Vai kävikö siinä kenties näin? K15

Tittle: Vai kävikö siinä kenties näin?  
Author: Prätkisfan2
Genre: Romance, fluff, Toiminta, huumori, draama
Pairing: Moto/Oc & Turbo/Minni
Rating: K15
Disclaimer: En omista prätkähiiriä, enkä saa ficistä minkäänlaista rahaa. Ainoat hahmot jotka minulle kuuluvat ovat omat OC.hahmoni
Summery: Milva saapuu Chicagoon mukanaan musta hiuksinen naishiiri. Nainen oli saanut lomaa ja käskyn Rontilta esitellä ystävänsä keskenään toisilleen. Turbo ja Vinski iskee katseensa tummaan kaunottareen, joka edetessä aiheuttaa kahakkaa veljesten välille. Kuitenkin nainen on iskenyt silmänsä toiseen mieshiireen ja romanttisilta hellyyden osoituksilta ei voida välttyä. Löytääkö maassa vierailu kahden hiiren välille rakkauden?  
Warning: Kiroilua, hellyyden osoituksia, taistelua, riitelyä, kuolemasta kertominen ja siihen liittyvä raa'an väkivallan kuvaileminen jne.    

A/N: Yksi tarina taas muiden joukossa! Yritän tähän tarinaan saada enemmän Vinskiä ja Motoakin mukaan sillä en heistä juuri Minnin ja Turbon rinnalla ole juurikaan kirjoittanut. Toivottavasti pidätte!

Avaruus… Niin tumman puhuva ja hiljainen. Ei kuulunut äännähdystäkään. Ellei aluksen matalaa huminaa laskettu. Naishiiri kaksikko pitivät katseensa horisontissa olevassa planeetassa. Tuo kaunis sinisen eri sävyissä oleva planeetta sai ainakin toisen naisen haltioihinsa. Hän ei koskaan ollut nähnyt elämässään mitään vastaavaa. Mitään niin lumoavaa. Hänen elämänsä ajan edes Mars ei ollut koskaan näyttänyt samalle. Marsin taivas hohti naisen lapsuudessakin punaisen ja oranssin sävyissä, vaikka vettä planeetalla oli ollut. Kasvit ja kielletyt metsät kukoistivat silloin parhaimmillaan, siinä missä nykyisin oli enää silmänkantamattomiin olevaa aavikkoa. Nainen huokaisi ihastuneena ja sai vieressään olevan hiirinaisen vilkaisemaan tätä lempeästi. Ruskeaturkkisen hiirinaisen, pitkät alaselkään asti olevat vaalean maapähkinän väriset hiukset olivat letitettyinä kahteen lettiin. Naisen oikeaa koko oikeaa kättä ja olkavartta koristi mustan puhuva tatuointi, vasemmassa korvassa oli teräväkärkinen lovi ja kumpaakin naisen korvaa koristi useampi korvalävistys. Naisen muuten huoliteltuja kasvoja koristi leuasta kaulaan kahden sormen levyinen arpi, joka jatkui pitkälle rintalastaan saakka. Hän oli loukkaantunut aikoinaan samassa sodassa puolisonsa ja tämän veikkojen kanssa. Nyt naisella olisi ihan määrätty loma ja hän oli saanut tehtävän kenraali Rontilta esitellä ystävänsä jätkille. Nainen olisi merkittävä osa heidän tulevaisuuttaan ja uusiin tuttavuuksiin oli pakko yrittää saada kerrasta hyvä luottamus.
”Jännittääkö?” ruskeaturkkinen nainen kysyi katsahtaen ystäväänsä. Vieressään istuvalla naisella oli pitkät puoleen selkään asti yltävät mustat hiukset, jotka leijuivat vapaana. Kiinnitettynä ne olisivat kuin rautaputki, joka sattuisi, mikäli nainen käyttäisi hiuksiaan aseenaan. Naisen turkki oli beigen harmaa väriltään. Nainen oli pukeutunut keltaiseen armeijan t-paitaan ja vihreisiin housuihin. Naisen kasvot olivat väsyneet ja tämäkin sodasta huolimatta piti ulkonäöstään huolta ja pystyi tilanteessa, kuin tilanteessa olemaan edukseen.
”Olen kokenut pahempaakin,” nainen totesi vakavampana ja oli puristanut kädet eteensä. Naisen ystävä kohautti toista kulmaansa virnuillen tälle, mutta sanaakaan sanomatta jatkoi matkaansa kohti heidän määränpäätään.

Samaan aikaan maassa Illinoisin osavaltiossa kuului valtava räjähdys. Nuo räjähdykset olivat tätä nykyä jo totuttu kokemus ja tuo 1,9 miljoonan asukkaan kaupunki oli kokenut väkikadon, kun plutolainen öykkäri Lalli Laktoosi Leipäjuusto oli saapunut tuhoamaan kaupunkia pala kerrallaan. Kuitenkin tämän niljakkaan etäisesti kalaa muistuttavan suunnitelmia oli neljä vuotta sitten tullut sotkemaan kolme marsilaista humanoidihiirtä. Leipäjuusto vihasi hiiriä ja hiiret häntä. Jos se kolmikosta riippui, niin he eivät tulleet plutolaista päästämään helpolla. Kuului toinenkin räjähdys ja kolmaskin. Hiiret olivat saaneet kintereilleen Leipäjuuston rinnalla rosvoavat hanttapulit ja aikoinaan Marsissakin superkelminä tunnetun Rasvanahan. Tosin jätkien mielestä tuo öljyinen yksilö oli enemmän ääliö tai idiootti, kuin superkelmi. He olivat tämän jälkeen kokeneet yhtä toistaan pahempiakin superkelmejä, joita Leipäjuusto oli alipalkannut yrittäessään saada sekä hiiret, että kaupungin tuhottua.
”Tulkaa takaisin senkin kääpiö chinchillat!” Rasvanahka huusi kolmikon perästä, jotka olivat vieneet näiltä haavia muistuttavan aseen. Tämä ase ydinnesteen voimalla ampui plasmapalloja sulattaen kaiken puuseoksen pehmeäksi massaksi ja aktivoimalla sen siirtymään suoraan Plutoon.
”Öljypallo haluaa revanssin!” Moto murahti ja vilkaisi olkansa yli. Kolmikko hajaantui hieman raketin lentäessä heidän väliinsä, vihollisen yrittäessä savustaa heidät päiviltään.
”Pitäisikö älykääpiölle ja hänen apinalaumalleen tarjota sitten revanssi?” Turbo naurahti. Jätkät siirtyivät kolmion muotoiseen asetelmaansa, jossa kullanruskea mieshiiri oli usein johtoasemassa.
”Täältä tullaan ja turpaan tulee…” Vinski aloitti lorumaisesti.
”Yyy…”
”Kaa…”
”KOO!” jätkät huusivat yhteen ääneen ja kaasuttivat moottoripyöriinsä vauhtia niin paljon lisää, että pystyivät ilmasta heittämään itsensä vastakkaiseen suuntaan ja ajamaan suoraan kohti Rasvanahkaa joukkoineen.
”AAAaaaaa…” Rasvanahka huusi, kun otti vastaan ohjuksen, joka tämän onneksi lensi hänen ylitseen.
”Vinski ja Moto! Suunnitelma kukko ja kanat tunkiolla!” Turbo ohjeisti ja sai valkean marsilaisen vislaamaan ilakoiden ja ampaisemaan punaisella kilpapyörällä kolmikon edelle. Valkea marsilainen hämäsi hanttapuli joukkoa kurvailemalla heidän välistään, Turbon ampaisten ohjuksilla nämä komeaan puolikaareen. Vinski veti heidät peräköydellään mukaansa. Yksitellen vihollisjoukon jäsenet putosivat suureen roskalavaan. Moto nappasi öljyisen miehen henkseleistä kiinni ja heitti tämän samaiseen kujalla olevaan ison roskalavan kyytiin. Turbo käveli roskalavan luokse ja heitti kyytipojaksi muutaman hiirikranaatin. Mies paiskasi kannen kiinni ja potkaisi roskalavan matkaansa.
”POMOOOOOOOoooo…” Rasvanahka tihrusti kyyneleitään, kunnes hiirikranaatit räjähtivät lennättäen rosvojoukon, kohti Leipäjuuston tornia. Lasin helinä, Leipäjuuston epätoivoinen vaikerointi ja Vinskin matkaan lähettämä raketti tuhosivat plutolaisen löyhkätornin Chicagon kaupungin keskustassa.

Vinski ja Moto pysähtyivät Turbon viereen, joka oli nostanut kätensä lanteilleen ja nauroi veikkojensa kanssa vihollisen epäonnistumiselle jälleen makeasti.
”Ai vitsi tuo saa kyllä aina hyvälle tuulelle,” Moto vastasi naurunsa väliin. Mies nosti kätensä reisiensä päälle ja katsahti veikkaansa.
”Jaahas! Eiköhän se ole sitten ruoan paikka!” Turbo tokaisi ja vislasi pyöränsä luokseen.
”Kyllä se aina paremmalle maistuu tällaisen toiminnan jälkeen!”
”No ei auta sitten, muu kuin hävittää tämä superase ja saada teidän kahden katsomaan tämän sankarin perää ja tarjota sapuskat!” Vinski vinoili ja kaasutti punaisella kilpapyörällään jätkien edelle. Samalla valkea marsilainen heilutteli kädessään asetta. Turbo kohautti virnuillen kulmaansa harmaalle jätille ja painoi kaasun pohjaan mustaan harrikkaansa. Moto tietysti aivan tämän kannoilla.
”Olisko tänään vähän pallopeliä, olutta ja hodareita?” Vinski kysyi, kun kaksikko oli tavoittanut hänet. Tietysti mies oli hieman himmannut tahtiaan, jotta sai ajatuksensa esiteltyä myös veikoilleen.
”Olut ja safka kuulostaa aina hyvälle…” Moto naureskeli.
”Mutta?” Vinski pohti kulmat hieman kurtussa.
”Mutta onko futis liian perinteistä?” Turbo kysyi ja vilkaisivat Moton kanssa yleensä egossaan rypevää ystäväänsä. Vinski pohti hieman ja katsoi tuimasti taivaalle.
”Kenties… mutta tuo ei ole,” mies vastasi ja osoitti taivaalle. Juuri hiirien katseen tavoittanut avaruusalus hävisi heidän näkökentästään ja sai kolmikon turvallisuuden vuoksi pysähtymään.
”Mikä tuo oli?” Moto osoitti kysymyksensä selkeästi Turbolle, jolla oli vastaus yleensä kaikkeen. Vastaukseksi kuitenkin Turbo pyöritti vain päätään.
”En osaa sanoa… ainakin hallittua tuo oli.”  
”Ammattilainen?” Vinski kysyi nopeasti. Miehen äänestä pystyi jollain asteella haistamaan epävarmuuden.
”Kenties. Ei ihan amatöörikään tuota alusta osaisi käyttää,” Turbo murahti.
”Olisiko Leipäjuusto punomassa jo uutta juonta?” Moto pohti. Turbo pyöritti voimakkaasti päätään.
”Leipäjuustolla on jo viikoittain toistuva kuvio superpahistensa kanssa. Jos hänellä olisi, joku joka auttaisi häntä…”
”Se olisi ollut täällä jo?” Vinski kysyi ja sai kullanruskean värisen miehen puolestaan nyökkäämään.
”Se meni Santun tallia kohden…” Moto hieroi niskaansa.
”Lähdetään sitten. Voi olla, että Santtukin näki jotain…” Turbo tokaisi ja lähti jonon ensimmäisenä ajamaan kohti ihmisnaisen tallia.

”Avaruusalus? Chicagossa?” nainen ähisi ja siirsi itsensä pois vanhan auton alta. Nainen nappasi auton avonaisen konepellin päältä öljyisen riepunsa ja pyyhki käsiään.
”Etkö muka nähnyt mitään poikkeavaa?” Vinski älähti.
”Miten voin nähdä, jonkin mikä on muuttunut näkymättömäksi ennen tänne tuloa ja vielä auton alta?”
”No siis… tuota, että… jaa-a,” Vinski empi naureskellen ja kohautti hartioitaan. Santtu pyöräytti miehelle katsettaan. Turbo puolestaan näytti pohtivalta. Hän hieroi kevyesti sormillaan leukaansa ja siirsi katseensa ulos.
”Eli se alus voi olla ihan missä suunnassa vain?”
”Ja pahinta, että kenen kanssa se on liittoutunut…” Moto huokaisi kullanruskean värisen veikkansa vierestä.
”Sepä. Jos se alus tosiaan tuli auttamaan Leipäjuustoa, niin me jätkät ollaan silloin kusessa,” Turbo kohautti harteitaan.
”Hei… Väitätkö sää tosiaan, että Leipäjuuston uusi superpahis voisi jopa päihittää meidät?” Vinski älähti nojaillen ruokatuolin selkänojaan käsillään.
”Näitte itsekin. Kyseessä on ammattilainen, joka hallitsi alusta…” Turbo totesi vakavampana.
”Perustele väitteesi!” Vinski vaati ja sai miehen huokaisemaan.
”Huomasit aluksen sattumalta…”
”Niin?”
”Ensimmäiseksi… jos olisimme huomanneet aluksen aiemmin, niin olisi luullut sen pitäneen jonkinlaista ääntä saavuttuaan maan ilmakehään. Toiseksi… alus hävisi huomattuamme sen näkymättömäksi… eli väkisinkin lentäjä osaa käyttää häivetilaa ja kolmanneksi… jos alus lensi alun perin Santun tallia kohden, pois Leipäjuuston tornista kuitenkaan tänne ilmaantumatta, on vastustajan pakko olla harkitseva, laskelmoiva ja oikeasti jopa vaarallinen…”  
Vinski näytti pohtivalta. Kaiken tuo, tuo mies oli saanut pohdittuaan päässään. Moto vakavoitui myös.
”Eli kyseessä on siis ihan uudenlainen superkelmi?” harmaa jätti kysyi. Turbo kohautti hartioitaan epätietoisena.
”Ken tietää? Nyt meidän olisi hyvä löytää tämä alus… mikäli se on vielä Chicagossa ja saada selville onko kyseessä vihollinen vai ystävä,” Turbo murahti päättäväisesti ja sai veikkansa nyökkäämään vakavina.

Samaan aikaan naiskaksikko oli saanut aluksen parkkeerattua elämää nähneen tulostaulun katolle. Yöllinen kuun kajo valaisi kevyesti tulostaulun naisten laskeuduttua tikkaita pitkin pienelle tasanteelle. Varovasti astellen he laskeutuivat loput portaat lattialle saakka.
”Olipahan etsiminen… kyllä Rontin pitäisi ohjeistaa ensi kerralla saapuminen hieman paremmin,” ruskeaturkkinen hiirinainen naurahti ja nosti vihreän liivinsä kulahtaneen sohvan käsinojalle. Nainen suoristi käsillään toppinsa olkaimia ja vilkuili ympärilleen.
”Eikö Rontti sanonut, että ystävänne olisi täällä?” musta hiuksinen nainen pohti ja vilkuili pimeää tulostaulua, varovaisesti samalla sitä tutkien.
”Sanoi… hmmmmmm… outoa,” hiirinainen huokaisi ja etsi selkeästi jotain. Ison virtalähde merkin alla oli kahvallinen vipu. Nainen käänteli hieman päätään ja uskaltautui kytkimen vetää alas. Samaan aikaan tulostaulun kirkkaat loisteputki valot lävähtivät päälle, saaden naiset hetkellisesti ummistamaan silmänsä. Tilanne sai myös ulkona ohi kävelevän herran huomion.
”Merkillistä,” mies totesi käheästi raaputtaen päätään ja jatkoi matkaansa.
”Hyvä Milva! Tuolla tavalla ne valot sytytetäänkin,” musta hiuksinen nainen ärähti ja painoi kevyesti sormillaan silmäkulmiaan.
”Ei ollut muutakaan vaihtoehtoa,” Milva naurahti ja astui ystävänsä luokse.
”Tuo sai varmasti ihan kenen tahansa huomion,” nainen murahti ja katsahti ystäväänsä.
”Eiköhän se macho kolmikkokin aiheuta tarpeeksi pahennusta tässä kaupungissa…” Milva vastasi välinpitämättömästi ja jatkoi ystävänsä kanssa tulostaulun tutkimista. Kaksikko saapui sänkyrykelmän luokse ja katsoivat pienesti hymyillen yhteen palkkiin kiinnitettyä kahta valokuvaa. Toisessa oli Milva, jätkien kanssa ja toisessa jätkät naisille tuntemattoman ihmisnaisen kanssa.
”Hekö?” musta hiuksinen nainen kysyi ja katsahti ystäväänsä. Kuitenkin Milvan kasvoilla paistoi kaipuu. Ruskeaverikkö huokaisi syvään ja painoi katseensa alas.
”On… ja siitä on vuosia, kun olen heidät nähnyt… vuosia…”
”Rakkaastasi?” nainen kysyi ja sai Milvan pienesti hymyilemään. Nainen nyökkäsi lempeästi ja katsoi kuvassa leveästi hymyilevää harmaata mieshiirtä, joka piti hiirinaista kevyesti ja suojelevasti kainalossaan.

”Oletko varma?” Santtu kysyi vanhemmalta mieheltä. Hän oli tullut naiselta hakemaan koslaansa ja kertoi oudosta tapahtumasarjasta stadionilla. Jätkät kuuntelivat kanssa vakavampina miehen tarinaa.
”Olen, olen… edes te ette sytytä stadionille kenttävaloja päälle,” mies vakuutteli ja pyöritteli päätään.
”Meidän etsimämme taitaakin lojuta sitten meidän majapaikassamme,” Turbo vastasi kiitollisena ja katsoi hymyillen jätkiä.
”Taitaa sittenkin olla enemmän ystävä, kuin vihollinen,” Vinski naurahti.
”Älä vielä ilakoi. Kyseessä voi silti olla vihollinen,” Turbo toppuutteli.
”Kiitos tiedosta Antti! Menemme katsahtamaan saman tien tilanteen,” Moto kiitteli vanhempaa ihmismiestä ja istui violetin sinisen moottoripyöränsä kyytiin. Miehen veikat seurasivat tätä.
”Okei veikat… ei, kun HANAT!”
”AUUUKII!” jätkät huudahtivat ja saivat Santun ja Antin vilkaisemaan toisiaan. Santtu esitti sillä välin, mitä miehen autolle oli tehnyt korjauksessa. Samaan aikaan stadionin kirkkaat valot kohosivat pimeälle yötaivaalle. Valot, jotka usein olivat päällä siinä kohtaan, kun tekonurmella käytiin jonkinlainen urheilupeli tai järjestettiin muu tapahtuma.
”Antti oli oikeassa!” Vinski tokaisi.
”Joku selkeästi on tunkeutunut piilopaikkaamme,” Moto jatkoi.
”Ja se joku voi tietää, että me yövymme tuolla,” Vinski puri hampaitaan yhteen. Turbo piti olonsa puolestaan neutraalina. Oli vaikea valmistautua sellaiseen mitä ei voinut edes odottaa.
”Miten joku voi edes tietää meidän olinpaikkamme täällä?” Vinski pohti ja sai kullanruskean hiiren vilkaisemaan nopeasti tätä.
”Ehkä se jokin ei tiedä missä me yövymme,” Turbo vastasi ja sai veljekset hiljenemään. Mies oli oikeassa… kuten aina.

Jätkät ajoivat stadionin taakse. Turbon mielestä parasta oli, että he eivät aiheuttaisi ääntä saapuessaan tulostaulun sisälle. Tästä puolestaan taas Vinski oli hyvinkin erimieltä, joka olisi jälleen tehnyt vain räjähtävän saapumisen paikalle. Jätkät latasivat aseensa valmiiksi ja astuivat hiljaa rakennuksen sisään. He saapuivat virtalähteen luokse, jonka Milva oli hetki sitten kääntänyt päälle. Miehet kuulivat vaimeaa puheensolinaa, joka kantautui rakennuksen sisältä. Turbo ohjeisti jätkiä katseellaan. Moto nappasi maasta pienen kiven ja heitti sen toisaalle. Kolahdus sai naiset varautuneiksi ja vetämään aseensa valmiiksi. Ketään ei kuitenkaan näkynyt missään.
”Mikä se oli?” musta hiuksinen nainen kysyi vihoissaan ja katsoi Milvaa, joka keskittyneesti oli puristanut kulmansa tiukasti ruttuun. Kaksikko oli ottanut etäisyyttä toisiinsa ja yrittivät etsiä edelleen kolahduksen aiheuttajaa. Ennen, kuin naiset ehtivät reagoida, joku sammutti stadionin valot. Aseiden erilaiset latausäänet täyttivät huoneen. Lähellä musta hiuksisen naisen kasvoja hehkui vihreä kajo. Joku sytytti valot uudemman kerran. Toisin kuin äsken. Valot olivat huomattavasti himmeämmät, niin sanottu normaali valaistus. Milva hämmentyi osoittaessaan aseella suoraan harmaan hiirimiehen kasvoja. Samoin kävi Motollekin. Hän osoitti robottikädellään rakastamansa hiirtä ja mies tunsi sydämensä pakahtua onnesta. Vaikka kyse saattoi enemmän olla huojentumisesta. Musta hiuksinen nainen puolestaan osoitti Turbon kanssa toisiaan aseillaan, kunnes tajusi myös kolmannen valkean hiiren läsnäolon. Nainen oli saarroksissa, jos kullanruskeaa hiirtä posauttaisi. Turbosta puolestaan tuntui, että hänen polvensa pettäisivät alta. Kuka oli tuo tumman puhuva kaunotar hänen aseensa ja zernopuikkojensa takana.

Moto kohotti käsi kanuunansa sivummalle ja ampui tyhjän laukauksen avonaisesta pienemmästä ikkunasta ulos.
”Milva…” mies henkäisi rakastuneena ja sai vierellään seisovan kolmikonkin huomion.
”Moto…” nainen kuiskasi ja tiputti pistoolinsa lattialle, kun harmaa hiirimies kiskoi tämän pitkään halaukseensa. Nainen kietoi hennot käsivartensa miehen lanteiden ympärille ja painoi kasvonsa miehen rintaa vasten. Miehen veljet ja Milvan mukana tullut naishiirikin laskivat aseensa. Turbo sammutti hanskassaan hohtavat puikot, naishiiren tunkiessa asettaan takaisin koteloonsa. Moto irrottautui hieman Milvan otteesta. Hän siveli kummallakin kädellä naisen leukaa, toisen eksyessä hivellemään varovaisesti naisen arpea.
”Miten voit olla siinä?” mies pohti, kun koko tilanne tuntui muutenkin niin epäuskoiselta.
”Se on pitkä tarina… mutta sitä miellyttävämpi kuunnella,” nainen naurahti ja nosti käsillään miehen kädet pois leualtaan.
”Mhmmm anteeksi nuori pari… mutta täällä on muitakin!” Vinski keskeytti heidät, ennen kuin romanttisempia tunteita vaihdettiin kaksikon välillä. Milva naurahti kevyesti ja katsahti ystäviään. Turbo virnuili Vinskille, kun nainen henkäisi heidänkin nimensä ja tarrautui näiden kauloihin kiinni pitkään halaukseen.
”Mitä sinä… tai siis ilmeisemmin te teette täällä?” Turbo kysyi, kun muisti musta hiuksisen hiirinaisen naisen mukana.
”Milva halusi selkeästi esitellä meille hotin ystävänsä…” Vinski ilakoi ja sai tuntemattoman naisen kurtistamaan kulmiaan kylmästi miehelle.
”Vinski se on aina niin ihana,” Milva torui vitsillisesti ja sai valkean miehen luimistelemaan korviaan. Nainen puristi kädet eteensä voitonriemuisena, kunnes tunsi miehensä käden olkapäällään.
”Niin se mikä saa teidät tänne?” Moto muistutti naista. Kuitenkin mahankurninta sai Vinskin pitämään vatsaansa.
”Milva ja hänen ystävänsä voivat kaiketi kertoa sen, kun pääsemme takaisin Santun tallille,” Turbo vastasi ja lähti tulosuuntaansa. Musta hiuksinen nainen puristi kädet eteensä ja käänsi katseensa toisaalle. Pieni virne oli noussut naishiiren suulle. Miehen treenattu vartalo oli ilo naisen silmille.

Jätkät ja Santtu olivat kokoontuneet naishiirien kanssa pöydän ääreen. Turbo vilkuili lasiensa alta musta hiuksista naista. Miehestä tuntui, että hänen poskensa hehkui punaisina. Nainen tosiaan oli vetävän näköinen niin, kuin Vinski oli jo aikaisemmin möläyttänyt. Mutta miksei hän tuota naista ollut tavannut aikaisemmin. Vaatetuksesta päätellen nainen kuului selkeästi sotilasvoimiin. Moto puolestaan härnäsi Milvaa, kun Vinski yritti vuoroin ja toisin tehdä lähtemättömän vaikutukseen joko Santtuun tai uuteen naishiireen. Musta hiuksinen naisen kasvoilla oli ilmaantunut heltynyt ilme ja tämä hymyili pienesti pariskunnan jälleennäkemiselle. Santtu kokosi tarjottavat pöydälle ja sai viimein hengähtää.
”Niin… Santtu. Esittelyt ei kenties olisi pahitteeksi,” Moto röhähti pienesti ja otti vastaan olut pullon.
”Kenties. Te kaksi tunnette toisenne ainakin,” nainen vinkkasi toista silmäänsä. Moto vilkaisi Milvaa hymyillen.
”Milva on ystävämme vapaustaistelijoista…” Turbo aloitti.
”Ja isoveikan mielitietty!” Vinski irvaili ja sai ruskeaturkkisen naisen mulkaisemaan tätä pienesti.
”No se oli tiedossa jo ennen, kuin liityimme vapaustaistelijoihin,” Turbo korjasi valkean ystävänsä sanoja.
”Me ollaan tunnettu Moton kanssa jo ihan lapsuudesta saakka ja juuri ennen aikuisuuden kynnystä aloimme seurustelemaan,” Milva selitti vilkaisten nopeasti Motoa ja sitten Santtua.
”Ja hyvin pian senkin jälkeen… liityimme Turbon pyynnöstä vapaustaistelijoihin,” Moto jatkoi. Santtu ei tiennyt ketä katsoa. Hän oli hämillään.
”Siis Turbon pyynnöstä… mutta luulin, että Rontti…”
”Niin Rontti on perustanut vastarintaliikkeen ja keksinyt Vapaustaistelija termin sekä toiminut koko puljun johtajana. Turbo valtuudet saatuaan aina toiminut vanhuksen oikeana kätenä,” Vinski tokaisi.
”Niin olen hänen nimeävä komentajansa ja sain häneltä vain käskyn värvätä silloin johtamani joukon kanssa uusia tulokkaita joukkoihinsa,” Turbo puristi kädet eteensä. Santtu nojasi toiseen käteensä.
”Mää en siis tiedä teistä kolmesta yhtikäs mitään…” nainen huokaisi.

Jätkät nauroivat äänekkäästi saaden naishiiret pudistelemaan päitään.
”Miksi ette ole kertonut teistä enempää?” Milva pohti ja katsahti miestään.
”Nii-in… sanopa muuta!” Santtu älähti hyväntuulisena.
”En mää tiedä…” Moto totesi mietteliäänä. Kenties naisen sanoissa oli jotain perään.
”Meistä viis… voitko viimein kertoa jotain ystävästäsi,” Vinski totesi vinkaten naiselle silmäänsä. Naisen ilme muuttui jälleen kerran happamaksi ja käänsi katseensa toisaalle.
”Toki… jos maltat vain kuunnella,” Milva nälväili ystävälleen.
”Ja sen miksi olette täällä?” Moto tarkensi ja sai naisen lämpimästi silittämään tämän kättä.
”Rontin määräyksestä…” nainen sai aloitettua.
”Rontin?” Vinski puuskahti.
”Niin… olemme periaatteessa lomalla, mutta silti tehtävällä,” nainen naurahti hermostuneena.
”Sinä sait sen tehtävän…” musta hiuksinen nainen tarkensi vienosti hymyillen.
”Miten nuo kaksi voi käytännössä yhdistää?” Turbo naurahti ja puristi kädet eteensä. Jokaisen lihaksen muoto sai musta hiuksisen naisen katselemaan vain toisaalle tai lattiatasoon. Hänellä oli kuuma ja hänen sydämensä pumppaili kovempaa, kuin normaalisti.
”Kysy Rontilta…” Milva huokaisi naurahtaen.
”Enkä kysy…” Turbo murjaisi takaisin ja hymyili lempeästi. Milva naurahti ja heitti toisen lettinsä takaisin selkänsä puolelle.
”No minun tehtäväni oli kuitenkin esitellä teidät kolme ystävälleni,” Milva totesi ja osoitti ystäväänsä. Jätkät katsahtivat nopeasti beigen harmaata naishiirtä.

”Miksi?” Moto pohti ja sai naisen kohauttamaan kulmaansa mieshiirelle. Milvan ilme puolestaan veti vakavammaksi ja alakuloiseksi.
”Hän on tärkeä osa meidän tulevaisuuttamme… sillä tästä päivästä eteenpäin, ette vastaa enää Rontille,” Milva huokaisi.
”Mitä?” kolmikko älähti.
”Rontti on edelleen vapaustaistelijoiden tukikohdalla ohjaamassa nuoria. Älkää huoliko. Mutta päätehtäviä on siirretty toiselle,” nainen selitti ja sai jätkien katsomaan musta hiuksista naista uudemman kerran.
”Tässä on yksi pitkäaikaisempi ystäväni kenraali Carbine Milanius tai tuttavallisemmin Minni. Hän ottaa vapaustaistelijoissa johdon virallisesti ensi kuusta lähtien,” Milva esitteli naisen viimein.  
”Missäs neiti Minni kenraali on luurannut nämä vuodet?” Vinski yritti imarrella naista.
”Siis onko tämä hän? Olet vuosia puhunut ystävästäsi ja nytkö hän ottaa komennon vapaustaistelijoissa?” Moto pohti innokkaana.
”Kyllä vain. Minni on loistava strategioija, taistelija ja ennen kaikkea luotettava ystävä,” Milva tokaisi.
”Älä liiaksi kehu. Se koituu vielä kohtalokseni,” Minni naurahti ja sai Milvan nyrpistelemään kasvojaan tälle. Hän oli hyvinkin taidokkaasti sivuuttanut sen, että Vinski oli kysynyt häneltä kysymyksen.
”Mhmmmm… mutta mietityttää silti,” Turbo pohti ja sai naiset hämmentyneiksi. Mies vilkuili ystäviään.
”Siis en tarkoittanut pahalla sinua kohtaan. Mietin sitä, että vapaustaistelijat ovat Rontille henkireikä. Miksi juuri nyt… hän yhtäkkiä ottaisi rinnalleen tuntemattoman naisen johtoonsa,” mies pohti.
”Ei Ronttikaan niin vanhuuden höperö aivopesty ole, että hän ottaisi rinnalleen tuntemattoman,” Milva pudisteli päätään.
”Eli Rontti tuntee sut?” Vinski kysyi hyvinkin epäsoveliaasti naiselta. Minni puristi kulmiaan tiukasti. Turbo huokaisi ja veti jo litsarin miehen takaraivolle. Valkean hiiren käytös viittasi jo epäasiallisuuteen. Mies hieroi takaraivoaan ja katsoi vihaisena ystäväänsä.
”Eli Turbo ja me tullaan vastaamaan seuraavaksi sinulle?” Moto kysyi varovaisemmin.
”Näin käsitin Rontin puheista. Hän ilmoittautuu jatkossa itsekin kuulemma minulle,” Minni huokaisi.
”Missä olet ollut nämä vuodet sitten?” Turbo kysyi hellästi ja sai naisen hymyilemään.
”No sen voin kertoa myöhemmin,” nainen vastasi virnuillen ja sai miehen tuntemaan pienen vihjailun ilmassa. Flirttailiko nainen juuri hänelle?

Vinski mulkaisi vihaisena ystäväänsä. Tämä oli koko yön aikana yrittänyt saada naisen lämpenemään, mutta eiii. Vähän kun herra komentaja ilmaisi omia mietteitään, oli nainen lähes sulaa vahaa miehen edessä. Santun haukottelu sai heidät vilkaisemaan kelloa. Oli pitkälle yli kahden ja sai mieshiiret valmistautumaan lähtemään kohti omaa piilopaikkaansa.
”Jäättekö Santun seuraksi tänne, vai lähdettekö tulostaululle?” Moto kysyi. Milva seisoi ystävänsä vieressä, joka hymyili tälle kiusoittelevasti. Hän tiesi naisen haluavan olla miehensä lähellä näiden vuosien jälkeen, mutta ei kuitenkaan halunnut tehdä päätöstä ystävänsä yli.
”Mulle on ihan sama,” Minni kohautti harteitaan. Milva huokaisi syvään. Miksi tämä ei voinut tehdä hänen puolestaan päätöstä.
”Kai me jäämme tänne,” Milva vastasi ja sai ihmisnaisen nyökkäämään.
”Minulla on retkipatja, Vinskin toinen riippumatto tai levitettävä sohva,” nainen kertoi ja osoitti pieneen olohuoneeseen.
”Mää nukun ihan missä vain… olen sen verran väsynyt!” Minni haukotteli. Nainen peittosi suunsa rystysellään.
”Mää voin nukkua riippumatossa,” Milva ilmoittautui. Olohuoneen puolella Turbo auttoi naisia siirtämään sohvatyynyjä sivuun, jotta nukkuminen olisi mielekkäämpää. Retkipatja ei saanut Minniä nimittäin syttymään, vaikka tilanteessa sekin olisi parempi, kuin aluksen sisällä oleva varavuode. Minni otti mieheltä hennosti vastaan yhden sohvatyynyistä. Mies vilkuili edelleen naisen perään. Vinski kiinnitti riippumattoa paremmin kiinni ja sai Milvan heittämään sen sisään jo yhden tyynyn ja peiton. Santtu puolestaan antoi Minnille petivaatteet. Naiskaksikko kiitti jätkiä avusta, ennen kuin alkoivat tehdä lähtöään. Milva saattoi kolmikon ovelle ja hieroi kevyesti miehensä selkää. Turbo ja Vinski tervehti pariskunnan antaen heille kaksin keskeistä aikaa hetkeksi. Moto veti Milvan syliinsä ja hieroi tämän selkää.
”Miten pitkään meinasitte olla täällä?” mies huokaisi apeana. Hän tiesi, että sisimmissään hänen piti hyväksyä se ettei nainen jäisi hänen luokseen pitkäksi aikaa.
”Meille on varattu puolitoista viikkoa,” Milva hymyili lempeästi.
”No on sekin edes jotain,” Moto vastasi ja painoi katseensa alas. Milva nosti hellästi sormellaan miehen leukaa.
”Rakas… tiedät ettei ne ole hyvästit…” nainen henkäisi ja sai miehen katsomaan tuota naista vain haltioissaan. Moto katsahti muualle.
”Tiedän sen…” mies mutisi ja sai Milvan muuttamaan katsettaan entistä rakastuneemmaksi. Tuo harmaa jätti oli se, jonka nainen oli aina halunnut. Milva vilkaisi ympärilleen ja nosti miehen katseen takaisin itseensä suudellakseen tätä rakastavasti. Moto kietoi kätensä varovasti naisen lantion ympärille ja vastasi tämän suudelmaan.

Moto ja Milva olivat kotoisin toiselta puolelta Marsia, nykyisestä Tulikivikaupungista katsoen. Tarkkaan ottaen lännestä. Heidän kulttuuriinsa kuului paljon kirkollisia asioita, sääntöjä ja yksi niistä oli edellä mainittu tapa toimia rakastettunsa kanssa. Ensisuudelman tuli tapahtua muiden katseilta suojassa. Vasta tämän jälkeen he pystyivät ilmaisemaan huulten välisiä hellyyden osoituksia muidenkin läsnä ollessa, ilman että heidän täytyi linnoittautua neljän seinän sisään. Ensisuudelma tapahtui aina, jos parin tapaamisesta oli kulunut yli viikko. Myös epäsovelias kähminen, jotka useampi olisi katsonut vain rakkaiden välisiksi hellyydenosoituksiksi oli kiellettyä julkisesti. Käsien piti olla lantioiden yläpuolella tai parin tuli olla koskematta toisiinsa, mikäli kädet meinasivat vaeltaa kielletylle alueelle. Nainen ja mies kunnioitti toisiaan ja tasa-arvoisesti olivat samassa asemassa. Ketään ei katsottu ylä- tai alakanttiin. Kenenkään ammatillista suuntautumista ei arvosteltu ja jokainen kasvatettiin empaattisiksi, mutta mieleltään vahvoiksi marsilaisiksi. Parin vaihtoa tapahtui lännessä hyvin harvoin, joskus se katsottiin myös saastaiseksi ja kunnioittamattomaksi käytökseksi. Siksi nuoret harvemmin seurustelivat enempää, kuin yhden marsilaisen kanssa lopun elämänsä ajan. Tämä saattoi olla syy sille, että oli hetkiä, jolloin lännen syntyvyys oli huonoa, kun sitä oikeaa ei halunnut löytyä. Moto ja Milva olivat asuneet toistensa naapuristossa ja heidän vanhempansa olivat hyviä ystäviä keskenään, niin kuin muidenkin naapureiden kanssa. Myös vaikeina aikoina, kun Moton perhe sai tiedon miehen isän poismenosta tai Marsiin hyökänneistä plutolaisista. Turbo oli aikoinaan kuullut lännessä asepalveluksissa olevista miehistä ja lähti näitä hakemaan Rontin määräyksestä apuvoimiksi. Mies oli nopeasti ystävystynyt tähän lämmin sydämiseen naapurustoon. Kullanruskea mies oli otettu lämmöllä vastaan, tarjottu yöpymis- ruoka-, ja peseytymismahdollisuus olleessaan vieraana. Kaikkein vaikeimpia olivat kuitenkin katsoa tämän kylän hajoavan, kun miehiä sekä halukkaita asepalveluksen käyneitä naisia ja päteviä hoitajia haettiin toiselle puolelle Marsia käymään taistelua planeetan puolesta. Turbo oli aikoinaan panostanut kaiken olevan vapaaehtoista eikä pakottanut ketään mukaansa. Hänen sanansa oli myös varoituksen sana tulevasta paikalliselle pormestarille.

Moto rikkoi tuon rakkaudentunnustuksen ja katsoi hellästi naista. Milva hymyili miehelle ja silitti tämän olkapäitä.
”Kai saamme hetken myös olla keskenämme?” Moto pohti.
”Ihan varmasti rakas. Järjestät tilanteen sen mukaan,” Milva vastasi ja suukotti kevyesti miehen nenänpäätä.
”Mää olen niin onnekas, että olen saanut sinut rinnalleni,” Moto henkäisi ja sai naishiiren punastumaan hieman.
”Älähän nyt. Olemme olleet yhdessä vuosia,” Milva vastasi ja nousi miehen sylistä.
”Tiedän… mutta se on aina silti ilo sanoa,” Moto naurahti. Milva suuteli miestä vielä nopeasti ja toivotti tälle hyvät yöt. Mies käynnisti pyöränsä ja vilkaisi taustapeilistä ruskeaa marsilaisnaista, joka sulki tallin oven yöksi kiinni. Milva pyyhki hieman käsiään ja suuntasi itsensä olohuoneen puolelle. Minni piti käsiään lanteillaan ja katseli ympärilleen.
”Mitä etsit?” naisen ystävä kysyi. Minni siirsi katseensa ystäväänsä.
”Olisi pitänyt ottaa kassimme mukaan,” Minni huokaisi.
”Pyydetään jätkiä tuomaan ne huomenna,” Milva vastasi ja laski kätensä naisen olalle.
”Saitteko Moton kanssa vaihdettua kuulumisenne?” Santtu kysyi varovaisesti ja istui sohvan käsinojalle.
”Ei vielä kummemmin. Moto kyllä varmisti, että myös meille on tämän vierailun ajan aikaa keskenämme,” Milva hymyili lempeästi.
”Sinulla on kyllä mahtava poikaystävä,” Santtu ihasteli ja sai naiskaksikon vilkaisemaan toisensa kohottamalla kysyvästi kulmiansa.
”Mitä? Sanoinko jotain sopimatonta?” Santtu pelästyi hieman. Milvan suulle nousi pieni hymy ja katsahti maan asukasta.
”Etkö tiedä?” nainen kysyi ja sai Santun hämmentymään.
”Tiedä mitä?”
”Jätkät eivät selkeästi ole kertonut sulle mitään,” Minni kommentoi väliin ja sai ihmisnaisen puristamaan kulmiaan.
”Moto ei ole mun poikaystäväni…” Milva pudisteli päätään.
”Mutta… ettekö… siis äskenhän te sanoitte… HÄ?” Santtu empi ja ei tiennyt enää mitä uskoa. Milva nauroi lempeästi Minnin kanssa naisen reaktiolle.
”Moto on mun aviomieheni!” nainen tokaisi ja sai ihmisnaisen katseen sekä leuan melkein tippumaan lattiaan saakka…

Voi kiitos

”A-a-aviomies,” Santtu änkytti. Milva nyökkäsi lempeästi naiselle. Minni kohautti kulmaansa ja katsahti ystäväänsä. Milva katsoi hieman pahoittelevasti Santtua, jolle ei oltu kerrottu jätkien taustoista juurikaan mitään. Santtu huokaisi ja nousi seisomaan. Nainen puristi kevyesti käsiään ristiasennossa. Milva siirsi surkean katseensa Minniin.
”Oletko kunnossa?” Milva kysyi varovaisesti ja asetti kätensä ihmisnaisen olalle.
”Kai olen…” nainen vastasi epämääräisesti.
”Huomenna iskemme jätkiä korville tästä… on väärin olla ystävä jonkun kanssa, jolle ei edes kerrota mitään,” Milva tuhahti ja sai Santun naurahtamaan.
”Kiitos… mutta ei tarvitse. Jätkät kertovat itsestään sitten, kun ovat siihen itse valmiita,” nainen henkäisi.
”Sulla on täysi oikeus vaatia sitä heiltä. Ettekö ole olleet ystäviä kuitenkin pidemmältä ajalta?” Minni kysyi heilauttaen kättään. Santtu nyökkäsi muutaman kerran.
”Olemme tunteneet jo neljä vuotta… tiedän jätkistä vain sodan aikaisia tarinoita, mutta omasta henkilökohtaisesta elämästään he eivät juurikaan ole kertoneet mitään. Esimerkiksi en edes tiennyt sinun olemassa olostasi mitään. Saati että olette naimisissa.”
”Nyt riittää! Ei! Jätkät saavat luvan alkaa ottaa itseään niskastaan kiinni. He eivät ole niin ”ujoja” kertoakseen menneisyydestään tarkemmin,” Milva murahti vihaisena.
”Ei heitä voi siihen pakottaakaan!” Santtu yritti puolustautua.
”Santtu… ihan sinun ja Minnin takia jätkien on kerrottava itsestään jotain. Ei Rontti voi lyödä eliitti kolmikkoaan naiselle, joka ei tunne heitä. Saati noin sydämellinen ihminen, kuin sinäkin olet, on oikeutettu kuulemaan heidän siviilielämästään enemmän,” Milva huokaisi rauhallisemmin ja tarttui kevyesti naisen olkapäistä kiinni.

Santtu veti automaattisesti päätään hieman taakse päin, Milvan kasvojen ollessa hyvin lähellä hänen omiaan. Milva oli häntä lähes pään pidempi ja humanoidihiirellä löytyi voimaa pelkässä kosketuksessa enemmän, kuin ihmisnaisella. Santtu huokaisi syvään ja nyökkäsi.
”Jätkien on varmasti helpompi kertoa itsestään, jos paikka on puolueeton,” Minni pohti nojaten sohvan selkänojaan.
”Eli pois tästä tallista tai stadionilta?” Milva hieroi leukaansa mietteliäänä. Minni nyökkäsi ystävälleen päättäväisenä. Santtu alkoi tilannetta pohtia myös mielessään.
”Minulla olisi yksi paikka… mutta en tiedä onko se vapaana,” nainen huokaisi alakuloisena. Minni ja Milva vilkaisivat toisiaan kysyvästi.
”Milloin saisit asian selville?” Minni kysyi.
”Aamulla tai aamupäivällä. Riippuen siitä miten minulle vastataan puhelimeen,” nainen vastasi kohauttaen olkiaan nopeasti.
”Eiköhän se riitä. Meillä on aikaa… vai mitä Minni?”
”Mars voi odottaa. Siellä on päteviä taistelijoita ilman meitäkin,” Minni vastasi.
”Niin eikä Marsin sota ole kiinni kahdesta hiirestä,” Milva tarkensi.
”Voi olla, jos Marsin hallitus tulkitsee asian niin,” Santtu naurahti ja sai hiiret epäuskoisiksi.
”Siis ei jumalauta. Sää tiedät Marsin hallituksesta enemmän, kuin ystäviesi siviilielämästä,” Minni totesi peitoten silmänsä. Santtu naurahti hermostuneena. Minni pyöräytti päätään epäuskoisena ja riisui päältään olevan vihreän liivin. Naiset valmistautuivat viimein yöunille. Ihmisnainen toivotti hiirikaksikolle hyvät yöt, kiiveten samalla omaan punkkaansa.

Aamulla Milva hieroi kuonoansa. Pieni lämminhenkinen tuulenvire osui vasten hänen kuonoaan. Kun tunne ei kadonnut, nainen tuhahti vihoissaan ja hieroi nenäänsä voimakkaasti. Hän raotti silmiään ja katsoi harmaata mieshiirtä, joka hymyili tälle lempeästi.
”Mene pois,” nainen murisi ja veti peittoa syvemmälle päälleen.
”Oletko pahalla tuulella?” Moto naurahti ja nousi seisomaan.
”Olen… joten voit häipyä,” nainen jatkoi. Moto kohautti kulmiaan epäuskoisena ja naurahti.
”Mitä ihmettä yön aikana on tapahtunut? Juuri eilenhän olit vielä onnesi kukkuloilla,” Moto pohti ääneen, saamattaan kuitenkaan vaimoltaan mitään vastausta kysymykseensä.
”Ihan kuin ette tietäisi!” Minni totesi tuimasti sohvalta. Mieshiiri vilkaisi naisen makuupaikan toisella puolella seisovia ystäviään. Minni kurkisti taivuttaen päätään enempi takakenoon nähden kaksikon nopeasti vilaukselta. Kropan taivutus sai naisen muuten venyttelemään pitkään, jokaista niveltä, luuta ja lihasta myöden.
”Mitä?” Moto kysyi ihmeissään, kun ei ymmärtänyt naisten oudosta käyttäytymisestä juurikaan mitään. Turbo ja Vinski kohauttivat harteitaan. He ottivat kanssa paikkansa olohuoneen kalusteilta. Vinski istui pienempään nojatuoliin, kun Turbo puolestaan otti sohvalta Minnin jalkopäästä paikkansa. Minni virnuili miehelle silmät puoliksi raollaan.

Tämä ei tosiaan tuntenut rajoja naisen kanssa tai sitten tämä ei edes miettinyt mihin takapuolensa laskisi. Turbo vilkaisi Minniä, joka käänsi katseensa toisaalle virnuillen. Turbon suupielelle nousi kanssa hymy.
”Voitteko kertoa oikutteluistanne?” kullanruskea mieshiiri kysyi jopa leperrellen Minniltä. Nainen siirsi kysyvän katseensa Turboon.
”Miten niin?”
”No ei ole noita naisoletettuja hirveämmin ole ollut elämässä mukana, joten äkkinäiset mielialan muutokset saavat tällaiset herkät herrashiiret varpailleen,” Turbo vitsaili ja nosti sormenpäänsä sydämensä kohdalla. Minni tuhahti naureskellen miehelle ja sulki silmänsä. Nainen nosti kätensä päänsä alle. Milva nousi istumaan riippumatossa ja haroi pörheitä hiuksiaan.
”Hemaisevan seksikäs pörröpää,” Moto kuiskasi naisen korvaan, joka mulkaisi tätä virne kasvoillaan.
”Harmi, kun ehditte tänne näin aikaisin,” Milva totesi unisena nojaten käteensä. Nainen lepuutti silmiään hetken, kun ei tuntunut pääsevänsä unesta yli.
”Kui?” Vinski kysyi tuohtuneena. Hän näki jälleen Minnin ja Turbon välillä pienen flirtin. Hän tunsi katkeruutta selkeästi isoveikkaansa kohden. Mitä erikoista muka Minni näki Turbossa? Mitä hänessä oli paremmin, kuin miehessä itsessään? Vinski ei vain ymmärtänyt ja halusiko hän edes ymmärtää. Hän ei tosiaan tiennyt. Mutta kai herra komentaja näyttäytyi naisen silmissä paremmalle, kuin hän.
”Olisitte tuoneet meidän tavaramme aluksesta samalla,” nainen vastasi ja venytteli hetken. Minni ponkaisi kanssa pystyyn ja mulkaisi Turboa, kun tämä istui osittain naisen peiton päällä. Turbo vilkaisi sivusilmällä kanssa hieman takku hiuksista naishiirtä. Mies ”mukamas” tutkaili hanskaa kädessään, pienesti hymyillen.

Yläkerrassa yksittäisessä huoneessa johon tikapuut johtivat, oli ihmisnaisen makuuhuone. Makuuhuoneen sängyllä istuva nainen vaikutti apealta. Hän myös tunsi olonsa jopa hieman surulliseksi. Hän piti kädessään kuvaa. Kuvaa, joka oli otettu muutama vuosi sitten naisen syntymäpäivänä. Hiirinaisten saapuessa maahan, Santulle oli tosiaan iskostunut se tosi asia, etteivät jätkät olleet kertoneet hänelle toisistaan tai itsestään juuri mitään. Eivätkö he luottaneet naiseen? Vai olivatko he liian paljon kokeneet Marsissa kauheuksia, etteivät halunneet muistella mitään menneestä elämästään? Santtu huokaisi ja antoi punaruskeiden hiuksensa valahtaa olkiensa yli peittäen hänen kasvojensa sivuprofiilin. Nainen tunsi lämpimän virran kasvoillaan. Hän huokaisi syvään ja kohotti katseensa. Santtu pyyhkäisi kasvoiltaan vierähtäneen kyyneleen. Yö oli mennyt pyöriskellessä ja valvoessa. Milvan sanat kuitenkin lohduttivat häntä hieman. Nainen halusi, että myös Santtu tuntee jätkät, mikäli nämä kerran asuivat puoliksi ihmisnaisen kanssa. Ihan samalla tavalla, kuin jätkät ovat saaneet tutustua häneen. Nainen nousi sängystään sen verran, että sai lattialuukun vedettyä kiinni. Hiiret katsahtivat taakseen ja ihmettelivät Santun outoa käytöstä. Minni kohautti Milvalle kulmaansa, joka nyökkäsi kevyesti ymmärtäen tämän hienovaraisen vihjeen. Santtu puolestaan istui takaisin sängylleen ja näppäili lankapuhelimeen numeron. Nainen huokaisi ennen puhelun alkua ja nosti luurin korvalleen.

Minni ja Milva olivat käskeneet jätkät tallin puolelle odottelemaan, jotta saisivat vaatteensa päällensä. Kuitenkin flirtillä varustetut machohiiret saivat naiset kikattelemaan näiden härnätessä tarkoituksella kaksikkoa. He eivät olleet pitkään aikaan saaneet omiensa naiskontaktia ja ottivat kyllä ilon irti heistä nyt.
”Voitko?” Minni kysyi nauraen Turbolta, joka seisoi oven suussa tien tukkeena.
”Ensin te pyydätte meitä poistumaan ja sitten, kun olemme pois niin sekään ei kelpaa,” mies kohautti ihmeissään hartioitaan ja katsahti veikkojaan virnuillen. Minni yritti työntää miehen edestään. Kuitenkin 120kg täyttä lihasta ja voimaa oleva humanoidihiirtä oli vaikeampi saada liikkeelle mitä nainen oli kuvitellut. Minni huokaisi ja nosti kätensä lanteilleen. Nainen vilkaisi virnuillen ystäväänsä, joka pidätteli naurua. Milva ei koskaan aiemmin ollut nähnyt mieshiiren flirttailevan kenellekään, saati iskemään silmiään noin tiukasti kehenkään naispuoleiseen olentoon. Tulihan mies kaikkien kanssa toimeen, mutta Minnin läsnäolo oli selkeästi saanut mieheen uudenlaista eloa.
”VÄISTÄ!” nainen murahti naureskellen ja työnsi yks-kaks miehen edestään. Turbo katsoi jätkiä epäuskoisesti ja sai hiiret nauramaan äänekkäästi.
”Niin tuo on yksi syy sille, miksi Rontti on valinnut Minnin seuraajakseen,” Milva totesi jo paremmalla tuulella.
”Nähtävästi,” Moto totesi puristaen kädet eteensä. Turbo puristi kanssa kädet eteensä ja iski kylkensä beigen harmaan naishiiren kylkeen. Kaksikko mulkoili kädet puuskassa toisiaan, kuin mikäkin vanhempi aviopari. Hetken kiusoittelevan tuijottamisen jälkeen kaksikkoa rupesi naurattamaan.

”Minni ja Turbo mulla olisi teille tehtävä,” Milva komensi ja sai heidät rentoutumaan entisestään. Minni kohautti kulmaansa kysyvästi. Hänhän se oli ottamassa kenraalin paikan Vapaustaistelijoissa.
”Te voisitte käydä hakemassa meidän tavarat… ja ainakin toisen meidän moottoripyöristä tänne?” nainen ehdotti.
”MÄÄKIN VOIN MENNÄ!” Vinski älähti, kun olisi kerrankin saanut tilaisuuden olla naishiiren kanssa kahdestaan.
”Minni ja Turbo voi mennä,” Milva miltein käskytti ja mulkaisi valkeaa marsilaista.
”Mitä? Eikö ilmainen taksikyyti kelpaa?” Vinski naurahti ja sai naiset pyörittelemään päitään.
”Kelpaa varmasti, mutta minulla on sinulle ja Motolle asiaa,” Milva murahti. Turbo tarjosi naisen kypärää tälle, joka pienin elein otti sen vastaan. Naiskaksikko oli lähtenyt stadionilta jätkien kyydissä nopeasti Santun tallille viime yönä. Kohteliaisuuttaan he olivat naisille tarjonneet kyydin, vaikka heidän omat moottoripyöränsä seisoivat edelleen alukseen lukittuina. Turbo käynnisti moottoripyöränsä ja varmoin elein Minni istui mieshiiren taakse, niin kuin yöaikaakin. Turbo vilkaisi nopeasti lempeä hymy kasvoillaan naishiirtä ja lähti ajamaan kohti stadionia. Vinski katseli kaksikon perään vihaisena. Miksi häntä sorsittiin olematta kontaktissa naishiiren kanssa? Milva puolestaan veti Vinskin matkaansa tallin taakse olevalle ”takapihalle”.

Minni katseli aamuauringon valaisemaan kaupunkia. Se oli kärsinyt vuosien varrella todella paljon. Rakennuksia oli kallellaan tai puoliksi pystyssä, osa oli ihan romuttunut maan tasalle. Silti osa kaupungin asukkaista oli jäänyt keskustaan asumaan. He ajoivat yhden isomman puiston ohitse ja sai naisen jälleen lumoutuneeksi. Vielä joku päivä hän saisi ystäviensä kanssa pelastettua oman planeettansa tuholta ja äärettömältä kuivuudelta. Hän oli päättänyt, että haluaa nähdä planeetan vielä elossa. Sellaisena, kuin se oli naisen lapsuudessa. Sinitaivasta oli turha vaatia tai pyytää, mutta raikkaat tuulenpuhalluksen vasten kasvoja, syvissä kanjoneissa uiminen ja tulevaisuuden rakentaminen, jonkun mukavan marsilaisen kanssa oli jatkuvasti naishiiren mielessä.
”Ethän kavahda, jos menen ”ei” perinteiseen malliin stadionille?” mies naurahti herättäen musta hiuksisen naisen ajatuksistaan.
”Mikähän se on?”
”Pidä vain kiinni, niin näet sitten.”
”Eli pystysuoraa seinää kiipeäminen?” Minni kohautti hymyillen kulmaansa. Turbo huokaisi syvään.
”Rontti on tainnut kertoa meistä jo enemmän, kuin luulimme?”
”Ennalta arvattava tilanne… mutta älä huoli… varmasti kaikki muut temput tulevat silti yllätyksenä,” Minni leperteli miehen korvaan ja painaen päätään miehen olalle. Nainen kietoi kätensä miehen vyötäisille ja sai Turbon hieman punastumaan. Mies tunsi myös lempeää kutkutusta alavatsassaan. Mies puhalsi kevyesti ja käänsi moottoripyöräänsä kaasua lisää päästääkseen nousemaan stadionin seinämystä ylöspäin. Moottoripyörä sai puhtia rakettimoottoreista.

Stadion sisälle päästyään, Minni repäisi kypärän päästään. Hän pörhensi hiuksiaan kevyesti. Koskaan aiemmin nainen ei ollut tuntenut vastaavaa kyytiä, vaikka koko elämänsä ajan oli kasvanut erilaisten moottoripyörien kanssa. Turbo puolestaan ei koskaan ollut kokenut samankaltaista vetoa vastakkaista sukupuolta kohden. Teininä hänellä oli ollut säätöjä tyttöjen kanssa, mutta ei hän koskaan kokenut itseään seurustelutyyppinä. Sairaanhoitajatkin olivat aiemmin yrittäneet piiritellä miestä. Onneksi nekin jäivät vain yrityksiksi. Minnissä oli kuitenkin erilaista särmää. Jotain mikä veti miestä puoleensa ja jokin missä mies palavasti halusi tutustua tuohon vahvaan naiseen enemmänkin. Minni käveli aluksen sisälle, kun Turbo varmisti paikan olevan kunnossa. Onneksi he saivat Leipäjuuston huomion pois aluksesta ennen naishiirien saapumista maahan. Kaiken ollessa kunnossa mies lähti auttamaan naista. Minni katsoi naisten tavarat valmiiksi. Kenties oli helpointa, että heidän tavaransa olisivat yhdessä kassissa ja siirteli toisesta kassista olevia vaatteita yhteen kassiin. Turbo käänsi virnuillen hieman päätään naisen touhuille. Minni nousi seisomaan ja tunsi silmät selässään. Nainen katsoi hämmentyneenä taakseen ja hymyili miehelle lempeästi, jatkaen paitansa viikkaamista.
”Oliko asiaakin?” nainen iski silmäänsä miehelle.
”Katselen vain…” mies vastasi salamyhkäisesti. Minni virnuili miehelle ihastuneena.
”Olisitko avuksi?” Minni kysyi ja kääntyi katsomaan hymyillen miestä. Turbo käveli naisen luokse pois aluksen suuaukosta. Hän astui ihan naisen eteen ja sai hiirinaisen hengittämään hieman raskaammin. Mies oli todella lähellä häntä ja hän tunsi vain, kuinka pulssi kiihtyi. Ihan kuin sydän pamahtaisi rinnasta ulos.
”Missähän voin neitiä auttaa?” mies kysyi. Minnin poskille nousi kevyt puna. Turbon äänestä pystyi kuulemaan flirtin. Intiimistä tilanteesta teki erityisen kuuman, kun kaksikko sai muiden katseilta olla ihan rauhassa. Minnille tuli parikin juttua mieleen missä mies voisi häntä auttaa, mutta kuitenkaan vahvan moraalinsa takia ei kehdannut muutaman tunnin tuntemisen jälkeen asiaa nostaa miehelle esille.
”Ottaisitko toisen moottoripyörän ja veisit sen aluksesta odottamaan lähtöämme?” Minni kysyi vaihtaen nopeasti aihetta. Turbo vilkaisi nopeasti aluksen perällä olevaan telineeseen kiinnitettyjä moottoripyöriä. Kuitenkin hän nosti lasejaan kasvoiltaan ja katsahti naishiirtä. Minni tunsi olonsa lumotuksi. Kuinka ystävälliset ja kiltit silmät. Nainen nielaisi pienesti ja käänsi katseensa toisaalle. Turbo ymmärsi naisen vihjeen ja nosti lasit takaisin kasvoilleen.
”Ihan kuinka neiti vain haluaa,” mies vastasi hymyillen ja sai Minnin huokaisemaan huojentuneena. Yksikin miehen pieni silmänisku ja nainen olisi ollut valmis ihan mihin vain.

Samaan aikaan hiirikolmikko oli edelleen takapihalla. Santtu puolestaan oli puhelunsa päätytyttä lähtenyt rentoutumaan suihkuun. Ei hän voinut näyttäytyä jätkille sen näköisenä, että olisi itkenyt. Milva hieroi päätään. Hänen hiusharjansa olisi Minnin matkassa ja näkemättä Santtua, ei ollut kehdannut käyttää tämänkään harjaa saadakseen pehkonsa selvitetyksi.
”Mistä meidän muuten vielä piti puhua?” Vinski kysyi varovaisesti. Aamupala oli mennyt hiljaa kahvista nauttien, vaikka Milva niin ponnekkaasti oli pakottanut kaksikon mukaansa.
”Santusta…” nainen huokaisi ja katsahti sisälle. Miehet kurtistivat kulmiansa ja katsahtivat toisiaan.
”Onko hänellä kaikki hyvin?” Vinski kysyi huolestuneena.
”Joo ja ei…” Milva kohautti harteitaan.
”Mitä tarkoitat?” Moto varmisteli naiselta, joka katsahti miestään.
”Santtu oli oikeasti todella loukkaantunut siitä, ettette ole kertoneet aikaisemmasta elämästänne Marsissa. Ettekö luota häneen vai mikä on estänyt?” nainen pohti ja katsoi vuorottain miehiä.
”Ei ole koskaan oikein ollut tilaisuutta…” Vinski kohautti harteitaan.
”Tilaisuutta?”
”Mää en osaa edes vastata kysymykseesi…” Moto hieroi nolona niskaansa.
”Olisi paras keksiä helkkarin hyvä syy sille!” Milva ärähti kaksikolle ja katsoi epäuskoisena mieshiiriä. Kumpikin luimisteli korviaan.
”Santtu on varmasti poissa tolaltaan,” Vinski huokaisi ja painoi käsivarsillaan reisiään vasten.
”Ei vain poissa tolaltaan! Hän on pettynyt ja miettii onko luottamuksen arvoinen ystävä! Santtu ei jumalauta edes tiennyt sinun olevan naimisissa,” Milva murahti vihaisesti miehelleen. Kaksikko nolostui entuudestaan.
”Miksi Turbo ei saa samaa saarnaa?” Vinski tuhahti muistaen veikkansa.
”Voi kuule! Voit olla sitten ihan varma, että hän saa kuulla kunniansa myös! ruskea turkkinen nainen murisi ja painoi kätensä tiukasti ristiin.
”Turbo parka! Joutuu kenraalin käsittelyyn,” Moto naurahti pienesti ja sai Vinskin tuhahtamaan. Kenraalitar olisi voinut hänet käsitellä.
”Älä naura vielä! Mun saarnasi sulle ei ole ohi!” Milva tuhahti ja sai miehensä vakavoitumaan.
”Mutta… Santulla, mulla ja Minnillä on suunnitelma teidän varallenne,” nainen henkäisi rauhoittuakseen hieman. Miehet vilkaisivat yllättyneenä toisiaan.

Turbo kiinnitti stadionilla naishiirten mustaa armeijan kassia omaan pyöräänsä kiinni. Minni vilkuili ympärilleen ja varmisti, että alus pysyy varmasti piilossa.
”Kaikki kunnossa,” Turbo ilmoitti. Minni käveli mieshiiren luokse lastausramppia pitkin. Kuitenkin nainen kompastui jalkoihinsa ja lensi lopun matkaansa kohti lattiatasoa. Kullanruskea mieshiiri sai kuitenkin kopattua naisen käsivarsilleen. Minni nielaisi pienesti.
”Anteeksi… en katsonut eteeni,” Minni henkäisi pahoittelevasti.
”Ei se mitään,” Turbo vastasi yhtä herkästi ja nosti hiirinaisen eteensä pystyyn.
”Olisin kenties voinut olla varovaisempikin,” Minni kohautti harteitaan.
”Älä huoli… Alus on piilossa täällä… voit vaikka katsella jalkoihisi tarkemmin,” mies naljaili ja sai Minnin iskemään tätä käsivarteen. Turbo naureskellen hieroi kättään, Minnin kävellessä toisaalle.
”Lähdetäänkö?” Turbo kysyi, mutta huomasi kuitenkin naishiiren hyppäävän kevyesti pienen pöydän päälle. Turbo ihmetteli naisen outoa ja vaisua käytöstä. Tietysti eihän hän tuntenut Minniä entuudestaan, joten hänen oli vaikea sanoa mikä naiselle oli luonteista ja mikä ei.
”Onko kaikki hyvin?” mieshiiri kysyi varovaisesti ja käveli naisen luokse. Hän puristi kädet hennosti eteensä ja nojasi yhteen pystytolppaan.
”Mietimme vain eilen… miksi ette ole kertoneet Santulle itsestänne enempää, vaikka asutte yhdessä?” Minni aloitti ja sai kullanruskean hiiren kääntämään katseensa toisaalle. Vaikka miehellä oli silmiä peittävät lasit päässään, pystyi Minni tulkitsemaan miehen katseen surkeaksi.
”Tietyllä tavalla ajateltuna… en halua… toisaalta ajattelen asian välillä niin, että joudumme sanomaan joku päivä Santulle lopulliset hyvästit. En halua häntä surulliseksi ja totuus meidänkin menneisyydestä voisi vain pahentaa asiaa.”
”Mutta eihän ystävyys ja luottamus katoa mihinkään, vaikka joutuisitte joku päivä sanomaan hyvästit…”
”Tiedän,” Turbo huokaisi ja istui naisen viereen pöydälle.
”Santtu on aikuinen siinä, missä te jätkätkin. Hän osaa käsitellä hyvästejä… vaikka ne sattuisivatkin. Mutta enemmän häneen sattuu se tieto ettei koe tulleensa luotetuksi teidän kanssanne,” Minni huokaisi surkeana ja sai Turbon huokaisemaan vielä syvempään.
”Ystävät jakavat tiedot toisistaan… ne hyvät ja joskus ne pahatkin asiat,” nainen jatkoi ja sai mieshiiren katsomaan tätä. Miten nainen osasi puhua hänelle tuolla tavalla? Ihan kuin tämä olisi miehen tuntenut paremminkin. Turbo tunsi jälleen vatsanpohjassa jälleen pientä kutkutusta. Turbon suulle nousi lempeä hymy ja sai Minnin hieman nolostelemaan.
”Olet oikeassa. Santtu ansaitsee kuulla totuuden myös meistä,” Turbo rohkaistui ja suoristi selkänsä.
”Entä minä?” Minni kysyi ihastellen. Turbo naurahti kevyesti ja tuuppasi naishiirtä kevyesti olkapäällään. Minni painautui punastellen mieheen rennosti kiinni.
”Ehkä sinäkin,” mies vastasi jälleen salamyhkäisesti. Minni tunsi lämpimän hengityksen korvansa juurella.
”Mennäänkö? Vai vieläkö sinulla oli jotain?” mies kysyi pienesti flirttaillen ja sai Minnin katsahtamaan tätä. Mies oli todella lähellä hänen kasvojaan.

Miehessä oli todella paljon miellyttäviä piirteitä, jotka veti naista kuin naista puoleensa. Mutta Minni tunsi jotain paljon syvempää. Miten kukaan marsilainen pystyi olemaan noin ystävällinen? Noin fiksu ja empaattinen. Noin puoleensa vetävä ja miellyttävä. Minni käänsi katseensa hieman toisaalle ja huokaisi punastustaan pois kasvoiltaan. Miehessä oli myös räjähtävää särmää, voimaa ja jopa kroppaakin, jota naisille oli ilo esitellä. Hän ei vain ajatellut miestä kävelevänä seksiobjektina. Hänessä oli hyvin paljon muutakin, jonka nainen palavasti halusi selvittää.
”Koskeeko muuten se tutustuminen myös toisin päin?” Turbo virnuili naiselle ja nousi seisomaan. Sen sijaan, että mies olisi kävellyt moottoripyöränsä luokse, hän tekikin täyskäännöksen ja painautui naiseen kiinni. Minni tunsi pulssinsa kiihtyvän, mutta ei suinkaan halunnut työntää miestä kauemmaksi itsestään. Turbo hymyili vienosti naiselle ja odotti tämän vastausta kysymykseensä. Mutta miten Minni pystyisi vastaamaan tämän kysymykseen? Mies selkeästi toiminnallaan halusi sekoittaa naisen pasmat lopullisesti. Minnikin huomasi tämän, kun mies kiusoitteli tätä tarkoituksella. Nainen ryhdistäytyi hieman ja suoristi selkänsä. Nainen vilkuili miestä päästä varpaisiin ja sai jopa Turbon nielaisemaan. Turbo tunsi rintaansa vasten naisen pehmeän vaatetuksen. Naisen oranssinruskeat silmät sai miehen lumoutuneeksi ollessaan tarpeeksi lähellä tämän kasvoja.
”Koskee,” nainen henkäisi vastaten miehen kysymykseen samalla. Turbo ei tiennyt mitä sanoa. Hän oli ihan naisen vietävissä. Toisin he kumpikaan eivät tienneet sitä. Kumpikin olisi saanut toisensa vietyä ihan mihin vain mitä olisivat vain toisilleen ehdottaneet. Turbo hymyili lempeästi naiselle ja vetäytyi tästä irti, sivaltaen samalla peukalollaan kuononpäätään nopeasti. Olisi liian aikaista osoittaa muunlaista kiinnostusta naishiireen.
”Mennäänkö?” mies kysyi ja sai jälleen herätettyä naisen transsistaan.
”Mennään vain,” Minni hymyili ja nousi pöydältä seisomaan. Hän käveli moottoripyöränsä luokse. Turbo heitti satulaltaan kypärän naiselle, joka kiitti tätä.

Santun tallilla Milva repi hiuksiaan auki. Nainen oli saanut luvan kanssa käyttää ihmisnaisen hiusharjaa. Milva ähisi ja puhisi turhautuneena hiustensa kimpussa saaden ihmisnaisen ruokapöydän luona naureskelemaan.
”Onko tuo yksi syy pitää hiuksia kiinni?” Santtu kysyi ja sai Milva kohauttamaan kulmaansa kysyvästi tälle.
”Siis ajattelin vain, kun tuo näyttää hieman tuskaiselta.”
”Kieltämättä tämä on yhtä tuskaa… latvat ovat kärsineet. Pitäisi päästä kampaajalle mutta mihin menet, kun kaikki paikat ovat Marsissa suljettu sodan takia,” Milva huokaisi ja kohotti asentonsa.
”Haluatko, että letitän hiuksesi?” Santtu pohti ja sai naishiiren hymyilemään.
”Ei kiitos. Vuosien saatossa olen oppinut sen itse,” nainen vastasi ja katsahti taakseen, kun Minni ja Turbo saapuivat takaisin stadionilta.
”Oliko kaikki kunnossa?” Milva kysyi ja laski hiusharjan pöydälle. Nainen oli kietonut hiuksensa ponihännälle ja alkoi letittämään hiuksiaan kalanruotoon.
”Kaikki kunnossa… Tuossa…” Minni totesi ja laski mustan armeijakassin naisen jalkojen juureen.
”Söpöä… pakkasitko tavaramme samaan kassiin?”
”Pakkasin. Mitä me kahdella kassilla, kun voi lyödä kaikki samaan,” Minni naurahti ja istui myös ruokapöydän ääreen. Turbo oli suunnannut itsensä niin sanotun olohuoneen puolelle jätkien seuraan. Minni vilkaisi miehen perään ja hymyili ihastuneena. Myös Santtu ja Milvakin huomasi naisen vilkuilut. Naiset virnuilivat toisilleen ivallisesti.
”Mitäs katselet?” nainen henkäisi ystävänsä korvaan ja sai Minnin palaamaan todellisuuteen.
”En mitään…” nainen vastasi punastellen katsellen samalla pöydällä nojaavia käsiään.
”Niin varmaan! Myönnä pois… Turbossa on jotain mikä sinua kiinnostaa,” nainen naurahti. Minni käänsi katseensa toisaalle. Santtu vilkaisi Milvaa, joka kohotti kulmakarvojaan edelleen virnuillen.
”Miksi et tutustu paremmin?” Santtu kysyi saaden Minnin laskemaan kasvoillaan olevan hymyn vakavaksi. Minni näytti pohtivalta. Ihmisnaisen kysymys sai musta hiuksisen naisen huokaisemaan syvään.

”En voi…” nainen huokaisi surkeana. Milvakin huolestui jo ystävästään ja katsahti tätä vakavampana.
”Miten niin et voi?” Santtu huokaisi.
”En voi satuttaa itseäni samalla tavalla enää toistamiseen,” Minni huokaisi. Naisen menneisyydessä oli tapahtunut kauheuksia edellisen kumppanin kanssa. Nainen ei ollut ihan varma halusiko hän muistella edellistä elämäänsä sen kummemmin tai saati kertoa kokemuksistaan naiskaksikolle. Jätkien saapuminen tallin puolelle saivat naisten huomion. Minni huokaisi syvään. Kenties jätkät pelastivat hänet ikävältä tilanteelta. Turbo istui naishiiren viereen ja sai tämän lempeästi hymyilemään.
”Kaikki hyvin?” mies huolehti, kun aisti naisen alakuloisen olotilan.
”Juu… totta kai,” Minni henkäisi ja hymyili miehelle, jotta peittäisi mahdollisen epävarmuutensa. Turbo kyllä kurtisti hieman kulmiaan, mutta ei alkanut kinaamaan naisen kanssa asiasta mikäli hän kertoi olevansa kunnossa.
”Mitäs neidot haluaisivat tehdä tänään?” Vinski kysyi ängeten Minnin ja Turbon väliin. Musta hiuksinen hiirinainen ja miehen veikka kurtistivat vihoissaan tälle kulmiaan. Minni nojasi toiseen käteensä kääntäen katseensa valkeasta hiirestä toisaalle. Jos äsken naisella oli kaikki hyvin, niin nyt ei ollut. Häntä ärsytti suunnattomasti se ettei tämä ymmärtänyt naisen hienovaraisia vihjeitä ettei ollut valkeasta hiirestä kiinnostunut.
”Meillä on suunnitelma tähänkin,” Milva aloitti ja nosti pienesti sormeaan ylös. Miehet katsoivat toisiaan, jonka jälkeen naisia.
”Mää soitin tänä aamuna mun isälleni ja vaarille… meidän perheen omista hirsimökki Yorkvillessä Fox Riverin-joen varressa olisi vapaana. Mitä, jos lähtisimme sinne siksi aikaa, kun Minni ja Milvakin ovat täällä?” Santtu ehdotti ja katsahti mieshiiriä.
”Mites kauan Yorkvilleen ajaa?” Turbo pohti.
”Pari kolme tuntia…” Santtu kohautti harteitaan.
”Onko tälle jokin syy, että lähtisimme sinne?” Moto kysyi varovaisesti.
”On… teidät viedään paikkaan, johon ette ole sidoksissa mitenkään ja annatte itsellenne luvan kertoa itsestänne Santulle enemmän…” Milva murahti ja sai ihmisnaisen katsomaan toisaalle surullisena. Miehet vilkaisivat Santtua, jonka jälkeen nolostellen toisiaan.
”Ihan vain sillä, että ystävät toimivat niin. Ei ole reilua, että vain Santtu on kertonut itsestään teille ja te pidätte hänet pimennossa,” Minni jatkoi ja sai jätkät enemmän vain luimistelemaan korviaan.
”Onko vastaan sanomista?” Milva tuhahti ja puristi kädet eteensä. Santun suulle nousi pieni hymy. Naishiiret puolustivat häntä ihailtavasti. Asenteella mitä kukaan ei ollut hänelle tehnyt. Jätkät puolustelivat häntä kyllä ja turvasivat naisen selustan, mutta naishiiret olivat ihan asia erikseen.

Turbo nojasi kädellään tuolin selkänojaan.
”Ei ole mitään vastaansanomista. Mökkiviikko kuulostaa tällaisen viikon jälkeen jopa ihan lupaavalta,” mies totesi heilauttaen pienesti kättään.
”Ja tutustumisen arvoiselta,” Moto vitsaili ja naiset katsoivat leveästi hymyillen harmaata mieshiirtä, kun eivät ymmärtäneet ihan kokonaan mitä tämä haki ajatuksellaan.
”Eiköhän sitten nosteta kamat kasaan ja aletaan suuntaamaan itsemme kohti Yorkvilleä,” Milva vastasi ja kietoi letitetyt hiuksensa toiselle ponihännälle. Nainen heitti letin selkänsä puolelle. Kumma kyllä kukaan ei naisen ehdotukselle laittanut vastaan. Jokainen pakkasi tavaroita kasaan. Jätkillä ei paljoakaan tavaraa ollut, mutta pakkasivat varmuudeksi college- ja vaihtovaatteita varuiksi mukaan. Santtu oli kiertänyt kierrätyskeskuksia ja löytänyt heille ylimääräisiä vaatteita mukaan. Minni ja Milva vaihtoivat kanssa rennommat vaatteet päällensä. Milva suoristi jälleen valkean toppinsa olkaimia ja tunsi kädet kyljillään. Nainen kurkkasi olkansa yli lempeästi hymyillen mieshiirelle. Moto suukotti naisen kaulaa ja sai vaimonsa tirskumaan pienesti.
”Saanko pukeutua rauhassa?” nainen kysyi ja vastaukseksi sai vain suukon mieheltä. Moto poistui takaisin tallin puolelle varmistamaan, että moottoripyörän kyydissä oli kaikki tarpeellinen. Minni oli vaihtanut itselleen väljän vaalean keltaisen hupparin ja jalkoihin nainen oli pukenut siniset farkut. Milva puki ylleen kanssa violetin verkkatakin. Mustat farkut istuivat naisen jalkaan, kuin valettu.

”Ei heti uskoisi teitä samaan kastiin meidän kanssamme,” Turbo vinkkasi musta hiuksiselle naiselle silmäänsä ja sai tämän naurahtamaan pienesti. Minni tarkisti oman moottoripyöränsä kunnon, kun Turbo puolestaan tunsi vedon taaksepäin. Mies kurtisti kulmiaan ja katsoi kiskojaansa.
”Mitä sää touhuat?” Turbo kysyi valkealta marsilaiselta. Vinski oli kiskaissut tämän keittiön puolelle.
”Mitä sinä teet? Isket naiselle silmääsi, kuin mikäkin gigolo!” Vinski ärisi.
”Hä?” Turbo tunsi olonsa hölmistyneeksi. Mies ei tiennyt mistä valkea marsilainen edes puhui.
”Lirkuttelet sen minkä kerkiät, vaikka Minni ei ole edes kummemmin kiinnostunut sinusta…” Vinski puhisi ja sai kullanruskean hiiren puristamaan kätensä eteensä. Mies myös naurahti epäuskoisena.
”Noinko itsellesi uskottelet?”
”Olisi kenties reilua, antaa muidenkin välillä yrittää…”
”Paraskin naisten mies. Kannattaisi katsoa peiliin ennen, kuin tuollaista paskaa tulee muille latelemaan,” Turbo murahti kuiskaten valkealle marsilaiselle ennen poistumistaan keittiöstä. Vinski puristi nyrkkinsä tiukasti kiinni. Häntä ärsytti suunnattomasti, koska koki Turbon vievän Minnin huomion hänestä kokonaan.

”Onko kaikki hyvin?” Minni kysyi, kun tuulispäänä ohi kiitävä mieshiiri sai hänen huomionsa. Turbo käänsi hymyilevät kasvonsa naishiireen, joka odotti miehen vastausta kysyvänä.
”On totta kai…”
”Onko varmasti?”
”Hei! En määkään epäillyt sun vastausta, kun aikaisemmin vastasit kaiken olevan hyvin,” Turbo hymyili naiselle.
”Totta…” Minni naurahti ja siirsi hiussuortuvaansa kasvoiltaan.
”Tuletko kyydillä vai ajatko oman moottoripyöräsi?” Turbo kysyi ja sai Minnin katsahtamaan armeijan vihreää pyörää tallissa.
”Onko egolokisempaa mennä kolmella pyörällä?” Minni pohti hymyillen.
”En edes tiedä miksi otit pyörän mukaasi? Tuollaiselle kaunottarelle on kuitenkin paikka aina avoin,” Turbo flirttaili naiselle.
”Milva mitä mieltä sää olet?” Minni kysyi kääntäen huomionsa Turbosta ystäväänsä. Tilanne oli jälleen käynyt kuumaksi kaksikon välillä.
”Ai mistä?” nainen kysyi. Motokin seurasi keskustelua mielenkiinnolla. Vinski murisi ystäviensä ohitse, kuin myrskyn merkki ja sai heidät kurtistelemaan kulmiaan. Santun läsnäolo valkean mieshiiren luona sai tämän hieman rauhoittumaan. Vinski pakkasi ihmisnaisen tavarat kyytiinsä.
”Siitä että matkustaisimme kolmella pyörällä… emmekä neljällä,” Minni kohautti harteitaan, kun sai ajatuksensa taas kasaan.
”Ei kai sillä väliä ole… kai oman pyörän tarkoitus oli siinä, että jos jotain tapahtuu,” Milva pohti ja sai Minnin nyökkäämään.
”Joten mitä tehdään?” Turbo kysyi hämillään.
”Kai tulen sitten kyydilläsi,” Minni vinkkasi silmäänsä puolestaan miehelle. Turbo painoi kypärän päähänsä, kun tunsi poskiensa punan leviävän antenneihin saakka.

Seurue katsoi tallin vielä kuntoon ennen lähtemistä länteen Yorkivillen kaupunkia kohden. Muutaman kerran he pysähtyivät jaloittelemaan. Yhden tievarsiravintolaan he pysähtyivät ruokailemaan. Minni ja Milva ihastelivat maata sillä aikaa, kun Santtu miespuolisten hiirien kanssa oli hakemassa sisältä ruokaa.
”Tämä on kyllä häikäisevä näky,” Minni huokaisi. He ajaisivat seuraavaksi kohti tammipuiden ympäröivää tietää, joka kauempaa oli jo kaunis näky. Linnut ja isot pellot täyttivät myös maisemaa.
”Niin on… pitää vierailla useammin,” Milva totesi nojaten jalkaansa, jonka oli nostanut läheiselle penkille.
”Tai sinun pitää vierailla useammin,” Minni vinkkasi silmäänsä.
”Kieltämättä suhteemme on ollut tuuliajolla, kun yhteinen aika on ollut koetuksella.”
”Tietääkö Moto asiasta?”
”Tietää… yritämme Yorkvillessä saada aikaa myös parisuhteellemme… asiat eivät nimittäin lutviudu, jos jätämme toisemme huomiotta.”
”Hyvä juttu…” Minni kannusti ystäväänsä. Milva hieroi korvan juurtaan. Hänen pitäisi ottaa puheeksi miehen kanssa asia, jota he olivat miettineet jo silloin kun kolmikko oli vielä Marsin aavikolla tuhoa aiheuttaneet.
”Onko vielä jotain mitä en tiedä?” Minni kysyi ja sai hämillään olevan ruskea turkkisen hiirinaisen kääntämään katseensa ystäväänsä. Milva hymyili lempeästi ystävälleen.
”On… paljonkin,” nainen vinkkasi ja suoristi itsensä nähdessään sisältä saapuvat ystävänsä tulevan ulkosalle Santtu perässään. He söivät levähdyspaikalla ruokansa ja jatkoivat matkaa Santun suvun omistamalle mökille. Hiekkatie alkoi keskellä metsää nousta ja yhtäkkiä laskea. Se mutkitteli käärmemäisesti ja välillä metsän tiheä latvusto peitti sinitaivaan ja auringon. Suuren alamäen juurella komeili joen ja pienen lammen poukamassa suuri ruskean kuultava hirsimökki. Rannassa komeili samaan puulajiin sopiva saunarakennus ja laiturilta pääsi laskeutumaan lampeen pulikoimaan. Jätkät parkkeerasivat prätkät talon seinustalle ja katsoivat henkeä salpaavaa rakennusta. Santtu avasi hiiriystävilleen oven ja ihastelevat henkäykset kantautuivat mökin sisällä. Mökki oli suurta avaraa tilaa ja se oli sisustettu erähenkisesti. Sivummalta lähti pienet kiinteät portaat kohti yläkertaa.
”Tervetuloa,” Santtu henkäisi ystävilleen hento hymy kasvoillaan.
”Tämä on upea,” Milva totesi ja sai Moton kaappaamaan naisen kevyesti kainaloonsa.
”Kiitos… Vaarini ja isovaarini on aikoinaan rakentanut tämän perheellemme. Suosittuna paikkana piti tietysti varmistaa, että saamme olla rauhaksiltaan,” nainen selitti.
”Mites huone järjestelyt?” Vinski kysyi ja flirttaili Minnille. Nainen kuitenkin otti etäisyyttä miehestä ja siirtyi Turbon viereen virnuillen tälle hellästi.
”Mitä jos arpoisimme huoneet?” Santtu ehdotti ja sai hiirten katseet laajenemaan…

”Arvotaan huoneet vai huone parit?” Milva kysyi hämmentyneenä ja nosti kättään pienesti eleeksi. Santtu virnuili hiirinaiselle muikeasti.
”Sekä että?” nainen kohautti kulmaansa.
”A-aaa! Ei käy. Minä nukun mieheni kanssa ja taistelen siitä, vaikka väkisin!” Milva hymähti kieltäytyvästi. Santtu ja muut hiiret nauroivat makeasti.
”Kyllä minä sen tiesin! Halusin vain reaktiosi… muiden kanssa pidämme arpajaiset?” Santtu kysyi katsahtaen muita hiiriä. Minni vilkaisi kahta marsilaista hiirimiestä, jotka pyörittelivät silmiään. Vinski mulkaisi ohimennen Turboa. Tätä ärsytti jo valmiiksi, jos mies voittaisi yöt Minnin kanssa itselleen. Santtu alkoi nauramaan äänekkäästi ja peittosi kasvojaan käsillään. Hiiret katsoivat hämmentyneinä toisiaan, kun naisen käytös oli outoa.
”Olisitte nähneet ilmeenne!”
”Mitä tuo nyt oli?” Vinski älähti naiselle. Santtu pyyhki kostuneita silmäkulmiaan. Nainen edelleen hihitteli itsekseen.
”Tämä on sukumökki. Tänne on rakennettu seitsemälle hengelle huoneet! Jokainen saa halutessaan, vaikka oman,” ihmisnainen selitti ja sai Minnin virnuilemaan Motoa ja Milvaa. Moto oli istuutunut nojatuolin käsinojalle ja Milva istui varovaisesti tämän toisella polvella. Turbo ja Vinskikin naurahtivat pienesti ihmisnaisen vetäessä heiltä maton jalkojen alta.
”Mennään valitsemaan huoneet ja katsotaan sitten tarkemmin päivän akenda,” Santtu totesi nostaen kassinsa matkaansa.

Hiiret seurasivat naista seuraavaan kerrokseen. Huoneita oli ison avaran tilan ympärillä useampi.
”Päämakuuhuone on varmasti pariskunnan mieleen?” Santtu vinkkasi silmäänsä avioparille.
”Ilomielin,” Milva tyrskähti ja avasi makuuhuoneen ovet. Minni tutkaili mielenkiinnolla muita huoneita. Lapsille suunnatut huoneet nainen jätti suosiolla rauhaan, mutta sai valittua itselleen huoneen jossa oli suora maisemayhteys lammelle ja joelle. Turbolle ja Vinskille ei niinkään ollut väliä missä unen saisivat. Santtu valitsi itselleen huoneen, jossa aina oli yönsä nukkunut. Sängyt olivat mökissä isoja ja muhkeita. Niihin halusi heti heittäytyä nukkumaan. Sänkyjen rungot olivat rakennettu samasta puusta, kuin mökin rakenteetkin. Huoneita koristi rustiikkinen ja maalaishenkinen sisustus. Valkeat lakanat saivat huoneen tuntumaan avaralta ja raikkaalta. Minni istui leveämmällä ikkunalaudalla, kädet hellästi polviensa ympärille kiedottuina. Nainen huokaisi syvään ja sivusilmällä vilkaisi nopeasti ovelle, josta kantautui pieni koputus.
”Häiritsenkö?” mieshiiri kysyi ja sai naisen kääntämään katseensa ovelle. Minni siirsi hymyillen suortuvansa korvansa taakse ja jatkoi ikkunasta maisemien katselua.
”Et ollenkaan,” nainen henkäisi kullanruskealle mieshiirelle. Turbo nojautui ikkunakarmiin puristaen kädet kevyesti eteensä.
”Kieltämättä valitsit parhaan huoneen,” Turbo henkäisi ihastuneena. Vedenpinta kimmelsi auringon valon alla aaltojen hyväillessä veden pintaa.
”Tämä on kyllä todella lumoava näky,” Minni huokaisi ja sai miehen vilkaisemaan naista.

Minnin suulle nousi pieni hymy uudelleen ja katsoi miestä. Turbo hymyili kanssa naishiirelle. Kiusallinen hiljaisuus vallitsi kaksikon välillä tovin.
”Oliko sinulla asiaakin?” Minni kysyi rikkoen hiljaisuuden.
”Halusin vain nähdä sinut…” Turbo kohautti harteitaan ja sai Minnin kohauttamaan toista kulmaansa kysyvästi.
”Selvä,” nainen totesi ja käänsi katseensa jälleen lammelle.
”Kuule, jos haluat… niin…” mies empi ja sai Minnin virnuilemaan.
”Siis tarkoitan, jos…”
”Lähtisin ulos kanssasi? Mielelläni. Tässä lähellä on varmasti, jotain eräpaikkoja niin voimme käydä tutkimassa metsää ja ympäristöä tarkemmin,” Minni vastasi miehen empimiseen ja nousi seisomaan. Turbo nielaisi kevyesti. Minni hymyili miehelle niin, että tämän polvet meinasivat jälleen pettää alta.
”Kuulostaa hyvälle!” Turbo vastasi naiselle nopeasti. Minni suukotti miehen poskea varovaisesti ja poistui virnuillen huoneesta. Turbo räjähti punaiseksi ja puhkui tilannetta hieman.
”Mitä juuri tapahtui?” mies pohti itsekseen ja lähti Minnin perään, joka oli ennättänyt jo alakertaan. Nainen auttoi Santtua purkamaan ostoskasseja jääkaappiin. Minni vilkaisi nopeasti kullanruskeaa mieshiirtä.
”Menen tutkimaan piha-aluetta…” mies osoitti peukalollaan ulko-ovea ja sai naiset vilkaisemaan toisiaan.
”Vai tarvitsetteko apua?” Turbo hämmentyi.
”Ei suinkaan. Mene vain,” Minni myöntyi nopeasti ja sai Turbon tuhahtamaan naurahtaen. Naiskaksikko kikattelivat miehen reaktiolle.

Turbo suuntasi itsensä rantaan ja katseli laiturilla maisemia. Mies nosti kätensä lanteille. Joen toisella puolella ihan metsän rajalla hän näki laavupaikan. Hän hieroi pohtivasti leukaansa. Minnin toive oli päästä tutkimaan maastoa tarkemmin ja laavu lähellä mökkipaikkaa olisi varmasti sopivan etäisyyden päässä kaikesta. Mies vilkuili toisaalle ja yritti etsiä metsäreitin, josta laavulle pääsisi. Turbo lähti saunan edestä olevaa rantaviivaa kävelemään. Tietysti hän halusi seikkailla ja tutkia asiaa tarkemmin Minnin kanssa, mutta nainen varmasti ilahtuisi mikäli miehellä olisi jo valmiiksi jokin reitti valmiina. Rantaviiva laskeutui jyrkästi alaspäin. Turbo naurahti pienesti. Joen virtaus oli voimistunut ja kuohuavan virran yläpuolella oli hyvin varustellun näköinen riippusilta. Tämän enempää mies ei halunnut paikkaa tutkia, jotta hänelle jäisi jotain tutkittavaa myös Minnin kanssa. Turbo palasi tulosuuntaansa ja katsoi vuorostaan laiturilla seisovaa ystäväänsä. Valkean marsilaisen käytös Chicagossa oli ollut omituista ja jopa uhkaavaa. Hän ei aikaisemmin ollut saanut tältä samanmoista kohtelua. Olivathan he tapelleet aikaisemminkin, mutta naishiirestä tappeleminen oli hänen mielestään turhaa. Varsinkin, kun Minni oli jo tehnyt päätöksensä kumpaan mieheen oli silmänsä iskenyt. Vinski kuuli rasahduksen takanaan ja katsoi pelästyneenä ystäväänsä.
”Kaikki ok?” Turbo kysyi. Vinski kohautti kulmaansa ja rentoutui sekunneissa, kun tajusi rasahduksen aiheuttajan olleen oma veikkansa.
”Miten niin?” Vinski puuskahti.
”Kuhan kysyin… onko meillä kaikki ok?” Turbo pohti ja hieroi niskaansa. Valkea marsilainen käänsi katseensa veden äärelle.
”Joo eiköhän meillä ole,” Vinski huokaisi ja sai Turbon nyökkäämään, vaikka ei tätä itse nähnyt.
”No… mää menen katsomaan, tarvitseeko joku apua vielä sisällä,” Turbo totesi ja sai Vinskin vilkaisemaan tämän perään.

Sisällä Minni tutki karttaa pöydän ääressä. Maan maasto oli hyvin mielenkiintoista ja nainen palavasti halusi jo tutkia sitä muutenkin, kuin pelkästä kartan palasesta. Turbo astui sisälle ja pörhensi hiuksiaan. Hän katseli oudokseltaan ympärilleen.
”Mitä nyt?” Santtu hämmästeli.
”Missä Moto ja Milva on?”
”No missäköhän?” Minni tuhahti ivallisesti pöydän äärestä ja nosti katseensa kaksikkoon. Turbo pohti hetken, kunnes ymmärsi naisen heiton. Mieshiiri tyrskähti pienesti ja siirtyi Minnin seuraan pöydän ääreen. Myös Santtu linnoittautui kaksikon seuraan ja ojensi Minnille tämän jääteen.
”Kiitos,” nainen kiitti ja selasi edelleen karttaa.
”Mitä katselet?” Santtu pohti.
”Ajattelimme Turbon kanssa käydä tsekkaamassa maaston ja lähiympäristön. Onko ehdotuksia?” Minni pohti ja vilkaisi ihmisnaista nopeasti. Santtu virnuili puolin ja toisin kaksikolle. Ei hänelle enempää tarvinnut kertoa, että kaksikko oli ilmeisemmin sopineet keskenään tärskyt.
”Tuossa ihan lähellä oli laavu ainakin,” Turbo totesi ja sai Minnin katsahtamaan miestä hämmentyneenä.
”Tarkoitatko joen toisella puolella olevaa?” Santtu kysyi ja sai miehen nyökkäämään.
”Se on yksi ja todella lähellä oleva. Mutta jos yksityisyyttä kaipaa, niin mökin takaa lähtee metsäpolku, joka nousee pikku hiljaa noin 6 kilometriä. Sen huipulla pienen jyrkänteen juurella on toinen laavupaikka,” Santtu kertoi ja yritti kartalta etsiä oikeaa paikkaa.
”Se voisi olla parempi,” Turbo virnuili naishiirelle ja sai tämän punastelemaan pienesti.

Samaan aikaan päämakuuhuoneessa Milva hieroi kevyesti miehensä käsivartta. Tilanne oli nopeasti eskaloitunut kiihkeäksi ja Milva oli ottanut aikansa miehensä kanssa. Moto piti naista hellästi otteessaan ja tunsi tämän paljaan selän rintaansa vasten. Mies siveli naista hellästi ja sai tämän välillä kikattelemaan.
”Onko kaikki hyvin?” mies kysyi kuiskutellen naisen korvaan. Milva hymyili lempeästi ja käänsi hieman päätään.
”Paremmin, kuin aikoihin,” nainen huokaisi unisena ja hieroi kuonoaan miehen kuonoa vasten. Moto vastasi naisen hellyyden osoitukseen ja suuteli tätä rakastavasti. Milva kietoi häntänsä miehen hännän kanssa yhteen.
”Tulee ihan hääyö mieleen,” mies supatteli. Milva kikatteli enemmän ja sai miehen murisemaan haluavasti tämän korvaan.
”Moto,” nainen henkäisi yllättyneenä, kun huomasikin olevansa yhtäkkiä selällään. Moto laskeutui suutelemaan naista hellästi, joka kietoi kätensä miehen kaulalle. Mies nosti katseensa ja katsoi naisen kirkkaanpunaisia silmiä ihastellen.
”Mitä?” Milva kysyi, kun mies ei tovin tuijottelun jälkeen puhunut hälle mitään.
”En vain muistanut kuinka kaunis olet,” Moto huokaisi ja sai naisen poskille pienen, pienen punan.
”Voi Moto,” nainen huokaisi ihastuneena. Mies hymyili naiselle pienesti ja laskeutui suutelemaan tätä.
”Meidän pitäisi jutella,” Milva totesi suudelman loputtua.
”Mistä?” Moto hämmentyi. Milva nousi istumaan työntäen kevyesti samalla marsilaismiehen päältään. Nainen suojasi paljasta kehoaan peitolla ja katsoi miestä. Moto oli hyvin hämmentynyt tilanteesta. Milva naurahti pienesti.
”Mitä?”
”Muistatko, kun puhuimme siitä yhdestä asiasta Marsissa ennen, kuin laukauksen seurauksena jouduitte jätkien kanssa tänne?” Milva kysyi ja sai Moton pohtivaksi. Hetken mietittyään miehen katse kirkastui ja katsoi hämmentyneenä naista.
”Oletko varma?”
”Olen… tai melkein… meille alkaa ikä tulemaan pian vastaan ja en ole oikeasti varma edes siitä haluanko odottaa sodan loppumiseen saakka. Emmekä tiedä kauan sinulla täälläkään menee…”
”Mutta entä turvallisuus? En halua, että olet vaarassa, kun olen poissa…”
”Voinko olla vaarassa, kun minulla on tuollainen aviomies, kuin sinä? Vaikka olisit täällä?” Milva kysyi kohauttaen hymyillen harteitaan ja silitti toisen käden sormenpäillä miehen leukaa. Moto hymyili raukeasti ja suuteli naista.
”Jos kerran olet itse valmis, niin olenko mitään vastaan sanomaan?”
”Totta kai haluan sinunkin mielipiteesi. Ei tämä ole yksin minun päätös,” Milva turhautui, mutta Moton lempeä läsnäolo sai hänet nopeasti rentoutumaan.
”Tiedän… ja tämä on minun päätökseni,” mies totesi painaen jälleen kaksikon sänkyä vasten. Huokaukset ja pieni kikatus vain kantautui huoneen sisällä…

”Pitäisiköhän vielä keskikaupungissa käydä?” Santtu pohti, kun kolmikko oli saanut tutkittua kartan.
”Tarvitsemmeko akuutisti jotain?” Turbo kysyi heilauttaen kättään. Minni taitteli kartan sillä aikaa ja katsahti kanssa ihmisnaista.
”Voisimme pitää illalla pippalot… lämmitetään sauna ja palju, juodaan ja syödään hyvin,” Santtu vihjaili ja sai kaksikon vilkaisemaan toisiaan.
”Kuulostaa ihan super hyvälle,” Minni innostui.
”Onko täällä paljukin?” Turbo puolestaan pohti hölmistyneen näköisenä. Naiset naurahtivat lempeästi ja siirsivät katseensa ulko-ovelle, kun kuulivat Vinskin tulevan kuistin puolelta sisälle.
”Voin ottaa Vinskin mukaani,” Santtu kuiskasi salamyhkäisesti ja nosti katseensa uudelleen valkeaan marsilaiseen.
”Mitä nyt?” mies ihmetteli kolmikon outoa käyttäytymistä.
”Lähtisitkö käymään kanssani vielä kaupungissa?” Santtu kysyi hennosti ja piti katseensa miehessä tiukasti. Vinski vilkaisi ystäväänsä ja marsilaista hiirinaista.
”Mitä me siellä?” Vinski kysyi epäilevästi.
”Pidetään bileet illalla. Kävisitte hakemassa vähän tarvikkeita Santun kanssa,” Turbo innosti miestä ja sai tämän ponkaisemaan pystyyn.
”TODELLAKIN!” mies karjahti ja osoitti miestä sormellaan. Turbon nauru tarttui myös Vinskiin ja sitä mukaan naisiin.
”Mikä on noin hauskaa?” Milva kysyi ja huokaisi raukeana. Minnin ja Turbon suulle nousi kiusoittelevat virneet ja kaksikko vain tyrski itsekseen.
”Mitä?” nainen älähti ja iski pöydän kantta.
”Ei mitään…” Minni ”vakavoitui” ja kuitenkin naisen suulle nousi leveä hymy, jota yritti kädellään peitota. Milva kurtisti kulmiaan naisen käytökselle ja katsahti miestään, joka astui vaimonsa viereen.
”Pidetään bileet illalla!” Vinski ilakoi ja heilutti harmaata jättiä tämän olkapäistä. Milva kohautti kulmaansa kysyvästi.

”Bileet?” Milva kysyi.
”Joo. Lähdemme hakemaan Vinskin kanssa hieman täydennystä kaappeihin,” Santtu selitti.
”Mutta emmekö juuri käyneet kaupassa?” Milva pohti.
”Kävimme, mutta ei meillä bilejuomia ole tai pientä naposteltavaa. Muut ruokatarvikkeet ovat valmiina,” Santtu selitti ja sai hiirinaisen nyökkäämään.
”Voisitteko te ottaa kontollenne saunan ja paljun lämmityksen?” Santtu kysyi kaksikolta. He vilkaisivat toisiaan lempeästi.
”Mikä ettei,” Moto vastasi nyökytellen.
”Mikä sauna muuten edes on?” Minni kysyi hämmentyneenä ja katsoi ihmisnaista.
”Mmmm… miten selittäisin sen,” nainen pohti hieroen leukaansa.
”Sauna on lämmin tai oikeastaan kuuma paikka, jossa voi rentoutua. Kiuas lämmittää saunatilan ja sen päälle heitetään vettä. Vesihöyry rentouttaa ja parantaa jotain verenkiertoa,” Santtu selitti. Hiiret näyttivät pohtivalta. Eivät he koskaan olleet kuullekaan kyseisestä tilasta.
”Miten siellä niin, kuin pitäisi olla?” Milva kysyi.
”Lauteille istutaan ja sieltä heitetään vesi kiukaalle. Kohteliasta on peseytyä ennen sitä, koska näin sauna pysyy puhtaana.”
”Eli se on pesutila?” Minni kysyi hämmentyneenä.
”Käytännössä joo… vaarini rakensi sen setäni kanssa, kun hän oli tehnyt vierailun Suomeen nuoruudessaan,” Santtu selitti ja sai jälleen hiiret mietteliäiksi.
”Lopettakaa tuo mietiskely! Ei se rakettitiedettä ole!” Santtu älähti naureskellen ja nousi seisomaan.
”Tulen näyttämään mitä teidän tulee laittaa palamaan ja mitä ei. Vinski lähdetään siitä suoraan,” Santtu tokaisi komentavasti ja nappasi kypäränsä läheisen piirongin päältä.

Minni ja Turbo seurasivat pöydän luota seuruettaan. Minni mulkaisi Turboa pohtivasti.
”Tämän haluan kyllä kanssa itse nähdä!” Minni innostui ja ponkaisi pöydän päästä ystäviensä perään. Turbo naurahti ja lähti kanssa naisen perään. Santulla oli työ pitää hiiret erillään kaikesta säätämisestä. Jokainen olisi tehnyt asiat omalla tavallaan, mutta nainen oli saanut komennettua hiiret tekemään niin, kuin oli pyytänyt. Minni ja Milva virnuilivat saunaa, joka näytti oudolta kolkolta tilalta. Tämänkö piti parantaa oloa ja mieltä? Naiset ajattelivat. Santun selitettyä mitä avioparin piti tehdä, hän ohjasi hiiret takaisin mökille.
”Riittää, että tuntia aikaisemmin sytyttää kummatkin takat. Ne lämpiää muuten liiaksi, jos kauan joutuvat seisomaan tyhjillään,” Santtu selitti ja laski kypärän päähänsä. Hiiret nyökkäsivät ja tervehtivät kaksikon ennen lähtöään Yorkvillen keskikaupunkia kohden.
”Mites te? Onko teillä suunnitelmia?” Milva kysyi ja sai Minnin vilkaisemaan Turboa.
”Me lähdetään tutkiin maastoa ja ympäristöä tarkemmin sillä aikaa,” Turbo totesi nopeasti. Milva katsoi hämmentyneenä ystäväänsä. Olivatko he sopineet treffit sillä aikaa, kun he eivät olleet Moton kanssa kuulemassa? Minni virnuili toisaalle pienesti punastellen.
”Koska lähdetään?” Turbo kysyi herättäen naisen ajatuksistaan.
”Vaikka heti,” Minni tokaisi ja asteli mökin sisälle Milva perässään. Nainen halusi kuulla kaiken mitä oli miehen kanssa sopinut.
”Missä välissä sinä ja Minni?” Moto kuiskasi Turbolle.
”Tänään aiemmin, kun valitsimme huoneitamme,” Turbo vastasi huokaisten. Mies nosti kätensä lanteilleen ja katseli joelle. Moto seisoi hiljaa miehen vieressä katsellen kanssa kimmeltävää jokea.
”No en olisi sinusta uskonut…” Moto tokaisi hiljaisuuteen.
”Kieltämättä… en minäkään.”
”Onko Minnissä jokin mikä sinua hänessä kiinnostaa?”
”On. Monikin asia ja siksi haluan tutustuakin häneen paremmin… On vain yksi ongelma tai mikä saattaa tuottaa ongelman…”
”Ai mikä? Kerrankin, kun sinä osoitat kiinnostusta naishiireen?!” Moto hämmentyi ja katsoi ystäväänsä.
”Sepä…” Turbo huokaisi alakuloisena.
”Kerro!”
”Vinski!” Turbo totesi ja katsoi isoveikkaansa. Moto kurtisti kulmiaan.
”Vinski?” mies kysyi hämmentyneenä. Turbo nyökkäili muutaman kerran.
”Hänen mielestään on helvetinmoinen huutava vääryys, kun Minni osoittaa kiinnostuksensa minuun eikä häneen… ja en anna hänelle kuulemma tilaa tutustua Minniin paremmin,” Turbo selitti ja puristi kädet eteensä. Moto tuhahti tyytymättömänä.
”Sen naistenmiehen on turha minun mielestäni vinkua yhden naishiiren perään.”
”Niinpä. Mutta minua huolestuttaa se, että mitä kovemmin Minni osoittaa kiinnostuksensa minuun, sitä suuremmassa riidassa tulen luultavammin olemaan Vinskin kanssa,” Turbo huokaisi.
”No se lumipallo on helppo pudottaa takaisin maanpinnalle,” Moto totesi ja sai kullanruskean hiiren nauramaan.

Minni hyppäsi rappusilta miesten viereen ja sai heidät hämmentymään entuudestaan.
”Oletko valmis?” nainen kysyi innokkaana, parantaen reppua selässään samalla.
”Totta kai,” mies henkäisi ihastuneena ja sai Moton lempeästi hymyilemään kaksikolle. Jos se hänestä riippui niin, Vinski ei kaksikon välejä tulisi rikkomaan, kuin korkeintaan hänen kehonsa yli. Hän tuotti samoja ajatuksia, kuin Milva aikaisemmin. Turbo ei koskaan ollut osoittanut kiinnostusta vastakkaista sukupuolta kohden. Moto oli jopa ylpeä miehestä. Tuo sodan kovettama ja tehtävänsä vakavasti ottava komentaja oli kenties viimein löytänyt rinnalleen hiiren, jonka kanssa saattoi mahdollisesti kokeilla jotain uutta. Mutta kumpikaan ei tiennyt Minnin historiaa, eikä tuntenut naista vielä perusteellisesti. He eivät myöskään tienneet mistä Minni ja Rontti toisensa tunsivat. Mutta kuitenkin tuo mustahiuksinen hiirinainen oli osoittanut vahvaa kiinnostustaan Turboa kohden ja mies ei todellakaan torjunut häntä, niin kuin aiemmin oli tehnyt lähestyville naisille.
”Hyvää reissua,” Moto vinkkasi varovaisesti kaksikolle ja poistui sisälle katsomaan mitä Milva teki. Minni kohautti kulmaansa miehelle, joka vinkkasi tätä päällään lähtemään kohti reissua. Mökin seinusta oli hieman ahdas, mutta pian kaksikko pääsi leveämmälle metsätielle. Suuret kuuset ja männyt täyttivät metsää. Pieniä puroja laskeutui kivien lomassa. Osa suurimmista kivistä oli peittynyt kasvillisuuden alle tai sammaloituneet. Auringon säteet lämmittivät kevyesti kuusiston läpi. Minni ja Turbo tutkivat mielenkiinnolla ympärilleen. Minni jäi jopa ihastelemaan auringon säteiden valaisemaa metsää. Turbo pysähtyi naisen viereen ja kosketti tätä varovaisesti olkapäästä. Minni hymyili lempeästi miehelle ja kaksikko jatkoi matkaansa.

Reilu tunnin päästä kaksikko saapui laavupaikalle. Minni nosti reppunsa selästään ja uskaltautui miehen vierelle katsomaan mihin jyrkänteen reuna johti. Joesta ei näkynyt enää jälkeäkään ja kohti suoran pudotuksen alla oli peilikirkas lampi.
”Tuo ei ole paljon saasteita nähnyt,” Turbo huokaisi ihastuneena ja sai Minnin hymyilemään. Nainen palasi laavulle ja sytytti nuotioon tulen.
”Onko meillä jotain grillattavaa?” Turbo naureskeli. Minni kaivoi repusta nokipannun ja kahvin sekä veden, jonka mökiltä oli laskenut ylimääräiseen pulloon.
”Nuotiokahveista taitaa olla aikaa?” Minni kysyi ja laittoi veden lämpenemään. Turbo istuuntui laavulle naisen viereen ja huokaisi raukeana.
”No kieltämättä…” mies huokaisi ja sai Minnin tuijottamaan vain ajatuksissaan nuotiota. Turbo vilkuili Minniä koko ajan vaivihkaa. Mies kuitenkin tuijottelusta nosti katseensa taivaalle ja sai Minnin vuorostaan katsomaan mieshiirtä. Turbo aavisti tämän ja käänsi katseensa naiseen hymyillen.
”Onko kaikki hyvin?” mies virnuili.
”On. Miksi ei olisi?”
”Kunhan kysyin…” Turbo naurahti.
”Etkö tosiaan halua tietää minusta mitään?”
”Samaa voisin kysyä sinulta,” Turbo totesi ja sai naisen virnuilemaan.
”Haluan tietää sinusta kaiken. Miten päädyit oikein Rontin oikeaksi kädeksi?” Minni pohti ja kietoi kätensä jalkojensa ympärille.
”No se on pitkä tarina…”
”Ei se haittaa. Minulla on aikaa!”
”Olen tuntenut Rontin koko elämäni ajan… olin ongelmalapsi yksi muiden joukossa, kun vanhempani taistelivat armeijassa Marsin puolesta. 5-vuotiaana sain kuulla vanhempieni menehtyneen…”
”Otan osaa,” Minni tokaisi surkeana, mutta sai Turbolta vastaukseksi vain lempeän hymyn.

”Kiitos. En juuri muista vanhempiani. Kasvoin Rontin sotilaiden ympärillä ja opin heidän tapansa. Pian Rontti huomasikin, että minussa taisi olla jotain ja koulutti minut sen mukaan. Tapasin ensin Vinskin ja myöhemmin Moton,” Turbo selitti ja katsoi naista, joka oli lumoutunut miehen tarinasta.
”Onko vapaustaistelijat syy sille ettet ole löytänyt ketään rinnallesi?”
”En usko, että syy olisi vapaustaistelijoissa. En ole vain koskaan kokenut olevani seurustelijatyyppi,” mies totesi ja sai Minnin vapauttamaan jalkansa. Minni huokaisi syvään ja katsahti toisaalle. Turbo tajusi pian myös mitä oli sanonut. Minni oli koko heidän vierailunsa ajan osoittanut kiinnostuksensa mieshiireen ja nyt hän meni sanomaan ettei ole seurustelijatyyppiä. Mies hieroi niskaansa vaikeana ja päätti avata oman peliliikkeensä. Hän hivuttautui pienellä eleellä naisen viereen ja sai tämän hämmentymään.
”Mutta en kuitenkaan kiellä itseltäni seurustelua, jos oikea sattuu kohdille,” mies lohdutti ja sai naisen poskille punan.
”Vai niin…” Minni huokaisi ja käänsi katseensa toisaalle. Turbo nosti oikean kämmenensä Minnin taakse lepäämään laavun penkkiosalle, naisen tuntiessa miehen olan selkäänsä vasten. Minni katsoi lempeästi Turboa.  
”Entä sinä?” Turbo kysyi uteliaana.
”Seurusteluistani vai suhteeni vapaustaistelijoihin?”
”Sekä että, sinä saat päättää kummasta aloitat,” Turbo totesi raaputtaen nenänvarttaan.
”No… Armeija taustani alkoi jo 10-vuotiaana… kun hallitus oli päättänyt värvätä myös lapset aikaisessa vaiheessa sotavoimille. Milvaan tutustuin 19-vuotiaana… toimin itse jo majurina tuolloin ja Milva oli äärettömän lahjakas pomminpurkaja silloin. Vapaustaistelijat ovat kulkeneet koko elämäni ajan mukanani. Rontti nimittäin on sukulaiseni,” Minni hymyili pienesti Turbolle. Turbo kohautti kulmiaan hämmentyneenä ja katsoi naishiirtä.

”Se on syy sille, miksi Rontti on palkannut sinut mukaan joukkoihinsa!” Turbo älähti. Minni naurahti hermostuneena.
”Ei pelkästään sen vuoksi. Olen kuitenkin melkein yhtä pätevä kenraali, kuin Ronttikin.”
”Painosanalla… melkein!” Turbo tokaisi ja sai naisen huitaisemaan tätä. Turbo tosin kiusoitteli naista kainalossaan, saaden hänet nauramaan äänekkäästi.
”Päästä!” nainen yritti komentaa, mutta ei päässyt komentajan otteesta irti. Turbo hellitti kiusoittelevan kutittelun jälkeen hieman otettaan. Nyt hän oli saanut oikean kätensä kiedottua naisen hartian yli ja nainen tunsi olonsa turvatuksi miehen kainalossa. Turbo katsahti jälleen noihin oranssin-ruskeisiin silmiin ja hymyili lämpimästi. Naisen lempeät kasvot olivat lähellä hänen omia kasvojaan ja miehen teki mieli suukottaa häntä pitkään.
”Saanko udella mitä sukua olet Rontille?” mies kysyi hellästi. Poreileva kahvi sai naisen siirtämään pannun alla olevan ritilän sivuun, palaten tämän jälkeen miehen kainaloon. Mies oli hetkellisesti hellittänyt otteensa naisen ympäriltä.
”Rontti on mun enoni,” nainen totesi ja sai Turbon puuskahtamaan naurahtaen.
”No mikäs siinä!” mies totesi ja sai Minnin painamaan kasvonsa miehen kaulalle. Turbo punastui kevyesti naisen eleestä, mutta jotenkin tilanne tuntui luonnolliselta.
”Ethän anna meidän sukulaissuhteen vaikuttaa tähän hetkeen?” Minni kysyi varovaisesti miehen olkaa vasten, jossa lepuutti päätään.
”En tietenkään. Jonkunhan sukulaisia me kaikki olemme,” mies tokaisi.
”Mites se toinen asia?” Turbo muistutti ja sai selkeästi kysymyksellään naisen vakavoitumaan.

Minni suoristi itsensä pois miehen suojista ja katsoi haikeana nuotiossa leimuavaa tulta.
”Ai se on noin paha…” Turbo aloitti ja sai Minnin huokaisemaan.
”Hei! Sinun ei ole pakko kertoa, jos se on noin vakava asia,” Turbo rohkaisi naista ja sai tämän katsomaan miestä.
”Ei se salaisuus ole. Mietin vain miten asian esitän,” Minni vastasi viimein miehelle.
”Ihan omassa tahdissasi. Ei meillä ole mikään kiire täältä,” Turbo hieroi naisen olkapäätä. Minni siirsi hiuksiaan toiselle olalleen ja puristi niitä kevyesti.
”Olen pitänyt 4-vuotta eroa seurustelukuvioihin,” nainen aloitti ja sai miehen vakavoitumaan. Naisen alku ei tietäisi hyvää.
”Ei sillä ettenkö olisi sen ajan puitteissa tavannut ketään sopivaa tai mielenkiintoista persoonaa… aikaisempi traumani laukaisee minulla vain herkästi -peräänny ja pakene reaktion…” nainen huokaisi syvään ja vapautti hiuksensa otteestaan. Turbon ilme muuttui myös surkeaksi. Hän tiesi sen, että tämän tausta ei olisi mitään miellyttävää kuunneltavaa.
”Haluan pyytää sinulta ensin yhtä asiaa,” Minni tokaisi ennen jatkamistaan.
”Ihan mitä vain…” Turbo vastasi empaattisena.
”Älkää Vinskin kanssa tapelko minusta…”
”Liittyykö se jotenkin siihen mitä aikaisemmin olet kokenut?” Turbo kysyi nieleskellen. Aihe oli selkeästi vaikea myös hänelle. Minni nyökkäsi hyväksyvästi miehelle.
”Ex-mieheni… siis entinen aviomieheni tappoi hyvän ystäväni sen vuoksi, että kuvitteli olevansa uhattuna ja, että tämä kaveri olisi kanssa mukamas kiinnostunut minusta,” Minni huokaisi ja pyyhki vierähtäneen kyyneleen kasvoiltaan. Turbo huokaisi syvään. Ei hän nyt ihan tätäkään osannut odottaa.
”Tuo… oli jo…” mies empi.
”Rajua. Tiedän. Rajua ja erittäin julmaa siitä tekee vielä sen, että jouduin olemaan todistamassa koko tapahtumaa, kun oma rakastamani mies oli muuttunut silmissäni tuntemattomaksi henkilöksi ja hakkaa ystävääni hengiltä yhteisen kotimme olohuoneessa. Mitään ei voitu edes laittaa humalan piikkiin. Hän oli vain kutsunut ystäväni meille, jonka jälkeen aloitti verilöylynsä…” Minni kyynelehti ja painoi kätensä kasvoilleen. Turbo veti naisen tiukkaan halaukseensa.
”Mää lupaan ettei sun koskaan tarvitse kokea samaa uudelleen ja pidän huolen siitä, ettemme tappele Vinskin kanssa sinusta…” Turbo lohdutti ja sai Minnin nostamaan kyynelten kastelemat kasvonsa Turbon olalle.
”Kiitos…” nainen kuiskasi.
”Missä tämä mies on muuten nyt?” Turbo kysyi varovaisesti.
”Deimosilla, psykiatrisella kahle vankilassa,” Minni pyyhki kyyneliään.
”Voin sanoa, ettei hyvää ystävyyttä kannata turmella yhden ihastuksen myötä…” nainen henkäisi ja sai miehen vaistomaisesti vain silittää naisen selkää lohduttavasti…

Minni kokosi Turbon kainalossa itsensä ja kohotti asentonsa. Nainen pyyhkäisi poskeltaan vielä kyyneleen ja katsoi helpottunut hymy kasvoillaan hiirimiestä. Miehen lempeä olemus sai Minnin entuudestaan rentoutumaan.
”Kiitos… taisin tarvita tuota,” Minni huokaisi helpottuneena ja painoi katseensa kahvipannuun.
”Hyvä jos olin avuksi,” Turbo punasteli kevyesti ja sai Minnin katsomaan miestä heltynyt hymy kasvoillaan tätä.
”Todellakin! Viimeksi tunsin tällaista helpotusta, kun kerroin asiasta Milvalle,” Minni vastasi nojaten päällään kättään vasten.
”Vaikeimpia asioita ei ole helppo unohtaa, mutta niiden kanssa oppii silti elämään ja kertomaan ne omalla tavallaan muille,” Turbo huokaisi nojaten käsiinsä. Mies katseli auringon kirkastamaan sinitaivasta ja sai Minninkin vilkaisemaan taivaalle. Taivaalla oli ihan muutama kevyt pilvenhattara, muuten oli tyyntä ja aurinkoista.
”Saanko kysyä arkaluonteisen kysymyksen?” Minni pohti.
”Siitä vain…”
”Muistatko vanhemmistasi mitään?”
”…”
”Tarkoitukseni ei ollut siis pahoittaa mieltäsi!” Minni totesi paniikin oloisesti, kun mieshiiri ei vastannut hänen kysymykseensä ja kiusallinen hiljaisuus vallitsi kaksikon välillä. Turbo naurahti kuitenkin hellästi ja kallisti päätään naista kohden.
”Et sinä loukannut tai pahoittanut mieltäni… ja vastaten kysymykseesi… enpä oikein! Olin kuitenkin niin pieni, kun vanhempani kuolivat… tietysti aina välillä joitain heikkoja takaumia saatan muistaa, mutta elääkö se todellisuuden kanssa niin sitä en taas tiedä,” Turbo kohautti hartiaansa. Minni nyökkäili kevyesti.

Samalla Vinski ja Santtu olivat päässeet Yorkvillen keskustaan ja pieneen kyläkauppaan. Mies auttoi naista kantamusten kanssa ja kiinnitti niitä pyöränsä sivuvaunuun. Hänen pyöränsä takaosa olisi liian kapoinen pitämään leveät kaljalaatikot paikoillaan. Vinski pyöritteli niskojaan. Jotenkin hän oli onnistunut ajamaan huonossa asennossa ja nyt niskat olivat kipeytyneet, tuottaen samalla ikävää painetta päähän.
”Särkeekö päätä?” Santtu kysyi sylissään vielä kolme paperipussia. Vinski nosti naisen sylistä kaksi pussia kohteliaasti pois ja sai ihmisnaisen kiitollisena hymyilemään.
”Ja ei mun varsinaisesti päätä särje. Niskat jumissa enemmän,” mies selitti ja hieroi toisella kädellä niskaansa.
”Ehkä voisin auttaa sinua niiden kanssa?” Santtu lirkutteli miehelle, mitä hän oli jo vuosien ajan puolin ja toisin mieshiiren kanssa tehnyt. Vinski siristi silmiään ja murahti tyytyväisenä kaapaten ihmisnaisen otteeseensa. Santtu kietoi kätensä miehen olkapäille lepäämään. Santun innostus tosin meni nopeasti ohi ja nainen käänsi huokaisten katseensa miehestä toisaalle.
”Mikä on?” Vinski huolestui.
”Ellei…” Santtu kuiskasi.
”Ellei mitä?”
”Ellei sitten sinun huomiotasi vie Minni,” nainen tokaisi ja irrotti otteensa mieshiirestä. Vinski luimisteli korviaan. Kieltämättä hän oli kahden naisen välissä ja oman egonsa tuntien pyrki kumpaakin naista vuorottain piirittämään. Hän ei nyt tosin tiennyt mitä olisi naiselle vastannut.
”Taidat pitää oikeasti Minnistä?” Santtu kysyi lempeä katse kasvoillaan miestä. Vinski oli hämmentynyt. Oliko nainen ihastunut häneen vai halusiko tämä, että Minni lämpiäisi miehelle? Vinski huokaisi ja istui betoniporsaalle. Santtu kohautti kulmaansa huolestuneena.
”Anteeksi söpöliini… mutta jotenkin oman lajin edustaja vetää puoleensa…” Vinski vastasi katsomatta naista. Santtu asteli kevyesti miehen viereen istumaan betoniporsaalle.
”Ymmärrän sinua täysin… mutta,” nainen empi ja sai Vinskin katsahtamaan tätä. Mitä naisen mielessä olisi? Santtu puolestaan ei tiennyt miten asian esittäisin valkealle marsilaiselle.

Ennen kaksikon lähtöä Moto oli pyytänyt naista keskustelemaan valkean marsilaisen kanssa, jotta Turbolla olisi kerran elämässään edes mahdollisuus tutustua naiseen joka vetosi häneen. Mutta Santtu ei tiennyt miten tämä reagoisi.
”Kerro vain…”
”Pelkään, että satut itsesi!”
”Miten voisin itseni satuttaa?” Vinski naurahti ihmeissään.
”Asia koskee Minniä… ja Turboa…” nainen huokaisi ja sai Vinskin kurtistamaan kulmiaan.
”Mitä heistä?”
”Miksi et anna Turbolle mahdollisuutta tutustua Minniin? Miksi haluat itse niin palavasti tutustua häneen?” Santtu lateli kysymyksiä. Vinski puristi kädet nyrkkiinsä. Häntä rupesi ihan suunnattomasti ärsyttämään. Hänestä tuntui, että hänet yritettiin savustaa ulos koko Minni kuviosta.
”Miksi tuollaista kysyt?”
”Turbo on oikeasti todella kiinnostunut Minnistä ja Minni selkeästi hänestä… Olisi sinua kohtaan väärin, jos väkisin satuttaisit itsesi sen vuoksi, että kaksi hiirtä sattuu pitämään toisistaan…”
”Ja mistähän tuollaista kuulit? Ethän edes tunne meitä!” Vinski ärähti naiselle ja sai tämän ristimään kätensä loukkaantuneena. Se oli totta. Nainen ei mieshiiriä selkäesti tuntenut vieläkään kunnolla, mutta tuo oli mieheltä täysin sopimatonta.
”Santtu,” Vinski henkäisi tajuttuaan mitä päästi suustaan.
”Aivan sama! Lähdetään…” nainen tokaisi vihoissaan ja korjasi tavaransa kasaan. Vinski hieroi silmiään voimakkaasti. Koko mökkireissun tarkoitus oli saada Santtu tutustettua paremmin heihin. Nyt Vinski oli senkin osannut pilata.
”Santtu…”
”Anna olla!” nainen murahti. Vinski istui nolostuneena ja nöyränä pyöränsä kyytiin, jonka jälkeen Santtu hänen taakseen.

Mökillä Moto avasi tulipesän luukun, kun tunsi kädet vatsallaan. Milva painoi leukansa miehen olalle sen miten ylettyi. Moto nauroi lempeästi naiselle, saaden hänetkin lempeästi naureskelemaan.
”Saitko paljun jo tulille?”
”Sain. Entä sauna? Kaikki näyttää olevan kunnossa?”
”Kaikki paitsi tämä…” Moto huokaisi ja suuteli pitkään naishiirtä. Milva myhäili miehen suuta vasten, tuntiessaan suudelman olevan ahne ja haluava.
”Rauhoitu rakas… ettei taas käy kalpaten,” Milva toppuutteli harmaata jättiä.
”Et voi vaatia minulta tuollaista,” Moto röhähti naiselle, joka iski tätä vatsanseudulle lempeästi kädellään. Moto kyykistyi vielä lisäämään tulipesään paperia, kun taas puolestaan Milva kiinnitti ikkunan ohi kävelleeseen kaksikkoon. Moto katsahti vaimoansa kysyvästi.
”Mitä nyt?”
”Minni ja Turbo palasi nähtävästi ristiretkeltään.”
”Ai mihin he menivät?” Moto kysyi ja astui naisen viereen näkemättä vielä kaksikkoa.
”Laiturille,” Milva henkäisi ja sai Moton virnuilemaan tälle.
”Meinasivatkohan tehdä vielä jotain?” mies pohti.
”Jos tekisivät niin se olisi erävoitto Turbolle…” Milva totesi kannustavana.
”Mutta eikö vakoilu ole hieman ristiriidassa, jos he haluavat tutustua toisiinsa ihan rauhaksiltaan?”
”Ei Minnin ja Turbon tarvitse tietää, jos me tiemme,” Milva kohautti harteitaan.
”Mistähän he juttelevat?”
”En tiedä… mutta he ovat niin ihastuneita toisiinsa,” Milva henkäisi ihastuneena.

Oikeastaan laiturin edustalla Minni ja Turbo olivat lumoutuneet katsomaan vain toisiaan. Heidän alkuperäinen tarkoituksena oli katsella hetki vielä auringon kirkastamaa vettä, mutta eivät mahtaneet toistensa vetovoimalle mitään. Minni vilkaisi nopeasti jalkoihinsa, jonka jälkeen miestä.
”Kiitos…”
”Mistä?”
”Siitä, että lähdit kanssani tutkimaan paikkoja ja… siitä, että pystyin avautumaan sinulle jopa rankastakin taustastani…”
”Aaa niin se… se oli hyvä muistutus sille, että Vinskin ja mun pitää katsoa peiliin. Ei kukaan nainen ansaitse sitä, että miehet tappelevat hänestä…” mies vastasi ja sai Minnin astumaan askeleen lähemmäksi tätä. Turbon ilme muuttui hetkessä hämmentyneeksi. Minni seisoi aivan hänen läheisyydessään. Jos sanomalehti olisi pistetty heidän väliinsä, se olisi pysynyt siinä paikoillaan.
”Oletko koskaan saanut naiselta kunnon kiitosta?” Minni kysyi ja sai Turbon kohauttamaan kulmaansa.
”Kuten?” mies virnuili tälle. Minni nosti katseensa mieheen ja siirsi suortuvaa kasvoiltaan.
”Sulje silmäsi!”
”Miksi?”
”Sulje nyt vain!” Minni komensi hellästi. Turbo teki töitä käskettyä ja sulki silmänsä.
”Odota!” Minni henkäisi ja sai Turbon avaamaan silmänsä.
”Mitä nyt?”
”Nosta lasisi… en muuten tiedä pidätkö lupaustasi,” Minni epäili ja sai Turbon pyöräyttämään silmiään. Mies huokaisi ja nosti lasinsa päälaelleen.
”Mitä he tekevät?” Milva pohti kurkistellen saunan ikkunasta Moton kanssa. Turbo sulki silmänsä ja sai Minnin hymyilemään.
”Oletko varma ettet näe mitään?” Minni kysyi vienosti hymyillen.
”Olen jo puoliksi sokea auringonvalossa, joten olen varma siitä, etten näkisi sinusta kuin siluetin,” Turbo hymähti ja sai naisen naurahtamaan.
”Selvä…”
”Miksi pyydät minua edes tekemään tällaista?”
”Koska haluan kiittää sinua… olet lyhyessä ajassa saanut minut luottamaan joihinkin miehiin uudelleen ja toivon siitä, etten ehkä jäisikään yksin,” Minni kuiskasi loppuosan lähellä Turbon kuonoa.

Mies tunsi naisen lämpimän hengityksen lähellä kuonoaan ja jotenkin osasi aavistaa mitä nainen kiitoksena oli antamassa. Minni painoi kevyen suudelman miehen suuta vasten, saaden saunassa olevan kaksikon haukkomaan innostuksen sekaisena henkeään. Kuitenkin kaksikko yritti pitää äänensä kurissa ettei ensimmäistä kertaa ihastustaan oleva kaksikko kuulisi heitä. Turbo vastasi Minnin osoittamaan suudelmaan varovasti. Kädet tuntuivat raskaalta eikä mies saanut kiedottua niitä naisen ympärille. Minni päätti heidän suudelmansa ja poistui hiljaa taka-alalle. Turbo keräsi hieman raskaasti hengittäen itsensä ja avasi silmänsä. Ketään tai oikeastaan mitään ei näkynyt tämän edessä. Hän laski lasinsa takaisin silmilleen ja huomasi Minnin virnuilevan tälle jo mökin portailla. Naisen kasvoja korosti lempeä hymy ja tämä poistui hiljaa kikattaen sisälle. Turbo huokaisi syvään ja istui laiturin laidalle tehdylle penkille. Mies keräsi ajatuksiaan ja pohti mitä juuri oli tapahtunut. Hän hieroi kevyesti kasvojaan varmistaen, että oli varmasti hereillä. Milva katsoi leveästi virnuillen miestään, joka edelleen piti katseensa tiukasti ystävässään.
”Tapahtuiko tuo oikeasti?” Milva pohti ja sai miehensä suoristamaan itsensä.
”Tapahtui… mutta meidän täytyy olla valppaana ettei möläytetä sitä, että näimme kaiken mitä heidän välillään tapahtui,” Moto rauhoitteli vaimoaan, joka olisi halunnut hyppiä riemusta.
”Olet oikeassa. Minni vetää ainakin helvetin moiset pultit, jos saa kuulla meidän vakoilleen häntä,” Milva nyökkäili.
”Eli käyttäydymme, kuin emme tietäisiin mitään,” Moto levitteli käsiään.
”Käy,” Milva vastasi raukeana ja suuteli miestä.

Kaksikko käveli saunarakennuksesta ulos ja pysähtyivät katsomaan kullanruskeaa marsilaista, jonka turkki kiilsi auringon alla.
”Onko kaikki hyvin?” Milva kysyi saaden miehen heräämään hieman säikähtäen ajatuksistaan.
”On toki… mitäs te? Tulitteko juuri mökistä?” Turbo kysyi nopealla tahdilla. Milva kohautti kulmaansa ja katsoi miestään.
”Emme kun saunalta,” Moto varmensi. Turbo nielaisi pienesti. Oliko kaksikko nähnyt hänen ja Minnin välisen suudelman?
”Miksi olet noin kummallinen?” Milva kysyi, vaikka tiesi miehen olotilan kysymättäkin.
”Nooo… ehkä kerron myöhemmin. Näittekö jotain erikoista?” mies empi ja vaihtoi aiheen nopeasti.
”Emme mitään saunan pesää kummempaa,” Moto kohautti harteitaan ja sai kullanruskean miehen nyökkäämään.
”Missä Minni on? Ettekö olleet yhdessä liikenteessä?” Milva kysyi. Turbo nousi seisomana ja suoristi vyötäisiltään housujaan.
”Joo. Se meni jo sisälle varmaan putsaamaan nokipannun,” mies totesi kevyesti nyökytellen.
”Ei kai teidän välillä sattunut mitään?” Milva pohti.
”EII!” mies huudahti, saaden kaksikon hämmentyneiksi.
”Tai siis ei kummempia… muuta kuin se, että Minni kertoi menneisyydestään…” Turbo tarkensi hieroen niskaansa.
”Kertoiko Minni aviomiehestään?” Milva kysyi.
”Kertoi…” Turbo tuhahti inho kasvoillaan.
”Eikö ollutkin sairas?” Moto kysyi ja sai Turbon kohauttamaan kulmansa Milvaa kohden.
”Taisin möläyttää sen aikoinaan vahingossa Motolle, koska olin itse niin ahdistunut siitä mitä Minni kertoi,” Milva puristi kädet eteensä.
”En ihmettele… hyvä että sellainen sairas paska sai ansionsa mukaan,” Turbo murahti vihoissaan.
”Älä kohtele Minniä samoin sitten…” Milva rauhoitteli ystäväänsä.
”En tietenkään… en pystyisi kenellekään tekemään tuollaista… Saati tappamaan ystävääni,” Turbo katsahti surkeana avioparia.
”Hyvä. Mutta pelkkä riidan haastaminenkin laukaisee hänelle trauman,” Milva tarkensi.
”Teen kaikkeni… siitä yhdestä luupäästä en voisi sanoa samaa,” Turbo vastasi ja lähti kävelemään kohti mökkiä.
”Vinski on pidettävä kurissa… mutta kuten tiedät… hän on loistava ärsyttämään,” Moto vastasi kohauttaen harteitaan.
”Se on yksi hänen huonoista puolistaan,” Milva naurahti hieman ivallisesti ja sai miehetkin tyrskähtämään.

Moottoripyörän ääni sai kolmikon pysähtymään juuri ennen, kuin he olivat astumassa ovesta sisälle.
”Auttaisitteko?” Santtu kysyi ja sai miehistä itselleen apua. Hän nosti omiin käsiinsä paperikassit ja asteli sisälle. Milva katsoi kulmat koholla naista. Hiiret aistivat naisessa jotain outoa. Turbo laski olut laatikot takaisin alas ja katsoi tuimasti pikkuveikkaansa.
”Mitä olet tehnyt?” mies kysyi. Vinski luimisteli vain korviaan ja katsoi nolostellen maata. Mies potki hiekkaa kengänkärjillään. Hän ei halunnut joutua veikkojensa huudon kohteeksi.
”Mitä sinä teit?” Moto ärähti myös valkoiselle hiirelle.
”Saatoin sanoa hieman rumasti…” Vinski huokaisi ja sai veikkansa katsomaan vain vihaisesti häntä. Heidän terävät katseensa iskeytyivät hänen kehoonsa. Vinski hieroi niskaansa ja nosti kypärän päästään.
”Saatoin hieman hermostua… kun mainitsin Santulle, ettei hän juuri tunne meitä,” Vinski kertoi takerrellen.
”Vinski! Koko tänne tulon tarkoitus oli se, että Santtu oppii tuntemaan teidät paremmin,” Milva älähti surkeana.
”Tiedän… ja arvaa vain tajusinko sen vasta sen jälkeen, kun olin mennyt jo möläyttään sen,” Vinski tuhahti surkeana.
”Sää tarvitset, jonkun itse säätely napin äänihuulien väliin,” Moto puuskahti tyytymättömänä.
”Ole hiljaa! Oikeastaan tämä on teidän syynne!” Vinski puolustautui ja katsoi veljiään.
”Tuota… me emme olleet teidän mukananne kaupungissa. Joten miten se voisi olla meidän syymme, että sinä menet möläyttämään jotain tuollaista?” Turbo pohti hämmentyneenä.
”Sinä ja sinä… sinun ja Minnin takia olen tässä tilanteessa. Koska minun pitäisi olla erossa teistä ja antaa teille tilaa… antaa teille mahdollisuus olla kaksistaan!” Vinski ärhenteli ystävälleen.
”Vinski hei! Eikö tuo ole hieman liikaa?” Moto puolusti kullanruskeaa veikkaansa.
”Miten niin? Minua kielletään lähestymästä naista, josta olen kanssa kiinnostunut!”
”Oletko ajatellut, että tässä on yski pieni mutta…” Milva totesi.
”Ja mikähän se on?”
”Minni,” Moto kohautti kulmaansa ja sai valkean hiiren rauhoittumaan. Vinski vilkuili toisaalle välttääkseen veikkojensa katseet.
”Minni on oikeasti elämässään kokenut kovia, saanut kärsiä asioista joita en nyt sinulle tässä hänen selkänsä takana rupea kertomaan… mutta mää toivoisin, että kunnioittaisit myös hänen tekemiään päätöksiä, ilman että syytät Turboa jatkuvasti kaikesta,” Milva henkäisi ja sai Vinskin nöyrtymään antennejaan myöden.

Turbo ja Moto nappasivat kaljalaatikot mukaansa ja kävelivät mökin sisälle. Vinski katsoi apeana Milvaa.
”En minä voi sille mitään, että olen kanssa ihastunut…”
”Et tietenkään… mutta mieti mikä on tärkeintä. Sinun vai veljesi onni? Marsissa sinulla oli sylin täydeltä erilaisia naisia… täällä sinulla on Santtu, joka oikeasti välittää sinusta. Marsissa Anni, mikäli vielä löydämme hänet! Onko se oikeasti niin raastavaa ja periksiantamatonta, että soisit sen mahdollisuuden myös Turbolle. Kokemuksen siitä mitä onni toisen hiiren kanssa voisi olla… Mitä rakkaus on? Tai edes ihastuminen?” Milva huokaisi ja poistui kanssa sisälle jättäen valkean hiiren miettimään sanojaan. Vinski huokaisi syvään ja asteli kanssa mökin sisälle. Oven suusta hän näki kuinka kullanruskea hiiri härnäsi beigen harmaata naishiirtä keittiösaareketta ympäri. Kiusoittelu päätyi siihen, että nainen kikatteli miehen otteessa. Turbo kuiskutti jotain naisen korvaan, saaden hänet katsomaan miestä virnuillen. Vinski puuskahti tyytymättömänä. Hän unohti sekunneissa sen mitä Milva oli juuri sanonut hänelle. Minni pääsi Turbon otteesta, mutta tunsi silti tämän leveän kämmenen hellästi selkäänsä vasten. Santtu nosti ruokapöydälle erilaisia ruoka-aineita. Jokainen sai auttaa ruoanlaitossa. Santtu vilkaisi ovella seisovaa valkeaa marsilaista ja poistui nopeasti keittiöön. Minni vilkaisi Turbo, joka vuorostaan katsahti naisen ohi ovelle. Minnikin katsahti miestä ovella, joka poistui nopeasti takavasemmalle. Turbo nosti kätensä naisen selältä ja sai tämän ihmettelemään mieshiirien toimintaa. Minni katsahti Milvaa, joka kohautti harteitaan.

Iltaa kohden tunnelma kireästä ilmapiiristä huolimatta alkoi kohentumaan. Vinski oli hetkeksi pystynyt unohtamaan hänen ja Turbon välisen kahakan ja keskittymään rentoutumiseen. Naisjoukko oli ensimmäisenä vallannut saunan. Minnillä ja Milvalla oli pohtiminen mistä he saisivat uima-asut itselleen, mutta olivat tulleet siihen tulokseen että kaiketi alusvaatteet jakavat saman asian edes yhdeksi illaksi. Jätkät olivat sen verran kauan asuneet maassa, että Santtu oli heille ehtinyt hakemaan uimahousut ja kaiken tarpeellisen muutenkin. Minni ja Milva vilvoittelivat laiturilla katsoen violetin, vaaleanpunaisen ja oranssin värjäämään taivasta, kun aurinko alkoi painua mailleen. He nauttivat samalla oluistaan, kun Santtu iski saunan oven auki. Naiset pelästyivät hieman, mutta naurahtivat kun Santtu pyyhki hikeä kasvoiltaan.
”Eikö olekin rentouttavaa?” nainen kysyi.
”Miksi et kertonut, että saunalla on väsyttävä vaikutus?” Milva naurahti ja haroi kosteita hiuksiaan.
”Koska ette olisi suostuneet muuten tulemaan,” Santtu vastasi ja suhautti oman olutpullonsa auki.
”Höpö, höpö… me ollaan Milvan kanssa sen verran yllytys hulluja, että tullaan mihin vaan kun vähän vinkkaa,” Minni totesi huikaten pullostaan.
”Mites teidän tutustuminen jätkien kanssa?” Milva kysyi ja sai Santun tympeän oloisena pyöräyttämään silmiään.
”Selvä… tuo kertoi kaiken,” Minni vastasi ystävänsä esittämään kysymykseen.
”Onhan tämä vasta ensimmäinen iltamme täällä. Onhan meillä aikaa,” Milva kannusti ja sai naisen hymyilemään.
”Pelataan kuule erinäisiä pelejä tänään…”
”Marsilaisia pelejä?”
”Marsilaisia tutustumispelejä,” Minni vinkkasi ystävälleen ja hiirikaksikko katsoi virnuillen ihmisnaista. Santtu katsoi hieman kauhuissaan hiirinaisia, mutta rupesi tilanteen huvittavuudelle nauramaan.
”Toivottavasti jätkätkin ovat suostuvaisia…” Santtu huokaisi ja katsoi mökille, josta kantautui kova ääniset huudahdukset. Milva kohautti kulmaansa kysyvästi.
”Jätkät katsoo taas futista,” Santtu kohautti harteitaan välinpitämättömästi.
”Tiedäthän sinä heistä jotain,” Minni totesi kannustavasti ja sai Santun hämmentyneeksi.
”Edes Milvakaan ei olisi tuota tiennyt, jos et olisi kertonut,” Minni hymyili lempeästi.
”Marsissa ei edes ole jalkapalloa… mikä se on?” Milva ihmetteli ja sai ihmisnaisen nauramaan.
”Voin myöhemmin kertoa tai näyttää mikäli kolmikko menee löylyihin kanssa,” Santtu tokaisi osoittaen peukalollaan kohti mökkiä.
”Mutta hei vuoroin vieraissa. Me opetetaan sulle marsilaisia pelejä ja sinä kerrot meille maan harrastuksista,” Minni heilutteli sormeaan.
”Juu… tuletteko uimaan?” Santtu kysyi heittäen pyyhkeensä naisten väliin.
”Vika vedessä on mätämuna!” Minni huudahti ja lähti naiskaksikon kanssa vettä kohden.

Iloiset kiljahdukset kantautuivat myös sisälle, jossa jätkät olivat hetken tauottaneet pelinsä seuraamista. Turbo vilkaisi Moton kanssa ulos ja virnistivät pienesti.
”Ei huonot maisemat ollenkaan,” Moto murahti tyytyväisenä.
”Pitäisikö niitä maisemia mennä sitten katselemaan tarkemmin ulkosalle?” Vinski ehdotti ja sai kaksikon vilkaisemaan toisiaan. Jätkät vuorottain rynnivät ulos. Moto varmisti ohimennen paljun lämpöisyyden ja lisäsi muutaman klapin tulipesään lisäksi. Vinski ja Turbo kävelivät sillä aikaa laiturille. He katselivat vedessä pulikoivia naisia. Minni nousi tikkaita ylöspäin, muttei päässyt puuta pidemmälle mieskaksikon tuijottaessa häntä.
”Mitä te pervot tuijotatte?” Minni naurahti.
”Ai pervot?” Turbo kysyi ja nosti naisen hännällään laiturille. Nainen kiljahti riemukkaana, kun mies nosti hänet hartioilleen.
”Päästä!”
”Älä unta näe. Mulla on muita suunnitelmia!” mies tokaisi ja juoksi nainen hartioillaan veteen. Kiljahdus ja naurun remakka täytti rannan. Minni ja Turbo nousivat veden pintaan. Minni puhdisti veden kastelemia kasvojaan ja katsoi tuimasti mieshiirtä. Milva ja Santtu oli nousseet sillä aikaa laiturille.
”Pitäkää herkkä hetkenne… me mennään saunaan sillä aikaa tämän kaksikon kanssa,” Milva vihjaili ja sai ainakin Vinskin kurtistamaan kulmiaan. Milva ja Santtu vetivät mieshiiret laiturilta saunan lämpöön antaen tosissaan tilaisuuden Minnille ja Turbolle olla kaksin. Vinskikin unohti nopeasti kaksikon, kun Santtu ja Milva olivat ehdottaneet kaksikolle löyly kisaa ja todenneet heidän varmasti häviävän. Minni siveli päätä myöden märkiä hiuksiaan ja sai Turbon virnuilemaan tätä. Ei hän ollut pienestä sievistä huolimatta unohtanut naisen suudelmaa, joka aikaisemmin päivällä oli tapahtunut. Minni vilkaisi sivusilmällä miestä, joka lähti uimaan tätä kohden. Tosin kiusoittelevasti Minni pakeni Turbo, mutta matka katkesi lyhyeen naisen selän osuessa laiturin tikkaisiin. Turbo tarrasi tikkaiden kaiteista kiinni ja painoi itsensä ihan naista vasten. Minni laski käsivartensa miehen olkapäille lepäämään. Turbo ei nähnyt muuta, kuin naisen. Minnin huomion herätti se, että miehellä ei ollut laseja kasvoillaan ja nainen katsoi tämän kirkkaanpunaisiin silmiin.

”Missä lasisi on?” Minni kysyi hellästi. Saunasta kuului räiske, kun kuupallinen vettä osui saunan kiviin.
”Laiturin nokalla…” mies vastasi osoittaen ylöspäin.
”Luulin ettet näe ilman lasejasi?” Minni pohti.
”Niin auringonpaisteessa…” Turbo totesi ja siirsi katseensa laskeutuvaan aurinkoon, saaden myös Minnin katsomaan ilta aurinkoa.
”Kun aurinko on korkeimmillaan tai juuri nousemassa olen sokea, kuin mikä… mutta iltaa kohden auringon säteet hiipuvat ja näköni palautuu illan sekä yön ajaksi.”
”Ja näet ilman laseja?” Minni kysyi painaen poskensa miehen poskea vasten. Turbo hymyili lempeästi ja suukotti hiirinaisen päälakea.
”Mmmm… mutta olen jo niin tottunut, etten osaa olla enää ilmankaan. Edes yöaikaan,” Turbo selitti ja katsoi naista, joka hellästi nosti katseensa mieheen. Vaistomaisesti ja osittain ihastuksenkin piikkiin Minni hieroi kuonoansa miehen kuonoa vasten. Turbo oli kietoa häntänsä naisen hännän ympäri, mutta nainen ei suostunut niin rakkauden täyteiseen osoitukseen.
”Liian aikaista?” mies kysyi ja sai naisen nyökkäämään.
”Ei se mitään… meillä on toivottavasti aikaa.”
”Onko?”
”Minulla ei ole ainakaan mikään kiire,” Turbo lohdutti ajatuksellaan naista ja sai tämän painamaan intohimoisen suudelman miehen suulle. Turbo henkäisi syvään vastaten suudelmaa ja painoi kaksikon portaita vasten tiukemmin.

Mies kaksikon tukalat karjahdukset sai kaksikon irtautumaan toisistaan ja väistämään, kun nämä hyppäsivät veteen vilvoittelemaan. Turbo peittosi kaksikon kasvot käsivarrellaan.
”Huuuh… tekeepä hyvää,” Vinski parahti ilahtuneena, kun vesi viilensi heti hänen oloansa. Minni nousi portaita pitkin takaisin laiturille ja sai ainakin Vinskin katseen osakseen. Turbo mulkaisi valkean marsilaisen suuntaan ja nousi kanssa portaat ylös. Minni vilkaisi taakseen, kun mieshiiri lähti hänen kanssaan kohti saunarakennusta.
”Näetkö nyt?” Moto kysyi Vinskin takaa ja sai tämän sivusilmällä katsahtamaan itseään.
”Turbo ansaitsee saman kokemuksen, kuin me… et voi olla niin itsekäs, että rikkoisit tuon.”
”Oletko puhunut vaimosi kanssa?”
”En! Miten se tähän liittyy?”
”Siten, että kuulostatte ihan samalle…”
”No onko mikään ihme? Kukaan ei halua toisilleen pahaa, vielä vähiten omalle ystävälleen,” Moto huokaisi.
”En minä halua Turbolle mitään pahaa… ärsyttää vain,” Vinski puuskahti.
”Ymmärrän… varsinkin, jos ihastunut samaan naiseen… mutta Turbo…”
”Ei ole kokenut samaa onnea, kuin sinä tai minä. Tiedetään!” Vinski parahti tympeänä.
”No ole sitten reilu ja anna heille tilaisuus olla kaksin! Pahimmassa tapauksessa rikot heidän välien lisäksi meidän välimme,” Moto tokaisi ja nousi portaat ylös. Vinski huokaisi jälleen syvään ja puri kevyesti huultaan.

Ilta eteni paljuun. Humalatason noustessa Minni ja Turbo kiehnäsivät entistä enemmän toisissaan kiinni. Peli-ilta oli unohtunut, mutta kyllä ystävykset hyviä keskusteluja oli saanut aikaan. Santtu yritti humalasta huolimatta muistaa kaiken mitä jätkät toisistaan kertoivat.
”Mmmm ja Turbo oli sellainen hikipinko koulussa ettei ollut pieni tosikaan!” Vinski innostui niin, että paljuvettä roiskui ympäriinsä. Moto kiskaisi valkean, humalaisen marsilaisen takaisin istumaan.
”Miten mua ei yllätä minkälainen Turbo oli koulussa?” Santtu pohti.
”Ei muakaan…” Minni leperteli miehelle ja siveli tämän poskea sormellaan. Turbo vilkaisi naista virnuillen.
”Voisitteko säästää tuon vaikka siihen saakka, kunnes olette kaksin?” Vinski murahti ja huikkasi oluestaan.
”Älä ole tuollainen! He ovat niin syötävän söpöjä keskenään…” Milva huitaisi miestä hauikseen ja sai miehen murahtamaan. Minni ja Turbo hieman nolostelivat, kun tajusivat antautuneensa toisilleen ystäviensä ympäröimänä.
”Voimme tauottaa kyllä hieman,” Minni vastasi ja siirsi suortuvaansa kasvoiltaan. Turbon käsivarret lepäsivät paljun reunoilla, mutta pystyi hellästi pitämään naista kainalossaan.
”Mites Santtu? Teillä on vissiin aika iso perhe?” Minni kysyi kääntäen aiheen pois hänestä ja Turbosta.
”Mmmm… aikalailla. Itsellänihän ei ole kuin kaksi sisarusta, mutta kyllä noita serkkuja ja serkkujen lapsia riittää, isovanhemmat kummankin vanhemman puolelta, tädit, sedät jne.” Santtu selitti.
”Minkä ikäisiä sisaruksia sulla on?” Milva kysyi mietteliäänä.
”Mun isoveli on mua kaksi ja puoli vuotta vanhempi ja mun pikkuveli on mua viisi vuotta nuorempi,” Santtu selitti.
”Minkäikäinen sää olet?” Minni kysyi.
”29,” nainen totesi lyhyesti.
”Kaksi vuotta mua ja Motoa nuorempi,” Milva tokaisi jopa yllättyneenä.
”Vaikutinko vanhemmalta?”
”Et suinkaan. Olet ehkä ensimmäinen, joka vastaa ikäänsä,” Minni painotti. Santtu nyökkäili kevyesti kaksikolle.

Yötä kohden palju alkoi viilenemään. Kukaan ei ollut jaksanut nousta heittämään klapeja enempään pesään ja lopulta tuli oli sammunut, jättäen jälkeensä vain hiilloksen. Humalasta huolimatta Santtu huolehti, että palju ja sauna olivat varmasti sammuneet, jotta tulipaloilta yön aikana vältyttäisiin. Milva ja Moto olivat kömpineet jo omaan punkaansa. Kiljahdukset ja erinäiset huohotukset kertoivat, etteivät he kyllä vielä nukkuneetkaan. Vinski oli sammunut saman tien päästyään sänkyynsä. Turbo törmäili seiniin ja yritti löytää oikean huoneen. Hän kuitenkin alitajuisesti muisti missä Minnin huone oli ja suuntasi itsensä sinne. Mies koputti oveen ja sai sängyllä puoliksi ilkosillaan olevan naisen peittämään itsensä peitolla. Nainen virnuili ihailtavasti miehelle.
”Mitä teet täällä?” Minni kysyi naureskellen, kun mies nojaili oven karmiin tasapainotallakseen oloaan.
”Et sää voi mua yksinkään laittaa nukkumaan,” mies osoitti naista ja sai tämän naureskelemaan.
”Hyvä on…” Minni totesi ja hyppäsi kevyesti sängyn toiseen laitaan taputtaen vuoteen pintaa kutsuvasti miehelle. Turbo sulki oven perässään ja lysähti naisen viereen sänkyyn. Minni nosti miehen lasit varovaisesti yöpöydälle ja laskeutui miehen vierelle. Turbo makasi vatsallaan ja katsoi virnuillen naishiirtä. Mies siveli peiton pintaa kädellään ja sai naisen kikattamaan.
”Eikö meidän pitänyt nukkua?” Minni henkäisi lähelle miehen kasvoja. Turbo hieroi kuonoansa naisen kuonoa vasten ja suuteli tätä antaumuksella.
”Mulla olisi vähän muut asiat mielessä,” mies totesi ja työnsi kätensä naisen peiton alle.
”Hyvä… niin mullakin,” Minni vastasi ja sai miehen murahtamaan tyytyväisenä ja vetämään naisen intohimoisten suudelmien pyörteisiin.

Seuraavana aamuna Turbo makasi selällään, vasemman käden levätessä hänen tyynyn alla. Mies antoi aamuauringon lämmittää hänen kasvojaan. Toisella kädellä mies tunsi syvän henkäisyn ja siirsi katseensa naishiireen, joka nukkui puoliksi hänen päällään. Mies ei voinut uskoa itsestään, että oli sortunut naisen kanssa sänkyyn humalaisena. Moni asia kimpoili miehen päässä ja yksi niistä ei ollut krapula. Mies tulisi olemaan pulassa, jos Vinski kuulisi hänen ja Minnin olleen yön yhdessä. Tämä oli eilen jo ajoittain nostanut mustasukkaisuus päätään esille, mutta syystä tai toisesta oli osannut pitää sen piilossa. Mies huokaisi syvään ja paijasi Minnin paljasta selkää. Minni heräsi miehen silittelyyn ja hymyili tälle hellästi, kun tämä seurasi aamuauringon nousua.
”Särkeekö päätä?” Minni kysyi ja sai miehen katsahtamaan suuntaan, jossa tiesi hiirinaisen olevan.
”Hieman…” Turbo vastasi naurahtaen.
”Kaduttaako?” Minni kysyi ja siveli miehen leveitä rintalihaksia.
”Ei todellakaan!” Turbo vakuutti ja sai naisen suukottamaan miehen rintaa.
”En ole kokenut mitään tällaista sen jälkeen, kun ex-mieheni sekosi,” Minni huokaisi ja sai Turbon nostamaan toisen kätensäkin ylös. Hän kietoi Minnin tiukkaan halaukseensa. Minnistä puolestaan tuntui, että joku piti hänet turvassa ja ei osannut odottaa, että kyse olisi hänen hyvän ystävän oma ystävä. Nainen ei ollut kokenut samanlaista turvaa vuosiin.
”Voidaanko olla tovi näin?” Minni kysyi vaisusti.
”Ihan niin kauan kuin vain haluat!”

Vinski mateli alakertaan raapien takaraivoaan. Krapula hallitsi miestä ja hän siristeli vain silmiään. Hän tutki alakerran pesuallaskaappeja. Hänellä ei ollut mitään hajua mihin Santtu oli nostanut heidän särkylääkkeensä. Mies asteli keittiöön ja tutki senkin yläkaapit. Vihdoin mies löysi etsimänsä ja nappasi samantein kaksi lääkettä suuhunsa.
”Saanko minäkin?” Turbo kysyi vaimeasti hänen takaansa. Mies oli päässyt hetkeksi irtautumaan Minnistä, kun tämä oli suunnannut vessaan ja Turbo alakerrasta hakemaan lääkkeensä.
”Toki…” Vinski vastasi käheänä ja ojensi paketin miehelle. Turbo nappasi lääkkeet vuorostaan suuhunsa ja huutoi ne vesilasillisella alas.
”Missä olit viime yön?” Vinski kysyi hieman kummastellen.
”Miten niin?”
”No ajattelin vain, kun et ollut huoneessasi.”
”Mistä sen tiesit?” Turbo pohti.
”Vaikka siitä, että satuin katsomaan huoneeseesi aamusta,” Vinski kohautti ärtyneenä harteitaan.
”Mitä sitten vaikka en olisi siellä ollut?” Turbo kysyi. Häntä ärsytti miehen vihjailut.
”Et niin… koska olit Minnin huoneessa,” Vinski murahti. Turbo pyöräytti silmiään ja astui veikkansa ohi lähteäkseen takaisin kohti yläkertaa. Vinski puolestaan tarrasi tämän kädestä kiinni ja pyöräytti hänet ympäri.
”Mitä nyt?” Turbo murahti.
”Mitä täällä tapahtuu?” Milva kysyi saapuen kanssa Moton kanssa alakertaan, Santtu aivan kaksikon perässä.
”No en kuule tiedä… Vinski voi kaiketi selittää?” Turbo ärähti ja katsoi valkeaa veikkaansa.
”Yksi nainen… ja senkin sinä veit minulta!” Vinski tokaisi ja tönäisi miestä taakse päin.
”Hei! Ette rupea tappelemaan!” Moto komensi astuen heidän väliinsä.
”Ei olisi aikomustakaan, jos Turbo ei olisi tuollainen sonni!” Vinski ärhenteli takaisin.
”No kuule anteeksi, jos talloin pikkuruisen egosi päälle!”
”MÄÄ SULLE TAVAT OPETAN!” Vinski murahti ja tarrasi miehen kaulassa olevasta huivista kiinni.
”HEI! ETTE!” Moto yritti irrottaa valkean hiiren otetta veikkansa kauluksesta.
”Mitä täällä tapahtuu?” kuului kaksikon takaa loukkaantuneen naishiiren ääni…

Kuin murto-osan sadasosasekunnissa Vinski irrotti otteensa Turbon punaisesta huivista, kuultuaan Minnin äänen taustalla. Musta hiuksinen hiirinainen heilautti hiuksensa selkänsä puolelle, katsahtaen jopa loukkaantuneena sekä vihoissaan mieshiiriä. Tilanteessa Vinski luimisteli enemmän korviaan, kun taas Turbo yritti saada epämieluisan paineen kurkustaan hellittämään. Minni katsoi kysyvästi vuorollaan miehiä.
”Mulla taisi pinna hieman katketa…” Vinski hieroi vaikerrellen niskaansa. Hän nosti varovaisesti katseensa naishiireen ja sai miehen nielaisemaan äänekkäästi. Jos katse voisi tappaa, niin tämä olisi juuri sellainen tilanne. Minni katsoi kullanruskeaa mieshiirtä, joka hieroi kaulaansa. Nainen huokaisi syvään, kun tajusi ettei mies ollut rikkonut lupaustaan. Nainen nosti katseensa valkeaan mieheen, jonka kasvoilta pystyi aistimaan anteeksipyynnön.
”Mistä sää hermostuit?” nainen painotti ja sai Vinskin vilkaisemaan Turboa, joka oli myös loukkaantunut siitä että hänen ystävänsä oli käynyt hänen kimppuunsa.
”Sinusta… ja… Turbosta…” mies myönsi vaikeasti. Minni huokaisi syvään ja käänsi katseensa toisaalle hetkeksi.
”Usko jo Vinski! Mun ja Turbon asiat ei kuulu sinulle…” Minni tokaisi ja astui miesten ohi. Nainen otti oloonsa kanssa särkylääkkeen. Beigen harmaa hiirinainen ohjasi kevyesti Turboa takaisin yläkertaa kohden.
”Kokoa itsesi ja mieti hetki edes mitä teit ystävällesi!” Minni murahti, ennen poistumistaan Turbon kanssa takaisin yläkertaan. Vinski istui nojatuolille hieroen surkeana kasvojaan. Moto pyöritteli vihoissaan mieshiiren toiminnalle kanssa päätään.

Yläkerrassa Minnin makuuhuoneessa Turbo istui sängyllä ja riisui huivinsa. Minni katsoi huolissaan mieshiirtä ja nosti tämän kasvoja. Miehen kaulassa oli punainen randu.
”Onko arka?” Minni kysyi ja kosketti varovaisesti miehen kaulaan. Mies irvisti pienesti ja antoi tällein vastauksen naiselle. Minni huokaisi huolestuneena. Turbo nosti katseensa Minniin ja siveli tämän reisiä rauhoittavasti.
”Tule…” Turbo kuiskasi.
”Mihin?” Minni naurahti kevyesti. Turbo veti naisen reidelleen istumaan, joka hellästi laski kätensä miehen olkapäille.
”Olen kunnossa… ei ole ensimmäinen… eikä viimeinen kerta, kun Vinski tarraa huivistani kiinni,” mies rauhoitteli Minniä ja hieroi kevyesti tämän selkää ja toista reittä. Minnin suulle nousi pieni voipunut hymy. Turbo suukotti naisen korvan juurta saaden naisen kietomaan kätensä miehen kaulanympärille. Turbo piti naista hellässä otteessaan ja hengitti naisen kasvoja vasten. Minni käänsi katseensa Turboon, joka hymyili tälle lempeästi.
”Oletko varmasti kunnossa?” Minni kysyi huojentuneena. Turbo nousi äkisti seisomaan pitäen naista sankarimaisesti käsivarsillaan. Mies laski naisen sylistään sängylle, nousten itse hänen päälleen. Mies suuteli lempeästi naista, jonka jälkeen rohkeammin.
”Olen kunnossa…” Turbo kuiskasi rikkoen samalla suudelmat. Minni siveli miehen lihaksikkaita käsivarsia ja katsahti tätä ihastuneena.
”Hyvä…” Minni henkäisi. Turbo nosti naisen jalat reisiensä päälle ja laskeutui suutelemaan naista pitkään ja hellästi. Hiljalleen suudelmat vaihtuivat intohimoisimmiksi. Mies laskeutui sen verran, että sai suudeltua naisen kaulaa. Hellät henkäykset kantautuivat miehen korvaan, haluten yhä voimakkaammin naista. Minni tunsi jotain kovaa, painautuen sisäreittään vasten. Minnin kikatellessa miehen hyväilylle, sai hän miehen murahtelemaan kaulaansa vasten. Suudelmien välissä huokaukset värähtelivät kaksikon suusta. Turbo auttoi naista nopeasti riisuman vaatteet päältään ja painamaan hänet uudelleen sänkyä vasten.

Alakerrassa Milva, Moto ja Santtu istuivat pöydän ääressä, Vinskin märehtiessä omaa toimintaansa nojatuolissa. Mies nojasi päätään toiseen nyrkkiinsä. Hän ei varmasti tiedostanut mitä hänen ympärillään tapahtui. Hän oli enemmän huolissaan siitä mitä oli Turbolle tehnyt ja sanonut. Milva katsoi surkeana ystäväänsä, kun taas Moto kihisi miehen toiminnalle kiukusta. Harmaa mieshiiri oli ristinyt kätensä pöydän kannen päälle ja mulkoili valkeaa marsilaista. Naisilta puolestaan löytyi enemmän empatiaa. Eivät he halunneet puolustella Vinskin toimintaa käydä toiseen käsiksi, mutta jotenkin heillä riitti myös sympatia ja lämpö miehelle. Moto huokaisi vihaansa syvään ja sai Milvan kääntämään katseensa mieheen. Nainen hieroi tuskaisena arpeaan, joka kihelmöi ja kuumotti jälleen ikävästi. Arpi ei ollut vuosiin oireillut, mutta maahan päästyään haava oli alkanut oireilemaan.
”Onko kaikki hyvin?” Santtu kysyi ja katsoi huolestuneena naishiirtä.
”Arpea jomottaa…” Milva irvisti pienesti.
”Saanko kysyä arkaluontoisen kysymyksen?” Santtu pohti ja haroi hiuksiaan.
”Haluat tietää arpeni tarinan?” Milva virnuili naiselle ja sai tämän nolostellen painamaan katseensa pöydänkanteen.
”Jooo… juurihan sitä hain,” Santtu puuskahti syvään virne kasvoillaan.
”Mutta ehkä en halua kuulla siitä nyt… Haluaisin kuulla sinusta ja Motosta enemmän… ja miten ystävystyit Minnin kanssa,” ihmisnainen jatkoi. Milva vilkaisi Motoa.
”Kai minä voin aloittaa ensimmäisenä kertomaan itsestäni…” Moto rentoutui ja sai ihmisnaisen hymyilemään.
”Kasvoimme Marsin toisella puolella Tulikivikaupungista katsoen…” Moto aloitti.
”Lännessä, jos ilmansuunnista puhutaan…” Milva tarkensi.
”Kysymys; ennen, kuin jatkat? Onko Tulikivikaupunki se missä asuisitte nyt? Ja missä on Rontti vapaustaistelijoineen?” Santtu pohti ja sai kaksikon nyökkäilemään ja Santtu antoi kädellään merkin kaksikolle jatkaa…
”Asuimme Marsin yhdessä suurimmassa kaupungissa… Kedonvuonossa…” Moto aloitti tarinansa. Hän palasi siihen hetkeen, kun he olivat Milvan kanssa noin 10-vuotiaita marsilaisia lapsia…

Oli kuulas ja viilenevä syyspäivä Marsissa. Marsin punapuut ja kellanruskanpuut olivat viileän ilman takia pudottamassa lehtiään, jotka täyttivät Marsin kadut. Kellanruskapuussa oli miehen kämmenen kokoisia hieman sydäntä muistuttavat violetit lehdet ja punapuussa taas peukalon pään kokoiset mattapintaiset ja jopa tahmeat repaleiset lehdet. Toisin kuin maassa, puut Marsissa ainoastaan pudottivat lehtensä viilenevän vuodenajan myöden, kasvattaakseen ennen lämpimien ilmojen saavuttua uuden kasvustonsa täyteen kukintoon. Varsinkin marsilainen punapuu tarjosi asukkailleen hilloke punaomenaa. Se muistutti paljon maan omenaa, mutta leikatessa se ei ollut kiinteä ja kova sisältä, vaan sen sisällä oli makeaa punaista tai kirkasta hilloketta, keskikesällä hilloke maistui happamalle. Hedelmälihaa pystyi myös hyödyntämään erinäisiin leivonnaisiin ja ruoanlaittoon. Marsissa ei ollut talvea, vaikka aurinkoon nähden Mars olisi vielä kauempana, kuin Maapallo, jossa ilmasto taas asukkailleen tarjosi talvet vuodenaikojen mukaan. Päättyvän kadun varressa kuului lasten iloinen nauraminen. Juuri tuon kaupunginosan asukkaat ja yhteisö olivat kokoontuneet siivoamaan puiden tiputtamia lehtiä kadun varsilta. Harmaa hiirinainen nosti muutaman tuolin pihaansa ja heitti puulankutetulle pöydän päälle pöytäliinan. Saatuaan pöydän valmiiksi nainen lähti hakemaan sisältä lautaspinoa. Saavuttuaan takaisin, hän nosti hieman pelästyen lautaspinoa kädessään joukon hiirilapsia juostessa hänen jaloissaan. Hiirinainen naurahti lempeästi ja pyöritteli päätään, kun lapset siirsivät hippaleikkinsä kauemmaksi. Nainen kattoi pöydän loppuun illan juhlia varten. Naisella oli yllään turkoosin värinen hihallinen mekko. Hihansuihin oli ommeltu valkeaa pitsikuviointia. Nainen oli kietonut virkatun valkean essun lanteilleen. Naisen valkeat hiukset oli kiedottu nutturalle päälaelle.
”Iltaa Elita-rouva,” eräs hiirinainen henkäisi ja sai naisen nostamaan katseensa naapuriinsa. Tummanruskea hiirinainen hymyili lempeästi ja kantoi kädessään pientä hopeista tarjotinta. Nainen oli pukeutunut valkeaan tunikaan ja sinisiin housuihin. Naisen jalkojen juuressa seisoi vaaleanpunaiseen mekkoon pukeutunut ruskea hiirityttö, joka myös piti kädessään tarjotinta.
”Iltaa Glorya ja pikku-Milva… miten teidän päivänne on mennyt?” Elita hymyili lempeästi ja sai Milvan ojentamaan tarjottimen naishiirelle.
”Oikein mukavasti. Kiitos kysymästä. Saimme jo oman osuutemme siivottua ja ajattelimme tulla auttamaan sinua juhlien valmistuksessa,” Glorya selitti.
”Oi kuinka ihanaa… Ruoat ja juomat löytyvät omilta paikoiltaan vielä keittiöstä,” Elita ihastui ja iski kevyesti kätensä yhteen. Elita ja hänen miehensä Liones asuivat pienen perheensä kanssa päättyvän kadun päässä suurimassa omakotitalossa. Talo oli isännän sukutalo ja vanhimpana poikana oli talon perinyt aikoinaan vanhemmiltaan. Talo oli rakennettu marsilaisesta kivipuusta. Se oli vahvin puulajike mitä Marsista löytyi ja sahattuna sen sisäpuoli muistutti Maan punaista graniittia. Myös naapuriston muut talot olivat rakennettu kivipuusta, mutta kooltaan ja ulkomuodoltaan olivat pienempiä, kuin päättyvän kadun päässä oleva sukutalo.

Elitan mies oli tällä hetkellä taistelussa Marsin toisella puolella. Mies kirjoitteli perheelleen säännöllisesti ja piti perheensä ajan tasalla siitä mitä Marsin toisella laidalla tapahtui. Kuitenkaan mies ei kirjeissään ollut suostunut kertomaan mikä tai ketkä olivat Marsin pinnalle hyökänneet. Asiasta ei hallituksen päätöksen vuoksi kerrottu myöskään televisiossa tai yleisissä radiokanavissa siviileille. Kaikki tieto perustui vain kuultuihin huhupuheisiin, joita Kedonvuonnossa ei suvaittu. Yhteisössä ja kaupungissa oli tarkat säännöt. Perheiden uskomukset, säännöt ja normit liittyivät jumalklaanin asettamiin raameihin sekä asetuksiin. Perheen lapset kasvatettiin kunnioittamaan vanhempiaan ja jokainen aikuinen oli velvollinen kasvattamaan myös toisten lapsia ja perheiden tiiviissä yhteisössä löydettiin myös aikuisiän kumppanit. Niin oli myös aikoinaan käynyt Lionesille ja Elitalle. Eroja yhteisössä tapahtui harvoin, mutta syntyvyys Kedonvuonnossa koostaan huolimatta oli ollut huonoa jo pidemmän aikaa. Päätalossa asuvan perheen tapana oli järjestää yhteisölle sadon päättäjäisjuhlat. Sadon kerjuun tarkoitus oli pitää kadut ja tiet siisteinä putoavista lehdistä ja hedelmien siemenistä. Ilta huipentui yhteisiin juhliin ja ensivuoden yhteisöiltojen suunnitteluun. Päättäjäisjuhlat olivat yleensä vuoden viimeisin juhla, jossa myös lasten ja nuorten ahkeruus palkittiin erilaisilla lahjoilla. Päättäjäisjuhlien ajankohta oli, kun Marsin kuut Deimos ja Phobos olivat peräkkäin, muodostaen taivaankannelle superkuun. Juhla vastasi Maapallon joulua, mutta se vietettiin yhteisön kesken ruoasta ja musiikista nauttien.

Elitalla ja Lionesilla oli kaksi yhteistä lasta. Tuolloin 16-vuotias oleva tytär Linda ja heidän 10-vuotias rasavillinsä Modo tai tuttavallisemmin Moto. Kumpikin lapsista oli harmaan värisiä hiirilapsia. Lindalla oli vehnän vaaleat hiukset. Oli tyypillistä, ettei hiirimiehille välttämättä kasvanut hiuksia. Näin oli tapahtunut myös Moton kohdalla, vaikka Liones itse oli beigen harmaa väriltään, ruskeilla hiuksilla. Kumpikaan parin yhteisistä lapsista ei näitä piirteitä ollut isältään perinyt. Milva katseli ympärilleen. Siivoukset olivat heidän perheen osalta saatu jo tehtyä ja tyttö oli pukeutunut iltaa varteen lempimekkoonsa. Tytön vaaleat maapähkinän väriset hiukset oli yhdellä palmikolla ja tytön hiuksia koristi stratskukista tehty hiussolki, pitämään otsalle valahtavat hiukset sivussa. Stratskukka oli aito kukka, joka muistutti jalokiveä. Siinä oli herkät sirot ja pitkänmalliset kiiltävät terälehdet. Kukkakoriste oli suojattu kimaltavalla suihkutettavalla hapatteella, joka piti kukan hengissä ja hiuskoristeen kauniina. Milva silmäili lapsijoukkoa, joka juoksenteli talon etupihalla. Muut lapset eivät olleet pukeutuneet vielä illan juhlia varten. Tyttö piti kämmeniään leukansa alla nojatuen samalla kyynärpäillään pöydän kantta vasten. Tyttö heilutteli jalkojaan seuraten muiden puuhastelua pienesti hymyillen.
”Moi Milva!” Moto henkäisi ja iski tytön viereen nojaten käsiinsä.
”Hei Moto…”
”Tule leikkimään!”
”En voi…” tyttö huokaisi kevyesti ja katsahti poikaa surkeana.
”Miksi et?” Moto huokaisi epäuskoisena.
”Olen jo juhlavaatteissa. Äiti ja isi kielsi sotkemasta niitä…”
”Ai. No ei kai sitten… mekkosi on muuten tosi nätti,” poika totesi nopeasti ja lähti juoksemaan muita hiirilapsia karkuun. Milva hymyili lempeästi pojan perään.

”Moto hei! Vaatteiden vaihto!” Elita huusi nuorukaisensa perään, mutta tämä jatkoi vain leikkiä naapuriston lasten kanssa.
”Ei se tainnut kuulla…” Milva naurahti hellästi ja sai naishiiren sivelemään tyttöhiiren poskea leveästi hymyillen.
”Tiesitkö, että olet maailman suloisin pieni ihme?” Elita hieroi kuonoansa tytön kuonoa vasten. Pieni hiirityttö kikatti ihastuneena vanhemman hiirinaisen hellyyden osoitukseen.
”Hei mää luulin, että mää olen suloisin pieni ihme?” kuului teini-ikäisen tytön ääni kaksikon takaa.
”Oletko mustasukkainen?” Elita nyrpisteli kuonoaan nuorelle tyttöhiirelle.
”Hieman…” tyttö vastasi ja puristi naureskellen kädet eteensä.
”Linda… käytöstavat,” Elita heilutteli sormeaan ja sai tyttärensä laskemaan kätensä eteensä kunnioituksena äitiään kohden.
”Iltaa Brian,” hiirinainen tervehti teinitytön vieressä seisovaa suklaanruskeaa nuorukaista. Nuorukaisen paksut oranssin kirjavat hiukset olivat vahalla aseteltu ilmavaksi päälaelle.
”Iltaa Elita-rouva,” nuorukainen tervehti hyväntuulisena. Nuori hiiripoika oli lähes 180 senttiä pitkä, vankka ruumiinrakenteeltaan. Nuorukaisen treenattu keho erottui selkeästi tämän paidan alta. Linda tarrasi nuorukaisen kädestä hellästi kiinni.
”Brian! Tule leikkimään!” Moto huusi ja juoksi kaksikon eteen. Nuori hiiripoika joutui katsomaan taivaisiin tavoitellakseen teinihiiren kasvot.
”En minä kiitos nyt tule,” nuorukainen vastasi.
”Ja sinä nuori herrani menet vaihtamaan juhlavaatteesi välittömästi!” Elita komensi hellästi ja sai pojan katsomaan jalkoihinsa.
”Okei…” Moto huokaisi ja juoksi sisälle.
”Onko Liones-herrasta mitään uutta?” Brian huolehti ja sai Elitan surkeana pyörittelemään päätään.
”Ei pihaustakaan. Pelkään, että jotain on sattunut,” Elita vastasi surullisena. Linda nappasi äitinsä hellästi käsiensä suojaan lohduttavasti.
”Tietääkö Moto ettei isästä ole kuulunut hetkeen?”
”Ei… eikä hänen tarvitsekaan. Pidämme hänet ja itsemme ajan tasalla, kun saamme Marsin toisesta laidasta uutta tietoa. Huhupuheet ovat kiellettyjä kuten tiedätte,” Elita käski hellästi.
”Mitenkäs te? Onko hääjärjestelyt käynnissä?” Elita jatkoi vaihtaen aihetta ja sai Lindan tarrautumaan Brianin käsipuoleen kiinni. Kaksikko katsoi hymyillen toisiaan. Marsissa oli lainvoimaista, että yli 15-vuotiaat pystyivät solmimaan kihlat ja aikaistamaan naimisiinmenoaan, mikäli yhteisön säännöt sen sallivat. Brian oli vuoden Lindaa vanhempi, mutta tapojen mukaan olivat tunteneet toisensa ihan lapsuudesta saakka.
”Ei vielä… emme halua edelleenkään pitää mitään kiirettä niin kauan, kun opintomme ovat kesken,” Linda tarkensi äidilleen.
”Olen niin ylpeä teistä. Entä Brian? Sotakoulu?”
”Siinä se menee muiden opintojen sivussa… tällä hetkellä olen lentovoimissa harjoituksissa,” nuorukainen selitti.
”Ihmettelinkin, kun sinua ei ole näkynyt meillä hetkeen,” Elita naurahti ja sai nuorukaisen katsomaan kihlattuaan.
”On kalenteri ollut hieman täynnä. Tämän päivän halusin kuitenkin järjestää vapaaksi keinolla millä hyvänsä ja olla rakkaani rinnalla,” Brian vastasi ja sai Lindan katseen heltymään lempeään hymyyn.
”Teistä tulee niin hyviä vanhempia ja kunnioittava aviopari toisillenne ajallaan,” Elita henkäisi ja katsoi sisältä tulevaa toista lastaan.

Elita kyykistyi pienokaisensa tasolle ja suoristi tämän vaatteita.
”Olet niin komea nuori mies… Kuten valkoturkkinen isäni tapasi sanoa; Hyvä ensivaikutelma lähtee aina pukeutumisesta,” Elita henkäisi ja silitti käsillään pojan rintakehän kohdalta violettia kauluspaitaa.
”Kiitos äiti,” Moto henkäisi ja sai Elitan suukottamaan poikansa poskea. Elita nosti itsensä takaisin seisomaan ja pyyhki vaatteitaan.
”Äiti aiotko olla noissa vaatteissa juhlissa?” pieni Moto kysyi varovaisesti. Elita riisui essunsa edestään ja siisti kuontalonsa kevyesti kädellään. Nainen vei essun takaisin keittiöön sille kuuluvalle paikalle ja katsahti itseään peilistä nopeasti. Nainen suoristi mekossa olevat kultaiset napit ja lähti juhlaseurueen luokse. Jokainen perhe oli hiljalleen saanut vaihdettua juhlavaatteet päällensä. Ensimmäistä rukouksellista hymniä laulettiin jo aikuisten keskuudessa.
”Kaikki on valmista Elita-rouva,” Glorya kuittasi ja sai naisen katsomaan hymyillen yhteisön eloa. Nainen huokaisi ihastuneena pitäen käsiään hennosti edessään.
”Onko kaikki hyvin?” Glorya kysyi varovaisesti.
”On… huoli vain rakkaasta Lionesistani on raastava,” nainen totesi surkeana ja nosti kätensä rintansa kohdalle. Glorya lohdutti ystäväänsä.
”Liones-herra palaa ihan varmasti,” Glorya henkäisi ja sai naisen vaikeasti hymyilemään. Nainen nosti katseensa lapsiinsa. Pienemmän lapset kippistelivät jo omien juomiensa kanssa. Linda suoristi Brianin kauluspaitaa tämän yllä ja otti nuorukaiselta vastaan rakkauden täyteisen suudelman.
”Olen onnekas, että edes lapseni ovat onnellisia. Linda ja oman rakkaansa kanssa, Moto jolla elämä vasta alussa…”
”Olen kanssa onnellinen tyttäristäni…” Glorya henkäisi.
”Lapset on ne, jotka tuovat ilon elämään,” Elita hymyili ja sai kanssa ystävänsä katsomaan tätä hymyillen. Elita astui hieman eteen ja aloitti puheensa…
”Ystävät, perheenjäsenet. Tervetuloa vuotuiseen vuoden päätösjuhlaan. Kuten huomaatte kuumme ovat tällä tasalla yhtä, valaisten juhlamme kirkkaalla kajolla, jumalklaani on suonut meille tänäkin vuonna hyvän sadon antimistaan… Olen pahoillani, että joudun emännöimään juhliamme ilman perheen päätämme! Mutta halua…” Elitan lauseen jääden kesken, kun pihatielle kadun varteen ajoi suuri mustan kiiltävä panssaroitu auto. Jokainen odotti jännittyneinä kuka tai mikä autosta tulisi ulos. Piakkoin ovi aukeni ja beigen harmaa hiirimies nousi autosta. Tosin hän ei ollut perheenpää Liones. Mies oli kaupunkilaisille entuudestaan tuntematon. Miehen mustat hiukset oltiin kammattu siististi taaksepäin. Miehen oikeaa korvan juurta koristi pitkä arpi. Miehellä oli yllään rusehtavat kamokuosiset armeijan housut, vihreä t-paita ja sen päällä oleva tummanvihreä liivi. Panosvyö meni poikittain miehen rinnan päältä ja toiseen reiteen oli kiinnitetty asevyö. Miehen liivin vasemmalle puolelle oli kiinnitetty useampi erilainen kunniamitali ja viisi kultaista tähteä. Kuitenkin miehen kasvot miellyttivät silmää ja miehen katse oli hyvinkin neutraali. Mies auttoi autosta alas myös pienen tyttöhiiren ja otti penkiltä nipun tavaroita käsiinsä. Tyttö oli nuorempi, kuin Moto ja Milva, mutta ei selkeästi ujostellut ketään. Tyttö oli myös beigen harmaa väriltään ja tytön mustat hiukset oltiin letitettyinä. Tytön ilme oli hyvinkin tuima. Mies sanoi nopeasti tytölle jotain ja tämä seurasi hiirimiestä perässään.

Linda ja Moto olivat lähestyneet äitiään, kun halusivat tietää mistä oikein oli kysymys. Linda katsahti äitiään.
”Äiti mistä on kyse?”
”En osaa sanoa…” Elita vastasi päätään pyörittäen ja asteli tuntematonta hiirimiestä kohden.
”Voinko olla avuksi?” Elita kysyi ja katsoi surkeana hiirimiestä. Tietyllä tavalla hän osasi kenties jo odottaa uutisia, mutta ei halunnut myöntää sitä mielelleen.
”Oletteko rouva Rewilton?” mies kysyi.
”Olen… Onko kaikki hyvin?” Elita kysyi ja näki jo kuinka mieshiiren katse muuttui surkeaksi.
”Olen pahoillani rouva…”
”EI!” Elita huudahti paniikin omaisesti ja sai kaupungin muutkin asukkaat henkäisemään järkyttyneinä.
”Mitä syvimmät osanottomme… Miehenne tavarat rouva… hän menehtyi Itäisen Marsin yllätyksenä tehdyssä pommituksessa. Nämä ovat ainoat hänen tavaransa, jotka hän oli teille jättäneet…” mies totesi ja ojensi pinon miehen vaatteita ja kunniamitaleja naiselle. Tutun tuoksun kantautuessa Elitan nenään, hän menetti jalkojensa hallinnan ja lysähti mieshiiren jalkoihin. Lohduton itku kantautui naisen suusta, hänen puristaessaan tiukasti vaatepinoa kädessään. Glorya antoi juomansa miehelleen ja juoksi ystävänsä lohduksi.
”Elita-rouva,” Glorya henkäisi.
”Hän ei voi olla poissa… ei voi…” nainen itki lohduttomasti. Myös Linda oli painautunut Brianiin kiinni, joka lohdutti kihlattuaan rakastettuna. Moto juoksi äitinsä luokse lohduttomana ja haki turvaa tältä. Elita halasi pientä hiiripoikaansa, joka ei voinut uskoa todeksi hänen isänsä olevan poissa. Ja minä päivänä vielä…
”Nouskaa rouva. Mennään istumaan…” Glorya henkäisi ja auttoi toisen hiirinaisen kanssa Elitan seisomaan ja istumaan läheiselle pitkälle penkille alas. Linda ja Moto painautuivat äitinsä lohdutukseen heidän itkiessä isänsä poismenoa. Moto nappasi vaatepinon päältä pienen platina pintaisen taskukellon. Pintaan oli kaiverrettu Marsin kansalliskuparivalas. Valaalla oli pitkät terävät sarvet rivistössä selkärankaa pitkin, isot evät muistuttivat linnunsiipiä ja väritys oli kuparin ja vaaleanpunaisen värinen suomusto. Kellossa tosin valaasta oli piirretty ainoastaan ääriviivat, mutta se oli selkeästi tunnistettavissa.
”Moto!” Linda ärähti ja sai harmaan hiiripojan juoksemaan itkien sisälle.
”Anna olla Linda!” Elita komensi hellästi pitäen tyttärensä kädestä kiinni. Beigen harmaa hiirimies piti hellästi otteessaan tyttöhiirtä. Elita katsahti kaksikkoa ja pyyhki kyyneleitään.
”Anteeksi. Missä ovat käytöstapani?” nainen pohti ja nousi seisomaan. Hän ojensi miehensä vaatteet hetkeksi tyttärelleen.
”Ihan ymmärrettävää rouva Rewilton,” mieshiiri henkäisi.
”Meidän olisi varmasti tyttäreni kanssa lähteä,” hän jatkoi ja silitti tyttärensä hiuksia hellästi.

”Ei odottakaa! Vaikka on vuotuinen vuosijuhlamme ja juhla muuttui hetkessä muistotilaisuudeksi… niin haluaisitteko levätä ja syödä täällä? Olen varma, että pieni tyttäresi viihtyisi lastemme kanssa ja tekin saisitte voimia levätä ennen pitkää matkaanne takaisin kotiin…” Elita selitti ja katsoi kyynelten kastamien kasvojensa alta kuitenkin hellästi hymyillen pientä tyttöhiirtä.
”Voin ilmoittaa lennonjohdolle, että lähdemme aamulla… mikäli se on teille suotavaa?” mies totesi.
”Ehdottomasti olette tervetulleita kotiimme vieraiksi. Haluisin kuulla mieheni viimeisistä hetkistä elossa edes jotain… hän ei kirjoittanut kotiin pitkään aikaan ja aavistin jotain pahaa jo tapahtuneen,” Elita selitti. Mies nyökkäsi hyväksyvästi.
”Saammeko kysyä nimiänne?” Glorya kysyi ja astui rouvan viereen.
”Olen Hans Milanius… Marsin armeijan viiden tähden ylijohtaja, kenraali, aviomies ja isä… tässä on pieni tyttäreni Carbine. Jos ei tottele niin kutsukaa Minniksi vain,” mies naurahti ja esitteli itsensä sekä tyttärensä.
”Ylijohtaja…”
”Hän on se ensimmäinen armeijan jäsen siis…”
”Ja nyt hän on täällä…” kuului erinäiset ihastelevat supattelut kaupunkilaisten kesken. Hans hymyili lempeästi kuullessaan kehut hiirien keskeltä.
”Tervetuloa yhteisöömme. Ja Minni kuinka suloinen pieni tyttö oletkaan. Minkä ikäinen olet?” Elita kysyi ja kyykistyi tytön tasolle. Minni haroi sormiaan ja peittosi niillä kasvonsa.
”Oih kuusi vuotias… Pääsetkö useinkin isäsi mukaan reissuille?” Elita kysyi hellästi hymyillen, vaikka tämän katseessa paistoi suru ja kyyneleet.
”En…” tyttö henkäisi hellästi.
”Meillä oli kotona hieman haastava tilanne Minnin kanssa, joten päätin ottaa hänet mukaani hetkeksi,” Hans selitti.
”Aivan… mutta. Käykää peremmälle juomaa ja ruokaa saa syödä niin paljon kuin haluaa,” Elita ohjeisti vieraitaan. Minni antoi kätensä isälleen ja mies ohjasi heidät Elitan osoittamaan suuntaan.
”Glorya… voisitko huolehtia vieraistamme hetken? Menen katsomaan miten poikani voi.”
”Tietenkin rouva,” Glorya nyökkäsi.

”Tännepäin ylijohtaja Milanius…” Glorya ohjeisti miestä ja tämän tytärtä.
”Pyydän. Voitte kutsua minua ihan vain Hansiksi,” mies henkäisi ja istui pöydän ääreen. Minni kiipesi isänsä viereen ja katsoi kummastellen vierasta lapsikatrasta, jotka myös tiirailivat tuntemattoman tyttölapsen päälle.
”Mitä haluaisitte? Ruokaa, juomaa? Lapsille on tarjolla oma tekemäämme mehua ja tietysti limonadia halutessaan,” Glorya kysyi ja osoitti selkeästi katseensa Minniin. Minni katsahti isäänsä, joka nyrpisti hymyillen tälle kuonoaan. Minni nosti hieman itseään ja tökkäisi kuonollaan isänsä nenänpäätä. Antennien yhteyden ollessa tarpeeksi lähellä, piiloutui tuo pieni hiirityttö käsiensä taakse naureskellen. Mitä isä oli hänelle näyttänyt, ei kaksikko sitä kertonut. Hans silitti hellästi tyttärensä takaraivoa.
”Mitä haluat juoda tai syödä?” Hans kysyi tyttäreltään.
”Mmmm… limpparia,” tyttö kuiskasi isälleen ja sai Gloryakin hymyilemään.
”Limonadi pikku neidille… itse voisin ottaa jotain holitonta,” Hans pyysi ja sai naisen nyökkäämään.
”Isi…” tyttö tökki tämän käsivartta. Hans osoitti mielenkiintonsa tyttäreensä laskien hieman päätään tytön tasolle.
”Täällä on tosi kaunista,” Minni henkäisi ihastellen ja heilutteli samalla jalkojaan.
”Niin täällä on…” Hans vastasi lempeästi hymyillen ja katseli kanssa ympärilleen.
”Tuossa neidille limonadi ja teille poreileva korvenmarja juoma,” Glorya tarjoili.
”Kiitos… vai mitä Minni?”
”Kiitos,” tyttökin hymyili naiselle.
”Ja ihan oikeasti. Niin, kuin Elita-rouva sanoi niin syökää ja juokaa niin paljon, kuin haluatte,” Glorya ohjeisti.
”Käymme kohta hakemassa,” Hans kiitti katseellaan hiirinaista. Minnin mielenkiinto oli tosin ruskea turkkisessa hiiritytössä. Milva hymyili tytölle lempeästi ja lähti tämän luokse.
”Moikka! Tuletko leikkimään?” Milva rohkeni kysymään tuntemattomalta tyttöhiireltä. Minni vilkaisi isäänsä, joka vaihtoi kuulumisiaan muiden aikuisten hiirien kanssa. Tyttö tökki jälleen isäänsä ja yritti saada tämän huomion.
”Isi!” tyttö totesi. Kun mies ei keskittynyt kuuntelemaan tytärtään, Minni tarrasi tämän käsivarresta heilutellen sitä kunnolla.
”Iskä!” tyttö komensi ja sai Hansin jopa hieman tuimasti katsomaan tytärtään.
”Mitä nyt?”
”Saanko mennä leikkimään?” Minni kysyi ja osoitti Milvaa, joka oli tullut häntä mukaansa pyytämään.
”Mene ihmeessä. Mutta älä sotke vaatteitasi,” Hans vastasi hellemmin ja sai Minnin hyppäämään penkiltään Milvan perään.

Elita asteli varovaisesti yläkertaan nostaen pienesti mekkonsa helmaa. Hän koputti valkeaan puuoveen. Nyyhkytys kantautui oven takaa.
”Moto kulta…” Elita aloitti varovaisesti.
”Mene pois… en halua puhua kenellekään!”
”Voi rakas pieni poikani…” Elita henkäisi surkeana ja avasi oven. Suuressa sängyssä pedatun sängyn päällä makasi harmaa hiiripoika vatsallaan. Hän oli kiertänyt kätensä päänsä suojaksi, jotta hänen oli helpompi hengittää. Elita ei nähnyt pienen hiiripoikansa kasvoja, mutta uskaltautui kuitenkin astumaan huoneeseen sisälle. Hän istui varovaisesti sängynlaidalle ja silitti pienen poikansa selkää.
”Moto rakas!” Elita henkäisi uudelleen ja sai Moton kääntämään kasvojaan sivuttain.
”Tämä on rankka uutinen meille kaikille… mutta isäsi muisto tulee elämään meissä!”
”ISÄ EI VOI OLLA KUOLLUT! EI VOI!” Moto totesi kyynelehtien ja ponkaisi polvilleen pysty asentoon. Hiiripoika puristi käsiensä suojassa isänsä taskukelloa.
”Moto kulta! Vaikka kuinka toivoisin, että isäsi olisikin elossa… emme voi sivuuttaa tosiasioita,” Elita katsoi surkeana poikaansa, jonka silmille nousi uudelleen paksut kyyneleet. Poika purskahti sydäntä raastavaan itkuun ja heittäytyi äitinsä kainaloon. Elita ei voinut padota omiakaan kyyneleitään ja antoi lämpimän vanan kastella kasvonsa.
”Ei vuosijuhlien aikaan!” Moto itki äitinsä suojissa.
”Ei jumalklaani katso aikaa ja paikkaa, kenen vuoro on lähteä seuraavaksi… mutta,” Elita henkäisi ja kohotti poikaansa sen verran eteensä, että näki tämän kasvot. Moto käytännössä istui polviensa varassa, tämän äidin pitäen hellästi tämän olkavarsista kiinni.
”Mutta mitä?” nuorukainen ehti kysyä.
”Mutta lupaan niin sinulle… kuin sisarellesikin, että isänne tulee saamaan arvoisensa lähdön Marsin pinnalta!”
”Tuleeko isälle kauniit hautajaiset?”
”Tulee… ihan sata varmasti tulee ja sen lupaan koko sydämeni voimasta teille kahdelle. Te, jos kuka ansaitsee jättää isälleen arvokkaat hyvästit!” Elita huokaisi itkuisena. Moto nielaisi muutaman kerran kyyneliään ja pyyhki kuonoansa. Elita veti poikansa hellään halaukseen ja lohdutti tätä parhaansa mukaan…

Santtu oli kuunnellut hirveän tarkkaan kaksikon kertomaa tarinaa heidän lapsuudestaan. Moto tuijotti tyhjä katse kasvoillaan pöydän kantta ja sai Milvan painamaan kätensä tämän kädelle lohduttavasti. Mies heräsi ajatuksistaan ja hymyili vaimolleen hellästi. Santtukin huokaisi syvään.
”Huh! Rankka tarina… se, että pyysin teitä avautumaan… en… en ihan odottanut tällaista.”
”Mää jos joku on perusteellinen tarinankertoja,” Moto naurahti ja hieroi jumiutuneita niskojaan.
”Mutta tunsitte Minnin siis ihan lapsuudestanne?” Santtu ihmetteli. Hän muisti nimittäin hiirimiehen reaktion Chicagossa, kun Milva oli Minnin nelikolle esitellyt.
”Joo… tai siinä taisi käydä ennemmin niin, että minä tutustuin Minniin ennemmin kuin Moto,” Milva huokaisi ja katsoi miestään.
”Mun mieleni taisi ennemmin suojella mua silloin… en nimittäin muista edes Minnin läsnäoloa koko päivästä tai sen jälkeen. Milva vain itse puhui Minnistä koko ajan ja tunsin itseni lähes hölmöksi, kun en tajunnut mistä toinen puhuu,” Moto naurahti hermostuneena.
”Olen silti tosi pahoillani miten isällesi kävi…”
”Kiitos. Vuosien saatossa olen oppinut elämään sen asian kanssa. Ja niin, kuin harmaaturkkinen äitini sanoi; Isäni muisto elää aina meissä!” Moto vastasi ja kaivoi taskustaan platinan värisen taskukellon. Santtu hymyili lempeästi mieshiirelle.
”Mutta asiasta toiseen… ette kertoneet, teidän tarinaanne sen koommin,” Santtu ihasteli ja sai kaksikon punastumaan.
”No se olkoon toisen päivän tarina sitten…” Milva henkäisi hymyillen…

Osa 1.

Samana päivänä, päivä oli kääntynyt jo yli keskipäivän. Santtu touhusi mökin pihamaalla omien askareidensa parissa ja seuraili jätkien toimintaa. Hän ei vissiin koskaan ollut nähnyt heitä yhtä rauhallisina. Jos sitä sanaa pystyi heistä ylipäätänsä käyttämään. Milva viihtyi Moton kanssa paljon yhdessä ja Santtu seurasi hymyillen, kun he pystyivät nauttimaan omasta onnestaan sen pienen hetken mikä heille naisten vierailun ajaksi oli suotu. Vinski puolestaan istui laiturin nokalla omiin ajatuksiinsa uppoutuneena ja hukutti murheitaan kotikaljatölkkiin. Häntä todella harmitti oma käytöksensä veikkaansa kohden. Mutta, jos hän myöntäisi olleensa kohtuuton, hän häviäisi taistelunsa miehen kanssa Minnistä. Minnin ja Turbon vetäytyessä takaisin yläkertaan, ei kaksikkoa paljon alas ollut kuulunutkaan. Oikeastaan huoneesta ei kuulunut yhtään mitään. He olivat varmasti särkylääkkeet haettuaan nukahtaneet uudelleen, nukkuakseen krapulaansa pois. Santtu nousi seisomaan ja pyyhki käsiään nopeasti housujensa lahkeisiinsa. Hän nappasi kylmälaukusta itselleen kanssa kotikaljatölkin ja käveli laiturin nokalle.
”Saanko istua?” nainen kysyi hellästi ja kallisteli päätään. Vinski vilkaisi tuota ystävällistä naisihmistä ja viittoi kädellään antaen luvan naiselle istua hänen viereensä.
”Onko kaikki hyvin?”
”Voisikin olla…” Vinski huokaisi ja hieroi päätään.
”Tuskin Turboa pahasti sattui…”
”Sattui tai ei! En olisi silti saanut käydä hänen kimppuunsa.”
”Mun mielestä pyydät vain rehellisesti häneltä anteeksi.”
”En voi…”
”Miksi et? Hänhän on ystäväsi.”
”Siksi juuri… olen jo hänelle koko elämäni kiitoksen velassa ja anteeksipyynnössä… tämä olisi vain kirsikkana kakun päällä,” Vinski murehti ja painoi päänsä lepäämään kämmentään vasten.

Santtu katsoi hämmentyneenä lammelle päin. Hän ei tiennyt mitä valkoinen hiirimies tarkoitti. Hän katsahti ystäväänsä ja laski katseensa surkeaksi. Vinskin ilme ei ollut yhtään enempää tulkittavissa hilpeämmäksi. Santtu haroi hiuksiaan ja katsahti uudelleen miestä.
”Voisitko kertoa miksi?” nainen kysyi varovaisesti ja sai Vinskin kohauttamaan kulmaansa.
”Miksi?”
”No eikö koko matkamme tarkoitus ollut, että saan tutustua teihin paremmin?”  
”…”
”Vai onko se liian tuskallista kerrottavaksi?”
”Joo ja ei. Sanotaan etten ole tyytyväinen siihen mitä nuoruudessani on tapahtunut, mutta suurin kiitos kuuluu kaikesta huolimatta siitäkin… Turbolle,” Vinski murahti huokaisten. Santtu suoristi asentoaan ja asettui lähemmäksi hiirimiestä.
”Kerro… minulla on aikaa,” Santtu pyysi lempeästi hymyillen. Vinski hymyili hyvin vaisusti naiselle ja puuskahti syvään.
”Hyvä on söpöliini… mutta varoitan, etten aikoja sitten ollut sellainen hiiri joka nyt olen…”
”Olen valmis siihen,” Santtu vastasi reippaasti miehelle.
”Kaikki alkoi noin 10-vuotta sitten… perheeseeni ei kuulunut kuin äitini…”

Vinski palasi omaan menneisyyteensä. Noin 15-vuotias hoikka hiiripoika käveli kädet taskussaan pitkin Tulikivikaupungin katuja. Poika nosti katsettaan maasta, kun noin 20 hengen moottoripyöräjoukko ajoi hänen ohitseen. Aivan joukon keulassa ajoi mustaan ajovarustukseen pukeutunut mieshiiri. Hänen perässään miehen oikeakäsi, mustalla Harley Davidsonilla ajava kullanruskea hiirimies.
”Typerät vapaustaistelijat!” poika murahti itsekseen. Hän suorastaan iski kätensä löysähkön farkkutakin taskuihin ja jatkoi matkaansa, välittämättä siitä kuka tuli vastaan. Suurimpaan osaan nuorukainen törmäsi ja murahteli itsekseen. Vastaantulevat marsilaiset väistivät tuota ärrikästä teinipoikaa. Poika marssi nopealla tempolla pientä slummia muistuttavan yhteisön sekaan. Kuitenkin kaikki ulkona ja ikkunasta katselevat aikuiset hiiret tervehtivät häntä iloisin mielin. Nuorukainen lampsi omaan kotitaloonsa ja sisälle hieman nuhjuiseen asuntoon. Hoikka valkea hiirinainen, joka oli pukeutunut revittyihin vaaleansinisiin farkkuihin ja punaiseen toppiin kuunteli volat kaakossa vanhalla vinyylisoittimella musiikkia.
”Moi…” Vinski asetteli sanansa varovaisesti. Kuitenkaan hiirinainen ei kuullut nuorukaisen saapumista.
”MOI!” Vinski huudahti ja sai hiirinaisen kääntämään katseensa tähän. Nainen tumppasi savukkeensa ikkunalaudalla olevaan tuhkakuppiin ja hymyili lempeästi.
”Hei kulta…” nainen henkäisi ja puristi poikansa poskia käsiensä välissä. Vinski pyöräytti päänsä naisen otteesta äreästi. Hän katsoi naishiirtä, jota äidikseen oli 15-vuotta kutsunut hieman surkeana. Naisen nuhjuuntuneet ja väsyneet kasvot kertoivat taas useamman päivän ryyppyputkesta. Edellisen katoamisen jälkeen naisen kaulaan oli ilmestynyt mustelma rykelmä ja kasvoja koristi pitkä haava. Ei hän äitiään voinut valita. Se oli ilmiselvää, mutta kaikesta huolimatta synnytyslaitokselta lähtien oli ollut sidoksissa tuohon naiseen. Ja vaikka äiti ei ollut täyden 10 hiiri, oli hän silti Vinskille se tuki ja kallio jota nuori hiiri kaipasi elämäänsä. Vähistä varoista huolimatta nainen oli myös pystynyt ruokkimaan ja saamaan hänelle katon päänpäälle.

Naisella oli kuparin väriset olkapäille saakka yltävät hiukset, jotka olivat hiukan sekaiset. Naisen vasenta puolta nenästä koristi kultainen nenärengas. Oikea korvanlehti oli aikoinaan repeytynyt yhdellä ryyppyreissulla, kateellisen marsilaismiehen vuoksi.  Nainen vielä nyrpisti nenäänsä pojalleen ja palasi olohuoneen kulahtaneelle sohvalle selaamaan vinyylilevyn musiikkilistaa. Nainen sytytti myös uuden savukkeen suulleen.
”Onko ruokaa?” Vinski kysyi ensimmäisenä.
”Katso kaapista,” nainen huitaisi keittiötä kohden. Vinski huokaisi ja asteli keittiön puolelle. Keittiö oli siivoton, likainen astia pino pursusi pesualtaasta ja pojan äidin tyhjät alkoholipullot lojuivat ruokapöydän päällä. Vinski kurkisti jääkaappiin. Pelkän valon lisäksi kaapissa lojui tyhjä voilautanen ja muutama homeinen marsilainen hedelmä. Vinski huokaisi ja sulki jääkaapin oven.
”Jääkaappi on melkein tyhjä,” poika huikkasi äidilleen.
”Täytyy käydä jossain vaiheessa kaupassa,” nainen vastasi. Vinski kuuli naisen äänestä välinpitämättömyyden. Kyllä hän tiesi mihin äidin rahat menivät. Mutta voisiko poika syyttää äitiään, joka oli tullut raskaaksi jo 15-vuotiaana ja synnyttänyt hänet 16-vuotiaana. Vinski valui omaan huoneeseensa. Hän heitti farkkutakkinsa yhteen nurkkaukseen. Vaikka perheellä ei ollut paljoakaan rahaa, niin pojan huone oli koristeltu erinäisillä julkkisten julisteilla. Poika oli löytänyt niitä ilmaislaareista ja osan nuorukainen oli saanut läheisestä elokuvavuokraamosta. Suurin osa julisteen artisteista oli miehiä, jotka saivat naisen kuin naisen lankeamaan itseensä. Vinski usein mallinsikin heidän tapaansa naisten kanssa toimia ja ihaili sen vuoksi heitä suuresti. Vinski avasi pienen 19 tuumaisen kuvaputki televisionsa. Juuri parhaaksi yksi hänen lempi artistinsa soitti virtaavaa kitara sooloaan. Vinski innostui matkimaan artistia villillä ilmakitara soolollaan. Tovin oltuaan jo kotona, kaiken hauskanpidon keskeytti kuitenkin vieraan miehen ääni olohuoneen puolelta. Vinski hiljensi musiikkiaan ja kurkisti oven avaimen reiästä olohuoneeseen, josta puheensolina kuului. Hän näki äitinsä ja kaksi vierasta miestä. Kuitenkin Vinski osasi ensivaikutelmalta jo sanoa, ettei kyse ollut äidin lukuisista miesystävistä kukaan. Kaksi hiirimiestä sotilasuniformuissa oli tullut tapaamaan naista ja esitti tälle kirjeen.

Pojan äiti luki kirjeen ja järkyttyi selkeästi lukemastaan. Nainen tivasi miehille ettei näillä ollut mitään oikeuksia lähestyä heitä.
”Neiti Wham hyvä… myös Marsissa on hyvin tarkat säännöt siihen, että lasten on voitava hyvin,” toinen hiirimiehistä totesi. Miehellä oli ruskeat hiukset, jotka olivat ponnarilla kiinni takaraivolla ja vihreä uniformu. Miehen hihaan oli kiinnitetty muutama sotilasarvoa tunnistava hihamerkki.
”Minun poikani voi hyvin!” nainen tivasi kiukkuisena.
”Neiti Wham. Olemme saaneet tietoon toisenlaista tietoa,” toinenkin hiirimies avasi suunsa. Miehen mustat hiukset oli kammattu siististi hänen päälaelleen.
”Kuka teille tuollaista paskaa syöttää!?”
”Rauhoitutaanpa neiti hieman…” musta hiuksinen hiirimies totesi.
”EN! Lähetätte minulle tällaisia ukaaseja asiasta, jotka ei helvetti soikoon pidä edes paikkaansa…”
”Ukaasi tai ei… teemme vain työtämme,” ruskea hiuksinen hiirimies vastasi hyvinkin rauhallisesti mutta jämerästi.
”Työtänne? Minun silmissä olette ainoastaan kirkkaassa kusiämpärissänne eläviä ”mukamas ylempiarvoisia” sotilaita, joille toisten hiirien lasten asiat ei kuulu hevon helvettiäkään!”
”Neiti Wham,” miehet yrittivät.
”EI! ULOS KODISTANI!” nainen murahti hyvin vihoissaan ja työnsi kaksikon avoimesta ulko-ovesta kerrostalon käytävälle. Lopuksi nainen vielä paiskasi oven heidän välistään kiinni. Vinski vetäytyi oveltaan surkeana. Yleensä tällainen takapakki sai äidin retkahtamaan ja tarttumaan pulloon.

Nuori hiiripoika ei ollut jälleen väärässä. Äiti oli kadonnut sanaakaan sanomatta jälleen ulos. Pahinta oli vielä se, että nainen oli ottanut kirjeen mukaansa, joten Vinski ei saanut tietää mitä hiirimieskaksikko oli hänen äidiltään vaatinut. Vinski makasi sängyssään ja kuunteli ulkona olevaa katuelämään. Jossain kauempana kantautui hälytysajoneuvon ääni. Myös muutama räjähdys kauempaa aavikolta ja hälytyspillit sotilastukikohdalla sai Vinskin vetämään peittoaan pelokkaana kasvoilleen. Jyrinä kaupungin laidalta sai hiiripojan nousemaan sängystään. Hän kurkisti ikkunastaan, kun jälleen noin 10 hengen vapaustaistelija joukko, mustan harrikan johdolla suuntasivat itseään kohti räjähdyksen aiheuttamaan suuntaan. Vinski nojasi käteensä ja katsoi tympeästi mieshiiren perään. Hän sisimmissään halusi olla kuten hän. Mutta ei hän ikinä voisi. He olivat köyhiä, kuin mitkä ja hänellä ei koskaan kuuna päivänään olisi sellaisia rahoja kiiltävään moottoripyörään. Vinski huokaisi ja painoi leukansa käsiensä väliin. Nuori hiiripoika vaipui ajatuksiinsa hetkeksi.
”Meillä ei ole varaa ruokaan… hyvä kun edes asumiseen… Olikohan ne miehet hakemassa minua sotaan?” nuori hiiripoika ajatteli itsekseen. Kyynel kaiken kurjuuden keskellä sai hiiripojan pyyhkimään kasvojaan.
”Ei! En suostu… eikä äitikään. Hankin rahaa meille, vaikka väkisin ja sitä kautta paremman elämän!” Poika murahti ja löi nyrkeillään kulahtanutta ikkunalautaa. Vinski puki vaatteensa päällensä, otti päivällä sen samaisen farkkutakin ylleen.
”Ei kun menoksi,” Vinski sanoi itse varmasti ja katsoi ihailemansa hiiren julistetta. Vinski tarkisti vielä asunnon. Totta se oli… ei pojan äiti ollut palannut. Vinski puki tennarinsa jalkaansa. Hän nappasi kotiavaimensa, koska ei tiennyt milloin palaisi. Saati koska hänen äitinsä olisi seuraavan kerran kotona.
”Nuori Wham… teidän tulisi olla nukkumassa,” vanhempi hiirinainen henkäisi nähdessään Vinskin hereillä rappukäytävässä.
”Haista huilu kurppa!”
”Miten siivotonta kielenkäyttöä!” nainen henkäisi ja jäi toviksi katsomaan nuoren hiiriuroon perään.

Vinski vilkuili ympäriinsä. Hän lähti Tulikivikaupungin keskustaa kohden. Hän katseli kadun kulmauksesta vielä vilkasta elämää keskikaupungissa. Nuoria ja lapsia ei enää näkynyt, ainoastaan aikuisia. Kuitenkin väkeä oli sen verran paljon lämpimän ilman vuoksi liikenteessä, ettei kukaan kiinnittänyt huomiota teinipoikaan. Koulu Vinskillä oli aina mennyt rämpiessä ja yläasteelle siirryttyään oli poika, vain päättänyt keskeyttää koulunkäyntinsä. Pojan äitikään ei vastaan laittanut. Tuskin tämä edes tiesi, että lähes kahden vuoden ajan poika ei koulussa paljon naamaansa ollut näyttänyt. Vinski huokaisi kevyesti ja istui yhden roska-astian päälle. Miten ihmeessä hän saisi kerättyä rahaa itselleen ja äidilleen? Hän oli kouluttamaton, hän oli teini-ikäinen ja lähes kokematon kaikkeen. Pojalla ei liiaksi ollut edes ystäviä, joidenka kanssa olisi aikaansa viettänyt. Hänellä oli vain äiti, joka tälläkin hetkellä valitsi ennemmin alkoholin hänen sijaansa. Miksi ketään ei kiinnostanut hänen hyvinvointinsa? Ei edes omaa äitiä. Vinski oli niin ajatuksissaan ettei huomannut, että ohi juossut hiirimies kaatoi hänet kaikkien muiden roska-astioiden sekaan. Vinski omalla painollaan myös kaatoi osan astioista kumoon. Nuorukainen vaikeroi roska-astioiden keskellä ja hieroi niskaansa. Miehen perässä oli muutama sotilas ja sai Vinskin kurtistamaan kulmiaan.
”Oletko kunnossa?” kuului hieman ikäistään Vinskiä vanhemman hiirimiehen ääni. Vinski nosti ärtyisän katseensa hiirimieheen. Miehellä oli päässään mustan-harmaa moottoripyörä kypärä ja keltainen visiiri peittosi tämän kasvot. Nuorukainen kurtisti kulmiaan entuudestaan ja murahti jotain epämääräistä vastaukseksi. Hiirimies ojensi kättään nuorukaiselle ja tympeänä Vinski iski kätensä miehen käteen, koska muuten ei päässyt ylös roska-astioiden seasta.
”Sattuiko pahasti?”
”Mitä se sua liikuttaa?”
”Wouh… yksi herkästi syttyvä ilmeisesti?” mieshiiri naurahti.

Vinski katsoi tuimasti hiirimiehen päälle. Tällä oli yllään tumman vihreät housut, tumman vihreä liivi, jonka alla vaaleamman vihreä t-paita. Miehen jalkoja koristi mustat maiharit. Panosvyö kulki miehen rinnan halki ja asekotelo oli kiinni miehen reidessä. Miehen kaulaa koristi kirkkaan punainen huivi. Käsivarsien perusteella poika pystyi sanomaan tämän olevan kullanruskea väriltään. Mies nosti kypärän päästään ja sai Vinskin silmät hieman laajenemaan. Lihaksikkaasta ruumiinrakenteestaan ja pituutensa puolesta hiirimies ei ollut paljoakaan vanhempi, kuin Vinski itse. Miehen ystävälliset silmät katsoivat odottavasti Vinskin jotain vastausta.
”Oletko kunnossa? Vai oletko liian ylpeä kertomaan siitä?” hiirimies kohautti harteitaan. Vinski hieroi niskaansa.
”Olen kunnossa…” Vinski mutisi maata vasten ja sai kullanruskean hiiren kohauttamaan toista kulmaansa.
”Hyvä on… ole varovainen. Tämä yö näköjään kuhisee taskuvarkaita ja asemiehiä,” kullanruskean värinen hiirimies totesi ja puki kypärän jälleen päähänsä.
”Komentaja Turbo! Varas kiinni Kettuvaaran kulmassa,” kuului miehen radiopuhelimesta.
”Kuittaan… nähdään skidi,” mies vastasi ja sai Vinskin katsomaan miestä vihaisesti. Mies vislasi pyöränsä luokseen ja sai Vinskin epäuskoisena katsomaan toisaalle. Se samainen oikea käsi, jota Vinski samaan aikaan vihasi ja ihannoi. Kullanruskea hiirimies polkaisi pyöränsä käyntiin ja lähti ajamaan suuntaan, jonne miehen joukot olivat hetki sitten menneet. Vinski tuhahti tyytymättömästi ja jatkoi matkaansa.
”Vai taskuvarkaita?” nuorukainen jäi yhtäkkiä pohtimaan. Hän katseli naureskelevia aikuisia ja heidän hienoja asukokonaisuuksiaan. Kunnon annoksia ruokaa lautasella ja huolettomuutta omasta elämästään.
”Ei kai kukaan huomaisi, jos hivenen lainaisin,” Vinski kohautti harteitaan.  

Ei aikaakaan, kun Vinski itse juoksi kadun kulmaukseen. Hän katsoi saalistaan, jonka oli yhden varakkaamman herrasmiehen takataskusta vienyt. Hän kaivoi mustanahkaista lompakkoa ja otti sieltä kaiken riihikuivan mitä vain löysi. Jostain kantautui kauhistuksen huudahdukset. Vinski pohti mitä asian kanssa tekisi. Hänen omatuntoaan kalvoi kovin. Hän katsoi rahatukkoa kädessään, mutta päättäväisesti puristi kuitenkin sitä kädessään.
”Ihan sama… olen oikeutettu tähän. Heillä on varaa prameilla,” Vinski murahti.
”Mutta toisaalta… olen kuitenkin lapsi,” Vinski pohti mietteliäänä. Hän tunki rahat housujensa taskuun ja käänsi lompakon takaisin kiinni. Hän huokaisi ilmeensä surkeaksi ja lähti keskusaukiota kohden.
”Kuka voisi tehdä tällaista?” vanhempi hiirimies kauhisteli ja tutki vaatetustaan.
”Anteeksi…” Vinski nyki miehen hihan suuta.
”Ei nyt poika…” mies murahti vihaisena, kun hänen omaisuuttaan oli kadonnut.
”Herra…”
”Mitä?” mies mesosi nuorelle hiiripojalle.
”Rauhoitu kultaseni… anteeksi käytöksemme poika kulta. Mieheni omaisuutta vietiin äskettäin…” vanhempi ruskea hiirirouva totesi nuorukaiselle.
”Tiedän. Taskuvaras hylkäsi tämän eteeni, kun näin hänet vilaukselta ja ajattelin… että tämä kuuluu teille,” Vinski vastasi alakuloisena ja ojensi lompakkoa miehelle. Mies avasi lompakon. Kaikki henkilökohtainen oli tallessa, mutta käteinen puuttui.
”Siunausta sinulle poika kulta… miten voisimme korvata tämän?” hiirimies ilahtui saadessaan omaisuutensa takaisin.
”No kenties… ruoka maistuisi. Äitini on myöhään töissä ja en ole vielä saanut päivän ateriaani,” Vinski katseli maata ja sai hiiripariskunnan hymyilemään.
”Oletko varma, että se riittää? Teit suuren palveluksen omaisuuteni eteen,” mies lähes ylisti valkeaa marsilaista, tietämättä totuutta siitä, että tämä itse oli juuri kyninyt heidät putipuhtaiksi.

Pariskunta tarjosi nuorukaiselle tämän toivoman ruoan ja kiitosten saattelemana johdatti Vinskin toiseen suuntaan. Kaikesta huolimatta vaikka syyllisyys painoi Vinskin mieltä, oli hän toisaalta ylpeä itsestään ja saavutuksestaan. Hänellä ei koskaan ollut näin paljon rahaa mitä juuri nyt varkauden johdattamana omisti. Ja hän halusi pian päästä kokeilemaan uusia kykyjään uudemman kerran. Vinski juoksi yön pitkin katuja ja aina käyttäen samaa kikkaansa aikuisiin hiiriin. Ruoka ei jossain kohdin enää maistunut, joten poika oli rohkaistunut kysymään löytöpalkkiota palautettavista tavaroista. Kello kolmen aikaan yöllä Vinski juoksi kotiinsa. Hän kasasi saaliinsa kenon sukkalaatikkonsa sekaan. Voiton riemuisasti hän oli unohtanut hetkellisesti syyllisyytensä. Pojan äiti ei vieläkään ollut ennättänyt kotiin. Kuitenkin yöjuoksu oli saanut hiirinuorukaisen väsähtämään ja tämä nukahtikin piakkoin omaan sänkyynsä.
         Aamulla nuorukainen heräsi kolinaan ja kilinään. Poika hieroi kasvojaan ja katsoi ulos ikkunasta. Aamuaurinko oli jo korkealla. Poika nousi katsomaan mikä metelin heidän kotonaan aiheutti. Vinski hieroi kasvojaan ja katsoi murheellisena sekä vihoissaan keittiöön. Pojan äiti oli saapunut kaatokännissä takaisin kotiin ja kilisteli vanhoja pullojaan pitkin keittiösaareketta.
”Vinski kulta…” nainen henkäisi ja hortoili nuorukaisensa luokse. Nainen suukotteli pojan kasvot. Äiti haisi alkoholille ja sai Vinskin työntämään tämän kauemmaksi itsestään.
”Mitä nyt?” nainen henkäisi ihmetellen.
”Olet kännissä! TAAS!” Vinski murahti.
”Älä… älä… katso, voin kulta lopettaa ihan milloin vain,” nainen vakuutteli.
”Älä jauha paskaa!” Vinski huudahti itkun sekaisena.
”Nuori mies! Äidille ei puhuta noin!”
”Sinä et äitiä ole nähnytkään! VIHAAN SINUA!” Vinski huudahti itkuisena ja juoksi huoneeseensa. Valkea hiirinainen huokaisi syvään. Valkea hiiripoika heittäytyi sängylleen ja itki lohduttomasti. Niin kuin aina, kun pojan äiti oli tullut räkäkännissä kotiin ja sitä hän ei sietänyt. 15-vuotta hänen elämänsä oli ollut samanlaista ja mikään ei ollut muuttunut. Hän oli oppinut vain pärjäämään sen kanssa, että äiti ei osannut oikeasti olla äiti. Vinski puristi tyynyänsä tiukasti ja nosti katseensa sängynpäädyssä olevaan julkisuuden marsilaiseen.
”Ei kukaan ansaitse tällaista elämää… olisinpa rikas rokkitähti, niin sitten olisin onnellinen,” poika ajatteli hyvin mustavalkoisesti. Toisaalta Vinski ei voinut unohtaa marsilaista komentajaakaan.
”Mitähän se Turbo oikeasti tekee?” Vinski pohti ja nousi polvilleen. Hänen päänsä velloi kysymyksen mustassa meressä eikä osannut vastata itselleen mitään.

Yötä kohden pojan äiti oli sammunut keskelle olohuoneen lattiaa ja sai Vinskin huokaisemaan syvään. Vinski kaivoi paperin palan ja kynän kirjahyllystään. Hän kirjoitti sydäntä riipaisevan kirjeen äidilleen ja jätti sen taiteltuna tämän käden alle. Poika pakkasi muutaman tavaransa kulahtaneeseen reppuunsa sekä edellisyönä varastamansa saaliin. Hiljaa hiipien nuorukainen puki kenkänsä ja katsoi äitiään kenties viimeisen kerran. Oli naisessa paljon hyvääkin ja kaikesta huolimatta hän oli ollut huolehtivainen äiti, mutta nuorukainen ei vain kerta kaikkiaan jaksanut enää äidin surkuttelevaa, elämänhalutonta ja alkoholin tärkeää elämäänsä. Vinski katsoi käytävälle, ettei kukaan vanhempi muiden elämästä kiinnostunut naishiiri kiinnittänyt huomiota Vinskin lähtöön. Vinski katsoi vielä kerran lattialla nukkuvaa äitiänsä, joka korahti unissaan. Vinskin poskelle vierähti kyynel ja sai hänet pyyhkäisemään sen pois.
”Hyvästi äiti… älä ole ylpeä siitä mitä tulen tekemään…” nuorukainen kuiskasi ja sulki oven kiinni perässään.
         Kuukausi kului ja Vinski oli onnistunut sekä oppinut elämään kulkurinomaista elämäänsä nuoresta iästä huolimatta lähes erinomaisesti. Vinski laski rahojaan syrjäisessä paikassa. Kenties koskaan hän ei ollut tämän elämäntavan alettua syönyt paremmin, kuin aikoihin. Mikä parasta, hän ei kertaakaan ollut jäänyt varkauksistaan kiinni. Hän hyväksikäytti lapsen viekkauttaan ja surkeuttaan. Kuitenkaan pojan onni ei kauaa kestänyt. Hän näki edessään uuden kohteensa.
”Hmmm… armeijan edustajaa on kenties helpompi höynäyttää kuin tavallista kadun tallaajaa,” poika ylpeili omassa loistossaan. Hän käänteli niskansa ja oli valmis toimimaan. Hiiripoika skannasi katseellaan armeijan vihreissä seisovan hiirimiehen. Hän huomasi tämän takataskussa olevan lompakon. Vinski käveli ruskeaturkkisen hiirimiehen takaa ja pohjusti hännällään täydellisen varkauden. Häntä nappasi kevyesti lompakon, jonka nuorukainen sujautti vilkuillen omaan taskuunsa. Valkea marsilainen nosti askeltensa ripeyttä, saatuaan homman hoidetuksi. Ruskea hiirimies nosti katseensa radiopuhelimestaan eteensä tuimasti ja hiljaa vilkuillen katsoi tuon valkean marsilaisen perään, joka muka mitään tietämättään jatkoi matkaansa. Mies heilautti ponnarinsa takaisin selkänsä puolelle ja hymyili kevyesti. Mies puhui jotain radiopuhelimeensa, kun taas Vinski oli painanut kätensä taskuunsa ja tunnusteli sormenpäillään lompakkoa.

Vinski saapui puistoon ja kaivoi lompakon taskustaan. Nuorukainen käänteli katsettaan hieman kummastellen. Lompakko näytti hieman oudolle… tai siihen nähden oudolle mihin oli tottunut. Vinski kohautti harteitaan välinpitämättömästi ja avasi sen. Terävä korvia raastava vinkuna sai valkean hiiripojan tiputtamaan lompakon jalkojensa juureen ja pitelemään korviaan.
”Mitä helvettiä?” nuorukainen vaikeroi ja käpertyi maahan kaksin kerroin. Joku potkaisi lompakon kiinni ja vinkuna lakkasi. Vinski hengitti pelokkaana raskaasti. Hän tunsi kuinka hänen kehonsa värähteli ja sydän tuntui pamppailevan rinnasta ulos. Hänen katseensa edessä oli vain mustat saappaat.
”Annahan olla kloppi viimeinen kerta, kun varastat toisten omaisuutta,” mieshiiri murahti ja sai Vinskin nousemaan hiukan. Hän katsoi tuota ruskea turkkista hiirimiestä, jolta lompakon oli ilmeisemmin vienyt.
”Ei tuo ole lompakko!” Vinski sai ensimmäisenä sanottua.
”Totta…” mies vahvisti ja nappasi lompakkoa muistuttavan esineen maasta käteensä.
”Mutta se ei oikeuta silti varastamaan!” mies painotti ja katsoi jopa vihaisena Vinskiä. Pian kuitenkin hiiripoika tunnisti miehen. Se oli se samainen hiirimies, joka oli yli kuukausi sitten tuonut hänen äidilleen ukaasin.
”Mää tunnen sut!” Vinski murahti ja sai ruskeaturkkisen hiirimiehen hämmentyneenä kohauttamaan kulmaansa.
”Sää olet se saatanan sama kusipää, joka tuli uhkailemaan jollain saamattomalla kirjeellä mun äitiäni!” Vinski ärähti ja nousi seisomaan.
”Oletpa epäasiallinen nuorimies… ja vaikea sanoa kenen luona olen käynyt. Et nimittäin ole ensimmäinen lapsi, jonka perheen luona olemme joutuneet vierailemaan,” mies raaputti kuonon pieltään.
”Paskan jauhaja…” Vinski murahti ja oli lähdössä toisaalle. Ruskeaturkkinen hiirimies kuitenkin pysäytti kuitenkin nuorukaisen matkan.
”Mihin kiire? Emme ole vielä selvittäneet tätä asiaa,” mies murahti.
”Olemmepas!” Vinski rimpuili vastaan. Mies hieroi ohimennen ohimoaan. Nuorukainen yritti kaikki konstit käyttäen päästä miehen otteesta. Kuitenkin mieshiiri murahti ja lopulta kaatoi nuorukaisen maahan rauhoitellakseen tämän. Mies piti valkean hiiripojan kiinnipidossa maassa vatsallaan. Piakkoin rimpuilusta huolimatta Vinski purskahti itkuun. Kaikki turhautuneisuus, syyllisyys ja mieltä painavat asiat purkautuivat, vain itkun muodossa.
”Krokotiilin kyyneleet eivät paljon auta kloppi… teoilla on yleensä seurauksensa…” mies totesi ja sai Vinskin painamaan kasvonsa vain käsiinsä.

Hetkeä myöhemmin Vinski painoi päätään kättään vasten. Hän katsoi harmaata seinää. Kolahduksen ja kahleiden äänet kantautuivat myös jostain päin. Ruskea hiirimies oli pidättänyt nuorukaisen varkauksistaan ja tuonut tukikohdan selliin miettimään tekosiaan. Vinski oli kieltäytynyt kertomasta kuka oli, koska ei halunnut että mies soittaisi pojan äidille. Vinski pyyhkäisi itkuisena kuonoaan. Tähänkö hänen tarinansa jo päätyi? Selliin? Vinski heristi korviaan. Jostain kantautui sellinovien ääni. Piakkoin nuorukainen huomasi, että hänen omat kalterinsa avattiin ja sisään astui tutunkin oloinen hiirimies. Kullanruskea mieshiiri hymyili nuorukaiselle lempeästi ja istui tätä vastapäätä. Vinski katsoi hieman yllättyneenäkin miestä.
”Tiesi oli sitten lyhyempi, kuin luulin?” mies totesi ivallisesti hymyillen ja painoi kätensä ristiin eteensä.
”Rehellisesti vastattuna en edes halunnut tämän olevan tieni…” Vinski huokaisi. Hänet oli palautettu maanpinnalle kertaheitolla. Kuitenkin jokin hänen vaistoistaan halusi luottaa tuohon mieheen, joka istui häntä vastapäätä.
”Mikä olisi sitten ollut tiesi, jos olisit saanut valita toisin?” mies kysyi ja sai Vinskin kohauttamaan harteitaan.
”Mieti nyt. Jokaisellahan meistä on unelmia…”
”Onko sinullakin?”
”Paljonkin… yksi niistä olisi toimiva tiimi…”
”Eikö tiimisi jo toimi? Ainakin mitä huomaisin reilu kuukausi sitten.”
”No sanotaan, että tämän kuukauden aikana se on muuttunut reippaasti. Suurin osa on menehtynyt taistelussa vihollista vastaan.”
”Miksi et kasaa uutta?”
”Miten tämä keskustelu siirtyi minuun… Vai oletko niin loistava kääntämään huomion itsestäsi pois?”
”Päinvastoin!”
”Haluat huomion siis itseesi, mutta kipeät asiat käännät sujuvasti muualle?” mies kysyi ja sai Vinskin painamaan katseensa maahan.
”Kuule. Rontti kertoi mitä puistossa oli tapahtunut…” kullanruskean värinen hiirimies aloitti.
”Rontti vai? No hänelle terveiset ettei minua tarvinnut äidiltä väkisin ottaa pois. Lähdin ihan itse,” Vinski murahti ja painoi käsillään jalkojaan vastaan.

Kullanruskea hiirimies katsoi hieman surkeana tuota nuorta teinipoikaa. Hänessä oli paljon potentiaalia ja sähköä, mutta onnistuisiko miehen suunnitelman tämän varalle.
”Tuskin Rontti mitään pahaa on tarkoittanut… mutta etkö halua kertoa äidillesi, että olet kunnossa?” mies pohti.
”Ei äitiä ole koskaan kiinnostanut miten mää voin… tuskin on edes ylpeä minusta. Olen koditon luuseri, joka ei kouluansakaan ole saanut suoritettua,” Vinski murehti ja sai miehen empatian pamahtamaan pilviin. Hänen kävi jopa sääliksi tuota nuorta hiirtä.
”Haluaisitko muuttaa sen tulevaisuuden?” mies kysyi ja sai Vinskin kohauttamaan katseensa mieheen.
”Miten?”
”No kuten sanoin… tiimini on kärsinyt kuukauden aikana reippaasti. Mitä jos vapaustaistelijat auttaisivat sinua pääsemään jaloilleen?” mies selitti.
”Mukana!” Vinski innostui ja ponkaisi hypäten seisomaan.
”Rauhoitupa nyt… Se vaatii koulun loppuun suorittamista ja akateemisiin sotilas asioihin perehtymistä, hikisiä treenejä kuntosalilla ja ennen kaikkea moottoripyörällä ajon opettelua,” mies nousi kanssa seisomaan rauhoitellakseen nuorukaista. Hän huomasi kuinka tappoi nuorukaisen katseessa pienen toivonpilkahduksen.
”Ei mulla mitään moottoripyörää ole…” Vinski surkutteli.
”Älä huoli. Kyllä tältä tukikohdalta pyöriä löytyy harjoitusta varten…” mies kannusti lempeästi nuorukaista. Kaiken lisäksi hänellä oli varasuunnitelma tuolle sähäkälle marsilaiselle, mutta ei sitä nuorukaiselle vielä paljastaisi. Vinski mietti selkeästi asiaa. Hän halusi kyllä oman pyörän, mutta millä varoilla hän saisi oman. Ei millään.
”Vaatiiko se muuta?”
”Äidillesi olisi kenties hyvä ilmoittaa…”
”EI!”
”Kuuntele, kun sanon loppuun! Äidillesi ilmoittaa, että olet kunnossa, mutta kaikesta tapahtuneesta mitä ole kokenut… et ole valmis palaamaan kotiin… saisit turvallisin mielin itse jäädä tänne ja äidilläsi oli turva siitä, että olet kunnossa. Vaikka sinulla onkin nyt tunne, ettei äitisi välittäisi sinusta…” kullanruskea mieshiiri selitti.
”Sovittu!” Vinski piristyi ja iski kätensä miehen käteen kätelläkseen sekä sopiakseen asiansa.

Mies kaivoi taskustaan avaimet ja irrotti pojan kahleet. Vinski hieroi ranteitaan kevyesti.
”Ei sitten mitään temppuja. Rontti ei pidä siitä, että hänen varpailleen hypitään… varsinkaan minkään pojan klopin puolesta,” kullanruskea mieshiiri selitti.
”Miksi kaikki sanovat minua klopiksi. Sinäkään olet tuskin paljoa vanhempi?!” Vinski rohkaistui ärähtämään ja olemaan puhelias avoin itsensä. Mieshiiri naurahti.
”No päättelit hyvin itse… olen 18-vuotias,” mies vastasi.
”ETKÖ OLE SEN VANHEMPI! Itse olen vasta 15,” Vinski älähti hyväntuulisena. Kullanruskea hiirimies laski lohduttavasti kätensä nuorukaisen olalle.
”Ei iällä ole merkitystä oppimisen kannalta… Sinulla… kuten kaikilla meillä on aikaa oppia. Mutta muista mentorisi ja lopullinen aikuisesi on kuitenkin Rontti,” mies totesi.
”Harmi… hän varmaan vihaa minua… Onko nimesi muuten oikeasti Turbo?” Vinski hämmästeli. Kullanruskea mies pysähtyi ja katsoi tuota valkeaa marsilaista.
”Mistä sinä sen tiedät? Ja millä todennäköisyydellä Rontti muka vihaisi sinua?” mies älähti hyväntuulisena.
”Muistan sen silloin kuukausi sitten, kun autoit minut roska-astioiden keskeltä ylös. Sotilaasi mainitsi nimesi ja arvosi radiopuhelimen kautta… Ja Rontti varmaan vihaa minua, kun vein hänen ärsyttävän lompakkonsa,” Vinski selitti ja puristi kädet eteensä. Turbo mietti tovin ja hymyili lopuksi.
”Ai sait kokea Rontin hämy lompakon? No kaiketi se oli sitten sen väärti, koska olet nyt täällä… Mutta esittäydytään nyt sitten ihan virallisesti. Throttle Thremes… vapaustaistelijoiden komentaja ja Rontin oikea käsi… mutta tosiaan kutsu ihan Turboksi vain,” Turbo naurahti ja kätteli nuorukaista.
”Vinnie ”Vincent” Wham… mutta kaikkien huulilla vain Vinski,” Vinski esittäytyi reippaasti.
”Eiköhän tästä mielenkiintoinen matka tule… Vinski. Ja älä sitä Ronttia murehdi. Hän on tehnyt tuota jo vuosia saadakseen taskuvarkaat kiinni,” Turbo hymyili lempeästi valkealle marsilaiselle.

”En oikeasti edes halua olla mikään taskuvaras,” Vinski vastasi apeana.
”Olet olosuhteiden pakottamana tehnyt asioita, jotka ovat moraalisesti väärin. Kuitenkin olet nuori ja sinulla on mahdollisuus kaikessa muuttaa tapojasi toimia,” Turbo lohdutti isovelimäisesti ja sai nuoren hiiripojan katsomaan kullanruskeaa nuorukaista vaisusti hymyillen. Kerrankin! Kerrankin jotain vanhempaa hiirtä kiinnosti Vinskin hyvinvointi.
”Saanko muuten kysyä jotain?” Vinski kysyi varovaisesti ja jatkoi kullanruskean hiiren perässä kulkemista.
”Mikä ettei!”
”Kuka se toinen marsilainen hiirimies oli, joka Rontin mukana kiersi perheiden luona?”
”Hmmmm… nyt heitit pahan, en kuitenkaan niin perillä ole Rontin saamista käskyistä… Marsissa on kuitenkin niin monta vaikutusvaltaista kenraalia.”
”Se oli sellainen musta hiuksinen… beigen harmaa ja varmasti aika korkeassa arvossa oleva mieshiiri,” Vinski pohti, kun yritti muistaa Rontin seurassa ollutta marsilaista.
”Se oli varmaan ylijohtaja Milanius…” Turbo pohti.
”Ylijohtaja?”
”Joo. Ensimmäinen marsilainen kenraali, joka on saavutuksillaan ansainnut viidennen tähden ja mahdollisuuden osallistua hallitusten päätöksiin ja kokouksiin,” Turbo selitti.
”Voiko viidennen tähden oikeasti ansaita? Luulin, että kenraalitähdet loppuvat neljänteen?” Vinski hämmästeli.
”Niinhän ne käytännössä loppuvatkin. Viides tähti on erilainen…” Turbo aloitti selittämään ja kaivoi yhteisen tilan kirjahyllystä ruskea kantisen kirjan ja rupesi selaamaan sen sisältöä.
”Mutta kuten huomaat. Viides tähti on hyvin erilainen, kuin normaalit tähdet. Sen mattapintaiseen päälliseen on kaiverrettu Marsin vaakuna… lisäksi se on hieman suurempi, kuin muut tähdet,” Turbo selitti ja näytti kuvaa valkealle hiirelle.

Vinski ihasteli suunnattomasti tuota tietotaitoa ja viisautta mikä nuorella hiiriuroolla oli. Ja sen innoittamana halusi oppia lisää ja paljon. Hän nappasi kirjan miehen kädestä, joka hellästi hymyillen katsoi nuorukaista. Vinski piteli vatsaansa, kun ruokahalu oli jälleen palannut.
”Onko nälkä?” Turbo kysyi. Vinski nyökkäili useamman kerran vastaukseksi hiirimiehelle.
”Tule. Kanttiinissa on varmasti jotain suuhunpantavaa,” Turbo johdatti Vinskiä toisaalle.
”Entä tämä?” Vinski pysähtyi ja osoitti kirjalla Turboa.
”Voit pitää sen, jos haluat lukea sen. Muista vain palauttaa se oikealle paikalle,” Turbo kohautti harteitaan. Vinski rutisti kirjaa hellästi. Hän ei koskaan ollut mikään lukutoukka, mutta armeijan suurmiehistä ja arvomitaleista kirjoitettu kirja sai Vinskin mielen virkoamaan ja herättämään uudenlaisen kiinnostukseen. Kanttiinissa Vinski mätti suuhunsa ruokaa nopealla tahdilla. Turbo katsoi huvittuneena tuota nuorta marsilaista. Tämä oli kokenut kovia selkeästi ja hänen riutuneen ulkonäkönsä vuoksi ei nuori hiiripoika ollut nähnyt suihkuakaan hetkeen.
”Ruoan jälkeen saat mennä peseytymään!” Turbo totesi ja puristi kädet eteensä. Vinski nosti tiukan katseensa hiirimieheen.
”Mikä sinä olet minua määräilemään?” nuorukainen ärähti vihoissaan. Turbon suulle nousi pieni hymy.
”Olet kipakka luonteeltasi. Ja täällä sinun valitettavasti on totuttava ottamaan käskytystä vastaan. Mutta piakkoin huomaat, että se on oikeasti vain huolenpitoa,” Turbo selitti rauhallisesti ja sai Vinskin jupisemaan ruokasuussaan omiaan. Turbo naurahti hellästi ja käänsi katseensa saapuneeseen hiirimieheen.
”Kenraali…”
”Muodollisuudet sikseen kloppi…” Rontti naurahti ja pyöräytti tuolin otteessaan, niin että istui sille väärin päin. Miehen lihaksikkaan kädet lepäsivät tuolin selkänojalla. Miehen mielenkiinnon sai valkea hiiripoika, joka ei uskaltautunut edes katsomaan Ronttia.
”Etkö sinä ole se samainen nilkki, jonka nappasin puistosta?”
”Anna armoa toiselle… hän on paljon kokenut,” Turbo puolusti lempeästi Vinskiä, joka nosti katseensa tähän. Turbo vinkkasi toisella silmällään virnuillen hiiripojalle.

”Pakko vähän tentata… No ihan sama… Onko nuorukaisella nimeä?” Rontti totesi ja painoi asian villaisella mistä oli valkean nuorukaisen saanut kiinni aiemmin.
”Vinnie ”Vincent” Wham…” nuorukainen vastasi ujostellen.
”Wham? Aaaaaa… sun äiti oli se, joka heitti mut ja ylijohtajan pihalle,” Rontti naurahti ja sai Vinskin katseen painumaan lattiatasoon. Turbon ilme muuttui kanssa surkeaksi.
”Vinski on paljon kokenut ja raskaat asiat ovat liian tuoreessa mielessä edes muisteluihin… hän anoisi lupaa jäädä tänne,” Turbo selitti mentorilleen.
”Anoa lupaa. Sen, kun jää… hyville nuorukaisille on aina tilaa vapaustaistelijoissa,” Rontti kohautti harteitaan hymyillen.
”Eikö armeijalla ole tiukat kriteerit siitä, kuka jää ja kuka saa lähtöpassit?” Vinski rohkeni kysymään. Rontti revähti nauramaan ja hieroi ohimoaan. Turboakin huvitti hieman.
”Mitä?” Vinski ärähti.
”Pippurinen tämä uusi kloppi…” Rontti katsoi Turboa, mutta osoitti peukalollaan nuorukaista. Vinski kurtisti kulmiaan ja katsoi vuorottain miehiä. Toinen nauroi täyteen ääneen, kun puolestaan Turbo taas hymyili pojalle.
”Me olemme nuorukainen vapaustaistelijat ja vastarintaliike. Armeijan säännöt ja toimintamallit eivät päde meihin,” Rontti selitti rauhallisemmin.
”Mutta olit ylijohtajan mukana tapaamassa äitiäni? Sehän oli työtänne?”
”Hans on hyvä ystäväni ja lankoni… teen kaiken mitä hän uskaltautuu vain pyytämään minulta,” Rontti selitti heilauttaen käsiään.
”Ai…” Vinski huokaisi. Rontti taputti kevyesti pojan olkavarttaan ja nousi seisomaan.
”Hommatkaa Vincentille vaatteet alakerrasta prätkätallin vierestä ja käytä hänet suihkussa…”
”Selvä se… mutta entä Vinskin äiti?” Turbo kysyi ja sai pojan surkeana katsomaan hiirimiestä.
”Minä ilmoitan hänelle…”
”Mutta Vinski ei halua kertoa äidilleen, että missä on. Vain sen, että on turvassa!”
”Turbo rauhoitu. Minä hoidan tämän kyllä. Vinskillä ei ole hätää…” Rontti rauhoitteli nuorukaista. Turbo huokaisi syvään hyväksyvästi. Rontti tervehti kaksikon ja poistui paikalta. Vinski ei oikein tiennyt miten katsoa hiirimiehen perään. Jo toinen, joka oli kiinnostunut kenties aidosti Vinskistä. Ja nimenomaan hänestä!

Turbo vinkkasi päällään ja lähti johdattamaan nuorukaista alakertaan, valitsemaan itselleen vaatteita. Vinskin ihastuksen kuitenkin täytti kuitenkin täynnä oleva ja siisti moottoripyörätalli. Hän ihasteli etenkin Turbon pyörää, jonka kromatut pinnat ja musta kori oikein kiilsi. Turbo vilkaisi Vinskiä hymyillen.
”Älä huoli… minulla on sinulle yllätys, kun saamme vaatteet sinulle katottua,” Turbo lohdutti valkeaa marsilaista ja sai tämän hämmentymään. Turbo johdatti nuoren miehen varastoon, joka oli täynnä vihreän erisävyisiä asevarustuksen vaatteita. Vinski valitsi oman kokonsa hyllyiltä ja puki ne huoneen perällä olevassa pukukopissa päällensä. Hän valitsi itselleen keltaisen t-paidan, hihoista revityn rusehtavan liivin ja tietenkin oliivinvihreät housut. Turbo oli valinnut miehelle mustat maiharit ja heitti ne tämän jalkojen juureen.
”Tarvitsenko tätä?” Vinski kysyi ja sai Turbon katsomaan mitä nuorukainen tarkoitti.
”Ota pois,” Turbo kohautti harteitaan. Vinski kiinnitti panosvyön ympärilleen, joka meni ristiin. Hieman iso, mutta eiköhän sekin asetu, kun Vinski saisi massaa kehonsa ympärille. Hyllyllä oleva violetti huivi sai nuorukaisen ilmeen laajenemaan. Hän työnsi Turbon innostuksestaan oven suusta ja sai kullanruskean hiirimiehen hieman keräilemään itseään tallin puolella.
”Saanko tämänkin!?” Vinski kysyi lähellä Turbon kasvoja innoissaan. Hän puristi käsissään violettia huivia.
”Sen kun pidät… kaikki tuossa huoneessa olevat vaatteet ovat yhteisiä,” Turbo selitti hymyillen. Vinski puki innokkaana huivin melkein samalla tavalla kaulansa ympärille, kuin Turbollakin oli. Solmukohdan hän jätti leukansa alle. Turbo hymyili lempeästi nuorukaiselle.
”Tule…” Turbo vinkkasi pojan seuraamaan häntä.

Turbo johdatti hänet punaisen kilpapyörän luokse. Vinski siveli sen pintaa ihastuneena ja henkäisi syvään. Hän ei koskaan elämässään ollut nähnyt niin kaunista pyörää.
”Oletko kuullut tekoälyillä skannatuista pyöristä?” Turbo kysyi.
”Olen… sinunkin pyöräsi on sellainen. Ne ovat yhteydessä omistajansa mieleen antennien kautta ja toimivat lähes samalla periaatteella, kuin omistajansa. Kuitenkin koneäly rajoittaa sen toimivuutta jonkin verran,” Vinski selitti innokkaana ja sai Turbon yllättymään jopa.
”No katsot… tiedät paljon moottoripyöristä.”
”Olen aina haaveillut omasta…”
”Mitä jos saisitkin oman pyörän?”
”Mistä? Ei minulla ole varaa!”
”Tämä pyörä kuului hyvälle ystävälleni ja toverilleni… hän oli minulle vuosien ajan kuin veli, mutta hänetkin menetin… kuten kaikki läheiseni plutolaisten hyökätessä kimppuumme,” Turbo selitti surkeana.
”En ole saanut tilalle ketään, joka hallitsisi pyörää. Ystäväni oli tulinen ja pippurinen… ihan niin, kuin sinäkin. Olet hyvin lyhyessä ajassa tehnyt minuun suuren vaikutuksen ja sen nojalla haluaisin antaa pyörän sinulle. Kenties sinä olet etsimäni hiiri saamaan uuden yhteyden pyörään,” Turbo pohti ja pudotti samalla Vinskille suuren pommin. Vinski nieleskeli hetken, vielä pojalle täysin vieras marsilainen tarjosi hänelle moottoripyörää ja ihan tuosta vain. Turbolla selkeästi oli jonkinlainen luottamus jo Vinskiin. Ja vaikka hän ei olisikaan sellainen mikä mielikuva miehelle Vinskistä oli jo tullut, olisi pyörä kenties ansainnut pätevän ja omistushaluisen omistajan, joka pitäisi siitä huolen loppuun saakka.
”Oletko oikeasti tosissasi?” Vinski kysyi hämmentyneenä. Kyyneleet olivat hieman kostuttaneet hänen silmiänsä.
”Olen. En voi sanoa tietysti varmaksi, että hyväksyykö pyörä sinut uudeksi omistajakseen, mutta kai sitä voisi kokeilla. Pyörä varmasti auttaisi sinua ehkä paremmin motivoitumaan myös opiskeluihin?” Turbo vinkkasi.
”JOOO… jooo! Miljoona kertaa JOOO! Suostun mihin vain!” Vinski ilakoi tasajalkaa hyppien. Turbo nauroi lempeästi.
”Hyvä… ensimmäisenä meidän tulee luoda teidän välillenne yhteys…”

Vinski palasi muistelmistaan takaisin todellisuuteen ja piti katseensa tiukasti kiinni punaisessa kilpapyörässä, joka seisoi veikkansa mustan harrikan vieressä. Santtu puuskasti jälleen syvään. Vinskin tarina lapsuudestaan ylitti Moton ihan 100-0. Hän haroi hiuksiaan ja katsahti kanssa punaista moottoripyörää.
”Ilmeisesti siteen luominen onnistui hyvin?” Santtu kysyi ja katsoi valkeaa marsilaista hiirimiestä, joka oli ihan eri kuin 10-vuotta sitten. Vinski nyökkäili lempeästi.
”Oli meillä alkuumme omat haasteemme, niin kuin kaikissa tekoälyjen kanssa olevien moottoripyörien kanssa… mutta Turbo ja Rontti kannusti minua olemaan luovuttamatta pyörän kanssa. He pitivät puoliani, vaikka olin ollut ihan mitään sanomaton…”
”Vinski! Et ole mitään sanomaton. Niin, kuin muistelit niin olit kokenut paljon. Lapsuutesi oli varmasti todella rankka,” Santtu lohdutti miestä ja hieroi tämän säärtä. Vinski nosti katseensa naisihmiseen.
”Kieltämättä… sitten Rontti ja Turbo pelasti minut siitä syöksykierteestä…”
”Herättääkö se sinussa sen vuoksi kilpailuviettiä Turbon kanssa? Että kerrankin, et olisi miehelle kiitoksen tai anteeksipyynnön velassa?”
”Valitettavasti… ja nyt ymmärrät sen, miksi olen hänelle ikuisesti kiitollisuuden velassa. Haluaisin olla kerrankin parempi, jossain missä hän ei ole,” Vinski huokaisi ja kietoi kätensä jalkojensa ympärille surkeasti.
”Mutta onko naistenmiehen titteli oikea siihen, että riistäisit veljeltäsi onnen?”
”Nyt en ymmärrä…”
”Tarkoitan sitä… että Turbo on varmasti paljon antanut sinulle, jotta elämäsi olisi inhimillisempää… samalla uhraten omat tavoitteensa ja unelmansa sen vuoksi, että toinen saisi paremman elämän… Onko se oikein, jos sen pienenkin pilkahduksen viet häneltä vain mustasukkaisuuden myötä?” Santtu pohti ja sai Vinskin huokaisemaan syvään.
”Ei kai… mutta en myöskään tunteilleni voi mitään…” Vinski huokaisi.
”Et tietenkään… mutta se on myös kasvamista oppien siihen, että kaikkea ei voi saada,” Santtu lohdutti ja sai Vinskin enemmän painumaan ajatuksiinsa. Nainen oli oikeassa… mutta siltikään valkea marsilainen ei ollut varma antaisiko asian olla, vai jatkaisiko samaa rataa veljensä kanssa kilpaillakseen naishiirestä.

”Yksi asia minua jäi mietityttämään…” Santtu pohti ja sai vielä Vinskin kohauttamaan katseensa naisihmiseen.
”Tiesitkö tai… en tiedä tajusitko, mutta ylijohtaja on Minnin isä?” Santtu empi ja sai miehen katseen laajenemaan.
”Mistä sen tiedät? Hä?” Vinski epäili ja katsoi naista.
”Moto ja Milva kertoi aamusta omaa tarinaansa. Ylijohtaja oli tullut kertomaan Moton isän poismenosta, jolloin Minni ja Milva olivat myös ensimmäisen kerran tavannut…”
”Oikeasti?”
”Joo… teidän tarinoissanne on yhteys, jota ettette ole ilmeisesti itsekkään hoksanneet,” Santtu naurahti ja sai Vinskinkin suulle pienen epäuskoisen hymyn. Kuitenkin hiirimiehen katse veti nopeasti vakavaksi.
”Sehän tarkoittaa sitten vain yhtä asiaa…” Vinski huokaisi alakuloisena.
”Mitä?”
”Noin neljä kuukautta siitä, kun olin liittynyt vapaustaistelijoihin. Saimme suru-uutisen kentältä…”
”Minkä?”
”Minnin isä eli ylijohtaja oli menehtynyt plutolaisten kanssa käytävässä taistelussa…” Vinski vastasi apeana ja sai Santun paljastuksellaan järkyttymään…

Osa 2.

Santtu yritti päästä yli järkytyksestään. He suuntasivat Vinskin kanssa takaisin mökkiä kohden. Hän ei voinut uskoa. Oliko mustahiuksisen naisen isä oikeasti kuollut? Juurihan hän sai kuulla minkälaisessa asemassa tämän isä oli Marsissa ollut. Santtu huokaisi ja heitti tyhjän kotikaljatölkin tyhjään koriin. Vinski teki samoin. Moto ja Milvakin liittyi kaksikon seuraan naureskellen. Moto oli kaapannut naisen halaukseensa ja sai tämän kikattelemaan. Vaisu ilmapiiri sai parin kuitenkin erottautumaan toisistaan.
”Mikä hätänä?” Milva uskaltautui kysymään.
”Kuulin juuri Minnin isästä…” Santtu huokaisi apeana.
”Varovaisesti sitten… Se on Minnille todella herkkä paikka vieläkin…” Milva huokaisi. Santtu nyökkäsi hyväksyvästi. Ei hän halunnut loukata marsilaisnaista. Varsinkaan, kun ei edes tuntenut häntä sen koommin.
”Kaduttaako sua?” Moto kysyi, kun valkea marsilainen oli edelleen apea.
”Hieman…” Vinski henkäisi ja raapi takaraivoaan.
”Vietettäisiinkö veljes hetki? Sinä, minä ja Turbo?” Moto kysyi.
”Ihan sama. Jos Turbo suostuu kanssani yhtään mihinkään…” Vinski huokaisi.
”Ihan varmasti suostuu… Turbo ei ole pitkävihainen,” Milva kannusti pienesti.
”Ja muistat vain kaiken mistä juuri keskustelimme,” Santtu rohkaisi kanssa mieshiirtä. Vinskin suulle nousi lievä hymy ja nosti katseensa mökin kakkoskerrokseen. Ikkunalaseista kiilsi vain auringonsäteet ja mies ei nähnyt puuta pitkälle.
”Kuitenkin… en tiedä osaanko pitää suutani kiinni,” Vinski pohti.
”Ihan varmasti pystyt ja vaikka avaisit sen, kertoaksesi tunteistasi ei sekään paha asia ole…” Milva kohautti harteitaan.
”Niin… kunhan se pysyy puhumisena ja ärhentelynä, muttei eskaloidu nyrkkitappeluksi,” Moto komensi ja sai valkean hiiren luimistelemaan korviaan.

Samaan aikaan yläkerrassa Minni heräsi hiljalleen, kun oli aamupäivän jälkeen nukahtanut miehen lempeän rakastelun päätteeksi uudelleen. Minni hieroi kevyesti kasvojaan ja katsoi vuorostaan ikkunalaudalla syvissä ajatuksissaan istuvaa mieshiirtä. Mies oli boksereita lukuun ottamatta ilkosillaan. Hän huokaisi syvään ja sai hiirinaisen kääriytymään peittoonsa. Hän silitti hellästi miehen olkavartta ja sai tämän heräämään ajatuksistaan. Mies hymyili lempeästi naiselle.
”Onko kaikki hyvin?” Minni kysyi hellästi ja paijasi vuorostaan miehen takaraivoa.
”On… miten niin?” mies kysyi vaisusti hymyillen naishiireltä.
”Ajattelin vain, kun olit niin ajatuksissasi,” Minni henkäisi ja hieroi kuonoansa miehen poskea vasten. Turbo hymyili lempeästi naiselle ja painoi suunsa naisen suuta vasten. Minni kikatti miehen hellyyden osoitukselle. Turbo laski jalkansa niin, että sai kaapattua naisen syliinsä. Mies hieroi kevyesti naisen selkää ja jalkoja.
”Mitä muut tekevät ulkona?” Minni pohti nähdessään ystävänsä ulkosalla.
”En tiedä. Vinski ja Santtu viihtyivät tovin laiturilla. Moton ja Milvan ollessa taas toisissaan kiinni,” Turbo huokaisi naureskellen.
”Ai niin, kuin mekin?” Minni tyrskähti ja sai miehen katselemaan toisaalle. Minni nauroi hellästi ja kietoi kätensä miehen kaulan ympärille. Turbo painoi muutaman ihastuneen suudelman naisen suuta vasten.
”Pitäisiköhän minun napata Milva matkaani ja antaa hänellekin taas huomiota?” Minni pohti suudelman päätteeksi.
”Ha… mikä julmuri! Heti hylkäämässä!” Turbo totesi mukamas loukkaantuneena ja sai Minnin tunkemaan kätensä tämän kylkiä vasten. Turbo tosin puristi vahvat käsivartensa Minnin kämmenien päälle ja esti tätä kutittamasta mieshiirtä. Minnin suojauksen ollessa alhaalla mieshiiri sai naisen kutitus otteeseensa. Minni karkasi miehen sylistä ja sai Turbon kaatamaan kaksikon sängylle. Mies piti naista kiinni tämän käsistä ja katsoi tätä pitkään syville oranssin ruskeisiin silmiin.
”Mitä?” Minni kysyi.
”Ei mitään… kunhan katson sinua,” Turbo hymyili vaisusti naiselle.

Minnin ilme muuttui heltyneeksi. Hän ei halunnut vielä sitä oikein itselleenkään myöntää, mutta oli todella ihastunut hiirimieheen. Turbo laskeutui suukottamaan naishiirtä. Pitkä ja jopa rakkauden täyteinen suudelma sai hiirinaisen kietomaan kätensä miehen kaulanympärille. Suudelmassa oli jotain erilaista ja hiirinainen tunsi sen. Se ei ollut vain seksiä haluava suudelma. Se oli jotain erilaista. Jotain mikä sai naisen kokemaan, että mies halusi häntä muutenkin kuin vain yhden toivon merkeissä. Turbo päätti suudelman ja katsoi jälleen heltynyt hymy kasvoillaan naishiirtä. Minni puri varovaisesti huultaan.
”Pitäisikö meidänkin mennä jo pikku hiljaa alas?” Turbo kysyi ja istui sängynlaidalle. Minni siveli sormillaan Turbon alaselkää ja sai mieshiiren hymyilemään. Minni nousi ja istui hajareisin mieshiiren syliin. Turbo siveli naisen alaselkää ja suukotti naishiiren olkapäätä.
”Vai oletko erimieltä?”
”Pitääkö pelätä, että sinä ja Vinski nostatte taas metelin?”
”Ei tosiaan. Vinski on Vinski, mutta en voi koko täällä oloammekaan piileskiä.”
”Ai miksi et?” Minni lirkutteli miehelle ja painoi rintavarustuksensa mieheen tiukemmin kiinni. Turbo naurahti hermostuneena ja katsoi hymyillen naista. Turbo suuteli naisen kaulaa.
”Älä huoli… emme aio tapella sinusta,” Turbo huokaisi naisen kaulaa vasten.
”Ethän sinä voi tuollaista Vinskin puolesta luvata!”
”En… mutta pidämme toisemme aisoissa,” mies vakuutteli ja sai Minnin katseen laajenemaan.
”Selvä…” Minni vastasi epäilevästi ja sai mieshiiren jälleen kimppuunsa. Nainen nousi miehen sylistä ja rupesi etsimään vaatteitaan. Päivä oli pitkälti mennyt vain maatessa tai rakastellessa miehen kanssa. Minnin saatua miehen kanssa vaatteen päällensä, Turbo painoi naisen vielä ovea vasten ja suuteli kiihkeästi.
”Turbo…” Minni henkäisi suudelmien väliin. Mies nosti naisen jalan reittään vasten ja siveli sitä hellästi. Turbo päätti suudelman ja hengitti raskaasti naisen kasvoja vasten.
”Miten mää voin haluta sua kokoajan näin paljon?” mies henkäisi.
”Me ei ikinä päästä täältä huoneesta, sun kiihkon takia,” Minni vitsaili ja sai mieshiiren leuan putoamaan melkein lattiaan.
”Ai mun?” mies älähti. Minni suukotti tämän nenänpäätä hellästi ja laski jalkansa alas. Mies siveli naisen selkää nopeasti ennen, kuin kaksikko poistui kanssa alakertaan.

”No oli jo aika herätä!” Milva älähti, kun kaksikko siristeli kirkkaalle auringonvalolle.
”Kai sitä nyt krapulaa saa pois nukkua?” Minni kysyi ja hieroi sormenpäillään silmäkulmiaan.
”Saa… uni taisi tulla tarpeeseen?” Milva vihjaili ja sai ainakin Turbon katsomaan toisaalle.
”Me ajateltiin viettää veljespäivä. Miltä kuulostaisi?” Moto totesi ja katsoi Turboa. Mies siirsi katseensa valkeaan marsilaiseen, joka nolostelleen potki hiekkaa kengänkärjellään. Turbo kohautti kulmaansa valkealle marsilaiselle, joka ei puolestaan saanut sanaa suustaan. Miehen kaulalla olleesta punaisesta hiertymästä ei ollut jäljellä juuri mitään. Turbo hieroi niskaansa.
”Jaa enpä tiedä…” mies mutisi pienesti ja sai Vinskin huokaisemaan. Hän tiesi ettei kullanruskea mieshiiri suostuisi. Tämä oli loukkaantunut, eikä syyttä.
”Mulla olisi parempi idea,” Santtu pohti ja hieroi leukaansa.
”Kerro ihmeessä,” Minni totesi pirteänä naiselle.
”Mitä jos Milva ja Minni viettäisivät keskenään aikaa ja mää jäisin jätkien kanssa tänne?” nainen ehdotti ja sai hiiret hölmistyneiksi.
”Ajattelin, että voisimme käsitellä teidän tarinanne loppuun saakka. Kahden tarinan olen jo kuullut, joten herra komentajan tarina on vielä läpi käymättä,” Santtu naurahti ja taputti kullanruskean hiirimiehen olkavartta.
”Kiva…” Turbo naurahti ja sai naiset naurahtamaan.
”Mulla itse asiassa onkin Minnille asiaa… lähdetäänkö sinne laavulle?” Milva kysyi ja sai Minnin nyökkäämään.
”Mikä ettei,” Minni kohautti harteitaan. Milva nappasi naisen käsipuoleensa ja lähtivät valmistautumaan laavulle lähtöään itseään.

Santtu puolestaan istutti jätkät terassille. Hän tarjoili heille viileät kotikaljat. Vinski istui varovaisesti Turbon viereen. Naishiiret tervehtivät ystävänsä ennen, kuin poistuivat toisaalle. Turbo puristi kädet hellästi eteensä. Hän ei tiennyt mitä veikkansa oli kertonut naisihmiselle. Saati, vaikka hän Minnille oli sanonut olevansa kunnossa Vinskin aamuisesta ryöpytyksestä. Oli hän silti loukkaantunut siitä, että Vinski oli hänestä napannut kiinni. Tunnelma oli kireä ja sai Moton vilkaisemaan Santtua, joka toimi kolmikon erotuomari tilanteessa kuin tilanteessa. Tosin tässä kohtaan ainoastaan Turbon ja Vinskin erotuomarina yhdessä Moton kanssa. Turbo hieroi ohimoaan.
”Tuota… mitä minun pitää kertoa?” Turbo pohti ääneen ja katsoi Santtua. Santtu naurahti pienesti.
”Moto ja Vinski on puhunut enimmäkseen lapsuudestaan…”
”No mää olen orpo… olen asunut tukikohdalla koko elämäni ajan ja kasvanut heidän sääntöjen ja normiensa mukaisesti…” Turbo vastasi ja katsoi Santtua. Naisen ilme oli surkea. Oliko Moto oikeasti ainoa kolmikosta, jolla oli jonkinlainen tasapaino lapsuudessaan.
”Vinski puhui siitä myös miten tapasi sinut…” Santtu jatkoi varovaisesti ja sai miehen vilkaisemaan ystäväänsä.
”Vinski puhui todella kauniisti teistä kahdesta ja haluaisin sinun kertomana kuulla, miten te kolme tapasitte…” Santtu ehdotti, koska ei tarinoissa ollut kuullut miten kolmikon yhteinen taipale oli alkanut.
”Ja haluat, että minä kerron siitä?”
”Jos siitä ei ole liikaa vaivaa…” Santtu anoi katseellaan miestä ja sai tämän hymyilemään.
”Mistä sinä jäit?” Turbo kysyi ja katsahti ystäväänsä kysyvästi.
”En pitkälle puusta päässyt… Siitä, kun olit juuri antanut minulle tuon pyörän ja olin liittynyt vapaustaistelijoihin…” Vinski vastasi apeana.
”No jos haluat kuulla meidän tapaamisestamme… niin annas kun mietin… Joo ehkä aloitan siitä, ennen kuin matkasimme länteen…” Turbo pohti ja palasi sotaisaan Marsiin…

Mies palasi 8-vuoden takaisin tapahtumiin Marsin pinnalla. Pommit ja aseista kantautuneet äänet täyttivät aavikon. Jostain kuului vaikerrusta. Sekä armeija, että vapaustaistelijat olivat pulassa vihollisjoukon suuruuden vuoksi. Rontti oli käskenyt sotilaitaan vetäytymään jo turvallisuuden vuoksi aavikolta. Turbo pyyhki hikeään otsaltaan, kun Vinski hyppäsi ystävänsä kaulaan. Turbo heitti vielä täysi-ikäisyyttä tavoittelevan 17-vuotiaan selälleen maahan.
”Likaista peliä!” Vinski naurahti. Turbo ojensi ystävälleen kättä ja auttoi tämän seisomaan.
”Onkohan plutolaiset jo yltäneet muualle Marsissa?” Vinski pohti ja sai Turbon ilmeen vakavoitumaan.
”En osaa sanoa…”
”Länsi on vielä jäljellä…” Rontti huokaisi ja istui kaksikon seuraan.
”Onko lännessä sotilaita?” Vinski pohti ja nojasi käsiinsä. Rontti nyökkäsi hyväksyvästi.
”Heillä on ollut aikaa kouluttaa nuorensa sotaa varten. Osa heistä onkin täällä jo…” Rontti puuskahti.
”Miksi hallitus ei ole käännyttänyt sotilaita tänne?” Turbo murahti.
”Lännessä asuu varakkaammat marsilaiset. Heitä suojellaan viimeiseen saakka,” Rontti selitti.
”Meillä loppuu sotilaat tätä menoa! Mitä me teemme?”
”Katson mitä voin tehdä… ilman vahvistusta emme tule koskaan voittamaan tätä sotaa…” Rontti murahti ja nousi seisomaan. Mies poistui vihoissaan paikalta.

”Ei hyvälle näytä…” Vinski huokaisi ja sai Turbon kanssa pyörittelemään päätään.
”Ei näytä ei…” Turbo vastasi huokaisten. Iltaan mennessä Rontista ei ollut kuulunut mitään. Kokeneemmilta sotilailta oltiin saatu tieto vihollisen vetäytyneen. Mutta se ei pitkällä tähtäimellä lohduttanut hirveästi. Oliko Länsi todellakin enää ainoa, jota sota ei koskettanut? Turbo oli siirtynyt paikalliseen pubiin muutaman ystävänsä kanssa, kun Vinski puolestaan noudatti treeniohjelmaansa. Sotilaat olivat juuri saaneet tilattua juomansa eteensä. Osa sotilaista sai hellää kosketusta paikallisilta naisasukkailta. Turboakin yritettiin piirittämään, mutta tämä oli pystynyt vetämään suoran rajan sille ettei halunnut naisten kontaktia.
”Kenraalilta terveisiä…” yksi miehen sotilaista keskeytti heidän hauskanpitonsa. Turbo otti mieheltä vastaan taitellun lapun. Turbo siirsi mukiaan.
”Ryyppääminen seis… me saatiin tehtävä,” Turbo komensi ja nousi seisomaan. Sotilaat murahtelivat pienesti, mutta lähtivät silti hiirimiehen perään. He tervehtivät pubin omistajan ja lähtivät takaisin tukikohtaa kohden.
”Oletteko humalassa?” Rontti kysyi sotilaidensa pääsevän takaisin.
”Yhdestä tuopista ehti puolet juomaan, joten tuskin hirveässä kaatokännissä kukaan on,” Turbo selitti ja sai miehen tuhahtamaan naureskellen.
”Hyvä. Ajo-ohjeet ja matkan määränpää,” Rontti totesi ja ojensi miehelle kansion käteen. Turbo vilkaisi nopeasti kansiota ja katsahti Ronttia.
”Oletko varma? Kedonvuono on ihan toisella puolella Marsia?” Turbo pohti.
”Olen… hallitus antoi määräyksen, kun tilanne on mikä on. Kedonvuono pidetään samalla evakuointi alueena, mutta pätevät sotilaat ja hoitajat pitää hakea tänne,” Rontti ohjeisti ja sai kullanruskean mieshiiren nyökkäämään.
”Lentonne odottaa tallinpuolella… matkaan lähtevät sotilaat odottavat sinua jo,” Rontti komensi.
”Entä moottoripyöräni?”
”Odottaa kanssa aluksessa… tavaranne on myös pakattu.”
”Kiitos,” Turbo henkäisi.
”Onnea matkaan!” Rontti huusi mieshiiren perään. Violetin harmaa alus oli jo hurauttanut alkupoltot päällensä. Turbo asteli aluksen sisälle ja katsoi Rontin kasaamaa joukkoaan. Hän hymyili kevyesti marsilaiselle nuorukaiselle.
”Pääsitkö sinäkin mukaan?” Turbo kysyi Vinskiltä.
”Pääsin, kun änkesin…” nuorukainen naurahti ja sai Turbon pyörittelemään päätään.
”Selvä… olemme valmiina lähtöön!” Turbo naurahti ja sai lentäjänsä nyökkäämään.

Kedonvuonossa Moto kyykistyi maan tasalle polvilleen, kun kaksi hiirilasta loikkasivat tämän kaulaan. Mieshiiri oli jälleen viettänyt viikon harjoitusten parissa erossa perheestään. Hänen isosiskonsa Linda oli 10-vuotta takaperin avioitunut Brianin kanssa ja paria vuotta myöhemmin oli synnyttänyt kaksi hiirilasta. Hänen kauniin vehnänvaaleilla hiuksillaan olevan esikoistyttärensä Mirellan ja heti perään tämän kaksoisveljen tulisen sekä hieman holtittoman oranssi-raita hiuksisen poikansa Miihkalin. Kaksoset olivat myös Moton silmäteriä ja he ansaitsivat kaiken huomion mitä vain heille pystyi antamaan. Moto itse oli avioitunut vuosi sitten Milvan kanssa. Melkein vuoden kaksikko oli pitänyt kuherruskuukauttaan. Elita oli monesti kysynyt kaksikon lapsihaaveiden perään, mutta turhaan. Kaksikon aika meni sotilasharjoituksissa, passissa vartioimisessa ja toistensa seurassa. Heillä ei yksinkertaisesti ollut aikaa hankkia lapsia juuri siihen hetkeen. Elita oli kuitenkin onnellinen siitä, että hänen lapsensa asuivat heidän lähellään. Brian teki arvokasta työtä kenraalina Kedonvuonnon armeijalla. Milva puolestaan oli kouluttautunut pomminpurkaja.
”Tule Moto-setä katsomaan!” 8-vuotias Mirella repi häntä eteenpäin. Moto nauroi lempeästi ja seurasi kaksosia heidän osoittamaan suuntaansa. Moto astui lapsuuden kotitaloonsa sisälle ja tervehti lempeästi myös vastassa olevan äitinsä. Moto oli treenannut itsestään hyvinkin kookkaan marsilaisen. Pituutta miehelle oli kertynyt enemmän, kuin hänen isällään. Yli kaksimetrinen hiirimies sai välillä katsoa mihin astui ettei olisi päätään kolauttanut kattoon. Harmaa hiirimies istutettiin nojatuolille, kun kaksoset juoksivat keittiöön.
”He ovat odottaneet sinua kuin kuuta nousevaa!” Linda naurahti.
”Marsissa kuita on vain kaksi…” Moto totesi ja sai isosiskonsa naureskelemaan. Linda viimeisteli käsityötään ja sai Moton painumaan ajatuksiinsa.
”Tulitko Milvan kanssa?” Elita kysyi ja silitti poikansa olkavartta. 23-vuotias Moto hymyili lempeästi äidilleen.
”Hän tulee jälkijunassa… Olivat nostaneet harjoitustensa määrää,” Moto selitti ja sai äitinsä hyväksyvän nyökkäisyn.

Kaksoset juoksivat takaisin enonsa luokse ja kiipesivät tämän syliin. He näyttivät uutista, jonka olivat lehdestä bonganneet. Marsilaisen oravalepakon kokoisilla kirjaimilla oli varoitettu plutolaisuhkasta ja heidän sotakalustostaan.
”Mitä jos Pluton kaivuukoneet iskevät tännekin?” Miihkali huolestui.
”Sitten olemme suuremmassa vaarassa!” Mirella tihrusti.
”Hei… hei… ei huolta. Mää antaisin oikean käteni suojellakseni teitä!” mies totesi ja puristi kättään, niin että treenattu hauis pullistui muotoonsa. Mirella ja Miihkali painautuivat enoonsa kiinni.
”Turha spekuloiminen sikseen… plutolaisilla ei ole mitään asiaa meidän luoksemme,” Elita komensi.
”Anteeksi isoäiti…” kaksoset totesivat yhteen ääneen.
”Menkäähän siitä leikkimään…” nainen komensi hellästi ja kaksikko juoksi jo toisaalle pirteämpinä.
”Äiti ei se ole spekuloimista, jos uutisissakin siitä jo kerrotaan!” Linda puolusti lapsiaan.
”Spekulointia onkin se, että plutolaiset tulisivat tänne… turha pelotella pieniä lapsia vielä sellaisella mikä ei ole täällä,” Elita huokaisi ja istui toiselle nojatuolille.
”Mutta miltein koko planeetta on heidän valloittamansa. Olemme vissiin ainoa osa Marsissa, jota ei ole vielä pommitettu,” Moto huokaisi. Elita painoi leukansa käteensä apeana. Hänen lapsensa oli oikeassa. Ainoastaan he olivat plutolaisten hyökkäykseltä säilyneet. Mutta miksi?

Milva astui kanssa talon sisälle ja näytti huolestuneelta.
”Hei kultaseni!” Elita tervehti iloisena naishiirtä. Milva nyökkäsi naiselle tervehdykseksi.
”Onko kaikki hyvin?” Moto kysyi.
”Teidän pitää nähdä tämä itse…” Milva vastasi. Kolmikko ei kuitenkin ehtinyt nousemaan edes paikoiltaan ylös, kun korvia huumaava jyrinä kantautui jostain kauempaa. Kaksoset juoksivat äitinsä jalkoihin. Moto puolestaan käveli päättäväisenä ulos, Milva aivan kannoillaan. Moto tarrasi hellästi vaimonsa kädestä kiinni. Vasta tämän jälkeen myös Elita ja Linda uskaltautuivat ulkosalle. Kaksoset jäivät oven suuhun seuraamaan tilannetta. Moto kurtisti kulmiaan.
”Moottoripyöriä?” mies totesi epäilevästi. Samalla Turbo johdatti joukkoaan, kohti kadun päässä olevaa taloa.
”Mikä paikka tämä oikein on?” Vinski pohti ääneen ja käänteli katsettaan.
”Tämä on Kedonvuonnon ydin… kadun päässä on Päätalo…” Turbo selitti ja sai Vinski hämmentymään entisestään.
”Keitä he ovat?” Milva pohti.
”En osaa sanoa… mutta ei hyvälle vaikuta…” Moto huokaisi. Turbo pysäytti moottoripyörä joukkonsa kadun päähän. Kadonvuonnon asukkaat olivat kokoontuneet katsomaan mikä jyrinän oli aiheuttanut. Turbo nousi satulastaan ja katsoi kookasta marsilaista hieman epäröiden.
”Tsiisu hän on valtava!” Vinski kauhisteli ja sai Turbon mulkaisemaan nuorta hiiripoikaa. Turbo riisui kypäränsä ja käveli mieshiiren luokse. Hän väisti äitinsä edestä ja antoi tälle tilaa jutella vieraan hiirimiehen kanssa.

Elita huokaisi syvään, mutta otti vierailijan lämmöllä vastaan. Turbo hymyili lempeästi vanhemmalle hiirinaiselle.
”Oletteko Päätalon rouva?” Turbo kysyi varovaisesti ja sai naisen suulle entistä lempeämmän hymyn.
”Olenhan minä… Elita Rewilton hauska tavata,” nainen kätteli kullanruskean hiirimiehen.
”Komentaja Throttle Thremes… Tulikivikaupungin vapaustaistelijoista,” mies esittäytyi ja siirsi katseensa naisen takana seisovaan kolmikkoon.
”Mikä teidät ajaa tänne?” Elita kysyi varovaisesti.
”Sain tehtävän kenraaliltani,” Turbo vastasi ja kaivoi tyhjästä asekotelostaan talon rouvalle kirjeen. Elita avasi kirjeen. Sydämen riipaiseva tuska valtasi naisen mielen. Hän painoi kätensä sydämelleen ja sai lapsensa huolestumaan äitinsä voinnista.
”Oletko kunnossa äiti?” Linda kysyi tukien naista.
”Jokainen 18-31 vuotias hiirimies ja nainen on määrätty puolustamaan planeettaamme… samalla, kun minun pitäisi tukea ja auttaa täällä uuden evakuointi alueen kanssa,” Elita selitti ja antoi kirjeen pojalleen. Moto katsoi vaimoansa surkeana.
”Olen pahoillani ikävistä uutisista rouva,” Turbo pahoitteli kohteliaana.
”Voi poika kulta… eihän tämä sinun päätöksesi ole. Teet vain työsi…” Elita henkäisi ja silitti Turbon olkapäitä hellästi. Turbon suulle nousi lempeä ja vaisu hymy.
”Anteeksi… uutinen oli vain yllätys! Mitä jos tulisitte meille yöksi ja peseytyisitte? Vai onko teillä hirveä kiire?” Elita pahoitteli.
”No sen verran ettemme yhtä yötä kauempaa voi juurikaan olla…” Turbo huokaisi.
”Moto ja Milva… ohjatkaa loputkin vapaustaistelijat lepäämään naapuristoon. Pakatkaa samalla laukkunne,” Elita komensi hellästi. Hän peittosi surunmurtamaa sydäntään, jottei kenenkään tarvinnut nähdä sitä. Turbo kävi kanssa ilmoittamassa majapaikoista sotilailleen ja etenkin Vinskiä käski käyttäytymään.

Samaisena iltana Turbo huokaisi syvään ja laski itsensä lämpimällä vedellä olevan ammeen syövereihin. Mies lepuutti niskaansa ammeen reunalla. Miten surkea näky… ei hän kenenkään perheelle toivonut tällaista, mutta heillä ei ollut muuta vaihtoehtoa, jos aikoivat voittaa planeettansa takaisin viholliselta. Kylpyhuoneen ovi avautui räjähdysmäisesti, kun harmaa hiirimies astui vihoissaan kylpyhuoneen sisälle.
”Oliko asiaakin?” Turbo kysyi, kun epäkohteliaasti tuo jätti oli pamahtanut vain sisään.
”Haluan totuuden!”
”Mistä?”
”Siitä mikä Marsin tilanne todellisuudessa on! Meitä kielletään spekuloimasta tilanteita ja keksimästä omia mielipiteitämme aiheeseen liittyen. Onko tilanne oikeasti niin paha?” Moto tivasi ja sai kullanruskean mieshiiren huokaisemaan.
”Valitettavasti… menetämme koko ajan sotilaita, kun heidät lähetetään ilman minkäänlaista koulutusta kentälle. Tarvitsemme mukaamme oppineita, jotta mahdollisuutemme kasvavat!”
”Mikä on Marsin tilanne tällä hetkellä? Luonto tai kaikki elävä?”
”Sanotaan, että Marsin toisella laidalla ei ole enää muuta elämää, kuin hiiret, plutolaiset ja raiderit! Kasvit, hyönteiset ja eläimet ovat kuolleet tai paenneet toisaalle. Näky ei ole myöskään mistään väristyskirjasta. Silmänkantamattomiin on vain punaista aavikkoa, joten muuta vaihtoehtoa ei ole, kuin elä ja taistele,” Turbo huokaisi. Moto huokaisi ja istui lattialle nojaten ammeeseen.
”Tämä ei ole lempi tehtäviäni, mutta minunkin on pakko tehdä se… Planeettamme tarvitsee taistelutahtoa.”
”Tahdollako se voitetaan?”  
”Sillä ja puhtaalla ammattitaidolla, jotka laittavat niille limaisille suomuturskille kunnolla pataan!”
”Hyvä on… teen tämän myös edesmenneen isäni takia! Monelta meillä on lähtö?” Moto kysyi ja nousi seisomaan.
”Aamusta… tarkka kellonaika minun on varmistettava lentäjiltä, jotka odottavat lentoasemalla… Lännestä tulee paljon muitakin, kuin pelkästään me. Armeija värvää omaa joukkoaan parhaillaan kanssa,” Turbo selitti. Moto nyökkäsi.
”Modo Rewilton,” mies ojensi kättään.
”Throttle Thremes… mutta kutsu Turboksi vain,” mies hymyili lempeästi.
”Voit minuakin kutsua Motoksi…” mies hymyili lempeästi. Isossa hiirimiehessä oli jotain mitä Turbo näki.

Seuraavana aamuna vapaustaistelijat auttoivat kaupungin miehiä ja naisia pakkaamaan tavaroitaan kiinni moottoripyöriinsä. Heidän lähtönsä oli noin klo 11.00 lentoasemalta. Turbo katsoi kukkivia puita lempeästi hymyillen. Siitä oli vuosia, kun hän oli edes nähnyt puita. Saati sellaisia mitkä olivat hengissä. Vinski astui kullanruskean hiirimiehen viereen ja vilkutteli nuorille tyttöhiirille.
”Taas flirtti päällä Vinski?” Turbo kysyi nuorukaiselta.
”Katso nyt heitä… mitä söpöliinejä,” Vinski lirkutteli ja iski hiiritytöille silmäänsä, saaden heidät kikattamaan. Turbo pyöritti huvittuneena päätään. Elita itki kotitalonsa edessä lohduttomasti, kun halasi rakasta poikaansa tiukasti. Myös kaksoset ja miehen sisko hyvästelivät tämän tuskallisena. Milvakin tervehti vanhempansa. Turbosta tuntui pahalle. Perheiden rikkomiseen hän ei koskaan tulisi tottumaan… ei vaikka se maksaisi hänen henkensä.
”Hei!” Moto vastasi kaksikolle vaisusti.
”Hei. Oletko valmis lähtöön?” Turbo kysyi ja sai harmaan hiirimiehen vislaamaan. Miehen sinivioletti moottoripyörä ajoi kadun varteen.
”Vouuuhh… hieno prätkä!” Vinski ihasteli.
”Kiitos…” Moto henkäisi pienesti hymyillen. Milva käveli miehensä luokse, joka nappasi tämän kainaloonsa.
”WOUUUH! JA SINÄKIN!” Vinski ilakoi saaden naishiiren hämmentymään. Turbo iski nuorukaisen kyynärpään voimalla maahan. Vinski hieroi tympeänä mahaansa, mutta ymmärsi komentajan vihjeen olla hiljaa tilanteessa. Moto ja Milva naurahtivat lempeästi.
”Pahoittelen. Hän on vielä uusi näissä asioissa!” Turbo pahoitteli.
”Ei se mitään. Olen kunnossa… ja jos en, niin saa kyllä tuntea sen nahoissaan!” Milva vinkkasi ja sai jopa Turbon vetäytymään askeleen taakse päin. Nelikko nauroi lempeästi. He tunsivat synkkauksensa saman tien, vaikka tilanne ei itsessään ollut mukava. Turbo katsoi lempeästi hymyillen kaksikkoa.
”Oletteko varmasti valmiita lähtemään Tulikivikaupunkiin?” Turbo kysyi.
”Mitä vain planeettamme puolesta…” Moto huokaisi ja katsoi kenties viimeisen kerran kotitaloaan…

Santtu piti päätään käsiensä päällä. Jätkien avautuminen oli ihan uskomatonta. Hän ei koskaan olisi uskonut heistä kertomiaan tarinaa todeksi tai siitä, miten olivat ylipäätänsä tavanneet. Santtu tunsi olonsa myös pettyneeksi. Hänet oli pidetty pimennossa heidän menneisyydessään ihan totaalisesti. Olivathan heidän kertomansa raastavaa kuunneltavaa ja varmasti heidän sisimpiinsä sattui, mutta miksi hiirimiehet eivät aiemmin olleet uskaltautuneet tukeutua naiseen.
”Ja tuostako eteenpäin… olette olleet ystäviä?” Santtu kysyi.
”Kyllä. Matka Tulikiveen ei ollut helppo. Olemme lyhyessä ajassa muodostaneet siteen, jota ei kukaan tälläkään hetkellä pysty katkaisemaan,” Moto huokaisi ja nojasi tuolinsa selkänojaan.
”Niin sekin vielä!” Santtu älähti ja iski nyrkkinsä pöytään.
”TE OLETTE TUNTENEET VAIN 8-VUOTTA!” nainen huudahti ja sai hiirikolmikon perääntymään hieman.
”Kauan odotit meidän tunteneen?” Turbo kysyi varovaisesti.
”EN MINÄ TIEDÄ!? KAUAN!” nainen henkäisi ja haroi hiuksiaan.
”Millä perusteella?” Vinski rohkeni kysymään.
”No käytöksenne perusteella. Miten kohtelette toisianne… kuinka olette toisillenne kuin veljiä… kuinka?” Santtu henkäisi.
”Iisisti Santtu… iisisti!” Moto rauhoitteli naista.
”Tarvitsen tilaa…” nainen huokaisi surkeana ja poistui nopeasti mökin sisälle. Jätkät katsahtivat toisiaan surkeana. Maksoiko tämä totuus heidän ystävyytensä?

Minni ja Milva nauttivat nuotiopaikalla olostaan. Naiset olivat sytyttäneet nuotion ainoastaan, että sai teet keitettyä itselleen. Minni henkäisi syvään ja sai Milvan katsahtamaan ystäväänsä pieni virne kasvoillaan. Minni siristi silmiään ja siirsi katseensa naishiireen, pitäen kasvonsa kuitenkin nuotion suunnassa. Milva siirsi kasvonsa lähemmäksi ystävänsä ja hamusi tältä vastausta.
”Henkesi haisee!” Minni tokaisi ja sai naishiiren leuan melkein putoamaan maahan. Milva henkäisi käteensä ja katsoi tuimasti ystäväänsä.
”Eikä haise, senkin valehtelija!” Milva älähti ja puristi kädet eteensä. Minnin suulle oli noussut leveä hymy.
”Ei niin! Se oli vain keino saada sinut kauemmaksi kasvoista,” nainen henkäisi ja siirsi hiuksiaan selkänsä puolelle.
”Törkeää!”
”Itse tulit henkilökohtaiselle alueelleni!”
”Vai henkilökohtainen alue? Piditkö sen samaisen alueen myös Turbonkin kanssa viime yönä?” Milva kysyi sohaisten samalla arkaan aiheeseen. Minni puristi kanssa kätensä eteensä ja katsoi punastellen toisaalle.
”Mää en keskustele sun kanssa tästä aiheesta,” Minni tokaisi ja sai Milvan äänekkäästi nauramaan. Nainen istui ystäväänsä kiinni ja kietoi kädet tämän ympärille.
”Rakaaaaas… ei siinä ole mitään pahaa…” Milva lepytteli naista. Minni katsahti ystäväänsä, suupieli aavistuksen koholla.
”Ei vai?”
”No ei tosiaan… hyvä, jos olet löytänyt rinnallesi, jonkun jonka kanssa voisit jakaa arjen.”
”… Arjen vai välimatkan?”
”Kieltämättä etäsuhteessa on huonot puolensa… mutta tietää ainakin ketä odottaa takaisin.”
”Luotatko oikeasti siihen, että Leipäjuusto ei tekisi jätkille sellaista mikä estäisi heidän palaamisensa takaisin Marsiin?” Minni huokaisi ja sai Milvan kääntämään surkeana katseensa toisaalle.

”Olen kokenut sen samaisen pelon jo aikaisemminkin…” Milva huokaisi.
”Samoin varmaan Motokin… kuulin, vain toiselle puolelle Marsia silloin, että olit koomassa tovin, kun pääsi meinasi leikkautua irti kropastasi…”
”Oli onni tietyllä tavalla, että armeija ehti pelastaa minut ja viedä Tulikiven omaan sairaalaan. Harmiksi, vain jätkät joutuivat niiden saastojen käsiin,” Milva muisteli taistelua Marsin pinnalla. Naisen kaulaan oli osunut terävä esine, joka oli viiltänyt hänelle pitkän viillon poskesta rintaan saakka. Naisella oli käynyt mieletön tuuri, ettei esine ollut tuhonnut hänen valtimoitaan tai oikeasti repinyt hänen päätään irti.
”No jätkät ilmeisemmin osaa laittaa hanttiin tukalimmissakin tilanteissa?”
”Osaa joo… he eivät läheltä-piti kuolemankaan korvissa anna periksi,” Milva naurahti. Minni risti jalkansa ja tuki itseänsä oikealla kyynärpäällään. Nainen oli laskenut leukansa mietteliään oloisena kättään vasten. Rasahdus laavun takaa sai naiset varautuneiksi. Punaruskea hiuksinen ihmisnainen huokaisi apeana ja astui laavun toiselle puolelle.
”Santtu?” naiset henkäisivät helpottuneina lähes yhteen ääneen. Santtu tervehti heitä surkeana ja hieroi käsivarsiaan. Minni ja Milva vilkaisivat toisiaan ohimennen.
”Kulta mikä hätänä?” Milva kysyi ja kietoi vasemman kätensä naisen selänpuolelta, toisen tukiessa Santun olkapäätä. Milva istutti ihmisnaisen alas. Kyyneleet valahtivat naisen kasvoille ja sai aikaan, että nainen peittosi kasvonsa. Nainen itki lohduttomasti ja sai hiirikaksikon huolestumaan. Minni istui kaksikon seuraan, jättäen naisen hänen ja Milva väliin. Hiirinaiset lohduttivat paijaten naisen selkää hellästi. He antoivat tälle aikaa koota ajatuksensa. Hetken itkettyään täydessä hiljaisuudessa, Santtu nosti päänsä pyyhkiäkseen kyyneleensä.
”Anteeksi…”
”Ei sinun tarvitse anteeksi pyydellä,” Milva henkäisi. Santtu niiskutti ja pyyhki edelleen sormillaan kyyneleitään. Santtu tunnusteli sormiensa välissä kyyneleitään, kunnes ne haihtuivat.
”Mitä oikein tapahtui?” Minni kysyi varovaisesti.
”Tekikö se ääliö kolmikko jotain, kun olet noin tolaltasi?” Milva murahti.

Santtu nosti katseensa taivaalle ja tutki sitä katseellaan tovin. Santtu henkäisi syvään ja pyöritti naiselle päätään.
”Eivät muuta, kuin salasivat vain menneisyytensä… he olivat tosiaan kertoneet minulle vain murto-osan elämästään… jos sitäkään,” Santtu huokaisi.
”Olen niin pahoillani…” Milva totesi ja katsoi surkeana naista.
”Eihän se nyt sinun syysi ole… jäin vain todella miettimään sitä, että olenko oikeasti heidän luottamuksen arvoinen ja tekivätkö he kaiken tämän nyt vain, koska pakotimme heidät,” Santtu pohti valintoja ja hieroi ohimoaan. Itkeminen ja tunteiden patoaminen oli saanut aikaiseksi, että naisen päätä särki.
”Jätkien päätöksiin on vaikea sanoa mitään…” Minni kohautti harteitaan.
”En tietyllä tavalla syytä heitä… kaikki mitä he kertoivat olivat rankkoja tarinoita… mutta miksi he eivät aikaisemmin kertoneet mitään?” Santtu pohti edelleen.
”Sekin, että he ovat tunteneet toisensa vain 8-vuotta…” nainen jatkoi.
”Eikö sen kauempaa?” Minni älähti ja kurtisti kulmiaan. Milva pyöritti päätään vastaukseksi.
”Turbo haki meidät 8-vuotta sitten vapaustaistelijoille. Ja siinä ajassa on ehtinyt tapahtua niin paljon… ja se kaikki kokema mitä on tapahtunut sillä välillä on, vain tiivistänyt heidän suhdettaan,” Milva selitti.
”Mikä on ollut sitten syy ettei he ole kertoneet aikaisemmin taustojaan?” Minni murahti.
”Kai he ovat niin keskittyneitä suorittamaan tehtävänsä täällä loppuun, etteivät ole tulleet ajatelleeksi asiaa sen enempää.”
”Ai että voisi tutustua siihen ainoaan ihmiseen, joka heitä suostuu kaikessa auttamaan!” Minni ärähti Milvalle.
”Älä korota mulle ääntäsi!” Milva murahti takaisin.
”Lopettakaa! En halua, että tappelette jätkien takia,” Santtu huokaisi ja tönäisi naiskaksikon kauemmaksi toisistaan. Minni ja Milva katsahtivat maata surkeina. Ei heidän tarkoituksensa ollut tuskallistaa Santun oloa entuudestaan.

”Anteeksi,” Minni pahoitteli.
”Minä myös…” Milva katsahti naista. Santtu hymyili lempeästi naiskaksikolle. Hän nousi naisten keskeltä päättäväisenä ylös.
”Nyt haluisin vain pohtia, että miten jätkät hiukan saisi maistaa omaa lääkettään?” Santtu totesi pieni virne kasvoillaan. Minni vilkaisi kanssa Milvaa pieni virne kasvoillaan.
”Sää voit kiusata Turboa,” nainen tokaisi ja tönäisi beigen harmaata naishiirtä. Santun ilme hämmentyi ja sai hiirinaisen punastelemaan.
”Siis ootteko sinä ja Turbo?” Santtu kysyi ja sai hiirinaisen pyörittelemään päätään.
”Emme ole kuin muutaman kerran suudelleet… ei siinä sen enempää,” Minni totesi, päästäen suustaan samalla pienen valkoisen valheen. Ei hän vielä halunnut kertoa naisille, että oli päässyt tutkimaan miehen varustuksen perinpohjin.
”Vai muutaman kerran suudellut? Mites se viime öinen?” Milva kiusoitteli.
”Me nukuimme,” Minni totesi katsellen maata, vaikka oli mieheltä saanut niin hyvät kyydit että käveleminen oli seuraavana aamuna tuntunut haasteelliselta.
”Nukkuivat…” Milva epäilys kalvoi hänen ääntään ja sai Santun virnuilemaan.
”Onko sulla tunteita Turboa kohtaan?” Santtu kysyi varovaisesti ja sai musta hiuksisen naisen pohdiskelevaksi. Milvakin katsoi ystäväänsä. Milva tiesi naisen historian ja ei tiennyt uskaltaako tämä senkään korvilla itselleen lupaa välttämättä rakastua uudelleen.
”Mää en tiedä… Voiko toiseen rakastua kolmessa vuorokaudessa?” Minni katsoi naisia vuorotellen. Milva hieroi leukaansa.
”Käytännössä… miksi ei,” Santtu heilautti kättään.
”Teinithän pystyvät aloittaan suhteen muutamassa päivässä,” Milva tokaisi. Minni puristi kädet eteensä ja hymyili leveästi.
”No minä ja Turbo ei nähtäväkseni olla enää teinejä!”
”No ette, mutta Milva tarkoitti varmasti sitä, että jos ei ole mitään mikä estelisi niin anna palaa vain!” Santtu rohkaisi hiirinaista. Minni katsahti Milvaa surkeana.
”Vai onko?” Santtu kysyi.
”Mun… tai… siis… mulla yksi huono avioliitto takana, josta ylitsepääsemistä ei auta se että Vinski ja Turbo tappelevat minusta,” Minni selitti ja hieroi käsivarsiaan.

Santtu huokaisi syvään. Oliko kaikilla marsilaisilla, joku traaginen taustatarina vai oliko se viisikon kohdalla vain sattumaa.
”Olen pahoillani… Saanko kysyä mitä oikein tapahtui?” Santtu henkäisi ja istui takaisin laavulle. Minni huokaisi ja mietti hetken.
”Mun entinen aviomieheni tappoi mun hyvän ystäväni suoraan mun silmieni edessä vain mustasukkaisuuden vuoksi…”
Santtu henkäisi syvään. Hengitys tuntui kuitenkin takertuvan kurkkuun. Hänen hengityksensä salpaantui. Kaikista marsilaisista tarinoista tämä oli kieltämättä kamalin ja ymmärsi nyt, miksi Minni oli niin kärkäs valkealle marsilaiselle aamusta. Minni katsahti Santtua lempeästi. Nainen laski kätensä naisen kädelle ja sai tämän kavahtamaan ajatuksistaan.
”Oletko kunnossa?” Minni kysyi.
”Tuo… tuo oli aika rankka tarina jo,” Santtu siirsi hiuksiaan.
”Se on. Turbokin järkyttyi, kun kerroin hänellekin.”
”Kerroit Turbolle?” Milva ihastui.
”Mun oli pakko. Muuten pelkän suudelman vaihtaminenkin olisi tuntunut liian aikaiselta,” Minni vastasi. Milva kohautti olkiaan.
”Totta…”
”Missä ex-miehesi on nyt?” Santtu kysyi.
”Vankilassa Marsin toisessa kuussa,” Minni selitti lempeästi.
”Mutta… Palataanko siihen kostoon?” Minni naurahti ja iski kätensä yhteen.
”Oletko varmasti kunnossa?” Santtu kysyi.
”Olen… neljä vuotta olen käsitellyt eroamme ja kaikki se tieto, ettei mikään ollut minun syytäni helpottaa vain oloani,” Minni vastasi helpottuneena. Santtu nyökkäsi hyväksyvästi hiirinaiselle ja rupesi pohtimaan kaksikon kanssa miten saisi jätkiä hieman näpäytettyä.

Samaan aikaan mökillä jätkät korjasivat jälkiään. Siivouksen jälkeen Vinski oli alkanut fiksaamaan pyöräänsä, kun taas Moto ja Turbo olivat linnoittautuneet sisälle kuuman ilman vuoksi. Aurinko porotti kohtisuorassa mökkiin, mutta onneksi ilmalämpöpumppu hieman viilensi mökin ilmaa. Turbo katsoi tyhjällä katseella eteensä. Mies havahtui hieman, kun hänen käteensä työnnettiin kotikaljatölkki. Moto istui vastakkaiselle sohvalle ja katsoi veikkaansa. Mies siemaili omaa juomaansa ja virnuili ystävälleen.
”Mitä tuijotat?” Turbo tokaisi. Moto oli vetää kotikaljat väärään kurkkuunsa. Mistä mies oli tiennyt, että tämä vilkuili tätä.
”Sua…”
”Vaistosin. Miksi?” Turbo kysyi ja sai Moton katsomaan yläkertaa kohden.
”Etkö ole huolissasi Santusta?” Moto kysyi ja laski katseensa tölkkiinsä.
”Olen. Se minua mietityttääkin. Miksi emme tulleet aikaisemmin kertoneet hänelle menneisyydestämme?” Turbo pohti ja sai Motonkin pohdiskelevaksi.
”Kieltämättä olisimme voineet olla avoimempia,” Moto vastasi hieroen niskaansa vaikeana.
”Onko täällä kylmää juotavaa?” Vinski keskeytti kaksikon pamahtaen sisään. Moto osoitti peukalollaan kohti jääkaappia. Valkea marsilainen katsahti veikkaansa, joka ei edelleenkään puhunut hänelle sanaakaan. Vinski nappasi itselleen juotavan ja istui veikkojensa seuraan.
”No miksi noin synkkinä?” Vinski kysyi.
”Ihan kuin et tietäisi…” Turbo murahti ja sai valkean miehen puremaan hampaita yhteen. Oliko Turbo hänelle noin vihainen?
”Juttelimme Santusta…” Moto muistutti Vinskiä.
”Ai mitä hänestä?” Vinski kysyi ja sai Turbon huokaisemaan syvään. Myös Moto hieroi ohimoaan tympeänä.
”Ouuu… ai niin se…” Vinski muisti ja hieroi niskaansa. Turbo huokaisi syvään ja hieroi kasvojaan.

Vinski murahti pienesti. Kuinka pitkävihainen toinen voi olla? Eihän hän ollut aamun jälkeen maininnutkaan hänestä tai Minnistä mitään ja silti kullanruskea hiirimies jaksoi olla tympeä hänelle.
”Onko sinulla ideoita miksi emme olleet Santulle rehellisiä aikaisemmin?” Moto kysyi ja katsoi valkeaa hiirtä. Vastaukseksi harmaa jätti sai vain päänpudistuksen.
”Mennyttä ei saa tekemättömäksi, mutta voimme panostaa tulevaan,” Turbo ehdotti ja sai jätkien ilmeet laajenemaan.
”Voisimmeko yllättää tytöt jotenkin?” Moto kysyi.
”Tytöt? Santtuahan me loukattiin enemmän,” Vinski jupisi.
”Mutta mikäli Santtu kertoo asiasta Milvalle, niin että Minnikin on kuulemassa… niin jätkät me saadaan selkäämme ja kovaa!” Turbo naurahti ja laski tölkkinsä pöydälle.
”Onko ideoita?” Vinski kysyi jo hieman innostuneempana.
”Mitä jos kokkaisimme heille illallisen. Ilman mitään salaisuuksia tai suurempia vääntöjä?” Turbo kysyi vihjaileva katse osoittaen Vinskiä.
”Mää en käy sun kurkkuusi enää kiinni, jos sitä pohdit,” Vinski nosti kätensä antautumisensa merkiksi.
”Tuota ideana kaunis… mutta emme ole mitään kokkeja,” Moto hieroi niskaansa.
”Etsitään sitten keittokirja. Vaikka emme huippu Master Chefejä olisikaan, niin osaamme silti lukea!” Turbo naurahti ja suuntasi itsensä jo keittiöön.
”Miten pidämme tytöt pois täältä?” Vinski mietti.
”Niin… he voivat saapua ihan koska vain,” Moto muistutti.
”Hämätään heidät toisaalle…” Turbo mietti ja hieroi leukaansa.
”Hämätä minne?” naisääni kysyi oven suusta ja sai mieshiiret säpsähtämään. Milva, Minni ja Santtu olivat saapuneet takaisin ja katsahtivat mieshiiriä tuimasti. Jätkien pasmat menivät kuitenkin sekaisin nähdessään ihmisnaisen naishiirien kanssa.
”Santtu?”
”Etkö… sää?”
”Siis… tuota, kun luulimme…” jätkät empivät vuorotellen ja hieroivat niskojaan.
”Olen vieraillut tässä mökissä useammin kuin te… luuletteko etten löydä täältä ulospääsyä?” Santtu kysyi. Äänestä pystyi aistimaan vihan.
”Me mennään yläkertaan… jonne teillä ääliöillä ei ole mitään asiaa!” Milva murahti ja osoitti jätkiä sormellaan. Mieshiiret vilkaisivat toisiaan surkeana. Santtu oli ehtinyt kertomaan…

”Me voidaan selittää…” Moto yritti käyttää empatiaansa naishiiriin.
”Turha luullakaan. Emme halua kuulla teistä hetkeen,” Minni vastasi ystäviensä puolesta ja ohjasi heidät yläkertaa kohden. Oven paukaus sai jätkät vetämään olkapäänsä korviin. Jätkät huokaisivat ja katsoivat toisiaan.
”Meidän on tosiaan parasta olla polttamatta tätä keittiötä…” Vinski tokaisi ja katsoi taakseen. Jätkät eivät koskaan olleet mitään kokkeja ollutkaan, eikä Ronttikaan heitä pahemmin ollut ehtinyt kotitalouteen perehdyttämään. Kuitenkin, kun heillä oli hyvä syy yrittää kunnolla jotain, niin he kanssa yrittivät. Moto katsoi jääkaappiin, sillä aikaa kun Turbo ja Vinski etsivät keittokirjaa.
”Löytyi…” Vinski hihkaisi ja iski paksun kirjan pöydän päälle.
”Meillä on pitkälti hodaritarpeita, kanaa ja kaikkea lisuketta sille välille,” Moto huokaisi ja istui pöydän ääreen.
”No hodareita naiset ei varmaan arvostaisikaan,” Vinski mietti. Moto pyöritti päätään.
”Saataisiin varmaan kovemmin vielä huutia, jos tarjottaisiin meidän herkkuamme heille ”romanttisena” ateriana,” Turbo vinkkasi ja selasi keittokirjaa.
”Sanoitko muuten, että kaapissa oli kanaa?” Turbo kysyi, kun yritti samaan aikaan kuunnella veikkojaan ja selata keittokirjan aakkosjärjestystä. Miehellä oli kenties idea mielessään.
”Oli joo…” Moto varmisti.
”Mitä jos… tekisimme…” Turbo tavutteli, kun selasi sivuja edelleen.
”Mitä jos mitä?” Vinski kysyi hämillään.
”Mitä jos tekisimme itse pizzaa?” Turbo kysyi ja avasi aukeaman pizzapohjan ohjeesta.
”Mää katson onko meillä muuta laittaa siihen päälle, kuin pelkkää kanaa,” Moto vastasi ja nousi reippaasti ylös.
”Myös taikinaan tarvittavat ainekset olisi hyvä tsekata,” Turbo innostui kanssa ja ponkaisi myös keittiön puolelle. Vinski nosti keittokirjan saarekkeelle pystyasentoon ja kolmikko rupesi työntouhussa häärimään.

Naiskolmikko puolestaan istui päämakuuhuoneessa. He olivat aloittaneet leveän sängyn päällä lautapelin.
”Meinasimmeko olla koko illan tässä huoneessa?” Santtu kysyi ja siirsi omaa nappulaansa.
”Mykkäkoulu tehoaa mieheen kuin mieheen,” Milva naurahti ja heitti noppaa.
”Mutta olisin kuitenkin halunnut näpäyttää heitä vielä paremminkin,” Minni tuhahti ja risti kädet eteensä.
”Jätkät saa hetken kiemurrella omissa tunnontuskissaan… sillä aikaa me voimme vielä miettiä saammeko heitä höynäytettyä vielä jotenkin,” Santtu henkäisi jo rauhallisemmin. Juttelu naishiirien kanssa oli saanut hänen mielensä tasaisemmaksi. Edelleenkin naisella oli lukuisia kysymyksiä mielessään, mutta mykkäkouluntarkoituksena oli saada miehiä pohtimaan omaa toimintaansa.
”Miksiköhän jätkät muuten yrittivät höynäyttää meidät toisaalle?” Minni pohti, kun muisti jätkien oudon käytöksen.
”Mhhmmm… hyvä kysymys…” Milva tuumasi. Santtukin näytti pohtivalta.
”Mitähän he suunnittelevat?” Santtu kysyi kaksikolta. Minni ei pystynyt keskittymään peliinsä. Hän halusi selvittää sen minkä vuoksi mieshiiret olivat käyttäytyneet niin oudosti. Milva puolestaan irvisti jälleen. Arvessa tuntuva kuumotus oli palannut ja muutenkin koko viiltoa kiristi.
”Sattuuks suhun?” Minni huolestui ystävästään.
”Arpea kiristää… olen muuten kunnossa,” Milva selitti ja hieroi leukaansa.
”Jos tuo jatkuu vielä Marsiin päästyämmekin niin, sun on mentävä näyttää sitä,” Minni komensi hellästi.
”Mää haluaisin silti päästä sniikkaileen mitä jätkät tekevät,” Santtu kikatti pienesti.
”Mutta jos teemme sen, niin mykkäkoulun lopetus on taattu,” Minni älähti hyväntuulisesti ja laskeutui selälleen sängylle. Santtu ja Milva naurahtivat naisen olemukselle.
”MÄÄ TIEN MITÄ TEEMME!” Milva innostui ja ampaisi sängyllä pystyyn. Naisten peli levisi pitkin sänkyä ja lattiaa. Minni ja Santtu nauroivat entistä kovempaan. Naisen ampaistessa pystyyn, Minni nosti itsensä takaisin istumaan.
”Mikä olisi jätkille kaikkein pahin asia mihin eivät pääsisi tällaisten daamien kanssa tekemään?” Milva totesi osoittaen sormellaan kaksikkoa. Minni ja Santtu vilkaisivat toisiaan. Lähes samaan aikaan he kohauttivat huvittuneina harteitaan.
”Käykää hakemassa huoneistanne söpöimmät yö toppinne… tänään leikitään nimittäin tyynysotaa,” Milva vinkkasi ja sai naisen leveästi sekä jopa yllättyneinä katsomaan toisiaan. Minni ja Santtu pinkaisivat nopeasti huoneesta pois. Milva henkäisi syvään ja siirsi kätensä vatsalleen. Kova viiltävä kipristys sai naisen melkein kaksin kerroin ja kyyneleet tämän silmille. Kipu oli hyvin tuskallinen, että halusi peitota sen ystäviltään. Kun kipu hellitti hieman, pystyi hän itse vaihtamaan vaatteensa valmiiksi ylleen.

Milva oli juuri saanut topin päällensä vaihdettua, kun tunsi käden vatsallaan. Joku veti häntä hieman taaksepäin. Milva kurkisti olkansa yli ja sai harmaan mieshiiren hymyilemään lempeästi.
”Ollaanks me ok?” Moto kysyi. Milva siirsi miehen käden ympäriltään ja sai miehen huokaisemaan.
”Se mitä tapahtui Santun kanssa… en… en luullut sen vaikuttavan meihin?” Moto empi ja hieroi niskaansa. Nainen riisui päälihousunsa ja sai miehen nielaisemaan. Nainen oli upea ilmestys ja miehen teki mieli kaataa nainen vain vällyjen väliin. Mutta ei mies uskaltanut koskea naiseen, saati ei hän edes tiennyt mitä olisi naiselle sanonut.
”Meillä olisi tyttöjen kanssa omia juttujamme, että jos viitsisit?” Milva pyysi ja avasi miehelle huoneen ovea. Moto kurtisti kulmiaan. Naisen ilme oli hyvin tuima. Hyvin vähin äänin mies poistui huoneesta. Minni ja Santtu vilkaisivat mieshiirtä, joka nielaisi nähdessään myös heidät topissa ja alusvaatteissa.
”Mitä te teette?” mies ihmetteli ja katsoi naisia vuorottain. Santtu ja Minni tuuppasivat miehen pois kokonaan huoneesta.
”Tyynysota… jotta unohtaisimme teidät edes hetkeksi,” Minni vastasi jopa kylmästi ja läimäytti oven kiinni heidän ja mieshiiren välistä. Moto sulki silmänsä hetkeksi ja puuskahti syvään. Mies käveli takaisin alakertaan, yrittäen sisäistää sen tosiasian että oli muutkin kuin vaimonsa nähnyt alusvaatteisillaan edessään. Mies oli niin ajatuksissaan, ettei huomannut edes saapuvansa alakertaan. Vinski ja Turbo kattoivat pöytää sillä aikaa ja huomasivat hiirimiehen oudon olemuksen.
”Onko kaikki hyvin?” Turbo kysyi.
”Tuo kysymys on riivannut täällä jo tovin,” Moto murahti ja sai kaksikon kohauttamaan kulmiaan.
”No? Isokaveri…” Vinski toppuutteli ja sai Moton palaamaan todellisuuteen.
”Sori… näin vain jotain tosi outoa ja oikeastaan…” Moto aloitti ja punastui kevyesti.
”Näit mitä?” Turbo kysyi hämmentyneenä.
”Jotain… todella… todella hyvännäköistä,” Moto huokaisi ihastuneena ja istui alas. Vinski vilkaisi Turboa, joka pyöritti päätään.
”Ja se on?” Vinski kysyi virnuillen.
”Tytöt menevät tyynysotaa ilman meitä,” Moto tokaisi painaen leukansa käteensä. Vinskin ja Turbon suulle nousi hölmistyneet ilmeet.
”Mitä?” he älähtivät yhteen ääneen. Moto nyökytteli hetken. Hän kuitenkin selitti ettei naiset olleet valmiita ottamaan heitä touhuihinsa mukaan. Etenkin kylmästä kohtelusta, jota hiirimies oli hetki sitten yläkerrassa saanut.
”EPÄREILUA!” Vinski marisi ja lysähti sohvalle.
”No annetaan heidän purkaa paineitaan… ehkä se saa heidät rauhoittumaan,” Turbo kohautti olkapäitään.

Iltaa kohden sekä ylä-, että alakerrasta oli kuulunut erinäisiä kolahduksia. Naisten suusta karkasi iloisia kiljahduksia, kun puolestaan taas mieshiiret panikoituivat hiukan yrittäessään kokata naisille maittavaa illallista. Kuitenkin heidän ruoanlaittotaidoilla, kolmikko sai aikaan palohälytyksen. Viiltävä piipitys kantautui alakerrasta, kun jätkät löyhyttelivät hieman pohjaan palaneita kanapaloja. Vinski ja Moto avasivat oven ja ikkunoita. Naiskolmikko puolestaan taas kiirehti alakertaan juuri, kun Turbo sai irrotettua palohälyttimisestä patterin ja vinkuna lakkasi. He olivat pukeneet alusvaatteiden lisäksi shortseihin.
”Mitä te teette?” Santtu henkäisi ja sai kolmikon nolostelemaan. Naiset katsoivat katettua pöytää ja hieman savuista keittiötä. Kolmikko siirtyi riviin tuomaan turvaa toisilleen.
”Yritimme vähän ilahduttaa teitä…” Vinski vaikeroi.
”Myös anteeksipyynnön ja sovinnon eleenä…” Moto jatkoi ja sai tässä kohtaan naiset hämmentymään. Naiset vilkaisivat toisiaan kysyvinä.
”Halusimme yllättää teidät oma tekoisella illallisella… mutta tulos on tässä, kun…” Turbo empi ja hieroi niskaansa.
”Kun kolme kovaa ja lihaksikasta machoa laitetaan keittiöön samaan aikaan,” Vinski huokaisi ja sai naisten olemukset heltymään. Pienet virneet koristivat myös naisten kasvoja.
”Siis yritittekö te kokata meille?” Milva henkäisi ihastuneena ja astui miehensä luokse.
”Tarkoitus oli tehdä teille kotitekoista pizzaa… mutta ei tää kokkaaminen ole ihan meidän alaamme,” Moto selitti.
”Tosi söpöä…” Minni naurahti lempeästi ja sai Turbon kohottamaan ainakin katseensa naishiireen.
”Te ette ole kyllä mitään kokkauksen asian tuntijoita tai tekijöitä… mutta ajatus oli todella kaunis,” Santtu jatkoi.
”Santtu-neiti… olemme todella pahoillamme siitä, että luulit ettemme luottaisi sinuun. Se ei ole totta… olemme näiden 2,5-vuoden aikana keskittyneet ainoastaan Leipäjuuston voittamiseen emmekä tajunneet, kuinka paljon tutustuminen olisi meidän ystävyydellemme merkinnyt,” Turbo pahoitteli ja sai ihmisnaisen silmille nousemaan kyyneleet. Nainen otti muutaman ripeämmän askeleen ja halasi Vinskiä ja Turboa samanaikaisesti. Halaukseen loppuun, hän halasi vielä Moton.
”Voi jätkät… te olette niin ääliöitä, mutta siltikin niin rakkaita. Ja parempi, että kuulin teistä viimeistään nyt enkä vasta sitten, kun tämä kaikki tulee olemaan ohitse,” Santtu selitti ja sai miesten kasvoille lempeän hymyn.
”Joten? Ollaanko me ok?” Vinski kysyi varovaisesti ja sai naisen leveästi hymyilemään.
”Joo… kai me ollaan. Mää en ainakaan jaksa tätä mykkäkoulua pidempään,” Santtu naurahti ja sai jätkien ilmeet yllättyneiksi.
”Mykkäkoulu?!” kolmikko älähti ja sai naiset naureskelemaan.
”Saadaanko me auttaa teitä? Vai haluatteko kokea kokkausten salat vielä keskenänne?” Minni kysyi astuen kanssa lähemmäksi muita.
”Ette missään nimessä!” Turbo komensi naista hellästi ja sai tämän silmät hieman laajenemaan.
”Voitte olla varuiksi lähellä, mutta hoidamme tämän loppuun kyllä… se on herrasmiesten tapaista,” Moto vastasi naiselle.
”Vai herrashiirten?” Milva kohautti kulmaansa ja sai miehensä mulkaisemaan tätä.

Kaikesta pelottavasta ja hirvittävistä läheltä piti tilanteista huolimatta, mieskolmikko sai kuin saikin jonkinlaisen pizzan valmistettua. Kuumana höyryävä pizza koristi pöytää, kun mies kolmikko pyysi naisia syömään. Ilta oli viilennyt sen verran, että naiset olivat käyneet vaihtamassa päällensä jotain hieman lämpimämpää. Miehet ohjasivat naiset pöytään istumaan. Hieman epäilyttävältä näyttävä pizza oli kuitenkin ihan syötävää, vaikka lievänä sivumakuna olikin palaneen katku.
”Täytyy kyllä myöntää, että teidän muutamasta kokkailuistanne… tämä on se paras,” Santtu kehui ja sai miehet nauramaan.
”Oli jo aikakin kuulla tuo uutinen,” Vinski purskahti pienesti.
”Mitä nyt meinasitte polttaa koko keittiön…” Minni vitsaili ja sai miehen kurtistamaan kulmiaan tälle.
”Ei ollut lähelläkään…” Turbo puolustautui naisen vieressä ja sai Minnin virnuilemaan ihastellen tälle.
”Kiitos… tämä tuli tarpeeseen niiden ainaisten hodareiden tilalle…” Milva kiitti ja pyyhki kuononsa. Moto nosti kätensä naisen selkänojalle. Milva suukotti kevyesti miehen leukaa.
”Mitäs me loppuillan vielä tehtäisiin?” Turbo kysyi. Minni vilkaisi miestä virnuillen.
”Mitä?”
”Ei mitään…” Minni vastasi nopeasti ja käänsi katseensa miehestä toisaalle.
”Pidetäänkö peli-ilta?” Santtu kysyi.
”Ei huono idea… meidän lautapeli tais jäädä hiukan kesken,” Milva röhähti.
”No niin varmaan jäi, jos ilman meitä leikkii tyynysotaa!” Vinski murahti ja puristi kädet eteensä.
”Sää kerroit!” Milva älähti miehelleen.
”No joo… olisitte nähneet itsenne!” Moto puolustautui ja sai naiset nauramaan.
”Me voidaan auttaa siivoamisen kanssa, niin katsotaan sitten pelit valmiiksi,” Santtu komensi hiiriä hellästi.
”Voidaanko hetki sulatella?” Minni kysyi hieman tuskaisena.
”Kannattiko syödä niin paljon?” Turbo virnuili lähellä naisen kasvoja. Minni mulkaisi pienesti miestä ja työnsi tämän kauemmaksi kasvoistaan. Santtu ja Vinski oli ottanut hoitaakseen jälkisiivouksen, kun Milva ja Moto olivat laskeutuneet kellarikerrokseen valitsemaan pelejä joita voisi pelata. Minni istui mökin portailla omiin ajatuksiinsa uppoutuneena. Askeleet ja lautojen narahdukset hänen takanaan sai hänet hymyillen nostamaan katseensa mieshiireen.

Turbo tarjosi naiselle kotikaljatölkkiä. Tosin ennen, kuin nainen ehti ottamaan tölkin mieheltä vastaan, niin kiusoittelevasti mies painoi kylmän tölkin naisen reittä vasten. Minni kiljahti pienesti ja painautui miestä vasten, yrittäen estää tämän pienen kiusoittelun. Turbo nosti kätensä naisen selän taakse lepäämään mökin terassia vasten. Minni vilkaisi ihastuneena mieshiirtä.
”Mökötätkö vielä?” Turbo vinoili.
”En… vai onko syytä?”
”Toivottavasti ei…” Turbo huokaisi ja ihaili naisen kanssa laskeutuvaa aurinkoa. Minni painoi päänsä huokaisten miehen olalle. Turbo vilkaisi sivusilmällään musta hiuksista naishiirtä. Sisällä oleva valkea marsilainen puolestaan kihisi raivosta. Hän oli jo kuullut Minniltä ettei kaksikon asiat kuuluneet valkealle miehelle mitenkään, mutta miten tämä olisi pystynyt heidät sivuuttamaankaan. Vinski huokaisi syvään ja sai Santun kanssa katsahtamaan terassille. Santtu vilkaisi valkeaa marsilaista ennen, kuin lähti terassia kohden.
”Minni?” Santtu kysyi ja sai naisen nostamaan salamana päänsä miehen olalta. Turbo röhähti pienesti, kun nolostus valtasi hänen kasvonsa.
”Voisitko mennä auttamaan Milvaa ja Motoa? Tarvitsisin Turbon ja Vinskin apua hetken,” nainen selitti.
”Toki…” Minni vastasi reippaasti ja nousi seisomaan. Turbo venytteli pienesti ja nousi kanssa itse seisomaan.

Minni hymyili mieshiirelle lämpimästi ja lähti kohti kellarikerrosta. Vinski saapui ihmisnaisen perässä terassille ja katsoi happamana ystäväänsä. Santtu vilkaisi Vinskiä hymyillen ja sai tämän rentoutumaan hieman.
”Voisitteko hakea lisää klapeja sisälle? Täällä on jotenkin tosi viileä,” Santtu kietoi kätensä ympärilleen.
”Totta kai…” Turbo nyökkäsi ja sai Vinskiltäkin hyväksyvän vastauksen. Turbo vinkkasi veikkansa mukaansa. Hän kuitenkin aisti, että jokin oli vinossa. Vinski käyttäytyi todella kireästi ja hampaiden narskuttelun pystyi miltein kuulemaan. Vinski puolestaan huokaili koko ajan. Kaikki mikä muistutti häntä Minnistä, sai hänen verensä kiehahtamaan. Hänen harmikseen kuitenkin se oli hänen oma veljensä. Ei hän voinut Turboa satuttaa. Eikä hän edes halunnut. Vinskistä tuntui, että kävi tahtojen taistelua itsensä kanssa. Ihan, kuin kaksi eri persoonaa puhuisivat hänelle samanaikaisesti.
”Kuule… Turbo…” Vinski empi hetken. Yhtäkkiä hän tajusi, että oli avannut suunsa eikä voinut vannoa mitä kaikkea hän tulisi laukoneeksi.
”Mmmmmhmm…” mies mutisi ja alkoi pinota klapeja käsiinsä.
”Mikä sun suhde Minniin on? Ja haluaisin ihan rehellisen vastauksen,” mies uskaltautui kysymään.
”No… me ollaan tutustuttu… Miten niin?”
”Mää kysyin sun suhdettasi häneen?”
”Ei seurustella, jos sää sitä mietit… mutta…” Turbo rupesi empimään.
”Mutta mitä?” Vinski murahti jo vihoissaan. Turbo ei olisi halunnut jatkaa keskustelua miehen kanssa. Turbo laski klapit terassille odottamaan ja katsoi veikkaansa. Vinskin ilme oli tuima ja tämä teki mitä, vain saadakseen totuuden irti veljestään.
”No jos haluat rehellisen vastauksen… niin ollaan suudeltu Minnin kanssa,” Turbo ehti toteamaan, kunnes Vinski tarrasi tästä kiinni ja heitti ilmalennon saattelemana ystävänsä kauemmaksi. Turbo nousi rivakasti ylös ja pudisteli vaatteensa.
”Mää en voi sietää sua!” Vinski huudahti.
”Sää olet ihan sekaisin ton sun mustasukkaisuutesi kanssa!”
”Minä! Montako kertaa sulle pitää sanoa, että olen kiinnostunut myös Minnistä?” Vinski murahti ja iski nyrkillään Turbon maahan.

Turbo hieroi leukaansa ja nousi seisomaan. Mies ärsyyntyi Vinskin asenteesta ja tarrasi tämän riveleistä kanssa kiinni.
”Kuuntele erittäin tarkkaan… Minä en voi sille mitään, että Minni ei ole kiinnostunut sinusta ja että meillä synkkaa sen vuoksi!”
”Mun ei tarvitse kuunnella sua! Minni ei tiedä mitä voisi musta saada!” Vinski murahti ja repäisi itsensä Turbon otteesta.
”Ai no kerropa sitten mulle se tosi asia, että miksi Minni jakoi herkän yön mun kanssani?” Turbo sohaisi viimeisen kerran. Vinski iski kaksikon maahan. Yrityksistä huolimatta ei saanut osuttua Turbon kasvoihin. Turbo nappasi Vinskin takaraivosta kiinni ja potkaisi tämän itsensä päältä kauemmaksi.
”Anna tulla vain!” Vinski karjahti. Turbo ei voinut uskoa tätä todeksi. Oliko kyse tosiaan hänen veljestään? Vinski ei koskaan aikaisemmin ollut näyttänyt kyseistä luonnettaan veikoilleen.
”Mikä sua vaivaa?” Turbo yritti saada vastausta veikaltaan.
”Mitä te teette?” kuului surkean oloisen naishiiren ääni heidän takaansa. Turbo kääntyi katsomaan selkänsä taakse. Minnin silmille oli kerääntyneet kyyneleet. Vinskikin laannutti itsensä nopeasti. Minnin saapuminen paikalle oli saanut hänet tajuamaan mitä oli mahdollisesti hänen ja Turbon suhteelle tehnyt.
”Minni… mää…” Turbo empi, kun kiukusta ja surusta kiehuva naiskenraali astui hänen eteensä. Minnin silmissä paistoi pettymys.
”Minni…”
”Yksi pyyntö… yksi ainoa…”
”Mää tiedän, mutta antaisit mun selittää…”
”Vai vielä selittää! Sää rikoit sen minkä mulle lupasit…”
”Min-…”
”Anna olla… Sää oot ihan samanlainen kuin muutkin!” Minni ärähti kunnolla itkun sekaisena ja tönäisi miehen kauemmaksi itsestään. Tämän jälkeen nainen poistui nopeasti mökin sisälle Milva perässään, jättäen hiirikaksikon rauhoittelemaan itseään pihamaalle…

Sanos muuta!

Milva oli lähtenyt ystävänsä perään ulkoa niin nopeasti, kuin oli vain pystynyt. Minni oli tosin sulkenut oven heidän välistään ja nainen yritti kaikkia maneereitaan käyttäen saada oven heidän välistään auki. Kuitenkin huone oli hiljainen. Liian hiljainen. Eikö Minni edes itkenyt? Huone oli jopa pelottavan hiljainen.
”Minni… jos sää tarvitset jotain, niin olen alakerrassa,” nainen huikkasi oven takaa. Minni kuuli askeleiden laantuvan ja valahti lattialle nojaten huoneen ovea vasten. Minni kietoi kätensä jalkojensa ympärille ja painoi päänsä vielä niiden väliin. Hänen kokemansa trauma oli herännyt uudelleen henkiin. Naisesta tuntui ettei saanut henkeä. Miten Turbo pystyi tekemään hänelle näin? Vaikka hän varta vasten oli pyytänyt tätä, ettei tilanne eskaloituisi. Minni painoi kätensä otsalleen. Hän oli puristanut silmänsä tiukasti kiinni. Kyyneleet eivät valahtaneet. Minni ei tuntenut mitään… ihan kuin olisi tyhjä kuori vain entisestään. Meteli ulkoa sai naisen nostamaan, vain katseensa. Hänen ystävänsä tappelivat. Mutta tuskin enää hänestä. Jokainen oli vain liian itsepäinen kuunnellakseen toistaan ja antamatta toiselle suunvuoroa. Minni nousi vähin äänin ja kellahti sängylleen. Nainen otti koristetyynyt sängynpäältä ja halasi sitä tiukasti. Yksi riita, toisensa perään. Tätäkö hän tulisi Marsissa vapaustaistelijoissa johtamaan? Samaan aikaan ulkona Vinski yritti selittää toimintaansa. Turbo oli liian ärsyyntynyt kuuntelemaan miehen koottuja selityksiä ja sai tämän varjossa Moton seisomaan kaksikon välissä erotuomarina.

Milva asteli kanssa ulos vihaisena ja tönäisi kullanruskeaa mieshiirtä. Turbo katsoi hämmentyneenä Milvaa. Moto kaappasi vaimonsa otteeseensa.
”Etkö ajatellut yhtään mitkä seuraukset toiminnallasi oli?” nainen ärähti.
”Lyödäkö olisi pitänyt antaa?” Turbo puolustautui ja osoitti käsillään Vinskiä.
”Milva rauhoitu… Turbo on syytön,” Moto rauhoitteli puolisoaan.
”Ai syytön? Tuo kaksinaamainen pelle on kaiken pahan alku ja juuri!” Vinski murahti ja astui kanssa ystäviensä seuraan.
”Kato peiliin!” Turbo murahti.
”Ikävä tuottaa pettymys Vinski, mutta sinä olit kyllä se joka, ensimmäisenä kimppuun kävi,” Santtu puolusti kanssa Turboa.
”Minni ei olisi kaivannut tällaista!” Milva huudahti.
”Luuletko etten helvetti soikoon tietäisi sitä? Kaiken tämän yritin estää…” Turbo huusi naiselle takaisin. Santtu astui miehen eteen laskien kätensä tämän olkapäille, ainoastaan rauhoitellakseen tämän. Milva huokaisi syvään ja katsoi miestään.
”Miksi te puolustelette Turboa? Ja teidän pit…” Vinski marisi.
”Ole nyt jo JUMALAUTA hiljaa! Olet pilannut kaiken…” Turbo ärähti jo uhkaavana Vinskille ja sai tämän hieman perääntymään. Vinski nielaisi vaikeana. Hän ei koskaan… siis koskaan ollut nähnyt Turboa noin vihaisena.
”Kaikki sen vuoksi, että sinä ja sun egosi ei voinut asian antaa vain olla… vaan ihan vängän väkisin piti vääntää veistä omassa haavassasi!”
”Sinä sitä veistä mun haavassani väänsit! Kerrankin kun minullakin olisi ollut nainen, josta olisin kiinnostunut!”
”Sinä ja sinä… etkö helvetti soikoon tosiaan ajattele ketään muita, kuin itseäsi!? Mites sun seikkailuista olevat naiset… jokaisestahan olet aina ollut kiinnostunut. Marsissa ensin Anni, jonka perään itkit muutaman vuoden ja täällä ollessamme Santtu… eikö hän tosiaan merkitse sinulle mitään?” Turbo murahti. Miehen pistävä katse porautui Vinskin jonnekin todella syvälle sisuksiin. Myös miehen kysymys sai Vinskin katsomaan surkeana Santtua.
”Ja ihan rehellisesti Vinski… Minni ei koskaan tule olemaan sinusta kiinnostunut enempää, kuin ystävä mielessä,” Milva vastasi rauhallisemmin kiusalliseen hiljaisuuteen.

Vinski ei vastannut mitään ystävilleen. Turbo murahteli hetken aikaan itsekseen ja kääntyi sitten surkeana katsomaan mökkiä. Minnin huoneen verhot oli vedetty kiinni. Päättäväisin askelin kuitenkin mies päätti lähteä mökin sisätiloja kohden.
”Mihin menet?” Moto kysyi hämmentyneenä.
”Selvittämään sen mihin olen osasyyllinen,” Turbo huikkasi. Moto katsoi vaimoansa.
”Ei tule onnistumaan… Turbo laukaisi Minnin trauman uudelleen,” Milva huokaisi pyöritellen päätään.
”Minkä trauman?” Vinski kysyi hämmentyneenä.
”Rehellisesti sanottuna en haluaisi juoruta ystäväni selän takana,” Milva puuskahti ja puristi kätensä tiukasti eteensä. Vinski oli ymmällään. Liittyikö naisen trauma jotenkin miesten tappeluun?
”Onko se juoruamista, jos Vinskikin kuulisi totuuden ja miksi Minni suuttui niin pahasti Turbolle…” Moto pohti hieroen niskaansa vaikeana. Milva huokaisi. Hän selkeästi mietti asiaa. Voisiko hän kertoa ystävänsä asioista ilman, että se pahentaisi tilannetta.
”En voi tehdä sitä Minnille… hän on läheisin ystäväni ja saanut kokea jo liiaksi kamalaa elämässään. En haluaisi tuottaa siihen samaan ikävään, enää luottamus pulaa,” Milva selitti apeana. Vinski laski päänsä alas ja istui maahan. Mies painoi kätensä kasvoilleen.
”Vinski sun pitää ymmärtää nyt se, että Minni pitää Turbosta ja samoin toisin päin…” Milva huokaisi.
”Turbo on maannut Minnin kanssa!” Vinski mutisi käsiään vasten. Milva näytti yllättyneeltä ja katsoi Santtua. Minni oli samana päivänä kertonut heille aivan eri tarinan. Tai sitten nainen oli jättänyt osan vain kertomatta.
”Miten se tähän liittyy?” Moto kohautti harteitaan.
”Ai miten?”
”Minni pitää Turbosta… todella… todella paljon. Joten voisitko painaa sen jo sinne paksuun kalloosi?” Milva murahti tavutellen. Hänen hermojaan alkoi uudelleen kiristämään.
”No en olisi uskonut, että he olisivat niin nopeasti tehneet sen…” Vinski marisi.
”Ei sillä ole mitään merkitystä. Jokainen tekee sen siinä kohtaan, kun on vain valmis!” Moto puolusteli kaksikkoa. Vinski nosti katseensa Santtuun, joka näytti pettyneeltä.
”Santtu…”
”Anna olla…” nainen henkäisi ja poistui sisälle.
”Näetkö nyt mitä olet saanut aikaan?” Milva murahti ja lähti ihmisnaisen perään.

Turbo puolestaan yritti saada Minnin avaamaan oven. Mies koputteli ovea tovin ja yritti puheellaan saada naisen avaamaan oven. Mies yritti kertoa, kuinka pahoillaan hän oli. Mies huokaisi, kun huoneesta ei kuulunut mitään. Mies valahti ovea vasten. Minni käveli ovelle painaen korvansa ovea vasten ja yrittäessään arvuutella oliko mies oven toisella puolella vai ei. Minni istui kanssa lattialle. Kaksikon välissä ei ollut kuin ovi.
”Minni… olen oikeasti todella pahoillani kaikesta… siitä etten pystynyt pitämään lupaustani… siitä etten voinut olla sinulle luottamuksen arvoinen… en halunnut oikeasti sinua näin surulliseksi,” Turbo puheli vaisusti oven toiselta puolelta. Minni sulki silmänsä surkeana. Ihan kuin häntä väsyttäisi kamalasti.
”Mutta kaikesta tässä kurjuudesta tajusin yhden asian… välitän sinusta todella. Lyhyessä ajassa olen oppinut pitämään sinusta enemmän, kuin ystävästä… En ole koskaan tuntenut näin ketään naista kohtaan… en edes silloin, kun asuimme Marsissa… Sinä olet saanut minuun ihan uudenlaista eloa… olet saanut minut henkiin, enkä halua senkään vuoksi menettää näin nopeasti sinua. Tiedän mitä teimme Vinskin kanssa, mutta en tässä kohtaa voi oikeastaan kuin puolustaa itseäni… En tiedä uskotko minua, mutta vaihtoehtoni oli ottaa turpaan tai puolustaa itseäni,” Turbo huokaisi ja sai Minnin vain kuuntelemaan oven takana.
”Voisitko avata oven, jotta voisimme selvittää tämän kasvotusten?” Turbo anoi. Minni vain huokaisi. Hän todella piti tuosta miehestä. Mutta pystyikö nainen oikeasti luottamaan häneen enää? Saati antamaan hänelle anteeksi. Turbo puolestaan oli hetkeksi poistunut ja kirjoittanut pienelle lapulle naiselle viestin. Mies taitteli paperi lapun ja tyrkkäsi sen oven alta naiselle. Minni pelästyi hieman, kun jokin hipaisi hänen kättään. Minni nosti lapun käteensä ja luki sen;

Nyt Minnistä tuntuikin, että kyyneleet valuivat hänen kasvoilleen. Nainen tunsi kehonsa värähtelevän ja lämpiävän uudelleen. Keho heräsi. Nainen pyyhki kasvoiltaan kyyneleet ja painoi lapun kiinni vasten rintaansa. Vaikka miehen ele oli sydäntä sulattava, ei hän silti ollut tempusta huolimatta valmis avaamaan miehelle ovea.

Ilta oli mennyt pipariksi kaikin tavoin. Vinski oli ainoana alakerrassa hereillä ja siemaili oluttaan kuun valon paistaessa ikkunoista. Miehen rystysiä särki. Turbo ei varmaan koskaan tulisi antamaan hänelle anteeksi. Valkea marsilainen pohti myös Santtua ja Minniä. Askeleet portaikosta sai miehen huomion. Vinski siirsi varovaisesti katseensa alas tulevaan hahmoon. Minni siirsi suortuvaansa ja sai Vinskin huokaisemaan. ”Miksi juuri hän?” Vinski pohti ja iski päänsä sohvan selkänojaan. Minni katsahti olohuoneen puolelle ja näki surkean marsilaisen hiirimiehen.
”Hei…” Vinski huokaisi hiljaa naiselle. Minni nappasi itselleen jääkaapista vesipullon. Vinski painoi katseensa tyhjään takkaan. Miehen yllätykseksi Minni istui nojatuolille. Naisen katse oli tuima ja Vinski ei uskaltanut edes kääntää katsettaan tähän.
”Miksi et voinut tehdä niin, kuin pyysin?” Minni kysyi tuimasti ja siirsi paksuja hiuksiaan selkänsä puolelle.
”Koska olen hidasälyinen… mitä kovemmin minulle sanoo asiat, sitä hitaammin ne menevät jakeluuni,” Vinski yritti selittää naiselle. Minni kohautti tuimana toista kulmaansa. Minni hieroi sormenpäillä otsaansa.
”En usko, että olet hidasälyinen… olet vain itsepäinen päästämään irti siitä, mikä olisi sinulta pois,” Minni murahti hiljaa ja nojasi nojatuolin selkänojaan. Minni risti sekä jalkansa, että kätensä.
”Tiedän… ja sen itsepäisyyden vuoksi vahingoitin itselleni sitä kaikkein tärkeintä hiirtä,” Vinski huokaisi syvään. Minni nosti katseensa mieheen. Katuiko tämä tosiaan tekosiaan? Mies pyyhkäisi yhtäkkiä kuonoansa ja sai naisen ilmeen heltymään. Tämä todella taisi katua.
”Ymmärrän, jos sinä tai Turbo ette anna minulle koskaan anteeksi,” Vinski nyyhkäisi ja laski lasipullon olohuoneen pöydälle. Mies painoi kasvonsa kämmeniinsä. Minni ei oikein tiennyt mitä sanoa, mutta kuitenkin päätti avata suunsa.
”Loukkasit todella montaa henkilöä tänään… et ainoastaan minua tai Turboa. Myös Santtua,” Minni muistutti.
”Tiedän… ja en voi käsittää miten unohdin söpöliinin olemassa olon yhtäkkiä. Riistän veljeltäni onnen ja annan vihan sekä katkeruuden vallata sieluni…” Vinski selitti.
”Niinpä…” Minni puuskahti ja katsoi toisaalle. Hän ei oikeastaan ollut edes pahoillaan, että Vinski koki myötätuntoa henkilöihin, joita oli satuttanut.
”Minni… mää olen pahoillani. Turbo ei tehnyt mitään väärää. Hän vain puolusti itseään. En halua kenellekään pahaa. Varsinkaan miehelle, joka pelasti minut vuosia sitten,” Vinski anoi naiselta anteeksi antoa.
”Mun pitää miettiä tätä asiaa…” Minni vastasi kylmästi ja nousi seisomaan. Vinski painoi katseensa alas. Hän nyökkäsi hyväksyvästi.
”Selvä…” mies totesi. Minni vilkaisi vielä alaviistoon valkeaa marsilaista, kunnes poistui yläkertaan. Ei hän ollutkaan niin valmis, kuin kuvitteli olevansa.

Aamulla tunnelma oli edelleen kireä. Vinski oli mennyt myöhään nukkumaan, mutta oli ensimmäisten joukoissa hereillä. Hän oli keittänyt kahvin valmiiksi ja istui apeana ruokapöydässä. Muutkin istuivat vähin äänin miehen seuraan. Milva puolestaan tunsi jälleen polttavaa kipua rinnassaan. Moto hieroi puolisonsa selkää ja sai hellän hymyn naiselta.
”Närästää hiukan…” Milva kuiskasi unisena. Moto huokaisi helpotuksesta suukotti vaimonsa ohimoa. Turbo piti Vinskille mykkäkoulua. Samoin Santtu. Mies oli piiritellyt häntä siitä saakka, kun jätkät olivat naamansa Maassa näyttäneet ensimmäisen kerran. Naisella kenties oli syykin olla loukkaantunut, vaikka ei ikinä olisi kuvitellut, että hänen tunteensa olisi ollut näin voimakkaat Vinskiä kohtaan. Turbo pyöritteli lusikkaansa aamupalansa joukossa. Hänen ruokahalunsa oli mennyttä. Portaista kantautuvat askeleet sai hänen suunsa hieman auki hämmennyksestä. Minni asteli alakertaan ja katsoi seuruetta tuimana. Hän otti itselleen kahvia ja istui Turboa vastapäätä. Nainen ei luonut kuitenkaan kehenkään katsekontaktia. Milva vilkaisi Motoa ja tämän ohitse ystäväänsä.
”Miten voit?” Milva kysyi varovaisesti.
”Hyvin,” Minni vastasi yksipuolisesti ja jätti vastauksensa leijumaan ilmaan. Milva ei oikein tiennyt miten olisi keskustelua jatkanut naisen kanssa. Jos he eilen teeskentelivät pitävänsä mykkäkoulua jätkille, niin nyt Minni teki sitä tosissaan. Eikä se ollut mielekästä. Se tuntui pahalle.
”Mitä me tekisimme tänään?” Santtu kysyi. Tosin kysymys oli kenties osoitettu enemmän naisille, kuin miehille.
”Tehkää mitä lystäätte…” Minni murahti tympeänä ja poistui ruokapöydästä kahvikuppinsa kanssa takaisin yläkertaan.
”Mullekaan ei oikein maistu…” Turbo huokaisi taas alakuloisena ja poistui mökistä ulkosalle.
”Mitä olen mennyt tekemään?” Vinski parahti ja laski otsansa pöydän kanteen.
”Onko mitään millä voisin korvata tämän?” hän jatkoi katsoen kolmikkoa. Santtu oli ristinyt kädet eteensä ja painanut katseensa alas. Hän ei halunnut vastata mieshiirelle mitään. Milvakin vilkaisi Moton kanssa toisiaan.
”Voisit jotain kenties miettiä. Ennen, kuin meidän loppulomamme on täysi fiasko,” Milva kohautti olkapäitään.
”Mää meen katsomaan, että onko Turbo kunnossa,” Santtu huokaisi ja nousi apeana seisomaan. Vinski katsoi surkeana naisen perään.
”Auttakaa mua! Mää pyydän…” Vinski aneli avioparilta. Moto huokaisi hyväksyvästi miehelle.

Turbo istui mökin terassin portailla nojaillen jalkoihinsa. Santtu istuin miehen viereen ja nojautui tämän olkavartta vasten. Turbo sivu silmällään vilkaisi tuota ihmisnaista muttei sanonut naiselle sanaakaan. Kenties naisen ajatuksille teki hyvää, olla hetki puhumatta. Nainen kaipasi vain luottamista tällä hetkellä. Jätkät olivat onnistuneet jo tietyllä tavalla romuttamaan luoton itsestään naisen silmissä ja Turbon mielestä nainen ei tarvitsisi yhtään enempää tällaista. Yhtäkkiä mies tunsi hellän kosketuksen käsivartensa ympärillä. Santtu oli kietonut kätensä miehen käden ympärille.
”Haluatko halauksen?” mies kysyi pienesti hymyillen. Santun suulle nousi helpottunut hymy.
”Jos se helpottaa oloasi,” Santtu henkäisi ja sai miehen naurahtamaan. Mies nosti kätensä naisen ympärille ja halasi tätä lempeästi.
”Uskon siihen, että sinä ja Minni saatte kyllä asianne sovittua…” Santtu huokaisi ja päätti halauksen.
”En olisi siitä niin varma… Minni ei avannut minulle edes ovea viime iltana,” Turbo puuskahti.
”Minni oli vihainen… ja oli nähtävästi kyllä edelleen. Mutta kai se kertoo jo paljon, jos hän suostui kapuamaan alas meidän kanssamme?”
”Kenties… harmittaa vain, jos tämä yritys meneekin viemäristä alas,” Turbo huokaisi ja painoi poskensa kämmeneensä.
”Pidätkö Minnistä oikeasti?”
”… Tässä lyhyessä ajassa olen huomannut, että pidän hänestä enemmän kuin ystävänä. Enkä vain pidä…”
”Tykkäät hänestä?” Santtu varmisti ja sai Turbon pyörittelemään päätään.
”Luulen… luulen, että olen rakastunut,” mies huokaisi surkeana.
”Mitä sitten epäilet?”
”En tiedä mitä rakkaus on. En ole koskaan ollut rakastunut… eikä sitä varmaan osaa kukaan rakastunut edes kuvaillakaan, koska kaikki tuntevat rakkauden eri tavoin…” mies selitti.
”Olet oikeassa. Kukaan ei pysty määrittelemään rakkautta. Mutta olisitko valmis ottamaan sen riskin, että joutuisitte Minnin kanssa pitämään etäsuhdetta?”
”Enemmän mua huolestuttaa se, että pystynkö jatkossa pitämään Minnille lupauksesi. Jos hän antaa siis minulle anteeksi…” Turbo huokaisi ja hieroi ohimoaan.
”Meillä taitaa olla sitten sen saralla vielä työstettävää…” Santtu kannusti ja sai miehen kohauttamaan kysyvästi kulmaansa.

Vinski yhdessä Moton ja Milvan kanssa olivat suunnitelleet miten valkea egoisti voisi korvata ystävilleen aiheuttamansa mielipahan. Seuraavana päivänä Vinskin ensimmäisenä tehtävänä oli saada luottamus synnytettyä takaisin Turbon kanssa. Mieshiiri oli viihtynyt paljon Santun kanssa. Valkean hiiren suunnitelmana oli Turbon luottamuksen saatuaan, saada Santulta anteeksianto. Kaiken tämän päätteeksi mies yritti korjata Minnin ja Turbon välit. Hänellä ei olisi vaihtoehtoja. Joko hän tekisi kaiken tämän tai menettäisi veljeyden, ystävyyden ja uuden kenraalin luottamuksen. Vinski huokaisi syvään. Turbo luki läheisessä riippumatossa löytämäänsä kirjaa. Ei jätkillä muutakaan tekemistä ollut. Perinteiset kotikalja ja hodari-illat olivat riidan vuoksi jääneet. Milva astui valkean hiirimiehen viereen ja antoi tämän käteen kypärän.
”Teidät tuntien, riidat haihtuvat pitkän ajon myötä,” nainen rohkaisi ja poistui sisälle. Vinski sulki silmänsä hetkeksi ja päättäväisin askelin käveli kullanruskean hiirimiehen luokse. Turbo oli niin uppoutunut lukemaansa, ettei kiinnittänyt huomiota Vinskin saapumiseen. Vinski katsoi tuimasti veikkaansa ja heitti tämän alavatsalle kypärän, saaden miehen puuskahtamaan. Turbo nosti katseensa sylissään makaavasta kypärästä Vinskiin.
”Mitä helvettiä?”
”Tule!” Vinski komensi hellästi ja sai miehen hämmentymään. Turbo sulki kirjansa ja puki kypärän puoliksi päähänsä. Turbo laski kirjan terassin kaiteelle ja painoi kypärän loppuun saakka päähänsä.
”Mitä sinä haluat?”
”Tule nyt vain!” Vinski huokaisi tympeänä ja istui punaisen kilpurinsa päälle. Turbo sulki kypäränsä visiirin ja polkaisi mustan harrikkansa käyntiin. Moto asteli kanssa mökin sisältä ja käynnisti moottoripyöränsä. Turbo katsoi kaksikkoa kummastellen. Mitä heillä oikein oli mielessään? Moton tarkoituksena ei ollut kuin lähteä kaksikon erotuomariksi. Turbo istui epäillen moottoripyöränsä selkään ja lähti veikkojensa perään. Samaan aikaan Milva kertoi suunnitelmansa Santulle. Nainen innostui jo hieman, mutta samaan aikaan surkutteli, miten onnistuisivat tehtävässään.

Jätkät olivat ehtineet ajamaan tovin. Yorkville oli hyvin pitkälle tasaista taajamaa. Joki kuohusi kaupungin laidalla ja täytti maalaiskaupungin elämällä. Jätkät jatkoivat ajamistaan hieman syrjäisemmälle kohdalle. He istuivat pitkien heinikoiden sekaan ja katselivat, kun toisaalla olevalla sillalla kaksi vanhempaa miestä kalastelivat. Syvä kiusallinen hiljaisuus varjosti heidän välejään. Vinski vilkaisi nopeasti alakuloista veikkaansa. Hän hieroi niskaansa, kunnes tunsi Moton tuuppaavan häntä kevyesti olkavarrellaan. Miehen ele kertoi siitä, että tämän pitäisi avata suunsa.
”Tuota… Turbo…” mies aloitti takerrellen. Turbo mulkaisi vihaisena veikkaansa.
”Olen pahoillani siitä mitä tein… en olisi…”
”Et tosiaankaan. Kimppuuni käyminen oli viimeisin tekosi mitä olet koskaan minulle tehnyt!”
”Tiedän sen… Ja vasta nyt olen käsittänyt tekoni seuraukset.”
”Sun tekojesi seurauksella eväsit minulta onnen… satutit Santtua ja loukkasit Minniä minun kauttani. Jep… kiitos Vinski!” Turbo murahteli vihaisena. Vinski hieroi ohimoaan ja vilkaisi Motoa.
”Haluaisin korvata tämän jotenkin?”
”Miten? Minni ei edes puhu mulle!” Turbo katsahti mieshiirtä.
”Tiedän… mutta haluaisin osoittaa, kuinka pahoillani olen… niin… olen…” Vinski empi.
”Olet mitä?” Turbo tivasi vihaisena.
”Rauhoitu nyt ja kuuntele mitä Vinskillä on sanottavaa,” Moto rauhoitteli miestä ja sai tämän tympeänä puuskahtamaan.
”Haluan järjestää sinut ja Minnin takaisin yhteen. Haluan, vain kertoa… että kai te olisitte parempi pari kuin minä ja Minni,” Vinski huokaisi ja sai Turbon ilmeen heltymään. Jokainen muisto vain hänestä ja Minnistä lyhyen ajan sisällä sai hänen olonsa surkeaksi.
”En tiedä Minnin kokemasta traumasta… enkä oikeastaan muutakaan hänestä… ja haluan sinunkin olevan onnellinen,” Vinski myöntyi ja sai Turbon vilkaisemaan Vinskiä.
”Hän on upea, voimakastahtoinen ja varmasti pätevä kenraali. Voitko kohdella häntä hyvin?” Vinski kysyi. Turbo huokaisi ja haroi hiuksiaan mietteliäänä.
”Kohtelisin… jos hän vain suostuisi enää puhumaan minulle,” Turbo vastasi.
”Onneksi meillä on siihenkin pieni mahdollisuus…” Moto kohautti harteitaan.
”Onko tämä nyt se, että annat anteeksi minulle?” Vinski kysyi varovaisesti.
”En kokonaan… kaikki riippuu siitä miten saat välimme vielä kaikkien kanssa kuntoon,” Turbo hymyili pieni iva kasvoillaan veikoilleen.
”Mää lupaan ja vannon sulle, että teen kaikkeni saadakseni koko sotkun selvitettyä!” Vinski vastasi lähellä miehen kasvoja. Turbo tarrasi miehen kasvoista kiinni ja tyrkkäsi tämän naureskellen kauemmaksi itsestään.
”Selvä sitten macho!” mies naurahti ja pudisteli vaatteitaan ruohosta. Vinski hymyili helpottuneena. Hänellä olisi iso työ vielä tehtävänään ennen, kuin kaikki olisi puolin ja toisin annettu anteeksi.

Samaan aikaan mökillä Santtu ja Milva nostivat ruokapöytää ulkosalle. He olivat nostaneet tulilyhtyjä valaisemaan pihaa. Viiltävä kipu sai Milva laskemaan pöydän ja pitämään vatsaansa.
”Milva!” Santtu henkäisi ja juoksi naisen luokse. Milva hengitti hieman raskaasti.
”Oletko kunnossa?” Santtu huolestui naisesta.
”Joo… olen kai. Nostin varmaan huonosti,” nainen selitti.
”No ole varovaisempi ensikerralla…” Santtu huokaisi helpottuneena ja sai hiirinaisen hymyilemään. Kuitenkin Minnin ikkuna sai naisen huolestumaan uudelleen.
”Minni viihtyy kyllä tiukasti huoneessaan!”
”Toivottavasti tälle kaikelle saataisiin päätös… ei ole mielekästä viettää lomaa riidoissa,” Milva huokaisi.
”No ei tosiaan. Jäin vain pohtimaan… Miksi tämä kaikki purkautuu nyt?” Santtu mietti ja sai Milvan kohauttamaan kulmiaan. Nainen kohautti harteitaan.
”Ei mitään tuon taivaallista hajua… Ehkä sen vuoksi, että uskaltauduimme haastamaan Minnin kanssa jätkät… johon sitten sekoittui ihastuminen ja mustasukkaisuus, joka räjähti kuin pommi!” Milva pohti hieroen leukaansa.
”En uskonut olevani näin mustasukkainen Vinskistä… saati niin loukkaantunut,” Santtu mietti puolestaan omaa käytöstään.
”Ei ole väärin tulkita tunteitaan myöhemmin. Vinski on loistava siinä, että saa naisten päät sekaisin,” Milva naurahti.
”Juu olen huomannut… ja kuullut,” Santtu naurahti kanssa.
”Vinski kannattaa ottaa hieman huumorilla… mutta sitten hänestä kyllä huomaa sen, kun hän oikeasti on tosissaan jonkin asian kanssa,” Milva tuumi.
”Sunko mielestä Vinski ei ollut tosissaan ihastumisensa kanssa?”
”En osaa sanoa. Ensin luulin hänen vain ärsyttäneen Turboa tahallaan, koska hänen egonsa koki kolauksen… mutta sitten kuitenkin hänen käytöksensä alkoi muuttumaan siihen, että hän olikin tosissaan… joten on enää vaikea sanoa halusiko hän olla se macho egoisti vai oikeasti ihastunut marsilainen?”
”Mutta voisiko Vinskin käytöstä perustella siten, että hänen egonsa koki niin kovan kolahduksen, että sen vuoksi kävi Turbon päälle? Hän ei vain kerta kaikkiaan enää kestänyt sitä?” Santtu kohautti harteitaan.
”Vaikea päästä sen hiiren mielen sisälle ja sanoo, mikä on oikea ja mikä väärä vaihtoehto!” Milva vastasi ihmisnaiselle.
”Mennään hakemaan Minni avuksi ja katsotaan sitten mitä mieltä Vinski tosissaan oli…” Milva rohkaisi naista lähtemään peräänsä.

Jätkät palasivat takaisin ja ihmettelivät täysin keskeneräistä kattausta ulkona. Kaikki oli sikin sokin ja ketään ei näkynyt muutenkaan missään.
”Missä tytöt on?” Vinski kysyi huolissaan ja sai veikkansa ponkaisemaan prätkiltään ylös. He kävelivät varovaisesti sisälle. Missään ei ainakaan näkynyt tappelun merkkejä, mutta ei myöskään vilausta naisistakaan. Jätkät astuivat varovaisesti mökin sisälle. Milva ja Santtu rymistelivät alakertaan kuullessaan askeleita sisältä.
”Ai te…” Milva huokaisi.
”Miten niin me?” Vinski kysyi hämmentyneenä.
”Ketä sitten odotitte?” Moto kysyi.
”Onko jotain sattunut?” Turbo kysyi ja sai naiskaksikon hymyilemään. Hymy kuitenkin hyytyi nopeasti, kun heidän oli kerrottava jätkille totuus.
”No on yksi juttu…” Santtu huokaisi.
”Mikä juttu?” mies tivasi.
”No siis sellainen… että… Minni on kadonnut,” Milva tokaisi ja sai jätkien katseet laajenemaan.
”Miten niin kadonnut?” Turbo huolestui.
”Minni ei ole huoneessaan. Yritimme pyytää häntä avuksi järjestämään illan juttuja varten… mutta…”
”Emme löydä häntä mistään. Olemme tutkineet joka ikisen paikan tästä mökistä, ulkovarastoa myöden… Hän on vain kadonnut,” Milva huokaisi huolissaan. Moto kaappasi vaimonsa kainaloonsa. Turbo käveli päättäväisenä vielä yläkertaan. Hän halusi olla itsekin varma, että Minniä ei näkynyt missään. Vinski seurasi auttaakseen veikkaansa.
”Miten teillä meni?” Santtu kuiskasi Motolle.
”Alku… katsotaan miten loppu menee,” mies vastasi ja sai naiset nyökkäämään.

Yläkerrassa Turbo koputti Minnin oveen. Kuitenkin huone oli hiljainen ja kukaan ei avannut ovea. Mies uskaltautui kääntämään oven nuppia ja astumaan valkean marsilaisen kanssa huoneeseen sisälle.
”Minni?” Turbo kysyi varovaisesti, mutta ei saanut keneltäkään vastausta. Vinski katsoi huonetta ympäriinsä. Peti oli pedattu, ikkuna oli kiinni ja huone oli hiljainen kuin aave. Minniä ei näkynyt missään. Eniten miehiä mietityttä se, missä välissä nainen olisi poistunut mökistä ilman että kukaan heistä olisi huomannut mitään. Alakerrassa oli aina ollut joku ja olisi varmasti huomannut hiirinaisen poistuneen. Chicagoonkaan nainen ei pääsisi ilman jätkiä.
”Outoa…” Vinski pohti.
”Niin on…” Turbo vastasi. Motokin saapui yläkertaan ja katsahti huoneeseen.
”Minni tosiaan on kadonnut…” mies tokaisi.
”Oudointa tässä on se, että edelleen Minnin tavarat ovat täällä,” Turbo vastasi osoittaen mustaa armeija kassia.
”Huom… meidän tavaramme…” Milva tarkensi ja sai mieshiiren pyörittelemään silmiään. Turbo hieroi leukaansa mietteliäänä. Mihin hiirinainen olisi voinut yhtäkkiä kadota. Tietysti hän halusi varmasti omaa rauhaa ja saisi sitä myös ulkoilmasta, mutta eniten miestä mietitytti miten, tämä oli onnistunut sniikkaamaan itsensä ulos ilman, että kukaan viidestä ei ollut häntä huomannut. Vinski tutki kanssa huonetta kummastellen. Hän katsoi lipaston päällä olevaa paperin palaa.
”Rakastan sinua…” mies luki mielessään. Hän huokaisi hiiren hiljaa ja laski lapun takaisin lipaston päälle. Viimeistään tämä osoitti sen, että Minnin ja Turbon välillä oli kipinöintiä. Eikä vain kipinöintiä. Minni rakasti Turboa tai toisin päin. Eihän lapussa lukenut kuka sen oli kirjoittanut.
”Tämä on ihan älytöntä…” Milvan ääni herätti valkean marsilaisen ajatuksistaan.
”Mihin se nainen on voinut mennä? Ei täälläkään ole sellaista paikkaa mihin hän voisi vain kadota…” nainen tokaisi vihaisena ja puristi kädet eteensä. Moto rauhoitteli vaimoansa silittelemällä tämän olkapäätä.

Turbo mietti hetken ja sai ajatuksen. Miehen ilme kirkastui kerta heitolla.
”Mulla on idea…” mies totesi ja sai kaikki hämmentyneiksi.
”Jatkakaa te siitä mistä jäittekin… Mää käyn tsekkaan yhden paikan,” Turbo jatkoi ja poistui kiireen vilkkaa huoneesta. Milva katsoi hölmistyneenä muita, jotka kohauttivat vain olkiaan.
”No kai jatkamme sitten… kun komentaja niin käskee,” Milva naljaili ja sai ainakin miehensä nauramaan. Santtu oli poistumassa kanssa huoneesta, kunnes tunsi hennon kosketuksen kädessään. Jokin pieni voima veti häntä taakse päin ja sai hänet kääntymään. Valkea marsilainen hieroi niskaansa tuskallisen oloisena ja sai ihmisnaisen lempeästi hymyilemään.
”Kuule… söpöliini…” mies empi ja yritti katsoa naista, mutta katse hamuili aina vain muualle. Santtu astui askeleen lähemmäksi hiirimiestä, niin että tässä kohtaan hänen oli pakkokin nostaa katseensa Santtuun. Mies oli hämmentynyt ja ei oikein tiennyt mitä olisi sanonut.
”Jatka vain…” Santtu kuiskasi ja sai hiirimiehen nielaisemaan. Vinski huokaisi lähellä naisen kasvoja ja painoi surkeana katseensa alas.
”Olen pahoillani! Kaikista universumisissa tapaamistani henkilöistä olet viimeisin, jota halusin loukata,” Vinski pahoitteli.
”Turbon lisäksi?” Santtu kohautti kulmaansa pieni hymy kasvoillaan.
”Kieltämättä… en halunnut loukata teistä ketään. Tunteet vai vei mennessään ja en pystynyt hillitsemään itseäni,” mieshiiri selitti. Santtu kietoi kätensä miehen kaulalle ja painoi päänsä tämän rintaa vasten.
”Tiedän sen… Olet höyrypäisin marsilainen jonka tunnen,” Santtu naurahti ja nosti katseensa hiirimieheen.
”Ja vaikka kuinka välitän sinusta… en voisi koskaan kuvitella meitä enemmän, kuin ystävinä. Haluan että löydät onnen… mutta se ei tapahdu minun tai Minnin kanssa,” nainen jatkoi.
”Tiedän. Annin takia olen taistellut… ja nyt hänetkin on viety minulta,” Vinski huokaisi. Santtu suukotti kevyesti hiirimiehen poskea.
”Anni odottaa taisteluasi edelleen! Älä luovuta vain sen vuoksi, että uusia naisia astuu elämääsi,” nainen kannusti ja sai hiirimiehen halaamaan häntä tiukasti.
”Kiitos Santtu!” mies mutisi naisen punaruskeita hiuskia vasten.

Minni huokaisi metsän siimeksessä syvään. Hän oli nojautunut käteensä ja antoi viileän tuulen sekoittaa mustia hiuksiaan. Nainen nousi hetkeksi suoristaakseen vaatteensa. Hän heitti peittoa syvemmälle laavulla olevan katoksen sisään. Nainen oli edellisen yön viettänyt taivas alla ja hänestä tuntuikin, että ajatusvirta kulki paremmin, kuin neljän seinän sisällä. Yöaika oli paras aika poistua mökistä ilman kenenkään huomaamatta. Nainen sammutti nuotion, kun oli saanut itselleen keitettyä kahvia ja nousi katsomaan jyrkänteen reunalle maisemia. Lampi alempana houkutteli naista ja Minni olikin aamupäivän käyttänyt reitin etsimiseen, toistaiseksi vielä löytämättä sitä. Rasahdus hänen takaansa sai hänet kääntymään. Turbo huokaisi helpottuneena nähden hiirinaisen olevan kunnossa. Minni puolestaan puristi kädet eteensä.
”Täällä sinä olet! Sua on etsitty joka paikasta,” mies henkäisi ja tasaili sykettään. Mies oli kiirehtinyt paikalle melkein juosten.
”No täällähän minä… Missä muuallakaan?” Minni ihmetteli vihoissaan.
”Jokainen on etsinyt sua… Milva, Moto, Vinski, Santtu…” mies luetteli.
”Jopa sinä?” Minni kysyi surkeana. Turbo astui lähemmäksi naista.
”Erityisesti minä, kun kuulin sinun kadonneen,” mies henkäisi. Minni käänsi kylmästi miehelle selän. Turbo katseli ympärilleen ja huomasi naisen nukkumapaikan.
”Oletko ollut täällä yötä?” mies kysyi ja astui laavun luokse.
”No ei tämä eroa Marsin taivasalla nukkumiseen millään…” Minni vastasi miehelle.
”Eikö mitenkään?” Turbo kysyi ja istui laavulle.
”No okei… täällä ei sentään tarvitse miettiä pommitettavaksi tulemista.”
”Miksi tulit yksin tänne?” Turbo kysyi ja sai naisen vakavoitumaan.
”Tulin tuulettamaan ajatuksiani,” Minni vastasi hetken mietittyään.
”Ymmärrän…” mies totesi ja hieroi niskaansa. Minni vilkaisi miestä sivusilmällä ja hymyili viekkaasti.
”Haluaisitko tehdä yhden palveluksen?” Minni kysyi ja sai miehen nostamaan katseensa naiseen.
”Veisitkö minut tuonne,” nainen osoitti sormellaan ja sai Turbon kävelemään hänen viereensä. Turbo katsoi jyrkänteeltä alas ja muisti lammen, jota olivat Minnin kanssa ensikertaa katselleet yhdessä.
”Miksi?”
”Haluan päästä uimaan…”

Turbo kohautti kulmaansa ja veti reisikotelostaan pistoolin, jonka päässä oli sulkeutunut haarukka. Mies katsoi taakseen ja ampui pistoolinsa yhteen suurempaan puuhun, avaten samalla haarukan.
”Uskallatko todella luottaa minuun?” mies kysyi. Minni hymyili pienesti ja kietoi kätensä miehen kaulanympärille. Turbo hengitti raskaammin. Hän halusi suudella naista siltä seisomalta, mutta ei tiennyt oikein millä tuulella oli. Oliko hän antanut anteeksi vai yrittikö hän käyttää kiukkuaan vain hyödyksi miehen kanssa. Tosi Turbo ei halunnut ottaa sitä riskiä, että suututtaisi naisen kenties uudestaan. Mies kietoi toisen kätensä naisen lanteiden ympärille, saaden naisen pienesti punastumaan. Turbo lähti laskeutumaan jyrkännettä vasten. Loppumatkan hän antoi vain köyden laskeutua rauhassa. Miehen mustat saappaat tömähtivät maahan. Minni puolestaan irrottautui miehestä ja ihaili ihan uudenlaista maisemaan. Joki laskeutui erillisenä haarana peilikirkkaaseen lampeen, kahden ison kallion väliin. Aurinko valaisi hieman lampea, mutta kolkossa paikassa oli viileämpi, kuin laavupaikalla. Pohja oli täynnä isoja sileää kivenmurskaa. Minni kokeili lampea kädellään. Se oli aivan jääkylmää ja sai miettimään halusiko nainen tosissaan uimaan siihen. Turbo seurasi kuin haukka naisen liikkeitä ja sai Minnin hymyilemään. Nainen nosti päältään t-paitansa ja sai miehen kääntämään katseensa toisaalle.
”Tule perässä, jos uskallat…” nainen vinkkasi ja sai miehen kasvoille virneen. Mies riisui vaatteensa boksereita lukuun ottamatta ja kauhisteli naisen kanssa veden kylmyyttä. Minni oli jättänyt ylleen, vain liivit ja alushousut.

Hetken tasailtuaan ja totuttuaan veden lämpötilaan kaksikko uskaltautui syvemmälle. Minni uskaltautui jopa kastelemaan itsensä päätä myöden. Turbo naurahti hieman, kun nainen veti itsensä pinnan alle. Minni siveli hiuksensa myötäilemään päätä ja tunsi vahvan puristuksen käsivarressaan. Turbo veti hänet itseensä kiinni ja sai naisen vain kietomaan kätensä tämän kaulan ympärille. Kumpikin hengitti raskaasti. Vaikka tunnelma oli kuuma, niin vesi viilensi heidän mieltymyksiään. Turbo pyöritti kaksikkoa vedessä, ihan kuin tanssillisin elein.
”Olen oikeasti pahoillani mitä tein… ei minun ollut tarkoitus loukata sinua,” Turbo muistutti naista ja sai tämän painamaan katseensa miehen ohitse. Minni halasi miestä tiukasti.
”En halua menettää sinua näin pian…” nainen kuiskasi itkun sekaisena miehen korvaan. Turbo huokaisi ja lohdutteli naista otteessaan.
”Jos se minusta riippuu… niin et menetäkään…” Turbo vastasi ja sai Minni katsomaan miestä syvälle silmiin. Turbo painoi otsansa naisen otsaa vasten.
”Oikeasti?”
”Oikeasti! Haluan oppia elämään kanssasi ja olemaan sinulle luottamuksen arvoinen…”
”Ilman että tappelet minusta veljesi kanssa?” Minni hymyili ivallisesti.
”Ilman, että minun tarvitsee tapella kenenkään kanssa…” mies henkäisi ja hieroi kuonoansa naisen kuonoa vasten. Minni hymyili miehelle ihastuneena ja painoi intohimoisen suudelman miehen suulle. Mies kietoi automaattisesti kätensä tiukemmin naisen ympärille, vastaten samalla naisen suudelmiin. Minni tunsi pulssinsa kiihtyvän. Hän nosti katseensa laavupaikkaan ja tunsi miehen suudelman vasten kaulaansa.
”Tule…” Minni henkäisi.
”Minne?”
”Tule nyt…” nainen naurahti ja ui pois vedestä. Minni keräsi vaatteensa vain käsiinsä.

Turbolle ei tarvinnut enempää kertoa mitä nainen ajoi toiminnallaan takaa. Mies nappasi nopeasti omat vaatteensa matkaan ja painoi naisen intohimoisen suudelman saattamana vasten kalliota. Minni kietoi kätensä miehen kaulanympärille. Turbo painoi aseensa takaisin kelausta, joka nosti parin takaisin ylöspäin. Ylös päästyään Turbo heitti vaatteensa maahan ja kaappasi naisen syliinsä pienen kiljahduksen saattelemana. Naisen vaatteet levisivät kanssa kallion ja sammaleen peittäneen maanpäälle. Turbo hukutti naisen rakkauden täyteisiin suudelmiin, naisen käsien vaeltaessa miehen vahvoja lihaksia vasten. Turbo laski naisen katokseen, jossa nainen oli viime yönä viettänyt aikaansa. Suudelmat vaihtuivat yhä intohimoisemmiksi ja sai naisen haluamaan miestä kovemmin kuin koskaan. Kukaan ei kuulisi heitä metsän keskellä.
         Meni tovi, jos toinenkin kun Minni suojasi itseään peitollaan. Turbo makasi kyljellään naisen vieressä nojaten käteensä, toisen silitellessä Minnin paljasta reittä. Mies hieroi kuonoansa hellästi naisen omaan. Hän ei halunnut rikkoa herkkää tunnelmaa juttelemalla. Hän oli pyytänyt anteeksi ja saanut anteeksi. Mies vain hymyili naiselle.
”Mitä?” Minni kysyi ja silitteli miehen rintalihaksia.
”Ei mitään…” mies vastasi hellästi. Hänen olonsa oli hyvä… ei vain tyydytetty. Hän tunsi oikeasti olevansa rakastunut tuohon musta hiuksiseen hiirinaiseen.
”Oliko tänne tuleminen vaivan arvoista?” Minni kysyi.
”Todellakin. Mutta rehellisesti tulin vain pyytämään anteeksi,” Turbo kohautti harteitaan ja sai Minnin nauramaan.
”Niin varmaan!” Minni älähti ja iski miestä rintalastaan. Mies kiusoitteli naista ja veti tämän niin, että oli nyt itse selällään, kun Minni makasi osittain kyljellään ja osittain miehen päällä.
”Onko tää nyt sitä sovinto seksiä sitten?” mies kysyi sai naisen nauramaan.
”On…” Minni vastasi ja siveli sormillaan miehen rintaa. Turbo nosti kätensä päänsä alle suojaksi, kun Minni taas painoi päänsä miehen rinnalle. Turbo silitteli naisen paljasta selkää ajatuksissaan. Minni nousi istumaan ja huokaisi syvään.
”Mitä nyt?” Turbo kysyi huolestuneena ja nousi naisen rinnalle istumaan. Minnin selkä lepäsi miehen olkaa vasten ja sai Minnin vain hymyilemään miehelle.
”Olet todella outo…” Turbo kohautti kulmaansa. Minni suuteli miestä hellästi ja silitti tämän poskea sekä leukaa.
”Olitko tosissasi siitä mitä sanoit minulle?” Minni kysyi.
”Mistä?” Turbo pohti, kun yritti saada naisen ajatuksesta kiinni.
”Siitä kun sanoit… tai oikeastaan kirjoitit, että rakastat minua? Minni kohautti harteitaan. Turbo painoi katseensa alas.
”Et heittänyt viestiäni menemään?” Turbo kysyi. Minni hymyili lempeästi ja pyöritti päätään miehelle.
”En voinut…” nainen kuiskasi.
”Miksi et? Yhtä hyvin olisit? Varsinkin, kun olit vihainen minulle!”
”Miksi et vastaa kysymykseeni?” Minni naurahti lempeästi. Turbo katsoi naista syvälle tämän silmiin.
”Olin tosissani mitä kirjoitin…”
”Pystytkö sanomaan sen nyt vasten kasvojani?” Minni kuiskasi lähellä miehen kasvoja.
”Minni… mää rakastan sua…” mies kuiskasi ja sai naisen hymyillen ummistamaan hetkeksi silmänsä.
”Niin minäkin sinua…” nainen vastasi ja suuteli miestä pitkään sekä lempeästi…

OSA 1


Seuraava aamupäivä oli hyvin hiljainen. Alakerrassa ei ollut, kuin musta hiuksinen naiskenraali. Minni hieroi ruokapöydän ääressä päätään, kun Milva istui hänen seuraansa.
”Särkeekö päätä?” ruskea turkkinen hiirinainen kysyi. Minni raotti hieman silmiänsä ystävälleen ja hymyili vaisusti.
”Hieman… teidän kanssa juhliminen on rankkaa puuhaa,” Minni naurahti ja paransi asentoaan pöydän ääressä. Hiiret ja Santtu olivat juhlineet viime iltana railakkaasti sovinnon eleeksi ja olokin oli seuraavana päivänä sen mukainen. Minni ja Turbokin olivat kehdanneet julkisesti kuherrella keskenään. Vinski oli osannut pitää mölyt mahassansa ja nyrkkinsä kurissa. Edelleen hiirimiehestä tuntui pahalle, mutta hän ei koskaan elämässään ollut komentajaansa nähnyt niin onnellisena jonkun kanssa. Minni oli saanut mieheen uutta virtaa ja tämä ei nolostellut tunteitaan. Turbo uskalsi suukotella naista julkisesti ja sai Minnin tuntemaan olonsa turvalliseksi hiirimiehen kainalossa.
”Nukkuuko Turbo vielä?” Milva kysyi ja sai Minnin nyökkäämään.
”Sammui saman tien, kun pääsimme sänkyyn,” Minni naurahti.
”Alkoiko valtataistelu?”
”Sängystä?”
”Niin…” Milva kohautti naureskellen harteitaan.
”Alkoi… ja Turbo hävisi. Potkaisin hänet ainakin kerran lattialle. Oli nöyränä miehenä kavunnut jossain välissä uudelleen viereeni,” Minni pyöritteli päätään ja sai Milvan entistä enemmän nauramaan.
”Au mun pää!” nainen tuskastui, kun nauraminen tuntui pääkopassa.

Milva piteli päätään saaden kenraalittaren hieman kikattelemaan. Kun suurin osa tuskasta oli mennyt ohi Milva katsoi lempeästi ystäväänsä.
”Oletteko Turbon kanssa nyt pari?” Milva kysyi. Minni katseli ihastuneen oloisesti ulos ikkunasta.
”Ei me olla sovittu siitä varsinaisesti mitään… mutta kyllä tämä sinne suuntaan on ehkä vahvasti menossa.”
”Ai ehkä? Olitte toisissanne kiinni eilenkin, kuin mitkäkin kiimakallet!”
”Milva!”
”Mitä? Myönsikö Turbo sulle edes rakkauttaan missään kohtaan?” Milva kysyi ja sai Minnin punastelemaan. Naisen mieleen palasi edellispäivän laavupaikka, jossa kaksikko oli myöntänyt ensimmäisen kerran rakastavansa toisiaan. Tunne oli syntynyt hyvin nopealla ajalla ja oli ainakin Minnin saanut epäilemään heidän suhteensa lujuutta. Kestäisikö se samalla tavalla, kuin Milvalla ja Motolla? Marsissa tosin oli hyvin tavallista, että rakastui toiseen hiireen nopeasti. Sekin johtui antennien kautta välisestä yhteydestä. Antennit lähettävät ilman erillistä kontaktia toisiinsa stimuloivia signaaleja, jolloin marsilainen hiiri pystyy sanomaan, onko henkilö hänelle rakkausrintamalla oikea vai ei tai kenties jotain sinne päin. Vinskin ja Minnin kohdalla tätä signaalia ei ollut tapahtunut, joten Minni ainakin pystyi hyväksymään sen, että heidän suhteensa perustuisi ainoastaan ystävyyteen ja kumppanuuteen taistelurintamalla. Kuitenkin signaali Turbon kanssa oli ollut hyvin vahva ja stimuloivat signaalit lähettivät kehoon euforeita, jotka herättivät rakkauden liekkeihinsä.
”Kerro!” Milva huitaisi ystävänsä suuntaan herättäen hänet ajatuksistaan.
”Turbo myönsi minulle, että rakastaa minua sekä kasvotusten, että kirjallisena,” Minni kuiskasi rakastuneena. Milva pyrki innostuksestaan pysyä hiljaa ja naputti hyvin hiljaa ruokapöytää.
”Oikeasti?” nainen kuiskasi innoissaan. Minni nyökkäsi naiselle vastaukseksi.
”Entä sinä?”
”…”
”Minni et kai sää antanut Turbolle turhia kuvitelmia?”
”No en! Tuskin hän olisi kuherrellut kanssani julkisesti tai nukkunut vieressäni, jos olisin ollut ihan mulkku hänelle,” Minni tokaisi.
”No mitä sää sit vastasit?”
”Ensimmäistä kertaa Rickyn jälkeen pystyin myöntämään… että olen rakastunut uudelleen,” Minni vastasi muistellen samalla ex-miestään.
”Minni… Tuo on ihan super söpöä… Turbo on oikeasti sellainen mies, jota tarvitset rinnallesi,” Milva henkäisi ja nojasi käsiinsä. Minni hymyili ystävälleen kiitollisena.
”Kiitos. Toivottavasti meidän suhde olisi valoisampi, kuin… no tiedät kyllä kenen kanssa!” Minni hymyili ivallisesti.
”Kyllä se on!” Milva kannusti pienesti ja nosti katseensa portaikkoon.

Minni vilkaisi olkansa yli saapuvaa mieshiirtä, joka puoli huolimattomasti oli pukenut farkkunsa jalkaan. Miehen musta nahkaliivi oli… no jossain. Turbo nojasi Minnin istuman tuolin selkänojaan ja hieroi ohimoaan.
”Onko krapula?” Milva ilvalsi.
”Maailman paskin kysymys ilmiselvään asiaan,” mies tuhahti. Naiset naurahtivat ja sai Turbon laskeutumaan hieman. Mies suukotteli Minnin poskea ja kuiskutti jotain tämän korvaan. Minni vain nyökkäsi miehelle ja suukotti tätä hellästi. Naisen kasvoilla oli pieni puna. Milvan teki mieli sivaltaa, jotain kaksikolle mutta nämä olivat aivan liian söpöjä sellaiseen. Turbo hymyili Minnille lopuksi ja heitti itsensä olohuoneen puolella olevalle sohvalle pitkäkseen. Minni katsahti ystäväänsä, joka piteli tirskuntaansa sisällään.
”Mitä?” Minni kysyi.
”Ei mitään…” nainen naureskeli ja sai Minnin pyörittelemään silmiään. Milva kääntyi Turboa kohden, nojaten samalla toisella käsivarrellaan pöytää vasten. Mies piteli toista kättään kasvoillaan, mutta tunsi silti naishiirten katseet itsessään.
”No kerro Turbo! Miltä se tuntuu rakastaa toista?” Milva kysyi ja sai Minnin tyrskähtämään. Turbo nosti kättään lasiensa päältä ja hymyili lempeästi. Hänen katseensa Milvan odottavan katseen sijasta oli Minnissä.
”Hyvälle…” mies vastasi lyhyesti.
”Ei tuo ole kunnon vastaus!”
”Älä huuda! Päätä särkee muutenkin!”
”Kerro! Tarkemmin!”
”En mää osaa selittää sitä tarkemmin… En ole koskaan aikaisemmin ollut rakastunut. Joten tämä on kaiketi uutta ja jännittävää… haluan ainakin selvittää kuinka pitkälle tämä menee,” Turbo hymyili ja sai Milvan lopulta heltymään. Minni nousi pöydän äärestä. Nainen täytti vesilasinsa uudelleen ja suuntasi itsensä olohuoneen puolelle. Hiirinainen laski vesilasinsa sohvapöydälle ja laskeutui hitaasti miehen ylle makuulleen. Turbo kietoi toisen kätensä naisen ympärille.
”Yli söpöä!” Milva puuskahti ja puhalsi irtohiuksiaan silmiltään.

Meni miltein muutama tunti eteenpäin ennen, kuin kukaan muu seurueesta oli valmis siirtymään alakertaan. Jokainen kiusoitteli omalla tavallaan tuoretta pariskuntaa. Tai ainakin sellaisena he heitä pitivät, vaikka kaksikko itse ei ollut vahvistanut suhdettaan. Minni tunsi paikkansa jumiutuvan maatessaan mieshiiren yllä ja nousi istumaan. Nainen kietoutui vilttiin ja nosti Turbon jalat syliinsä.
”Mitäs me tänään tehtäisiin?” Santtu kysyi jo hieman pirteämpänä.
”Ei mitään!” mieshiiret vastasivat lähes yhteen ääneen ja sai Santun hämmentyneeksi. Miehet eivät koskaan planeetalla olonsa aikana olleet kieltäytyneet tekemisestä.
”Onko teillä kuumetta?” Santtu kysyi edelleen hämmästellen.
”Ei mutta ihan jäätävä krapula…” Vinski vastasi lattiatasolta ja nojasi nojatuoliin, jossa ihmisnainen istui. Santtu hieroi toisella kädellään kevyesti hiirimiehen ohimoa.
”Olisiko sitten uusi tarina?” Santtu kysyi ja katsoi hiirimiehiä.
”Ei pysty…” Moto vastasi väsyneenä ja nojasi vaimonsa olkaa vasten.
”Minni?” Santtu kysyi ja sai hiirinaisen nostamaan pysähtyneen katseensa itseensä.
”Mitä musta?” Minni kysyi.
”Mää olen osittain kuullut susta ohi mennen jätkien menneisyyden tarinoiden yhteydessä. Voisitko esimerkiksi kertoa sinun ja Milvan ystävyydestä tarkemmin?” nainen kysyi ja sai Minnin vilkuilemaan muita marsilaisia. He odottivat mielenkiinnolla, miten tuo hiirinainen oli päätynyt työskentelemään armeijalla ja miten oli saavuttanut johtoasemansa huipulla.
”Ai että tähän samaan tehosekoittimeen, kuin jätkätkin kun yhteistyökumppaniksi on alettu?” nainen naurahti.
”Todellakin! Pitäähän Turbonkin kuulla minkälaiseen naiseen on rakastunut,” Milva kiusoitteli naureskellen ja sai kaksikon mulkoilemaan tätä.
”Oletteko rakastunut toisiinne?” Vinski innostui pienesti.
”Pois se tästä aiheesta…” Turbo kommentoi epämääräisesti ja sai veikkansa vislailemaan sekä löyhyttelemään kasvojaan.
”Muistelenko koko elämääni?” Minni kysyi.
”Sen minkä haluat,” Santtu kohautti harteitaan.
”Haittaako, että sivuutan ex-miestäni samaan tarinaan?” Minni kysyi ja vilkaisi Turboa.
”Sun ex-mies kuuluu sun menneisyyteen. Ei sitä voi sivuuttaa,” Turbo heilautti kättään ja sai Minnin lempeästi hymyilemään. Vaikka mies oli sortunut synkkään toimintaan, ei Minni silti hylännyt heidän vanhoja hyviä muistojaan ja rakkautta miestä kohden.
”Okeii… tää on osa mun nuoruuttani…” Minni aloitti ja sai kaikkien ottamaan paikat paremmiksi.
”Isäni kuului siis Marsin ylimpään johtoon armeijassa Ylijohtajana…”
Minni palasi aikaan, jolloin hän oli 16-vuotias marsilainen hiirityttö…

Hiekka pöllysi ja hälytyskellot soivat. Minni katsoi tuima katse edessään hiekkakentästä nousevaa vastustajaansa. Tytön paksut mustat hiukset oli vedetty ponnarille ja hiekkatuuli pöllytti niitä sivuttain. Se oli raidereiden ajokki. Peltipurkki kahdella jalalla. Aseet olivat sitä aikaa helkkarin tehokkaita ja vaarallisia. Kyydissä oleva koira läähätti ilkikurisesti ja yritti saada hiekassa tarpovan marsilaisen pois jaloistaan. Minni väisti ohjusta, joka räjähti hiiritytön takana. Muutama muukin laukaus iski suoraan teinitytön ohitse ja sai Minnin heittämään peltipurkkia kohden räjähteen. Kun ajokki menetti toisen jalkansa, sortui se Minnin eteen rymisten. Tyttö peittosi kädellään kasvonsa hiekan pöllytessä ympäriinsä. Kun Minni näki jälleen eteensä, hän hyppäsi tuplavoltilla raiderin ajokin kyytiin, niitaten koiran sen kyydistä muualle. Uhkaava tärinä ja hiekan rapina sai Minnin huomion. Kaksi muuta peltipurkkia nousi hiekasta uhkaavana. Minni katseli ympärilleen ja nappasi vyöltään aseen. Minni laukaisi koukun raidereiden takana nousevan kallionkielekkeeseen. Juuri, kun hiirityttö luuli olevansa pommituksen uhri, sai hän hivutettua itsensä koirien yläpuolelle. Minni hyppäsi toisen raiderin selkään, heitti sitä ajavan koiran ulos ja tuhosi ohjaimissaan olevalla purkilla toisen maan tasalla, niin että koirat laskuvarjojen avulla pakenivat hiiritytön hyökkäyksestä. Minni pyöritteli marsilaista hiirikranaattia kädessään. Heitti sen voiton riemuisasti olkansa yli ja hyppäsi oman vaijerinsa avulla peltipurkeista kauemmaksi. Räjähtävä peltipurkki kaatoi toisenkin kumoon, saaden hiekan jälleen pöllyämään ja kantamaan korvia huumaavan räjähdyksen aavikkoa pitkin. Minni katsoi tuimasti hajalla olevia taisteluvälineitä. Kellonpirinä sai hiiritytön hymyilemään.
”Oikein hyvä Minni!” joku puhui kaiuttimeen. Minni puunasi käsivarsiaan ja asteli lähemmäksi äänen suuntaa. Siinä kohtaan missä illuusion omaisesti oli näkynyt pelkkää Marsin punataivasta ja kallion kielekkeitä väistyi verhomaisesti. Niiden takaa kuultasi isot ikkunat, joidenka takana seisoi liuta ylempi arvoisia sotilaita. Yksi mieshiiristä katsoi erityisen ylpeästi nuorta hiirityttöä. Minnille avattiin ovi, josta nuorukainen pääsi toiseen kerrokseen arviointia tekevien hiirien luokse. Minni oli harjoitussalissa, joka oli rakennettu vuosia sitten. Hiirten kehittynyt teknologia oli mahdollistanut sen, että nuoret ja potentiaaliset hiiret pystyivät nousevaa uhkaa vastaan harjoittelemaan taistelukuvioitaan. Minni huokaisi ja odotti jännittyneenä arviointiaan.

”Erinomaista! Tämä nuori neiti Milanius on suorittanut kaikki harjoitussimulaattorit puhtaina lävitse,” yksi beigenharmaa turkkinen hiirimies naurahti ja kirjoitti jotain Minnin kansioon. Miehellä oli lähes viivoittimella tasoitettu tummanruskea pystytukka ja lievä ärrävika. Mies oli hyvin kookas rakenteeltaan ja suuret lihakset paistoivat miehen vaatteiden alta. Hänen vieressään seisoi miltein päätä pidempi beigenharmaa hiirimies mustilla hiuksilla, joka katsoi tyttöhiirtä ylpeänä. Mies oli kietonut kätensä selkänsä taakse.
”Allekirjoituksenne Ylijohtaja,” hiirimies totesi ja sai mieshiiren vilkuilemaan tyttöä hymyillen. Mies allekirjoitti paperit ja ojensi ne takaisin antajalleen.
”Majuri Karpaasi. Voitte luovuttaa nämä tiedot nyt Marsin hallitukselle ja armeijalle. Korpraali Milanius on valmis liittymään armeijan palvelukseen heti itse siihen suostuttuaan,” Ylijohtaja totesi ja sai Karpaasin nyökkäämään. Karpaasin mukana olleet muut arvovaltaiset kenraalit, kersantit ja majurit poistuivat tilasta. Minni odotti takanaan olevan oven sulkeutumista. Lukon kolahduksen kuultuaan tytön kasvoille nousi leveä hymy. Samoin Ylijohtajalle.
”Tuo on minun tyttöni!” mies ilakoi ja koppasi tyttärensä syliinsä. Hän pyöritti tyttöä ilmassa hetken saaden tämän kikattelemaan. Hän oli niin ylpeä tyttöhiirestä, että edes sanat eivät kertoneet sitä.
”Kiitos… mua pelotti ihan sikana, että läpäisenkö tämän. Varsinkin, kun siitä edellisestä tuli niin huonot pisteet,” Minni huokaisi ja avasi hiuksensa kiedotulta ponihännältä. Hiukset valahtivat yli tytön takapuolen. Ylijohtaja otti varovaisesti tyttärensä leuan alta kiinni ja nosti tämän katsetta. Mies painoi otsansa tytön otsaa vasten.
”Ei ole väliä millaiset pisteet saat jostain simulaattorin tehtävästä… Pääasia on se miten opit ja sovellat oppimaasi tosipaikan tullen. Sitä paitsi juurihan Karpaasikin sanoi sinun suorittaneen puhtaasti kaikki tehtävät. Eli miten huonosti olet muka omasta mielestäsi pärjännyt?” mies henkäisi. Minni vetäytyi hieman miehen otteesta ja hymyili kiusoittelevasti.
”Oliko tuon tarkoitus olla kannustavaa?” Minni naurahti. Mies kohautti harteitaan muka tietämättään mitään.
”Voit itse valita…” mies lohkaisi. Minni tarrasi naureskellen isänsä käsipuolesta kiinni ja kävelivät kohti hissiä, joka johtaisi maan alla kulkevaan moottoripyörä talliin.
”Nyt palkitsen sinut niin, kuin lupasin!” mies totesi ja pörhensi tyttärensä hiuksia.

Minni ajoi isänsä perässä kohti Meriluodon keskustaa. Minni oli Tulikivikaupungista katsottuna kotoisin idästä. Vaikka tytön isä kuului ylimpään johtoon ja kiersi pitkin Marsia isoimmissa kaupungeissa, oli hänellä aikaa perheelleen. Minnin isoveli Marcus oli liittynyt jo vuosia sitten armeijan riveihin koilliselle alueelle. Marcus oli muutenkin etäinen ja otti harvoin perheeseensä yhteyttä. Minnillä oli kismainen suhde äitiinsä. Kaksikko otti kotona ollessaan usein yhteen ja heidän ajatuksensa eivät osuneet yhteen. Minnillä oli kotona ollessaan aina ollut haasteita äitinsä kanssa ja sen vuoksi Minni oli usein isänsä mukana, kun tämä matkusti pitkin Marsia. Isänsä kanssa Minni pärjäsi se oli ilmiselvää. Isä oli lempeän jämäkkä ja halusi myös lapsilleen parasta. Ensi kerran, kun Minni oli puhunut armeijaan liittymisestä, oli isä kartoittanut hänen mahdollisuudet rintamalla. Mies halusi turvata sen, ettei tyttö heittänyt elämäänsä hukkaan. Harjoitusten ja sotilaskoulun yhteydessä miehen mieli oli kuitenkin muuttunut. Eikä edes negatiiviseen suuntaan. Hänen katseensa oli kirkkaasti tulevaisuudessa ja näki Minnissä jotain mitä ei ollut vuosiin nähnyt. Toivon. Mies osasi olla puolueeton tilanteessa, kuin tilanteessa. Etenkin tytön äidin kanssa. Minnin äiti; Marie, oli laittanut tytön armeijatoiveisiin kapuloita rattaisiinsa. Marie ei voinut hyväksyä sitä, että nuori nainen pilaisi elämänsä taistelurintamalla. Minni oli ylpeä isästään eikä hävennyt olla tämän tytär. Sotilaskoulussa nuori naisen alku oli saanut usein kuulla, kuinka oli päässyt vain suojapaikkaan isänsä ansiosta. Kuitenkin tyttö oli päättänyt todistaa olevansa ihan ansaitsemallaan paikalla. Kaksikko pääsi kojujen täyttämään kaupunkiin. Meriluodossa oli juuri alkanut kevät markkinat. Minnin isä veti henkeä syvään. Jostain kantautui hyvä tuoksu.
”Mikä maistuisi kulta?” mies kysyi ja katsoi tytärtään.
”Jokin hyvä…” Minni vastasi näsäviisastellen.
”No mikä on hyvä?”
”En minä tiedä? Sinähän lupasit palkita vain minut,” Minni kohautti harteitaan.
”Kokeillaanko jotain eksoottisempaa?”
”Kestääkö vatsasi sen?”
”Älä näsäviisastele!” mies älähti hyväntuulisena. Minni kikatteli hyväntuulisena ja jatkoi isänsä kanssa matkaa.

Jokainen Meriluodossa tunsi Milaniusten perheen. Kojujen pitäjät hyväntuulisesti tervehtivät kaksikon ja vanhemmat hiiret penkeiltä vaihtoivat ainakin viikon kuulumiset heidän kanssaan.
”Ricky!” Minni ilahtui ja juoksi väkijoukon läpi hiirinuorukaisen luokse.
”Minni!” nuorukainen naurahti ja koppasi tytön halaukseensa. Poika suukotti tyttöä hellästi ja sai tämän naureskelemaan.
”Miten se simulaattorin loppukoe meni?” poika innostui ja halasi tytön kuulumisia.
”Tosi hyvin. Isän mukaan saan aloittaa armeijassa heti, kun olen itse siihen vain valmis,” Minni kertoi ja piti käsiään hellästi hiiripojan ympärillä. Ricky oli suklaan ruskea, muutamalla valkealla laikulla oleva hiirinuorukainen. Pojan vaaleat hiukset oli irokeesimäisesti aseteltu päälaelle. Pojan toista korvaa koristi korvakorurivistö. Kultaiset sotilaslaatat roikkuivat hänen kaulassaan kaulakorun ketjun jatkeena. Minni hipelöi nuorukaisen kaulassa olevaa korua, jossa roikkui platinan ja mustan kyaniitti kivestä tehty sormus.
”Miksi et pidä tätä siellä missä sen kuuluisikin olla?” Minni kysyi hymyillen.
”Koska pelkään, että se hukkuu… Siitäkö vasta huudit saisinkin kuulla!?” Ricky totesi ja sai Minnin suukottamaan pitkään hiiripoikaa. Ricky kietoi kätensä hiiritytön ympärille. Hän hieroi kuonoansa tytön kuonoa vasten.
”Isä muuten odottaa jo meidän häitämme…”
”Jaa no siinä odottaa. Vaikka kosin sinua kuukausi sitten, niin en ole ihan heti kuitenkaan hyppäämässä avioon,” Ricky hieroi niskaansa.
”Älä huoli. Siinähän saa odottaa. Meillä ei ole mikään kiire,” Minni hymyili kihlatulleen. Minni etsi katseellaan isäänsä ja naurahti pienesti, kun mies oli ottanut paikkansa kahden vanhemman hiirirouvan välistä ja naureskeli heidän kanssaan. Mieshiiren karisma veti niin nuorempia, kuin vanhempiakin naisoletettuja puoleensa, mutta miehen sydän ja uskollisuus kuitenkin sykki Minnin äidille.
”Isäsi on kyllä ihan super mahtava!” Ricky tokaisi ja sai Minnin vilkaisemaan tätä.
”Ehditkö tulla tervehtimään?”
”Mulla on aina aikaa sulle ja sun perheellesi!” Ricky vastasi ja nappasi tytön kainaloonsa.

”Katso kenet löysin!” Minni hihkaisi isälleen ja sai tämän hymyilemään nuorelle hiiripojalle.
”No eikö tuo ollut aika odotettavissa… Mitä Ricky? Työkuvioita?” mies kysyi ja katsoi pojan varustetta. Pojan yllä oli musta uniformu, vasenta käsivartta koristi keltainen nauha. Nuorukaisen reisitaskuhousujen ympärillä oli patruunavyö, jossa oli ainakin käsiraudat ja pippurisumute. Nuori hiirimies oli vartiointihommissa.
”Niitäpä juuri. Mitä muutakaan sitä armeijan rinnalla tekisi,” Ricky vastasi.
”Mää voin järkätä sulle enemmän töitä armeijasta.”
”Juu en epäile,” Ricky pyöritteli silmiään ja sai Minnin isän vanhempien hiirinaisten kanssa naureskelemaan. Kiljahdus väkijoukosta sai heidän huomionsa.
”Kuulostaa työtehtävältä… nähdään myöhemmin,” Ricky totesi ja suuteli Minniä hellästi ennen poistumistaan väkijoukkoon. Minni puristi kädet hellästi eteensä.
”Kyllä sinä Hans olet hyvän vävypojan saamassa. Kollaghien suku on myös arvostettu yhteisössämme,” toinen hiirinaisista sanoi ja taputti Hansin polvea.
”Niin minäkin uskon. Sukuun katsomatta. Se joka tekee tyttäreni onnelliseksi on aina tervetullut perheeseemme,” Hans totesi ja sai Minnin lempeästi hymyilemään isälleen.
”Oikein kaunis ajatus Ylijohtaja,” toinen hiirinaisista totesi.
”Pyydän. Kotona olen vain Hans,” mies painoi kätensä rinnalleen kohteliaana ja sai hiirinaiset kikattamaan, kuin pikkutytöt.
”Mennäänkö syömään?” Hans kysyi ja katsoi tytärtään.
”No sinuahan minä tässä odotan…” Minni totesi ja sai Hansin katsomaan kulmat koholla kumpaakin hiirinaista.
”Menkäähän siitä nauttimaan hyvästä ruoasta sitten,” toinen hiirinainen käskytti. Hans ja Minni tervehti vanhemmat hiiret kohteliaasti ja poistuivat kanssa torin keskelle, jossa oli enemmän ruokakojuja. Rickyä ei näkynyt enää missään.

Minni ja Hans olivat valinneet paikaksi, mistä sai tulisempaa ruokaa. Kumpikin rakasti tulista ja mausteista ruokaa. Kuitenkin tämä ruoka oli sen verran tulista, että sai sekä isän, että tyttären keräämään itseään tovin verran.
”Oliko teillä Rickyn kanssa puhetta, että näkisitte vielä tänään?” Hans kysyi ja katsoi tytärtään, joka löyhytteli kasvojaan. Hikipisarat olivat nousseet tytön otsalle. Hans hymyili leveästi tyttärelleen. Minni hörppäsi juomastaan.
”Ei me tästä päivästä vielä sovittu tarkemmin mitään.”
”Eikö Ricky sanonut, että näette myöhemmin?”
”Sanoi… sanoi, mutta ei sovittu tästä päivästä varsinaisesti mitään.”
”Jaaaa… no se selittää sitten,” Hans henkäisi ja katsahti tytärtään, joka selkeästi oli ajatuksissaan.
”Onko kaikki hyvin kultaseni?” mies kysyi ja sai Minnin lempeästi hymyilemään.
”On toki. Tänään tapahtui vain niin paljon, että asioiden organisoiminen omassa päässä vaatii hetken pohdintoja,” Minni henkäisi ja sai isänsä hymyilemään.
”Ei mitään paineita rakas… sinä olet tyttäreni! Ja tiedät… kuinka paljon uskon sinuun! Tiedäthän sen?” Hans kysyi, painaen kätensä tyttärensä käsien päälle.
”Tiedän…”
”Ei sillä ole merkitystä kapuatko armeijassa johtoasemaan vai pysytkö rivimiehenä. Se, että pysyt hengissä ja autat Marsin vapaaksi tästä kaikesta paskasta mitä plutolaiset aiheuttavat on prioriteetti numero yksi! Vasta sen jälkeen tulee urat ja arvomaailma!” Hans pyöritteli päätään.
”Tiedän senkin. Kuinka monta kertaa olet minulle samat asiat sanonut?”
”Monta ja tulen sanomaan. Myöskään minun asemani, äitisi mielipide tai sukupuolesi ei määritä millainen sotilas olet. Olet juuri sellainen, kuin olet!” Hans vastasi päättäväisesti. Minni hymyili lempeästi isälleen. Hans nojasi tuolin selkänojaan ja puristi kädet eteensä. Miehen ilme veti vakavaksi. Minni huokaisi. Hän tiesi tuon ilmeen. Se meinasi työmatkaa eikä minnekään naapuritalolle.
”Mihin tällä kertaa työkomennuksesi vie?” Minni kysyi ja sai isänsä katsomaan tytärtään. Hans hymyili pienesti.
”Tunnet minut ilmeisesti liian hyvin?”
”Ai, että tunnen? Olen mukanasi kaikkialla,” Minni kohautti harteitaan.
”Se on totta…” Hans huokaisi ennen jatkamistaan.
”Lähden pohjoiseen. Tulikivikaupunkiin. Enosi Rontti tarvitsee kuulemma apuani.”
”Mutta eihän se ole työkomennus, jos Rontti sinut pyytää paikalle?” Minni kysyi…

”HEIIII! NYT JARRUA!” Vinski älähti kesken Minnin tarinan kerronnan. Minni puristi kädet eteensä ja katsoi valkeaa hiirimiestä tuimana. Moto ja Turbokin oli kohottaneet asentoaan ja katsoi hiirinaista kysyvästi.
”Mitä nyt?” Minni kysyi.
”Oletko sää Rontin sukulainen?” Moto kysyi. Minni katsahti Milvaa. Vinski ja Turbo ei ollut edes tajunneet Minnin olevan Rontin sukulainen, vaikka oli Hansista puhunut avoimesti lankonaan kaksikolle aikoinaan.
”Olen… Rontti on äitini pikkuveli,” Minni selitti ja sai hiirimiesten katseet laajenemaan.
”On se hyvä, että sukulaisia on jonoksi asti ympäri Marsia,” Vinski puuskahti ja Minnin pyörittelemään silmiään.
”Niin, kuin isäni sanoi aikoinaan; En voi antaa muiden hiirien määritellä itseäni, vain sen perusteella ketkä on vanhempiani tai sukulaisiani. Olen paikkani itse ansainnut omista saavutuksistani ja teoistani. En sen vuoksi, että isäni on Ylijohtaja tai enoni Vastarintaliikkeen johtaja,” Minni totesi tympeästi.
”Et tietenkään. Ei olisi heti vain uskonut sinua Rontin siskontytöksi,” Turbo helli naista ja nousi istumaan.
”Olenko niin erilainen?”
”Olet paljon muutakin, kuin vain erilainen,” Turbo vinkkasi ja sai Minnin naureskelemaan.
”Jatka ihmeessä…” Santtu kannusti ja sai Minnin ilmeen surkeaksi.
”Meni miltein vuosi, kun olin kuullut isästäni viimeksi… ja sitten…” Minni huokaisi surkeana ja nielaisi vaikeana. Santtu katsahti Milvaa ja Motoa. Myös Turbo ja Vinskikin katsoivat toisaalle surkeana.
”Minni… tiedän isästäsi… jos se tuntuu vaikealle puhua, niin vaihda ajankohtaa vapaasti,” Santtu henkäisi ja sai musta hiuksisen hiirinaisen katsomaan naista.
”Isäni oli hieno mies. Hänen elämänsä loppui vain liian aikaisin. Oli hetkiä jolloin, olisin kaivannut häntä kaikkein eniten elämääni… kun äidin kanssa välimme on mitä ovat,” Minni kohautti harteitaan.
”Miksi äidilläsi ja sinulla on niin huonot välit?” Milva kysyi varovaisesti. Minni kohautti harteitaan.
”En tiedä… tein mitä vain kotonakin ollessa, niin se ei kelvannut äidille,” Minni huokaisi.
”Mutta oli yksi hiiri, johon luotin… ja se oli silloin oma aviomieheni… kunnes sekin murennettiin…”

Minni katsoi lempeänä edessään seisovaa hiirimiestä. Hän puhui avioliiton valasta marsilaisten pyhätyllä kielellä. Hän puhui avioliiton tärkeydestä kahden hiiren välillä ja kuinka se olisi rikkoutumaton. Minni vilkaisi vieressään seisovaa mieshiirtä ihastellen. Ricky vilkaisi kanssa melkein tuoretta morsiantaan ja odotti vain sitä hetkeä, kun saisi suudella tätä pienessä kappelissa pitkään. Minni oli pukeutunut polvimittaiseen pitsiseen naruolkaimelliseen mekkoon. Käsivarret olivat paljaina ja naisen hiukset oli kiharrettuina. Muutama hiuskoriste koristi hiirinaisen hiuksia. Hääseremonia oli pieni ja intiimi. Minnin isä oli muutama vuosi aikaisemmin kuollut ja naisen äiti ei halunnut edes osallistua tyttärensä hääseremoniaan. Etäisen veljensäkin nainen oli kutsunut, mutta tämä oli kuulemma estynyt tulemasta paikalle. Jälkikäteen tai oikeastaan päivää aikaisemmin Minni oli kuullut, että Marie hänen äitinsä oli kieltänyt Marcusta osallistumasta tämän hääjuhlaansa. Minni ei voinut ymmärtää miksi äiti oli niin jyrkkä hänelle ja kielsi häneltä onnen. Onneksi Rickyn perhe oli sopuisampi ja olivat sankoin joukoin halunnut osallistua tuoreen avioparin yhteiseen juhlaan. Munkki päätti rukouksensa ja antoi tuoreelle avioparille luvan suudella. Ricky tarrasi kevyesti Minnin leuan alta kiinni ja painoi pitkän suudelman naisen suulle.
”Voi ihanaa! Onneksi olkoon,” Rickyn äiti henkäisi ja halasi poikaansa pitkään, niin että tämä meinasi kuristua äitinsä otteessa. Minni kikatti kevyesti ja halasi tuoreen aviomiehensä isää lempeästi. Myös miehen sisarukset onnittelivat heidät vuorollaan.
”Todella kaunis seremonia täytyy myöntää,” Rickyn isä totesi.
”Kiitos. Isompia emme tarvinnutkaan,” Ricky naurahti ja veti Minnin kainaloonsa.
”Ei tosiaan. Juuri sellaiset mitä me halusimme,” Minni henkäisi ja suukotti miestään.
”Nyt olkoon onni myöden sitten,” Rickyn äiti kommentoi ja iski kätensä yhteen.
”Harmi ettei Minni kukaan sukulaisistasi päässyt tulemaan,” Rickyn isä totesi jämäkästi ja sai Minnin vilkaisemaan Rickyä.
”Niin. Ehkä juhlimme heidän kanssaan myöhemmin,” Minni vastasi vaisuna.
”Nyt ei synkistellä! Nyt lähdemme juhlimaan!” Rickyn äiti komensi kaksikkoa hellästi.

Ulos kappelista päästyään he joutuivat kuitenkin peittoamaan silmänsä. Läheinen kerrostalo pommitettiin samalla hetkellä maan tasalle. Minni ja Ricky vilkaisivat toisiaan nopeasti. Tukikohdan hälytyskellot lähtivät samalla sekunnilla soimaan, kun neljä keltaisen vihreää plutolaisalusta liisi kohti Meriluodon ydinkeskustaa. Minni ei aikaillut vaan lähti juoksemaan kohti aavikkoautoa, jolla olivat Rickyn kanssa hääjuhlaan saapunut.
”Isä. Pidä huoli äidistä ja sisaruksista,” Ricky komensi vihaisena ja lähti Minnin perässä juoksemaan.
”MINNI!” Ricky huusi.
”Ota ohjat!” Minni komensi ja sai Rickyn hyppäämään kuskin paikalle. Mies lähti ajamaan kohti tukikohtaa. Heillä ei olisi tarvittavia varusteita noin montaa plutolaisalusta vastaan.
”On tämäkin tapa aloittaa kuherruskuukausi!” Ricky naurahti.
”Varo vaan mitä puhut! Voi olla, että tätä menoa emme näe toisistamme vilaustakaan,” Minni totesi ja yritti saada radiopuhelimella yhteyden tukikohtaan.
”Pahan ilman lintu! Älä manaa!” Ricky kiusoitteli vaimoansa ja sai tämän mulkaisemaan miestä pieni virne kasvoillaan.
”Valitettavasti voi olla ettei se ole manaus!” Minni huokaisi ja sai Rickyn vaisusti katsomaan tätä.
”Kaikki selviää kultaseni… ihan varmasti,” mies silitti rauhoittelevasti hiirinaisen paljasta polvea.

Ricky ajoi suoraan armeijan tukikohdalle. Kaksikko kävi nopeasti vaihtamassa vaatteensa ja katsoi surkeana taivaanrantaan. Pahaenteiset räjähdykset ja valonvälähdykset kantautuivat Meriluodon takana aukeavalta aavikolta. Sotilaita saapui pahoin loukkaantuneina takaisin tukikohdalle sairaanhoitajien kuljetuksella. Osa sotilaista oli jo ehtinyt menehtyä ennen saapumistaan takaisin. Minni nielaisi kevyesti. Vaikka hänen isänsä oli ehtinyt valmistaa nuoren hiirinaisen tosipaikkaan, ei Minni silti osannut tällaiseen millään varautua.
”Majuri Milanius ja Kollaghei!” joku komensi ja sai hiirikaksikon huomion.
”Tarkoitat varmaan herra ja rouva Kollaghei,” Ricky naurahti ja katsoi uunituoretta vaimoansa.
”Menittekö te tänään naimisiin?” mieshiiri ihmetteli ja sai kaksikon leveästi hymyillen katsomaan toisiaan.
”Kyllä menimme…” Ricky vastasi voitonriemuisena.
”Onneksi olkoon!” mieshiiri totesi kätellen kummatkin.
”Oletpa virallinen Wein…” Minni naurahti ja sai valkeaturkkisen hiirimiehen vilkuilemaan toisaalle. Kuparin väriset hiukset oli sliipattu päälakea myöden. Wein oli Minnin yksi hyvä lapsuuden ystävä ja erittäin tärkeä osa naisen elämää. Hän oli hiirimiehen tuntenut jo ennen Rickyä, mutta naisella ei koskaan ollut syntynyt rakkauden täyteisiä tunteita hiirimiestä kohden.
”Hei pakko olla! Te johdatte pian Marsia tunnetuimpana avioparina ja korkeampi arvoisina kenraaleina! Oliko teillä isotkin pippalot? Entä Milva? Tuliko hänkin?” Wein kohautti harteitaan ja sai Minnin tyrskähtämään.
”Perheeni oli läsnä… häälounaamme siirtyi vain ikävästi!” Ricky naurahti ja osallistui kanssa keskusteluun.
”Ja Milva ei päässyt tulemaan! Oli vatsataudissa kotona,” Minni jatkoi.
”Iyyy ja voi harmi! No täytynee järkätä teille jokin hyvä ruokailu, kun saadaan nuo limapallot rauhoitettua!” Wein totesi.
”Kuulostaa hyvälle…” Minni henkäisi.
”Oliko Karpaasi antanut komennusta jo?” Ricky kysyi.
”Otatte kakkos- ja kolmossektorin haltuunne… avioparina toinen toisen ja samoiten toiste päin!” Wein ohjeisti.
”Entä sinä?” Minni huolestui ystävästään.
”Olen täällä ja huolehdin huoltotöistä!” Wein vastasi ja poistui äkkiä prätkätalliin. Minni katsoi huolissaan ystävänsä perään. Hän tiesi, ettei tällä ollut hätää tukikohdalla varsinaisesti, mutta kukaan ei voinut olla varma etteikö plutolaiset uskaltautuisi hyökkäämään suoraan tukikohdallekin.
”Tule kultaseni!” Ricky komensi hellästi ja sai hiirinaisen hymyilemään.

Pari seuraavaa avioliittovuotta olikin mennyt oikeastaan taistelurintamalla. Aviopari ei ehtinyt näkemään toisistaan juurikaan, kuin vilauksia ja ehtivät vaihtamaan nopeasti lyhyitä hellyyden osoituksia. Avioparilla oli yhteinen osoite, jossa vuorollaan kävivät kääntymässä. Sota oli vaatinut monen marsilaisen hengen, mutta hyvin hiirijoukot olivat onnistuneet puolustamaan planeettaansa plutolaisjoukkojen hirmuvallalta. Ei mennyt aikaakaan, kun Minni ja Ricky saivat tavata viimein toisensa pitkän ja uuvuttavan taistelun jälkeen. Minni tosin huomasi Rickyssä muutoksen. Tästä oli tullut koppava ja hyvin omistushaluinen. Minni laittoi tosin silloin kaiken etäsuhteen piikkiin ja rankkoihin kokemuksiin kentällä. He olivat sivusta joutuneet katsomaan, kun heidän joukkonsa eliminoitiin yksi mies kerrallaan. Ricky juhli paljon ystäviensä kanssa ja ei enää juurikaan kysynyt Minnin mielipiteitä asioihin. Hän vain oletti naisen olevan pikkurouvana kotona ja, jos Minni vain puhuikin toisille miehille, niin hän sai kyllä Rickyltä asiasta kuulla. Ei hän ennen ollut reagoinut niin voimakkaasti Minnin miespuoleisiin ystäviin, saati ollut välittänyt asiasta liiemmin. Mutta sitten tapahtui se pahin ja synkin skenaario, johon hiirinainen ei mitenkään pystynyt varautumaan. Minni kärsi seuraavien kuukausien ajan unettomuudesta ja sai pahoja paniikkikohtauksia. Hän pelkäsi ylitsepääsemättömästi nukahtamista. Mieltä varjosti tappelun runtelema olohuone, rikkoutuneineen sohvapöytineen, raskaasti hengittävästä mieshiirestä kontillaan, toisen elottoman hiirimiehen yllä. Veritahrat koristivat seiniä sekä mieshiiren nyrkkejä. Kauhukuva pahoin hakatusta ystävästä oli palanut naisen verkkokalvoille, kun tämä makasi omassa verilammikossaan. Nuori hiirinainen oli päässyt turvaan lapsuuden kotitaloonsa. Edes tässä asiassa hänen äitinsä ei ollut niin kylmä ja jyrkkä, että olisi kieltänyt tyttäreltään kotiin pääsyn. Marie lähti jopa tyttärensä turvaksi oikeudenkäyntiin. Ennen tuomiotaan Ricky oli huutanut naiselle uskollisuuttaan ja rakkauttaan. Hän oli myös todennut, että palaisi hiirinaisen luokse. Oikeudessa Minni oli hakenut saman tien myös avioeroa miehestä. Tämä olisi kuitenkin loppuelämänsä kahlevankilassa psykiatrisessa hoidossa. Tästäkö Ricky oli raivostunut totaalisesti. Häntä oli jouduttu rauhoittelemaan useamman vartijan voimin ja oikeusistuntosali oli jouduttu tyhjentämään. Mies oli muuttunut luonnettaan myöden eri hiireksi. Kotitalollaan Minni oli pohtinut vaihtoehtojaan. Hän sytytti pienen kynttilän ja laski sen pienelle lintualtaalle. Minni huokaisi syvään ja kietoi kätensä jalkojensa ympärille istuessaan lapsuuden kotinsa takapihalla.

Nainen oli menettänyt itselleen kaksi läheistä miestä yhdessä hetkessä. Tai oikeastaan kolme, jos nainen laski isänsäkin mukaan. Minni koki kuinka hänen ahdistuksensa kasvoi. Karpaasi oli lähtenyt pohjoiseen Tulikivikaupunkiin auttamaan muita marsilaisia. Samaan kaupunkiin, jossa naisen eno olisi. Milvan kuulumisia nainen kuuli säännöllisesti ja tämäkin löytyisi sitä nykyä Tulikivikaupungista. Kuitenkin viimeisen kuukauden aikana nainen ei ollut ystävästään kuullut mitään ja huoli kasvoi ystävänkin voinnista. Marie katsoi huolissaan terassilta tytärtään. Vaikka heillä ei ollut lämpimämmät äiti-tytär välit, niin kyllä hän tytärtään silti rakasti ja halusi huolehtia, että tällä oli kaikki varmasti hyvin. Nainen käveli lapsensa luokse ja kyykistyi tämän tasolle. Hellä kosketus Minnin olkapäällä sai kyyneleet kerääntymään silmille.
”Voi kultaseni…” Marie huokaisi ja pyyhkäisi tyttärensä kasvoilta vierähtäneen kyyneleen.
”Miten kaikki voi yhdessä hetkessä kaatua yhden hiiren niskaan?” Minni kysyi ja peittosi kasvonsa.
”En osaa sanoa… mutta tulevaisuutesi voi olla paljon valoisampi.”
”Ei vain tunnu siltä. Ensin isä riistettiin minulta, aviomieheni paljastuikin hulluksi ja… Wein…” Minni kyynelehti ja sai äitinsä istumaan tämän viereen. Marie veti tyttärensä tiukkaan halaukseen. Suklaan ruskea hiirinainen silitteli tytärtään lohduttavasti. Naisen omat vaalean ruskeat hiukset oli kiedottu takaraivolle ponihännälle.
”Kyllä kaikki selviää ajan kanssa! Lupaan sen,” nainen silitti hellästi tyttärensä vahvoja hiuksia.
"Äiti…” Minni henkäisi ja suoristi itsensä. Minni pyyhki myös kasvonsa kyyneleistä.
”Kerro vain…”
”En tiedä pystynkö jäämään tänne…” Minni kuiskasi ja katsoi äitiään.
”Minni. Tiedän ettei suhteemme ole koskaan ollut mikään paras… mutta olet siltikin rakas tyttäreni ja olen kohdellut sinua väärin… mutta kotisi on aina täällä…”
”En puhu suhteestamme tai kodistamme…”
”Vaan?”
”Kaiken kokemani jälkeen… En ole varma voinko asua enää Meriluodossa…” Minni vastasi äidilleen ja sai tämän ilmeen hyvin surkeaksi.
”Muuttaisitko pois?” Marie kysyi ääni väristen. Minni nyökkäsi useamman kerran.

”Mutta mihin menisit? Ei sinulla ole muutakaan?” Marie huolestui.
”Mietin, jos muuttaisin Tulikivikaupunkiin. Karpaasi meni jo edeltä ja pyysi minua mukaansa. Hän arvostaa työpanostani ja taitojani armeijassa. Olisin myös lähellä Ronttia,” Minni selitti ja hieroi niskaansa. Marie nielaisi vaikeana.
”No olet aikuinen nainen ja valmis tekemään omat päätöksesi. En voi pakottaakaan sinua jäämään,” Marie huokaisi alakuloisena.
”Rakastan Meriluotoa kaupunkina ja synnyinmaisemiani yli kaiken. Mutta se mitä Ricky meni tekemään muistuttaa vain itsestään jatkuvasti, jos jään tänne,” Minni huokaisi myös.
”Tarvitsen tilaa ympärilleni!”
”Ymmärrän sen… mutta miksi niin kauas?”
”Muut kaupungit ja kylät on tuhottu plutolaisten toimesta asuinkelvottomiksi. Isommissa kaupungeissa armeija on jakanut joukkonsa ympäri Marsia. Ja tämän hetkinen vointini ei anna minulle lupaa taistella hurjemmissa paikoissa,” Minni selitti.
”Mutta isoissa kaupungeissa saat tehdä kaksinkertaisen työn! Ellet kolmen!”
”Mutta työ olisi lähinnä paperityötä. Vointini pystytään silloin huomioimaan paremmin,” Minni jatkoi ja sai Marien nyökkäilemään.
”Koska sinä lähtisit?”
”En ole päättänyt vielä. Mutta niin pian, kuin suinkin on mahdollista. Minun kuitenkin tarvitsee järjestää pohjoiseen itselleni kyyti," Minni huokaisi.”
"Toivottavasti muutos tekee sinusta jälleen ehjän…” Marie kannusti pienesti. Minnin suulle nousi lohduttunut hymy.

Kuukausi kului ja Minni oli päässyt muuttamaan itsensä Tulikivikaupunkiin. Muutos toisiaan teki hyvää ja nainen tunsi pystyvänsä taas hengittämään. Kuitenkin hyvä olo ei kestänyt kauaa. Nainen oli kuullut, että hänen hyvä ystävänsä taisteli läheisessä sairaalassa hengestään. Milva oli loukkaantunut pahoin taistellessaan plutolaisia vastaan. Vammojensa vuoksi hänet oli vaivutettu koomaan. Lisäksi armeija oli jälkikäteen kuullut vetomuuntajasta ja rotista, jotka tekivät töitä plutolaisille. Minni oli ärähtänyt johtoryhmälle siitä, että miten voi olla mahdollista ettei armeijalla ollut tietoakaan vetomuuntajasta. Jos vapaustaistelijat eivät olisi olleet skarppina ja löytäneet moduulia vanhasta plutolaisaluksesta, olisi Mars Pluton uusi kuu sillä hetkellä. Kuitenkin naisen mielessä oli ihan muut asiat. Yöllä naisen kenkien alla kaikui askeleiden äänet, kun Minni asteli sairaalarakennuksen sisällä. Tuolloin nainen oli ansainnut jo kaksi kenraalin tähteään ja sai poikkeusluvan vierailla haavoittuneiden sotilaiden luona poikkeuksellisiin aikoihin. Nainen suuntasi itsensä teho-osastolle ja katsoi sängyssä makaavaa ystäväänsä surkeana. Naiset eivät olleet nähneet vuosiin kasvotusten. Videotervehdykset ja aktiivista kirjeenvaihtoa he olivat tehneet jo lapsuudestaan saakka. Milvan koko yläruumis oli peitetty sidosharsoilla. Naisen ruskea turkki näytti jopa kalpealta. Minni käveli sängyn toiselle puolelle ja siveli naisen ohimolta muutaman hiuksen kauemmaksi. Minni tunsi kuinka kyyneleet pakkaantuivat hänen silmilleen. Tuskastuneena Minni istui alas takanaan olevalle tuolille. Nainen piti kättään ohimollaan, kun itku sai hänen kehonsa värähtelemään.
”Miksi tämäkin tapahtuu minulle? …tämä on niin helvetin väärin!” nainen pohti ja nosti katseensa ystäväänsä. Minnin kyyneleet vierähti poskille eikä edes yrittänyt pyyhkiä niitä.
”Sun on edes pakko taistella! En voi menettää sinuakin!” Minni totesi ystävälleen, joka ei varmastikaan edes kuullut tätä.
”Haluan kuitenkin, että tiedät! Olen täällä sinun kanssasi… vaikka en koko aika läsnä olisikaan. Muutin Tulikiveen kuukausi sitten. Joten sinun olisi parasta toipua, jotta voimme viettää enemmän aikaa keskenämme…” Minni selitti ystävälleen, vaikka vastausta ei naiselta saisikaan. Huoneen ovi aukesi ja sisään astuva hiirimies katsoi surkeana Minniä. Miehen mekaaninen häntä kolahti oveen ja sai Minnin pelästymään. Nainen pyyhki kyyneleensä nopeasti kasvoiltaan ja sai mieshiiren katseen heltymään.
”Ajattelinkin, että olit saapunut tänne!” mies totesi hellästi ja sai Minnin nousemaan.
”Tulikiveen vai tänne?”
”Sekä, että… Äitisi soitti ja kyseli perääsi, kun sinusta ei ollutkaan kuulunut mitään muuttosi jälkeen…” mies vastasi ja nappasi naisen lohduttavasti kainaloonsa. Pian kuitenkin Minni henkäisi syvään ja kietoi kätensä miehen lanteiden ympärille tiukasti. Mies kietoi kätensä naisen ympärille ja suukotti kevyesti tämän ohimoa. Minni huokaisi kevyesti. Hänen olonsa oli lämmin ja turvallinen. Kyllä enokin ilmeisesti tiesi miten toista lohdutetaan.
”Helpottiko?” Rontti kysyi ja tarrasi siskontyttönsä olkapäistä. Minni nyökkäsi ja pyyhki kasvojaan. Rontti hymyili kanssa lempeästi naiselle ja pyyhki kanssa peukaloillaan vielä naisen kostuneita poskipäitä.
”Tähän hetkeen kyllä…”
”Kaikki selviää… ihan kaikki! Mää lupaan!” miehen sanat painuivat hiirinaisen mieleen…

OSA 2

Minni palasi muistelmistaan nykyhetkeen. Jokainen oli sanaton. Milva katsahti Motoa, jonka jälkeen ystäväänsä.
”Kävitkö oikeasti luonani sairaalassa?” Milva kysyi ja sai Minnin nyökkäämään.
”Muutaman kerran… kunnes pakko velvollisuuteni vei minua aavikolle taisteluihin,” Minni selitti apeana.
”Vaikka armeijan piti huomioida vointisi?” Turbo kysyi kulma aavistuksen koholla.
”Niin minäkin luulin. Täyttä paskanjauhantaa,” Minni tuhahti ja puristi kädet eteensä.
”No on hyvä sitten, että vaihdat armeijasta paremman tiimin palvelukseen,” Vinski naurahti ja hieroi jalkojansa. Minni hymähti pienesti. Turbo katsoi kuitenkin naista edelleen surkeana. Minni oli avautunut rankasta kokemuksestaan, mutta ei hän tiennyt naisen olleen niin rikki.
”Miksi olit oikeudessa miehesi kanssa? Olisitte varmasti saaneet avioeron ilman oikeustaisteluakin!” Vinski pohti ja sai kaikkien katseet itseensä.
”Te kaikki tiedätte! Miksi mää olen ulkopuolella tässä asiassa?” Vinski älähti ja sai Minnin ainakin kurtistamaan kulmiansa.
”Vinski… empatian osoittaminen ei olisi pahitteeksi!” Turbo komensi hellästi katsomatta kuitenkaan valkeaa veikkaansa. Vinski nielaisi nopeasti.
”Ja kuuntelitko yhtään Minnin tarinaa?” Moto kysyi.
”Kuuntelin… mutta tässä tipuin kärryiltä!”
”Ylläri…” Turbo pyöräytti silmiään. Minni huokaisi syvään ja hieroi ohimoaan.
”Vinski… ex-aviomieheni tappoi ystäväni Weinin… mustasukkaisuuden vuoksi,” Minni vastasi ilmeettömästi ja sai Vinskin valahtamaan vielä kalpeammaksi kuin olikaan. Nyt hän ymmärsi naisen reaktion täysin hänen ja Turbon nyrkkitappeluun. Minni nousi seisomaan ja nosti housujaan.
”Toivottavasti tässä oli tarinaa tälle päivälle riittämiin,” Minni vastasi ilmeettömästi ja poistui mökin sisältä ulkosalle. Kaikki jäivät katsomaan hiirinaisen perään.
”Johtuuko tämä Rickystä… Weinistä vai Minnin isästä?” Santtu kysyi lähes kuiskaten.
”Varmaan yhteis… vaikutus,” Milva totesi tuskallisena. Vatsassa kipristi voimakkaasti ja haavaa poltteli.
”Tuo sinun ailahteleva vointisi on kyllä huolestuttavaa!” Moto huokaisi ja silitti naisen selkää. Milvan olo oli hyvin tuskainen ja nainen tunsi puristavansa vain hampaitaan yhteen.
”Pitäisikö Minniä mennä katsomaan?” Santtu kysyi.
”Ei… tässä tilassa hän usein haluaa olla yksin,” Milva huokaisi, kun pahin kipu oli mennyt pois.
”Sano se Turbollekin!” Vinski virnuili huikaten vesilasistaan ja sai ruskean hiirinaisen kurtistamaan kulmiaan. Hän katsoi paikkaa, jossa Minni ja Turbo oli ollut, jonka jälkeen ovelle. Hän ehti nähdä hiirimiehen loittonevan selän.
”No… Turbo on kenties ainut, joka tällä hetkellä pääsee Minnin lähelle,” Milva kohautti harteitaan. Olo oli jälleen palannut normaaliksi ja sai Moton katsomaan vaimoansa huolestuneena.

Minni istui laiturilla lempeä ilme kasvoillaan. Hän selkeästi tuuletti ajatuksiaan äskeisen tarinoinnin jälkeen. Laiturin natina ja askeleet hiirinaisen takana sai hänen kasvoilleen pienen hymyn. Turbo istui aivan hiirinaiseen kiinni, niin että Minni tunsi jälleen miehen olan selkäänsä vasten. Minni vilkaisi Turboa. Heitä tukevien käsien sormet kietoutuivat yhteen. Turbo suukotti hiirinaisen ohimoa hellästi. Miehen sanaton oleminen helpotti jo itsessään naisen oloa. Kuitenkin Minni veti ilmeensä vakavaksi. Rickyn muistelu sai hiirinaisen muistamaan mihin heidän suhteensa etänä oli johtanut. Minni nielaisi vaikeana ja sai Turbon vilkaisemaan tätä.
”Jäikö huono maku muistellessasi vanhoja?” mies kysyi. Minni siirsi suortuvaansa ja painoi itsensä tiukemmin mieheen kiinni.
”Mietin vain…”
”Mietit mitä?”
”Että uskallanko antaa itselleni luvan rakastaa uudelleen toista marsilaista…”
”…”
”Tarkoitan, että rakastan kyllä sinua… mutta se pelko.”
”Se mitä Rickyn kanssa tapahtui varjostaa sinua edelleen?” Turbo kysyi ja sai hiirinaisen nyökkäämään.
”Pelkään vain sitä samaa… etäsuhde erotti meidät toisistamme ja sai Rickyn luonteen muuttumaan,” Minni huokaisi.
”Saanko kysyä jotain Rickyyn liittyen?”
”Totta kai…”
”Tiesitkö mitä taistelurintamalla tapahtui? Koska en jaksa itse uskoa, että pelkkä etäsuhde sai Rickyn varpailleen…” Turbo pyöritteli päätään. Minni näytti pohtivalta.

Ei Ricky ollut kyllä koskaan kertonut hänelle mitään, mitä heidän yksiköissään tapahtui. Mies oli vain muuttunut. Kaverit olivat miehelle, vain tärkeimpiä. Minni oli jätetty täysin toissijalle.
”Hyvä kysymys…” Minni vastasi hetken mietittyään.
”Veikkaatko, että suhteemme kärsi kommunikaation puutteesta?”
”Ei ehkä sinun osaltasi… epäilen Rickyn salailevan jotain syvempää, joka vaikutti negatiivisesti teidän perheeseenne. Tietysti en näin saisi sanoa… koska… no en tunne miestä,” Turbo kohautti harteitaan. Minni hieroi kuonollaan miehen leukaa hymyillen ja sai tämän virnuilemaan hiirinaiselle.
”Tiedän, että Ricky aiheuttaa karvaita tunteita… voin itsekin sanoa vihaavani sitä miestä,” Minni henkäisi miehen leukaa vasten.
”Entä me?” Turbo kysyi ja sai Minnin suoristamaan itsensä. Nainen katsoi miestä virnuillen.
”Mitä meistä?”
”No ajattelin vain, jos sinulla on vaikeuksia rakastaa uudelleen ja… etäsuhde on varmasti taattu… että mites…” Turbo takerteli ja sai hiirinaisen lähemmäksi miehen kasvoja.
”Sää olet suloinen… ja kiltti. Haluan tosiaan oppia uudelleen luottamaan…” Minni henkäisi ja silitti miehen leukaa. Turbo painoi otsansa hiirinaisen otsalle.
”Voisitko sää luottaa muhun?” Turbo kysyi ja sai naisen nyökkäämään.
”Voisin…” nainen henkäisi. Hellän hetken kuitenkin keskeytti outo kimeä kiljahdus. Se oli myös riipivä tuskan huuto. Kaksikko siirsi katseensa joelle ja näkivät virtaavan kuohunnan mukana pienen peuran vasan.
”Tuolla se menee!” joku huusi kauempaa. Aseiden laukaukset sai Minnin ja Turbon nousemaan äkkiä seisomaan.
”Tuota vasaa pitää auttaa!” Minni henkäisi Turbolle, joka juoksi mökille.

Moto ja Vinskikin olivat heränneet aseiden laukomiseen. Myös Santtu ja Milva astuivat mökin sisältä ulos. Santtu juoksi Minnin luokse laiturille ja näki kanssa saman. Peuran vasa oli jo pitkälle menossa alajuoksulle ja ei kestäisi alavirrassa olevasta kivikosta hengissä.
”Ei täällä ole metsästyslupaa!” Santtu henkäisi ja veti Minnin laiturilta pois. Kaksikko jäi kuitenkin katsomaan puiden lomaan metsästäjien liikettä.
”Salametsästäjiä?” Minni henkäisi.
”Kyllä… eikä viiden humanoidihiiren näkeminen hillitse heidän metsästyshimoa yhtään!” Santtu murahti. Minni vilkaisi olkansa yli hiirimiehiä, jotka pukivat kypäriään päähän. Minni juoksi takaisin lähemmäksi mökkiä jätkien taakse ”piiloon” peittääkseen oman ulkokuorensa metsästäjiltä.
”Alavirta muuttuu kivikkoiseksi… se vasa ei saa menettää henkeään!” Minni anoi mieshiireltä. Turbo silitti naisen olkaa lohduttavasti ja sai miehen hyppäämään moottoripyöränsä selkään.
”Pelastammeko oikeasti luontokappaleen?” Vinski kysyi.
”Sen ja opetamme noille paskaläpille aseiden oikeaoppisen ABC.n,” Turbo murahti ja polkaisi mustan harrikkansa käyttöön.
”Pitäkää te itsenne piilossa sen aikaa,” Turbo totesi naishiirikaksikolle. Minni ja Milva nyökkäsi hiirimiehelle päättäväisesti ja juoksivat puiden lomaan Santun luokse.  
”Okeiii jätkät… ei, kun HANAT!”
”AUKIIII!” jätkät ampaisivat liikkeelle. Jätkät lähtivät lentokiidolla joen yli kurvaamaan metsästäjien takaa heidän peräänsä.
”Vinski ja Moto… hiljentäkää te noi öykkärit. Pidetään puhuttelu heille, kun saan vasan vedestä ylös! Turbo ohjeisti. Kaksikko nyökkäsi ja näkivät edessään olevat metsästäjät naureskelemassa käheästi.

Moottoripyörien ääni sai heidät kuitenkin rivakasti kääntymään. Turbo ajoi heidän ohitseen pienen metsäneläimen perään. Vinskin ja Moton napatessa ruudullisiin fanellipaitoihin pukeutuneet vanhemmat ihmismiehet. Miehet pelästyivät kookkaiden marsilaisten otteita. Vinski ja Moto istuttivat kaksikon suuremman puunjuurelle. Kolmikko tärisi hieman pelosta nähdessään miehistä vain tummat olemukset, kun aurinko paistoi heidän takaansa. Turbo puolestaan oli päässyt alajuoksulle ja näki koskessa saapuvan pienen vasan. Vasa huusi voimakkaasti ja Turbo mittaili vaihtoehtojaan. Miehellä ei ollut montaa minuuttia aikaa. Ainoa vaihtoehto miehellä oli ainoastaan ampaista köysi moottoripyöränsä lampusta ja yrittää napata eläin käsivarsilleen. Mies katsoi kuohuavaa alavirtaa ja puuskahti syvään.
”Tää on kenties yks hulluimmista asioista mitä teen!” mies pohti ja painoi moottoripyöränsä paneelissa olevaa nappulaa. Köysi sinkoutui, kuin ohjus moottoripyörän etuosasta vetäen Turbon perässään kuohuavaan jokeen. Iskeytyvät pikkukivet ja voimakkaana virtaava vesi hankaloitti hieman näkyvyyttä, mutta vaistomaisesti Turbo sai pienestä eläimestä kiinni. Varmistettuaan, että vasa oli tiukasti miehen otteessa, hän vislasi pyörälleen merkiksi että voi vetää heidät rantaan. Rantaan päästyään mieshiiri päästi hieman rimpuilevan olennon otteestaan. Päällisin puolin vasa näytti olevan kunnossa. Vasa jäi turvallisen matkan päähän ihmettelemään marsilaista hiirtä. Turbo kuivasi turkkiaan voimakkailla pyyhkäisyillä ja katsoi vasaa pienesti hymyillen. Vasa käänsi hieman korviaan ja lähti kirmaamaan metsän syövereihin turvaan. Turbo muisti myös salametsästäjät ja sai miehen murahtelemaan. Mies hyppäsi takaisin moottoripyöränsä päälle ja ajoi suuntaan, jossa tiesi Vinskin ja Moton odottelevan. Kolmannen kookkaan hiiren saapuessa paikalle miehet tärisivät entistä enemmän.
”Kenenkäs idea se oli lähteä viattoman luontokappaleen perään metsästysalueen ulkopuolella?” Turbo murahti. Moto väänsi samalla yhden miehen haulikon solmuun ja sai lähes heidän hampaat kalisemaan suusta.
”Se oli Peterin idea!”
”ÄLÄ NULJAKE MINUA SYYTÄ!”
”KEVININ IDEA KOKO METSÄSTYS OLI!” miehet syyttelit toisiaan ja sai marsilaiskolmikon pyörittelemään silmiään.
”Antakaahan olla viimeinen kerta, kun näemme teidät täällä!” Turbo murahti ja kumartui katsomaan miehiä.
”Emme nimittäin ole ihan näin suopeita seuraavalla kerralla!” Vinski uhosi ja sai ihmismies kolmikon hilppaseen heidän näkökentästään hyvin nopeasti.

Mökillä naiset huokaisivat helpottuneena nähdessään mieshiirien palaavan. Turbo tunsi olonsa hieman kurjaksi. Kuohuva joki ei ollut lämmintä ja sai miehen pudistelemaan itseään. Hän yritti parhaansa mukaan pakata turkkinsa alle ilmaa, jotta hänelle tulisi lämpimämpi olo. Naiset olivat kuitenkin varautuneet tähänkin ja olivat laittaneet saunan lämpiämään.
”Te olette kyllä uskomaton kolmikko,” Santtu henkäisi ihastuneena ja halasi Vinskiä. Mieshiiri punastui kevyesti. Turbo puristi käsiään ja sai Minnin vilkaisemaan terassille. Nainen nappasi viltin mukaansa ja kietoi sen hiirimiehen harteille.
”Sää olet ihan läpi märkä…” Minni huolestui.
”Kävin vähän koskessa pulahtamassa,” mies naurahti ja nosti kypärän päästään.
”Älä nyt tule kipeäksi…” Minni pyysi hiljaa.
”Turhaan musta huolehdit… ei ole ensimmäinen kerta täällä oloni aikana kun kastaudun kylmään veteen,” mies naurahti muistuttaen kaksikon uiskentelusta pienessä lahden poukamassa. Minni punastui pienesti ja sai Turbon hymyilemään.
”Turbo menee nyt vaihtamaan vaatteensa ja te kaksi autatte minua laittamaan pöydän koreaksi. Milva hoitaa paljun,” Santtu komensi hellästi.
”Ai ai mökin kapteeni…” Milva naurahti ja sai Santunkin nauramaan. Turbo kietoi häntänsä kevyesti Minnin lanteiden ympärille ja sai tämän virnuilemaan hiirimiehelle.
”Mites se vasa?”
”Se oli ihan kunnossa… palasi ilmeisesti emonsa luokse metsään,” Turbo selitti ja sai naisen suulle hellän ilmeen. Minni astui hiirimieheen kiinni lepuuttaen käsiään tämän hartialla.
”Varo nyt ettet itse kastu…”
”Ei kiinnosta. Sinä olet sankarini…” nainen vastasi ja suukotti hiirimiehen poskea.
”Saanko tuon kirjallisena?”
”Mää sulle kirjalliset näytän…” Minni siveli hiirimiehen paljasta rintaa ja lähti mökin sisätiloja kohden. Turbo kaappasi naisen lanteista nopeasti vielä otteeseensa. Minni puri kevyesti alahuultaan.
”Mitä jos sää tulisit vaihtaan mun kanssa vaatteita?” mies kuiskasi naisen korvaan ja sai tämän kikattelemaan.
”Ehkä autan kuitenkin Milvaa paljun lämmityksen kanssa…”
”No otan sitten kiitokseni jossain välissä takaisin,” mies supatteli naisen korvaan ja suukotti tätä poskelle hellästi.

Mies asteli reippaan oloisena sisälle, Minnin jäädessä odottaa Milvaa puuvaraston luota. Nainen nojasi paljun reunaan ja katsoi ystäväänsä viekkaana. Milva katsoi ystäväänsä hieman kysyvästi.
”Mitä nyt?”
”Sinun vuorosi kertoa… miksi vointisi on niin erikoista?” Minni kysyi. Hän oli aavistellut naisen voinnissa jo pidempään muutosta ja kaikki ei pelkästään ei liittynyt naisen arpeen, niin kuin Milva oli antanut ymmärtää.
”Mistä minä tietäisin?” Milva kohautti kulmaansa ja laskeutui asettelemaan klapeja tulipesän sisälle.
”Älä valehtele, kun et osaa…” Minni naurahti pyörittäen silmiään.
”Oliko sulla tässä joku pointti?” Milva kysyi ja katsoi hiirinaista.
”Sää oot jo pidempään voinut huonosti… ja sun haavan polttelu on todella outoa,” Minni nyökkäsi ja sai Milvan hieromaan arpeansa.
”Milva mää olen huolissani! Kuten Motokin…” Minni luimisteli hieman korviaan. Milva nousi seisomaan ja katsoi ystäväänsä, joka ojensi tälle tulitikku askin.
”Pelkään, että haavani… on tulehtunut…” Milva huokaisi ja sai Minnin ilmeen surkeaksi.
”Mutta sehän on arpi entisestä? Voiko se vielä muka tulehtua?”
”Minni! Olemme Maassa… bakteerikanta täällä on paljon laajempaa, kuin nykyisessä Marsissa tällä hetkellä. Mitä jos kehoni reagoi johonkin mitä ei Marsissa ole?” Milva kysyi huolestuneena.
”Ei kai se voi niin voimakkaasti reagoida?”
”Mistä sen tietää. Oireeni alkoi melkein heti tänne tultaessa… ja pahenevat ajoittain vain,” Milva huokaisi. Minni katsoi vain ystäväänsä ja halasi tätä tiukasti.
”Kaikki selviää kyllä… ihan varmasti,” Minni kannusti ja sai Milvan hymyilemään.
”Oloni on pääosin hyvä… mutta sitten tulee jaksoja, kun tuntuu että voisin repiä vatsani tai arpeni irti,” nainen selitti.
”Käydään Marsissa lääkärissä… kun vain joskus pääsemme sinne saakka. Pakko tuo on selvittää…” Minni painosti ja sai Milvan hyväksyvästi nyökkäämään.
”Mikäli jätkät päästävät meidät lähtemään,” Milva naurahti ja sai myös ystävänsä nauramaan.
”Siinä oliskin Rontille selitettävää,” Minni hieroi niskaansa.
”Ronttia tuskin haittaa, että sää käyt välillä höyläämässä hänen komentajaansa,” Milva vinkkasi ja sai Minnin leuan putoamaan melkein jalkoihin. Hyväntuulisesti kaksikko sai pienen hippaleikin aikaiseksi.

Ilta meni pitkälle rentoutumisessa. Seurue söi hyvin ja vietti mukavaa iltaa keskenään. Kenenkään ei tullut mieli edes tarttua alkoholiin. Turbo oli pukenut itselleen paksun pitkähihaisen hupparin ja vaihtanut toiset farkkunsa jalkaansa.
”Mikä olis meidän sauna järjestys?” Santtu kysyi ja tuijotti ainakin kahta pariskunnallista hiirtä.
”Haluaako meidän uunituore pari mennä keskenään saunaan?” Vinski irvaili. Minni ja Turbo katsahtivat valkeaa marsilaista, muka tuimasti. Kuitenkin kaksikon kasvoilla paistoi pieni hymy.
”Kuka on sanonut, että me seurustellaan?” Turbo kysyi nojaten pöydänkanteen kyynärpäillään. Mies hieroi samalla rystysiään. Minnikin naurahti lempeästi ja sai valkean hiiren puuskahtamaan silmät laajempina.
”Ei sitä tarvitse sanoa…” Moto jatkoi.
”Niin eiköhän se ole jo ilmiselvää,” Milvakin kommentoi ja sai ystävykset naureskelemaan.
”Ei me olla sitä vielä keskenämme sovittu,” Minni haroi hiuksiaan.
”No haluatko sää olla Turbon kanssa?” Vinski kysyi ja kenraalittaren punastumaan. Minni ei tiennyt minne olisi katseensa kääntänyt. Turbokin peittosi silmänsä.
”Mitä te nyt vaikeroitte siinä?” Vinski älähti.
”Olette vai ette?” mies jatkoi.
”Kai ne nyt vaikeroi, kun tenttaat heitä koko ajan…” Santtu puolusti kaksikkoa.
”Minä?”
”Sinä…”
”Anna Minni ja Turbon olla…”
”He ovat aikuisia hiiriä päättämään omista asioistaan…” nelikko kinasi, kun Minni vilkaisi Turboa naureskellen. Turbo katsoi naista suoraan silmiin ja hymyili lempeästi. Tuolin kolahdus ja volyymitason nouseminen kertoi jo paljon, mitä pöydän ääressä tapahtui.
”Mää pidän susta todella… enkä haluaisi luovuttaa niin helposti,” Turbo aloitti ja sai Minninkin olon helpottumaan.
”Haluatko oikeasti?” nainen kysyi ja sai mieshiiren nyökkäämään. Minni suulle nousi leveämpi hymy ja kurottautui suutelemaan mieshiirtä. Turbo vastasi nopeasti naisen hellyyden osoitukseen, heidän ystäviensä edelleen tapellen taustalla.
”Oliko tuo myöntävä vastaus?” Turbo kysyi suudelman päätyttyä.
”Oli,” Minni vastasi ja siveli miehen kättä. Turbo katsahti ystäviään, jotka edelleen kinasivat toistensa kanssa.
”Mutta vannon sinulle… jos sinä sekoat niin lopetan seurustelun kokonaan…” Minni naurahti.
”Hei! Mää olen asunut Rontin kanssa koko elämäni… jos olisin seonnut niin se olisi luultavasti tapahtunut jo,” mies naurahti ja sai Minnin sivelemään tämän leukaa hellästi.

Turbo nosti uudelleen katseensa ystäviinsä ja virnuili heille.
”Riittäisikö jo?” mies kysyi ja sai nelikon hiljentymään. Vuorollaan he katsoivat nolostellen toisiaan.
”Kiitos…” Minni henkäisi.
”No tulitteko johonkin päätökseen suhteestamme?” Minni kysyi vinoillen. Milva tajusi ensimmäisenä naisen kysymyksen ja katsoi hämmentyneenä jätkiä, jotka eivät ymmärtäneet naisen reaktiota.
”Tarkoittaaks tää?” Milva kysyi innoissaan. Minni nyökkäsi leveästi hymyillen naiselle ja kiirehti pöydän toiselle puolelle halaamaan tätä.
”Mää olen niin ylpee susta!” Milva henkäisi ja sai Minnin tirskumaan.
”Mutta äskenhän te… tai siis… missä?” Vinski empi ja sai Turbon naureskelemaan. Moto taputti rohkaisevasti veikkaansa muutaman kerran olalle.
”Onneksi olkoon!” mies totesi.
”Kiitos…” Turbo henkäisi hymyillen. Vinski ei meinannut hämmennyksestään päästä yli, mutta onnitteli isoveikkaansa kuitenkin lämpimästi.
”No pariskunnat menevät varmaan keskenään sitten saunaan…” Vinski huokaisi.
”Mää voin tulla sun kanssasi,” Santtu vinkkasi ja sai valkean hiirimiehen nappaamaan naisen kädestä kiinni.
”Sit mennään!” marsilainen huudahti, kun kaksikko oli jo ulkona.
”Mutta me ollaan silti ystäviä!” Santun naurava ääni kaikui saunan luota.

Yötä kohden Milva ja Moto olivat vetäytyneet ainakin nukkumaan. Edellisen illan juhlimisesta ainakin kaksikolla oli vielä univelkaa. Vinski härnäsi Santtua samaan aikaan, kun tämä yritti siivota keittiötä aamuksi valmiiksi. Minni oli lähtenyt vielä yö uinnille. Nainen kaipasi tilaa omille ajatuksilleen. Hän nojasi laiturin tikkaita vasten. Joen virta oli hiljentynyt ja kevyt solina kantautui naisen korviin. Varjo naisen yläpuolelta sai hänet nostamaan katseensa laiturilla seisovaan hiirimieheen.
”Häiritsenkö?” Turbo kysyi ja istui laiturille. Minni ui pienen ympyrän, jotta sai käännettyä vedessä itsensä.
”Et sinä ainakaan koskaan,” Minni henkäisi. Turbon sydän tuntui pakahtuvan. Naisen olkapäät olivat juuri vedenpinnan yläpuolella, paljastaen ainakin sen ettei naisella ollut yläosaa päällään.
”Rohkeaa uida… ilman yläosaa,” Turbo hieroi nenäänsä hymyillen.
”Kuka sano, että mulla olisi alaosakin?” Minni flirttaili ja sai Turbon hämmentymään.
”Ihan kuin olisit odottanut minua?”
”No eikö mun pitänyt palkita sut siitä, että pelastit sen vasan?” Minni kysyi sivellen veden pintaa sormellaan. Turbo nosti hupparinsa yltään, jonka oli saunan ja paljun jälkeen pukenut takaisin päälleen. Saunassa kaksikon välit olivat enemmän olleet rentoutumisen paikkeilla ja miehelle ei tullut mieleenkään ottaa naista saunanlauteilla. Mies vilkaisi taakseen ja riisui housunsa hypäten veteen tämän jälkeen. Molskahdus ja kikattelu sai Santun ja Vinskin huomion. Hiirimies olisi heti halunnut mennä tirkistelemään kaksikon touhuja, mutta Santtu kiskoi tämän vihreästä panosvyöstään takaisin sisälle. Turbo puolestaan siveli hiuksiaan pitkin päälakea ja tunsi hellän kosketuksen rintakehällään. Mies tarrasi naisen lanteista kiinni ja ihasteli tätä paistavan kuun valossa. Minni nosti katseensa taivaalle ja ihasteli tuota mustaa tähtitaivasta.
”Kaunista…” nainen henkäisi.
”Niin, kuin sinäkin…” mies totesi ja sai Minnin laskemaan katseensa takaisin hiirimieheen. Nainen kietoi kätensä miehen kaulanympärille ja suuteli tätä hellästi ja pitkään. Niin, kuin mökille saapuessaan Turbo painoi Minnin uudelleen laiturin tikkaita vasten. Suudelmat muuttuivat hetkessä intohimoisemmiksi ja kumpikin tunsi hyvänpuolista kutkutusta vatsojensa pohjissa. Minni henkäisi ihastuneena, kun tunsi jotain kovaa reittään vasten…
”Mitä jos siirryttäisiin sisälle?” Minni kysyi hengästyneenä.
”Siirrytään vain… sitten kun olen ottanut sinut tässä ensin,” mies vastasi ja painoi ahneen suudelman naisen suulle.
”Turbo…” nainen kuiskasi ja sai miehen murahtelemaan.

Naisten loppu loma sujui hyvin ilman suurempia yllätyksiä. He saapuivat Chicagoon samaisena aamuna, kun naisten piti lähteä takaisin Marsiin. Minni ja Milva pakkasivat alustaan valmiiksi jätkien avustuksella. Santtu huolsi sillä aikaa aluksen ja katsoi muutenkin, että hiirinaisille tulisi turvallinen matka kotipuoleensa. Milva huokaisi syvään. Ei hän ollut valmiina jäähyväisiin. Ainakaan ilman, että hänen ystävänsä tietäisi totuutta. Nainen siirsi kätensä vatsalleen ja hymyili lempeästi. Hän katsoi aluksen suusta ystäviään. Turbo härnäsi Minniä vielä viimeisiä kertoja. Eihän he tietäisi, koska näkisivät seuraavan kerran. Sama homma olisi hänen ja Moton kanssa. Tai no… he näkisivät piakkoin uudelleen.
”Mitä sää katsot?” Moto kysyi lastaussillan juuresta. Milva asteli miehensä luokse ja laski kätensä miehen olalle.
”Mietityttää vain… onkohan tämä oikea ratkaisu sittenkään?”
”Missään sää et olisi paremmin turvassa, kuin tukikohdalla… Se on tärkeintä rakas.”
”Tiedän… mutta oletko varma, että en olisi paremmassa turvassa täällä?”
”Leipäjuusto on inha plutolainen… hän kävisi kimppuun ihan varoittamatta. Varsinkin nyt,” mies henkäisi ja tarrasi hellästi naishiiren käsistä kiinni. Milva painoi lohduttoman suudelman mieshiiren suulle. Hän tunsi muutaman kyyneleen valahtavan poskelleen.
”Voi kulta…” mies henkäisi ja pyyhkäisi naisen kostuneita poskia.
”Milva?” Minni kysyi huolestuneena ja nousi Turbon reideltä ystävänsä luokse.
”Onko kaikki hyvin?” nainen jatkoi ja silitti ystävänsä olkaa.
”Joo kai… Tuntuu vain pahalle lähteä,” Milva huokaisi ja sai muutkin hiiret kerääntymään heidän ympärilleen.
”Tarkoitukseni oli tuoda sinut tutustumaan jätkiin heidän uutena kenraalinaan… mutta tämä matka muutti muotoaan moneen otteeseen ja monella eri tavalla. Tuntuu pahalle lähteä sen vuoksi,” Milva selitti tarkemmin.
”Ei minustakaan tämä ole helppoa… varsinkaan nyt…” Minni huokaisi ja katsoi kullanruskeaa mieshiirtä, joka laski käden lohduttavasti naisen olalle.
”Lupaatko pitää Milvasta erityistä huolta Marsissa?” Moto kysyi lohduttaen samalla puolisoaan.
”Aina. Niin, kuin kaikista sotilaistani,” Minni kohautti harteitaan.

Pariskunta vilkaisi toisiaan.
”Kerrotaanko me?” mies kysyi ja sai Milvan hymyilemään rakastuneena.
”Kertoa mitä?” Santtukin kiinnostui hiirten välisestä keskustelusta. Kaksikon välinen kommunikoimattomuus toistensa välillä sai muiden kulmat koholle.
”Mitä?” Minni kysyi ja sai kaksikon virnuilemaan enemmän.
”Kerro vain…” Moto tönäisi kevyesti naisen olkaa.
”Minä?” Milva älähti ja katsoi miestään.
”No kertokaa nyt jompikumpi!” Vinski käskytti. Milva nielaisi kevyesti. Hän tiesi kyllä miten hänen ystävänsä reagoisivat, mutta silti tilanne oli jännittävä.
”Pitääkö meidän olla huolissaan?” Turbo kysyi, kun kaksikko ei saanut suutaan auki.
”Ei tai… tavallaan,” Milva kohautti harteitaan.
”No kakaise sitten jo!” Vinski ärähti.
”VINSKI!” jokainen komensi valkeaa marsilaista.
”Sori…” valkea hiiri luimisteli korviaan. Milva huokaisi ja siirsi lettinsä selkänsä puolelle.
”Mää olen raskaana!” nainen sai kakaistua ja pystyi näkemään jokaisen silmiltä hämmennyksen. Milva pyyhkäisi onnellisuudesta vierähtäneen kyyneleen kasvoiltaan ja sai Minnin henkäisemään ainakin syvään ilahtuneena.
”Oikeasti?” Minni kysyi ja sai kaksikon nyökkäilemään. Minni syöksyi ystävänsä kaulaan kiinni ja onnitteli tätä pitkään. Moto kanssa sai prätkähiirimäiset onnittelut veikoiltaan.
”Ihan mahtavaa iso kaveri!” Vinski iski veikkaansa olkavarteen.
”Kiitos… tästä olemme vuosia haaveilleet!”
”Mutta miten jatko? Sinä olet täällä ja Milva Marsissa?” Turbo pohti ja sai Milvan kietoutumaan mieheensä kiinni.
”Juttelimme usein mökillä illalla tästä asiasta. Ja tulimme siihen tulokseen, että Leipäjuusto on liian arvaamaton konna ja en halua, että hän ottaa Milvan kohteekseen sen vuoksi, että pyrkisi eliminoimaan meidät! Siksi Milva palaa tukikohdalle odotuksen ajaksi,” Moto selitti ja sai Milvan nyökkäämään.
”Entä sitten, kun vauva syntyy?” Minni kysyi huolestuneena.
”Mää toivon, että sitten siihen mennessä nämä sankarit ovat palanneet takaisin Marsiin,” Milva vastasi hieroen miehensä vatsaa.
”Yhdeksän kuukauden ajanlasku on siis alkanut…” Santtu naurahti. Jokainen nauroi kanssa lempeästi ja onnitteli tulevia vanhempia vielä uudemman kerran.

”Siis ymmärsinkö oikein? Te olitte melkein kaksi viikkoa Maassa, ette törmännyt Leipäjuustoon joukkoineen, jätkät ”rauhoittuivat” mökillä rentoutumaan, pelastivat metsän eläimen, nöyryyttivät… tai jätkien mukaan siis pelottelivat planeetan asukkaita, Turbo ja Vinski otti nyrkein yhteen mustasukkaisuuden vuoksi… sinä aloit seurustelemaan Turbon kanssa ja sinä pamahdit paksuksi?” Rontti luetteli hämmentyneinä, kun naiset istuivat hiirimiehen kanssa kenraalin toimistossa. Rontti oli saapunut pakkaamaan tavaroitaan Minnin tavaroiden tieltä.
”Kuta kuinkin juuri noin,” Minni vastasi naureskellen ja sai enonsa huokaisemaan.
”Ja jottei loma olisi ollut liian helppo… niin sivuutimme siinä ohessa myös lapsuuttamme tarinoiden muodossa, jotta Santtu tuntisi jätkät paremmin,” Milva jatkoi.
”Ai luoja. Teidän tehtävänne oli saada Minni tutustettua paremmin jätkiin,” Rontti totesi puristaen kädet eteensä.
”Niinhän me tehtiin,” Milva kohautti naureskellen olkiaan.
”Turbon housujen sisältöön tutustuminen ei ollut prioriteetti yksi…” Rontti mulkaisi naiskaksikkoa.
”Hänen rintalihaksetkin oli aika namut,” Minni vitsaili ja sai enonsa peittoamaan silmänsä.
”Mutta, kun kerran tuntui oikealle niin en ala kyllä tunteitanikaan peittoamaan…” Minni jatkoi enoaan katsellen, joka kohautti kulmaansa.
”Varsinkin, kun tiedät viimeisimmän kokemukseni seurustelusta,” nainen jatkoi.
”Niin tiedän… ja toisaalta oli jo aikakin. Turbo on hyvä mies,” Rontti kehui mentoroitavaansa.
”Niin minustakin tuntuu sille,” Minni nyökkäsi päättäväisesti.
”Ja Motosta tulee hyvä isä. Huolehtivampaa miestä lasten kanssa saa kaivella todella syvältä,” Rontti vastasi ja nosti pahvilaatikon kantoonsa.
”Niinpä!” Milva kommentoi ennen, kuin ruskeaturkkinen hiirimies tervehti naiskaksikon ja poistui huoneesta.

Milva huokaisi syvään ja silitteli jo pienesti koholla olevaa vatsaansa.
”Ajattele seuraava seikkailu tapahtuu tuon pienen marsilaisen ehdoilla,” Minni osoitti naista ja avasi samalla hännällään tälle limonadipullon.
”Sitä hetkeä odotellessa…” Milva naurahti.
”Yhtä asiaa en ymmärrä… joimme mökillä suhteellisen paljon. Miten se ei vaikuttanut vauvaan?” Minni pohti hieroen leukaansa.
”Sillä, että en juonut mitään alkoholillista… Päänsärky ja arven polttelu johtui siitä, että olin raskautunut. Ei krapulasta,” Milva selitti ja sai Minnin kulman kohoamaan.
”Siistiä… jos tollein osaa ennustaa raskautumisensa…” Minni henkäisi ja sai naisen nyrpistämään nenäänsä ystävälleen.
”Puretaanpa nämä nyt loppuun. Pääsemme sitten jatkamaan muita hommiamme,” Minni komensi kenraalimaiseen tapaansa.
”Odotatko Turbon näkemistä uudelleen?”
”Totta kai. Hänhän on virallisesti nyt poikaystäväni…” Minni naurahti ja nosti vaatteitaan kaappiin.
”Ja pian aviomiehesi… yhteisten lapsienne isä… kiikkustuolissa istuva miehesi…”
”Lopeta!” Minni komensi hyväntuulisena.
”Oih Turbo kuinka kaipaankaan sinua…” Milva kiusoitteleva ääni kaikui käytävältä naisen lähtiessä viemään omia tavaroitaan omaan huoneeseensa. Minni pyöritteli päätään hymyillen ja nosti katseensa Marsin punertavalle taivaalle. Minni huokaisi syvään ja painoi kätensä kaulalleen. Hän pystyi edelleen tuntemaan miehen suudelman vasten kaulaansa ja näkemään sen maailman lempeimmän katseen, jolla mies katsoi naista suoraan silmiin ja sanoi rakastavansa häntä. Nainen tosiaan toivoi, että tällä kertaa hänen tulevaisuutensa olisi paljon, paljon valoisampi…


A/N:Kiitos taas tarinan lukeneille Palataan taas uusien ja vanhojen tarinoiden yhteydessä