Sinulle on postia, osa 1: Paketti (K15)

Ficcin nimi: Sinulle on postia, osa 1: Paketti
Kirjoittaja: HöpöHamsu
Beta: Pahgiz
Genre: Drama, Action & Angst
Ikäraja: K15
Päähenkilöt/Paritukset: Throttle, Modo, Vinnie, Charley & OC ( Jonkin verran viittauksia suhteisiin hahmojen välillä)
Yhteenveto: Hiiret ja Charley ovat Limburgerin tornilla viemässä Karbunklen piirustuksia, kun siirrin yhtäkkiä aktivoituu ja sylkäisee sisuksistaan mystisen paketin.
Vastuunvapaus: Prätkähiiret kuuluvat laillisille omistajilleen ja Aisha (Ashani) kuuluu minulle. Rahaa kirjoittelusta en saa, mutta mielihyvää senkin edestä
A/N: Tervetuloa lukemaan historiallisesti merkittävää tekstiä - Nimittäin minun ekaa ficciäni   Se tulee olemaan hyvinkin pitkä, joten pienen pohdinnan jälkeen päädyin hajottamaan sen osiin, ettei tarttis koittaa lukasta sitä yheltä istumalta. Laitan kyllä tarinan kokonaisuutena tonne mun omiin tarinoihin, yhden nimen alle. Nauttikaa! <3



Aluksi

Avaruusaluksen käytävällä kumisi, kun sitä pitkin asteli ylpeä plutolais-sotilas.
Kalamiehellä oli päällään hihaton lilan värinen avaruuspuku ja mustat kumipohjaiset saappaat. Asevyöllä hänellä roikkui laserpistoolin lisäksi avainkortti ja radiopuhelin, joka iskeytyi jokaisella askeleella takamukseen.
" Kuuleeko ylivääpeli Banon?"
Plutolainen pysähtyi vastatakseen radiopuhelimeensa tulleeseen kutsuun.
" Tässä Banon. Kuuntelen."
" Kapteeni tahtoo sinun tarkistavan paketin kunnon. Käy ruumassa ja palaa sitten komentosillalle antamaan raportti. Loppu."
Ylivääpeli huokaisi syvään. " Selvä. Loppu."
Hän oli kävellyt hissin ohi viitisen minuuttia sitten ja nyt hänen olisi palattava koko matka takaisin.
Toisinaan plutolainen sotamies toivoi, että hänen lajinsa valmistaisi käytännöllisiä aluksia, suurten ja mahtailevien sijasta. Heidän planeettansa alukset olivat avaruustaisteluissa harvoin voitokkaita, juuri siitä syystä, että ne olivat tarpeettoman isoja. Pienet alukset olisivat olleet sutjakkaampia ja tehokkaampia vihollisen tuhoamisessa.
Päätään itsekseen pudistellen kalannaamainen olio meni hissille ja sillä alas lastiruumaan, jossa paketti oli. Suurten metallisten konttien keskellä, mikrolaaseri-seinän takana, lojui tiukasti lukittu metallikapseli; Paketti.
Katsotaans sitten… Plutolainen ajatteli kyllästyneenä.
Hän tiesi tarkistamattakin kaiken olevan ennallaan.
Kapteeni Cheddar on aivan liian vainoharhainen. Kukaan ei ole koskaan herännyt Bentsodi-nukutuksesta, saatikka sitten onnistunut ohittamaan mikrolasereita.
Käsky oli kuitenkin käsky, joten Banon sammutti avainkortilla kapselin ympärillä olevat turvalaitteistot.
Ylivääpeli ei edes vaivautunut kunnolla avaamaan kapselin kantta. Hän vain raotti sitä hieman, sulki sen taas ja varmisti sitten lukon.
" Kaikki ennallaan..." Banon puhisi itsekseen. Ihan kuten arvelinkin.

Matka komentosillalle ei onneksi ollut pitkä. Kytkettyään turvalaitteet takaisin päälle, Banonin täytyi vain nousta hissillä muutama kerros ylöspäin.
Komentosilta oli valtava ovaalinmuotoinen huone (tai pikemminkin sali), jossa oli tilaa, vaikka plutolaisten valtiopäivien viettoon. Seinustat koostuivat pääosin riveistä isoja ikkunoita, joiden takana musta avaruus, näytti entistä loputtomammalta ja tyhjemmältä.
Plutolainen värähti. Ei olisi pitänyt lähteä kotiplaneetan sisäisiltä lennoilta…
Hallintalaitteiden välistä, Banon huomasi Kapteenin, joka seisoi huoneen takaseinälle rakennetulla parvella kädet ristittyinä rinnalle.
” Käy sanomassa Serpalle, että lisää pökköä pesään. Tämän aluksen siirrin ei kykene tekemään yli neljänsadantuhannen kilometrin siirtoja ja tällä menolla me ei keretä tarpeeksi lähelle Tresesiä, ennenkuin madonreikä ilmestyy.” Cheddar sanoi vahtiupseerille vierellään. Plutolainen nyökkäsi ja poistui.
Ylivääpeli asteli kapteenin luokse.
" Aaa, Banon! Kuinka pakettimme voi?"
" Oikein hyvin, kapteeni Cheddar.” Banon aloitti. Hän näki, kuinka kapteenin hartiat laskeutuivat hieman, tämän rentoutuessa.
Tiesit sinä itsekin, ettei mitään hätää ollut. Muuten olisit mennyt itse, plutolainen aliupseeri ajatteli hieman katkerasti.
Ehkäpä kapteeni itsekin voisi tehdä pienen lenkin ruumaan.
Innoissaan kierosta suunnitelmastaan ylivääpeli kääntyi poispäin kapteenista peittääkseen hymynsä. ”Pelkäämpä vain, että taisimme antaa hänelle liian ison annoksen rauhoittavia."
" Kuinka niin?" Kapteeni vilkaisi alaistaan huolestuneena.
Jos "paketti" olisi vaurioitunut jo ennen kuin he olivat maassa, hän olisi kalanruokaa.
Banon oli vetävinään henkeä hieman raskaammin." Hän ei ole liikkunut milliäkään lähdön jälkeen. Mitä jos hän ei edes hengitä kunnolla?"
Ylivääpeli kääntyi takaisin kapteenin suuntaan. Hän tiesi viimeisimmän lauseen saavan hänet kuulostamaan hieman liian huolestuneelta. Sillä plutolainen ei toki tahtonut kapteenin ajattelevan, että hän olisi tuntenut sääliä kapselin sisällä olevaa henkilöä kohtaan. Moisesta saisi hirvittävät moitteet ja pahimmassa tapauksessa kovan rangaistuksen.
Kapteeni ei kuitenkaan kiinnittänyt tähän huomiota. Hän oli syventynyt ajatuksiinsa ja mietti, pitäisikö hänen itse mennä varmistamaan asian laita.
" Vai ei hän ole liikkunut lainkaan...”
Banon hymyili mielessään. Kapteenin äänensävy lupaili hänen pienen juonittelunsa onnistumista.
Hän kuitenkin joutui pettymään karvaasti, sillä kapteeni oli tullut toiseen ratkaisuun.
” Lähetän aluksen hoitohenkilökunnan varmistamaan paketin kunnon ja mikäli jokin on vinossa, hoidamme hänet kuntoon ennen toimitusta."
Juuri kun kapteeni Cheddar oli lopettanut lauseensa, kaiuttimista särähti kuulutus.
" Saavumme Maan kiertoradalle. Olkaa hyvä ja valmistautukaa siirtoon menemällä lastauslaiturille."
" Savusilli sentään! No täytyy nyt vain sitten toivoa, että kaikki on kunnossa... Ylivääpeli olkaa hyvä ja hakekaa paketti yhdessä heidän kanssaan." Kapteeni nyökäytti lähellä seisoviin sotamiehiin päin.
Banon tukahdutti halunsa huokaista turhautuneesti. Eikö ollut riittänyt, että hänen pikku juonittelunsa oli epäonnistunut? Nytkö hänen pitäisi vielä palata takaisin alas?
Tasan eivät käy onnenlahjat, Plutolainen ajatteli.
Onneksi paketti oli kohta toimitettu ja loppumatkan saisi sitten viettää komentosillalla.

Yhdessä sotilaiden kanssa Banon nouti kapselin ruumasta ja vei sen Kapteenin luokse lastauslaiturille, jossa siirrin sijaitsi.
Metallinen kapseli pakattiin puiseen pakettiin, jonka jälkeen kapteeni asteli sen luokse kädessään pieni vihkonen, lappu ja kynä.
Plutolainen avasi vihon ja etsi oikean kohdan vetäen paksua sormeaan pitkin sen silkoisia sivuja. Hetken etsiskelyn jälkeen Cheddar löysi etsimänsä.
” Jaahas...” Plutolainen kumartui lapun ylle ja kirjasi siihen löytämänsä tiedot.
Miehistö odotti hiljaa, kun Kapteeni Cheddar kirjoitti ja lopuksi läiskäisi tarralapun kiinni laatikon seinämään.
" Kaikki valmista. Valmistelkaa siirto!" Lause tuli kapteenin suusta terävänä karjaisuna.
Kuullessaan käskyn siirrintä operoiva plutolainen näpytteli laitteeseen oikeat koordinaatit. Kapteenin luvalla Ylivääpeli työnsi paketin siirtimen läpi.
Terve menoa, hän ajatteli tyytyväisenä.
Viimeinen asia, jonka Ylivääpeli Banon näki ennen kuin siirrin nielaisi laatikon sisuksiinsa, oli tarralappu sen sivussa. Siihen oli kirjoitettu kapteeni Cheddarin siistillä käsialalla; Lawrence Limburger, Chicago, Illinois, USA.




1. Paketti

Oli rauhallinen alkukesän päivä ja (omalla tavallaan) paikallinen bisnesmies Lawrence Limburger istui torninsa korkeimmassa kerroksessa toimistossaan.
Ilma oli hiostava. Ilmastointi oli mennyt rikki jo eilen illalla, eikä ketään oltu saatu sitä korjaamaan.
Professori Karbunkle oli ollut aivan liian kiireinen viimeisimmän keksintönsä kanssa, eikä Grease pit osannut edes pidellä ruuvimeisseliä oikeinpäin.
Niimpä plutolainen bisnesmies oli jumissa rikkinäisen ilmastoinnin kanssa. Pöydällä tosin oli kyllä tuuletin, mutta se oli säälittävän pieni, eikä tehnyt oikein muuta kuin puhaltanut huoneen kuumaa ilmaa ympäriinsä.
Heti kun se kelvoton tohtori Karbunkle palaa, hän saa tehdä jotain tälle suomut kuivattavalle kuumuudelle, Lawrence päätti.
Tohtori oli lähtenyt Grease pitin ja hanttapulien kanssa jo tunteja sitten asentamaan Karbunklen uusinta keksintöä. Plutolainen vilkaisi kelloa pöydällään, ties kuinka monetta kertaa sinä päivänä. Viisarit olivat salakavalasti hiipineet taas tunnin eteenpäin.
" Heidän olisi pitänyt jo palata!" Hän ärähti ääneen.
Limburger nousi vaivoin tuolistaan. Hänen hikinen kauluspaitansa oli liimautunut niin tekonahkaiseen tuoliin, kuin tukevaan pelastusrenkaaseen hänen vyötäröllään.
Yh, Limburger irvisti äänelle, jonka hänen tuolinsa päästi kalamiehen noustessa.
Kirottu pallo! On täysin tarpeetonta sijaita näin lähellä aurinkoa! Mies vilkuili vihoissaan taivaalle toimistonsa valtavista, lähes koko seinän kattavista ikkunoista.
Tosiasiassa Limurger tiesi olevansa onnekas, saadessaan pitää Chicagoa tukikohtanaan. Pohjois-Amerikassa esiintyi paljon erilaisia luonnonkatastrofeja maanjäristyksistä hurrikaaneihin, mutta Chicagossa ei tavannut näistä mitään. Satunnaiset lämpöaallot ja kovat myrskyt olivat pientä siihen nähden, mitä esimerkiksi hänen kollegansa Gautama Goudan oli siedettävä Los Angelesissa.
Toisaalta kellään muulla plutolaispomolla Maassa ei ollut jyrsiöitä riesanaan. Vaikka toisin olisi luullut, niitä marsilaisia motoristeja oli vielä vaikeampi hallita kuin yhtäkään katastrofaalista luonnonilmiötä.
Minulla voisi olla tukikohta, vaikka juuri mannerlaattojen risteyskohdassa, enkä silti joutuisi uudelleen pystyttämään torniani niin usein, mitä joudun täällä tekemään.
Lawrence olisi kyllä lähtenyt toisaalle, jos vain olisi voinut. Paikan vaihtoon olisi tarvittu joko; ylipäällikön suostumus, luonnonvaroista tyhjäksi kaivettu kaupunki tai toisen plutolaispomon tahto vaihtaa tukikohtaa. Hänellä ei ollut näistä mitään. Eikä tulisi välttämättä koskaan olemaankaan...
” Voih, vaihtaisin paikkoja, vaikka Babur Paneerin kanssa, jos vain pääsisin niistä riivatun rotista...” Plutolainen puhui itselleen ja lysähti takaisin tuoliinsa.
Läts.
Inhotus muuttui vihaksi, kun kalamiehen silmät osuivat yhä eteenpäin juoksevaan kelloon.
Mikä riivattu siellä nyt oikein kestää?
Vihaisena alaistensa kuhnimisesta Limburger paukautti nappia pöydällä, jolla hän sai puheyhteyden Grease pitiin.  
" Grease pit! Mikä siellä maksaa?" Hän karjaisi mikkiin.
" Äää.. sori pomo. Tuli vähän ongelmia sen aaltoturbaanin...ööh..turpeen..turbon.."
" Turbiinin!"
" Niin niin just sen!" Grease pit hihkaisi.
" Minkälaisia ongelmia?" Limburger kysyi huokaisten.
Ei hänen oikeasti olisi tarvinut edes kysyä. Tietenkin hän tiesi, että ongelmana oli jälleen kerran ne marsilaiset maanvaivat.
Voi miksi, miksi he eivät voineet vain lomailla kuten kaikki muutkin Chicagossa?
Grease pit ei kerennyt vastaamaan, sillä jo seuraavassa hetkessä järistys ravisti tornia.
" Niimpä tietenkin..."
Turhautuneena Limburger lähti juoksemaan kohti toimiston ovea. Ne raivostuttavat rotat olivat kaataneet hänen torninsa tarpeeksi useasti, että Limburger tiesi kuinka evakuoitua mahdollisimman turvallisesti.
Käytävälle päästessään hän kuuli jo korvissaan uhkarohkean vapaustaistelijan riemastuneen huudon.
Nyt oli kiire!
Limburger kiihdytti tahtia.
Laasti rapisi seiniltä sitä mukaa kun sarja uusia räjähdyksiä vapisutti tornin perustuksia. Hiljaisimpina hetkinä saattoi kuulla useiden moottoriajoneuvojen pärinän ja laserammukset, jotka viuhuivat ilman halki.
Taistelun äänet kävivät yhä selvemmäksi, mitä alemmas Limburger pääsi.
Plutolainen toivoi taistelun olevan toisella puolen tornia, ettei hän joutuisi ristituleen. Salaiselle alaovelle päästessään Limburger kurkkasi aluksi varovasti oveen tehdystä silmäreiästä, varmistaakseen, että kamppailua ei käyty hänen pakoreitillään. Nähdessään tien olevan selvä Limburger riuhtaisi oven selälleen ja juoksi taakseen katsomatta pihalla seisovan limusiininsa kyytiin.
"Aja!" Hän karjaisi.
Tummennettujen lasien takaa Lawrence Limburger seurasi kuinka hänen torninsa revittiin jälleen kerran maan tasalle.

" Varovasti nyt Vinnie!" Charlene, Charley, kiljui edessään istuvalle hurjapäälle. " Jos räjäytät kaikki tukipilarit, rakennus sortuu ennen kuin päästään laboratorioon!"
Charley ei tiennyt miksi edes yritti hillitä Vinnietä.
Hiirimiestä oli mahdoton saada kuuntelemaan järjenääntä. Tai mitään ääntä ylipäätänsä. Kaikki varoitukset ja kehotukset kulkivat uhkarohkean marsilaisen valtavista korvista sisään ja samantien ulos.
Vinnie nauroi huvittuneena. Ihan kuin muutama "pikku" pamaus saisi tornin kaatumaan.
" Hei hei, homma hanskassa söpöliini!" Vinnie vakuutti ja puristi kevyesti hännällään naisen vyötäröä.
Punatukkainen mekaanikko tuntui välillä unohtavan, kenen kyydissä istui. Vincent Van Wham, galaksin kruunaamaton motocrosskuningas, selviäisi kyllä vaikeastakin tilanteesta olematta mitenkään varovainen.
Kiiltävän musta, softail mallinen pyörä ilmestyi Vinnien kirkuvan punaisen moottoripyörän rinnalle.
" Charley on oikeassa. Jos aiotaan viedä Karbunklen suunnitelmat on pakko mennä nyt." Pyörän ajaja ja prätkähiiri kolmikon johtaja Throttle sanoi.
Hän kiihdytti hieman päästäkseen veljensä ohi.
Joukon johtajana oli hänen tehtävänsä ottaa ensimmäisenä vastaan kaikki mahdolliset vaarat, vaikka Vinnie ei siitä pitänytkään.
" Minne Modo jäi?" Charley kääntyi katsomaan taakseen, muttei nähnyt kookkainta marsilaista missään.
" Siellä se viihdyttää lipeäkalan valiojoukkoja." Throttle totesi hyväntuulisesti ja pamautti pyöränsä lasertykillä eteensä tulleen hanttapulin ajokin eturenkaat tohjoksi.
Valkoinen marsilainen mutristi harmistuneena suutaan ja pisti yhdellä napin painalluksella oman pyöränsä tykit pois.
" Ou mään! Mä missaan kaiken äksönin!"
Vinnien parahdus huvitti suuresti sekä vihreä silmäistä naista, että kullanruskea turkkista johtajaa.
" Tuskimpa siellä on paljoo tehtävää. Ne luo yhen silmäyksen isoveikkaan ja juoksee sitte nii kovaa, ku pääsee vastakkaiseen suuntaan." Throttle lohdutti vaaleaturkkista aseveljeään.
Vinnie ei kuitenkaan ollut tähän vastaukseen tyytyväinen. Hän olisi halunnut olla aina jokaisen tappelun keskellä. Ensimmäisessä rintamassa niittämässä kunniaa.
” Ensi kerralla sitten.” Charley vakuutti ja taputti miehen olkapäätä sovittelevasti.

Tavalleen tyypillisesti Throttle ja Vinnie päättivät ampua laboratorion seinään reiän, oven käyttämisen sijasta. Sillä mitä hienoa siinä muka olisi ollut?
Prätkähiirillä oli tietty maine ja sitä oli ylläpidettävä. Yhtenä osana sitä vain nyt sattui olemaan ovien käyttämättömyys.
Moottoripyörien renkaat liukuivat kaakelilattialla, kun niiden ajajat iskivät jarrut pohjaan. Heti kun punainen pyörä oli pysähtynyt, Charley hyppäsi pois kyydistä ja ryntäsi Karbunklen työpöytää kohti.
Tohtori Karbunkle, Lawrence Limburgerin palkkalistoilla oleva ilkeä tiedemies, kehitti jatkuvasti erillaisia keksintöjä joista viimeisin, aaltoturbiini, kiehtoi Charleytä suunnattomasti.
Hän tahtoi viedä Karbunklen piirustukset siihen, koska halusi koittaa kehittää siitä oman versionsa poikien pyöriin.
Jostain alempaa kuului tukahdutettuja huutoja ja samassa pieni pala kattoa kolahti laboratorion lattialle, pienen pölypilven saattelemana.
Vinnie ja Throttle vilkaisivat toisiaan.
" Ikävä hoputtaa hani, mut meiltä alkaa loppua aika." Nuorempi marsilainen totesi, väistäessään uutta katosta irronnutta palaa.
Yhtäkkiä jossain päin tornia todella räjähti, ja koko huone tärisi. Molemmat marsilaiset onnistuivat vain juuri ja juuri pitämään itsensä ja prätkänsä pystyssä. Ihmisnainen kaatui pöydän päälle, mutta työnsi itsensä pystyyn välittömästi, tärinän loputtua.
Charley palasi etsintäänsä käyden läpi paperinivakoita niin nopeasti kuin pystyi.
Throttle katseli naisen raivoisaa etsintää jännittyneenä. Jos Modo tai joku muu räjäyttäisi vielä jotain, katto tulisi alas ryminällä, eikä ollut mitään takeita, että he ehtisivät huoneesta pois ennen sitä.
Lopulta hän ei kestänyt enää odottelua vaan nousi pyöränsä päältä ja juoksi auttamaan Charleytä.
" Mitä me etitään?" Hiirimies kysyi punatukkaiselta naiselta, joka otti käteensä jälleen uuden paperipinon.
" Sen viimeisimmän laitteen piirustuksia."
" Aaltoturbiini eikö nii?" Throttle varmisti.
Mekaanikko nyökkäsi ystävälleen hyväksyvästi.
" Se oli ihan samannäköinen kuin sellane perus lentokoneen turbiini, eikö nii?" Marsilaismies ei ollut tällä kertaa kiinnittänyt juuri huomiota hullun professorin keksinnön ulkonäköön. Ranta täynnä siviilejä oli pakottanut Throttlen veljineen toimimaan normaalia tehokkaammin ja tuhoamaan kaiken eteensä sattuvan ilman sen suurempaa ajatusta.  
Charley nyökäytti uudemman kerran.
Huh...Kuinka mielikuvituksetonta Karbunklelta, hiirimies ajatteli.
Yleensä kaikki tämän keksinnöt olivat niin kummallisen näköisiä, että niistä oli paha sanoa mitä ne olivat.
Vinnie tuskastui kaksikon hitaaseen toimintaan ja päätti nopeuttaa asioita menemällä avuksi. " Missä ne ovat?!" Charley parkaisi tuskastuneena.
Hän oli kuvitellut aaltoturbiinin piirustusten olevan aivan päällimmäisenä. Olihan se ollut Karbunklen viimeisin luomus.
" Onko ne piirustukset nyt ihan välttämättömät söpöliini? Mistä me tiedetään, ettei se hullu puoskari ottanu niitä mukaansa?"
Charley mietti Vinnien sanoja. Olisihan se mahdollista, mutta oli vaikea kuvitella, ettei Karbunkle olisi säilyttänyt edes jonkunlaista kopiota piirustuksistaan laboratoriossaan. Käytävältä kuului moottoripyörän ärhäkäs murina ja hetkeä myöhemmin Modo loikkasi pyörineen sisään veljiensä tekemästä reiästä seinässä.
" Vieläkö te ootte täällä?" Isokokoinen marsilainen ihmetteli.
" Kuten näkyy." Vinnie tuhahti ja heilautti turhautuneena kätensä ilmaan tönäisten samalla yhden kasoista maahan.
Huokaisten Charley kumartui keräämään lattialle pudonneita papereita.
Modo, ainainen herrasmies (tai kuten tässä tapauksessa herrashiiri), nousi välittömästi pyörältään huomatessaan naisen ahdingon.
" Tässä Charley-rouva." Hän ojensi Charleylle muutaman kaavion.
" Kiitos Modo." Nainen hymyili kiitollisena lempeälle jättiläiselle.
Ihmisnaisen silmät suurenivat, kun hän huomasi mitä hänen harmaaturkkinen ystävänsä ojensi hänelle.
" Mutta... Modo sinä löysit ne!" Charley riemuitsi.
Kaikki paperit, jotka naisella oli ollut kädessään, levähtivät uudelleen maahan, Charleyn tarttuessa Modon ojentamiin piirustuksiin.
" Nii mitkä?"
" No ne-.."
" Keskustellaa siitä sit paremmalla ajalla! Nyt pitää liueta!" Kultaturkkinen hiiri totesi juostessaan prätkänsä luo.
Throttlen esimerkkiä seuraten Vinnie ja Modo juoksivat pyörilleen. Miehet polkaisivat prätkänsä käyntiin.
" Valmiina? Ja eikun hanat-!"
" Seis, Charley puuttuu!"
Kultaturkkinen johtaja kääntyi katsomaan samaan suuntaan kuin nuorempi motoristi.
" Charley-rouva, mitä sä teet?" Modo huusi moottoreiden pauhun yli punapäiselle naiselle, joka riisui parhaillaan kypäräänsä.
Charley ei edes kuullut nimeään huudettavan. Sillä toisinkuin hänen marsilaiset ystävänsä, hän oli huomannut Karbunklen siirtimen aktivoituneen.
Vinnie ajoi naisen rinnalle nostaakseen tämän hännällään kyytiin. Charley ei kuitenkaan antanut Vinnien tehdä sitä, vaan huitaisi tämän hännän pois.
" Odota! Katso!" Ihmisnainen osoitti siirtimen suuntaan.
Valkoturkkinen marsilainen ja punatukkainen nainen seurasivat kuinka siirrin kipunoi, valaistui ja sylkäisi sitten sisuksistaan valtavan puisen laatikon.
Automaattisesti kaikki huoneessa olijat lähestyivät siirtimestä saapunutta pakettia.
" Hienoa, kampelalla on kotiinkuljetus! Voidaanko mennä?" Vinnie yritti tarttua naiseen uudelleen, mutta hänen häntänsä kahmaisi jälleen vain ilmaa.
Charley oli jo liikkeellä. Parilla harppauksella hän pääsi sivelemään puisen laatikon pintaa.
Laatikko oli melkein kaksi metriä pitkä, mutta vain hieman alle metrin leveä. Se oli suljettu useilla nauloilla ja sen yhteen sivuun oli liimattu jokin paperi.
Punatukkainen mekaanikko kumartui lähemmäs nähdäkseen paremmin mitä siihen oli kirjoitettu.
Modo ja Throttle katselivat Vinnien viereltä, kuinka nainen tutki laatikkoa ja kuinka sekunti sekunnilta nuorimman vapaustaistelijan kärsimättömyys kasvoi.
Vinnie tahtoi päästä räjäyttämään loputkin tornista maan tasalle.
Throttle vilkaisi silmänurkastaan harmaaturkkista Modoa, kun Charleyn henkäisi yhtäkkiä, hälyttäen kolmikon.
" Kundit tulkaa katsomaan!" Ihmisnaisen käsi vispasi hullunlailla, hänen viittoessaan miehiä lähemmäksi.
He menivät kummastellen Charleyn luokse ja kumartuivat naisen tasolle nähdäkseen mikä heidän ihmisystävästään oli niin ihmeellistä. Modo kerkesi lukemaan tekstin ensimmäisenä.
" Eikä..." Harmaahiiri henkäisi.
Laatikon sivuun liimatussa lapussa oli Limburgerin nimi ja osoite, vastaanottajana. Mutta mikä lapussa oli niin ihmeelistä oli se, että sen mukaan se oli tullut heidän kotiplaneetaltaan; Marsista.
Hiirimiehet katsoivat toisiaan hämmentyneinä. Miksi kukaan lähettäisi Marsista mitään maahan Limburgerille? Hänellä ei ollut siellä muita kuin vihollisia.
Ainut plutolaiskuvernööri, joka Marsissa yhä piti tukikohtaa, oli Stilton, mutta hänkin inhosi lajitoveriaan syvästi.
" Meijän on pakko avata tämä!" Charely tarttui päättäväisesti laatikon reunaan.
Modo laski metallisen kämmenensä naisen kädelle. "Anna mä."
Charley ehti tuskin väistää, kun Modo yhdellä vahvalla liikkeellä repäisi puisen kannen irti, niin että naulat jäivät törröttämään suorina piikkeinä.
" Eikä!" Vinnie puhahti nähdessään laatikon sisällä olevan metallikapselin.
" Tämähän on kuin ne sellaset käärepapereissa olevat karkit, joita saa karkkipussissa! Kuinka monta kertaa yksi tavara on pakattava?!"
Kukaan ei kiinnittänyt Vinnien meuhkaamiseen mitään huomiota. Eikä pelkästään siksi, että nuorella marsilaisella oli tapana valittaa milloin mistäkin, vaan koska he olivat liian kiireisiä mittailemaan katseellaan laatikosta paljastunutta kapselia.  
Metallinen kapseli oli sen verran iso, että sen sisään olisi mahtunut suurempikin ase, mikä juuri huoletti Throttlea. Ja koska paketti oli tullut Limburgerille oli oletettavaa, että siellä oli jotain mitä se kalannaamainen ihrakasa suunnitteli käyttävänsä hänen ja hänen vapaustaistelija-veljiensä tuhoamiseen.
Mutta miksi juuri Marsista?
” Mä en pidä tästä veikat. Haisee ansalta.” Throttle puhui huolensa ääneen.
Sanoi kultaturkkinen johtaja plutolaisesta vastustajastaan mitä tahansa, hän ei voinut kiistää sitä tosiasiaa, että tämä oli onnistunut huijaamaan kolmikkoa useampaankin otteeseen.
” Jea, mut… Eikai me voida olla sitä avaamattakaan?” Modo kysyi.
Marsilaiset katselivat toisiaan ja kapselia arvioiden. Avaamisessa oli toki riskinsä, mutta niin oli siinäkin, että he antaisivat paketin vain olla.
” No voi hyvä luoja sentään!” Charley parahti. Hän astui aivan kiinni laatikon reunaan ja rupesi käymään kapselin reunoja läpi.
" Tässä on ilmeisesti jonkinnäköinen lukko...Näkyykö avainta?" Nainen kysyi.
Charley piteli kädellään raskaan näköistä munalukkomaista esinettä, jossa oli pohjassa kummallinen kolmen ympyrän muotoinen reikä.
Marsilaiset ottivat hekin askeleen lähemmäs laatikkoa.
" Tässä." Vinnie sanoi. Hän nosti avaimen laatikon kulmasta, jossa kapselin kaareva reuna jätti tilaa itsensä ja puuboksin väliin.
Valkoisen karvan peitossa olevat sormet ojensivat kummallisen vänkkyrän mekaanikon kämmenelle.
Suurikokoinen marsilainen katsoi sitä huvittuneena. "Ehkä kalapyörykät kadotti avaimen ja pistivät mukaan plutolaisen tiirikan." Modo murjaisi.
Miehen vitsi nauratti kaikkia kolmea marsilaista.
Charley pyöräytti silmiään huonolle vitsille ja työnsin oletettavan avaimen lukkoon. Hetken kääntelyn jälkeen lukon sisältä kuului naksahdus.
Nainen ja hiiret ottivat askeleen taaksepäin.
Lukon sisältä kuului kummallista surinaa, kunnes ykskaks se tippui pois.
Throttle vetäisi odottavasti henkeä.
Vinnie kietoi häntänsä Charleyn ympärille valmiina vetämään tytön pois vaaravyöhykkeeltä.
Modo puristi kämmenet nyrkkiin. Heitä ei niin vaan yllätettäisikään!
Voi kuinka väärässä Modo olikaan. Sillä kun kapseli vihdoin aukesi sihahtaen, heistä kukaan ei ollut valmis näkemään seuraavaa.
Kapselissa makasi aivan liikkumatta nuori, todennäköisesti Vinniestä vielä nuorempi, nainen. Eikä mikä tahansa nainen, vaan marsilainen nainen.
Nelikko vetäisi hämmästyksestä henkeä.
Hiirinaisella oli hopeinen turkki, jäisen blondit hiukset, jotka laskeutuivat kevyinä laineina jonnekkin lantion tasolle, siro kuono ja tuuheat mustat ripset.
Charley oli niin järkyttynyt näkemästään, ettei edes osannut kuvitella miltä Modosta, Vinniestä ja Throttlesta mahtoi tuntua.
” O-Onko hän oikea?” Hän sopersi.
Punatukkainen mekaanikko vilkaisi hiirimiesten suuntaan, mutta sai vastaukseksi vain tyhjiä katseita ja loksahtaneita leukoja. Vinnien leuka oli jopa niin alhaalla, että se melkein hipoi lattiaa.
” Jätkät?” Charley yritti vielä.
Ei mitään reaktiota.
Throttlen lasit olivat valuneet alas hänen kuonollaan, siten että hän katsoi tajutonta naista pelkästään bionisilla silmillään. Miehen silmät kävivät nopeasti läpi naisen kehon, etsien ulkoisia vammoja, jotka olisivat selittäneet naisen tajuttomuuden. Niitä tai kahleita ei näkynyt. Vain rauhallisesti makaava hiirineito, jonka kehoa halasi tiukasti ohuen ohut valkoinen lakana.
Wau...Ompas siinä nätti… Kultaturkkinen hiiri pudisti ajatuksen päästään, ennen kuin se ehti kunnolla muodostuakkaan. Mitä Carbinekin sanoisi?
Modon ajatukset kulkivat samoja latuja Throttlen kanssa. Hänellä ei tosin ollut mielikuvaa suivaantuneesta tyttöystävästä pysäyttämässä hänen ajatuksenjuoksuaan siihen suuntaan. Nainen tosiaan oli puoleensavetävän näköinen. Eikä pelkästään siksi, että tällä oli nätti naama.
Hopeaturkkisen naisen päälläoleva lähes läpikuultava liina kulki tämän käsien alta peittäen kaiken solisluiden alapuolelta ja laskeutui aina naisen nilkkoihin asti, muodostaen pienen raon tämän jalkojen väliin.
Modo punastui ankarasti ja käänsi katseensa pois tajutessaan mitä oli katsellut.
Oi äiti… Mies ajatteli.
Vaikkei nainen ollutkaan hereillä se ei estänyt Modoa häpeämästä käytöstään tätä kohtaan. Oikeastaan hiirimies tunsi olonsa entistä rikollisemmaksi; Marsilaisnaisella ei ollut edes mahdollisuutta peitellä paremmin itseään.
Samassa laboratorion ulkopuolelta alkoi kuulua vihaista mylvintää, sekä Limburgerin konnien ajokkien moottorien ääniä.
” Vieläkö ne aikoo yrittää?” Harmaahiiri kysyi epäuskoisena. Hän oli kuvitellut antaneensa plutolaisen löyhkäpomon konnakaartille sellaisen säkinhivutuksen, ettei heistä kukaan olisi edes uskaltanut harkita tämän leipiin palaamista.
” On tainnu äly jättää pyynnöistä huolimatta.” Vinnie naurahti ja väisti tippuvaa kattopalasta. ” Mistä puheen ollen...Meijän on parasta jättää nää bailut. Vaikuttaa nimittäi siltä, et lahna on jälleen kitsastellu rakennusainekuluissa”
Valkoisen hiiren puhuessa katosta romahti alas lisää isoja palasia ja laboratorion seinän sisällä olleet, räjähdyksessä paljastuneet tukipilarit, päästivät metallisen kirskahduksen vääntyessään halkeilevan katon painon alla.
” Totta puhut, veliseni. Paineet alkaa tosiaan olla liian kovat.” Throttle totesi. ” Turvallisinta taitaa olla pistää potat päähän ja siirtyä naapuriin, nauttimaan esityksestä.”
" Jätkät, hei!" Charley parahti. ” Entäs tyttö?”
" Tyttö lähtee mukaan. Modo?" Kultaturkkinen marsilainen pyysi.
Mies ei huomannut katsetta, jonka yhä häpeissään oleva Modo häneen loi, vaan juoksi pyörälleen olettaen harmaan jättiläisen toimivan juuri niikuin hän oli pyytänytkin.
Throttlen mentyä ja Vinnien kiivetessä pyöränsä kyytiin yhdessä Charleyn kanssa, Modon ei auttanut kuin haudata kiusaantuneet ajatuksensa.
Kevyesti kuin kukkasen, harmaaturkkinen hiiri nosti naisen käsivarsilleen. Valkea lakana naisen säädyllisyyden suojana oli lähteä lentoon pienestäkin liikkeestä. Niimpä, mielessään vuolaasti anteeksipyydellen, Modo kietoi toisen kätensä naisen rintojen ympärille ja häntänsä tämän lantiolle.
Normaalisti mies ei olisi ikinä koskenut tällä tavoin naiseen ilman tämän lupaa, mutta nyt oli kuitenkin kyseessä heidän henkensä.
Ehkä hän siis saisi tällä kertaa anteeksi.
” Modo! Ala tulla jo!”
Harmaa marsilainen kiirehti pyörälleen. Hän istahti satulaan ja asetteli naisen syliinsä.
” Valmiina?”
Hiiret polkaisivat moottoripyöränsä käyntiin.
” Ja eikun, HANAT AUKI!” Throttle karjaisi.

Prätkät ampaisivat liikkeelle. Peräperää miehet syöksyivät käytävälle uudesta reiästä, jonka Throttle (jälleen Vinnien harmiksi) pamautti seinään.
” Okei korvat auki veikat, suunnitelma on tämä! Modo, vie tyttö pois täältä. Vinnie ja Charley, menkää Modon mukaan -”
” Hetkinen hetkinen hetkinen!” Vinnie keskeytti nopealla sanaryöpyllä.” Miten niin mene Modon mukaan? Entäs Limburger ja konnat?” Hän kysyi ärtyneenä.
” Se niljakas nieriä on jo varmaan kilometrien päässä, eikä meillä oo nyt aikaa ruveta jäljittämää sitä. Sitä paitsi on nyt ensisijaisen tärkeää saada tyttö turvaan.” Throttle selitti vaaleaturkkiselle veljelleen.
” Ja? Tuskimpa isoveikka saattajaa tarvii. Tässä nyt muutamaan otteeseen sahattu tää citi, että tuskin se ainakaan eksyy.”
Throttle huokasi. ” Se ei oo nyt se pointti tässä, Vincent.”
” Vaan?”
” Vaan, milläs kädellä mä tyttöä puolustan, ku toine menee ajamiseen ja toine kiinni pitämiseen?” Modo kysyi ivaillen.
” Kuka muka käsiä tarvii, ku on häntä?”
Vinnie ei ollut huomaavinaankaan ison vapaustaistelija veljensä hapanta ilmettä, vaan oikoi häntänsä naismekaanikon vyötäisiltä ja käytti sitä vetääkseen rinnalla ristiin rastiin kulkevista panosvöistään valoammuksen, sytytti sen raapaisemalla sitä lattiaan ja viskasi edessä siintävään seinään.
Seinä mureni vain sekuntia ennen kuin hiiret ajoivat sen lävitse.
” Ja noin ne hommat hoidetaan.” Valkoturkkinen marsilainen väläytti leveän hammashymyn harmaan jättiläisen suuntaan.
” Pitääpä muistaa...” Modo puhisi yhteen puristettujen hampaittensa välistä.
Kultaturkkinen johtaja pyöräytti silmiään kaksikon nahistelulle. ” Haluaisin muistuttaa Vinnie, ettei Modo oo ainoo, jolla on naisseuraa. Charleykin on vietävä turvaan.”
Vasta sillä hetkellä nuori marsilainen muisti, että hänellä oli siviili kyydissä. Yleensä Charley jätettiin matkasta jo kauan ennen tornia. Sitä kun ei ikinä tiennyt kuinka laajaa tuhoa Limburgerin asumus sai aikaan romahtaessaan.
Vinnie huokasi alistuen. ” Hyvä on...”

Kaksikko erosi johtajastaan muutaman kerroksen päässä maanpinnasta. He veivät mukanaan suurimman osan sen seinustan ikkunasta, jolta hyppäsivät.
” WOUUUUH!” Vinnie tuuletti kirkkaan punaisen pyörän renkaiden koskettaessa asfalttia.
Modo loikkasi Vinnien perässä huomattavasti varovaisemmin. Hän käytti jopa hieman rakettimoottoreita tehdäkseen laskeutumisesta hallitumman. Varatoimesta huolimatta naisen pää heitteli holtittomasti pyörän koskettaessa maata. Hiirimies irvisti ja koitti korjata marsilaisnaisen asentoa nostamalla ja puristamalla tätä hiukan tiukemmin itseään vasten.
Naisen suusta pääsi pieni henkäisy.
Onko hän heräämässä?
Modon käsi hellitti kaasulla ja pyörän vauhti hidastui.
Samaan aikaan Charley katsoi taakseen ja näki kookkaan marsilaisen hidastavan.
” Vinnie.” Ihmisnainen kiskaisi tätä panosvyöstä. ” Käänny ympäri. Modo hidastaa. Mennään katsomaan mikä siellä on vialla.”
Vinnie henkäisi syvään. Hän vapautti kätensä kaasulta, jolloin pyörän vauhti rupesi pikkuhiljaa hiljentymään. Valkoturkkinen hiiri ei tosin kääntynyt ympäri kuten Charley oli toivonut, vaan odotti kunnes Modon prätkä saavutti hänen omansa.
” Mikä hätänä, veikka? Väsyttääkö rannetta vai onks Lil’hossista veto lopussa?” Vinnie tiedusteli hyväntuulisesti.
Charley huitaisi kevyesti edessään istuvaa marsilaista.
” Ei nyt Vinnie! Modo, onko kaikki hyvin?” Nainen kysyi huolestuneena harmaaturkkiselta mieheltä, joka vaikutti kiinnittävän paljon enemmän huomiota sylissään makaavaan hiirineitoon, kuin edessä avautuvaan tiehen.
Onneksi Lil’Hoss osaa toimia moitteettomasti liikenteessä, vaikka isäntänsä ajatukset ovatkin kaikkialla muualla kuin ajamisessa.
” Joo. Näytti vaan hetken siltä, että tyttö saattais herätä...” Modo vastasi, katsomatta ylös ihmisystäväänsä.
” Nyt kun ollaan aiheessa...” Vinnie aloitti. ” Minnes tyttö olis tarkotus viedä?”
Toiset katsoivat, vaaleaturkkisen hiiren viittomana, tienviittoja, jotka ilmoittivat, että moottoritie 41:sen liittymä oli tulossa. Mikäli tyttö haluttiin viedä korjaamolle, heidän oli noustava ramppia motarille tai ajaettava pidempi maisemareitti.
” Throttle ei sanonut mitään..”
He katselivat toisiaan pohtien, Minne Throttle haluaisi tytön mieluiten?
Viimeisen kyltin, ennen ramppia, tullessa näkyviin Modo teki päätöksen.
” Viedään tyttö tulostaululle.”
Charley puri huultaan. ” Oletko varma?”
Wrigley Fieldin tulostaulu oli paikka, jossa marsilaissankarit piilottelivat ihmisten (ja plutolaisten) uteliailta katseilta. Kukaan ei ollut osannut vielä koskaan etsiä heitä sieltä, ja jos tyttö paljastuisikin Limburgerin vakoojaksi, hiiriltä menisi heidän ainut salainen tukikohtansa.
” Oon. Se on lähempänä. Ja... Ja jos Throttle tulee toiseen päätökseen myöhemmin, tytön voi aina siirtää.” Modo lopetti.
Hän tiesi kyllä riskin ja senkin, että hänen ystävänsä olisi varmaan vienyt tytön Last Chanceen, mutta harmaasta hiirestä tuntui mysteerisen hiirineidon olevan paremmassa turvassa marsilaisten omassa piilopaikassa.
Vaikka hän ilmestyikin Limburgerin torniin, plutolaisten siirtimestä, ei se tarkoita sitä, että hän olisi automaattisesti vihollinen.
Modo vilkaisi jälleen alas. Nainen lepäsi rauhallisena hänen sylissään. Norsunluun väriset otsahiukset peittivät suurinta osaa naisen otsasta ja pitenivät mitä lähemmäs ne pääsivät tämän poskea. Aivan korvan tyvestä lähti yksi paksumpi kihara, joka oli jossain vaiheessa päätynyt naisen suulle. Modo löyhensi otettaan naisen vyötäröllä, niin että hän pääsi pyyhkäisemään kiharan sivuun häntänsä kärjellä.
Miehen kosketuksen tuntiessaan, naisen silmäluomet värähtivät ja pieni, ynähdyksen ja henkäisyn sekainen, ääni karkasi tämän huulilta.
Ei ole mitään mahdollisuutta, että sä olisit vihollinen, Modo ajatteli vääntäessään kaasun uudelleen pohjaan.

A/N: Tiiän, ettei tän tarvis olla K15, mutku tarina etenee se muuttuu pikkasen synkemmäks, ni mä aattelin et ois kiva et löytyis yhden ikäluokan alta kaikki osat

Tää tarina on aivan loistava . Sä oot saanu aivan loistavasti kiinni sarjan tyylistä ja noi lohkasut on aivan hulvattomia. Ihmettelin kyl hiukan miks sä oot käyttäny alkuperäisiä nimiä mut sun stoori sun päätös. Tykkään

Kiitos kovasti kehuista :3

Ja kerron oikein mielelläni miksi päädyin käyttämään alkuperäsiä nimiä käännettyjen sijasta )
Oikeestaan niitä syitä on monta.
Eka on se että en halunnu antaa (tai ehkä paremminki jatkaa sen käyttämistä) Ashanille suomenkielistä nimee, ku sen nimen on tarkotus erottua hieman erillaisena kun hän tosiaan on sellasesta osasta Marsia kotosin joka elää vähän omaa elämäänsä.
Toka liittyy ekaan hieman. Musta on henkilöjohtasesti hieman outoa sekottaa enkkunimiä ja suomenkielisiä nimiä, ilman mitään selitystä (esim. hahmo on kotosin vaikka briteistä, niin siitä nimi), joten halusin et kaikki tarinan nimet kuullostais siltä et ne sopii jollain tavalla yhteen.
Kolmas tärkein syy on se, et mä ajattelen niin että koska mun tarina tapahtuu yhdysvalloissa siellä myös puhutaan paikallista kieltä. Eli he siellä elää ja puhuu englanniks, vaikka mä kirjotanki suomeks (Syy myös siihen miksi mun tarinassa ei törmää meijän suomalaisten omiin sisäpiirinvitseihin).

Tykkään siis kyllä käännösnimistä ja niillä aina jätkistä normaalisti puhun, mut jotenki ei tuntunu omalta tätä tarinaa ajatellen

Ole hyvä vain . Toi kuulostaa ihan järkevältä kun ajattelee et jenkeissähän nää sankarit seikkailee