SOP, osa 3: Hereillä (K15)

Ficcin nimi: Sinulle on postia, osa 3: Hereillä
Kirjoittaja: HöpöHamsu
Beta: Pahgiz
Genre: Drama, Action & Angst
Ikäraja: K15
Päähenkilöt/Paritukset: Throttle, Modo, Vinnie, Charley & OC ( Jonkin verran viittauksia suhteisiin hahmojen välillä)
Yhteenveto: Odottavan aika on pitkä, mutta onneksi se yleensä lopulta palkitaan. Naisen herätessä, Charley ja hiiret saavat vihdoin vastauksia kysymyksiinsä. Vai saavatko?
Vastuunvapaus: Prätkähiiret kuuluvat laillisille omistajilleen ja Aisha (Ashani) kuuluu minulle. Rahaa kirjoittelusta en saa, mutta mielihyvää senkin edestä



3. Hereillä

Kaksi päivää.
Tyttö makasi melkein liikkumatta kaksi kokonaista päivää.
Jokainen ohitse kuluva tunti oli tuskaa. Heille aivan kaikille.
Vinnie oli levottomampi kuin yleensä ja olisi kiipeillyt seinille, ellei Charley olisi käyttänyt häntä säännöllisesti ulkona.
Toiset marsilaiset olivat vain juuri ja juuri kärsivällisempiä kuin valkea marsilainen. Throttle ravasi ympyrää, aina kun tekemistä ei ollut tarjolla ja Modo kiillotti Lil’hossia, niin paljon ettei se oikeastaan ollut enää edes hyväksi tämän maalipinnalle. Ihmisnainen ei kuitenkaan viitsinyt mainita siitä harmaalle hiirelle, sillä se näytti olevan ainoa tekeminen joka auttoi miestä pysymään rauhallisena.
Tornin ollessa tuusan nuuskana, Limburgerkaan ei kyennyt toteuttamaan ilkeitä juoniaan ja näin ollen marsilaiset istuivat vain piilopaikassaan tyhjänpanttina ja keskittivät kaiken aikansa tajuttomasta hiirinaisesta huolehtimiseen.
Tai ainakin Modo keskitti. Throttle ja Vinnie jakoivat huolensa tytön ja harmaan hiiren välillä.
Kolmannen päivän aamun valjetessa, he joutuivat hyväksymään, että oli mahdollista, ettei tyttö välttämättä heräisi koskaan.
” Mitä ihmettä ne suolasillit on tytölle oikee antaneet?” Vinnie ihmetteli.
” Jaa a, Vincent.” Throttle haukotteli. Hän ei ollut nukkunut kunnolla koko yönä. Tai sitä edellisenäkään. Oikeastaan hiirineito oli ainoa kuka olisi voinut sanoa levänneensä.
Jos siis olisi ollut hereillä…
Charley nuokkui kuluneella sohvalla jaloissaan Modolle tuomansa vieraspeitto.
” Ehkä hänellä on vain univelkaa? Ei olis nimittäi ainoa...” Ihmisnaisenkin huulilta pääsi äänekäs haukotus.
” En usko. Kyllä luonto herättää univelkaisimmanki syömää ja… muille tarpeille.” Modo puhui hiljaa. Hänkin väsähtäneenä useamman yön valvomisista.
” Että osaaki olla tylsää!” Vinnie marisi ja viskasi selailemansa autolehden sivuun. Kultaturkkinen hiiri mutristi ärsyyntyneenä suutaan, kun lehti tömähti sivupöydälle ja luisui siitä alas, vetäen mukanaan muutaman toisenkin lehden.
” Mitä jos siivoaisit sotkus? Siinä sulle tekemistä.” Hän murahti valkoturkkiselle veljelleen.
Vinnie katsoi mieheen hämmentyneenä. ” Sotkun? Minkä sotkun?”
” No ensinnäki ton.” Throttle osoitti lattialle tippuneita lehtiä. ” Ja sitten ne pullot, jotka sun on täytyny viedä keräykseen… Niin mistäs lähtien se olikaa? Ainii! Viime tiistaista.”
Vinnie vetäytyi tuoliinsa ja nosti jalkansa pöydälle.
” On ollu kiireitä.” Hän vastasi.
Throttle siristi silmiään ” Kuten mitä?”
” Kaiken näköistä. Oli se matsi… Ja Grease pit ja se turbiini.. Torni ja nyt tämä tyttö.”
” Nuo on kaikki tältä viikolta.”
” Entä sitte?”
” Sun piti viedä ne jo viime tiistaina.”
” Silloin oli kiire. Vien ne kyllä.” Vinnie vakuutteli ja kalasti hännällään uuden lehden, toisesta pinosta sivupöydällä.
” Milloin?” Throttle tivasi.
” Wou, rauhassa nyt, äiti… Ei ne pullot tuosta minnekkään katoa.”
Kultaturkkinen hiiri tunsi, kuinka suoni tykytti hänen ohimollaan. Hän oli väsynyt, kiukkuinen ja saanut tarpeekseen Vinnien tekosyistä. Throttle veti muutaman kerran syvään henkeä ennen kuin sanoi; ” Sullahan oli tylsää, eikö nii?” Mieshiiri kumartui pöydän yli ja nappasi lehden Vinnien käsistä.
” Hei!”
” Voit viedä ne pullot nyt.”
Vaaleaturkkinen hiiri risti kätensä rinnalleen itsepäisesti.” Anna ensin se lehti takasin.”
” Miksi?”
” Koska mä luin sitä.”
” Et sä tarvii sitä, noiden pullojen viemisee.”
Marsilaiset mulkoilivat toisiaan ärtyneinä. Kummallakaan ei ollut aikomustakaan luovuttaa.
Charley tiesi, ettei tämä tulisi päättymään hyvin. Hiiret olivat olleet liian kauan lukittuina sisätiloihin ilman tekemistä ja se tarkoitti sitä, että nyrkit saattaisivat ruveta viuhumaan minähetkenä hyvänsä.
Vinnie ja Throttle pomppasivat pystyyn lähes samaan aikaan. Muovituolit päästivät äänekkäät kolahdukset keikahtaessaan kumoon, hiirten äkkinäisten liikkeiden voimasta.
” Anna tänne se!”
” En.”
Kultaturkkinen marsilainen piilotti lehden selkänsä taakse. Ja silloin valkoinen hiiri sai tarpeekseen. Vinnie loikkasi pöydälle ja siitä edelleen Throttlen kimppuun. Pöytä ja loputkin tuolit lensivät, kun prätkähiiri kolmikon nuorin kaatoi johtajansa lattialle. Vanhempi hiiri tiputti lehden heti kädestään, nähdessään itseensä kohdistuvan hyökkäyksen. Throttle nappasi valkoista marsilaista käsistä ja puski tämän jaloillaan ylitseen, niin että Vinnien ilmalento jatkui. Hiirimies laskeutui ryminällä, puoliksi harmaaturkkisen veljensä päälle. Modo sulki silmänsä ja puristi hampaat yhteen tuntiessaan Vinnien kantapään takaraivossaan.
Se on menoa ny, Charley ajatteli ja samassa valkoinen hiiri olikin jo taas ilmassa. Tällä kertaa Modon hännän kannattelemana. Vinnie kietoi kätensä harmaan marsilaisen säären ympärille ja keinautti kehoaan voimakkaasti taaksepäin. Modon tasapaino petti ja molemmat hiiret lysähtivät maahan. Throttle ponkaisi pystyyn lattialta ja kiirehti kaksikon luokse. Hänen tarkoituksenaan oli ollut erottaa hiirimiehet toisistaan, mutta Vinnien tarratessa häntä nilkasta, kultaturkkinen johtajakin päätyi lattialle.
Punatukkainen nainen katseli hetken sohvalta marsilaisten ystäviensä ähellystä, kun hiirimiehet painivat pois viimepäivien tylsistymistä.
Ei Throttle ollut oikeasti vihainen niistä pulloista tai Vinnietä kiinnostanut se, että häneltä oltiin viety hänen lukemisensa. He olivat vain niin turhautuneita, väsyneitä odottamiseen ja kyllästyneitä elämään epätietoisuudessa tajuttoman hiirinaisen kohtalosta, että pienetkin asiat ärsyttivät ihan tosissaan. Charley ymmärsi sen kyllä ja oli oikeastaan vaikuttunut siitä, kuinka pitkään Modo, Throttle ja Vinnie olivat kestäneet, ennen kuin tunteet olivat saaneet heistä ylivallan.
Tää on varmaan joku ennätys, hän tuumi itsekseen.
Kokemuksesta ihmisnainen tiesi, kuinka vaarallista oli joutua marsilaismyllyn keskelle, mutta huomatessaan jätkien kierivän kohti sänkyä, jolla tyttö makasi, hänen oli pakko puuttua.
” Jätkät! Jätkät, hei! Riittää jo!” Charley yritti huudella sohvalta, mutta miehet eivät joko kuulleet tai halunneet kuulla.
Nainen nousi pystyyn huokaisten. ” Kundit!” Hän huusi ja lähestyi hiiristä kostuvaa kasaa.
Hiiret eivät tappelultaan kuulleet ihmisnaisen lähestyvän ja kun Vinnie vapautti Modon Throttlen niskalenkistä, kiskaisemalla tämän sivuun, kultaturkkisen hiiren olkapää osui Charleytä polviin. Hän menetti välittömästi tasapainonsa ja rupesi kaatumaan eteenpäin.
” IIIH!” Ihmisnainen heitti kuperkeikan suoraan kasan päällimmäiseksi.
Kuullessaan naisen kauhistuneen kirkaisun Vinnie kääntyi, jolloin Charley tumpsahti suoraan, jalat pystyssä, valkoisen hiiren syliin.
” Hoo, söpöliini! Rohkea liike. Täytyy kyllä sanoa, et tää asento toimis vielä paremmin ilman housuja. Kokeillaanko?” Vinnie virnisti viettelevästi.
Charley pyöräytti silmiään.” Lopeta jo.”
” Oi, äiti. Tais mennä turhan villiks... Ootko kunnossa Charley-rouva?” Modo kysyi.
” Luulenpa, että tuo on minun kysymykseni, Modo.” Nainen naurahti.
Hänen lantionsa ja jalkansa olivat kyllä Vinnien sylissä, mutta suurinosa Charleyn yläruumiista oli harmaaturkkisen hiiren selän päällä.
” Voi Charley-neiti, ei sun kaltaises kevyt keijukainen sais tehtyä minkäännäköstä harmia mun keholle, vaikka putoaisit päälle korkeemmaltaki.” Mieshiiri nauroi.
” Noh, toivotaan silti, ettei niin käy.” Ihmisnainen hymyili.
Throttle auttoi naista pystyyn, kun Charleylle tuli yhtäkkiä tunne, että häntä katsottiin. Hitaasti punatukkainen mekaanikko käänsi päätään vasemmalle.
Häntä tosiaan tuijotettiin. Katsoessaan sängylle, jossa hiirineito makasi, Charleyn silmät kohtasivat toiset, oudon kirkkaan sinisen sävyiset, silmät.
Mysteerinen marsilaisnainen oli hereillä ja tuijotti ihmisnaista suurin silmin.

Hiirinaisen katse poukkoili villisti naisen ja tämän ystävien välillä, heidän noustessaan pystyyn lattialta.
Throttle huomasi, kuinka naisen silmät kävivät läpi heidät kaikki, ennen kuin pysähtyivät Modoon ja laajenivat entistä suuremmiksi.
Ja isoveikka tekee näemmä jälleen lähtemättömän vaikutuksen.
Kultaturkkinen hiiri oli avaamassa suutaan, kun Modo astuikin askeleen lähemmäs sänkyä.
” Sä oot hereillä.” Mies henkäisi.
Modo ei voinut edes sanoin kuvailla, kuinka onnellinen hän oli tytön heräämisestä. Hän oli nimittäin jo ehtinyt kuvittelemaan, tuhansia kertoja, ajomatkan takaisin Limburgerin tornille, sylissään tytön veltto, eloton ruumis.
Marsin kiitos, hän on kunnossa!
” Sä ootkin varsinainen Ruusunen. Luultiin jo, että sua saisi lähteä kärräämään luutarhaan.” Vinnie hymyili.
Hän ei tietenkään koskaan myöntäisi sitä, mutta valkoturkkinen hiiri oli todella ollut huolissaan tytön selviytymisestä. Maassa kun ei ollut yhtään lääkäriä, joka olisi osannut hoitaa marsilaista
” Vincent!” Charley sihahti ja sohaisi hiirtä kyynärpäällään.
” Mitä?”
” Onko pakko vitsailla tuolla tavalla? Etkö näe, että häntä pelottaa?”
Nainen tiesi, ettei valkoisen hiiren tilannetaju ollut mitenkään hyvä (rehellisesti sanottuna se oli aivan kamala), mutta tämän olisi luullut olevan niin ilmiselvää, ettei edes nuori marsilainen olisi voinut olla tajuamatta.
Mutta Vinnie ei ollut huomannut. Vasta kun Charley huomautti hiirinaisen olevan kauhuissaan, valkoinen marsilainen tajusi tämän todella olevan hermostuneen oloinen. Tyttömarsilaisen rinta kohoili nopeassa tahdissa, kirkkaan harmaan karvan peitossa olevat sormet puristivat lakanaa hänen ympärillään turhan tiukasti ja kummalliset sinisävyiset iirikset olivat liimautuneet kookkaimpaan marsilaiseen.
Tyttöhän vapisee kuin narkkari vierotusoireissa… Täytyy johtua shokista tai jostain, koska kylmä täällä ei ainakaan ole, Vinnie ajatteli.
Chicagon kaupunki oli kesäisin hiirille, kuin kiehuva horna. Kuuma ilma seisoi kaupungin korkeiden talojen välissä, tehden olon sietämättömän tukalaksi. Turkki oli monessa tapauksessa hyödyksi, mutta lämpötilan kohotessa siitä tuli kirous.
” Mikä nimesi on?” Throttle kysyi tytöltä, jonka silmät siirtyivät salaman nopeasti Modosta häneen.
Tyttö ei vastannut, joten kultaturkkinen hiiri otti askeleen lähemmäs, aivan kiinni sängyn päätyyn, ja toisti kysymyksensä. Hän ei taaskaan saanut vastausta.
Throttle katseli naista lasiensa läpi. Linssit hänen kuonollaan korjasivat hänen bionisten silmiensä kyvyttömyyttä säätää valotusta oikein. Ne antoivat hänelle kyvyn nähdä maailman kaikissa sen väreissä, kirkkauden ja varjojen muodostaman sekasotkun sijaan. Ja vaikka lasit tekivät kaikesta kevyesti vihertävää, hän valitsi sen oikein mieluusti, vaihtoehtoisen sekasotkun sijasta. Joten kun Throttle katsoi marsilaisnaista silmästä silmään, hän ei ollut varma näkikö hän tämän silmien värin oikein, mutta hän näki kyllä selvästi niistä heijastuvan pelon.
Ainoa ongelma oli se, ettei ollut mitään, mikä olisi voinut aiheuttaa sen.
Charley astui prätkähiiri kolmikon johtajan rinnalle.
” Tämä on varmasti sulle tosi hämmentävää, mutta usko kun sanon; Me ei haluta sulle mitään pahaa.” Ihmisnainen pisti kätensä vasemman rintansa päälle puhuessaan.
” Jea, halutan vaa tietää kuka oot, jotta voidaan auttaa sut oikeesee osotteesee.” Modo sanoi ja lähestyi hänkin sänkyään.
Sillä sekunnilla, kun harmaan marsilaisen kantapää kosketti maata, hiirinainen nytkähti. Hän laski päätään ja veti liinaa puristavaa kättään ylemmäs rinnallaan, ikään kuin vetäen itseään pienempään kasaan. Silmänsä hiirineito ummisti tiukasti. Mitä ikinä seuraavaksi tapahtuisikaan, hän ei selvästikään odottanut pitävänsä siitä.
Modo pysähtyi kuin seinään. Hän tunnisti asennon ja tiesi, mitä se tarkoitti.
Hän luulee, että mä aion satuttaa häntä.
Mies oli nähnyt sen miljoona kertaa. Sekä oikeasti, että elokuvissa.
Vihollinen seisoi uhkaavasti uhrinsa yläpuolella. Tämä tiesi, ettei voisi tapella vastaan, joten uhri teki sen ainoan asian minkä tiesi; painoi kasvonsa alas ja toivoi, että selviäisi elävänä tulevasta ryökytyksestä.
Charley pisti merkille saman kuin marsilainen ystävänsä. Nainen piti heitä uhkana.
Punatukkainen mekaanikko mietti hetken ja kääntyi sitten miesten suuntaan; ” Ulos.”
” Mitä?!” Hiirimiehet hämmästyivät.
” Kuulitte kyllä! Jalkaa toisen eteen.” Charley käski ja survaisi vierellään olevaan Throttleen vauhtia.
Vinnie oli aloittamassa jonkun näköistä protestia, heidän ulosheittämisestään omasta tukikohdastaan, mutta Modo lätkäisi metallisen kämmenensä tämän suun ympärille ja kiskaisi tämän mukaansa.
” Ei nyt, veikka.” Hän murahti hiljaisella äänellä.
Hiirimiesten päästyä ulos ovesta, Charley kumartui tytön puoleen.
” He menivät nyt. Voit avata silmät.”
Hitaasti tyttö raotti luomiaan ja käänsi katseensa ihmisnaiseen, joka hymyili tälle rauhoittavasti.
” Toin sulle joitain vaatteita. En tiedä ovatko ne ihan oikean kokoisia. Yritin vähän silmäillä minkä kokoinen olet ja valita niitä sen mukaan, mutta.. En tiiä kuinka hyvin onnistuin.” Charley nauroi. Hän nosti tuomansa putkikassin sängyn päälle. ” Katsele ja kokeile, mikä sopii. Pue päälle, niin mä menen pois siksi aikaa.”
Hiirinaisen silmät seurasivat, kun Charley suoristautui ja poistui sitten samaa kautta kuin miehet.

Charley astui ovesta suoraan rappukäytävään. Hän kuuli huoltoportaiden päässä Vinnien tuohtuneen äänen ja Throttlen rauhoitteluyritykset. Huokaisten ihmisnainen hölkkäsi rappuset alas ystäviensä luokse.
Metallisten rappujen kolina kiinnitti hiirten huomion, joten Charleyn päästessä heidän luokseen, he kaikki katsoivat jo häneen odottavasti.
” Noh miten kävi?”
” Puhuiko hän?”
Nainen nosti kädet pystyyn.” Wouh wouh, yksikerrallaan jätkät!” Hän naurahti. ” Ennen ku edes aloitatte. Ei, en saanut hänen nimeään tai kysynyt mitään muutakaan.”
” Mikset?” Vinnie halusi tietää.
He olivat odottaneet päälle kaksi päivää, että pääsisivät puhumaan tytölle ja nyt kun hän vihdoin ja viimein oli hereillä, Charley vain käveli ulos sieltä. Miksi?
” Noh ensinnäkin, siksi ettei hänellä ollut sen lakanan lisäksi mitään päällä. Enkä mä ole mikään tirkistelijä.” Punatukkainen nainen loi Vinnieen katseen, joka sai tämän punehtuneena kääntämään päätään poispäin. ” Ja toiseksi, koska uskon että kun hänen on mukavampi olla, hän myös vastaa kysymyksiimme mieluusti.”
” Olisi hän silti voinut kertoa kuka oli.” Vinnie mutisi. ” Alkaa tässä tuntua päivä päivältä enemmän siltä, että sankarin homma on todella kiittämätöntä. Siis kukaan ei enää arvosta henkensä pelastamista.” Valkea hiiri tuhahti ja iski selkänsä seinää vasten.
Charley pyöräytti silmiään.
” Ei millään pahalla, beibi, mut täytyy sanoa, ettei tunnu kauheen hyvältä jättää tyttöä yksin. Me ei vieläkään tiedetä hänestä mitään, eikä siis voida luottaa häneen.” Throttle sanoi.
Kultaturkkinen hiiri oli epäröinyt, kun Charley oli käskenyt miehet ulos. He kun eivät vielä tienneet millainen uhka tyttö oli, mutta ajatellut sitten, että ehkä hiirineito puhuisi mieluummin toiselle naiselle.
Nyt kuitenkin tämä oli hiirten salaisessa tukikohdassa vartioimatta. Marsilaisneito voisi siis tehdä kaikennäköistä vahinkoa, joko heidän pyörilleen tai niihin aseisiin, joita heillä oli esillä.
” Ei hätää Throttle. Meen ihan kohta takaisin ja koitan selvittää, kuka hän on ja miten päätyi tänne.” Charley rauhoitteli kultaturkkista marsilaista.
Throttle avasi suunsa sanoakseen vielä jotain muuta, mutta sulki sen melkein samoin tein. Olisihan hän voinut pakottaa ihmisnaisen palaamaan ylös ja vahtimaan, ettei mysteerityttö aiheuttaisi mitään vahinkoa heidän laitteistolleen, mutta se olisi tuskin saanut tätä luottamaan heihin paremmin.
Ei taida olla paljoa vaihtoehtoja…
Johtajana Throttle oli tottunut ikäviin päätöksiin ja suunnitelmiin, mutta se ei tehnyt niistä yhtään sen miellyttävämpiä.
Charley vilkaisi rannekelloaan vasemmassa kädessään, kun hänen silmänsä osuivat Modoon, joka nojasi hiljaa ajatuksissaan rappusten kaiteeseen. Harmaa jättiläinen oli ollut hiljaa koko keskustelun ajan.
” Modo, muru, onko kaikki kunnossa?” Nainen kysyi ja kosketti lempeästi tämän käsivartta.
Mies havahtui ajatuksistaan ystävänsä puhutellessa häntä.
” Joo, Charley-rouva.” Hän hymyili pienesti.
” Ootko varma? Näytät vähän siltä, kuin sulla olisi mielenpäällä jotain.”
Modon hymy syveni ennestään, hänen katsoessaan ihmisnaisen hyväntahtoisiin silmiin. Charley oli miehelle kuin pikkusisko.
” Oon. Vähä vaan väsyttää.” Harmaa marsilainen painoi metallisen kätensä naisen oman päälle ja puristi sitä vakuutellen.
Nainen vastasi miehen hymyyn ja vilkaisi sitten uudestaan kelloaan.
” Tyttö on varmaan jo saanut jotain päällensä. Menen takaisin. Toivottakaa onnea.”
Miehet hymähtivät jotain käsittämätöntä, Charleyn kiivetessä rappusia takaisin hiirten piilopaikkaan.

Mekaanikko koputti oveen varovaisesti ennen sen avaamista.
” Haloo?” Hän huhuili kurkistaessaan sisälle.
Hitaasti nainen työnsi ovea auki, kunnes mahtui pujahtamaan sen raosta.
Mysteerinainen istui sängyllä putkikassi edessään. Kaikki näytti samalta, kuin Charleyn lähtiessä. Ainut ero oli, että hiirinaisella oli lakanan sijaan päällään pitkä pinkki mekko, joka ei istunut tälle juuri lainkaan. Helman, jonka oli tarkoitus ylettyä hieman polvien alapuolelle, osui tyttöä melkein puoleen sääreen ja suurten taskujen mekon sivulla, joiden oli tarkoitus sijaita yläreisien kohdalla, roikkuivat melkein polvissa asti. Vyötäröltäkin kangas jäi hieman pullottamaan, mutta rinnoista mekko näytti istuvan kohtalaisen hyvin.
Charley tunnisti vaatteen isoäitinsä vanhaksi kesämekoksi, jota hän oli käyttänyt kerran, mutta todennut sitten sen värin olevan aivan liian tyttömäinen hänen makuunsa.
” Saako tulla?” Nainen kysyi.
Marsilainen nyökkäsi.
Charley lähestyi sänkyä ja naista, hieman liioitellun hitain askelin. Hän ei tiennyt, miten muuten olisi naiselle osoittanut, ettei aikonut tälle pahaa. Puolen metrin päässä sängystä ihmisnainen pysähtyi.
” Saanko istua?”
Hiirineito nyökkäsi toistamiseen.
Varovasti nainen astui viimeisenkin välimatkan. Hän siirsi putkikassia sivuun ja istahti aivan sängyn reunalle, jättääkseen tilaa itsensä ja marsilaisnaisen välille. Hän oli päässyt jo näin pitkälle, eikä halunnut riskeerata mitään.
Mitä rentoutuneempi hän on, sitä enemmän hän kertoo.
Charley mutristi hiukan huuliaan miettiessään, miten aloittaisi. Parasta varmaan antaa hänelle jotain, ennen kuin rupean vaatimaan häneltä mitään…
” Hei, olen Charlene Davidson, mutta voit kutsua minua Charleyksi. Kaikki tekevät niin.” Nainen hymyili. Hän jopa ajatteli ojentaa kätensä viralliseen kädenpuristukseen, mutta päätti viime hetkellä, ettei tainnut olla viisasta yrittää koskea tyttöön.
” Kuka sinä olet?”
Hiirinainen epäröi. Charley näki sen hänen kasvoiltaan ja pelkäsi hetken, ettei saisi vastausta lainkaan. Lopulta tämä kuitenkin kohotti päätään.
” As-.. Aisha.” Tyttö vastasi hiljaisella, mutta selvällä äänellä.
” Aisha?” Ihmisnainen varmisti. Vaaleatukkainen hiiri nyökäytti.
” Hauska tavata sut, Aisha.” Charley hymyili ja Aisha hymyili takaisin.
Punatukkainen nainen sai tehdä kaikkensa, ettei hänen voitonriemunsa päätynyt näkymään hänen kasvoiltaan.
Yksi askel kerrallaan, Charley, hän muistutti itseään ja rykäisi sitten saadakseen kasvonsa lihakset varmasti kuriin.
” No mutta, mä olen Charley - niikuin jo sanoin- ja minä ja ystäväni löysimme sut tajuttomana sellaisen plutolaispomon luota kuin Lawrence Limburger, sanooko mitään?”
Hopeaturkkinen marsilainen pudisti päätään.
” Joka tapauksessa, sieltä me sinut löysimme. Sut oltiin pistetty sellaseen metallikapseliin, joka oli puulaatikossa. Ja ilmeisesti, se laatikko oltiin lähetetty jostain päin Marsia. Osaatko sanoa siitä mitään?” Charley tarkkaili, kuinka hiirinainen sormeili vatsalle rypyttynyttä kangasta, miettiessään.
” En oikeastaan.” Tämä vastasi.
Vihreäsilmäinen nainen puhalsi ilmaa turhautuneena. Ei mitään! Tästä Throttle ei kyllä innostu… Noh ainakin sain hänen nimensä.
” Muistan vain...” Aisha aloitti. Charley käänsi huomionsa välittömästi hiirinaiseen.
” Niin?” Hän nojautui malttamattomana lähemmäs tätä.
Aisha räpäytti muutaman kerran hermostuneesti ja antoi katseensa pudota. Punatukkainen mekaanikko potkaisi itseään mielessään. Kamoon nyt Charley! Juurikun me alettiin päästä jonnekki, nainen ajatteli masentuneesti, luullen että oli säikäyttänyt marsilaistytön hiljaiseksi.
” Muistan lähteneeni ulos. Aavikolle. Minun piti etsiä hiekkakurttua – se on eräs kasvi, joka elää äärimmäisen kuivissa oloissa-, mutta kimppuuni hyökättiin. Luulen, että ne olivat raiderit. En tosin ole varma. Kuulin vain äänen, joka sanoi, että jos liikkuisin se olisi viimeinen asia mitä koskaan tekisin… Sitten kaikki pimeni.” Aisha kertoi tarinansa omituisen ontolla äänellä. Kuin hän olisi joutunut muistelemaan todella pitkän ajan päähän, eikä ollut oikein varma mistään. Se herätti Charleyssä kysymyksen; Kuinka pitkään Aisha oli ollut tajuttomana, ennen kuin he olivat löytäneet tämän?
Nainen oli avaamassa suutaan, kun marsilainen yhtäkkiä jatkoikin.
” Kun seuraavan kerran tulin tajuihini, en nähnyt mitään. Silmäni oli sidottu, samoten käteni ja jalkani.” Aisha katseli käsiään sen näköisenä, kuin niissä olisi yhä näkymättömät kahleet.
” Olin välillä tajuissani ja välillä en. En tiedä kuinka kauan sitä kesti, ennen kuin… Noh päädyin tähän.” Hiirinainen hymyili vaimeasti ihmiselle edessään.
Charley yritti hymyillä takaisin, mutta epäili että siitä tuli enemmän irvistyksen näköinen. Hän oli nimittäin purrut huultaan juuri sillä hetkellä, kun hopeaturkkinen hiiri oli nostanut katseensa hymyilläkseen.
Charley olisi halunnut Throttlen kuulevan tämän. Hän olisi varmasti saanut tytön kertomuksesta irti enemmän, kuin hän, ja huomannut mahdollisesti jopa sellaisia epäkohtia, joita ihmisnaiselle ei koskaan olisi tullut mieleenkään. Naisen tiedot Marsista olivat niin vähäiset, ettei hän oikein voinut epäillä mitään Aishan sanomaa.
” Pärjäätkö hetken yksin? Mun olis mentävä hieman juttelemaan ystävilleni.” Charley kysyi. Hänen oli kerrottava tietonsa eteenpäin, ennen kuin unohtaisi jotain tärkeää.
Aisha nyökkäsi, joten ihmisnainen saattoi nousta.

Charley harppoi rappuset kaksi kerrallaan ja loikkasi alas neljänneltä askelmalta.
” Kaikki hyvin, söpöliini?” Vinnie tiedusteli jännittyneellä äänellä. Metalliset askelmat olivat pitäneet hirvittävää kolinaa naisen juostessa. Hiiret olivat tienneet ensiaskeleesta lähtien, että tällä oli kiire heidän luokseen.
” Joo joo on. Mun on vain saatava tämä ulos, ennen kuin unohdan jotain elintärkeää.” Charley jakoi kaiken Aishalta kuulemansa (mukaan lukien sen, että mysteerisen neidon nimi oli Aisha) miesten kanssa.
” Ei varmasti ollu raidereiden tekosia.” Throttle sanoi heti. ” Jos kohtaat raiderin, tiedät sen kyllä. Ja jos ne ottaa sut vangiksi, et todellakaan pääse mihinkään selliin virumaan, side silmilläs.”
” Hän sanoi, ettei tiennyt kuka hänet vangitsi. Vain sen, että uskoi niiden olevan raiderit.” Charley puolusti.
Throttle kohotti kulmiaan ihmeissään.
” Mä...” Nainen huokasi raskaasti. ” Mä en tiedä, mitä häneltä pitäisi kysyä! Enkä tiiä suhtautuisko hän hyvin siihen, jos te tulisitte kuulustelemaan häntä.”
” Mä en kyllä kutsuis tota kuulustelemiseksi.” Vinnie sanoi huvittuneena.
” Teen parhaani, kiitos vaan.” Ihmisnainen tokaisi kuivasti. ” Sitä paitsi en usko, että saisimme yhtä hyviä tuloksia pelottelemalla.  Hänhän on jo valmiiksi järkyttynyt.”
” Tuloksia ois saatava, mutta niitä ei voi vaatia. Varsinkaan jos tyttö ei ole yhteistyökykyinen...” Throttle hieroi leukaansa miettiessään.
Hiirimies ei voinut sanoa, ettei olisi ajatellut Aishan olevan yhä potentiaalinen uhka, muttei kyllä nähnyt hänessä mitään välitöntä vaaraa. Charley ei ollut tyhmä ja tajusi kyllä, jos häntä yritettiin vetää nenästä. Joten vaikka kolmikon johtaja ei ollutkaan itse päässyt kyselemään Aishalta, hän luotti ystävänsä kykyyn tunnistaa vaara.
Se miten nopeasti Charley rupesi puolustamaan tyttöä, kertoo siitä, ettei hän pidä Aishaa uhkana. Ja jos hän ei pidä, niin sitten munkaan ei tarvitse huolehtia.
” Musta ois paras, että ottaisit tytön luokses siks aikaa, kun me selvitetää miten hänet saa kotiin.” Throttle sanoi naiselle, joka nyökäytti. ” Ootetaan pimeää ja siirretään Aisha sitten.” Hän päätti.

Kello oli vähän yli puoli yhdeksän, kun aurinko viimein painui mailleen.
” On aika.” Charley sanoi Aishalle, joka istui pienen matkan päässä hänestä sohvalla.
Heti kun hiirimiehet olivat palanneet ystävänsä kanssa ylös, hopeaturkkinen marsilainen oli mennyt hiljaiseksi ja laskenut katseensa. Eikä ollut nostanut sitä, muuten kuin Charleyn puhuessa tälle suoraan. Modo, Throttle ja varsinkin Vinnie olivat yrittäneet saada lajitoveriaan puhumaan useampaakin otteeseen, mutta tämä ei ollut reagoinut heihin juuri lainkaan. Säpsähtänyt vain tai siirtynyt hiukan poispäin, jos nämä olivat tulleet liian lähelle.
Nainen tiesi hiirineidon käytöksen loukkaavan kolmikkoa, muttei oikeastaan tiennyt mitä hän olisi voinut asialle tehdä. Hän ei uskonut olevansa asemassa, jossa voisi vaatia ujolta tytöltä mitään, mutta olisi toki halunnut rohkaista tätä tutustuman toisiin marsilaisiin.
Naiset nousivat ja kulkivat yhdessä ovelle, jota Modo piteli auki. Aisha painoi hartioitaan kasaan, heidän ohittaessaan harmaan jättiläisen.
Mies tunsi sisällään kipeän piston. Häntä harmitti se, miten paljon hiirinainen pelkäsi heitä. Ja erityisesti häntä. Ei siksi, että olisi pitänyt tätä epäkunnioittavana kuten Vinnie oli sitä pitänyt, vaan koska se muistutti häntä siitä miltä hän ulkopuolisten silmiin näytti.
Modo laski katsettaan metallisen kätensä suuntaan. Mekaanisen käden kirkkaalta pinnalta, hän näki heijastuksen hiirestä, jolta puuttui kasvoistaan osa, jos toinenkin. Hän näki itsensä. Puuttuva silmä, käsi, sekä hampaan- ja korvanpala olivat kaikki sodan jättämiä merkkejä, kuten kaikki hänen kehoaan verhoavat tuhannet pienet arvetkin, eikä hän ollut koskaan hävennyt niitä tai sitä, miten oli ne saanut. Saatikka sitten tuntenut, ettei hänen olisi koskaan pitänyt liittyä vapaustaistelijoihin. Päinvastoin. Harmaa hiiri oli ylpeä kokemastaan ja olisi luopunut, vaikka toisestakin silmästään ja kädestään, jos vapaudenaate olisi sitä vaatinut. Hän ei kuitenkaan koskaan palaisi enää normaaliksi. Hän ei voisi koskaan palata vanhaan elämäänsä, vaikka sota päätyisikin marsilaisten voittoon, ja elää normaalia elämää.
Modo oli tiennyt, että saattaisi joutua antamaan elämänsä vastarinnalle, muttei ollut tullut ajatelleeksi sen saattaavan tarkoittaa muutakin kuin kuolemaa.

Joukko liikkui lähes ääneti Wrigley Fieldin stadiumin autioilla käytävillä. Throttle joukon kärjessä, Vinnie hänen takanaan, naiset välissä ja Modo viimeisenä. Kultaturkkisen johtajan korvat liikahtelivat, hänen kuulostellessaan ympäriltä kantautuvia ääniä. Ilmastoinnin huminaa, putkissa solisevaa vettä, loisteputkien sirinää ja poliisisireeniä, joka ujelsi jossain päin kaupunkia. He laskeutuivat huoltorappuset alas ja siirtyivät välioven kautta, yleiseen rappukäytävään, joita laskeutumalla pääsi katutasolle. Vaikka N-portti oli kauimmaisin pääporteista, Throttle päätti silti käyttää talonmiehelle tarkoitettua sisäänkäyntiä.
Jos on olemassa pienikin mahdollisuus, ettei hän vielä tiedä missä on, tilaisuus salaisuutemme säilyttämiseksi kannattaa ottaa, hän ajatteli kävellessään pokkana suoraan ulko-ovien ohitse.
Kukaan ryhmässä ei kyseenalaistanut mieshiiren päätöstä, vaikka muutamat kulmat kurtistuivatkin. He kaikki uskoivat, Throttlen tietävän mitä teki, vaikka se ei heistä järkevältä tuntunutkaan.
Talonmiehen tiloihin vievä ovi oli auki, kuten aina. Vanha-talonmies Steve oli kiitokseksi henkensä pelastamisesta, luvannut jättää oven auki hiiriä varten ja toimittavansa näille avaimen, mikäli hänen oli syystä tai toisesta lukittava se. He ohittivat sähkökaapin, siivouskomeron ja väistivät pinoiksi kasattuja oransseja muovituoleja, ennen kuin tulivat lukitun ulko-oven luokse.
Throttle kalasti yhdestä lanteillaan roikkuvasta, lisää säilytystilaa antavan vyön pussista pienen hopean avaimen ja sujautti sen vaivatta lukkoon. Mies jäi pitämään ovea auki muiden mennessä edeltä.
” Tännepäin.” Charley neuvoi Aishaa ja viittasi kädellään kohti kadun reunaan parkkeerattua avolavallista autoaan. Hän ei vieläkään viitsinyt koskea tyttöön, joten ei voinut vain vetää tätä mukaansa. Ihmisnainen piteli autonovea auki, Aishan kiivetessä sisään ja paiskasi sen sitten kiinni. Hän kiersi auton, kuskinpuolelle, ennenkuin kääntyi katsomaan ystäviensä puuhia.
Modo oli aktivoinut tulostaulun automaattiovet kaukosäätimellä, jotta hiiret saattoivat viheltää pyöränsä paikalle. Kutsun kuullessaan moottoripyörät ajoivat seinää pitkin alas isäntiensä luokse.
” Mä meen edeltä ja varmistan, et kaikki on kuin pitää. Modo ja Vinnie tulee teijän kanssa.” Throttle sanoi.
” Mennäänkö ihan normikautta?” Charley kysyi hiireltä, joka nyökkäsi.
” En usko, et täs kantsii ruveta mitään manööverejä vetelemään. Tyttöä ei tultu hakemaan, joten joko hän on vain uhri tai Limburger ei kerenny reagoimaan. Last Chancestä se ylikypsä lohi tulis joka tapauksessa ettimään. Joten vaikka kierrettäis Morgan Parkin kautta, se ei auttais mitään.” Mieshiiri selitti.
” Selvä.”
” Pitäkää radiot päällä ja linja vapaana. Ilmoitan jos näkyy ongelmia.” Throttle väänsi kaasun pohjaan ja teki tiukan käännöksen Sheffield avenuelle.
Charley kiipesi ratin taakse. Hän odotti hetken, käynnisti sitten moottorinsa ja sukelsi hänkin liikenteen sekaan.

Matka sujui vaitonaisissa merkeissä.
Aisha tuijotti suurimmaksi osaksi hiljaa syliinsä, mutta Charley huomasi, kuinka tämän silmät kävivät välillä taustapeilissä.
Mieshiiret ajoivat heidän takanaan. Vinnie hänen puolellaan ja Modo Aishan. Oli jännittävä huomata, kuinka tyttö tuntui jännittävän miehiä, vaikka nämä olivat auton ulkopuolella, eivätkä mitenkään olisi voineet lähestyä heitä, naisten huomaamatta.
Tiiän jätkien olevan hiukan ronskin näköisiä, mutta hehän olisivat jo tehneet tytölle jotain, jos olisivat niin aikoneet.
” Sun ei tarvitse pelätä heitä. Tiedäthän sen?” Charley ei voinut katsoa hiirinaiseen vierellään, sillä hänen oli keskityttävä vaihtamaan kaistaa, mutta näki syrjäsilmällään tämän jäykistyvän. ” He ovat hyviä kundeja. Pelastavat maailmankin yhtä mittaa.” Hän jatkoi nauraen.
Maapallon kohtalo, tai ainakin Chicagon kohtalo oli ollut vaakalaudalla niin monta kertaa, ettei ihmisnainen edes uskaltanut kuvitella, miten hänen ja kaikkien muiden ihmisten olisi käynyt, elleivät marsilaissankarit olisi silloin aikanaan tehneet pakkolaskua planeetalle.
Mä ainakin olisin ollut vainaa jo kauan sitten…
Hiirten väliintulo oli aikanaan pelastanut punatukkaisen mekaanikon Grease pitin ”suostuttelulta”. Ilman heitä, se kohtaaminen olisi todennäköisesti päätynyt Charleyn kannalta huonosti.
” Tiedätkös, kun mä ekan kerran tapasin jätkät, olin yhtä peloissani kuin sä. Tai siis, jättiläishiiriä? Ja vieläpä Marsista!” Nainen voisi elää, vaikka sata vuotiaaksi, ja hän muistaisi silti sen hetken kuin eilisen. Mieshiiret olivat nostaneet kypäränsä ja Charley oli välittömästi ajatellut näkevänsä unta. Vasta kun miehet olivat seuraavana päivänä ilmestyneet korjaamolle takaisin ja säikyttäneet rokinhuudatuksellaan postimiehen, ihmisnainen tiesi heidän olevan kaikkea muuta, kuin hänen mielikuvituksensa tuotetta.      
” Joten kokemuksesta osaan sanoa; heille kannattaa antaa tilaisuus. Saatat saada elinikäisiä ystäviä.” Charley kääntyi hieman Aishan suuntaan ja vinkkasi silmää. Hiirinainen ei näyttänyt reagoivan sen kummemmin, mutta ihmisnainen näki tämän korvien olevan hiukan koholla. Vaikka olisi ehkä ollut kiva kuulla Aishalta jonkunnäköinen vastaus, pelkkä kuunteleminen riitti Charleylle enemmän kuin hyvin.
Aisha puhuu sitten kun hänestä tuntuu siltä.

Tää tarina on loistava . Huomaa kyl et Aisha on hiukan ujon puoleinen mut en ihmettele kun joutui vissiin kalojen kaappaamaks ja kuljetetuks Maahan. Tykkään