhua kuitenkin hiirinaisen selälle.
”Mitä teemme?” Turbo kysyi ja astui puolisonsa viereen.
”Minä en tätä taistelematta niele… Marcus pyysi apuani viimeisen kerran… ja nyt ymmärrän miksi!”
”Tätäkö hän halusi? Apuasi?” Jaca kysyi hämmentyneenä ja nousi kanssa seisomaan. Minni mietti hetken ja muisti oleellisen asian hänestä ja veljestään, kun tapasivat ensimmäisen kerran vuosien jälkeen. ”…Annat minulle mahdollisuuden auttaa sinua…” naishiiri kuuli oman äänensä päänsä sisällä.
”Se lupaus…” Minni henkäisi epäuskoisena ja kääntyi ympäri. Jokainen muukin nousi tässä kohtaan ylös.
”Mikä lupaus?” Santtu kysyi hämmentyneenä.
”Kehittelimme aikoinamme Marcuksen kanssa lupauksen toisillemme luottaaksemme toistemme sanaan… se oli meidän välinen… lupaus tai vannominen tapahtui syvän antenniyhteyden kautta ja sen pettäjä tai rikkoja saisi sähköiskun antenneihinsa,” Minni selitti.
”Kuulostaa kivuliaalta…” Moto kohautti kulmaansa.
”Se onkin… olen kokenut,” Minni kohautti harteitaan.
”Miksi?” Vinski virnuili hiirinaiselle.
”Söin viimeisen marjahyytelöpuikon!” nainen naurahti ja sai ystävänsä naureskelemaan.
”Senkö vuoksi? Oikeasti?” Vinski kohautti kulmaansa.
”Olimme lapsia ja Marcus ei luottanut minuun!” Minni puristi kädet eteensä.
”Tuskin luotti tuonkaan jälkeen…” Moto kommentoi.
”Vähemmän, mutta häntä nauratti kun sain sähköiskun… siinä missä äitini vain pelästyi pahan päiväisesti,” Minni kurtisti kulmiansa.
”Miten teidän lapsuus auttaa meitä pääsemään pois täältä?” Jaca kysyi ärtyisenä.
”Ei se autakaan… mutta nyt tiedän miksi Marcus toi meidät tänne. Tarkkaan ottaen… minut!” Minni osoitti itseänsä ja sai valkeaturkkisen hiirinaisen hämmentymään.
”Että kuinka?”
”Jos Marcus olisi rikkonut lupauksensa, hän olisi saanut sähköiskun antenneihinsa. Tällä tavoin hän ilmaisi sanattomasti haluavansa apuni! Plus epävakaan terveydentilansa vuoksi, hän ei varmasti halunnut lähteä kokeilemaan onneansa, miten sähköisku voisi vaikuttaa hänen terveydentilaansa, jos kerran tulehdus voi pitkällä tähtäimellä vaikuttaa antenneihin ja aivoihin!” Minni totesi sormi pystyssä ja käveli kaikkien lävitse takaisin ikkunan eteen.
”Mutta eihän tulehdus ollut levinnyt vielä niin pitkälle, kun Marcus sai Magnesiumia…” Jaca hieroi niskaansa.
”Tarjoan apuni hänelle… mutta sitä ennen se vaatii kunnon suunnitelman,” Minni vastasi ja kääntyi ympäri katsomaan taistelutiimiänsä.
”Hänellähän on johtajataidot paremmin hallussa, kuin sinulla tai Marcuksella,” Hemi ihmetteli ja sai sisarensa iskemään tätä suoraan alavatsaan. Mies urahti syvään ja vetäytyi hetkellisesti kaksin kerroin.
”Ei Minni turhaan ole ansainnut kenraalintähtiään!” Moto puristi kädet eteensä.
”KENRAALI!” Jaca, Hemi ja Gal huusi samanaikaisesti.
 
”Hahahahhahahah siksi onkin hyvä, että olet täällä tänään!” Tahkon ääni nauroi hiirinaisen takana. Minni kääntyi ympäri ja katsoi pientä plutolaista roikkumassa trukin korin nokassa.
”Mmmmmm… sehän oli missiosi, kun tiesit tulostani tänne,” Minni hymyili plutolaiselle.
”Niin tiesin ja voisin sanoa sen olevan loistava suunnitelma! Vai mitä numero 33? Näet armaan ystäväjoukkosi tukahtuvan eteesi!” Tahko huusi ja katsoi lattiatasolla seisovaa Marcusta. Hiirimies käänsi katseensa toisaalle.
”Marcuksen ei edes kuuluisi olla täällä saasta!” Jaca murahti ja iski lasia Minnin ohitse.
”Kenenkään meidän ei pitäisi olla,” Minni vastasi rauhallisemmin.
”Niin ellemme pääse jonkinlaiseen sopimukseen,” kalapomo hieroi kynsiänsä takkinsa kaulukseen.
”Mitä ehdotat limapallo?” Turbo murahti.
”Saan viedä kenraalin toisaalle…” plutolainen hymyili ivallisesti. Minni kurtisti kulmiansa.
”Hyvä yritys sintti, mutta ei onnistu!” Turbo tokaisi.
”Minulla on sopimusehdotus!” Minni vastasi miehen yli ja sai tämän hämmentymään. Muutkin vilkaisivat nopeasti toisiaan.
”Lupaan kuunnella ehdotuksesi!” Tahko katsoi naista hiukan alaviistoon.
”Annan itseni vapaaehtoisesti sinulle vangiksi…”
”MINNI!” muut huudahtivat.
”Jos annat muiden mennä… etenkin Jacan ja lapsen. Voin nimittäin vannoa, että yksikin haava tai nirhauma lapsessa saa uskollisen mutaatiosi hyökkäämään jonkun muun, kuin meidän kimppuumme!” Minni jatkoi ja vilkaisi silmillään lattiatasolle. Jaca katsoi Minniä nopeasti surkeana. Puolustiko hiirinainen tosiaan tätä? Tahkokin vilkaisi alas, jossa hänen sotilaansa odotti kalapomon käskyä. Etenkin Marcus, jonka vihainen mulkaisu sai Tahkon nielaisemaan.
”Olet kiero… kenraali Minni!”
”Se on tarkoituskin… olla päästämättä sinua liian helpolla!” Minni murahti purren hampaitaan yhteen. Hän oli kyllästynyt Tahkon pompotteluun ja halusi edes jotenkin lähteä purkamaan vankitilannetta.
”Hyvä on! Mutta jos sotilaasi yrittävät muuta! En vanno miten sinun sitten käy!”
”Sovittu!” Minni vastasi plutolaispomolle.
”Minni?” Turbo kysyi. Nainen vilkaisi miestään nopeasti. Mies tunsi antenniensa hieman kuumevan ja vilkaisi hämmentyneenä hiirinaista.
”Minni…” mieshiiri kuiskasi, kun tämä ei ottanut katsekontaktiakaan miehen suuntaan. Tahkon rantarosvot asettelivat naishiiren ranteisiin turkoosia hohkaavat käsiraudat ja vetivät hiirinaisen mukaansa. Kuitenkin nainen jäi seisomaan oven ja nosturin väliin.
”Sinä pidät sopimuksesi kanssa, vai haluatko että rikon sen saman tien?” Minni kysyi kohauttaen kulmaansa. Plutolainen vain ärisi etsiessään taskustaan kauko-ohjainta ja painoi sen keskellä ollutta nappia. Kuution ja seinän väliin aukesi toinen ovi, josta muut pääsisivät menemään.
”Menkää ennen kuin muutan mieleni!” plutolainen ärähti.
”Minni?” Turbo tokaisi.
”Menkää… pärjään kyllä,” nainen vannotti ja sai hiirimiehen nyökkäämään. Jaca nosti Olivian varovasti kantoonsa ja lähti ensimmäisenä ovesta katsoen Minnin perään huolestuneena.
”Ole varovainen kessu…” Moto huokaisi.
”Huolehtikaa vain Olivia pois täältä,” Minni totesi ja astui trukin kyytiin.
 
Sekalainen joukko pääsi nopeasti kellarikerrokseen, jossa kolmikon moottoripyörät odottivat. Turbo painoi moottoripyöränsä keltaista nappia, joka kasasi pyörän viereen sivuvaunun.
”Laita Olivia turvaan!” Turbo komensi.
”Entä Minni? Tai Marcus? Emmehän voi vain jättää heitä tänne?” Jaca huolestui ja yritti saada hiirimiehen kontaktin.
”Turbo!” Jaca aneli ja asteli miehen luokse pysäyttäen tämän.
”Minun pitää saada miettiä, että mitä teemme. Se ei ole kuitenkaan pois ajasta, jonka Minni osti meille!” Turbo hieroi niskaansa.
”Mitä?”
”Minnin tarkoitus oli saada meille aikaa, saadaksemme sinut ja pikkuinen pois tästä akvaariosta! Jonka jälkeen tullaksemme auttamaan tänne heitä myöhemmin!”
”Mutta he tarvitsevat apuamme nyt!”
”Tiedän… siksi viemme teidät kauemmaksi täältä. Paikkaan, josta Tahko ei teitä löydä. Suunnitelma syntyy täällä sillä aikaa, kun Minni pitää vain Tahkon huomion toisaalla,” Turbo osoitti päätään etusormellaan.
”Mutta entä hänen turvallisuutensa? Olen varma, että Tahkolla on jokin ilkeä suunnitelma Minniä varten ja siihen liittyy Marcus!” naishiiri parahti. Turbo nyökytteli nopeasti naiselle.
”Tiedän! Sitä suuremmalla syyllä meidän tulee olla nopeita lähtemällä nyt,” Turbo vastasi naiselle, joka vastahakoisesti otti kypärän mieheltä vastaan. Jaca tärisi hieman, eikä edes tiennyt miksi. Häntä ei pelottanut. Kenties vain huoli ja nouseva adrenaliini sai naisen kehon tahattomasti tärisemään. Jätkät polkaisivat moottoripyöränsä käyntiin. Naishiiri istui tyttärensä kanssa sivuvaunuun, jotta Gal mahtui istumaan kullanruskean miehen taakse. Olivia oli kanssa havahtunut hereille moottoripyörien jyrinästä ja hihkui innostusta sivuvaunussa. Jaca laski kypärän hiiritytön päähän suojaksi. Motolla ja Hemillä oli työtä mahtua saman moottoripyörän kyytiin, mutta tyylivapaana hiirimiehenä Hemi päätti seistä ja iskeä sitä kautta mahdollista vihollista. Valkea marsilainen antoi kypäränsä sisarelleen, joka katsoi huolestuneena Hemiä. Hemi vinkkasi naiselle rohkaisevasti silmäänsä. Ei hän pystyisi kypärää päässään pitämään irokeesinsa vuoksi. Piakkoin hiiret ja Santtu olivat Tahkon linnoituksen ulkopuolella, kun ensimmäiset ohjusiskut tavoittivat heidät edestäpäin.
”Leipäjuuston joukot!” Vinski murahti.
”Olisi pitänyt arvata!” Moto ärähti silmä hohtaen punaisena.
”Vinski vippaa Santtu!” Turbo komensi ja valkea hiirimies kiersi häntänsä ihmisnaisen ympärille, kuin tiukan siiman.
”Mitä te nyt?!” nainen ärähti. Vinski laski Santun Turbon sivuvaunun päälle ja naiset katsoivat hieman ahtaissa tunnelmissa miehiä vihoissaan.
”Olivia ja Jaca turvaan niin, kuin Minni ja Marcus toivovat! Ja sinä tiedät reitin sille,” Turbo tokaisi ja vapautti moottoripyörän ja sivuvaunun välisen helan auki.
”TURBO MÄÄ MUISTAN TÄN!” Santtu ärähti, kun sivuvaunu kaartoi toiseen suuntaan.
”Olet pulassa vielä ystäväiseni!” Gal puri hammastaan pelokkaana yhteen.
”Se on sen ajan ongelma! Enkä minä Santtua pelkää,” Turbo naureskeli.
”Mikä on suunnitelma?” ruskeaturkkinen hiirimies kysyi.
”Se mikä parhaiten tietysti osataan!” Turbo naurahti ja vilkaisi veikkojansa.
”Tuo korstolauma menee jo rutiinilla!” Moto naurahti rusauttaen toisen kätensä rystysiä.
”WOHHHOUUUU! Tätä mää olen odottanut ties kuinka kauan!” Hemi huudahti ja latasi haulikkonsa, jonka oli löytänyt Tahkon kellarikerroksesta. Hiirimies posautti ensimmäisten hanttapulien renkaat riekaleiksi ja käytti aseen piippua iskiessään miesoletetut kärryjen kyydissä menemään.
”WOUUU! Tuo jätkä tietää miten taistellaan!” Vinski ilakoi.
”Ja osaamme sen ilman moottoripyöriäkin,” Gal naurahti ja hyppäsi Turbon kyydistä. Hemi vilkaisi ystäväänsä ja heittäytyi vauhdin huumassa voltilla harmaan hiirimiehen kyydistä pois. Kolmikko katsoi ihmeissään kaksikkoa, mutta antoi näiden taistella omalla tyylillään Leipäjuuston konnia vastaan.
 
Santtu ja Jaca olivat päässeet hyvän tovin päähän, kun sivuvaunun vauhti alkoi automaattisesti hiipumaan. Jaca vilkaisi laidan yli nopeasti.
”Mitä nyt?” nainen kysyi ja nousi kyydistä napaten Olivian käsiinsä.
”Luulen, että sivuvaunuun on aktivoitu jonkinlainen matkasäde. Kun se on ylitetty jää vaunu odottamaan omistajaansa napatakseen sen matkaansa,” Santtu totesi.
”Palaako sivuvaunu automaattisesti Turbon luokse?”
”Ei… Turbon pitää vaunu noutaa itse ellei hänen moottoripyörä itse kutsu vaunua takaisin.”
”Mitä teknologiaa tuo oikein on?” Jaca kohautti kulmaansa.
”Marsilaista. Jätkien moottoripyörät on ohjelmoitu tekoälyllä…”
”Marsilaisella tekoälyllä? Ne pyörät ovat harvinaisia ja erittäin kalliita!” Jaca tokaisi hämmentyneenä.
”Siitä minä en tiedä tarkemmin. Mutta uskon Vapaustaistelijoiden perustajan olevan jotenkin niiden tekoälyjen takana,” Santtu kohautti harteitaan. Jaca huokaisi ja katsoi taakseen, jonka jälkeen tytärtään. Olivia tutkaili naisen vaatetusta ja puristi tämän pitkiä hiuksia sormiensa välissä.
”Minulla olisi sinulle pyyntö!” Jaca aloitti ja nosti katseensa ihmisnaiseen.
”Kysy vain?”
”Voisitko suojella Oliviaa?”
”Mihin sinä menisit?”
”Haluan auttaa miestäni… ystäviäni ja ennen kaikkea… Minniä!” Jaca luetteli.
”Minniä?” Santtu hämmästeli. Jaca nyökkäsi hyväksyvästi naiselle.
”Minni uhrasi itsensä vangiksi auttaakseen kauan kadoksissa ollutta veljeänsä. Samoin meitä. Vaikka ei edes tunne meitä!” Jaca pyöritteli päätään.
”Tahdon auttaa sinua!” Santtu tokaisi.
”Kuka huolehtisi Oliviasta, jos tulisit mukaani?” nainen kysyi surkeana.
”Kuka sanoi, että tulen mukaasi? Tarvitset jonkun millä taistella! Huolehdin Oliviasta tietysti sen aikaa,” Santtu naurahti ja veti hiirinaisen mukaansa.
 
Minni pyöri metallikaltereista tehdyssä häkissään pientä ympyrää. Naisen käsissä hohkasi edelleen käsiraudat, jotka Tahkon rantarosvot olivat kiinnittäneet. Farkkutakki roikkui naisen olkien yli.
”Onko viimeisiä toiveita kenraali?” yksi rantarosvoista naureskeli häkin ulkopuolella. Minni pyöräytti silmiänsä. Hän seisoi miehiin nähden selin.
”No mikä häkkilinnun kielen vei?” kaksikko ilkkui ja naureskeli naishiirelle. Kuitenkin urahdukset ja erikoiset tömähdykset saivat hiirinaisen kääntymään. Marcus heitti pitkän metallipalan lattialle tajuttomien rantarosvojen viereen.
”Mitä sinä teet?” Minni kysyi ja asteli häkin ovelle.
”Tulin vapauttamaan sinut!” Marcus kuiskasi.
”Minä en lähden täältä ilman sinua!”
”Minni kiltti!” Marcus pudisteli päätään.
”Olet veljeni… pyysit apuani ja nyt kun tarjoan sitä niin ei sekään kelpaa!” Minni ärisi kuiskaten veljelleen.
”En halua sinun apuasi!”
”Paskapuhetta!” naishiiri ärähti. Marcus kohautti vihaisena kulmaansa.
”Jos et olisi halunnut apuani, et olisi teilannut minua jalkoihisi! Tahko tiesi tulostani tänne… ilman sinua! Joten hän olisi tullut hakemaan minut joka tapauksessa!”
”Miten se liittyy siihen, että haluat auttaa minua?”
”Olisimme törmänneet täällä! Sitä Tahkokin haluaisi. Magnesium hydrofelexillä on muitakin käyttötarkoituksia, kuin vaan lääkinnällinen hoito!”
”Mitä tarkoitat?”
”Olet minua vanhempi… etkö ole ollut kemian- tai terveenkehontunnilla hereillä?” Minni kysyi pudistellen epäuskoisena päätään. Marcus nielaisi hiukan.
”Magnesium hydrofelexi on myrkkyä. Sen avulla pystytään hallinnoimaan terveitä soluja, jotka muuttuvat hyvät solut pahoiksi, jotka puolestaan taas alkavat taistelemaan omaa kehoasi vastaan… terveydentilasi vuoksi sinulle on käymässä niin ja jos Tahko saa Magnesium hydrofelexiä sorkittua myös minuun, alkuperäiset kivenhippuset muuraavat omat kehon soluni kiviksi ja kuolen muutamassa minuutissa!” Minni selitti.
”Miksi en ole kuollut sitten vielä?”
”Koska olet sairas… sinulta puuttuu Libroves-kemikaalia tuottava rauhanen, jota Magnesium hydrofelexi hoitaa,” Minni katsoi surkeasti veljeänsä. Marcuksen katse laajeni.
”Mistä tiedät tuon kaiken?”
”Perheesi kertoi minulle…” Minni vastasi ja sai Marcuksen luimistelemaan korviansa.
”Marcus… aikasi on käymässä vähiin, koska liian pitkään Magnesium ytimen ollessa kehossa, alkaa titaani muodostamaan entsyymiä, joka on lähes yhtä vaarallista keholle kuin kehoon suoraan pistetty Magnesium hydrofelexikin! Jos magnesium ei tapa sinua, niin se ydin vähintääkin!”
”Luuletko etten tiedä tuota!” mieshiiri hermostui ja iski häkin kylkeä. Miehen hengitys oli tihentynyt ja iirikset vaihtaneet väriään.
”Se on alkanut jo vaikuttamaan kehoosi. Voima joka kehossasi on, vain ytimen tuottamaa pahuuta soluillesi,” Minni luimisti korviansa.
 
Marcus tasaili hetken mieltään ja pyöri tilassa levottomasti ympyrää. Mies puristi kämmenillään päätään ja karjui tuskaista huutoaan. Minni sulki silmänsä tiukasti, kuunnellessaan veljensä kärsimää tuskaa.
”Minni!” mies tärisi lattiatasolla.
”Miksi teet näin?” hän jatkoi.
”Koska haluan auttaa sinua… se on lupaus, jonka annoit minulle, kun saavuit jälleen elämääni!”
”Sinun pitäisi turvata perhettäni!” Marcus hengitti raskaasti.
”Sinä olet perheeni! Ihan samalla tavalla, kuin Jaca ja Oliviakin! Turvaan teidät kaikki niin kauan, kuin vain voin!” Minni huokaisi rauhallisena.
”Et voi uhrata itseäsi!” Marcus parahti kyynelten tippuessa lattialle. Minni puristi silmänsä kiinni.
”En uhraa itseäni! En tullut Maahan sitä varten,” Minni tokaisi ja sai Marcuksen hiljalleen kasaamaan itsensä takaisin pystyyn.
”Mitä?” mies pyyhki kuonopieltään ja vilkaisi kyynelten kastelemilla silmillä päättäväisenä ja tyynenrauhallisena seisovaa sisartaan. Tästä huokui jotain tuttua, ihan kun aistisi auran! Se oli voimakas ja tasapainoinen. Minnin suulle nousi pieni hymy.
”Tulin lomalle… jonka te pilasitte… ja aion jatkaa sitä, kun pääsemme pois täältä! Sitä ennen se tietää taistelua Tahkoa vastaan. Saada Magnesium sauva takaisin ja elämäsi raiteilleen terveenä isänä… ja kumppanina!” Minni totesi ja jätti kylmäävän hiljaisuuden tyhjään huoneeseen…

Kuulostaa siltä että Minnillä on suunnitelma handussa

Leipäjuuston joukot olivat kokemassa jälleen karvaan tappion. Rasvanahka oli osunut Hemin käsivarteen omalla sohlauksellaan ja nyt valkeaturkkinen hiirimies käveli rasvaisen yksilön luokse vihoissaan. Miesoletettu anoi kinttujaan juoksemaan kovempaa, mutta hiirimies ehti napata murahtaen tämän henkseleistä kiinni.
”Mihis sää olet karkaamassa öljytankkeria?” hiirimies murisi ja nosti miehen kasvot omien kasvojensa korkeudelle.
”A-a-armoa pyydän!” Rasvanahka anoi kädet ristissä.
”Et sinä tästä näin helposti pääse! Kato ei se sillä lailla mene, että sinä vetelet vekkejä täällä tähän jumalaiseen bodyyn ja yrität sen jälkeen luistaa paikalta!”
”Anna olla Hemi! Rasvanahka toimii aina samoin!” Vinski pysähtyi punaisella kilpapyörällään kookkaan marsilaisen viereen.
”Oletko sitä mieltä, että vanhoista tavoista ei voisi oppia pois?” hiirimies naurahti.
”Rasvanahka ei opi uutta!”
”Aaaa eli tyhmä kuin saapas vai?”
”HEI! SINULLA EI OLE PÄÄSTÄINEN VARAA IRVAILLA!” Rasvanahka murahti ja yritti kiemurrella Hemin otteesta.
”Kuule nyt öljytapiiri! Jos et satu huomaamaan niin olen hiukan isompi, kuin päästäinen!” Hemi murahti ja nappasi kaksin käsin tämän henkseleistä kiinni.
”Niin olet megapäästäinen!” Vinski ilkkui ja sai hiirimieskaksikon räjähtämään ivallisesti nauramaan. Vaikka Hemi oli kookas ja käytti energiansa yleensä muiden ärsyttämiseen, osasi hiirimies tarpeen tullen nauraa myös itselleen.
”No tämä megapäästäinen ei päästä sinua kuule ihan niin helpolla!” Hemi murisi Rasvanahalle.
”POMOOOOOOOOOOOO!” Rasvanahka huusi itkusilmässä, kun muutaman pyörähdysliikkeen jälkeen mies koki pitkän kaarevan ilmalennon suoraan Detroitin kaupungin vieressä sijaitsevaan jokeen muiden hanttapulien kanssa. Hemi nosti käden lippaansa katselleessaan ihmismiehen lentoa läpi taivaan.
”Miksi se huutaa pomoaan? Tuskin on eväänsäkään laittamassa miehen avuksi?” Hemi kohautti harteitaan.
”Rasvanahalla on turhan ihanteellinen kuva pomostaan!” Vinski kohautti harteitaan.
”Ilmeisesti…” Hemi puuskahti virnuva hymy kasvoillaan.
 
Hemi puristi vahvat kätensä eteensä ja katsoi haikeana kerrostalojen takaa kohoavaa Tahkon linnoitusta. Vinski vilkaisi kysyvästi Hemiä, jonka jälkeen kalapomon rakennelmaa.
”Marcus pärjää kyllä!” Vinski yritti kannustaa hiirimiestä.
”En ole Marcuksesta huolissani… tai no… ehkä hieman tai paljonkin,” Hemi vapautti kätensä ja asteli Vinskin luokse.
”Miksi?”
”Ottaen huomioon kuka meistä jäi Tahkon vangiksi! Kuka sattuu olemaan kenties kostonhimoisin.”
”Tarkoitatko? Ei… ei… et voi olla tosissasi!” Vinski nosti käsiään ylös ja nauroi makeasti.
”Mitä?” Hemi naurahti ja levitteli käsiään.
”Siis oletko oikeasti Marcuksesta huolissasi vain sen vuoksi, että Minni jäi vapaaehtoisesti Tahkon vangiksi? Ja pidät häntä kostonhimoisena?”
”Miksen? Minni vaikutti aika kovalle mimmille… Hän ei tule päästämään ketään meistä varmastikaan helpolla,” Hemi kohautti kulmaansa.
”No sitä en lähde kieltämään. Mutta en allekirjoitan hänen kostonhimoaankaan,” Vinski totesi hieroen niskaansa.
”Onko kokemusta?”
”En puhu asiasta kanssasi!”
”Miksi et!? Haluan tietää Minnistä kaiken! Onko hän oikeasti niin paha mitä annatte ymmärtää?” Hemi nojasi valkean hiirimiehen moottoripyörän keulaan.
”Ensinnäkin! Korjaan väittämäsi, koska tulen muuten itse saamaan pataani… Minni ei ole paha… sitä paitsi miksi haluat muka väkisin tietää hänestä kaikki?”
”Koskaaaa…”
”Ja vastaus ei ole se, että hän jättäisi Turbon…”
”Olet uskomaton! En yritä Minniä enää sillein!”
”Enää?”
”Enää… hän on Turbon nainen. Kunnioitan sitä!” Hemi kohotti asentonsa ja asetti kätensä sydämelleen.
”Vai niin?” Vinski epäili edelleen miehen sanoja. Kuitenkin Hemi oli vielä hyvin tuntematon hänelle, vaikka mies antoi varmasti koko persoonansa kukkia oikein kunnolla.
”Haluan tietää hänestä enemmän Marcuksen sisarena… Olivian tätinä… kuitenkin itse kaikesta huolimatta jaaaaaaa välillä Jacankin puheista huolimatta olen myös Olivian eno,” Hemi heilutti kättään lempeästi selittäessään asiaa Vinskille.
”Onko tämä se oikein paikka kertoa Minnistä siis ihan kaikki?” Vinski kysyi ja väisti juuri parahiksi lentänyttä laseria. Hemi mulkaisi vihaisena laserin tulosuuntaan.
”Kenties ei!” mies tuumi ja nappasi maasta hanttapulin autosta irronneen metallikappaleen kilvekseen.
 
Kohti ajava hanttapuli oli tulittamassa uudelleen hiirimiehiä, kun tämän keulan edessä olevaan aseenpiippuun heittäytyi pitkä tanko. Muutama napakka piipitys ja hanttapuli lensi mieskaksikon yli, tämän kotteron räjähtäessä keskelle Detroitin katua.
”Miten tuon teit?” Vinski kysyi katsahtaen Hemiä.
”Omaan ilmeisesti supervoimat!” Hemi nauroi.
”Jooooo… varsinainen supernainen oikein!” naisääni kuului kaksikon takaa.
”SUN PITI OLLA OLIVIAN KANSSA!”
”Ja kuka niin määräsi!?” Jaca huusi veljelleen takaisin ja asteli vihaisena tämän ohi. Naishiiri nappasi kärryn piipusta olevan sauvan, joka oli kotteron räjäyttänyt ilmaan.
”Anna kun arvaan? Santtu auttoi sinua?” Vinski osoitti sauvaa naisen kädessä. Hiirinainen kuitenkin nappasi hännällään sauvasta kiinni.  
”Hyvin arvattu!” hiirinainen painaessaan kätensä lanteilleen ja pyöräyttäen hännällään sauvaa otteessaan.
”Missä Olivia on?” Hemi kysyi.
”Turvassa… niin kuin Turbo ohjeisti!” Jaca kohautti kulmaansa veljelleen.
”Miksi sinä tulit tänne? Olivia on ollut ties kuinka kauan erossa sinusta ja Marcuksesta!” Hemi murahti sisarelleen.
”Kenties! Mutta haluan auttaa miestäni! Haluan hänet tästä kidutuksesta viimein jo irti!” Jaca tokaisi painottaen sormellaan voimakkaasti kohti maata.
”Entä tämän jälkeen? Annatko Marcukselle anteeksi?” Vinski kysyi ihmeissään, kun norsunluunvalkeat hiirisisarukset kiukuttelivat toisilleen omista toimintatavoista.
”Ai siitä, että taisteli Tahkon rinnalla? … tietysti, koska hänet on pakotettu tähän,” Jaca kohautti harteitaan.
”Entä ne muut asiat?” Hemi kysyi.
”En tiedä… nyt Marcus on liian sekaisin kertomaan totuuden miksi salasi perhetaustansa meiltä. Tehtävämme on kuitenkin auttaa hänet pois Tahkon vallan alta, muuten voimme sanoa hänelle hyvästit!” Jaca huokaisi surkeana.
”Paljon Marcuksella on aikaa?” Vinski kysyi. Hiirinainen vilkaisi valkeaa marsilaista ja kohautti uudelleen hartioitaan.
”En tiedä,” Jaca huokaisi.
 
Moottoripyörien ääni tavoitti kolmikon ja mustan harrikan kyydistä hypännyt ruskeaturkkinen hiirimies katsoi hämmentyneenä naista.
”Mitä teet täällä?” Gal kysyi. Äänestä paistoi selkeä epäilys ja mies ei tiennyt miten päin olisi. Turbo ja Motokin nostivat kypärät päästään. Jaca heilautti hiuksensa selkänsä puolelle.
”Miltä näyttää? Ja te kaksi… Ettekö ole nähnyt naishiirtä aikaisemmin taistelemassa?” Jaca kysyi ja sai mieshiiret mutisemaan omiaan.
”Enkö käskenyt sinua olemaan tyttäresi kanssa?” Turbo hieroi korvanjuurtaan.
”Minua ei puolituntematon hiirimies pomottele, vaikka olisi kuinka suuri tekijä armeijassa! Osaan sitä paitsi arvioida itsekin tilanteet!” Jaca murahti. Turbo vilkaisi nopeasti Motoa. Vinskikin virnuili veikkojensa suuntaan. Kolmikko nauroi makeasti.
”En rupea kinaamaakaan! Ajattelin vain, että tyttäresi olisi kaivannut sinua! Ja älä luokittele meitä armeijan pelleihin.”
”Tyttäreni kaipaa myös isäänsä, joka edelleen on Tahkon vankina. Kuten myös armas tyttöystäväsi!” Jaca tokaisi puristaen kädet eteensä.
”Miten niin armeijan pelleihin? Ettekö olekaan sotavoimissa?” Gal kysyi kulma aavistuksen koholla.
”Kuulumme, mutta emme armeijaan!” Moto vastasi miehelle.
”Onko Marsissa muitakin kuin armeija?” Gal heilautti häntäänsä kysyvästi.
”Onko meidän keskusteltava tästä juuri nyt?” Jaca painotti äkäisenä ja yritti saada hiirimiehet keskittymään. Kuitenkin tuloksetta. Kahden miehen paimennus meni vielä kevyesti, mutta kun määrä tuplattiin, oli jopa Jacalla hankaluuksia pitää miehet aisoissa. Miten hän selvisi tästä aikoinaan armeijassa? Marcus meni kuin siivellä, oli aina tukena ja kuulemassa naista, jos jokin vaivasi tätä. Harvoin hiirimies edes härkki naista. Lukuun ottamatta niitä kertoja, kun kaksikko oli päätynyt osoittamaan toisilleen rakkauttaan.
”On… Vastarintaliike Vapaustaistelijat Tulikivikaupungissa…” Vinski huudahti ja puristeli hauiksiaan.
”Vastarintaliike?” Gal kysyi edelleen epäillen.
”Oletteko tekin Tulikivestä? Miksi emme ole aikaisemmin törmänneet teihin!” Hemi ilakoi.
”Koska olemme asuneet Tulikrokantissa!” Gal kommentoi.
”Sitä ennen Tulikivessä,” Hemi vilkaisi ystäväänsä. Gal huokaisi syvään hieroen ohimoaan. Jaca huokaisi vihaisena ja pyöräytti silmiänsä. Hän asteli Turbon luokse vihaisena. Turbo kohautti kulmiaan naiselle, joka heilutti metallista tankoa edelleen hännässään.
”Oliko asiaa?” Turbo kysyi, kun puheensolina naisen takana jatkui edelleen Vastarintaliikkeestä.
”Jos olet kerran niin suurta johtajaa, niin ole hyvä ja ota komento itsellesi! Marcuksen aika, kuten sitä kautta myös Minnin on vaakalaudalla… Mikäli jatkatte turhanpäiväistä paasaamistanne!” naishiiri totesi painokkaasti hampaat irvessä.
”Miksi et itse ota?”
”Koska ette kuuntele minua!”
”Minä kuuntelen!”
”Taidatkin olla sitten spesiaalitapaus!”
”Vai spesiaalitapaus?”
”Älä näsäviisastele! Yritin juuri äsken saada teihin vauhtia ja tässä olemme edelleen!” Jaca murahti. Turbo nousi moottoripyöränsä päältä seisomaan ja huokaisi syvään. Mies vislasi kovaäänisesti saaden myös muiden huomion.
”Kuulumiset myöhempään! Minni ja Marcus tarvitsevat meitä nyt!”
”Onko suunnitelmia komentaja?” Gal naurahti.
”Mitä sanoin jo sinulle tuosta komentaja-kortista?”
”Tykkäät siitä kuitenkin honey!” mieshiiri vinkkasi Turbolle silmäänsä. Kullanruskea hiirimies pyöräytti vastaukseksi lasiensa alla vain silmiään.
”Niin… komentaja…” Jaca kommentoi kanssa. Turbo mulkaisi nopeasti hiirinaistakin, jonka tuimalle katselle oli noussut ivallinen hymy.
”Mulla on ollut tapana, että sitten tiiminä suunnitellaan toimintasuunnitelma tällaisessa tilanteessa,” Turbo puristi kädet eteensä.
”Ai nyt me ollaan jo tiimi!” Hemi naureskeli.
”Ole hiljaa!” Gal komensi valkeaa marsilaista.
”Pakko meidän olla, jos meinaamme ystävämme saada yhtä aikaan turvaan… joten mietitäänpä sitten!” Turbo rauhoitti tilanteen ja hiiret jäivät pohtimaan suunnitelmaansa.
 
”Mää en anna sun uhrata itseäsi!” Marcus murahti edelleen vihaisena sisarelleen, joka oli vangittuna metalliseen häkkiin.
”En minä mitään itseäni uhraa! Olen auttamassa sinua!”
”Todella hyvää auttamista, kun jäät vapaaehtoisesti yksin tänne! Suoraan yksi itsemurha!”
”Luuletko oikeasti, että Turbo tai jätkät jättäisivät minut tänne? Ja mitä oikein ajattelet omasta tiimistäsi? Tai minusta? Luuletko, että nielen vangitsemistani taistelematta,” Minni katsoi kysyvästi veljeänsä.
”Tiimini toivon mukaan ajattelee Oliviaa.”
”Sinun pitäisi ajatella Oliviaa ja itseäsi! Ja jos tiimisi oikeasti tukisi sinua, he eivät jätä sinuakaan tänne!” Minni painotti.
”Mitä väliä on itsellään, kun aikaa ei ole jäljellä kuin muutama tunti!” Marcus huudahti naiselle, joka kavahti miehen sanoja. Minni oli kohdistanut järkyttyneen katseensa suoraan veljensä oransseihin silmiin. Hänen omaan isoveljeensä. Eikö heillä ollut enempää kuin muutama tunti aikaa. Marcus huokaisi syvään ja haroi hiuksiansa. Kyyneleet painoivat jälleen hänen silmillään, mutta Marcus ei itkenyt. Hengitys tuntui myös hieman raskaalle.
”Minni mä pyydän…”
”Älä! Sinulla on pari tuntia kenties elinaikaa jäljellä ja kerrot sen nyt?!”
”Yritin Santun tallissa!” Marcus kohautti harteitaan.
”Etkä yrittänyt… sinulla ei ollut aikomustakaan kertoa tästä asiasta silloin! Vasta kun kuulin, omalta puolisoltasi että olet taistellut elämästäsi, suostui asiasta kertomaan minulle! Tai oikeastaan et suostunut, kun pakotin sinut siihen!” Minni tuhahti loukkaantuneena.
”Tämä ei johda mihinkään! Tappelemme vain koko ajan!” Marcus pyöritteli päätään.
”Aijaa! Kas kun en huomannutkaan!” Minni murahti. Sotilasjoukkojen askelrytmi sai sisarukset havahtumaan. Marcus mulkaisi Minniä ja siirtyi seinän vierustalle. Minni pyöritti vihaisena päätään. Tahko hyppeli kanssa portaita alas kuperkeikan kautta häkin eteen, jossa Minni seisoi.
”Oletko kerännyt voimiasi armas kenraalittareni?”
”Olisiko ollut syytä?” Minni kohautti kulmaansa.
”Kenties… taistelukentällä tarvitsee voimia!”
”Kuka uskollisista puupääsotilaistasi uskaltaisi minun kimppuuni hyökätä!” Minni virnuili plutolaispomolle. Virne mikä nousi kuitenkin tämän kasvoille ja sai hiirinaisen vakavoitumaan. Plutolaispomo vilkaisi seinälle, jossa Marcus katsahti numero 1. Minni vilkaisi kanssa kalapomon osoittamaan suuntaan.
”Olet ihan sekaisin!”
”Mikä olisi parempi yhdistelmä, kuin laittaa hiiret taistelemaan toisiaan vastaan?”
”Mikä vain!”
”Aaah… tiedän!” Tahko nosti sormensa.
 
Minni katsoi tuimasti plutolaispomoa. Mikään mitä hän päästi suustaan ei tietäisi mitään hyvää.
”Hauskemmanhan tästä tekee sen, että sisko ja sen veli ottaa mittaa toisistaan!” Tahko nauroi ilkeästi ja sai omat rantarosvonsa kanssa nauramaan. Minni laski korviansa hieman, kun limapomon suunnitelma sai naisen karvat hieman pystyyn.
”Mitä selität ahven?” Minni murahti yrittäen esittää ettei Tahko päässyt hänen turkkinsa alle.
”Luulitko etten tiedä?”
”Tiedä mitä? Uiskentelet jossain omassa verkossasi ja yrität saada minulta jotain vastauksia!” Minni ärähti pienelle plutolaiselle.
”Numero 33. Tulisitko tänne?” Tahko hymyili viekkaana edelleen Minnille. Marcus kohautti kulmaansa ja huokaisi syvään. Numero 1 painoi kätensä miehen niskaan ja antoi tälle kädenmitallaan vauhtia. Marcus mulkaisi vihaisena miestä ja astui häkin luokse.
”Oooooiii katsokaa nyt heitä!” Tahko esitteli hiiret rosvoilleen.
”Miltä tuntuu kenraali ihan omin sanoin, kun oma veli taistelee vihollisen leivissä?” Tahko hymyili ivallisesti. Marcus nielaisi voimakkaasti ja vilkaisi sisartaan. Minni piti katseensa edelleen kalapomossa. Mistä tämä oli saanut tietää, että hiiret olisivat sisaruksia keskenään? Naishiiri jätti kuitenkin haisevalle plutolaisyksilölle vastaamatta ja vilkaisi toiselle sivulleen.
”Ei mielipidettä… hmmm… harmi!” Tahko mutristeli huuliansa. Tahko vilkaisi halveksivasti myös Marcusta.
”Numero 1… valmistele areena valmiiksi! Äläkä unohda pientä maustetta mukaan!” Tahko komensi.
”Se ei pelaa, joka pelkää!” mies totesi käheästi ja poistui paikalta. Minni vilkaisi Marcuksen kanssa huolestuneena toisiaan.
”Onko toiveita sisarellesi numero 33?” Tahko kysyi.
”En tiedä mitä selität! Mutta kenraali ei ole osallinen mitenkään tilanteeseeni! Hoidan asiat yksin!” Marcus murahti arvostaen kuitenkin sisarensa asemaa.
”Ha! Olette hauskoja! Oikein ratkiriemukkaita!” Tahko nauroi ja hyppeli yhden nosturin luokse ja veti sen suurta vipua. Nosturin taso nousi korkeuksiin.
”Hyvin yritetty puhua ääliö! Hän on jäljilläsi!” Minni puri hammastaan.
”Kenties… mutta haluan sinut edelleen pois täältä!” Marcus tokaisi katsahtamatta sisartaan.
”Numero 33! Sinä ja kenraali olette nimenomaan tärkein osa suunnitelmaani! Joten valmistautukaa murrrskautumaan!” Tahko huusi katon rajasta. Pieni kalapomo hyppäsi nosturin lattiatasolle korokkeeltaan. Tahko etsi taskujaan ja näytti mietteliäältä. Tätä hiiret eivät kuitenkaan lattiarajaan nähneet. Plutolaispomon toiminta kertoi hiirille, että tämä pelasti vain oman pyrstönsä nousemalla mahdollisimman korkealle taistelukentältä. Löydettyään etsimänsä taskustaan, plutolainen painoi pienen sauvan päätä, joka triplasi pituutensa.
”Näyttääkö tutulle?” Tahko kysyi nousten uudelleen korokkeelle. Marcuksen ilme muuttui pelästyneeksi. Tahko piti käsissään Magnesium sauvaa, jonka Leipäjuustokin oli onnistunut välissä nyysimään.
 
Valot välähtivät katon rajassa ja sai hiiret hengittämään raskaammin. Jännitys oli heistä ihan käsinkosketeltavissa, koska eivät tienneet plutolaispomon suunnitelmia. Plutolainen nauroi ilkeästi, kun huoneen keskelle areenan valaistuksen tapaan syttyi yksi kirkas valo katosta valaisten kehän.
”Siirryhän 33 paikoillesi!” Tahko komensi. Marcus kuitenkin epäröi hetken, tosin liian pitkän hetken. Viiltävä kipu mieshiiren alaselässä sai miehen huutamaan kivusta ja iskeytymään polvilleen. Tahko puri hammastaan tiukasti yhteen ja vapautti sauvassa olevan napin peukalonsa alta.
”SIIRRY PAIKALLESI!” Tahko huusi. Nelinkontin Marcus nojasi lattiatasoon ja hengitti raskaasti. Vasta kun kipu alkoi alaselästä hälvenemään, pystyi vaaleanharmaa hiirimies nousemaan seisomaan. Hän katsoi surkeana plutolaista ja siirtyi areenan toiseen laitaan tärisevin askelin. Minni katsoi huolestuneena veljeänsä, jolla ei selkeästi ollut vaihtoehtoja Tahkon kanssa. Tämä oli täydellisesti hänen valtansa alla. Juuri kun naishiiri sai omat ajatuksensa kasattua, pelästyi hän hiukan kun kahleet tippuivat hänen käsistään ja häkki kaatui musta hiuksisen kenraalin ympäriltä lattialle lappeelleen. Minni nielaisi hetken mietittyään ja katsoi areenaa, jonka lattiatasoon sähkövirran tavoin ilmestyi suuri turkoosi ympyrä. Minni ei tiennyt miksi, mutta hän astui häkistä ympyrän sisälle. Marcus vilkaisi selkänsä taakse, kun ympyrä sulkeutui kokonaiseksi. Hiirimies katsoi sisartaan silmästä silmään ja huomasi kuinka Minni kurtisti vihaisena kulmiansa.
”Valmistautukaa seuraamaan vuosisadan taistelua!” Tahko naureskeli rantarosvoilleen. Marcus silmäili vihaisena plutolaispomoa. Äkisti mies tunsi, kuinka hänen antenninsa värähti ja siirsi katseensa Minniin. Tappava katse oli hieman laantunut ja Marcus sai nopeasti kiinni mitä hiirinainen oli hänelle ilmaissut. Minni tiesi sen, että Tahko käyttäisi Magnesium sauvan voimaa tähän Marcuksen kautta. Mikään ei olisi pätkän mielestä parempi suunnitelma, kuin usuttaa väkisin Marcus Minnin kimppuun. Tahko naureskeli hulluuden partaallaan ja iski Magnesium sauvan toista nappia. Marcus tunsi kuinka selkäranka heitti ensin takakenoon ja takaisin voimalla eteen, niin että hiirimies oli nelinkontin. Mies murisi uhkaavana. Silmien iirikset vaihtoivat väriä syvän keltaiseen. Minni katsoi nopeasti ympärilleen. Hänellä ei ollut pakotietä. Naishiiri ehti kuitenkin väistää, kun Marcus oli täysissä voimissaan jo heittämässä ensimmäisen iskun kohti sisartaan. Minni kierähti maan kautta, kun Marcus hyökkäsi uudemman kerran hänen kimppuunsa. Naishiiri ponkaisi jaloillaan vauhtia ja iski päällään Marcuksen keskikroppaan niin, että sai heitettyä tämän taakseen rähmälleen. Pitkät hiukset haittasivat hiukan näkyvyyttä ja Minni heitteli niitä pitkin poikin, että näki edes jotenkin eteensä. Marcus murahti uhkaavana, kun taittoi yhden rantarosvon mönkijästä itselleen metallisen aseen.
”Et voi olla tosissasi!” Minni huudahti ja kyykistyi, kun vaaleanharmaa hiirimies yritti iskeä naista päin näköä. Marcuksen sivusilmä painautui Minnin mieleen. Mies ei ollenkaan muistanut mitä nainen oli hänelle antenneillaan viestinyt. Ajatuskatkos ja Minni löysi itsensä maasta makaamasta selällään, kun Marcus painoi metallikappaletta kuristavasti naisen kaulaa vasten. Minni taisteli kaikin voimin veljeänsä vastaan, mutta olisi yksin liian heikko häntä voittamaan. Naisella ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin potkasta veljeänsä suoraan sukukalleuksille ja toivoa, että tämän jälkeen hiirimies saisi vielä jälkikasvua. Tämä urahti vihoissaan ja kierähti selälleen, jolloin Minni sai yliotteen ja nappasi pudonneen metallikappaleen käteensä. Nainen painoi sen terävää kulmaa suoraan veljensä kaulaa vasten, joka vain hiirinaisen alla murisi uhkaavana.
”SEIS!” Tahko huusi ja sai Marcuksen vain murisemaan Minnin alla. Hän ei ollut painanut sauvan nappeja, mutta Marcus odotti selkeästi pomonsa ohjeistusta. Tahko nojasi käteensä ja katsoi tylsistyneenä hiirikaksikkoa. Minni ei oikein uskaltautunut katsomaan Tahkoa, kuin nopeasti sivusilmällään. Hän halusi olla varma, ettei Marcus päässyt hänen allaan tekemään mitään yllättävää.
”Tilanne vaatii hieman lisämaustetta!” Tahko pinkaisi nopeasti suoraan ja nosti sormensa. Minni kuristi hämmentyneenä kulmiansa.
 
Samaan aikaan Turbon johdolla muut hiiret olivat tavoittaneet uudelleen Tahkon linnoituksen. Turbo pysähtyi viimeisen talon kulmalle ja mietti hetken toimintasuunnitelmaa.
”Onko ongelmia?” Jaca kysyi Vinskin takaa.
”Mietin vain…”
”Mitä?” Moto kysyi. Hemi hyppäsi harmaan hiirimiehen pyörän päältä.
”Että olisiko sittenkin parempi toimintasuunnitelma hajaantua?”
”Hajaantuminen voisi saada meidät uudestaan vangeiksi!” Gal kommentoi tämän takaa.
”Tiedän… siksi se olikin vain idea!”
”Mitähän Tahko tekee tällä hetkellä Minnille ja Marcukselle?” Hemi pohti ja nosti kätensä lanteilleen. Koko taistelukuvioiden ajan valkea marsilainen oli onnistunut melkein jopa käyttäytymään. Puhumatta kuitenkaan Rasvanahan ansaitsemasta selkäsaunasta.
”Tuskin mitään hyvää!” Vinski puristi kädet eteensä.
”Meidän on pian päästävä auttamaan heitä… Marcuksen kohtalo on muutamasta hetkestä kiinni!” Jaca totesi surkeana ja asetti toisen kätensä Vinskin olalle. Valkea hiirimies nyökkäsi hyväksyvästi.
”Ainoa toimiva paikka taitaa olla katto!” Turbo pohti.
”Eikä syystä!” Hemi totesi.
”Mitä tarkoitat?” Gal ihmetteli ystävänsä päättäväistä käyttäytymistä.
”Tuo kajo ei ole nimittäin normaali kattovalo!” Hemi osoitti Tahkon linnoitusta, jonka pyöreän lasikuvun alta nousi taivaalle turkoosi kajo.
”Meidän on pakko olla nopeita!” Turbo komensi. Jätkät polkaisivat pyöränsä käyntiin. Hemi naurahti innokkaana ja muutaman juoksuaskeleen saattamana hyppäsi Moton pyörän perään napaten kiinni selkämyksen tarakasta.
”Niin, kun jo sanoin… sää olet yksi hullu marsilainen!” Vinski huudahti toiselle valkealle hiirimiehelle.
”Hei! Tämän tyhjempi pää ei voi olla hullumpikaan!” Hemi naputti päätänsä.
”Eli ajatuksen ripe itsesuojeluvaistosta ei olisi pahitteeksi!” Turbo pyöritteli päätään.
”Usko ystävä… hän menetti sen jo vuosia sitten!” Gal taputti Turbon olkapäitä. Vitsailu sai tunnelman hetkeksi positiivisemmaksi, mutta mitä lähemmäksi he pääsisivät Tahkon linnoitusta, sitä nopeammin tunnelma myös hiipui. Hemi nappasi kaksin käsin Moton pyörän tarakasta kiinni, kun kolmikko ajoi kohti suoraa seinää ylös. Viimeiset metrit he hetken vain leijuivat ilmassa ennen laskeutumistaan alas. Hemi hyppäsi kyydistä ennen, kuin harmaan hiirimiehen pyörä ehti edes koskettamaan maata.
”Kypärä ei olisi Hemi pahitteeksi!” Jaca kommentoi.
”Sitten en voisi esitellä tätä komeuttani kaikille!” Hemi vastasi hipelöiden rönsistynyttä irokeesiaan.
”Pitäisit edes sen kuosissaan!” Gal naurahti.
”Katso omaa silmämeikkiäsi pelle!” Hemi irvaili, kunnes tiukka suhahdus sai mieskaksikon keskittymään. Prätkähiiret olivat ennättäneet jo kuvun reunalle ja katsoi taistelu areenalle.
”Mitä ihmettä?” Gal kurtisti kulmiansa.
”Onko Minni voitolla?” Vinski ihmetteli, kun kaksikko oli edelleen samassa asennossa, johon Tahko oli erän stopannut. Turbo kurtisti vihoissaan kanssa kulmiansa. Hän pyöritteli päätään.
”Ei! Tässä on jotain muuta!”
 
Samaan aikaan Minni odotti riipaisevia minuutteja, että Tahko toimisi. Marcus edelleen oli konnan pauloissa ja murisi sisarelleen.
”Numero ykköneeeeeeeeeeeeeeen… se lisämauste!” Tahko huhuili.
”Lisämauste?” katolla olevat hiiret kysyivät yhteen ääneen. Numero 1 naureskeli käheästi ja polkaisi toista jalkaansa, joka sai lattian värähtelemään. Minni tönäisi Marcusta nopeasti niin, että tämä kolautti päänsä lattiaan ja hiirikenraali nousi seisomaan. Marcus hieroi takaraivoansa noustessaan seisomaan ja katsoi perääntyvää Minniä.
”Saanko esitellä vuosien mahtavimman tuotokseni!” Tahko naureskeli kädet ojossa. Hopeisen kiiltävä kapseli nousi lattiarajasta. Kapselin etuosa oli kiiltävää lasia ja kaasun laskeuduttua Minni tunnisti kapselin sisällä olevat kasvot. Naishiiri järkyttyi paikoilleen. Kyyneleet kerääntyivät kaipuusta hiirinaisen silmille. Hän ei voinut uskoa näkyä edessään edes todeksi.
”Mitä nyt?” Vinski kysyi ja yritti tähyillä mitä alempana tapahtui.
”Kapselin lasi heijastaa just niin, ettei varmasti näekään mitään!” Gal yritti kanssa tähyillä, muttei tosiaan heijastuksesta nähnyt senkään enempää. Minni pyöritteli päätään ja iski kämmenensä ohimoilleen. ”Ei tämä ei ole totta!” nainen yritti puhua mielessään itselleen. Mutta aina, kun hän avasi silmänsä oli näky sama. Kapseli suhahti auki ja laski lasit. Hahmo sen sisällä henkäisi syvään ja pitkään, avaten hitaasti silmänsä. Marcus oli lähtövalmiudessa iskemään sisartaan uudelleen. Minni nielaisi voimakkaasti. Syvä henkäys katolta sai kaikki järkkymään.
”Ei voi olla totta!” Vinski huudahti ensimmäisenä silmät lähes lautasen kokoisina.
”Tuo ei voi olla totta!” Jaca peittosi kuononsa.
”Kyllä se on mitä luulemme!” Turbo kommentoi kanssa järkytyksen vallassa.
”Se on…” Hemi huokaisi ja tunsi kehonsa värisevän.
”YLIJOHTAJA!” kuusikko tokaisi yhteen ääneen. Vaaleanharmaa hiirimies Marsin armeijan vihreissä rusautti niskansa ja pyöräytti hartioitaan. Hiirimiehen silmät hohtivat kanssa samanlaisena, kuin Marcuksenkin. Toinen aavistuksen haaleampana. Rusautettuaan myös rystysensä hiirimies astui kapselista ulos ja vilkuili tyynen rauhallisesti ympärilleen. Hän siirsi pistävän katseensa Minniin.
”Isä…” naishiiri kuuli kuiskaavansa. Vaaleanharmaa hiirimies sliippasi mustia hiuksiaan taakse päin. Hän ei tunnistanut vuosien varrella kasvanutta tytärtään. Saati poikaansa. Hän ei ollut tässä maailmassa.
”Ja nyt! TODELLINEN SHOW ALKAAAAAA!” Tahko huusi voiton riemuisasti.
”NIIITATKAAA TUO VIETÄVÄN KENRAALI!” Kalapomo jatkoi osoittaen Minniä. Miehet murahtivat uhkaavana ja ottivat asennon hyökätäkseen naishiiren kimppuun. Minni kavahti silkasta pelosta kaksikkoa.
 
Turbo aktivoi tsernopuikkonsa ja iski katon lasikuvun mäsäksi. Hiirimies vislasi pyörälleen, joka sinkautti miehelle köyden. Tämän avulla hiirimies laskeutui tyttöystävänsä avuksi.
”MITÄ?” plutolainen huudahti ja suojasi päätään tippuvilta lasinpaloilta.
”Hei hani!” mies naurahti ja veti naisen lanteistaan itsensä lähelle ja juuri ennen, kuin hiirimieskaksikko sai otettaankaan Minnistä, vetäisi köysi heidät aavistuksen korkeammalle. Hiirimiehet kierivät maata pitkin menettäen tasapainonsa syöksyhyökkäyksen vuoksi. Minni vilkaisi katon juurelle, josta myös muut marsilaiset laskeutuivat. Viisikko laskeutui kehän toiselle laidalle.
”Nyt tilanne on reilu löyhkäpala!” Hemi osoitti pientä plutolaispomoa. Tämä ärisi vihoissaan saapuville marsilaisille. Turbo heilautti kropallaan köyteensä vauhtia ja heitti naishiiren sylistään, jonka Moto koppasi kiinni.
”Kaikki okei kessu?” harmaa hiirimies kysyi.
”Melkein…” Minni henkäisi edelleen epäuskoisena. Moto laski naisen alas ja pelästyi hieman, kun Turbo laskeutui hänen eteensä.
”Suunnitelma… mäiskintää ja kunnolla!” Vinski ilakoi heilauttaen nyrkkiään ilmassa, kun vaaleanharmaat hiirimiehet ponkaisivat takaisin ylös.
”EI!” Minni komensi ja sai muut hämmentymään.
”Meidän on pakko tehdä Minni jotain! He eivät nimittäin anna armoa tuossa tilassa!” Turbo totesi naisen edestä.
”Tiedän… mutta kukaan ei teilaa perhettäni enää yhtään enempää!” Minni murahti vihaisena ja riuhtaisi hiuksiaan päälakeaan pitkin.
”Perhettä?” Gal kysyi kulma aavistuksen koholla ja vilkaisi Hemiä. Jaca katsoi surkeana Minniä, jonka jälkeen miestään. Tällä ei ollut hajuakaan mitä oli tekemässä ja vielä kenen kanssa.
”Oh! Mää tajusin!” Hemi piteli päätään ja katsoi ystäviään.
”Siis… mitä oikein tarkoitat Minni?” Moto katsoi surkeana mustahiuksisen naisen takaraivoa. Minni ummisti silmänsä.
”Eiiiiiii… tämä on niin epätodellista,” Hemi pyörähti epäuskoisena ympyrää. Leveä hymy oli vallannut miehen kasvot.
”Voisitko lopettaa?” Jaca ärähti veljellensä.
”Älä viitsi!” Hemi irvaili sisarelleen.
”Te olette Ylijohtajan lapsia! Eikö niin?” Hemi kysyi Minniltä suoraan edelleen ärsyttävä virne kasvoillaan. Jacankin suu loksahti kanssa auki ja käänsi katseensa Minniin nopeasti uudemman kerran hämmentyneenä.
”Tää paranee vain!” Vinski naurahti ja pyöritteli epäuskoisena päätään. Moto koppasi valkeaa ystäväänsä päähän, joka murahti vihaisena.
”Palataan siihen myöhemmin… meidän tehtävämme on saada Tahkolta Magnesium sauva,” Minni nielaisi voimakkaasti. Turbo vilkaisi plutolaista mikä oli virhe, sillä hiirimies työnnettiin kaikkien ystäviensä läpi kehän ulkopuolista seinää vasten.
”Turbo!” Minni huudahti, kun kullanruskea mieshiiri yritti laittaa vastaan naishiiren isälle. Tässä oli kieltämättä voimaa, jota Turbo ei ollut koskaan kokenut. Samaan aikaan muu viisikko yritti väistää Marcuksen iskuja. Hemi tarrasi ystävänsä olkapäistä kiinni ja heitti tämän kehän toiselle laidalle.
”JEEEAAA!!! Just noin!” Vinski iski ylävitosen hiirimiehen kanssa. Minni mulkaisi kaksikkoa vihoissaan.
”Auta miestäsi! Me hoitelemme tuon ”kohta” entisen palkkasoturin!” Hemi muistutti hiirinaista osoittaen peukalollaan taakse päin, josta Marcus oli uudemman kerran hyökkäämässä. Minni vilkaisi Turbon suuntaan ja näki miten Moto auttoi tämän Ylijohtajan pinteestä. Tosin kokeneella mieshiirellä oli paljon taistelutaitoja takataskussaan. Turbo ja Moto saivat oikeasti tehdä töitä, että selvisivät mieshiiren helpoistakin iskuista. Gal vilkaisi ympärilleen ja kumarsi, kun Turbo työnsi Ylijohtajan kumoon heidän jalkojensa juuresta.
”Mää laitan järjestelmän sekaisin!” mieshiiri ilmoitti ja pinkaisi areenaan toiseen laitaan iskien numero 1 tajuttomaksi.
”Anna mennä!” Turbo kommentoi ja valmistautui Ylijohtajan uusimpaan hyökkäykseen. Kaatuminen ei ollut miehelle edes takapakki.
”Nyt ymmärrän miksi hänet ylennettiin Ylijohtajaksi!” Moto tokaisi ja väisti hiirimiestä.
”Mieti siihen tapa johtaa! Hän tosiaan on ihailun arvoinen,” Turbo tokaisi ja kumosi hiirimiehen uudestaan maahan.
 
Minni ja Jaca olivat piiloutuneet Tahkon trukin alle. Minni vilkaisi Jacaa, joka heilutteli Santun tekemää sauvaa kädessään.
”Santulta terveisiä?” hiirinainen kysyi kulma aavistuksen koholla ja pieni ihastunut virne kasvoillaan.
”Hän halusi muistaa pienellä lahjalla, kun anoin häntä jäämään Olivian kanssa,” Jaca naurahti. Hiirinainen käänsi sauvan ratasta, mikä aiheutti sen että sauva tärisi voimakkaasti hiirinaisen kädessä. Minni väisti valkean hiirinaisen edestä, kun tämä iski tärisevän sauvan trukin akseleihin. Tahkon värisevä ääni korkeammalta sai naiset väistämään. Tahkon seisoma taso iskeytyi maatasoon ja heitti plutolaisen kädestä olevan Magnesium sauvan pitkin areenaa.
”EI!” Tahko huusi ja numero 1 lähti jahtaamaan sauvaa yhtä aikaa mustahiuksisen kenraalin kanssa. Nopeampana ja ketterämpänä hiirinainen nappasi sauvan ennen punapartaista miestä.
”Saakelin rotta!” numero 1 murisi ja oli hyökkäämässä vaalean hiirinaisen kimppuun. Isku kuitenkin miehen päähän sai tämän romahtamaan Minnin jalkojen juurelle tajuttomana. Minni nosti katseensa norsunluunvalkeaan hiirinaiseen, joka pyöritteli omaa metallista sauvaa kädessään.
”Rantarosvot… tehkää jotain! Nopeasti!” plutolainen ärisi. Turbo iski Ylijohtajan jälleen kimpustaan ja vislasi voimakkaasti. Jyrinä katolta sai hiiret nostamaan katseensa kattoon, kun kolme moottoripyörää laskeutui iskemään Tahkon rantarosvoja pataan. Minni vilkuili ympärilleen.
”HEMI!” nainen huusi ja heitti valkealle marsilaiselle Magnesium sauvan, kun hiirinainen itse väisti Tahkon yhtä sotilasta. Vinski painoi Marcuksen maahan, kun Hemi iski sauvanpään tämän hännän tyveen.
”AAAAAaaaaaaaaarrggghhhhhh!” Marcus huusi riipaisevasti ja tunsi kehonsa väkisin vääntyvän erinäisiin asentoihin. Vinski irrotti tässä kohtaa otteensa, ettei vahingossakaan estäisi miehen kehon taivuttelua.
”Katso!” Hemi ihasteli sauvaa ja näytti sen sisältöä Vinskille.
”Oliko tuo hänen hännässään?” Vinski ihmetteli nenä nyrpeänä, kun sauvan sisällä oli suurikokoinen metallikappale.
”JEP! Ja sitä kautta sai jopa inhimilliset voimat.”
”MARCUS!” Jaca huudahti ja juoksi miehen luokse, joka urahtaen kääntyi selälleen. Naishiiri iskeytyi pienellä liu’ulla polvilleen hiirimiehen viereen. Tämän keho värähteli edelleen kivusta ja piakkoin mieshiiri menetti tajuntansa. Jaca siveli miehen poskia.
”MARCUS!” nainen huusi itkun sekaisena. Minni juoksi kanssa veljensä luokse, kun Jacan järkyttynyt toiminta ei edennyt mihinkään.
”Rauhoitu… hän on hengissä!” Minni tokaisi ja vilkaisi miehensä suuntaan.
”Onkohan isäsi samoissa pauloissa?” Turbo pohti, kun iskeytyi lattiaan hiirimiehen alle.
”OLISIKIN!” Tahko nauroi ilkeästi ja kaivoi povitaskustaan toisen kaukosäätimen.
”Oi hyvä tätähän tarvitsemmekin!” Moto nappasi kaukosäätimen plutolaispomon kädestä helposti.
”HEI! Senkin rotta! Se oli minun!” Tahko hyppi Moton jaloista. Gal oli yrittänyt hakkeroita hiirien tietä ulos ja löytänytkin itsetuhon plutolaispomon järjestelmästä. Mieshiiri juoksi muiden luokse.
”Meillä on about 30 sekuntia aikaa ennen, kuin tämä paikka posahtaa!”
”Hyvä! Eiköhän se riitä!” Turbo ärisi painaessa hiirimiehen käsiä omillaan, kun tämä yritti kuristaa kullanruskeaa hiirimiestä allaan.
 
Kuitenkin vaaleanharmaa hiirimies oli pääsemässä niskan päälle ja kietoi häntänsä Turbon oman kaulan ympärille lisäksi.
”MOTO! N-yt!” mies ähisi ja Moto painoi toisen kaukosäätimen nappia. Vihreä säde valtasi kaksikon hetkeksi ja sai Ylijohtajan huutamaan aavemaisen huudahduksen kohti kattoa. Miehen sisältä nousi valkea usva ja tämä lysähti Turbon päälle tajuttomana. Kullanruskea hiirimies hengitti raskaammin, kun happi alkoi paremmin uudelleen kulkemaan.
”Voi luoja…” Minni henkäisi surkeana. Oliko isän aave noussut tämän sisältä? Moto juoksi auttamaan ystäväänsä, joka oli hieman pinteessä Ylijohtajan alla. Turbo kokeili hiirimiehen kaulaa ja katsoi surkean hengästyneenä hiirinaista.
”Hän on hengissä…” mies totesi pienesti nyökytellen ja sai naisen rauhoittumaan. Minni hieroi käsillään päätään epäuskoisena.
”15-sekuntia itsetuhoon!” naisääni katon rajasta sai hiiret havahtumaan.
”Sitten menoksi! Minni mun kyytiin. Hemi ja Gal ottakaa Marcus, Moto avaa sivuvaunusi, Jaca Vinskin kyytiin… huolehdimme Minnin kanssa Ylijohtajan! Menoksi!” Turbo komensi ja hiiret juoksivat omille paikoilleen. Turbo nosti Ylijohtajan istumaan hänen ja Minnin väliin.
”Eheeeeeiii… kaunis linnoitukseni!” Tahko itki ja näki vankina olevan Leipäjuuston kävelen luokseen, hiirten painuessa ulos heidän ohitseen.
”Sivutuote rakas kalaystäväni… totu siihen! Ja siihen ettei nämä kivilajitelmat pysy ehjänä, kun marsilaiset ovat maisemissa,” tämä totesi välinpitämättömästi.  Viimeiset piipitykset ja hiiret ummistivat silmiänsä, kun kalapomon linnoitus tuhoutui pieniin palasiin jättäen lohet alleen tihrustamaan tuttuun tapaan kyyneliään. Jaca ohjasi hiirimiehille suunnan, josta löytäisivät Olivian ja Santun. Santtu piti sylissään täydessä unessa olevaa hiirilasta, kun kuuli tutun moottoripyöräkolmikon saapuvan.
”Mitä oikein tapahtui?” ihmisnainen henkäisi. Turbo kiinnitti sivuvaununsa takaisin moottoripyöräänsä kiinni. Santtu asteli mustan harrikan luokse ja osoitti Minnin sylissä tajutonta hiirimiestä.
”Kuka hän on?”
”Isäni…” Minni huokaisi alakuloisena ja piti katseensa hiirimiehessä. Santun katse laajeni hieman, mutta kiersi kuitenkin Turbon ja Vinskin väliin. Nainen ojensi varovaisesti hiirilapsen äidilleen, joka halusi lapsensa jälleen lähelleen. Samalla naiskaksikko vaihtoi paikkojaan. Jaca istui varovaisesti mustan sivuvaunun kyytiin tyttärensä kanssa. Gal vilkuili kanssa sylissään koko painollaan makaavaa hiirimiestä. Hemi roikkui Moton tarakalla seisten ja tuki Marcuksen pitämistä hännällään. Matka Chicagoon oli hiljainen. Minni oli asettanut kätensä isänsä kainalon alta niin, että kämmenellään tunsi tämän hennon sydämen sykkeen. Samalla hän sai tuettua hiirimiestä parhaalla mahdollisella tavallaan. Toisella kädellään nainen hieroi miehen otsaa. Se oli hieman viileä, mutta turkki naisen sormien alla sai naisen muistot isästä mieleen. Turbo vilkaisi sivupeilistään naista.
”Onko kaikki hyvin rakas?” Turbo uskaltautui kysymään. Pitkä riipaiseva huokaisu karkasi hiirinaisen suusta. Naisen surullinen katse sai myös Turbon luimistelemaan korviansa kypäränsä alla.
”Siitä on vain niin kauan…” Minni henkäisi hiljaa ja tunsi miten kyyneleet kertyivät hänen silmilleen. Nainen painoi kypärän suojaamaa päätään lähemmäksi isänsä päätä vasten ja ummisti silmänsä. Nainen tunsi kaiken tutun tuoksun nenässään mikä isässä oli. Kuin muistojen tulvavesi olisi vallannut naishiiren mielen.
”Olin vasta lapsi silloin…” hän jatkoi nieleskellen alakuloisuuttaan. Naisen olotila sai myös muut hiljenemään. Edes Hemin tai Vinskin ei tehnyt mieli kommentoida mitään naiselle. Vaikka olivatkin aluksi pitäneet epätodellisena tietona sitä, että hiirisisarukset olivat Ylijohtajan lapsia.

Aamutuntien puolella hiiret ja Santtu saapuivat vasta Chicagoon. Olivia oli herännyt ensimmäisiin auringonsäteisiin ja alkoi olemaan kiukkuinen, kun mehiläinen kärsiessään nälästä ja kenties liian vähäisistä yöunista. Jätkät ajoivat suoraan stadionille. Turbo nosti Ylijohtajan harteilleen siinä missä Hemi kantoi Marcuksen sisälle. Jaca yritti parhaansa mukaan huolehtia Olivian hyvinvoinnista, mutta Marcuksen tajuttomuus sai naisen olemaan huolesta sekaisin. Hiirimiehet laskivat tajuttomat marsilaiset sängyilleen lepäämään. Santtu tarkisti yhdessä Minnin kanssa heidän kehonsa ja muutenkin yleisen voinnin mitä päälle päin näki. Ylijohtaja oli vuosia sitten ilmeisesti saanut kasvoihinsa pitkät haavat, jotka olivat nyt arpeutuneet epätasaisesti. Taistelun aikana Minni oli huomannut, että miehen oikean silmän iiris oli harmaavalkoisen kalvon alla peitossa ja oli ollut huomattavasti vaaleamman keltainen, kuin vasen silmä. Oli siis todennäköistä, että tämä oli menettänyt osittain myös näkönsä aikoinaan. Taistelua se ei kuitenkaan tuntunut hidastavan. Hiirimiehen kehossa oli myös paljon arpia. Osan Minni tunnisti jo lapsuudestaan, kun isänsä oli loukkaantunut taistelussa vihollista vastaan.
”Eiköhän tämä riitä… heidän kehonsa tuntuvat käyvän ylikierroksilla, vaikka ovat tajuttomia!” Minni totesi ja suoristi itsensä.
”Mistä tiedät?” Santtu kysyi.
”Aistin sen antennien kautta… heidän kehonsa käyvät varmasti pitkään myllerrystä. Ties kuinka kauan isäkin oli Tahkon vallan alla…” Minni huokaisi puristaen kädet eteensä. Turbo hieroi naisen olkapäätä lohduttavasti.
”Pidetään heitä siis silmällä…” Turbo totesi suukottaen naisen otsaa. Minni nyökkäsi hyväksyvästi.
”Herääminen voi olla voimakas reaktio… joten ollaan heille silloin armollisia,” Minni komensi hellästi muita. Muut nyökyttelivät vain hyväksyvästi. Aamupalan ja Olivian pienen leikkihetken jälkeen jokainen kellahti hetkeksi lepäämään, sillä tyttöhiirikin rauhoittui äitinsä viereen aikaisille aamu-unille. Minni oli kietoutunut Turbon kainaloon, kun havahtui askeleisiin tulostaululla. Nainen käänsi kroppaansa hiukan ja näki, kun norsunluunvalkean hiiren häntä vilahti katon rajassa tämän noustessa tulostaulun katolle. Minni kurtisti hieman kulmiansa ja nousi varovasti miehensä yltä istumaan. Naishiiri laski nopeasti ystävänsä ja osasi laskea kuka heidän uusista ystävistänsä puuttui. Nainen nousi varovaisesti ja lähti seuraamaan valkeaa hiirtä katolle. Hemi nojasi katon kaiteeseen toisella jalallaan, saaden lepuutettua käsiään jalan päällä. Viileä tulen vire heilutteli miehen irokeesia. Tämä oli sulkenut silmänsä ja nautti olostaan. Siitä oli niin kauan, kun mies oli tuntenut raikkaan tuulahduksen kasvoillaan. Samalla Tahkon kalalöyhkä hälveni miehen nenästä. Minni kolautti oven kiinni perässään, saaden Hemin hieman pelästymään. Hiirimies vilkaisi taakseen ja hymyili pienesti, kun vaaleanharmaa hiirinainen oli puristanut kädet eteensä. Naisen kasvojen ilme oli neutraali.
”Onko kaikki hyvin?” naishiiri kysyi. Hemi laski katseensa hiukan ja nosti takaisin taivaanrantaan. Minni haroi omia hiuksiaan ja asteli hiirimiehen luokse. Tämä oli jotenkin oudon vaisu, vaikka yleensä oli täynnä tarmoa ja vitsailua kukaan ei voinut välttää.
 
Nainen asettui seisomaan kookkaan marsilaisen viereen puristaen kädet hellästi eteensä. Kaksikon välillä oli tovin syvä hiljaisuus. Hemi huokaisi syvään ja suoristi itsensä.
”Kaikki hyvin…” hiirimies vastasi naisen kysymykseen. Minni hymähti kylmästi. Hän ei uskonut Hemiä. Hän aisti tämän olotilassa muutoksen.
”Tiedätkö… en usko sinua.”
”Kehtaatko epäillä minua?”
”Kehtaan! Ja uskallan sanoa sen ääneen!” Minni hymyili vienosti miehelle ja käveli tulostaulun oven seinämän puolelle istuen alas.
”Vai niin söpöläinen…” Hemi tokaisi.
”Luulin, että olin vain se ”tuo nainen”?” Minni naurahti hieroen otsaansa. Hemi puuskahti syvään ja istui naisen viereen.
”Sori siitä!”
”Älä huoli kookas ystäväni…” Minni vilkaisi Hemiä ja näki tämän hymyilevät kasvot.
”Olen kohdannut pahempaakin!” naishiiri jatkoi.
”Uskon sen…” Hemi tokaisi.
”Miksi ei vitsailua? Vai menetitkö tatsisi taistelussa?”
”Olisinkin… mutta säästän parhaat pidemmälle päivää. On melkein vierotusoireita, kun en ole saanut olla isosiskoni kimpussa toviin,” Hemi naureskeli katsellen eteensä.
”Vai oikein vierotusoireita?”
”Tiedätkö miten tuskaa se voi olla pidätellä omaa parhauttaan sisällään?”
”En tiedä… se täytyy myöntää. Miten pieni egosi kestää sen, että et voi vitsailla muiden kustannuksilla?” Minni kysyi. Hemi käänsi kysyvän katseensa tähän.
”Olet ärsyttävän suulas…” Hemi totesi ja painoi päänsä takaisin seinää vasten.
”Tuoko oli paras heittosi?”
”Ei… mutta olet kuin Marcus…” mieshiiri alkoi avautumaan. Minni vilkaisi Hemiä, joka oli vetänyt kasvojensa ilmeen surkeaksi ja jopa vakavaksi. Hän oli silminnähden myös väsynyt ja riutuneen oloinen. Kestäisi siis tovin, että hänkin toipuisi Tahkon vallasta.
”Olet sen verran määrätietoinen ja sanavalmis, että tiedän jo etten tule pääsemään ihosi alle…”
”Sekö on ärsyttämisessä ja vitsailussa hauskinta?”
”Kun toinen ottaa nokkiinsa pienestä huulenheitosta niin, se on silloin hauskaa! Siinä kohtaa ei, kun toinen on kuin olisi ottamatta kuuleviin korviinkaan!”
”Minä ja Marcusko olemme sellaisia?”
”Sinä joo… Marcus… no se otti aikansa…” Hemi vastasi alakuloisena.
”Kuinka niin?”
”Menin ärsyttämisessäni aikoinaan liian pitkälle tai oikeastaan en edes ärsyttänyt, vaan haukuin ihan pystyyn… Jaca oli juuri kertonut odottavansa Oliviaa ja otin asian silmätikukseni sitten. Virheellisin seurauksin,” Hemi totesi.
”Satuttiko Marcus sinua?” Minni kysyi kulma aavistuksen koholla. Hemi suoristi itseänsä aavistuksen ja veti toppinsa kaulusta alaspäin. Miehen vasemmasta olkalihaksesta lähti kaksi pidempää arpea pitkin miehen rintalihasta. Minni nielaisi vaikeana.
”Marcus ei ole eläissään satuttanut ketään tarkoituksella…” Minni huokaisi. Hemi suoristi toppinsa kauluksen takaisin paikoilleen.
”Se oli oikeastaan puhdas vahinko… Marcus ei tarkoituksen mukaisesti satuttanut minua. Hän antoi minulle anteeksi kaikki syytökseni hänestä ja minä hänelle täysin puhtaasta vahingosta…”
”Mitä teidän kahden välillä oikein tapahtui?” Minni kysyi. Hemi paransi hiukan asentoaan ja muisteli, kuinka olivat juuri ystäviensä kanssa saapunut Tulikrokantinkaupunkiin…
 
Jaca pyyhki suunsa pieliä, kun oli läheisen pikkukaupan vessassa käynyt toteamassa pahaa oloansa. Naishiiri oli epäillyt saaneensa vain auringonpistoksen. Hänen antenniansa kuumotti ja olo oli muutenkin hutera. Marcus tutki hyllyjen välissä tuotteita siinä missä Hemi ja Galkin oli etsimässä tarpeilleen omia juttuja. Marcus vilkaisi naishiirtä, joka pyyhki suupieltään.
”Kaikki hyvin?” mieshiiri kysyi ja hieroi naishiiren selkää.
”Joo enköhän… päätä särkee!” nainen tuskaili ja hieroi ohimoaan.
”Hei Marcus! Tämä sopisi sinulle, että saisit isommat puskurit!” Hemi vitsaili hyllyjen toisella puolella ja heilutteli pientä elintarvikepakettia kädessään.
”Katso peiliin mahokisti! Voisi olla, että tuo ryyni kasvattaisi sinulle pallit!” Marcus vinoili ja sai Hemin äänekkäästi nauramaan.
”Olette ihan kamalia julkisella paikalla…” Jaca tönäisi miehen edestään.
”Söpis kiukuttelee,” musta hiuksinen hiirimies vinkkasi silmäänsä ja sai Jacan helahtamaan punaiseksi.
”Tarvitsette toimintaa ja nopeasti,” hiirinainen yritti keskittyä asiointiinsa loppuun. Marcus vinkkasi Hemille silmäänsä ja asteli hiirinaisen luokse. Hän painoi itsensä norsunluunvalkeaan naiseen kiinni, joka yritti punastuksensa kanssa keskittyä paketin kyljessä olevaan tekstiin. Hemi pyöräytti silmiänsä ja vilkaisi sivusilmällä, näki miten Marcus suukotti Jacan päälakea. Ei ollut mennyt montaa kuukautta, kun he olivat tuon vaaleanharmaan hiirimiehen tavannut. Miehestä oli tullut epäsuora johtaja kolmikolle. Viimeiset pari kuukautta olivat olleet hiljaisemmat ja hiirillä oli aikaa tutustua paremmin toisiinsa. Salamarakastuneet Marcus ja Jacakin olivat viettäneet tiiviisti aikaa toistensa kanssa. Marcuksen hyvä puoli oli se, että tämä tunsi Tulikrokantin joka nurkan ja vältteli armeijan kohtaamista. Toisaalta ihan ymmärrettävää mitä he olivat kuulleet tältä ja miten he olivat hallituksen painostuksesta kohdelleet häntä. Hallitusta Marcus halusi paeta maanalle, mutta ei voinut juuri sillä hetkellä tehdä sitä. Marcus omisti toistaiseksi asunnon Tulikrokantin keskustassa, jossa antoi kolmikonkin majailla. Nelikko latoi tavaransa kassalle ja kiittivät kaupan omistajaa palvelusta.
”Ei saakeli! Unohdin ne kuuhedelmät!” Jaca kirosi pienesti.
”Tarvitsetko niitä oikeasti? Sitä paitsi… saat niitä korkeintaan säilykkeenä!” Hemi heilautti kättään kaupan suuntaan.
”Se ei ole teiltä pois! Haluan niitä!” Jaca ärähti ja sai hiirimieskolmikon kavahtamaan.
”Mitä olet tehnyt sille, kun se on noin saakelin ärtsy nykyään?” Gal kysyi. Marcus vilkaisi kaksikkoa.
”En mitään… ollut mahdollisimman ihana!”
”Osaatko olla ihanakin? Vai tarkoititko ihanan kamala?”
”HEMI!” Gal komensi. Kuitenkin hiirimies kuuli ystävänsä nauravan.
”Niin… siinäs näet! Jos tuo pahastuisi niin olisi kyllä pieni ihme!” Hemi osoitti Marcusta.
”Te kaksi olette kyllä ihan uskomattomia!”
”Mennäänkö?” Jaca kysyi hieman hengästyneenä.
”Mennään!” Marcus kaappasi hiirinaisen kainaloonsa ja lähti ohjaamaan asuntonsa suuntaan.
 
Nelikko yritti rauhoittua parhaansa mukaan asunnolla. Kuitenkin se oli osittain armeijan omistuksessa ja taloyhtiössä asui paljon sotilaita. Nytkin yhdellä oli selkeästi menossa kotibileet ilmeisen rankan työputken jälkeen. Marcus istui sohvan edessä ja vilkuili vihaisena ylöspäin.
”Miten voi olla mahdollista, että oletkin osannut välttelemään noita pellejä?” Hemi kysyi nojaten kanssa nojatuoliin.
”Helposti… armeijan uunot ovat usein toisaalla päiväsaikaa ja linnoittautuvat iltaa kohden vasta kotiinsa. Siinä välissä on helppo liikkua paikasta toiseen!” Marcus huikkasi olutpullostaan.
”Pakko päästä tyhjentämään rakko!” Gal naurahti ja tuki itseänsä Marcusta vasten. Marcus auttoi ruskeaturkkisen ystävänsä seisomaan lattialta. Gal yritti aukaista vessan ovea, mutta ei saanut sitä auki. Hiirimies huokaisi syvään ja koputti oveen.
”Jacaaaa…. vessahätä!”
”Niin on muillakin!”
”Aiheuttiko kuuhedelmäsi sinulle ripulia?” Hemi naureskeli. Marcus potkaisi miestä kevyesti. Jaca tosin ei painanut Hemin sanoja kuuleviin korviinsakaan. Tärisevin käsin ja hieman itku silmässä hiirinainen piti kädessään juuri positiiviseksi saamaansa raskaustestiä. Hiirinainen oli kalpea kuin aave ja ei tiennyt miten selittäisi tämän hiirimiehille. Tai Marcukselle. Oven paukutus toiselta puolelta sai naisen tiputtamaan testin kädestään.
”Jaca pliiiis!” Gal anoi. Hiirinainen keräsi tavaransa ja pinkaisi ovesta ulos.
”Onko kaikki hyvin?” Gal kysyi. Jacan surkea ilme sai myös Hemin ja Marcuksen kysyvät katseensa itseensä.
”On! Jatkakaa siitä mihin jäitte!” Jaca totesi ja linnoittautui Marcuksen huoneeseen.
”Outoa!” Marcus tuumasi.
”Naistenvaivoja kenties?” Gal pohti. Hiirimies oli juuri astumassa vessaan, kun hänet työnnettiin sen ulkopuolelle.
”HEI!”
”Sori armas… toistenkin pitää välillä vähän päästellä!” Hemi mutristeli huuliansa miehen suuntaan. Gal oli hyökkäämässä miehen kimppuun, mutta valkea marsilainen ehti lukita oven perässään.
”TAPAN SINUT HEMI!” Gal murahti ja sai vastaukseksi vain räväkkää nauramista oven toiselta puolelta.
 
Seuraavat päivät menivät oikeastaan majaillessa asunnossa. Marcus oli vähän väliä kadonnut johonkin ja otti useasti yhteen Jacan kanssa. Hiirinainen tuntui olevan peloissaan ja surullisen oloinen. Eikä Marcuksen kiukuttelu auttanut asiaa yhtään. Hemi koputti varovaisesti oveen, jonka takana tiesi sisarensa majailevan. Jaca avasi huoneen oven. Naishiiri ei ollut jaksanut laittautua, näytti oikeastaan haamulta omaan normaaliin olemukseensa.
”Mitä nyt Hemi?” Jaca kysyi ja kietoutui paremmin pitkään villakangas takkiinsa. Nainen vaelsi takaisin sängylle ja kierähti kyljelleen.
”Oliko noin pitkät päikkärit ettet jaksanut edes naamaasi koristaa?” Hemi naureskeli.
”Voi hiphei, kun olet hassun hauska oikein!” nainen totesi apeasti.
”Mikä sinulla on?” Hemi laski korviansa ja hyppäsi sisarensa toiselle puolelle ja polvistui sängyn eteen. Jaca ei oikein jaksanut hiirimiehen kanssa keskustella. Saati kuunnella tämän vitsailua. Silmät seisoivat tyhjinä vain tämän päässä.
”Hei! Jaca oikeasti… pelotat minua!” Hemi huolehti sisarestaan.
”Booo!” Jaca totesi kohauttaen väsyneenä kulmiansa.
”Kerro minulle! Mikä sinulla on?” mies anoi. Jaca vilkaisi veljeänsä nopeasti.
”Olet tapellut taas Marcuksen kanssa!”
”Entä sitten!” Jaca murahti ja käänsi veljelleen selkänsä.
”Mitä hän on tehnyt?”
”Ei mitään!”
”Jaca kerro minulle!”
”Anna nyt jo olla!”
”Enkä anna! Sinua vaivaa selkeästi jokin mitä olet Marcuksen kanssa tapellut ja haluan tietää sen!” Hemi kiersi sängyn toiselle puolelle. Jaca huokaisi syvään ja nousi istumaan.
”Haluatko tosissasi tietää?” naishiiri kysyi.
”Haluan! Olet isosiskoni ja, jos sinuun ei vitsit nappaa niin, silloin on jokin todella pielessä!”
”Vitsisi on muutenkin todella huonoja!”
”Riippuu miten sen ottaa!” Hemi pukahti ja risti kädet eteensä.
”Tämä ei ole kuitenkaan Hemi vitsi…” Jaca henkäisi.
”Ai mitä tulet minulle kertomaan?” Hemi kysyi ja sai Jacan nyökyttelemään. Hiirinainen painoi kätensä alavatsalleen ja vilkaisi veljeänsä.
”Olen raskaana…” Jacan ääni värisi, kun kyyneleet valahtivat naisen kasvoille.
”Mitä?” Hemi pyöräytti päätään kysyvästi.
”Saan lapsen…”
”Marcuksen kanssa?”
”Niin…” Jaca painoi katseensa alas. Hemi tunsi miten viha alkoi kasvamaan hänen sisällään.
”Missä Marcus nyt on?” Hemi kysyi.
”En tiedä…” naishiiri sai vastattua, kun Hemi rynni huoneesta jo pois.
”HEMI!”
”Hemi! Mitä sinä teet?” Jaca kysyi, mutta hiirimies oli lähtenyt koko asunnosta.
”Mitä täällä tapahtuu?” Gal hieroi päätänsä, kun oli itse herännyt huoneistossa kuuluvaan meteliin. Jaca risti kädet eteensä. Hemin ryntäyksestä ei seuraisi mitään hyvää.
 
Matkalla Hemi tutkaili radiopuhelintaan. Vaikka hän saattoi vaikuttaa uunolta ja peittosi todellisen osaamisensa vitsailun alle. Hiirimies oli tykännyt aina lapsuudestaan saakka näprätä erilaisia pienteknologiaa ja saattanut istua touhujensa parissa useammankin tunnin.
”Noniin… näytä nyt!” Hemi puri hammastaan yhteen. Mies pysähtyi tien reunaan ja sai ohi kävelevien naisten tiirailemaan hiirimiestä. Kuitenkin Hemin fokus oli ihan täysin toisaalla ja ensimmäistä kertaa varmaan eläissään ei kiinnittänyt hiirinaisiin huomiota.
”Olipa hän komea!” toinen naisista supatteli.
”Ja kuinka pitkä… hänen käsivarsilleen olisi ihana päästä!” toinen kikatteli. Hemi puristi vihaisena edelleen kulmiansa, kunnes signaali aktivoitui ja sai miehen mulkoilemaan vihaisesti eteenpäin. Piipitys paikansi niin Jacan ja Galin, kuin Marcuksenkin radiopuhelimet. Hemi iski radiopuhelimensa housunsa taskun juureen. Kookas hiirimies jatkoi matkaansa ja löysi hetken etsittyään musta hiuksisen hiirimiehen yksin terassilla oluella.
”Vai välttelet hallitusta istumalla keskellä keskusaukiota?” Hemi murahti ja asteli miehen luokse. Marcus oli ajatuksissaan, kun varjo miehen yläpuolelta sai hänet nostamaan katseensa.
”Miten menee?” vaaleanharmaa turkkinen hiirimies kysyi ja huikkasi tuoppinsa tyhjäksi.
”Mikä sinua vaivaa?” Hemi murahti ja sai Marcuksen nostamaan kysyvän katseensa ystäväänsä.
”Mikä sinua vaivaa?” Marcus kysyi.
”Se on helpompi selvittää, kuin se minkä vuoksi sinä käyttäydyt kuin mikäkin ääliö!” Hemi murahti. Marcus muuttui entistä enemmän isommaksi kysymysmerkiksi.
”Hemi… mä en…” mies empi, kun tunsi miten Hemi heitti hänet keskelle katua. Marcus pyöri punaisessa hiekassa tovin ja henkäisi syvään, kun ilmat olivat osuneet juuri sopivaksi pihalle. Hiirimies keräsi itseään tovin.
”Millainen idiootti jättää tyttöystävänsä yksin suurten asioiden kanssa?” Hemi kysyi ja asteli Marcuksen luokse. Hiirimies nojasi nelinkontin maihin ja katsoi Hemiä hengästyneenä.
”Jaca kertoi sinullekin? Tietääkö Gal?”
”Ei vielä… mutta en ymmärrä sinua. Katoilet ja ryyppäät minkä kerkeät ja minkä vuoksi? Koska sinusta on tulossa isä?”
”Sinä et ymmärrä Hemi!”
”Se lapsi tarvitsee sinua!” Hemi murahti. Marcus nousi seisomaan ja katsoi ystäväänsä.
”En ole valmis isäksi… pidän Jacasta, mutta vielä enemmän olisin halunnut vain olla hänen kanssaan kahden!”
”Sekö on syy tapella hänen kanssaan, kun oma sohauksesi on saavuttanut maaliviivan!” Hemi nosti kätensä lanteilleen. Marcus painoi katseensa alas.
”Olet säälittävä!” Hemi ärähti vihaisena ja sai Marcuksen nostamaan katseensa.
”Mitä?”
”Olet säälittävä! Emme kaipaa tuollaista raukatonta tai munatonta johtajaa!”
”Itse halusitte lyöttäytyä kanssani yhteen!”
”Ja itse päätit jäädä kanssamme!” miehet ärisivät toisilleen ja seisovat kuonot vastakkain toisiaan. Marcus oli harpponut Hemin luokse.
”Anna tulla! Kuitenkin haluat sisaresi puolesta lyödä minua!”
”Mieli tekisi laittaa sinut sellaiseen ojennukseen, ettei kukaan enää tunnistaisi sinua!”
”Se vain sopisi!” Marcus vilkuili ympärilleen.
”En ymmärrä sinua muutenkaan. Haluat pitää matalaa profiilia, koska tiettyjen asioiden vuoksi jouduit hakatuksi omiesi toimesta… ja täällä sinä kuitenkin paljaan taivaan alla kerrot kaikille, että olet saapunut takaisin kaupunkiin,” Hemi puristi kädet eteensä. Marcus huokaisi.
”Voidaanko antaa asian vain olla?”
”Ei! Siskoni odottaa lastasi ja sinä yrität arvuutella haluatko kadota vai palata takaisin Jacan luokse!”
”En ole valmis LAPSEEN!”
”JACAKO SITTEN ON! Olette yhdessä tässä sopassa. Hän tarvitsee sinua!”
”Paremmin pärjäisi ilmankin!” Marcus pyöritteli surkeana päätään. Piakkoin mieshiiri tunsi uudelleen miten jalat lähtivät irti maasta ja Marcus lensi pidemmälle tielle.
”LÄHDE! MENE LUUSERI, JOS ET MUUTAKAAN KEKSI!” Hemi huusi miehelle.
 
Marcus katsoi jälleen surkeana kookasta marsilaista. Hän nousi ylös ja pyyhki kuononsa pieltä. Viimeisessä lennossaan mies tunsi kuinka kuono oli vetänyt maatapitkin ja vuosi sen vuoksi nyt verta. Marcus vilkaisi Hemiä, jonka katseessa paistoi pettymys. Pettymys hiirimieheen. Ihan niin, kuin kaikkien muidenkin katseet aikoinaan, kun ei tämä ollut osannut tai uskaltanut täyttää velvollisuuttaan. Marcus oli jättämässä Hemin taakseen, kun moottoripyörä joukko saartoi kaksikon.
”Mitä? Mitä? Kuka meillä täällä on?” mieshiiri naureskeli ja pysähtyi Marcuksen eteen.
”En uskonut törmääväni enää sinuun täällä!” mieshiiri ilkkui ja nosti kypärän kasvoiltaan. Beigen harmaan hiirimies puristi käsiään moottoripyörän etupaneelia vasten. Marcus katsoi happamasti hiirimiestä, jonka tunnisti entiseksi kollegakseen. Samainen hiirimies oli myös se, joka oli hakannut hänet aikoinaan. Marcus nielaisi vaikeana.
”Voi sinua! Toitko poikaystäväsi näytille?” mieshiiri jatkoi ilkkumistaan.
”Mitä sää länkytät?” Hemi murahti vihoissaan.
”Kuka tuo on? Etkö esittele meitä toisillemme?” beigen harmaa hiirimies kysyi Marcukselta.
”Et ole esittelyiden arvoinen… ja mitä se sulle kuuluu?” Marcus ärähti. Hiirimies nousi moottoripyöränsä päältä ja käveli Marcuksen luokse. Hän oli hieman vaaleanharmaata hiirimiestä lyhyempi. Tällä oli lyhyet tummanruskeat hiukset, armeijan vihreät vaatteet koristivat miehen yllä.
”Et ole turpasaunan arvoinen Kristian!” Marcus pyöritteli päätään.
”Ai jaa! Viimeksi, kun olimme tässä tilanteessa niin se olit sinä joka sai pataasi!”
”Meinasitte tappaa minut, vain sen vuoksi etten täyttänyt hallituksen odotuksia! Olimme ystäviä aikoinaan… mutta minun piti käydä kuoleman rajamailla saadakseni sitä kautta todelliset ystävät rinnalleni!” Marcus ärähti vihaisena.
”Siis kutsutko oikeasti näitä pellejä ystäviksesi?” Hemi heilautti käsiään jokaisen motoristin suuntaan.
”Näitä idiootteja ei voisi kutsua ystävikseen! Toisin, kun eräitä! Jotka heittelevät vaikka pitkin katuja saadakseen mut tajuamaan asioita!” Marcus hymyili pienesti Hemille.
”Sää olet uskomaton!” Kristian ärähti ja yritti lyödä Marcusta siinä missä hiirimies esti tämän toiminnan. Kristianin mukana olleet motoristit yrittivät käydä Hemin päälle. Onneksi suuren kokonsa vuoksi nämä lensivät yksi toisensa jälkeen toisaalle miehen kimpusta. Kristian puolestaan yritti iskeä Marcuksen samaan kuntoon, kuin viimeksi. Toisin kuin viimeksi, Marcus laittoi tällä kertaa vastaan. Viime kerralla hän oli luovuttanut, koska kukaan ei nähnyt hänessä mitään hyvää. Vain Ylijohtajan pojan, jonka saappaita ei kyennyt täyttämään. Kristian ärähti kivusta, kun hiirimies taittoi tämän käden selkänsä taakse.
”Olet säälittävä… en tiedä kuka idiootti haluaa edes ylentää tuollaisen mulkun majuriksi!”
”Saat katua tätä vielä Marcus!” Kristian ärisi.
”Tai mitä? Soitatko isoveljellesi Tulikiveen, että tulisi pienen naperoveljensä auttamaan pulasta?!” Marcus ärähti ja työnsi Kristianin otteestaan. Kristian puri vihoissaan hammasta yhteen ja nappasi moottoripyöränsä kyljestä kiinni olleen terävän keihään käsiinsä. Keihään tarkoituksena oli usein vain puhkoa vastustajan renkaat. Sen päässä oli kaksijakoinen kärki, jotta se uppoaisi renkaisiin mahdollisimman laajasti. Keihäs oli useassa Marsin kolkassa jo kielletty sen käytön vaarallisuuden vuoksi. Sen käyttöehdoissa oli tiukka kielto, ettei sitä saanut käyttää toisen vahingoittamiseen. Kuitenkin tätä tapahtui ja tapahtui juuri sillä hetkelläkin. Päämäärättömästi hiirimies alkoi sohimaan sillä nimittäin Marcusta.
”Marcus?” Hemi huudahti, kunnes kookas hiiriuros kampattiin maahan.
”Senkin luuviulu!” Hemi murahti ja potkaisi jopa kevyesti Kristianin yhden sotilaista itsestään kauemmaksi. Marcus sen sijaan sai tarrattua keihäästä kiinni ja väännettyä Kristianin otteen siitä irti. Hiirimies heitti vain päämäärättömästi keihään taakseen. Viiltävä karjaisu sai miehen kääntymään nopeasti.
”HEMI!” Marcus huudahti ja iski kyynärpäällään Kristianin maahan. Hemi piti olkapäätänsä.
 
Tuskaisena hiirimies istui läheisen baarin terassikalusteelle. Marcus juoksi ystävänsä luokse.
”Oletko kunnossa?” hiirimies kysyi ja laski Hemin käden näköyhteydestään alas.
”Hyvin heitetty sankari!”
”Hemi… olen niin pahoillani… ei minun ollut tarkoitus satuttaa sinuakin!” Marcus pahoitteli ja tutki miehen haavoja. Tämä oli saanut kaksi pitkää vekkiä keihäästä olkalihaksesta rintalihakseen. Kristian pyyhkäisi kuonoansa ja juoksi kaksikkoa kohden.
”Marcus!” Hemi huudahti. Ykskaks hiirimies nousi, kääntyi ympäri ja veti terävän etusuoran päin Kristianin kasvoihin. Tämä menetti hetkeksi tajuntansa kaaduttuaan maahan. Hemi nyökytteli hyväksyvästi vaaleanharmaalle hiirimiehelle.
”Minuakin?” Hemi kohautti kulmaansa. Marcus kääntyi katsomaan loukkaantunutta ystäväänsä.
”Olen kai pelkuri… en uskalla ottaa vastuuta asioista mitkä olen itse aiheuttanut!” Marcus huokaisi. Baarityöntekijä oli nähnyt muiden asiakkaiden kanssa hiirten välisen tappelun ja ojensi Marcukselle kostutettua pyyhettä. Hiirimies kietoi sen Hemin kainalon alta haavojen suojaksi. Uusien moottoripyörien ääni sai Marcuksen auttamaan Hemin pystyyn.
”Pärjäätkö?”
”Sitten mennään kapu!” Hemi juoksi Marcuksen edelle, kun nämä pakenivat armeijan kenraalin joukkoja naureskellen. Pidemmälle päästyään Marcus huokaisi surkeana, kun kaksikko vaihtoi juoksunsa kävelyvauhtiin. Hemi vilkaisi miestä vierellään. Hänen haavojansa kirveli hieman, mutta kai nekin opetti hänelle jotain.
”No mitä aiot, kun pääsemme asunnollesi?”
”Ilmoitan, että vaihdamme paikkaa mahdollisimman nopeasti…” Marcus virnuili miehelle.
”Niin… meinaatko, että Jaca lähtee matkaasi? Satutit kaiken lisäksi hänen kullanarvoista pikkuveljeään.”
”Puhutaanko me nyt samasta pikkuveljestä, jonka hän meinasi viime viikolla myydä vain sen vuoksi, että oli todella raivostuttava?” Marcus ivalsi ja sai Hemin nauramaan äänekkäästi.
”Ei… kun oikeasti Marcus!” Hemi veti vakavaksi. Marcus seisahti paikoilleen. Hemi ihmetteli mihin mies jäi ja katsoi peräänsä jäänyttä marsilaista.
”Mua pelottaa Hemi!” Marcus kohautti harteitaan.
”Niin kuin Jacaakin… mutta… jos olette toistenne tukena… niin onko sillä pikkuisella mitään hätään silloin?”
”Ei kai… luoja… olen niin ääliö!”
”Ja nyt sää ääliö lähdet korjaamaan tilanteen!” Hemi kävi kaappaamassa miehen kainaloonsa ja lähti kohti miehen asuntoa.
”Entä me?” Marcus kysyi.
”Ollaan sujut… jos tämä ei toistu… ja annat myös minulle anteeksi mitä päästin suustani! Se toimii paremmin välillä, kuin aivoni,” Hemi mutisi. Marcus nauroi lempeästi…
 
”Marcus antoi minulle anteeksi typerät puheeni… samoin kun annoin hänelle, että hän vahingossa sattui heittämään Kristianin keihään suoraan viiltäen olkalihakseni!” Hemi huokaisi ja nosti toisen polvensa koukkuun.
”Mää luulin tosissani, että Marcus tarkoituksella satutti sua!” Minni hieroi otsaansa. Hemi pyöritteli pieni hymy kasvoillaan päätään.
”Marcus ei koskaan halunnut satuttaa mua… tai Jacaa… mutta se oli ensimmäinen kerta, kun hän myönsi, että häntä pelottaa. Saimme asiat rullaamaan sen jälkeen paremmin.”
”Se on kieltämättä Marcukselle harvinaista.”
”Jep… mutta sen jälkeen, hän uskaltautui olemaan hieman avoimempi meille!” Hemi tokaisi.
”Mutta mikä sai sinut kunnioittamaan Marcusta?”
”Marcus on peloton! Taistellessaan Kristianin kanssa näin hänen todelliset taitonsa kunnolla. Taistellessamme rottia ja raidereita vastaan, niin yleensä vain hajaannumme… emme näe toisiamme taistelemassa!” Hemi selitti ja sai Minnin nyökkäilemään.
”Ja Marcus ei ole perheestänne ainoa, joka osaa taistella…”
”Isästä olenkin huolissani… niin, kuin sanoin. Olin vasta lapsi, kun isäni kuoli… tai niin luulimme ja Marcus… yksin toisella laidalla Marsia tiedon kanssa…”
”Taistelutaidoilla puhuin kyllä sinusta… mutta ei isännekään tosiaan ketään helpolla päästänyt!”
”Turbo ja Moto parka…”
”Taisi appiukon taitotesti tulla samalla tehtyä?” Hemi naureskeli ja sai kenraalittarenkin vieressään kikattamaan ajatukselle. Minni vilkaisi Hemiä pienesti hymyillen.
”Kiitos…” nainen henkäisi.
”Mistä?” Hemi ihmetteli.
”Että näytit luonteestasi muutakin, kuin sen pelkän pellen puolen.”
”Aaaaa! Ole hyvä…” Hemi punastui hiukan. Minnin jäi kuitenkin pohtivaksi.
”Tiedätkö muuten, kuka Kristianin veli on Tulikivikaupungista? Ja miksi Marcus ehdotti hänelle soittamista?”
”En tiedä… tapasin sen ääliön ensimmäisen kerran silloin, enkä todellakaan aio tavata toistamiseen… Toivon vain, että sai mojovan rangaistuksen keihään käytöstä toiseen marsilaiseen!”
”Mmmm… se on kieltämättä kiellettyä. Tulikivikaupungissa ei saa edes enää käyttää kaksijakokeihästä missään muodossa,” Minni selitti.
”Oikein!” Hemi myönsi. Minni henkäisi raikasta ilmaa pitkään ja vilkaisi kookasta norsunluunvalkeaa marsilaista vieressään.
”Mennäänkö aamupalalle?”
”Tarjoatko sen?”
”Joo Turbon kautta!” nainen ähisi, kun nousi seisomaan.
”En minä poikakaveriasi halua syödä!”
”Ai etkö edes lipaista?”
”Wohouuuu! Kenraali panee kovilla!” Hemi huudahti nousten seisomaan. Minni nauroi lempeästi, kun hiirimies kaappasi hänet kainaloonsa. Juttutuokio oli avannut kaksikon välille alkavan ystävyyden ja varmasti tulevaisuudessa Minni kykenisi luottamaan tähän uusilla tavoilla.
 
Alas päästyään kaksikko kuuli kovaa huutoa ja lautasen särkyvän kilinän.
”Olivia!” Jaca komensi nuorukaistaan. Kuitenkaan Olivialla ei tuntunut olevan mikään hyvin ja tämä vain kiukutteli äidillensä sen minkä kerkesi. Naishiiri oli juuri avaamassa suunsa, kun tämän valkea veli saapui muutamalla kevyellä juoksuaskeleella tämän luokse.
”Anna mää hoidan!” mies totesi ja nappasi kiukuttelevan marsilaislapsen syliinsä. Minni katsoi lempeästi hymyillen hiirimiestä, joka omalla pelleilyllään yritti saada elämänsä silmäterää piristymään. Jaca huokaisi tyytyväisenä ja istui ruokapöydän ääreen jatkamaan omaa aamupalaansa kerättyään ensin lautasen sirpaleet roskikseen. Minni puolestaan vilkaisi miestään, joka makasi selällään lattialla ja kuunteli ympäriltään kantautuvia ääniä. Olivia oli herättänyt kaiken ja nyt hiirimiehen veljiä tai Galia ei näkynyt missään. Minni asteli miehensä luokse ja istui tämän syliin.
”On tämäkin tapa aloittaa aamu!” mies mutisi. Hän oli peitonnut toisella kädellä silmänsä. Minni kumartui miehen ylle ja suukotteli tämän leukaa.
”Lopeta tuo kutittaa!” mies naureskeli ja nosti käden kasvoiltaan.
”Et yleensä laita vastaan!”
”Niin silloin, kuin minä pääsen kiusoittelemaan sinua!” mies vinkkasi silmäänsä ja sormeili sormiensa välissä hiirinaisen häntään. Minni laskeutui painamaan suudelman miehen suulle. Toinen käsi vaelsi pakaran kautta naisen alaselälle. Kenraalitar kiljaisi pienesti, kun mies ponkaisikin istumaan allaan.
”Katso nyt Olivia oikein tarkkaan… kun olet vanhempi niin sinä et tee tuollaista poikaystäväsi kanssa!” Hemi kiusoitteli ja osoitteli rauhoittuneelle hiiritytölle kaksikkoa. Minni mulkaisi lämmin hymy kasvoillaan hiirimiestä.
”Annatko Olivialle luvan seurustella?” Turbo kysyi jatkaen Minnin halaamista.
”Minä kenties… tytön isästä voimmekin olla erimieltä!”
”Entä tädistä?” Turbo osoitti Minniä.
”Ooouuuu… mää oon pahoillani kessu… unohdan koko ajan, että sääkin olet Olivialle sukua…” Hemi henkäisi ja istui nojatuolille tyttöhiiren kanssa.
”Ei se mitään… pitää totutella itsekin ajatukseen, että minun ei-lapsirakkaalla veljelläni on lapsi!” Minni huokaisi ja nousi seisomaan.
”Usko Minni… Marcus on paljon lapsirakkaampi mitä on antanut ymmärtää!” Jaca huikkasi pöydän luota.
 
Minni hymyili vaisusti naiselle ja katsoi, kun Hemi laski Olivian lattialle. Mies haroi tytön mustia hiuksia. Tyttö itsekin pärski hiuksia kasvoiltaan ja lähti vaeltamaan tilassa. Hemi veti kuitenkin tytön takaisin, joka kikatteli hyväntuulisesti.
”Sitten… me ei… kiukutella… purra… lyödä… kiljuta… tai huudeta!” Hemi kuiskutteli tytön korvaan, joka nyökkäsi voimakkaasti.
”Voitte mennä arvon madame!” Hemi päästi tytöstä irti. Minni hymyili tytölle ohimennen, joka käveli sohvaryhmän taakse. Gal ja Moto kävelivät tilaan väsyneinä.
”Katsos vaan! Oli teidänkin aika nousta!” Hemi naureskeli. Turbo nousi vaivoin kanssa lattialta seisomaan ja heittäytyi Minnin viereen.
”Mitä?” Gal kysyi.
”Eiks ne kuuletkaan enää?” Hemi osoitti pariskuntaa, jotka naureskelivat.
”KUULETKO?”
”Hemi älä karju!” Jaca komensi veljeänsä hellästi.
”Mit… aaa sori…” Gal naureskeli ja kaivoi korvakäytäviään.
”Oikeasti? Kuulosuojaimet?” Hemi kysyi.
”Saattoi olla vähän äänekäs aamuherääminen!” Gal mainitsi, kun hiirityttö oli päässyt toisen sängyn luokse.
”Ishi!” tyttö ähisi ja yritti saada vaaleanharmaan hiirimiehen huomiota.
”Olivia…” Jaca henkäisi. Minnikin kääntyi katsomaan Olivian suuntaan.
”Missä Vinski on?” Turbo kysyi Motolta noustessaan seisomaan.
”Lähti Santun tallille tämän kanssa,” Moto nyökkäsi päällään taakse päin. Jaca otti muutaman juoksuaskeleen tyttärensä suuntaan.
”Ishi…” tyttö huitoi mieshiirtä.
”Olivia rakas… hän ei ole isi!” Jaca vastasi tytölle ja nosti tämän syliinsä. Jaca vilkaisi mieshiirtä, joka hengitti rauhallisena.
”Käytännössä hän on…” Minni huokaisi ja astui hiirinaisen viereen. Jaca ehti nopeasti vain vilkaista tuota musta hiuksista kenraalia, kun mieshiiri alkoi pitämään heräämisen ääniä.
”Voi luoja… ylijohtaja on hengissä…” Jaca henkäisi. Hiirimies avasi silmänsä. Kauniit tumman oranssit silmät yrittivät hakea jotain näkökenttäänsä. Niin kuin Minni oli arvellut, hiirimies oli mitä todennäköisemmin menettänyt näkönsä toisesta silmästään. Se oli hailakka ja ei liikkunut kunnolla miehen etsiessä jotain katsottavaa. Tummat hahmot osuivat hetken etsittyään miehen silmiin. Minni nielaisi voimakkaasti, mutta tunsi velvollisuutensa kuitenkin tarkistaa että hiirimies oli kunnossa.
”Oletteko kunnossa?” Minni kysyi ja sai hiirimiestenkin kerääntymään sängyn ympärille. Minni vilkaisi Turboa, joka ymmärsi miksi nainen ei voinut kutsua sillä hetkellä miestä isäkseen. Hän ei tiennyt missä kunnossa tämä olisi ja miten mies muistaisi jälkeisen elämänsä.
”Herra Milanius?” hiirinainen kysyi uudemman kerran. Muutama napakampi räpyttely ja mies alkoi näkemään kirkkaammin musta hiuksisen naishiiren.
”Kuka helkkari sinä olet?” mies kysyi käheästi ja sai Minnin nostamaan katseensa ystäviinsä…

Meinasin jo naureskella et alright nyt ne potkii sen pallokalan toiseen galaksiin mut sit tulikin jo uus pommi isukin muodossa